E-text prepared by Tapio Riikonen

RUIJAN RANNOILTA

Kertomus Norjan Lapista

Kirj.

MATTI AIKIO

Norjan kielestä ("I Dyreskind") suomentanut Aksel von Schantz

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Matti Aikio.

Matti Aikio on lappalainen kirjailija, jonka tässä suomennettu esikoisteos ilmestyi kuusi vuotta takaperin. Se saavutti niin suurta suosiota, että hän jo seuraavana vuonna julkaisi toisen ruijalaisen novellinsa, nimeltä "Ginunga-gap", ja sittemmin on hän uusilla teoksillaan luonut itselleen jokseenkin huomattavan aseman norjalaisessa kirjallisuudessa; hän ei nimittäin käytä tuotannossaan äidinkieltänsä, kuten hänen ainoa toinen kirjailijaksi lyöttäytynyt maanmiehensä naapurimaassa Ruotsissa.

Aikio on, kuten luonnollista, valinnutkin kuvattavakseen kotiseutunsa Ruijan olot ja ihmiset. Mutta hän ei ole varsinainen kansankirjailija, vaan herkkä taiteilija, joka sommittelee vaikuttavia kohtauksia niin realistisesti, niin todellista näkemystä ilmaisevasti kuin olisi taidemaalaaja siinä siveltimellään loihtinut värikkäitä kuvia lukijan tarkasteltavaksi. Nämä kohtaukset ovat osittain hyvinkin löyhässä yhteydessä keskenään, välikohdat jättää kirjailija lukijan täytettäviksi. Tämä keskityksen puute saattaa tuntua hiukan häiritsevältäkin lukijasta, joka on tottunut kaunokirjalliselta teokselta vaatimaan yhtenäistä juonta, mutta hän huomaa piankin että hajallisuuden syynä on tekijän tulinen luonnonlaatu, joka vaatii häntä välittömästi kuvaamaan elettyä ihmishyörinää ristiriitaisine tunteineen ja vaikuttimineen juuri sellaisena kirjavana sarjana kuin se ilmenee tarkalle havaintojen tekijälle. Tällainen kuvajakso ehdottomasti herättää lukijan mielenkiintoa; ennen Aikiota ei yksikään ole käsitellyt lappalaisten elämää niin selkeästi ja varmasti, ja toimintapiirin uutuus viehättää lukijaa.

Niinpä täytyy "Ruijan rannoilta"-teoksessa katsoa Aikiolle suureksi taiteelliseksi saavutukseksi sitä, että hän teoksensa laiminlyödystä rakenteesta huolimatta on kyennyt tutustuttamaan lukijan todellisiin ihmisiin. Tarmokas poronvaras Biettar Oula ja hänen muhkea eukkonsa Elle, paatunut äitinsä ja raukkamainen Lasse-renkinsä, vanhan akkansa kuolemaa toivoessaan itsensä rappiolle ryypiskelevä Nikko Nille, Helsingissä papiksi lukenut Jussa ja tämän kalseaan rakkauteen pyrkivä sivistyneen maailman neitonen Elna eivät ole pelkkiä mielenkiintoisia romaanisankareita, vaan todellisia lähimäisiämme, joiden seuraan lukija lyöttäytyy peräti mielellään. Tekijässä on paljon samaa alkuperäistä voimaa ja elämänhalua, jota hän on esittänyt rotunsa lapsille kuuluvana — väliin eri sukupuolten värähdyttelevänä kiihtymyksenä, väliin sellaisina sielunjärkkymyksinä kuin Biettar Oulan öisinä harhanäkyinä nuotion ääressä hänen houkuteltuaan renkinsä heikkoihin jäihin hukkumaan. Aikion raju alkuperäisyys ja tulinen havaintopiirtely ansaitsevat tulla tunnetuiksi meikäläisenkin yleisön keskuudessa, joka tulee siten tutustuneeksi omintakeiseen taiteilijaan ja uuteen maailmaan.

I.

Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli ääriään myöten täynnä. Väliaidan sisäpuolella oli korokkeella juuri sen verran tilaa, että sinne mahtui vouti, kaksi asianajajaa ja tulkki.

Biettar Oula [Pekan Olli, Olli Pekanpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat väliaitaan nojaten juhla-asuun puettuina, kuin olisivat olleet kuulemassa heille pidettävää morsiuspuhetta eivätkä seisseet porovarkautta koskevassa tiukassa ristikuulustelussa.

Lasse, joka oli alkujaan ollut syytettävänä, seisoi kyyryllään pienen vankihuoneen oven takana ja piti korvaansa lähellä avaimenreikää, kuullakseen edes jotakin isäntänsä antamista selityksistä. Hän oli aamupäivällä äkkiä ruvennut juonittelemaan, asia oli sotkeutunut ja saanut Biettar Oulalle vaarallisen käänteen.

"Kuusi vaadinta" [naarasporoa, suom.], kuiskasi eräs vankihuoneen oven lähellä seisova mies, joka oli innokkaasti puhelevinaan naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", sanoi hän toistamiseen. Ja Lasse oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi sen Biettar Oulan uudeksi tarjoukseksi. Hän mukautui. Olkoon menneeksi… Sitäpaitsi oppii Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmisten tapoja. Ja onhan kaupunkikin näkemisen arvoinen, kuten hän oli kuullut. Vankihuonekin siellä on valoisa ja miellyttävä, ei ainakaan tämän pimeän ja likaisen kopin kaltainen.

Vastikään virkaansa vahvistettu ja nuori vouti tähysti tutkivasti Biettar Oulaa. "Sanokaa — — kuinka on mahdollista, että te muutamien vuosien kuluessa olette voinut kohota piirin rikkaimmaksi tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili, kasvoillaan häveliäs ilme, ja hiveli mustaa, lappalaiselle tavattoman tiheää partaansa. "Minä hoidan laumaani", sanoi hän. Hänellä oli vaistomainen tunto siitä että viaton kehaisu antoi hänen sanoilleen luotettavuuden sävyä. "Uuninlämpö täällä alamaassa ei, Jumalan kiitos, ole vielä käynyt minulle niin rakkaaksi, että jättäisin karjani palvelijain haltuun, — kuten tavaksi kuuluu tulleen viime aikoina." Hänen muuten teräväpiirteiset, rohkeata oveluutta kuvastavat silmäkulmansa pysyivät nyt tiukasti luottamusta herättävissä poimuissa. Näytti siltä kuin ei hän olisi edes aavistanut, että vouti koetti saada häntä ansaan.

Täysin selvillä siitä, että vaatteet tekevät miehen, oli hän pukeutunut hienoimmasta poronvasan [poronvasikka] nahasta tehtyyn mustaan peskiin. Lanteilla oli nahkavyössä runsaasti nelikulmaisia metallilevyjä, jotka hänen liikkuessaan heiluivat ja kimaltelivat. Pystyyn peskinkaulukseen oli hän käärinyt suuren, veripunaisen silkkinilahuivin, jonka nipukat ja paksut pehmeät ripsut olivat somassa järjestyksessä hänen leveällä rinnallaan. Suorissa voimakkaissa säärissä oli kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säpäkkeet [poron koipinahasta tehdyt lahkeet, suom.]. Koko hänen muhkea olentonsa osotti hänen suonissaan virtaavan runsaasti kainulaisverta, vieläpä parasta lajia.

Biettar Oulan rehevän näköinen vaimo Elle, jonka suuret tummansiniset silmät olivat epäilemättä varkain kulkeutuneet rotuun, oli sillä välin, kun vouti merkitsi pöytäkirjaan, unhottanut Biettar Oulan tänään hänelle kiireessä antamat kierosti sommitellut vastaukset. Hän oli kiintynyt tarkastamaan nuoren voudin kirkkaita pitkähköjä kasvoja, pieniä lihavia käsiä ja hänen virkapukunsa kultaisia nauhoja, — tätä korkeamman ihmisen ilmestystä, jolla oli viisituhatta kruunua tuloja ja melkein Jumalan ulkomuoto. Mutta — se ei ollutkaan tavallisen lappalaisen siveellistä, puoleksi pelokasta kuninkaallisen norjalaisen virkamiehen kunnioittamista. Salaa peritty germaanilainen veri alkoi läikkyä kuumana. Eloisat hymypoimut kaartuivat houkuttelevan viehättävästi suupieliin, samalla kun sieramet tuontuostakin laajenivat elämänhalusta.

Hurmiosta herättivät hänet pikku Andin alituiset vaatimukset. Tämä veti äitiään mustasta verkapeskistä hokien: tsidsji! tsjidsji!

Hän istahti lattialle ja avasi povensa, vetäen esille aimollisen rinnan. Poika painoi siihen syvälle kaikki kymmenen sormeaan ja mielihyvästä äännellen pureutui kiinni, heittäen tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka tuomarikasvojen juhlallisuutta miedonsi hetkellinen hymy. Huolimatta kahden ja puolen vuoden iästään ei Andi ollut vielä kyennyt heittämään vanhoja tapojaan.

Aina kun ovi aukeni, hulmahti tupaan harmaina pilvinä kylmää, huurua, pyyhkäisten yli korokkeen, nuuskien paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen puolustusasianajajan jalkoja ja sen jälkeen kadoten, tullakseen katosta tippuvina vesipisaroina jälleen esille. Sellainen riippuva tipahdus tähtäsi suoraan pikku Andin suuhun — ja osasi ikäänkuin maidon miedontajaksi. Tästä ilmaisi pikku Andi suuttumuksensa voimakkaammin kuin ehkä tarkoituksensa olikaan, lausuen lapsenkielellään äkäisesti: pelkele!

Hehkuvan uunin lämmin sulatti vähitellen pieniä soikeita aukkoja jäätyneihin akkunoihin. Ulkopuolella poikaset kiihkeinä kiistelivät näistä rei'istä, saadakseen tirkistellä tupaan. Heillä ei ollut niin hyvää onnea kuin Jussalla, seudun etevimmän lappalaisen pojalla. Tämä oli mairittelevalla hymyllään ja lupaamalla poronkyytiä sekä muuta hyvää saanut poliisin puolelleen. Sitäpaitsi oli hän varmuuden vuoksi pyhästi ja juhlallisesti valehdellut, että hän oli jo täyttänyt viisitoista vuotta.

Jussa oli tähän asti pysynyt perällä. Mutta kuullessaan pikku Andin huutavan tsjidsjiä astui hän reippaasti ja rohkeasti esiin. Ellen iso rinta aaltoili niinkuin vinha maininki.

Vouti ja yleinen syyttäjä kuiskuttelivat keskenään, puolustusasianajajan istuessa haukotellen ja itsekseen muristen kuten tavallista. Poliisi, joka seisoi ryhtevin rinnoin aivan kuin olisi ollut ainoa arvoltaan Norjassa, sai käskyn tuoda Lassen sisälle.

Vankihuoneen ovi avattiin. Kosteakiiltoinen pistepari tuikki Lassen vetisen hatarissa, tiirottavissa silmissä, kun lampun hohde ulottui häneen asti. Ne tavoittelivat ehdottomasti Biettar Oulaa, joka äkkiä leimautti lujan katseen palvelijaansa, suomiakseen häntä viimeisistä vastaväitteistään.

Lasse astui esiin, laski surkuteltavan hennot kätensä väliaidalle, seisoi yhdellä jalalla ja huojutteli polveaan edes takaisin, jotta ruumis heilahteli. Hänen paksut huulensa törröttivät kuin olisivat ne olleet jonkun toisen, ja erehdyksestä painallettu hänen harmaan kalpeaan muotoonsa. Alahuuli lerpattikin alituista kodittomuuttaan. Niukat partahaivenet harittivat kuin jäätyneellä laidunmaalla nälkiintyneen poron karvat. Oli jotain liikuttavan surullista hänen avuttomassa ulkomuodossaan. Mutta nyt oli hän melkein hyvillään siitä, että Biettar Oula oli saanut nujerretuksi hänen viimeiset epäilyksensä. Jussa oli Biettar Oulan kunnioittava ihailija. Mutta kovinpa hänen tuli surku Lassea! Hän oli nähnyt saman avuttoman ja alakuloisen ilmeen useilla ihmisillä, tuon ilmeen, joka myötäkäymisenkin hetkinä katsastaa kysyvästi kohtaloaan, uskaltamatta oikein luottaa sen hyvään tarkoitukseen. Hän tunsi itketyttävän lämmönsäväyksen sydämessään ja rukoili hartaasti Jumalaa, että hän auttaisi Lassea.

Niin, Lassen oli pakko tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas. Ratkaisevan sanan johdosta kohosi väkisinkin helpoituksen huokaus hänen rinnastaan.

Juttu päättyi lyhyeen. Seitsemän kuukautta.

Ellen rehevä rinta paisui ja painui jälleen turvallisesti ja voimakkaasti, niin että sieramet laajenivat värähdellen kuin kauvan pidätetyn lemmenhuokauksen jälkeen. Sillä miten olisi käynytkään, jos vouti olisi ruvennut urkkimaan häneltä niitä vastauksia, joita Biettar Oula oli Ellelle etukäteen neuvonut, mutta jotka nyt monellaisten vaikutelmain johdosta olivat seonneet. Biettar Oula oli tyrkyttänyt ne hänelle kaikkea maallista pahaa uhkaillen, mutta myöskin kaunein sanoin ja houkuttelevin lupauksin. Hänen sieluaan oli kyllä tympäissyt ja nostanut kapinaan tällainen valehtelutaidon juonikkuus, mutta siitä ei ollut lähtenyt mitään apua.

Biettar Oulan ja Ellen ei tarvinnut tehdä valaa, koska heidän todistuksensa olivat lopulta olleet hiukan horjuvia. Jumalan kiitos! Väärän valan eteentulon pelosta oli Biettar Oulan otsa päivän mittaan usein peittynyt kylmällä hiellä. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat kuin jänteet, eivätkä hermonsakaan yhtään heikompia. Ne olivat kestäneet taistelun sielussa kiemurrelleiden käärmemäisten aaveiden kanssa, kavaltamatta häntä. Ja samalla voimalla kukisti hän nyt mielessään kuohuvan, puheluhaluisen ilonkin.

Mutta olisiko hän uskaltanut ojentaa kättään valantekoon, jos niikseen olisi tullut? Tuskinpa. Vasta tänään, kun Lasse oli ruvennut juonittelemaan, oli hänen täytynyt ajatella valanteon välttämättömyyttä mahdolliseksi. Mutta hän ei ollut maininnut mitään siitä Ellelle, joka varmaankin olisi silloin pilannut koko jutun.

Väki lähti tuvasta ja tunsi pettymystä sen johdosta, että kaikkityyni olikin supistunut yksinomaan Lasse-pahan syyllisyyteen. Mutta oli joukossa niitäkin, joilla oli vainua asian oikeasta laidasta, nimittäin kylän koilliskulmalla vakinaisesti asuvat porovarkaat. Harvinaistahan on aina asiantuntemus.

Pikku pojat, jotka olivat hekin yhtä ja toista kuulleet, eivät myöskään olleet tyytyväisiä tulokseen. He olivat peräti jännittyneinä odottaneet saadakseen nähdä Biettar Oulaa — itse Biettar Oulaa! — vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin sen olisi pitänyt päättyä pöyristyttävään seikkailuun: pattovalaan ja Biettar Oulan sitä seuraavaan kohtaukseen pahanhengen ja hänen koko liittonsa kanssa. Siinä sitä olisi ollut tarinaa kerrottavaksi sammuvan liesivalkean ääressä, varjojen suuretessa ja tarinan hiipiessä kiihoittavan värisyttävänä kuulijan likelle.

Väki lähti pihan poikki tielle, joka johti joen töyräälle rihkamakauppaan. He tassuttelivat keveissä, pehmeissä lapinkengissään pöllömäisen äänettömästi. Sitä helpommin sai poliisi huomiota, kun hän virallisen touhukkaasti raivasi itselleen tietä joukon läpi. Hänellä oli nimittäin kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka hänen tömistävien askeltensa alla panivat kovaksi tallatun lumen kirskumaan.

Oli näet pureva pakkanen. Sankat tervankatkuiset savupatsaat nousivat hormeista nopeaan kiirivinä kierukkoina suoraan ylös tyyneen ilmaan. Vaikka olikin jo pimeä, kuului halkoranteilta kirveeniskuja. Kovat, läpijäätyneet koivunrangot paukkuivat ja räiskyivät halkeillessaan. Siellä täällä kuului myös aisakellon kumeata kalkatusta tiiviissä, raskaassa pakkasilmassa. Matalalla leijaava villava sumupilvi näkyi alavaa kolmikulmaista nientä kiertävän joen yllä. Molemmin puolin jokea olivat metsäselänteet mukavasti nojallaan matalia, tasaisesti kaartuvia ja alastomia tuntureita vasten.

Käräjätuvasta lähtenyt väkijoukko oli pysähtynyt rihkamakaupan eteen ja seisoi siinä tuokion hytisten ja koputellen vuoron perään jalkaa toiseen.

Vähitellen täyttivät he puodin, jossa jo ennestään oli joitakuita porolappalaisia myymäläpöydän ääressä siemailemassa naukkuja.

"Minulla on tuhat poroa", kerskui Nikko Nille, aikoinaan kunnon mies, mutta nykyään juoppo ja suuri rehentelijä. Hän oli Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, sillä hän oli aikoinaan kosiskellut muhkeaa ja lihavaa Elleä. Hän kerskui, sillä hänellä oli vain kuusisataa poroa, jotka saadakseen hänen oli täytynyt viedä alttarin eteen vanha ontuva leskivaimo. Hän oli ruvennut kosiskelemaan Elleä heti vehnäspäivien jälkeen. Mutta kun vanhojen kuolema useinkin odotuttaa pitkään, näytti Ellestä parhaalta mennä naimisiin pulskimman miehen kanssa, mitä hän tunsi, vaikka tämä samalla oli tunturien hurjin petokin.

"Koko Hammerfestin säästöpankki on hyppysissäni", isoili Nikko Nille. Musta rupiviiru näkyi poikittain hänen kalpeassa alahuulessaan, ja harmaata vaahtia pursusi suupielistä.

"Voisin ostaa koko Biettar Oulan lauman, mutta minä en tahdo sellaisia poroja, jotka — —" Vastustamaton pelko esti häntä sanomasta ajatustaan loppuun. Hän alkoi laulaa tilapäisiä häväistyslauluja Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkia huomattavampia lappalaisia kunnioittavat laulutaitoiset lauluilla, joilla kullakin on oma nuotti.] "Biettar Oula ta-a-appaa talviö-ö-öinä." Autuaallisen näköisiä miehiä ja neitosia lyöttäysi mukaan, syleillen toisiaan ja keinuttaen ruumistaan nuotin tahdissa. Heidän höyryävät, tiheäkarvaisista peskeistä esiinpistävät pyöreät kasvonsa loistivat vaskenpunaisina heikossa lampun valossa, joka punasinervänä tunki läpi kostean, viinalta löyhkäävän höyryn. Hikipisarat heidän kasvoillaan, sekoittuneina vanhaan liuenneeseen likaan, kävivät sakkamaisiksi ja lyijynharmaiksi. Rihkamakauppa sisältöineen oli kuin juhlain aikana. Hyllyjä koristivat räikeänväriset verat, esiliinat ja olkahuivit: siniset, keltaiset ja punaiset, kaikkine koreine mauttomuuksineen. Myymäläpöydällä oli lasikaapissa suuri valikoima messinkisormuksia, solkia ja kaikenlaista pientä kiiltorihkamaa.

Viimeksi tulleet tunkeutuivat humalaisten joukkoon, ja ryypiskellen tuopeista tai pulloista koettivat hekin suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä näyttää päihtyneiltä.

"Ri-iekko raukka, riekko, ri-iekko. Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta tiheään sulloutunut joukko hätkähti, kun Biettar Oula riuhtaisi oven auki ja avasi kyynäspäillään tien myymäläpöydän ääreen. Pikku Andi piteli kiinni isänsä pitkästä tupesta. Mahtava lapinpuukko hopeahelaisine päineen oli pojan hartaiden mielihalujen esine.

Biettar Oula heitti ison, lihavan poronpaistin myymäläpöydälle. "Tuon edestä konjakkia." Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut lappalaiset, joi aina parasta paloviinaa, ja aina osoittikin kauppamies hänelle suurta huomiota. Tuoppi asetettiin esille. Hän otti aika siemauksen ja ojensi sen sitten Ellelle, joka vain makusteli — naisten tavoin vähän virnistäen. — Elle pyyhki sitten silkkihuivinsa nipukalla reheviä huuliaan, joiden punainen väri oli täyteläinen ja tuores.

Biettar Oula seisoi kauvan ääneti, mutta ryyppi yhtämittaa. Mustilla ja hiukan vinoilla silmillään, jotka vähitellen olivat saaneet kiiluvan hehkun, tähyili hän tuikeasti erästä ryhmää, tämän seistessä piirissä parrattoman nuoren miehen ympärillä, jota Nikko Nille nyt juotti päihin.

"Saapas nähdä, paljonko Lassen omaisuus kasvaa korkoa hänen poissaollessaan — hi hi hi hi! Ja sitten tulee hänestä oppinut mies kuin itse paholainen! Ehkä hän koulunsa läpi käytyään saa lukkarinviran Kautokeinossa", naljaili nuorukainen kovalla äänellään ja suuntasi tyhmästi tiirottavan, harhailevan katseensa ylös ilmaan — ilman kiinnekohtaa. Nikko Nille nauroi ivallisesti.

Biettar Oula ojentausi. Suonet hänen oikeassa ohimossaan pullistuivat kovin. "Oula! Oula!" rukoili Elle. Mutta hän astui joukkoa kohti. Nuorukainen meni muitten taakse huutaen minkä kurkusta lähti: "Hän tappaa minut, aa-aa-aah!" Biettar Oula hänestä viisi välitti. Sen sijaan tarttui hän Nikko Nilleä kaulukseen, riuhtaisi yhdellä tempaisulla peskin halki edestä ja takaa vyöhön asti ja heitti hänet, läimäytettyään kädellään paljaaseen selkään, kahden jauhosäkin väliin, niin että hän sananmukaisesti katosi jauhopilveen. "Pois tieltä, kirottu retale!" ärjäisi hän raivatessaan tietä joukon läpi. Hän työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja paukautti sen tukevasti kiinni.

Puodissa olijat, äkkiä selvinneinä, seurasivat heitä pihalle, missä
Biettar Oulan kaksi pylvääseen sidottua ajoporoa söi jäkälää.

Elle riisui verkapeskin yltään ja pujotteli tiheäkarvaisen nahkapeskin sen sijalle. Sen jälkeen sitoi hän pikku Andin oman pulkkansa keulaan. Notkeana kuin kärppä hiipi hän poronsa luo ja pani varovasti keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget kauniin, valkoisen eläimen kaulaan; se vapisi halusta lähteä liikkeelle. Vetohihna oli kiinnitetty mahan alle poikkipuolin asetettuun luokkaan.

Biettar Oula oli myös jo valmiina lähtöön. Hän oli pannut karhunnahkakauluksen hartioilleen ja käärinyt ohjaksen pään oikeaan käteensä. [Käytetään vain yhtä ohjasta; se on kiinnitetty päitsien tapaisiin, joitten toinen hihna menee silmien ja sarvien välitse ja yhtyy toiseen niskan päältä kaulan alle menevään hihnaan.]

"Aja sinä edellä!" sanoi hän Ellelle.

Elle nykäisi hiukan hihnasta, ja uljaan eläimen tehdessä ensimäiset valtaiset kuumeelliset hyppäyksensä ponnahti Elle muutamin rivakoin harppauksin mukaan — ja heittäysi sitten terhakalla loikkauksella pulkkaan. Juuri kun poro oli kiepahtamassa vasemmalle, läiskähti ohjas seljän yli, ja samassa silmänräpäyksessä muutti elukka suuntaansa niin rajusti, että pulkka huimassa heilahduksessaan narskui pahasti, jättäen valkean juovan pihamaan likaiseen kovaksi tallattuun lumeen.

Biettar Oula kiihoitti poroaan, pidättämällä sitä hetkisen paikallaan. Vauhkoin silmin tanssi ja reutoi se sulasta innosta saada ojentaa jalkansa hillittömästi liikkeelle. Mutta kun Biettar Oula äkkiä kohotti kätensä ja kumartui hyppäykseen, kirmasi poro eteenpäin ja samalla tuiskahti Biettar Oula pulkkaan kuten petolintu, joka hyökkää pakenevan saaliinsa niskaan.

Huikea meno tuntui kuin putoukselta ja säväytteli hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän. Yli koko seudun kaikui hänen äänekäs ja ylimielinen joelluksensa, jonka säveltä kiihoittava ajo siivitti.

Äsken niin meluava, nyt kohmelon nolostuttama väkijoukko epäröi päästääkö vai eikö ilmoille Biettar Oulaa kohtaan tuntemaansa salattua ihailua. Tälläkin kertaa tuli äskeisen nuorukaisen osaksi lausua kirvoittava sana. "Ainoastaan Biettar Oula voi noin tehdä."

Ja kasvavan innostuksen vallassa puhuttiin Biettar Oulasta yhtä ja toista. Olihan nuori, kaunis norjalainen tyttökin, meren rannalla asuvan vanhan "Groobeinin" (Harmaakoiven) lapsi seurannut häntä syksyllä jonkun matkaa tunturille päin, uskaltamatta silti tulla näkyviin.

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan parilla säkkineulan pistolla kuromaan hänen peskinsä kiinni. Hänen tultuaan ulos sanoi nuorukainen hänelle — kiitokseksi hyvästä kestityksestä: "No, kirveleekö vielä selkää?" Joukosta kuului raakaa naurua. Tyrkkien houkuteltiin nuorukaista jatkamaan.

"Kuinka monen koiran haukuntamatkan päässä luulet olevan Ellen, tunturin ihanimman naisen, jota et saanut, vanhasta, ontuvasta ja tuulen kuivattamasta linnunpelättimestäsi? Pitäisin mieluummin säkillisen ruutikuivia poronkarvoja sänkytoverinani kuin akkaasi. Hän on sitkeä kuin parkittu nahka. Ei viinakaan pysty tekemään hänestä loppua… Vai odotatko ehkä vielä, että hän kuolee? E-hei, ystäväiseni, kyllä vanhan luut kykenevät vielä kauvankin harmiksesi pitämään pystyssä hänen kuivettunutta ruumistaan. Äh, äh, hyi saakeli!"

Suulastelijan kasvot ja keltaiset hampaat näkyivät irvistävästä suusta kaksinkertaisine ylähuulineen, samalla kun häijyt, vetiset silmät vilkuivat ylös.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika aikaa ennen kuin akka kuolee — hi hi hi hi."

Totta olikin, että Nikko Nille oli valinnut uuden kullan, nuoren tytön, jonka pyylevä lihavuus oli ainoa, mikä muistutti Elleä.

"Laula kullastasi", alkoi nuorukainen taas. Mutta samassa löi kaikkialla läsnä oleva Jussa kämmenellään vasten hänen virnuilevaa suutansa. "Vaikka oletkin renttu, niin luuletko sinä sen takia saavasi sillä tavoin ihmisiä kohtaan leukojasi käyttää."

Odottamattomasta lyönnistä kellahti nuorukainen kenttään. Ja väkijoukko kohteli häntä nyt yhtä ilkeästi kuin äsken Nikko Nilleä.

"Biettar Oula ei viitsinyt koskea poikaan, he he he", nauraa räkätti muuan joukosta. "Hän ei viitsinyt tahrata kättään tuollaisella — he he he."

Nuorukainen oli sillä välin keksinyt keinon. Hän alkoi parkua änkytellen, että Jussa oli lyönyt rikki hänen hampaansa ja huulensa. Väkijoukko sai syytä tekeytyä suuttuneeksi. Nyt oli Jussan saatava selkäänsä. "Sinut pitää vangita!" — "Sinä olet, totta totisesti, koko seudun pahin kakara!" — "Luuletko sentähden, että olet Jongun poika, saavasi pahoin pidellä köyhää raukkaa?" — "Ryövärin poika, mokomakin, joka nostelee tyttöjen hameita, ajaa hevoset piloille ja mennä vuonna oli hän vähällä ratsastaa vasan kuoliaaksi!" — "Kumma ettei häntä jo aikaa sitten ole pantu kiinni! Parasta on, koska meillä nyt on vouti täällä, ottaa häntä kynkkäluusta."

Tuollaiset soimaukset eivät olleet uusia Jussalle, mutta kuitenkin tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Monet aikaisemmat yhteentörmäykset koillisrajalta olevan joukon kanssa olivat juurruttaneet häneen pelkoa. Ja nuorukainen harjotti sillävälin suoranaista kiristystä, vaikka Jussa usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita pelkkää hyvän hyvyyttään — kantamatta juuri sillähaavaa vereksiä kolttosia omallatunnollaan. Ja menipä nuorukainen joskus niinkin pitkälle, että kieltäysi ottamasta vastaan lahjuksia, uhaten laverrella vanhalle Jongulle Jussan kaikki ilkityöt. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siitä olisi tullut pitkälti palttinaa valkaistavaksi…

"Pyydä anteeksi nuorukaiselta", sanoi eräs ja tarttui Jussaa niskasta.

Jussa sai riuhtaistuksi itsensä irti ja riensi Nikko Nillen kanssa pois. Matkalla pysähtyi Nikko Nille ja sanoi: "Eipä oikein sopisi mennä kotia repeytyneessä peskissä."

"Kuule —", sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossasi, niin juoksen viemään sen kotiin ja annan akan juoda siitä itsensä sikahumalaan. Tiedäthän, että silloin on helppo kehveltää häneltä avaimet, päästäksesi aittaan vaihtamaan peskiä."

Nikko Nille hymyili. "Saat totta totisesti ajaa porollani koko huomispäivän", sanoi hän.

Jussa kiiruhti kotiin pulloineen. Nikko Nille majaili nimittäin vanhan
Jongun luona.

Nikko Nille lähti syrjätietä joen rannalle. Siellä istuutui hän puoleksi lumeen hautautuneelle aidalle. Vanhuksen piti saada aikaa juoda itsensä päihin.

Paikka oli hiljainen ja kaukana syrjässä kyläntieltä.

Pitkiä revontulikieluja syöksyi pohjoisen taivaan rannalta. Ne tuikkivat sikinsokin Linnunradan välkehtivän meren alla, kiemurtelivat ja painuivat läikehtien etelää kohti. Ne liikehtivät kuin ärsytetyt tarun jättiläiskäärmeet, jotka tuskan tavattomalla voimalla vääntelehtivät hehkuvilla hiilillä. Huikaisevia heijastuksia kirmaili aavemaisen nopeasti hulmuten pitkin sinertävän valkoista, säkenöivistä kidepisteistä kimmeltelevää hankea, heitellen salamoita laakson kupeiden hongikkoihin ja joen yllä leijuvaan litteäksi painuneeseen usvaröykkiöön. Väliin avautui tämä taivaan tuhatkätinen kellanvalkoinen kummitus, siellä täällä paljastaen palasen sinistä taivasta suurine ja rauhallisesti väräjävine tähtineen.

Toisella puolen jokea niemellä kasvavien koivujen raskaat oksat huokuivat kevyttä huurua, jonka pakkanen samassa silmänräpäyksessä kiteytti valkeiksi härmäkiehkuroiksi; niiden keskeltä puiden paksukaarnaiset rungot näkyivät vain mustina suonina. Mutta silmulehdet pusersivat pihkaa itsestään ja takeltuivat umppuaiheiden suojaksi.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt pakkasesta eikä pystynyt saamaan tolkkua jäätyneestä silmusta, istui oksalla, hennot koivet painuneina hyytävään kuuraan. Pakkanen oli tunkeutunut sen höyhenpuvun sisään pyrstön juuresta ja hiipi armottomana yli ruumiin. Silmälautaset painuivat kiinni, ja pää sekä kaula koettivat vetäytyä untuvapeitteen turviin, mutta turhaan. Jalat vatsan alle koukistuneina putosi pikku lintu lumelle… Mutta sen viimeinen aistimus oli suloista hyvinvointia. Se uneksi lentävänsä päiväpaisteen armaassa lämmössä. Nikko Nille kohotti katseensa. Hän huomasi lounaassa päin vilkasta liikettä yli tasaisesti kaartuvan lumikentän. Sen erotti pitkästä välimatkasta huolimatta varsin hyvin, sillä täysikuu oli juuri noussut idästä…

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi tulla. Mikko Nille sanoi sen vielä ääneen: "Mutta se voi tulla." — Elle-raukka!… Jonakuna päivänä on hän yksin nuorena ja avuttomana. No niin! Nikko Nille ei tahdo silloin olla järin kova hänelle. Nikko Nille auttaa häntä. Mutta kun Elle sitte jonakuna iltana tulee hänen luokseen ja muistuttaa menneiden päivien rakkaudesta, silloin sanoo hän: "Minun on sääli sinua, Elle. Mutta sinä tiedät, että rakastan Aira Maritia ja Aira Marit minua. Ensi kuussa vietämme häämme." — Silloin murtuu Elle ja itkee katkerasti. Mutta hän sanoo Ellelle vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" — ja poistuu sen enempää virkkamatta…

Kylmä karmi Nikko Nillen selkää. Huonosti oli kauppamies ommellut repeytyneen selkämyksen. Äskeinen ikävä yhteenotto Biettar Oulan kanssa johtui nyt äkkiä hänen mieleensä ja keskeytti hänen korkealentoiset unelmansa.

Hyvä Jumala, eikö sen akan nauskuvat niveleet ikinä herpaannu! Ja vielä uhkaili hän alituiseen tulevansa kummittelemaan kuoltuansa. Ikäänkuin hän ei olisi elänyt jo kylliksi. Olihan hän jo kymmenen vuotta kulkenut kuin nahkoihin puettu kuolemanvaltakunnan edustaja! Ja siinä oli Aira Marit niin nuorena, sievänä ja kukkeana! Hänen tervettä järkeänsä karvastutti, ja kapinoinut oli se tätä luonnottomuutta vastaan kauvan. Hän alkoi juoda, joi yhä enemmän ja enemmän, kävi rivoksi päissään, mutta ainoastaan puheittensa puolesta, rehenteli ja kerskui typerästi ja hävitti omaisuuttaan. Ja hyvinkin saattoi olla perää siinä, että hän oli alkanut varastella poroja. Alussa oli hän ritarillinen aviomies. Varsinainen aviomies ei hän ollut sentään koskaan ollut. Hän oli kuitenkin tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Sikäli saattoi häntä vieläkin sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli toden teolla myöskin hyväpäinen, kunnanhallituksen jäsen. Puheenjohtaja antoi suuren arvon hänen sanoilleen asiain ratkaisussa. Kirjoittamaan ei hän kuitenkaan ollut koskaan oppinut. Hän kirjoitti pöytäkirjain alle toisen pitäessä kynänvarresta kiinni.

Keväisin, mennessään karjoineen tuntureille, oli hän monena kertana ollut lujasti vakuutettu siitä, että kun hän syksyllä tulee takaisin, ei akasta ole muuta jäljellä kuin surullinen selonteko hänen viimeisestä taudistaan.

Nikko Nille lähti kotia kohti.

Jussa oli pihalla toisten poikien kanssa leikkimässä revontulia [yleinen poikien leikki tunturiseuduilla]. He pitivät kukin kaislatukkoa kohotetuissa käsissään ja huusivat: "Gakko! gakko!" (mätäs! mätäs!) Revontulet näyttivät siitä raivostuvan ja uhkaavan iskeä heihin, mutta pojat juoksivat pajaan piiloon.

"Jussa!" huusi Nikko Nille.

"Akka on jo päissään", sanoi Jussa tullen hänen luokseen, "ja pehmeänä kuin lämmin suoli… Avaimet? Pyh! ne heltiävät hänen kädestään helposti kuin karvat mädänneestä poronnahasta."

"Etkö sinä menisi ottamaan niitä häneltä?"

"Ooh — — hän tahtoo kaikin mokomin, että sinä tulet ensin sisälle saamaan häneltä naukun."

Se oli liian voimakas houkutin Nikko Nillelle. Hän koetti avata varovasti ovea, mutta sittekin se kitisi ilkeän hälyttävästi jäätyneitä oviaukon täytteitä vasten. Katsomatta oikeaan tai vasempaan hiipi hän varkain vanhuksen luo, joka istui lieden ääressä päreellä syttämässä piippunysäänsä.

"Kas —, oletko jo kotona, poikani! Nyt pitää sinun todellakin saada ryyppy! Ryyppy vanhan Saaran kädestä. Mitä? — Epäiletkö ehkä, ettei vanha Saara suo pojalleen ryyppyä?" Hänen hymyn levittämässä suussaan näkyi yksinäinen viallinen hammas.

Kulautettuaan viinaryypyn kurkustaan alas sanoi Nikko Nille: "Nyt pitäisi minun päästä aittaan."

"Mene vain, poikani! — Mutta suukkonen ensin!… Nyt en ole suudellut sinua sitte kun — — —, niin, lempo tiesi olenko kerrassaan koskaan suudellut sinua! Mutta nyt sinun pitää mojauttaa muisku ja oikein läiskähtävä!" Nikko Nille ällistyi. Tuollaista ei vanhus ollut ennen keksinyt. Eikä hän kai nytkään olisi sitä tehnyt, jollei Jussa olisi häntä siihen neuvonut. Ja hän näytti tarkoittavan täyttä totta. Tässä ei auttanut mikään "rakkahin!" ja sentähden, arveli Nikko Nille, on parasta näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä… Hän oli jo kumartumaisillaan alas, mutta huomasi samassa peremmällä istuvan Aira Maritin, joka oli aivan tulipunainen hillityn naurun pakoituksesta. Ennenkuin hän ennätti vetäytyä takaisin oli vanhus jo tarttunut kiinni hänen peskinkaulukseensa. "Et, hitto vieköön, petkutakaan minua suutelostani tällä kertaa!"

"Akka, oletko hullu!"

"Se on sama sinulle, mutta suutelon minä tahdon!" Tavattoman kiihkon vallassa kuroitti hän suutaan Nikko Nillen huulille. Siinä kahakassa horjahti hän lyhyellä säärellään ja kaatui puolitekoiselle hevosreen kehykselle, jota Jongu oli valmistamassa, ja samassa ratkesi kauppamiehen purjelangalla kuroma ommel. Siinä oli nyt Nikko Nille, vasen puoli yläruumista paljaana, — ja vanhus makasi kehyksellä — lyhyt väärä sääri ylöspäin kohonneena. Nikko Nille lyyhistyi kokoon — hengitys salpautuneena, kuin olisi saanut kylmän suihkeen niskaansa. Mutta äkkiä näkyi hänen mieleensä juolahtavan aatos. Hän veti puukon tupesta, leikkasi poikki peskinhihan, josta suutelonhaluinen vanhus oli pitänyt kiinni, ja livahti ulos.

Pullea, vääräsäärinen Aira Marit ähkyi ja voihki ainiaan herkästi purskahtelevan naurunsa vallassa. Hänen täyteläinen povensa ja ihramahansa hytkyi kuin valtainen kampela lyhyen hameen alla, ja hän takoi kämmenillään pyyleviä reisiään, pyyhkien väliin kyynelherneitä poskiltaan, jotka kikatuksen puuska oli kohottanut tirrisilmien alle, kuroen ne kahdeksi karpaloitsevaksi raoksi molemmin puolin pikku latuskanenää, joka nyt oli melkein upoksissa.

"Auta minua ylös!" huusi vanhus huitoen pullo toisessa kädessään ja poikkioin hiha toisessa.

"Seisaallesi siitä, vanha pakana", sanoi Jussa ryhtyen kiskomaan häntä. "Jos olit kuvitellut, että Nikko Nille ei kykenisi vetämään vertoja muinaiselle Joosefille vakaassa kunniallisuudessa, niin erehdyit."

Elämänhalun ilmaisu oli siinä määrin pirteyttänyt vanhusta, että hän lyyhäsi lattian poikki kuin siipirikko lintu ja kuukertui Aira Maritin syliin. "Oletko sinä suudellut häntä?" huusi hän. Hän tarrasi kilpailijatartaan rintamuksen saumasta kiinni ja ravisteli häntä aika lailla. "Oletko suudellut häntä?… Katso minuun, senkin hanhenpoikanen!… Saat uskoakin, että vanha Saara kyllä osaa elää, jollei muun takia, niin pelkästään härnätäkseen teitä, kiusatakseen teitä!… Ymmärrätkö? Teidän pitää töllistellä vain toisianne kunnes kuihdutte. Niinkuin hirvas [koirasporo, jota ei ole kuohittu] ja vaadin, jotka seisovat eri puolella aitaa… He he he — vanhalla Saaralla on myös aihetta elää, näetkös!" — Ja vanhus nauroi makeasti ja luisui alas Aira Maritin tukevasta sylistä.

Aira Marit punastui itketyttävästä häveliäisyydestä, pujahti ulos ja riensi luhtiin, missä hän asui vanhempiensa kera, jotka myös olivat porolappalaisia. Hänen sakea verensä ei ollut milloinkaan houkutellut häntä antautumaan alttiiksi lemmen vaaroille. Ja kun Nikko Nille puolestaan oli piintynyt puhtauden mies, oli kaikki mitä parhaassa kunnossa. Kapinanpurkaukset saivat Nikko Nillen vain säikähtymään jälkeenpäin ja olivat armottomasti tuomittuja tukahtumaan kieltäymykseen.

II.

Kyläniemen ylärinteeltä — missä niityt loppuivat ja koivunäreikkö alkoi — laskeutui talvitie leveänä ja syvänä uomana joen jäälle.

Elle ajoi edellä.

Porot pysyivät nyt tasaisessa vauhdissa — huojuivat kepeissä raviaskeleissa. Tie oli kova ja hyvä, sillä paitsi porolappalaisia käyttivät sitä myös seudun asukkaat, joilla oli takalistolaitumia ja polttopuita matalilla kolmikulmaisilla niemekkeillä pitkin jokivartta.

Biettar Oula istui torkkuen pulkassaan. Vähäväliä haukkoi poro lunta ja käänteli vaanien päätänsä sivulle. Joen äyräiltä riippuvasta lumipeitteisestä kanervikosta pisti esiin varpuja ja niiden alta ulkoni tuolla ylhäällä mustia puunjuuria, jotka näyttivät epäilyttävästi liikkuvan sumuvaipan yläpuolella. Poro ojensi lyhyen saparonsa säikähtäen ilmaan ja nykäisi niin, että Biettar Oulan pää retkahti taaksepäin. Ja samassa virtasi kosteata pakkasilmaa hänen poveensa, jäähdyttäen hänen humalasta ja unesta kylmänarkaa vertansa. Hän veti väristen päänsä syvemmälle peskin kaulukseen, sulkeakseen sen kunnollisesti vilulta.

Puolen penikulman päässä kylästä poikkesivat he sivutielle, joka kulki pitkin hyvin kapeata syrjäjokea. Paksun kuuran taivuttamat koivut ja pajut riippuivat joen matalilta äyräiltä alas, joten tiestä muodostui melkein pimeä tunneli: taivasta näkyi ainoastaan kapea kaistale.

Poron sarvet rapisuttelivat oksia, kuuraa tuiskahteli alas ja peitti Biettar Oulan kasvot, kun tämä oli taas uinahtanut. Äkkiä huitaisi hän molemmin käsin ulospäin ja haukkoi ilmaa. Heräämäisillään olevien aistien vajavat todellisuusvaikutelmat sekaantuivat pahoihin unennäköihin. Hänen haihattelevat puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taapäin vääntyneen pään — tuolla kaukana, kaukana ylhäällä; hän näki sen niin järjettömän selvästi! Itse vaipui hän alas kosteaan sumumereen, ja juuri kun putouksen värisyttävä huimaus oli salpaamaisillaan häneltä hengityksen, sai hän hätääntyneesti kirkaistuksi…

Elle pysäytti poronsa ja juoksi hänen luokseen. "Oula!… Oulatsjam (Oulaseni)!" Ähkyen painoi mies rintaansa ja katseli ympärilleen. "Minä vain näin unta. — Aja edelleen!"

Ylängöllä pienessä, soukassa laaksossa kiersi tuore hevosenreen jälki suurta kelokukkulaa, kun taasen monijuovainen pulkkalatu oikaisi itäistä laakson seinää ylös. Porot punnersivat sitkeästi ylös jyrkkää vierua, ojentausivat, jotta maha ja turpa koskivat lumeen, kielen roikkuessa toisesta suupielestä. Keuhkot työskentelivät kuin rivakassa tahdissa poljetut urkupalkeet, puuskutellen valkoisia föllähdyksiä sieramista.

Kun jyrkänteeltä laajeni eteen alaston tunturitasanko, saattoi Biettar Oula hengittää taas vapaasti. Pulkat rahisivat viimeisiä vaivaiskoivuja vasten, jotka eivät edes ylttäneet lumen pintaan.

Kaksi riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siipiensä kärjillä viiruja lumeen. Räkättäen tekivät ne kaarroksen ja laskeutuivat siivet levällään pajukkoon.

Täysikuu nousi idästä. Pulkanjälkeen sattuva varjo solui kapeana, tummansinisenä nauhana hieman kuperan tasangon halki, jolle oli kasautunut korkeiksi ja mataliksi aalloiksi keveätä kuivaa lumenvitiä vanhojen jääriitteiden päälle; kiiltävinä päivinä oli näitä paksun lumipeitteen povella suoja-ilmain jäljiltä.

Alamaalle avautui täältä laaja näköala koilliseen. Tuolla ja täällä vilkkui taloista vielä tulia. Mutta ne sammuivat toinen toisensa jälkeen.

Etelässä pyöristyi tasanko uuteen laaksoon päin. Lumi oli täällä porojen möyhimää, ja suksen- sekä pulkanjälkiä risteili kaikkialla.

Hajallinen porolauma liikehti laakson toisella rinteellä harvan näreikön läpi ja ravisti kuuraa ryhmyisistä, matalista tunturikoivuista. Parintuhannen poron kaviovarpaiden nauske kuulosti etäiseltä, tiheältä rankkasateelta. Yön hiljaisuutta häiritsi paimenen yksitoikkoinen joikuminen, jonka keskeyttäen hän äkkiä suuttumuksesta käheällä äänellä huusi: "Hei, Girjes! [koiran nimi. (Girjes-täplikäs.)] — Suu kiinni, kirottu rakki! Muutoin revin kielen suustasi, riivattu pörrökarva!" — Pyöreä, hännätön elukka oli — ajaessaan laumasta eronnutta poroa — liiaksi toimeensa innostuneena ahdistanut sitä vielä keskellä laumaakin. "Girjes!" Narttu haukahti vielä pari kertaa, mutta vähemmän terhakasti, ja laukkoi lauman toiselle sivulle, välittämättä muista koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä kappaleen matkaa laaksonpohjassa puroa pitkin, joka oli siellä täällä kasautunut isoiksi kellanharmaiksi ja vihreäreunaisiksi jääkyhmyiksi. Vihdoin avautui pieni ympyriäinen, raivattu aukio koivumetsässä, jossa näkyi muutamia männynkänttyröitäkin. Heikko, punertava hohde kiilui mustan, savuttuneen sarkateltan oven raosta. Teltan puukehys pistäysi ristikkäisinä, nokisina kärkinä ylös räppänästä. Haukkuva koiraparvi syöksyi teltasta ulos, pysähtyi vinkuen ja epävarmana — tunsi sitten isäntäväen ja juoksi ilosta ulvahdellen ja hyppien heitä vastaan.

— "Mitä — tekö siellä?" sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohottautuen ja hohuttaen tulta sammuviin hiiliin. Hänen monivuotinen palvelijansa Aslak nousi myös jaloilleen.

Biettar Oulan huoleton sävy — ja se että hän ylipäänsä oli palannutkaan — vapautti heidät tekemästä kiusallista kysymystä, miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon peskinsä povesta, silisivät vaot Aslakin leveän suun ympäriltä maireaan hymyilyyn. Yhdellä ainoalla henkäisyllä loihti Aslak uuden roihun kekäleistä. Hän oli kuitenkin lisäksi heittämäisillään tuleen jyhkeän, tervaisen kannonjuurakon, mutta Elle ehkäisi hänet siitä: "Luulisi sinua typeräksi lantalaiseksi!" sanoi hän äänenpainolla, johon Aslak ei ollut tottunut. [Lantalaiseksi sanovat lappalaiset maataviljelevää väestöä. Suom.]

"Niin", alkoi Biettar Oula, kun pullo oli kiertänyt ympäri, "Lasse valitsi järkevän osan, päättäen katua ja tehdä parannuksen ja olla vilpitön."

Aslak painoi purskuen likaiset kasvonsa poveaan vasten, heittäysi sitte seljälleen ja nauroi pakahtuakseen. "Totisesti saatkin antaa minulle naukun lisää… Koitukoon Trondhjemin seminaarilaiselle paljon oppia ja iloa matkastaan."

Mutta näytti kuin keskustelu tästä asiasta ei olisi oikein tahtonut luistaa.

Tuesta riippuva pata alkoi porehtia siltä puolen, jolla tuli oli voimakkain. Biettar muori puhalsi rasvan kiehumattomalle laidalle ja ammensi sen siitä puukuppiin. Biettar Oulalla oli huikea ruokahalu, hän leikkasi ison palan kuumaa lihaa, kastoi sen rasvaan, muokkasi sitä kiireesti lujilla hampaillaan ja antoi sen livahtaa alas kurkustaan, kyynelten tirsuessa hänen silmistään: hän näytti jättäytyvän kohtalon huomaan ja säveästi odottavan mitä lämpö saisi vatsassa aikaan.

Biettar muori tiedusti, olivatko he käyneet Jongulla. Kuten useat muutkin lappalaiset, katsoi Biettar Oulan perhe parhaaksi olla hyvissä väleissä Jongun kanssa; siitä oli yhtä ja toista etua, muun muassa sen johdosta, että Jongu tarpeen tullen osti varastavilta porolappalaisilta poroja.

Kyllä he olivat käyneet. Pikku Andinkin olivat he nyt viime sunnuntaina saaneet kastatettua.

"Kai hän käyttäysi toimituksen aikana siivosti?" tiedusti Aslak, vilkaisten pikku Andiin, joka jo sikeästi nukkui vällyjen alla.

"Eipä oikein, hänen olisi pitänyt paremmin tuntea ristiäismenot", vastasi Biettar Oula. "Papin lukiessa rukousta kirjasta oli hän hävinnyt meiltä tiehensä. Annoin hänelle kelpo tukkapöllyn, saadessani hänet käsiini ulkoa. 'Jos et käyttäydy ihmisten lailla ristittäessä, saat toisenkin, kurja pakana!' sanoin hänelle… Mutta kuulehan lisää! Puuseppä Nils, senkin kekkuli, menee ja sanoo papille, että poika on kastettu kotona. Kaikkeen sitä hänenkin pitää sekaantua. 'Mutta sinähän sanoit eilen, ettei poikaa ole kastettu kotona', torui pappi ja katsoi minuun. — 'Niin, — mutta älkää pahaksenne panko', minä sanoin, 'mutta minusta tuntui kuin ei Aslak olisi oikein osannut ristiä enkä minä voinut ottaa tunnolleni sitä, että poika ei ollut saanut säädyllistä kastetta.'"

"Mitä sinä siitä", tuumi Aslak. "Luinhan minä kaikki ristimiskaavan kirjaimet käsikirjasta, — vaikka en ole lukenut papiksi enkä Trondhjemissakaan opiskellut", lisäsi hän hymyillen.

"Olihan se vähän ikävää, mutta mitäpä siitä", tuumi Biettar Oula. "Pappikin sentään tuli jälkeenpäin ottamaan minua kädestä ja sanoi minun tehneen oikein ja kristillisesti, kun tahdoin varmistua siitä, että poika sai kunnollisen kasteen."

Tämä poikkeaminen Lassen jutusta oli kuitenkin kuin kissan kiertelyä kuuman puuron ympärillä. Sen tuttavallinen sävyjä viinan teho oli nyt hälventänyt heidän arastelevan kainostelunsa. Tuntien jonkinlaista ylpeyttä — eikä ainoastaan iloa onnellisesta tuloksesta — kertoi Biettar Oula, kuinka näppärästi hän oli kiemurrellut selville verkosta. Mutta — lisäsi hän — ensi kertaa eivät lakipykälien koukut olleetkaan hänen ylitseen luistaneet, hänen jäämättänsä niihin killumaan. Tyhjän päiten ei hänellä ollut ammattiveljiensä keskuudessa kunnianimenä "viekas". Usein kävikin häneltä neuvoa kysymässä sellaisia, jotka vieraan poron anastamisesta epäiltyinä olivat joutuneet pulaan.

Mutta kun muori Biettar kuuli, että Lasse oli alkanut juonitella, äityi hän hurjaan raivoon, ja uhkasi Lassea kaiken maailman vaivoilla, kun hän tulee kotiin. "Voi kunniatonta raukkaa!… Paholainen minut vieköön, jos hän saa edes maistaa maitoakaan niistä kuudesta vaatimesta!" Hän seuhtoi käsillään istuessaan tulen loimussa, mustanruskea telttaseinä taustanaan, ja tiukensi katseensa vetämällä silmäkulmat ryppyyn. "Ruveta nyt kauppoihin tuollaisen haisevan tuohikontin kanssa! Kauppoihin Lassen kanssa!… Ei sinua uskoisi äiti Biettarin pojaksi! Olisit hitto vieköön saanut isältä selkääsi, jos hän vielä eläisi!"

"No, mutta äiti! — Mitä lempoa saatoin tehdä, kun — — —"

"Äh — loruja!… Olet kai sentään sen verran järkeä perinyt isältäsi ja minultakin, että olisit voinut laverrella sekä voudin että viskaalin pään pyörälle!"

"Ja vannoa väärin! — Oletko hullu!" sanoi siihen Elle.

Äiti Biettar vetäisi ilmaa keuhkoihinsa. "Jos nyt et pidä suutasi kiinni, läimäytän sinua korvalle, jotta tiedät… Hyvä Jumala! Jo sitä saapi kuulla täällä jos minkälaisia tyhmyyksiä. Mutta sinun, Oula, joka olet miehenpuoli, sinun pitäisi toki tietää, ettei syytetyltä vaadita valaa… Minä en koskaan käy alamaassa, mutta totisesti tunnenkin lakia paremmin kuin te!"

Aslak istui kuten tavallisesti oikea käsi povessa ja kynsi rintaansa. Hän ei puhunut mitään, huokaili vain. Ja mitäpä hänellä olisikaan ollut tekemistä, kun äiti Biettar oli sillä päällä. Tunturi ja lakeudet olivat Biettar muorin; muusta ei ollut puhettakaan. Ei ollut hän koskaan ollut kenenkään käskettävänä. Ja jos hyväuskoinen porolappalainen yritti naapuriltaan vaatia oikeutta, niin päättyi asia aina niin, että asianomaisen täytyi kerätä kilunsa ja kalunsa ja mennä tiehensä. Muorin suurimpana nautintona oli kopeloida lämpimiä poronsuolia. Sekä hänellä että hänen pojallaan oli tapana juoda äsken tapetun poron haavasta verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai pimeänä syysiltana olivat teurastaneet toisen omistaman poron, oli muori tulisessa toimessa, peitti kaikki tappamisen jäljet ja kannusti poikaansa miehuullisella joikumisella ja uhkamielisillä sanoilla.

Välittämättä enempää kuin ennenkään anoppinsa raivonpurkauksista istui Elle nuotion ääressä lämmittelemässä, peski polville levitettynä. Hän hautoi äsken herännyttä tunnettaan. Kaikki oli hänestä niin ihmeen outoa ja uutta. Koko hänen elämänsä, joka oli liittynyt tunturiin ja tunturi-ihmisiin, tuntui hänestä melkein unelta. Hän oli kuin linnunpoika, joka on pudonnut pesästä, korkean puun latvasta. Niin, äsken ollessaan kotia tulossa ajatteli hän, että hänen pitäisi ottaa anoppiaan ja Aslakia kädestä, — niinkuin kauan kotoa poissa ollut… Nyt nukkuu valkopaitainen vouti… silkkipeite yllään… Ja häneltä otti surullisen lyhyen ajan miettiä, mitä ihanuuksia täällä tunturilla oli. Täällä oli teltta; ulkopuolella oli joitakin pulkkia ruokatavaroineen ja vaatteineen. Ja vielä oli heillä aitta, jopa hyvin varustettu aitta; mutta se oli alhaalla kylässä…

Hänen hajamielisyytensä tarttui muihinkin. Biettar Oulakin oli ääneti.
Aslak huokaili yhä enemmän.

Mutta tähän raukeaan mielialaan kajahti äiti Biettarin ylpeä kehuminen kuin torven toitotus, jolloin porolauman kuullaan rajuilman tavoin syöksähtävän laakson pohjaan. "Suurempaa ja kauniimpaa laumaa kuin meidän ei samoile näillä tienoin. Ja äiti Biettar se on suojellut sen varkailta ja pedoilta, — tämän lauman, joka soluu kuin elävä kultatulva tunturien yli!"

Hän veti telttaseinän alta vanhan, tomuisen taikarummun, jota muka säilytettiin vain "huvin vuoksi", ja löi sillä poikaansa selkään, sanoen: "Rummuta sinä, Oula, joka olet edesmenneen Biettarin poika! — Olethan nyt kumminkin minun poikani, sinä… Saadaanpa nähdä, tuleeko Lasse takaisin vai eikö."

Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja asetti taikarummun — ison koivuisen renkaan — polvilleen. Renkaaseen pingotetulle nahalle oli lepänkuorimaalilla sivelty monellaisia kuvia: siinä oli porolappalainen, jolla oli sukset ojennettuina aurinkoa kohti; norjalainen, joka seisoi toinen jalka teltan katolla ja toinen potkimassa paholaista; tämä taasen kosketti Jumalaa ja suurta mäntyä. Kirkon ovella seisoi susi, näyttäen pohtivan, mennäkö kirkkoon vai eikö.

"Aseta tämä hopeasormus auringon kohdalle."

Biettar Oula alkoi lyödä rumpua, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. Biettar muori jännitti katseensa ja piti kättä valon edessä, ettei se häiritsisi. Aslak unohti kokonaan rintansa kynsimisen. Hänen leveä suunsa suipistui suppiloksi, ja rypistynein silmäkulmin tuijotti hän renkaaseen, ja viimein alkoi hyppiä norjalaisen kuvan päällä.

"Tuo on kuolemaksi!" huudahti Aslak. "Lasse kuolee!"

"Niin — totta tosiaan!" arveli muori Biettar. "Eivät saa trondhjemilaiset madot imettäväkseen kovinkaan herkullista raatoa — mutta onneksi olkoon!"

"Ei, se merkitsee, että vouti aikoo tulla tänne", tuumi Elle. Hän sanoi sen ihan tahtomattansa. Biettar Oula ei itse huomannut, että hän nyt löi kovemmin — ei ennen kuin hän tunsi haluavansa lyödä rikki koko rummun.

"Tulkoon sitten!" sanoi hän ja löi vasaran varren nahan läpi. Hän heitti rummun räppänästä ja ärjäisi vihoissaan: "Jos hän tulee tänne jotakin minulta kaivelemaan, niin minä kaivan ytimen hänen luistaan!"

Tuli oli sammumaisillaan. Puolihämärässä teltassa näki Elle hänen silmävalkuaistensa välähtelevän mustien silmäterien koko ympäryksissä.

Eipä vain! Biettar Oula ei suinkaan uskonut, että vouti saapuisi sen paremmin tuolla kuin tälläkään asialla…

Suuri, voimakas mies, jonka ei ollut koskaan tarvinnut huolehtia Ellen ehdottomasta omistamisesta, oli nyt äkkiä joutunut epäilyksen hävittävien voimien yllättämäksi, hän, joka oli aina tottunut voittamaan eikä ollut koskaan sanottavasti kadehtinut ketään.

Kun Elle tuskastuneena kömpi sydän-yöllä hänen viereensä taljan alle ja kuiski hänen korvaansa hyväileviä sanoja, nipisti Oula häntä reidestä, niin että hän oli vähällä huutaa. Sitten tarrasi Oula hänen sierameensa ja sai vaivoin hillityksi itsensä tempaamasta sitä irti.

III.

Monella hevosella lähdettiin kymmenen penikulman matkalle tunturitasangon yli ja alas Lofjordeniin ostamaan jauhoja ja muuta tavaraa. Jussa sai ensi kertaa olla mukana.

Päivän sarastaessa painui joukkue synkkään tunturirotkoon. Jyrkkien rinteiden louhikossa kasvoi yksinäisiä ja tavattoman soleita mäntyjä, huojuen lauhkeassa länsituulessa, joka kohisi aavikon yli ja lähetti liukuvan tuulahduksen alas laaksoonkin.

Jussa näki sähkölennättimen. Hänen täytyi hypätä reestä ja kapaista patsaan juurelle. Se lauloi, ja kumeasti väräjävä metallisointu loittoni verkalleen lankoja pitkin. Pylvään tyvi oli upotettu nelikulmaiseksi muurattuun kiviseen jalustaan, joka hänen mielestään oli kuin koristukseksi rakennettu.

He ajoivat juoksua hietapilkkuista joen jäätä.

Kainulaisten taloja sinisiksi maalattuine ovineen ja akkunapienoineen tuli hetkeksi näkyviin. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja aitoja vasten ryöpyttänyt korkeita nietoksia. Lunta oli ajautunut myöskin koivikkomäkien rinteillä jyrkiksi kinoksiksi. Talviauringon ensimäisten säteitten värähdellessä loistivat kaukaisella tunturin rinteellä hietakivet kullalta, jonka hohteen saivat tunnelmarikkaammaksi lumijuovat ja harmaankeltaiset jääröykkiöt rotkoissa ja kallioitten halkeamissa.

Jussin sydän paisui vauhdin rivakkuudesta ja hänelle oudoista näkemistä, joihin liittyi vielä se nautinto, että hän pääsi omalla nuorella ja virkeällä oriillaan etumaiseksi. Kulkusten kilinä korkeassa aisojen väliin kiinnitetyssä puuluokassa vaikutti oriin kannustajana. Voi sitä menoa! Näytti siltä kuin olisi kaikkia sen lihaksia ja jänteitä öljyllä voideltu. Tuuli huiskutti sen häntää lauteelta toiselle, ja sen uhkea harja hulmusi voimallisesti kaartuneella kaulalla, tuulen tupruttaessa ja kieputtaessa hienoa keveää lunta kuin valkoisia usvapilviä.

Tuores meri-ilma hälvensi Jussan mielestä sen jännityksen, joka oli herännyt hänessä tällä toista vuorokautta kestäneellä matkalla.

He ajoivat pienen mäen päälle. Groobeinin talo tuli koivikon laidasta näkyviin. Jussa katseli sitä ihmeissään, se oli kuin unennäköä. Hänen edessään oli nyt monikuistinen valkeaksi maalattu asuinrakennus. Ovissa kiiltelivät messinkikääkät, ja korkeissa kiviportaissa oli rautaiset kaiteet. Tämä näytti Jussasta satulinnalta. Puutarhassa säteili pylvään nenässä kiiltävä kuula. Pitkä rivi punaiseksi maalattuja aittoja ja varastohuoneita oli laiturin vieressä, sekä mahtavia nostokoneita. Nämä vetivät Jussan huomion puoleensa, ja hän sai satamassa yhä uutta katseltavaa veneistä. Etäällä kohosivat meren mahtavat mainingit taivasta kohti — taivasta kohti! Näytti siltä kuin aallot olisivat liikkuneet ilmassa.

Jussa ikäänkuin tunsi itsensä äkkiä mitättömäksi ja pieneksi. Ori piti kuitenkin hänen rohkeuttaan yllä. Se oli hetken sankari? Tihrusilmäisiä kalastajalappalaisia, pienikasvuisia, vaaleapartaisia norjalaisia kalastajia sekä tummakasvoisia kainulaisia lammasnahkaturkeissaan hääräsi oriin ympärillä. Samassa kun se oli päästetty valjaista, teki se voimakkaan käänteen, hirnahti reimasti, nosti päänsä korkealle ja loi yleissilmäyksen koko ympäristöönsä. Tamman nähdessään tähysti se sitä pöllöttävin silmin ja tulistunein katsein. Kaksi voimakasta kainulaista tarttui sen päähän, mutta heidän ponnistuksistaan huolimatta veti se heidät perässään…

Mutta herättipä Jussakin omasta puolestaan huomiota. Hänen valkoinen vasannahkapeskinsä, saukonnahkalakkinsa, jonka nelikulmainen päällystä oli mustaa verkaa, valkoiset, sirot lapinkenkänsä ja ennen kaikkea hänen sysitummat silmänsä, jotka olivat matkasta ja uusista nähtävistä saaneet lämpimän hohteen, vetivät puoleensa katseita. Varsinkin muuan nuori, kaunis tyttö silmäili häntä uteliaana suuren, valkeaksi maalatun talon ikkunasta, uutimien takaa.

"Harmaakoipi tulee! — Varo, ettei se pure päätäsi poikki!" sanoi eräs lähellä olevista.

Vanha Norum, joka tulla kepsutti varastohuoneesta, seisahtui nostaakseen silmiltään lakkikulunsa liertä. Hän lähti taas liikkeelle lyhyin, nopein askelin, kun kumaran vartalonsa tähden töin tuskin pysyi tasapainossa, jotapaitsi hänen säärensä tahtoivat koukistua liiaksi polvien kohdalta sivulle. Hänen punainen ja aivan vähän harmahtava poskipartansa pisti silmään lumivalkoisen ja vielä tuuhean tukan ohella. Hänen terveen punaiset kasvonsa eivät ollenkaan ilmaisseet, että hän jo oli kahdeksankymmenen korvilla. Takkiaan ei hän ollut kunnollisesti saanut nappiin, mutta hänen paksu punainen kaulahuivinsa korvasi puutteen.

Jussa tunsi mieltänsä ahdistavan. Tuo pureva lisänimi oli saanut hänet ennakkoluuloiseksi, — ja hänen pelkoaan kartutti se, että hän oli kotiseudullaan tottunut pitämään melkeinpä joka toista ihmistä vihamielisenä. Mutta vanhuksen herttaisen viehättävä, sydämellinen hymy sai kuitenkin Jussan sydämen lämpenemään.

"Siinäpä reipas nuorukainen! — kenen poika?" tiedusti vanhus lapiksi.

"Jongun poika", vastasi Jussa vapisevin äänin. Vanhus herätti hänessä puoleksi pelkoa ja kiitollisuuden tunnetta.

"Vai niin, — vanhan kauppatuttavani Jongun poika. No, sitä minä jo aavistinkin. Sinullahan on erinomainen hevonen. Vanha veikko taitaa jo olla virkaheittona? — Tämä on ensi kertaa täällä." Jussa ei ollut koskaan nähnyt niin herttaista ja pirteää vanhusta.

"Käsken rengin hoitaa hyvin hevostasi. Sinä saat nukkua tuvassa." Vielä
Jussan luota kävellä sipsuttaessaan sanoi hän: "Vai Jongun poika!"

Jussa punastui, tuli iloiseksi ja mielistyi hänelle osoitetusta suosiosta.

Vaikka vanha Norum jo oli erillään kaupan hoidosta, — se oli nimittäin jo aikoja sitten joutunut eräälle hänen pojistaan —, hääräili hän kumminkin totuttuun tapaansa ja jakeli käskyjään. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, ettei hän enää kykenisi olemaan hyödyksi. Hänellä oli loppumaton varasto neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja palvelijansa piti muka totella — ja väliin piti heidän myöskin olla katsovinaan tärkeäksi kysyä neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".

Noustessaan vaivaloisesti ja ähkyen asuinrakennuksen portaita huomasi hän keittiöpalvelijattaren heittämässä likavettä ihan keittiön portaitten eteen.

"Jolline!"

Palvelijatar kohotti säikähtyneen katseensa häneen.

"Tule tänne!" sanoi hän ja oikaisi vanhuuden koukistaman pyöreän selkänsä. "Senkin keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut sotkemaan pihamaani — mokomakin tursistunut luuska! Jos oikein tekisin, niin työntäisin sinut likavesiämpäriin ja viskaisin sinut sontakasalle tallin taakse. Älä nyt seiso siinä muljottamassa minuun pyöreillä lehmänsilmilläsi!"

Hän kääntyi kahteen mielistelevästi nauravaan kalastajaan päin: "Tiedättekö, miksi hänen nimensä on Jolline? [Jolle, vene. Suom.] — Hänen isänsä, lestadiolaissaarnaaja, on selittänyt minulle sen arvoituksen. 'Hän on syntynyt veneessä', on sananselittäjä minulle kertonut."

Tuo pikku mielenkuohahdus herätti hänessä eloon uutta puuhan halua. Hän hoippuroi kauppaan lyhyin, nopein askelin, kumarassa kuin jauhosäkin kantaja ja ollen kuin kompastumaisillaan. Kauppapalvelijan piti täyttää hänen kukkaronsa pikkurahoilla. Hänen arvokkuutensa vaati, että hänellä oli rahaa jaella. Hänellä oli omituisia päähänpistoja. Väliin pani hän parikin miestä tekemään minkä mitäkin — halkomaan kallioita — Herra tiesi miksi! — tai paikkaamaan vanhaa veneluoskaa. Illalla kutsui hän sitten työmiehensä tilille. Sen hän aina toimitti suuresti nauttien tehtävästään.

Niin suuri oli hänen työhalunsa, että vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli tullut huomaamaan "nousukkaiden" tehneen hänen elämänsä katkeraksi, jatkoi hän liikkeensä hoitamista sittenkin täysin voimin, kunnes se meni vararikkoon. Tämän jälkeen joutui liike pojan hoidettavaksi.

Eipä ihmekään, että hän piti nousukkaita todellisina ihmissyöjinä, jotka oli "siitetty mielenkarvaudessa ja kateudessa". Entisaikoina, jolloin hän todella oli seudun isä, ei ollut paljon "noita häijyjä, ryppyisiä kasvoja, jotka alituisesti näyttivät virnuilevan oman häijyytensä tuntien. Ruijassa oli vielä silloin taloja, joihin olisi voitu ottaa vastaan arvohenkilöitä, — vaikkapa ruhtinaallisia. Me nuoret herrat olimme ylhäisten perheissä Bergenissä sekä Englannissa, Hollannissa ja Venäjällä oppineet hovitapoja", kertoili hän.

Hätäisesti syötyään juoksi Jussa vuonon rannalle. Hän tuijotti harmaanvihreään veteen ja näki monenmoisia ihmeitä pohjassa. Vesi ei virrannut eikä ollut tyynikään. Se vain keinuili verkalleen huoahdellen, siinä keveästi ja leikillisen voimakkaasti läikkyessään vuonon kiviä vasten. Hän näki taivaan rannan yhtyneenä mereen. Maailman syviltä meriltä nouti täällä rannalla rauhallisesti liikehtivä vesi voimansa ja valtaisen painavuutensa: näytti siltä kuin olisi tavattoman iso, nukkuva eläin raukeasti nytkäytellyt käpäliään.

Hän katsasti raudoitettuja laivoja ankkureineen ja kettinkeineen. Niiden mastot olivat paksut kuin tukkipuut. Ihmiset, jotka tuollaisia hoitivat, olivat kai suuria olentoja… Näitä nähdessään valtasi hänet jälleen alakuloisuus ja koti-ikävä.

Nuori tyttö luisui alas rantaan suoraan Jussaa kohti ja jarrutti jaloillaan, jotta Jussa voi nähdä hänen hyvin muodostuneet pohkeensa. Kun tyttö kohotti katseensa, oli Jussa varma siitä, että hän oli vanhan Norumin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki, pitkät valkoiset sormikkaat, jotka ulottuivat kyynäspäihin, ja viehättävä sininen viitta. Jalassa oli hänellä päällyskengät, joiden ruojut oli sisustettu nahalla.

Hän seisoi päin laskevaa aurinkoa, joka loi kultaisia juovia hänen kullankeltaisille hiuksilleen ja teki hänen ruskeitten silmiensä lämpimänkostean, raukean hohteen etäisemmäksi.

Hän tarkasti hetken Jussaa.

"Oletko tuntureilta kotoisin?" kysyi hän lapiksi ja hymyili ystävällisesti.

"Olen."

"Kunpa minullakin olisi tuollaiset valkoiset lapinkengät kuin sinulla!
Voitko hankkia minulle tuollaiset?"

Jussa sanoi voivansa. — Mitä ne maksaisivat? — Ne eivät maksaisi mitään. Mutta samassa punastui Jussa. Hän oli huomannut puhuneensa liian tuttavallisesti. Oli tyhmää ja sopimatonta tarjota kenkiä ilmaiseksi. Mitäpä tyttö välittäisi hänen lahjoituksistaan! Ja hän punastui yhä enemmän.

Ei, se ei käynyt laatuun; tyttö sanoi mieluummin tahtovansa maksaa niistä — olematta huomaavinansakaan Jussan hämiä.

"Tunnetko Biettar Oulaa?" kysäisi hän.

Jussa sanoi tuntevansa. Hän ei voinut olla luomatta tutkivaa katsetta tyttöön. Nyt punastui tämä vuorostaan… "Kysyin sitä vain siksi että mielestäni muistutat Biettar Oulaa."

Jussa ylpistyi, ja koko hänen olemuksensa sai toisen sävyn. Hänellä oli paljon kerrottavaa Biettar Oulasta, ja tyttö uskalsi ilmaista, että häntä halutti kuulla tuosta "salaperäisestä, voimakkaasta miehestä. — Uskotko hänen osaavan loihtia? Minä en ainakaan usko. Mutta hän muistuttaa maata, jossa hän asuu. Hän on niin rajaton. Samaa sanoo opettajattareni, sähköttäjä. Et taida oikein ymmärtää minua. Tarkoitan, että hän on kuin se, jolla ei ole mitään rajoja, varsinkin silloin, kun hän seisoo ihan ääneti ja katselee jotakin ihmistä. Opettajattareni sanoo, että hänen melkein tekisi mieli paeta Biettar Oulan kanssa… Kaikki lienee hyvin kummallista siellä — lakeuden toisella puolen… Ja sitten on taas ääretön lakeus kotiseutusi takanakin, — Eikö niin? Minulla on käsittämätön halu matkustaa sinne, vaikka puoleksi pelkäänkin… Luulisin Biettar Oulan voivan loihtia metsän käymällä vain sen läpi."

"Biettar Oula on kovin merkillinen!" huudahti tyttö lopuksi innostuksissaan. Hänen katseensa, joka äkkiä oli tullut raukeaksi, rasitti Jussaa, mutta vaikutti samalla puoleensa vetävästi. Mutta Jussa sai vain hetken ihailla tyttöä tuollaisena, sillä yhtäkkiä palasi tälle hänen tavallinen sävynsä, joka vaikutti loitontavasti Jussaan. Tyttö oli hämillään siitä, että oli ilmaissut sielunsa sisintä.

"Mene keittiöön, siellä antaa palvelijatar sinulle kahvia ja voileipää", sanoi tyttö kävellessään rannalta.

Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielun kirkastama ja nuoren tytön katsannon kaunistama.

Jussa katseli merta ja tunsi siinä Elnan äskeisen katseen. Hän räpytti silmiään tuntien olonsa kummallisen kankeaksi… Häneltä pääsi vihdoin helpoituksen huokaus. Mitä olikaan tuo miltei tuskaannuksen tila?

Vuonon toisella rannalla näkyi lumikinoksien yli johtavia mustia polkuja ja niiden välissä kalastajalappalaisten maakuoppia mustina, savuavina laikkuina. Kaksi kalastajalappalaista souti vuonon poikki ja laski valkamaan. Niin likaisia ja kurjannäköisiä ihmisiä ei Jussa ollut ennen nähnyt. Heidän sarkapeskinsa olivat keltaisenruskeita hylkeenrasvasta, kaulahuivit kiilsivät liasta kankeina.

Jussa meni keittiöön. Seisottuaan hetken oven suulla istuutui hän rahille. Kotipitäjässään oli hän ollut papin, nimismiehen ja kauppiaan keittiössä. Miksipä hän siis ei osaisi käyttäytyä. Tässä keittiössä oli kuitenkin kaikki paljon suurempaa ja ylellisempää. Rahikaapissa oli kahdeksan ovea, kun sitävastoin kotipitäjän pappilan rahikaapissa oli ainoastaan neljä.

Palvelijatar kestitsi häntä kahvilla ja voileivällä. Elna oli käskenyt, sanoi hän.

Syödessään kuuli Jussa "Groobeinin" kovasti aivastavan ruokasalissa sekä senjälkeen kakistavan ja ähkivän tyytyväisenä. Samassa kun Groobein avasi ruokasalin oven, kumartui Jussa sivulle ja näki ruokasalissa suunnilleen samanlaista kuin kotipitäjän pappilan ruokasalissa.

"Sinähän aterioitset kuin nuoret herrat ainakin", virkkoi Groobein ystävällisesti. Enpä olekaan ensi kertaa, ajatteli Jussa, aterioimassa herraskeittiössä.

"Taitaisit mielelläsi, Jolline, tänä iltana käydä seuroissa. Olet päivisin niin paljon touhussa, että sietäisitpä saada vähän vapauttakin."

Tuo ei ollut yllätys Jollinelle. Aamullisen myrskyn jälkeen kannatti hänen mielestään saadakin erityinen hyvitys.

Groobein pyysi Jussaa saliin. Mutta silloin ei Jussa enää tuntenut itseään varmaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka siellä pitäisi käyttäytyä. Hän pysähtyi ruokasaliin, ja juuri kun hän oli kysymäisillään, eikö saisi olla siellä, kuului käsky: "tulehan tänne vain!" ja Groobein tuuppasi hänet samalla sisään raskaitten oviverhojen välistä.

Suuri uhkea kattolamppu loisti siellä kuin joku satumainen valolähde. Liekkiä ei näkynyt ollenkaan. Ja pöytien ja tuolien ja kaiken sisustuksen värit sulausivat niin yhteen, ettei Jussa saanut selvää, mitä värejä ne olivat: eivät ne olleet punaisia, ei keltaisia, eikä sinisiäkään. Siellä täällä näkyi kuitenkin kullan-, hopean- sekä vaskenkarvaista. Näytti siltä kuin ei seiniä olisikaan; Jussa vain otaksui ne oleviksi. Vielä enemmän yhteensulautuvaa ihanuutta sai hän nähdä toisessa huoneessa. Papin pienet pojat, jotka olivat Elnan vieraina, kiertelivät tuoleja hyppien ja meluten. Lihavat verkapukuiset pienokaiset löpisivät äänekkäästi — antamatta mitään arvoa sille pyhätölle, jossa olivat. He eivät totelleet edes Groobeinin kieltoa. Ja kovin oli hauska kuulla lasten puhuvan norjaa!

Jussa huomasi istuvansa pöydän ääressä. Hän hiveli kädellään pöytäpeitettä. Niin oli kuin olisi silitellyt varsan selkää. Groobein haki suuresta lasikaapista penkoen ja kolistellen "pientä rasiaa", näyttääkseen sitä Jussalle. Sillä aikaa näytti Elna hänelle kaikenlaisia kuvia ja kauniita esineitä, joihin Jussa ei kumminkaan voinut kiinnittää ollenkaan huomiota.

Tyttö oli niin lähellä häntä; Jussa tunsi hänen hengityksensä. Hän katseli Elnan tuuhean, mustan tukan varjosta kostein silmin Elnan ylpeästi aaltoilevaa povea hänen seisoessaan siinä pöydän ääressä, toisella kädellään nojaten pöydän syrjään. Ja Elna oli kuitenkin vain lapsi. Jussa tuli raukeaksi häntä katsellessaan… Hän oli nähnyt herrasnaisia ennenkin, kauniita suurikasvuisia naisia, mutta heidän ruumiinsa oli ollut niin syvällä kummallisten vaatteiden sisällä, että ajatukset tuskin kykenivät tavottamaan. Heidän pukujensa täytteet ja monet poimut saivat ajatukset harhateille. Hän oli tuskin ajatellut mitään inhimillistä naisissa. Mutta nyt kaikki kaukaiset, häilyvät unikuvat johtuivat hänen mieleensä Elnaa katsellessa. Hänen väljä, yksinkertainen puseronsa hulmusi niin maallisen lujasti ja elävästi kahdesta kohti. Hänen hameensa oli kiinni vyötäröllä. Kaulan puna ilmaisi hänen verensä herkkyyttä… Mutta nainen kirkastettuna se nyt oli hänen edessään, solakkana ja ylevänä, valoisana, suorana ja korkeana, vaatteissa, jotka liehuivat hänen yllään kuin hemmotellut ajatukset. Hänen palmikkonauhansakin oli kuin ihanan kasvin lehti! Mutta viehättävintä oli hänessä kuitenkin hänen hymyilynsä ja hurmaava, teeskentelemätön ystävällisyytensä, joka ilmeni hänen avonaisilla, selväpiirteisillä kasvoillaan.

* * * *

Tuuli, jota oli aamulla tuskin tuntunut, oli iltapuoleen kiihtynyt ulvovaksi myrskyksi, joka kiskoi suuria vaahtopäitä Jäämereltä ja paiski niitä rannan kallioihin.

Avara, matala ja pieniakkunainen kainulaistupa oli täpösen täynnä,

Kaikki istuivat, ja synkkä hiljaisuus vallitsi. He olivat ahdistavan pelon valtaamina, odottaessaan sitä tuskallista nautintoa, jota heille vähän ajan päästä tarjottaisiin. Veli Karjalainen Suomesta aikoi nimittäin puhua tänä iltana.

Laiha, tummanverinen ja pitkä Karjalainen nousi seisoalleen. Hän oli kuin haamu höyryn himmentämässä lampun valossa. Tummien silmien tavattoman tiukka katse lipui hiljalleen pitkin seurakuntaa ja painosti väkeä kuin hiljainen raskas tyven rajuilman edellä. Hengittäen kuuluvasti liitti hän kätensä ristiin ja alkoi ummessa silmin sävyisästi ja hiljaa rukoilla: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" [Alkutekstissä suomeksi. Suom.]

Sanat kuuluivat kaukaiselta meren kohulta. Tavut soinnahtelivat, huokailivat — liittyivät vitkallisen venyteltyinä toisiinsa, hänen rukoillessaan mielettömän hartaasti, avuttoman kiihkoisasti, alakuloisen nöyrästi. Ja kun hän sitte sanomattoman kaihomielisellä, hellällä äänennousulla suostutteli; Jumalaa viidennessä rukouksessa: "ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" [Alkutekstissä suomeksi. Suom.] purskahtivat naiset itkuun, ei kauhun tuottamien vaivojen johdosta, vaan epämääräisestä hurmauksesta. Taistelijaruumiiseen kahlitun voimallisen saarnaajasielun mainingit ulottausivat läikehtimään kuulijoissa, otti heidät valtaansa, tärisytti heidän hermojaan kylmin ja lämpöisin väristyksin.

Karjalainen istuutui. Hän alotti virren, henkiystävät yhtyivät ja sävel kohosi. Nautintorikkaan pöyristyksen säväys sai veisuun vavahtelemaan, ja ilma huoneessa tärisi kuin tuskan ja rauhattomuuden kuohuttelema veri.

Peloittavia olivat sanat, joita kuin merihädässä puhkesi Karjalaisen rinnasta, hänen alkaessaan puhua. Huojutellen ruumistaan ja lapsellisen pelokas ilme leveillä kasvoillaan pälyilivät köyhät likaisenkeltaiseen sarkapukuun puetut kalastajalappalaiset avuttomasti ympärilleen. Suomen synkkien salojen mies ammottavine hurjine silmineen ja naisten valitukset saivat mukaansa tähän asti rauhalliset kalastajalappalaisetkin. Yli sekamelskan, jossa kuului haikeita huokauksia ja kovaa itkua ja joka vähitellen paisui yksiääniseksi hätähuudoksi kuului Karjalaisen heleän sointuva ääni. Samalla Jäämeren myrsky ulvoen rynnisti tuon tuostakin nurkkia vasten, niin että ne ryskähtelivät, ja kiiti suhisten laaksojen ja autioitten lakeuksien yli. Kiruttiin ja ryhmityttiin toisiinsa kiinni. Karjalainen heitti nyt saarnaamasta ja oli kuin Jumala, katsoessaan noita nöyrtyneitä, vääntelehteviä ihmisiä.

Mutta muutamat olivat iljettäviä ennenaikaisessa, valheellisessa haltioittumistilassaan, niinkuin eräskin vaimo Jussan kotiseudulta. Hän se ensimäisenä hypähti pystyyn ja huusi rumalla, leveällä suullaan.

Karjalainen alkoi taas saarnata. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Päihdyttävän riemun vallassa ja sydämen kylläisyydestä itkunsekaisella äänellä luki hän paksusta raamatusta: "Sillä Jumalan oikealle kädelle koroitettu karitsa vartioipi ja johtaa elämänlähteelle heitä ja Jumala on pyyhkivä jokaisen kyyneleen heidän silmistänsä." Hän hymyili, hän naurahti, sanankuulijat hymyilivät, naurahtivat, sitte pyrskähtäen äänekkääseen nauruun. Muutamat hypähtivät pystyyn, tanssivat mielettömän hurjina, vilpittömän ja intoisen iloisina, kaatoivat tuoleja ja penkkejä ja syleilivät autuaallisesti itkien toisiaan, miehet ja naiset yhtenä joukkona. Eräs lihava nuori vaimo sätki jaloillaan kuin mikäkin temppuilija. Alushousut putosivat nilkkoihin. Hänen miehensä huomautti hänelle, nykäisten hameesta: "Kuule — vedä housusi ylös!" Mutta hän ei kuullut, hyppi yhä vain. Huomatuimmat kansalaiset katselivat toisiinsa ja tuumivat naurussa suin: "Hyppihän Davidkin Herran arkin edessä!"

Kun hyppijät toinen toisensa perästä olivat lakanneet leiskumasta kuin päihtymyksen raukaisemina, nousi joukon johtaja seisoalleen ja sanoi: "Tunnustakaamme syntimme!"

Nytpä tuli lihavakin nainen tajuntaansa, tarttui nopeasti alushousuihinsa, vetäisi ne paikoilleen ja tunnusti yhden ainoan tekemänsä synnin — — — oli käynyt matkustavainen uskonveli — ja kun tulee pitkien taipaleiden takaa ja on vielä hengenheimolainen, niin sattuu helpostikin joskus horjahdus. Vaimo otti synninpäästön mehevästi hymyillen vastaan. Eipä Jussan kotiseudulta oleva huutava nainenkaan tahtonut jäädä edellisestä jäljelle, vaan kertoi iljettävän jutun.

Ja mikäli monet raskautetut omattunnot saivat huojennusta, jotta oltiin toistaiseksi melkein synnittömiä, alkoi mielialakin kohota. Miehet leikkelivät lehtitupakkaa ruupuiksi, puhuivat hevosista ja lörpöttelivät kaikenlaista Jumalasta. Naiset ympäröivät Karjalaisen ja kertoivat toinen toistaan mehevämpiä juttuja pyhän hengen miltei uskomattoman kummallisista hyvistä vaikutuksista heihin. Saarnamiehet kutsuttiin sitten toiseen huoneeseen, jossa he ahmivat kuivattua lihaa ja lohta, särpien kahvia päälle niin paljon kuin kukin halusi.

Seurojen aiheuttama tunnelma oli kokonaan vallannut Jussan. Raukeana asteli hän myöhään illalla vuonon rantaa kotia kohti. Karjalainen oli suuri ja mahtava kuin profeetta rukoillessaan, laulaessaan, puhuessaan ja sanoessaan puoliääneen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" Vieläkin kaikuivat nuo sanat hänen korvissansa, raskaasti ja verkalleen kuten vuonon aallot, jotka nyt tuulen tyynnyttyä vyöryivät vaimenevan vitkallisina… Jospa hän joskus voisi puhua kuin Karjalainen! Niin, jospa hänestä tulisi pappi! Oi, jospa hän saisi kirkon korkean holvin alla, mustassa kaavussa ja valkea kaulus kaulassa, pauhata saarnastuolista, korkealla, erillään muista, — kalpeana ja rukoilevana, kaikkien sanankuulijoiden katsoessa häneen!

Hän pysähtyi ja nojasi puutarhan aitaa vasten. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka oli korkealla, näkyi valoa. Hän näki varjon liikkuvan akkunakaihtimen yläpuolella valkeakattoisessa ullakkokamarissa. Tuo näky herätti hänessä viehättävän tunteen ja sai hänet ajattelemaan, että Elna pani nyt levolle ja ummisti silmänsä, ruskeat silmänsä, joitten katsannossa oli kummallista raukeutta. Sitä kävi yhä suloisemmaksi ja suloisemmaksi ajatella. Ja poika seisoi siinä kauvan alallaan. Silmäluomet alkoivat painua kiinni, ja lopulta ei hän nähnyt muuta siitä loisteesta, jonka revontulet olivat heijastuttaneet puutarhassa olevaan kuulaan, kuin hämärän valopilkun. Hän kuuli vieläkin vuonon kummallisten aaltojen hiljaisen pauhinan.

Samassa kun hänen päänsä vaipui karvaista peskinhihaa vasten näki hän unta, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että Elna suuntasi verkalleen ujon katseensa häneen… Hän heräsi juuri silloin kun ojensi kätensä tavoittaakseen katselijan.

IV.

Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula Groobeinin suuren purjeveneen siimeksessä rannalla syömässä kuivattua poronlihaa, saadakseen voimia pitkää tunturimatkaa varten. Hän oli ostanut täyden poronkantamuksen kahvia, sokeria ja joitakin välttämättömiä tavaroita — kuten neuloja, lankarullia, nuorakeriä, pienen padan sekä vähäisen saippuaa. Elle oli tullut vielä hienommaksi entistään.

Syötyään sulloi hän jätteet parkitusta poronnahasta tehtyyn laukkuun, jonka sitoi säkkisatulaan. Juuri kun hän aikoi lähteä, käveli Groobein horjahdellen, lyhyin askelin häntä kohti.

Nähtyään aamulla Biettar Oulan oli Groobein vannonut, että hän sanoo Biettar Oulalle suorat sanat, jotka eivät tuntuisi hänestä ollenkaan hyviltä. Mutta hän oli saarnaansa yhä lykännyt ja lykännyt, sillävälin rauhattomasti harhaillen kartanolla ja purkaen kylläistä sisuansa omille väille: siinä ei mikään epäröiminen tullut kysymykseen. Sen olisi pitänyt tapahtua jo viime vuonna! Silloin, asian ollessa vereksenä, olisi hänen pitänyt ampua parikymmentä ruosteista kuulaa Biettar Oulan läpi — kirotun mäyrän… Voi! vanhat raihnaantuvat pian ja ikä kuluttaa pois kiihkon ja rohkeuden. Vielä kymmenen vuotta sitten ei Groobein juuri epäillyt, kun oli kysymyksessä jäytävän harmin huojennus tai jonkin totuuden julkilausuminen. Mutta toisin oli nyt! Hänen mieleensä oli kuitenkin johtunut kaunistella laiminlyöntiään. Niin järkevä ihminen kuin Biettar Oula olisi varmaankin — oli hän tänään ajatellut ja sanonut — ajanut kotiin haaveellisen tyttöhupakon, jos olisi saanut hänet näkyviinsä, — ja koko juttu oli nyt jo vuoden vanha. Eihän hän mahtanut mitään sille, että tytön mieleen oli johtunut sellainen mielettömyys kuin lähteä häntä seuraamaan tuntureille…

Ei Groobein nytkään suunnatessaan kulkunsa Biettar Oulan luo tuntenut mitään ylentävää kiihtymystä, vaan ainoastaan heikkoa toivoa, että riemastuttava suuttumus ilmestyisi ratkaisevalla hetkellä; ainakin kannatti koettaa. Hän pysähtyi ja varjosti silmiään käsisyrjällä…

Ehkä sittenkin oli parasta alottaa varovaisesti. "Biettar Oulako siinä?" Biettar Oulahan se oli.

"Laumasi on kai tuntureilla lännessä päin?"

"Niin on, kolme penikulmaa täältä."

"Eikö ole tukala kävellä noin paksussa puvussa tällä helteellä?"

Biettar Oulalla oli nimittäin kaksi sarkapeskiä ja päässä verkalakki, jonka päälakena oli nelikulmainen, haahkan untuvilla täytetty patja. Tästä huolimatta ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa hänen päivänpaahtamilla, ruskeilla kasvoillaan; hänen tukevissa jäsenissään olivat lihakset lujat ja sitkeät kuin jänteet.

"Niin, niin, — onnea vain matkallesi!"

Groobein oli uutterasti ponnistellut tänään toteuttaakseen suuren päätöksensä — ja nyt ei siitä tullutkaan mitään! Hän istuutui sahatukille ja istui siinä kauan sanattomana, suruissaan ja masennuksissa. Lopuksi pyrskähti vanha taistelija, aikoinaan häikäilemättömän miehuullinen ja omavaltainen Groobein, itkuun. Hän ei ollut uskonut olevansa jo niin kerrassaan mennyttä miestä. Jumala häntä auttakoon! Hänestä ei ollut enää edes kärventämään tunturilappalaisen kinttuja!… Oli kuin olisi hän nyt vasta huomannut, että hänen käsiselkänsä olivat mustumassa ja että niissä oli pyöreitä syvennyksiä, joissa ohuet ja kiiltävät kelmut sekä arpiset poimut vain muistuttivat mennyttä täytelyyttä. Hän oli viime vuosina usein puhunut lähtevänsä Arkangeliin vanhaa ystäväänsä konsuli Kakovstseffiä tervehtimään, mutta huonon terveytensä tähden oli hän lykännyt matkansa taas tulevaan vuoteen: "Herra tiesi, tuleeko lähtöä silloinkaan."

Vanhus itki katkerasti. Lopullisen kuihtumisen tuskallinen tunne oli niin rutosti vallannut hänet.

* * * * *

Käveltyään lehtimetsän läpi lähti Biettar Oula astelemaan omaa tuttua polkuaan ylös jyrkkää tunturin rinnettä, jolla oli paljon sammalen peittämiä kiviä. Siinä louhikossa oli rapautuneita, valjenneita luita, joissa paikotellen näkyi sammalnukkaa. Ne olivat jäännöksiä venäläisestä sissijoukosta, Venäjän karjalaisista, jotka usein entisaikoina tekivät ryöstö- ja sotaretkiä Lappiin.

Täällä tunturilla olivat he tavanneet pimeänä syysiltana tunturilappalaisen ja pakoittaneet hänet lähtemään oppaaksensa. Alastulo tunturilta oli hyvin vaivaloinen, oli lappalainen kertonut, ja sentähden piti heidän sitoa itsensä kiinni toinen toiseensa. Opas kulki edellä hiljoilleen juosten ja piti tulisoihtua kädessään. Tultuaan jyrkänteen partaalle heitti hän tulisoihdun alas ja kyykistyi piiloon kiven taakse, mutta karjalaiset juoksivat soihdun perässä, vierivät alas ja kuolivat.

Biettar Oula oli jo kaukana tuntureilla ja samosi nyt kesäyön viileässä päiväpaisteessa. Siellä täällä oli ruohopälviä, joille viimevuotinen kulo antoi harmahtavan värin. Kellertävän harmaanvihreä poronjäkälä ryömi tiheänä ja paksuna ylös kiveliötä ikuisen lumen peittämän huipun juurelle. Puro pulppusi harmaanukkaisessa pajukossa sekä pyöreä- ja pienilehtisten, sikin sokin kiemurtelevien vaivaiskoivujen välissä ja katosi suohon, joka oli hilloista keltaisenaan.

Tunturikurmitsa lähti lentoon harmaalta kalliolta ja päästi ilmoille pitkästä, hiukan kaarevasta nokastaan kalkahtelevia, kipeän surullisia parahduksia, joista selvästi kuvastui tunturin yksitoikkoisuus; sitte se laskeutui pelonomaisesti ja hillitysti räpyttäen siipiään toiselle harmaalle kalliolle.

Kultainen hohde kirkastutti läheisten huippujen lunta, ja etäisemmät lumihuiput näyttivät uivilta joutsenilta yöllisessä sädeloistossa. Taivas oli pilvetön ja tummansininen kuin meri.

Kalliorotkoissa ja laaksoissa virtaavien tunturipurojen pauhina, joka kuului kaukaisena jumuna, häiritsi väliin yön ylevää hiljaisuutta.

Monimutkaisen rotkon poikki mentyä tuli näkyviin syvä laakso, jonka pohjassa oli pieni, pitkulainen lampi. Lähellä lammen rantaa oli hänen purjekankaasta tehty kesätelttansa. Teltan vierestä nousi pienestä nuotiosta sininen savu. Taampana loikoili jäätiköllä porolauma päiväpaisteessa mitä suloisimmassa rauhassa sääskiltä. Lammen rannalla lojui Aslak keppi kädessä kuivalla sammalmättäällä, koirien ympäröimänä.

"Isä! isä!" huusi pikku Andi keskeyttäen työnsä. Hän oli yritellyt nakata suopungin silmukkaa pajupensaan ympärille. Elle istui nuotion ääressä ompelemassa Biettar Oulalle valkoisia palttinahousuja.

"Tervetuloa taas, Oulatsjam! No, miten matkalla kävi?"

"Kiitos! — hyvin."

Syödessään vastasaatua keitettyä rautua kertoili Biettar Oula matkansa varrelta Ellelle, joka tarkasteli tavaraostoksia. Hän tiesi kuulumisia sisämaan tienoiltakin. Jussa oli matkustanut johonkin Suomen suureen kylään lukeakseen siellä papiksi.. "Kyllä Jussasta tulee suuri herra", sanoi Elle. "Ja hänestä voi tulla uskovainenkin, kun hän saa tutkia niin paljon Jumalan sanaa. Ja osasihan Jussa sitäpaitsi hyvin suomea."

"Nikko Nillen akka kuuluu olevan sairaana", jatkoi Biettar Oula.

"Kas — vai niin! Taitaapa Nikko Nille hyvinkin kärsimättömänä odottaa kuolemansanomaa… Kunpahan akka ei vain parantuisi tai hoksaisi ruveta kummittelemaan."

"Olisin heti valmis", tuumi Biettar Oula, "lähettämään hänelle pikaviestin siitä tapauksesta, jos hän olisi hiukan lähempänä. Se on siksi suloinen tieto, että saisin hänet sillä ystäväkseni kaluinensa, kampsuinensa. Ehkäpä hän siinä tapauksessa luopuisi kavalasta tuumastaan siirtyä syksyllä karjoineen ennen meitä etelään, saadakseen ne porot haltuunsa, jotka muuttaessamme eroaisivat laumastamme. Nikko Nillestä on tullut pitkäkyntinen."

Biettar Oula oli sellainen, että hän siveyden nimessä harmistui, kun joku rehellinen mies lankesi kiusaukseen. Nyt oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen mielensä oli rauhallinen ja puhdas ja pahat tekonsa lähes vuoden vanhoja: Biettar Oula saattoi siis nyt kesällä puhua pitkäkyntisistä, kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut ja keveä.

Elle astui hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi katsoen ujona alas: "Oi, jospa luopuisit huimista tavoistasi, Oulatsjam!"

Biettar Oula hymyili. Aina kun Elle puhui hänen "huimista tavoistaan", koetti hän keskeyttää puheen hymyllä. Voimakkaampia sanoja ei Elle oikein rohjennut käyttää. Mutta tuo säveä sanontatapa teki hänet ihmeellisen ujoksi — ja vastustamattomaksi. Biettar Oula hiveli Ellen kauniin täyteläistä selkää. Tuntureilla ei ollut ainoallakaan muulla naisella niin suuria ja reheviä jäseniä. Povi kohosi hänellä kuin vuori väljän, lyhyen peskin alla.

"Katso!" huudahti Biettar Oula. "Katso, kuinka näppärä hän on. Hän tiukentaa suopungin juuri silloin kun pitääkin. Suopunki kuristaa pensasta kuin peto. Kas, kas!… Pensas tempoilee ja ponnistaa vastaan kuin vasa… Taitaapa olla totta kuten ennustetaan, että Andista tulee vielä tunturin etevin mies."

"Mutta miten käy tunturin parhaan tytön?" kysäisi Elle ja vilkaisi häneen ujosti ja leikillisesti hymyillen.

"No, älähän siitä hätäile! Olet ihan nuori vielä."

"Mutta muistathan, että pikku Andi täytti kolme vuotta viime juhannuksena… Ja vielä olen paraissa voimissa. Olisipa sopivaa, jos saisimme lantalaisen vävyksemme. Hänen luonaan meillä olisi majapaikka, käydessämme talvisin kirkolla. Kyllä Biettar Oulan tyttö saisi seudun parhaimmat kosijoikseen… Lantalaistyttöä et tietystikään miniäksi tahtoisi?"

"Lantalaista miniäksi!" — Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle kauhistus: kuinka voisi tunturilappalainen mennä naimisiin lantalaistytön kanssa! "Telttammekin rupeaisi löyhkäämään navetalta, jos sellainen täällä olisi. Näyttäisi se nyt joltakin, jos täällä teltassamme olisi rahilla istuva lehmätyttö, — sillä rahi hänellä tietysti pitäisi olla. Ja hittoko häntä rupeaisi silmällä pitämään, ettei hän jonakin kauniina päivänä kaatuisi rahiltaan tuleen ja polttaisi itseään. Tuskinpa voit ajatellakaan, että Biettar Oulan poika rupeaisi lantaa vetämään ja tekemään heinää parille likaiselle lehmälle."

Istuessaan siinä katselivat he poroja, jotka ryhmittyneinä loikoivat jäätiköllä. Ne märehtivät liikutellen tyytyväisesti korviaan ja silmät raukeina varhaisen aamuauringon hohteesta.

Toinen toisensa jälkeen nousivat ne seisoalleen, oikoivat raajojaan ja lähtivät jäätiköltä. Samassa rupesivat koirat haukkumaan, mutta Aslak sai ne hillityksi tavallisilla ärjymisillään, käänsi kylkeään ja nukkui taas. Porot alkoivat nyt muovata nuoria rustomaisia ja hienon karvanahan peittämiä sarvitynkiään, lyömällä ja takomalla niitä takakoparallaan ja hankaamalla niitä kivenkylkeen, ja kurottivat sitten katseensa niihin, tarkastaakseen niiden muotoa.

Äiti Biettar, joka oli herännyt, kurkisteli teltan ovelta ja toivotti hyvää huomenta Oulalle. "Olet kotona taas. Nytpä meidän sopii käydä vaatimia lypsämään!" sanoi muori.

Aurinko paistoi jo idästä heidän levolle mennessänsä. Porot siirtyivät märehtimään mikä minnekin ylängölle.

V.

Nikko Nille oli tosiaankin aikonut muuttaa Biettar Oulan edellä etelään, mutta hänen ja muittenkin lappalaisten suunnitellessa matkaansa ja vakoillessa oli Biettar Oula kapistuksineen lähtenyt liikkeelle ennen kuin siitä saatiin tietoa.

Hän oli asettunut syksyksi sisämaan laakson pohjoispuolelle, havumetsän rajalle, tunturikoivikon laitaan, noin viisi penikulmaa kirkolta, puron ääreen lähelle postipolkua.

Biettar Oula ei kartellut yleisiä teitä eikä etsinyt olosijakseen syrjäseutuja.

Viimepäiväisten sateitten tähden olivat vaatteet kastuneet. Niitä riippui nyt kuivamassa teltan lähistöllä puissa.

Eräänä iltana tuli Nikko Nille Biettar Oulan teltalle ja toivotti hyvää päivää.

"Jumal' antakoon!" vastasi Biettar Oula, otti tulijan sydämellisesti vastaan ja vei hänet telttaan.

"Muuton aikana on sinunkin laumastasi poroja eronnut", tuumi Biettar
Oula heidän kyykistyessään taljoille istumaan.

"On kyllä. Aikomukseni onkin mennä niitä hakemaan läheisistä laumoista."

"Näin meidänkin laumassa yhden porosi."

Hämmästyksestä remahtivat Nikko Nillen silmät näin suuriksi, että varmaankin olisi Biettar Oula pahastunut, jos olisi sattunut katsomaan häneen.

Nikko Nille ei totta puhuen ollut juuri uskonut, että Biettar Oula olisi jättänyt henkiin toisen omistamaa poroa, joka oli tullut hänen lähettyvilleen.

Mutta puhuessaan Nikko Nillen porosta oli Biettar Oula rehellisen näköinen kuin olisi hän useinkin ilmoittanut omistajille heidän poroistaan, mitä oli hänen laumaansa eksynyt.

Sillä kyllä Biettar Oulakin silloin, kun oli kysymyksessä hänen määrätyssä suhteessa huonon maineensa paikkaaminen yhdellä ainoalla porokehnolla, malttoi antaa suopungin olla rauhassa hartioillaan. Elle hymyili ihastuksissaan ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko Nillekin. Suosiota siellä ja täällä! Tämä oli äiti Biettarin hyväksymä temppu. Hän oli kyllä ensin ajatellut niinkin, että tämä olisi liian aikainen uhri kunniallisuuden alttarille, mutta mietittyään asiaa tarkemmin tuntui hänestä, että vähän hyvää mainettakin olisi tarpeen. "No niin! Anna poro!" oli hän tuuminut.

Nikko Nille ei oikeastaan ollut poikennut Biettar Oulan luo puhuakseen hänelle kadonneista poroistaan. Se oli vain veruke. Hän oli tullut Biettar Oulan luo osoittamaan kiitollisuuttaan ja sovinnollisuuttaan siitä, että Biettar Oula oli ensimäisenä tuonut tuntureille paljon lupaavan sanoman Nikko Nillen vaimon sairastumisesta. Sittemmin oli sanoma kierrellyt viikkokausia niillä laajoilla aloilla, missä Nikko Nille liikkui, ja viimein palasi se hänen luokseen, mutta tällä kertaa kuolinsanomana, ja Nikko Nille punastui, kun hänelle kerrottiin se tieto.

Hän ei olisi nyt vähääkään välittänyt, jos Biettar Oula olisikin tappanut hänen poronsa. Mitäpä arvoa oli porolla nyt, kun hän oli adventtiajan suloisten toivomuksien hurmaamana. Hänen unelmansa ja haaveensa näyttivät nyt toteutuvan: vihdoinkin pääsisi hän häitä viettämään.

Hän oli sanomattoman nöyrä ja onnellinen nauttiessaan Ellen ja
Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.

Elle pani saraheiniä [Carex vesicaria] hänen kesäkenkiinsä [terät parkitsemattomasta hylkeennahasta ja kaudot sekä lyhyet varret parkitusta poronnahasta]. Erinomaisen hauskaa oli hänen vapaasti ja tuttavallisesti keskustella Ellen kanssa. Biettar Oula oli nyt hänen ystävänsä. Ja olipa sentään hyvä puoli asiassa sekin, että Biettar Oula tästälähtien antoi hänen poroillensa rauhan. Aikomuksena oli hänellä lähteä muutaman päivän kuluttua kirkolle yhdessä kultansa kanssa, niin, kultansa kanssa! Sen uskoi hän salaisuutena Ellelle ja Biettar Oulalle.

Hyvä Jumala, kuinka kernaasti hän soikaan näille molemmille kaikkea hyvää!

Hän ei kehdannut ilmaista suurta onnentunnettaan. Nyt oli Nikko Nillellä kyllä varaa antaa rauha heidän tunteelleen, että he olivat parempia kuin muut.

"Aira Marit onkin paras tyttö koko pitäjässämme", tuumi Elle.

"Eikä sinullekaan kukaan nuorista miehistämme vedä vertoja. Sinä olet pulska ja älykäs, ja kuulutpa laintuntijana kuntamme hallintoonkin", kehui Biettar Oula.

Niin, Nikko Nille soi heille sydämensä sisimmästä kaikkea hyvää.

Mutta kun hän Biettar Oulan kanssa meni laumalle, tuntui hänestä kuin lauman näkeminen olisi hänessä herättänyt eloon hiukan entistä katkeruutta.

Hetken tarkasteltuaan huomasivat he siellä Nikko Nillen poron. Oikeanpuoleinen korva oli kärjestä poikki, ja vasemman korvan ulkosyrjässä oli leikkaus vinoon.

Nikko Nillellä oli tervattu, kankea suopunki kaulassaan. Hän olisi mielellään antanut Biettar Oulan heittää, mutta kun Biettar Oula ei näyttänyt olevan siihen halukas, vihtesi hän sen, pitkän, hienonpuoleisen nuoran, pienehköksi vyyhdiksi ja hiivittyään lähemmäs poroa heitti, mutta ohi. Närkästyneenä tuosta heitti hän toisen kerran hermostuneesti, ja taaskin ohi.

Nytpä tahtoi Biettar Oulakin näyttää taitoaan. Hän otti Nikko Nilleltä suopungin, vihtesi sen päästä päähän ja heitti. Kuului viuhunaa ja samassa oli suopungin silmukka poron sarvissa. Poro kirmaisi eteenpäin aivan kuin se olisi saanut keihään niskaansa, lauman keskustaan, mutta Biettar Oula veti sen luokseen liikkumatta paikaltaan.

Nikko Nille tunsi taasen kateuden kipinää rinnassaan, mutta tuli jälleen liikutetuksi, kun Biettar Oula itse lausui toivomuksensa, että hänetkin kutsuttaisiin häihin; siellä olisi silloin saatavana lahja, jota ei kukaan muu vielä ollut saanut.

Biettar Oula piti siis todella tärkeänä olla Nikko Nillen ystävänä!

Nikko Nille soi hänelle lopultakin kaikkea hyvää!

VI.

Hetkinen oli kulunut Nikko Nillen lähdöstä; oli jo hämärä.

Nuotio roihusi rätisten teltan vieressä. Litteälle kivelle levitettyjä kenkäheiniä muokkasi äiti Biettar koivuisella kurikalla. Biettar Oula oli koristelemassa poronsarvesta tehtyä lusikkaa. Hän piirteli siihen veitsellä ristiin rastiin riimuja ja muita koristuksia. Elle asetteli pehmitettyjä kenkäheinälyhteitä kiville kuivamaan.

Biettar Oulan tapansa mukaan tuolloin tällöin tähystellessä metsän reunaa joka taholle, alkavat koirat haukkua. Hän toruu niitä. Metsästä kuuluu kelottuneitten oksien ratinaa ja pudonneitten lehtien kahinaa. Puitten välistä näkee Biettar Oula kolme miestä tulevan postitietä ja kääntyvän nuotiota kohti. Nyt tunsi hän heistä kaksi postimiehiksi, mutta kuka oli kolmas?

"Kah — piru vieköön! — Lassehan se on!" huudahti Aslak unohtaen nimittää häntä Trondhjemin seminaarilaiseksi.

Lassella oli musta hattu — ja hän oli kalpeakin kuin itse oppinein hyväkäs. Hänellä oli vyökin, mutta se ei ollut lanteilla kuten ihmisillä, joita epäillään pahantapaisiksi, vaan ylempänä kuin hurskaalla saarnamiehellä. Tukka oli leikattu lyhyeksi, ja tervehtiessään isäntäväkeä nosti hän hattuaan. Hän se nyt oli juuri sellainen, jota Groobein olisi sanonut "yleväkäytöksiseksi ihmiseksi".

Lasse ei tietysti ollut tervetullut vieras Biettar Oulan eikä muittenkaan mielestä. He eivät sitäpaitsi olleet tienneet häntä vielä oikein odottaakaan. Biettar Oula oli kyllä kovistanut häneltä juhlallisen valan, ettei hän koskaan ilmaisisi salaisuuttaan, mutta sittenkin…

He olivat sentään osoittavinaan Lasselle kaikkea mahdollista huomiota. Biettar Oula yritti kuitenkin puhella hänen kanssaan niin, etteivät postimiehet huomaisi hänellä olevan mitään keskeneräistä Lassen kanssa: hän tekeytyi nimittäin huvittavan ivalliseksi, mutta lausumansa sanat kirvelivät kuitenkin häntä itseään eniten.