Produced by Tapio Riikonen

PILVEN HATTAROITA I

Pieniä kyhäelmiä

Kirj.

Matti Kurikka

WSOY, Porvoo, 1886.

SISÄLLYS:

Pilven hattaroita
Syvällä tammen juuret
Hautajaiset
Kirppu ja kärpänen
Pekka parka
Kilu-Kalle

PILVEN HATTAROITA.

On helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessä sinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjää odottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulen heikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaan laella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseen huomisaamuna heinää kaatamaan.

Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika, joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin, taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut hänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa jotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä mittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan rajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen liikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan.—Niin, sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen käännettyinä.—Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin tarkastavan… Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen ajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan rajalta asti.

Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt?——Hm! Pilvi kun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin nähty.——

Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa tarkemmin katselee.—Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia lohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan sinisen-harmaan hattaran sivuitse… Omituista! Katsoppas vaan noita tarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa aivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan tyytyväisenä lastaan katsellen… Nyt eroaa mies omaisistaan yhä kauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo näkyvistä… Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa tuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan tuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on tullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin puettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka. Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea sankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa kalskeen.

No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus siinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne seuraavat taisteluun rientäviä uroita… Kuinka kirkas kyynel vierähti hänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo synkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen… Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole. Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä paikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.

Vaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on tuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.

Aivan on, kuni istuttaisin siinä oikeutta. Juhlallisena, arvokkaana istuu tuomari korkealla sijallaan; hänen ympärillään on joukko totisen, vakavan näköisiä miehiä. Jäykkänä pelottomana seisoo syytetty tuomiota odottaen. Ken tuo syytetty nuori mies? Hän näyttää tutulta.—Jo nousee tuomari seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi. Hän viittaa syyllistä lähemmäs. Mutta—mitä nyt? Pilvi saapui juuri tuon ylempänä olevan hattaran kohdalle, jo katosi neitonen näkymättömiin.

Mitä! Tuossa tunkeutuu hän näkyviin ihmisten välistä. Hän lähestyy tuomaria, puhuu jotakin. Kaikki kuuntelevat kummastuneina. Ja kas, tuomari vastaa jotakin lempeästi, viittaa syytetylle… Nyt lausuu syytetty jotakin,—hänen syliinsä vaipuu impi, hänen pelastajansa… Nyt työntää impi sulhonsa luotaan, viittaa kädellään länteen. Pois lähtee nuori mies.

Hyvän matkaa edellä kiitää soturijoukko, yhäti on päällikkö——Mitä!
Hänethän me äsken oikeudessa näimmekin—Niin, hän se olikin!

Länttä kohden kiiruhtaa hän yhäti joukkoineen. Mitä on sitten siellä lännessä? Toden totta! Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään. Mitä?—Sieltä kuuluu melua——Kas! Synkkä, musta pilvi nousee.— Pilvikön vaan? Ei! Julma, hävitystä uhkaava vihollislauma sieltä vierii näkyviin… Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti rientävät sankarit sitä vastaan… Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!

—Uh, millainen leimaus, mimmoinen jyräys! Taistelu on alkanut. Vielä on pystyssä urhea joukko! Nyt nyt!—Ei voi eroittaa enää taistelevia toisistaan. Uudet välähdykset, uudet jyräykset todistavat vaan, että ottelua yhä kestää.——

Kiireesti nousee nuorukainen koivun alta, juoksu jalassa rientää hän kotia kohden. Mutta turhaan. Hänet saavuttaa rankka sade. Tuolla pensaassa odottaa hän nyt myrskyn ohimenoa. Suotta ei hän sitä odotakaan. Jyry alkaa vaieta, myrsky taukoo… Musta pilvi rupeaa ohi menemään. Sininen taivas jo aukeaa tuolta läntiseltä taivaan rajalta.— Hetkinen vielä, niin myrsky on ohitse. Ukkosen pilvi alkaa jo painua itäiselle taivaan rajalle… Pian on se kokonaan näkymättömissä.

Vaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?… Kova on se ollut! Rivit ovat harvenneet, hajonneet… Poissa on päällikkö.—Tuolla makaa hän verissään. Ken se hänen vieressään polvillaan? Hänen äitinsä haamu! Kas kuinka se tuijottaa rakkaansa vaaleisin kasvoihin.—Ja tuolla istuu vainajan morsian mustan kosijansa rinnalla. Kyyneleitä ei polonen vuodata, hänen silmänsä ovat kuivuneet. Pirullinen hymy huulilla, katselee julmuri onnetonta uhriaan… Vaan mitä nyt?… Äidin haamu ilmaantuu! Se lähestyy kovaonnista, koskettaa häntä oikealla kädellään, ja—kuolleena vaipuu nuori vaimo kauhean miehensä jalkojen juureen.

Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä loiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään virkistänyt?—Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut aavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan, jolla saattoi vast'edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.

SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.

I.

Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän, Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura. Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle, ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet "äijän" [isoisä] mukanaan. Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.

Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon—suureksi onnettomuudekseen, sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli tuo nuorempi ilkeä.

Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin. Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään,—välistä paljaaksi Pietariksikin,—ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli ruskeassa kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan varalle. Vaikka yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa "pahaksi", mutta nyt oli päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.

Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut. Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.

Nyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän sirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari usein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä,—siinä kylliksi Mari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin, milloin yht'aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli hän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen vaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi paljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen, joka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin varustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä, vielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki hyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina lepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin ei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.

Mitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi hänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää? Olihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve, huoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä rakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan lähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi surrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei! Jotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin valtavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset syyt voineet esille tuoda.

Äkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta viskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä jakkaraltaan.

"Ken se? Tähän aikaan?" kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan pöpperössä ovea avaamaan.

"Hyvä ilta!" lausui joku tullen pimeästä näkyviin.

"Pietari herra! Näin myöhään!" huudahti Mari joutuen vielä enemmän sekasin.

"Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?" kysyi vieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.

Nyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi vettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.

Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.

"Kiitos, tyttöseni, kiitos!" soperti tämä tarttuen ahnaasti vesikauhaan.

"Ohhoo, sepä maistui… Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa eksyksissä ja, joll'en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut, olisin ollut hukassa". Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.

"No, tahtonette syödäksenne", lausui Mari ruveten pöytää kattamaan. Käännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen, puhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen savipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta kiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja liidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja veitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän takana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti sovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti muutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista näkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.

Pää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen reippaita liikkeitä.

"Eikö sinulla ole täällä ikävä?" kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.

"Mikä ikävä minulla olisi?" vastasi Mari luoden silmänsä maahan.

"Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista——"

Mari antoi kieltävän vastauksen.

"—tahi sulhasta?" kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.

Mari punastui.

"Kas niin, sinulla on sulhanen!"

"Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi."

"Kukako sinusta huolisi. Heh! Jos minä olisin talonpoika, pitäisimpä suurimpana onnenani saada sinut vaimokseni", virkkoi Pietari äänellä, joka ei pilkkaa todistanut.

Mari punastui yhä enemmän.

"Tulisitko minulle?" kysyi nuori herra.

Mari oli ääneti.

"Vastaa nyt leikillä. Tulisitko vaimokseni jos talonpoika olisin"? kysyi Pietari jääden uteliaana vastausta odottamaan.

Pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka häveliäisyys ja pelko oli aikaan saanut, nosti neito äkkiä silmänsä, vastaten painolla: "Tulisin!" ja läksi kiireesti ulos.

"Olisiko hän minuun rakastunut?" tuumaili Pietari herra. "Hm! Sepä olisi romantillista, jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin hovin palvelijaksi … mutta ei! Hän on liian viaton, liian pyhä sellaisen petoksen uhriksi… Ja mitäpä jos vaimoni siitä tiedon saisi?… Miks'en ole hänen vertaisensa! Täällä silloin yhdessä metsästellä, kuherrella saisimme. Minun ei tarvitsi nähdä noita inhoittavia hovimiesten naamoja, ei hengittää hovin tukahduhtavaa ilmaa."

Mari tuli takasin, taarituoppi kädessä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut… Hänen silmänsä eivät olleet aivan samallaiset kuin ulos mennessä… Kasvot näyttivät pestyiltä. Vieras herkesi jo syömästä, juotuaan vähän taaria tuopista.

"No mitä nyt on tehtävä Mari kulta?" alkoi hänkin semmoisella äänellä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään."

"Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä minulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun… Äijäni vuode on tämän yön tyhjänä; saat maata siinä". Näin jutteli tyttö kaikessa viattomuudessaan.

"Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on hän", ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään päättänyt kunniansa kautta olla "tekemättä mitään pahaa" immelle, joka häneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi hän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.

Pietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen vaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei sitä voi estää alas menemästä.

Myöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari oli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa, painanut hänen päänsä rinnoilleen—syleillyt häntä.——

Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse metsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen hurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.

II.

Kevät on tullut. Kyttä-Kaarle on kuollut. Hän luuli kasvattaneensa Marinsa niin kaukana kaikesta maailman turmeluksesta, että kun hän eräänä iltana, kaupungista palatessaan, tapasi kasvattinsa vaaleana pienoinen lapsi sylissä, sai hän sellaisen iskun sydämmeensä, ett'eivät hänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.

"Kun minä kerran vuoteen omaksi joudun, niin en siitä koskaan enää nouse", oli hän aina sanonut.

Nyt joutui hän vuoteesen, ja hänen sanansa kävivät toteen.

Voi Mariparan tilaa! Tuolla porstuassa venyi penkillä hänen rakkaan kasvattajansa ruumis vaatteen peitossa. Hän oli saanut sen sinne viedyksi ponnistettuaan viimeiset voimansa. Tuskin jaksoi hän vielä lehmän lypsää, ja kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla olkivuoteella uinaili pienoinen hento olento puhtaissa kapaloissa, äitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi onneton äiti, mitä on maailma, nyt käsitti hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen häneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.

"Voi Pietari, Pietari!" huoahti hän itsekseen ottaessaan lapsen syliinsä… Hiljaa huoahti hän, niin hiljaa, että tuskin sen itsekään huomasi, mutta se huokaus tuli syvimmästä sydämmen sopesta, sitä seurasi valtaava kyynelvirta, josta karpaleet valuivat hänen laihoille poskilleen, valkealle rinnalleen ja siitä punaposkisen poika-palleroisen kasvoille. Tyytyväisenä hymyili pienokainen äitinsä sylissä, nuoleksien huuliltaan äitinsä kyyneleitä. Ei hän näkynyt olevan millänsäkään turvattomuudestaan; lapsen salaperäisellä vaistolla katseli hän iloisena valoisata maailmaa, jonka haltiaksi hänet Jumala oli määrännyt, kuten kaikki ihmiset, niin, vielä paljon enemmän.——

Äkkiä hyppäsi Mari seisaalleen, laskettuaan lapsen vuoteelle, ja riensi ulos. Hän kuuli töminää, ikäänkuin joku olisi ratsastanut töllille päin. Totta tosiaan!

Tuolta kiitääkin ratsastaja näkyviin, hän lähestyy.

"Pietari!" huudahti Mari. "Kiitos, Jumalani!"

Pietari herran hämmästys oli suuri, saatuaan kuulla, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää vanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät ajatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa olkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön.

"Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!" huudahti hän useita kertoja. Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä syviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista miettivän eikä siksi häntä häirinnyt.

"Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett'ei minulla ole poikaa!" virkkoi hän viimein. "Onhan tämä minun näköiseni?" kysyi hän äkkiä.

"Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!" vastasi Mari. Hänen kasvojaan kirkasti taasen tuo valo, mikä Pietarin oli ensi hetkellä niin suuresti hurmannut.

"Se on päätetty!" sanoi isä äkkiä, nousten seisaalleen. "Tahdotko lähteä minun kanssani, Mari?" kysyi hän.

"Sinun kanssasi! Minne?"

"Etkö luota minuun?"

Mari loi silmänsä maahan.

"Mutta onhan äijä ensin haudattava", virkkoi hän hiljaa.

"Kaikesta pidetään huoli!"

Niin kävikin. Pietari herra toimitti vanhuksen ruumiin hautaan. Marin lehmä ja kaikki, mitä arvokasta löytyi, myytiin, ja Mari muutti lapsineen Pietarhoviin, jossa Pietari herra vakuutti hänelle palveluspaikan toimittaneensa.

III.

Pietarhovissa on elämää. Perintöruhtinas on tullut sinne taasen monesta aikaa kesää viettämään. Omituinen kaupunki tuo Pietarhovi. Syntyneenä tuohon keisarillisen kesähuvilan kintereille, riippuu se siinä määrin tuosta elinlähteestään, että kun hovi on tyhjänä korkeista asukkaistaan, on kuni koko kaupunki olisi surkastuneena. Hovin komeita ikkunoita peittävät harmaat verhot, uljaat kuvapatsaat sen seinissä ovat rumiin puukoteloihin suljettuina, suihkulähteet kuivina ja puiston käytävätkin lakaisematta. Ihmiset haukottelevat ikävissään, kauppiaat märräävät ostajien puutetta. Vaan annas olla, kun hovin lippu liehuu tornissa, kun sen korkea omistaja on saapuvilla, silloin on kaupungissa liikettä, elämää, aivan kuin sumuinen syys-taivas äkkiä olisi kirkastunut, lämpimän kevät-auringon ruvettua surkastunutta luontoa virkistämään. Mahtavana keijottaa hovi kaikessa loistossaan suihkulähteistä hajoavan vihmasateen läpi heloittavassa auringon valossa; ihmiset hääräävät ja hommaavat, vosikat kulettavat kilvan "sidokkojaan", mielissään hykertelevät puotimiehet kämmeniään.

Niin on nytkin. Puhtaana, juhlapuvussaan odottaa uhkea puisto korkeita vieraita. Eikä sen kauan tarvitse odottaakaan. Perintöruhtinaan pieni seitsen-vuotias poika on hurmaantunut tähän luonnon ihanuuteen. Siellä nähdäänkin hänen joka päivä kävelevän vanhan harmaapäisen opettajansa mukana.

On lämmin aamu. Aurinko on niin korkealla, että se näkyy jo yli korkeitten puitten hovin päärappusille. Nuori ruhtinas on jo ennättänyt opettajineen luonnon helmaan. Milloin juoksee ketterä poika vanhusta piiloon, milloin vaatii hän opettajaansa kilpaa juoksemaan, aina sen mukaan mitä hänen pieneen päähänsä pistää. Opettajan muistuttaessa, ett'ei hän saanut niin raju olla, vastaa poika, että eihän nyt oppitunti ole ja että olihan hänen isänsä sanonut: "Antaa pojan mellastaa!" Nyt pisti päähän hauska tuuma.

"Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni ja te olette rekryytti.
Tämä teidän keppinne olkoon pyssy. No, smirnaa!"

Mutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua sotatemppuja tekemään.

"Na pletsbo! Miksi ette tee? Pian nyt!" kirkui poika.

"Minä olen vanha jo, lapseni", rupesi hetas vanhus sanomaan, mutta kapteeni ei ollut kuulevinaankaan.

"Hiljaa nyt! sanon minä!" huusi hän koettaen matkia komentajan ääntä.

"No, no!" hymyili vanhus tehden pikku ruhtinaalle mieliksi.

"Na ruuku!" komensi kapteeni.

Rekryytti totteli.

Nyt komensi uljas sotapäällikkö juoksuun, lähtien itse edellä tipsuttamaan; vasta käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti hymyillen istuikin penkillä.

Se oli hirveä loukkaus Hänen Korkeuttansa vastaan. Kiukustuneena juoksi hän vanhuksen luo, vaatien häntä kiven kovaan heti pystyyn, mutta kun tämä häntä sen sijaan rupesi varoittamaan sanoen, ett'ei hän saa tuolla tavoin käyttäytyä opettajatansa kohtaan, pyrskähti poika itkemään lähtien "isälleen kantelemaan".

Tultuaan hovin edustalle tapasi hän siellä erään talonpoikais-naisen joka pienen pojan kanssa katseli ympärilleen kysyäkseen jotakin. Mikä kuva tuon surupuvussa olevan vaimon kasvoissa! Nuoruuden puna näytti niissä juuri lakastuneen, mutta rypyt otsalla ja laihat poskipielet osoittivat, että se oli karkoittamalla niistä karkoitettu. Silmissä säihkyi vielä tuo hehku, jonka luonto vaan muutamille on antanut, mutta kulmat olivat jo vallan niitten yli saaneet, tuolla syvällä piilossa ne enää pelokkaasti välähtelivät.

"Ketä sinä etsit?" kysyi pikku ruhtinas, unohtaen äsköisen harminsa.
Äkkiä kirkastuivat masentuneet vaimon kasvot.

"Tässä on tuomisia sinulle, lapsukaiseni", virkkoi hän, lempeästi katsoen nuoren ruhtinaan tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle korillisen kauniita, punaisia marjoja.

"Mansikoita! Voi, voi" huudahti lapsi riemuiten. "Minä lähden kohta papalleni näyttämään!" Tämän sanottuaan vikelsi hän rappusia ylös ja pujahti sisään.

"Kun hän nyt tulisi tänne," huokasi vaimo, tuijottaen oveen, jonka pikku ruhtinas oli lonkalleen jättänyt.

"Kuule akka", lausui hänelle samassa opettaja, joka oli oppilaan perässä kampuroinut. "Tiedätkö ken tuo lapsi on?"

"Tiedän kyllä!" lausui vaimo välinpitämättömällä äänellä.

"No, kuinka rohkenet sinä sinutella häntä?" kysyi toinen. Muista vast'edes…!"

"Minä olen sinutellut tuota lasta jo seitsemän vuotta, enkä tarvitse siinä teidän neuvojanne", lausui vaimo, joka ei ollut kukaan muu kuin Kyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.

Kohta kuin hän oli kasvatusisänsä kuoleman jälkeen Erätöllistä Pietarhoviin muuttanut, kulki läpi valtakunnan se riemusanoma, että perintöruhtinas Pietarille oli poika syntynyt. Tämän pojan imettäjäksi määrättiin Mari "koska hän oli niin puhdasverinen ja terve ihminen"… Mutta pian tapahtui suuri muutos. Hän naitettiin eräälle Paaritsan kylän miehelle Kolppanan seurakunnassa, jota miestä hän ennen ei ollut nähnytkään… Kerrottiin, että se tapahtui keisarinna Elisabetin tahdosta. Josko perintöruhtinas oli siihen myöskin suostunut, sitä ei Mari saanut tietää, mutta ei hän sitä uskonut, koska Pietari herra vielä päivää ennen hänen lähtöään oli hänelle niin ystävällinen ollut.

Näin oli Mari joutunut suomalaisen talonpojan vaimoksi, ja semmoisena hän nyt seisoi kuusivuotiaan poikansa kanssa tuossa Pietarhovin keisarillisen palatsin edustalla.

"Kuinka rohkenet sinä?" aikoi juuri saksalainen opettaja kiukustuneena ärjäistä rohkealle vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui verannalle. Tuossa nyt seisoi taasen Marin silmien edessä hänen rakas Pietarinsa, mutta suuresti muuttuneena entisestä. Hän oli useita vuosia oleskellut minkä missäkin, niin ett'ei Mari ollut häntä moneen vuoteen saanut nähdäkään.

"Tule tänne!" kuuli Mari hänen lausuvan, entisellä tutulla äänellään, vaikka siinä nyt olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.

Vapisevin polvin astui Mari perintöruhtinaan luo, joka ojensi hänelle kätensä, kysyen: "Mitä kuuluu?"

"Olen nyt leski. Mieheni kuoli jättäen minut lapseni kanssa kurjuuteen."

Perintöruhtinas pyysi hänet sisälle.

Kun pojat olivat kahden kesken jääneet verannalle, katselivat he ensin toisiaan hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.

"Mistä olet sinä kotoisin?" kysyi ruhtinas viimein.

Talonpoika ei vastannut mitään. Ruhtinas teki uudestaan saman kysymyksen, luonnollisesti venäjäksi.

"En ymmärrä", vastasi nyt toinen suomeksi.

Nyt kävi pikku ruhtinas läpi koko kielivarastonsa.

Hän kysyi saksaksi ensin, mutta se ei tietysti auttanut.

Nyt tuli ranskan vuoro.

"Parlez vous po fransuski?" kysyi hän kiukustuneena, huomatessaan kielitaitonsa loppuvan. Ei tästäkään muuta apua kuin, että opettaja, joka oli kysymykset kuullut, nauraen tuli saapuville.

"Kysykää häneltä, monsieur, mitä kieltä hän osaa", käski ruhtinas.

"Ei hän osaa muuta kuin 'po tshuhonski'", vakuutti opettaja.

"No puhukaa hänelle 'po tshuhonski'", sanoi oppilas.

"En minä sellaista kieltä puhu!" vastasi opettaja ylenkatseellisesti vilkaisten köyhään poikaan.

"Miksi ette?"

"Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu."

"Eikö kukaan sivistynyt?"

Sillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua, joka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi hän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo harmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen pari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä taakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään kuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi pari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen sinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet silmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita hänen tilastaan.

"No mitä nyt!" huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee kohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.

"Kalle, mikä sinulle tuli?"

"Minua peloittaa!" änkytti poika.

"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja täällä rupesit tuolla tavoin—häpeä, häpeä…" Näin torui äiti… Jo vaikeni poika.

"Pappa", virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö oli ohitse. "Minä tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'".

"Tahdotko", lausui perintöruhtinas hymyillen. "Kunhan kasvat vähän suuremmaksi, niin saat kyllä."

Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.

"Vai, tahtooko hän oppia suomea!" huudahti Mari suomeksi ja lisäsi sitten venäjäksi suomalaisella murteellaan "Jumala sinua siunatkoon lapsukaiseni."

Kun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka hän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa hellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra käsitti kyllä syyn.

"Suutele imettäjääsi!" käski hän poikaansa.

Hämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin painoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo suutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen sulon tuonut.

Iloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin puiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa, jonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.

"Jumala häntä siunatkoon!" huokasi vaimo… "Minä pidän kyllä huolen sinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän sanoi… Ja hän kyllä sanansa pitää." Näin tuumaili Mari itsekseen. Oikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti tepsuttaa äitinsä rinnalla… Kallekaan ei tyhjin kourin hovista lähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui katsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan itsensä antama,—kiitos äsköiselle parkaukselle.

"Äiti", yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.

Kun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.

"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa näköinen?"

"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä matka on edessämme," vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.

"Kuinka pitkä?" kysyi poika.

"No kuinka pitkä oli kotoa tänne?"

"Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!"

Pian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.

IV.

Aikoja on kulunut. Keisarinna Elisabet on jo haudassa, Pietari herrakaan ei enää ole olemassa. Hän "sai kätensä vapaiksi", mutta se tuli hänen omaksi turmiokseen. Katariina Toinen on nyt Venäjän valtaistuimella… Kaikki menee taasen entistä menoaan. Ihmiset ovat jo täydellisesti perehtyneet uusiin oloihin. Ja suuriko muutos olikaan. Olihan vanhan "rouan" sijaan vaan tullut nuori Katariina. Ja muutos tuli niin äkkiä, että nukkuva kansa tuskin ennätti herätä, kun se takaisin uneen tuuditettiin.—

Perintöruhtinaan nimeä kantaa nyt reipas nuorukainen, Paavali. Hän on jo täysi-ikäiseksi julistettu.

Onneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat hänen mielessään sekavana sumupilvenä vaan. Hän olisi niin monessa asiassa tahtonut selitystä, varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna, ei kohtele häntä äidin hellyydellä, kaikkea muuta; hovimiehet katsovat häneen kylmyydellä, melkein ivalla… Ja kaikkein harmillisinta on, että nuo äidin "neuvon-antajat" kohtelevat häntä sellaisella masentavalla ylenkatseella, että hän usein rupeaa epäilemään, onko hän lainkaan Venäjän perintöruhtinas. Synkkänä salaisuutena on hänellä isänsä surma yhäti. Hän ei silloin asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi pakostakin se ajatus, että hänenhän sen pitäisi tuolla käskemässä olla, jos hän kerran Pietari III:n poika oli, kuten sanottiin. Hän olisi ollut valmis ajattelemaan kauheampaakin.

Ikävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa. Talvella täytyi aina olla noitten inhoittavien hovimiesten näkyvissä, joita hän ei voinut kärsiä. Kesällä saattoi sen sijaan vapaasti liikkua metsästyksillä ja tutkimusretkillä.

Jo olivatkin Pietarin puistot muuttuneet viheriöiksi, puitten lehdet kyllä vielä olivat pienenlaisia, mutta sen ihanampi oli tuoksu, jota tuulen löyhäykset levittelivät ihmisistä vilisevien katujen tukahduttamaan ilmaan. Usein nähtiin perintöruhtinaan, ajatuksiin vaipuneena, kävelevän varhain aamusin kesäpuistossa muitten vielä nukkuessa.

Niinpä oli Paavali taasen eräänä kauniina toukokuun aamuna kävelyllä virkistämässä itseään, haihduttamassa niitä synkkiä jälkiä, jotka yön unet olivat hänen sieluunsa painaneet. Hän kävi hitaasti eteenpäin aivan puiston aidan vieressä, seisattui välistä, pisti kepillään reiän tuoreesen käytävän hiekkaan, pisti toisen, kolmannen, ja pian muodostui siihen jonkinlainen kuvio. Hän katsoa tuijotti siihen hetkisen ja läksi sitten taasen eteenpäin keppi selän takana.

Juuri kun hän astui puiston portin kohdalle, hyöntäsi hänen eteensä talonpoikaisnuorukainen, lähes hänen pituisensa.

"Mitä, mitä sinä aiot?" kysäsi ruhtinas ankarasti.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Minut lähetti tänne eräs onneton kuoleva vaimo sanomaan sinulle nämä sanat: 'Imettäjäsi odottaa sinua Kolppanan Erätöllissä. Hänellä on sinulle kirje isältäsi!'" Nöyrästi kumarrettuaan pyörähti nuorukainen portista ulos. Ennenkuin ruhtinas ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän näkymättömissä.

"Minun imettäjäni…" toisti hämmästyneenä Paavali, "kirje isältäni! Mitä, mitä tämä merkitsee?—Hän on jo poissa!——Olisiko mahdollista! Niin! Minä muistan aivan hyvin, kuinka hän kävi Pietarhovissa… He olivat kahden kesken sisällä——Voi taivas! Ehkä saan selityksen kaikelle!——Sinne lähden välttämättä.——Kolppanan Erätölli!——Kuinka sen löydän?"

Näin tuumaili nuori perintöruhtinas kiiruhtaen hoville päin.

"Missä on isäni vanha 'Jägermeister'", kysyi hän soitettuaan kultanappi-palvelijan huoneesensa.

"Kyllä hän on täällä hovissa, Teidän Korkeutenne;" vastasi palvelija.

"Heti tänne hänet!" komensi ruhtinas.

"Heti paikalla, Teidän——" mutisi palvelija, mennessään. Hetkisen päästä saapui Jägermeister.

"Tiedättekö, missä Kolppana on?", kysyi Paavali.

"Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun tukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin partaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen siunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut oli… Hän nimittikin minua siitä syystä 'muistikirjakseen', jos suvaitsette minun sitä ilmoittaa".

"Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?" keskeytti nuori ruhtinas.

"Ka kuinka en minä sitä tietäisi", aloitti taasen hovimies. "Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä onnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon minä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen metsästäjä, jolla oli nuori kasvatti … ja tästä—jos sallitte minun siitä kertoa—piti isävainajanne hyvin paljon—ja suloinen, ihmeen ihana tuo impi olikin."

"Mikä hänen nimensä oli?" kysyi ruhtinas uteliaasti.

"Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin tyttökään… Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina isävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme äidillä——" jutteli vanhus.

"Siis Maria."

"——ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima, niin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli——ainakin siihen aikaan."

"Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?" kysyi ruhtinas.

"Hm. Kyllähän se on totta", lausui vanhus hämillään, "mutta kaunis ja viehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen."

"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?"

"Ei hän venättä osannut ensi alussa yhtään, mutta solkkasihan se lopulla jo jotakuinkin."

"Hm", tuumaili Paavali. "Aavistan jotakin odottamatonta. Äitini kylmyys, hovimiesten ylenkatse!——Huomenaamuna lähdemme sinne metsästys-retkelle, me kahden", lisäsi hän.

"Huo——huomenna! Kuten vaan haluatten! Mutta huomennahan on pidot täällä hovissa", huomautti Jägermeister.

"Ei tee mitään!" lausui Paavali. "Lähdemme matkalle jo aamun koittaessa. Siitä ette hiisku kellekään".

Jägermeister lähti, jättäen ruhtinaan ajatuksiinsa.

V.

Jos nyt käymme takaisin sille kankaalle, mitä kahdeksaantoista vuoteen emme ole nähneet, niin tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä paikallaan, mutta mikä muutos kuitenkin on sillä välin tapahtunut! Nuo humisevat puut, Marin vanhat ystävät, ovat kyllä vielä yhtä vakavia, ystävällisiä kuin ennenkin, mutta niitten rungot ovat muuttuneet rösöisemmiksi, moni oksa, jolta peipponen ennen Marille pilpatti, on kuivunut ja sen sijaan on ylemmäs uusia vielä mahtavampia ilmaantunut; pieni pelto, jossa ennen niin kaunis oras rehoitti, on ahoksi muuttunut; kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne tänne ovat ahkerat muurahaiset perustaneet uudisasutuksen ja näkyvät oikein hyvin jo perehtyvän uudessa kodissaan… Ja minkä näköisenä on itse tölli! Olkikatto on muuttunut rikkatunkioksi, johon pyöreä koivun alku on iskenyt juurensa. Ylpeästi heiluttelee se auringon paisteessa päätään maasta taivasta kohti ponnisteleville vertaisilleen, jotka suurempien varjossa tuskin saavat maistaakaan aamuauringon suloista lämmintä.

"Ylvästele vaan!" arvelevat nämä, "kyllä sieltä pian alas tulet."

Ja vaara sitä todella uhkaakin.

Lyngällään on jo tölli. Joll'ei joku armelias ihmiskäsi olisi sen tueksi paria pönkkää asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.

Kahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona, kun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin kodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa nurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on jälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan. Vähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut vaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll'ei silloin tällöin hiljaa oikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.

"Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla?—Oi, Jumalani! Armahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni kun hänet vaan nähdä saan". Näin rukoili onneton itsekseen.

Jo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina lehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa… Äkkiä kuuluu pamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten, kankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää aamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan töllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta turhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan muutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille tuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis, joka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen täräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi… Kohta tallustaa näkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta tuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa kahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot hehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka suurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen tiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen mahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat. Nuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste, pikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä taasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka varjosti.

Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten yli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan ovelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän perintöruhtinas.

"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!" huusi vanhus kumartuen jotain maasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi hän.

Kuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän nyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen kuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli hänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.

"Hän tulee", huoahti vaimo, "ennenkuin Kallekaan on palannut.—Apua en häneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla."

"Te kutsuitte minua?" lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna sairasta.

"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan… Minulla on sinulle paljon sanottavaa". Näin lausui vaimo, ottaen kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.

"Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!" lisäsi hän.

Paavali repäsi kuoren auki.

"Mitä!" huudahti hän, "isäni käsiala".

"Tämä vaimo, poikani imettäjä, on hänelle paljon läheisempi kuin luulisikaan. Hän on poikani Paavalin äiti. Hän itse tietää enemmän kertoa.

Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.

Pietari."

"Minun äitini!" huudahti Paavali hämmästyneenä.

Äänettömyys seurasi.

"Sinä hämmästyt", alotti viimein äiti. "Sitä en kummeksi lainkaan.
Tiedän, ett'et ole aavistanut äitisi kohtalon näin surkean olevan".

"Kuinka ei isäni sitten ole sinusta huolta pitänyt?"

"Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut."

"Kuinka?"

"Sydäntäni ahdistaa kovasti, mutta minä koetan kumminkin kertoa sinulle kaikki."

Nyt kertoi äiti elämäkertansa. Äänetönnä kuunteli poika.

"Mutta saihan isäni sitten 'kätensä vapaiksi'. Kuinka ei hän heti kiiruhtanut sinua pelastamaan?" kysyi poika, kun kertomus alkoi lähetä loppuaan.

"Sen hän tekikin. Me pääsimme vapaiksi ja meidän kanssa koko Paaritsan kylä. Minulle antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta kun tuo kauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä tavalla murhattiin——"

"Murhattiin? Mistä sen tiedät?"

"Kuka ei sitä tietäisi."

"Oletko varma siitä?…"

"No niin ihmiset kertoivat", lausui vaimo hiljaa. Ääni tuli yhä heikommaksi, silloin tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta puhui enimmäkseen ummessa silmin.

"No kuinka kävi sitten teidän?" kysyi taasen Paavali.

"Muutaman vuoden saimme olla rauhassa," aloitti taasen vaimo, "mutta sitten nousi rettelöitä herrain kanssa. Nämä päättyivät siihen, että jouduimme erään ahnaan julmurin alustalaisiksi… Tämä tiesi että minulla oli hyvät varat. Yhä vähemmäksi kävivät varani, kunnes en veroja jaksanut enää maksaa. Silloin sain muun hyvän päälle raippoja siksi, että olin muka rahani piiloittanut. Taloni otettiin minulta pois ja meidät ajettiin vanhaan saunaamme asumaan… Tämä kaikki tapahtui tänä keväänä…"

"No, miksi et heti minulle tietoa antanut?" kysyi Paavali.

"Hm. Olihan syytä epäilyksiini. Enhän tahtonut sinun onneasi häiritä."

"Minun onneani!"

"Toiseksi en sieltä olisi päässyt sinun puheillesi, vaikka olisin tahtonutkin. Vasta kun tänne pakenimme, saatoin poikani Pietariin lähettää."

"No, tietääkö hän, että poikasi olen?"

Vaimo avasi silmänsä selälleen.

"Kuinka olisin minä sitä kellekään ilmaissut! Enhän toki! Käskihän isäsi minun salaamaan sitä kaikilta."

"Koeta nyt koota voimia. Minä toimitan sinut rauhaan täältä", virkkoi poika kyynelsilmin. Hän käsitti jo kuinka tuo kurjan näköinen vaimo oli saattanut hänen korkean isänsä niin läheisesti itseensä kiinnittää.

"Kiitoksia, armahani! En minä nyt enää apuasi tarvitse… Minä pääsen jo rauhaan.——Lähetä nyt vaan terveisiä isällesi, minä menen hänen luokseen. Siellä olemme yhden vertaisia. Ei kukaan voi eroittaa minua hänestä". Näin sopotti kuoleva hiljalleen.

"Vie hänelle terveisiä… Sano, että minä kostan hänen surmaajilleen", lausui Paavali kyynelsilmin.

"Poikani, älä sitä tee. Kosto ei ole ihmisten, se on Jumalan".

Nyt astui Jägermeister sisään. Ruhtinaan käskystä oli hän viipynyt ulkona jonkun aikaa. Mutta kun tätä ei kuulunut, ikävystyi hän ja pistäysi katsomaan.

"Hiljaa!" osoitti Paavali. Mutta kun hän käänsi päänsä kuolevaan, oli jo viimeinenkin elonmerkki kadonnut.

Paavali nousi seisaalleen.

"Nyt on elämä selvänä edessäni!" lausui hän kovalla äänellä. "Kun
Paavali Ensimmäinen on Venäjän valtaistuimella, seisoo tällä paikalla
uljas kirkko, jossa joka Pietarin päivänä vietettäköön muistinjuhlaa
Pietari Kolmannen ja hänen poikansa äidin kunniaksi".

Hämmästyneenä seisoi vanhus.

"Olisitteko te——" alkoi hän kysyä.

"Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina", keskeytti perintöruhtinas.

"Luulen, että täällä on tapahtunut sellaisia asioita, että Teidän Korkeutenne on suvainnut unohtaa nälkänsä", virkkoi hovimies, kääntäen puheensa toiseen aineesen, huomattuaan, ett'ei tämä tahtonut ruveta selityksiin.

"Niin, sen olen unohtanut", vastasi ruhtinas.

Mentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.

Tuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa, kun metsästä tuli näkyviin nuorukainen, joka kiirein askelin viuhtoi pussi selässä kohden tölliä. Se oli sama nuorukainen, jonka Paavali oli Kesäpuistossa tavannut…

"Siinäpä hän tuleekin, tuo velipuoleni", virkkoi ruhtinas itsekseen ja viittasi nuorukaisen luokseen.

"Jumalan kiitos! Te ennätitte siis ajoissa?" kysyi nuorukainen ensi asiaksi.

"Juuri paraaksi hänen kuolinvuoteelleen", vastasi Paavali.

"Kuolinvuoteelleen?" huudahti nuorukainen. "No miksi ette antaneet hänelle syötävää?"

Paavali hämmästyi.

"Onko hän siis kuollut?" kysyi vasta tullut epäillen.

"On."

"Siis nälkään!"

"Nälkäänkö?"

Kun pojan ensi suru oli laimennut, ilmoitti Paavali hänelle, että hän aikoi hänestä pitää huolen. Tämä tieto saattoi nuorukaisen entiselleen.

Ennenkuin herrat läksivät, pisti Paavali pojan käteen muutamia seteleitä, käskien hänet kunniallisesti hautaamaan äitinsä Kolppanan kirkkomaahan. Vielä antoi hänelle todistuksen, että hän oli perintöruhtinaan miehiä, ja käski hänen heti hautauksen jälkeen tulemaan Pietariin. Sitten läksivät herrat.

VI.

Ennenkuin tarun loppuhun ryhdymme, käykäämme katsomaan, kuinka Kallen kävi Pietarissa.

Niin. Hän tulikin Paavalin käskyä totellen kohta, äitinsä haudattuaan,
Pietariin ja pääsi oman pyyntönsä mukaan leivänpaistajaksi.

"No, mihinkä toimeen sinä kernaimmin haluaisit?" oli Paavali kysynyt.

"Enhän minä tuota tiedä itsekkään, miksi tässä——"

"Tahdotko tulla minun pikentikseni?"

"En, en minä sellaiseksi tahdo."

"No, tahdotko ruveta talliknihdiksi?"

"Enhän minä sellaisia ylhäisiä virkoja ymmärrä. Vaan jos minä pääsen leivänpaistajaksikin tahi muuksi sellaiseksi, niin—"

"No, sinä pääset leivänpaistajaksi!"

Tämmöinen oli se keskustelu, joka hänen toimensa määräsi.

Suuren leipäuunin ääressä sai siis Kalle nyt häärätä aamusta iltaan.

Paavali kävi aina välistä hänen kanssaan siellä suomea paahkuroimassa. Hän oli päättänyt vihdoinkin oppia sitä kieltä puhumaan millä ehdolla hyvänsä.

Näin kului vuosia monta, kuluipa kymmenenkin. Yhäti istui mahtava Katariina Venäjän valtaistuimella, yhäti oli Paavali perintöruhtinaana, yhäti oli Kalle leivänpaistajana.

Paavali oli kuitenkin ottanut sillä välin suuren askeleen. Hän oli mennyt avioliittoon. Kun hän Kallelta kysyi, eikö hän lainkaan naimisiin halunnut, arveli tämä aina, että eihän tässä ole aikaa sellaisiin.

Kerran oli Kalle saanut toimekseen korjata suuren kiukaan arinaa. Juuri kun hän paraillaan oli kiukaassa vatsallaan niin että paljaat jalat vaan näkyivät, sattui Paavali taasen tulemaan, tällä kertaa vanhimman poikansa Aleksanterin kanssa. Hiljaa lähestyi ruhtinas kiukaata ja rupesi kutkuttamaan Kallen jalkapohjia.

Joku toinen olisi, voinut suuttua mokomasta kiusanteosta, mutta sitä ei hyväluontoinen Kalle tehnyt.

"No, braat [veikko] älähän tuossa!" virkkoi hän ystävällisesti. Sitä ei
Paavali kuitenkaan ollut kuulevinaankaan.

"No mutta braat, olehan nyt siivolla. Miksikä sinä kutkutat?" jatkoi yhä leivänpaistaja nauraen.

Nyt vilkasi hän kuitenkin kiukaan suulle ja huomasi, ken se siellä kutkutti.

Kohta oli hän jaloillaan.

Pikku ruhtinaasta oli tuo erinomaisen hupaista, ja hän nauraa kikatti kaikesta sydämmestään. Paavali taputti Kallea olkapäälle aikoen juuri sanoa jotakin, kun sisään astui pikku ruhtinaan opettaja.

Tämä viittasi ankarasti Aleksanterille, käskien tätä seuraamaan itseään.

"Hän on täällä minun kanssani!" virkkoi Paavali mahtavasti.

"Mutta minä vaadin häntä kohta seuraamaan itseäni", vastasi opettaja röyhkeästi.

"Kuinka rohkenette?" aikoi Paavali ärjäistä.

"Ja siihen olen saanut täyden vallan Hänen Majesteetiltaan", lisäsi hovimies, taluttaen pojan kädestä ulos.

Paavali parka! Perintöruhtinaana tuolla tavoin kohdeltu. Hän kuitenkin hillitsi itsensä kääntyen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, Kalleen.

"Sinä nimitit minua äsken braatiksi. Tästä lähtien saat minua siksi aina nimittää", sanoi hän taputtaen vielä kerran häntä olkapäälle. Sitten läksi Paavali. Kovasti oli keisarinna häntä kohdellut, ylpeitä olivat hovimiehet häntä kohtaan olleet, mutta näin röyhkeästi ei häntä toki oltu vielä loukattu oman poikansa silmien edessä.

VII.

Taas suuri hyppäys ajassa. Venäjän valtaistuimelle on vihdoin noussut Paavali Ensimmäinen, neljänkymmenen kahden vuoden vanhana. Tukala oli tuo pitkä odotuksen aika ollut. Hellä, jos vähän jurokin nuorukainen on muuttunut ankaraksi, jäykäksi mieheksi, jonka kasvoista heijastaa kaikki se katkeruus, joka hänen sielunsa on aikojen kuluessa täyttänyt.

Elämä hovissa on myöskin muuttunut. Nyt ei ole enää käskemässä nainen, johon kaikenlaisia elementtiä on vaikuttamassa, nyt on valtaistuimella mies, jonka edessä on polvilleen heittäydyttävä, kuten ennenmuinoin vanhain tsaarien aikoina. Välistä kyllä vielä tuo entinen herttaisuus, kuni aurinko syksyisellä taivaalla, pääsee pilven kolosta paistamaan, mutta silloin kuin tuo synkkä sumu poistuu, silloin kuin keisarin otsa kirkkaammin, hellemmin loistaa, silloin on se vaarallisin kaikista. Voi sitä, joka ihanan auringon paisteessa unohtaa myrskyn mahdollisuuden! Elämänsä se Siperian kaukaisilla mailla nääntyä saa.

Tämmöiseksi kuvataan yleiseen Paavali Ensimmäistä. Harvat, hyvin harvat vaan tietävät kertoa siitä kuinka hänen oikkunsa eivät lainkaan olleet niin silmäänpistäviä, kun hän Inkerin maaseuduilla kuleskeli talonpoikain keskellä. Ei ole liioin annettu selitystä sille, miksikä hän keskelle suomalaista paikkakuntaa Hatsinan kylään rakennutti muhkean hovinsa ikävään, syrjäiseen paikkaan, jonka kuivuutta ainoastaan pieni mitätön puro kostutteli, vieläpä otti hovinsa palvelijoiksi ainoastaan suomalaisia.

Huomattavaa on, että hän Suomen (Finljanski) rykmenttiin otti ainoastaan rekryyttiä Hatsinan likitienoilta ja perusti omannimisensä (Pavlovski) rykmentin, johonka vielä tänäpäivänä otetaan ainoastaan sellaisia jäntteröitä, keskikasvuisia miehiä, joilla nimenomaan on suuret kasvot ja leveä, jos mahdollista vähän pysty nenä, kuten oli Paavalilla itsellään ja kuten tiedetään suomalaisella rodulla ylimalkaan olevan.

Pietarin päivänä vuonna 1800 vihittiin uusi Kolppanan kirkko. Se on rakettu nelikulmaisista paksuista paasista, kuten kaikki Paavalin rakennukset Hatsinan tienoilla. Sen korkea, suippo torni, jonka huipussa kukko yhäti pyörähtelee mahtavasti seudun yli katsellen, on vielä tänä päivänä matkustajan huomiota puoleensa kääntämässä. Se muistuttaa aina jotakin salaperäistä tapausta, jonka enää tietää kertoa vaan joku vanhus syrjäisimmässä kylässä.

Kerrotaan, että aina odottamattomien tapausten edellä tornista kuuluu öisin hiljainen kumina, aivan kuin kellot itsekseen hiljalleen soisivat. Kansantaru tietää vielä, että kun kirkko oli valmiiksi saatu, huomattiin ett'ei ollut yhtään ihmishenkeä rakennettaissa menetetty, joka muka on ihan välttämätöntä, jos kirkolle menestystä toivoo. Mutta kun kirkon vahti ensi kerran oli tuon salaperäisen kuminan kuullut ja sen tähden yöllä kirkkoon meni, sanotaan kirkonhaltijan hänelle kamealla äänellä huutaneen:

"Rakennettaissa en ole yhtään ihmissielua saanut, mutta kerran tulee se Pietarin päivä, jolloin maa koko kirkon jumalanpalveluksen aikana nielee syvyyteensä."—

Paaritsan kylässä Kolppanan seurakuntaa on veroton maatila, joka nyt on lohottu kolmeen osaan. Tämän maatilan omistajia kutsutaan vielä tänä päivänä "kuninkaan braatoiksi". Suvun vanhimman hallussa on vielä Paavali keisarin omakätisiä kirjoituksia 13 ja 31 päivältä Lokakuuta 1799, joilla hän lahjoittaa tämän maatilan Kaarle Jordaninpojalle Sykiäiselle ikuiseksi omaisuudeksi, vapauttaa hänet vaimoineen, lapsineen kaikista veroista, vieläpä pojat sotapalveluksestakin. Yleiseen nimitetään heitä nykyjään Lokottajiksi, jonka haukkumanimen Kaarle ukko kuuluu saaneen siitä, että hän oli naapuriensa puolesta puhua "lokottanut" herroja vastaan.

Lyngällään on jo se rakennus, jossa Paavalin sanotaan usein vieraissa käyneen, ja joll'ei muistoa olisi jälellä, ei voisi aavistaakaan, että noitten köyhien talonpoikain isoisä oli aina ollut tervetullut keisarin hoviin ja saanut keisaria "braatikseen" nimittää—kuten kerrotaan.

HAUTAJAISET.

Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin tuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen, että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun kevät nuttuun muuttaa.

Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina,—se oli ensimmäinen oikein kaunis maanantai—otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin raikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui! Niinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen päästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein kauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli syynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan. Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten tulevan vastaani. Tulin lähemmäs.—Neljä venäläistä sotamiestä vetää kelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä pitkulaista kirstua.

"Mitä teillä tuossa kirstussa on?" kysyin venäjäksi.

"Toverimme ruumis!" vastasi yksi miehistä murteellisella suomenkielellä.

"Suomalaisiako" huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin astumaan.

Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.