VIESTINI MENNEILTÄ SUKUPOLVILTA

Kirj.

Matilda Roslin-Kalliola

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

Kansannainen kirjailijana.

1. Lapsuus ja varhaisempi nuoruus. 2. Matka Naantaliin. 3. Nuoruusiän taisteluja. 4. Uskonnollinen kehitys. 5. Kauppiaana ja kirjailijana. 6. Valtiollisia harrastuksia. 7. Kalevala-tutkimuksia.

Muistelmia nälkävuodelta eli talvi 1867-68.

Bergelinien perhemuistoja.

1. Sokea mummo. 2. Kirkkoherra Gabriel Bergelinin elämästä: 1. Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle. 2. Vuosi 1808. Rajevski. 3. Uskollisuusvalan ottaminen, von Vegesack. 4. Kildejev. Halvaus. 5. Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema. 3. Livónin perhe. 4. Joulu autiolla karilla. 5. Kuun pimentäminen.

Inkeri.

Kamala hetki.

Pieniä kertoelmia:

I. Punainen lintu. II. Muuan hääjuttu. III. Hän tiesi enemmän kuin muut.

KANSANNAINEN KIRJAILIJANA

1.

LAPSUUS JA VARHAISEMPI NUORUUS

Soittokallion kyljessä Merikarvian Ylikylässä oli mäkitupalaisen Juha Ahlrotin ja hänen vaimonsa Karoliinan asunto. Mies oli kalastaja, mutta teki myöskin suutarin työtä ja oli sitäpaitsi ahkera maanviljelijä. Nämä henkilöt olivat minun rakkaat vanhempani. Mutta enpä olisi historiallisen perimätiedon palvoja, ellen mainitsisi muutamaa sanaa myöskin tuosta kalliosta, jonka ääressä kehtoani on tuuditettu. Kallion korkeammassa päässä, joka viettää tuvan taakse länttä kohti, on isonlainen kuoppa eli "kallionkrooppi". Tässä sanotaan vanhaan aikaan kesäisin pidetyn kylärukouksia. Tapa oli saanut alkunsa sodan ahdistaessa, ehkä jo ison vihan aikoina. Väkeä kutsuttiin koolle soittamalla suurta sarvea. Siitä sai kallio Soittokallion nimen.

Isäni, jonka sukunimi alkuaan oli Ahlström, oli syntynyt joulukuun 12. päivänä 1812. Hänen setänsä Juha Ahlström piti nykyistä Impivaaran taloa. Pitäjämme kirkkoherra oli isälleni kerran huomauttanut 12-luvun kolmenkertaisesta toistumisesta hänen syntymäpäivänään ja arvellut sen ennustavan hänelle hyvää. — En tiedä mitä lie ennustanut, sanoi isä myöhemmin, — ehkäpä sitä, että vielä saisin 12 lastakin. Meitä sisaruksia oli näet koko tusina ja vain kolme lapsista kuoli pienenä. Tervettä vahvaa rotua siis olimme.

Sunnuntai-iltana toukokuun 28. päivänä 1837 näkivät silmäni ensi kerran päivän valon. Olen siis sunnuntailapsi. Mutta sitäkin suosionosoitusta on minun kaikin voimin täytynyt itse puolustaa niinkuin kohta saamme kuulla. Seuraavana sunnuntaina, kesäkuun 4. päivänä tulivat papit iltapäivällä kastekutsuihin. Arkipäivinä ei siihen aikaan tällaisiin hommiin ehditty. Rovasti Gust. Joh. Ingelius suoritti kastetoimituksen ja hänen apulaisensa Otto Reinhold Halen oli kummina. Neiti Anna-Charlotta Bergelin, kirkkoherra Bergelin vainajan tytär, kantoi minut pyhälle kasteelle, jossa sain nimen Matilda Fredriikka. Kummeja oli muuten kahdeksan kappaletta. Vieraat olivat, katsokaas, kaikki "virkaväkeä".

Isäni oli jo toukokuun keskivaiheilla tehnyt "Porin reisun" ja tuonut hyvää ainetta suunavaukseksi. Täällä kotipitäjässä, Merikarvialla, ei silloin ollut vielä ainoatakaan puotia, kaikki täytyi tuoda Porista. Vieraat olivat kaikki hyvällä tuulella, kun lähtivät, papit eivät suinkaan vähimmin. Isäni itse oli aivan raitis, mikä silloin kotipolton aikoina oli harvinaista, mutta vieraille piti olla tarjottavaa.

Ristiäisten jälkeisellä viikolla kysyi neiti Karin Bergelin, kummitätini vanhempi sisar, tavatessaan "maisterin" eli apulaispastorin: Muistitkos kirjoittaa lapsen kastekirjaan ja merkitä syntymäpäivän oikein?

— Ai, en tosiaan muistanutkaan, olin niin väsynyt, kun pääsin kotiin, että menin heti levolle ja nukuin. Mutta kyllä sen nyt teen, kun menen pappilaan. Kiitos, että huomautit!

— Älä nyt vain enää unohda. Ja muistatkos asian niin, ettei tule virhettä?

— Kyllä sen vielä muistan ja teen sen nyt heti, kun menen kansliaan. —

Muistikos hän nyt? Ei! Hän kyllä kirjoitti nimen oikein ja kaikki kummienkin nimet ovat kastekirjaan merkityt, mutta syntymäpäiväksi on merkitty toukokuun 31 p., joka on ollut keskiviikko. Isäni oli kumminkin piirtänyt Uuden Testamenttinsa kanteen tyttärensä nimikirjaimet ja syntymäpäiväyksen: M. F. 28.V.1837. Ja tämä päiväys on oikea, sillä sen mukaan lapsi on syntynyt sunnuntaina ja kastettaessa ollut kahdeksannella vuorokaudella, niinkuin vanhemmat sanoivat olleenkin.

Kun myöhemmin eräs kirkkoherroistamme huomautti minulle syntymäpäiväkesteissäni, että kirkonkirjojen mukaan olen kolmea päivää nuorempi, esitin hänelle nämä mainitsemani vastatodistukset huomauttaen lisäksi, että apulaispastori Halen on voinut erehtyä päiväyksessä, koska hänet myöhemmin erotettiin papin virastakin juopumuksen tähden. Saadakseni varmuuden syntymäpäivästäni tiedustelin kerran äidiltäni yksityiskohtia siitä sunnuntai-illasta, jolloin synnyin. Äitini kertoi, että kylän nuoria kalastajia oli iltapäivällä tullut isäni luokse vieraisille. Isäni oli näet hyvin iloluontoinen ja seurahaluinen mies ja siitä syystä suosittu tuttavapiirissään. Nuoret eivät huomanneet ajan kulumista. Kun äitini iltamyöhällä näytti väsyneeltä, sanoivat vieraat: — Mene sinä vaan levolle, se ei meidän juttuamme häiritse. Vihdoin nousi vanhin joukosta, Rönnqvist nimeltään, kehottaen toisiakin lähtemään. Silloin viittasi äitini isää luokseen ja käski hänen mennä vieraitten mukana hakemaan "Jumpin mummoa" luoksemme. Kun mummo tuli klo 10 aikaan, oli lapsi jo syntynyt.

* * * * *

Toisella ikävuodellani sairastuin isoonrokkoon. Kahdeksan vuorokautta olivat silmäni aivan ummessa ja niin pöhöttyneet, että silmien kohta oli korkeampi kuin muut kasvot. Äitini rukoili kiihkeästi, etten menettäisi näköäni. Hän ei voinut öisinkään laskeutua levolle vuoteeseensa, vaikka hänellä oli jo toinen pienokainen hoidettavana, vaan makasi kehtoni ääressä lattialla tyynyn varassa, ollakseen heti valmis muuttamaan käärettä, kun minä vaikeroiden pyysin: — laga öga' laga öga'!

Äiti puhui ruotsia. Hän oli näet kirkkoherra Bergelinin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Sofia Orellin tyttären Sofia Albertiinan tytär. Vaikka tämä seikka aikoinaan olikin arkaluontoinen perhesalaisuus, tahdon sen kuitenkin tässä kertoa. Se on jo siksi vanha asia, ettei se enää loukkaa ketään. Kirkkoherra Bergelin oli ennen Merikarvialle tuloaan ollut Ruovedellä pappina ja omistanut siellä Kärkelän talon. Kun hän v. 1801 muutti Merikarvialle, jätti hän ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen tyttärensä Sofia Albertiinan Kärkelän hoitajaksi. Isäntärenkinä oli siellä talollisenpoika Johan Taulaniemi (Taulérus) Teiskosta. Näiden nuorten välille kehittyi vuosien kuluessa lemmensuhde. Johan Taulaniemi olisi sen tahtonut laillisesti vahvistaa. Sentähden hän kävi ennen tyttärensä Karoliinan syntymää vartavasten Merikarvialla pyytämässä morsiamen isältä suostumusta avioliittoon. Kirkkoherra Bergelin makasi silloin halvaantuneena vuoteessa. Asia salattiin häneltä. Taulanientä ei laskettu hänen puheillensakaan, ja nuorten avioliitto jäi ainaiseksi vahvistamatta. Oliko tällaiseen menettelyyn syynä sääty ennakkoluulo, vaiko itsekäs perinnönhimo, on vaikea sanoa. Mutta mainittakoon kuitenkin, että asian järjesti Bergelinin vävy apulaispastori Achander, joka oli nainut Bergelinin niinikään ensimmäisestä avioliitosta syntyneet tyttären Anna Kristiinan ja hoiti kirkkoherran sairauden aikana perheen raha- ja perintöasioita. Toiselta puolen on varmaa, että kirkkoherra Bergelin, Sofia Albertiinan ja Anna Kristiinan äitipuoli, oli liitolle suosiollinen. Hän olikin sydämellisen hyvä ihminen. Myöhemmin sai rovastikin tietää asian oikean laidan. Kun äitini oli kolmen vanha, tuotiin hänet Merikarvialle ja vietiin isoisän vuoteen ääreen. Tämä laski, kertoi minulle äitini, rakkaasti kätensä lapsenlapsensa pään päälle ja siunasi häntä.

Äidinäitini ja äidinisäni eivät rovasti Bergelinin kuoltuakaan asuneet yhdessä, mutta he pitivät toisistaan sydämellisesti ja tekivät toisilleen pieniä palveluksia mikäli siihen oli tilaisuutta. Äidinäiti oli kuollut vähän ennen vanhimman veljeni syntymää — olen toinen järjestyksessä lapsistamme — niin että hän makasi aitassa ruumiina, kun äitini oli toipumassa lapsivuoteesta. Tästä äidin surusta päätettiinkin pienen veljeni niin heikontuneen, että hän kuoli jonkin vuorokauden vanhana. Sen jälkeen otti äitini isänsä luokseen asumaan.

Isorokko oli käänteentekevä tapaus elämässäni. Silmäni jäivät näet isorokon jälkeenkin kipeiksi. Kun Porin piirilääkäri Arenius kerran kävi Merikarvialla, vei äiti minut, joka olin neljännellä ikävuodella, hänen tutkittavakseen Arenius neuvoi hautomaan silmiä vastalypsetyllä lämpimällä maidolla. — Jotta hoito tulisi huolellisesti annetuksi vietiin minut Norrgäleen kummitätini Anna-Charlotta Bergelinin luokse. (Norrgäle on vähän matkan päässä syntymäkodistani ja sen omistivat silloin Bergelinin sisarukset.) Charlotta-täti oli näet luvannut ottaa minut luokseen, kun vähän varttuisin. Norrgälessä viihdyin erinomaisesti, sillä siellä minua hellittiin vauvana, sensijaan että kotona sain jo tuuditella nuorempiani. — Älkää antako minua äidille, rukoilin tätejäni, kun minua yritettiin viedä kotiin. Muistan näiltä vuosilta sen, että tädit neuloivat minulle paljon nukkeja, mutta minä lahjoitin ne melkein järjestään toisille lapsille, kun he pyysivät niitä. En niistä sen enempää välittänyt. Mutta yksi Elsa Ruketsha (Lucretia) niminen oli minulle rakas. Elsa oli itse asiassa tätien myssytukki, jalustalla seisova, luonnollisen naisen pään kokoinen ja näköinen puunukke, jolla "pruuvattiin" tykkimyssyjä. Sitä hoitelin ja vaatetin milloin pitsimyssyillä milloin liinasilla ja se oli minusta ihan oikea vanha ihminen. Mutta sen loppu oli surullinen. Kun talossa kerran kävi maalari, antoivat tädit hänen maalata Elsan kuluneet kasvot harmaalla maalilla luullen siten tuottavansa minulle iloisen yllätyksen. Mutta minä itkin haikeasti sen nähtyäni, sillä Elsan rakkaat kasvot olivat nyt vallan oudon ilmeettömän näköiset.

Leikkipaikkanani oli pari tuolia tuvan takan vieressä. Siirryin tavaroineni nurkkaa kohden, milloin olin keittiöhommien tiellä, mutta kun tila tuli vapaaksi, muutin taas entiselle paikalleni. Kuten lasten tapa on, kolusin vinnit ja aitat etsien leikkikaluja itselleni. Aitan lattialla olevien kirjojen joukosta löysin kerran suuren postillan kokoisen kirjan, jonka ulkoasu minua niin miellytti, että kannoin sen tupaan. Se oli Fénelonin kirjoittama: "Telemachs Ulisses' sons äfventyr". ["Odysseuksen pojan Telemakosken seikkailut" on tunnettu ranskalainen romaani.] Kieli oli eriskummallista vanhaa ruotsia thenna ja thetta muotoineen, mutta siihen olin jo alustavasti tutustunut selaillessani äidinäidin vanhaa virsikirjaa ja pian opin sitä lukemaan aivan vapaasti. Kerran minun istuessani lempikirja sylissäni lukemiseen vaipuneena takan vieressä sanoi Karin-täti Lotta sisarelleen: — Kuinka sinä annat lapsen lukea noita loruja vanhoista epäjumalista? — Ei hän niitä usko, vastasi Lotta-täti, — ei ne häntä vahingoita. Antaa hänen vaan lukea, koska hän siihen niin tyytyy. Tämä kirja värittikin ensimmäisen mielikuvitusmaailmani. Tajusin kyllä, että kaikki oli satua, mutta se ei vähentänyt mielenkiintoani. Onnellinen ikä!

Ollessani yhdeksännellä pääsin Karl Daniel Sandelinin johtamaan kyläkouluun. Kävin sitä kaksi viikkoa Mattilassa ja toiset kaksi Häggrotin torpassa. Yhteensä siis neljä viikkoa. Siellä opin kirjoittamaan. Se olikin ainoa koulu, mitä lapsena kävin. Laskentoa sain harjoitella tulevan kauppaneuvoksen Antti Ahlströmin johdolla, joka oli silloin 17-vuotias. Hänen syntymäkotinsa oli yllämainittu Impivaaran talo Merikarvian Ylikylässä. Hän oli jo silloin tunnettu teräväksi laskijaksi. Olin huomannut niissä taulukoissa, joita kyläkoulussa käytettiin, laskuvirheitä. Näytin niitä isälleni, mutta hän ei luottanut minun laskutaitooni, vaan antoi taulukot Antti Ahlströmin tarkastettaviksi. Hän huomasi minun todella olleen oikeassa. Tämän urotyön perusteella hän sitten tahtoi opettaa minulle lisää laskentoa. Tein hänelle vastalahjaksi vartailla kudotun korean vyön, jota hän vielä vanhoilla päivillään näytti vieraillekin selittäen saaneensa sen palkaksi koulumestaritoimestaan. Myöhemmin oli minulla toinenkin tilaisuus osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja myötätuntoani. Kun Eva ja Antti Ahlström vastanaineina tulivat Merikarvialle tervehtimään sukulaisia ja tuttavia, satuin samoihin kahvikesteihin kuin hekin. Vieraitten huviksi ruvettiin ennustamaan käsistä. Minut houkuteltiin ennustajaksi. Antti Ahlström oli viimeinen järjestyksessä. Hän ojensi minulle kätensä lausuen: — Tuosta kädestä et saa selvää, eivät ole muutkaan siitä mitään ymmärtäneet, kun siinä ei ole mitään ristejä, niinkuin muiden ihmisten käsissä on. Katselin hetkisen miettiväisenä ainoalaatuista kättä, jossa ei todellakaan ollut mitään ristejä eikä neliöitä. Ei mitään muuta kuin kolme selvää suuntaviivaa. Säilyttääkseni ennustaja-arvoni vastasin kuitenkin varmasti ja reippaasti: — No mikä konsti on ennustaa tällaisesta kädestä. Pelkkää menestystä tämä sileys tietää. Eivät ne ristit niin tarpeellisia ole. Vastuksia ne vain tietävät. Katsokaa, tässä ovat maat ja tuo viiva erottaa metsät. Kaikki te saatte haltuunne. Ei kotimaassa ole mitään rajoja eikä esteitä ostoillenne. — No, entä ulkomailla? sanoi Ahlström, jolla siihen aikaan oli jo laivojakin. — Enpä tiedä, mitä sielläkään. Ostaa vaan, vaikka Tyyneenmereen asti! vastasin iloisesti. Ennustukseni nojautui kokonaan siihen tosi-asiaan, että tiesin Ahlströmin liikkeen jo silloin lupaavaksi, mutta en itsekään osannut aavistaa, että leikkipuheemme tulisi melkein kirjaimellisesti täyttymään.

Mutta palatkaamme taasen Norrgäleen.

Uudenvuodenpäivän 1850 eli vuosisadan puolivälissä kuoli Lotta-täti. Hän oli silloin täyttänyt 50 vuotta. (Hänen isänsä kirkkoherra Bergelin oli kuollut jo 1816.) Nyt seurasi elämässäni raskaat ajat. Olin kolmannellatoista. Silloin laskettiin hartioilleni vastuu, jonka alle olin menehtyä. Karin-tädilläni oli salainen pahe, nimittäin juomahimo. Tällä surullisella tottumuksella oli vieläkin surullisempi alkusyy. Kuten edempänä on mainittu, oli kirkkoherra Bergelin saanut halvauksen ja makasi viimeiset kahdeksan elinvuottansa alituisesti vuoteessa. Huojentaakseen hänen tuskiansa piti rouva Bergelinin keskellä yötäkin keittää hänelle kahvia. Hänellä ei siis ollut tilaisuutta valvoa palvelustyttöjen toimia, ei edes tärkeätä viinanpolttoakaan, vaan nämä saivat hääriä omin päin. Kerran löysi Karin tyttönen palvelijattarien kätköistä jauhopussin ja vei sen äidilleen. Silloin juolahti ruustinnan mieleen antaa 12-vuotiaan Karinin valvoa viinanpolttoa, etteivät palvelustytöt voisi vallan tavattomasti varastaa kallista viljaa. Nämä ymmärsivät yskän ja kostivat sydämettömästi. He juottivat pienelle Karinille kahvin ja sokeriveden seassa viinaan niin paljon, että hän nukkui juopuneena saunan lavolle ja tytöt saivat taas toimia mielensä mukaan. Tätä menoa jatkui siksi kauan, että lapsi sai siitä parantumattoman juomahimon. Lotta-sisar oli tarkasti salannut tämän surun äidiltä, ruustinna Bergeliniltä, joka nyt vuorostaan oli pakotettu vanhuuden heikkouden tähden pysymään vuoteessa. Lotta-tädin kuoltua pyysi äitini minua hillitsemään kaikin voimin Karin-tädin liiallista viinannauttimista ja salaamaan asian edelleen vanhalta rouvalta. Se oli ylen vaikea tehtävä. Minun täytyi pitää häntä silmällä yöt päivät. Hädissäni rukoilin Jumalaa antamaan minulle voimia ja viisautta. Toisinaan täti heltyi rukouksistani ja lupasi pyhästi parantaa tapansa. Mutta toisinaan hän yltyi kiellostani ihan raivopäiseksi. Kerran hän uhkasi lyödä minut ruokapuukolla kuoliaaksi, ellen jättäisi häntä rauhaan. Toisen kerran hän yritti kurittaa minua hiilihangolla. Vanhan rouvan tähden kestin kaiken, sillä rakastin häntä lapsensydämeni koko hartaudella. Olen kirjassani: "Päättyneen vuosisadan kynnyksellä" kuvannut tämän rakkaan vanhuksen, joka kertoi minulle Kalevalan sisällön jo aikoja ennen kuin Kalevalaa näinkään. Ponnistuksistani huolimatta tuli surkeus kuitenkin vihdoin ilmi. Karin-täti näet oli kerran jollain tavalla päässyt päihtyneessä tilassa äitinsä huoneeseen minun ollessani kylässä asioilla.

Vuonna 1852 kävin ensi kerran herranehtoollisella. Seuraavana kesänä kuoli rouva Bergelin vähän vaille yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Hän oli syntynyt v. 1763. [Inkeri, samannimisen historiallisen romaanin päähenkilö, oli rouva Bergelinin anoppi.] Kuollessaan hän pyysi minulta lupausta, etten koskaan jättäisi Karin-tätiä. Vanha äiti oli näet levoton tyttärensä sieluntilasta ja toivoi minun voivan ajan pitkään vaikuttaa hänessä mielenmuutoksen. Epäröin antaa niin vaikeasti täytettävää lupausta. — Jos sen kerran annat, niin tiedän sinun sen myöskin pitävän, sanoi vanhus. Olin voitettu. Minua liikutti kuolevan luottamus. Suostuin hänen pyyntöönsä. Mutta tämän lupauksen tähden oli koko nuoruuteni sitten "niin tyyni ikävä".

2.

MATKA NAANTALIIN

Eräs muisto pilkistää esiin tältä ajalta. Kesällä 1855 eli Turkin sodan aikana matkustin pitäjämme Alikylän vanhalla Varis-nimisellä kaljaasilla Naantaliin rovasti Heikelin perheeseen auttaakseni naisväkeä ompelutöissä, joissa olin taitava. Perhe oli läheistä sukua Bergelinin perheelle, sillä rouva Heikel oli Anna Kristiina Achanderin tytär. Menomatkalla näin Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa sotavarustuksia, mutta mitään suurempaa seikkailua ei meille sattunut, ankaraa myrskyä lukuunottamatta. Kaljaasi meni Turkuun. Sieltä minun oli jatkettava matkaani veneellä määränpäähän. Turussa kävin rehtori Oskar Ingeliuksen luona viemässä hänelle terveisiä hänen Merikarvialla olevilta sukulaisiltaan.

Kesä Naantalin pappilassa ei ollut erikoisen hauska. Olin ensi kertaa maailmalla. Kaipasin sentähden katkerasti omaisiani eikä isäntäväkeni osannut aavistaa, että minun vaiteliaan ulkokuoreni alla sykki niin herkkä ja arka sydän. He eivät tulleet aina punninneeksi sanojansa, vaan haavoittivat usein tietämättään mieltäni.

Rovastin kanssa tulin hyvin toimeen. Sallipa hän minun siistiä kirjoituspöytänsäkin, mikä työ oli siihen asti uskottu vain ruustinnalle itselleen. Perheessä oli kaksi tytärtä, Hilda ja Etta, molemmat nuoria ja seuraarakastavia. Mutta minä istuin useimmiten ompelutyöni ääressä silloinkin, kun talossa oli vieraita. Toisinaan kutsuttiin kuitenkin minutkin sisään. Mieltäni masensi se, että ruustinna joskus viittasi alhaiseen syntyperääni. Se oli minulle kipeä kohta.

Muistan erään kirpeän keskustelun meidän tyttöjen kesken. Pappilassa oli näet paitsi omia tyttäriä Hilda-neidin seurana eräs Inga Vallenius niminen nuori neiti, jonka sulhanen oli jostain syystä hirttäytynyt. Morsian ei voinut tämän jälkeen yhtään olla yksin, sillä hän näki aina vainajan haamun edessänsä. Hän oli sentähden tullut pappilaan rauhoittumaan. Me tytöt keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kerran oli pohdinnan kohteena kysymys: — Hvad det vill säga att vara bildad. — Miten ilmenee sivistys? Etta, nuorin meistä väitti topakasti, ettei voi olla oikein sivistynyt, ellei osaa vieraita kieliä. Sisarukset näet osasivat itse niitä, minä en. Inga Vallenius huomasi asian kärjen. Hän katsoi merkitsevästi minuun sanoen: — Sepä ei pidä paikkaansa. Kyllä voi olla täysin sivistynyt ihminen, vaikkei osaakaan vieraita kieliä, jos osaa vain muuta hyödyllistä. Muistan vieläkin, kuinka kiitollinen olin hänelle näistä sanoista.

Toinen pieni tapaus tältä kesältä. Poimin kerran Hildan kanssa mansikoita puutarhasta, sillä odotettiin vieraita. Salista rupesi vähän ajan kuluttua kuulumaan soittoa. — Hvem ä' de' som spelar? (Kuka siellä soittaa?) kysyin. — D' ä väl Etta. — Nej, inte kan de vara Etta, nog känner jag Ettas spel. (Se on Etta. — Ei se voi olla Etta. Kyllä Ettan soiton tunnen.) — D' ä löjtnant Schauman, som spelar, (Luutnantti Schauman siellä soittaa), selitti Hilda vihdoin. Soitto meni niin sydämeeni, että rupesin itkemään. — Mitä sinä itket? uteli Hilda. — Muistin vaan niin kotoani ja kaikkia omaisiani siellä, vastasin hänelle. Saliin tultuaan oli Hilda kertonut tapauksen luutnantti Schaumanille. Tämä oli siihen lausunut: — Hon tycks ha sinne för musik. (Hän näyttää tajuavan musiikkia). Minun tullessani puutarhasta sisään soitti luutnantti Schauman hienoa aariaa. Hilda kysyi, mitä pidin siitä. — Kyllä tämäkin on kaunis, mutta se ensimmäinen kappale miellytti minua enemmän, vastasin. Silloin sanoi luutnantti Schauman innostuneesti: Hon har sinne för musik. (Hänellä on soitannollista tajua). Kun ruustinna itsepintaisesti epäili minun lahjojani, selitti puolustajani, että ensimmäinen kappale oli nimeltä "Hemweh" — koti-ikävä — ja sen olin tunteellani syvästi ymmärtänyt. Aaria sensijaan oli minulle maalaislapselle luonnollisesti outo ja vähemmän mielenkiintoinen. Luutnantti Schauman piti taipumustani niin erikoisena, että lupasi huolehtia vastaisesta soitannollisesta opetuksestani.

Tulin vielä toisellakin tavalla esiintyneeksi edukseni luutnantti Schaumanin silmissä. Pappilassa vieraili näet samaan aikaan eräs toinenkin herrasmies. Hän oli tuonut mukanaan konstikkaan sydämenmuotoisen hopealukon, jota kilvan koetettiin aukaista, kenenkään vielä onnistumatta. Olin katsellut syrjästä leikkiä ja kun lukko vihdoin tuli minun käsiini, koetin näppäillä sitä vähän eri tavalla kuin toiset. Puristin sitä voimakkaasti käsieni välissä ja se ponnahti äkkiä auki. Kaikki olivat iloisesti hämmästyneitä, itse en suinkaan vähiten. Ikäänkuin mielenjännityksen peitteeksi huudahdin pitäessäni sydänlukkoa avoinna kädessäni: — De va då tomt hjärta. (Sepäs oli tyhjä sydän). Herrat rupesivat silloin kiusoittelemaan minua puhuen rakkaudesta, mutta minä selitin heille, etten sellaisesta ymmärtänyt mitään. — Katsopas minua silmiin, niin minä opetan, sanoi yllämainitsemani vieras herrasmies. Käänsin silmäni häneen, mutta hänen katseensa oli niin inhoittava, että heti jätin salin ihmetellen, että ruustinna suvaitsi sellaista seurakumppania.

Nämä pikkukohtaukset olisivat varmaan minulta unohtuneet, ellen ihmeekseni olisi saanut lukea kuvauksia niistä seuraavan vuoden Åbo Underrättelser-lehdessä. Otaksun luutnantti Schaumannin ne kirjoittaneen, sillä siinä puhuttiin erinomaisen lämpimästi soitannollisesta köyhästä tytöstä, jolla olisi varmaan tulevaisuus edessään, jos hän saisi kehittää taipumuksiaan, ja pahoiteltiin sitä surullista tosiasiaa, että meillä niin usein rikkaat ja lupaavat lahjat jäävät varojen tai hoivan puutteessa surkastumaan. Ulkomuodostani hän sanoi näin: tyttönen on kalpea väriltään, tukka harmahtava, luultavasti siitä syystä, ettei sitä oltu öljytty, vartalo hintelä ja puku yksinkertainen. — Muuten hän oli varsin sievä, kuten sopii odottaa 18-vuotiaasta — kuului loppuarvostelu persoonastani. Hän oli vakuuttunut ettei ulkonainen olentoni olisi tehnyt minulle soitto-urallani mitään haittaa. Kaikki, puutteellisuus olisi hänen käsityksensä mukaan voitu huolellisella hoidolla ja pukeutumistaidolla parantaa. Mainitsipa hän jotain näppäristä sormistanikin ja hopealukon aukaisemisesta.

Musiikkiopinnoistani ei tullut kuitenkaan mitään, sillä muutin pian takaisin Merikarvialle. Kirjoitin omaisilleni koti-ikävästäni. Muistan vieläkin, kuinka raskas oli mieleni, kun pappilan takana pohjoiseen antavalla kalliolla kirjoitin kirjettä äidilleni ja pyysin häntä tulemaan noutamaan minut pois. Kun olin palannut sisään, kysyi ruustinna, missä olin ollut. Kerroin olleeni kalliolla kirjettä kirjoittamassa. Silloin hän tulistui ja sanoi: — De' ska' bli slut me' de' skrifvande'. Vastasin hänelle, että se olikin viimeinen kerta, sillä tiesin omaisteni toimivan hyväkseni.

Kului viikko viikon perästä. Istuin eräänä iltapäivänä vähän ennen Mikkeliä aitan portaalla käärimässä omenia talven varalle. Joku ajoi hevosella pihaan. En kääntänyt päätäni, sillä työni oli kiireellistä ja olin tottunut siihen, että pihaan tuli vieraitakin. — Tilda, etkö lainkaan katso tänne? kuulin äitini huudahtavan hänen astuessaan alas rattailta. Juoksin äitini kaulaan ja olin tyrskähtää itkuun. Mutta äiti kielsi näyttämästä nyt mitään mielenliikutusta ja minä nielin urhoollisesti kyyneleeni.

Äidillä oli vuokrahevonen. Meidän oli sentähden lähdettävä heti seuraavana aamuna. Ruustinna käski minun sanoa hyvästit herrasväelle jo illalla, jotten aamulla häiritsisi ketään. Hilda pyysi kuitenkin hartaasti, että herättäisin hänet ennen lähtöni. En olisi sitäkään tohtinut tehdä, mutta Hilda kuuli omaan huoneeseensa, kun rovasti aamulla puheli minulle ystävällisiä jäähyväissanoja. Hän juoksi sisään, lankesi kaulaani ja huudahti: — Olisitko sinä Tilda todella voinut lähteä täältä minulle hyvästiä sanomatta! Me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Niin itkimmekin haikeasti erotessamme. Mutta ne olivatkin ainoat kyyneleet, jotka vuodatin sieltä lähtiessäni.

Matkasimme Turun kautta. Kun taas poikkesimme setä Ingeliuksen luokse, sanoi hän minut nähdessään. — Nog syns det på flickan, att hon tillbragt sin sommar på Nådendals prästgård. (Kyllä tytöstä näkyy, että hän on viettänyt kesänsä Naantalin pappilassa). Olin näet laihtunut ja kalpea.

Kävin äitini kanssa myöskin Turun Tuomiokirkossa. Ekman oli juuri saanut valmiiksi kuorimaalauksensa. Ne olivat ihmeen kauniit. Varsinkin oli se, joka esittää Vapahtajaa Getsemanessa, kovin vaikuttava. Äitini "itki niin" sitä katsellessaan. Erityisesti muistan myöskin maalauksen, joka esittää suomalaisten kastamista. Siinä olevalla nuorehkolla naisella oli erinomaisen harras ja syvä tunne kasvoillaan. Kun näin samat maalaukset parikymmentä vuotta myöhemmin, olivat nämä samat kasvot pahasti muuttuneet. Oli kuin olisi kuva elävän ihmisen tavoin vanhentunut. Muutenkin näkyi nyt selvästi, että ne olivat kaikki vain kuvia. Silloin ne näyttivät niin ihmeellisen eläviltä ja puhuvilta.

Kirkossa oli samalla herranehtoollinen. Näin erään nuoren neidin menevän ehtoollispöytään. Olin kuullut hänestä niin paljon, että heti tunsin hänet neiti Rehbinderiksi. Etta Heikel oli kertonut hänellä olevan merkilliset kullanväriset hiukset ja ihanan siniset silmät. Kun hän palasi alttarilta kuvastui hänen jalonmuotoisilla kasvoillaan niin kirkastunut ilme, että minä jäin ihmetyksestä katsomaan suoraan häntä. Hän suuntasi hetkeksi lumoavat silmänsä minuun ikäänkuin ottaen osaa liikutukseeni. Tunsin sillä hetkellä sanomatonta onnea.

3.

NUORUUSIÄN TAISTELUJA

Minun palattuani Merikarvialle alkoi taas raskas arkielämä. Karin-täti oli selvänä ollessaan kovissa tunnontuskissa juomahimonsa tähden. Hän veisasi alinomaan milloin ruotsiksi, milloin suomeksi virttä: — Ah oleng' mä ainoa outo maan päällä, (vanha virsikirja n:o 266.) — Är jag allen en främling här på jorden. — Sellainen ilmapiiri oli liian tukahduttava minun nuorelle mielelleni. Vaivuin epätoivoiseen mietiskelyyn. Elämä ja tulevaisuus väikkyi toisaalta mielikuvituksessani ihanana ja rusohohteisena. Varhainen askartelu kirjain ääressä oli ruokkinut mielikuvitustani, joka heräävän nuoruuden vaiheessa on muutenkin lennokas. Minäkin tahdoin tulla joksikin maailmassa ja tehdä suur tekoja elämässä. Varmasti. Mikä sen estäisi? Olihan moni niistä sankareista, joista olin lukenut, syntynyt köyhissä ja ahtaissa oloissa ja viettänyt lapsuutensa syrjäisellä seudulla. Mutta onnetar oli sitten tarttunut heidän elon purtensa peräsimeen ja vienyt heidät kauas vaaroihin, taisteluun ja kunniaan. Toiset olivat itse yliluonnollisilla ponnistuksilla murtaneet kaikki vastukset. Niin tekisin itsekin.

Pihallamme kasvoi suuri pihlaja. Makasin usein tuntikausia ruohikossa sen alla ja sommittelin suunnitelmiani: — Oppia täytyi minun saada ennen kaikkea. Pois siis kotiseudulta, se oli menestyksen ensimmäinen ehto. Mutta minne? Oi, sitä ei kannattanut surra. Kohtalo sen määräisi. Tahtoni ja innostukseni kiidättäisi minua vaikka valtamerien yli, jos olisi tarvis. — Tilda-a, Tilda-a! Missä sinä olet? Karin-tädin ääni palauttaa minut todellisuuteen. Karin-täti. — Kuin musta muuri kohoaa lupaus, jonka annoin vanhalle rouva Bergelinille, esteeksi kaikille suunnitelmilleni. Karin-täti! Siinä on ankkuri, joka kahlehtii minun purteni ikuisesti tähän kotirantaan. Ehdottomasti. En vastaa tädin huutoihin. Makaan suullani maassa tuskasta melkein tukahtuen. En tahdo enää nousta, en tahdo elää, koska en kuitenkaan saa levittää siipiäni vapaaseen lentoon. En, en! Vihdoin lähestyy Karin-täti kuin vaiston ohjaamana suurta pihlajaa. Hän huomaa minut maassa ja näkee kaikesta peittelemisestäni huolimatta mielenliikutukseni. Hän tiedustelee pelästyneenä sen syytä. Minun on vaikea vastata. Kierrän, kaarran kysymystä. Soperran jotain yksinäisyydestäni ja tartun viimein kuin hukkuva tunnustukseen: — mieleni on siitä paha, että täti aina veisaa tuota ikävää muukalaisuusvirttään, joka melkein syyttää Jumalaa maailman kurjuudesta. — Lapsi kulta, jos olisin arvannut, että se masentaa mieltäsi, en olisi sitä niin usein veisannut, selittää täti sydämellisesti. Ja hän lakkasi siitä päivästä lähtien sitä veisaamasta.

Ymmärsin vähitellen, että minun täytyi tyytyä kohtalooni. Kouluun pääseminen oli mahdotonta. Mutta sitä suuremmalla innolla luin kirjoja, joita onnistuin saamaan käsiini. Opiskelin ranskaakin erään "Grammaire de francaisen" avulla. Ja sen verran siitä ainakin tarttui muistiini, että olen myöhemmin osannut lukea ranskankielisiä nimiä ja ymmärtänyt yksityisiä sanoja. Saksaa lueskelin myös vähäsen. Mutta vaikka se tuntui helpolta, ei se silti miellyttänyt minua siinä määrin kuin ranskankieli. Englanninkieltä sensijaan harrastin enemmän. Kerronpa nyt miten tulin alkaneeksi sitä tutkia. Ruustinna Korsman asui miehensä kuoltua Merikarvialla ja minä kävin perheessä usein sekä töissä että vieraisilla. Minun oli lupa lainata perheen kirjastosta, mitä halusin. Käytin tätä tilaisuutta tietysti ahkerasti hyväkseni. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä menin tapani mukaan Korsmanille. Herrasväki tuli pihalla vastaan menossa jonnekin kyläilemään. Minua kehotettiin silti menemään sisään, koska olin niin tuttu perheessä ja viihdyin hyvin kirjojen parissa. Noudatin kehotusta ja selailin salissa kirjapöydällä olevia teoksia. Ne olivat kaikki ennestään tuttuja, eivätkä minua erikoisesti huvittaneet. Huomasin samalla, että joku kirja oli pudonnut pöydän ja seinän väliin. Otin sen ylös. Se oli englanninkielen oppikirja. Miten se oli sinne eksynyt? Ruustinna Korsmanin tytär Ingeborg oli naimisissa merikapteeni Blomin kanssa Uudestakaupungista. Kirja oli merikapteenin. Rupesin heti sitä lukemaan. Vein sen kotiinkin ja istuin monet sunnuntait sen ääressä minnekään liikkumatta. Isäni ihmetteli usein, mikä kirja saattoi niin kauan kiinnittää huomiotani. Kun selitin opiskelevani englannin kieltä, nauroi hän hieman ja vakuutti minun yrittelevän liikoja. Mutta eräänä sunnuntaina hämmästytin häntä kelpolailla lukemalla hänelle suomeksi erästä oppikirjaan otettua kertomusta. Nyt sain kiitosta ponnistuksistani.

Myöhemmin harrastaessani raamatuntutkimusta hämmästytin samalla rovasti Heman-vainajaa. Oli kysymyksessä raamatunlause: Minä olen A ja O, alku ja loppu. Olin merkinnyt käsiteltyyn tekstiin alfa ja omega. — Mistä Te nämä kirjaimet tunnette? kysyi rovasti. — No tottahan minä edes kreikankielen aakkoset osaan, selitin tyytyväisenä teeskennellen itsetietoisuutta. Olin näet jonkun apulaispapin kirjoista jäljentänyt itselleni nämä aakkoset. Paperi on vieläkin hallussani. Hyvän muistini tähden olisi minun ollut varsin helppo oppia kieliä, ellei jokapäiväinen toimeentulon huoli olisi minua pakottanut aina vain ompelemaan tai tekemään muita käsitöitä.

4.

USKONNOLLINEN KEHITYS

Siirrynpä sitten kertomaan uskonnollisesta kehityksestäni. Isältäni olin varhain perinyt horjumattoman luottamuksen Jumalaan, sillä hän ei koskaan epäillyt.

Olin 25-vuotias, kun Lammelassa (kylä Merikarvialla) ruvettiin opettamaan ns. hedbergiläisyyttä. Olin siellä Juha Järvenpään perintötorpassa ompelemassa. Kynttilänpäivänä piti Sonck-nimisen evankeelisen papin saarnata Ahlaisten kirkossa vaalisaarnansa. Minun teki kovasti mieli sinne, ja Järvenpää lupasikin ottaa minut rekeensä. Mutta edellisenä lauantaina sain kutsun mennä morsianta pukemaan Merikarvian Hongijärvelle, olihan yleinen kaase eli morsiamenpukija paikkakunnallamme. Istuin iltahämärässä Järvenpään tuvan penkillä miettien, miten pulma olisi ratkaistava. Hetken kuluttua tuli Järvenpää kynttilä kädessä viereeni. — Tilda, minä luulen, että sinä itket! sanoi hän. Ei, flikka, sinä tulet Ahlaisiin huomenaamuna. Kyllä Aaron (torpan poika) kyyditsee sinut sitten maanantaina kotiin! Tämä Järvenpää oli erittäin hyväsydäminen mies. Me menimme siis aamulla Ahlaisten kirkkoon. Päivän tekstinä oli lause: "Nyt, sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään." Muistan saarnan sisällön vieläkin, vaikka siitä sunnuntaista on kulunut jo yli puoli vuosisataa. — Teille te nurjamieliset sanoi Sonck, — jotka ette välitä mistään, en voi antaa muuta neuvoa kuin lausua kehotuksen: — Heräjä sinä, joka makaat, että Kristus sinua valaisee. — Teille, te siivot kirkkokristityt, jotka noudatatte tarkasti ulkonaista nuhteettomuutta, muistutan, etteivät ulkonaiset työt ole minkään arvoiset. Teille, jotka teette työtä autuutenne tähden ettekä ota vastaan Jumalan armoa, joka omistetaan uskolla. Tässä katsoi pappi suoraan minuun. Minä itkin ja hymyilin yht'aikaa ja nyökkäsin päätäni hänen joka sanalleen. Olin syvästi liikuttunut. Se oli minun osani. Saarnan lopulla hän puhui vielä lammelaisille, jotka olivat jo uskovaisia: — Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinulta osaasi pois. — Tämä sunnuntaisaarna ratkaisi minun suhteeni Jumalaan.

Kun sitten olin Siikaisissa ompelemassa morsiuspukua Miina Starckille, ajoi samainen pappi Sonck pihaan poiketakseen taloon. Teki niin kovasti mieleni mennä häntä kiittämään sanoista, jotka hän oli puhunut Ahlaisten kirkossa ja jotka olivat minulle niin merkitsevät ja käänteentekevät, mutta en tohtinut astua enää hänen eteensä. Näihin aikoihin valtasivat uskonnolliset kysymykset yhä enemmän mieleni. Henrik Renqvist oli kirjoittanut kirjasen Väärästä uskosta. Järvenpää käski minun lukea Renqvistin kirjasen. Teinkin sen ja luulin olevani täydellisesti hänen kannallaan. Mutta Järvenpää toi minulle myöskin Hedbergin vastauksen. Se oli asiallinen ja tyyni, eikä hyökännyt vastustajan persoonan kimppuun, niinkuin Renqvistin kirja. Silloin huomasin erotuksen oikean ja väärän välillä. Aavistin silloin armon salaisuutta, mutta en osannut sitä vielä ottaa vastaan. — Itse sen nyt näet, ettei sitä voi uskoa silti, vaikka sen ymmärtää, sanoi Järvenpää. Tämä oli tapahtunut ennen Ahlaisissa käyntiämme. Se käsitys armosta ja uskosta, minkä sain Sonckin saarnasta, on sitten pysynyt vakaumuksenani jo yli 50 vuotta, vaikka olenkin syviä hengellisiä kysymyksiä senjälkeen pohtinut monelta puolelta. Siihen aikaan käytiin paljon hartauskokouksissa ja minä kävin niissä myöskin sillä kaipasin sellaista. Ja pidä niistä vieläkin. Ei niissä mitään väärää ole.

Paitsi Hedbergiltä olen saanut pysyviä vaikutteita myöskin siltä uskonnolliselta suunnalta, jota edusti lehtori Lönnbeckin Tukholmassa toimittama hengellinen lehti " Facklan ". [Tässä lehdessä julkaistun v. 1911 kirjailijan ennustus tsaarivallan häviöstä maailmansodan aikana.] Se ilmestyi v:een 1914 asti, jolloin lehtori Lönnbeck kuoli. Jos joillakin on halua tutustua lähemmin niihin ajatuksiin, jotka minulla on ollut kristinuskosta, niin voi sen tehdä mainitun lehden avulla. Johdannossa kirjaani " Mietteitä Gogin sodasta " olen maininnut saaneeni opastusta raamatuntutkimuksilleni rovasti G. Nyholmilta. Häneltä sain tosiaan monta kultaista neuvoa. Häneltä opin senkin, että ihmisen on aina turvautuminen raamatun sanaan, eikä omiin tunnelmiin ja mietteisiin, sillä ne vaihtelevat alati. Ennustusten tulkitsemisen suhteen hän oli verbaali-inspiration kannalla varoittaen käsittämästä mitään sellaista esikuvallisesti, mikä voitiin käsittää luonnollisesti ja sananmukaisesti.

On ihmetelty, että osaan niin paljon ulkoa raamattuani. Minulla on hyvä muisti. Sitäpaitsi on sen sisältö jo varhain painunut mieleeni. Vanhalle rouva Bergelinille, joka viime vuosinaan oli niin kuuro, että hänelle täytyi kaikki huutaa korvaan, luin raamatun kolmeen kertaan alusta loppuun, ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja sitten taas suomeksi.

Tuolla vanhalla nahkakantisella ruotsinkielisellä raamatullanikin, joka on painettu jo v. 1806, on oma historiansa. Kerron senkin, sillä se oli tärkeä tapaus minulle itselleni. Keväällä 1868 huhtikuun viimeisenä päivänä kuoli kirkkoherra Korsman. Kävin ennen huutokauppaa, joka pidettiin hänen jälkeensä, katsomassa myytäviä kirjoja, sillä minun teki mieleni saada oma raamattu. Siellä oli niitä pari suomalaistakin, mutta ne oli ennalta määrätty toisille henkilöille. Sitäpaitsi ne olivat niin kalliit, ettei minun ollut ajattelemistakaan ostaa niitä. Rukoilin vain Jumalalta, että saisin edes ruotsinkielisen, jolla ei tietääkseni ollut monta ostajaa. Rahaa minulla oli vain 2 mk 50 p mennessäni huutokauppaan, mutta toivoin saavani suorittaa loput myöhemmin saatuani lisää ompeluksilla. Olinhan tuttu perheessä. Kun saavuin pappilaan, siirryttiin juuri sisähuoneisiin pihamaalta, jossa oli myyty kaikenlaista irtainta. Kirjat olivat salin pöydillä. Ruvettiin niitä kauppaamaan. Vanha ruotsinkielinen raamattu. Mitä tarjotaan? — Kaksi markkaa, kuului väkijoukosta. — Kaksimarkkaa. Kaksi markkaa — yksi, kaksi markkaa-a — kaksi, sanoi vasaramies. — Viisikymmentä penniä, lisäsin jännittyneenä. — Kaksi markkaa viisikymmentä penniä. Yksi. Kaksi. Eikö kukaan lisää? — Kolme. Vasara paukahti. Minä harasin rahat taskustani pöydälle ja raamattu annettiin minulle. Riensin nopeasti ulos. Päästyäni ihmisjoukosta maantielle yksinäni, ratkesin itkemään ilosta. Tuntui kuin olisin saanut raamattuni Jumalan omasta kädestä.

Puhuakseni raamatuntutkimuksistani täytyy minun myöntää, että koko työ on monesti näyttänyt minusta itsestäni ja kaikista muistakin perin toivottomalta. Rovasti Nyholmin eläessä olin vireämpi, varsinkin senjälkeen kun hän oli kertonut minulle ajatuksiaan Gogin sodasta, josta olen julkaissut kirjan v. 1911. Mutta hänen kuoltuaan lamaantui intoni vähitellen tarpeellisen kannatuksenkin puutteessa. Rovasti Heman-vainaja pahoitteli suorastaan sitä, että uhrasin voimiani ja aikaani ennustuksien tutkimiseen, joista eivät etevimmät jumaluusoppineetkaan ole saaneet selvää. — Olisitte mieluummin syventynyt filosofiaan, sanoi hän erään kerran. — No mitä teosta te esim. tahtoisitte suositella? — Vaikka Rousseaun Emileä, vastasi hän. — Olen sen nuorena lukenutkin, mutta en pitänyt sitä minään, vastasin hänelle. Erään toisen kerran oli hänellä pieni kirjanen muassaan. Se käsitteli kaukovaikutusta eli telepatiaa. Siinä seliteltiin kaikki rukouksen kuuleminen telepatian avulla. Jumalaa ei siihen muka tarvita. Luettuani sen kysyi hän, mitä siitä pidin. Minä kysyin vuorostani, mitä hän itse ajatteli asiasta, vaikka tiesinkin, ettei hän koskaan sanonut mielipidettään eikä sallinut sitä kysyttävän, vaan kyseli aina itse toisilta. Sanokaa te vain itse ensin, lausui hän nytkin. — Kyllä minä pidän tämän sielutieteellisen perustelun oikeana, vastasin, — ja uskon, että on kaukovaikutusta olemassa ihmisten välillä. Mutta kyllä siinä tarvitaan keskusasema, sentraali, myöskin. Ja se on Jumala.

Kun pitelen käsissäni paksua käsikirjoituspakkaa, joka sisältää tutkimukseni Ilmestyskirjan mainitsemasta "tuhannen vuoden" ajasta, nousevat mieleeni monet tukalat hetket sen syntyvuosilta. Kun eräänä tammikuun aamuna tämän vuosisadan alussa ajattelin kirkkoherra Hemanin sanoja, että minun oli turha tutkia profetioja, koska niistä ei ole kukaan saanut selvää, niin huomasin itsekin työni toivottomaksi. Eihän minulla ollut mitään apukeinoja. Ei ollut historiallisia teoksia eikä muita lähdekirjoja. Strandbergin Herdeminne on tuossa pöydällä. Paitsi sitä oli minulla Y. K. Yrjö-Koskisen kertomuksia ihmiskunnan historiasta I osa Vanha aika. Kaipasin kovasti Weberin maailman historiaa, mutta varattomuuteni tähden en voinut sitä saada. Sinä aamuna oli minulle lopultakin selvinnyt, etten voinut enää jatkaa työtäni. Käärin sentähden paperini kokoon pannakseni ne pois ainaiseksi. Raskaita huokauksia nousi rinnastani, sillä tämä työ oli ollut minulle kuitenkin kaikkein rakkainta. Olin peräti masentunut. Klo 10 aikaan aamupäivällä tuli ylioppilas J. Sysimetsä luokseni. Tervehdittyään hän kertoi seuraavana päivänä matkustavansa Helsinkiin. Illalla kantaessaan kirjojaan talteen vinnille oli hän tullut ajatelleeksi, että minä ehkä haluaisin lukea joitakin historiallisia teoksia, koska harrastin niitä asioita. Nyt hän oli tullut sitä itse kysymään minulta. Ettekö te tarvitsisi esim. Weberin historiaa? sanoi hän. Hätkähdin, sillä olinhan juuri sitä kaivannut. Estelin hiukan, sehän on niin laajakin. — En tarvitse Weberiä, ennenkuin syksyllä, ilmoitti hän ystävällisesti. Klo 2. aikaan päivällä toi Sysimetsän palvelija minulle Weberin kaikki osat. Sitten en enää uskaltanut ajatellakaan, ettei Jumala tätä työtä minulta vaatisi. Ihmeellisiä vastauksia olen saanut Jumalalta pitkin elämääni. Kaikki on täyttynyt niinkuin olen pyytänyt. Raamatun tutkiminen onkin minulla ollut tukena ja turvana, milloin kohtalon iskut ovat tahtoneet voimani kokonaan lamauttaa. Kerran kysyi eräs hyvä ystäväni miksi minä niin vastahakoisesti puhun menneistä vuosistani. — En elä niistä muistoista, vastasin. — Minä elän eteenpäin. — Mutta kuinka voit olla ajattelematta asioita, jotka ovat sinua itseäsi niin läheltä koskeneet? ihmetteli hän. Ellen muuten voi ajatuksiani hillitä, otan raamatun ja syvennyn siihen. Se on aina auttanut.

5.

KAUPPIAANA JA KIRJAILIJANA

Tässä täytyy minun nyt kuitenkin vielä palauttaa mieleeni ne raskaat vuodet, joista tähän asti olen mieluummin vaiennut. Tarkoitan naimisiin menoani ja kirjailijaurani ensi aikoja. Olen kirjoituksessa: Talvi 1867-68 eli Muistelmia nälkävuosilta kuvannut elämäämme Norrgälessä, jonne olin muuttanut v. 1841, ja jossa elin aina vuoteen 1876. Kerron nyt hiukan lisää taloudellisista huolistani. Karin-tädin eläke oli vain 114 mk 28 p vuodessa. Hän oli kuitenkin vanha vallasnainen ja tottunut parempiin oloihin. Ei ollut siis ihme, että minulle kävi vaikeaksi käsitöilläni ansaita niin paljon, että olisin voinut tehdä jokapäiväisen elämän hänelle niin siedettäväksi kuin hän vaati. Hän oli vanhempana hyvin kiitollinen minulle. — Olet uhrannut koko nuoruutesi minun tähteni, oli hänen tapana sanoa ja syleillä minua. — Me olemme niin tottuneet toisiimme. Viihtyisä olikin kotimme Norrgälessä. Korkeat koivut ja pihlaja loivat varjoa helteisinä päivinä. Lehtimajassa vietimme lepohetkiämme. Vanha aitta on siellä vieläkin paikallansa, mutta muuten on se ympäristö niin muuttunut ja huoneet ovat niin ränsistyneet, etten vuosikausiin voinut siellä käydä.

Ponnistuksistani huolimatta jouduimme siis vähitellen velkoihin. Mietin kovasti miten päästä paremmille ansioille. Minua ahdisti siihen aikaan eräs toinenkin asia. Minulla oli, niinkuin muillakin, nuoruudenrakkaus, mutta oli olemassa niin painavia ja mielestäni voittamattomia esteitä, etten uskaltanut seurata sydämeni ääntä. Tehdäkseni taisteluni helpommaksi muutin pois Ylikylästä Saarelan torppaan, joka on Haminaholmaa eli Pohjansatamaa vastapäätä. Se oli Ahlaisten puolella, mutta vain kapea joki erotti sen Merikarviasta. Saarelan suurempi pirtti varustettiin kauppahuoneistoksi ja niin ryhdyin sisareni Hildan kanssa harjoittamaan kauppaa. Pian sen jälkeen joutui Hilda naimisiin erään luotsin kanssa. Minulla oli sitäpaitsi apulaisena pieni kasvattityttö, jonka eräs merimies oli vaimonsa kuoltua tuonut hoitooni. Pidin häntä 12-vuotiaaksi, mutta sitten täytyi hänet viedä takaisin kotiinsa Kristiinaan. Hilda-sisareni jälkeen tuli apulaisekseni Sandra-niminen sisar. Hän sai olla luonani tuskin vuottakaan. Antti-veli, telegrafisti Turusta, sairastui näet keuhkotautiin ja kutsui Sandran hoitajakseen.

Kauppa kävi jotensakin hyvin. Rakensin joen Merikarvian puoleiselle rannalle Haapaniemen talon maalle omat huoneet ja pidin niissä kauppaa aina v:een 1886. Sain pian kilpailijankin, sillä kauppias Sandberg avasi siellä myös puodin. Liikkeeni kärsi kuitenkin isännän puutetta. Jos lähetin vieraan ihmisen Poriin tavaroita ostamaan, eivät ne tulleet sellaisia, kuin olisin tahtonut. Jos menin itse kauppamatkoille, tehtiin poissaollessani kotona vahinkoa. Tämä seikka sai minut ajattelemaan naimisiinmenoa. Huoneita rakentaessani olin tutustunut puuseppä Gustaf Olof Rosliniin. Hän oli mielestäni älykäs mies, niinkuin ruotsiksi sanotaan "tusenkonstnär" — tuhattaituri — hyvä puuseppä ja salvumies, teki kelpo saappaita ja hyvää sepäntyötä, sanalla sanoen, kelpasi vaikka mihin. Kuten jo mainitsin, olin päättänyt tukahduttaa nuoruudenrakkauteni. Menemällä naimisiin luulin siitäkin parhaiten pääseväni. Viattomain lasten päivänä 1880 meidät vihittiin avioliittoon. Mieheni ei kuitenkaan kyennyt liikettä hoitamaan, vaikka hän kaikkea muuta osasi. Oli muutakin, mikä teki yhteiselämämme onnettomaksi. Kestin sitä kuitenkin kuusi vuotta. Sitten täytyi tehdä pesänselvitys ja minulle jäi velkoja useita satoja, vaikka menetin kaikki Karin-tädin jälkeen perimäni irtaimiston ja perhemuistot. Karin-täti vietti viimeisen elinvuotensa Santalan torpassa Lammelassa Emma-sisareni luona, jossa hän sai paremman hoidon kuin minun silloisessa kodissani. Hän kuoli v. 1884. Maaliskuulla v. 1886 muutin takaisin Ylikylään. Olen siitä asti asunut erossa miehestäni, virallista eroa ei meillä ole.

Asuin kevään 1886 ompelija Anna-Kaisan tuvassa. Kesällä tuli kauppias Gustafsson, jolla oli saha ja puoti Ruoveden Vehkakoskessa, Merikarvialle omaisiaan tervehtimään. Hän tarvitsi kauppa-apulaista myymäläänsä ja vei sen tähden minut mukanaan Vehkakoskelle. [Siellä olostani olen julkaissut muistelman: Kamala hetki.] Sain palkkaa 150 mk vuodessa sekä täysihoidon. Maksoin kohta 100 mk, velkaani. Mutta velkojani olivat niin hätäisiä, että hakivat maaherran kautta saataviaan.

Apu tuli kuitenkin. V. 1887 pyysi kauppias Antti Ahlström minut Leinebergiin. Saisin palkkaa 600 mk vuodessa. Tarjous oli mielestäni erinomainen, mutta minua arvelutti paikan muutos niin pian. Kauppias Gustafsson ymmärsi onneksi ilman selityksiä, että minun velkaisena ihmisenä täytyi ottaa edullisempi paikka, kun sitä minulle tarjottiin. Niinpä matkustin sydäntalvella 1888 Parkanon kautta Leinebergiin. Parkanon aukeilla palelluin niin, että sain vian korviini; lämpömittari osoitti -36 astetta. Sinä talvena oli pakkasta niin kauan aikaa yli 30 astetta, että kun oli vähän lämpöisempää, tuntui vallan mukavalta.

Leinebergin kauppa ei kannattanutkaan. Tulin sieltä siis pois 1889. Sain kuitenkin sillä ajalla velkani maksetuksi.

Merikarvialle palattuani rupesin harjoittamaan kirjailijan tointa ja sen varassa olen sitten elänyt.

Kysyttäneen, kuinka tulin ajatelleeksi kirjailijantointa, kun olin jo niin iäkäs. Olinhan jo yli viidenkymmenen. Tunsin siihen sisäistä pakkoa ja velvoitusta. Minulla oli muistissani paljon asioita, todellisia tapahtumia, jotka mielestäni ansaitsivat tulla jälkimaailman tietoon. Sitäpaitsi liikkui mielessäni omia runollisia aiheita, joille halusin antaa muodon. Suurinta hankaluutta tuotti aluksi se, etten täysin hallinnut suomen kirjakieltä. Ruotsinkieli oli paremmin vallassani. Kirjoitin ensin paksun pinkan konsepteja. Käytin väliin valkoista käärepaperia konseptipaperina, koska se oli halvempaa, vaikka samalla hankalampaa. Vallan nuorena olin kerran kirjoittanut "Veitikka"-nimiseen pilalehteen puolustuksen naisille, kun heitä oli ylettömästi morkattu. Muistan käyttäneeni nimimerkkiä "Rikka", sillä pidin itseäni perin vähäpätöisenä. Naimisissa ollessani kirjoittelin joskus "Amerikan suomalaiseen lehteen". Sitä toimitti silloin Aleksander Leinonen. Se oli ensimmäinen suomalainen siirtolaislehti. Kirjoitin sinne siksi, ettei kukaan olisi saanut siitä vihiä. Käytin edelleen nimimerkkiä "Rikka". [Myöhemmin käytin nim. Tyyne Alho, alhaisuuteni osoitteeksi. Kun sekin tuli tunnetuksi, muutuin Tapani Tarkaksi. Vihdoin rohkenin käyttää omaa nimeäni.]

Palattuani 1889 takaisin Merikarvialle, asuin aluksi "Sepän mäellä", pienessä porstuakamarissa, joka vuoti niin, etten tahtonut saada yöllä nukutuksi kuivana siinä. Olin siihen muuten tyytyväinen. Se oli eristetty ja rauhallinen. En tahtonut asua kenenkään peräkamarissa, jonne piti mennä toisen huoneen kautta ja olla aina muiden ihmisten parissa. Rakastin vapautta ennen kaikkea. Kirjoittelin ahkerasti ja toivorikkaana — Inkeri oli silloin työn alla — vaikka sade-ilmalla paperit kastuivat pöydälläni, jos ne siihen unohdin. Muistan selvästi erään yön viimeisenä siinä viettämänäni syksynä. Satoi niin, että minun täytyi maatessani pitää vesivatia vuoteessani, jotta tippuva vesi ei olisi kastellut vaatteitani. Puhuin, niinkuin tapanani on ollut, hätäni Jumalalle. Silloin huomasin, etten kuitenkaan ollut kaikkein onnettomin hänen lapsistaan. Kovempaa kuin tämä, ajattelin, on kerjäläisen vaellus pitkin teitä. Tyydyin näin osaani. Oli vaikea odottaa talvea tällaisessa huoneessa, mutta kun torpan emäntä ei ollut sanonut minua irti, pidin Jumalan sallimana, että jäisin siihen edelleen. — Egyptin vaimoille palkitsit heidän hyvyytensä, Herra, ja rakensit heille huoneet. Kyllä Sinä voit vielä minullekin antaa huoneen, ajattelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin puhuttelemaan sepän veljenvaimoa, joka asui lähellä. Hän näytti alakuloiselta minun astuessani sisään. — Mitä te murehditte? kysyin osaaottavasti. Hän oli hetken vaiti. — Teidän osaanne minä tässä murehdin, sanoi hän vihdoin. — Voi kuitenkin, minne te nyt joudutte, kun fasteri käski minun sanoa teidät ylös tuosta kamarista. Ei hän kehdannut sitä itse tehdä, vaan läksi kylään.

— Älkää sitä surko, sanoin hänelle. — Kyllä tämä asia hyväksi kääntyy. Jumala on minua ennenkin auttanut! Istuimme äänettöminä, ajatuksiin vaipuneina kumpikin. Noin neljännestunnin kuluttua sanoi vaimo, että joku vieras herra näkyy menevän minun majalleni. En liikahtanut paikaltani, sillä otaksuin vieraan menevän isäntäväkeni puolelle. Hetkisen kuluttua tuli tyttönen sanomaan, että vieras haki minua. Vieras oli herra Hakasalo, Ahlströmin koulun uusi opettaja. Kauppaneuvos oli lähettänyt kysymään, haluaisinko ruveta käsityön opettajaksi yllämainittuun kouluun. Lupasin keskustella asiasta ensin Aini Norrgårdin, Impivaaran rouvan, kanssa. Hän kehotti minua ottamaan toimen vastaan. Hoidinkin sitä sitten kaksi vuotta, sillä minun sopi tämän virkani ohella jatkaa kirjoittamistani. Mutta vaimo, joka oli nähnyt pulani sitä ennen sekä saamani pikaisen avun, ei koskaan unohtanut tapausta.

Käsityönopettajana ollessani asuin Häggrotin torpassa, jonka väki oli laestadiolaisia. He olivat hyviä ihmisiä. Kirjoitin tähän aikaan muistelmani nälkävuosilta. Samoin kirjoitin novellin "Kamala hetki." Molemmat julkaistiin Porissa ilmestyvässä Satakunta-lehdessä, jota toimittivat kirkkoherra Grönvall ja tri Tammelin (Tammio). Asuin yhden talven 1890-luvun alussa pappilan pirttirakennuksessa "kotimiehenä", kun rovasti Heman oli valtiopäivillä. Hän maksoi puolestani Häggrotille vuokran siltä ajalta. Rovasti Heman antoi minulle myöskin luvan rakentaa tämän Kalliolani tähän pappilan pellon reunaan. Kun kysyin vuokrasummaa, sanoi hän siinä olevan kyllin vuokraa, jos laitan paikan kauniiksi. Tämä paikka oli ruma kiviröykkiö silloin, vastapäätä oli riihi ja Lauttijärven kirkonmiesten löyhkäävät tallit. Muita asuntoja ei silloin vielä ollut tässä, vaikka niitä nyt on jo hyvin paljon. Kirkkoherran oli ikävä katsella tätä kaikkea kulkiessaan ohi kirkolle. Tästä pihasta on viety kiviä pois 18 kuormaa; 9 kuormaa mukulakiviä kirkon alle ja 9 kuormaa suurempia kiviä Ahlströmin koulun lisärakennukseen. Rakennuksen kivijalkaan tarvittiin tietysti myös kiviä. Rakennusaineiden hankinta oli minulle varattomalle naiselle hankalaa. Mutta siitäkin pulasta selviydyin. Sain ostaa vanhan aittarakennuksen Sälttööltä Näsin takaa. Kauppaneuvos Ahlström oli sen huutanut 60 mk:lla veljensä huutokaupasta. Sain sen Haminaholman tilanhoitajan Elgin välityksellä kauppaneuvoksettarelta samalla hinnalla 60 mk:lla. Siitä tuli paljon rakennusainetta, sillä siinä oli pariaitat alla ja pariluhdit päällä. Ostosummaa en tietysti voinut heti suorittaa. Kun sitten myöhemmin koottiin tietoja Antti Ahlströmin suvusta ja minäkin olin avustamassa, palkittiin minut runsaasti. Kuitattiin se 60 mk ja sain vielä paljon enemmänkin.

Muutin tähän nykyiseen asuntooni marraskuun 28 päivänä 1897. Seuraavana vuonna istutin puut ja pensaat, jotka kasvavat majani ympärillä. Monet niistä täytyi istuttaa useampaan kertaan, kun ne eivät ottaneet juurtuakseen kovaan kivikkomäkeen.

6.

VALTIOLLISIA HARRASTUKSIA

Huomaan ehtineeni muistelmissani jo routavuosien aikoihin. Silloin puolueolot jännittivät kovasti mieltäni. Olen aina rakastanut isänmaatani yli kaiken, olen rukoillut sen tulevaisuuden puolesta joka päivä ja pitänyt korkeimpana onnenani saada ottaa osaa työhän, joka tarkoittaa Suomen kansan kohottamista todelliseksi sivistyskansaksi. Toiselta puolen olen luonnostani aina halveksinut pelkureita. Sentähden vieroitti ns. suomettarelainen politiikka minut siitä jakamattomasta suomalaisesta kantajoukosta, jota olin tottunut ihailemaan kansallisen sivistyselämän parhaana edustajana. Mainittakoon tässä kuitenkin, että ystävällinen suhteeni naisasian suomenmielisiin johtajiin Aleksandra Gripenbergiin ja Hilda Käkikoskeen ei millään tavalla häiriintynyt, vaikka tunsinkin siirtyneeni ns. nuorsuomalaisiin.

Mainitsin jo ylempänä, että intoni raamatun tutkimiseen alkoi laimeta opettajani rovasti Nyholmin kuoltua. Keisari Nikolai II:n ja hänen puolisonsa Aleksandran kruunausjuhlien aikana sain kuitenkin niin voimakkaan muistutuksen tämän harrastukseni tärkeydestä, etten enää sen jälkeen ole rohjennutkaan siitä hellittää. Koska tapaus oli minulle ylen ratkaisevaa laatua, kerron sen tässä, niin yksinkertaiselta kuin se ehkä sivullisista tuntuukin. Se tapahtui kruunajaispäivän iltana toukokuun 26 päivänä 1896.

Juhlapäivää oli vietetty kautta maan. Merikarvian kirkossakin oli jumalanpalvelus. Olin siinä mukana ja tunsin mielessäni syvää liikutusta. Rukoilin hartaasti parempien aikojen koittoa isänmaalle. Koko illan vietin hartaissa tutkiskeluissa rauhallisessa asunnossani.

Kello läheni jo 12:ta yöllä. Aloin riisuutua. Mutta silloin nousi mieleeni ajatus, ettei niin tärkeänä hetkenä sopinut ilman muuta mennä levolle. Laskeuduin polvilleni vuoteeni ääreen ja rukoilin palavasti, että minulle annettaisiin tieto siitä, mitä alkava historiallinen käänne toisi mukanaan.

Noustuani ylös sanoin itselleni: — menen kysymään Herralta.

Raamattu oli pöydällä. Menin avaamaan sen. Se aukesi Danielin kirjan toisen luvun kohdalta ja peukalon kohdalle sattui säkeistö:

— Hän muuttaa ajat ja hetket; Hän syöksee kuninkaat valtaistuimilta ja asettaa ne sinne jälleen. Hän antaa viisaille heidän viisautensa ja ymmärtäväisille heidän ymmärryksensä.

Säpsähdin tätä sanaa. Sellaistako siis olisi odotettavissa! Suljin raamatun. Minun täytyi kuin Gideonin pyytää uutta vastausta, muutin kättäni alemmaksi ja aukaisin raamatun uudestaan. Se aukesi samasta kohdasta, mutta 23. säkeistön kohdalta:

— Minä kiitän ja ylistän Sinua isieni Jumala, että olet suonut minulle viisautta ja väkevyyttä ja ilmoittanut meille sen, mitä olemme sinulta anoneet, se on kuninkaan asian olet meille ilmoittanut.

Nyt en enää epäillyt Jumalan vastausta. Valvoin vuoteessa koko yön. Mieleni oli rauhaton ja masennuksissa.

Kello 9 seuraavana aamuna menin pappilaan puhuakseni kirkkoherra Hemanin kanssa. Hän ymmärsi heti, että minulla oli jotain sydämellä. Kun hän oli kuullut kertomukseni, sanoi hän: — Minä kirjoitan tämän muistiin. Se on todella ihmeellistä. Kyllä sillä on joku tarkoitus. Hän otti vanhan kirkonkirjan ja merkitsi sen marginaaliin eli reunatilaan tapauksen sanoen: — On tapana kirjoittaa vanhoihin kirkonkirjoihin sellaista, mikä tahdotaan säilyttää salaisessa, varmassa tallessa.

Muutamia päiviä myöhemmin kertoivat sanomalehdet kruunajaispäivän juhlallisuuksista vanhassa keisarikaupungissa. Tummana varjona leijaili kaiken loiston ja komeuden yllä kuvaus joukkosurmasta Hodinin kentällä.

Menin taas pappilaan. — Olette jo lukenut lehdistä? sanoi kirkkoherra minun astuessani sisään. Kun vastasin myöntävästi tähän, lisäsi hän: — Ja muistanut Ludvig XVI:n ja Mari Antoinetten kohtaloa … Jumala varjelkoon hallitsijaa ja kansaa.

Vuosi 1898 oli jo melkein loppuun eletty. Silloiset valtiopäivät oli lopetettu ja edustajat saivat lähteä kotiinsa joulujuhlaa viettämään.

Joulun aikana ja varsinkin tammikuulla (1899), alkoi maaseuduilla ahkerasti kulkea karjalaisia laukkureita, joilla nyt oli vapaa oikeus käydä kauppaa Suomessa. Niinikään tulvi tänne tattareita joukoittain. Nämä kaupustelijat kertoivat kansalle Venäjän rahvaan onnellisesta elämästä Venäjän lain turvissa. Ja monikin kuunteli huvikseen noita juttuja. Kansamme valtiollinen näköpiiri oli silloin vielä ylen rajoitettu.

Sitten yllätti meidät helmikuulla 1899 ns. "Helmikuun manifesti". Tämä kylmä suihku pani Suomen kansan hieromaan unet silmistään.

Valtiopäiviä oli nyt jatkettava ja maan isät matkustivat kylissä ottaen selkoa kansan tarpeista ja toivomuksista, niitä valtiopäivillä esittääkseen. Silloinhan oli vielä nelisäätyiset valtiopäivät.

Rovastimme täällä Merikarvialla, G. A. Heman vainaja, joka myöskin silloin oli valtiopäivämiehenä, kuulutti kirkossa sunnuntaina ennen Helsinkiin lähtöään, että jos joku vielä haluaisi esittää jonkun pyynnön valtiopäiville, niin hän voisi tulla pappilaan klo 9 illalla, kun rovasti oli palannut kyliin tekemältään kiertomatkalta. Hänen piti näet varhain aamulla lähteä Helsinkiin.

* * * * *

Istuin yksin huoneessani. Ulkona oli niin tuima lumituisku, ettei kukaan avannut oveani. Siihen olinkin tyytyväinen, sillä halusin miettiä rauhassa. Luin sanomalehdestä uutisen joka jännitti mieltäni ja teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Se kertoi kenraalikuvernööri Bobrikoffin sähköttäneen ulkomaille, että Suomen kansa oli tyytyväisesti ja ilman mitään mielenilmaisuja ottanut vastaan tuon historiallisen manifestin. Bobrikoff ei tuntenut sorrettavaansa, ei edes pääkaupunkia, jossa kaduilla oli niin rauhallista, melkein uhkaavan hiljaista, mutta jossa valvottiin joka kodissa maan huolia pohtien. Ei tuntenut sortajamme suomalaisen hitaasti kuumenevaa sisua. Ei aavistanut, miten löi levottoman rajusti ahdistetun kansan sydän, miten se kokosi voimaansa ensin passiiviseen, sitten aktiiviseenkin vastarintaan. Jokin salainen yhteisvaisto vaati minuakin avutonta yksinäistä kansannaista, ryhtymään toimenpiteisiin yleisen mielien painostuksen keventämiseksi ja ilmaisemiseksi. Mutta miten? Mietin sitä koko pitkän iltakauden.

Illalla yhdeksättä käydessä lähdin pappilaan. Siellä seisoi hevonen portilla, tukko heiniä edessä. Reen vieressä puuhaili mies, pudistellen lumisia rekivaatteita. Se oli rovastin kyyditsijä. Hetki sitten oli tämä saapunut kotiin. Kiiruhdin sisään.

Tervehdykseeni vastatessaan sanoi rovasti:

— Teillä on varmaan jokin asia valtiopäiville esitettävänä, tuskinpa muuten näin myöhään ja tämmöisellä ilmalla olisitte tullutkaan.

— On minulla asia, sen sain tänään lehdestä…

Puhuimme sitten siitä vähän.

— Eikö siellä syyskaudella neuvotellessa ollut mitään puhetta suuresta adressista? kiiruhdin kysymään.

— Oli kyllä, mutta on mahdoton saada sitä toimeen, sitä ei voida saada alkuunkaan. Anomuksen täytyy lähteä kansasta. Mutta Suomen kansa on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ymmärrä asiaa. Ja jos joku ymmärtääkin, niin ei rohkene esiintyä. Tuskinpa löytyy rahvaanmiestä, joka panisi asian alkuun.

— Pitääkö sen ehdottomasti olla mies, eikö nainen sitä saa pyytää? (Naisilla ei silloin vielä ollut äänioikeutta.)

— Saa kyllä nainenkin. Miksei.

Nousin ylös, tartuin hänen käteensä ja sanoin:

— Minä olen sillä mielellä lähtenyt kotoani kahlaamaan, että pyydän teitä, herra rovasti, esittämään valtiopäivillä anomuksen kansalaisadressin kirjoittamisesta Hänen Majesteetilleen, jotta hallitsija saa tiedon kansan mielipiteistä.

— Kiitän teitä! sanoi rovasti ystävällisesti kättäni puristaen. — Kyllä vien teidän anomuksenne varmasti perille, mutta luuletteko sen voivan menestyä? Kun kenraalikuvernööri Bobrikoff saa siitä tiedon, niin hän estää sen heti. Sitä ei rohkene silloin kukaan allekirjoittaa.

— Mutta jos se tehdään hänen tietämättään?

— Miten se olisi mahdollista? Jokainen sanomalehti kiiruhtaa heti julkaisemaan uutisen.

— Tietystikin. Olen tätä asiaa miettinyt pitkin päivää. On kai siellä joka lehdellä kirjeenvaihtajansa, otaksun?

— On kyllä. Mitä sitten?

— Kutsukaa ne kaikki koolle ja kehottakaa heitä heti lähettämään tieto lehdelleen siitä, että suuri adressi aiotaan saada aikaan, ja samalla varoittamaan lehtiään, jotteivät ilmaise asiaa, ennenkuin adressi on allekirjoitettu koko maassa.

— Ja luuletteko, että useat sadat sanomalehtimiehet vaikenevat ja asia siten pysyy salassa?

— Eikö valtiopäivämiehilläkin joskus ole yhteisiä salaisuuksia?

— On tietysti, mutta ne ovat valtiopäivämiehiä ne, valantehneitä miehiä, joita elähdyttää isänmaanrakkaus.

— Minä uskon kuitenkin, että sanomalehtimiehetkin rakastavat isänmaataan ja että he siis voivat vaieta muutaman päivän, vaikka eivät olekaan valantehneitä. Voitaisiin koettaa ja jättää asian onnistuminen Jumalan haltuun.

— Niin, voidaanhan koettaa, mutta en minä siitä paljoa toivo. Tuskinpa manifestia otetaan takaisin, kun se kerran on julkaistu. Ja otettaneenko adressi vastaankaan…

— En minäkään manifestin peruuttamiseen usko, mutta jos saamme suuren adressin aikaan, niin on siitä sittenkin hyötyä, otettaneen tuo vastaan tai ei.

— En tiedä mitä hyötyä siitä juuri olisi.

— Ulkomaat eivät tiedä meistä nyt vielä juuri mitään. Ja kun Bobrikoff on sähköttänyt, että me tyytyväisesti alistumme, uskovat ne tietysti sen, mutta jos me saamme suuren adressin toimeen, niin nähdään ulkomailla, että B:n sähkösanoma sisälsi suuren valtiollisen valheen! Onhan tämä jo jotain ja siinä on alku enempään.

— Niin tosin, alku enempään siinä on, mutta Jumala yksin tietää mihin. Enkä minäkään näe muuta neuvoa nyt kuin että kansa itse puhuu, mutta Suomen seurakunnat ovat monetkin niin etäällä ja harvaan asuttuja, että niihin on vaikea aikanaan saada tietoa asiasta.

— Kuitenkin, koska joka seurakunnalla on pappissäädyssä edustajansa, voivat nämät heti, kun asia on päätetty panna toimeen, lähettää niille seurakunnille, joiden edustajia he ovat, tiedon siitä. Sitten yhtenä ja samana sunnuntaina kuuluttaa pappi joka Suomen kirkossa kansalaiskokouksen koolle. Kokouksessa luetaan postissa Helsingistä saapunut valtiopäivillä laadittu Suomen kansan adressi Hallitsijalle. Samalla seuraavat tarvittavat paperit allekirjoitettaviksi tahi kaavakkeet niihin. Näin esittelin innoissani asiaani ja hyvästellessäni rovastia toivotimme Jumalan siunausta yhteiselle yrityksellemme.

* * * * *

Adressi oli allekirjoitettu. Siitä ei tullutkaan suuri, vaan Suomen silloisiin oloihin nähden oikein suuren suuri.

Salaa liikkuivat venäläiset provokaattorit puuhasivat vasta-adressin toimessa. Tämän puuhan johtaja oli täällä eräs kauppias, karjalainen ja Venäjän alamainen, tunnettu Ville nimellä. Koko vasta-adressin homma kuoli kuitenkin sauhuun, sitä ei saatu oikein alullekaan.

Suuren adressin allekirjoittamisen aikana koetti Ville puodissaan pelotella ostajia: — Menkää nyt, sanoi hän, — ja piirtäkää nimenne sen adressin alle, niin pääsette Siperiaan.

Ihmiset nauroivat hänen puheitaan, mutta toiset taaskin olivat epäilevällä kannalla ja pitivät varmempana olla kirjoittamatta. Tämmöistä kuului vähän joka puolelta maata. Mutta vapauden virtaus oli siksi voimakas, ettei se ollut ehkäistävissä. Adressi saatiin pian allekirjoitetuksi ja lähetettiin Helsinkiin. Ja samalla kuin postitse tuli tieto, että adressi oli onnellisesti saapunut Helsinkiin, seurasi myöskin kenraalikuvernöörin tiedustelu sanomalehtien ja viranomaisten kautta siitä, miten suuri adressi oli pantu alulle, sillä hän ei voinut uskoa sitä kansasta lähteneeksi. Hän vaati sentähden selitystä. Tämä hänen ankara tiedustelunsa pakotti minun taaskin ponnistautumaan uuteen yritykseen. Oliko adressin pyytäjiä montakin? Sitä en voinut tietää, tiesin ainoastaan, että ainakin minä olin sitä pyytänyt. Tätä tekoani en suinkaan katunut, olisin ollut valmis uudestaan sen tekemään, jos se olisi vielä tekemättä. Nyt oli vain tarpeen antaa B:lle täysin ymmärrettävä vastaus hänen kysymykseensä. Eniten kaikesta pelotti minua se, että hän tuolla tekosyyllään, ettei muka adressi ollut kansasta lähtenyt, ehkä voisi estää sen perille viemisen. Sen lopullinen kohtalo ei minua paljoa huolestuttanut. Asia oli selvänä edessäni: nyt pitää ehdottomasti kansan antaa vastaus. Ja kun minulla itselläni oli osa tässä kysymyksessä, niin ymmärsin, että juuri minun velvollisuuteni olisi sanoa jotain nyt, mutta mitä? ja miten?

Olin kovin levoton koko aamupuolen päivää. Ihmisiä kävi luonani ja he tekivät kysymyksiä lehtien suhteen. Eräs eukko pyysi minun kirjoittamaan ruotsalaisen kirjeen hänen puolestaan. Sanoin etten ehtisi nyt. — Eipä teillä näy olevan mitään tekemistä, tokaisi eukko, — istuitte jo siinä, kun minä tulin, ettekä mitään tehnyt, kuinka teillä nyt niin kiire on? Ja minä voin odottaakin, minulla on kudin. Hän otti kutimen esiin. Näin, että hän oli varustautunut minun estelemisiäni vastaan. Kirjoitin siis hänen kirjeensä, jotta pääsisin hänestä.

Ajattelin eukon lähdettyä kirjoittaa jotain "Satakuntaan", jota lehteä silloin tilasin. Mutta siitä ei tullut silloin mitään. Käsitin, että se olisi kuin laumasta erilleen joutuneen lampaan määkiminen, joka ei muun lauman kulkua muuta.

Tiesin, että minä kansannaisena — joka käsittää isänmaansa valtiollisen aseman, sen oikeudet ja velvollisuudet ja niitä muistaen rohkenee niihin koskettaa, — myöskin olin täysin oikeutettu sen tekemään. Mutta mikä oli valittava lähtökohdaksi?

— On parasta, ajattelin, — että luen jonkun psalmin; se viihdyttää mieltäni, nyt en voi mitään ajatella.

Panin kynän pois, otin pyhän kirjan esiin ja rupesin lukemaan. Se rauhoitti mieltäni ja lukiessani sain uuden aatteen. Minun ei tarvinnut enää kysyä, mitä teen. Minulle selvisi, että kirjoitan Turun ja Porin läänin maaherralle kirjeen.

Tavallisia alku- ja loppusanelmia lukuunottamatta koski sen sisällys tietystikin suurta adressia. Lausuin julki tyytyväisyyteni siitä, että kenraalikuvernööri oli itse tahtonut ottaa selkoa, onko adressin takana todellakin kansan ääni? Kerroin lyhyesti, että Ville-kauppias oli koettanut estää adressin allekirjoittamista, jopa Siperialla ihmisiä pelotellen. Hänen vasta-adressipuuhastaan en maininnut mitään. Käsitin, ettei tämä sittenkään menisi seurauksitta. En olisi halunnut tuosta hänen Siperia-jutustaankaan puhua, mutta sehän paljasti ainakin vähän sitä hämärässä kiertävää agiteerausliikettä, joka ei ruplia surkeillut.

Lopuksi pyysin, että maaherra huolehtisi siitä, että kenraalikuvernööri saisi tiedon tästä ja varsinkin siitä, että hyvin monet olivat pahoillaan, etteivät tietäneet allekirjoituksesta, ennenkuin se jo oli suoritettu ja adressi lähetetty. Sentähden, jos olisi mahdollista, pitäisi adressin allekirjoitusta vielä jatkaa; se olisi todistuksena Suomen kansan uskollisuudesta ja luottamuksesta hallitsijaansa kohtaan.

Konseptin kirjoitettuani kiiruhdin lähellä olevaan postitoimistoon. Oli jo myöhäinen ilta. Sain siellä tiedon että posti pidetään auki kello kahteentoista. Neljännestä vailla 12 lähdin kirjeineni sinne ja ystävällinen neiti sanoi hymyillen: — Kirjeenne lähtee nyt heti matkaan.

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli se yllätys, että kirjeeni oli "Nya Pressenissä" painettuna. Tämä oli enemmän kuin olin rohjennut toivoakaan, sillä ymmärsin, että se herättäisi vastakaikua koko maassa. Toisena päivänä toi posti "Suomettaren", jossa oli käännös siitä, ja sitten niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin lehdet ottivat sen palstoilleen tai kertoivat siitä. Kaikki tapahtui samalla viikolla. Mutta sitten seurasi heti toinen kohtaus tässä näytöksessä.

Kun Ville-kauppias oli "Satakunnasta" lukenut kirjeeni, äkämystyi hän siitä ja kirjoitti pitkän "Vastine"-nimisen puolustuskirjeen lehteen. "Suomettareen" hän lähetti vielä pitemmän vastineen.

Jos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan kohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut hänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja sanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin muka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä, sakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen nimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi ei olisi tietänytkin.

Mutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut voinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille) nimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka herra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen jättäen ainoastaan "arvonimen" En folkets kvinna (kansannainen), joksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä kirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska kuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin tietoon.

Tämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en kuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa kaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta. Sentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon päivät.

Ehkäpä tämä vastauksen viivästyminen vaikutti erääseen seikkailuun, johon nähtävästi kauppiaan syytöskirje oli antanut aiheen. Tämä ennätti tapahtua ennenkuin lehteen painettu vastaus tuohon hänen kirjeeseensä ehti saapua Porista. Kerron senkin.

* * * * *

Oli kylmä maaliskuun aamu, kello oli 8. Joku tuli hätäisesti eteiseen ja naputti ovelle.

Avasin nopeasti oven. Sisään astui rouva Aini Norrgård. Hän oli juossut ja sai tuskin puhutuksi. Näin että hän oli hämmästyksissään.

— Älkää pelästykö, sanoi hän, — minulle puhui juuri ruununvouti Porista. Hän kysyi: — tunnetteko sitä henkilöä joka on kirjoittanut kenraali Kraemerille Nya Pressenissä olleen kirjeen? — Tunnen kyllä, vastasin. — Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tieto, että kaksi santarmia on lähetetty Turusta hänen luokseen. Ne ovat jo lähteneet Porista, mutta poikkeavat nimismiehen luokse. Kuvernööri lähetti sähkösanoman ruununvoudille ja käski antaa minulle tiedon, koska hän arvasi minun tuntevan henkilön. Mutta mitä nyt teette? kysyi hän. — Olen itsekin niin hämmästynyt, etten osaa mitään neuvoa antaa.

— En minä tee mitään, vastasin. — Suljen oveni ja lähden etäämmäksi kylään, en usko, että ne sentään lukkoja rikkovat. En heitä tässä rupea vartomaan, kai ne veisivät ja sekoittaisivat kumminkin kaiken, missä mustaa on valkoisella. En jää odottamaan.

Kiitin tätä rakasta ystävääni ja hän lähti luotani hyväksyen minun mielipiteeni. Lähdin kävelemään pohjoisrannalle päin, menin Kuuselaan. Kun siellä kerroin matkani tarkoituksen tutulle talonväelle, kehotti minua niin isäntä kuin emäntäkin viipymään heillä, siksi kunnes saadaan kuulla kylästä santarmien matkasta. Mutta minä en siihen oikein tyytynyt. Kun isäntä huomasi, että tietämättömyys painoi mieltäni, sanoi hän: — Kyllä minä menen tästä vähän asialle puotiin, siellä kyllä jotakin kuulen. Alkoi olla iltapuoli, kun hän lähti kävelemään.

Parin, kolmen tunnin kuluttua isäntä saapui takaisin. Hän kertoi, että Uudellakoululla oli ollut tuli irti, kun hän saapui sen kohdalle, mutta se oli saatu sammumaan. Kansaa oli palopaikalla paljon koolla ja oli ollut puhetta santarmeistakin. Hänen kyselyynsä, mitä varten ne kulkivat, ei kukaan tietänyt vastata muuta kuin että ne olivat jo lähteneet. Niin lähdin minäkin kohti kotiani tuota virstan matkaa kävelemään.

* * * * *

Ensi päivinä tämän jälkeen oli paljon puhetta santarmeista, joiden matkan tarkoituksesta ei kellään ollut tietoa. Kestikievari W. Näsiltä he olivat tiedustelleet kylän venäläissyntyistä kauppiasta ja lähteneet sitten puotia kohti.

Santarmien kysyessä kauppiasta antoi rouva heille tiedon, että kauppias oli eilen illalla lähtenyt veljensä kanssa Tampereelle. Ja santarmit lähtivät sen tiedon saatuaan matkoihinsa. Rouva, joka ei edeltä tietänyt tuommoisia vieraita tulevan, oli niin hämillään, ettei huomannut kysyä santarmien matkan syytä. Ja asia jäi sentähden pimeyteen. Tuskinpa santarmitkaan puodista lähtiessään tiesivät, etteivät olleet käyneetkään määräpaikalla.

Oliko tämä nyt sattuma, että kauppias juuri siksi päiväksi, jona santarmit saapuivat oli tullut matkustaneeksi pois? Ei. Olen aina uskonut, että Jumalan henki oli johtanut asian niin, sillä minun sieluni huusi hartaasti apua, ja Jumala kuuli rukoukseni.

Maamme kohtalo minua huolestutti.

Kiiruhdin nyt kirjoittamaan vastausta kauppiaan "Vastineeseen". Olin jo saanut todistajista tiedon ja puhutellut nimismiestäkin.

Vastustajani pitkä henkilökohtainen arvostelu minusta ei mielestäni ansainnut mitään vastausta ja siirryin siis heti käräjäkäyntiuhkaukseen ja ilmoitin, että olin siltä varalta antanut pitäjämme nimismiehelle neljän todistajan nimet. Nimeni lupasin julkaista vasta kun suuri yleisö sitä vaatii; toistaiseksi piirrän edelleen "Kansannainen".

Santarmien käytyä Merikarvialla saapui sinne myös muuan toinen lähetti, nimittäin turkulainen salapoliisi. Hän oli kestikievarille kertonut saapuneensa maaherran lähettämänä tiedustelemaan santarmien matkasta tänne. Mutta kun hän sai kuulla, että heidän matkansa oli ollut tulokseton, matkusti hänkin takaisin Turkuun.

Mitään selitystä santarmien matkan tarkoituksesta ei saatu. Oltiin varsin hiljaa siitä, ketä se koski. Taisipa useakin kohdistaa sen itseensä.

* * * * *

Oli jo pääsiäinen. Valtiopäivämiehet olivat matkustaneet koteihinsa pääsiäislomalle.

Rovasti pistäytyi minua tervehtimään.

Kun oli joitakin uutisia molemmin puolin kerrottu, sanoi hän: — Teillä on täällä Merikarvialla ollut santarmejakin, olen kuullut. Mitä ne täällä tekivät?

— Ei mitään.

— Minä tunnen jo koko asian. Ettekö pelännyt kovin kun saitte tiedon siitä? Rouva Norrgård kertoi eilen minulle käyneensä täällä.

— En pahoin pelännyt, jätin kaikki Jumalan haltuun. Sitten kerroin hänelle tarkasti koko seikkailun.

— Mutta se eniten kiinostaa minua, mistä Turun maaherra tiesi antaa minulle tiedon santarmien tulosta. Myönnän, että se on oikein jännittänyt minua. En usko kenraali Kraemerin olevan santarmieverstin kanssa missään tekemisissä.

— Eipä suinkaan. Mutta suomalaisilla on myöskin salapoliisinsa, eikä ainoastaan venäläisillä.

— Tietysti, mutta eihän turkulainen salapoliisi voi käydä santarmieverstin luona tietoja keräämässä.

— Ei se ole Turussa tapahtunutkaan, vaan Helsingissä, sanoi hän hymyillen.

— Helsingissäkö? Silloin sen on täytynyt tapahtua kenraalikuvernöörin luona.

— Siellä se onkin tapahtunut.

— Kansliassa?

— On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti — tiedän, että voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on painuva kiinteästi mieleenne.

Kiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli tullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään kenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin varokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. — Pidimme, sanoi rovasti Heman, — pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian alkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän tietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan ja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä vielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan Merikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että "kansannaisen" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta kun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin käsitti meistä jokainen, että se kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa odottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan, muka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä huolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun elätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan. Ja voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti. Minulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto, sillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista tunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.

7.

KALEVALA-TUTKIMUKSIA

Olen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti minut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi melkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia toisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista. Nämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja kiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden tutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja käytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan keskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran olen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla, että olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty sampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen ajatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni hankkinut. Koska tutkielmani Sampo, onnenrasia, eli yleinen myötäpäiväisyys yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen sisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.

Olin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi kummallisesta hirveän suuresta vaskisesta vakasta, jonka Kalevan miehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa kolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran vuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua Sammosta, ei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja rahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:

— Vakka se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, vakasta minä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen ja puhui sen juuristakin, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella härällä, että sen oli "syltä silmien väliä."

Rouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota nimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan onnenrasia eli vakkanen. Hän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka oli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen vakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut vaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin muutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria Paulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle onnen rasiasta. — Kysyin minkälainen se oli.

— En minä tiedä, vastasi hän, — en minä ole sitä nähnyt, mutta äitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta sillä tehtiin onnea: vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista onnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se vastasi, mahtoiko äitikään tietää.

Kuten näette, oli kaikilla minun tietomiehilläni sammosta se käsitys, että se oli vakka, rasia eli lipas, miksi kielimurre sitä sitten nimittäneekin, ja että sillä tehtiin onnea. Tämä käsitys vakiintui minussakin alustapitäen, eivätkä oppineiden monet vastakkaiset todistelut ja arvelut ole sitä horjuttaneet.

Seuratessani ruotsinkielisistä sanomalehdistä kiistaa sampo-nimen alkuperästä ihmettelin suuresti, etteivät oppineet kielimiehet ja tutkijat huomanneet selitystä, joka oli luonnollisin ja läheisin: että sampomylly oli jonkinlainen rasia eli lipas kuten minulle oli jo lapsena selitetty. Sampo -kysymys askarteli aivoissani lakkaamatta, olihan aihe niin mielenkiintoinen. Sattui sitten pieni tapaus, joka antoi sille uutta virikettä.

Naapurimme Rosnell korjasi muutamana keväänä aitaa lähellä asuntoamme. Hän teki sen siten, että katkaisi vanhan aidan suoraan poikki, löi parin seipäitä aidanpään kylkeen ja aloitti siitä uuden siten, että aita tuli siltä kohdalta kaksinkertaiseksi. Tuollainen jatkos pinta-aidassa on verrattain harvinainen. Minä kummeksuin sitä, se rumensi mielestäni aitaa, joka muuten olisi tyydyttänyt silmääni. Kun isäni kesällä tuli pihanurmea niittämään, menin hänen luokseen ja sanoin:

— Isä, minkä vuoksi tuossa aidassa tuommoinen jatkos on?

— Siinä on sammas. Isä tikkusi viikatettaan.

— Mikä sammas? Luulin maassa olevan maanmittarin sampaan ja ajattelin, mitäpä se aitaan vaikuttaisi.

— Semmoinen jatkos sanotaan sampaaksi.

— Mutta minkä vuoksi siinä sammas on?

— Senvuoksi kun vakassakin on sammas.

— Vakassa? Missä siinä sammas on?

— Etkö sinä vielä tiedä, miten vakka on tehty? isä hymyili. Vakka on sampaaseen tehty.

— En minä vieläkään käsitä.

Isä oli huvittunut. Hän pisti viikatteen kärjen kainaloonsa, pani "tikun" taskuunsa ja laski sitten vasemman kätensä oikean käden ulkopuolelle siten että toisen käden sormet sattuivat toisen käden sormen juurille. — Katsos nyt, tämä on sammas, näin on vakka tehty.

— Näin? Minä asetin oikean käteni vasemman taakse.

— Ei se nyt ole oikein, sanoi isä.

— Miksi ei?

Laske vasen käsi takapuolelle, niinkuin minunkin on. — Minä nauroin. Onko silläkin eroa?

— On kai, että jatkos tulee myötäpäiväinen. Ei vakkaa ole ikinä tehty vastapäivään.

— Mistä sen voitte tietää? sanoin epäillen. — Ehkäpä joku on tehnyt. Mahdoton sitä on tietää.

— Tiedän minä sen, sanoi isä päättävästi, — sen olen aina kuullut, ettei se taida vakkaa tehdä, joka sen vastapäivää tekee, ei se ole sitten enää vakka, vaan joku muu kampssu eli kalu. Vakka on aina tehty myötäpäivään ja tehdään niin vastakin.

Isä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin sisään.

Sammas, sampo, vaikka sampaaseen tehty — valtasivat ajatukseni ommellessani. Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas, sampaaseen, sampo. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden, että se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha täti oli kertonut.

Sampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut unohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin ajatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut sammon todella olleen olemassa — niinkuin rakastettu kertojanikin oli uskonut.

Jouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin kaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262 oli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni entiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo, Riikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle tehden onnea. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen alilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus, jolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. pyöreitä esineitä (kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin keritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta nostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea tehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin rautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät liikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle, muistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai vastapäivään. Seula oli sampaaseen tehty. Kirja oli olevinaan kirjokansi. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli sen olevan kirjan, — pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä — sammas, myötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.

Ollessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888 sain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari Hällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli ollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja asettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia: ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.

Eikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen, ei ole ainoastaan ollut onnea tuottava, vaan että se kansan käsityksen mukaan on ollut välttämätön ehto onnen saavuttamiseksi eli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä asian käsitän.

Noitarumpu oli vain pilkkanimi onnenrasialle — sammon jälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä myötäpäiväisyydestäkin.

Kun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea. Jos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa, niin hän on oikea onnen helmalapsi.

Merikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä kotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen hameensa helman vasemman olkansa yli. Hame muodosti kehän ja vasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se otti onnea ja suojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.

Vanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä napitetaan vasemmalta oikealle: — Mutta ei ryssät näy ymmärtävän asiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.

— Oikea ulosantaa, vasen vastaan ottaa. Kun tuuli kääntyy myötäpäivään, sanovat kalastajat, tulee pysyvä ilma, kun se vastapäivään kääntyy, niin se heittää pian takaisin ja sitten tulee myrsky ja sade.

Muutamia vuosia sitten — muistaakseni 1895 — juttelin edellämainitun Saara Villon tyttären, Maija Villon kanssa onnen tekemisestä. Saara Villo oli sangen omituinen, salaperäinen ja taika-uskoinen ja pelkäsi aina noitumista. Hänessä oli piintynyt usko haltioihin ja sen semmoisiin, hänestä oli kaikki tenhollista. — Kyllä maar onnea onkin tehty, olen minä siitä kuullut. Mutta en tiedä miten se tapahtui. Otin puheeksi haltiat. Sanoin väitettävän, että huoneellekin tulee haltia silloin kun hirsikerta lasketaan. — Niin sanotaan, vastasi hän, — ja kyllä maar sen ymmärtääkin, että se silloin jo tulee, kun kehä tulee eheäksi. Joka kehällä on haltia.

Onkos tuolla ratillakin haltia? sanoi talon emäntä osoittaen seinällä riippuvaa rattia. — On kyllä silläkin, vastasi Saara, — mutta se on vaan sitten semmoinen, kuin se on, ei suinkaan se suuri ole.

— Ei suinkaan sormuksen haltia sitten taida olla iso? sanoi emäntä kierittäin sormusta sormessaan, kyllä kai se on hyvin mitätön. — Ei se iso ole, mutta ei senvuoksi mitätön ole, ei niin pidä sanomankaan. En minä muun vihkisormuksen haltiaa tiedä, jos se niin mikään on, mutta vihkisormuksen, kyllä, kyllä se kumminkin joku on, koska se voi. — Mitä se voi? kysyi emäntä. — Voi se varjella vaimon, joka makaa lapsivuoteessa, ettei siihen pysty mitkään noitumiset taikka pahain ihmisten lähetykset. Sitä se voi, kun se on vihkimisellä pyhitetty. — Eikä niin hullua olekaan, joka tietää vähänkin enemmän kuin leipänsä palan, että lainasormuksella vihille menee, niinkuin kuuluu joku köyhä tekevän, mutta kyllä sen katua saa. Sormus käy ympäri koko ihmisen. — Koko ihmisen? — Niin, siitä kohdasta, missä se on, nim. sormesta. Sentähden se voi varjella koko ihmisen.

— Mutta eikös siinä pitäisi olla sammas myös?

— Kyllä maar siinä sammas onkin, vastasi Saara, — koska se on juoteltu päät yhteen. Ei sormusta valeta, kultasormusta. Taotaan se. Ja kuka sen tietää, kuinka ne takoo päät toisiinsa kiinni, kun se juotetaan. Kyllä se sampaan tekee sekin.

— Olen kuullut, sanoin asian jatkoksi, että kolmikulmaisella lautakorkallakin on haltia.

— On kyllä ja hyvä haltia onkin, ei se huono olekaan, sanoi Saara vakuuttavalla äänellä.

— Ei suinkaan se sentään niin hyvä ole, kuin huoneella on?

— On se parempikin — kun se vaan on oikein tehty.

— Minkä vuoksi se parempi olisi?

— Kun se on kolmikulmainen, niin kyllä se on parempi. Kehä ja kolmikulmio myötäpäivään rakennettuina tekevät onnea.

— Ei koskaan pidä lähteä kotoa vastapäivään varoitti vanha Tuhtin Kaisa, joka kävi tätieni luona aputöissä. — Katsos vanhoja peltoja, niin näet, kuinka niissäkin on koetettu viedä peltoa kiven ympäri päivän puolta, jos vaan on sopinut. Ei juuri paljon ole viety peltoa etelän puolella sarassa niin, että kivi olisi tehnyt loven saran reunaan, vaan peltoa on viety kiven ympäri, että se on jäänyt kokonaan kehän sisälle. Ei kukaan ole tahtonut jättää kiveä saran syrjään, että pelto jäisi auki siitä ja tekisi kierron kiven ympäri yön puolelta, sillä se veisi kasvuvoiman ulos pellosta.

— Muista vielä: jos joku tulee tiellä kohdallesi, niin älä laske häntä ohitsesi vasemmalta eli myötäpäivän puolelta, sillä hän vie silloin onnesi. Vastaantulijalta voi ottaa myötäpäivän, vaikka hän sen puolelta meneekin, kun kääntää samassa vasemmalle ympäri ja sanoo: — Ojelu oma myötäpäivään, vainolaisen vastapäivään.

— Ja jos sinun sopii, kun menet asialle kylään, niin tule toista tietä kotiin myötäpäivään. Se tekee onnea, kun kulkee kehälle. Mitä suurempi kehä, sen parempi onni.

* * * * *

Riittäkööt nämä vanhat muistot kuvamaan kansan taikauskoisia käsityksiä, jotka viittaavat tähtitaivaan alkuperäisiin liikuntoihin ja siten kuvastavat luonnonkannalla elävän ihmisen runollista mielikuvitusta ja uskoa salaperäisiin kohtalonvoimiin. Sampotutkimukseni yhteydessä tulin kuulleeksi yhtä ja toista muutakin taikuutta. Usein oli tietojen saanti hyvin vaikeata, sillä tietäjä pelkää "sanojen" menettävän tehonsa, jos ne ilmaisee arvottomalle. Vain antautumalla uskovaksi kuulijaksi onnistui minunkin pelastaa taikatieto ikuisesta unholasta. Niitä kerätessäni on minulla ollut hyvä tilaisuus nähdä syvemmälle kansan sielun hämäriin kätköihin kuin tavallisessa seurustelussa on mahdollista, sillä sulkeehan luonnonlapsi vaistomaisesti pyhimpänsä vieraan silmältä. Kun olen tutustunut alhaisempiin taikauskoisiin käsitystapoihin, on toisaalta ilmoitetun uskonnon ylevyys sitä kirkkaammin loistanut vastaani pyhästä kirjasta.

* * * * *

Jumala ja isänmaa, siinä ne kaksi soihtua, jotka ovat valaisseet pitkää ja usein vaivalloista elämänpolkuani. Onhan se itse ulottunut melkein vuosisadan päästä päähän — ihmeellisimmän vuosisadan isänmaani historiassa — ja sukumuistot samoinkuin tuulevaisuusnäyt ovat sille varanneet tilaa kauas aikojen taakse, joten voinen kiitollisena tunnustaa eläneeni rakassisältöisen elämän. Päättäköön nämä muistelmani runo, joka ilmaisee sydämeni harrasta, eliniän kestävää rakkautta maatani ja kansaani kohtaan.

YHDYSSIDE

Huminassa havumetsän, Kohinassa kuusosen, Suhinassa leyhän lehdon, Porinassa purosen

Minä mieluisimmin viihdyn, Siellä kuulen kuiskehen, Salakielen sanattoman, Vait, ma tiedän, tunnen sen.

Tiedän mitä metsä haastaa, Puron puheen käsitän. Mitä lehto lausuelee Sen mä sulle selitän.

Näinhän haastaa havumetsä, Näinhän lehto lausuvi: "Juuri mun on isänmaassa, josta neste nousevi.

Runko kasvaa korkeana, Latva leijuu ilmassa, Lintuparvi livertävä Sille kielii kilvassa.

Eloni on sulle suoja Hallan käydess' harmajan. Huoneen, lämmön, tuen tuoja Kuoltuani olla saan.

Ikinä en isänmaasta Eläissäni eriä, Minne menen, kunne kuljen, Henki, juuri tänne jää."

Puro näinhän puhelevi: "Vaikka pieni puro vaan, Kahden suuren veden välill' Yhdysside olla saan.

Isänmaata virvoitellen Kukan, ruohon kostutan. Lintu, eläin, ihminenkin Janonsa saa sammumaan."

— — —

Oi, jos juurtuisin kuin metsä Isänmaahan minäkin, Hyödyllinen kuni kuusi Kuoltuani vieläkin!

Jospa niinkuin puro oisin Yhdysside yhä vain: Viileä ja virvoittava, Elon kalliin kostuttain.

Silloin elänyt mä oisin, Varhainkin jos kuolisin — Kyllä haudan mulle soisi Isänmaani kallihin.

Merikarvian Ylikylässä 28.7.1917

M. R—K.

MUISTELMIA NÄLKÄVUODELTA ELI TALVI 1867-68

1.

Eräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini tiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun hätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan sekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28 markkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme matkalla Turkuun.

Aikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin matkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini. Olen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme säästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen leipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.

Minä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini kasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa kotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten olimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä yhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.

Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet — aluksi kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan — muuten ei leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa. Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin. Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi, vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.

Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.

Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille, kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.

— Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa matonkappaletta takan edessä.

— Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.

— Mikä matto? Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!

— Oo vaiti, käski äiti.

Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän sanoi äkkiä varmalla äänellä:

— Mutta se on peitto, onpa se peitto.

— Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön pakina huvitti.

— Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.

— Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.

— Niin, mutta se on matto, minä sanoin.

— Eipä, eipä, hoki tyttö.

— Miksi ei, minä kysyin.

— Kun se on niin korea, selitti tyttö.

— Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.

— En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.

— Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.

Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin vaimolle:

— Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän ympärillään.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, — kun raskitte antaa noin hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa. — Nyt ei Pikku kuole viluun.

Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: — Pikku sai uuden peiton, voi kuin on korea peitto!

* * * * *

Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä. En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja uudistin sanani lisäten:

— Te näytätte niin kipeältä.

Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan. Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.

Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset" useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. Hän, mies, kiiruhti lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä varten.

— Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.

Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan. Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.

Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että "viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."

Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.

Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä syviä jälkiä mieleen.

* * * * *

Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.

Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.

— Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa — menisi vain pyhät, kai sitä sitten… Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani. Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä työtä, kun olisi.

— Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, — kyllä ne tarvitset tänä kylmänä talvena.

— Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.

— Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.

Minä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli aamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.

— Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole vielä mitään keitettynä.

— Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä minä kahta kertaa yhteen paikkaan… Kyllä tätä tässä on.

— Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties antavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja einettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne päivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?

— Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi hän tyytyväisesti ja meni.

Joulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo valmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa hänen eteensä: — Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia hyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan kumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:

— Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja minkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien ihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole koskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina muistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti! Ja jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille, suuri kiitos!

Kyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.

2.

Oli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi vuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut puita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden ei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi seipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa. Eikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi päästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt kokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa kahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole muuta neuvoa kuin uiminen.

No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.

— Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. — Onko tämä nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!

Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään. Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.

— Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.

— Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.

— Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun, minä olen jo polttanut kaikki.

— Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.

— Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, — mutta minulla on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana, kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista, jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan. Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?

— Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, — minä menen katkaisemaan niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves, kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille lämmittämään.

Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.

Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.

Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä sentään sekin talvi!

* * * * *

Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut. Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin. Mutta nyt ei saanut työtä.

Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova tuisku.

Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.

Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea ja raukeannäköinen.

Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. — Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.

Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä, kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.

Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin voitiin auttaa.

— Miten lasten laita onkaan? ajattelin.

Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten "sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa auttaa. — Paras on, ajattelin siis, — että itse otan selvän asiasta.

Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.

— Matka on niin pitkä, esteli hän.

— Minä kävelen mielelläni, vastasin, — ja voin kyllä kahlata. Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. — Minulla oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme hänelle.

Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta ympärillemme.

Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: — Pyytäisin teitä sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.

— Kyllä minä osaan — minä tulen teidän lapsianne katsomaan, vastasin ja astuin sisään eteiseen.

Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.

Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi, kuitenkin niin että sen kuulin:

— Saitteko mitään?

Äidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi hiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: — Kyllä äiti kertoo sitten.

— Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän hänelle.

— Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen iloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota lapsen ääntä.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. — En minä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on sairaskin.

— Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.

— Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.

— Mutta millä olette eläneet?

— Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet uunissa.

— Ja suolavettä, sanoi poika.

— Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta — Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne upottavat.

Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla. Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.

— Sitten minä menen, sanoin — pappilaan ja puhun siellä nuorelle rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan hätäänne?

— En minä ole rohjennut — kyllä nyt tarvitsevia on — ja minä olen vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä — lapsille.

— Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua puolestanne.

Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.

Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.

Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.

Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä, minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella. Menen eteiseen. — Onko siellä kukaan oven takana? huudan.

— On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.

Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta lämpiäisi.

— Mistä sinä olet?

— Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.

— Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.

— Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla, kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä. — Kello tulee vasta kolme.

— Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.

Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen loputtua.

— Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.

— Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat, ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti rintatautia ja täytyi olla hoitaja.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Neljännellätoista.

— Mikä nimesi on?

— Eframi.

— Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.

— Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään huoaten.

— Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?

Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika. Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti, vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.

Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun tuli niin vähän ruokaa… Ja sitten isäntä käski mennä — kerjuulle…

Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.

Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä on vain ohimenevää kurjuutta. — Sinun, joka olet nuori ja kasvava, sanoin, — ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi. Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja ettei sinun sentähden huonosti käy.

— Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan silmät kostuivat.

Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:

— Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.

— Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta, sen saat myöskin pitää.

— Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki, ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. — Lapsiraukka, miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on melkein käsittämätöntä.

— Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä olen niin hyvä juoksemaan.

Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.

— Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, — mutta eivät ne ole antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.

Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä, että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:

— Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten. Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.

— Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?

Poika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät pahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät he hänen kimppuunsa.

— Ja sinä myöskin löit, eikö niin?

— Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.

— Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso takki?

— Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun tappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen peräti pois ja panin pussiini.

Minä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni varten.

— Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin vanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin loppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta vain, että hihat ovat lyhyenlännät.

— Mitä minä siitä, että se on naisen, — eipä takkikaan ole miehen takki, vastasi hän nauraen. — Ei hihojen mitalla niin väliä ole, kyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.

Sitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa etsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin alle ja neulalla kiinnitin leuan alta.

— Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.

— Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, — kun olen silmänikin pessyt ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän tuli ja otti käteni ja kumarsi. — Kuinka minä niin olinkaan? sanoi hän, — Paljon kiitoksia!

Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.

— Menettekö kylään jo? kysäisi poika.

— En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla huonetta jäähdyttämään.

Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: — poika, älä mene kylmään!

Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja rappuset.

Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.

— Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin. — Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä. Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha pitkä virsikirja ja katkismus. — Kyyneleet kierähtivät silmiini. Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo kuullut häneltä.

Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta. Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita, silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.

— No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.

— Metsästä, vastasi hän. — Kun rappusten edessä oli vain pari oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät säteilivät ilosta.

— Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.

— Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.

— Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo nälkä on.

— Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.

Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.

— Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.

— Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:

— Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.

— Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse kuinka surulliselta ääneni soi.

— Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin vähän…

— Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.

Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.

— Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, — mikä se este on: kun minä olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti, kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:

— Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.

Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan jotta saisi palveluspaikan: — Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.

— Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. — Mutta mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä… kerjäämään.

— Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala itse sinua johdattakoon.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä sanoi:

— Suuri kiitos!

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa, mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin… Tuliko hänestä kunnon mies? Vai sortuiko matkalla…?

3.

Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita viikkoja eteenpäin.

Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo 64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu — ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä…

Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta. Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja johdonmukaiset.

Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim. luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä, joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli, ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas kotiinkin hoidettavaksi.

Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?

— Ei vielä ole, vastasi hän, — mutta kyllä sitä tulee siksi kun tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: — Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.

Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin uskoa Jumalan apuun kuin isä.

— Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.

— Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee. Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. — Älä vaivu epätoivoon, äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin päivänä? Ja Taavetti sanoo: — En minä ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon, ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin värähtivät hänen kasvonsa, — sillä Kristus on luvannut: — Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille. Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on uskollinen joka ne lupasi.

— Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja — Herra lisää meille uskoa.

Surumielin lähdin taaskin tädin luo.

* * * * *

Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta, sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.

— Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, — koska olette terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee sitä. Enkä minä viivy kauan.

— Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, — en minä ole kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.

Minä lähdin pappilaan.

Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin, kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä, yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin. Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, — muuten tulevat huoneet täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.

Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä — samoin kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen todistavat, — kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.

Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt, kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.

Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni, enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. — Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.

— Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, — liha on voimistavaa.

— Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä, nuori rouva, — kun ette ole kirjoittanut?

— Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä täti enää tunne kipuakaan niin.

— Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, — se olisi turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään ole säästöön pantuna.

— Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä alakuloisesti.

— Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. — Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.

— Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.

— Kyllä niitä käy, vastasin.

— Annatteko tekin?

— Tietysti, hiukan ainakin.

— Ette te saa antaa, sanoi rovasti, — ei teillä ole oikeutta siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu? Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä taloihin.

— Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen siksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä kujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa olisikaan.

Pian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.

Kun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin, ettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä liikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen, jottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä tulvi kyyneliä.

Miksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona? He eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.

Täti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi, että olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen mieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut, sillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut poistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että olin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi tarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän käsitti minun sieluni ahdistuksen.

Sinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.

Minä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet niin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin viisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.

— Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.

— Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.

— Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.

Tyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten. Hänen silmänsä olivat kuin sumussa.

— En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. — En eilenkään!

— Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas sammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle toisen puolen, toisen jätin koriin.

Hän kiitti, ja söi heti kappaleen.

Minä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja tyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein silmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja kuitenkin hirveän ahmiva.

— Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. — Täti ei sitä jaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun sieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen pala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde kirveli yhä mieltäni. — Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin vihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.

— Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.

— Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää itsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.

— Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin päättävästi.

Hän otti iloisesti, kiitti ja meni.

Taaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin keinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää ollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä penniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä koko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta: kymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!

— Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, — että tarjoan myytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan lainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne olivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta, kun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy silloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. — Se kyllä on totta, ajattelin, — mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti, että — kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä ei ole lohdutusta… Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti surisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin tyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?

Sitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana ravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen varpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä epäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi tahtoa samoin kuin voimaakin nytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.

Täti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.

— Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun minäkin tässä makaan vaivanasi.

Ajattelinko minä sitä?

— Kun tulisi kuolemakin… mutta kovaa on nälkäänkin kuolla… Näet nyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua… Voi meitä onnettomia…

Hän nyyhkytti kovasti.

— Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet vielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin päivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään mistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.

— Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?

— Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.

— Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki hylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös luule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta säästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn kuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.

Katkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että hän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen hyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua tuskissa.

Minä puhuin kovaa, palavin sanoin.

— Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen, sanoi hän taaskin. — Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko hän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa, kun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta. Kuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.

— Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.

— En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän 'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta Herra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä tiedän, että me saamme tänäpäivänä sanoin minä varmasti. — Avuksi huuda minua hädässä…

— Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet Häntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän hätähuutoamme nyt kuule…

— On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta Herra käskeekin avuksi huutaa hädässä, ja minulla on hätä nyt, Hän tietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut…

— Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti, kun panet Jumalalle määrän.

— Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin tänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä ansiottamme!

Meidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin peninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua, ison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän tarvitsi uusia peitteitä.

En voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä ihmeellistä Jumalan apua.

* * * * *

Iltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että maantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan jauhoissa.

— Eilen illalla, sanoi hän — naapuri toi sen tiedon kylästä, jauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan etukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai maito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun sitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman kastikkeen.

— Mitä isä sanoi? kysyin.

— Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet ristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.

— Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten tarvitaan, sanoi hän vihdoin. — Niin, muistakaa nyt aina, lapset, että meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo kotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan kuinka te jaksatte täällä.

Minullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli riittävästi ruokaakin.

4.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti tätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen päässyt ja nytkin oli kulku huonoa.

Hän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä lisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.

— Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille, siinä vähän aikaa puheltuaan. — Sinä näytät niin kipeältä ja raukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni kipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit. Sinä menet kumminkin edellä.

— Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. — Kyllä minä jo olen tarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on tykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.

— Kuolema keventää, kuten sanotaan.

— Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. — Kiitos että tulit tervehtimään.

* * * * *

Viikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa. Ilma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat kumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin sisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.

— Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti kuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton ympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian sisään.

Siinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä tuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.

— Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.

— Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä sisään.

— Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin sen rahan vielä saat.

— Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään tähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero tuottaisi syvän kaipauksen.

— Niin, niin, sanoi täti hymyillen, — me olemme kuin yhteen kasvaneet.

Siinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.

* * * * *

Oli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos tuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja puheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota kumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia lapsia, ajattelen: — onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn sisään. Taaskin leveä naurun hohotus. — Kelläpä nyt niin hauskaa on? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu rallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan käheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat juopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.

Siellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen, toinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään huomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut ja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee häistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia, kauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa, nyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan iloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin konemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä itsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa vaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy kuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu toisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää kamalalla soinnuttomuudellaan.

Välistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen huulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.

Minä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä löydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.

Vielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun heitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta eivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he eivät näe minua. — Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun siis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita ole.

— Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta, ja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa. Samalla putoaa hän maahan istumaan.

— En ole, minä vastaan.

— Kukas se sitten on? kysyy hän.

— En minä tiedä.

— Olette te, vaikka ette sano. Kuinka hyvältä ruoat tuoksuvat!

Koska sulhanen tulee?

— En minä tiedä, vastaan taaskin, kummastellen hänen houreitaan häistä ja hyvistä ruuista.

— Ette tahdo sanoa minulle, hi, hi, hi. Paljon on keitetty! Ja toinen pyrähtää myöskin torkuistaan nauramaan.

— Käykää nyt sisään, minä sanon.

— Minkä sisään? kysyy vanhempi, — en minä näe tupaa.

— Kyllä minä johdatan teidät. Eikö teidän ole vilu? Tuuli oli kylmä.

— Viluko tässä? Hi, hi, hi, emme kerkiä, te narraatte vaan.

— Mikä kiire teillä on? kysyin vähän huvittuneena, — mitä te tässä teette?

— Me odotamme pappia, vastasi eukko nauraen.

— Pappia!

— Pappia ja sulhasta, pappia ja sulhasta, rallattaa hän.

— Tulkaa nyt pian tuonne tupaan, siellä saatte ruokaa, onhan teidän nälkä, sanon.

— Nälkäkö? Hi, hi, hih, eikö nyt ole häät?

Minä puristan vähän nuorempaa, joka havahtuu torkuksistaan, ja uudistan kehotukseni hänelle.

— Mennään häätupaan, sanoo eukko, — pappia odottamaan.

— Ei nyt häät ole, vastaa toinen ja nousee ylös. — Mitä tuo äitiparka nyt taaskin hourii niin kovin? Oi voi, käydään nyt sisään. Hän ravistelee itseään, vilunväristyksissä.

Minä autan eukkoa jaloille. He hoipertelevat perässäni. Eukko ei tiedä paljoa siitä mitä tapahtuu, mutta seuraa perässä.

He ovat syöneet velliä, ovat nukkuneet lattialla, ovat juoneet kupin kahviakin ja taas levänneet, sitten vielä kerran syöneet vähän velliä On iltapuoli. Vanhempi nainen istuu ja itkee ja kiittelee Jumalaa. Hän on nyt oikein tointunut houreistaan, mutta heikkous tekee hänet vielä puolisokeaksi. Kiitettyään lähtevät he taas mierontietä jatkamaan.

5.

Elettiin toukokuun alkua.

Eräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan veljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan, kävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa hänen paluumatkallaan kotiinsa.

Jonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika seisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja. Mitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti ja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.

— Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.

— Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi vieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.

Ja hän veti minua mukaansa.

— Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt kuitenkin katsomassa.

— En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei veljeni tarvitse odottaa.

Me kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja taaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan olisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista valittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle äänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman valitushuudon.

— Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle neidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.

Juostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja seisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti purra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta näyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui todistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja hiukan tonkaissut niitä.

Minä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei paljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella asiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.

Asetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta, koska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä on kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat kiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja luikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika kääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon. Minä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi sattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja kääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti miettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi kylkeen. Se sattui. — Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.

Nyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.

Hän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot pöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti pöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti nukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.

— Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.

Ääni oli varsin voimaton.

— Nouskaa ylös, minä sanoin.

— Mitä varten?

— Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.

— Lämpimään… syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta istualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. — Voi, en minä jaksa, hän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja hän rupesi taaskin heti nukkumaan.

— Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin itsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui. Seisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka puolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli taas lähentynyt meitä.

Ei minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka nyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen näky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan ylös.

— Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla… rauhassa, rukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.

— En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään huoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.

— En minä enää nouse… Menkää pois… minä tahdon nukkua. Ja hän kuorsasi samassa.

Tässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen taakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.

— Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi… kuinka te olette armoton ihminen… ette anna kurjan kuolla rauhassa.

Olin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään… hänen vaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti läsnäolostaan.

— En minä anna teidän kuolla siihen, sanoin siis.

— Mikä on? Eikö tässä saa kuolla?

— Ei. Sika tuossa tulee ja puree jalkanne. Ja tässä tuulee kovin kylmästi. Nouskaa nyt.

— Mikä sika? Purkoon, tulkoon… En minä nouse. Menkää pois.

— Älkää ruvetko nukkumaan. Minä revin teitä, ja revin kovemmin, jos ette nouse heti, sanoin jyrkästi. — En minä lähde pois.

Oli kuin nämä sanani olisivat saaneet hereille hänen uupuneet voimansa. Hän kiepahti istumaan ja sammuvilla silmillään, jossa hulluuden tuli vastikään leimahti, tirkisti minuun.

— Kuka te olette… hullu ihminen? sanoi hän katkerasti. — Antakaa minun — kuolla — rauhassa!

— En. Nouskaa ylös nyt ja tulkaa syömään, sanoin ja otin häntä kädestä vetääkseni häntä ylös.

— En minä voi. Mitä minusta tahdotte? Antakaa minun olla. Hän repäisi tuskaisesti kätensä irti ja aikoi taaskin laskeutua makuulle.

— Ette saa panna maata, sanoin minä, estäen häntä kädelläni. Teidän täytyy nyt nousta ja tulla minun kanssani. Puhuin hyvin vakavasti.

— En tule, sanoi hän vihaisesti.

— Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa tuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan teitä, minä nostan hartioista.

— En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna minulle rauhaa. Ei kuollakaan saa… rauhassa.

Ja hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen valui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi tukenut häntä.

— Oih! En minä voi… näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi sumuisen soimaavan katseen minuun.

— Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös jaloillenne.

— Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?

— On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan oli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä ei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän ei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin ruoko virrassa.

— Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette alkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä itse.

Hän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.

Kun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja sanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän seurasi minua hitain, epävarmoin askelin.

Sika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä, lähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.

Kun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: — Eikö se jo ole tuossa?

— Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.

— Mutta minä — en voi.

— Levätkää vähän, minä odotan.

— Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa niin kovasti.

— En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.

— Ei, minä koetan vielä.

Ja taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja vielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta meidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: — Eikö jo pian olla perillä? Ja minä vastasin pian oltavan.

Kun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla, kysyin: — Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan tähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?

— Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa. Kyllä minä nyt ymmärrän taaskin… menkää vain edellä. Voi, jos teillä olis… leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi… suupala vaan… Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka kävivät tuhkan harmaiksi.

— Minä juoksen tuomaan!

Ja minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän makasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin leipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.

— Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani tahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan tuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.

— Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. — Mitä te keitätte?

— Soppaa.

— Soppaa! Mitä soppaa?

— Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin silmiinsä.

— Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään välähti surullinen katse, kun hän lisäsi. — En minä luullut teidän valehtelevan.

— Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, — mutta minä sanoin mitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä. Katsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää silloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan lämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää teitä?

Hänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.

— Pysyn kyllä… menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä keitättekin!

Minä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän: Hyvää… soppaa.

Tädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.

— Saanko nyt, sanoin, — täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle miehelle?

— Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, — tottakai sinä otat.

— Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse tarvitsisitte. Ja kuitenkin… sillä hän kuolee muuten.

— Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri kipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.

— Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee molemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan lämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.

Kun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.

Minä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui lattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan, niin vapisi hänen koko ruumiinsa.

Pienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja leivänpalan keralla.

— Antakaa tänne vaan — käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin laitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei ottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa pohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.

— Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi hän.

— Ei ole, vastasin melkein sumeasti.

— Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. — Kuinka sitä oli ollenkaan, niin hyvää?

— Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta hän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.

— Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.

— Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä tuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta ja höpisevää. — Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän surkeasti.

— On minulla jo tulella. Levätkää nyt niin kauan kuin keitän. Hän oikaisi itsensä nukkumaan ja minä pistin patjan hänen päänsä alle. Hetken nukuttuaan hän heräsi ja minä annoin hänelle keitokseni, velliä maidosta, kaljasta ja ruisjauhoista.

— Antakaa mulle pala leipääkin, sanoi hän, ja minä annoin.

Annoin pienissä erin, sillä pelkäsin, että isompi määrä vahingoittaisi häntä. Sitten hoidin hänen jalkojansa, puhdistin lämpimällä vedellä ja panin puhtaita riepuja ympärille. Sitten etsin tädin vanhat suuret sukat, joita hän oli käyttänyt päälläpäin ja autoin häntä vetämään ne jalkaansa.

— Eikö teillä ole jalkineita ollenkaan? kysyin minä.

— Kyllä minulla on saappaat tuolla kylässä, vastasi hän, — mutta miten ne tämmöisiin jalkoihin sopii, jotka ovat näin ajettuneet. Eikä ollut mulla sukkia, ainoastaan rievut ja ne heitin menemään, kun täytyi olla avojaloin.

— Kyllä nyt on huonoa sukkasillaan käydä, erittäinkin tässä kujassa, se kun on niin kostea, mutta avojaloin loukkaatte jalkanne ja kinosten pohjat ovat hyvin kylmät. Kaarettamalla kuitenkin pääsette sukillannekin. Kiskokaa ne sitten jalastanne ja heittäkää kuivumaan, kun pääsette huoneeseen.

— Kyllä minä… kiitos! Mutta ei suinkaan minusta ikänä miestä tule. Kuolema se on jo noissa jaloissa. Ja ahdistaa niin henkeänikin, kun rinta on noin korkea ja vatsa.

— Oletteko maannut kipeänä? kysyin.

— En muuta kuin pari viikkoa. Kyllä minä jo ennenkin tunsin itseni kipeäksi, enkä jaksanut työhön, eikä sitä saanutkaan. Sitten jouduin aivan makuulle vilustumisesta ja — nälästä. Tuolla talon pirtissä olen maannut. Emäntä minulle kerran lämmitti maitoa… muuten olisin jo kuollut. Ei sekään ennen tietänyt, kun ei käynyt itse pirtissäkään, enkä minä valittanut kellekään, kun luulin vain kuolevani… enkä ole enää pyytänyt, siellä on niin paljon lapsia ja köyhyyttä niillä itselläkin, kun isäntä on kuollut… Eilen minä nousin ylös ja oli kova nälkä. Voi, voi eilistä ja toissapäivää! Enkä minä muista, koska hän maidonkaan toi ei siitä viikkoa ole. En voinut eilen liikkua minnekään… mutta tänään jo ajattelin, että menen tuonne ulos kuolemaan. Ja minä rukoilin niin Jumalaa, että voisin kävellä tästä jonnekin — kuolemaan. Ja sitten lähdin enkä minä ollut siellä kauan ja… sitten tulitte te. Missä minä olin, en muista sitä?

Sanoin hänelle paikan, missä olin nähnyt hänen makaavan kedolla.

— Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi olisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla jaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa jaloissa, vai mitä luulette?

— Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin, sanoin, — ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.

— En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä seurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään muuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat tekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun tulin kipeäksi…

— Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä painaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka tahansa voi siihen tilaan joutua.

— Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.

— Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi — en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te olette… Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun käskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.

Mies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta itsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: — Mitä Jumala minusta välittäisi.

Silloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun tulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.

— Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän sanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte, että teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: — oliko teillä sisäistä käskyä, käskikö Henki — te ymmärrätte sen paremmin kuin minä — käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja — minä uskon teitä.

Hänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä kysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.

Minä mietin vähän ennenkuin vastasin ja anoin Herralta ymmärrystä antaakseni oikean vastauksen.

— Te ette vastaa! Minä näen, ettette ole mitään käskyä saanut Jumalalta tulla minua auttamaan.

Hänen äänensä oli syvästi surullinen ja hän painui läjään.

— Ei, ei, te olette väärässä! Minä ainoastaan mietin, miten sen teille sanoisin. Mitään suoranaista käskyä teidän suhteenne minulla ei ole, eikä voikaan olla, sillä minäkin elän uskosta. Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että Hän lähetti minut teidän luoksenne sinne kedolle.

Sitten kerroin hänelle koko tapauksen, kuinka olin ollut saattomatkalla ja kuinka tulkitsematon tunne vaati minua ainoastaan kuuntelemaan ääntä kedolta ja viimein sinne juoksemaan. Ja että se sama tunne nyt vaatii minua hänelle puhumaankin.

Hän kuunteli minua tarkasti.

— Jos olisitte sanonut, että Hän käski… olisin minä niin hyvin voinut uskoa, että Hän teidät lähetti, sanoi hän alakuloisesti. — Miksi ette sanonut?

— En minä valehtele. Enkä minä tahtoisikaan, että teidän uskonne Jumalan rakkauteen olisi semmoiselle hengenilmoitukselle perustettu, sillä ne voivat pettää, vaan minä soisin teidän käsittävän sen Hänen sanastansa. Muuten se ei kestä koettelemusten myrskyjä.

— Kyllä kai se niin onkin, sanoi hän huoaten. — Koska pyhä on?

— Ylihuomenna.

— Oletteko kotona silloin?

— Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.

— Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin ymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.

* * * * *

Sunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa kevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli miltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata nähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina tuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.

Ensiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti ruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja puhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut kadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen sanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus tahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi lukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut auttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että olin siitä raskaalla mielellä.

— Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään teille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. — Sanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te jaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä — syömässä, kun ei taloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne täysi, minä ymmärrän sen.

— Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on työtä taas ja toista saan Jumalan avulla.

Minun vastaukseni tyydytti häntä.

* * * * *

Hän kävi meillä vielä joitakuita kertoja, sillä ja toisella viikolla. Sitten en nähnyt häntä muutamaan päivään ja luulinpa hänen jo lähteneen seuduiltamme. Mieleni oli vähän haikea, kun ajattelin, että hän oli lähtenyt hyvästiä sanomatta. Se ei ollut minusta kaunista.

Mutta eräänä päivänä hän tulikin. Hän oli jo vähän voimistunut. Jalat olivat kuitenkin vielä melkein yhtä ajettuneet, eikä kasvoissakaan juuri näkynyt toipumista. Katse oli sentään jo vähän voimakkaampi, ja nyt vasta huomasin, että hänellä oli kauniit harmaat silmät. Niinikään oli tuo tuhanharmaa väri kasvoissa muuttunut vähän miedommaksi kalpeudeksi.

Minä nuhtelin häntä siitä, ettei hän viime päivinä ollut käynyt meillä, ja sanoin luulleeni hänen lähteneen pois seudulta.

— Kuinka te voittekaan luulla, että minä olisin lähtenyt teitä kiittämättä ja hyvästiä jättämättä! huudahti hän. — Vaikka en minä ikinä osaa teitä niin kiittää kuin minun pitäisi. Mahdotonta minun olisi ollut lähteä teille hyvästiä sanomatta. Ja sitä tulinkin nyt sanomaan. Hänen äänensä soi niin syvänä ja surullisena. Vähän karaistuaan sitä hän jatkoi: — Kyydin saan kotipitäjään. Minä kävin toissapäivänä siitä papille puhumassa ja hän lupasi heti toimittaa sen.

— Vai lähdette jo! Ei tänään, varmaankaan?

— Tänään, heti! Hevonen ei ollut vielä valjaissa, kun lähdin tänne. Se tulee sieltä talosta, kyyti.

— Mutta minkätähden ette ole näinä viime päivinä tullut?

— En minä tahtonut tulla kun tämän ainoan, viimeisen kerran enää. Minä olen sen nähnyt, kuinka te olette säästänyt pieniä varojaanne minulle ja muille, että tuskin itse olette aina saanut maistaakaan keittoanne, kun on niin monia pyytämässä.

Mies kertoi saaneensa kirkkoherralta markan ja vähän evästäkin ja toivoi, että hänet kyllä otetaan vastaan kotipitäjässä siinä paikassa, jossa hän oli palvellut ja työssä ollut. Enkä minä olisi lähtenytkään sieltä tännepäin, mutta luulin saavani täällä parempaa työansiota, kun siellä pohjoisissa on niin heikkoa. Mutta ei täällä ollut sen parempaa, ja sitten tulin kipeäksi. Mutta kyllä kai se sentään tämäkin matka on minulle hyväksi ollut, en muutoin olisi kukaties tullut Jumalaani tuntemaankaan.

Minä etsin hänelle muistoksi pienen evankeelisen kirjasen, josta hän sydämellisesti kiitti.

— En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka kykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin ansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä tiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään kyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä kumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä uskon sen ja pyydän sitä Häneltä.

— Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja Hän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin, jos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman elämän, valmistaa teitä siihen.

— Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen poskellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia kyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: — Ei minulla tässä maailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten kuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin olisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu oksalla.

— Eikö teillä ole ketään omaisia?

— On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä on isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta välittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. — On minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan mitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa, vieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen ollutkin.

— Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä… minä tunnen sen nyt selvästi… vaikka minä niin mielelläni teidät vielä kerran näkisinkin tässä maailmassa… mutta ei ikänä, ei ikänä!

Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En unohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut hetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui minuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle lohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.

Vihdoin hän astui lähemmäksi.

— Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin päähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän vielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle. Kädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.

Elääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän oli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. — Varjoja, varjoja, joilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.

BERGELINIEN PERHEMUISTOJA

1.

SOKEA MUMMO

Hän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen itseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy, jonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin pyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä ja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin säkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut väärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän kutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan, avaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti puikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan hän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon. Palkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle tapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta. Hän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä olin lapsi, ensi kymmenelläni.

Tyttäret, — heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja Lotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä hupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa, oli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla ahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota rakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen kasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat, hänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin ole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin hänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä noita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä tummempi harmaa juova — hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja leveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa — noita hienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä suutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä painanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: — Voi mummo, kuinka sinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!

— Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, — niissä on paljon nuorempi nahka kuin minä itse.

Sitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut kiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata riippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.

— Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi hän. — Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin kaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he riisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista säärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten sen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista tuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni… Herra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista kärsimisistä… Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin kidutuspenkillä… Sitten meni minulta näkökin —, huokaisi hän.

— Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen, yritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja vaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun yhtäkkiä pimeni silmieni edessä… kuin pimein yö… Minä olin sokea… Voi huokasi hän, — tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin surkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää ymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli hirveätä… Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi. — Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin kauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään, aina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin paranemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään toivon kipinääkään jäljellä… Mutta, Herra on kaikki hyväksi kääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!… Kuuloni on mennyt vähittäin, nyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin selvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka sanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.

— Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.

— Kaksikymmentäneljä.

— Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni koettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.

— Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.

— En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, — mutta, — lisäsi hän kauniisti hymyillen, — minä saan sinut nähdä kerran!

— Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.

Niin pakisimme kahden "vanha lapsi" ja "nuori lapsi", kuten hänen oli tapana sanoa.

— Minua on kutsuttu "ristinkantajaksi", sanoi hän, — mutta Herralle kiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä kantamaan!

Kun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään, käsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui, kun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa minun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja häälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista. Esitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi niin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä katsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis ottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat mieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana. Nämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne minulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.

2.

KIRKKOHERRA GABRIEL BERGELININ ELÄMÄSTÄ

1.

Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle.

Kirkkoherra Gabriel Bergelin oli syntynyt vuonna 1749 Janakkalassa, jossa hänen isänsä Gabr. Bergelin oli lukkarina.

Gabriel Bergelinin isästä ei ole muuta mainittavaa, kuin että hän lapsuudessaan oli kuljeksinut mieron tiellä. Luultavaa on, että hän isonvihan, tahi kenties isonkuoleman aikana 1710, jolloin Janakkala tuli melkein autioksi, sangen pienenä jäi vanhemmistaan, joiden kotia ei tiedetä. Vihdoin hän noin kymmenvuotiaana lienee joutunut Janakkalan pappilaan. Täällä hän pääsi ensiksi paimeneksi, kunnes pojan hyvä ääni ja kuuliaisuus miellytti kirkkoherraa niin, että tämä otti hänet erityisesti huostaansa. Aikaa myöten hänestä sitten tuli seurakunnan lukkari.

Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär nimeltä Ingrid Orelius.

Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut enää milloinkaan tietoa.

Lukkari Bergelin kuoli pojan ollessa kouluiässä, mutta äiti neljän tyttärensä kanssa piti huolta siitä että poika, joka oli nuorin lapsista, sai jatkaa lukujaan. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan 1768 hän matkusti joulun edellä 1771 papiksi vihittäväksi Tukholmaan, jossa piispa Kaarlo Fredrik Mennander silloin oli valtiopäivillä. Bergelin oli ylen nuori papiksi, sillä siihen aikaan toimitettiin papiksi vihkiminen vasta kun pyrkijä oli täyttänyt 24 vuotta, eikä hän siis sinä vuonna vielä ollut aikonutkaan antaa vihkiä itseään. Mutta professori Gadolin kehotti häntä ennen valtiopäiville lähtöänsä tulemaan joulun edellä Tukholmaan ja sanoi: — Pannaan yksi vuosi ikää lisää. Tämänkaltainen iän lisäys oli siihen aikaan hyvin tavallinen ja tapahtui ainoastaan muodon vuoksi. Bergelinin syntymävuosi siis virallisesti oli 1748, niinkuin vanha hiippakunnan matrikkeli osoittaa, mutta kuukausi ja päivä on jätetty pois, ikäänkuin osoitteeksi että henkilön ikä muodon vuoksi on näin ilmoitettu. Mutta kirkonkirjan mukaan hän oli syntynyt heinäkuun 19 päivänä 1749.

Matkatovereina Bergelinillä oli kaksi nuorukaista, jotka silloin suorittivat ylioppilastutkintonsa. Nämä olivat Jaakko Tengström (syntynyt 1755) Kokkolasta, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika, ja Jaakko Fredrik Gadolin, Perniön kirkkoherran Anteri Gadolinin poika, saman ikäinen nuorukainen.

Matkustus Itämeren ylitse joulun edellä, sen ajan kulkuneuvoilla, ei ollut leikintekoa. Menomatka kuitenkin onnistui hyvin, tutkinnot suoritettiin, ja hyvällä mielellä käännyttiin kotimaata kohti kulkemaan. [Tämä vaiherikas paluumatka on kuvattu erikseen kertomuksessa "Joulu autiolla karilla".]

Bergelin määrättiin heti vankilan saarnaajaksi Hämeenlinnaan. Siellä hänellä oli verraton tilaisuus tutkia ihmisiä ja heidän tekojensa vaikuttimia, ja hänestä tuli vihdoin suuri ihmistuntija. Kolmen vuoden kuluttua (1774) määrättiin hänet pitäjänapulaiseksi Ruovedelle, jossa virassa hän oli kaksikymmentäseitsemän vuotta eli kunnes hän 1801 tuli kirkkoherraksi Merikarvialle.

Bergelinillä oli erikoinen taipumus lääkärin toimeen. Olikin ollut aika, jona hän oli ollut kahden vaiheilla siitä, kummanko viran, papin vai lääkärinkö, hän itselleen valitsisi, mutta nyt hän sai havaita, että nämä toimet saattoivat hyvin yhdistääkin. Tähän hänellä olikin hyvä tilaisuus Ruovedellä, josta on pitkä matka kaupunkiin. Maalaiskansalla oli, etenkin siihen aikaan, voittamaton vastenmielisyys lääkäreitä kohtaan, jota vastoin se mielellään turvautui pappiinsa. Bergelin oli jossakin määrin lueskellut lääketiedettä, mutta etenkin monipuolinen harjoitus oli tehnyt hänestä taitavan tautien parantajan. Etenkin oli hän paikkakunnallaan kuuluisa silmälääkärinä. Muita ulkonaisia vammoja sekä myöskin sisätauteja hän paransi hyvällä menestyksellä, ja talossaan Kärkelässä hän itse valvoi köyhien sairaiden hoitoa. Paras todistus hänen taidostaan on se, että hänen lääkäritoimintansa muisto vielä elää Ruovedellä. Tämän kirjoittaja, joka useita vuosia sitten jonkin ajan oleskeli mainitussa pitäjässä, kyseli kerran eräältä vanhanpuoleiselta eukolta [Eukko oli Pohjaslahden kylästä ja häntä sanottiin Kauppisen Maijaksi.] joitakin tietoja Kärkelän talosta. Eukko ei kuitenkaan ollut koskaan siellä käynyt eikä oikein tietänyt missä se olikaan; mutta hänen tiedossaan oli kuitenkin se, mitä eniten halusin kuulla: hän tiesi Bergelinistä. Minä annan siis hänen itsensä puhua:

— En minä sitä niin tielä, missä se siellä onkaan, kirkon toisella puolella, mutta ei se kuulemma se vaseti kaukana ole, se Kärkelä. Mutta kyllä minä siitä kuullu olen, se on iso talo ja hyvä, ja siinä on asunut herrojakin, on pappikin siinä asunut. Kelpo talo se on, Kärkelä, on.

— Mikä sen papin nimi oli, joka siinä asui, ehkäpä ette tiedä sitä sanoa? kysyin.

— Tielän maakan, se oli Kärkeliini. Ja se olikin kelpo pappi se, ja niin kovin hyvä tohtyöri. Se paransi kaikkia tauteja; ja aina sielä sairaita oli, väliin useampiakin kerralla, ne hoinnettiinkin ja vaalittiin siellä, kun ei tullut kotona niin vaalituksi, siellä oli iso tupa oikeen sitä varten, aina. Eikä se ottanutkaan koskaan palkkaa köyhiltä, mutta kyllä sillen rikkaat veivät lampaita ja kokonaisia vasikoitakin, kyllä se saikin. Eikä semmoista pappia Kruavelelle enää tulekkaan, minä sen tielän, eikä niitä olekaan, kyllä minä liioin senkin uskon, vakuutti eukko päättävästi. Mutta se meni pois, kovin kauaksi meni, oikeen merimaahan, kuulemma, en minä tielä minkä se sinne meni.

Minä kerroin lyhyesti minne Bergelin oli muuttanut.

— Vai niin, voi toki, vai sinne se meni. Kaipa se jo kuollut on aikaa?

— On, monta kymmentä vuotta sitten.

— Sitä minäi, minä sen tiesin, onpa toki; kun ma olin pieni, ja se oli jo silloin aikaa sitten lähtenyt. Mutta äitivainaani siitä puhui, ja ne ku tiesivät, vanhat ihmiset.

Että Bergelin jo ennenkin tämän pitkän Ruovedellä olonsa aikana oli hakenut isompaa paikkaa, sen voi ymmärtää. Hänelle tuli näet vaikeaksi virantoimitus Ruovedellä, kun hän asui verrattain etäällä kirkolta ja rovastina oli Lauri Forselius, joka, vaikka sokea ja vanha, sentään vielä hoiti virkaa ja näin ollen elämänsä viimeisinä vuosina melkein aina tarvitsi Bergelinin apua. Bergelin, oli näet, kokenut pappi ja kauan oleskellut seurakunnassa, jota vastoin rovastin apulaiset olivat nuoria ja kokemattomia. Ruoveden pitäjänapulaisen tehtäviin kuului velvollisuus määräpäivinä pitää jumalanpalvelus seurakunnan syrjäisissä seuduissa, joihin usein hengenvaarassa, talvella heikolla jäällä ja syksyllä vihurin puhaltaessa, oli kuljettava, puhumattakaan käynneistä sairasten luona. Näistä syistä Bergelin v. 1798 oli hakenut Ätsärin kappeliseurakuntaan, mutta silloinen konsistorion amanuenssi (sittemmin rovasti Tammelassa) Niilo Mauno Tolpo, joka oli B:n ystävä ja tunsi hänet, teki muutoksen asiassa. Kun Merikarviallakin, jonka alueeseen Siikainen kuului, oli virka julistettu avoimeksi, asetti hän Bergelinin tähän pitäjään vaaliin. Kirjeessä hän antoi sitten asianomaiselle tiedon asian käänteestä. Siten joutui siis Bergelin melkein vastoin tahtoaan Merikarvialle vaalia saarnaamaan, sillä hän ei juuri toivonut pääsevänsä tuohon outoon seurakuntaan, jossa lisäksi oli erään edellisen kirkkoherran poika hakijain joukossa. Ja pahin kaikista, vaalimatka tuli tehtäväksi myöhään syksyllä, joka oli ikävä aika ratsastus- ja venematkoille.

Bergelinin vaiherikkaaseen elämään kuuluu sekin, että hän tuli Merikarvialle kuninkaallisella valtakirjalla. Oli näet parhaillaan toimitettavana isonjaon johdosta syntynyt selkkaus äänien suhteen vanhain ja uusien manttaalien laskussa. Tästä lankesi enin syy armovuoden saarnaajalle Heikki Backmanille. [Backman teki samoihin aikoihin itsensä syypääksi juoppouteen ja pahennusta herättävään elämään, vaikka ei seurakunta tahtonut häntä, väliaikaista saarnaajaa, vastaan näistä rikoksista kannetta nostaa. Sama B. menetti vihdoin virkansa Nybyssä ollessaan, eräässä aikoinaan hyvin kuuluisassa lukukinkerijutussa, häntä kun syytettiin vähämielisen Heikki Matinpoika Jutilan rääkkäämisestä.] Backman oli muuten terävä-älyinen mies ja tunnettu eteväksi laskijaksi. Oliko äänien laskija tässä tahallaan väärin laskenut vai oliko epähuomiossa tullut virhe, jätämme sikseen. Saatuansa kirjeellisesti asiasta tiedon Siikaisten kappalaiselta (sittemmin Ikaalisten kirkkoherrana tunnetulta) Hällforsilta, lähetti Bergelin vastalauseensa asianomaiseen paikkaan ja vetosi kuninkaaseen.

Maisteri Iisak Emanuel Eneberg oli näet jo saanut valtakirjan konsistoriolta. Sama Eneberg oli jo toisen kerran vaalissa tähän kotipitäjäänsä, mutta onni oli nytkin vastainen. Tietysti oli Eneberg itse syytön erehdykseen, jos siinä joku olisi syyllinen ollutkin. Mainittakoon tässä ohimennen, että huhu kertoi sen kepposen tapahtuneen edellisen kirkkoherran lesken, eikä Enebergin, eduksi. Se ainakin on varma, että toinen kirjanpitäjistä vaalissa oli saman lesken vävy. Oli miten hyvänsä, mainitut papit saivat nuhteita konsistoriolta. Asia, joka oli riidassa koko armovuosien ajan (edellinen kirkkoh. Tuomas Kriander kuoli 1798), päättyi vasta 1801 kevättalvella. Tällä ajalla oli Ruoveden kirkkoherran virka rovasti Forseliuksen kuoleman kautta 1799 tullut avoimeksi ja seurakuntalaiset kehottivat Bergeliniä hakemaan omaan seurakuntaan, mutta kun hakemukseen Merikarvialle ei ollut silloin vielä tullut lopullista päätöstä, ei B:n sopinut sitä tehdä. Että merikarvialaiset olivat tyytyväiset asian lopulliseen päätökseen, näkyy siitä, että he menivät vielä talvikelillä kuudellatoista hevosella papin kuormia tuomaan. Asia on siinä suhteessa huomattava, että tapaus silloin oli seurakunnassa ensimmäinen ja ainoa laatuaan, kunnes vasta viime aikoina tuo kaunis tapa on Merikarvialla tullut käytäntöön.

Keväällä 1801 muutti B. siis perheineen Merikarvialle. Omilla hevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapuivat matkustajamme ratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaislaiset saattelivat heidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken kylään, jonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan luonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä, muuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan polkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin emäkirkolta kappeliin. Merikarvialla oli siihen aikaan, jo edellä mainitun 19:nnen vuosisadan alulla painetun matrikkelin mukaan 1652 henkeä ja Siikaisissa 1178 eli yhteensä 2830. Taloja oli kaikkiaan 152, joista 85 kuului emäkirkolle. Ajan merkkeinä on mainittava, että Merikarvialla silloin saarnattiin joka toinen sunnuntai suomen- ja joka toinen ruotsinkielellä ja juhlapäivinä molemmilla kielillä. Nykyään on määränä pitää seurakunnassa kuusi kertaa vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus.

Samana kesänä kävi Ruovedeltä muutamia isäntiä Merikarvialla uutta kirkkoherraa tervehtimässä. Tietysti oli tapaaminen sangen ilahduttava ja vieraat olivat sydämellisesti tervetulleet. Eniten liikutti kirkkoherran mieltä syy, jonka vuoksi he olivat tulleet. Seurakunta oli yksimielisesti valtuuttanut heidät pyytämään, että Bergelin vielä tulisi neljänneksi hakijaksi Ruovedelle. Erään joukostaan olivat miehet aikoneet lähettää Merikarvialta viemään B:n hakemusta meritse Turkuun. Mutta vaikka Bergeliniä liikuttikin hänen entisten seurakuntalaistensa ystävällisyys, ei hän kuitenkaan tahtonut suostua heidän ehdotukseensa. Hänestä ei ollut soveliasta, että hän, vastikään saatuansa kuninkaan valtakirjan, osoittaisi tyytymättömyyttä hakemalla pois seurakunnasta, jossa hän vielä lisäksi perheineen hyvin viihtyi. Ja kenties tuosta asettumisestakin neljänneksi hakijaksi olisi voinut toisten hakijain suhteen syntyä joku rettelö, joka ei olisi päättynyt muuten kuin kuninkaan välityksellä.

Edellisen kirkkoherran leskelle Rebekka Krianderille oli Eneberg, siinä tapauksessa että hän saisi viran, luvannut maksaa "leskentynnyreitä" kokonaista viisi tynnyriä rukiita, yhden ohria ja lehmän ruuan, vaikka ainoastaan yksi tynnyri oli maksettavaksi määrätty. Ja ettei siis köyhä leski olisi tullut kärsimään, maksoi Bergelin tälle kuusi tynnyriä rukiita ja kaksi ohria, kahden lehmän elatuksen, teurastusnaudan ym. sekä auttoi leskeä hänen poikiensa koulutuksessa. Näitä oli kolme: Tuomas Timoteus, Johannes Gabriel ja Taavetti. Kun nämä lähtivät kouluun heidät aina pappilasta evästettiin, ja kun omille lapsille kudottiin kangasta, saivat leskirouvankin pojat aina samasta vaatteensa.

2.

Vuosi 1808. Rajevski.

Kirjoitettiin vuosiluku 1808. Se piirrettiin miekan kärjellä kansan muistiin sekä historian lehdille.

Koska arvelen, että lukija mielellään tahtoisi tutustua kertomuksemme päähenkilön valtiollisiin mielipiteihin tuona kansan tärkeänä vaiheaikana, kerron niistä sen minkä varmasti tiedän.

Kun Bergelin 1788 syyskesällä oli Turussa kirkkoherran tutkintoa suorittamassa, olivat mielet kiihkeimmillään Anjalan liiton johdosta. Hän kuuli sitä asiaa paljon pohdittavan sinne ja tänne. Mutta vaikka hän ei pappina voinut tyytyä Kustaa kuninkaaseen, joka laittomasti oli aloittanut sodan ja josta useita juttuja oli liikkeellä, oli hän kuitenkin täydellisesti kuningasmielinen ja sanoi liiton jäseniä maankavaltajiksi.

Vuonna 1808 maaliskuun lopulla tahi huhtikuun alussa, kun kenraali Rajevski oli matkalla pohjoista kohti, pysähtyi hän Merikarvian kirkonkylään joukkoineen. Kenraali itse ja korkeampi upseeristo sijoittuvat pappilaan, jossa sen lisäksi sotaväkeä vilisi pihankin täynnä, ja kuormasto sijaitsi pappilan alapuolella olevalla tiellä, joen varrella ja joella. Edellä oli pitkin paaston aikaa kulkenut maan puolustusväkeä, jota Klingspor komensi pakoon, nyt oli valloittajien vuoro tullut. Turkuun oli jo venäläisten pääkomentaja Buxhövden asettanut pääkortteerinsa, Uusikaupunki ja Rauma olivat miehitetyt ja koko lounainen osa maastamme oli niinmuodoin nyt valloitettu.

Kenraali oli vanhanpuoleinen mies, lempeäluonteinen ja ystävällinen. Kirkkoherralta saapuneen päivälliskutsun hän otti mielihyvällä vastaan kiittäen sekä omasta että paikalla olevien upseeriensa puolesta. Päivällisen jälkeen käyskelivät herrat salissa ja puhelivat maan yleisestä tilasta.

Kirkkoherra lausui peittelemättä huolensa isänmaan tulevaisuudesta. Silloin kenraali, kävellen hänen rinnallaan, laski käsivartensa hänen kainaloonsa vakuuttaen, että hänen levottomuutensa on liiallinen. Keisari Aleksanteri, jonka kanssa kenraali itse oli keskustellut Suomen kohtalosta, oli jalomielinen ja lempeä ruhtinas, joka tahtoi kaikkien alamaistensa todellista onnea. — Me emme tahdo tätä maata hävittää, vaan onnelliseksi tehdä, siitä on meillä itsellämmekin oleva hyötyä, sanoi hän. Ja kehottaen kirkkoherraa tyynesti odottamaan asiain kypsymistä, lisäsi hän, keveästi lyöden häntä kädellään olalle: — Pastori voi olla tyyni.

Sen lisäksi hän oli jo aikaisemmin antanut senkin vakuutuksen, ettei sotaväellä ollut lupaa ryöstää tahi muuten tehdä kansalle mitään pahaa. Ja jos he tarvitsisivat jotakin, niin tulisi heidän ostaa eikä maksutta ottaa. Mutta jos kuitenkin jotakin vallattomuutta tapahtuisi, niin saataisiin asiasta tehdä kanne pääkenraalille Turkuun, tahi jos kanne koski hänen omaa väkeään, hänelle itselleen. Syyllinen saisi rangaistuksen, ja aineelliset vahingot korvattaisiin.

Sotaväkeä siis kyllä oli kielletty ryöstämästä, mutta kuitenkin kansallispahe, joksi sitä silloin nimitettiin, voitti kiellon. Niin juuri tältäkin päivältä oli muistissa, että sotamiehet lähtiessään ryntäsivät keittiöön ja ryöstivät astiainpesijältä kaikki hopealusikat, vaikka talon oma tytär seisoi vieressä, niinikään kaikki kupariastiat seiniltä, sekä mitä muuta heille kelpaavaa löytyi. Ryöstetyt tavarat kätkeytyivät sinellien sisään. Naiset kyllä huusivat apua, mutta teko tapahtui niin äkkiä, että ryöstäjät olivat kaikki tiessään, kun hämmästys vähän meni ohitse. Kenraali oli jo hyvän matkan päässä upseereineen eikä siis voinut tietää ja ehkäistä ilkityötä.

Keväällä kenraalimajuri Demidovin ollessa matkalla Vaasaan, kun iso talven pesu oli tehty pappilassa, vietiin kaikki pesuvaatteetkin, jotka olivat kuivumassa. Joku kenties kummeksuen hymyilee, että niin vähäpätöistä, kuin pesuvaatteetkin, on mainittu. Mutta se tietää aivan vähän vanhan ajan elämästä, joka sitä kummeksuu. Kun pellavat kotona kasvatettiin, valmistettiin, itse kehrättiin, kudottiin ja käsin ommeltiin, niin olipa ison vaatevaraston menettäminen samaa kuin talon naisten monivuotisen ahkeran työn tulosten kadottaminen.

Millä kielellä Bergelin puhutteli venäläistä kenraalia? Hän puhui sujuvasti saksaa, jota venäläiset upseeritkin yleisesti puhuivat. Hän oli vielä lisäksi hieman leikillinen ja luonteeltaan hienotunteinen, jotka ominaisuudet tekivät puheen miellyttäväksi ja sattuvaksi. Tähän tuli lisäksi vielä hyvä ihmistuntemus, jonka avulla hän saattoi ikäänkuin katsoa toisen sydämeen. Bergelinin koko käytös oli sitä laatua, että hän herätti luottamusta ja helposti voitti ihmisten sydämet, sillä hänen ystävällinen ja vakaa katseensa sekä koko olemuksensa ilmaisi kristillisen hengen elähdyttämää mieltä. Saksankieli oli hänellä jo lapsuudestaan äidinperintöä ja kieliopillisesti tutkimalla oli hän siihen vielä täydellisemmin perehtynyt. Hänellä oli tapana tutkia kaikki saarnansakin saksankielisen Lutherin postillan mukaan, jota ei silloin vielä ollut suomen tahi ruotsinkaan kielelle käännetty.

Muun sotaväen käytös ei tavallisesti antanut aihetta suuriin valituksiin, lukuunottamatta tuota heidän anastushaluaan, mutta kasakoista oli valitus yleinen. Niinpä keväällä muuan Kulnevin etujoukko, jossa kaivattiin erästä kasakkaa, raahasi hevostensa välissä kolmea talonisäntää, jotka sattuivat kasakoiden tielle. Isännä olivat Juho Tuorila, Erkki Stubila ja Juho Lankoski. Tuorilan veivät kasakat Venäjälle (vai lieneekö kuollut tielle?), Stubila, joka oli vanhempi mies, tästä juoksemisesta, joka kesti Lankoskelta Poriin saakka, noin viisikymmentä kilometriä, tuli elinajakseen vialliseksi; Lankoski, nuori voimakas mies, kesti rääkkäyksen.

3.

Suomen kansan käännekohdassa. Uskollisuusvalan ottaminen. Von Vegesack.

Viaporin antautumisen jälkeen huhtikuun 6 päivänä 1808 venäläiset pitivät Suomea jo valloitettuna maana. Pietarissa toimitettiin jo toukok. 9 päivänä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus Suomen valloittamisen johdosta.

Maaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi Buxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä Ruotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus antanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen Suomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi yhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että kaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä "keisarillisiksi" ja että asukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille. Vala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa kovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi keisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.

Venäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan, ennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut suomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi suomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli verrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus heiltä vaati, ja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin, kun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden, Lapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina todistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta Ruotsin hallitusta kohtaan.

Virkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden varsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli vaikeampi tietää mikä oli heidän velvollisuutensa, silloin kun vieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.

Talonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita, kuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena kuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa paikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä niiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea sisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä vaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden ääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin hallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa "lahjoittanut" meidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa Venäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli vapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas oli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä. Ruotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa Tanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan. Ranskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa suunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä Ahvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen retkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa Ruotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin suojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin jättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista. "Vanha maailmanjärjestys" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan epätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen kauhistuksesta itselleen pelastaa.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran virastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden vala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että vannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin toivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.

Siihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka oli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut surusanoman "Svean linnan" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui katkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti kaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta viesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet vihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli aikeissa nousta vihollista vastustamaan.

— Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua! tuumailivat Merikarvian miehet.

Talonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat äkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät nyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he aina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat siis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies Snäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila varustettuna köysillä ja "Snäkki" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat sisään kirkkoherran virkahuoneeseen.

Pahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta heidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota silloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas näistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi suomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]

— Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta ja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen köysikimppua kädessään. — Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon huomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin itse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut koko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki kutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli tapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli Merikarvian kirkossa luettu.]

— Minä olen tehnyt velvollisuuteni ja teen sen edelleen, ja siitä vastaan ainoastaan Jumalalle ja lailliselle esivallalle, vastasi kirkkoherra. Tyynesti ja vakavilla sanoilla koetti hän nyt heille selittää maamme tilaa.

— Me tiedämme, jatkoi Anttila, — että herrat ovat myyneet maan, mutta me talonpojat olemme uskolliset kuninkaalle ja panemme kaikki kavaltajat kiinni ja viemme Ruotsiin. — "Kreivi" on juuri saapunut kotiin ja tuonut tuoreita uutisia sieltä; tulemme nyt hänen luotaan. Hän on itseään kuningasta puhutellut; ja meillä on siis varma tieto siitä, että Turun avuksi tulee näinä päivinä kenraali Vegesackin johdolla melkoinen määrä sotaväkeä. Ja hänelle viemme teidät vankina, hän vie teidät kuninkaan eteen.

— Mutta jos kirkkoherra lupaa olla menemättä kirkkoon, sanoi välttävästi kirkonisäntä, — niin emme vangitse teitä. Ja kun kuningas lähettää apua…

— Se olisi kuninkaan pitänyt tehdä jo ennen.

— Te menette siis kirkkoon? sanoi joku joukosta.

— Menen, Jumalan avulla.

— Mutta minä ammun teidät, sanoi "Snäkki".

— Ammu, vastasi kirkkoherra, ja paljastaen rintansa astui hän lähemmäksi, — ammu, mutta sinä et osaa.

— Minä osaan aina pilkkuun.

— Siitä en välitä, minä menen kuitenkin.

— Mutta me panemme teidät kiinni, heti, tänä iltana, sanoi Anttila.

— Minä olen valmis teitä seuraamaan, vastasi kirkkoherra tyynesti, keskeyttäen heidän puheensa, ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. — Minä kirjoitan vaan muistiin teidän nimenne ensiksi.

— Naapurini Erkki Anttila, kirkonisäntä… Westergård, talonisäntä Antti Norrgårs, talonisäntä… Rikalainen jne., luki hän kirjoittaessaan.

Mutta miehet, kun kuulivat nimensä kirjoitettavan, hämmästyivät ja lähtivät äkisti pois, Anttila ensimmäisenä. "Snäkki" yksin jäi seisomaan paikalleen.

— Kirkkoherra, sanoi hän vakavasti, — minä ammun joka kavaltajan.

— Tee se.

— Jos menette huomenna kirkkoon, niin minä ammun teidät.

— En minä ole kavaltaja ja menen siis. Minä seuraan ainoastaan omaatuntoani enkä livistele tai epäröi valani suhteen. Minun täytyy.

— Niin, teidän täytyy, ja minun täytyy myöskin.

Tässä lienee paikallaan vähäinen selitys edelliseen. Niin kutsuttu "kreivi" oli Alakylästä Bäckin talon isäntä. Hän oli upporikas, seurakunnan rikkain mies aikanaan, ja ylpeä myöskin. Niinpä on kerrottu, että hän väliin "tolvalla" (1/2 riksin setelillä) oli piippuaan sytyttänyt. Erään ruotsalaisen Bonde- (talonpoika) nimisen kreivillisen suvun mukaan kutsui itseänsä "kreivi Bondeksi". "Kreivin" suuri rikkaus oli karttunut siten, että hän aina ensimmäisenä keväällä oli vesillä, jo jäiden joukossa vieden Tukholmaan elukoita, voita ja puutavaraa kaupaksi, joita tavaroita hän täällä osti rahan tarpeessa olevilta polkuhinnasta. Sieltä toi hän taas suolaa, jota hän täällä myi korkeaan hintaan. Suola oli siihen aikaan tavallisesti keväisin kaikilta lopussa, jopa itse Porin kaupungissakin. Nyt sodan aikana toi hän sitä salaa Ruotsista ja otti täällä riksin kapasta. Niinikään hän antoi velaksikin suurta korkoa vastaan. Muutakin tavaraa, joskin vähemmässä määrässä, hän toi kaupaksi. Mutta ahneudestaan huolimatta hän oli aina avulias asioissa, joissa hänen ei tarvinnut varoa että oma etu olisi tullut kärsimään. Niinpä häntä käytettiin Tukholmanmatkoilla välittäjänä lakiasioissa, joita kuninkaan luona valvottiin. Hän kuljetti asiakirjoja ja hoiti huolellisesti ja asiallisesti suullisesti toimitettavat asiat. Sen tähden voi hän kerskatakin siitä, että hän "Tukholmassa oli kuin kotona", ja että hän siellä oli "herrojen joukossa". "Kreivi" oli itse herramainen käytöksessään, puhui selvää ruotsia ja kävi herramaisessa puvussa. Hän oli neuvokas ja uskalias mies kaikessa. Hänen sanotaan olleen vähäläntäinen ja laihankoleva sekä sangen terävä; kertomuksemme aikana hän oli keski-iässä. Nyt hän oli siis taaskin nopeakulkuisella laivallaan jo tehnyt Tukholman-matkan, vaikka meri olikin tänä vuonna kauan jään peitossa. Tarvinnee tuskin lisätä, että hän oli hyvä merimies ja itse ohjasi laivaansa. Tukholmassa hän oli saanut, kuten hän itse vakuutti, kuningasta itseään puhutella maamme tilasta, ja kuningas oli sanonut lähettävänsä sotaväkeä Suomeen sekä luottanut siihen että kansa itse nousee maataan puolustamaan. Mutta "kreivi" oli myöskin varovainen mies. Sentähden hän ei tullut itse pappilaan, "sillä eihän seurauksia koskaan varmaan edellä tiedä" vaan yllytti toiset omalla uhallaan kirkkoherraa vangitsemaan ja viemään hänen alukseensa; sitten olisi hän muka kuljetuksesta huolen pitänyt. Tässä hankkeessa sai hän hyvää apua "Snäkistä", joka ollen itsekin innokas luonteeltaan, yhä kiihotti talonpoikia. Mutta juuri se, ettei "kreivi" tullut mukaan, pelotti toiset ulos, kun kirkkoherra rupesi heidän nimiään kirjoittamaan. "Kreivi" oli näet heidän esitykseensä saada hänet johtajaksi väittänyt olevansa matkasta väsynyt ja sanonut Anttilaa sopivammaksikin, koska Anttila oli rehevä ja tanakka mies; mutta toiset tunsivat hänet liian hyvin uskoakseen semmoista tekosyytä.

Rouva, joka edellä kerrotun tapahtuessa oli ollut läsnä, esitteli illalla miehelleen, että joku asetettaisiin "Snäkkiä" salaa vartioimaan, mutta sen kielsi kirkkoherra päättävästi ja piti parhaana jättää itsensä Jumalan haltuun ja olla nostamatta suurta melua asiasta, mielten muutenkin kuohuessa. Jos "Snäkki" oli saanut päähänsä, että hän ampuisi papin, niin olisi yhdessä murhassa kylliksi, sillä hän varmaankin raivaisi tien itselleen.

Mutta rouva ei ollut yhtä levollinen. Sentähden hän aamulla, silläaikaa kun kirkkoherralla oli paljon kirkollisia toimituksia, lähetti lukkarinapulaisen Holmin kirkon luo katsomaan oliko "Snäkki" siellä aseilla varustettuna. Holmin kerrottua että "Snäkki" pyssyineen oli paikalla, kasvoi hänen levottomuutensa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään jonkun miehen, johon voisi luottaa, mutta hänen hämmästyksekseen ei siitä sivu enää kulkenut muita kuin joku vanha ukko ja naisia; miehet olivat aikaisemmin kiihkeästi tänään kiirehtineet kirkon luo, jossa he keskustelivat ja tekivät päätöksensä olla vannomatta. Siitä syystä oli asia rouvalta jäänytkin näin viime hetkeen, kun miehet jo olivat ehtineet mennä.

Jo alkoi papinkello soida. Rouva riensi miehensä luo. Vielä kerran, viime hetkellä, hän koetti kyynelin taivuttaa miestään, joka jo oli lähdössä, tänään olemaan kotona kirkosta.

— Etkös rohkene uskoa minua Jumalan haltuun? sanoi silloin kirkkoherra. — Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, muista, että olen vannonut. Vaikka minut siitä tapettaisiinkin tahi väkivallalla vietäisiin Ruotsiin asiasta vastaamaan, joka kyllä voi tapahtua, niin en kuitenkaan nyt saa toisin tehdä. Ajattele, mikä tuho seurakunnalle tulisi, jos minä nyt tekisin valituksen siitä, että minua vainotaan, kun minun pitää ottaa vala. Tahi jos syytä siihen ilmoittamatta olisin poissa nyt, kun päivä on määrätty, olisi virkani menettäminen varmaankin vähin rangaistukseni. Me teemme siis taiten siinä, että kätkemme tämänkaltaiset asiat. Jokaisen täytyy antaa itsensä alttiiksi isänmaan edestä. Nyt täytyy paljon antaa anteeksi — ja papin ennen kaikkia. Rukoile sinä vain Herraa minun puolestani, ja taivu hänen tahtonsa alle… Sen sanottuaan kirkkoherra jätti hyvästit ja lähti.

Rouva seisoi toivottomana portilla ja katseli miestään, joka joutuisasti astui alas jokea kaartavaa tietä eteenpäin. Hän luuli varmasti nyt sanoneensa viime jäähyväiset puolisolleen. Silloin kuuli rouva rivakkaa astuntaa ja katsoi taaksensa. Tulija oli talokas Erkki Vanhatalo Lauttajärven kylästä. Rouva uskoi hänet Jumalan lähettämäksi ja pyysi häntä "Snäkkiä" vartioimaan. Tämä olikin nuori, reipas mies ja käsitti heti asian tärkeyden, sillä hän oli itsekin jo kuullut huhua siitä kylässä. Hän lähti siis juoksemaan, kunnes pääsi kirkkoherran edelle, joka jo oli ehtinyt niin sanotulle savisillalle, runsaan kolmanneksen matkasta.

Rouva rukka oli kuitenkin sangen tuskallisessa jännityksessä, sillä olihan jotenkin epävarmaa, ehtisikö Vanhatalo kirkkoherran edelle ja pääsisikö hän tungoksessa "Snäkin" läheisyyteen. Ehtona yrityksen onnistumiseen oli se, ettei "Snäkki" saisi vihiä siitä, että häntä pidettiin silmällä, sillä tunnettu asia oli, ettei "Snäkin" luoti koskaan pettänyt. Sananparreksi oli tullut: — Snäkki on mies sanansa pitämään, maksoi mitä maksoi. Hänellä oli suuri kunniantunto ja luja mieli, ja hän rakasti palavasti isänmaataan, joka tunne hänessä sulautui yhteen uskollisuuden kanssa kuninkaalle, mutta samalla hän oli kovin hurjapäinen. Hänestä liikkui vielä kansan kesken monta tarua. Kun rouva siis kuuli laukauksen, oli hän vähällä taintua.

Mutta seuratkaamme kirkkoherraa ja kuvitelkaamme mitä hän tunsi, kun hän hyvästijätettyään vaimonsa ja lapsensa nyt kenties viime kerran, mieltänsä vahvistaen rukouksella ja toivolla Jumalan apuun, pontevin askelin velvollisuutensa tunnossa astui kirkkoa kohti, peräytymättä, vaikka näki "Snäkin" seisovan aseineen tien vieressä.

Kun hän ehti "Snäkin" kohdalle, nosti tämä pyssynsä ja tähtäsi. Mutta samassa, kun hän laukasi, löi Erkki Vanhatalo pyssyn ylös, niin että luoti lensi ilmaan. Kirkkoherra otti hatun päästään ja kävi niin avopäin kirkon luo. Läpi miesjoukon, takaapäin tunkien, oli Vanhatalo ehtinyt paikalle.

— Minun täytyy tunnustaa, sanoi kirkkoherra jälkeenpäin, — että silmäni pimenivät, kun näin "Snäkin" nostavan pyssynsä, mutta annoin sieluni Herran haltuun — ja astuin eteenpäin. Kuulin laukauksen, vavahdin vähän, paljastin pääni ja kiitin taivaallista isää varjeluksesta.

"Snäkin" kutsutti kirkkoherra jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan ja hän saapuikin estelemättä heti. Hän oli aikonut puhutella häntä kahdenkesken, mutta rouva, joka vielä oli peloissaan, vaati oikeutta olla läsnä, johon mies myöntyi, vaikka hän samalla vakuutti paremmin tuntevansa "Snäkin". Huomattava kuitenkin on, että hän vasta "Snäkin" Viaporista tultua oli tullut hänet tuntemaan.

"Snäkki" tunnusti, että hän perheensä puolesta, jolla hänen poissaolonsa aikana oli ollut ikäänkuin koti pappilassa, oli suuressa kiitollisuuden velassa kirkkoherralle. [Snäckström itse oli Porin kaupungista kotoisin, vaimo oli Kankaanpäästä, jossa seurakunnassa he olivat asuneetkin, kunnes vaimo sodan ajan alussa kulki lastensa kanssa, joita oli kolme, Merikarvialle, sai työtä pappilassa ja elatusta lapsilleen, sillä Snäckströmillä ei ollut torppaa.] Muuten ei "Snäkki" paljoa puhunut koko asiasta. Että "Snäkin" teko oli tapahtunut velvollisuuden tunnosta ja uskollisuudesta kuningasta kohtaan eikä suinkaan mistään yksityisestä vihasta, siitä oli kirkkoherra varmasti vakuutettu, ja osasi siis sitä oikein arvostellakin. "Snäkki" käsitti kuitenkin itsekin erheensä, joka saattoi hänet rikoksen tekoon, ja anoi kirkkoherralta anteeksi. Ei tarvinne mainita että se suotiin. Ja kyynelsilmin, kättä puristaen erottiin.

Sillä kertaa ei seurakunta kuitenkaan vannonut uskollisuutta, vaan tuli kruununvouti heti sen jälkeen ottamaan valan. Mutta ainoastaan vähemmistö, ne jotka seisoivat etummaisina, silloinkin sormensa nostivat, ja vähän oli miehiä kirkossakin, vaikka nytkin oli edeltä kuulutettu. Asian annettiin kuitenkin käydä täydestä.

Tästä nyt kerrotusta näkyy selvästi, miten vastenmielistä vannominen Venäjän hallitsijalle silloin oli.

Mutta uljaalla uskollisuudella sotapuoluelaiset, vaikka uskollisuuden vala toiselle hallitsijalle jo oli otettu, kuitenkin pitivät kuninkaan asiaa omanansa. He muka eivät milloinkaan olleet vannoneet uskollisuutta keisarille; ja se olikin totta, sillä he eivät silloin menneet kirkkoonkaan, kun vala otettiin. Heillä oli sentähden vakoojansa, eräs kalastajavenhe ulkona Turun saaristossa. Kun sieltä saapui tieto kenraalimajuri von Vegesackin tulosta kesäk. 19 päivänä, purjehtivat sinne heti "kreivi" itse, Rikalainen samasta kylästä ja Norrgård Yliskylästä, jotka "kreivin" laivalla ulkona vartoivat airuen tuloa. Aikomus oli nimittäin nostaa kansa aseihin, jos sotaonni olisi ruotsalaiselle komentajalle suopea, ja ryhtyä hänen johdollaan taisteluun. Rahvaan alijohtajina olisivat siinä tapauksessa olleet "kreivi" ja "Snäkki". He puhuttelivat siis Vegesackia hänen laivassaan Turun saaristossa. Tämä tapahtui jo aamulla heti sen illan jälkeen, jolloin v. Vegesack oli yrittänyt hyökätä Turkuun, mutta voitettu Kupittaalla ja karkoitettu takaisin. Vegesack kiitti talonpoikia heidän uskollisuudestaan Ruotsia kohtaan, mutta sanoi samalla, että rahvaan nosto ainoastaan saattaisi maan perikatoon, nyt, kun Ruotsin päävoima suurilukuisen vihollisen edellä jo oli peräytynyt pohjoiseen ja paras osa maata oli venäläisten vallassa sekä vieraalle valalle vannotettukin. Hän ei sitäpaitsi muutenkaan sanonut paljoa luottavansa muuhun kuin säännölliseen sotaväkeen ja nuhteli "kreiviä", jonka olisi paremmin pitänyt käsittää yleinen asema. Niinikään, kun he tekivät kanteen kirkkoherraansa vastaan, sanoi hän, että he olivat "erehtyneet", ja käski heidän "mennä rauhassa kotiin ja sopia pappinsa kanssa, joka ei olut muulla tavalla voinut tehdä kuin oli tehnyt".

Tämän vähän närkkään vastaanoton kenties saa lukea sen apeamielisyyden syyksi, jonka tuo onnistumaton yritys Turkua vastaan tietysti oli saanut aikaan.

Nolostuneina ja miettivinä palasivat ukot siis kotiin. Mutta jos heidän hankkeensa olisi onnistunut, olisivat kenties asiat saaneet toisen muodon kuin ne saivat — paremman vaiko pahemman, on vaikea päättää.

Anttila ei mennyt mukaan tuolle lähetysretkelle. Hän oli ruvennut katumaan käytöstänsä kirkkoherraa kohtaan ja tuli siis jo toisena helluntaipäivänä anomaan häneltä anteeksi, mikä hänelle sydämestä suotiinkin. Hän sanoi silloin olleensa liiaksi "kreivin tuliaisissa", kun tämä oli niin auliisti tarjonnut. Ja kaiketi niin olikin, sillä tiesihän koko seurakunta, että Anttila oli usein humalassa. Ja onpa hänestä monta hupaista juttuakin, niinpä esim. kerrotaan, että hän siinä tilassa ollessaan komensi väkensä tanssimaan. Rukit ja hahtuvakopat siivosi ukko äkisti nurkkaan, emännän täytyi pukeutua "myssyyn ja tykkiin" [Kuului naisten juhlahääpukuun muinoin.] ja tanssia ukkonsa kanssa "minuveetaa", ja samoin täytyi tehdä kaiken muun koto- sekä kylänväenkin, joka sattui saapuvilla olemaan. Sävelen lauloi ukko itse.

Matkalta kotiin ehdittyään tuli Norrgård heti iso kalakontti selässä pappilaan. Kalakontti oli aina ikäänkuin välttämätön osa ukon asussa, kun hän kertoi kirkkoherralle koko lähetysmatkan vaiheet sekä miten heidän asiansa oli mennyt myttyyn. Myöhemmin tulivat toisetkin matkatoverit pappilaan, ja yksimielisesti siis päätettiin pitää koko hanke salassa. Tähän loppuivat merikarvialaisten sotaisat hankkeet.

Syynä siihen että "kreivi" aina onnistui tuossa salakulussaan ja salakuljetuksessaan, koskaan sattumatta satimeen, oli se, että hän käytti vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän lippua, aina sen mukaan miten asiat vaativat. Olen häntä tahallani edelleen nimittänyt "kreiviksi", syystä ettei häntä eläissään, sitten kun hän oli ottanut tuon nimityksen, sanottu muuksi, eikä hän juuri suvainnutkaan muuta nimitystä; ja "kreivin" nimellä häntä vieläkin muistetaan seurakunnassa. Hänen talonsakin säilyttää vielä kylän kesken "Buandi"-nimen ja se on Bondesta muodostunut. Niille jotka haluavat kuulla kreivin vaiheiden lopun, mainittakoon, että hän rupesi juomaan ja elämään hurjasti ja tuli vanhana köyhäksi. Silloin hän nimitti itsensä "grå Bondeksi" (harmaa talonpoika) ikään kuin vastakohdaksi "grefve Bonde'lle" joksi hän äveriäisyytensä aikana sanoi itseänsä.

4.

Kildejev. Halvaus.

Heinäkuun keskipaikkeilla oli kasakkamajuri Kildejev tuonut leirinsä niin sanotulle Holmalle, joka oli Yli- eli Kirkonkylään kuuluva jokiluoto. Nämä punaisen univormunsa vuoksi "punaisiksi" kutsutut kasakat olivat puolivillin ja raa'an käytöksensä tähden pelättyjä ja vihattuja.

Kirkkolaiset olivat lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna tuoneet surkeita uutisia Lapväärtistä, jonne osasto kasakoita oli edennyt. Kerrottiin, miten siellä oli kolme vuorokautta ollut riihi ihmisiä täyteen ahdettuna, kappalainen Roos oli ollut joukossa, ja miten viimemainittu mielenhäiriössä, nälän ja tungoksen vaikutuksesta, heti ulos päästyään oli lopettanut elämänsä hirttäytymällä. Tungos riihessä oli ollut niin suuri, että kiukaan päällystäkin oli täynnä, ja ihmiset ihan seisoivat, olihan siinä siis hirvittävä ilman puutekin kuumana kesäaikana; olipa vielä uhattu pistää riihi tuleen. Muitakin sotahuhuja oli siihen aikaan liikkeellä. Niinpä kerrottiin juhannuksen aikaan tapahtuneesta Vaasan ryöstöstä ja Kauhajoen hävityksestä heinäkuussa, sekä Keuruun kirkkoherran Rosenbachin rääkkäyksestä, [Olisiko tämäkin jo silloin tapahtunut, en varmaan tiedä, mutta kuitenkin väitti neiti Karin Bergelin siitäkin saaneen jo tähän aikaan tiedon.] joista hirmuteoista viestit kulkivat kulovalkean tavoin matkustajien mukana. Syytä siis kyllä oli hämmästykseen, ja pahaa varottiin sentähden Merikarviallakin kasakoista, vaikka eivät he tietysti olleetkaan syynä kaikkiin tuhotöihin, sillä luultavasti muukin vihollissotaväki teki pahoja.

Eräänä päivänä olivat kasakat ottaneet pappilan koko karjan, kaksikymmentäviisi lehmää, paitsi joutokarjaa, joita karjakko ja renki paimensivat, sekä sitoneet piian, kädet selän takana, puuhun kiinni. Rengin, joka oli Hämeestä kotoisin, he olivat riisuneet alastomaksi ja ajaneet pakoon; tämä oli piileskellyt metsässä, kunnes yön tultua rohkeni kylään. Mies, jonka nimi oli Taavetti, sai tästä nimen, "paljas Taavetti". Mutta tyttö, joka oli reipas ja älykäs ihminen, oli viholliset nähdessään ehtinyt kätkeä puukon poveensa. Kauan turhaan ponnisteltuaan onnistui hänen vihdoin hampaittensa avulla saada se sieltä. Sitten oli hän puukkoa hampaissaan pitäen hangannut siteet poikki. Tämä tosin maksoi hänelle muutamia pieniä haavojakin, mutta tyttö pääsi kuin pääsikin irti puusta, vaikka oli lujasti nahkahihnoilla sidottu. Sitten hän juoksi pappilaan. Jo joku päivä ennen olivat kasakat vieneet pappilasta kolme lehmää, joita käytettiin niityssä (Qvastängissä) syystä että niitä täytyi kolmesti päivässä lypsää. Mutta silloin ei kirkkoherra vielä tehnyt valitusta asiasta, vaikka majuri joka päivä kävi pappilassa, vaan katsoi sen pieneksi asiaksi sodan aikana. Sen tähden oli nyt karjakko ja renki pantu paimeneksi, että nämä kuljettaisivat karjaa etäämmällä, tahi ainakin jos vaara sattuisi tulemaan, toimittaisivat tiedon kotiin. Piialta siis asiasta tiedon saatuaan oli kirkkoherra heti kiiruhtanut majurin luo leiriin. Kahdeksan lehmää oli jo ehditty teurastaa, mutta muu karja pääsi ehein nahoin menemään kotiin. Majuri maksoi muutaman ruplan noista kahdeksasta lehmästä ja oli pahoillaan siitä, että ne olivat olleet papin.

Kun palkkaedut siihen aikaan olivat peräti pienet, oli pappilan suurimpana omaisuutena karja, jota kasvatettiin, koska silloin vielä oli kylliksi hyvää laidunta ja niittyjä, ja lähetettiin kesäisin Tukholmaan. Yhdentoista lehmän menettäminen oli siis kylläkin tuntuva vahinko, sillä majurin antama korvaus oli niin vähäpätöinen, ettei sitä juuri sovi korvaukseksi sanoa. Kirkkoherra ei olisi siitäkään välittänyt, mutta katsoi kuitenkin sopivammaksi ottaa vastaan, ettei majuri ehkä olisi pitänyt kieltoa loukkaavana, kun kerran suoritus oli kysymykseen tullut.

Aikaisemmin olemme jo maininneet, että Venäjän hallitus oli kieltänyt sotaväkeä ryöstämästä. Mutta tässä kerrottu kasakkain menettely osoittaa, ettei tätä kieltoa tarkoin noudatettu. Varsinkin kasakat olivat tunnetut karjan ryöstäjinä. Siitä syystä ihmiset pakenivat karjoineen kauas metsiin ja luotoihin, sillä useita lehmiä oli metsissä teurastettu ja hevosia otettu kuormastohevosiksi sekä pari kolme miestäkin pakotettu ajureina seuraamaan myötä, jolle tielle he jäivätkin. Talonpojat siis luultavasti kostivat missä vain sopi. Niinpä kerrotaan kaksi kasakkaa murhatun. Murhan syyksi mainitsee taru sen, että Rikalaisen tallista, joka vanha talli minun tätä kirjoittaessani vielä on paikallaan, vietiin kaksi kasakkain hevosta. Kasakat, jotka heti kaipasivat hevosiaan, juoksivat perään, mutta katosivat teille tietämättömille ja luullaan heidät upotetuiksi erääseen lampeen, joka siitä on saanut nimen "Kasakkalammi". Varmaa tietoa ei tästäkään asiasta milloinkaan ole tullut, vaikka kruununmiehetkin perästäpäin koettivat asiaa urkkia. Mutta hevosia tahi kasakkain asua ei missään ole näkynyt, eikä luultavasti niitä silloin vielä tiedetty lammesta etsiäkään, jos ne siellä olivatkin. Ja ehkäpä ei niitä rosvoamisen tai oman voiton vuoksi tapettukaan, vaan se oli ainoastaan kostoa tahi "sotaa" asianomaisten käsityksen mukaan. Luultavasti olivat hevosetkin lammen pohjassa, koska jäljet sinnepäin olivat vieneet. Itsellismiehiä Rikbergiä ja Gyllin Jaakkoa laahasivat kasakat noiden toveriensa katoamisen tähden hevostensa välissä. Miehet olivat varmasti syyttömiä eivätkä olleet kotoisin samasta kylästäkään, jossa asia oli tapahtunut, mutta kasakat kostivat tietysti sille, jonka ensiksi saivat käsiinsä. Tästä kaikesta oli jo aamulla tieto ehtinyt pappilaan; levottomasti siellä siis varrottiin tapausten kulkua.

Samana päivänä, Margaretan päivän (heinäk. 20) eli maanantaina [Rouva B. sanoi sen maanantaiksi neiti K. B. Margaretan päiväksi.] sen jälkeen kun rippinuoriso oli kasteenliittonsa uudistanut, lähetti majuri Kildejev kirkkoherralle käskyn heti tulla hänen luokseen leiriin. Käskyn tarkoituksen tajusi tämä kyllä. Sinne meni hän siis neljän kasakan vartioimana.

Näistä murhista vaati nyt Kildejev Bergeliniä tilinteolle, kaikista kolmesta, keväällisestäkin, sillä hän väitti kirkkoherran niistä kyllä tietävän. Majuri oli uljas nuori mies, vaikka vähäläntäinen, ja hilpeä, mutta hyvin pikainen luonteeltaan. Kiukkuisesti pudisteli hän siis kirkkoherraa kauhtanan rintapielestä, toisella kädellä pitäen pistoolia hänen rintansa edessä, sillä Bergelin, kuten tosi olikin, ei sanonut vähääkään tietävänsä murhaajista. Majuri vapisi kiukusta, silmät kipinöivinä polki hän jalkaansa, hänen äänensä värisi eikä tahtonut selvitä sanoiksi, pistooli hänen kädessään täristeli päin kirkkoherran rintaa. Aikaa ei ollut arvelemisiin. Hänen soperruksestaan käsitti tämä, että hän uhkasi ampua hänet paikalla, ellei hän saisi tietää syyllisiä ja saisi heitä käsiinsä hirttääksensä. Ja lisäksi hän uhkasi polttaa koko kylän, jonka kaiken hän vannoi täyttävänsä.

Ettei tätä suinkaan silloin voinut pitää tyhjänä uhkauksena, vaikka se nyt lähemmäksi yhdeksänkymmentä vuotta jälkeenpäin kenties jonkun mielestä siltä näyttää, sen todistaa Kauhajoelta samaan aikaan tullut tuore viesti.

Kirkkoherran varma katse vaikutti kuitenkin hillitsevästi majuriin, niin että hän vähän häätyen hellitti takista, mutta yhä vieläkin hän piti pistoolia samassa asennossa ja silmät säkenöivät.

Tyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten saisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, hän tyytyisi Jumalan tahtoon.

Majuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi aseineen.

Vakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne vakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut hengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen manifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa "maan vanhat lait luvattiin pyhästi voimassa pitää". Hän huomautti miten väärä olisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden kautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti olivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa tehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen korkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa tekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta. Samalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi että ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin loukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä, tällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi kuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia kurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi anteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada syylliset ilmi ja rangaistuiksi.

— Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, — annan anteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa lähteä kotiin.

Jo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti pohjoista kohti.

Mutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran iäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, — hän oli silloin viidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain leiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän siihen kovan suonenvedon.

Seuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa rippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan halvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana. Sairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla, koska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin — seurakuntain välillä ollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön, kuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon merkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti vasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli oikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet vähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin lepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon, että hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia, vihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui hänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa asettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka hän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että heitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat häneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin kevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin että hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä kulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi Herran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus oli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen vaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset ahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän sairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä oli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti huolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä siinäkin.

Kun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä, jotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi seurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi hänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille elämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä kirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain rakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen näkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan. Tuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana hänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä hengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla hän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn saarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi itse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet vielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta aina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko ahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas näet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.

5.

Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema.

Kirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää eräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi. Hän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.

Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle, syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari. Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.

Toinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä mitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella maanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran ollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa talvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän oli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli menettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan tässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä olevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin. Mutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt hautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin sanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.

Nämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät kuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän karsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen kertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui niistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan johtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti valmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat tulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli vaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina askaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin riitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo olisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita tuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin, että neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin kapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie puolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja kumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi vanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla oli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa eikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä vuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja tarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia kaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin jokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin vieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.

Kolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs entinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per Björnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.] Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien alussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin aina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen taivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa jotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että hän "luki tähdistä". Neiti B. kertoi; — hänellä oli aina huoneensa pöydällä — hän asui vieraskamarissa — joku paperilehtinen, johon hän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita, monisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään oli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti oli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa salaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut lupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen siellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos kuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti nuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes vieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Jos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän valtiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi ennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym. ja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen. Mutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä lähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin silmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän puhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja umpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja kristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen mielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli Björnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen elämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon joutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin luonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta hän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä. Seurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän karttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut olla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän kirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen saanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva, joka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden ainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin, nuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt leskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin sisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen, tuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen nainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon tullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi ja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi puhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä hän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan sanoneen, että hän oli "mystillinen". Mutta henkien manaamisesta en muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi. Björnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin, josta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja vielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä haaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten sanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen huomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka piti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin, sillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.

Kerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram milloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä olen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä kirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta taikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta kaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun lapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki itsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi varmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa valheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan, ja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes kaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen paperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen oman määräyksensä mukaan.

Kirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät pienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse johti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen, selitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti palkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan jotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen vanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa saamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät usein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva piti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä sängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa, Elgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla pienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut ensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin katsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti löytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten keralla.

Viimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus vasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa kättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun hänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä 1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen muistonsa elää seurakunnassa.

Avioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell. Tästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa vänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin vaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan oli hän "munsterskriivarin" tyttären Margareta Elisabet Levónin kanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän lasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä Katarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän äidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana, sekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten Rovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet Amerikkaan).

Kirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä sota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa täytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin, vaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä ei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan ainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi määrätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin elatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa muistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran seuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän "leskentynnyrin" neljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia) joka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä turvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä jalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja orpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että hänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan, koska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.

Rouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla saanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle, "Norrgälen" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen riippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen ympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä tekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä (knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita — silkkijuovaisiakin — ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä silitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen, niinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi siis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen miehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi. Hän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden perhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui, olivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi jälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa 100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo vaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja henkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin sokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan jättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys teki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti häntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen tosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.

Rouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui Herrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!

Hänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.

Bergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis seitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat muutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin. Tässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies Lauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:

— Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt "Snäkin" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan ajattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu ja luulee semmoisia tehneensä.

Nämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset entisyydestä: kuinka pian kaikki on — tarua vain.

3.

LIVÓNIN PERHE

Tässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin elämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva Bergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen vanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla, vinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski outo kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta — ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän sukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia tässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden olikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin hautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa kanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti, ja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi poika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä en tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta valtio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan, "Hattujen sodan" ja "Pommerin sodan", vuoksi melkoisesti lisääntynyt, pankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta valtakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.

Rouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi tytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin "puhalsi samaan hiileen", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli olivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita. Äiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu harvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja eniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään kaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut enkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se ollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli kahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta äiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet peruukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti harjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli nimeltään Maria Elisabeth.

Tämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin pieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka vanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään. Niinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain tilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan milloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.

Erään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi illan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma, että hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi kuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi heti vankilan portille, hänen täytyi saada nähdä poikansa! Mutta rukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät suljettuina.

Samana aamuna, — luulen sen tapahtuneen paaston aikana, — oli nuori Livón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua. Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään, pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.

Äiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti keuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän oikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut kotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään Levonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä luokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä katsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin keittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku tytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun häntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin pidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli siellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.

Vanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut kihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn loppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona vankilassa.

Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta, nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä, miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä tahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen nuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin todisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton alakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen puolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli äkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut sen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut ylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän tapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat osaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet harvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu mies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut paha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen päällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki ja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.

Mutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet syyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin sikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä heidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti niin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin, että hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa, ihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi kidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja koko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä ja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei syytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän tunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena vyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.

Kustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin oikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen asetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin, täytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja tapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä, sanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia jälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua uuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä salaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan uudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti vaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin tuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi tultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut, mutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan onnettomuuden rinnalla!

No niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän, joka sydämet tutkii.

Äiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen samalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti häntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi ja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä hän saisi pian tavata äidinkin.

Tässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin kytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa, jossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt ainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin. Huhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja ja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia kiellettyään hän vihdoin — tunnusti olevansa syypää murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Ajan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja mestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan harvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot. Vanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen pelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin, kuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä katsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin, porttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli kuolemanvangin käydä teloituspaikalle.

Jo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta sinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa. Kuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja kuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein hervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli hän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät, niin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen lohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai kiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue lähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen ovesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea kuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren katseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen. Nuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta kohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule kuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa kättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää taaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu neidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan, tiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka seisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.

Huokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea soitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja tunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää osansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.

* * * * *

Äiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen toivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen elämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi ilmi.

Neiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen… Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.

* * * * *

Nämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä ainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne kerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin enempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian täydentämiseksi tähän liitettävä.

Oli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut vaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla Ruovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan alueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat täällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.

Eräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja lujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva oli hänellä kädessä ja reppu selässä.

Kun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä heitä vähän, tervehti ja kysyi:

— Oletteko pastori Bergelin?

— Olkaa hyvä, — jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, — ja antakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään, minä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle teitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.

— Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.

— No, olipa tämä siis sattuma!

— Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.

— Niin, ehkä.

Rouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti hevostaan alas astuakseen.

— Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.

Pitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies, joka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin koskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.

Taaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt tykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä. Vihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.

— Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.

— Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa ajatustaan seuraten, — näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse ollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. — Tuota miestä on vuosikymmeniä jo painanut kaksinkertainen murha.

— Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?

— Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani salaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa… hän on velvoittanut minut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen, sitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.

— Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?

— Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia koskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.

— Minuako? huudahti rouva.

— Niin. Eikä hän sinun suhteesi muuta ehtoa tehnytkään, kuin sen, etten hänen nimeään mainitsisi. Sinä muistat nuoren Livónin Turusta, nuorukaisen, joka sinun lapsuudessasi mestattiin; sinä olet aina uskonut hänet syyttömäksi.

— Niin, niin!

— Tuo mies oli se joka sen murhateon oli tehnyt, hän kertoi minulle juuri koko asian.

Annamme miehen itsensä puhua. Näin hän oli kertonut kirkkoherra Bergelinille:

— Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois, minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan, sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.

Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta; miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi. En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota, taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan, koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.

Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään. Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa. Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin hillitty, oli melkein tukehduttava.

Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi… Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena — noh, tietysti sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin, enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin otsalleni ja poltti omassatunnossani.

Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa, teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.

Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut, minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.

Kauan jo olen halunnut saada puhua jollekin kristillismieliselle papille tilastani, ja olen siinä tehnyt yrityksiäkin, mutta pahin asia on aina jäänyt sanomatta, en ole koskaan voinut puhua mieltäni puhtaaksi. Mutta nyt tuli tunnontuska niin polttavaksi, että minun täytyi saada ripissä tunnustaa syntini, ja minun oli pakko lähteä teitä etsimään. En voinut saada lepoa, ennenkuin olen tunnustanut rikokseni ja jälkimaailmalle, joskin liian myöhään, puhdistanut syyttömän muiston.

Olisin silloin ensi vuosina julkisesti tunnustanutkin tekoni ja kärsinyt ansaitun rangaistukseni, se olisi ollut minulle helpompikin kantaa kuin nämä monikymmenvuotiset tunnonvaivat kurjan elämäni aikana, mutta sitä en hennonnut tehdä omaisteni tähden. Heillä on kyllin jo ennestäänkin ollut murhetta minun tähteni. Vieläkö nyt sekin lisäksi —? En voinut häväistä isäni kunniallista nimeä — olisiko hänen pitänyt löytää kadotettu poikansa — murhaajana?

Ja eipä se olisi sittenkään herättänyt kuollutta haudastaan. Tosin se olisi puhdistanut hänen nimensä, mutta voi minä olen kadehtinut häntä, joka viatonna lepää haudassaan! Kaiketi vanhempani jo aikaa sitten ovat kuolleet, mutta en sittenkään voi, en voi, minä olen pelkuriraukkakin. Minä olen ollut onnettomin ihminen maan päällä…

* * * * *

Tämä oli miehen tunnustuksen sisällys.

Kirjoittiko kirkkoherra Bergelin hänen tunnustuksensa muistiin heti kotiin saavuttuaan, sitä en tiedä, sillä rouva ei siitä mitään virkkanut. Voipa siis niinkin olla, että se aluksi jäi toistaiseksi, ja kolme vuotta myöhemmin sai Bergelin halvauksen, joten se häneltä tietysti jäi sikseen. Mutta jos otaksumme, että hän sen tekikin, mikä kuitenkin on luultavinta, niin on se kumminkin varmaan hukkunut muiden tärkeitten paperien ja asiakirjojen kanssa, jotka eräs murtovaras heti kirkkoherran kuoltua vei hänen ison kaappinsa salalaatikosta. [Tämä tunnoton murtovarkaus tapahtui kirkkoherran hautauspäivänä. Sen toimeenpanija, eräs läheinen henkilö, tahtoi saada haltuunsa erään kuitin, joka osoitti kirkkoherran jo aikoja sitten suorittaneen erään 800 riksin suuruisen lainan, jonka maksu sitten leskeltä uudestaan kiskottiin korkoineen. Oliko varkaan käsiin joutuneessa laatikossa myöskin kirjallinen todistus Livónin syyttömyydestä, sitä ei kukaan varmaan tiedä, mutta otaksutaan niin olleen. Tämän varkausjutun olenkin maininnut ikäänkuin puolustukseksi Bergelinin perheelle, jota ehkä muuten moitittanee siitä, ettei se ole saattanut julkisuuteen todistusta Livónin syyttömyydestä.]

Maria Elisabet Livónin nimen yhdenlaisuus rouva Bergelinin nimen (M. E. Levon) kanssa, oli vähällä saattaa tälle viimemainitulle käräjänkäynnin. Ensinmainittu, joka oli ollut avioliitossa jonkun maanviljelijän kanssa — nimeä en muista — oli nyt leskenä. Leski oli erään tekemänsä velkakirjan alle kirjoittaessaan käyttänyt isänsä sukunimeä. Tämä ei ollutkaan vanhaan aikaan mitään harvinaista. Mutta kun velkakirja oli perintönä joutunut uudelle omistajalle, ei tämä saanut selkoa siitä, kuka sen antaja oli ollut ja rouva Bergelin sai siis haasteen siitä velasta. Tämän rettelön aikana tuli sentähden M. E. Livón itse Merikarvialle selvittämään asiaa ja viipyi seurakunnassa jonkun ajan. Hän oli jo silloin noin viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Harmaat hiukset ja musta puku lisäsivät hänen muotonsa synkkyyttä. Kyläläiset sanoivat häntä "pitkäksi rouvaksi".

Syvästi liikutettuina tapasivat nyt toisensa nuo lapsuuden tuttavat, jotka niin surullisissa oloissa olivat tutustuneet toisiinsa. "Pitkä rouva" oli sen jälkeen pappilassa aina tervetullut vieras. Ja nyt oli rouva Bergelinillä tilaisuus kertoa sisarelle tuon miehen tunnustus, joka ilmaisi hänen veljensä syyttömyyden. Hän oli syvästi liikutettu sen kuullessaan, mutta samalla sanoi aina uskoneensa veljensä viattomaksi. Tämä oli kuitenkin hänelle suureksi iloksi, vaikka se uudestaan haavoittikin sydäntä.

Rouva Bergelin, joka ei vuosikymmeniin ollut kuullut tästä Livónin perheen viimeisestä jäsenestä, oli tuntenutkin syvää halua tavata häntä. Sen tähden hän aina pitikin tätä sattumaa Jumalan johdatuksena.

Tähän loppuivat tiedot Livónin perheestä.

Selvää on, että ne, jotka tuomitsivat nuoren Livónin kuolemaan, ovat tietämättään tehneet lainmurhan. Nyt tahtoisin kysyä eikö nykyinen Suomi katso siveelliseksi velvollisuudekseen saattaa tätä oikeuden erehdystä päivänvaloon? Eikö kansamme oikeudentunne vaatisi, että joku lainoppinut, jolla siihen on tilaisuus, etsisi oikeuden pöytäkirjat arkistojen tomusta, uudestaan tarkastaisi ne ja saattaisi yleisön tietoon tutkimuksensa tulokset? Kappale toista vuosisataa on tosin kulunut jo siitä, kun syyttömän nuorukaisen veri vuosi, eikä kukaan omainen enää tulisi näkemään hänen syyttömyytensä todistusta, mutta kansamme oikeudentuntoa se tyydyttäisi, se osoittaisi nouseville sukupolville että:

"Ei niin supi salattua, Ettei tuota ilmi tuone Jumalamme julkisesti".

4.

JOULU AUTIOLLA KARILLA

1.

Tuuli on käynyt yhä kipakammaksi, virkkoi Erik Anders Jansson, saat siirtää tuon suuren altaan, Jan Erik, paremmin perään ja ottaa yhden "reivin" isosta purjeesta. Vene makasi liiaksi "paapuurin" kuvulla ja ilma käy yhä myrskyisemmäksi, ei siihen kaakkotuuleen ole luottamista; se lähettää välistä sellaisia vihureita, ettei tiedä kun jo emäpuu on päälle kääntynyt. Ja väkevällä kädellään väänsi hän peräsintä, siten vaatien jaalan nousemaan ylös vastatuuleen kuohuville aalloille, jotka hyrskyen syöksyivät oikeata keulaa vastaan. — Kyllä maisteri, lisäsi hän kääntyen mainitun henkilön puoleen, — auttaa sinua solmimisessa.

Jan Erik rupesi heti, altaan siirrettyään, "reivaamaan" ja maisteri auttoi häntä mikäli saattoi, kun oli kädet kontassa ja itse tottumaton sitä tekemään.

Jaalan omistaja on noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, kookas, jäntevä mies, jonka ahavoituneet punaisenruskeat kasvot todistavat, että hän on suurimman osan ikäänsä elänyt meren selällä. Kuten jo edellä on mainittu, on hänen nimensä Erik Anders Jansson. Hän on kalastaja Haapasaaren puolesta, tuosta Ahvenanmaan ja Hankoniemen keskivälillä sijaitsevasta saariryhmästä, ja palaa nyt Tukholmasta voin, lohen ja siikojen myynnistä, joita tavaroita hän on ostanut, lohet Turun torilla kokemäkeläisiltä ja voin maaseudulta; siiat ovat omaa saalista.

Jan Erik Eriksson, jaalan omistajan poika, oli yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, mutta näytti pikemmin olevan kaksikymmentäkolme kuin yhdeksäntoista, sillä hän oli pitempi isäänsä ja melkein yhtä jykevä vartaloltaan. Hänenkin kasvonsa olivat ahavoituneet meri-ilmasta ja saaneet tuon terveennäköisen punaisenruskehtavan värin, joka isälläkin oli, vaikkakaan ei niin vahvaa. Hänellä oli vilkkaat vaaleansiniset silmät ja vaalea kähärä tukka, samaten kuin hänen isällänsäkin. Hän oli siis pulska nuorukainen.

Ruotsi heillä oli puhekielenä, kuten jo heidän ruotsalaisista nimistänsäkin voi arvata.

Jaala kyntää Itämerta Ahvenanmaan kohdalla, joka pian kätkeytyy Köökarin varjoon. Alus on vähäinen avoin jaala, ei paljoa isompi kuin iso kalastajavene.

Matkustajina on siinä kolme nuorta herraa. Erääseen "maisteriin" olemmekin jo pikimmältään tutustuneet; hän on vanhin heistä. Nuo kaksi muuta ovat vielä aivan nuoria, vasta viisitoistavuotisia nuorukaisia. He ovat äskenleivottuja ylioppilaita.

Tuo hienomman ja hennomman näköinen tuntuu terävä-älyiseltä miehenalulta; hän on sangen hilpeäluontoinen ja ikäänkuin hänellä olisi aina jokin hauska kepponen mielessään. Nyt ei hänellä näy olevan siihen suurta halua, hän istuu, nojautuen jaalan päälaitaan, etukannella olevalla tynnyrillä, katsellen, miten aallot vyöryen ryntäävät jaalan keulaa vastaan. Välistä joku vihaisempi aalto hypähtää niinkin korkealle, että ulottuu sylkäisemään, merimiesten puhetapaa käyttääksemme, tahi heittämään huntunsa, kuten runoilijat sanovat, laidan ylitse. Läikähdystä tosin nuorukainen väistää, mutta räiskeiden sallii hän ripeänä sateena viskautua ylitsensä. Hän vain vetää viittaansa tiiviimmin ympärilleen, sillä avoin jaala, räiskeitä lukuunottamatta, ei anna paljoa suojaa tuulta vastaan. Tämän nuorukaisen nimi on Jaakko Tengström, hän on Kokkolasta kotoisin, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika.

Toinen nuorukainen oli Jaakko Fredrik Gadolin, kirkkoherran poika Perniöstä, jonka pulska muoto todistaa hänen kouluaikana olleen hyvän eväskontin ääressä. Hän loikoo vanhan purjeen päällä lähellä Tengströmiä, hiljalleen laulellen erästä aivan uutta Bellmanin runoa.

Ja "maisteri"? Niin, hänet olemme jättäneet viimeiseksi, siitä syystä tahdomme kohdistaa enemmän huomiota häneen. "Maisteri" on nuori mies, joka on ylioppilaana ollut Tukholmassa papintutkintoa suorittamassa ja palaa sieltä nyt pappina. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, hän on hämäläinen, lukkarin poika Janakkalasta, Hämeenlinnan läheltä, mutta ei hänen muotonsa osoita hämäläistä sukuperää, sillä Gabrielilla on sangen säännölliset kasvonpiirteet. Korkea, vähän taaksekalteva vapaa otsa, kulmakarvat vähän kaarevat, tumman siniharmaat silmät, joilla on vapaa läpitunkeva katse, säännöllinen nenä, pikemmin roomalainen kuin kreikkalainen, posket ja leuka tasaisen täyteläiset, kasvojen muoto pitkähkö ja terveen näköinen sekä vaalea kastanjanruskea kähärä tukka. Hän on runsaasti kolmen kyynärän korkuinen, vartalo sorean ja voimakkaan näköinen. Hän teki siis heti miellyttävän vaikutuksen katsojaan, joka hänet ensi kerran näki. Nämä piirteet hänen muotokuvastaan olen saanut varmalta henkilöltä. Tämän huomautuksen teen sentähden, että joku kenties luulee minun mielikuvitusta käyttäneen.

Gabrielin isä, Gabriel Bergelin hänkin nimeltään, oli kuollut tämän lapsuudessa, mutta äiti ja kolme Gabrielia vanhempaa siskoa, joista kaksi oli naimisissa ja kolmas palveluksessa, kustansivat yhteisesti Gabrielin opintoja.

Siihen aikaan piispa Karl Fredrik Mennander oli Tukholmassa valtiopäiväin aikana, vaikka hän ei ollut valtiopäivämiehenä sillä kertaa — hän oli siellä kenties muuten, voidakseen lähempää paremmin seurata asiain kulkua ja tietysti jotakin vaikuttaakin. [Piispa Mennander oli sangen arvossapidetty mies ajallansa. V. 1775 hänet valittiin Upsalan arkkipiispaksi — Jaakko Haartman tuli hänen sijaisekseen Turussa. V. 1784 hän sai "pohjantähden". Kuoli v. 1786. Hänen isänsä oli Ilmajoen kirkkoherra.] Aikana, jolloin ei ollut sähkölennätinlaitosta ja muutkin sanomat kulkivat hitaasti hankalan yhdysliikenteen tähden, täytyi kansan eteväin miesten itse mennä pääkaupunkiin kansan oikeuksia ja tarpeita silmällä pitämään. Niinpä oli jumaluusopin tohtori Gadolin [Gadolin oli Haartmanin jälkeen Turussa piispana. Hän oli 7 eri kertaa valtiopäivämiehenä.] silloin Tukholmassa, sillä hän oli pappissäädyn edusmies Turun läänistä sinä vuonna, ja ehkäpä joku muukin yliopiston ja konsistorion opettajista oli siellä. Näistä syistä täytyi Gabrielin, joka välttämättä tahtoi jouluksi tulla papiksi vihityksi, mennä Tukholmaan. Sillä Gabriel tiesi, että äiti, tuo jalo rakas äiti, jota hän niin syvästi rakasti ja piti korkeassa arvossa, oli pienistä varoistaan kustantanut hänen koulunkäyntinsä ja kasvattanut hänet mieheksi ja hän tahtoi jo itse ansaita leipänsä, sillä hän oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja piti siis vääryytenä ja häpeänä enää olla omaistensa rasituksena.

Meidän ei sovi myöskään otaksua että nuo toisetkaan nuoret herrat kulkivat huvikseen tänä vuoden aikana. Kesällä, kun aurinko säteillään kultaa meren aallot, jotka iloisina tanssivat veneen keulan ympärillä niinkuin morsiuspiiat morsiamen ympärillä kruunua päästä tanssittaessa, jolloin toiset pistävät päänsä lähelle kruunua saadakseen toiset piloillaan väistyvät ja kumartavat päätään alas tai sivullepäin vääntävät, eivät nuorukaiset paljon asiaa tarvitse: siinä on asiaa kyllä, kun pääsee mukaan hupaiselle merimatkalle. Tämä pitää erityisesti paikkansa sen ajan suhteen, jossa kertomuksemme liikkuu, sillä nykyaikana, jolloin kulkuneuvot ovat niin mukavat, voisi tuskin kulku tuollaisessa lastiveneessä nuorista herroista kesälläkään tuntua huvilta. Meidän herroilla ylioppilaillamme varmaankin siis on asiaa Tukholmaan.

Perniön kirkkoherra Anders Gadolin nimittäin oli lähettänyt ainoan poikansa Jaakko Fredrikin tuomaan Tukholmaan voita, juustoja ja lihaa, joista hän nyt joulun lähestyessä toivoi saavansa hyvän hinnan. Eikä kunnon ukko siinä pettynytkään, sillä Jaakko Fredrik oli tehnyt hyvät kaupat ja hänellä oli nyt muutama sata riksiä taskussaan. Tietysti oli jaalan omistaja Erik Anders Jansson, tottuneempana sellaisiin toimiin, kirkkoherran pyynnöstä ollut melkein yksinomaisesti toimivana henkilönä noita kauppoja tehtäessä. Jansson olikin aina ennen myynyt kirkkoherran voin, sillä hän oli kirkkoherran tuttu, mutta nyt oli tavaroita ollut entistä enemmän, eikä kirkkoherra siis uskonut niitä vieraalle henkilölle, joka itsekin oli kauppamies. Mutta Janssonin maine rohkeana ja kuitenkin varovana kelpo merimiehenä vaikutti, että kirkkoherra, niin myöhäinen kuin vuodenaika olikin, luottamuksella uskoi hänen haltuunsa poikansa ja tavaransa.

Jaakko Tengström oli vähävaraisesta kodista jossa oli neljä häntä nuorempaa lasta, kaksi poikaa kouluiässä ja kaksi tyttöä. Hän otti kiitollisena vastaan Perniön kirkkoherran kutsun seurata Jaakko Fredrikiä Turusta ja viettää Perniön pappilassa joululuvan aika, kun matka Kokkolaan asti olisi tullut hänelle ylen kalliiksi.

Kun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin käynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan. Mutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän haluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis lupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten kuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia nähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko Fredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä poikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka ilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta oli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin poika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt sekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse saattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.

Tuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi. Jaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt Purmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä saarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy tuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren korkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat pohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen tuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa ja sen perämies on aikansa kuulu.

Jaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä, mutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa niin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta eteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta ovatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne enää, kun ollaan kotorannassa.

Mutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi koonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin kauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää kerran.

— Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, — kaikki varuillaan.

— Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin yksitoikkoinen vastaus.

Hän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi, kirves nostettuna iskuun.

Herrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään, muuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat merenkulkuun.

Toinen rysähdys… ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla rätinällä ja kallistaa jaalan "paapuurin" kyljelle.

Jan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin hän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri uudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa peräsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle… Se on kumossa… ja sen miehistö meressä.

2.

— Greeta-Stiina, Jumalan tähden, kiiruhda, juokse, sinä olet nopeampi kuin minä… joudu auttamaan isoisää, jotta hän saa veneen ulos, minä tulen jäljessä kuin salama, huusi Anna-Greeta tytölle, joka huivi kädessä, liehuvin hiuksin, juoksi rantaa kohden.

— Pysy kotona, Anders-Petteri, sinä olet vain tiellä, hän sanoi kymmenvuotiselle nuoremmalleen, joka aikoi tulla mukaan. — Kanna puita nurkkaan, jotta saadaan pian tuli pesään, kun tullaan, ja vaatteet kuivatuksi, niin olet kiltti. Isä tuo taaskin paljon hyvää tullessaan. Älä iske tulta, lapsi, muista se.

Ja hän juoksi rantaa kohden.

Vene on vesillä. Naiset istuvat ja soutavat, äiti etuairoilla, tytär keski-airoilla, ja ukko istuu perässä veneen kulkua ohjaten. Tuuli ja aallot ovat heille myötäiset, mutta voivatko he välttää raivoavia aaltoja, jotka vasemmalta vesisuorina heidän jälkeensä vyöryvät? Eikö meri hyökkää veneeseen? Eivätkö aallot upota sitä. Ei, vene ei uppoa, se on niin köykäinen. Toinen suuri aalto toisen jälkeen vyöryy venettä kohden. Aina nousee veneen perä korkealle ja se luiskahtaa aallon pohjaan, mutta keula nousee samassa edellä viertävän vesivuoren kylkeä ylös sen harjulle, siitä taaskin laskeutuakseen alas, yhä samaa huimaavaa vauhtia.

Katsokaamme nyt, miten jaalan on laita. Jaala makaa suullansa. Sen pohjalla istuu viisi miestä. He ovat siis kaikki pelastuneet. Jaalan masto ja purjeet ja talaat ovat estäneet sitä äkkiä kaatumasta, he ovat siis voineet olla vanullansa, sekä toisilleen apuna sen noustessa päälle. Se kulkee sivuttain, mutta hitaasti, sen alla oleva tavara tekee sen kulun hitaaksi, se ajaa Köökarin rannoille päin.

Nyt on vene jo lähellä. Se tekee jaalan kokan puolelta pitkän kaarroksen sen alapuolelle, jossa se kääntyy; sen tehdessä sitä saa jaala nyt olla sille merenmurtajana.

Äiti pitää venettä airoilla paikallaan, veneen perä on päin jaalan laitaa ja sen peräpuolessa ukko sekä Greeta-Stiina torjuvat jaalan laidan alla keikkuvaa mastoa sekä purjeita joutumasta veneen alle ja sitä kaatamasta.

— Herrat ensiksi veneeseen, komentaa ukko. — Pidä vaaria Greeta-Stiina, ettei maston pää töytäise venettä ja torju purjeita myöskin, silläaikaa kun autan heitä.

— Pidä vene vakavasti, Anna-Greeta.

— Älkää hätäilkö, varovasti vaan, niin kaikki käy hyvin. Viime sanat olivat haaksirikkoisille aiotut.

Hän kurottaa kättään ja auttaa heitä jokaista veneeseen. Omat miehet kömpivät jäljessä. He ovat kaikki vilusta kankeina.

Erik-Anders, joka tuli viimeisenä, on vauhdikkaalla potkullaan jaalan kylkeen irroittanut veneen jaalasta. Nyt istuvat isä ja poika etuairoilla, pappi ja Tengström peräairoilla, Gadolin ja Greeta-Stiina keski-airoilla, jotta matkustajamme saavat itsensä vähän liikkeeseen ja enintä vilua poistetuksi. Emäntä rikkoo poikkinaisella airolla sisääntunkevia aaltoja ja vanhus tietysti istuu perässä. Hän on tottunut, vaikka onkin vanha.

Hitaammin käy matka takaisin, vaikka onkin paljon enemmän kulkuvoimaa kuin tullessa. Onpa kuin onkin hiki selässä joka miehen ennenkuin rannassa ollaan. Jopa vedetään vene maalle.

— Menkää, sanoo vanha Jan Petteri Andersson, — nyt vaan sisään kaikki, miehet muuttamaan kuivia vaatteita yllenne ja naisväki niitä hankkimaan, minä korjaan veneen kalut. Kaikki kiiruhtivat sisään.

Tuli loimottaa pesässä. Greeta-Stiina, joka on sen sytyttänyt, puuhailee takan luona, saadakseen lämmitystä vilustuneille. Hän kuumentaa kaljaa, sillä joulukalja on jo tehtynä isän tuloksi ja kalja on hyvää lämmittämään, sanoo äiti.

Äiti kantaa kuivia vaatteita kastuneille, puhtaita karheita paitoja ja sukkia kaikille. Miehelleen ja pojalleen hän tuo heidän arkipukunsa, mutta vieraille pyhäpäiväiset. Gabriel, pisin kaikista, saa Jan-Erikin uudet siniset sarkavaatteet, polvihousut ja lyhytläntäisen körttitakin. — Ah, huudahti Greeta-Stiina, joka juuri tulee sisään tuoppi kädessään, tuodakseen muka lisää kaljaa, — kuinka maisteri nyt on kaunis! Gabriel vetää suutaan hymyyn ja Greeta-Stiina kiirehtii vähän häpeissään huudahduksestaan kaatamaan kaljansa pataan.

Talonpojan puvussa tuleekin Gabrielin sorea vartalo paremmin näkyviin kuin verhottuna papilliseen pitkään ja löyhään kauhtanaan.

Janssonin kirkkovaatteet, samoin kuin pojankin uudet harmaat sarkavaatteet, on Gadolin heti anastanut ja esiintyy hän nyt Tengströmin suureksi huviksi isoissa polvihousuissa ja pitkässä körttitakissa, ison ankan näköisenä.

Mutta emäntä ilmoittaa nyt vähän hämillään, ettei hän tiedä mitä antaisi sille yhdelle nuorelle herralle puvuksi, kun ei ole useampia pukuja enää, koska molempain miesten vaatteetkin ovat märkinä.

— Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.

— On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen — mutta mitenkä te hametta taidatte käyttää?

— Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, — se käy varsin hyvin, tuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei hädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.

— Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, — antakaa te Silläaikaa herroille juomista.

Ja hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan verkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen äitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.

— Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet sopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun purjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.

Nyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi isäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla. Herrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja tanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja Anders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun lakattiin.

Isoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja piippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin, jotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja oppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja virret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon suureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:

— Se on oppia, se!

Ukko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi kuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään puhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina oli suurimman opin tunnusmerkkinä.

Sillävälin puuhasivat naiset illallista: rieskaleipää, tuoreita kaloja ja puuroa.

Kun illallinen oli syöty, aloitti vanha Jan Petteri tuon kauniin, vanhan virren: — Jesus ystävän on paras, johon Gabriel kauniilla, täyteläisellä barytoni-äänellään heti yhtyi ja pian koko seurue liikutettuna lauloi.

Matkustajamme ripustivat nyt vaatteensa oven puoleen kuivumaan. Siinä oli emäntäkin toimessa, auttamassa ja neuvomassa, ettei vaatteita saanut vääntää, muuten ne kuivuisivat kurttuisiksi.

Isoa vahinkoa ei matkustajillemme sentään tullut tuossa haaksirikossa, koska he kaikki pelastivat nahkalaukkunsa, ne kun hihnasta riippuivat heidän kaulassaan. Gadolin tietysti suurimman vahingon kärsi, menettäessään sänkyvaatteensa. Eväänsäkin he kaikki hukkasivat. Nyt oltiin väsyksissä päivän vaivoista ja mentiin levolle. Puhtaat raidit oli levitetty vuoteille ylisiin sänkyihin. Toisessa makasi pappi, toisessa ylioppilaat. Ja pian oli uni sulkenut kaikkien silmät.

3.

— Mistä tuulee? kysyi Gabriel aamulla isännältä, joka hänen herätessään tuli ulkoa, — luuletteko, Jansson, että pääsemme mantereelle tänään?

— Tuuli on kääntynyt itäkoilliseksi, ihan vastaiseksi teille, sitä paitsi puhaltaa nyt niin vahvasti, ettei ole ajattelemistakaan vesille näin aukeasta paikasta tähän vuodenaikaan, eikä minulla nyt ole edes isoa venettäkään, kun jaala makaa tuolla ulkona.

— Mahtaako se tulla aivan hylyksi?

— Hylky se varmaankin on, sanoi Jansson tyynesti.

— Teille tuli iso vahinko.

— Tuli, mutta meri on antelias toisella erää. Täytyyhän sitä välistä hallakin vastaan ottaa, jatkoi Jansson ja katseli ulos ikkunasta isoa peltoaan. — Olen kerran ennenkin ollut haaksirikossa, ja silloin sain ainoastaan oman ruuma-kohmoni korjatuksi, päällystys meni kaikki kaloille painolastiksi.

— Saattepa, lisäsi hän, — nyt viihtyä täällä siksi kun tuuli lauhtuu… tahi meri jäätyy, sanoi hän itsekseen.

He saivat tyytyä siihen, että olivat päässeet hyvien ihmisten luo, ja viettää siis aikansa miten parhaiten taisivat.

Illalla satoi kelpo lailla, se tyynnytti meren. Sitten tuuli kääntyi pohjoiseen ja hiljentyi yöllä. Ilma oli aamupuoleen selvinnyt ja käynyt sangen kylmäksi, ja aamulla, kun saarelaiset heräsivät, peitti hieno jääkuori ohuen lasin tavoin veden pinnan. Nämä uutiset toi Jan-Erik ystäväimme herätessä.

— Ah, huudahti Jaakko Tengström iloisesti, kurkistellen uutimien välistä. — Me saamme hyvän luistinkelin pian. Olipa hyvä ajatus, Bergelin, että käskitte meidän ottaa maalta lähtiessä luistimet laukkuumme.

— Niin, sanoi Gabriel, joka jo oli pukeutunut, — aina tulee olla kaikkeen valmistunut, ei sitä tiedä kotoa lähtiessä, mitä matkalla tarvitaan. Mutta ei sitä luistinkeliäkään vielä kiittää taida. Jos ei se tulekaan niin varmaksi, että päähän asti kestää, voi se olla meille vain haitaksi.

— Toivokaamme, toivossa on hyvä elää!

Vasta neljäntenä päivänä, joulukuun 21:nä (tämä tapahtui vuonna 1771) oli jää niin lujaa, että Erik Anders Jansson rohkeni vakuuttaa sen pitävän ja sanoi hän myöskin, ettei nyt tänään ainakaan rupeaisi tuulemaankaan niin että jään rikkoisi.

— Ei siitä nyt tuulta tule, sanoi vanha Jan Petteri, — mutta pahoin aavistan, että siitä tulee sumua ja sumussa on vaikea risteillä. Katselinpa eilen illalla auringon laskiessa taivasta. Älkää lähtekö, matka on pitkä, neljän penikulman vaiheille.

— Kyllä minäkin sen näin eilen illalla, sanoi Erik Anders, — mutta tuskinpa sumu nousee tänä päivänä, eikä sitä ainakaan paksulti tule, koska toisiltanakin satoi niin vahvasti. Taivas on ihan selvä, näette.

— Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän vaivoinanne, sanoi Gabriel, — että, miten nyt suoriumme…?

— Älkää turhia… ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren selällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu. Olemmehan yhdessä olleet hädässä…

Samassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.

— Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, — minä oikein kiivaasti sanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä minkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties kuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin töin tuskin omalle perheelle, niin… eivät ne itsellekään riitä koko talveksi suinkaan… ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko talvena ole mantereelle päästy…

— Niin, sanoi Gabriel, — kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna pääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.

Tengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa, astuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.

Emäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä mielin, kun pääsivät lähtemään.

Syötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle. Emäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja lihaviipaleen kunkin taskuunsa.

Kun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai hän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän tuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä niskasta painaen, tiuskaisi:

— Etkös kiitäkään, möhlö?

— Sillä, sanoi emäntä kumarrellen ja kiitellen, — ostetaan hänelle herrojen muistoksi virsikirja, sitten kun hän pääsee ensi kerran Herran ehtoolliselle.

— Tuo oli nyt varsin tarpeetonta herrojen puolelta, sanoi Jansson, mutta olkoon nyt siis kaikkien mieliksi, ja minä tuon Tukholmasta virsikirjan Anders-Petterille, niinkuin äiti sanoo, jos hän lukee kiltisti. Jos ei, niin annan herroille rahan takaisin, muista se.

Loppulause oli tietysti Anders-Petterille. Saarelaiset saattoivat nyt ystävämme rantaan.

— Älkää kuluttako aikaa, niinkuin nuorten tapa on, turhalla kisailemisella ja urheilemisella, joka vain on turhaa ajan hukkaa, sanoi vanha Jan-Petteri — vaan kulkekaa ripeästi eteenpäin ja hetken luisteltuanne pankaa kaikki purjeet päälle. Ja Herra olkoon kanssanne! Se on paras painolasti se, kun Herra on laivassa.

He kiittivät vanhusta neuvoista, puristivat vielä kaikkien kättä ja lähtivät matkalle.

Hiki otsassa luistelevat, liitelevät ystävämme mannerta kohti.

— On jo 21. päivä tänään, alkoi Gabriel. — Oli aikomukseni tänään olla Turussa, ainakin siellä on nimipäiväänsä viettämässä joku Hämeen Tommi, joka olisi kyydinnyt minut reessä kotipuoleen. Nyt ei ole enää sitä ajatteleminen, sentähden otankin vastaan äitisi kutsun, Gadolin, koska hän meidän lähtiessämme vakuutti, että minä palatessani olen tervetullut Perniöön.

— Tietysti, sanoi Gadolin, — yhdessä kuljetaan päähän asti.

— Sinä tarkoitat Perniöön asti, sanoi Tengström — sillä Bergelinillä on Janakkalassa matkan pää.

Gadolin ei vastannut mitään tuohon kaskuun, luisteli vain tyynesti eteenpäin kumppaniensa sivulla.

Eteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat jättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään eteenpäin.

— Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. — Emme ehdi illaksi maihin.

— Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, — kellon luulisin olevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.

— Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, — äsken näkyi pieni pilvi taivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät vaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja me saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää edessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole ajattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia, veikot.

Ja hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.

Sumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti maiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen repaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin sakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.

— Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, — eihän hän meitä jättäne?

— Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi luotoon, jottei ulos mereen joutuisi.

— Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.

— Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta sopiihan sitä huutaakin. — Hoi! huusi hän raikkaasti.

— Hoi! kuului jokseenkin läheltä oikealta.

— Tulemmeko sinnepäin? huusi Tengström taaskin, — jottemme eksy toisistamme?

— Ei väliä ole, kuului vastaus, — kyllä minä pidän yhteyttä, puhukaa vain kovaa keskenänne. Ehkäpä löydätte maata sieltäpäin.

Taaskin he luistelivat hetken.

— Huhui! huusi Tengström taaskin.

Nyt kuului vastaus ihan vasemmalta. Nuorukaiset kääntyivät sinnepäin.

— Oletteko kääntyneet ympäri? kysyi Gadolin.

— En tieteni, vastasi Gabriel, — olen mielestäni kulkenut suoraan.

— Niin mekin olemme tehneet, sanoi Gadolin.

— Mutta, sanoi Tengström, — jos koettaisi tehdä mutkia, ehkäpä sitten kulkisi suoraan.

— Kyllä se on yhdentekevää, sanoi Gabriel. On ihan onnen kauppaa löydämmekö nyt maan. Mutta nyt olemme kääntynee takaisin, minä olen varma siitä, että olemme niin tehneet.

— Mistä sen tiedätte?

— Ehkäpä luulottelette?

— Ei, nyt käännytään suoraan ympäri.

Ja Gabriel kääntyi taaksepäin menemään.

— Mutta, sanoi Gadolin, — emmekö nyt joudu ulapalle?

— Enpä uskoisi. Mikäpä tuon nyt varmaan tietää? sanoi Gabriel. Mutta äsken, kun sumu alkoi laskeutua, tein sen havainnon, että enin meren kohina joka muistuttaa kaukaista tuulen huminaa, kuului tuolta etäältä, oikealta päin, tietysti sentähden, että tuuli on ollut niin kauan siellä kulmalla…

— Ja on jäätynyt kiinni sinne, sanoi Tengström hymyillen.

— Ja pakottanut aallot laulamaan serenaadeja Hankoniemelle.

— Kuulen minäkin jotakin huminaa etäältä, sanoi Gadolin, — mutta se kuuluu mielestäni joka suunnalta.

Nyt pysähdyttiin seisomaan.

— Kuuletteko mitään, veikot? kysyi Bergelin.

— Kuuluu varmaan, ja selvemmin se kuuluu, niinkuin Bergelin sanookin, oikealta, sanoi Tengström.

— Kyllä se nyt minustankin kuuluu oikealta.

— Eteenpäin siis, sanoi Bergelin. Ja eteenpäin kiitivät he yhä.

— Mutta, sanoi Gabriel hetken kuluttua, — eiköhän tuolla jotakin siinnä edessämme?

— Oikein, sanoi Tengström, — siellä on iso saari ja saaressa talo.

— Onpa se korkea kuin kirkko, tuo talo, sanoi Gadolin.

— Sumussa se vain näyttää noin suurelta, sanoi Gabriel hymyillen, — luultavasti se on vain kalastajan pirtti, mutta onnelliset olemme sentään, kun pääsemme ihmisten luo.

Ja iloisesti he kiitivät saarta kohden, joka jo oli ihan lähellä.

Kun he ehtivät luodolle, huomasivat he, että se olikin vain pieni ulkokari, jossa ei ollut kuin muutama katajapensas ja vähäinen kalastaja sauna.

— Asumaton!

— Ihan autio! huudahtivat nuorukaiset.

— Ei tämä juuri hupaisalta tunnu, sanoi Gabriel, — kun emme ihmisten luo päässeetkään. Mutta koetetaan saada tuo sauna asuttavaan kuntoon.

Karin rannoilta he löysivät meren ajamia kuivia puita ja saunan nurkkaan oli kalastajilta jäänyt muutama halko ja vähän sytykkeitä. Gabriel ryhtyi heti tulen toimeen ja pian leimusi lämmittävä liekki pesässä.

Kun he olivat saaneet saunan lämmitetyksi, oli jo iltaakin hetkinen kulunut, sillä he olivat harhailleet kauan ennenkuin löysivät saaren.

He söivät illallisensa, ainoastaan neljänneksen leivänkappaleesta ja lihaviipaleesta, jotka kullakin oli taskussa. Tämä säästäväisyys oli Gabrielin mielestä tarpeellinen, sillä luultavasti he eivät saisi ruokaa ennenkuin iltapuolella huomenna ja sekin vain parhaassa tapauksessa.

— Mitä ajattelee Bergelin? kysyi Tengström.

— Minä en tiedä mitään ajatella. Paras on, että jätämme kaikki turhat otaksumiset sikseen ja heitämme Jumalan haltuun surun huomisesta päivästä.

— Silloin saatamme kyllä syödä eväämme kaikki tänä iltana.

— Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. — Vatsani tuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.

— Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia meidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun saamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen asiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä ole, on surua.

— Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.

— Mikä?

— Pelko.

— Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.

— Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko useinkin näyttävät olevan sukua.

— Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.

— Niin — mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta uhkarohkeutta?

— Ei, vastasi Gabriel vakavasti. — Herra tietää itse kuinka välttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä uhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan… Tahdoin vain antaa äidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.

Tengström ojensi Gabrielille kätensä, jonka tämä sulki kiinteästi omaan käteensä.

— Minullakin, kuuliaisena poikana, sanoi Gadolin, — on ollut tärkeä syy matkaan, mutta sinä, veikko, yksin olet lähtenyt uhkarohkeasta urheiluhalusta. Nyt, lisäsi hän, — olet sinä lyöty omilla aseillasi.

— Minäkö lyöty? Oletko unohtanut Oresteen ja Pyladeen? Minähän jalona ritarina ja aseveikkona seuraan sinua matkallasi.

— Anteeksi veikko!

— Käsitäthän leikin.

— Vergilius, sanoi Gabriel, — sanoo jossakin…

— Ah, katkaisi Tengström, — säästäkää Bergelin, Vergilius Perniön sedälle, minä, Jaakko Fredrikin menttorina, elän nyt Homeroksessa.

— Niin, sanoi Gadolin, — silloin kun minä olen Telemakhosi, viisas Minerva.

— Täytyyhän sinun olla, sillä onhan tämä Kalypson saari, jossa me olemme salattuna koko maailmalta. Joka oli todistettava.

— Mutta nyt on paras, veikot, sanoi Gabriel, — että käymme levolle.

— Niin minäkin arvelen, lisäsi Gadolin parvelle kiivetessään, huomen-illalla Perniössä on meillä kyllä aikaa väitellä.

— Amen, sanoi Tengström.

4.

— Suuri Jumala! huudahti Gabriel herätessään, miten nyt on laita?

Ja hän juoksi ulos, mutta kivettyneenä kuin kuvapatsas seisoi hän siinä. Ja se näky, joka hänellä oli edessään, oli kyllä omiaan herättämään hämmästystä.

Toiset olivat myös heränneet hänen huudahduksestaan ja tulivat nyt ulos yhtä hämmästyneinä kuin hänkin.

Näky, joka heidät sai näin ymmälleen, oli aaltojen murtuminen rantoja vastaan.

Yöllä oli ruvennut vinhasti tuulemaan. Tuuli oli rikkonut heikon jään ja vienyt kauas pois, joten siitä päivän koitossa ei enää ollut rahtuakaan jäljellä. Vellamon neidot pesivät taaskin ahkerasti rantakiviä.

Siinä olivat he nyt, pienellä, autiolla luodolla meren selällä, veden ympäröiminä, veneettöminä ja ruuattomina, eikä heitä kukaan tietänyt sieltä etsiä.

— Näyttää siltä, alkoi Tengström, — kuin saisimme olla täällä, kunnes kalastajat löytävät meidät luurankoina rannalta.

— Siltä näyttää, sanoi Gadolin, — tämä ei ole hupainen näky. Mikä nyt neuvoksi?

— Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.

— Niin, sanoi Tengström, — rukoile Jumalaa ja kuole!

— Mutta, sanoi Gabriel, — Hän voi meidät hengissäkin täältä pelastaa.

— Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa; tätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin kuolla… Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.

Gabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita tarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.

— Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä esittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi päivää… Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.

Tähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin aamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa…

Päivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa olisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan varjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä vetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi, ja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään löytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.

Syvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti toisetkin.

— Voi, äitini, äitini! sanoi Gabriel ja heittäytyi istumaan saunan rahille.

— Niin, sanoi Tengström, — meilläkin on äiti.

— Mutta, väitti Gabriel, — minun äitini on sangen köyhä ja minä olen hänen ainoa rikkautensa.

— Minäkin, sanoi Gadolin, — olen äitini ainoa poika.

— Ja minä, sanoi Tengström, — olen rakkaan äitini esikoinen ja hänkin on vähävarainen.

— Anteeksi, veikot, sanoi Gabriel, — kaikilla meillä on äiti, ja jokaisen äidille on poika kallis. Heidän surunsa ja kaipauksensa tulee olemaan syvä. Teillä kuitenkin on isä, mutta minun äitini on leski…

5.

On joulukuun 24. päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä on ollut idän puolella, on kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava on meri myrskyssä ja nyt on myrskyjen aika. Milloin tulevat tyynet ilmat?

Tänään ei ole enää matkustajillamme suupalaakaan ravintoa…

On iltapuoli.

Tuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet poikaset.

— Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel, todellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.

— Unohdatteko, kysyi Tengström, — tulen hävitysvoiman?

— En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella Hänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun sielulleni on tehnyt.

Toiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he kaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä joitakin tietoja saavansa.

— Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, — muistatteko mikä ilta tänään on?

— Minä, sanoi Gadolin, — en enää muista ajan kulkuakaan.

— On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, — surkea joululahja edessämme — nälkäkuolema…

Nyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä seuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa ollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden ja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta ja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty, samoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle pannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo Jumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä vastaanottaa ja pelastaa hädästä.

— Ei, hän sanoi, — Herra ei lähetä meille "nälkäkuolemaa joululahjaksi", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes uskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua anomaan.

Sitten hän aloitti jouluvirren "Tule toivottu turva tänn'", mutta ei ehtinyt edemmäksi, sillä liikutus tuli ylen valtavaksi. Hän heittäysi verkkoläjälle nurkkaan ja puhui siinä hätänsä Herralle.

Kaikki he olivat syvästi liikutetut. Kaikki he anoivat Häneltä apua, joka yksin voi auttaa hädästä.

Sitten he menivät taaskin levolle.

Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi, mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin nukutti.

Puoliyön aikana heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel!

— Mitä? huudahti hän kavahtaen ylös, sillä hän luuli toverien häntä kutsuneen.

— Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen kysyessään.

He nukkuivat taas heti kaikin.

— Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti taaskin istumaan.

— Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.

— Emme.

— Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:

— Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita.

Nyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.

— Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.

— Minä rupean etsimään, hän vastasi.

— Mitä?

— Leipää ja juurikkaita.

— Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. — Se on houretta ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin etsitty.

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos.

Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.

Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään.

Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii: pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla siellä nurkassa.

Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä toivossaan. Ei mitään.

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!

— Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi.

— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.

Ja leipä murretaan kiitoksella!

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat. Sitten syötiin illallinen.

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi olla ihmiselämässä… Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.

Kun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti luultavasti joulupäivät.

He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat jouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin seuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona lastensa kanssa oli joka joulu veisannut.

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.

Tapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät he Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla autiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa, ei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen synkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen iloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.

Kolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa, veisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra oli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel takaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle, jossa hän oli saanut "maistaa kuinka Herra on suloinen."

6.

Pian olivat matkustajamme matkansa perillä.

Jostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat Perniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen tehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole minullekaan kerrottu.

Nyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.

Oppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä henkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.

Jaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt. lääninrovasti.

Kolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana Merikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen alussa, laajahkosti esitetty.

5.

KUUN PIMENTÄMINEN

Historiallinen kertomus

1.

Mikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että kenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä armon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina samalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja toiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin loppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi lupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin meille.

— Vasta nyt, mon ami, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen syrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire yölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo, ergo[Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.

— Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän tekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa kieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin joviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja "poikaseni", vaikka minä olen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko mies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän tekee.

— No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on kenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä sitkeät halikkolaiset filantropiaan[Ihmisrakkauteen.] ja siten yllättää meitä.

— Niin, posito, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani jo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja latinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se keppossuunnitelma valmiina?

— On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin sen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman kuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?

— Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi olisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.

— Lupaan.

— Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion saksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa. Jaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen tulkin virkaa tohtorille.

— Bravo, bravissimo! huudahti Gadolin nauraen. — Mutta jos kaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita tohtorillemme? Siitä syntyy uusi quaestio, [Kysymys.] "poikaseni."

— Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.

— Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. — Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.

— Juuri niin… Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme yökortteerin… Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.

— Näyttääpä tietenkin.

* * * * *

Lukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka miettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria lukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. "Maisterin" nimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä oudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille, jotka "lukivat". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri, varsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon arvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas ja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia Perniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas Gadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin poika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja äiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden on hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja itselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa. Tämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää eväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist. Juhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa. Koska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja matka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi vanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun viettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin käsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset, kehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko Fredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota varoja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata vieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla tavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko Fredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan. Tengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut teinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi, kehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin oli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään vuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska hän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi suorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että hän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään luotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström. Tähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä. Nuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi mitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä kotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle seikkailuretkelle.

2.

— Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät… hyvää ehtoota sentään… nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin joukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla toistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset olivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.

— Jumal' antakoon… Pitäisi kuuta tervattaman, — vastasi renki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. — Etkös näe sankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo poika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina sukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.

— Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?

— Ties heidän… Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa kunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi ruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin pahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita navetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin käynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos akkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä vaikka vannoisin.

— No eikö nyt talon tervalla parempaa virkaa ole, kuin ilmaa sukia? Mikä sitä heille antoi tuonne?

— Kaima kantoi heille tervasangon, kun lupasivat maksaa, jos ei kuu mustu. Sanoivat, ettei heidän sovi lykätä sitä huomiseksi, kun on tullut jo tiedoksi, että tänäpäivänä se tehdään ja monessa paikassa sitä tänä iltana kurkistellaan, pimeneekö. Mutta en minä usko, ennenkuin näen.

— Mikä kiiltävä sillä tohtorilla on kädessä, kelloko?

— Hei kello, kelpo onkin, hopeakello, suuri kuin kohtuullinen nauris. Kysyin tulkkipojalta, vaihtaako. — Ei, sanoi, — ei vaikka antaisit vuotuisen palkkasi, ei sittenkään.

— Näettekö, miehet, puheli vanha eukko, — tuo korea, lihava poika, joka tulta näyttää, polkee karret päreistä lumiseen kattoon. Ette te tulen kansa tallinseinien sisälläkään noin tarkkoja ole.

— Jokohan Kujansuun Kaisa taaskin moittii meitä? huudahti poika-Matti, reipas nuori mies, joka juuri tuli tuvasta, ja sattui kuulemaan eukon viime sanat.

— En suinkaan minä…

— Vaiti nyt, tohtori puhuu, huudahti muuan miehen ääni joukosta.

— Sss!

— Se oli nyt sitä saksaa.

Kanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.

— Nyt… Nyt sitä aletaan!

Renki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.

— Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja vetelee ja taas kastaa… Kyllä terva tulee jonkun killingin maksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo omaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa, hah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne saakka ylettyä.

— Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan Jussikin.

— Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.

— Mutta minun mielestäni… kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu syrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.

— Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti. Vai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.

— Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.

— Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt, jupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei naurattanut enää.

— Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. — Voi ihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa…ja, kuinka siinä sanoo, ne on lopun merkit, tuommoiset.

— Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka samassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä tietänyt koko näytelmästä. — Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä kojeita niillä on edessään?

— Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.

— Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?

— On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.

— Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen nähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.

— Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän ennen? kysyi Kujanpään eukko.

— En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano…

Kun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun käänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla, lypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka paljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette höperöitä kaikki.

— Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja lähtenyt hänkin ulos katsomaan. — Olisiko teidän mielestänne paljon vaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se tulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt, kun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen. Ja kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen…

— Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä tietämisestä.

— Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät ihmiset tänä vuonna sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna, ja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?

— En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen sanoi ja että se tuli lypsyn…

— Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, — kun itse tekevät, herrat.

— Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.

— No ei hän, en suinkaan minä sitä… Mutta mistä sen luki taas? Mustasta kirjastako? Sanotaan…

— Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin siinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.

— Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. — Se on semmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä nähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat, suojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää, ettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä tee… Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne auringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä edeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi? Eivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.

— No, en minä ymmärrä, mutta…

— Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä ymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä sanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana piirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten kun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen kaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin sanoinkin eilen.

— Aina tuo Matti…

Maija meni vähän kauemmaksi.

— Tervaako ne koko kuun, isä? kysyi pikku Heikki.

— En minä tiedä, kyllähän nähdään.

— Voi, älkää hyvät herrat koko kuuta tervatko, huusi vanha Kaisa ja juoksi lähemmäksi — jättäkää vähän syrjää, jotta minä vanha ihminen näen kävellä mökilleni tästä. Kyllä riittää jo, kyllä sen jo näemme, että voitte suuria tehdä.

— Älkää huutako, Kaisa, kielsi suutari, — kyllä he itse tekonsa tietävät. Eikä suinkaan ne tuota kauan viitsi tehdä. Ei ne pimennykset koskaan kovin pitkiä ole.

— Kah, nyt muutetaan miestä, huomautti renki-Matti. — Nyt alkaa toinen oppilas tervata. Eikö se voinut, tulkki, tuota loppua enää sivellä?

— Ei se kun pesee, huusi Maija, — eikö Matti näe enää?

— Oikein, se kastaa toiseen sankoon, sanoi Matti. — Ja minä luulen että se suurenee.

— Eikö tervattu koko kuuta, oliko se Kaisan vuoksi? mietti Jussi.

— Suurenee se, sanoi suutarikin. — Näetkö vain, eivätkö ne siihen vaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin… Ja suottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa kai.

— Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki kummastellen renki-Matilta.

— Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia yläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.

— Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?

— Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin kaima… Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä tyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä, ja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt kenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää sinne joutunutkaan.

— Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.

— Sinne… Jonnekin vain.

Koko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä talossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet oirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi Tengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän suutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä pikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni navettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi vasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja kokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja meni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle lyijykynänpätkällä:

En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö. [Valkoinen vasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]

Tämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen sitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen pikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi pussin, jota hän nimitti "elttapussiksi", toisen vasikan kaulaan ja kehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.

Hyvän illallisen emäntä heille laittoi ja samoin he saivat oivallisen yösijan. Aamulla kukon laulaessa kävi emäntä navetassa muuttamassa pussin, ja kun päivä valkeni olivat vasikat terveet. Vieraille laitettiin hyvä suurus ja he saivat vielä kelpo eväät reppuihin. Eikä tarvinnut emännän niitä salaa täyttää, sillä isäntä oli samassa toimessa ja kokosi vielä rahojakin tohtorille ja hänen oppilailleen. Jos nämä eivät itse olisi kieltäytyneet vastaanottamasta, olisi lahjamäärä ollut paljon runsaampikin, sillä nuo hyvät ihmiset pitivät sen suurena menestyksen enteenä, että kuuntervaus tapahtui heillä. Jo vasikkain paraneminen osoitti sitä, heiltä kun oli pitkin vuotta kaikki vasikat kuolleet, sanoi emäntä. Hänelle annettiin neuvo sukia elukat ja sitoa pussi kaulaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että kaikki olivat jääneet tyytyväiselle mielelle.

Kun nuorukaiset olivat palanneet takaisin Perniöön, niin kirkkoherranrouva täytti Tengströmin evässäkin Jaakko Fredrikin teinirepusta ja pani vielä omiakin varoja lisäksi, sillä hän käsitti että tämän rikaslahjaisen nuorukaisen toveruus oli suureksi hyödyksi hänen pojalleen.

Aamulla, kun Tengström eteisessä seisoi ja vähän alakuloisesti katseli säkkiään, astui rouva samassa ulos keittiöstä. — Mitä seisot ja mietit? kysyi hän.

— Katselen, että säkissäni, johon illalla tyhjensin reppuni, on nyt varmaan Jaakko Fredrikin eväät. Nyt en tunne omiani, mutta tädin avulla ne kai erilleen saadaan.

— Ei siinä hänen ole, ne ovat kaikki sinun.

— Ei, täti kulta, kiitän. Hän oli niin iloinen saaliistaan ja hänestä olisi varmaan kovin ikävä, kun hän ei saisi sitä itse pitää.

— Ei puhuta hänelle mitään. Luuletteko hänen niitä kuukauden päästä muistavan ja tuntevan? Minä täytän hänenkin säkkinsä, ja tämän toimitan heti aittaan ennenkuin hän nousee ylös.

Nuorukainen kiitti sydämellisesti hyvää tätiä. Sitten hän meni ja kertoi Bergelinille saaneensa hyviä uutisia kotiin.

Vielä joulun edellä "oppilaat" saivat lyyran lakkiinsa ja "tohtori" vihittiin papiksi Tukholmassa, jonne kaikki kolme matkustivat avoimella jaalalla. Papiksi vihkiminen tapahtui Tukholmassa siksi, että Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander silloin valtiopäiväin aikaan oleskeli siellä.

Tämän pienen kujeilun päähenkilö on, niinkuin arvoisa lukija tietänee, piirtänyt nimensä Suomen historiaan maan ensimmäisenä arkkipiispana. Hänen toveristaan tässä kertoelmassa tuli rovasti ja heidän maisteristaan Merikarvian kirkkoherra.

Mutta teinikepposella oli vielä jälkinäytöksensäkin, jonka lukijan suosiollisella luvalla vielä kerron. Se tapahtui puoli vuosisataa myöhemmin.

3.

Arkkipiispa Tengström oli jo pitemmän aikaa kärsinyt reumatismia ja tullut kovin synkkämieliseksi ja hermostuneeksi. Pieninkin rasitus tahi mielenliikutus voi saada hänet ärtyiseksi ja pois tasapainosta. Lääkärit olivat turhaan koettaneet taitoansa; ei mikään auttanut.

Silloin neuvoi muuan piispattaren ystävä, että olisi paras ottaa tunnettu Halikon muori parantamaan; tämä muka oli parantanut hänenkin miehensä, jonka taudille eivät lääkärit mitään voineet, vaikka he siitä sitten kunnian ottivat, kun sairas parani, koska eivät tietäneet, että muoria oli apuna käytettykään. Tämä ystävä kertoi, että muori oli hieronut, haudellut ja voidellut ja potilas oli parantunut hyväksi.

Nyt alkoi arkkipiispatar ensiksi varsin varovasti puhua tuon tuttavan herran taudista, joka hänen mielestään ilmauksiltaan oli ollut varsin samanlaista kuin hänen miehensäkin tauti. Ja sitten hän kertoi sen paranemisesta. Mutta arkkipiispa keskeytti hänet: — Ei kiitoksia! En minä anna itseäni Halikon muorin hoitoon. Jopa minua nauraisi koko Suomi, ja lääkärit ivaisivat minua.

— Mutta sen täytyykin tapahtua salaa. Ken sinua tietäisi nauraa, tai ivata?

— Ei. Siitä ei puhuta koskaan enää.

Mutta kun sairaus ei helpottanut, päinvastoin paheni, niin ettei ollut yönlepoa eikä päivänviihdytystä, alkoi huolestunut puoliso taaskin puhua Halikon muorista, ja kiellosta välittämättä hän teki sitä joka päivä, koettaen suostutella miestään, että hän nyt kumminkin kerran, pari antaisi hieroa itseään ja käyttää haudetta. Eihän sitä kukaan tietäisi, kun tekijä itsekin sen vaatii pitämään salassa, jotteivät lääkärit häntä sakottaisi.

Vihdoin, kun piispa ei enää uskaltanut valittaa eikä huokausta päästää rinnastaan ilman että kohta sai kuulla Halikon muorista, sanoi hän alakuloisesti: — No, tulkoon sitten. Mutta minä tiedän, ettei se mitään auta… Minua ei mikään auta enää.

Ei kauankaan kestänyt ennenkuin rouva toi sisään siistin maalaiseukon, joka kumarteli syvään ja puheli sävyisästi.

Eukko oli jo useita päiviä ollut talossa valmiina, kunnes saisi luvan tulla taitoaan osoittamaan. On huomattava, että lääkärit siihen aikaan antoivat sangen vähän arvoa hieronnalle.

Eukko hieroi kerran ja toisen, jopa kolmannenkin ja toimitti hyvää haudetta välillä. Ja kunnianarvoisan potilaan kipu ja synkkämielisyys "kuunteli", vaikka ei se vielä hyvästi jättänytkään. Mutta eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: — Tämä on nyt viimeinen kerta, kun annan vauloa itseäni… Saat lähettää eukon pois huomenna, kun nyt olet saanut tahtosi toteen ja näet, ettei tämäkään auta. Kärsivällisyyteni ja voimani loppuvat jo tykkänään.

Siihen tyytyi rouva ja muorikin, joka otaksui, että hänen apunsa jo olikin alkanut vaikuttaa.

Illalla hieromisen ja hauteen jälkeen muori vielä ennen potilaansa levollemenoa vähän aikaa viimeistellen piteli hänen kaulaansa ja hartioitaan ja pyyhkieli hänen ruumistaan, lopettaen siihen toimensa. Ja toivottaen hyvää yötä, hän meni kumarrellen ulos.

Arkkipiispa, jonka oli vallannut väsymys, alkoi nousta nojatuolista ja mennä levolle, koska nyt tuntui siltä, että kukaties saisi rauhassa nukkua. Mutta silloin virahti mieleen ajatus: mitä se eukko minun kaulaani siveli ja niskaani hypisteli ja puheli sitä ja tätä sitä tehdessään? Paniko se sinne jotain?

Hän koetteli yömekon päältä niskasta. Ei siellä tuntunut mitään.

Mutta sittenkin…

Hän koetti sormellaan mekon alta yöpaidan kauluksen päältä. Ja oikein, siellä tuntui solmu, josta lähti nauhat.

— Mitä tämä on? sanoo hän ja vetää nauhoista, jotka aukenevat ja johtuvat hänen poveensa yömekon alle. Sieltä hän vetää esiin kummallisen esineen. Se oli pieni kulunut, pitämisestä mustunut kiiltävä nahkapussi, jonka yläreunaan näkyi uudet puhtaat valkoiset nauhat ommellun.

— Mitä…? Onko ihminen hupsu? sanoi hänen kunnianarvoisuutensa suuttuneena. — Aiotaanko minua taikakeinoilla parantaa? Katsotaanhan kumminkin ensin mitä siinä on, mutta kyllä sitten saavat kuulla!

Hän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille ja viilsi sen siinä halki.

— Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja, valkoisia ja ruskeita, mitä moskaa…! Hyi! Ja nämä sitten ovat parannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on? Paperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit ollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä teenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun tekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet lujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja sytyttää toinen kynttilä.

Se oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta, joka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän luki vähän vaikeasti: — En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö.

Nyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat kirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen huuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.

Nauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar ja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet, että hän menisi maata ja saisi yölevon.

— Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki rikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen paperiliuska kädessä. — Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen vahingon! Oi voi!

Piispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.

Mutta nyt suuttui eukko. — Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän kiivaasti. — Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.

Piispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. — Mistä te, muori hyvä, olette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on tehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä se sisältää?

— Mistäkö saanut?! Tiedän kai… En minä sitä mistään varastanut ole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin, kuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole kukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä, koska ne ovat niin monta auttaneet.

Mutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia ja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena: — Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen maalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään noitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan elttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen tohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä taivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet niinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne jättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi… Ei sitä kannata nauraa.

Eukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.

Mutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä hytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin jaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan niin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut käsittää koko asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista iloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän otti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön. Se kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku hulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava pakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän käsittänyt.

— Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin, sanoi iloisesti arkkipiispa, — sillä hän on tuottanut minulle niin hauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut, muori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut ja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.

— No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä nauramisesta… Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt… Ja, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, — kyllä minua on joka päivä kestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.

Rouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän luokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi syvään arkkipiispalle. — Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra kunnian arkkipiispa antaisi minulle sanat. Kyllä minä tämän eheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin päällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat. Antakaa vain sanat.

— Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. — Hän luuli eukon pyytävän häneltä loitsua eli taikasanoja.

— On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, — niitä minä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse… En minä teidän sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan väärinkäsityksen, — vaan omiani, omaa omaisuuttani.

Hän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.

Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.

Nyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut pahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti hänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen pölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti kiinni.

Piispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian sieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt molemmat samaa asiaa.

Mutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani varsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet nuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja sydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli kuin pyyhkäisty pois.

Halikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan talosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle, että juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että nauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori itsekin, että pussi se oli, joka auttoi.

Eukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse arkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta oli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja nytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.

* * * * *

Tämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja lapsuudessaan kuullut "tohtorin" leskeltä, rouva Bergeliniltä, joka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen jostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin piispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut henkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja Tegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi mainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin "Amerikan suomalaisesta lehdestä" "Kuun tervaajat"-nimisen kertomuksen samasta asiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta naissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa siitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan tahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen "erään Suomen piispan". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan olleen "kolme ylioppilasta ". Tämän kertojan hienotunteisuuden en kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta, sillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja mikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii myöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että pikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme ja mikä vieraan.

Siinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin itsensä esittäneen "saksalaista tohtoria". Tiedämme, että Tengström on 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi hän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi täytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken osanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka hänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö näytelmässä.

INKERI

Kertomus Isonvihan ajoilta

1.

Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon iskuun.

Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.

— Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka… ja lapsikin… Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen taistelun päivä — ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven ylitse ei olisi jättänyt jälkiä — miksi näitä ajattelen? Sinä, Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.

Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä pistelemään.

— Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti kiintyneenä.

Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.

— Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset…?

— Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.

— Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat. Mutta mitä olet kuullut?

— Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja niiden välillä. Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.

— Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. — Mitä nyt teemme?

— En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.

— En minäkään sitä…

— Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa… Suokoon Jumala vain että saisin olla.

— Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.

— Sinä! Se on toinen asia, sinun täytyy paeta.

— Älä puhukaan.

— Entä Ingrid?

— Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, — mikä hänen suhteensa neuvoksi, jos…?

— Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, — jos he tulevat… niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo meidät mahdollisiksi kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja vievät minut… Oi, älä nyt itke noin… Kaikki voi olla turhaa, vain pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.

— Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, — mutta miten lasten käy?

Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.

— Minä olen nyt tyyni, puhu vain.

— Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.

— Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä, minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet… Minä kyllä jaksan.

— Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden, niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua. Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?

— Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön hän tänne, jonkun huostaan… Oi, en tiedä.

— Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää. Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en usko sitä.

— Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.

— Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.

— Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän itki katkerasti.

— Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa. Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi lastasi kohtaan. Sinä olet äiti.

— Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento… Voi sentään!

— Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena, ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa… Minä ja Gabriel kyllä kestämme, kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on vahva rinta molemmilla… Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on vallan turha.

Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.

— Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta mikset minulle heti aamulla kertonut… eikä Mattikaan? Nyt on pitkä päivä kulunut siitä, oi, voi… Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?

— Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä, teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin löytävät… Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni, jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.

— Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin ja vaalisin…

— Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on järkähtämätön tahtoni.

— Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten lomasta heikosti hymyillen. — Tämä on kuin revittäisiin sydän rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.

— Vaimoni! Se on Herran tahto: — sinun tahtosi olkoon sinun miehesi alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.

— Mutta… kyllä se on sangen raskasta… kuitenkin tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

— Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, — kuka sinua sitten vaalii, kun ei minua ole?

— Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa häntä kehottaa, muista se… Tulkoon vapaasti.

— Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.

— Niin… Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa takaisin.

— Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin eron kestää? Ja miten kestät sinä?

— Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi… ja minä… Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka Häneen turvaavat.

— Mutta jos… Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa… Ovathan pyhät miehetkin paenneet… Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?

— Susanna! Älä nyt sinä johdata minua kiusaukseen! Ajattele, jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän, tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja pakenin suden tullessa?

— Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.

— En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä. Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, — niin seuraa minua vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat… papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin koettaneeni.

— Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan nimessä, mitä hyvänsä… Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen tahtoonsa.

Hän itki yhä.

— Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen hänen kättään.

Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.

— Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, — niin saamme itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.

— Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu renkiä pitää, mutta hänelle itselleen…

— Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan. Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi, kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos sallin hänen seurata itseäni.

— Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi. Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden suonkin hänen seuraavan sinua.

— En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa. Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.

Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota nimitettiin pirtiksi.

Gabriel on saapunut saaliineen sinne.

Äiti menee katsomaan pojan saalista.

Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.

— Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, — minulla on vähän sanomista sinulle.

Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.

Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen mahdollisista seurauksista.

Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.

— Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.

— Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?

— Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.

— Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava askel elämässäsi.

— Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit tehnyt minun asemassani, isä?

— Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, — minä tahdon tietää sen nyt.

— Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.

— Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut, mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.

Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.

— Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta…

— Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. — Entä Ingrid? Se nyt on mahdotonta.

— Ingrid ei tiedä vielä.

— Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!

— Niin, siinäpä se… Äiti on meille miehille tehnyt vahvat sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat… Kappalaisen pienet tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä ymmärtänyt… Mutta kaiketi sen piti niin käymän… Annoin menneenä talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee… Ja minulla on ennakkotunne siitä, että se tulee… Ihmiset tavaroineen kaikki metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.

— Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.

— Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.

— Siitä olen minäkin varma.

— Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.

— Kyllä sen teen, isä… sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.

Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.

2.

Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri Wolffin tyttäreen.

Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys. Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.

Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia, oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka piti koulua siellä.

Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin kahdeksantoistavuotias.

Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana kesänä.

Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion perällä.

Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.

Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan — se on luettava Suomen papiston ikuiseksi kunniaksi — tämä hänen tekonsa ollut mitään harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut. Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.

Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen lukijan nähtäväksi.

* * * * *

Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.

— Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.

— Minä valmistan illallista, tiedäthän.

Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.

— Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.

— Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.

— Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.

— Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita aamupäivällä kokoilimme.

— Hm, jättäköön sen… huomiseksi.

Rouva meni.

Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.

Hän kantoi jotain esiliinan alla.

Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta, vaikkakin suu hymyili.

— Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?

— Kukkiako? Tunnen tuoksua.

— Ei, et arvannut.

— Mansikoitako jo?

— Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.

Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.

— Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi isäänsä silmiin.

— Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.

Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja suuhunsa.

Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna isän tunteille.

— Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!

— Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, — ja niinhän saammekin kerran.

— Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä… Ja kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.

Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan, jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.

Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.

— Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:

— Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Hän sulki lapsen syliinsä.

* * * * *

Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä pihalta.

Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään, vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.

Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä huomattavammaksi.

Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään sydämelleen.

Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.

Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.

Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.

Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen käsivarsi oli pojan ympärillä.

He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.

* * * * *

Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen omilla sanoillaan.

Pastori käyskeli hetken edestakaisin.

Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.

Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina, kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden ikäänkuin tahtoen sanoa: — Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.

Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja ryhdikkäämpi, täysi mies jo.

Äiti katseli häntä hyvillään.

Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa, jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin. Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon kantavan… Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen jännitystä.

* * * * *

Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.

Perhe kävi pöytään.

Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja Ingrid luki taaskin kiitoksen.

Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.

Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.

— Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, — tulehan tänne! Tämä vavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.

— Näetkös?

Rouva näki… Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä käteen.

Kaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana nopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja välkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.

— Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.

— Niin, ne tulevat… Tiettyhän se, kirkonkylään… Mene nyt heti ja vie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme sopineet. Herra heitä varjelkoon!

Hän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.

Gabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa veljensä kaulaan.

— Ingrid, lapseni.

Ja pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.

Ingrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.

Isä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä kaulaltaan.

— Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja Vapun sinne.

— Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä sinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.

— Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään tapeta… Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö niinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.

— Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä ulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän kerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään omaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.

Ullakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita. Sänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli rouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui oven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla. Lattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä kuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven luona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan leyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti valoa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta tultaessa.

— Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.

Vappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri aukko, päin lattiaa.

— Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva. Ingrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui keskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän ylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli pujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt vasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä kuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa. Kuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän sotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.

— Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, — minä tulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.

Hän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti tarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat ja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan heinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti puhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä mistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.

Nyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului jyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.

3.

Kappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali, pastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä eteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi. Vähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli, kuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka johti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan porstuakamariin.

Rouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita sotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä kouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua sisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan sanan "kapitan". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle tulleiden raa'asti nauraessa.

He kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita kuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja korjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä eivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista ei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli tarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt vakavampaa ajateltavaa.

— Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui venäläisen upseerin osaavan puhua, — sallikaa minun päästä sisään.

Nyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain puhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka rähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa läheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.

Ovessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä kiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin sotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.

Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle, sulkien sitten oven.

Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.

— Muuta en tarvitse, sanoi pastori, — kuin raamattuni. Se on pientä kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut pahoillani.

— Mutta vaatteita…? kysyi rouva.

— Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, — kesällä ei tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.

Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:

— Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, — armahtakaa miestäni ja sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta varoittanut ja neuvonut talonpoikia…

Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.

— Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, — ja nouskaa ylös, se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi hänelle.

Syvästi huoaten nousi rouva ylös.

Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.

Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.

Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea. Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.

* * * * *

Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.

Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.

— Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä, sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.

Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat Jumalalle.

Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet saaliineen meluten alas ullakolta.

Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy miehen katse… Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?

Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot jäykistyneinä mielen jännityksestä.

Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.

— Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, — saisinko panna ne hänelle mukaan.

— No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.

— Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä käydä?

— Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta ovatko ne enää tallella, on toinen asia.

— Kiitän nöyrimmästi!

Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.

Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän haluaa.

He menivät siis yhdessä.

Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.

— Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki poissa.

— Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän hymyillen.

— Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, — älkää pelätkö, minä se olen.

— Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.

— Ei vielä.

— Äiti…

— Vaiti, lapsi kulta… minun täytyy mennä. Voitko maata siellä vielä?

— Voin… vähän aikaa… mutta…

— Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.

Alhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti hänet pois.

Paidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa ja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen kylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin kummallekin matkaan lähtevälle.

Hän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin saliin.

Rouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet piilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein iloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.

— Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka meille ilmoitetaan, sanoi hän.

Upseeri katsoi nyt kelloaan.

— Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.

Hän meni ulos käskyjä antamaan.

Oli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi toisiaan.

— Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?

— Olet äiti, kuiskasi mies. — Siunaukseni, terveiseni lapselle. Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei kyyneltynyt.

— Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.

— Niin, niin, en minä tainnu… en…

Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja kesti onnellisesti.

— Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili. Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.

Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli, riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.

— Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.

— Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti voimakkaasti syleillen poikaansa. — Herra kuule minua, anna äidin siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!

— Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin syleilystä ja juoksi ulos.

— Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, — ja terv…

Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.

Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä, puristi sitä ja sanoi:

— Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että kannukset helisivät.

Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.

Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä ja poikansa kanssa.

Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.

Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.

Ja nyt se oli ohitse.

Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän rinnalla.

Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään…

Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.

Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.

— Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!

Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja vaatteita.

Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin. Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.

— Joko ne menivät? kysyy Vappu.

— Missä isä on? lisää Ingrid.

— Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.

— Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. — Sinun täytyy, Vappu, viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.

— Minne sitten nyt, rouvakulta?

— Hämeenlinnaan.

— Hämeenlinn…!

— Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire, ymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin tulevat.

— Tulevatko ne takaisin!

— Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten ryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.

— Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?

— Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.

Vappu lähti harppailemaan metsää kohti.

— Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.

Hän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.

Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut hänet.

Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä kodissa.

Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle. Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.

Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten sulki hänet syliinsä.

— Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. — Täällä ei ole mitään, vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan. Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.

Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja tahrattu arvottomina.

— Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois! Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä silittänyt.

— Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä enää tarvittaisikaan.

Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä tuolille.

— Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.

Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.

— Minä katson, sanoi rouva, — ovatko lusikat säilyneet.

Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja katsahti sisään.

— Poissa, sanoi hän huoahtaen, — ne olivat isän perintöä. Ja hänen nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä olihan se hopeaa.

Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti ottamaan sen.

— Jumalan kiitos! huudahti hän. — Jättivät kumminkin kirjani. Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään annan sen nyt sinulle.

— Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!

— Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni osoitteeksi omaksesi tämä kirja.

— Kiitos, rakas äiti!

Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä. Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa, mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt viehättänyt.

Äiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta, jonka tytöt olivat olleet ullakolla.

Oli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan ja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.

Ingrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa, otti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.

— Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, — ehkäpä Vappukin jo pian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista. Ei pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa. Sänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla niitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi pakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä säilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne kyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä jotain löydämme.

— Mutta mihinkä lehmät joutuvat?

— Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he menivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi syvään.

— Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku kurkussa. — Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei vahingossakaan ole mitään jäänyt.

Samassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja, jotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä oli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.

— Ingrid, sanoi äiti, — minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä. Se on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä maalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät. Minä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.

Hän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin sekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa, joka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli tyttärelleen antaa.

Vahvistuneena nousi rouva sitten ylös.

Rouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä, jotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?

4.

Nyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.

— Rouva hoi! huusi hän kalpeana, — viholliset tulevat, ne ovat jo aivan lähellä, ne melkein juoksevat.

— Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.

— Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili kiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.

— Joutuin, joutuin! huusi hän.

Itse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui Vapun rinnalla etupuolella.

— Onko sinulla kirja, Ingrid?

— On, äiti!

— Onko ruoska, Vappu?

— On, on!

— Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon kuin pääsee!

— Äiti, äiti, tule sinäkin… älä jää… Ingrid ojensi käsiään ja alkoi itkeä.

— Älä minusta… minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea kuljettaa… ei minun hätää…! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle — älä pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän pysyy rattailla. Jumalan haltuun!

Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.

Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.

Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.

Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen sydämeensä äidin varma sana: — ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen.

Sotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan joukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli jalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti juoksemaan pakenijain perään.

Mutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka johtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen pakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän laskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös kätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän liikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen verisenä ulos.

Äiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa maassa…

— Oi Jeesus auta!… Vappu… pidätä… äiti kuolee… änkytti kalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä valmistautuen hyppäämään alas rattailta.

— Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa. Vappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.

Hän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja liikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan saavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi, niinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. — Kai hän sen arvasi edeltä… rouvakulta, ajattelee Vappu.

Mutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa, nykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen hännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.

— Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä olevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse. Toinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.

Vappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin kanssaan.

Kolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään vahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin huomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi lentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli todella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat vielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti ärjyen jälkeen.

Vaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi, miten läheltä jokainen luoti kulki.

Nyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset ovat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid enää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään makaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän suojaan.

— Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, — Vappu, mikä tuo sakea savu on, se rupesi nyt juuri näkymään?

— No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt Jumalaa, että olet päässyt pois sieltä.

— Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.

Korkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan tuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko harjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat lähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi suureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa nälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea savu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin kuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.

Mutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.

Tuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan. Tytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on lauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa nukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.

* * * * *

Nähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset sytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.

Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa, toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä. Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne olivat ensin ehtineet palaa loppuun.

Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo illan viileydestä jäähtynyt.

Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.

5.

Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat varmaankin ryssiä.

— Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.

— Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.

— Onko niitä montakin hevosta?

— En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan, nouse itse katsomaan.

Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.

— Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen pastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina? Kelpo hevonen, puhelee isäntä. — Mitä letukoita ne ovat, jotka sillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat tuollaiset… Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se pastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?

Isäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla koputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän arkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:

— Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?

— Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, — ja menemme Hämeenlinnaan.

— No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?

— Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. — Tämä toverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.

— Mutta mikähän "ryssänkyyti" teillä on, kun noin rahkaan olette ruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.

— "Ryssänkyyti" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme paenneet, vastaa Vappu rohkeammin.

Ja hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva käski ajaa.

Isäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät polviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun kertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä ja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.

Emäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan nopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.

— Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, — voi toki, kun olet noin alaikäisenä kadottanut vanhempasi… joutunut mieron tielle, raukka… voi nyt…

Ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Ingrid istui ja itki hiljaa.

Emäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki pehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin. Ingrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan laski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä melkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo ensimmäisiä virsiään.

Sitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.

— Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa, Jumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.

Ingrid maistoi vähän emännän mieliksi.

— Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi… Minä käyn tekemässä vuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet…

Hän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat tytöt vuoteelle.

* * * * *

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli valloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan pitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi ainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään toivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.

Vappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu olisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:

— Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja saapihan ruunakin levätä ja syödä.

Ingridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään ja sanoi:

— Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä nyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän se itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.

— Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.

Nyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta oli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: — Niin Ingrid-lapseni, älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli murhe näin pian tullut ja näin raskas… Oi, kunpa hän nyt osaisi rukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain ollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin mitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen vihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy vähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä taivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin äiti…

Hän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on säteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat entistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä kohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät taivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän leppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä tuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten perhosten kisatovereina heitä ihaillessa.

Ingrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on tyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa hänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.

— Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. — Väki on kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän, luullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä tarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.

— Lapsiraukka, sanoi emäntä, — ethän tuolla syömisellä jaksa rattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.

— Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun Ingrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään syödyksi. — Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut, niin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.

Vappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt sisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen emännän ja matkasivat edelleen.

Toisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras tavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista jauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä saatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.

Kun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä oli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän vuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun. Vapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut kylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva taikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen painettiin, jottei ruukku hajoaisi.

Yön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan. Maata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja sitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin ollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit ruunalle ja turvautua veneeseen.

Sen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun sitä joskus tullaan etsimään. — Eikä se ole monivuotinen enää, hän sanoi, — se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava, kun on hyvässä hoidossa ollut.

Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, — sillä jos viholliset tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan veneen.

— Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai päivällä.

Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.

— Sehän on kovin raskas, sanoi hän, — kun venekin on huono. Ja onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.

Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja niin täytyi ruukun seurata mukana.

* * * * *

Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän. Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.

He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla, kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.

— Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, — melkein minä luulin viimeisen päiväni tulleeksi.

Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.

— Ruukku… änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja hoiperteli väsymyksestä.

Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan. Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi ruukku tenän.

— Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän kulkuamme.

— Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, — en ikänä sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa sitä kulkemaan.

— Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut. Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.

— Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku, jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei Vappu!

Ja Ingrid purskahti itkuun.

— No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke, Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain vihollisten pelosta epäilin…

Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille, vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja taas kulkivat eteenpäin.

Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan edessä työntelevän käsikärryjä.

— Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.

— Niin, jos he antavat niitä.

He menivät niitä lähempää katsomaan.

— Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.

— Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he saivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin vitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli enää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.

Noin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen erääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut tyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa illallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika lehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.

— Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, — mutta kaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.

Emäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu esteli.

— Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?

— Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties Hämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa heittää yksinään menemään.

— Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.

— Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä ja otan pestin syksyksi.

— Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää. Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna. Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta, ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.

— Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, — mutta, lisäsi hän vakavammin, — ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi… mutta… Kyllä me vain menemme.

— Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä keskustelua, — ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla, jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.

— Haluako? Eipä ei, mutta…

— Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, — miksei nyt noin iso tyttö kaupunkia itse löytäisi?

— Ei, ei, huudahti Vappu, — en minä Inkeriä yksin laske.

— Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.

— Olisinpa kyllä, mutta… mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä nyt enää.

Ingrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa Vapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa häneen.

6.

Päivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos ja meni asuintupaan.

Emäntä heräsi heti oven narahduksesta.

— Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.

— Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, — ennenkuin Vappu herää, koska hän kerta mielellään jää teille.

— No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain…

— Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa paikkaa siellä.

— No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.

— Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän kappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.

— Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.

Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.

* * * * *

Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.

Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan. Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on alkanut.

Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen, niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten joukossa.

Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.

Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen, ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee. Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.

Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa, toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja työntää.

Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa. Ingrid kuuntelee. — Kätkeydynkö? ajattelee hän. — Eihän vihollisia liene?

Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen. Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä, vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.

Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä. Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään, antaakseen ajajalle tietä.

— Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.

— Rantasalmelta.

— Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee ukko.

— Papin.

— Vai papin… Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid lyhyesti surullisen tarinansa.

— Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?… Taloni on tässä vähän matkaa vain… Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon paina ja kyllä tuo ruukkukin…

Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.

— Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.

— Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.

— Olen levännyt aina väliin.

— Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan pussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?

Ingrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.

Matka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän haastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä virtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja pyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista hamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita raitoja helmaansa.

Juotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.

— Minnekä sinä siellä menet sitten?

— En tiedä… Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.

— Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, — minulla kun on pormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on hyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.

— Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut kanssanne.

— Otan, tottahan nyt… lapsiraukka.

Perille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä pormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli huvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.

Vähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle, viittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että se on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi alas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän syvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen, vastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:

— Astu sisään, lapsi!

Ingrid seurasi häntä sisään.

— Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid ei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka kielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.

— En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.

Pormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.

— Rantasalmelta, vastasi Ingrid.

— Mikä nimesi on?

— Ingrid Orelius.

— Mikä isäsi on?

— Kappalainen.

— Onko hän vankina? Missä?

— On vankina, en tiedä missä.

— Ja äitisi…?

— Murhattu.

— Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?

— Niin.

— Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani pormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.

Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja tämän kurttuista hametta.

Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.

Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.

Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen. Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.

Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:

— Istu.

Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.

Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja ja ruukku joutuvat?

Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.

— Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen joutuvan hukkaan.

— Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian lähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni kärryiltä.

— Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta tulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.

— Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta silmäillen.

— En, olen kastunut Päijänteellä.

Ingrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.

— Päijänteellä! huudahti rouva. — Putositko sinä sitten veneestä?

— En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli, vuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä niin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani suojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja minä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se on niin ruskeaksi kuivunut.

— Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän osoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone, nosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne voimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.

Hän aikoi nousta.

— Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.

— Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan suunavausta.

Pian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa kintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli pormestarinnakin keittiöön.

— Ruukku! huudahti hän kummastuneena, — eikö mitään muuta?

— On tässä, kirja.

— Ah!

Rouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.

— Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, — siksi kun ehditään viedä se johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän viipymäänkin meillä joutuisit.

Palvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota suurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli, ei juuri ollut mikään kaunis kapine.

Kun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:

— Tule sisään, Ingrid, — sehän oli nimesi?

— Niin.

Ingrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti hänelle jakkaran.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdentoista vuoden.

— Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään. Luulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.

— Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon… äitikin oli, lisäsi hän viivytellen.

Keittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: "makasiinin nurkkaan." Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi tilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti miten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.

— Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva ystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.

Ingrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli häntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka oli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan salata.

— Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta saviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa? Etkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, — Hämeenlinnassa ruukkuja olevan?

— Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, — minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!

Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.

— Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua sitten niin hellit?

— Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä, sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, — hän on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen… kuolemaansa… Ja sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.

Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon turvallisemmalta.

— Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.

— Se on Lutherin postilla.

— Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.

Hän laski pois työnsä.

Ingrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.

— Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, — missä sitä olet oppinut?

— Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen. Ja isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea myöskin.

— Vai niin.

Hän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.

— Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän lähti pormestarin huoneeseen.

* * * * *

Pormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja isosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi sinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut päivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea vastaan.

— Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.

— Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan katsotuksi.

— Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.

— Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan. Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.

Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.

— Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.

— Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.

— Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.

7.

Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen: — Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!

Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen, minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.

* * * * *

Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.

— Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, — sen pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä ihminen unohtaa pian.

Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta, vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla utelemisilla.

Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.

Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.

* * * * *

Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat, jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi pääsevät.

Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.

Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua, mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.

Hän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja tukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että haluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.

* * * * *

Mutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia hän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten pormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut tehdä, vaan hän koetti kätkeä sen syvälle sydämeensä, jottei kukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä olla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan sisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.

Iltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän muisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei niitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä häädetylle surulleenkin antaa vallan.

* * * * *

Talossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion, että jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen hänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti, että hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta että hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen puheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin joku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen silmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä nyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.

Luonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi. Haava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille palasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen sisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta silmältä.

* * * * *

Lapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa, kaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen apuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka hänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi kukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä tyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon, joita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista lastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa isommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei häntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän turhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi. Päivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa "maisterin" edessä, mutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin vasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa Ingridin kanssa.

* * * * *

Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.

— Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.

— Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.

— Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?

— On.

— Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, — en minä pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin… Minä kyllä ymmärrän, että sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä olet niin alakuloinen, lapseni.

Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.

— Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin kumminkin hyvää.

— Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.

Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan neidin kädelle.

— Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin sydäntäni. Se oli kuin… äiti olisi kuiskannut jotain.

— On niin ikävää, jatkoi Ingrid, — kun ei heistä kukaan mitään puhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta minä…

Hän rupesi uudelleen itkemään.

Nyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui hänestä niin ihmeen suloiselta.

Mitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla, sillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse voinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen tiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin tavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen mitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa. Tämän uskoi vanha tätikin.

Mutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja tiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä, minne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai muualle.

— Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, — pormestari sanoo sen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei tämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on ylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein hyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä tiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat ensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska hän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää parhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen asemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä paremmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin kyselemästä… Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin — minä tunnen nämä asiat — silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja taintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä elän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua ja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina, etten sekaannu mihinkään.

— Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.

— Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa sinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun neuvon antaa.

Ingrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin levolle.

Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.

Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin rakkaita vainajia. — Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille, muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?

Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin, vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn noudattamaan.

Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti pitänyt ollakin juuri sellainen.

* * * * *

Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.

Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut hänelle ensiksi asiasta puhunut.

Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun… mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti, eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien luona ei enää ollut toivoa saada elää… Ja taisipa hänellä sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi antanut aihetta ikävyyteen.

* * * * *

Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet, sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori. Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä, joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi: — Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.

* * * * *

Ingrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti myöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan toisiaan oikein ymmärtäisi.

8.

Ingrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän seurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen katseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset, epäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet verhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät läntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa sillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle akkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen kotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen viehätyksen.

Hänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä on peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä pylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla kukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita kesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä ripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.

Mutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa sopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut vaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta Ingridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut ruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa lakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään. Kastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.

Ingrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin pitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun kylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor pelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa rikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa nosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon, vetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka juoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman hatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla kovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin, kaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs. Tinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.

— Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi seisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi hämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän nauramaan ja sanoi:

— Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden ruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En minä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.

Hän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.

Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan raitia ruukun verhoksi.

— Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen. Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?

— Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.

— Kotoasi! Rantasalmeltako?

— Niin.

— Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.

— Mielelläni sen teen.

— Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään. Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.

— En minä… saa. — Et saa! Miksi ei?

— En minä… tiedä.

— Et tiedä!

— Ei mamma tahdo, että kerron… lapsille niin surullisia.

— Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua, joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet kuolleina?

— En tiedä…

— Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on jotain semmoista… niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi. On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi sinua. — Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä kuunteli hänen sanojaan. — Minä puhuisin niin mielelläni kodistani. Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.

— No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni tuolia.

— Ei tänään enää, sanoi Ingrid. — Nyt on huoneeni siivottu ja minä menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.

Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän menneisyydestään.

Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin vakavaksi ja sanoi:

— Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.

* * * * *

Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken hänen lukunsa.

Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: — Vieläkö, isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei… Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan… Mutta jos sinä elätkin siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto… Mutta en käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa… Minulla on juuri kuin vaisto siitä, etten teitä koskaan enää näe…

Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.

Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla väikkyy vieno hymy.

Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus, terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä, voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien silmäripsien varjossa tummalta.

* * * * *

Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa, sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle takaisin Tukholmaan.

Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.

Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin olla.

Ei tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt. Eikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset, sen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa katsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen teräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja taaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.

Ingrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin Ruotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että tuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän näköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa oleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän kaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.

Ingrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina, milloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä, tunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa hänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän ruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät työssä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa tilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi vaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja entä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat paljon.

— Ingrid! Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin hän. Ei kukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen virtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen sisimpään saakka.

Ja varsinkin sitten, kun hän oli puhunut. Oli sanonut:

— Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä… Oi, älä vedä pois kättäsi, ei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt puhua.

— Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan tietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi minulta salata. Me olemme luodut toisillemme.

Uudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.

He olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa erään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli Kastor muistanut, että hänen piti vielä käydä "maisterille" sanomassa jäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset. Maisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt siellä, vaan rientänyt kotiin.

Ingrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä nelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman kuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui sisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt Kastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden huoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut karttaa sellaisia sattumia.

Mutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä menemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja sanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat riemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin jonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan, hän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että hän vapisi.

Kastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi hänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin turvallisesti hänen olalleen.

— Ole minulle uskollinen, puhui hän, — ja minä tiedänkin, Ingrid, sinun olevan uskollisen.

Kului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön sydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten hymyillessä kävivät kosteiksi.

* * * * *

Olethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt. Ja tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain pusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.

— Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se melkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin luultavasti itkisin… Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan mahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän tahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat sinulle jotain loistavampaa avioliittoa…

— Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. — Ei kukaan muu tule koskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse… Mutta rauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme odottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan aseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu. Siksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa ja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin ajatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta parhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua. Niinkö?

— Niin oli Ingrid vastannut, — tietysti odotan

Ja tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se teki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.

Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.

9.

Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata, kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia, siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö? Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta. Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa, vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.

Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän avaaja ja sulkija.

Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."

Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi eteisen ovessa.

Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.

— Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja vaikeni.

Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt portaalle ja huusi:

— Poika, tulepas tänne!

Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa hän seisoi.

— Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:

— Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.

Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle kuitenkaan häntä irti päästämättä.

— Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?

— En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.

— Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä, koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.

— Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty — susia varten.

Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli rovastin sanat.

Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.

— Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.

Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi, usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia. Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?

— Mitä hän sanoo?

— Hän sanoo: — Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.

— Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse, Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna tekee pojalle hyvän voileivän.

Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.

Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.

Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.

Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.

Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa, lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan, kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.

Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.

Se nyt oli hänen erityinen historiansa.

* * * * *

Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona, on selvää.

Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.

Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen Ingridiä.

* * * * *

Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.

Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.

Rovasti huomasi sen pian.

— Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren miehen salaisuus hallussaan.

Usein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän rovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä tapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.

Tällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa eikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän ja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan virkatoimiensa vuoksi ulkona.

Rovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä nojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa Kaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut isälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin onnistunut vartalokuva.

Rovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta tervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.

He jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä istuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia vihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären morsiuspeittoon.

— Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee… Rovasti aikoi nousta.

— Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.

Pormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta merenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.

Rovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta ja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli hän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella ja pisteli sukkaa.

Kun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta ja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin tulomatkaan.

Hän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan hakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista pienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että Esa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä huomannut käyttää ohjaksia aikanaan.

— Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?

— Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.

— Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. — Onko häntä täällä kaupungissa kukaan loukannut?

— Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy siihen, painavampikin.

— Onko hän…? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?

— Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä takaan hänet!

— No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä…

— Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.

— Ah! Onko mies rakastunut?

— On niinkin.

— No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun palvelustytöistäni?

— Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on — Ingrid. Ja serkku käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta tunnetta itsessään kasvattaa, vaan…

— Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?

— Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä maar aikaan katsoen, hm… Moni neiti kenties olisi kiitollinen kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid… Ja siksi ei hän tule enää Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.

— Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee olla, vastasi rouva miettivästi. — Olen tosin ajatellut pitää Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen, kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se, jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan. Päinvastoin.

— Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän ole sydäntään muille antanut?

— Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. — Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne hänessä voi päästä järjen herraksi.

— Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että puhuttelen häntä.

— Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia, me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.

— Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja serkku luulee että hän…

— Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne — mikäs hänen nimensä taas olikaan?

— Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?

— Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin että… että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin tulee niin paljon muuta puuhaa.

— No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa luvan ja on valmis.

— Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on pian. Se tulee olemaan minun huolenani.

Hän hymyili väkinäisesti.

— Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan ratkaisuun, se on, sitä estämään.

— Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.

— Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.

— Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on taaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa ajattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle, sillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.

— Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan samoin kuin hänkin hyvällä mielellä.

10.

Samana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna Ingridin kamariin.

Ingrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.

Vaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman tarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella tarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli valkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.

— Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen tuolille pöydän toiselle puolen. — Mutta minua ei vielä nukuttanut ja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän vielä juttelemaan.

Hän otti pöydältä sukan käteensä.

— Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan kuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen siihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan minä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?

Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.

— Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi hän hymyillen. — Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.

— On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei ihmistä luotu yksin elämään.

Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa. Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.

Hän ajatteli: — Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.

Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.

— Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, — että otat asian vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat lapseni. Eikö ole tosi?

— On. Sitä en kielläkään.

Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.

Pormestarinna huokasi hiljaa. — Oi, kuinka hän on ihana ja onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta minun täytyy.

— Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui hän tunteellisesti, — semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?

— Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.

— Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa myöskin sinua… Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?

— Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos…

— Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. — Eihän sitä kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna käskeä tai kieltää itseään.

— Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala siten on yhdistänyt.

— Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.

Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen oikeaksi.

— Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden intohimoisella voimalla.

— Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.

— Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.

— Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä…

— Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina ollut syvä salaisuus. Hän huokasi. — Nyt kumminkin minun tekee mieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja taisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon ja kätket tämänkin.

— Tietysti.

— Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää elämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että olen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset… Hän oli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy minun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni. Mutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli pappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi, että hän minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka minä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin monen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin tanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä minun oikkujeni tähden lykättäisi — minun rakkauteni ja suruni syy oli näet heille salaisuus — ja sulhoni tahtoi niinikään, eikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä toivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja… niin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin hänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä tapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt, hän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva Borgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme siten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.

Ingrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin vaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden salaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan. Mutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys, vai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja Kastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta kiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän, kuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa. Siksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman kanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan vanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut ilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt puhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen? Hän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.

Pormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja arvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa pohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin paha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan, ja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan niin elävästi kuvastui.

Hän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä illalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut. Mutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen laskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän lujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei antaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa menetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän toivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis kaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä asiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän kyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti tullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä täytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen parempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti palvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta. Jos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt kadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana. Yllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta tekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.

Että Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi avioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen sanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet avioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän heti puolelleen.

* * * * *

— Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen sitovana? jatkoi siis pormestarinna.

— Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.

— Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa, voisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan tai sitä sortaisi?

— Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?

— Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka päivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun monen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut että se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi… Meillä oli niin paljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä. Puhelimme tietysti enimmäkseen hänestä, kalliista vainajastamme. Sitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä sanonutkaan, että puhelimme juuri hänen herttaisessa kodissaan. Minä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä hänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se puoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis kuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli silloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään vanhempi kuin minä.

— Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen luokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti ainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo. Eleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen polvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta kirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli silloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella 1714. — Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille saavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?

— Oli.

— Missäs minä jo olinkaan!

— Mamma sanoi, että… että Kastor hypitti nukkea.

— Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa leikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian veti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki Kastorin kainalossa seuraa.

— Silloin sanoi ystäväni: — Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että se voi olla enne? — Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen aatos, minä vastasin. — Oi rakas ystäväni, hän sanoi, — tehkäämme nyt lupaus toisillemme, että teemme kaiken minkä voimme sen hyväksi että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.

— Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle, jonka tili vielä on tekemättä?

Hän huokasi taaskin.

Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään pöydänsyrjään.

— Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.

— Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin rakas.

— Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.

— Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää, sanoi rouva surullisesti.

— Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.

— Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa noudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus on pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan, vaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä käsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este edessäni.

— Mitä estettä mamma tarkoittaa?

— Sinua, lapsikultaseni.

— Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid painokkaasti. — Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta. Haluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin toinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan tästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja antaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan. Onhan hänellä jo kyllin ikää siihen.

— Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän itse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka lastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!

Rouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.

— En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä puolestani jätän sen Jumalan haltuun.

— Se on oikein. "Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat." Ja koska sinä vakuutat, ettet sinä ole esteenä, niin jos kerran sinä olet pois tieltä, niin olen varma lopusta.

Hän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana kuunteli häntä.

— Pois tieltä… sanoi tämän soinnuttomasti perässä. — Minä olen valmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi. Tosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen valmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle sangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut monivuotinen hyvä koti.

Hänen äänensä värähteli.

— Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.

— Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä, jatkoi hän, — niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä ahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan siihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi kyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston varassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia virkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin virassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä osaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana virkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei hän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien varojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki saatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi jotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.

Hän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:

— Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista alttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi onnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja kunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen sinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.

— Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin vähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid alakuloisesti. — Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin en luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.

— Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua. Mitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun sitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään kätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja paikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi meihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?

— Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten muuten pääsen pois tieltä?

— Sinun täytyy, tyttöraukka, kokonaan uhrautua tämän yhteisen asiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.

— Naimisiin! huudahti Ingrid. — Ei, se nyt on vallan mahdotonta! Eikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.

— Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän ainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi hän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän korkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat rouvan nimitystäkään.

— Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta… Vai naimisiin!

He istuivat hetkisen vaiti.

— Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin pormestarinna.

— Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun…

— Siksi kun… mitä?

— Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein myöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia uhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun se tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta toiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni niin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa teeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!

— On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta — entä Ebba Brahe.

— Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden en kummeksukaan…

— En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin olisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset antaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut vakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän todellakin uhrautui… Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme palatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta vaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän tietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen tulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai maaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi rikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität. Ja sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen. Ja taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on kätkettynä korkeamman virkamiehen alku.

Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.

— Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, — ehkäpä ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa kaikki voimansa toimeentulon takia… Hän näkisi huonompien kykyjen ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?

Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin kalpeana.

— Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä enää… toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.

— Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä — tarkoitan lupausta — ole mitään tietoa, vai miten?

— Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt? Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin. Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.

— Mutta yhtä minä en käsitä.

— Mitä niin?

— Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?

— Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä, keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi — hänen nuoruutensa puhtauden suojelijana — huojentaa uhraustasi ja palkitsee sitä.

— Saako hän tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin… sen tekisin?

— Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien. — Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.

— Niin, ei tosin…

— Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.

— Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.

— Mikä seikka se on? huudahti rouva.

— Se on minun lupaukseni. Sitä en voi, enkä tahdo rikkoa. Minunkin lupaukseni on kallis.

— Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin, että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä vaille. Lupauksen puhuttu sana tässä tosin tulee rikotuksi, mutta sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri uskollisuudesta uhrautunut… Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun rakkautesi arvoa koetellaan.

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.

— Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi… Ennenkuin menen, sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on Janakkalan lukkari.

— Hän… kö?

— Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet kasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt tyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan haltuun. Hyvää yötä, lapsi!

11.

Kun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin hillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan tultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan kuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia ja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan lapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin olisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin ollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt hän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa mieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan lelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi, oli heitettävä pois.

Tätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä, turvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan käyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään hänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä hinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.

Pormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta ajatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään hänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä, oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus kasvatusvanhempien tahtoon. Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen puolestaan sanomaan hyvästi kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli kuvitellut semmoista eron hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi silloin, kuinka hän puoltaisi mammaa Kastorille ja erossakin esiintyisi rauhan puhujana. Ja niin olisi hän Kastorille ollut ainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.

Mutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä liitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena valheena… Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä! Sellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli voimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua ylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma voikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään häntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei naamaria käyttämällä.

* * * * *

Mutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen teokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin elämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi sen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla kuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.

Hän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua saapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja senhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen tunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen kuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid sille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: — Jospa semmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä Kastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan tekee sen itse.

Pieni asia olisi huomenaamuna sanoa: — Minä odotan siksi kun Kastor tulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että vanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko sitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se ylevä vai alhainen… Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle pyhä.

Tämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.

* * * * *

Ingridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo mamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui hänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa ja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat todelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor hänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon niin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä, rouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää kummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.

Mutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli asialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.

Hän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet silmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi kuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi väliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!

Talikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.

Hän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen ja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui hän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.

Hän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän asti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä niin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen mitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen johdosta hänen mieleensä.

Samalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä Mustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine kasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä Konkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa vaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään ja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen, että viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli myöskin kerran sanonut, että — Staffan Mustelin ja Björn Argelander voisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot jäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin edellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne oli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli vallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä tulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret ansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että — Konkordian ei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he kumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty. — Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, — ei miehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen omista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti vastustettu.

Tästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle lentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.

Ingrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana nuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin kuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse aina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin Ingridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen jäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan virkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja jakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen leikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi yhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä paljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.

* * * * *

— Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.

— Mitä pitää hän todellisena onnena?

Olipa hän kyllä sen kuullutkin.

Vastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen hän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä tärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa ja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi isänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä ihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla piirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja valoisaksi.

Se oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan edellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina hetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne saivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija konsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.

— Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri minä olen esteenä, sanoi hän tuskallisesti. — Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla korkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään… hänen korkealle lentämistään estämässä… Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen? Ainoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen olla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?

— Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen käsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä. Tunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen, niin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni vastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt tiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa… Minä voisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin… elääkin. Niin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä, vaipumalla unholaan.

— Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt… tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana… sillä minä uskon mamman kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut… lukkariin! Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?… Maailma on valhetta täynnä… minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta. En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan, rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.

— Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi… Mutta juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan sen suuttumukseen… Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa — ei viitsi minua ajatella — ja hän voi, kun hän oikein tahtoo.

— Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta… kirvelevältä… Jos minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin… häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi, lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli kylmenisi — se alkaisi mammasta — heidän välilleen syntyisi juopa, joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei, minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa, minun täytyy, täytyy.

— Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran… Mutta ei, minä en voisi sitten… En voisi…

— Minkätähden minäkin olen maailmassa.

Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.

Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.

Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa, sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen, voimaa ristinkantamiseen.

Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.

Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli sen hän ymmärsi — että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.

Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta. Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden kautta, ajatteli hän, — katsoo avioliittoaan ainoastaan taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan, hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä. Hän ajatteli: — Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.

* * * * *

Oli ehtinyt tulla jo aamu.

Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.

Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: — Minun täytyy sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?… Minä tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies olisikaan.

Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.

— Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, — sen parempi. En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.

— Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä tyydyn nöyrästi siihen.

— Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on haihtunut. Halla on käynyt… Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha jo. Vanha ja elämään väsynyt.

12.

Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan odottaa itseään.

— Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. — Oletko nukkunut hyvin?

— En minä ole…

— Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut, ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos, kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät, että minä osaan selittää.

— En minä ole maannutkaan.

— Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen… olet istunut valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.

Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi voinut sen katkaista.

Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.

Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta minnepäin?

— Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi, alkoi hän varovasti, — että et ole yrittänytkään nukkua?

— Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle, vastasi Ingrid väistäen.

— Minä ymmärrän, että olet miettinyt… Niinkö?

— Niin.

— Olet ajatellut, että… sentään uhraudut…

Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun hän sanoi:

—… että sentään uhraudut, otat lukkarin?

— Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.

Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.

— Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten tuoliltaan.

Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:

— Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan ihmisarvon, vaan etujen mukaan… Oi, kuinka sinä nyt teet minut onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!

Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.

Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan talviselle taivaalle.

Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki asian peruuttamattomaksi.

— Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä olet niin usein minua hoitanut.

— Kiitos!

Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos ovesta.

* * * * *

— Isäntä! Oletteko Janakkalasta?

— Olen.

— Pysäyttäkää vähän.

— Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin. Ukko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.

— Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin rouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.

— Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa pormestarille, että Juholainen sen otti.

Rouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun kirjeen.

— Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä liivin povitaskuun.

— Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette kai varmasti rovastille?

— Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset siitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.

— Ja sanokaa terveisiä myöskin.

— Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen, eihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin hauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!

Hän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista lakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä kohauttanut.

— Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.

* * * * *

Samana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä milloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja pistäytyi sinne hänen puheilleen.

— Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. — Tiedätkö, että Ingrid menee nyt naimisiin?

Hän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä virkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään esipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.

Pormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.

— Vai niin, sanoi hän, — no, ken sulhanen on?

— Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.

— Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. — Onko tyttö tullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen jyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö sopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos hänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun tulee…

— Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi. — Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole vielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana varakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen tyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian jäähyväiset.

— Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän ottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.

— Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse…

— Ei, minä sanon itse. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis kuoriko hänet nyt on hurmannut?

— Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin… Mutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat voivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi kasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on kihloissa…

— Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle paikalleen. — En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin uusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa tytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut odottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän on ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun hän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen lukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.

— Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian on viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi väärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi estäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on tilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla semmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin on pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo nyt, nuoret ihmiset?

— Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun Ingridkin… Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?

— Ehkäpä kolme — neljäsataa taaleria, jos hän…

— Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan tehdä velkaa.

— Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet, joutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä me, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen morsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia on nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa meille äyriäkään.

— Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. — Tahtoisitko sinä työntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?

— Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen ja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.

— Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa hyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin, osaan yhteensovittaa.

— Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. — Katsos, onhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.

— Hm, mitä?

— Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä kyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä vanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin, joita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole käytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien tieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin taloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle vähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä tietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja meidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.

— Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska hän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän Ingridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.

Pormestarinna hymyili väkinäisesti.

— Vai pelkääkö hän jäävänsä jo…?

— Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka syvästi se häntä loukkaisi. Emme saa…

— Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi sentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein mieleisemme.

Ukko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina oli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.

— Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä, että minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä eniten kaipaamaan.

Hän nousi ja kävi ovea kohti.

— Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi. Ulos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä sanovan:

— Vai lukkari!

13.

Kas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi rovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.

Ingrid kiiruhti häntä tervehtimään.

Ruustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen rovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta Ingrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.

Tämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.

Ruustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen kirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja sokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen keskellä.

Rovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon ruustinnalle, joka huudahti:

— Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka monta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin kulkunen alkaisi kuulua?

Rovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta kotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin oli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä reki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja rovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia heiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan oli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla kuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt rovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille. — Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän sanonut, — että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken seurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella ja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin tähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä, nyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen suhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna Kaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet perheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi ja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista, hän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla koristettu ruotsi.

* * * * *

Kun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan kaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut Ingridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:

— Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun, olleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.

— Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.

— Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei silloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla, eikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä taloon muuttaneita.

— Sepä oli ikävää.

— Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse, mitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun seurassaan astua keittiön puolelle.

— Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs. — Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja miltei yhteen ääneen he kertoivat: — Oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään, ennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan pormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana' vähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri. Ja hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli juossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja huutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin suruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa kuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen seurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin kuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki seurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti nimen kuultuaan: — ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla on kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi virallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua "ei tiedä kaikki papitkaan", sanoi rovasti hymyillen. — Ja jos nyt Vapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan käytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä tietäneet… Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä torppa — mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi on lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja hän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua. — Hän itki, sanoivat tytöt, — niin että hän oikein värisi tuolilla istuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai meidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: — Vieläkö hänellä on se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat kuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu sinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan… — No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko huudahtanut, — kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä ruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut sinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet vielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.

— Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin mielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi saapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän matkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt odottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: — Kyllä minä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta olisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä varro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen kuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä veli ole tulleet, — en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja sitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan hänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti, — semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.

— Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti se, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä lapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.

— En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti, en Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä enää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta haudattu… toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan odotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia kaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.

Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.

14.

Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi. On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät. Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä, pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas, tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.

— Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa kynttilään.

— Gabriel!

Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä huoneen peränurkasta.

— Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. — Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.

Ei mitään vastausta.

— Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas joitakuita äänettömiä hetkiä.

— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.

— Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan, että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä… Mitä te puhutte siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on… Isästäkö? No niin kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!

— Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi… Nyyhkytys estää loppua kuulumasta.

— Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että hänelle puhunkaan… Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa valta on". Saapuisi mies vain pian.

* * * * *

On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan heikko.

Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään. Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä hänelle tässä tilassa ilmeni.

Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli, juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän tiesi hänet siksi.

Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli kolmenkymmenen, mutta ajatteli: — Siperia on hänet ennen aikaansa vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta. Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä kuvitella.

— Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.

— Ingrid, vastasi tämä, — minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt etsimään.

— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin, pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

— Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.

— Missä isä on? kuiskasi Ingrid. — Vieläkö hän on vankina?

— Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.

— Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen, ota minut mukaasi kotiin.

Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.

— Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.

Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa. Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.

Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan. Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he siten helposti saattoivat yhtyä.

Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä. Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.

Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn. Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri, niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama, sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: — Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut hänen tunnettaankin.

Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat muistuttivat äidin kutreja.

Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi, tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään. Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.

* * * * *

Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan. Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa, tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna rankaisijanaan.

Hän tahtoi unohtaa.

Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen, päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.

Ensi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet lähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat pian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo aamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin syksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan, joten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo taas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus jättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten se vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä, silloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan lykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.

Ja nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen olevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen lieventäjäksi. — He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa levossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä, ajatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota matkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman johdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota juhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja matkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin juuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid piti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän tyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan Herran luona elävinä.

Hän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: — Minä tyydyn tähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän ulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä, niin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä ei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.

Tänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti Borgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa. Pormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa ja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid jätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut seuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli vain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.

— Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, — että Jumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta lastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä ollut paljasta kuvittelua.

15.

Tultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo arpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista oli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako arvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia varhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.

* * * * *

Pistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin tupaan Janakkalassa.

Se on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä akkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt seinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan leveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen tavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia tarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto orsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa, mistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on eteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran ulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn kuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa pukeutumaan pyhäisiinsä, jos "vieraita hankkii." Vastapäätä sängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan. Molemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee poveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa leveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot "puuta painavat." Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan luota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja sekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on pöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo "penkinristauksella" valkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku ja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä häntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä nimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän se olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen ääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan muistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta Kaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja laskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:

— Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.

Ja Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja laski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi perheen muun kirjallisuuden.

Peräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille antama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa säilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen nauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella silkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan kuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää iltapäivällä.

Tuoreet kuusenhaot, joilla isäntä eilen illalla on reunustanut seinät penkkien alla ja siten peittänyt multipenkit, synnyttää huoneeseen raikkaan metsän tuoksun.

Emäntä on korjannut päivällisen tähteet ruokapöydältä kaappiin, siivonnut pöydän, pessyt tyhjät astiat ja asettanut ne akkunanpielessä olevalle hyllylaudalle. Hän on puuhannut ahkerasti "kirkkolaisten" mentyä, on lakaissut lattian ja ripotellut sille lauantaina valmiiksi riivittyä, hienoa ja tuoksuvaa katajanhakoa sekä asettanut vanhasta pellonkulmassa kasvavasta pihlajasta tuomiansa oksia pystyyn uunin eteen. Hän menee vielä ulos ja tuo pellonpientareelta kimpun köynnöskasveja käsivarrellaan. Niitä hän sovittaa kirjalaudalta riippumaan ruukun ylitse, jotta se siten saa uudinten takaa kurkistella. Ja kello saa myöskin soman kukkaseppeleen ympärilleen.

Nyt hän hymyilee itsekseen. Hän tietää miehensä katselevan tyytyväisenä ympärilleen, kun palaa ulkoa, jonne hän on mennyt pienelle kävelylle ja ottanut pikku Sannan kanssaan.

Jopa tulevatkin pihalla isä ja tytär tupaa kohti. Isä laulaa puolikovaa iloista säveltä ja tyttö lähtee juoksemaan edellä, kun näkee akkunassa äidin hymyilevät kasvot.

Eteisessä auttaa isä häntä kädestä taluttaen, sillä lapsella on jotain toisessa kädessään ja kiireissään voisi kompastua korkean kynnyksen yli astuessaan.

Hän katkaisee kesken sävelen, kumartaa päänsä matalan ovikamanan alitse astuessaan ja huudahtaa:

— Mutta sinähän osaat loihtia, Inkeri! Kun lähdin ulos, oli pirtti vallan kolkon ja ikävän näköinen, siivoton väen mentyä, ja sitävarten lähdinkin ulos raittiiseen ilmaan. Ja kun nyt pienen hetken kuluttua palaan takaisin, on tämä ihan juhlapuvussa. Voin sanoa, ettei kenenkään pirtti ole niin soman ja iloisen näköinen kuin meidän.

— Niin, Jumalalle kiitos, että meillä on hauska koti, vastasi Inkeri tyytyväisesti hymyillen.

Sanna, joka hitaasti tallustellen oli lähennyt äitiään, tarjosi nyt hänelle pientä kouraansa.

— Ota äiti, ota, huudahti hän iloisesti, — ota, ota.

— Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?

Äiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli muutamia kypsiä mansikoita.

— Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen pientä tytärtään. — Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän ensi mansikat.

Hän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut viimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, — että autat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.

— Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle kuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä pappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet yhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä erottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.

— Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja kurkisti ulos akkunasta. — Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.

— Minä tulen myöskin.

Isä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen kävellen tuli tanhualla.

Inkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui, peräpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen siirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta akkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli pöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka askarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan. Hän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt paidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen kaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit, jollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin, lisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti vapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin pitsisyrjäiselle kaulukselle.

Yläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa harsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut naidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli katokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.

Hän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten tehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan mahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna muodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko "pöytätuolin" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli tiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu, varsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin viereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui siihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka siellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.

Uunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli yksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja sivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli talossa.

Muutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla sekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja vei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.

Rovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.

Rovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten hän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon myöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai kappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta vakinaista postia ollutkaan kuin "lukkariposti" naapuriseurakuntien välillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti lähetetyillä "kuriireilla".

Rovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin, jotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun virkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.

Lukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin ratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän kanssa pakinoimaan.

16.

Rovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä. Hän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä hän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä tuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit lainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.

— Minä ajattelin, aloittaa hän, — että on paras puhua sinulle suoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi juuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten minä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä puhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun itseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että olet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta juuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene käsittämään. Vai miten?

— Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja — voin.

Inkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti jännittyneenä jatkoa.

— Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta. Olen kai terveisetkin jo sanonut?

— Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!

— Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa toisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, — sillä minä olen jo vanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.

Inkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille, vastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin aloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut jotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin tunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan, sehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman syyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen rovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet pyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin hänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.

— Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää, mistä se johtuu, aloitti rovasti, — siellä on juuri kuin jotain särkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon vanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti häneen… Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä, eikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan siitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli — viime kerralla kotona —, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen. Mutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta, siltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä olekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole mitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen. Mutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin hienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata. Ja senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa sitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.

Inkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat liikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei saanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi kaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä vanhalle isälliselle ystävälleen. — Ei, ajatteli hän, — minä olen luvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan lankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä tahdo sitä. Puhukoon hän itse… Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo vähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi hän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä, sentähden sanoi hän ainoastaan:

— En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään. Isän ja pojan väli oli aina hyvä.

— Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun lähdettyäsi väliin tullutta.

— Niin kyllä… Mutta… lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.

— Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!

— Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja pojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu, mistä kenkä puristaa.

— En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. — Sepä se onkin merkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen kultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin pian ja loukkaantuu niin mitättömästä… Ja mielestäni… sitä en kyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että äidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan. Isän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se ei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä sanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja surku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta sitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa… Kuinka hän sitä yksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä teinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se oli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin ottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun hänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain lyhyesti: — Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle voisin puhua. Ei koskaan… Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan, vaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti minut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet kerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun kanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén kanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän itsekin… Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.

Inkeri teki myöntävän liikkeen.

— Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut tämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi siellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin tiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras heidän perheoloilleen. — Ei se ole tarpeellista, vastasi hän ensiksi, — ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko hänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi hän: — Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä kätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan. Ja jos häneltä kysyt — vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta totinen hän on — niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän välimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.

— Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.

— Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja minä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän, ehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea kirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli vastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin omituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen kyllä muistan… Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua… Inkeri hymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.

— Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun et ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen mamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. — No, se on eri asia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti vastaakin.

— Vai niin! Mitä?

— Hm, sitäpä juuri en oikein käsitä, mitä se on. — Isä kirjoittaa, hän sanoo siinä, — ymmärrätkö sinä Ingridin kiittämättömyyttä meitä hänen kasvatusvanhempiaan kohtaan, sillä muuta nimeä en sille voi antaa, enkä olisi sitä hänestä voinut uskoa, ja varmaan se sinuakin kummastuttaa, kun nyt saat kuulla, että hän ei ole oviamme avannut kun viisi vuotta sitten kotomme jätti, vaikka hän tietää, että mamma häntä niin kaipaa ja odottaa ja soisi hänet näkevänsä… Tämän kirjoitan mamman tietämättä, hän on näet pyytänyt, etten sinulle ilmoittaisi, että Ingrid on meidät niin hylännyt.

— Tämä isän Ingridistä antama tieto, jatkaa hän, — selittää minulle kaiken. Riittämättömyys ei ole oikea nimitys hänen poissaololleen. Siihen, mistä se johtuu, voi ehkäpä juuri armollinen mamma antaa täyden selityksen. — Minä puolestani en tarvitse sitä enää. Olen tämän aina arvannut ja nyt tiedän sen varmasti. Kiitän kumminkin isää tästä erikoistiedosta, hyvä oli, että sen sain kuulla… Hyvä sekin, ettei pappa sitä ilmoittanut mammalle, ei kannatakaan siitä hänelle puhua.

Inkeri oli toivonut, että hänen tunteensa olisivat niin jähmettyneet, etteivät ne enää mistään sulaisi ja liikkua alkaisi. Hän kulkisi vain velvollisuuden suoraa ja tyyntä, vaikka vähän sumuista polkua elämänsä iltaa kohti. Mutta nyt tunsi hän taaskin sisäistä levottomuutta ja tunteitten risteilyä sydämessään.

Valtavin oli varsinkin ilontunne siitä, että Kastor, tuo kalliissa muistossa elävä kasvatusveli, nyt vihdoinkin varmasti käsitti asian, ymmärsi, jopa oli edeltä arvannutkin hänen uhrautumisensa, eikä siis syyttänyt häntä. Ja taas toisaalta valtasi hänet pistävä, säikähdyksen tapainen tunne siitä, ettei sydän ollut voinutkaan katkoa noita vanhoja siteitä, vaan että ne vielä tuntuivat niin suloisilta ja lujilta. Hän tunsi surua omista kärsimyksistään, kun ne hänen muistossaan äkkiä kuin murhekirjekyyhkyinä lensivät ohitse. Niinikään hän tunsi mieheensäkin nähden, joka ei tietänyt mitään niistä ja jonka ei tarvinnutkaan tietää, koska ei häntä vastaan ollut mitään rikkomustakaan, mielessään surua, joka synkisti häntä nyt niin että hän kyyneltyi. Ja sittenkin kaikui ilosävelten kuoro hänen sydämessään yli kaiken muun.

— Sano minulle nyt, Ingrid, oikein omantunnon kannalta, minä pyydän sitä, mitä se nyt on, tuo! Minä näen, että tämä asia liikuttaa mieltäsi. Sano, käsitätkö mitä Kastor sillä tarkoittaa, ettei hän enää selitystä tarvitse, sekä että hän on asian aina arvannut? Käsitätkö sinä näitä sanoja?

— Käsitän täydellisesti, joka sanan.

— Niinkö? Sano nyt, hyvä ystävä, selitä!

— En voi!

Inkeri huokasi syvään.

— Et voi! huudahti rovasti! — Eikö sinulla ole luottamusta minuun? Tutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa tarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos sinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin ymmärrät, niin… minä lupaan pyhästi…

— Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. — Kastorin ja minun välillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko maailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. — Ja kuitenkin, tässä on salaisuus, joka sitoo kieleni, en voi puhua.

— En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä tehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle samanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän kumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa ajatusta… paremmin kuin äskenkään.

— Kiitos!

Rovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:

— Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket… jollei se kerta ole omasi.

— Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen luvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän…

— Etten kysyisi enää… Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt, että se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät… Olkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi, miksi et ole tahtonut sinne matkustaa… Vai niin. Niinpäinkö se onkin?

Inkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.

— Ja hän… Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona, köyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit kokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa kiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!

Tähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin täysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.

Rovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti Inkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen kanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.

Inkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt hänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.

— Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti. — Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa: sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili herttaisesti, mutta… sitten taitaisi kotirauha olla sieltä ainaiseksi mennyttä.

— Ei, ei… huudahti Inkeri.

— Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?

— Ei mitään… enempää kuin ennenkään.

— Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä tietysti vastaat jotain.

— Oi, en minä tiedä mitä vastata.

— Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.

Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä vastannut vielä.

— Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä ja… En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.

— Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan toisarvoinen, mutta ei sittenkään… Ja hän tuntee minut, tietää että hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen enempää.

— Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?

— Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.

— Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän menee naimisiin.

— Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. — Ja morsian on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?

— Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.

— Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä. — Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella, perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.

— Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin. Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla ahkeralla työllään — puhtaaksikirjoituksella — elättänyt, uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää hän kirjeessään. — Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina, niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin edistyä, jos onni on myötäinen.

— Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. — Ei juuri mitään, ukko vastasi. — Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen, että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen naimisestaan… Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän niukasti hymyillen.

— On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi Inkeri vakavasti. — Pormestarinna ei koskaan taistele itseään vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.

— Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan. Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen…

— Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme? Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?

— Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen avioliitolleen!

— Eikä mitään sen enempää?

— Ei!

— Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka näennäisesti onkin oikeutettu!

— Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka…? Jumala yksin tietää mitä se on minulle maksanut!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

— Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. — Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan se siinä vastauksessani, että Kastor on minut oikein ymmärtänyt, sentään sanottukin, enempää en voi sanoa, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.

— Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.

— Kaikki!

Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: — Koska Kastor nyt on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani. Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa, niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja — kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani, sen matkan tekisin. — Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle… Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.

— Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi… Kuinka tyly pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.

— Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän… ei koskaan minun jalkani astu yli niiden kynnysten. Ei koskaan!

— Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne, vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen, mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin mitä minuun tulee.

— Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!

— Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa, panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.

— Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden ystäväänsä, vaan ajatella: — Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi pois tieltä.

— Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.

— Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä… Ja kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. — Minulla on hyvä mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi. Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa elämää.

17.

Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.

Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia, eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti ainoastaan nykyisyydessä.

Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan, sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.

Näin oli eletty jo vuoteen 1749.

Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.

Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.

Hän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle annettu, sillä hän ajatteli: — Herra on tahtonut minua itseäni ensin kasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni ensin käydä elämänkoulua.

Erotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän sisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen puhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis oman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän puhui ainoastaan saksaa.

Aluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se huvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa pojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä suomea.

Äidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa henkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen ymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata pienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi lahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla maassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin suomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret kysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut, vastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa, mutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle sitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia lukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada se. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti ainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä ymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui hän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea isälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia lauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä kehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle, jolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea, jota poika pian oppi — sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys, — sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa. Kun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että äiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja kuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä sanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis selityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin pojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.

Silmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena sunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.

Ympäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan kuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen leuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen tuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino näyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat peukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua saavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä päilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan alla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan savupatsaaseen.

Ryhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat rahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.

Miehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään haudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat hiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku tirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.

Lukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla päivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja isäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi ukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut tupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten anastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.

Vähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle pöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.

— Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko, jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken pitänyt häntä silmällä. — Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan lukee ja kääntää taaskin lehteä.

— Ei se ole raamattu, selittää isä, — se on saarnakirja. Vai saarnakirja se onkin.

— Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko. Kaipa tätä pakinaa kestää.

Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.

Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat kuulla sitä saarnaa.

— Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.

Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.

Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä. Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.

Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua ottaakseen.

Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.

Äiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli ainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään iloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei kuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat, kovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman Gabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan muu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui kuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta kätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla hikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen silmästään.

Kun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen, kysyi muuan nuorempi mies:

— Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?

— Saksaa, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.

— Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?

— Äiti.

— Vai äiti. Vai osaa hän…

— Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen uudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin seuraavat.

— Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, — mutta hänestä voi tulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa, lisäsi hän hymyillen.

— Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että sinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.

Hän katsoi kehottavasti poikaansa.

Näytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä halua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu vierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu, johon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen kirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän uudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi pöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: — Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä kuin ainakin lukkari papin messulauluun: — Ja ihmisille hyvä tahto. Sitten hän ravisti päätään.

— Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. — Eivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta voinhan itse opettaa häntä veisaamaan.

— Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen mies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. — Ja vaikka hänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.

— Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, — siten tulisi poika meille ylen kalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin vähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee Hämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on jo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt niiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin kokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne naiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.

Miehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas siirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset kintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi ja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa tyhjentynyt kirkkomiehistä.

18.

Hämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain pientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin tieltä väistyen asettunut erilleen toisista.

Maalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut kaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.

* * * * *

— Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.

— Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki poissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas muuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?

— Janakkalasta.

— Vai Janakk…

— Mitä tämä nauha maksaa?

— Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?

— Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi nopeasti mittaamaan.

— Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain kuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?

— Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?

— Mitä huhut?

— Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä pojastaan.

— Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.

— Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin katsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin ylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran itsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.

— Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin, on ehkä ymmärretty väärin.

— Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain tullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.

— Onko hän… kuollut?

— Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin. Kaikkien vuoro tulee kerran "Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä ketäkään", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain myytävänä.

— Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?

— Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.

* * * * *

Talvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan ovella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan se oli murheelle pyhitetty.

Perheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.

Hän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja muutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.

Ainoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran koulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.

Ja nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.

Tämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri miestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan rakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.

* * * * *

Hän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka asujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän laitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki työtä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli vara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus parempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.

Koko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä teki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät kärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka ajoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: — Onko Kaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja olihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon ja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi ohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten syödäkseen.

Olivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä kaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua viettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään uudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa, taloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin astuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin luona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti oljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. — Ei muuten joululta tunnu, hän sanoi, — ellei ole joulupahnoja.

Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina syliinsä.

* * * * *

Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle, varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: — Sinä olet minulle silmänä ja sauvana.

* * * * *

Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa, halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse sitä huomaamatta.

Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön, jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.

Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä. Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon. Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan, vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä, niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle, nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.

Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi arvostella hänen elämäntaakkansa painoa… Miksi olisi hän vienyt sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen varjokuvan itsestään?

Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen sisarsielun tässä nuoressa tytössä.

Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe kokoontuneena isoäidin huoneeseen.

Sokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän tuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.

Pastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on lukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.

Pastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.

— Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.

— Onko se Greeta-Liisa?

— Ei, se olen minä, Sofia.

— Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?

— Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori — että hän on pari vuotta sitten matkustanut kotiinsa?

— Muistan kyllä… Mutta minä luulen, että hän tulee…

— Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?

— En minä tiedä…

— Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi rouva mieheensä kääntyen. — Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin. Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento meille, olen häntä oikein kaivannut.

— Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he saavat tiedon äidin sairaudesta.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään, nukuttuaan koko yön rauhallisesti.

Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.

— Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin istuu siinä pöydän ääressä.

— Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä suuren ilon Herra on minulle suonut!

— Minkä, rakas äiti?

— Minä näen!

— Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.

— Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.

Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi, seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.

— Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, — silmät ovat kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.

Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.

Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että anoppi vain houri.

— Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, — että isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!

— Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla…

— Mutta… kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen Greeta-Liisan huomatessaan, — tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en tiedä… en muista…

— Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut. Pastori katsoi hymyillen äitiään.

— Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.

— Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta äiti arvaa sen.

Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja kosketti hänen otsaansa huulillaan.

Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.

— Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi… Ja heti kun kuulin nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin. Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan. Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan, että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti niin mieleni, että unohdin sen venematkan.

— Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, — minkätähden minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.

— Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.

— Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani. En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä sinutkin, poikani. Tämä on onnea!

Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.

KAMALA HETKI

KERTOMUKSEN ALUKSI

Tottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä, kun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä lakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin näköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. — Oi voi, mutta minä maar sinua olen odottanut. Hän huokasi.

— Mitä sinä nyt sitten niin kovin…? Kyllä siellä nyt on oikea sudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan. Eikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.

— Niin, en minä nyt sitä… mutta olipa hyvä toki… Enkä minä juuri sinun tähtesikään, mutta…

— Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille tiedämmä, kai se nyt jotakin on?

— Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain olen huolissani ollut.

— Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri rauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut poissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.

— Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa — mitä minä juoruista! Eikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan kuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.

— Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne tänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen tuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni… Uusia kaappeja sillä kai sentään?

— Ei ollut kuin vanha romo. — Mutta käy nyt ukko-kulta syömään, kyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut poissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset jo söivät ja panivat maata… mutta, ei minua haluta syödä.

— Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin, äänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. — Se mieskö sitä puhui?

— No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta jaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä kuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja näytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin, enkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli, mutta hän sanoi vain: — En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman saa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki. Ja sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan, niin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän kysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: — Onko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä tavaraa onnenpöytäänsä — sekin sillä oli. — Kyllä tässä on hyvä puoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette. — Missä se puoti on? hän kysyi. — Tuossa se on, kosken toisella puolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu sahan työmiehiä toisissa. — Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi. — Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. — Asuuko se täällä, isäntä itse? — Ei, se on Tampereella, minä vastaan. — Käykö tässä kauppa näin sivupaikassa? — Kyllä tässä sentään käy, tässä on vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että vilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. — Mutta mitä ne miehet tässä talvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. — Ne ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, — siellä ne ovat nytkin, joka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. — No, kuka niitä tukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? — Täällä on hänen kirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja katsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa. — Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko se kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. — Ei, sahanasettaja asuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä, jossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin. — Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin ostamassa siltä? hän sanoi. — Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan, vaan nainen, minä nauroin. — Vai nainen, eikö täällä miehistä kirjanpitäjää olekaan? — Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin, kun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin, patruuna ja rouva. — Niin, sanoo hän nauraen, — ja eipä ne rahat taida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata markkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista paljoa piittaa. — Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin, joka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä tuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.

— Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko jatkoi kertomistaan.

— Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä väkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka nuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. — Asuu siinä yksi perheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla paljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne hupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä pari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa, mutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte mennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin. Niin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se minua puhuttaa.

— Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän asti, mitä varten sitä nyt epäilet?

— Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä niin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat olisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen jälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja pyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä kulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi, jottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen. Mutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne sitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää, ja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin minä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti. Mutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä maar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun oli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole pahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta olen tässä ollut siitä sentään levoton.

— Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri nousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. — Mitä sinun tarvitsi ruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan, oudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se suinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli, eikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se hänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla niin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli, puotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen, ryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt katsomaankaan?

— Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein puistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain itseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt toiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun se oli niin iloinen ja ystävällinen.

— Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään, niin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta siellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on tapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla kuullaan.

* * * * *

Jotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän kuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.

KAMALA HETKI

Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä Näsijärven seudulla.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut, harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen taikalinna jossakin sadussa.

Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä. Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.

Tein ehkä väärin — ajattelin — kun sallin Jaskan mennä metsään tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on mennyt tuonne toisiin riveihin… Voi kuinka on synkkää tänään! Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua. Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä… Kumma kun ei nyt ketään tule puotiinkaan tänään — vain aamulla kävi jokunen — kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. — Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin kiirehtiä. — Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet rahat luetut — nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina, yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.

Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento, joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. — Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi, ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille "posetiivimiehille." — Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin astumaan puodin ovea kohti.

Sen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut antaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin tavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät itseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli jotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja katsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä mennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi puolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin selvästi, että hän näki ne siinä.

Huonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni, ja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan katsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi kiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat. Toinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja siitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin porstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle kauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi. Tämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho perheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin vieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea muualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä oli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan varalta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli siis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun huoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin ja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa oli keittiön ovi.

Puodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään epämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.

Olin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin sinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo makaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.

Kun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:

— Eikö sieltä tulla?

— Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin ja astuin takaisin pöydän luo.

Miehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani. Hän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa että näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.

Panin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen kassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja varten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni ja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun tämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut tätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin myöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki, mutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?

— Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen odottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.

Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut, mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä noilla kiivailla sanoillaan.

— Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä olin estynyt heti tulemasta.

— Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa odottaa, räyski hän.

— Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin, että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.

Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.

— No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu? Ette te ole rehellinen ihminen, — hän korotti taaskin ääntänsä, — kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?

— Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.

Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.

— Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin heti: eikö sieltä tulla!

— Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.

— Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä ostan, minä ostan paljon.

— Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?

— Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on onnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli lattialla, — ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin pian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä tullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti ensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä kärsi hankkimisia, laverteli hän. — Taitaa olla omaa kauppaanne tämä, häh?

— Ei.

— Kenen tämä on?

— Patruunan.

— Asuuko se tässä, vai missä se asuu?

— Tampereella.

— Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä on?

Hän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.

— Siinä asuu nykyään maalari.

— Onko se kotona se maalari?

— En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta taitaa jo olla kotona.

Ehkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta mustunut, alkuaan se oli ollut punainen.

— Onko siinä paljonkin väkeä?

— Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?

— No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä. Ei sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä on lapsia… Vai ovatko ne isoja jo?

— Ei, pieniä ne ovat.

— Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?

— Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.

— Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä maalarilaisillakaan ole lantteja.

Vaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun kuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein väärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä tarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän oli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat saaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat yksinäisyydestäni.

Mutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen muotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo kuvakaappimies.

Vanha kuvaannollinen puheenparsi "pitkä kuin nälkävuosi" soveltui ihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän edessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli kolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa olivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt notkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja koko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän seisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui edestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki pituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan nähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin sopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi olevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli ruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.

Hän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville, sillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan kahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä hyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut. Kasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään verrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun hän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat isot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri, mutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle kätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan sivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät värittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa väriä kuin kasvotkin.

Vanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri kangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät vahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten tehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan. Likaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain vajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin, joiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono villainen "ostohuivi". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi puvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin, kuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota siis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin isommasta kokoon puristunut.

Näitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan koko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden havaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet aivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.

Myymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin takana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta pienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli viimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa katsoen.

Mies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.

— Paljonko tämä painaa? kysyi hän.

— Neljä naulaa.

— Kyllä kai se sen painaakin.

Hän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti itsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään, mutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka oli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen vähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis tarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään puodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään toiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota ainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka aikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan kauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä tahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä; tästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului tuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino, jottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.

Myymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja kävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku. Toinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna — pihaan päin — oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu puodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan lyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä jotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten siihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.

— Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. — Luulenpa, että olen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.

— Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja tässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa on lapsia.

— Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä kotona?

— Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta äidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa kaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa nyt hyvä… Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille. Sanotte että teillä on kiire.

— Voi, kun minulla on huono muisti… Onko teillä… kultaisia lintuneuloja?

Hän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.

— Ei.

— Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin enkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan. Ja kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?

— Ei ole semmoisiakaan.

— Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?

— En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla voi olla.

— Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat hyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin…

Hän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.

— Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin seinää.

Aloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen selällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla täytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.

— Missä? kysyin minä levottomana, — hyllylläkö?

— Ei, vaan tuolla huoneessa.

— Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.

— Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän väänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma, että hän oli hullu.

— Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.

— Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan, seuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli mielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.

Hänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin silloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät uudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo ajattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni pidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:

— Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin, eihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?

— Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, — koska minä en nähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan, eikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku olisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?

— En, vastasin naurahtaen.

— No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te sanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin. Näinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.

Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.

— Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne. Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, — hyvin sisään joka puolelle, paitsi sohvan kulmaan.

— Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.

— Mutta en minä ole vakuuttanut.

Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.

— Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran pääsi, sanoi hän ivallisesti ja myöskin nauraen.

— Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi ja tarkasti häneen.

Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla epätietoinen, toinen.

— Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen ilkeää soinnutonta nauruaan. — Ette tahtoisi myöntää, että olette yksin oudon miehen kanssa.

— Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin huolettomasti.

— No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen nyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi…

— Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse kaupanteon alkuunkaan.

— Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. — Kun minä suoraan kysyn, onko huoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?

— Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.

— Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden, sanoi hän ääntänsä korottaen. — Mutta te olette valehtelija ja sen tähden ette rohkene.

Näissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen henkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle vastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:

— Te puhutte kuin pappi.

Hän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti hänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen vetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä, ajattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä valhe huulillani iankaikkisuuteen —? Ja kuitenkin, sanoi taaskin ymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö lähellä.

Kello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana lyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät kotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi enää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi siitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli hankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa kotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua sielussani. Valehdella en tahtonut — olisiko se muuten auttanutkaan? Hätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut velvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin tehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta hautoessani.

Mutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä alkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin. Oli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi ainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten saisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.

Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi. Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä. Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin — hänen päänsä oli lampun tasalla ja hän seisoi sen takana — ja antaa täräyksen leukani alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.

Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati, etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.

Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.

— Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. — Eikö teillä ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on tavaran hukka!

— Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu, sanoin tyynesti.

— Niin niin, minä teen paljon kauppaa.

Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä harhailivat ikkunaluukkuihin.

— No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, — että te toisen tavaraa käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron patruunalle.

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin, että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.

— Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.

— Se on parempi.

Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana kulkuri puhui ilkkuen:

— Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön…

— Saan minä, väitin vastaan.

—… jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.

Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta näitä havaintoja tehdessään.

Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan — sydämeni sykki kovemmin ja sieluni huokasi Jumalan luo — hypähdin tuolin syrjälle seisomaan, niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti — minäkin hymyilin. Hänen kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili. Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen, asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas. Tuskin sekuntia kului siihen.

— Ahah, saittepas!

— Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.

— Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä olisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä, saisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi. Kyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.

— Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.

— Onko teillä… mitä se nyt olikaan?… niin kultasilmäisiä parsineuloja, oikein paksuja, suuria?

— Ei.

— No mutta, eikö niitäkään ole?

— Onko niitä muuallakaan?

— On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja liikkui äkäisesti.

— En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.

— Mitä semmoinen tietää?

— Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin kauppansa.

— En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?

— Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia, nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä kaapillinen tulee.

— Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette ylpeä ihminen.

— En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut. Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä kursaile.

— Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?

Taaskin näkyi hän miettivän.

— Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä tarvitsee… Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä edes on.

— On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin ottamaan edellisiä esiin.

— Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.

— Mitä niitä maksaa krossi?

— Viisikymmentä penniä.

— Mitä se tekee tusina?

— Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on siis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin kymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä myydäänkin.

— Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette alenna; antakaa neljälläkymmenellä.

— Se on määrähinta, viisikymmentä.

— Joka puodissa aina alennetaan.

— Mutta kun te olette "rehti" mies, niin minä sanon teille heti määrähinnan; se muuten on täällä tapanakin.

Hänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.

— Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska ette alenna.

Minä panin sen hänelle paperiin.

— Nytkö katsotte neuloja?

— En vielä… Onko teillä… kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden kaappiini?

— Ei niitä ole.

Minusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.

— Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei niitäkään ole missään?

— Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään täällä.

— Mutta kaikkia pitää olla.

— Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on kyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.

— Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella tässä aikani kuluksi.

Minä lähdin menemään.

Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.

— Taikka… huusi hän samassa, — jos sitten vasta ne panisi. Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!

Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko sijaitsi.

— Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin. Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin, että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.

— Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan, sanoi hän hyvänsävyisästi.

Vein rusinatötterön hänelle.

Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni, kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi, melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin varjosikin sitä.

— Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan? puhui hän rusinoita syödessään. — Ei tuonne näe, mutta tuskinpa sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät ne akat anna, jos miehet viipyvät.

— Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat, tunnin päästä ehkä…

— Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on tehty.

Hän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.

Minä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle näyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän, aina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä lajia halpoja neuloja.

— Mitä ne maksavat preivi?

— Kymmenen penniä.

— Eikö niitä kahdeksalla saa?

— Ei.

— Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. — Pankaa ne tuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on. Mutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin tästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä…

Hän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin, ja kuunteli.

— Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä niitä akkoja puhuttelemaan.

Taaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.

— Lukekaa nyt neulat!

— Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne myydään aina lukematta.

— Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä semmoista tehdään, ne pitää lukea.

— Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä; minua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.

— Ei, ärjyi hän, — teidän ne pitää lukea, ei ole minun asiani niitä lukea, se on teidän tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.

Hän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi kämmenellään siihen niin että kajahti.

— Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä tarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.

Tahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle. Tuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri vaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.

— Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja jos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä köyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, — mutta minä tahdon vain rehtiä.

Taaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää teeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.

Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella, niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin tarkasti varani, ajattelin.

Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa yläruumiillaan olisi lähennyt minua. — Kuusi, seitsemän, kahdeksan, jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. — Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?

Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli kuin hyökkäykseen valmis. — Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina. Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas, kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota! Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun demonin.

En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani. Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.

Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti… Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka jäseneni vapisi.

Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.

Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos Jumalalle ja rukous avusta edelleen.

Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen hämmennyksensä ja pettymyksensä.

— Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.

— Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.

Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.

— Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, — kuin olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille tuli kesken neulojen lukemisen, häh?

Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.

— Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.

— No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.

Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin, että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.

— Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.

— Ei, minä luen sen kädessäni.

— Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.

— En minä lue sitä siinä.

— Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.

— Ei!

Käsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka en voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin kalliisti myydä henkeni.

— Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa niitä luetuksi.

Minua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.

— Näettekö, etten vapise!

Osoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei vapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.

— No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?

— Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä luin neulat.

— En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa lukenut, huusi hän.

— Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken tarjosinkin.

Nostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.

— En minä usko teitä, räyhäsi hän, — ei minun tarvitse uskoa, se voi olla vajaa.

Minä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.

— Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi, mutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.

— En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä vain, huusi hän.

— Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne aina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.

Käännyin laskemaan pois niitä.

— Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?

— Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.

Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan varomattomampi.

— Hiljaa! sanoin vakavasti. — Ei täällä saa kirota, ja puhukaa siivommin.

— Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi, kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.

— Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?

— No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.

Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.

Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.

Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.

— Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.

Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään; sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties, taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään, sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä, tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen, joka voisi kuulla minua.

Myymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä ja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.

Vaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä aluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt mahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen tilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin, ettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin ei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en siis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä arvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten talossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki peitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä enemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti ja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi rohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni osoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin koettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.

Menin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä ovipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan kappaleiksi.

— Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti, kääntyen äkkiä pois ikkunasta. — Oletteko hullu, en minä sokeria osta! Pysykää tässä!

— Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä aikaa kun te mietitte mitä ostatte.

Minulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului "järjestelmään."

— Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa, lisäsin vielä.

— Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte juosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin ärjyen.

— Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja sokeria huomiseksi ostamaan.

Tuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan pakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos hän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt paikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin voinut todistaa häntä vastaan.

Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.

Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty. Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani. Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.

Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa. Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän, toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi. Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.

— Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. — Jos minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.

Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.

— Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, — ja niinpä teidänkin silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti, kyllä minä katseen siedän.

Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.

— Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. — Mutta kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. — Hän alensi ääntään viime sanoissaan.

Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä, hermostunutta ja väkinäistä.

— En minä pelkää.

Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. — Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!

Ääni oli ivallisen kiusaava.

Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:

— Näytänkö minä siltä että pelkään?

— Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies, kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.

— Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.

Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.

— Mitä? huusi hän. — Mitä te sanoitte?

Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.

— Kortteli sääriä, mitä se on?!

— Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen kuullut?

— En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka…

— Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.

— Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.

— Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää, isoa miestä.

— En minä ole koskaan yhtä miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.

— Taitaisi teissä olla miehen vastusta… Ei sentään.

Hän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.

— Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan jokaiselle että älköön tulko ylen lähelle.

— Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista liinaa kyynärä.

Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.

Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän näkyi saavan uuden ajatuksen.

Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.

— Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.

Hän nauroi kovin. — Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?

— En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin itse ennen siitä.

Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen takaisin.

— Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.

— Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi. — Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!

Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt, miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia. Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se voinut olla vaarallista.

— Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.

— Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.

Näin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.

— Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte siitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.

— Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.

— Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä puhetta se on? tiuskasi hän.

— Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua, en minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en tunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska ette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti häneen ja lisäsin samalla: — Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä tyhmeliinejä olla.

— Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin vähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. — Mutta en minä ole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän kiivas, ei minua pidä pelätä.

Hänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut: uskonetko tuota?

— Se on hyvä se, vastasin.

Hän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle, aivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin lähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.

Hänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon perälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa ottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin siis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja laskin sen sijalle naulan painon.

Hän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.

— Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte pienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku pahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.

Hän tuli ja kurotti sitä ottamaan.

— Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen, kun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty palanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna epäjärjestykseen täällä!

— No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja saisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.

Sen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin sukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä. Ja kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä jo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä lukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli sekuntiakin on aikaa hädässä.

Hän otti taaskin kyynäränmitan käteensä ja katseli sitä.

— Miksi ette tätä myöskin ottanut? sanoi hän. — Tämä on aika kyynäräpuu, oikein luja ja vahva, ei tämmöisiä tehdäkään muualla kuin täällä Hämeessä, jossa ei puuta säästetä. Kyllä tämä sattuisi jokseenkin lujaa, jos mies tällä lämähyttäisi kuin vierasta sikaa, ettekö usko?

— Kyllä maar.

— Mutta minä pyysin äsken kyynärän punaista liinaa, miksi ette anna sitä?

— Laskekaa siihen se kyynäräpuu, niin saatte sitä.

— Ottakaa esiin liina, kyllä minä tämän annan.

— En minä yhden kyynärän tähden raasta pakkaa hyllyltä, voin minä sen siinäkin mitata.

— Taitaa olla huonoa tavaraa se.

— Ei ole, vahvaa se on.

Vedin kankaan pään suoraksi riippumaan alas ja naskuttelin sitä syrjästä näytteeksi. Koetin pitää itseni etäämpänä hänestä; sen tähden en tavanmukaisesti nostanut palttinaa myymäpöydälle.

— Mutta jos ette siitä välitä, lisäsin, — niin samapa se, kyllä se pala toistekin kauppansa tekee.

— Tulkaa ottamaan tämä kädestäni.

Uskoin varmasti, ettei hän nyt aikonut minua lyödä, koska otaksuin hänen tahtovan tehdä sen salaa. Mutta en kuitenkaan tahtonut sallia hänen liikkua omavaltaisesti; sentähden seisoin paikallani. Uudistin käskyni:

— Laskekaa siihen se.

— Tuossa se on sitten.

Hän heitti sen kädestään myymäpöydälle, niin että se pärähti ja kulki eteenpäin.

Kun nyt astuin sitä ottamaan, teki hän nauraen samassa tarkoituksessa nopean liikkeen kädellään. Hän tahtoi leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa ja luultavasti pyrkien samaan lopputulokseen. Olin kuitenkin nopeampi ja sain sen, minäkin naurahtaen, siepatuksi siitä ennenkuin hän.

— Hei kuinka sukkela te olitte!

Hänen silmänsä menivät kuitenkin nurkkaan, vaikka hän nauroikin, luultavasti sentähden, ettei hän ehtinyt kiusaa tekemään.

Minä mittasin palttinan ja jätin kyynärmitan pakan päälle laudakolle.

— Jassoo, nyt veitte minulta kyynäräpuunkin, tiesin minä sen edeltä, mutta ei se vahinko suuri ollut. Hi, hi, hi! Antakaa minulle nyt nupeja.

— Paljonko?

— Niin paljon, että lyön tämän kiinni tuohon kaappiin.

Hän sieppasi pois vanhan likaisen rievun kaapin takapuolesta ja heitti lattialle.

Annoin hänelle niitä pyydetyitä nauloja paperiliuskalle.

— Mitä nämä maksavat?

— Ei mitään.

— Ohoh, vai annatte ilmankin. Mutta nyt täytyy teidän kumminkin antaa minulle se iso luoti, että saan lyödä tämän liinan kiinni kaappiin; ei teillä vasaraa täällä kumminkaan ole, kun olette nainen.

Hän näytti taaskin varsin huvittuneelta. Ja arvasi hän nytkin oikein, sillä vasaraa ei minulla ollutkaan.

Otin sen naulan painon vaa'alta ja laskin myymäpöydälle.

— Tämä on parempi, tätä minäkin olen käyttänyt vasaran asemesta pieniä nauloja lyödessäni, sanoin.

— Ei tällä mitään saa, mitä tämä on miehen kädessä! Antakaa iso.

— Lyökää päältäpäin, eihän pieni vasara niinkään iso ole?

— No, olkoon. Hän löi.

— Hyväpä tämä onkin. Luulenpa, että te ymmärsitte sen asian. Näytti kuin olisi hänellekin pälkähtänyt päähän jokin uusi ajatus, ja pian se tulikin ilmi.

— Minä kysyisin, sanoi hän viekastelevasti, — mutta ette vastaa kumminkaan, jos kysynkin. Te olette niin kopea, kenties, ette köyhän matkustavaisen kysymyksiin viitsi vastata.

— En tiedä vastaanko vai enkö, ennenkuin kuulen kysymyksenne.

— Tiedän minä sen, ettette vastaa siihen. Ette nyt enää vastaa.

Hän vilkaisi kulmainsa alta tutkivasti minuun puhuessaan. Koskisiko tuo rahaa? ajattelin.

— Kysykää koetteeksi, ehkäpä vastaan.

— Kysyisin vain huvin vuoksi ainoastaan, paljonko sitä rahaa oli, jota äsken luitte?

Hän nauraa kihnutti.

— Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen tiedättekin!

— No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän hyvänlaisesti. — Paljonko sitä on sitten?

— Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista penniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.

Hän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään parratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun avomielisyydestäni.

— Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.

— On kyllä… Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa tukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?

Hänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.

— Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa kirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä viikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. — Mutta, lisäsin, — ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa olla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.

— Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. — Te valehtelette, lisäsi hän heti, — ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin mahdu niin paljon hopearahaa.

— Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa seteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.

— No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen… Mutta enpä minä nähnyt mitään seteleitä pöydällä.

— Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku viidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.

— No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja viidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä sanotte?

— Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?

Hän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään — sillä olisivatpa nuo olleet sopivia rahoja käytettäviksi — mutta näytti myöskin kuin olisi hän alkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt tai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin luulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja uskollinen toimessani kuin hän oli luullut.

— Seitsemänsataa neljäkymmentä…? sanoi hän siis tuttavallisesti ja vieläkin kysyvästi.

—… Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.

— Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja pennilleen lueta.

— Tiedän. Valmis vaikka valaan.

— Vai valaan valmis.

— Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin ovat.

— Vai ovat ne kirjassakin… Mistä ne pennit sinne tulevat?

— Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja maksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.

Hän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:

— Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.

Tämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä, ettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla koettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi nyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan markan setelitukun ilmoittaminen.

Jo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta markkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti puhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi sanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että panin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat anastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi, ei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin asiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt rahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan, sen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai tietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä lisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty summa ehkä tyydyttäisi hänet.

— Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, — tekee nyt kahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat kymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi, tekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä kahdeksankymmentäviisi.

— Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä teen suuria kauppoja vielä.

— Mitä tahdotte.

— Mutta saan minä ne maksaakin ja panna korjuuseen. Minä olen rehti mies, en minä halua ketään pettää. Minä olen hyvä mies, en minä ole mikään paha. Uskotteko sen?

Hän katsoi, teeskennellen hyvänlaiseksi, silmiään kääntäen ja ääntä mukaillen.

— Uskon mielelläni.

Hän alkoi lukea rahojaan myymäpöydälle, kymmenissä ja viisissä penneissä sekaisin, useampaan kertaan.

Kummastuin hänen tottumattomuuttaan rahojen lukemiseen. Tämä kuitenkin osoitti, ettei hän ollut kauan kulkenut mitään kauppaa. Sitä olin jo edeltäpäin epäillytkin, sillä hän näytti minusta kuin vankilasta karanneelta.

Aloin miettiä itsekseni, minkä vuoksi hän nyt juuri vasta tässä oli huomannut, että kuvakaappi tarvitsi uuden uutimen. Eikö tuo repale jo ennen olisi ollut lumppukasaan omansa? Ja saihan punapalttinaa joka puodista. Tämän oston hän mahtoi siis tehdä eksyttääkseen minua täälläolonsa oikeasta tarkoituksesta, osoittaakseen sillä, että hän ammatiltaan oli todellinen kuvakaappimies, joka edelleenkin aikoi kaappia kantaa. Kaappi näytti sitäpaitsi niin ikäkululta ja likaiselta, että kummastelin, mistä romu-ullakosta hän oli sen löytänyt. Otaksuin, ettei hän suinkaan ollut sitä kauan kuljettanut eikä varmaankaan aikoisi kuljettaa. Ajatukseni puin pian sanoihin.

— Ette suinkaan kauan tuo kaappi selässä ole käynyt?

Hänen silmissään näkyi kiukun leimaus, kun hän äkisti taaskin vilkaisi minuun.

— Mitä se teihin kuuluu? ärjäisi hän.

— Ei mitään, muuten vain kysyn.

— Minkä vuoksi sitä kysytte? Mistä sitä otaksutte?

— Ajattelin vain, että ette suinkaan te nuori, terve mies ole viitsinyt sitä kauan kuljettaa.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä. Hieman mietittyään hän vastasi:

— Syksystä asti.

En suinkaan uskonut, että hän niinkään kauan oli sitä kantanut. Paremmin uskoin, että se vasta oli ollut hänellä jonkun päivän. Oliko hän, tämä kaappi selässään, mitään puodinovea ennen vielä avannutkaan? Mistäpäin hän oli kotoisin, siitä en myöskään voinut hänen murteestaan saada tolkkua, sillä se oli semmoista sekakieltä, jossa ilmaisi vähän kutakin murretta. Sen vuoksi en ole koettanut sitä tarkasti mukaillakaan. Tietysti hän ryhtyi sellaista puhumaan ettei tulisi ilmi, mistä hän oli, mihin hänellä luultavasti oli pätevät syynsä. Kuitenkin pisti suupohjalainen väliin huomaamatta esiin jostakin sanasta, erittäinkin hänen kiivastuessaan, mutta silloin heti itä- tai länsisuomalainen jatkoi juttua.

— Mistäpäin olette kotoisin, jos saan luvan kysyä? sanoin.

— Mitä se teihin kuuluu, mist' m'nä olen? huudahti hän kiukkuisesti taaskin.

— Ei mitään, mutta kuulen vain, että olette pohjoisista päin, mutta ehkäpä ei aivan kaukaa, niin teki mieleni tietää olinko arvannut oikein.

Näin hänen katseestaan, että olin arvannut jotakuinkin paikalleen.

— Enhän mää pohjolaist' puhu.

— Ette, mutta kuulen minä sen kuitenkin.

— Niin minäkin kuulen että te olette Länsi-Suomesta. Hän nauroi.

— Niin olen.

Vähän taaskin mietittyään hän sanoi:

— Ilmajoelta minä olen, vaikka ei minun siitä tarvitse tiliä tehdä mistä olen, minulla on puhtaat kirjat.

Siihen tyydyin, vaikka luulinkin hänen pikemmin olevan jostakin muualta kuin mistä hän sanoi; ja "kirjojen" laita voi olla niin ja näin.

Hän näytti taaskin varsin levottomalta ja äkäiseltä, seisoi ja kuunteli oven puolella ja vetäytyi jälleen ikkunan luo kurkistamaan ulos. Käsitin, että hän pian ryhtyisi johonkin, ellen ennättäisi ennen häntä; sillä eipä hänkään saanut kauan hankkia, jos hän toimia aikoi.

Nyt rupesin hänen ulos kurkistellessaan pitämään peliä kasvoillani tuohon tyhjään huoneeseen, sillä minä seisoin oven kohdalla, vähän kauempana siitä. Katsoin hymyilevänä sinne, ravistin päätäni ja nyökkäsin vuoroin. Jossakin muussa tilaisuudessa olisi tämä ehkä saanut minut purskahtamaan nauruun, mutta nyt tein sitä pelko sydämessä, ettei se kenties onnistuisikaan, puhumattakaan siitä, että tämmöinen kuje oli minulle vastenmielinen. En katsonut ollenkaan ikkunaan päinkään, sillä hänen täytyi huomata minut selkänsä takana salakieltä puhumassa, jos kokeeni onnistuisi.

Hän kääntyikin nyt äkkiä ympäri.

Minä sävähdin ja katsoin sinnepäin. Sävähdykseni ei suinkaan ollut teeskenneltyä, mutta tässä se kyllä oli paikallaan.

— Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan, josta hän koetti kurkistaa kamariin.

— Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.

— Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään hammastensa välitse, — kun juuri äsken hankitte saattaa minut…

— Mitä tekemään?

— Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.

— Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan; voitte te uskoa, ettei ole.

Loin nopean silmäyksen kamariin.

— Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte ja nyökkäätte. Kyllä minä näin, vaikka luulitte, etten näkisi, kun seisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä on.

Hän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.

— Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin? Vaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen, sillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En ollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.

— Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä on ihminen.

— No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole, mutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te siitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan ostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, — ja menette matkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.

— Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä tiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en mene kiusallakaan ennen pois.

— Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. — Eikö se kehtaa silmiänsä näyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.

— Ei se tule teidän käskystänne.

— Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.

— Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on, niin siellä kumminkin on.

— Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.

Minä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni sokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.

— Pysykää siellä! sanoin ankarasti.

— Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin kyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.

— Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. — Jos siellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt huoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy sillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne…

Tämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa, jos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä aseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin mahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela liikkeissäni, ja aioin yrittää.

Hän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.

— Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin vakavasti.

Katsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni sivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt, joka voisi tulla avukseni.

— No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. — Mutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa; olisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi valehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole ketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai eikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.

— Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko siellä kukaan vai ei.

— Mikä on, ettette sano sitä?

— Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei koske teitä.

— Vai niin! Mutta minua huvittaa myöskin ottaa siitä tieto, koskipa se minua tai ei; enkä lähde, jumalavita, pois ennen kuin sen sanotte; minä olen itsepintainen mies. Kai teillä on syynne, miksi ette sano sitä. Ha, ha, hah.

— Mutta ettekö käsitä saattavan joskus olla etuakin näin myymäpaikassa, että outo luulee, ettei ole ketään lähellä.

— Mitä? ärjäisi hän

— Ja jos kumminkin on? jatkoin minä.

— Te olette kavala ihminen, sen minä sanon!

— Minkä vuoksi?

Hän ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi ilkeästi minuun.

— Ettekö nyt osta mitään muuta kuin nappeja ja neuloja myytäväksi, minä myisin mielelläni?

— Kyllä minä vielä ostan, sanoi hän vihaisesti, — enemmän kuin luulettekaan; minä ostan paljon, kun ehdin. Minä olen kovin utelias mies. Hän nauroi. — Tottapa sen kumminkin sanotte, onko se mies vai nainen, se teidän vieraanne.

— Lapsia noin houkutellaan.

— Ei sanonut. Mutta tiedän minä sen sittenkin, että se on nainen, sanoi hän matalammin, — koska te pelkäsitte ja sokerikirveen varren jätitte laatikon laidalle, ja mies olisi jo tullut ulos.

— Vai niin! sanoin ivallisesti. — Mutta voisi mies ajatella niinkin, että on hupaista kuunnella sivultapäin ja ilmestyä sitten vasta, ja väittely riidaksi kasvaisi. Mutta en minä senvuoksi sano, että niin on, ainoastaan että voisi niin olla.

— Hm. Saan minä sen tietää, kun odotan vähän; kyllä se sieltä lähtee, jos siellä joku on, sanoi hän puoliääneen, — ei hän tämmöisellä ilmalla kauan viitsi olla.

Hän kääntyi ikkunaa kohti.

— Ketä tuolla maalarin ikkunassa on, noin monta päätä, kaksi, kolme?

— Ne ovat lapsia.

— Ei täältä näe sinne tupaan, muuta kuin ikkunalle.

— Ei, mutta sieltä näkee hyvin tänne.

— Kuinka sieltä paremmin tänne näkee kuin täältäkään sinne?

— Se seisoo karsaassa tätä riviä kohti. Se on vähän sivullapäin ja ylempänä, tämä taas suorassa ja alempana. Sinne näkyy koko puodin sisus.

— En minä usko, että se sentään niin näkyy, se on teidän valheenne vain sekin.

— Totta kaiketi ylempää alas näkee huoneeseen, vaikka ei alhaalta ylös näekään. Näitte tekin äsken sisään, kun kävitte ikkunan sivuitse, sentähden että rakennus oli alempana. Minkä vuoksi sitä väittäisin, jos ei niin olisi?

— Niin oikein, kyllä niin voi ollakin, että sieltä tänne näkee. Päätyikkuna tuo on, ei muualta näe kuin siitä.

Hän kääntyi taaskin ikkunalle.

Varmaankaan en kauan voisi uskotella hänelle, etten ollut yksinäni.

Minun oli siis pakko hankkia itselleni heittokaluja muuallekin eikä ainoastaan sokerilaatikon ääreen, jota ei ollut hyvä lähestyäkään ensi tilassa, koska hän nyt tiesi varoakin siltä puolen.

Ikkunan vastaisella seinällä oli niin kutsuttu "fakki". Tämän eteen siirryin seisomaan, nojaten kyynärpäätäni siihen.

Hän silmänsä seurasivat minua; sitten hän kääntyi taaskin kurkistamaan ulos pimeään ja kuuntelemaan.

Fakin ylitse oli ladottuna ensin laudakolle vähäisiä kirjavia, lakkisia maaliastioita, vernissoja ym., noin puolen kilon painoisia, mutta niiden päälle oli laskettu muuta pienempää tavaraa, kengännasta- ja nallirasioita, sillä tilan ahtauden tähden ei ollut pikkutavaroita varten mitään lasikaappia myymäpöydällä. Näitä rasioita rupesin nyt rapistelemaan ja siirtelemään pois päältäpäin. Viereen. Täten voin noista maaliastioista saada tähänkin paikkaan patterin.

Vaikka liikuin hiljaa kuin hiiri kissan tuvassa ollessa noita siirrellessäni, huomasi hän sen kuitenkin.

— Mitä te siellä teette? huusi hän ärjyen taaskin.

— Miksi niin? Olenpa minä kotonani ja saan liikkua vapaasti, vieraalle tiliä tekemättä. Minä siivoan, lisäsin ikäänkuin lauhdutellen.

— Siivoatte! Aukon te olette tehnyt seinään.

— Aukon?

— Niin, hyllyyn. Luuletteko minua hulluksi? Mikä huone se on siellä toisella puolella?

Katsoin laudakon alle ja huomasin, että tavaroihin olikin syntynyt aukko. Tätä en ollut havainnut syystä että toinen laudakko varjosti seinän minulta, ja ajatukseni olivat kiinteästi tuossa hiljaaliikkumisessani.

Nyt valkeni minulle että ehkäpä tästä voisin hyötyä, jos vain oikein osaisin sanani laskea.

— Se on miesten huone, vastasin suoraan heti. Luultavasti hän tiesikin jo ennakolta, että niin oli.

— Minkä tähden siihen aukon olette tehnyt?

— Mitä kummallista siinä näette, onhan se tyhjä seinä? En ollut käsittävinäni hänen kysymystään.

— Niinpä juuri! Luuletteko etten käsitä aikeitanne.

— Mitä aikeita?

— Tahdotte koputtaa seinään… Mutta kun miehet ovat kaikki poissa…?

— Jaska on kotona. Ja tästä minä koputan silloin kun on miehille asiaa.

Asia olikin juuri niin paitsi että tein sen yhtä hyllyä ylempää, jossa oli vähemmän siirrettävää.

— Ja valehtelitte äsken, kun sanoitte että vaimoilla on rahaa lapsille antaa, vaikka isät ovat poissa.

— En minä ole valehdellut, eihän Jaskalla lapsia ole, hän on naimaton.

— Mutta ei hänkään kotona ole, koska tuolla kylässä sanottiin, että kaikki miehet olisivat poissa? Ja voittepa saada siitä tiedon heti, onko hän siellä vai ei, jos haluatte.

— Miten?

— Siten, että minä koputan seinään. Hän tulee heti, jos hän on siellä.

Oikaisin kättäni sinnepäin.

— Älkää koputtako! Koettakaas koputtaa! huusi hän hätäisesti.

— Mutta kun te haluatte tietää onko hän kotona ja koska syytätte minua valheesta, niin minä kuitenkin tahdon, että hän…

— En minä hänestä välitä! Mitä häntä tänne koputatte suotta? Pysykää rauhassa!

— Olkoon sitten siellä.

— Mikä se on, se Jaska?

— Se on entinen sotamies.

— Jahah, sanoi hän ylenkatseellisesti, — joku vanha rahjus.

— Ei ollenkaan, hän on mies parhaillansa, neljänkymmenen iässä, ja on kaartissa palvellut, ei sinne rahjukset kelpaa, kyllä siinä miestä on. Ehkäpä kuitenkin haluaisitte nähdä hänet. Hänkin on pohjoisesta päin kotoisin ja voisi tuntea teidät.

— Oletteko hullu? Mitä minä siitä Jaskasta? Ette tänne saa ketään koputtaa.

— Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua? Katsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin siirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän kulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa sisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.

— Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p—le vie, ison aikaa, huudahti hän; — kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on telkeessä sisältä.

— Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.

— Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi vieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän siellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?

— Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut tulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.

Tähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että sen pitäisi juuri olla vieras henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti ajatukseni.

— No niin, sanoi hän taaskin, — mutta se on sittenkin valhe; ei niin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.

— Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan tuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on kunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, — ja paljon enemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä maailma hukassa olisi.

— No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, — kunniallisiakin ihmisiä maailmassa.

Ja ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi:

— Minkä vuoksi te niin kaukaa olette tänne tullut, kun olette vielä nainenkin? Eikö tässä miestä tarvittaisi?

— Tämmöisessä toimessa, kun tässä on sahakin.

— Isäntäni tunsi minut ennakolta ja tiesi, että voisin täyttää paikkani — hänen vaatimuksensa eivät olekaan suuret — ja että hän voi uskoa omaisuutensa minun haltuuni.

— Mutta yksinäisessä paikassa…

— Hän tiesi senkin, etten ole pelkuri, vaan että voisin pitää puoleni tarvittaessa. Ja asuuhan tuossa miehet, Jaska nytkin kotona, mitä minulla olisi pelättävää?

— No ei mitään. Mutta ei se Jaska sentään nyt ole siellä, vaikka sanotte, koska minä en ole kuullut mitään liikettä sieltä. Aina mies jotakin tekee, kun on huoneessa. Minä olen nyt jo ollut tässä melkein tunnin, enkä ole sieltä mitään kuullut, vaikka olen pitänyt korvani auki.

— Ehkäpä hän on pannut maata.

— Missä sänky on?

— Tässä nurkassa.

— Ei mies niin hiljaa nuku; hän kuorsaa taikka hengittää kovaa, kyllä se tältä seinältä tänne kuuluisi.

— Tahi ehkä hän istuu ja paikkaa vaatteitaan.

— Totta hän joskus olisi laskenut sakset kädestään tahi sylkäissyt edes. Minulla on hyvät korvat. Ei siellä ketään ole.

— Mutta ehkäpä hän juuri onkin istunut kuuntelemassa teidän kovaa puhettanne.

— Mitä hän siitä kuuntelisi, kyllä maar puodeissa väliin kovaakin puhutaan? Hän alensi äänensä kuitenkin ja lisäsi: — Te vain koetatte eksyttää minua.

— Minä koputan niin saatte varman tiedon. Oikaisin taaskin kättäni sinne päin.

— Oletteko hullu, mitä minä sillä tiedolla? Älkää koskeko seinään, sanoi hän matalammin, — taikka…

— Taikka mitä?

— Mitä se teihin kuuluu? Te kyllä ymmärrätte. Tulkaa pois siitä tähän lähemmäksi, heti! Minä otan itse tiedon asiasta.

— En minä liiku paikaltani tästä.

— No, seisokaa paikallanne sitten ja älkää liikauttako jäsentäkään, kun minä kuuntelen.

Hän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja puolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren jatkoi:

— Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle, mutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!

Hän kallisti päätään ja kuunteli.

Rohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto, ainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.

— Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen, voiton hymy huulillaan, — ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista tuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.

En väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka kuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä, eikä minullakaan huono kuulo ollut.

— Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.

Hän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi noissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.

Pelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin olevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.

— Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän ivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.

Iva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä kävinhän siten jyrkästi asiaan.

— Niin ovat.

Hän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä harhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin hän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.

Sydämeni alkoi lyödä kovemmin.

— Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten kysymykseensä. — Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.

Hän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi syvemmälle.

— Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen lätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. — Sitäpaitsi saa noista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita siihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.

Niistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän käsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän ei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko onttoa nurkassa, jonka ne peittivät.

— Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, — kun tuossa on rautaakin?

— En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan ulkona.

Hän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.

— Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle, — tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni… Kyllä te olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä järkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna ja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan minä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää itseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää kierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian kuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean. Enkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö, yksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.

Hän kurkisti kamariin.

— Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän takana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.

— Patruunan sänkykamari.

— Mihin tuo ovi vie?

— Eteiseen.

— Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei suinkaan?

— Ei sanota.

— Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta. Ja tuokin ovi on telkeessä.

— Mitä tuommoiset ovet ovat, mies kerran potkaisee, niin ne lentää auki? Ne ovat hyvin hataraa tekoakin, näette.

— Niinpä niinkin, mutta ei sitä tehdä hiljaa. Ja tässä porstuaan vievässä ovessa on luja haka. Minä panen sen jo kiinni.

— Antakaa olla, sanoin tyynesti, — joku voi tulla milloin tahansa ja ovi on haassa; teette tyhmästi, jos suljette sen.

— Minä suljen sen jos tahdon.

Hän astui oven luo ja pani sen hakaan.

— Mutta sisäänpyrkijä juoksee toisen oven taakse, kun minä huudan. Ovi on auki eteiseen. Ja voi siellä olla useampikin ihminen ulkona näin lauantai-iltana, vaikkei niitä ilman vuoksi tänne näe; on juuri kylpemisen aikakin naapurissa, aina joku on liikkeellä.

— Niin no, kyllä minä sen sitten hakaan saan; on pieni asia, milloin se tapahtuu.

Hän kuunteli ovella vähän ja aukaisi haan. Sitten hän astui lampun luo ja väänsi sydäntä alemmaksi.

— Antakaa lampun olla! huusin minä — näettekö, maalarin ikkunassa on taaskin ihmisiä, ne katsovat tänne? Ja eukon kahvi huomiseksi on vielä ostamatta, hänelle tulee kiire puotiin, kun kuulee jo suljettavan.

— Lapsia siellä on, eivät ne mitään huomaa.

Hän puhui nyt tyynesti ja näytti vähemmän ärtyiseltä ja päättävämmältä.

— Siinä on äiti ja yksi pojista.

— Eipä siinä äitiä ole, väitti hän, — ne ovat vähäisiä molemmat.

— Hän on pikkuinen ihminen; näettehän, ettei lapsella noin isoa palmikkoa ole kuin hänellä on pään päälle kierrettynä. Ja vilkas ihminen hän onkin, kyllä hän teidän liikkeenne sinne huomaa. Näettekö, hän nostaa päätään ja katsoo nyt varmaan juuri tänne? Vääntäkää heti tuli ylös!

— No, ei suinkaan hän siinä koko iltaa ole, sanoi mies, vääntäen ylös sydämen, — saan minä sen sittenkin alas. Mitä se siinä häärää, se akka?

— Hän pesee pöytää ja ikkunapenkkiä.

— Kello lyö kuusi jo heti, ei tässä ennätä kauan odotella, kyllä nyt jo saakin pyhäksi puodin sulkea.

Hän irrotti myymäpöydän ulkopuolista ikkunaluukkua seinästä ja alkoi sitä sulkea, siten että itse seisoi sen varjossa, ja työnsi sitä päin kuvakaappia, joka oli myymäpöydällä lähellä ikkunaa.

— Kuvakaappi näkyy maalarille, sanoin kylmästi, — ja jos suljette nyt ikkunan, näkevät he sen siinä ja tulevat juuri siitä arvailemaan, ettei täällä ole oikein asiat, kun näin aikaisin suljetaan ja kun tekin kaappinenne vielä olette täällä. Vaimo näkee sitäpaitsi kaappinne sivusta minut tässä ja tietää siis, etten minä sulje.

— Nähkööt, eivät he kumminkaan sitten enää sisään näe, kun luukut on suljettu.

— Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on korkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko molemmin puolin.

— Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.

— Näkee, puolivälistä pihaa jo.

— No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa tuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi ilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. — Mutta taitaa ollakin paras, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän sittenkin saan.

Hän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.

— Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko pihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.

Poika lähti samassa ikkunasta.

— Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä. Samassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin odottaa pahinta.

— Ahah, sanoi hän naurahtaen — jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin tuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja kaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.

Hän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja kimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja luvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.

Nyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti piipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.

— Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka jos siellä olisi joku ulkonakin.

Laskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan, ennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä siihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli vinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea kääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen, vaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä. Piipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän kirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi eikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia kokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään, lopetti hän:

— Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, — sillä tämä vinoveräjäkin kääntyisi.

— Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.

— Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt minua koko illan, mutta… mutta… ventta, ventta korven norven, ja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö antaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.

— En.

— Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta. Mutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut katua, mutta samapa sekin.

Hän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään luukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan ensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi oli tiellä.

Nostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein epätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.

Hän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen liikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.

— Seisokaa paikallanne, huusi hän, — koettakaapa liikkua siitä tai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee? Jopa nyt p—u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä muutenkin on.

Hän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.

Seisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen — tunsin etten kauan kestäisi — epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan pakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.

Voi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se Jaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti päälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi edes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime ajatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut sielustani.

— Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä kääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään näkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.

Hän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.

— Ei mitään. Hän astui takaisin.

Nyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi poikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas toiselle puolelle.

— Hiljaa, huusin minä, — joku tulee!

Kuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän sielun kuin ruumiin korvilla — en ole milloinkaan voinut selvittää sitä — niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa kuin kuuloa; minä vain tiesin varmasti, että joku tuli. Olin melkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.

Hän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja kuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.

— Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi minunkin kuuleman.

— Eipäs, kuunnelkaahan!

Huomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä ikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.

— Totta tuhannen… te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos vain ehtisin…

— Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos, ajattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.

Askeleet tulivat lähemmäksi.

— Mikä se on?

Hän katsoi kysyvästi minuun.

— Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.

— Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa, vanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.

Nyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.

Useita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten kummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta aivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa mainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten asiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka huomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun sanoen:

— Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja teki sen.

— Älkää sulkeko, huusin minä.

— En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!

Hän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko minulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.

— Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.

— Suu kiinni! ärjäisi hän.

— Ei!

Hän astui myymäpöytää lähemmäksi.

— P—kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, — kun minun juuri piti… Hän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. — Hiljaa! minä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin jumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret kaupat.

Hän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.

— Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, — ja apua telkeestäkin on. Hän astui ovelle ja kuunteli.

Sieluni huusi palavasti apua.

Askeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan. Rosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä siinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.

— Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun katseen, joka puhui enemmän kuin sanat, — pitäkää nyt suunne kiinni, jos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven. Mutta jos huudatte, on se viimeinen hetkenne … Ei minun kanssani leikitellä, olen minä semmoinen mies. Muistakaa se! Nyt sen kuulitte.

Minä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni. Mutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino pelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä mies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän aikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken huutaisikaan.

Taaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.

Askeleet tulivat porstuaan ja pysähtyivät puodin oven taa. Niinkuin lukija jo edellisestä muistanee, tämä ovi kävi porstuaan, eikä suoraan ulos. Ovea koetettiin avata.

— Avatkaa ovi! huusin minä niin kovaa, että se kuului porstuaan.

Katala kulkuri astui taaskin äänettömin askelin äkkiä lähemmäksi ja sanoi hampaitaan kiristellen:

— Tukitteko suunne, taikka minä raivostun, ja silloin saatte nähdä, miten teidän käy!

Hän astui äkkiä päin sokerilaatikkoa ja oikaisi kättään kirvestä kohti.

Hänen katseensa ja tuo tukahutettu karjunta hänen kurkustaan oli hirveä. Hän oli kamala kiukusta.

— Ss, hiljaa, se kuuluu, sanoin minä, ja astuin myöskin nopeasti siihen, — en minä pahaa tarkoita.

— Mitä? Olen teitä jo kyllin kauan kärsinyt; loppu tästä tulla pitää. Mutta olettepa te ymmärtäväinen ihminen, — hän muutti äkkiä äänensä imartelevaksi ja katse tuli kavalaksi, — pitäkää nyt järki päässänne ja olkaa hiljaa, niin voimme yhdessä tehdä ne suuret kaupat. Se käy nopeasti, annatte minulle avaimet, hi hi hi, minä jaan kanssanne. Sitten voitte sanoa mitä tahdotte, kun olen mennyt. Mutta jos ette… niin saan minä teidät vaikenemaan, ja teen ne yksin. Haka on luja.

Valitkaa!

Hänen muotonsa oli taaskin pelottava. Hänen silmänsä saivat vihreän kiillon.

Tuskin voin hillitä inhoani purkautumasta sanoihin jo hänen esittäessään tuota kurjaa jakamista — jos se muuten oli todelliseksi aiottukaan —, mutta varovaisuus kuitenkin antoi malttia.

— Vaiti! vastasin siis tyynesti. — Luulisin teidänkin ymmärtävän sen, että tänne tulee ihmisiä heti. Ja muistakaa, ettette tule lähelleni! Tekin tunnette minut, jos minäkin teidät.

Katsoin rohkeasti häneen. Tunsin itsessäni uskallusta taaskin.

— Ei se aukene! sanoi samassa miehen ääni oven takaa. — Ei avain liiku, onko se salvassa?

Tämä luuli käskyni oven avaamisesta koskeneen häntä ja oli koko sanailumme ajan turhaan koettanut saada avainta liikkumaan.

— On, huusin minä, — ja haassakin! Täällä on eräs mies sisäpuolella, joka sen sulki, mutta hän avaa sen heti. Älkää menkö oven taa, kyllä se avataan.

— Avatkaa ovi pian! lisäsin käskevästi.

— Kun ette tuki leukaanne! Tietäisin minä vain, minkämoinen tuo on tuolla, ja ettei ole muita lähellä… sanoi heittiö.

Hän näytti epäröivältä ja seisoi silmänräpäyksen pää alaspäin. Kädet olivat nyrkissä ja hän kiristeli hampaitaan. Näkyi miten hän taisteli halun ja pelon välillä. Tietysti olisi hän minut voittanut, jos olisi ryhtynyt väkivaltaan.

— Teidät saataisiin heti kiinni, sanoin kylmästi, — ei tänään ole monta ihmistä liikkunut, jäljet näkyvät pehmeässä lumessa; lumen tulo lakkaa yöksi, kun sitä on koko päivän kestänyt, ja lyhtyjä tässä talossa on kyllä, sekä miehiä joka puolelta etsimään: he tulevat pian kotiin.

Nähtävästi hän oli vieläkin kahden vaiheilla, mutta kääntyi kuitenkin myymäpöydän luukkua kohti, siitä rynnätäkseen.

Ovessa oli heleä-ääninen, iso tiuku, joka kuului läpi koko huonerivin ja ulos pihaan. Tämä laitos oli sentähden tehty, että koska tässä syrjäisessä paikassa väliin oli lomahetkiäkin, jolloin ei käynyt ostajia niinkuin tänäänkin — niin voi myyjä sulkea oven ja mennä sisähuoneisiin tai ulos, ja tiu'un helinästä saada tiedon, että oli ostajia oven takana. Ellei tiu'un ääni ulottunut, juoksi Juhon vaimo tai lapset sanomaan myyjälle.

Kulkurin nyt kääntyessä myymäpöydän luukkua kohti huusin äkkiä:

— Soittakaa kovaa!

— Mitä? huudahti hän ja pysähtyi vähän. — Mitä minä soitan? Kulkunen rupesi heti kimakasti ja hätäisesti soimaan.

Mies hätkähti ja katsoi taaksensa ylös.

— No tulinen… kun en tuota nuoraa ole nähnyt. Mitä varten soittaa käskitte? Sanokaa!

— Sitä varten, että Juhon vaimo tulee heti tänne, kun soi, ja voin minä nyt antaa hänelle käskyn.

— Uskaltakaapa!

— Kuunnellaan.

Ja olikin kulmakamarin ovi avattu, sillä porstuan perältä kuulin vaimon sanovan jotakin.

— Kyllä hän sisällä on, vastasi ensimmäinen ääni oven takaa, — mutta siellä on joku mies, hän sanoo, joka on pannut oven hakaan, eikä avaa sitä, vaikka hän on huutanut ja käskenyt avata. Sieltä kuuluu kuin väittelyä, en minä ymmärrä, mitä se on. Olisin mennyt toisen oven taa, mutta hän kielsi tästä lähtemästä ja käski soittaa.

Vaimo tuli nyt lähemmäksi ja he puhuivat hiljaa.

— Jos menen tästä toisen oven taa, sanoi sama ääni kysyvästi.

— Ei, ei, huusin minä, — kyllä tämä avataan.

Jos olisin jättänyt paikkani ja lähtenyt kamarin ovelta salpaa avaamaan olisi mies juossut perässäni, ja ken tietää miten olisi käynyt lopuksi, kun toinen ovi oli haassa.

— Avatkaa pian, tai se on myöhäistä, kun tulee muita ihmisiä, ja ryntäävät toisen oven kautta sisään; sillä jos ette avaa, niin huudan apua. Näette, että rohkenen huutaa. — Kyllä hän pian menee, kun saa kauppansa, lisäsin tyynesti.

Nuo viime sanani virkoin parhaasta päästä sillä mielellä, ettei hänen olisi vaikea peräytyä, vaikkei uskoisikaan sanojani tositarkoituksella sanotuiksi.

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain julmasti minuun kuin häkissä oleva ärsytetty tiikeri ja avasi oven.

Helpotuksen huokaus kohosi rinnastani. Kiitin Jumalaa sielussani, sillä käsitin, ettei nyt enää olisi hätää ja miehetkin jo pian tulisivat kotiin. Kuitenkin sykki sydämeni nyt vielä kovemmin, ja nyt vasta tunsin vavistusta, sillä tähän asti oli ponnistus estänyt sen!

Ovi aukeni ja sisään astui hyvin lyhyt, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen ukko.

— Mitä ovi haassa tekee? kysyi tämä terävästi katsoen kulkuriin ja mitaten häntä silmillään.

— Me olimme täällä vain kaupanteossa, vastasi jälkimmäinen, — ja panimme sen kiinni, ettei kukaan häiritsisi meitä; minä teen paljon kauppaa.

— Ei se ole tosi, väitin minä, — kielsin minä teitä sulkemasta, ettekä te ole markankaan edestä vielä ostanut, vaikka täällä jo olette ollut toista tuntia ja koko ajan puhunut suurista kaupoista.

Tahdoin, että ukko heti saisi selvän käsityksen asemasta.

— Käskittehän te sulkea itse! huusi kulkuri luoden murhaavan katseen minuun. — Mitä te sitä kiellätte?

— Minäkö?!

— Niin juuri te!

Ukko siirtyi tämän puhelun aikana ikkunan ääreen kuvakaapin viereen seisomaan. Minäkin astuin vähän kauemmaksi.

— Kuulin minäkin, sanoi hän, — että te huusitte ja kielsitte sulkemasta. Mitä semmoiset vehkeet ovat?

— Mitä kummallista siinä on? Ettekö näe, että minä olen nuori mies, eikö nainen minuun voisi rakastua, sanoi edellinen röyhkeästi nauraen, — vaikkei hän sitä tahdo myöntää enempää kuin Potifarin emäntä ennen maailmassa? Mutta mitä vanhat enää semmoisia asioita käsittävät! Hih hih hih.

— Suusi kiinni, hävytön! Kun kehtaatkin!

Ja ukko ruiskaisi ihan kuin sanojensa vahvistukseksi suullisen mustaa mehua pitkänä juovana yli lattian ovea kohti. Tuommoinen suun purkaus oli aina ennen inhoittanut minua, mutta nyt oli se minusta niin paikallaan, että olisin oikein halunnut kiittää ukkoa siitä.

— Tee kauppasi ja lähde matkaasi! lisäsi hän.

Itse en viitsinyt tuhlata sanaakaan vastaukseksi hävyttömyyteen.

— Mitä sinä ukkorahjus puhut, ärjäisi tämä, käsi puristuneena nyrkkiin ja katsoen kiukkuisesti ukkoon, — tahdotkos?

— Katso niin pahasti kuin tahdot, vastasi viimemainittu tyynesti, työnsi puhuessaan vasemman jalkansa vähän etemmäksi ja nojasi oikean olkansa päin kuvakaappia, saadakseen mukavamman asennon katsoessaan kulkuria silmiin. — Luuletko että minä sinua pelkään?

Ukosta kyllä näki, ettei se ollut tyhjää kerskausta, vaikka hän oli kolmannen osan lyhyempi ja arvattavasti kaksi kertaa niin vahva kuin toinen. Hänen mustat silmänsä säteilivät tuuheain kulmakarvain alta kuin kaksi mustaa timanttia. Hänen tummanruskeat kasvonsa, joita ympäröivät pitkät, mustat, vähän harmahtuneet hiukset ja parta, osoittivat lujine piirteineen tyyntä rohkeutta. Hänen ruumiinsa oli tanakka, maasta asti, kuten sanotaan.

Ukon sanoille antoi lisää pontta se, että hänen vasemmalla lonkallaan, etupuoleen siirrettynä, riippui vaskihelainen tuppi, josta pisti ulos visapäinen, myöskin vaskella helattu puukonpää.

Lurjukseen teki ukon pontevuus heti vaikutuksensa.

— Noh, en minä mitään pahaa tarkoittanut. En minä ole mikään paha mies, sanoi hän, heitettyään silmäyksen ukkoon; — minä olen hyvä mies, minä, vaikka vähän kiivas.

— Antakaa nyt vain vaarille tavaraa, jatkoi hän toimeliaasti minuun kääntyen, — ei minulla kiire ole, jotta vaari kerkeää kotiin, kun on paha ilma.

— Mutta sanoitte äsken tullessanne olevan kiireen, vastasin minä, joka en suinkaan tahtonut ukkoa ensiksi pois päästää; — vaari on vain hyvä ja odottaa kunnes me lopetamme kauppamme.

— Kyllä minä odotan, sanoi ukko.

— Ei, teidän pitää antaa vaarille ensiksi, ärjäisi kulkuri kiivaasti.

— Mitä sinä huudat? virkahti ukko taaskin. — Pidä pienempää suuta.

— Suu kiinni, taikka, tiuskaisi edellinen luoden julman silmäyksen ukkoon.

Hän seisoi keskellä vähäistä lattiaa, kääntyi ja katsahti sokerilaatikkoa kohti josta kirvesvarsi pisti ulos, sitten hänen katseensa lensi minuun, joka seisoin edempänä myymäpöydän kulman kohdalla; hän näytti epäröivältä. Näin selvästi, että hänellä olisi ollut halu hyökätä meidän molempain kimppuun ja että hän juuri kuin punnitsi meidän yhdistettyjä voimiamme. Hän vetäytyi jo pari askelta lähemmäksi tuota mainittua laatikkoa, vaikka selin siihen.

— Kahvia varmaan ostatte, sitä jota ennenkin, sanoin ukolle ja astuin nopeasti sen laatikon luo, jossa parasta kahvia oli ja joka oli sokerilaatikon vieressä.

— Niin, kahvia, samaa vain, ja sokeria, puoli naulaa kumpaakin.

— Minä tein tötterön, vedin auki laatikon ja punnitsin kahvin. Mutta jättäen tämän toimen puoliväliin sanoin:

— Ehkäpä saan tarjota vaarille vähän nuuskaa ensiksi kaupan aluksi.

— Kiitoksia paljon, koska hyvä pahaa tekee? vastasi ukko.

— Saanko teillekin tarjota? sanoin kulkurille, täyttäessäni ukkoa varten pöntöstä myymäpöydän alta tötteröä, jonka juuri olin paperiliuskasta kivertänyt.

— En minä nuuskaa, vastasi tämä äreästi. — Mitä sen nuuskan kanssa nyt aikaa kulutatte?

Menin antamaan nuuskaa ukolle.

Nyt olisi edellisellä tosin ollut tilaisuus anastaa sokerikirves siitä, mutta hän uskoi nyt, että minulla oli aikomus antaa ukolle ensiksi hänen ostoksensa. Hän seisoi siis ja odotti vain selin myymäpöytään, seuraten minua silmillään. Minä kyllä tiesin, miten tärkeä ukon lähtö hänelle olisi, ja ettei hän siis vielä uskaltaisi anastaa kirvestä. Ja samalla oli hänelläkin tieto siitä, että hän nyt oli kylliksi lähellä saadakseen sen, jos tahtoisi; mutta vastapainona oli vakuutus siitä, että minä nyt varmaan aioin päästää ukon lähtemään, koska olin rohjennut jättää kirveen siihen.

Olen monesti itsekin huomannut tuon tekoni uhkarohkeaksi, että jätin hänet kirveen vartijaksi. Mutta tahdoin ehdottomasti antaa ukolle merkin, sillä hän näytti ylen välinpitämättömältä tuosta roistosta, ja ajattelin siis, että hän ehkä ei käsittäisi koko vaaraani eikä viitsisikään tällä ilmalla olla kauan puodissa, vaikkei hän sanonutkaan kiirettä olevan. Samalla oli myöskin tarkoitukseni antaa ukolle häneen itseensäkin nähden varoitus. Antaessani tötterön ukolle katsoin pyytävästi häneen, ettei hän kiirehtisi pois. Hän vastasi samoin silmäyksellä vastaanottaessaan tötterön ja kiittäessään. Näin, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni. Ehkä hän olisi ollut pyytämättänikin, mutta minä tunsin niin suurta ahdistusta, etten olisi voinut rauhassa odottaa asiain menoa. Huolettoman näköisenä palasin sitten entiselle paikalleni.

Kulkuri kääntyi nyt sivuttain päin myymäpöytää, nojaten siihen. Hänen sormensa leikkivät pöydällä.

Sidoin kahvitötterön kiinni ja laskin sen pöydälle. Mutta nyt kun oli sokeria punnittava, työnsin äkkiä sokerikirveen laatikon sisälle ja laatikon kiinni.

— Ettepä te punninnutkaan vaarille sokeria, vaan lykkäsitte kiinni laatikonkin, huudahti hän kummeksuen ja vihaisesti, pettyneen näköisenä.

— Lupasihan vaari odottaa niin kauan kuin te lopetatte ostoksenne.

— Mitä kureja ne on? Kun kerran aloititte vaarin kanssa kaupanteon, niin tehkää se loppuun asti, että hän pääsee kotiin; hänellä on pitkä matka ja muori odottaa kahvia. Mitä ihmistä tämmöisellä säällä täällä kiusaatte!

— Ei ikään odotakaan hän sitä niin kovin. Ei minulla pitkä matka ole, älä minua surkeile; en minä tässä kiusaannu, olen jo kylpenytkin. Eikä minulla kiirettä ole, kuten sanoinkin, antakaa hänelle vain ensiksi, joka ensiksi tullutkin on.

— Ei vaarin kiire ole matkan vuoksi, väitin minäkin — hän on melkein naapurista.

— Mutta minä teen paljon kauppaa, enkä ole vielä oikein alkanutkaan, ei vaari, vanha mies, täällä niin kauan viitsi olla. Minä teen suuria kauppoja.

— Noh, tee vain, kukapa sinua estää? Kyllä minä tässä voin katsella, kun suuriakin kauppoja tehdään, koska aikaa on.

— Mutta te häiritsette meitä kaupanteossa. Miksi ette osta mitä ostatte ja mene matkaanne?

— En minä sekaannu kenenkään kauppaan. Ja kylläpä tässä saa olla toinen niinkuin toinenkin.

— Mutta kun on tullut pimeä jo, niin en minä tänä iltana aio mihinkään enää mennäkään, jos minua menemään pyydätte; niin otan tässä talossa yösijani, tottapa se annetaan, sillä eihän matkustavaiselta saa yösijaa kieltää. Onpa täällä huoneita kyllä tässäkin talossa; minä otan eri huoneen, ha ha hah.

— Ei suinkaan sinulle tässä talossa huonetta taideta antaa, ei tämä kestikievari ole, sanoi ukko tyynesti kuin ennenkin, — mutta kyllä tuolla on toisia rivejä alhaalla, mene sinne pyytämään. Kyllä nyt miehetkin kohdakkoin kotiin tulevat, että yösijan saat.

— En minä mihinkään osaa, minä olen outo.

— Tuossa ne ovat vähän tämän rivin alapuolella, ei siinä eksy. Ja tulen minäkin oppaaksi, että osaat. Pane nyt joutuin vain kaupat luistamaan.

— Niin, sanoin minä, — aloitetaan nyt heti ne suuret kaupat; mitä nyt ensiksi otan esiin?

Kulkuri kääntyi ärtyisesti minuun.

— En minä tuon ukon aikana niitä tee, ei hänen tarvitse saada kuulla hintoja. Mitä häntä tähän pysäytitte? Olemmepa tässä olleet kahdenkesken jo ylitse tunnin, kyllä vieläkin voimme olla sen aikaa kuin kauppaa teemme, ei siinä todistajaa tarvita. Sitten ne tahtovat ottaa samoilla hinnoilla, kun saavat tiedon, millä minäkin olen ostanut. Antakaa ukolle hänen kahvinsa ja sokerinsa, että hän saa mennä.

Hän seisoi selkä päin ukkoa. Hänen katseensa oli nytkin uhkaavan käskevä.

— En minä sinun hinnoistasi välitä, sanoi ukko järkähtämättömän tyynesti, — enkä käy niitä juoruamassa; osta niin paljon kuin haluat ja jaksat, ja niin halvalla kuin saat.

— Mutta en minä usko teitä, en minä usko outoa, eikä minun tarvitsekaan uskoa.

— Ole uskomatta sitten.

— Kyllä te vaaria voitte uskoa, sanoin minä johtaakseni hänet taaskin toisaalle, — näette sen päältäkin että hän on kunnon ukko. Tehkää vapaasti kauppanne. Ja voin minä sanoa hinnat hiljempääkin, onpa teillä hyvä kuulo.

— En minä tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. — Te pysäytitte hänet tähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko illan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat jo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron isännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän kanssanne.

— Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että kamarissa tuolla on joku, en minä sitä sanonut. Ja samoin väititte, että miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.

Tahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut. Kulkuri tähtäsi minuun julman katseen.

— Olette te valehdellut, huusi hän, — aina te valehtelette! Itse tiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa valehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.

— Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä kiusaa, sanoi ukko taaskin, — taikka jos et mitään osta, niin lähde pois.

— Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto ja astui lähemmäksi häntä. — Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin heitetty!

Hän seisoi hyökkäykseen valmiina.

Pelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa, ja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.

— Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään heitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta; ainoastaan silmät leimahtivat. — Pysy rauhassa, taikka sinun käy huonosti!

Kulkuri kääntyi minuun.

Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas värähtäen pois käteni.

— Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta, — joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy ahtaasti, niinkuin äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.

Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli ilkeää.

— Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin kiinni laatikkoa sivusta.

— Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin; minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.

Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli nauravinaan.

— Ette tule tälle puolelle! sanoin.

— Mitä sinä siellä teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. — Jos et vain ole rauhassa, niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?

— Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?

— Seiso siivosti sitten!

Kulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän. Hän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin kaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin painoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko hyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli myymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään hän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon puolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen heikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut valaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. — Kaappi ei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden säilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain olisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme, jos se olisi käynyt päinsä!

Mutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen mieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt vaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri hyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata ja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta anastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja olihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen myyjänä.

Hän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.

— Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, — minun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole oltu, ilman vuoksi.

Koetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän olisi uskonut myöhästyneensä.

— Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; — kyllä ne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli on nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan vain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten kuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.

— Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.

— Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.

— Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?

— Ei, työmies vaan.

— Minkä tähden häntä odotatte?

— Minulla on hänelle vähän sanomista.

— Mitä sanomista? tiuskaisi hän.

— Mitä se teihin kuuluu?

Minua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.

— Jaa mitäkö? huusi hän. — Te aiotte puhua minusta.

— Eikö teistä puhua saisi?

— Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja parjauksia.

— En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan teille tiliä tekemään sanoistani.

— Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.

— Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko taaskin.

— Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne sekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.

— Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.

— Nyt tullaan! huudahdin minä.

Heti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen keskenään; he menivät leipomatupaan.

— Se on Juhon ääni.

Nostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti puhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan lähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä pelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä hetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin astua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua kauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään minuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä, miehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään. Nostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.

Kuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään luukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.

— Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin luukun alas, niin että se paukahti.

— Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja astuen askeleen eteenpäin. — Mitä sinä häntä komennat? Mitä sinä käsket täällä, ja tietä häneltä suljet?

— Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

— Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule pois sinä siitä.

— Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

— Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut koulupoika.

— Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun kääntyen; — kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

— Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi. Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään, koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat sanoivat: — Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan. Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

— Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. — Joko käskitte hänen tulla?

— Jo.

— Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

— Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

— Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli? Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun, mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho; näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki miesten naamat.

— No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän äkisti. — Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin, että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: — Minä lähden heti pois.

— Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

— Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

— Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

— Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. — Koko illan olette minua pilkannut! Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

— Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna katsoa siihen?

— En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä naurettavaksi.

— Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan — niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli selkäänsä.

— Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, — minä tahdon katsoa kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

— Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

— Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. — Kuka sinusta pilkkaa tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

— Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen minulle, — te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä, kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

— Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, — tänä iltana katsoa kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

— Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille puolelle.

— No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat tanssivat tulista vauhtia ohitse.

— Ei kelpaa, huudahdin minä, — ei siinä mitään ehdi näkemään. Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

— Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle, — olkaa hyvä ja sanokaa.

— Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

— Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi, ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia. Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin näyttelemisen.

— Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta pidättää pientä voitonhymyä, — kun saatte näin paljon rahaa yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä käyntiänne.

— Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen, ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas portaita.

— Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, — kun se oli niin pitkäkin.

— Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, — silmät mulkoilivat päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

— Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, — se oli hullu.

— Ei se hullu ollut, väitti ukko, — se oli ilkeä, kyllä sitä siinä oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja, mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

— Oli se hullu, toisti Jaska, — kyllä sen näki. Kun ei tahtonut näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se sitten hullu ole, semmoinen?

— Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

— Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, — en minäkään sitä oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte peloissanne.

— Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi? sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi, koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

— Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

— Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, — kun se kiroo niin kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

— Mutta se oli paha, sanoi Jaska, — kun se lähti menemään, outo mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu, ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. — Ei se poika taida olla ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, — kyllä se tiensä osaa, ei sitä surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän minulle.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu kädessään luokseni.

— Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

— Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, — se kannu on tuolla eteisessä.

— Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä, kysyin, — näytätte niin alakuloiselta?

— En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut teidän tähtenne.

— Minun tähteni…

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä illallisten tapausten kanssa.

— Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

— Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka täällä oli eilen illalla.

— En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta, eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin… Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

— Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä, miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle, minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

— No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, — antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään, kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.

Mieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun suhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka lauantai-iltanakin oli siellä.

Otin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen kuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä pelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen olin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan lähettämänä hätääni.

— Kaipa se niin olikin, vastasi hän, — sillä en minä juuri aikonut lähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi: — mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi vähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. — Olkoon sitten, minä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt vain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt talosta, niin pysähdyin ja ajattelin: — jos pyörrän takaisin, koska ei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne pakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista palatakin, että ajattelin: — mennään nyt sitten vain, koska sitä pitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin että hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin Jumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan, ettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta, jos en siitä olisi päässyt sisään.

— Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka ja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.

— Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se sennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se hullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä pahat nahassa oli.

— Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi kauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin nuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.

— Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi, vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois, vaikka olisitte käskenytkin.

— Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään, sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti todistanut häntä vastaan.

— Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä — ja onko muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä, mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.

Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".

Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään kuvakaappimiehestä.

PIENIÄ KERTOELMIA

I.

PUNAINEN LINTU

(Kansantarun mukaan)

Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja avaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan. Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä taru kertoo.

Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä, Korvenkoski nimeltä.

Aamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua, joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään. Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.

Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä, Reetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.

— Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, — että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.

— Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.

— On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun ei voi auttaa yhtään. — Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan. Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat kuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se tullakseen on.

— Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia? Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö; rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee puhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. — Niin, kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!

— Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.

— Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, — huomasitkos?

— En. Mitä minä olisin huomannut?

— Se lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.

— Mikä?

— Lintu.

— Lintu!

— Niin, punainen.

— Rut…? — Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.

— Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; — ei se taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman oma olet, niinkuin me muutkin.

Hän juoksi kiireesti sisään.

Allapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän nosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi sadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.

— Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa hiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa kumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä, hiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat olevan?

Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen lähestyi kotomäkeä, josta jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle, talollensa. Mutta kun hän siinä astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.

— Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauan tekee? arveli itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan akkunasta. Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt vasta lentoa oli. Eikä sitten tule sisälle tietoineen, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on? Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. — Kai tässä täytyy panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä tiesi tulevan, että olisi keittänyt näin varhain, aurinko vielä taivaanlaella.

Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen, kaatoi siihen vettä sangosta ja työnsi reppänän auki, iski tulta, sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta, niin että pian remahti hyvä roihu padan ympärillä. Sitten hän otti tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitan avaimen peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.

Pekka asettui heti puuvajan oven suljettuaan ovipielessä olevasta seinäraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauan tähystellä tarvinnut, ennenkuin hän mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan keskikohdalla ilmassa.

— Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne, sanoi hän hiljaa. Ja samalla hän näki selvästi, miten se laskeutui alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppänän ääreen.

— Vai niin, siinäkös näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin, tuumaili Pekka. — Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olisipa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. Kas, kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä jokapuolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun kerran tiedän aikeesi. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan.

Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauan viipyä ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi, kun pihaan tulin.

— Joko avattiin reppänä tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas vain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin heti. — No, eukko menee aittaan jauhoja noutamaan. Ja odottaisi siksi, kun se palaa sieltä. Asuuko 'punainen' nyt yksin pirtissä sen aikaa.

Pekka isäntä odotti kunnes hänen vaimonsa ehti mennä sisään aitasta jauhoineen. Sitten lähti hänkin tupaan.

— Keitätkö puuroa? kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei eukko ehtisi mitään kysymystä tehdä, vaan hän itse voisi puhelua johtaa. Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa.

— Mitä rattailla? Minnekä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn aikana?

— Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret ilman minua kuivilla heinillä.

— Mutta aamulla tarvitsee niittää.

— Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä pitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin päivän loman saa ottaa kesässä, jolla isot lapset on.

— Mutta mihinkä sinä sitten…?

— Kaupunkiin.

— Mitä sinä siellä, nyt juuri?

— Tuon vähän viinoja.

— No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin… Pekka tahtoi väliin vähän maistella.

— Ei siinä nyt auta estelyt, vastasi hän, heittäytyi selälleen sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta kattoon. — Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna varhain, lisäsi hän, niin lähden kuin lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän vara; minä otan Heikin mukaani hevosta toimittamaan. Pane rieskat ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunginmatka mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan nikusista ja voita rasiaan. Ja leiviskän voipytty mukaan, jotta rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillaikaa, kun puuron keität.

Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista tahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä hätävalhe loukannut. — Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. — Pekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi.

Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa virttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.

Jo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta päreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.

Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.

— Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. — Onko siellä ruttoa kylässä?

Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän kurkihirren alta kätköstään.

— Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän huolettomalla äänellä, — mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän suuhun pari mansikkaa.

Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia marjoja isän hymyilevään suuhun.

— Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, — jopa kai!

— Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet housuntaskuissa. — Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.

— Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka nyt myöskin aukaisi suunsa.

— Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. — Juokaa syksyllä, kun vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen nyt viinojen tähden.

— Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon, höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. — Eipä hän ennen ole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon muulloinkaan.

Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen mielihyvikseen tokaisi vastaan:

— Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.

Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä lujalla äänellä:

— Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä, niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten kaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on vähän ostajia.

Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu aitasta.

Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä. Sitten hän astui matkalippaan luo sanoen:

— Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin? Puhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että sen alle jäi ontto.

— Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki raolleen ja meni maata taaskin.

— Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, — ei tässä auta kauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille.

Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden silmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven lehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.

Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten heräävinään.

— Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin yöllä. Hän nousi istualleen. — Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.

Hän meni ja painoi vakan lukkoon.

— Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti itseään rivasta.

Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.

Aamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka lyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.

— Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa höpisten, — täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.

Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.

— Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään, sanoi hän.

* * * * *

Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas sitä ei vetelästä suosta saisi.

Mutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.

— Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.

Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.

— Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, — eipä siellä lintuakaan ole näkyvissä?

— Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja minkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä edellä ehdin, niin minä varron.

— Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi —?

— Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan, niinkuin sinä.

Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran päällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt enää uusia kysymyksiä tehdä.

— Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan päälle selkäänsä, — mutta pojan tähden… Ja onpahan muutenkin akka mies aseetonna.

Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen. Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä. Sitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja aina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa univirret hän veteli.

Sen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja ampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.

Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin tarttuneet.

Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin ehtinyt hevosineen.

Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa. Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:

— Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.

Kodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se tiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.

* * * * *

Mutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit sodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.

Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.

Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin hyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä täynnä.

Sanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi kun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.

— Kuollut on oikein, sanoi isä, — mutta lujalle on ottanut, paljon on verta purskunut.

Hän sulki taaskin vakan.

Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he lapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten semmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän avannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.

Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'

Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.

II.

MUUAN HÄÄJUTTU

Tiina oli saanut omituisen päähänpiston, sen nähkääs, että hänkin tahtoo häät, koska hänen molemmat tyttärensäkin olivat häät pitäneet ja olivatpa ne olleetkin oikein "rymylihäät". Hän alkoi siis eräänä päivänä tuota tuntumaansa esittää Kallelle. Kalle ei ensiksi uskonut korviansa — eikä tuo kummallista ollutkaan, sillä hän oli jotenkin kuuro — luuli vaan Tiinan sukkeluuksiaan laskettelevan, mutta huomasi sitten, että tällä olikin täysi tosi, kun piti kiinni asiastaan kuin Turun paimen ja toitotti korvaan: — Kyllä sinun nyt vain täytyy mennä pappilaan ja ottaa kuulutuskirja, en minä pilojani puhu, enkä minä anna siinä perään.

— Hm, mörähti Kalle, — hm, mitä me siellä nyt enää teemme, joilla jo on lastenlapsetkin, ei suinkaan se kirkonsiunaus enää kumminkaan perhettä lisää? Olemmepa jo olleet yhdessä alun neljättäkymmentä vuotta, emme suinkaan me nyt enää eroa, vaikka emme pappilassakaan käy. Mitä mustalainen vihkimisellä tekee, kyllä maar se muutenkin yhdessä naisensa kanssa kulkee! Olenko sinua koskaan jättänyt?

— Jos ei tyttärenikään olisi käyneet pappilassa, huusi Tiina, — niin en puhuisi mitään. Olenko siitä ennen puhunut? Viisi minä jättämisistä, koska mustalaisnainen jättämisiä on itkenyt! Mitä tuommoisista puheista. Mutta pitääkö minun, joka olen heidän äitinsä, hävetä heidän edessään, että he sitten olisivat parempia kuin minä, vihittyjä vaimoja, mokomat? Ei se nyt ollenkaan parane mistään, tämä asia, muusta kuin pappilaanmenosta. Minä kyllä itse häistä murheen pidän, ota vain kuulutuskirja sinä.

Ja Kalle meni ja otti kuulutuskirjan. Oli se pappikin vähän kummeksinut, että — mitä te nyt enää —? Mutta Kalle oli vastannut: — Eikö se myöhäänkin ole sentään sopivampi? Ja sitten kuulutettiin.

Tämä tapahtui talven alussa. Ja nyt alkoi häätavaroiden kokoaminen. Ja oikein huvikseen ne antoivatkin emännät morsiamen pussiin annosta, kun tämä itse pyysi ja pussia kantoi, ei karkuunkaan menty, niinkuin "pussiväkeä" tavallisesti, eikä siis tarvinnut Tiinan katua annosmatkaansa, kyllä tuli häävaalua koolle. Ja hymylle veti Kalienkin naaman, eikä katunut hänkään, että oli kuulutettu.

Valkenipa vihdoin sydäntalvella sekin päivä, jona pappilaan piti mentämän. Kalle kävi siellä jo, tavallisuuden mukaan, edeltä kuulemassa, miten pappi ehtisi vihkimisen toimittaa. Kyllä se antoi, pappi, luvan tulla.

Tiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt tuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie ollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen aikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät joitakin poimutelmia ja kerroksia eli "kappoja" ympäri hameitaan, ja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo hallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo vuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut paikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä ja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa kun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin nöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten anteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi hameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että siitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia tuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla oli siis nyt tuo hame yllään.

Talvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden oikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta kylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen iljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina tuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen päällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet kastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla nuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo sai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla — hän oli näet äärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen — mutta mitä sen matkalla väliä oli!

— Seiso nyt tässä, sanoi Kalle pappilan pihaan ehdittyä, — minä menen vielä sisään kuulemaan ehtiikö se nyt, en minä kuullut oikein, tai mihinkä menemme odottamaan.

Tiina seisoi sateesta välittämättä, vaikka satoi kuin tulta olisi taivaasta sammutettu, ja valmistautui, Kallen epämääräistä tietoa ajatuksissaan seuraten, pitempään odotukseen, mutta samalla tuli Kalle puolijuoksua takaisin.

— Tule nyt joutuin, sanoi hän hätäisesti, — sillä kirkkoherra seisoo siellä jo kirja kädessä ja odottaa.

Samalla hän tarttui morsiantaan käteen ja veti häntä mukanaan.

Tiina, joka tästä kiireestä joutui varsin ymmälle, astui pitkiä askelia niin että vanhan virttyneen punaisen alushameen märät liepeet löivät ympäri säärien. Mikä siinä pöykkärässä kerkesi muistamaan, että musta hame vielä oli vyötäisille käärittynä.

Kalle vei Tiinan, joka tuskin ehti niiata, reippaasti vihkituolin eteen ja laskeutui polvilleen vetäen Tiinan mukanaan. Oli tuo vähän ennenaikaista polvistumista, sillä tapana on, että siinä hetki seisoalta kuunnellaan papin lukua, mutta eihän sitä tietysti ole kiellettykään, että koko ajankin polvillaan on. Sentähden pappikaan, säälien heidän tunteitaan — että tuommoisena hetkenä olisivat erehtyneet — ei ottanut heitä oikaistakseen, vaan aloitti lukemisen. Kaikki meni niinkuin pitikin, molemmat vastasivat myöntämällä papin kysymykseen, tahtoivatko he ottaa toisensa. Mutta kun tultiin sanoihin: — minä otan sinut —, niin tuli pieni erehdys, sillä Kalle, joka luuli papin epäilevän ja uudistavan kysymystään, sanoi vakuuttavalla äänellä useita kertoja: Juu otan, juu otan —.

Tässä täytyin nyt morsiamen tulla avuksi. Hän tiuskasi huutaen Kallelle korvaan: — Älä sano: — juu otan, vaan sano perässä niinkuin kirkkoherrakin sanoo: — minä otan sinut —

Sitten kaikki meni hyvin loppuun asti.

Kun morsiuspari oli noussut pystyyn ja onnittelukin oli tapahtunut, lähtivät he majataloonsa astumaan.

Siellä riisui Tiinakin pois märän palttoon yltään. Mutta nytpä vasta seurasikin hämmästys, kun hän huomasi, että tuo musta hame kappoineen, joka oli hänen ylpeytensä, olikin ollut myötäänsä ylöskäärittynä.

— Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi hullua ihmistä, kun ei muista mitään. — Ja Tiina oli vähällä itkeä.

— Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.

— Oi voi, voivotteli Tiina, — kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa toki.

— No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi edelleen emäntä.

— On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt tietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo minä nyt itken.

— Mutta sanokaa nyt kumminkin.

— No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin hätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas — kukapa sen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin alushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä minä muusta!

— Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja kuuli Tiinan vaikeroimisen, — parempi onni on, kun on punainen hame, vaikka se huonompikin on kuin musta.

Samoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi siitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä olivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.

Kalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian jotenkin kylmästi.

— Olipa se kumminkin päällä, sanoi hän, — vaikkei sitä näkynyt, mitä se sitten tietäisi?

— Niin, oli toki se päällä kumminkin, mietti Tiinakin tyydytettynä. Sitten he lähtivät matkaan toiselle kirkolle, missä tyttäretkin olivat.

Ja siellä pidettiin häät, eikä nyrkin kokoiset, kuten sanotaan, vaan "rymylihäät" oikein, niinkuin tytärtenkin, vaikka en minä siellä ollut mutta korvakuulojansa se koirakin haukkuu.

III.

HÄN TIESI ENEMMÄN KUIN MUUT

Kertomus vuoden 1808 vaiheilta.

1.

Olen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään tien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan matkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni mies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa menisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on annettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle tai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä. Taakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen kaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia jätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni, että siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan aamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut, aikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo "ryssä tuli maahan". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä suuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat nimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa, vaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.

Vappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen, kasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran näki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö tummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen joukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen tummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset ja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna yli vasemman olan "onnea ottamaan"; siitä se riippui viistoon yli selän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan leikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta lonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi ei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen aikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he ottivat muka siten onnea. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni nainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen "hame kehänä" ja niihin kuului Vappukin.

Immen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että hän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka valahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi samalla, niin sitä parempi.

— Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea sotilas, — ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla syrjätty hame olisi päässyt näkymään.

Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla ajavia tavarakuormia.

— Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla, huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi hymyillen kätensä eteen.

— Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: — Saitpas vastapäivän, kaunis kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta. Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta ja sanoi:

— Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön olan yli heitettyä hametta.

— Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä? Päästä hihani ja anna minun mennä.

— Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat — perhana heidät tiesi mitä ne ovat — puoliksi linnun lentimet ja puoliksi kalan kulkuneuvot.

— Minä kun luulin — sanoi tyttö nauraen. — Seilit? tuota, purjeethan ne ovat venheessä.

— Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia, luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.

— En minä nyt torille — minä juuri sieltä tulen. Päästä vain, hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.

— Enkä päästä, mistä sinä olet?

— Ikaalisten Rahkolasta.

— Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia sieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan purjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut pikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?

— Vappu.

— Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta on monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja mahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet Vappu!

— No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?

— On, soma maar sekin on, Jaakko se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika on Vapusta Jaakkoon?

— Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.

— Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.

— Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.

Tyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi sotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.

— Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, — sillä kun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin emme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että rupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä Vappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan laatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että Vapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko matameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä edessäsi. Täytetään se vehnäsillä.

— En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa —

— Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta pitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina ne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt mennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin väkisin.

— Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa sekin on, kun väkisin viedään.

2.

Kertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen lujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla on muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa kypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on käynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä vartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee pontta ja päättäväisyyttä.

Jaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina sotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota, josta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan kohtalosta.

Kaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja sillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut jo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen puheen mukaan ollut joskus kaarssa eli merimerkki torpan huoneiden vieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää vielä kertoa, että "kaarssamiehen" velvollisuuteen kuului kuljettaa veneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli Höynäsistä (Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen Uus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan Maarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä "huikattiin" Kaasmannille. Mäen nimi Skriikki eli huikkaus on muuttunut Kriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.

Kun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja tavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi melkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa suureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja saattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: — Hän on hupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset olivat tietävinään paremmin ja väittivät: — mikä hänen on hätänä, hän tietää enemmän kuin muut.

Oliko Vapulla itselläänkin sama käsitys tietämisestään, sitä lienee nyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen vakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että juuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki arvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.

* * * * *

— Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias valkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.

— Ovat. Pois ikkunasta, tyttö! Äidin ääni oli nuhteleva ja varoittava. Hän seisoi takan edessä puuroa liikuttaen.

Tyttö poistui heti edemmäksi. Samassa kuului reipasta laulua eteisestä. Noin kuudentoista vuoden vanhan hoikka nuorukainen astui ovesta tupaan laulaen:

— Kronstetti, kuninkaan ystävä ennen, Nyt hän on saattanut —

— Poika! Mitä sinä hoilaat, Jussi? Vaiti heti! — Äidin ankara nuhde ja tuima katse katkaisi laulajan säkeen ja hän siirtyi miettivänä uunilattialle.

— ryssät tänne.

jatkoi tyttönen hiljaa.

— Äiti, äiti, huudahti hän samassa kurkistaen etäämpää ulos ikkunasta, — ryssä vie jäärän (pässin).

Vappu kääntyi äkkiä ympäri ja katsahti ikkunasta pihalle ja näki, että kasakka oli ottanut lammasta jaloista ja koetti nostaa sitä olalleen. Lampaat lepäsivät navetan edessä tupaa vastapäätä. Vappu astui nopeasti ovea kohti vetäen samalla hameen helman yli vasemman olkansa.

— Äiti, äiti kulta! huudahti tyttö itku kurkussa.

— Puuro palaa pohjaan, vastasi äiti ovella. Tyttö juoksi padan ääreen.

— Ei äiti kieltoja kuuntele, sanoi Jussi, — kyllä se sen tekee, kun tekee ja tietää. Hän tietääkin, sanovat kaikki, enemmän kuin muut.

Pontevin askelin kiiruhti Vappu navetan eteen. Katsoen lujasti outoa sotamiestä silmiin hän laski oikean kätensä oinaan selkään, sanoen varmalla äänellä:

— Etpäs voi kantaa.

Hämmästyikö muukalainen vaimon rohkeaa esiintymistä — sanoja hän ei tietysti ymmärtänyt — niin, että kädet höltyivät otteesta vai eikö hän ollut saanut saalista vielä tarpeeksi lujasti kiinni, tulos oli joka tapauksessa se, että lammas tuntiessaan emäntänsä käden kosketuksen ponnisti hiukan ja luiskahti samassa miehen olalta potkaisten maahan ja luikkien vaistomaisesti heti pakoon. Kaikki muutkin lampaat pyrähtivät äkkiä pystyyn ja seurasivat esimerkkiä.

Kasakka mutisi jotain oudolla kielellään, mutta poistui sitten kumppanineen, joka odotti häntä tiellä ja katseli kohtausta nauruun remahtaen. Kumppani oli nuorempi mies ja nauroi niin sydämellisesti oinaan ja vaimon neuvokkuudelle, että sai ryöstäjänkin nauramaan tiellä mennessä.

Nauroivat Jussi ja Maijakin tuvassa ja Vappu itsekin hymyili.

Tässä olisi paikallaan pieni selitys Vapun käyttämästä tai'asta. Hameen heittäminen yli olan perustui kehän taikaan ja yleiseen myötäpäiväisyyteen. Kun hameen helma heitetään yli vasemman olan, käy se kehälle myötäpäivään ihmisen ympäri peittäen suojelevana tenhona kantajansa. Kun päivän kulkua seuraten kulkee idästä länteenpäin, on tietysti vasen kylki myötäpäivän puolella; sentähden on vasen aina myötäpäiväinen, sen todistaa sananlaskukin: "oikea ulos antaa, vasen vastaan ottaa." Vai luuletteko sen vain perustuvan siihen, että menoja on paljon ja tuloja suhteellisesti vähän? Ei, syvempi pohja ja perustus siinä on.

Tämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian kirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän meni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma. Muistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset hymyilivät keskenään hänen tempulleen: — hän menee nyt jotakin hakemaan, näetkös, hame on taas olalla… Kerrankin kuulin erään miehen sanovan vaimolleen: — Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas kuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen auttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei annettaisi jauhoja — niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa — silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo vastasi: — Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä väliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska meillä on. Molemmat hymyilivät.

Kukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi, että kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen — olihan sillä haltija, joka kehällä oli haltijansa — pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea. Arka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei ollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä juuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi onnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän rahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut, kun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea vienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta sivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän puolelta sivuitse!

Mutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä oli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa niinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko oli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se ollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin pelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi. Vielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi. Nimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen ruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.

Vappu katseli ikkunasta vähän levottomana.

— Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään vahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.

Varsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta nyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta. Eikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. — Ei sitä liiaksi rasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli neuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.

Jo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan lattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.

— Missä varsa on? huudahti äiti. — Sano jo!

— Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella äänellä.

— Näitkö heidän ottavan sen?

— En. Sitä en nähnyt, mutta —

— Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla vielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.

— Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin silmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun arvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.

— Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. — Sano, joko ne ovat matkalla ja minnepäin?

— Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven päässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena. Minä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä nyt enää takaisin tule.

Vappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi ohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti ovesta.

— Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä ulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin —

— Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.

Kiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten kulkunsa suorinta tietä läpi "Ison-Juhan" pihan Vainionkujalle ja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli se kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun ohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat, jotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu Sepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja Korvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä syystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan. Sinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.

Vapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä venäläistä sotajoukkoa — sitä hän ajatteli vähemmän — vaan siksi, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. — Voi, jos ne sen jo ovat vieneet! Mutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!

Varsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit olivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä karjalaisiakin.

Lähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla murteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He haastelivat hänen tulostaan.

— A, mutsu?

— Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!

— Ka suitset silläh!

— A, senkih hörppäkorva!

Ajurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen vakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa osoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.

Ilman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani kätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi sukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen taakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.

Ja ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät hänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin kirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: hän tietää enemmän kuin muut —

Jussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä olevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi tehtävästään, näki ja kuuli kaiken.

Vasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi kuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin lähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan riensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon, hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että kasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian kirkonkylän jokiluodossa eli Holmassa. Nähtävästi tämä kuormasto kuului hänen joukoilleen.

* * * * *

Sota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä. Hän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt tottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin kaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien ympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja, ampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä! Ja nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää kuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet, karvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui tietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten parissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati vaihtelua.

Vappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä — kelpo ihminen mutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo vanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin, hevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä hartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas luonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa, kun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä pääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti uskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu niinkin, että Jaakko saa suunavauksenkin, sillä olihan kotipolton aika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle tuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.

Vapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän kävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen ja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin, mutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa. Se kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt tarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä, karttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin eikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa miehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut seurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena. Kylässä sanottiin hänestä yleensä: — hän tietää enemmän kuin muut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset kummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.

Että Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä eikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän mielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus jonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet uudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: — Ei koko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, — Onko hän teille mitään velkaa, kyllä minä maksan?

Mutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei hän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä ukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului miehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta, kunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen luonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei pitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla sanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin, ei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä hän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan tahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän mietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun Vappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään auttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.

* * * * *

Jaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen koppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.

Vappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia. Hän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti sitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti yli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän. Kaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, — ja kalja väljähtyy. Olen siitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina ravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.

— Noissa isoissa tynnyreissä piti ruutia oleman, mutta santaa olikin näissä, eikä ruutia rahtuakaan.

— Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.

— Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen, joka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta. Kunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun melkein kirkkomaalla — kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia kerron.

— Kuultu on.

— Piispankin tarvis tappaa ja Pöytyän rovastin Ulvilan samalla tapaa kanssa unilukkarin.

— Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan. Sopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen tullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia kaikista.

— Kyll' frekkajakku sen tiesi, kun myllyn rakensi, että ryssä Turkuun riensi, joka limppua haukkasi.

— Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi oven perässään kiinni.

Jaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon suuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan ja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten tuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen ja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä löytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt ullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki siitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt parempiakin päiviä, ehkäpä "hattujen" aikaan peittänyt jonkun arvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se oli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä, leveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, "leveä hattu." Sen väriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen varaa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri tahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen maantieloan väriä.

Tämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.

Pian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan lähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana päreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.

Tyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja sylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä kummeksuen katsellut.

— Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun sen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin tekemään itselleni?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja liikuttamaan.

Jo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.

— Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki — kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen — ja antanut sille — Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän purskahti nauramaan.

Vasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin pyörään ja pysäytti sen kiertämisen.

— No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän itsekseen. — Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se kotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä komeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu päähän?

Hän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.

Mies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia päreitä kopan kylkiin.

— Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.

— Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?

Hän astui puhuessaan lähemmäksi. — Hva je hade? sanoo ruotsalainen.

Isän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.

— Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti kämmenellään hatun pohjaa, — tuo mokoma kummitusritarin kypärikö teidät kuuroksi tekee?

Isä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun päästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä silitellen sitä kädellään.

— Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin omituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. — Jos se voisi puhua, olisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista nautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin jälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva nimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki sanoisi: on puhuva.

Nimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.

— Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. — Mutta sen pitäisi kai oikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun — mutta minä en sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa perää.

— Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?

— No, voin minä sentään lopunkin sanoa. Kun minä olen kuollut, saat tämän periä.

— Hei, suuri kiitos! Varsin hauskaa! Jussi nauraa hohotti.

— Hyvä olisi, jos ei sinun tarvitsisi sitä koskaan käyttää, sanoi isä tyynesti.

— Kerjuussako? Mutta mitä arvoituksia te sepitätte. Sanoitte koettelevanne, onko asiassa perää. Niin, missä?

— Antaako se kärsivällisyyden kestävyyttä, vastasi isä puolikovaa.

— Kärsivällisyyden kestävyyttä, tuoko? huudahti poika.

— Niin, sehän juuri on tarkoitus, se, onpa se oppinut kestämään.

— Niin, mutta mitä se miestä auttaa, mitä lakki kestää?

— Se on tenhottu ja siitä syystä se —

— Tenhottu?

— Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi jaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. — Luulin minä jo sinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi laulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla on? lisäsi hän mieheensä kääntyen. — Sano!

Mies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten osoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin: eukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan, ettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan hukkaan puhua.

— Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi ruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.

Isä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.

— Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.

— Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan kuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja laskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. — Minua haluttaisi niin kuulla.

Poika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli vartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään vahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä sekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun sikseen tuli.

— Ei tänä iltana enää, vastasi hän. — Hämärtää jo, kummitusjutut eivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste…

Miten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse. Se vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä päässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli lopulta hyvin harvinaiseksi.

Saiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.