E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II

Keski-aika

Kirj.

M. ROSENDAL

K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.

SISÄLLYS:

Toinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

I. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).
III. Winfrid eli Bonifacius.
IV. Kaarle Suuren aikakausi.
V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
VII. Paavi Nikolaus I.
VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
IX. Kyrillus ja Methodius.
X. "Pimeä" vuosisata.
XI. Hildebrand.
XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

II. Toinen aikakausi (1073-1309).

1. Paavi Gregorius VII.
II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
III. Ensimmäinen ristiretki.
IV. Kanterburyn piispa Anselmus.
V. Abailard ja Heloise.
VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
VIII. Paavikunnan valta kasvaa.
IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.
XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
XIII. Paavi Innocentius III.
XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
XV. Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.
XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.
XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.
XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.
Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.
XXIV. Rantamäen piispat.
XXV. Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
XXVII. Turun tuomiokirkko.
XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.

III. Kolmas aikakausi (1309-1500).

I. Avignonin paavikunta.
II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
III. Juhana Vikleff.
IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
V. "Pyhä" Birgitta.
VI. Pisan kirkolliskokous.
VII. Juhana Hus.
VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.
Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.
IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
XII. Tuomas Kempiläinen.
XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
XIV. Böhmin veljet.
XV. Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
XVI. Juhana Wessel.
XVII. Girolamo Savonarola.
XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

Toinen osa.

Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

I.

Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

I.

Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.

Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.

Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa, oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt näihin seutuihin — eipä kummallista, ettei se kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin, ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa, ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan muistorikkaissa maissa.

Lounaisen eli n.s. Onnellisen Arabian asukkaat harjoittivat jo ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia. Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli Kaaba Mekassa, jonka rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat, tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan mädänneissä oloissa.

V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa Abul Kasem Muhammed. Hänen sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa muurissa olevaa kuuluisaa "mustaa kiveä". Jos jo tämä seikka oli omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa. Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista, alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi. Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen Gabriel enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.

Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen Arabialaisten pyhä, Koran niminen kirja muodostettiin, ovat seuraavat: Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa. Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty. Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty, vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt. — Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja, koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle, sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.

V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut häntä, ja hänen täytyi paeta Medinaan Heinäkuun 15 p. 622. Vaan tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä, ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. — Muhammed kuoli V. 632, jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.

Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina, masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä. Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan, puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille. Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan kaliifeiksi, valloittivat muutaman vuosikymmenen kuluessa Syyrian, Palestinan, Egyptin, Persian, ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen, suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.

Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista, kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. — Voi sitä kansaa, joka ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."

II.

Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).

Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.

Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys, kelvottomat hallitsijat — kaikki todistaa, että Justinianus I:sen tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu. Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella, ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä tukeita. Yksi näitä oli Heraklius. Voitettuaan Persialaiset ja pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan, koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa), joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko, aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla, valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä, keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!

Neuvoteltuaan piispa Cyruksen kanssa, jonka hän korotti Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan Sergiuksen kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa, vaan ainoastaan yksi tahto. Tätä oppia, joka on tunnettu monoteletismin nimellä, otti Roomankin piispa Honorius kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista. Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka Sofronius: "missä kaksi luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto". Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan (638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman jälkeen (641). Johannes IV, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin hänen jälkeisensä Teodorus, joka v. 646 julisti Konstantinopolin silloisen piispan Paavalin pannaan, tämä kun oli puolustanut monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen lateraanikokouksen [Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi, jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat kirottiin samoinkuin kaksi keisari Konstans II:sen monoteletismin puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa, sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille, todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty asemaanne puolustamaan!

Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta. Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten kovina päivinä — paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima tulee ylhäältä — Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. — Vuoden kuluttua tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas, suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä. Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon Kersoniin, missä hän vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään kuoli Syyskuun 16 p. 655.

Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti Maximus, joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä. Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti.

Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?

Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui paavi Adeodotus jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari Konstantinus Pogonatuksen aikana solmittiin rauha jälleen v. 680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jonka keskustelut päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin Agathoksen vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään, laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. — Tällä tavoin saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä ajaksi säilymään. Ainoastaan Libanonin vuorella tapaamme pienen Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän luostarin ensimmäisenä abbotina oli Maro, jonka mukaan näitä eriuskoisia nimitetään Marolaisiksi.

Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus, ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei anna itseänsä pilkata."

III.

Winfrid eli Bonifacius.

Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.

Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme. Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee, miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin, kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta vähitellen poistui kristinuskon tieltä.

Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen oppilaansa Gallus (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat Emmeran, Ruprecht ja Korbianus julistivat evankeliumia Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset Amandus ja Eligius sekä anglosaksilainen Willibrord. Viimmemainitun määräsi paavi v. 696 Utrechtin arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen lähetyssaarnaaja oli Winfrid eli Bonifacius.

Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua, vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat. Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa, jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia. Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra, jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille, jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia Friesiläisille. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana, mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta. Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi hän Hessiin. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta tuhatta pakanaa.

Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista. Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen, järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät. Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen. Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan, antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan. Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän ei ainoastaan puolla Bonifaciusta, hän käskee, vaatii, uhkaa. Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari, ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää, sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".

Frankilaisten silloiselta hallitsijalta Kaarle Martelilta, jolle hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea tuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.

Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius Thüringiin, joka maa jo nimeksi oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä Tekla ja Walborg. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat luostarit.

Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa Gregorius III, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.] (732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä ja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa. Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen, alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan ensimmäinen kirkolliskokous koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä. Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria ja siveyttä koskevaa päätöstä.

Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli Fuldan luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen oppilas Lullus. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.

Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin, kun Bonifacius v. 745 määrättiin Mainzin piispaksi. Hänen arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä innolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon hänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana, kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan Friesiläisten luo. — Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä. Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan, vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä". Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan — ainoa ase, jolla hän oli itseään suojellut! — haudattiin hänen monesti ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.

Näin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies, itä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni on häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon paavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa hän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä arvostelu. Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon kehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin se seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan kirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä paavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen kuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle, joka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei ole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa olivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi. Siinäkin, missä ajanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä arvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja tuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen maailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä kuuluu kuitenkin huokaus "lähestyköön sinun valtakuntas". Se nousee tämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden sydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on. He ovat suola, joka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka vuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää uskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa. Joka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen paavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti erehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei tietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä paaville: "taitamattomat Saksalaiset, Baijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa sattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä pakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa vietettiin. Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä moitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä moittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän opetuksemme tulee estetyksi". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu, miten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta vastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen papeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen silmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein, Jumalan säätämä valvoja.

Uskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että hän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä. Jokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa, että hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa kasteen sekä rukoilla "Isä meidän." Itse Bonifacius hyvin osasi niiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana työskenteli.

Bonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten hänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä, Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei milloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme tähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu saksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille Friesiläisille.

"Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen käskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti vaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä, vaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka he omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain vietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa, Sillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja tottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan, sentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella. Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta — isokaamme niin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme täydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa lisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi vanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja on väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen".

IV.

Kaarle Suuren aikakausi.

— Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.

Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku. Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket, mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa! Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin kohosivat mahtaviksi n.s. majores domi s.o. kuninkaan hovimestarit, joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä kuuluisassa Poitiersin tappelussa (752) ja pakotti heidät peräytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa Karlman ja Pipin hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä" ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan ainoastaan nimeksi, oli Kilderik III. Frankilaiset, jotka olivat väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi Sakarias, jonka puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan. Hänen jälkeisensä Stefanus II lähti Franskanmaalle ja voiteli itse p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta" (754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen kuninkaansa Aistulf esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari, rukoilen Teitä, Pipin, Kaarle ja Karlman [Pipinin pojat.], kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat, niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän, voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan. Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien häntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista (755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.

Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta, salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä. Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?

Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kaarle Suuri (k. 814), joka, veljensä Karlmanin eräässä sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka historia on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa; taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä sivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä, sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen kirkkohistoriallisena henkilönä.

Frankilaisten koillisena naapurina oli Saksilaisten jo kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa liitto, johon kuului monta Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö, pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia. Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan, valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa Erseburgin ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim. hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut, sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö, järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot, paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen heräjäviin kansoihin — kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona, pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan, jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo, kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan valaisemana särkee ne Hengen miekalla.

Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas Desiderius alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija, oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa, jossa uudisti liiton paavi Hadrianus I:sen kanssa ja vahvisti isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.

Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat; edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi, viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan voimaa.

Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin Leo III. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta, mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.

Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa. Eräs Hadrianuksen sukulainen Paskalis, joka oli nauttinut tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta. Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan. Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.

Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa. Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat. Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa, ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle valtiollisista syistä suurta lempeyttä.

Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus. Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona, ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla. Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.

Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä "pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi lapsille ja lastenlapsille.

Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa. Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa, tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.

Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan, oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa. Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi niistä on Metzin piispan Krodegangin (k. 766). Auttaaksensa papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he, erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden", määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista" saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä, koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan Ludvig Hurskaan aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi kaikkialla frankilaisvaltakunnassa Achenin kokouksessa (816). Monen papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin ennen arvaamattomaan eloon.

Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla. Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.

Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa eksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan, niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli keksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan kirjoitti hänen oppinut ystävänsä Alkuin (k. 804) kirjan, jossa muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. "Niillä mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko, jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen. Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous Frankfurt am Mainissa. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja, niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa; kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä yleisemmäksi.

Olemme maininneet Alkuinin nimen. Hän syntyi Yorkin kaupungissa Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa muita oppineita, joista etenkin Paavali Warnefrid ja Pietari Pisalainen ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan uskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen vuosisadan pimeästä yöstä!

Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä, jos niitä nimittäin arvostellaan hänen aikansa kehityskannan mukaan.

Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs postilla eli saarnakirja, johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä. Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi, jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa Alkuin Orleansin piispalle Teodulfille, joka vasta oli saanut palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa. Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain. Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."

Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan, joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin. Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.

Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P. Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen: "koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden Henki, joka Isästä käy ulos, se on minusta todistava", vaan sama Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä. Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa (589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja Achenin kokous vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa. Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.

Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa. Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain. Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa, kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi Toledon piispa Elipandus oppilaansa Feliksin puolustamana sillä väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa merkityksessä. "Maria" — niin hän opetti — "oli vain Jumalan palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui Elipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka kirkkohistoriassa on tunnettu Adoptianismin nimellä, vastustivat Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.

Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut, uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan maallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan, miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan. Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä, viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. — "Hänen neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."

V.

Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.

Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.

Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
Moos. 20: 4-5.

Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan, ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille. Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin. Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä. Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen, vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset, toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee siltä apua. Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa, jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä. Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi, toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä, hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!

Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita, kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari Leo III Isaurialainen, joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa, kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle kestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen, vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia. Kaksi puoluetta, kuvainpalvelijat ja kuvainraastajat taistelevat tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa, missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa, seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan, uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia. Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side, joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään höltyi. Leon voimakas poika Konstantinus V Kypronymus astui isänsä jälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen Konstantinopolissa (754), jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki kuvienpalvelijat" — niin huudettiin tässä tilaisuudessa — "perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan maisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit, käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla, mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut, paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa. Konstantinuksen poika Leo IV oli kyllä kuvainraastaja vaan kun tämän puoliso Irene, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Nicaeaan. Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat. Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää itäinen kirkko n.s. "ortodoksian juhlaa" tämän tapahtuman muistoksi.

Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa huomiota, on Johannes Damascenus (k. noin 760), vaan mikään uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen, vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta. Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla taistelee niitä vastaan.

Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle. Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva? Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?" Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon; samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon "suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen arvosteluansa.

VI.

Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.

O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla, jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden ilmoittavat. Jes. 53: 7.

Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa, taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima, joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua ja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari Ludvig Hurskaan aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä Harald. Hän on paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi kristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli Ansgarius, jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."

Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius sai ensimmäiset tietonsa Korbein jo siihen aikaan kuuluisassa luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen kruununsa loistoa. "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa, kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen. Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin. Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua. Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman lohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi: "lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" — niin lopettaa Ansgarius kertomuksensa — "he eivät lausuneet ainoatakaan sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan poikaansa." — Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.

Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten lapselliseksi tahansa — jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään — ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja kuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä, jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt lähdemme silmäilemään.

Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia, jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne, koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa. Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen lähetyssaarnaaja nimeltä Witmar sekä muutamia muita apulaisia. Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat, jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle. Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja veneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan, tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna (829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas Björn ja ruhtinas Hergeir ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan senaikuisissa kertomuksissa nimellä Birka, luultavasti nykyisen Sigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä, ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja Witmar Franskaan.

Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi Hamburgin hiippakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja paavi Gregorius IV, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.

Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta. Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi 838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat, surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko — kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta — hävitettiin ja koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston, ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan Bremeniin (849).

Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa, joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut, auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä: "kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan oli Olov niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius. Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä, Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön? Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle. Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua, kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies, että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista. Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi, eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt Eribertin, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi Ansgarius kotiin.

Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli, hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja. Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti heikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle, Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset, sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat. Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto, joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, Rimbertus, joka on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä vuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta, tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut, kunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi on oikea." — Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa. Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä, katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun 3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen! Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.

VII.

Paavi Nikolaus I.

— nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.

Kaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt koossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen kolmelle pojallensa, Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle ja Ludvig Saksalaiselle (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan hyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä taisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat nämä vihdoin Verdunin jakoliittoon (843). Lotar sai keisarinarvon, Lotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan. Kaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä alkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään eri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan maalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä "Jumalan valtakunnan" hajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää Kaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta ei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää Länsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi. Mutta päivä päivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys yhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin kumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään. Alkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan välillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä keski-ajan historiassa.

V. 858 astui Nikolaus I Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen paavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista valtaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon ja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole tästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen ominaisuus on nöyryys. Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä miehestä: "Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella istunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja on hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti hän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että todella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä." Niihin määrin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen henkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan mahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin Herran evankeliumin salaisuuden. Tämän hengen palveluksessa toimi Nikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa suhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan herättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli syypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen, jonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon maallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella — sen tietää yksin Hän, joka "tutkii sydämmet ja munaskuut."

Lotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa Teutebergaa kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta osottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar oli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän puolisoansa uskottomuudesta. Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen tavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. "jumalantuomion" tutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä vahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan, väittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun valtakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan avioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka vihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten pakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Teuteberga vedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa (860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty, kuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud, jotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin syylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan. Mutta vaikka toinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän päätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden nimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti vastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa moitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan Achenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa tutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi. Vaikka nuo Lotarin ostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain mitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa vaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa tutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa Teutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti Nikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati kuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi. Lotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa, mutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä "Pietarin jälkeiseen", joka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta. Jonkun ajan kuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari Ludvig II:sen sotajoukolla lähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan mainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa, minne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä aikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää anteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli syypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan vahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa. Hän kyllä sittemmin koetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle hankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään avioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin petoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä kunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten onneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan hoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää jokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen. Ainoana tuomarina — niin nämä lähettiläät lausuivat — on tässäkin asiassa paavi.

Tarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta pääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja väkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan kokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää ensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen johtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin esiintyisi. Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan Hinkmarin, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut erään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin arvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien silmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa kristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan, sai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen. Juuri se seikka, että papisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat, vähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa Roomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien kasvavaa valtaa.

"Mutta" — niin saattoi moni eperöiden kysellä — "millä oikeudella vaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta valtaa?" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen. Vaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin vanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan arvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan Isidoruksen (k. 636) tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa toisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. Isidorilaiset vale-dekretalit, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen monta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti tutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä vuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt keski-aika toteennäyttämään. Silloisen kristikunnan alhainen kristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan, että kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa siinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen kirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin keksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa näyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja ja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti tulee häntä kunnioittaa ja totella. Näin ovat apostolit itse muka säätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, "hengellisille" yleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin "lihallisilla", maallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari, asettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. — Näitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät vale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan kirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa! Jo kauan on tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä rohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki meidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus meitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä. Kavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään nimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten jos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi meitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä suostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko poikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan lukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.

Itäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin kristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren Itä-Rooman keisarin Mikael III:nen setä Bardas, jonka inhottavan epäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli saavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava patriarkka Ignatius moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta sekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella. On meistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta Herrasta! — Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan erotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat kovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin Fotius, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä oli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella alalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan hänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä. Sitä paitse oli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan kirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim. voitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt pappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa pyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi lähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä pidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa. Yksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali — keisarin uhkaukset ja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin vastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi Roomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja Ignatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti viimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi, julisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa kanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa käyttämänsä lähettiläät. Fotius vastasi vastapannalla, jossa hän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.

Jo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden kartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa toisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee jo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva yhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön tähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan Fotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia. Sanottakoon hänestä mitä tahansa, ja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana: hänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän Herran palvelijan tosi suuruutta. Näyttäköön paavikunnan nyt alkava mahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen tehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan vuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio vahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon." — Nikolaus I kuoli v. 867.

VIII.

Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.

Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.

Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on. 1 Thess. 5: 19-21.

Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä, että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi. Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen kristikunta olikin niitä käsittelemään.

Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa Gottschalkin Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan. Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan Fuldan silloinen abboti, oppinut Rabanus Maurus (k. 856) lausui ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta. Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa, ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, — häneltä ei Gottschalk voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. Chiersyssa v. 849 pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi. Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk paaviin; ei sieltäkään apua tullut. — Monta vuotta kärsittyään mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda, ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.

Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin eksyttäviä mietteitä, oli myöskin Johannes Skotilainen Erigena (k. 891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia aineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa kalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta, kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville, selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista. Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan kanssa. "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei hän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero on eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri, mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa, niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt. Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut pienille."

Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan, ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines, tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä. Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista. Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat: "kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu, pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä, tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.

Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen Kristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme", ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta, sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä kadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään jumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa, hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja taitavasti viitoitettu.

Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista. V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti Paschasius Radbertus (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan, joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki Ratramnus, joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi asiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata, että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä, vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. — Mukaantuen aikansa aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus, että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista ja verta — niin hän käsitti tämän salaisuuden — säilyttävät ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. — Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee. "Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.

Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s. transubstantiationioppi (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä, ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, — keski-aika ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin, aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin. Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?

IX.

Kyrillys ja Methodius.

Peljätköön Herraa kaikki maa: häntä peljätköön kaikki maan piirin asuvaiset. Ps. 33: 8.

Jo kuudennella ja sittemmin kahdeksannella vuosisadalla oli slavilaisia uudisasukkaita Tonavan pohjoispuolelta muuttanut tämän virran eteläpuolella oleviin maihin. Kreikkalaisen kirkon toimesta pääsivät nämä vähitellen kristinuskon osallisuuteen, ja sama kirkko rupesi tähän aikaan julistamaan pelastuksen sanomaa myöskin Itä-Rooman keisarikunnan rajojen ulkopuolella asuville slavilaisille kansoille. Tämänkin lähetystoimen syrjäinen työ on säilyvä kirkkohistorian lehdillä, vaikkei se ole omiansa herättämään niiden huomiota, jotka arvostelevat ihmiskunnan menneitä vaiheita ulkonaisesti loistavain urotöiden pettävän mitan mukaan. Etenkin muistettavat ovat veljekset Kyrillus ja Methodius, joille historia on omistanut nimen "Slavilaisten apostolit".

Kertomuksen mukaan olivat nämä miehet kotoisin Thessalonikasta. He olivat ylhäistä sukua ja hyvin rikkaita. Kyrillus sai kasvatuksensa Konstantinopolissa. Tuo mahtava, hovin suosima ja oppinut Fotius oli hänen opettajansa, ja loistava tulevaisuus oli hänellä maailmassa tarjona, vaan ijankaikkisen elämän valo, joka pääkaupungin silloisen turmeluksen uhallakin oli löytänyt tien hänen sydämmeensä, vaati häntä myymään kaiken tämän ja pyhittämään elämänsä sille Herralle, jonka valtakunnan aarteet eivät ole löydettävissä kuin itsensäkieltämisen ja alentumisen lihalle ja verelle vaikealla tiellä. Hän antoi vihkiä itsensä papiksi ja oleskeli jonkun ajan eräässä luostarissa. Myöhemmin tapaamme hänen erakkona vuoriseudussa, yksinäisyydessä miettimässä tulevaisuuttansa. Tänne saapui hänen veljensä Metodiuskin, joka, kyllästyneenä tämän maailman lumoaviin lupauksiin, oli luopunut korkeasta valtionvirastaan, palvellaksensa yksin Herraa. Työttömyydessä eivät veljekset kuitenkaan aio aikaansa viettää, he tahtovat uhrata kaikki voimansa julistaaksensa pakanoillekin sitä pelastuksen sanomaa, joka niin monesti oli täyttänyt heidän sydämmensä sanomattomalla ilolla. Ensin loivat he silmänsä Mustanmeren pohjoispuolella asuviin Katsarilaisiin, jotka v. 838 olivat solmineet jonkunlaisen liiton Itä-Rooman kanssa. Tämän pakanallisen kansan keskuudessa löytyi jo ennestään ainakin muutamia kristityitä, mutta Jumalan valtakunnan tulevaisuus siellä näytti hyvinkin kolkolta. Paitse pakanuuden vastustusta täytyi nim. sikäläisen kristinuskon kestää myöskin Juutalaisten ja Muhammedilaisten yrityksiä levittää uskontoansa näillä seuduin. Aavistaen vaikean asemansa, lähettivät Katsarilaiset keisari Mikael III:lle näin kuuluvan kirjeen: "Lähetä meille oppinut mies, joka meitä voi neuvoa katolisessa uskossa, sillä milloin koettavat Juutalaiset, milloin Muhammedilaiset meille uskontoansa tyrkyttää, vaan emme tiedä, minne kääntyä. Sentähden olemme päättäneet kysyä neuvoa korkeimmalta ja katoliselta keisarilta." Nyt sai Kyrillus, jota myöskin kutsutaan nimellä Konstantinus, kehotuksen saarnata evankeliumia Krimin niemimaalla. Hän lähti matkalle, oppi Katsarilaisten kieltä ja toimitti jonkun ajan lähetyssaarnaajan vaikeata työtä heidän keskuudessaan. Epäilemättä oli tämän lähetysmatkan näkyvä tulos, josta muuten emme mitään varmuudella tiedä, hyvin vähäpätöinen. Ostettuaan muutamia orjia vapaiksi, kasvattaaksensa näitä sikäläisen lähetystoimen jatkajiksi, palasi Kyrillus kotimaahansa, jättäen Katsarilaisten pakanalliseen maahan kylvämänsä ijankaikkisen elämän sanat elon Herran siunattaviksi. — Samaan aikaan levisi kristinuskon valo Bulgariaankin. Sikäläisen ruhtinaan Bogoriksen kerrotaan antaneen kastaa itsensä, kun hänelle näytettiin erään munkin Methodiuksen maalaama taulu, joka kuvasi ijankaikkisen kadotuksen, tuskia. Oliko tämä Methodius Kyrilluksen veli, vai toinen mies, sitä ei varmuudella tiedetä. Itse kertomus Bogoriksen kääntymisestäkin kätkeytyy, niinkuin tämän lähetystoimen vaiheet yleensä tarujen hämärään.

Luotettavammat tiedot on meillä Kyrilluksen ja hänen veljensä Methodiuksen vaikutuksesta Mährissä. Tämä maa oli Kaarle Suuren aikana joutunut frankilaisvallan alle, ja sen pieni kristillinen seurakunta, jota maan pakanalliset asukkaat uhkasivat perikadolla, oli uskottu Salzburgin piispan valvottavaksi. Kun mähriläinen ruhtinas Radislaw, joka vihasi Frankilaisia, kääntyi kreikkalaisen kirkon puoleen, saadaksensa lähetyssaarnaajia kansaansa opettamaan, saapuivat Kyrillus ja Methodius keisari Mikael III:nen kehotuksesta hänen maahansa (862). Heidän vaikutuksensa Mährissä osottaa selvästi, minkätähden historia heille on omistanut kunnianimen "Slavilaisten apostolit." Väsymättömällä ahkeruudella koetti etenkin Kyrillus oppia Maurilaisten kieltä, voidaksensa menestyksellä toimia heidän keskuudessaan. Hän perehtyikin siihen niihin määrin, että hän ennen pitkää hankki heille slavilaisen aapiston sekä käänsi ainakin suurimman osan raamattua ja tärkeimmät jumalanpalveluksessa tarvittavat kirjat tälle kielelle. Kyrilluksen nimi on siis slavilaisen kirjallisuushistoriankin ensimmäinen nimi. Näiden vaiheiden ohessa oli Radislaw muuttuneiden valtiollisten olojen vuoksi alkanut lähestyä läntisiä naapurikansoja ja latinalaista kirkkoa. Näin asiain ollen päättivät Kyrillus ja Methodius, jotka ilolla näkivät, miten heidän työnsä Mährissä alkoi kantaa hedelmiä, lähteä Roomaan suostuaksensa paavin kanssa lähetystoimensa jatkamisesta. Hadrianus II ei tahtonut loukata Slavilaisten mainehikkaita lähetyssaarnaajia, joiden alttiiksiantavaisesta kristillisyydestä ja kyvystä ei saattanut olla kuin yksi mieli, vaikka heidän uskonnollinen katsantotapansa muutamissa kohdissa poikkesi latinalaisessa kirkossa vallitsevista mielipiteistä, eikä määrännyt heille uusia ohjesääntöjä noudatettaviksi. Methodius sai esteettömäsi itse Roomassakin toimittaa messun Slavilaisten kielellä. Kyrillus jäi Roomaan, hänen voimansa olivat jo uupuneet. Hän kuoli samana vuonna (867) eräässä luostarissa. Methodius sitä vastoin, jonka paavi v. 868 vihki Mährin arkkipiispaksi, palasi jälleen työalallensa. Innostuksella ja voimalla ryhtyi hän työtänsä jatkamaan, julistaen suurella menestyksellä evankeliumin sanomaa pakanoille, sekä neuvoen, varottaen, vahvistaen niitä, jotka jo olivat kastetut kristinuskoon. Arvaamattoman suuressa määrässä edistytti hänen työtänsä se seikka, että hän toimitti jumalanpalvelusta kansan omalla kielellä. Läntisen kirkon tänne toimittamat lähetyssaarnaajat ja papit sitä vastoin eivät nähneet mitään sanottavia hedelmiä työstään, sillä he eivät poikenneet kirkkonsa tavasta, vaan säilyttivät itsepäisesti latinaa kirkkokielenä. Eikä siinä kylliksi. Ennen pitkää alkoivat he kadehtia Methodiuksen voittoja, ja syyttivät häntä Roomassa harhaoppisuudesta, kun hän näet ei tunnustanut Pyhän Hengen käyvän ulos myöskin Pojasta, sekä soimasivat häntä uutistenpuuhaajaksi, joka halveksi kirkon kieltä ja loukkasi uskonnon pyhyyttä käyttämällä raakaa slavilaista kieltä jumalanpalveluksessa. Paavi Juhana VIII kutsui Methodiuksen Roomaan tekemään tiliä toimestaan (879). Aluksi oli Juhana hyvinkin altis noudattamaan piispan vihamiesten vaatimuksia, ja hänen tarkoituksensa oli silminnähtävästi pakottaa Methodiusta luopumaan slavilaisen kielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa ja muissa kirkollisissa toimituksissa, vaan jota kauemmin hän mietti asiaa ja keskusteli etevän määriläis-piispan kanssa, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän tässä saanut laatia jyrkkää kieltoa. Vaikkei Methodius taipunut myöntämään latinalaisen kirkon oppia Pyhästä Hengestä ainakaan täydellisesti oikeaksi, myönsi paavi hänelle oikeuden vaatia slavilaista kieltä käytettäväksi Mährin kirkoissa. Kuitenkin tuli pappien ensin lukea evankeliumi latinaksi, jonka jälkeen se oli käännettävä kansan kielelle. Jos ruhtinas kernaammin kuunteli latinankielistä kuin slavilaista messua, tuli papin toimittaa se latinaksi. Kuinka mieltynyt Juhana muuten oli Methodiukseen ja hänen työhönsä, näkyy muun ohessa eräästä hänen v. 880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät nämäkin sanat: "sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus [Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi silläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu kehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä [Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan heprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja murteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa kielillä-puhumisella."

Ilomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei aikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli nim. tuonut muassaan piispa Vichingin, toivoen hänestä paljon hyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi esimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin jälkeisen, ruhtinas Swatoplukinkin puolellensa, niin että Methodius ja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa ei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen asemansa monesti oli hyvinkin vaikea. Methodius erotti Vichingin hänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät nämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset syyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa kärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen kävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä työ kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa riutuivat. Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet hänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa heille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra. Ja vaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa säilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut kuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle kertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja vaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin semmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei ole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran todistus: "— koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se käy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen vanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat." Methodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.

Mähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä yhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen jumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei Kyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua perikatoon.

X.

"Pimeä vuosisata."

Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes. 59:10.

Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan pimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan, mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin tyhjä varjo vain.

Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää tätä valtaa. Kun Kaarle Paksu, joka yhdeksi valtakunnaksi yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v. 911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista, joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi Juhana X Friaulin herttuan Berengarin, joka voitettuaan vastustajansa oli päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan kreivi Adalbert ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään kuuluisa Teodora sekä hänen irstaiset tyttärensä Teodora ja Marozia. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä, jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut Johanna, vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella.">[, näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian pojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa Juhana XII, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi, tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat hänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on Juhana XII (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi, joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten paavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että Saksan mainio kuningas Otto I Suuri alensi itsensä polvistumaan tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? — Berengarin ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961 Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle porttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin, koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa. Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla, loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä paitse läsnäolijani huudot: "hän on kentiesi metsästysretkellä," "hän on susi lammasvaatteissa" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset, jotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan. Otto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston jo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa vannotti hän Roomalaisia: "ett'eivät he enää milloinkaan saisi valita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta ja vahvistusta." Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä vapaiksi tästä keisarin "suojelusherruudesta," mutta Oton miekka ja hänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan näistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä Juhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta hänen armonaikansa olikin jo lopussa. V. 964 tempasi vanhurskaan Jumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen halvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa täyttäessään synteinsä kauheata mittaa.

Otto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin työläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan yhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa ryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa valtaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia loukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas Hugo Kapet. Hän oli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v. 987 päässyt tämän valtakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa Arnaulf oli koettanut auttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo vaati paavi Juhana XV:tä erottamaan kapinallista piispaa hänen virastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas itse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen Reimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa lausumat sanat: "Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu päänsä päällä? Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan kerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut asuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin, niin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi neuvoa kysyä." Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen virastaan, jonka sai oppinut Gerbert. Tämän kyllä täytyi jonkun vuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä hän alussa vastusti, kutsuen häntä "Rooman syntinen piispa, joka on pidettävä huppanana ja pakanana", sai kannatusta taikauskoiselta kansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa saanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa asettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat mielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen kauhea rutto lannistuttaa, masentaa! Onko sen mahtavuudenaika jo mennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin olemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme oikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa Sylvester II (999-1003) korottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se jälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen tuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut sen ainoana tuntomerkkinä. Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta joutuu: "nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio." Pellot heitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset toimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman loppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta 1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus, mikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin! Mutta kun tuo kammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa näkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä että vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan; se ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta sykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!

Kymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä "pimeäksi vuosisadaksi." Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila oikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän oikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka "sokeana haparoitsee" tuon tahratun "Pietarin istuimen" juuressa. Menneiden aikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet: kymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä, joka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja nerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu koittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan taivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt uusia tähtiä virittämään uutta valoa. Turhaan koettaa jumalanpalvelus pukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla maalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa hartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan yhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista Herran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin kiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen niitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta ijankaikkisuuden janoansa. Tämän maailman kaavoihin pakotetaan kristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi, että paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista; arkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan palvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita, joita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin vapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa sekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi palvelemaan läänitysherrojaan. Sormus ja sauva, jonka he n.s. investiturin kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat tätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä papiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja tuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen simonia [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla ostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost. T. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia nuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat parannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa, joiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on helppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim. Veronan piispan Rateriuksen (k. 974) eräästä meille säilyneestä kertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon ja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän saikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan:

"Mitkä tuskat odottanevatkaan niitä, jotka laiminlyövät heille uskotun lauman ruokkimisen eivätkä lakkaa rypömästä paheiden loassa. Heidän alituisena toimenansa ovat maailmalliset huvit, metsästykset ja linnunpyynnit — he vieraantumistaan vieraantuvat raamatulle. He tietävät paremmin, paljonko pelissä erehtyminen maksaa, kuin mitä pelastustotuus vaatii. He pitävät enemmän näyttelijöistä kuin papeista, enemmän vekkuleista kuin hengellisistä, enemmän juomareista kuin tiedemiehistä, enemmän irstaisista kuin kainoista ihmisistä. He halajavat kreikkalaisia koristuksia, babylonialaista komeutta ja ulkomaalaista loistoa. Heidän ateriansa ovat monet ja vaihtelevaiset; joka niissä rohkein on, hän on etevin, arin herkkusuu paras, suurin ahmatti kiitettävin. Viinin nauttimisesta pullistunein poskin istahtavat he kuorsuvien, kultaisten ohjasten ja hopeaketjujen koristamien oristen selkään, samoten kaikenkaltaisiin humalan määräämiin huveihin. Ei silloin muisteta Häntä, joka istui aasin selässä suurena ja taistelussa voimallisena. Maailman kuninkaita koetetaan voittaa loistossa, vaan ei suinkaan pyritä apostolein kaltaisiksi köyhyydessä."

Jos luomme silmämme luostareihin, huomaamme piankin, että ajan yleinen turmelus on rohjennut astua näidenkin itsensäkieltämisten ja rukousten hiljaisten turvapaikkojen kynnysten yli. Abbotina on usein joku siveetön maallikko, joka ylöllisellä ja hävyttömällä esimerkillään houkuttelee munkit pitkälle turmeluksen tiellä. Naisluostareihinkin pääsevät ennenpitkää juurtumaan kaikenkaltaiset paheet, joita ei nunnien menneiltä ajoilta peritty pyhyyden maine enää riitä salaamaan. Arveluttavan usein on esim. näiden maailmasta eronneiden naisten pyhiinvaellukset Roomaan sitä laatua, että aivan toinen nimi paljon paremmin soveltuisi heidän matkoilleen. Mutta totuuden Henki, joka pimeimpinäkin aikoina vaikuttaa seurakunnassa, ei nytkään ole poistunut kirkosta. Jos tarkkaan tutkimme kymmenennen vuosisadan vaiheita, huomaamme kaiken tuon äärettömän turmeluksen uhallakin paremman ajan enteitä. Juuri luostarein muurien sisässä kytee vielä siellä täällä ijankaikkisen elämän liekki, ja kirkon surkeata tilaa katselevat näistä vakaalle miettimiselle pyhitetyistä laitoksista ainakin muutamat hurskaat kyynelsilmin. Eikä ilmaise tämä hiljainen suru ainoastaan heikkoutta, voimattomuutta! Näissä kyyneleissä kuvastuu ajan omatunto, joka Herran armosta ei ole päässyt kokonaan nukkumaan.

Kaukaisessa Englannissa, missä kuningas Alfred Suuri (871-890) jalolla sivistystyöllään oli koettanut auttaa tuota vanhaa kristillistä sivistystä, jonka Tanskalaisten ryöstöretket olivat miltei kokonaan hävittäneet, uuteen eloon, näemme kymmenennen vuosisadan pimeässä jalon Dunstanin taistelevan raakuutta ja siveettömyyttä vastaan. Tämä merkillinen mies oli saanut kasvatuksensa Glastonburyn luostarissa, missä hän ennen pitkää herätti huomiota nerollaan ja hurskaalla elämällään. Kun hänen kadehtijansa moittivat häntä siitä, että hän niin ahkeraan kokoeli itselleen maallisia tietoja, päätti hän uhrata kaiken aikansa raamatun tutkimiseen. Jos hänen maineensa jo tähän aikaan oli suuri, kasvoi se nyt kasvamistaan, kun hän lisäksi sai laajemman vaikutusalankin. Oltuaan jonkun aikaa hovin rippi-isänä, määrättiin hän nim. jo v. 942 Glastonburyn luostarin abbotiksi. Dunstan oli yksi noita harvoja, joita ajan voimallinen virta ei jaksanut temmata muassaan. Jota suurempi turmelus kaikkialla oli, sitä miehuullisemmin hän asettui vastarintaan. Hänen kädessään loisti sivistyksen ja kristillisyyden tulisoitto, uhaten polttaa tuhaksi nuo nimikristillisyyden ja siveettömyyden kehnot majat, joita tähän aikaan runsaasti löytyi hänen isänmaassaankin. Kyllä koettivat ihmiset monesti turmeluksen mereen sammuttaa tätä tulisoittoa, vaan yritykset eivät onnistuneet, sillä sitä piteli rautainen käsi, josta sitä ei ollut helppo temmata pois. Harvinaisella voimalla ja uskonnollisella innostuksella perkkasi Dunstan omansa ja monen muun englantilaisen luostarin, korottaen isänmaansa munkkielämän korkealle kannalle. Profeetan pyhällä kiivaudella saarnasi hän elämällään ja työllään niin jalosti ajan turmelusta vastaan, että kaiku kuului kaukaisiinkin maihin. Ja jos hän ei aina säilyttänytkään tuota kristillistä malttia ja tosi viisautta, josta Herran valistuneet välikappaleet tunnetaan, niin siunasi armon Jumala kuitenkin hänen työtään, kasvattaen hänen kylvöstään rikkaita hedelmiä vielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. Kuningas Edwy, jonka avioliittoa erään sukulaisen kanssa Dunstan oli ankarasti moittinut ja laittomaksi julistanut, ajoi hänen maanpakolaisuuteen ja ryhtyi sitten hävittämään tuon ankaran uskonpuhdistajan työtä. Mutta kansa nosti kapinan kuningasta vastaan, ja tämän täytyi kutsua ankara munkki kotia. Barfordissa v. 959 pidetty kirkolliskokous nimitti Dunstanin suuren hiippakunnan piispaksi ja seuraavana vuonna korotettiin hän Kanterburyn arkkipiispaksi. Tässä virassa on hän vaikuttanut sanomattoman paljon hyvää siunaukseksi Englannin kirkolle. Hän hoiti sitä väsymättömällä voimalla kuolemaansa asti v. 988. — Katsellessamme Dunstanin voitollista taistelua jumalattomuuden ruttoa vastaan, on meistä kuin kymmenennen vuosisadan pimeässä kuulisimme suuren Paimenen äänen: "minä olen teitä läsnä joka päivä maailman loppuun asti."

Vielä suuremman merkityksen kuin Englannissa saavutti munkkilaitos eräässä toisessa maassa. Tarkoitamme Burgundia, missä kreivi Berno v. 909 perusti Klugnyn kuuluisan luostarin. Se asetettiin välittömästi paavin suojeluksen alaiseksi, eikä siis riippunut, niinkuin tämän ajan luostarit yleensä, kenenkään piispan tahi mahtavan ruhtinaan mielivaltaisista määräyksistä. Abboteinsa Odon ja Odilon johtamana kasvoi Klugnyn luostarin maine ennen pitkää arvaamattoman suureksi Kaikki kiittivät sen viehättävän kaunista jumalanpalvelusta ja sen munkkien ankaran siveellistä elämää. Jonkun ajan kuluttua liittyi luostari toisensa perästä lähellä Klugnyn seutuja ja kaukanakin niistä liittoon tämän luostarin kanssa, muodostaen sääntönsä ja alistaen elämänsä sen määräysten mukaan. Arvaamattoman suuresta merkityksestä on tämä liitto kristikunnan kehitykselle. Sen silmämääränä oli kirkon vapauttaminen tuosta kurjasta alentumisentilasta, johon etenkin kymmenennen vuosisadan surkeat olot olivat sen sortaneet. Jo seuraavan vuosisadan vaiheet tietävät kertoa suuria tästä yhdistyksestä, johon ennen pitkää kuului 2000 luostaria. Tässä huomautamme vain siitä, että Klugnyn luostarista astui esille se mies, jonka hallitsemana paavikunta kohosi ennen tuntemattomaan mahtavuuteen.

Ennenkuin kymmenennen vuosisadan aurinko menee mailleen, näemme sen valossa, miten kristinuskon siemenet alkavat itää kirkkohistorialle vielä aivan vähän tunnetuissa, vieläpä kokonaan vieraissakin maissa. Se lupaa, tämä aurinko, laskiessaan enemmän kuin puolipäivän sumuisina hetkinä. V. 972 kastettiin Tanskan ensimmäinen kuningas Harald Sinihammas, ja hänen Englannissa kasvatettu poikansa Knut Suuren aikana vakaantui kristinusko Tanskassa. Samaan aikaan työskentelivät anglosaksilaiset lähetyssaarnaajat Norjassa sillä menestyksellä, että valtakunnan kuninkaatkin alkoivat masentaa pakanoitten vastarintaa. Olov Tryggvason (996-1000) pakotti alamaisensa kristinuskoon valitettavasti monesti hyvinkin väkivaltaisilla keinoilla. Kaukaiseen Islantiin, vieläpä Grönlantiinkin ehti jo tähän aikaan pelastuksen sanoma todistukseksi, ettei pimeinkään aika voi tyhjäksi tehdä Herran sanaa, joka todistaa: — "kaikki pakanain luodot pitää Häntä kumartaman, kukin paikastansa". — Ruotsin toinen kuuluisa lähetyssaarnaaja oli "pyhä" Sigfrid, joka v. 1007 kastoi Olov Sylikuninkaan. — V. 973 asetettiin piispanistuin Pragin kaupunkiin Böhmiin, johon maahan kristinusko Mähristä oli levinnyt. Samaan aikaan valaisivat evankeliumin ensimmäiset säteet myös Unkarin ja Puolan asukkaita, "taivuttaen heidänkin jalkansa" pakanuuden pimeiltä poluilta "rauhan tielle."

Kymmenennen vuosisadan historiaan kuuluu myöskin kertomus sen kansan kääntymisestä, joka nykyjään muodostaa maailman suurimman valtakunnan. Vielä kauan sen jälkeen kuin Rurik v. 862 perusti Venäjän valtakunnan, kätkeytyi sen asukasten vaiheet pakanuuden pimeään. Muhammedilaiset uhkasivat uskonnollaan riistää tältä kansalta sen tulevaisuuden suuren tehtävän olla kristinuskon itäisenä suojelusmuurina pakanamaailmaa vastaan. Mutta kaikkivaltias Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, ei sitä sallinut. Kristinuskon ensimmäiset vaiheet Venäjällä ovat seuraavat. Ruhtinas Igorin leski Olga lähti v. 955 Konstantinopoliin, missä hän kastettiin kristinuskoon. Hänen poikansa poika oli Wladimir, tunnettu liikanimellä "suuri", jonka aikana Venäjän kansa kääntyi kristinuskoon. Tämän ruhtinaan elämä ei suinkaan ollut omiansa ennustamaan mitään hyvää kristinuskolle. Wladimir oli julma, hänellä oli 800 vaimoa ja hän oli hyvin mieltynyt kansansa pakanallisiin jumaliin. Hänen kääntymisestään kertoo historia seuraavaa. Sekä kristityt että juutalaiset ja muhammedilaiset lähetyssaarnaajat olivat saapuneet Wladimirin luokse, kaikki kehottaen häntä kääntymään uskontoonsa. Muhammedilaisille vastasi ruhtinas: "me emme saata elää viinatta", ja kun Juutalaiset hänelle kertoivat, miten heidän Jumalansa viha oli hajoittanut heidät kaikkiin maihin, tiuskasi hän: "te Jumalan hylkäämät uskallatte tulla muita neuvomaan; me emme tahdo menettää isänmaatamme". Läntisen kirkon lähetyssaarnaajille lausui Wladimir: "meidän esi-isämme eivät ole uskoneet paaviin", eikä miellyttänyt häntä itäisenkään kirkon tänne lähettämä oppinut, vaikka tämä kyllä koetti parastansa tehdä. Kuitenkin päätti Wladimir lähettää muutamia luotettavia miehiä omin silmin tutkimaan, mikä hänelle tarjotuista uskonnoista olisi paras. Kun nämä palasivat matkaltansa, kertoivat he ihastuksella kreikkalaisen kirkon loistavasta jumalanpalveluksesta, jota Sofian kirkossa ihmetellen olivat ihailleet, sekä lausuivat: "jos kreikkalainen laki ei olisi kaikkia muita parempi, niin ei suinkaan sinun kantaäitisi Olga, tuo ihmisistä viisain, olisi päättänyt antautua sen turviin". Nyt kokosi Wladimir suuren sotajoukon, marssi Kersoniin, jonka hän valloitti, ja vaati nyt Konstantinopolin hovilta keisarin sisarta Annaa puolisokseen. Vaatimukseen suostuttiin, luvattiinpa uhkaavalle vieraalle vielä ehdottomasti taivaan valtakunnan autuus, jos Wladimir antaisi kastaa itsensä kristinuskoon. Muukalainen ei enää epäillyt, vaan antoi itsensä kastaa (988), toi pelosta vapisevan morsiamensa Kieviin, ajoi pois kaikki vaimonsa ja ryhtyi heti kansansa kääntämiseen. Kaikki epäjumalankuvat hävitettiin, mikä milläkin tavalla, ja kansa, ylhäiset ja alhaiset, miehet, naiset, lapset — kaikki saivat määrätyllä hetkellä käskyn astua Dnjepervirtaan. Kreikkalaiset papit, jotka Wladimir oli tuonut muassaan, lukivat rukoukset, ja kun kansa tällä tavoin oli kastettu, siunasi Wladimir "uusia lapsiaan". Tämmöinen on kertomus — miksi koettaisimme sitä koristella? Ihmeiden Jumala, jonka sallimuksesta tämä tapahtui, voi saada evankeliuminsa valoa säteilemään tuhansiin sydämmiin, jos alku näyttäisikin vaikka kuinka arvottomalta ja kehnolta!

Väsyneenä, nimettömän turmeluksen rasittamana uupui kymmenes vuosisata hautaansa. Mutta ei sekään siirtynyt pois, opettamatta meille paljon. Sen vaiheet säilyvät historian lehdillä, kertoen kaikille, jotka tahtovat niistä jotain oppia, suuria Jumalan vanhurskaudesta ja armosta.

XI.

Hildebrand.

Totisesti on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla: totisesti on Israelin autuus ainoassa Herrassa meidän Jumalassamme. Jer. 3: 23.

V. 1033 astui Benediktus IX paavien istuimelle. Hän oli vasta 12 vuoden ikäinen, mutta harjaantunut jos minkälaisiin synteihin. Roomalaisetkin, joiden siveellisyydentunteet kyllä olivat veltostuneet kymmenennen vuosisadan turmeltuneissa oloissa, katselivat mielikarvaudella kuuluisan piispanistuimensa rappiotilaa. He karkoittivat Benediktuksen ja valitsivat hänen sijaansa Sylvester III:nen (1044). Mutta jo muutaman viikon kuluttua palasi Benediktus Roomaan ja valloitti lateranipalatsin. Kevytmielisen lapsen tavoin möi hän sitten kruununsa Gregorius VI:lle, joka suostui tähän simoniakauppaan pelastaaksensa paavikuntaa perikadosta. Eikä siinä kylliksi. Jonkun ajan kuluttua alkoi Benediktus katua kauppaa ja esiintyä paavina jälleen. Gregorius ei luopunut virastaan, ja kun Sylvesterkin puolestaan piti itseään ainoana oikeutettuna "Pietarin jälkeisenä", oli siis Roomassa yhtaikaa kolme paavia. Syvään on paavikunta vaipunut!

Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Henrik III. Hän oli vakava, älykäs ja oikeutta harrastava ruhtinas, ja sitä paitse oli hänen sydämmensä altis kannattamaan ajan paraita uskonnollisia pyrinnöitä. Vallanhimonsa ja maallisen mielensä pimittämänä hän ei kyllä näe, että Herra yksin voi auttaa kristikuntaa sen surkeasta tilasta, mutta hän koettaa kumminkin rakentaa salpoja tuolle äärettömälle sekasorrolle ja siveettömyydelle, joka uhkaa kaikki turmella ja ansaitsee tästäkin syystä kunnioitusta. Vahvistettuaan valtaansa sekä idässä, pohjassa että lännessä, esiintyi Henrik Italiassa v. 1046. Sutrissa pidetty kirkolliskokous erotti kaikki kolme simoniaan vikapäätä paavia heidän virastaan ja valitsi uuden, joka sitten Pietarinkirkossa kruunasi Henrikin Rooman keisariksi. Mieltymys oli niin yleinen, että Roomalaiset, sekä hengellinen sääty että maallikot, vapaaehtoisesti tarjosivat keisarille Pietarin istuimen isännyyden. Lisäksi tehtiin se päätös, ettei vastedes ilman keisarin suostumusta paavia valittaisi eikä vihittäisi, Näin oli paavikunta siis kerrassaan joutunut maallisen vallan alamaiseksi; keisari yksin asetti seuraavat paavit heidän virkaansa. Kun esimerkiksi v. 1047 paavinistuin joutui avonaiseksi, kääntyivät Roomalaiset Henrik III:nen puoleen, pyytäen häntä määräämään uuden paavin. Ei ollut keisari hidas noudattamaan tätä pyyntöä, sillä hän pyrki kaikkialla vahvistamaan kasvavaa valtaansa. Hän asetti erään sukulaisensa, Toulin piispan Brunon, joka paavina on tunnettu nimellä Leo IX, kirkon johtajaksi. Vaan jo onkin se aika koittamassa, jolloin paavikunta herää pitkästä unestaan ja alkaa taistella vapauttamisensa puolesta. Kun Leo IX saapui Roomaan, oli hänen muassaan se mies, jonka valtaava henki ja rautainen tahto oli johtava kirkon kehityksen uudelle uralle. Tämä mies oli munkki Hildebrand.

Tähän nimeen liittyvät ikäänkuin keskipisteesen senaikuisen kristikunnan jaloimmat aatteet, asettaen historian näyttämölle miehen, jonka vertaista ei joka aika synnytä. — — Hildebrand syntyi talonpoikaisista vanhemmista pienellä maatilalla Toskanassa lähellä Soanan kaupunkia. Ensimmäisen kasvatuksensa sai hän eräässä Rooman luostarissa, missä hän alusta alkaen harjaantui ankaruuteen itseänsä kohtaan. Täällä hän myöskin tutustui Klugnyn veljeskunnan mietteisin. ja nuori munkki päätti uhrata kaikki voimansa niiden toteuttamiselle. Hänen heikko, pienenlainen ruumiinsa ei luvannut paljoa, vaan sitä enemmän tuo verraton äly ja miltei masentumaton tahdon lujuus, jotka jo tähän aikaan hänessä ilmaantuivat. Kun jalomielinen Gregorius VI, joka Sutrin kokouksessa nöyrästi tunnusti itsensä kelvottomaksi istumaan Pietarin istuimella, hän kun oli simoniaan vikapää, lähti pois Roomasta, seurasi Hildebrand häntä maanpakolaisuuteen. Hän ei saattanut ottaa osaa Roomalaisten riemuun, sillä tuo maallisen vallan tukema ja hallitsema paavikunta ei hänestä ollut kuin surkeata ivaa vain. Sydämmestään hän suree kirkon kurjaa tilaa, jos kukaan, niin toivoo juuri hän parempaa tulevaisuutta Herran seurakunnalle ja aikoo panna viimmeiset voimansa alttiiksi tälle suurelle työlle; vaan maallisen vallan apuun kirkko ei saa turvata, se on päinvastoin vapaana tämänkin orjuutensa alentavista kahleista omin voimin kohoava alentumisensa syvyydestä kunniaan ja mahtavuuteen. Tämä aate saa Hildebrandin sydämmen sykkimään, vaan hän on vaiti vielä. Suurten nerojen tavoin vartoo hän maltillisesti aikaansa. Klugnyn luostarista, missä hän tähän aikaan oleskeli, loi hän silmänsä avaraan maailmaan, ja paljon ilmaisi tämä katse! Siinä välkkyi suuri lupaus uudelle, vasta heräjävälle aikakaudelle: "minä olen poistava turmeluksen kristikunnasta, särkevä kirkon orjuuden kahleet ja korottava paavikunnan kaikkia valtakuntia, itse keisarikuntaakin mahtavamman vallan kunniankukkulalle." Ajatus on monessa suhteessa jalo, sitä ei kukaan pysty kieltämään, vaan onko se kristillinen, se on toinen kysymys. Monesti oli Hildebrand tyytymättömänä tuohon ulkonaiseen itsensäkieltämiseen, jolla keski-ajan ihmiset yhä yleisemmin jo tähän aikaan koettivat Jumalalle kelvata, huokaellut Herran puoleen: "armahda Herra minua syntistä?" vaan tähän kerjäläisasemaan hän ei milloinkaan päässyt perin pohjin perehtymään. Hänen sydämmensä pohjassa on ylpeys murtumatonna, se pimittää hänen silmänsä ja eksyttää hänen askeleensa pois rauhan tieltä. Mahtavaksi maailman silmissä hän kyllä kohoaa, vaan "suureksi Herran edessä" hän ei pääse. Pyrkiessään vapauttaa kirkkoa maallisen vallan orjuudesta, laskee hän kristikunnan sensijaan paavien raskaan ikeen alle. Hyvän tarkoituksensa jalostuttamana eksyy hän ylpeytensä ja ajanhengen pettämänä odottamaan apua paavilta, unohtaen, että Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka turvana ja väkevyytenä Hän yksin saattaa olla. Suuret lahjat oli Jumala tälle miehelle uskonut. Jo Hildebrandin ensimmäiset askeleet historian näyttämöllä viittaavat selvään siihen, että hän ennen pitkää tuntuvasti on koskeva kirkon, tuon maailman sumuisella merellä purjehtivan suuren laivan peräsimeen, vaan ei ole vaikea heti aavistaa, että hän on ohjaava sen kulkua väärälle uralle. Ajan turmelusta vastaan on hän taisteleva, vaan pystymättä ihmisten sydämmistä hävittämään tämän turmeluksen myrkyllistä juurta, sillä hän ei ole taisteleva nöyrän kristityn hengellisillä aseilla, vaan vallanhimoisen, maailmallisen mielen eksyttämän hallitsijan tavoin. Marttyyrikunnian kirkkaus ei ole valaiseva hänen elämäntyötänsä, sen koristuksena on oleva paavikunnan himmeä loisto.

Matkallansa Roomaan tutustui Leo IX Hildebrandiin. Miehen vakaa käytös ja hänen etevät lahjansa tekivät kristikunnan uuteen ylipaimeneen syvän vaikutuksen, ja hän pyysi Hildebrandia seuraamaan muassaan Roomaan. Munkki miettien epäili — se oli koko kristikunnalle ratkaiseva hetki! Hildebrand suostui, vaan sillä ehdolla, että paavi katumuspuvussa saapuisi Roomaan, siten tunnustaen väärällä tiellä päässeensä virkaansa, sekä alistuisi kansan valittavaksi kirkossa vallinneen vanhan säännön mukaan. Leo myöntyi tähän. Kunnioittaen, ylistäen tervehtivät Roomalaiset (1048) uutta paaviansa, joka näin nöyränä, ainoastaan halvan munkin seuraamana, astui virkaansa; he eivät nähneet, että tuon näennäisen nöyryyden vaipan alla piileili vallanhimoisempia ja ylpeämpiä aatteita, kuin paavikunta milloinkaan ennen oli edustanut.

Tästä hetkestä alkaen on Hildebrand paavikunnan johtajana, vaikkei kukaan hänen valtaansa vielä aavistakaan. Verrattomalla taidolla salaa hän Leolta ja tämän jälkeisiltäkin, miten hän käyttää heitä tuumiensa perillesaattamisen välikappaleina, luulotellen heille, että he toimivat aivan itsenäisesti. Jo v. 1049, kun Roomalaiset olivat valinneet Leon paaviksi, alkavat Hildebrandin tuumat vähitellen esiintyä. Useat Italian, Franskan ja Saksan piispoista erotettiin nim. simonian vuoksi viroistaan. Yleensä noudatettiin suurta malttia ja varovaisuutta, niin että esim. katuvaiset piispat saivat pienemmän rangaistuksen. Kaikkialla saavuttivat nämä uudistamishankkeet kansan kannatusta, eikä keisarikaan niitä vastustanut, niin kauan kuin hän luuli vallitsevansa paavia. Kymmenen vuotta myöhemmin ryhtyi Hildebrand vielä tehokkaampiin toimiin korottaaksensa paavikunnan kasvavaa valtaa. Paavi Nikolaus II:sen Roomassa v. 1059 pitämässä kokouksessa sai hän näet sen päätöksen laadituksi, että n.s. kardinaalikunta vastedes valitsisi paavin. Tähän kuuluivat ainoastaan kardinaalit s.o. Rooman kaupungin pääkirkkojen papit ja lähiseudun piispat. Tarkoitus on selvä: Hildebrand tahtoo tehdä "Pietarin jälkeisen" vaalin riippumattomaksi niin keisarin vahvistuksesta kuin roomalaisten ylimyssukujen vaikutuksesta. Tästä alkaen rupesivat paavit käyttämään kaksoiskruunua [14:nen vuosisadan alulla tuli kolmoiskruunu käytäntöön.] ilmaisemaan sitä aatetta, että "Jumala ja p. Pietari olivat vallan suorastaan jättäneet Rooman piispoille." Maalliseen mahtavuuteen ja loistoon pyrkii paavi, vaan ei sen Herran kaltaiseksi, jonka koristuksena oli orjantappurakruunu!

Kun Nikolaus II v. 1061 kuoli, koettivat Hildebrandin vastustajat saada Henrik III:nen leskeä Agnesta, joka poikansa Henrik IV:nen alaikäisyyden aikana hallitsi Saksassa, määräämään uuden paavin. Pelkäämättä Saksan uppiniskaisen papiston vastarintaa, jota Rooman ja Lombardian ylimykset voimakkaasti tukivat ja Kölnin mahtava piispa Hanno johti, sai Hildebrand kuitenkin aikaan, että kardinaalit valitsivat Aleksanteri II:sen paaviksi. Agnes vastusti, Baselissa pidetty kirkolliskokous valitsi Honorius II:sen vastapaaviksi, tämä saapui voittajana Roomaan, vaan tämäkin uhkaava vaara muuttui ennen pitkää Hildebrandin täydelliseksi voitoksi. Hanno, joka näiden vaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan holhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen saamiseksi, ja Augsburgissa v. 1062 pidetty kirkolliskokous hyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi Hildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien ja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että jo v. 1064 myöskin Mantuan kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri II:sen vaalin. Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on Hildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja korottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi kypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien istuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on paavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika on jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän tarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa hallita. Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista tähän lainaamme muutamia otteita:

"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu. Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on saanut valtansa Jumalalta. — Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä kahlehtii. — Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan; kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää. Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko, jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko. Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja, piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," — Pian on maailma kokeva, millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.

Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin, jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä heikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa. Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka Mikael Cerularus oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista, jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle. Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja, kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen; "Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen, vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.

Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema. Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut, mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri! Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua, niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin ihmeen kirkkaana.

XII.

Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat syntiä synnin päälle;

Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.

Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan kehkeymisessä — käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla. Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa valaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin, jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia, jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin kirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä, joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan Elegiuksen (k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat, usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja 'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän, hän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte päästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa, älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja 'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat lähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet, niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet, armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä luvannut olet." — Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset, joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä, olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan harvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme jalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi, ei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa, niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.

Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee taivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan. Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa — kirkko vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!

Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v. 804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan Henrik I:sen kerrottiin v. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa. Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa, vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä Romuald töin tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata. Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan, ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä löytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa Agobardia, joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä kuuluisampi on Turinin piispa Klaudius. Perustuen Augustinukseen, jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä vastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset, jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi. Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin, että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja. Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla, kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui, poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten tehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa sekä sitten leivottaessa. — Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!

Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen, yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät, ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja sen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se, joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti, oli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot, jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.

Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit, sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli esim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö "Jumalan rauhasta", joka määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan lakejaan. Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin" etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka siellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta, joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen, hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.

Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa, "jonka suussa ei petosta löytty."

Minun kansani on tullut kadonneeksi
laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
ovat unohtaneet majansa.

Jer. 50: 6.

Toinen aikakausi (1073-1309).

I.

Paavi Gregorius VII.

Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.

Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun. Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen." Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali Hugo korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi nimellä Gregorius VII. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä, huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja hän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi. Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa. Onko rakennus seisova?

"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset, Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen. Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen väärälle uralle.

Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi. Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi, että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa palvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta. Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua naimattomuuteen, — jokaisen naineen papin täytyi heti luopua vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä. Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa — hän ei horjunut; turhaan vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen — hän ei luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin, selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla. Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan, ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia johtamaan." — Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.

Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua, ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta, mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän, mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista, että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta valtion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän kapealta tieltä.

Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt. Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu oli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan Filipin rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin, että Wilhelm Walloittaja yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta Henrik IV:ttä, joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat käsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen, irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat lait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten kapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä loistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut. Taistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius sulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi muuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä yleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen julistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi Gregorius, normannilaisherttuan Robert Guiskardin, jonka hän, levittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut, häntä ahdistaessa — siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa kukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa vastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi moni rohjennut taisteluun antautua.

Henrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se avattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo — sama mies, joka oli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut toivottua palkintoa, luopunut hänestä — ehdotti nyt, että hän oli virastaan erotettava, "koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti, ryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin". Kaikkien läsnäolevien piispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen liitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen "laiton paaviksi-valitseminen", hänen "huono elämänsä ja omavaltainen hallituksensa" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla syytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö saapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa suurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi keisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: "Henrik Jumalan armosta Hildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki! Tämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut piispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon." Töin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista lähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen maltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: "Sentähden, astu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen tuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei väkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa Pietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja kaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas." Gregorius ei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin. Julistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat ottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin alamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen on se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän päätöksen. Se kuuluu:

"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat korvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi, jota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä vapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin vihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun hallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja kaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen kirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä, sekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että päinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää päiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun paikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun hyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että se kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin etupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala sinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa ja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa kiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin, keisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut kapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia ja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan kuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana palvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän ei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei hän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan tykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan julistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon, sekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja sinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt, ja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta, niin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten sinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että sinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut kirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa."

Näin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua. Gregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: "onko paavi oikeutettu vapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan kansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?" Niinpä esim. Verdunin piispa Teoderik eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan kirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia heidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos. 9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin valtaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä sitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä, että koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan tuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä ankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä menneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea, olleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka erotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei hän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa Gregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon, että tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä, vaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin ristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa kirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa solmima liitto aina ollut!

Henrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia paraana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän täytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt. Oppenheimiin Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin, kun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi hänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata julkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin vallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti kuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi jumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää toteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan kaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli tapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin kutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin herrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa sekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.

Kopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden ohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin. Vaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi häntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan. Sydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa seurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse ja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät joukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta etsimään turvaa Kanossan vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti hurskas kreivitär Mathilda, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia puolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan tarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut tietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen. Tammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky. Siellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava kuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera päästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa, ennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat tuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa polvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko Gregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on historiansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei hän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia? Miten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen tunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata, sille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!

Gregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän puolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän ehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: "hyvin tiedän, että moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin päässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön. Todistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala minun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta tempaisi minun pois, jos olen syyllinen." Levollisesti nautittuaan sakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion kautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten inhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että Gregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen! Kristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään esiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!

Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat Rudolf Schwabilaisen kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti. Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin piispa Woltram, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan." Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa Merseburgin tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä Bresciassa pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja määrännyt Klemens III:nen paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua, vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle, ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä. Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on maailman ystävyys, katoova sen kunnia!

Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä Salernon kaupungissa? Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin, päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen maanpakolaisena."

"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala "kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista, epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat: keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.

II.

Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.

Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.

Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun ruumiini, — — juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat. Ja kuitenkin — kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi, kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle, merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden esimerkkein ohessa Berengarius Toursilaisen esiintyminen, jota nyt lähdemme silmäilemään.

Tämä mies syntyi Toursissa yhdennentoista vuosisadan alkupuolella. Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti Bek nimisen luostarin silloiselle abbotille Langfrankille, jonka kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen, jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia. Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa. Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin helpolla olisi päässyt.

Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen, sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen, että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän säilyttimiksi; uskovaiset vastaanottavat näiden välikappalten kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen, johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi. Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy kiihtymistään — onko Berengarius kestävä taistelussa?

V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin: "leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi. Hän hämmästyi — paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja — vannoi!

Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi. Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin että Berengarius töin tuskin pääsi Poit'ersissä v. 1075 pidetyn kokouksen käsistä.

Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein, vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä." Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille? — Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.

Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa, taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä, eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.

Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen veritodistajana puolustamaan; — mutta lopullinen tuomio on sen Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.

III.

Ensimmäinen ristiretki.

Jesus sanoi —; — — se aika tulee ettette tällä vuorella eikä
Jerusalemissa Isää rukoile.

— — — totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja
totuudessa. Joh. 4: 21, 23.

Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean edustajansa kera. Hänen seuraajansa Viktor III:tta ahdisti keisarin asettama vastapaavi Klemens III, ja tämän valta tuntui vielä seuraavan paavin Urbanus II:sen (1088-1099) hallituksen alussa hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma, joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta. Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen, keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.

Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä, vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin: lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa. Etenkin kun seldscukkilais-turkkilaiset alkoivat levittää valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari Aleksius Komnenus länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin. Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki Pietari Amiensilainen, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa muistojen pyhään maahan.

Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee, luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin, järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin, karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään; eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle. Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin, minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä. Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.

Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet, kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 — kirkon korkein johtaja on itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun "Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.

Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua Gottfrid Bouillonilainen ja veljensä Balduin, Franskan kuninkaan veli Hugo Vermandoista, Flanderin kreivi Robert, Tarentumin ruhtinas Bohemund, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa Tankred sekä Toulousen kreivi Raimund. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin 300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin. Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus, jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani Kerbog, johon Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet. Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt? Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa Ademar ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen. Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem, Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi oli sotajoukko supistunut — se ei lukenut kuin 22,000 miestä — ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla, kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina, kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä, ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000 muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon, missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.

Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija." Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.

Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa, niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme, miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?

IV.

Kanterburyn piispa Anselmus.

Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.

Jota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan tiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina vuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja katedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita. Edelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut syntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten alkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen kuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen koulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista suuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa sekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna Skolastisuuden [Nimi johtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin arvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.

Skolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon oppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa katsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen teoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon p. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia erehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen tunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin yhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen palvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan. Skolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen tiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden hajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia raamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi, vaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia ja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät he jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa yhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat sukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten petollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota rohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä selvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä harrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan kristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä uskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous, jota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet riittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa luulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla vaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään totuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli miltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat skolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen nimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet, päinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö on omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on esim. Kanterburyn piispa Anselmus.

Tämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta munkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta ja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli Anselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset huvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa, eikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja sukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken tosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman kodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita harvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman joutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään sitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi hän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin myrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa — sen hän tuntee — hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo kiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä! Ilman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista. Sinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa. Kolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin saapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin luostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän paikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan luostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. "Täällä on minun leposijani oleva" huudahti hän "täällä on Jumala yksin oleva minun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni esineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni ja iloni." Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078 hoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v. 1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen luostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten vaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa vaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi hänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään häntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista, Jumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka suuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti kuolemaansa asti v. 1109.

Vaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat, vaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis uhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli, sekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta täällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan hänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi muuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden samankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan Hänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä uskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten ihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi julkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että ainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän oli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä, ja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat asettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia hänen mietteitään:

"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin älytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään. Älköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen kirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua tässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi tutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on semmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön hän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa. Ensin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa lihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun uskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä hän mitään älyä". — Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen Anselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon palvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka eksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut toisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan tielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan vapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii häntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa murtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan, vaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta, joka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana vaatimuksena. — Miten kauhean suuri on valheen hengen valta keski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla asettautua taisteluun sitä vastaan!

Ihmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. ontologisen todistuksen Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä miettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon käsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite olemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä todellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua se oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan kaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien perille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes vihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos kohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa kirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia muistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla. Anselmuksen todistus kuuluu: "Se, jota suurempaa ei voida ajatella, ei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä siinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi. Tämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on viimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana. Ensinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana."

Siihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta todellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset väittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain, toiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen kannattajat ovat tunnetut nimellä nominalistat, viimmemainitun edustajia kutsutaan realistoiksi. Ajanhengen pakottamana siirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista Roscellinus alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen, uhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen realismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä vastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän kolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti mainettansa ajattelijana, ja kristittynä.

Kirjassaan "Miksi tuli Jumala ihmiseksi?" koettaa Anselmus kehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen hänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja esiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen hänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta. Vasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon etenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti sitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista voi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän maksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista edustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m., aavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt, käsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen esiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä huomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka mukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna lunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran kuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että hän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin kannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka kuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen kirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää monta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa vaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.

Anselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota, jotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain urotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta työtä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin näkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät älyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet ratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa. Mitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana riehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se antoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun. Sentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja jos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja nöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet ovat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa hän on. "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon" todistaa Herran sana.

V.

Abailard ja Heloise.

Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä, joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen tuli koettelee.

Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle
rakentanut on, niin hän saa palkan:

Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee
itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.

Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä, sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan, liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton. Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia, ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin oli keskiajan toisella aikakaudella esim. Salernon yliopisto lääketieteen kuuluisa koti, Bolognassa harjoitettiin lakitiedettä, ja Pariisin yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.

Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa Pariisissa levittivät tieteen valoa, on Pietari Abailard kuuluisin. Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän muun ohessa kuunteli mainion Wilhelm Champeauxlaisen luentoja, himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt, saattoi perustaa oman koulun ensin Meluniin, sitten Corbeiliin. Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa, joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon — kaikki oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.

Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä. Eräs vanha tuomioherra Fulbert, jonka talossa hän asui, valitsi hänen veljensätyttären Heloisen opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait, ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää, että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin mainetta tiedemiehenä.

Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard, erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön, etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi." Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.

Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan, jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim. kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti, ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.

Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa Augustinuksen "Tunnustuksista."

Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa. Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V. 1121 pidettiin kokous Soissonsissa. Sinne kutsuttiin Abailard vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen. Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui hän erääsen Klairvauxen seuduilla olevaan viehättävän kauniisen laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut. Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos" (Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.

Siihen aikaan oli Heloise Argenteulin luostarin johtajattarena. Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia, seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän Gildaan luostarin abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta, joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra, huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "— — — minä olin ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät ijankaikkisesti taivaassasi. — Niin, elä onnellisena Kristuksessa, Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."

Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.

Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen. Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko pappia Sensin tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, Bernhard Klairvauxlainen, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi vahvisti tämän päätöksen.

Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti Pietari Kunnianarvoinen rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa, ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen Marselluksen luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa. Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142 pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse. Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen, vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy näillä sanoilla: "— — Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle. Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi." Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen ainoastaan Kristukseen.

Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen lepokammio.

VI.

Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.

— kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.

Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan
tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.

Keski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä voi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten "Pietarin jälkeiset" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa valtaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka korottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan olisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on kuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja voitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se tuomittu kuolemaan, sillä "maailma katoo ja hänen himonsa". Herran sana todistaa, että ainoastaan "se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ijankaikkisesti." Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen loisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen Kristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan jättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi ja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan tämän taistelun pääpiirteet.

Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja Paskalis II (1099-1118) riitaantui Henrik IV:nen pojan, Saksan kuninkaan Henrik V:nen (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110 tehtiin sopimus Sutrissa. Paavi myöntyi siihen, että papiston tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.

116

Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan! Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen, soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan 1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi vuotta myöhemmin.

Seuraava paavi Gelasius II ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten vihaa. Vasta hänen seuraajansa Kalikstus II saavutti niin vakaan aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua. Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Rheimsiin (1119). Se julisti Henrikin pannaan ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin, yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista. Chartresin piispa Ivo, Vendomin luostarin abboti Gottfrid y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat." Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa" tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa "lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä, ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut. Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti Wormsin sovinto riidan niin, "että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa heille valtikka; sormuksen ja sauvan antamisesta sitävastoin tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."

Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa, sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!

VII.

Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.

— ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.

Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
Room. 14: 17-18.

Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta, nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta, joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa nähdä. He ovat tahtoneet luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria, että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät, virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.

Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat, antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina, vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin ennen mainittu abboti Pietari Kunnianarvoinen (k. 1156), jonka luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri. Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös Bingenin luostarin perustajatar ja johtajatar Hildegard (k. 1178), jonka varoittava ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia, lausui hänestä: "tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki jälleen tullut voimalliseksi".

Vanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva maailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen ja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja naisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella aikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.

V. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra Bruno, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa elämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia, josta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat itselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman syntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä harrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään nähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui Urbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän ankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut kauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan. Siellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101. Hänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. Kartusianein munkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu ankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin leipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista. Jumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin olivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta kaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut kukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja Kartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon ovat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi kirjoittamisella.

Keski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden armeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen henkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen kreivin Gastonin pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän Antoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota kauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa sairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman isän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan ainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi kreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen läheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat munkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten hoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin että he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu nimellä Antonius-veljet ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.

Kuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä on Cistersiensien veljeyskunta. Tyytymättömänä p. Mikaëlin luostarin höllään kuriin, erosi eräs Robert niminen munkki tästä luostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä seurasi häntä. He asettuivat autioon Citeaux (Cistercium) paikkaan Dijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka olivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit rupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka luostarin kolmas abboti Tapani Harding järjesti, säätivät muun ohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita koristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. — Ei siinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän luostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.

Eräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen portille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä hän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei lausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi innostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman toiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen ankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus oli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle nuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein munkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on leviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta kunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on heidän aikakautensa historia. — Silmäilkäämme tämän merkillisen miehen elämänvaiheita.

Pyhä Bernhard eli Bernhard Klairvauxlainen syntyi Burundissa lähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta ne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja syvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan jo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan vieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin hän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei voinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen lumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se johdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien perästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa kehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä seurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi maailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.

Ei ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin siihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika ahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen syrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin. Hän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan ei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli, kuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi seudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin muutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien työnasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti kuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse luostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat tilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä velvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota vastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen ahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.

Jo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman maineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista vuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa maissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit, joista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin varsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava henkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden vaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein munkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin Bernhardineiksi.

Bernhardin nimeen liittyy keski-ajan Mystisyyden varsinainen synty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat ovat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on skolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä, haaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä välittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat järjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen. Mystikot sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen valoon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin varjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin olemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle virittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä kujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat toisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta yhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat opillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen salaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan henkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä uskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota ei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin kiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus aavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa uskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden edustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei kelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle. Raamatun pyhä sana, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa mielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja puhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu valistus, "sisällinen sana" eli "valo," jonka ohjattaviksi he tuon tuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse perustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin Dionysius Areopagitan kirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten panteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen kristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta, joka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite, että kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan ulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa. Panteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa pukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän tutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen. Tämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon painavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu niille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt ihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen oppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan katsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi kristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka vuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa koettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän viimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät mietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi keskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille. Semminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa aikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla luopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä. Ennenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen mies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme häntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän munkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin silmin antautui.

"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana, "joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen, mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta." Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti miettimistä halveksi. Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen" miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo, joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava uskosta ja jumalallisten kysymysten selvästä käsittämisestä, onkin, eksyy hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni, enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän, että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen pakenemisesta huomasin hänen voimansa."

Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.

Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin, miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri tähän aikaan Anekletus II ja Innocentius II kahdeksan vuotta keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa. Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa, missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen: "Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä (leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138). — — Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa, niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi, ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa. Sen johtajana oli Arnold Brescialainen. Hän oli ollut Abailardin oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata, sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta, saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja aikoja. Vasta paavi Eugenius III:nen (1145-1153) onnistui masentaa tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.

Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi, että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v. 1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi. Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen. Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja, jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard, miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se jo kauan oli turmellut kristikuntaa.

Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli. Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa. Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi hengellisten ritarikuntain aate, ja v. 1119 perusti Payensin Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan" pyhiin vaeltajain ja pyhän maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan. Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon, ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan, kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret riemuitsevat." — — "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta," — — "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu Herran todistus.

Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä. Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella ristillä. — Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan, kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät Temppeliherrat Franskaan.

Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. Johanniitain ritarikunta. Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena kotina.

Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija Nureddin valloitti vankan Edessan ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua, ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin, valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan. Niitä johdattivat Franskan kuningas Ludvig VII ja Saksan kuningas Konrad III. Mutta huonosti päättyi tämä toinen ristiretki. Suuret joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa. Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken kautta yhä surkeammaksi vain.

Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi. Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut. Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi" huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.

Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä, supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään säilyttävä. Bernhard on tahtonut uhrata koko sydämmensä sille Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. — Bernhard kuoli v. 1153.

VIII.

Paavikunnan valta kasvaa.

Parempi on nöyränä olla siveitten kanssa, kuin jakaa suurta saalista ylpeitten kanssa. San. l. 16: 19.

Jo Gregorius VII:nen ajoista oli paavikunta valvonut valtaansa kristikunnan kaukaisimmissakin maissa lähettämällä kaikkialle lähettiläitä eli legaateja, jotka, toimien paavin nimessä, säätivät lakeja etäälläkin asuvien kansojen noudatettaviksi. Täten pakotettiin kirkolliset olot kaikkialla noihin paavin määräämiin ja hänen valtaansa kartuttaviin kaavoihin, joiden rasittamana keskiajan kirkko vuosisatojen kuluessa turhaan vapautta huokaelee. Kaukaiseen Skandinaviaankin saapui jo kahdennellatoista vuosisadalla tämmöinen legaati järjestämään sikäläisen kirkon oloja. Hänen nimensä oli Nikolaus Breakspear eli Nikolaus Albanensis, joksi häntä tavallisesti kutsutaan, hän kun tähän aikaan oli Alban kardinaalipiispana. V. 1152 saapui hän Norjaan. Hän järjesti tämän maan kirkollisia oloja, saavuttaen vakaalla ja lempeällä käytöksellään yleistä mieltymystä kansassa. Nikolauksen Norjassa käynnin huomattavin tulos oli se, että tämä maa nyt julistettiin riippumattomaksi Bremenin hiippakunnasta, kun näet Trondhjemin piispa vihittiin Norjan arkkipiispaksi.

Yhtä johdonmukaisen valtioviisauden kuin kunnianhimon ohjaamana, esti paavikunta mahtavia arkkipiispoja saavuttamasta valtaa, joka voisi olla sen omalle vallalle haitallinen. Mitä erittäin Bremenin hiippakuntaan tulee, oli tämä aikojen kuluessa kohonnut hyvinkin mahtavaksi. Niinpä oli esim. kuuluisa Adalbert, joka Hildebrandin aikoina edusti tätä hiippakuntaa, työskennellyt korottaaksensa sitä itsenäiseksi, Roomasta riippumattomaksi patriarkakunnaksi. Tämänkaltaiset yritykset, joihin mahtavain ja vallanhimoisten hengellisten hankkeet siellä täällä tähtäsivät, kehottivat paaveja rajoittamaan ja supistamaan mahtavimpain arkkipiispojen valtaa perustamalla uusia arkkipiispanistuimia. Matkallaan Pohjois-Euroopassa koetti Nikolaus myöskin Ruotsille toimittaa oman arkkipiispan. Saavuttuaan viimmemainittuun maahan, piti hän kirkolliskokouksen Linköpingissä (1152). Tässä tilaisuudessa laadittiin monta Ruotsin kirkolle varsin tärkeää ja hyödyllistä päätöstä, jotka liittivät sen likempään yhteyteen länsimaiden muun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin kirkon vastedes tuli suorittaa n.s. Pietarin veroa Roomaan, jota maksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys arkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin. Svealaiset ja Götalaiset, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta perittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden arkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä yksimielisyyteen.

Kaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä olivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold Brescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja rohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan pääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa jalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä turvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta. Uhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan vaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154) Nikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä Hadrianus IV.

Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Fredrik I Barbarossa, tuo jäntevä Hohenstaufi, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista jättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa oloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan vaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan voimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen, vannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta Ronkalin kentällä, minne hän tässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä hän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen kokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle vaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli Milano. Ambrosiuksen kirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun päähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin Paviassa, joka oli hänen puolellaan.

Samaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja mahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli silmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät kansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit mukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä se aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa suhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen kansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden aatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy niiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan hengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen vallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran palvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen kehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana kenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko tien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo monesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen aikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut saarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää tuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina vastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää noudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee Arnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.

Kasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät keisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä hylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin lähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka kunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan. Täällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet saapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa suostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan rangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi onnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä estivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa, täytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän hirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.

Ennen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja paavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik, saatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo vanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä jälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä syyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja Besansonissa v. 1152 pidetyillä ruhtinastenpäivillä leimahti riita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset kunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi myöskin kardinaali Roland Bandinelli, antaen hänelle kirjeen paavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia kohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria "beneficejä." [Sana merkitsee sekä "hyvää työtä" että "läänitystä".] Kirje herätti tyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi tarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja kun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: "keneltä sitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?" ilmaisivat saapuvilla olevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas Otto Wittelsbach veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin hengissä pääsi pois.

Noudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus saada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan, siten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat sanat: "en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta," tekivät valtaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys raukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään toiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista. Valtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja saikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin mieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman mahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen tuonelaan (1159).

Kirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald Bandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä Aleksanteri III, keisarillismieliset Viktor IV:nen paavinistuimelle. Kun keisarin Paviaan v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria, näytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli ennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut luopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista mielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi luovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä näennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton. Sensin kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli, seurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti valmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. "Jakaaksensa suurta saalista ylpeitten kanssa" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa hänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän edustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa sen etuja!

Uhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä Italian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa Viktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin nöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa, vaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta voitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa Aleksanteri III:nen Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna kohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik palannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua retkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin keisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi Paskalis III ehti astua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti hänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan liekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet sitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on solminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä niskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan viritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää, tarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa vastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen kirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista sotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka yritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni Normannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa ylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin aseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian urhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten voutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli Fredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto alkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut sotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut: hävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden joukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan tuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut hänen kunnian kukkulalle. "Sanherib pakenee pyhän kaupungin edustalta" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi Pohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet liiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi Fredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä Hohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään Saksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa, kokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset vihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän jälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa Pohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan ristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin laajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden linnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen Alessandria. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään. Neljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa rauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut eikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan taisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen mahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä auttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman pieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen jälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen ja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta uljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja, kostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan miekkansa onneen. Legnanon luona ryntäsi hän Lombardialaisten paljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti taistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun tulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset. Lombardialaiset saivat loistavan voiton.

Näiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti säilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan, odottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän saisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli. Anagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän tarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen keisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi päämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta suojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä ehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin ja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin Venedigissä juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto. Markuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka nöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä tuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun Jumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään, keisari käveli vieressä jalastinta pitäen.

Tämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden turmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen kirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa. Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä täällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt sitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman turmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? "Minä olen maailman valkeus," todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus? "Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä" vakuuttaa sama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi sortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen lohdullista valoa.

Aleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan voiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin paavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa Englannin arkkipiispan Thomas Becketin. Hänkin on riitaantunut maallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa maallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina uskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli kiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162). Tuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi kerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista loistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut, pukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään tästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman tapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä oleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta takaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn arkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli erehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui valtakuntansa mahtavat Klarendoniin asiasta tuumimaan (1164). Täällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa senkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta vetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain alle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut tähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa ja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. "Pietarin jälkeiseltä" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella sovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä hän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt hänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta. Peläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan kanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa. Franskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus aikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi Englantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla; mutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan taipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun näet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla tavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa kirkon kasvavalle vallalle. "Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka syövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista" huudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista tuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät nopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen paraikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa onnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat estämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat heidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua varomatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi, Englannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan asemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan pojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä muuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta, jonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa. Peruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin Becketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi. Syvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.

Becketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi mieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti hyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa liikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun taisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän tehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa sanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä Kristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että paavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän kuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan tavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään sitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle valtakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta sen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet, Herran veritodistajain riveihin.

Saman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman tuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi paavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja voittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman pääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen käskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa, lausuessaan: "älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne on hyvä tahto antaa teille valtakunnan." Ja niinäkin aikoina, joina paavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen heikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen hallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen v. 1179 kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa 300 hengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi, mutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista, ja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin Roomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja kivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä vihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista sekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus sen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu ihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä kahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka perustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä se on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: "sade on lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta sysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri."

IX.

Ensimmäinen ristiretki Suomeen.

Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle, joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen. pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.

Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun. Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa, jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.

Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli heidän luulonsa mukaan täynnä Haltijoita, joilla eri olopaikkojensa ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: Ilmatar, Päivätär, Kivutar, Terhenetär y.m. Veden Jumala oli Ahti, metsien hallitsija Tapio. Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä nimitettiin alkuansa nimellä Jumala, vaan kun tätä sanaa myöhemmin alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi Ukko. Puhtaampana kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin vapaina, hänestä riippumatta.

Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme. Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta, joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, sanan voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään, tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät, tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli Tuonela, kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä, vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta, eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat. Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.

Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan Sverker (k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan nimeltä Eerik, historiassa tunnettu nimellä Eerik IX Pyhä, joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen. Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että "Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui, ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan. Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla Upsalan piispa Henrik, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.

Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä pohjolassa."

Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen, oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan, jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli Aura-joen suu eli nykyisen Turun seutu.

"Kaks oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta
Se on Hämeen Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas."

Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne

"Paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle,
Kivikirkot teettämähän
Kappelit rakentamahan."