Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ELÄINTEN NAHOISSA

Tarina Ruijasta

Kirj.

MATTI AIKIO

Tekijän luvalla suomentanut Juhani Siljo

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1912.

Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö.

Matti Aikio.

Se suomalaisniminen, lappalaissyntyinen kirjailija, joka nyt ensi kertaa teoksella kääntyy suomenkielisen yleisön puoleen, on Norjan kirjallisuudessa jo hankkinut itselleen tunnustetun aseman.

Matti Aikio on syntynyt Karasjoella, Norjan Lapissa, 1872. Hänen isänsä oli Inarin lappalaisia, äidissä lienee ollut hiukan germaanista verta. Aikio puhui lapsuudessaan ainoastaan lappia ja vasta lukioon valmistuessa opetteli hän norjankielen. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1896, jonka jälkeen hän on elänyt sanomalehtimiehenä, opettajana ja vapaana kirjailijana. Ensimäisen teoksensa romaanin "Kong Akab" (Kuningas Ahab) julkaisi hän v. 1904.

Tässä teoksessa ei Aikio vielä esiinny sinä jona hän ensi sijassa on ansainnut mielenkiintomme: Lapin kansanelämän ja luonnon kuvaajana. Tosin "Kong Akabissakin" tapahtumien kehyksenä on pohjoinen Norja tuntureineen ja vuonoineen, mutta henkilökuvaus, joka romaanissa astuu etualalle, ei välittömästi liity tähän ympäristöön. Kirjan päähenkilö, nuori, seikkailunhaluinen ylioppilas, on omituinen sekoitus luonnonlasta ja keikaria. Hän on välitön tunteissaan, samalla kertaa rohkea ja ujo, panee paljon huolta ulkonaiseen olemukseensa ja ylpeilee sydämessään pienestä yhdennäköisyydestä Napoleonin kanssa. Hän tulee kotiopettajaksi varakkaan tilanomistajan ja kapteenin perheeseen, rakastuu talon 16-vuotiaaseen tyttäreen, voittaa tytön suosion, mutta ei isän, ja lähtee äkkiarvaamatta merimatkalle aina Afrikaan saakka. Jonkun ajan kuluttua palaa sankarimme Kristianiaan, sepittelee matkakirjeitä lehtiin, kirjoittaa pienen kasvitieteelisen tutkielman ja samoilee elämänhaluisena ja nälkäisenä pääkaupungin katuja. Nuoruuden rakastettu on tällä välin mennyt kihloihin, mutta tavattuaan entisen ylioppilaansa elpyy hänessä vanha rakkaus, kihlaus puretaan, toinen solmitaan, ja ylpeä kapteenikin, joka on tullut synnintuntoon eräästä vanhasta rikoksesta, suostuu nöyrtyneenä miehenä nuorten liittoon.

Tämä pieni rakkausaihe, johon tilanomistajakapteenin mukana tulee eräitä traagillisiakin aineksia, on kerrottu vallattomalla, nuorekkaalla lyyrillisyydellä. Esityksessä on väriä ja rytmiä, mutta ei varmoja psykoloogisia ääriviivoja.

Toinen Aikion kirjoista on "I Dyreskind, Fortaelling fra Finmarken" (Eläinten nahoissa, kertomus Ruijasta), siis se teos, joka tässä tarjotaan käännöksenä suomalaiselle lukijakunnalle. Siinä esiintyy Aikio Lapin verrattomana kuvaajana. Niin läheltä ja samalla niin tietoisella taiteella ei kukaan ole vielä Lapin aiheita käsitellyt. Asiantuntemuksella ja hartaudella, jonka kirjailijan heimolaissuhde kuvattavaansa tekee ymmärrettäväksi, esittää Aikio Ruijan lappalaisten ja suomalaisten alkuperäisiä elämäntapoja, heidän mystillis-fatalistista maailmankäsitystään, heidän hiljaista — toivotonta — taisteluaan lähestyvää sivistyshirviötä vastaan, joka uhkaa perikadolla heidän vuosisataisia, isästä poikaan perittyjä tottumuksiaan, lakejaan ja laitoksiaan. Kirjan päähenkilö Biettar Oula on selvästi hahmoteltu, voimakas ja karutekoinen luonne, joka kaikkine heikkouksineen — suurentelevassa, hiukan teatterimaisessa uhkamielisyydessään sekä avuttomassa pelossaan ja hädässään — piirtyy elävänä lukijan mielikuvitukseen.

"I Dyreskind"-teoksen jälkeen, joka ilmestyi v. 1906, on Aikio julkaissut kaksi romaania, "Ginunga-Gap" (Hornan kita) ja "Hebraeerens Søn" (Hebrealaispoika).

Edellisen sankari on Helgolannissa syntyi nyt, hylkeenpyytäjälaivasta karannut seikkailija, joka osuu joutumaan Norjan pohjoisrannikolle. Tämä elämänhaluinen kulkuriluonne, joka komealla ulkomuodollaan ja rohkealla käytöksellään voittaa kaikkien sydämet, joutuu paikkakunnalla ensin lemmensuhteihin ja sitten naimisiin sekä jää sinne kalastajana asumaan, mutta hänen kaipuunsa vetää suureen maailmaan ja hänen toimihalunsa etsii merkitseviä tehtäviä. Hänestä tulee valtiollinen agitaattori, jonka seudun kalastajat jo asettavat ehdokkaaksi suurkäräjille. Tämän kehityksen rinnalla avosydämisestä luonnonlapsesta katkerasanaiseksi kansankiihottajaksi esitetään teoksessa hento, lyyrillinen rakkaussuhde.

"Hebraeerens Søn" on taiteilija-romaani. Sen päähenkilö on juutalaissyntyinen kuvanveistäjä, joka, elettyään lapsuutensa kaukana pohjolassa köyhän talonpojan ja hänen vaimonsa kasvattina, lähtee maailmalle, kokee siellä menestystä ja vastoinkäymistä, taistelee ankaran sisällisen taistelun taiteellisen kutsumuksensa ja maailman tuomion välillä, palaa käymäseltään entisille lapsuuden seuduille, jättää ne taas ja lähtee etsimään heimonsa juuria Puolaan, mistä tietää isänsä suvun polveutuvan, tutustuu siellä juutalaistyttöön, jonka rakkaudessa hän löytää sovinnon ja onnen. — Tämä romaani on psykoloogisessa suhteessa Aikion herkin ja välähtelevin teos. Sen sielukuvauksissa on joskus — varsinkin silloin kun tekijä esittää päähenkilönsä, juutalaisen, avutonta yksinäisyyttä europpalaisessa taiteilijamaailmassa — unissakulkijan omituista tarkkanäköisyyttä ja varmuutta. Ulkonaiselta rakenteeltaan on tämäkin romaani hiukan löyhä, mutta se todistaa kuitenkin paremmin kuin Aikion muut teokset, että tämä lappalainen kirjailija kykenee myöskin suorittamaan tehtäviä vaativamman ja yhdistetymmän ihmiskuvauksen alalla.

Kun lähemmin tarkastaa Aikion kuvaamia henkilöitä, huomaa helposti, että ne voi kaikki johtaa melkeinpä yhteen ainoaan perustyyppiin. Kaikissa hänen sankareissaan on jotain alkuperäisen-avutonta, kaaoksellista, heillä on veressä taipumus ihmisvihaan ja raskasmielisyyteen, ja heidän intohimonsa, milloin ne herätetään, ovat rajut ja ohjattomat. He ovat älykkäitä itsensä-erittelijöitä, mutta eivät voi laskea suhteitaan ulkomaailmaan, joutuvat helposti päähänpistojensa viskeltäviksi ja kuluttavat hukkaan rohkeutensa ja suuren henkisen tarmonsa. Tätä miesluonnetta vastaa sille läheisesti sukulainen naistyyppi: rakkautensa puolesta kaikki uhraava, oikullisen intohimoinen ja lujatahtoinen.

Aikion teokset eivät yhtenäisinä kertomuksina muodosta lujaa, elimellistä kokonaisuutta. Mutta niiden ihmiskuvausta kannattaa aina eloisa, hermostunut, samalla kertaa älyllisesti viljelty ja lyyrillisesti herkkä proosatyyli. Sitä seikkaa, että kirjailija käyttää kieltä, jonka hän on verrattain myöhään omaksunut, saa tämä tyyli varmaan kiittää monesta tehoisasta omituisuudestaan. Tuntuu nim. toisinaan siltä — kuten arvostelu kirjailijan kotimaassakin on huomauttanut — kuin olisi norjan kieliaines juuri sen kautta ikäänkuin tuoreempana ja muovailulle alttiimpana Aikion käsissä. Että näin voi olla asianlaita, merkitsee luonnollisesti sitä, että Aikio on harvinainen tuottava kielitaiteilija.

Aikiossa on ensimäinen lappalaissyntyinen mies taistellut itselleen taidekirjailijana huomatun aseman. Että se on — satunnaisten olosuhteiden takia — tapahtunut norjan- eikä suomenkielellä, on ollut tappioksi meidän kirjallisuudellemme, jossa tämä älykäs ja mielikuvitusrikas karasjokelainen olisi ollut kunnioitettava, uusia herätteitä antava voima.

Helsingissä, marraskuun 24:nä 1912.

V. A. K.

I.

Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli täysi viimeistä sijaa myöten. Aitauksen-sisäinen lava oli parahiksi suuri, että sille mahtui kruununvouti, molemmat asianajajat sekä tulkki.

Biettar Oula [= Pekan-Olli, Olli Pietarinpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat nojaten aitausta vasten, pyhäpukuisina, ikäänkuin heihin olisi hääpuhe kohdistuva, — ikäänkuin he eivät olisi suorasukaisen ristikuulustelun alaisia ja erään poronvarkausjutun osallisia.

Lasse, jota alkujaan epäiltiin, seisoi toisen pienen putkahuoneen nurkassa, painaen korvaansa tiukasti avaimenreiälle ja koettaen siepata jonkun sanan isäntänsä todistuksesta. Hän oli edeltäpuolisten äkkiä alkanut lörpötellä, ja juttu oli sekoittunut sekä lähtenyt Biettar Oulalle vaaralliseen suuntaan.

"Kuusi vaadinta" [vaadin, — timen = emäporo], kuiskasi eräs mies, joka seisoi aivan putkanoven vieressä, keskustellen huomattavan innokkaasti naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", kertasi hän. Ja Lasse oli kyllin viisas ymmärtämään, että tuo oli vain Biettar Oulan uusi uhkaus. Hän maiskautti suutaan. No niin… Sitäpaitsi, oppihan Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmistapoja. Oli kaupunkikin näkemisen arvoinen, niin hän oli kuullut. Ja siellä kuului vankikoppi olevan hyvin valoisa ja kodikas, ei sitä ainakaan voinut verrata tähän synkkään, sontaiseen pesään.

Tuomarin toimeen määrätty, sangen nuori vouti katsoi tutkien Biettar Oulaa. "Sanokaapa, miten voi ymmärtää, että te muutamissa vuosissa olette voinut ahertautua tämän kihlakunnan rikkaimmaksi tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili hämillään sekä siveli mustaa ja lappalaiselle harvinaisen tuuheaa partaansa. "Minä hoidan karjaani", sanoi hän. Hän tunsi vaistomaisesti, että vähäisestä viattomasta kehaisusta hänen sanansa voisivat saada luotettavuuden leiman. "Täällä ihmisten ilmoilla ei minulle, jumalan kiitos, uuninlämpö ole vielä tullut niin rakkaaksi, että minä jättäisin karjani palkollisille, — niinkuin tuntuu tulleen tavaksi nykyisinä aikoina". Silmäluomet, jotka muutoin salasivat teräviin linjoihinsa paljon rohkeata viisautta, pysyivät värähtämättä ehdottomasti vakuuttavissa rypyissään. Näytti siltä, niinkuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä, että vouti koetti virittää ansoja hänen polulleen. Täysin ymmärtäen, että puku tekee miehen, hän oli pukeutunut mustaan, hienoimmasta vasannahasta tehtyyn peskiin. Nivusten kohdalle sidottu vyö oli koristettu lukuisilla nelikulmaisilla soljilla, joiden kielissä värähteli kiilto aina kun hän liikahti. Pystyynnostetun peskinkauluksen ympärillä hänellä oli suuri, veripunainen, silkkinen kaulahuivi, jonka nipukat ja vaaleat, paksut hetaleet valuivat yli leveän rinnan. Suoria, voimakkaita sääriä verhosivat kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säärystimet, jotka oli tehty poron säärinahasta. Koko hänen suuripiirteinen olentonsa ilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulais-verta, vieläpä lajiaan jalointa.

Elle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset silmät varmasti olivat peruisin rodun ulkopuolelta, oli sillä väliajalla, jolloin vouti valmisteli pöytäkirjaa, unhoittanut ne liukkaasti mietityt vastaukset, joilla Biettar Oula tänään viime kiireessä oli varaillut hänet. Hän oli lumoutunut nuoren voudin avoimiin, pitkulaisiin kasvoihin, hänen pieniin, lihaviin käsiinsä ja virkatakin kultahelyihin; tässä hän näki ihmisen korkeamman ilmestysmuodon, jolla oli tuloja viisituhatta kruunua ja melkein jumalan katsanto. Ei se kuitenkaan ollut vain lappalaisen kunnioittavaa, puoleksi pelokasta ihailua kuninkaallista norjalaista virkamiestä kohtaan. Salateitä saatu germaaninen veri yltyi aistilliseen hehkuun.

Herkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin viehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat elämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku Andin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta päällystakista: tshitshi, tshitshi!

Elle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein peloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni siihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä heitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla karehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei pikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.

Joka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina pilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi. Mutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen, riippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun — ja osui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan suuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan. Se sanoi "Baelgalak": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan "Baergalak", mikä merkitsee "perkelettä".

Kaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia reikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa kiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet onnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen Jongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin. Varmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli täyttänyt viisitoista vuotta.

Jussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli pikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti esiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.

Vouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui haukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla oli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen renki, käskettiin noutaa Lasse.

Putkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen vetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui häneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka äkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan ahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.

Lasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle, seisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin että ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät olevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi paiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui ja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat olivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle nälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan oli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen viimeisetkin epäröimisensä.

Jussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä säälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli nähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä tuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään aivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi hänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.

Niin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas. Ratkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen rinnastaan.

Lyhyt juttu. Seitsemän kuukautta.

Ellen avara povi paisui ja laski jälleen, vakaisesti ja vahvasti, niin että sieramet kaartuivat värähdellen, — niinkuin kauan pidätetyn lemmenhuokauksen pakoituksesta. Sillä jumala varjelkoon, jos vouti olisi ruvennut häneltä tinkaamaan niitä vastauksia, jotka Biettar Oula edeltäkäsin oli syöttänyt hänelle, mutta jotka nyt monien seikkojen vaikutuksesta olivat tipotiessään. Hänen mieltään oli kyllä alkanut etoa ja se oli noussut tätä ilkeätä valhepeliä vastaan, mutta aivan hyödyttömästi.

Sekä Biettar Oula että Elle pääsivät valanteosta, koska heidän todistuksensa olivat viimeiseltä olleet hiukan epävarmoja. Jumalan kiitos! Väärän valan läheisyydellään hämmentävä kauhu oli tänään useita kertoja verhonnut Biettar Oulan sydämen kosteaan henkäykseensä ja pusertanut kylmän hien hänen otsastaan. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat kuin jäntereet, eivätkä hänen hermonsakaan olleet mitenkään veltommat. Ne olivat kestäneet ottelun, jota hän sielussaan oli käynyt kiemurtelevien, käärmeensitkeiden kummitusten kanssa, eivätkä olleet paljastaneet häntä. Ja samalla voimalla hän pidätti nyt väkevästi heiskuvaa, lavertelunhaluista iloaan.

Mutta olisiko hän uskaltanut kohottaa kätensä taivasta kohti, jos niikseen olisi tullut? Tuskin. Vasta tänään, jolloin Lasse oli alkanut lörpötellä, hän oli tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi käydä valalle. Mutta hän oli välttänyt mainitsemasta sitä Ellelle, joka silloin varmasti olisi saattanut kaikki hunningolle.

Yleisö työntyi ulos, pettyneenä tämän mitättömän tuloksen takia, että Lasse-rahjus saatiinkin varkaaksi. Mutta oli niitäkin, joilla oli vainua todellisesta asianlaidasta, — lappalaiskylän koilliskulman vakituiset porovarkaat. Asiaintuntemusta on harvassa.

Eivät olleet tulokseen tyytyväisiä pikkupojatkaan, jotka olivat kuulleet kuiskittavan sitä ja tätä. He olivat mitä suurimmassa jännityksessä odottaneet näkevänsä Biettar Oulaa — itse Biettar Oulaa! — vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin olisi kaiken pitänyt päättyä karmasevaan juttuun: väärään valaan sekä senjälkeiseen Biettar Oulan ja pirun ynnä koko hänen joukkionsa kohtaamiseen. Siinä olisi ollut jotakin, jota kannatti kertoa sammuvan nuotion ääressä, ja jutun päätös koski ärsyttävästi, ahdistavasti jokaiseen.

Yleisö alkoi painua pihamaan yli, suunnaten tiensä rihkamapuotia kohti, joka sijaitsi joenkaltaalla. He astuivat keveillä, pehmeillä lapikkaillaan äänettömästi kuin huuhkaja. Ja sitä helpompi oli nimismiehen rengin kääntää huomio puoleensa, kun hän virkamiehentapaisella kiiruulla raivautui joukon läpi. Hänellä oli nimittäin jaloissaan kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka kiskoivat kylmänviiltäviä särähdyksiä lumisesta kamarasta, hänen astua loksuttaessaan.

Sillä oli tulipalopakkanen. Tervaisensakeat savuröyköt täyttivät ryöpyten taivaille savutorvista ja kiemurtelivat kovalla vauhdilla suoraan ylös liikkumattomaan ilmaan. Vaikka oli jo pimeä, kuului halkomailta vielä kirveeniskuja. Tuoreet, jäätyneet koivunoksat ritisivät ja halkeilivat paukkuen. Tiiviissä, kirpeässä pakkasilmassa kuului sieltä täältä aisakellon kumea kalke. Matala, hallava pilvi viipyi joen yllä, joka suikerteli laakean, kolmiomaisen kyläniemen ympäri. Molemmin puolin nojautuivat metsäharjut mukavasti mataloihin, pyöreäselkäisiin, paljaihin tuntureihin.

Käräjätuvasta tullen oli joukko pysähtynyt rihkamapuodin eteen. He seisoivat siinä hetken väristen ja koputellen jalkojaan toisiinsa. Verkalleen he täyttivät puodin, missä aina seisoksi porolappalaisia, naukkien viinaa tiskin ääressä.

— Minulla on tuhat poroa, kehui Nikko Nille, muinoin kelpo mies, nyt juoppo ja kerskuri, Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, hän kun näet aikoinaan oli hyvillä toiveilla kilpaa tämän kanssa kosinut suurta, sievää, lihavaa Elleä. Hän kehui liikaa. Hänellä oli kuusisataa, ja niistä hän oli maksanut sen pilkan, että oli vienyt alttarille vanhan, nilkun lesken. Hän oli alkanut kosia Elleä kohta kuherruskuukauden mentyä. Mutta kun näytti tulevan pitkälliseksi odottaa ämmän Manalle-lähtöä, niin Elle arveli, että hänen oli lopultakin hyödyllisintä mennä sille, jossa hänen tietämänsä mukaan oli selvintä miehenainesta, vaikkapa se olikin samalla tunturien vaarallisin otus.

— Koko Hammerfestin säästöpankki on minun kukkarossani, kehui Nikko Nille. Musta rupijuova ulottui yli hänen kalpean alahuulensa ja suupielistä pursusi harmaata vaahtoa.

— — — Minä voisin ostaa koko Biettar Oulan karjan. Mutta en minä tahdo semmoisia poroja, jotka — — —. Vaistomainen pelko esti häntä sanomasta julki ajatustaan loppuun saakka. Hän heittäytyi laulamaan seisovalta jalalta sepitettyjä pilkkalauluja Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkien etevien lappalaisten kunniaksi sepittävät taideniekat laulun, jolla on oma sävelensä.] "Biettar Oula teu-u-rastaa ta-a-alviöinä". Autuaasti huumaantuneita miehiä ja naisia liittyi lauluun, syleillen toisiaan ja huojuen edestakaisin sävelten tahdissa. Hikiset, syyläiset kasvot, mikäli niitä näkyi paksukarvaisten peskien sisästä, paistoivat kuparinruskeilta lampun läikähtelevässä valossa, joka heikosti violetin-värisenä tunkeutui kostean, viinantuoksuisen huurun läpi. Hikipisarat samenivat lyijynharmaiksi vanhasta lionneesta hiestä. Rihkamapuoti itse otti iloon osaa kaikkine varastoineen. Hyllyillä heloitti pukukankaita, kaulahuiveja ja saaleja räikein värein: sinisiä ja keltaisia ja punaisia, ujostelematta silmiin paistaen. Tiskille asetetussa lasikaapissa oli suuri valikoima messinkirenkaita, solkia ja kaikenlaista helyä ja kamaa.

Viimeksi tulleet tunkeusivat humalaisten luo ja koettivat suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä itsekin näyttää päihtyneiltä, ja siten pysähtyi pikari tai lasi heidänkin huulilleen. — "Ri-riekko pa-arka, riekko, ri-iekko, ri-iekko, Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta humaus kävi tuon sekaantuneen rykelmän läpi, kun Biettar Oula avasi oven ja kyynäröi itselleen tien tiskin luo. Pikku Andi oli tarrannut kiinni isänsä pitkään miekkaan. Tuo mahtava säilä, jonka ponsi oli hopealla silailtu, oli pojan hartaan ihailun esine.

Biettar Oula sinkosi lihavan, paksun poronpaistin tiskille. "Se juodaan konjakkina!" Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut lappalaiset, joi aina kalleinta viinaa, ja kauppias osoitti aina hänelle vartavasten huomiotaan. Pikari tuotiin esiin. Hän joi kelpo siemauksen siitä, ojensi sitten Ellelle, joka vain kostutti huuliaan — ja äimisti vähän, naisten tapaan. Hän kuivasi silkkisen kaulahuivinsa nipukalla voimakkaan, aistillisen suunsa, minkä puna oli mehevyyttään raskas.

Biettar Oula seisoi kauan ääneti, mutta joi yhä. Hänen mustat ja hiukan tuikeat silmänsä, joihin vähitellen oli vironnut kuuma loiste, tähystivät terävästi ryhmää, joka oli kerääntynyt piiriin erään äijän ympärille, Nikko Nillen juottaessa tätä humalaan.

— Saapa tietää, kuinka paljon Lassen omaisuus kasvaa korkoja hänen poissaollessaan — hi hi hi hi! Ja hänestäkös tulee oppinut, — niinkuin piru! Ehkä hän sentään pääsee Kautokeinoon lukkariksi, kun on opin päähän päässyt, pärisivät äijän puhepalkeet, ja tyhmä tihrukaste kosteista, ilkkuvista silmistä viipotti katossa päin, ilman kiinnekohtaa. Nikko Nille hymyili mieltään osoittaen.

Biettar Oula suoristihe. Oikean ohimon verisuonet paisuivat. "Oula! Oula!" rukoili Elle. Biettar Oula astui pari ravakkaa askelta ryhmää kohti. Äijä pujahti toisten taakse ja huusi täyttä kitaa: "Se tappaa minut — aa-aaaah!" Mutta Biettar Oula viisi veisasi hänestä. Sitävastoin hän kävi Nikko Nilleä kaulukseen, halkaisi yhdellä tempauksella hänen peskinsä edestä ja takaa, vyöhön saakka, antoi hänelle oikean karhunlyönnin paljaalle selälle sekä sinkosi hänet sitten parin jauhosäkin väliin, niin että hän kerrassaan hukkui jauhopilveen. Biettar Oula työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja paukautti sen jälkeensä navakasti kiinni.

Joukkio, joka äkisti oli selvennyt, seurasi heitä pihalle, missä heidän molemmat ajoporonsa, seisoivat pylvääseen sidottuina ja pureksivat jäkälää.

Elle veti lapintakin päältään, pukeutui paksukarvaiseen peskiin, kaaristi sitten pikku Andin ahkionsa keulapuoleen. Notkeana kuin kärppä hän hiipi poron luo sekä pujotti keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget komean, valkoisen eläimen kaulaan, poron, joka jo hehkui ja vapisi halusta saada vilahtaa ulos pihasta. Vetohihna oli sidottu luokkaan mahan alle.

Biettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi jo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain yhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna kulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]

— Aja edellä! sanoi hän.

Elle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät, kuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla vähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion pohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas selän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan niin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti ja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun lumitantereeseen.

Biettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin tanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä oikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula äkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui eläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon — kuin petolintu, joka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.

Viuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko ruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen joikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi tuli heleämmäksi.

Äsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa jälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään ilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä kertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: "Vain Biettar Oula voi niin tehdä".

Ja Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen vallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan "Hukan" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia, rohkenematta sentään tulla näkyviin!

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan kuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän tuli ulos, otti äijä — ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä — hänet vastaan sanoilla: "No, onko selästä kirvely helpoittanut?" Ja joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä jatkamaan.

— Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman naisen Ellen — jota sinä et saanut — ja sinun vanhan, nilkun, tuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin sänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi. Se on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua… Vieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut aivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi edessä. Äh, hyi saatana!

Äijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta kidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset silmät tähysivät suoraan ilmaan.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika paljon ennen kuin ämmä kuolee — hi hi hi hi hi!"

Totta puhuen Nikko Nille oli jo valinnut itselleen uuden hentun, nuoren kassapään, joka muistutti Elleä vain harvinaisen lihavuutensa takia.

— Laulapa veisu hentustasi! alkoi äijä taas. Mutta samassa löi kaikkialla läsnä oleva Jussa häntä kämmenellä vasten ilkkuvia huulia. — Jos oletkin vaivainen, niin luuletko sen edestä saavasi räkyttää kuin rakki ihmisille?

Isku oli niin odottamaton, että äijä tipahti kerralla kukon-orreltaan. Ja väkijoukko rähähti nauramaan hänelle yhtä säälimättömästi kuin äsken Nikko Nillelle.

— Biettar Oula ei halunnut käydä äijään käsiksi — he he he, sanoi muuan, nauraa hölöttäen. "Hän ei halunnut tahrata käsiään sellaisesta — he he he".

Mutta äijä oli jo keksinyt keinon. Hän alkoi ulvoa ja väitti Jussan lyöneen hänen hampaansa ja huulensa piloille. Yleisö sai aiheen näyttää osaaottavalta. Jussaa piti peitottaman. "Sinut täytyy pistää kiinni!" — "Sinä olet, jumala nähköön, koko pitäjän pahin mustalaispentu!" — "Jos sinä oletkin Jongon Poika, niin luuletko sen edestä saavasi rääkätä äijäraukkaa" — "Tuo rosvonulkki se nostelee tyttöjen hameita ja ajaa hevoset kaakeiksi, ja viime vuonna hän oli ajaa sonnivasikan kuoliaaksi!" — "Miten sitä ei olekaan pantu kiinni ennemmin. On paras ottaa häntä kiinni kynkkäluusta, kun meillä on kruununmies täällä".

Syytökset eivät kuuluneet uusilta Jussan korvissa, mutta hänestä tuntui kuitenkin olo tukalalta. Hänen monet aikaisemmat yhteenottonsa pohjoispuolen sakin kanssa olivat aristaneet häntä. Ja äijä osasi olla kiskuri, huolimatta siitä, että Jussa usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita sydämensä hyvyydestä, — ilman että hänellä aina oli vereksiä ilkitöitäkään omallatunnollaan. Voipa äijä usein olla niinkin hävytön, että kieltäytyi ottamasta lahjuksia, ja uhkasi ladella isä-Jongolle Jussan koko syntiluettelon. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siinä pyykissä olisi pesemistä…

— Pyydä äijältä anteeksi, sanoi eräs, tarttuen Jussaa tukkaan.

Jussa riistäytyi kuitenkin irti, ja hän ja Nikko Nille kiiruhtivat pois. Nikko Nille pysähtyi kohta ja sanoi: "Paha juttu mennä kotiin peski hajallaan".

— Maltas, sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossa, niin minä juoksen kotiin ja juotan sillä ämmän leppeäksi ja sikahumalaan. Ja tiedäthän, että silloin on pieni vaiva peijata häneltä avaimet, niin että sinä pääset jalka-aittaan vaihtamaan peskiä".

Silloin hymyili Nikko Nille. "Sinä saat, tuhat tulimaista, ajaa koko huomispäivän minun porollani".

Jussa lähti pulloineen kuin vihuri kotiinsa. Nikko Nille asusti nimittäin vanhan Jongon luona.

Nikko Nille poikkesi syrjätielle, joka vei länteen, joelle. Siellä hän istuutui puoleksi lumenpeittämälle aidalle. Ämmän piti saada rauhassa juoda itsensä humalaan.

Täällä oli hiljaista, kaukana kylätieltä.

Pohjoinen taivaanranta tuikkaili pitkiä revontuli-kielekkeitä. Ne värähtelivät ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat kiemurrellen etelään. Ne kiisivät kuin tarun kidutetut käärmeet, jotka tuskan mielettömällä voimalla, kieli kidasta riippuen, vääntelehtivät hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat kuin aaveet yli sinertävän lumen, jossa monet pienet kristallit säkenöivät, ajautuivat sähköisenä valona laaksonrinteitä peittävän mäntymetsän sekä joen päälle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli. Väliin tämä taivaan tuhatkätinen, ohut, kellervä aave paljasti palan taivasta, jolla suuret, rauhalliset tähdet tuikkivat.

Joen toisella puolella niemellä kasvavien koivujen ja raitojen hennoista oksista huokui ohutta utua, minkä pakkanen kohta jähmetti valkeiksi, tiheiksi huurreköynnöksiksi; paksunahkaiset rungot näyttivät vain mustilta suonilta.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se saanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat kirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka ja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen, ja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan. Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat käpristyneinä vatsan alle… Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi lentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta.

Nikko Nille siristi silmiään. Hän näki jotakin eloisaa vilinää lounaassa, eräällä pyöreäselkäisellä lumiharjulla. Vaikka välimatka oli pitkä, näki hän sen aivan hyvin, sillä täysikuu oli juuri sukeltanut esiin idästä.

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi sattua. Nikko Nille sanoi sen ääneenkin: "Se voi sattua". — Elle-raukka! Jonakin päivänä hän jää yksin, nuorena ja turvatonna. No niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova häntä kohtaan. Hän ojentaa auttavan käden Ellelle. Mutta kun tämä sitten jonakin iltana tulee muistuttamaan häntä heidän muinaisesta rakkaudestaan, niin hän sanoo: "Elle, minä säälin sinua. Mutta sinä tiedät, että minä rakastan Eira Maritia ja hän rakastaa minua. Ensi kuussa me vietämme häitä". — Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta Nikko Nille sanoo vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" Eikä sano mitään muuta, vaan menee pois…

Nikko Nille tunsi kylmiä väreitä selässään: kauppias ei ollut liiaksi vaivannut itseään ompelulla. Tämä veres juttu nousi äkkiä niin räikeänä Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.

Herra jumala, eivätkö ämmän hauraat luut sitten koskaan sorru kasaan! Ja vielähän se alituiseen uhkaili, että hän "menisi vielä kolmannellekin!" Niinkuin hän ei jo olisi elänyt kyllin kauan! Niinkuin hän ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten valtakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin nuorena ja kauniina ja lihavana! — Hänen tuntonsa kuohui pettymyksen karvautta ja oli jo kauan kapinoinut. Hän alkoi juoda ja joi aina enemmän, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan, kerskua hoilasi älyttömästi ja hävitti omaisuuttaan. Olipa hän salavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. — Alussa hän oli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mielessä hän ei sentään ollut koskaan ollut. Vielä enemmän: — hän oli tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Ja sikäli häntä voitiin edelleen sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli itse asiassa myös hyväpäinen, oli kihlakunnan hallinnon jäsen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina hänen mielipiteitään eri asioissa. Kirjoitustaitoa hän ei sentään ollut koskaan oppinut. Hänen nimensä kirjoitettiin päiväkirjaan siten, että joku toinen kuletti kynää.

Kuinka monena keväänä hän olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti varmasti uskoen, että kun hän syksyllä palaa, niin ämmästä ei ole jälellä muuta kuin pieni haikea kertomus hänen kuolemastaan.

Nikko Nille luovi kotiinpäin.

Jussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ympäri pihamaata, koettaen härnätä revontulia [tunturiseuduilla yleinen poikien leikki]. Kukin piti ylhäällä kädessään leipäkakkua. Qakko! Qakko! (Kakku! Kakku!). Revontulet näyttivät raivostuvan ja uhkaavan iskeä alas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.

— Jussa! huusi Nikko Nille.

— Niin! vastasi Jussa, tullen hänen luokseen. Ämmä on jo päissään ja pehmeänä kuin lämmin suoli — Avaimet — Pyh! Ne lähtevät hänen kädestään niin helposti kuin karva mädänneestä poronnahasta.

— Etkö sinä voi mennä sisään ja ottaa ne häneltä?

— Oh — — — hän vaatii kivenkovaan, että sinun ensin täytyy tulla sisään, niin saat naukun häneltä.

Se oli Nikko Nillelle liian väkevä houkutus. Hän koetti varovaisesti avata ovea. Mutta se parkaisi hätyyttävän kiivaasti oven jäätyneitä täyteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti hän hämillään ämmän luo, joka istui takan luona ja sytytteli nysäänsä päreellä.

— No sinäkö siellä, poikaseni! Nytpä sinä saat oikean naukun! Vanhan Saaran kädestä naukun! Mitä — Luuletko muka, ettei vanha Saara antaisi naukkua pojalleen? — Ystävälliseen hymyyn levenneessä suussa välkkyi yksi ainoa törröttävä hammas.

Nikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. "Ja nyt minun pitäisi päästä jalka-aittaan".

— Niinpä niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!… Enpä ole sinua muiskannut sen jälkeen kuin — — —, niin, piru ties, olenko ensinkään muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pitää lähteä yksi, niin että läjähtää!

Nikko Nille seisoi kuin mykkänä. Tuollaista ei ämmä koskaan ennen ollut keksinyt. Ei se olisi sitä nytkään keksinyt, ellei Jussa olisi opastanut häntä siihen. Ja ämmä näytti todellakin tarkoittavan täyttä totta. Ei tässä auttanut mikään "mutta, rakas!" ja senvuoksi, arveli Nikko Nille, olisi parasta pitää tyytyväinen naama pahassa pelissä… Hän oli jo kumartumaisillaan ämmän puoleen, kun äkkiä huomasi Eira Maritin, joka istui perempänä ja oli punainen kuin pakahtuisi pidätettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vetäytyä takaisin, oli ämmä jo tarttunut häntä peskinkaulukseen.

— Et, kuolema ja kirous, et saakaan tällä kertaa riistää muiskua nenäni edestä!

— Hulluko olet, akka!

— Sama se sinulle. Mutta muiskun minä tahdon! Hän huohotti mielettömässä kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle. Kurkoittaessaan hän kuukahti nurin lyhyiltä jaloiltaan ja sortui puolivalmiin reen liisteiden väliin, joita Jongo rakenteli; samassa kauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siinä seisoi Nikko Nille vasen puoli yläruumista paljaana, — ja ämmä lojui liisteiden välissä, lyhyet jalankäppyrät ilmassa. Nikko Nille painui kokoon häkäyttävässä ahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut jääkylmän ryöpyn niskaansa. Mutta äkkiä näkyi ajatus iskeneen hänen aivoihinsa. Hän veti puukon tupestaan ja viilsi sillä irti sen vaatekappaleen, josta muiskunhaluinen ämmä piteli kiinni, sekä hyppäsi ulos.

Pullea, lenkosäärinen Eira Marit puuskui yhä, pidätellen väkivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehevä povi sekä rasvanhyllyvä vatsa värvähtelivät lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri kampela, ja tyttö löi ja löi käsiään pulleihin reisiinsä. Vähän väliä hänen täytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleitä, mitkä olivat pusertuneet esiin kapeista silmäraoista ja kuroneet ne ahdasreunaisiksi, kyyneliä pulputtaviksi lähteiksi molemmin puolin matalaa, nyt melkein kasvojen sisään painunutta nenää.

— Auta minut ylös, piru vie! huusi ämmä, huiskuttaen toisella kädellään pulloa, toisella hihan-repaletta.

— Ylös sieltä, vanha velho! lausui Jussa, käyden retuuttamaan häntä ylös. "Kyllä erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nillessä olisi lujaa siveämielisyyttä yhtä paljon kuin Juuso-vainaassakin".

Ämmää oli hänen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, että hän mennä kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira Maritin syliin. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä!" Hän tarrautui kilpailijattarensa takin rinnukseen sekä ravisteli tätä aika lailla. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä?… Katso minua, hanhen sikiö!… Usko pois, että Saara-ämmä kyllä elää, jos ei muun vuoksi, niin ainakin ärsyttääkseen teitä, kiduttaakseen teitä!… Ymmärrätkö? Te saatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin ja hirvas [hirvas = härkäporo], jotka ovat jääneet eri puolille väli-aitaa. He he he, näetkös, Saara-ämmälläkin on jotakin, jonka vuoksi elää!" — — Ja ämmä hymyili muikeasti, työntyen alas Eira Maritin pulleasta sylistä.

Eira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi ullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös olivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan houkutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan oli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Kapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat armottomasti tuomitut tukahtumaan.

II.

Likinnä kylännientä, — missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi — kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.

Elle ajoi edellä.

Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, — keinuivat kevein, voimakkain askelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia sitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.

Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi suullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen. Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa, näyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi yläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana ylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin. Samassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja värisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan. Viluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään, täyttääkseen sen lämmönpitäväksi.

Puoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka vei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei valottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.

Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja haukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta yhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään — tuolla hyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä kutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan…

Elle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. "Oula!… Oulatsham!"
(Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen.
"Näin vain unta! — Aja eteenpäin!"

Kauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen hevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi viistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi jyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa viistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot kävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.

Kun laakson seinämä loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon, saattoi Biettar Oula taas hengittää syvään ja vapaasti. Ahkiota raapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eivät ulottuneet edes lumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siivenkärillä muutamia juovia lumeen, lensivät kaaressa ja painuivat räikäen, siivet levällään, pajukkoon.

Täysikuu nousi idästä. Kuvajainen liukui ahkion vieressä kapeana, tummansinisenä juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli kasaantunut suuria ja pieniä aaltoja kevyttä, kuivaa lumijauhetta, peittäen ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana välkkyvää jääkuorta.

Täältä he näkivät kylän kaukana alhaalla koillisessapäin. Siellä täällä näkyi vielä valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat vähitellen.

Tasanko kaartui eteenpäin uutta alannetta kohti. Täällä olivat porot tallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili tiheässä.

Alanteen toisella rinteellä liikehti porokarja hajallaan kimaltavan viidan läpi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, käkkyräisistä tunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti kaukaiselta, tiheältä rankkasateelta Paimen, joka vähän aikaa oli joikunut yön yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi äkkiä kiukusta käheällä äänellä: "Hei, Girjes! [Koiran nimi Girjes — kirjava, täplikäs.] — Sinä kirottu rakki! Pidä kitas kiinni, tai minä kiskon kielesi siitä ulos, senkin takkunahka!" — Tuo pullea, hännätön, äkeä otus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa, oli saanut järkkymättömän eläin-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen määrään, että se sokealla kiihkolla hätyytti poroa vielä laumassakin. — "Girjes!" — Koira murahteli vielä pari kertaa, mutta hiukan laimeammin, ja ryntäsi sitten toiselle kulmalle, välittämättä muista koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä jonkun matkaa laaksonpohjaa alaspäin, puron vartta, joka sinne tänne oli padonnut kokoon kellanharmaita jäämöhkäleitä, niin että niiden viheriät reunat näkyivät.

Vihdoin eräässä koivumetsässä, mihin sinne tänne oli joutunut muutamia tuulentuivertamia petäjiä, avautui eteen pieni, pyöreä raivattu ala. Heikko, punertava valonhäive paistoi ovenraon kautta mustaksi savuttuneesta sarkateltasta, minkä puukehyksestä kohosi savuaukon läpi ristiin rastiin nokisia seipäitä. Parvi koiria syöksyi ulos, pysähtyi muristen, epätietoisina, — vainusi sitten talonväen ja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heitä vastaan.

— No, tekö siellä? — sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen, ja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. Hänen monivuotinen palvelijansa Aslak nousi myös seisaalleen.

Biettar Oulan rauhallinen ilme — sekä se, että hän ensinnäkin oli tullut takaisin — vapautti heidät kysymästä, miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sisältä, kaartuivat rypyt Aslakin leveän suun ympärillä suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi. Yhdellä henkäyksellä loihti Aslak hiilloksesta ilmi virkeän lieskan. Hän oli kuitenkin heittämäisillään tuleen komean kappaleen tervaista, kuivaa honganjuurta —, mutta Elle esti hänet siitä. "Sinua voisi luulla tyhmäksi kyläläismoukaksi", sanoi hän äänellä, johon Aslak ei ollut tottunut.

— Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa, "Lasse valitsi järkevästi, katui ja teki parannusta ja tunnusti suoraan".

Aslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sisään, puuskui naurusta, heittäytyi taaksepäin ja hymyili kovin iloisena. "Jumaliste, annappa toinen naukku lisää!… Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi matkallaan suuren sadon oppia ja iloa!".

Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin ei aine oikein huvittaisi.

Pata, joka vakituisesti riippui takan päällä, alkoi poreilla siltä puolen, missä tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon toiselle, kuohumattomalle puolelle sekä ammensi sen puukuppiin. Biettar Oulalla oli kiljuva nälkä, hän viilsi suuren suupalan tulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla hampaillaan sekä nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat silmistä: hän näytti samassa hetkessä antautuvan kohtalon huomaan ja odottavan vain, mitä lämpö saa aikaan vatsassa.

Muori Biettar tiedusti, olivatko he käyneet Jongon luona. Sillä Biettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten: he halusivat pysyä hyvissä suhteissa Jongoon. Siihen liittyi eräitä etuja, muun muassa sitä tietä, että Jongolla oli ammattina porojen ostaminen pitkäkyntisiltä porolappalaisilta.

Kyllä, olivat he käyneet. He olivat myös, kastattaneet pikku Andin nyt viime sunnuntaina.

— Kai se käyttäysi sievästi kasteen aikana kysyi Aslak, silmäten samalla pikku Andiin, joka jo makasi hiljaa kuorsaillen turkiksen alla.

— Oh, sanoi Biettar Oula, se olisi minusta kyllä voinut olla tarkemmin perehtynyt ohjesääntöön. Se oli kadonnut meiltä silläaikaa kun pappi luki rukouskirjaa. Minä löysin sen ulkoa ja annoin sille aika lailla kuka-käskiä. Jos sinä et aio käyttäytä kasteen aikana ihmisiksi, minä sanoin, niin saat lisää, senkin pakana!

… Mutta kuuleppas sitten! Se höyrypää nikkari Nils menee papin luo ja sanoo, että pikku Andi on kotona kastettu. Sen sitten pitääkin pistää sormensa joka paikkaan. "Mutta sinähän sanoit eilen, ettei poika ole kotona kastettu", sanoi pappi ja katsoi minuun. "Hm, panin minä. Pastorin ei pidä ottaa sitä pahakseen, sanoin. Minä arvelin, etteihän se Aslak, kun se kastoi pojan, oikein ollut perehtynyt ohjesääntöön. Ja minusta tuntui, etten minä päässyt rauhaan omaltatunnoltani, ennenkuin poika oli oikein kastettu".

— Älä, — sanoitko niin! lausui Aslak. "Mutta luinhan minä ohjesäännön kaikki kirjaimet. — Vaikka enhän minä ole pappisoppinut enkä trondhjemilaisoppinut", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

— Kyllä se vähän sekavasti kävi; mutta ei se sentään kovinkaan pahasti päättynyt, sanoi Biettar Oula. "Pappi näes tuli jälkeenpäin ja otti minua kädestä ja sanoi, että oikein ja kristillisesti minä tein, kun toimitin pojalle oikean kasteen".

Tämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan kaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy yhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden. Biettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä — se ei ollut vain iloa onnellisesta tuloksesta —, kuinka notkeasti hän oli pujottautunut verkosta. Mutta — hän arveli —, eivätpä pykäläin koukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että hän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan antaneet hänelle kunniainimeä "rietas". Ei ollut harvinaista, että neuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen alaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.

Mutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän hurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun hän tulee takaisin. "Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!… Piru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden vaatimen maitoakaan!" — Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa, taustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin ympärillä syvinä. — "Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan tallukan kanssa! Lassen kanssa!… Ei uskoisi, että sinä olet muori Biettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja kirous, saanut raippaa!"

— Niin mutta äitimuori, — — mitä pirua minä taisin tehdä, kun — — —

— Aa, lorua!… Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi ja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan verkoista!

— Ja vannoa väärin! — Oletko hullu sanoi Elle.

Muori Biettar haukkoi henkeään. "Jos nyt et ole vaiti, niin minä annan sinulle korvapuustin, niin että tiedät kyllin… Jumala armahtakoon, kuinka paljon tyhmyyttä minä saankaan kuulla? — Mutta sinun Oula, joka olet miehinen mies, sinun sentään pitäisi tietämän niin paljon, ettei siltä valaa vaadita, jota tarkoitetaan saattaa syyhyn… Minä en koskaan käy ihmisten ilmoilla; mutta jumaliste: enemmän minä lakia osaan kuin te!" —

Aslak istui tapansa mukaan oikea käsi pistettynä peskin sisään, ja kyhni rintaansa. Hän vain huokasi ja vaikeni. Mitään muuta hänen ei sopinut tehdäkään, kun muori Biettar oli tällä mallillaan. Muorin olivat tunturit niinkuin tasangotkin; muusta ei puhettakaan. Ei koskaan ollut kukaan häntä komentanut. Ja jos joku herkkäuskoinen porolappalais-naapuri änkäsi oikeuksiaan, niin päätös oli aina, että asianomainen sai lyödä hynttyynsä kokoon ja ottaa lapikkaan nousua. Muorin suurin ilo oli käsitellä lämpimiä poronsuolia. Hänen ja hänen poikansa oli tapana juoda teurasporon haavasta juoksevaa tuoretta verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai synkkänä syysiltana olivat lyöneet suonta joltakin vieraalta porolta, oli muori pelkkää tulta, hävitti kaikki teurastuksen jäljet ja kiihoitti poikaa rohkeilla joikauksiila sekä ylimielisillä sanoilla.

Elle, joka nyt yhtävähän kuin koskaan koetti rajoittaa anopin raivoa, istui itseään lämmitellen tulen ääressä; hän oli levähyttänyt peskinsä polvilleen. Hän tuuti mielessään äsken herännyttä tunnettaan. Kaikki oli niin kumman outoa ja uutta. Koko hänen elämänsä, joka oli kasvettunut yhteen tunturien ja näiden lakeuksien ihmisten kanssa, näytti hänestä nyt melkein unelta. Hän tunsi olevansa kuin linnunpoika, joka on pudonnut maahan pesästään korkeasta puusta. Niin, kun hän äsken lähestyi, telttaa, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ottaa anoppia ja Aslakia kädestä —, niinkuin se, joka on kauan ollut poissa… Nyt vouti nukkui valkoiseen paitaan pukeutuneena… Ja niin surullisen lyhyessä ajassa hän oli ehtinyt muistella kaikki ne ihanuudet, mitkä olivat täällä, tuntureilla: Täällä oli teltta. Ulkopuolella joitakin ahkioita, joissa oli ruokatavaroita sekä vaatteita. Niin, olihan heillä lisäksi jalka-aitta, aivan hyväsisältöinen jalka-aitta; mutta se oli alhaalla kylässä.

Ellen äänettömyys tarttui muihin. Biettar Oulakin vaikeni. Ja Aslak huoahteli yhä.

Mutta tähän laimenevaan tunnelmaan rämähti muori Biettarin tunnekuohuinen kerskunta kuin torventörähdys, kun porolauma kuulusti kaahaavan pyrynä laaksoa alaspäin. "Suurempia ja kauniimpia karjoja kuin meidän ei ole näitä lakeuksia polkemassa. Muori Biettar sen on varjellut rosvoilta ja pedoilta, — tämän karjan, joka kiitää elävänä kultatuiskuna tunturien yli!"

Hän tarttui vanhaan, virkaheittoon noitarumpuun, joka oli viskattu teltanseinän alle ja säilytettiin "huvin vuoksi". Hän paukautti sillä poikaansa selkään. "Lyö sinä, Oula! Sinähän olet Biettar-vainaan poika! — Sinä olet sentään minun poikaani, minun… Katsotaanpa, tuleeko Lasse takaisin vai ei".

Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja pani noitarummun, suuren koivurenkaan, polviensa väliin. Nahalle, joka oli kiristetty renkaan yli, oli lepänkuoren värillä maalattu erilaisia kuvioita: porolappalainen, joka työnsi suksensa suoraan aurinkoon; darolainen [norjalainen] seisoi toinen jalka teltan ja toinen pirun päällä, joka taas varautui jumalan-kuvaan ja petäjään. Susi seisoi kirkon edessä ja näytti harkitsevan, astuisiko sisään vai ei.

— Aseta tämä hopeasormus auringon päälle! sanoi muori Biettar.

Biettar Oula alkoi lyödä, ensin hiljalleen, sitten yhä nopeammin. Muori Biettar teroitti katsettaan ja varjosti kädellä silmiään valonloimoa vastaan. Aslak unohti kokonaan rintansa kyhnimisen. Leveä suu kureutui torveksi, ja suuret, tojottavat kulmakarvat tähtäsivät värähtämättä sormukseen, joka lopulta alkoi tanssia darolaisen päällä.

— Se merkitsee kuolemaa! sanoi Aslak. "Lasse kuolee".

— Niin, hitto vieköön! sanoi muori Biettar. Eivätpä saa Trondhjemin käärmeet imettäväkseen kovin maukasta maksaa — — Mutta terveydeksi!

— Ei, se merkitsee sitä, että vouti aikoo tulla tänne ylös, arveli Elle. Hän sanoi sen noin aivan välittömästi. Biettar Oula ei itse huomannut, että hän nyt löi kovemmin, — ei ennenkuin hän arvasi hillitä itseään, ettei löisi kerrassaan säpäleiksi noitarumpua.

— Antaapa hänen tulla! sanoi hän, lyöden vasaranvarren noitarummun nahan läpi, ja singoten koko laitoksen sitten savuaukosta ulos. "Ja jos hän minusta tahtoo jotakin kaivella, niin minä kaivelen vuorostani hänen luunsa ytimiä myöten!"

Tuli oli sammumaisillaan. Hämärässä teltassa Elle näki miehensä silmänvalkuaisten välkkyvän yltympäri mustien silmäterien.

— Oh, ei! Biettar Oula ei uskonut ensinkään voudin aikovan tulla sinne, paremmin yhden kuin toisenkaan asian takia…

Tuon suuren, vahvan miehen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut uumoillakaan, ettei omistaisi Elleä kokonaan yksin, heitti epäilyksen tuhoisa voima tällä äkillisellä hyökkäyksellä maahan. Hänet, joka aina oli tottunut voittamaan eikä koskaan ollut päässyt tuntemaan mitään mainittavaa kateutta!

Kun Elle yöllä työntyi hänen turkispeittonsa alle, peloissaan kuiskien hänen korvaansa rukoilevia sanoja, puristi Biettar Oula häntä reidestä, niin että häneltä oli päästä parku. Biettar Oula tarttui häntä toiseen sierameen, ja vain ankarimmalla itsensä-hillitsemisellä hän sai estetyksi kätensä repäisemästä sen irti.

III.

Oikea hevoskaravaani oli matkalla kymmenpenikulmaisen tunturilakeuden yli Lapjordiin ostamaan jauhoja ja muita tavaroita. Jussa oli ensi kertaa matkassa.

* * * * *

Hämärissä karavaani laskeutui erääseen kolkkoon tunturirotkoon. Hajallisten kalliojärkäleitten välissä kasvoi jyrkillä kallioseinillä yksinäisiä, merkillisen solakoita petäjiä, huojuen leppeässä länsituulessa, mikä tohisi lakeuksien yli ja lähetti vilppaan tuulahduksen alas laaksoonkin.

Jussan silmiin osuivat sähkölangat. Hänen täytyi hypätä reestä ja potkaista erästä pylvästä. Se soi ja kumea metallinääni värähteli hiljalleen lankoja pitkin. Pylvään juurella oli nelikulmioon rakennettu kiviröykkiö; se oli siinä ikäänkuin prameutena.

Hevoset juosta ravasivat hietalaikallista joenjäätä.

Kainulaisten taloja sinivärisine ikkunanpielineen ja ovineen tuli näkyviin, häipyen taas. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja luonut suuria lumikinoksia pitkin aitovieriä. Koivumetsäiset harjut olivat niin jylhän korkeita. Kaukaisten tunturiseinien punainen hietakivi välkkyi kullalta talven ensimäisessä auringonpaisteessa ja elostui lumihiuteista ja petäjistä ja halkeimien harmaankeltaisista vesiputouksista.

Jussan sydäntä paisutti vauhti sekä uudet näyt, jotka yhtyivät siihen nautintoon, että sai nähdä oman nuoren, tulisen oriinsa johtamassa. Kulkusten kilinä, jotka keikkuivat korkealla aisanpäiden väliin jännitetyn luokin kaarella, oli kuin kiihoituslaulu oriille. Miten se tarpoikaan tietä! Niinkuin sen kaikki lihakset ja jänteet ja kyljet olisivat olleet voidellut. Myötätuuli pelmuutti häntää lautasille ja muhkea harja valui alas uljaasti taivutettua kaulaa myöten. Kuiva, kevyt lumijauho lainehti ja kuohui kuin sumupilvet.

Kirpeä meren tuoksu puhalsi pois jännityksen, minkä puolentoista vuorokauden ajo oli painanut Jussan mieleen.

He ajoivat pienen töyrään yli. Ja siellä — aivan koivumetsän reunassa oli Hukan talo. Jussan silmä harhaili unennäyssä. Tuo suuri, valkeaksi maalattu asuinrakennus, jossa oli kuisti ja messinkiset ovenkääkät ja rautaiset suojusaidat korkeiden kiviporrasten reunoilla, oli hänestä satulinna. Puistossa välkkyi pylvään päähän asetettu lasipallo. Pitkä rivi punaisia aitoja ja varastohuoneita ohjasi katseen siltaa kohti, missä oli valtavia hissilaitoksia, sekä etemmäs, satamassa oleviin veneisiin. Ja tuolla kaukana nousivat meren maininigit välkkyen taivasta kohti — taivasta kohti! Aallot näyttivät väikkyvän irtaallaan ilmassa.

Niinkuin Jussa äkkiä olisi tuntenut raukeavansa tyhjiin. Hän tunsi itsensä niin pieneksi. Mutta ori rohkaisi hänen mieltään. Se oli hetken sankari. Tihrusilmäisiä merilappalaisia, vähävartisia, vaaleapartaisia kalastaja-norjalaisia sekä tummaihoisia kainulaisia, joilla oli vahvat leukapielet ja yllään lammasnahkaturkit, parveili oriin ympärillä. Samassa kuin se pääsi valjaista, se teki komean kaarroksen, korskui vireässä voimantunnossaan ja heitti päänsä korkealle, silmäten yli kaiken mitä näkyvissä oli. Silmät syttyivät hehkumaan, kun se näki erään tamman. Kaksi vahvaa kainulaista tarttui päitsiin; mutta niiden täytyi tulla sen mukana, vaikka vastaan jamaten…

Näytti todella siltä, että Jussa itsekin sai osansa huomiosta. Hänen lumivalkea, vasannahasta tehty peskinsä, saukonnahka-päärmäinen, mustaverkainen neljän-tuulen-lakkinsa, valkeat, sievät lapikkaansa sekä yhtä paljon hänen sysimustat silmänsä, jotka hyvästä vauhdista ja uusista vaikutelmista olivat saaneet lämpimän loisteen, herättivät eräänlaista uteliaisuutta. Suuren, valkean talon ikkunasta, uudinten takaa, katsoi häntä sitäpaitsi nuori, soma tyttönen.

— Tuolla tulee Hukka, harmaakoipi! — Pidä varasi, ettei se haukkaa päätä sinulta, sanoi eräs katsojista.

Vanha Norum tulla viuhtoi varastohuoneesta, pysähtyi ja nosti kätensä, katsettaan varjostaen, nahkalakin reunaan, minkä nukkavieru pielus oli edestä vedetty alas. Hän alkoi taas tikuttaa eteenpäin lyhyin, riuskein askelin, sillä hyvin kumarainen varsi tahtoi sortaa hänet tasapainosta, ja sääretkin pyrkivät polvien kohdalta taipumaan liiaksi ulospäin. Punainen ja hyvin harvoista kohdin harmaantuva poskiparta oli lumivalkoisen, vielä melkoisen runsaan tukan vastakohtana. Kasvot olivat vetreät ja punakat — melkein kahdeksankymmenvuotiaan miehen kasvoiksi. Hännystakkiaan hän ei ollut saanut täydelleen hartiain yli; mutta paksu, punainen villahuivi oli sen täydennyksenä.

Jussa tunsi ahdistusta. Tuo sapekas nimi oli jo edeltäpäin häneen tenhonnut. Ja kotoaan hän oli saanut tottumuksen katsomaan miltei joka toista ihmistä vihamieheksi. — Mutta kun vanhuksen kasvoille virisi hyvänsuopa ja kaunis hymy, lämpeni Jussan sydän kerrassaan.

— Mikä sinä reilu miehen tynkä olet? kysyi vanhus lapiksi.

— Jongon poika, vastasi Jussa. Ääni katkesi: hänen täytyi niellä sanat. Tämä sekoitus pelkoa sekä kiitollisuutta vanhusta kohtaan voitti hänet.

— Vai niin, — vai olet vanhan tuttavani Jongon poika. Senpä voin melkein arvatakin… Sullahan on oikein kelpo hevonen. Jokos vanha kimo on saanut virkaeron? — Tämä ei näes ole ennen ollut täällä.

Jussa ei ollut ikinä nähnyt niin perin hyvää ja kaunista ukkoa.

— Minä sanon tallipojalle, että se pitää hyvän huolen hevosestasi. Ja itse saat makuupaikan porstuassa. — Ja mennä viuhtoessaan hän kertasi vielä: "Vai niin, sinä olet Jongon poika".

Jussa punastui ilosta ja ylpeydestä, kun oli saanut sellaisen huomion osakseen.

Vaikka vanha Norum jo oli erillään liikkeestä — sitä oli kauan hoitanut eräs hänen pojistaan —, kävi hän siellä kuitenkin ohjailemassa — vanhan tavan mukaan. Hän ei voinut sietää ajatusta, ettei hän enää pystyisi mihinkään. Hänellä oli pohjaton varasto neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja muun väen täytyi noudattaa — ja usein heidän täytyi esittää, että oli muka hyvin tärkeätä saada neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".

Hän oli juuri mennä ähkämässä portaita ylöspäin huoneeseen, kun hän huomasi kyökkipiian samassa heittävän pesuveden suoraan kyökinoven eteen.

— Jolline!

Piika nosti säikähtäen silmänsä.

— Tule tänne! — Vanha, kumara selkä suoristui. —

— Sinä keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut ryöttämään minun kartanoni! Senkin paksumahainen luuska! Jos oikein tekisin, niin pistäisin sinut makintynnyriin ja potkisin lantatunkioon tallin taakse. Älä seiso siinä töllistämässä minua pyöreillä pöllönsilmilläsi!

Hän kääntyi pariin kalastajaan päin, jotka seisoivat lähellä ja hymyilivät hienosti. "Tiedättekö, hyvät herrat, miksi hänen nimensä on Jolline? — Hänen isänsä, laestadiolais-saarnaaja, on minulle selittänyt sen arvoituksen. Hän on jollassa siinnyt, sanoi se sananjulistaja minulle".

Tämä pieni kimmastuminen herätti hänessä uutta intoa. Hän hoippui alas rihkamapuotia kohti niin lyhyin, ripein askelin, kuin olisi hänellä ollut jauhosäkki selässä ja hän olisi kuukahtamaisillaan kumoon. Kauppapalvelijan piti täyttää pikkurahoilla hänen kukkaronsa. Hänen arvonsa vaati, että hänellä oli killinkejä jaeltavana. Hänen oli tapana, milloin päähän pälähti, ottaa pari miestä tekemään sitä tai tätä — ampumaan ilmaan joku kallionjärkäle — Jumala ties, miksi! — tai korjaamaan jotakin vanhaa venehylkyä. Illalla hän sitten kutsui "työväen" "litviikiin", minkä toimituksen hän aina suoritti juhlallisesti ja nautinnolla.

Niin intohimoinen halu hänellä oli työnjohtoon, että kun hän puolikymmentä vuotta sitten alkoi huomata "nousukasten" sekoittuvan asioihin, niin hän laski täyttä höyryä eteenpäin, kunnes joutui konkurssin partaalle. Silloin liike joutui pojan haltuun.

Ei ihmekään siis, että hän piti nousukkaita ihmissyöjinä, jotka "olivat siinneet mielimurteissa ja kateudessa". Muinaisina aikoina, jolloin hän sananmukaisesti oli seudun isä, ei ollut tällaista tulvaa "noita ilkeännäköisiä haaskalintuja, jotka alituiseen näyttivät vetävän naamansa irviin, tuntiessaan oman pahuutensa hajun".

— Ja silloin oli Ruijassa taloja, joiden jutut ratkaistiin joutuin ja jotka kunnialla kykenivät kestitsemään arvokkaitakin vieraita — vieläpä ruhtinaallisia. Ja me nuoret herrat olimme oleskelleet suurissa perheissä Bergenissä ja Englannissa ja Hollannissa ja Venäjällä ja oppineet käyttäytymistapoja.

* * * * *

Tuskin oli Jussa saanut ruokaa vatsaansa, kun hän jo kiiruhti lahden rannalle. Hän tähysti harmaanvihertävää vettä ja näki pohjalla paljon kummallista. Tämä vesi ei virrannut, eikä se ollut liikkumatonnakaan; se vain keinui, huokui hiljalleen ja oli niin raskasta ja leikkivää ja väkevää, kun se vyörytteli rannan kiviä. Hän näki meren äären ulottuvan taivaaseen saakka. Siitä syvästä vesijättiläisestä, joka ulottui yli maanpallon, sai tämä rannan maininki voimansa ja valtavan painonsa: se oli kuin olisi käsittämättömän suuri, nukkuva eläin unissaan pudistanut käpäläänsä.

Hän katsoi veneitä. Ne olivat raudalla lujitetut. Ja oli niissä ankkureita ja ketjuja ja mastoja, hirrenpaksuisia. Ne ihmiset, joiden tämä kaikki oli, olivat varmaan suuria… Hänen mielensä masentui taas ja hän kaipasi kotia.

Nuori tyttö laski lahden rantaan, aivan häntä kohden, ja jarrutti jaloillaan, niin että Jussa näki kaunismuotoiset pohkeet. Ja kun hän oli noussut kelkasta, oli Jussa aivan varma siitä, ettei hän ollut kukaan muu kuin vanhan Nominin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki ja valkoiset käsineet, jotka ulottuivat kyynäspäihin asti, hauska sininen päällystakki sekä nahkavartiset kalossit. Hän seisoi aivan laskevaa aurinkoa vasten, joka heitti kultasateita hänen vaaleanvälkkyvään tukkaansa, ja sai hänen ruskeitten silmiensä lämpimän, pehmeän, kasteisen loisteen kaukaisemmaksi.

Hän katseli hetken Jussaa.

— Oletko sinä tuntureilta? kysyi hän lapiksi ja hymyili ystävällisesti.

— Olen.

— Minä haluaisin tuollaiset valkoiset lapikkaat, jotka sinulla on.
Voitko hankkia minulle parin niitä?

Kyllä hän voi. — Mitä ne maksoivat? — Eivät ne mitään maksaisi. — Mutta samassa Jussa punastui. Hän huomasi olleensa tunkeileva: hän teki tyhmästi, sopimattomasti tarjoamalla tytölle lapikkaat ilmaiseksi. Mitä tyttö välitti hänen lahjoistaan! — Ja hän punastui yhä enemmän.

Ei, ei käynyt päinsä niin; hän tahtoi mieluimmin maksaa niistä, sanoi tyttö, — eikä ollut huomaavinaan Jussan noloutta.

— Sanopa, tunnetko Biettar Oulan? kysyi hän.

Kyllä Jussa tunsi; hän ei voinut olla heittämättä tutkivaa katsetta tyttöön. Ja nyt oli tytön vuoro punastua… "Niin, minä kysyn vain siksi, että sinä olet minusta hänen näköisensä".

Jussan sydän paisui, ja hänen ryhtinsä ja kasvojensa sävy näytti itsestään muuttuvan ylevämmäksi. Hänellä oli paljon kerrottavaa Biettar Oulasta ja hän sai rohkeutta tunnustaakseen ihailunsa tuota "synkkää, vahvaa miestä" kohtaan.

— Luuletko, että hän taitaa loihtia? — Minä en luule. Mutta hän on kuin se sisämaa. Hän on niin rajaton. Niin sanoo myös minun opettajattareni, telegrafistineiti. Sinä et ehkä ymmärrä, mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että hänellä ikäänkuin ei ole mitään rajoja, varsinkin kun hän seisoo aivan hiljaa ja katsoo vain. Minun opettajattareni sanoo, että hän mielellään voisi paeta hänen kanssaan… Varmaankin siellä on hirveän erikoista — siellä lakeuden takana… Ja sinunkin kyläsi takana on vielä lakeutta loppumattomiin. — Eikö olekin? Minulla on niin käsittämätön halu päästä käymään siellä, vaikka minä melkein pelkään… Minä luulen, että Biettar Oula voi lumota metsän, käymällä vain sen läpi.

Ja sitten hän sanoi itsensäunhoittavalla ihailulla: "Hän on niin äärettömän erikoinen, Biettar Oula!" — Ruskeiden silmien katse tuli äkkiä totiseksi, mikä ahdisti Jussaa kuin raskas paino; samassa tyttö siirtyi aivan hänen lähelleen. Mutta Jussa ehti vain lyhyen tuokion tuntea hänen hivelevää läheisyyttään; sillä äkkiä tyttö piiloutui ylhäisen naisen arkisävyn suojaan, mikä teki hänet, kuin taikavaippa, kaukaisemmaksi Jussalle. Ilmeisesti tyttö tunsi häpeilevänsä, että oli ollut niin avomielinen. — Saat mennä kyökkiin, niin saat piialta kahvia ja voileipää, sanoi hän, mennen ylöspäin.

Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt ja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.

Jussa katsoi merelle ja näki sieltä Elnan katseen. Hän räpytti silmäluomiaan ja tunsi kummallista, ahdistavaa heikkoutta… Vihdoin hän sai povestaan helpoituksen huokauksen. Mitä se oli? — Hän melkein pelkäsi.

Rannalla, toisella puolen lahdenpohjukkaa näkyi merilappalaisten turvemökkejä kuin mustia, savuavia pilkkuja, likaisten polkujen välillä, jotka kulkivat lumiharjujen yli. Pari merilappalaista souti lahdenpohjukasta jäänreunaa pitkin, laskien siltaan. Niin likaisia ja surkeannäköisiä ihmisiä Jussa ei ennen ollut tavannut. Sarkatakit olivat kellanruskeat maksanrasvasta, ja kaulahuivit kiilsivät kovina liasta.

Jussa meni kyökkiin. Hän pysähtyi hetkeksi ovenpieleen, istuutui sitten lavitsalle. Kotona hän oli ollut sekä papin ja nimismiehen että kauppiaan kyökissä. Niin että hän tiesi miten olla. Mutta täällä oli kaikki niin juhlallisen suurta ja komeata. Täällä oli kaappi, jossa oli kahdeksan ovea; kotikylän papin kyökkikaapissa oli vain neljä ovea.

Piika antoi hänelle kahvia ja voileipää. Hän sanoi Elnan pyytäneen häntä tekemään sen.

Nauttiessaan tarjokkeita hän kuuli Hukan aivastavan ankarasti ruokasalissa ja sitten kakistelevan ja puhkuvan hyvillä mielin. Ja Hukan avatessa oven Jussa kumartui taaksepäin pilkistääkseen sisään, ja ehti nähdä suunnilleen yhtä paljon kuin oli nähnyt kotikylän papin ruokasalista.

— Sinähän syöt kuin pikku herra, sanoi Hukka, hymyillen leppeintä hymyään. Niin, ajatteli Jussa, en minä syökään ensikertaa suurellisten kyökissä.

— Kai sinä Jolline haluat mennä hartauskokoukseen tänä iltana. Sinä raadat niin paljon päivän pitkään, että sinun sietää päästä vähän ulos.

Tämä ei hämmästyttänyt Jollinea. Aamupäiväisen myrskyn jälkeen hän osasi odottaakin jotain ylimääräistä suosionosoitusta.

Hukka pyysi Jussaa mukanaan sisähuoneisiin. Mutta silloin Jussa tunsi, ettei hän enää ollut aseman herra. Hän ei päässyt selville, miten hän siellä sisällä suoriutui. Hän viivytteli ruokasalissa ja oli pyytämäisillään, ettei hänen tarvitseisi lähteä etemmäs. "Ei, tule sisään!" sanoi Hukka, työntäen hänet eteenpäin raskaitten oviverhojen välitse. Suuren ja komean kattolampun valo virtasi kuin salatusta lähteestä; tulta ei näkynyt ensinkään. Ja pöytien ja tuolien värit sulivat toisiinsa, — niin ettei Jussa saanut selville, mitä värejä ne olivat: ei niissä ollut punaista, ei keltaista eikä sinistä. Mutta siellä täällä välkkyi kulta ja hopea ja vaski. Näytti siltä, kuin seiniä ei oisi ollutkaan; Jussa vain aavisti niiden olemisen. Ja vielä huomaamattomammin yhteen sulautuvan ihanuuden hän näki eräässä sisähuoneessa.

Papin pikkupojat, jotka olivat Elnan vieraina, juoksentelivat tuolien ympäri, niin että melu kimposi kattoon saakka. Nuo pienet, lihavat, trikoopukuiset enkelit mellastivat ja pulittivat — näyttämättä vähintäkään kunnioitusta sitä pyhäkköä kohtaan, missä he olivat —, eivätkä edes arastuneet, kun Hukka hyssytti heille. Ja niin oli hassunkurista kuulla lasten pulittavan norjaksi!

Jussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa; tuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan erään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien "sitä pikku rasiaa", minkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon kuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset eivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän tunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän tähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui pöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. — Ja tyttö oli sentään aivan lapsi vielä!… Näky melkein lamasi Jussan… Jussa oli ennenkin nähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia; mutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten vaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien täytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen. Hän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen inhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat äkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero kohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden yli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde ilmaisi läikkyvän veren lämpöä… Mutta tässä olikin hänen eteensä noussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka ja ryhdikäs, — vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat ajatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti! Mutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton ystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista kasvoista…

* * * * *

Päivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn, joka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan kallionyppylöitä vasten.

Suuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet, oli tupaten täynnä väkeä.

Kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli synkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat sitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli Karjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.

Karjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin ilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan sakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi verkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön raskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta kohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!"

Sanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat, huokailivat —, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun hän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella, aralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä äänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa viidennessä rukouksessa: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" — silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen tuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit Karjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin, kuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja kuumina sen hermojen yli.

Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.

Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä. Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi, pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen miten ihmismadot kierivät tomussa.

Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.

Karjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä. Huumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä sydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: "Sillä karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä". — Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät, hymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös, tanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat tuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen toistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori, lihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle polvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: "Vedä housut ylös!" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen helakasti. "Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä".

Ja kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen humalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: "Tunnustakaamme syntimme!"

Tuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa, kiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä: — — — "muuan matkaileva veli — — kun nyt on pitkämatkalainen ja lisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa — — —", ja hän kiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä vaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan muutaman riettaan jutun.

Ja sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että vihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi mieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat hevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen ympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla tarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan. Hurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa kahvikupin toisensa jälkeen.

* * * * *

Jussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki asuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis kuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui, ja kun hän istui aivan vaiti… "Isä meidän joka olet taivaissa!" — Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti ja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät hitaina, unisina lahden yli… Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin Karjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!… Seisoa kirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään joukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa, — kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.

Hän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon rajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon liikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä tunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo ruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä mieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi. Silmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan valoviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta, meressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien sihisten vierivän lahdessa.

Pää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien verhottu katse liukui hiljaa häntä kohden… Hän heräsi juuri siinä hetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.

IV.

Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula erään Hukan viisisoutuisen varjossa rannalla, ja pureskeli kuivattua poronlihaa, vahvistaakseen itseään pitkälle tunturiretkelle. Hän oli ostanut kokonaisen porokuorman kahvia ja sokeria sekä tarpeellista rihkamaa, — kuten ompeluneuloja ja lankaa, pienen padan ja hiukan saippuaa. Elle alkoi käyttää sitä viime aikoina yhä enemmän, — hienostuakseen.

Kun hän oli valmis, hän työnsi jäännökset parkitusta poronnahasta tehtyyn säkkiin, jonka hän sitten sitoi säkkisatulaan, ja aikoi juuri lähteä, kun Hukka tuli kaarrellen alaspäin, kiiruhtavin ja raskain askelin.

Äkätessään aamulla Biettar Oulan, Hukka oli laskenut oikean pattivalan, luvaten häväistä ja korventaa tämän. Mutta hän oli sen lykännyt ja lykännyt ja oli sillävälin touhunnut lepäämättä pihalla ja tuvassa ja purkanut kiehuvaa sappeaan oman väkensä yli: sitä hänen ei tarvinnut aristella. Äh, olisipa se tullut vuosi sitten! Silloin asia oli aivan veres, ja silloin hän olisi laskettanut kaksikymmentä ruostunutta rautakuulaa Biettar Oulan läpi, — sen kirotun sudensyötin… Me vanhenemme, ja ikä hieroo meistä pois intohimomme, rohkeutemme. Vielä puolikymmentä vuotta sitten Hukka ei koskaan epäröinyt, kun oli tarvis purkaa jäytävää närkästystään tai sanoa salattu totuus. Mutta nyt! Hän oli kuitenkin keksinyt selityskeinon leväperäisyyteensä. Järkevä ihminen, kuten Biettar Oula, — niin hän oli tänään tuuminut ja sanonutkin —, olisi tietysti ajanut takaisin kotiinsa tuon huikentelevaisen tyttölapsen, jos olisi sen sattunut näkemään, — ja olihan koko juttu jo vuoden vanha. Eihän sille mitään mahtanut, että tytönheilakka oli ollut kyllin huimapäinen, lähteäkseen pojan jälille tunturien taa…

Hukassa ei ollut nytkään mitään innostavaa kiihkoa, joka olisi hänet ohjannut Biettar Oulaa kohti, ainoastaan heikko toivo, että rohkea viha heräisi ratkaisevana hetkenä; koettaa sieti kuitenkin. Hän seisahtui, varjostaen kädellä katsettaan… Ehkä sentään oli parasta alkaa varovaisesti. "Biettar Oulahan siinä?"

Niin oli.

— Sinun karjasi on lännessä, tuntureilla?

— Niin, kolme penikulmaa täältä.

— Eikö ole vaikea kulkea niin tukevasti puettuna näin lämpymällä säällä? — Biettar Oulalla oli päällään kaksi sarkatakkia, ja suuri, sarkapäällystäinen neljän-tuulen-lakki oli täytetty haahkanuntuvilla… Mutta hänen ahavoituneilla, täysruskeilla kasvoillaan ei näkynyt hikipisarta; hänen kehittyneitten raajojensa lihakset olivat kiinteät ja lujat kuin jäntereet.

— Niin niin, — no onnea kotimatkalle!

Hukka oli tänään paljon touhunnut toteuttaakseen suuren päätöksensä, — ja tähän se sitten kuivi koko juttu! Hän istuutui hirrelle ja viipyi siinä kauan murheellisena ja nolona. Lopulta tuo vanha uros, tuo kerran niin häikäilemättömän rohkea ja itsevaltias Hukka puhkesi itkuun. Ei hän olisi uskonut näin mitättömäksi joutuneensa. Jumala paratkoon — eihän hän enää uskalla opettaa tunturilappalaisellekaan jänislaukkaa!… Oli niinkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että käsiselät olivat alkaneet tummua ja niissä oli pyöreitä, ohutta karvaa kasvavia kuoppia, ja orvaskesi oli rypistynyt läskikerrosten kadottua. Hän oli parina viime vuonna usein puhunut pistäytyvänsä Arkangelissa vanhan ystävänsä konsuli Kokowstzeffin luona. Tänä vuonna hänen oli täytynyt lykätä se retki huonon terveydentilan takia ensi vuoteen. "Ja Herra tiennee, tuleeko siitä silloinkaan tosi!"

Ja vanhus itki hereästi. Hänet oli niin säälimättömänä yllättänyt ahdistava tunne siitä, että hän oli vaipumassa tyhjyyteen.

* * * * *

Biettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu polkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista kivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi auringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; — siinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta, jommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti lappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.

Täällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä syysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet oppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi heidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu kädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan aivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas, pujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät soihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.

Biettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt kesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä, jolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä ja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä pitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro luikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden, pyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan muuranrämeeseen.

Kuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä, alaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa kajaili lakeuden yksinäisyys, — ja laskeusi aroin, varovaisin siivenlyönnein toiselle paadelle.

Läheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat kuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri oli syvä kuin meren.

Väliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina lakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.

Biettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta avautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni, pitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen kesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta pienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot päivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät häirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään, kädessään sauva ja koirat ympärillään.

— Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa harjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion ääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.

— Tervetuloa kotiin, Oulatsham! — No — — miten onnistui matkasi?

— Kiitos, hyvin vain! Biettar Oulalla oli paljon kerrottavaa istuessaan syömässä keitettyä, tuoretta lohenmullosta, ja Elle korjasi talteen ostokset. Biettar Oula kertoi sisämaan uutisia. Jussa oli matkustanut Suomeen erääseen suureen kaupunkiin, lukeakseen papiksi. "Hänestä tulee varmaan suuri herra", sanoi Elle. "Ja uskovainen hänestä voi myös tulla, kun hän ehtii kylliksi tutkia Jumalan sanaa. Ja olihan hän niin taitava suomessa".

Ja Nikko Nillen ämmä kuuluu olevan sairaana, tiesi Biettar Oula.

— Niinkö — vai niin! Kyllä Nikko Nille nyt kohta pakahtuu kärsimättömyydestä kuolinuutista odottaessaan… Ellei ämmä vaan virkoa taas, muista aiettaan mennä vielä kolmannelle.

— Minäpä haluaisin, sanoi Biettar Oula, "lähettää Nikko Nillelle pikaviestin tästä uutisesta, jos hän olisi lähempänä. Uutinen on sen arvoinen, että minä voisin sen takia ostaa hänen ystävyytensä makeineen karvoineen. Hän ehkä kuitenkin voisi hyljätä kavalan ajatuksensa, että muuttaisi etelään syksyllä ennen meitä ja pyyhkäisisi edestämme ne porot, jotka pääsevät muuttomatkalla pakoon meiltä. Hän on tullut pitkäkyntiseksi, Nikko Nille".

Biettar Oula taisi närkästyä moraalin puolesta, kun kunnon mies lankesi syntiin. Ja nythän oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen mielensä oli niin kevyt ja valoisa, ja hänen pahattyönsä melkein vuoden vanhat: Biettar Oula teurasti vain syksyllä tai talvella; silloin liha ja nahka olivat parhaimmallaan… Niin että Biettar Oula saattoi hyvin puhua pitkäkyntisistä ihmisistä näin kesällä, kun mieli oli valoisa ja kevyt.

Elle laski käsivartensa hänen hartioilleen, katsoi hyvin hämillään alaspäin ja sanoi: "Jospa voisit hyljätä rajut tapasi, Oulatsham!"

Biettar Oula hymyili; hänen oli tapana suoriutua Ellestä hymyilyllä, kun tämä herkesi puhumaan hänen "rajuista tavoistaan". Vahvempia sanoja hän ei oikein uskaltanut käyttää. Mutta tuo leppeä ilme sai Ellen niin hämilleen — ja aseettomaksi. Biettar Oula hiveli hänen soman täyteläistä selkäänsä. Ei kellään muulla tunturien naisella ollut niin kookasta, rehevää ruumista. Povi huokui lyhyen, väljän lapintakin alla.

— Katsohan! sanoi Biettar Oula. "Kas vain!… Millainen käsi sillä pojalla onkaan! Hän oikaisee suopungin juuri oikealla hetkellä. Se tarttuu pensaaseen kuin kärppä. Kas vain!… Pensas hosuu ja riitelee vastaan kuin vasikka… Kyllä ihmiset taitavat olla oikeassa, kun arvelevat, että Andista tulee tunturien paras mies".

— Matta mitä tulee tunturien ensimäisestä tytöstä? kysyi Elle ja vilkaisi häneen hymyillen puoleksi leikillään, puoleksi hämillään.

— Oh, älä siitä kovin murehdi! Sinähän olet aivan nuori vielä.

— Mutta muista, että Andi on kolmivuotias viime juhannuksesta. Ja minä olen vielä parhaissa voimissani. Olisihan kovin hyvä saada vävypoika jostakin kyläläisestä. Voisimme silloin asua oman vävymme luona, käydessämme talvella kylässä. Ja Biettar Oulan tytär kyllä saisi kosijoikseen kylän parhaat… Et tietysti halua miniää kylästä?

— Miniää kylästä! — Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle vastenmielinen: mikä tunturilappalainen hakisi itselleen vaimon kylän tytöistä? — "Kyllä se sotkisi meidän telttamme navetaksi… Näyttäisi siltä kuin meillä olisi karjapiika istumassa teltassamme lavitsalla, — lavitsa sen tietysti pitäisi saada. Ja piru sitä vartioisi, ettei se jonakin arvaamattomana hetkenä tupsahtaisi nuotioon ja palaisi poroksi edessämme! — Sillä et kai suunnittelekaan, että Biettar Oulan poika lähtisi ajelemaan lantaa ja tekemään heinää parille likaiselle lehmälle!"

He istuivat katsellen poroja, jotka makailivat pienissä ryhmissä lumilakeudella. Niiden korvat huiskuivat tyytyväisesti, silmät tähystivät raukeasti varhaisen aamun viileässä päivänpaisteessa, ja leuat liikkuivat verkalleen niiden märehtiessä.

Yksi toisensa jälkeen ne nousivat ylös, venyttelivät ja oikoivat jäseniään ja laskeusivat alas lumitantereelta. Samassa hälyttivät koirat; mutta Aslak vain lateli tavalliset toransa, käänti kylkeä ja nukkui taas. Porot alkoivat muovailla uusia sarventynkiään, jotka vielä olivat verevät ja rustomaiset ja karvaisen nahan peitossa, — takoivat ja kolkuttivat niitä toisella takakoparalla tai kiveä vastaan ja käänsivät silmiään ylöspäin, tarkistaakseen sarvien muotoa.

Muori Biettar, joka oli nukkunut teltassa, pisti päänsä ulos teltan ovesta. "Hyvää huomenta, Oula! — Sinä olet palannut. Nyt saamme lypsää vaatimet!"

Kun aurinko oli suoraan idässä, menivät ihmiset maata, ja porot hajautuivat laitumelle.

V.

Nikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä olisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.

Mutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat tuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä arvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen, ennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.

Hän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä pohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä mäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan postimiesten polun alapuolelle.

Biettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja — kuten porovarkaat.

Räntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita verhosi märkä harso. — Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille teltan eteen, tervehtien hyvän päivän.

— Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti vastaan ja vieden hänet telttaan.

— Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula, heidän istuutuessaan poronnahoille.

— Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien porolaumoista.

— Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.

Nikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti salata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen ällistyneet kasvonsa.

Sillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että vieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä päivän valon.

Mutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme, niinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista vieraista poroista.

Sillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta puolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen vaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle hymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko Nille. Etua puolelta jos toiseltakin! — Ja muori Biettar oli aikeen hyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän julkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli sitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei myöskään pahaa tekisi. "No niin, anna elukan sitten olla!" oli hän sanonut.

Puhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan syyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar Oulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon paljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä ja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana takaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle kerrottiin.

Niin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon iskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi halpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen hämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja kaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.

Nikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen ja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.

Elle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [komager = pohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja hänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja ystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden. Ja eipä siltä — hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän jonakin päivänä lähtisi kylään — yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä kullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle — noin täydessä ystävyydessä.

Herra isä — kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!

Hän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt hänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.

— Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.

— Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään, mitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. "Sinä olet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon".

Niin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä sydämestään.

Mutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen näkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen pahkuran.