SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA I

1796-1835

Kirj.

M. ROSENDAL

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1902. B. B. Bergdahlin kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Lukijalle. I. Savon herännäisyyden alku. II. Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko Högmanin luona. III. Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona. IV. Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa. V. Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika. VI. Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1815-1820. VII. Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino. VIII. Henrik Renqvist 1817-1826. IX. Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina. X. Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina. XI. Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan. XII. Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830. XIII. Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen. XIV. Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833. XV. Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832. XVI. Renqvist Svartholman linnassa. XVII. Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku. XVIII. Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä. XIX. Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen. XX. Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä. XXI. Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia. XXII. Eräät seurat Kiuruvedellä 1835. XXIII. Säämingin ensimmäiset heränneet. XXIV. Sanomalehtituumia. XXV. Heränneitä ylioppilaita. XXVI. Jälkikatsahdus. Viiteselitykset.

Kysy entisiltä sukukunnilta ja rupea kysymään heidän isiltänsä. Sillä me olemme niinkuin eilen tulleet emmekä mitään tiedä: meidän elämämme on niinkuin varjo maan päällä.

Heidän pitää opettaman sinua ja sanoman sinulle ja tuoman puheensa esiin sydämmestänsä.

Job. 8: 8-10.

Lukijalle.

Monta vuotta sitten sain eräältä tuttavalta lahjaksi Jul. Imm. Berghin kirjoittaman kirjasen "Hos hvem finnes den hel. Ande?" (Kenessä on Pyhä Henki?). Tekijän nimi ei ollut minulle tuntematon, vaan tätä hänen kirjastaan en ollut ennen nähnyt. Ei mikään puhe raamatun päätotuudesta, Jumalan armosta Kristuksessa, ollut minuun niin koskenut eikä mikään kirja sitä minulle niin kirkastanut kuin tämä. Joka kerta kuin sittemmin silmäilin tämän kirjasen kellastuneita lehtiä, säteili niistä uutta valoa Golgatan halveksittuun ristiin, ja yhä lähtemättömämmin painui jokainen lause mieleeni. Herännäisyysliike, jonka huomatuimpia edustajia tekijä aikoinaan oli, oli minulle silloin vielä tuntematon. Olin siitä kuullut miltei yksinomaan moittivia arvosteluja enkä likemmin tuntenut siihen kuuluvia henkilöitä. Mainitun kirjan alussa löytyy viittaus tähän liikkeeseen. Lämmöllä ja innostuksella puhuu tekijä sen suuresta merkityksestä Suomen Siionin vaiheissa. Vaatimalla vaativat minua hänen sanansa tutkimaan tuon innostuksen perusteita ja tutustumaan herännäisyysliikkeen vaiheisiin. Vaan tämä ei suinkaan ollut helppoa. Suurimpana esteenä olivat jo lapsuudessa minuun herännäisyyttä vastaan juurtuneet ennakkoluulot sekä liikkeessä 40-luvun lopussa syntynyt erimielisyys, joka, kuten on tunnettu, v. 1851 hajoitti sen edustajat kahteen toinen toistaan ankarasti vastustavaan puolueeseen. Viipyi kauan, ennenkuin pystyin erottamaan tämän jaon vaikuttamia ykspuolisia ja ristiriitaisia arvosteluja itse liikkeestä semmoisenaan, puhumattakaan kirkossa vallitsevan evankelisen suunnan edustajain tuomitsevista todistuksista herännäisyyden huomattavimmista henkilöistä ja heidän elämäntyöstään. Uskonnollisen elämän elpyminen heränneitten lapsissa oli silloin vasta alkamassa, eikä uusimmista kirjailijoista ollut vielä kukaan astunut esille tulkitsemaan herännäisyyden suurta merkitystä kansamme hengellisen ja henkisen elämän herättämisessä ja kasvattamisessa. Olin lukenut M. Akianderin laajaperäisen ainekokoelman "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland", vaan kirjan herännäisyyttä koskevat ristiriitaiset arvostelut ja monessa suhteessa erehdyttävät tiedot eivät olleet omiaan johdattamaan minua käsittämään liikkeen luonnetta ja siinä vaikuttavien voimien vasituista laatua. Mainittu teos — miltei ainoa painettu lähde, joka tarjosi minulle asiallisia tietoja Suomen pietismin menneistä vaiheista — leimasi päinvastoin siksi monessa kohden koko liikkeen epämiellyttäväksi lahkoksi, että sydämmeni pysyi sille kylmänä ja yhä edelleen epäluuloisena. Tuon tuostakin palasivat kuitenkin ajatukseni noiden minulle tuntemattomien muistojen hämärään ja niihin aikoihin, jolloin isiemme maassa niin elävästi, kuin Jul. Imm. Berghin kirjasessa, kysyttiin: "Kenessä on Pyhä Henki?" Jos eivät painetut lähteet riittäneetkään minua perille johtamaan, voisin ehkä hankkia itselleni tietoja muualta. — —

Samaan aikaan tutustuin W. Malmbergiin. Hän oli silloin pitäjänapulaisena Kiuruvedellä. Kuulin kerrottavan siellä tapahtuvista herätyksistä. Tuosta syrjäisestä seudusta levisi sitäpaitsi vuodesta 1888 alkaen kirjallinenkin todistus herännäisyydestä: Malmbergin toimittama "Hengellinen Kuukauslehti". Se käänsi huomioni kansan syviin riveihin, vaatien minua niistä etsimään tietoja Suomen herännäisyyden synnystä ja kehityksestä. Olin ennen monesti kuullut puhuttavan pietistein tuomitsevasta hengestä ja heidän vastenmielisyydestään kaikkia liikkeen ulkopuolella olevia kohtaan. Jos mikään heistä lausuttu moittiva arvostelu heti alussa näyttäytyi perusteettomalta, niin tämä. Minulta puuttuu sanoja kun tahtoisin kertoa siitä rakkaudesta, jolla heränneet alusta alkaen minua kohtelivat.

Seurustelussa heidän kanssaan vakaantui minussa päätös koettaa kuvata Suomen herännäisyysliikkeen vaiheita historiallisen kertomuksen muodossa. Miten vaikealta ja monessa suhteessa arkaluontoiselta tehtävä tuntuikin, vaati minua siihen ryhtymään varsinkin yksi seikka. Tiesin löytyvän monta vanhaa henkilöä, joiden hallussa oli tärkeitä, 19:nen vuosisadan vaiheita koskevia kirjeitä ja muistiinpanoja. Näiden lähteiden sekä sanottujen henkilöiden omien muistojen pelastaminen unohduksiin joutumasta tuntui minusta siksi tärkeältä, että päätin lähteä niitä keräilemään. Seikkaperäinen kertomus tästä matkasta kysyisi enemmän tilaa, kuin minulla tässä on käytettävänä. Aikomukseni on eri kirjasessa siitä vasta kertoa. Se vain tässä mainittakoon, että herännyt kansa kaikkialla maassa mitä suurimmalla alttiudella ja avosydämmisyydellä kertoi herännäisyyden menneistä vaiheista sekä antoi käytettävikseni säilyttämiään, näitä asioita koskevia kirjeitä y.m. asiakirjoja. Kalliina muistona matkastani olen niinikään aina säilyttävä, miten tämä kansa rakkaudesta heränneitten isien muistoon muullakin tavoin minua työssäni auttoi. Esimerkkinä mainittakoon, että talolliset M. Knuutila (Ylivieskassa), P. Niskanen ja M. Palosaari (Nivalassa), A. Lämsä (Kiuruvedellä), J. Malkamäki (Ylistarossa) sekä moni muu kokosivat kotiinsa usein pitkienkin matkojen takaa vanhuksia, minulle kertomaan muistojaan, joiden perille tämän avun puutteessa tuskin olisin voinut päästä.

Samaa ystävällisyyttä etenkin kirjeiden ja muiden asiakirjain kokoamiseen nähden osoitti minulle niinikään moni herännäisyyden menneisiin vaiheisiin perehtynyt säätyhenkilö.

Koska kirjani on alallaan ensimmäinen, olen pitänyt itseni velvollisena tarkkaan ilmaisemaan käyttämäni lähteet. Niinkuin lukija huomaa, on suuri osa julkaisemistani tiedoista kotosin kansan suusta. Huolellisesti olen niitä koonnut ja mitä suurimmalla varovaisuudella käyttänyt. Ainoastaan yhden tahi kahden henkilön todistuksen tukemalle tiedolle en ole historiallista arvoa antanut, hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, vaan muiden todistusten puutteessa jättänyt käyttämättä monen luotettavaltakin tuntuvan kertomuksen. Kertojista olen maininnut ainoastaan tarkimmat, s.o. ne, joiden antamat tiedot muut, varsinkin muualla asuvat todistivat oikeiksi. Samaan tapaan olen menetellyt, tutkiessani kansan keskuudessa säilyneitten kirjallisten kertomusten luotettavaisuutta. Ainoastaan poikkeustilassa olen turvautunut muiden minulle kansan keskuudesta hankkimiin suullisiin kertomuksiin. Niinpä on pastori J. Väyrynen, joka kesällä 1896 matkoillani Kajaanin seuduilla taitavasti ja vaivojaan katsomatta opasti minua sikäläisen herännäisyyden muistojen perille, sittemmin hankkinut minulle kansan suusta koottuja lisätietoja. Samaan tapaan on minua Keuruun tienoilla säilyneiden muistojen kokoamisessa auttanut rouva Lydia Hällfors.

Kaikille niille lukuisille henkilöille, jotka tavalla tahi toisella ovat minua työssäni auttaneet, lausun täten vilpittömän, sydämmellisen kiitokseni. Liikutuksella muistan tätä tehdessäni monen vanhuksen todistuksen "isien taisteluista" sekä sitä luottavaa avosydämmisyyttä, millä he kertoivat muistojaan, kun pääsivät ymmärtämään, missä mielessä heiltä näitä tiedustelin. "Pankaa vaan paperille" sanottiin minulle, "kyllä niitä asioita kannattaa muistaa".

Mitä painettuja lähteitä, kirjeitä, kirjoitettuja kertomuksia ja muistiinpanoja, arkistoja y.m. olen lähteinä käyttänyt, olen kirjassa ilmaissut.

* * * * *

Olen rajoittanut kertomukseni 19:nen vuosisadan herännäisyyteen, koska vanhemman samannimisen liikkeen tutkiminen olisi kysynyt enemmän aikaa, kuin minulla on ollut käytettävänä. Kuten esityksestäni selvennee, muodostaa käsiteltävänäni oleva aika aikuisemmasta herännäisyydestä siksi riippumattoman kehitysjakson, ettei mikään estä sen vaiheita esittämästä erikseen edellisestä. Liikkeessä 19:nen vuosisadan aikana tavattavat käännekohdat ryhmittävät sen tapahtumat eri jaksoihin, joiden mukaan olen jakanut esitykseni seuraavaan neljään osaan: I (1796-1835), II (1836-1844), III (1845-1852), IV (1853-1900).

Kansan syvissä riveissä syntyi ja kehittyi 19:nen vuosisadan herännäisyys. Sen muistojen uskollisimpana vartijana oli ja on yhä edelleen Suomen herännyt kansa. Näin ollen on luonnollista, että kertomus tästä liikkeestä pukeutuu niin kansantajuiseen muotoon kuin suinkin. Minkä kansalta olen saanut, sen olen tahtonut etenkin sille antaa.

Oulu, marraskuussa 1901.

M. Rosendal.

I.

Savon herännäisyyden alku.

Se heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativa henki, joka 17 ja 18 vuosisadalla synnyttää Suomen varhaisemman herännäisyyden, ilmenee jo siihen aikaan niin voimallisena ja itsetietoisena, ettei hengellinen välinpitämättömyys eikä tahallinen vastarinta enää voi sille salpoja rakentaa. Sen jatkuva työ isiemme maassa on historiallinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys johtuu siitä totuudesta, ettei Jumalan henki jätä työtään kesken. Hajalla ovat vielä 18 vuosisadalla tämän liikkeen voimat; ne kaipaavat kokoamista, yhtenäisyyttä, ja niiden pyrintöä päästä elähyttäen uudistamaan puhdasoppisuuden kaavoihin jähmettynyttä kirkkoamme estelevät monessa paikoin epämääräiset haaveilut ja harhaan johtavat yritykset. Sentähden onkin Suomen vanhempi herännäisyys eroitettava siitä valtaavasta samannimisestä liikkeestä, joka 19 vuosisadalla on niin suuria vaikuttanut kansamme uskonnollisessa katsantotavassa ja elämässä. Henki kyllä on sama: kadotuksen kauhu, synnin suru, armon ikävöiminen on kummankin vasituisena tuntomerkkinä, elävän, sisällisestä uudistuksesta lähteneen, maailmasta eronneen kristillisyyden luominen kummankin päämääränä; mutta eroitus niiden välillä on kuitenkin suuri. Varhaisemman herännäisyyden vaikutus on kyllä hyvinkin tuntuva monessa paikoin, mutta se ei vielä muodosta mitään kokonaisuutta, kuten myöhempi herännäisyys, jonka yhä taajentuvat rivit yhtynein voimin taistelevat elävän kristillisyyden puolesta, laajentaen vaikutustaan ulospäin miltei kaikkiin Suomen seurakuntiin, vaan pysyen kuitenkin, ainakin pitkät ajat, koossa tuona ecclesiola in ecclesia, josta pietismi tunnetaan. Vanhempaa herännäisyyttä johtavat miltei yksinomaan papit, uudemmassa vetävät maallikot yhä suuremman huomion puoleensa, ja etenkin näiden kautta pääsee liike vaikuttamaan niin syvään ja laajalle kansassa, että harvojen maiden kirkkohistoria tietää sen vertaisista ilmiöistä kertoa. Jo nämä erinkaltaisuudet, muista puhumatta, jakavat Suomen herännäisyyden vaiheet kahteen aikakauteen, joiden välisenä rajana on 18 vuosisadan loppuaika.

* * * * *

Vanhemman herännäisyyden herätyshuuto kaikui vain Lounais- ja Länsi-Suomessa: maan sisäosiin se ei päässyt kuulumaan. Samoin asuskelivat muutkin samanaikuiset uskonnolliset liikkeet rannikkoseuduilla, nekin jättäen Suomen sydänmaat miltei aivan koskematta. Näin asiain ollen on omituista, että myöhempi herännäisyys saapi alkunsa Savossa, missä ennen sitä tapahtumaa, josta tämä liike johtuu, kaikki on ollut tyyntä ja hiljaista. Siinäkin tapauksessa, että tarkkaan tuntisimme kaikki tähän kuuluvat syyt, jäisi päävaikutin kuitenkin sen hengen salaisuudeksi, josta kirjoitettu on: "tuuli puhaltaa, kussa se tahtoo, ja sinä kuulet sen humun etkä tiedä, kusta se tulee taikka kuhunka se menee."

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän Savojärven kylän Heikkilän ja Asikkalan talojen väki oli heinää tekemässä sanottujen talojen omistamalla Telppäs -nimisellä [Kertoneet (1896) Liisa Rytkönen y.m. Lapinlahdella asuvat vanhat henkilöt.]ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin varrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen voima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän sydämmensä, he näkivät näkyjä ja puhuivat eri kielillä [L. J. Niskanen, "Hengellisten asiain muistokirja", josta vasta enemmän.].

Arvostelkoon maailma tätä kertomusta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan herännäisyyden vaiheisiin ja kysymyksessä olevan ajan luonteeseen perehtynyt ole epäillyt, miten hyvänsä, sanomme empimättä: se oli Jumalan ihme. Savon herännäisyyden historia, jonka alkuna tämä tapahtuma on, oikeuttaa meitä sitä väittämään. Tätä arvostelua tukevat sitäpaitsi yksimielisesti liikkeen vanhimmat henkilöt. Niinpä lausui yksi heistä, ei nuoruuden usein liioittelevan innostuksen eksyttämänä, vaan kokeneena miehenä, joka kauan oli seurannut herännäisyyden kehitystä ja tarkastellut sen kypsyviä hedelmiä, eräässä Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä kysymyksessä olevan tapahtuman ja sen seurausten johdosta: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kuin yksi niitä voimakkaimpia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneisiin kaavoihin, yhtäkkiä syntyi niin elinvoimaisena, että tuskin mikään Suomen kirkon aikakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet. Ja koska siis Suomen Siioni näillä seuduin on viettänyt yhtä kauneimmista helluntai-ihmeistänsä, niin on tämä ikäänkuin poistamattomana muistutuksena pyhän työmme puhtaimmasta ja kauneimmasta alusta ei vain syrjäisessä isänmaassamme, vaan kaikissa maissa" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? Kuopio 1859. Siv. 4-5.9.]

Ihmetellen kuunneltiin Savojärven kylässä, mitä Heikkilän ja Asikkalan väelle heinäniityllä oli tapahtunut. Koko heidän käytöksensä osoitti, etteivät joutavia kertoneet. Hengellisen elämän ihmemaailma oli heille auennut, siitä he itkien ja riemuiten puhuivat, sen aarteita he kehoittivat muitakin etsimään. Eikä aikaakaan, ennenkuin se tuli, joka heidän katseessaan välkkyi, levisi muihinkin, niin että heränneitten "luku jo joulukuussa samana vuonna oli jotenkin suuri". Siihen aikaan kerrotaan heidän viettäneen "erinomaisen iloista juhlaa", joka seikka myöskin todistaa liikkeen kasvamista.

Miten niukat tiedot näistä Savon herännäisyyden esikoisista ovatkin, mainitsee L. J. Niskanen "Muistokirjassaan", josta ylläolevat otteet ovat lainatut, erään seikan, joka on omiaan kuvaamaan tämän liikkeen luonnetta ja selittämään sen raitista kehitystä. Hän näet lausuu: "he näkivät petollisten kristittyjen petollisuuden ei vähemmässä mitassa kuin Pietari Ananiaan petoksen". Kernaasti myönnämme, että arvostelu on liioiteltua, mutta semmoisenakin on se varsin tärkeä. Juuri kyky tutkia henkiä, joka on Savon herännäisyydelle ominaista, puuttui ylimalkaan 18 vuosisadan ekstatismin haaveiluihin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä eksyviltä uskonnollisilta liikkeiltä. On kyllä totta, että noiden "petollisten" ilmaiseminen ja nuhteleminen monesti tapahtui tunnottomaan horrostilaan uupuneiden kautta, mutta näiden "kielilläpuhumiset" samoinkuin heidän tuossa tilassa pitämänsä selväkieliset saarnat perustuivat raamattuun eivätkä johtaneet harhaan. Tämän todistuksen saapi Niskasen muistokirjassa ainakin eniten huomattu tämänkaltaisista "saarnaajista" herännäisyyden ensi ajoilta Juhana Martikainen. Savojärven esikoisten kera herättyään julkisesta jumalattomuudesta ja löydettyään Kristuksen, vaipui tämä mies hartausseuroissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata, ilmoittaen "ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja jaetulla sydämmellä". Vaikka hän tuohon tilaan jouduttuaan oli niihin määrin tunnoton, ettei olisi tietänyt mitään, "jos jäsen olisi häneltä poisleikattu", ja vaikka hän oli "lyhyt ymmärrykseltään" eikä huonon näkönsä tähden ollut oppinut lukemaankaan, "saarnasi hän voimallisesti, ja ne saarnat olivat p. raamatun kanssa yhteen sopivat". Tämä arvostelu on sitä luotettavampi, koska se perustuu moneen tuollaiseen kohtaukseen miehen elämässä. Martikainen eli nim. noin 30 vuotta Savojärven ensimmäisen herätyksen jälkeen, jatkaen tuon pitkän ajan kuluessa omituista herätys- ja varoitussaarnaansa ystäviensä keskuudessa.

Moni on arvellut, ettei Savon herännäisyyden alku ole niihin määrin riippumaton muitten senaikuisten hengellisten liikkeiden vaikutuksesta, kuin olemme väittäneet. Tuota mielipidettä näyttää tukevan se seikka, että savolaiset siihen aikaan hankkivat ostotarpeensa Pohjanmaalta ja siis matkoillaan helposti voivat tutustua niihin hengellisiin liikkeisiin, jotka 18 vuosisadan keski- ja loppuaikoina monessa paikoin olivat rannikkomaan asukkaissa vaikuttaneet virkeämpää hengellistä elämää. Etenkin sopisi tässä yhteydessä huomauttaa Juhana Vegelius nuoremman herätystyöstä Oulussa sekä Tornion seuduilla pari vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka vaikutukset tuntuivat kauas eteläänkin. Näille otaksumisille emme kuitenkaan voi aivan suurta arvoa antaa. Päinvastoin on vaikea olettaa, että L. J. Niskanen, jonka muistiinpanot ovat tarkat ja huolellisesti kootut, ei olisi asiasta mitään maininnut, jos Savojärven herätys olisi saanut alkunsa muualta kotosin olevista vaikutuksista. Toistamme sentähden mitä ennen olemme lausuneet: Savon herännäisyyden alku on Jumalan ihme. Näissäkin syrjäisissä seuduissa oli sanan siemen kauan salassa itänyt ihmisten sydämmissä, kunnes armonaurinko murti talven vallan ja oras pääsi nousemaan.

* * * * *

Savojärven herätysten ensi aikoina saapui Ylitorniosta Iisalmelle pyöräntekijän ja muuta puusepän työtä hakien eräs nuori mies niineltä Juhana Puustijärvi eli Lustig, jonka viimemainitun nimen hän sotamiehenä ollessaan oli ottanut. Hän hankki itselleen torpan Ollikkalan kylässä, missä Tikkalanmäen y.m. talojen väki, samoinkuin suuri osa lähellä olevan Savojärven kylän asukkaista siihen aikaan ahkerasti oleskeli Jumalan sanan ääressä. Lustig liittyi heihin. Hän oli paljon lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, ja kun hänellä sitäpaitsi oli hyvä ymmärrys, rohkea, seurusteluun muiden kanssa taipuva luonne ja sujuva kieli, alkoivat heränneet käyttää häntä neuvonantajanaan hengellisissä asioissa. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Lustig oli kohonnut heidän johtajakseen. Väärin olisi kieltää hänen ansioitaan semmoisena, jos kohta miehen huikentelevaisuus ja hänen pintapuolinen uskonnollinen kantansa eivät olleet omiaan ajanpitkään säilyttämään hänelle tätä asemaa. Lustig järjesti päivä päivältä kasvavan kuulijakuntansa yhteiselämän, varsinkin hartausseurat, joissa hän yhä useammin esiintyi puhujana. Tavallisesti luki hän ensin raamatunlauseen, jonka johdosta hän sitten puhui. Hänen vilkas esitystapansa ja hyvä puhelahjansa eivät voineet olla vaikuttamatta Iisalmen isoovaan kansaan, etenkin koska hän oikein esitti kristinuskon alkeet. Varsinkin herätyssaarnaajana vaikutti Lustig paljon. Oikein hän myöskin selvitti opin syntisen ensimmäisestä vanhurskauttamisesta Kristuksen veressä, ja juuri viimemainittua totuutta tarvitsi noiden vasta heränneiden, syntiensä paljoutta ja Jumalan vihaa kauhistuvien saada kuulla. Ja jos saarnaajan puhe monesti liikkuikin pinnalla, jos hän usein jakelikin kuulijoilleen ala-arvoista ravintoa: Herran työ edistyi kuitenkin, sillä kansa oli nälkäistä, ja nälkäinen syö kernaasti heikompaakin ruokaa. Kylästä toiseen levisi herätys Iisalmella, voittaen ennenpitkää alaa muissakin pitäjissä. Ensimmäisinä näistä mainitaan Nilsiä ja Maaninka.

Lustigin maine kasvamistaan kasvoi. Mutta tämä myötäkäyminen ei ollut hänelle hyödyksi. Kun hän ei päässyt perehtymään uskon salaisuuteen, ei nöyrtynyt elämään yksin armosta eikä valvoen tarkannut omaa tilaansa, valtasi ylpeys hänen sydämmensä ja hän takertui takertumistaan tekopyhyyden syntiin. Rohkeasti lähestyi hän Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, astuen ennenpitkää sen yli. Niinpä alkoi hän käydä maailman lasten pidoissa, ottaen niissä osaa tanssiin ja muihin huvituksiin sekä antaen ystävilleenkin lupaa siihen [L. J. Niskanen; Akiander, Religiösa rörelserna i Finland VI, 4.].

Näin oli Savon herännäisyys vaarassa jo heti alussa eksyä väärälle uralle. Heränneitten pieni, kokematon joukko, joka vasta oli luopunut maailmasta ja sen tavoista eikä vielä pystynyt eroittamaan taivaallista iloa tämän maailman hekumasta, ei rohjennut vastustaa Lustigia. Nekin vaikenivat, joiden omatunto tuosta loukkaantui. Oliko vihollinen tekevä tyhjäksi Herran työn, oliko näiden seutujen herännyt kansa sammuttava Herran tulen kokoamalla vieraita aineksia hänen alttarilleen? Oliko Jumala jättävä tämän pienen, vasta kokoamansa ymmärtämättömän lauman ilman paimenta korpeen eksymään? Tarkatkaamme likemmin Lustigin kuulijakuntaa. Huomiomme kiintyy erääseen pitkään, solakkavartiseen nuorukaiseen. Tarkkaan hän kuuntelee Lustigin puhetta; kyyneltynyt silmänsä ilmaisee kovaa sisällistä taistelua, tavatonta luonteen vilkkautta ja samalla ihmeellistä syvyyttä, mutta ennen kaikkea sitä totuuden janoa, jota yksin elämän vesi voi sammuttaa. Veisuun ottaa hän hartaasti osaa, kaiken hyvän, joka seuroissa on tarjona, kätkee hän sydämmeensä tarkkaavalla mieltymyksellä, vaan samalla tuolla totuutta etsivällä pelvolla, jota eivät ihmisten mahtisanat pakota taipumaan eivätkä heidän korupuheensa petä. Tästä miehestä — hänen nimensä on Paavo Ruotsalainen — valmistaa Jumala, joka ei jätä työtään kesken, paimenta Savon heränneiden eksyvälle joukolle.

Pian sai Lustig kokea, etteivät kaikki heränneet niin ehdottomasti, kuin hän ylimielisyydessään näkyy olettaneen, luottaneetkaan häneen. Savon herännäisyyden vaiheissa tapahtuu käänne. Ennenkuin siitä kerromme, sopii tässä luoda silmäys sen merkillisen miehen aikuisempiin elämänvaiheisiin, jonka kautta Jumala tämän käänteen vaikutti.

II.

Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko Högmanin luona.

Paavo Henrik Ruotsalainen syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777. Isänsä oli talonpoika Vilppu Ruotsalainen, äitinsä nimi oli Anna Helena Svahn. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin, säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen. Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa, siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden ikäinen — "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta, pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.

Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus, jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia. Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.

Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua — se oli 1776 vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun, ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän suuren elämäntyönsä toimitti.

Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi. Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään suureen pakana-apostoliin — tuo otaksuminen on aivan perusteeton ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa. Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika onkin Paavo Ruotsalainen?

Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät, mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas — tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää. Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.

Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista — perille ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera, jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat, Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia. Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa, pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena, alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen [Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen (1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI. 6-10.].

Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika. Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus, jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto. Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan armoon?

Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua, vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin masentaa.

Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli Jaakko Högman. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä. Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle, mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven, siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla. Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen; Akiander VI, 2-3.].

Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo kantaa ainoastaan apostolin nimeä?

Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua. Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu. Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. — Ennenpitkää huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat. Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi: "Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti", kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää, Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän, oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa. Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista. Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].

Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli, todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta: "Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani, enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti Niskanen.].

Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana. Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa. Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän, miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään. Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan. Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa" huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo. Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. —"Ei minulle jäänyt kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A. Malmberg.].

Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen, kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.

III.

Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.

Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää, että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana, jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli aiottu.

Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli, saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.

Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras, heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi? Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa. Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan. Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.

Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella. Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.

L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman." Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että "meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.

Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa. Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta, ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi, vaan päinvastoin. Usko — niin hän opetti — ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]

Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan? Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin, kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea. Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet, lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva iloinen mieliala — kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja tukemaan Lustigin arvoa.

Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista, että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta, siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono, ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta. Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi, että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?

Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää, kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8 vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809, missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille: "Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava: "Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen, uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi. Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."

Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua", kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty" lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o 22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].

"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan. Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen, jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823. Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä, joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta "usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen mainitsemastamme kirjeestä:

"— — Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa. Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa. Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. — — — Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään. — — — En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä, mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä, että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. — — — Kaikkia teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja apua. — Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].

Tämä kirje — siitäkin syystä huomattava, että Savon herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa — ei suinkaan ole omiaan tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.

Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä. Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä koskevissa asiakirjoissa.

IV.

Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.

Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan valtakuntaa.

V. 1801 ilmestyi Turussa painosta "Uskon harjoitus autuuteen" niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia; ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen. [Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan, ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti, joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi". Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi, uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi. Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus, ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta vastaanottamaan. Sitä tekemättä — tätä totuutta terottaa tekijä usein — lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville, samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat, taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä. Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä 8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen. Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute, sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja. — Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa." Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen, valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!

Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin Juhana Vegeliuksen v. 1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan "Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä" ei vedä "Uskon harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen. Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys, jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen, joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan, jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895. Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu L. J. Achrén.

Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen Antti Björkqvist. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä v. 1741. Isänsä — hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson — oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa, päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti, vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist, ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen. Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765 Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti 15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu on sitävastoin hänen vaikutuksensa Vehmaan kappalaisena, johon virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v. 1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9 p:nä 1809.

Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat. Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia, tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi, kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.

Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän. Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä runsaammalla mitalla.

Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta. Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä, kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut, että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta. Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.

Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä. Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi, Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa. "Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut. Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän hänen kanssaan.

Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa Heikki Achreniuksen luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa. Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."

Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa: "Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa. Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan, hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg, joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".

Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen". [Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja, Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha, huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa J. R. Forsman.)]

* * * * *

19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra Kustaa Rancken. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään, vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään seuraavat [Akiander V, 269 — 305.].

Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena. Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772. Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään, joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin. Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta, hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän" hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.

Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776. Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa Anna Rogel (k. 1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen. Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia, voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa, Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä, Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia maahan.

Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle. Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta, kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken: "Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä. Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt; näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi, mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. — —. Mutta minun tulee myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä, teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa, herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin, kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää, että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä, karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. — — Heitä syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan. Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana jäisi entisilleen."

Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan, arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.

Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa. Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä, että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia. Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet, olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen herännäisyyden historia, että niin on laita.

Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim. tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen I. Utterin asiassa, joka päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan. Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa. Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.

Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789). Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni maailman lapsi.

Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka, levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa, mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen "Se oikia uskon oppi, ihmisten valheesta puhdistettu". Tämä käsikirjoitus, joka vasta myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen B. J. Ignatius — allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.

Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14 vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan. Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.

Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen, joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa, niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden. Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa v. 1808 nimellä Autuuden oppi syntisille ja ansaitsee monesta syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi. Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä, että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina. Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän raamatun tärkein oppi, oppi syntisen parannuksesta s.o. miten langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina, kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? — — — Löytyykö siinä mitään siitä hengen köyhyydestä, jota Vapahtajamme niin paljon kiittää? Myöskin se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: häntä isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen jätetyt sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki, jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa" huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!" — — "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?" kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen Vapahtajakseen." — Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät, että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset, sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".

Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia. Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.

Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa. Täten syntyi (1818) Turun evankeliumiyhdistys.

Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua. Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista, joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa, sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16 p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle tarjona".

Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut "Halullisen rippilapsen kaksi virttä" (1817) sekä seuraavat käännökset: "Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;" "Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille. Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa 1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä. Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa viivyttävät. Turussa 1822" sekä "Sydämmellinen neuvoja varoitus nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää ehtollista nauttia. Turussa 1823".

* * * * *

Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli Bengt Jaakko Ignatius. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän, oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana, v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi, julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli, näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais. päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin kuulijain pyynnöstä nimellä "Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver ett syndigt folk" Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla: "Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin, niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne, jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua (Luuk. 13: 3)".

"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps. 90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan. Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr. 9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes. 59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan. Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan, niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa: itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). — — — Oi, isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat repineet rikki! — Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman (Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. — Mutta, suruton sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin, turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta. Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää tulevaa vihaa. — — — Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan. Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja. Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta, vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta, alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."

Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle. Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden. Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot, laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.

Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v. 1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät, mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.

Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta. Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna, jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä, saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin rovastikunnassa (1825).

Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on hänen saarnoistaan painettu myöskin "Ruotsin kansan valitus ja lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta" (1792) sekä "Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta" (1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee mainitsemista etenkin "Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen tuntomerkit" niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa kirjailijakilpailussa. — Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen toimittamat "Halullisten sieluin hengelliset laulut", jotka vielä tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä v. 1824 "Uusia suomalaisia kirkkovirsiä", joista 47 ovat hänen sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen vasta.

Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift; Akiander V, 306-307.].

* * * * *

Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet, joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet Antti Achreniuksen nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa, kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi (1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli v. 1810.

Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä. Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen — siinä hänen kiusatuille sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä, vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi tunnetaan.

Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.

Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä [Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman "Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.

Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan kappalainen Juhana Ahlstedt ja Yläneen kappalainen Gabriel Grönelius. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771, kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius, joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä, että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa, joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi. Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg, Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And. Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv. Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].

* * * * *

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19 vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä, jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta "Siionin Virret" niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra Elias Lagus (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme, levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin, saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.

V.

Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.

V. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden luku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä Heikki Kukkonen. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan kylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17 vuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa tähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin tämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa tarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan toiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä totuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi. Korkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen aikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään suurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä silloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä kanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: "Rahvas toisin elää, pappi toisin saarnaa". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan kappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä ja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon toteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se oli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin kirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä saatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan, puolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen tietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut, mutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi oppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan tuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika. Esteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä harvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.

Toista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa, kun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin toisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut, isänmaan synkkä tulevaisuus — kaikki näytti yhtyvän hävittämään hänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi melkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta sikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään, miten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia itsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin keinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta kauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden Oulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat hänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti 1,000 taaleria puhdasta rahaa.

Kun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen sinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet; hänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi. Mutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta alkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien muiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin "Kääntymisen harjoitus" nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia tultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä ensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: "Emme äitirukka tällä keinoin koskaan pääse taivaaseen". Äiti vastasi: "Eihän sitä tiedä, ennenkuin kuoltua, mihin tullaan". Tämän johdosta sanoi nuorukainen: "Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin joutuu" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena. Tämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät vanhimmat tuttavat oikeaksi.].

Kuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä Jaakko Lundströmin ja talonpoika Pietari Väänäsen sekä muutamien muiden heränneiden kanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään samanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron Miettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon vaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota kuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa reessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman tähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen Kukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä saapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan jo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen alkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden kanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa epäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä päivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän epätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811). Pääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan tuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä aivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä syystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat sammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon. Mutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli hänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan, alkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa ahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä tehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja, ja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta varten lähteä Turkuun.

Ihmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen elämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan herrnhutilaismielisen kirjansitoja Agreliuksen kanssa, joka pyysi häntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja kertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: "Väärin menettelee se ihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala tahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet seuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat neuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa muita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla lukemisella hankkia itsellesi tietoja". Linnansaarnaaja J. Lönnmark rupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti viimemainittu samaan aikaan nimen Renqvist (= puhdas oksa).

Uudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä toteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut, tuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä kovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin olisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata häntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä loristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi, kunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia kummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä 1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana saatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli hänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen tointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi lähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin terveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista lepoa.

Kesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se Jumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut, antoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi keskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen toimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli hänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi hänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa tutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein "veljeskunnan" kirkossa.

Hyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa. Täällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä sulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan rakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän sydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten kanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan valtakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811 tutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran Elias Laguksen ja Orihveden kirkkoherran Juhana Utterin kanssa, jotka olivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona Perniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen kantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta katsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa itsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi tutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen henkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.

Vuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa. Näistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta otettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle uskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia palattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran kirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia itselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen alkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi kuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.

Renqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa tarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa tämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on todistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas) kirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: "Ilahuttavaa on nähdä työtäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti sitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi, jotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle tappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea korehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen kuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi". — Mutta Renqvist ehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817 vihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin [Akiander VII, 55-60, 92.].

Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat. Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän. Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä, tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon armoa.

VI.

Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1815-1820.

Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787 vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin Briitta Ollikaisen kanssa, jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].

Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli, kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K. Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin oikea.].

Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti. Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut. Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä todistaa seuraava tapahtuma.

Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä alkanut tapahtua Rautavaaran kappelissa. Hyvin luultavaa on, että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin, vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin v. 1802) lähti talollinen Paavo Kuosmanen kalaan Rautavaaran Keyrityn järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä "enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille saarnaamaan.

Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa. Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä. Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.

Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen mukainen käsikirjoitus.] matkusti Pielisjärvelle, missä Herran valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä olivat huomattavimmat Antti Pyykkö ja Antti Timonen, jotka muille lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt, ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa, ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt, ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt. Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset, joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä". Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään lukijan huomion muualle.

Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817 olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä — niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät — soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle. Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi, kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi, y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin, mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet. Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi. Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä syyllä ovat häntä moittineet.

Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa. Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa, siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].

Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun Aholansaaren taloon kuuluvaan Markkala nimiseen saareen, missä hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4 vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä, monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.

Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän kappelin emäseurakuntaan, Nurmekseen. Kirkkojen välillä ei ollut maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä Körttiläinen, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään, johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. — Elähyttäen vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".

Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin levenemistään leveni.

Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta, joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin, silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat. Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut. Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa, joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.

Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti, ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa" lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti. Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen, osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi. Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki, jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille nimen rytäkkö-kesä[L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan. Akiander VI, 187-189.].

* * * * *

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: Juhana Poikonen ja Lauri Juhana Niskanen, viimemainittu sen "Hengellisten asiain muistokirjan" tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet. Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon, lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.

Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 — hän oli silloin 22 vuoden ikäinen — käydä hyvin alakuloiseksi. Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin Margareetta Suhonen nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin "Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi, hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.

Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä Lauri Juhana Niskanen. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista. Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä. Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa, kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa; vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva käsikirjoitus.]

Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään. Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta, uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan korkeamman voiman tukemana.

Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen asumattomassa paikassa. Tällä tilalla — sen nimi oli Tahkomäki — oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].

Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k. 1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla. Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. — — Ei menestynyt siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].

VII.

Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.

Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta. Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia" lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa. Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899) isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra P. J. Collan, joka sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi. Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4 p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.] Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella. Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi, kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi (1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].

Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H. Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa Sakari Cygnaeus oli herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella. Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa, miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet. — Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat. He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat. "Cygnaeus" — niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen kristillisyyden suojelukseksi".

Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa. Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi, vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua. Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen "tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen Muistokirja.].

Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti Porvoon hiippakunnan piispa J. Molander piispantarkastuksen näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle. Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan, vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J. Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan: kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata. Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit, rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet, siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle on". — Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen, miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen, hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä" tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari". "Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut parannuksesta ja kääntymisestä". — Piispan kehotuksesta selvitti Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen, huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä kanssakäymisestä oli.

Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui — se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 — ilmaisi se kuitenkin mitä selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta" lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan, voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu, saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä, näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä, auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin sovittaen pyhän raamatun sanoja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa yhteydessä uskonnon kanssa. — — — Ruumiillisessa niinkuin taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet, toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön, sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan, joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].

Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana". [Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan, ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies — hänen nimensä oli Antti Juhana Brofeldt — oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819 kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi. Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v. 1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut (1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat, joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 — 108.]. Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.

Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät valitsivat viimemainitun noista kahdesta.

Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa, että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin". Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat, jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. — Tätä vaikeaa kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa Tengström ja piispa Molander sekä tuomiorovastit G. Gadolin ja M. Alopaeus. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä, ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden perinpohjainen kukistaminen.

Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet. Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826 jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois. Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen Matti Härköselle, joka siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista, kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi. Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI, 95-96]

VIII.

Henrik Renqvist 1817-1826.

Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817 saapunut Liperiin, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön. Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut. Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla — elävää kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia, oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista. Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä, ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista [Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.]. Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi: Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli hänen kanssansa.

Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa, lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.

Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla, ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita, aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa. Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä oli — sitä vaati Renqvist jyrkästi — lain mukaan rangaistava jalkapuulla.

Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut. Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia, ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita," [Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen tienraivaajan kehotusta.

Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät, etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista. Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille", jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia, muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät, niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta, ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava seurakunnasta. Math. 18."

Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista oli seurakunnan kirkkoherra N. J. Perander. Epäilemättä olisi Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet, loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander, joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä, monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan. Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran S. Kiljanderin pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15 vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä — muita rovasti ei voinut esiintuoda — oli muka Renqvistin sopimaton saarnatapa todistettu!

Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin toimeliaana myöskin pitäjän nimismies I. Stenius. Hän huomautti Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä, väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan. Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää. Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen poistumaan ehtoollispöydästä.

Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena; Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä, jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi. Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä. Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa. Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on, ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi, ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan, missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. Liperin Kalliosta — tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin — ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla näillä seuduin. Polvijärven ja Kuusjärven erämaista, joissa ei siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis, Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon Matrikkeli.].

Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin, että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna, Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14 p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi — niin lausui Renqvist — osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi, että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi, antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata, miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa, vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. — Tässä kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu, että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä, ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle. Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä. Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.

Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää, helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin, että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset, "jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista", ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä, synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta, vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena, arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä". Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].

Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]

Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan, koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka, että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille. Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta. Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys. Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava alaikäinen vai eikö! — Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi asian ratkaista.

Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823 toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua. Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.

Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi Renqvistin toimintaa — sama oli Turunkin hiippakunnan papiston mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa J. Tengström Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].

Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta. Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta vaimoani ja neljää turvatonta lastani — — —" "Lopuksi en saata olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat, kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista. Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa — kaiken tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan, vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana. Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan — hänehen ihmisten vääristä tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet" (minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).

Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.

Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen, minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän "ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan pappisviran menettämisen uhalla.

Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa, ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään, että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen, jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun 18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta, kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim. heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa seurakunnissa, muun ohessa majuuri N. L. Gripenbergin kodissa Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen L. Tallgren tuntuu olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia", oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15 p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.

Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta 1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen, sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi". Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin, joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana, kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme, oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä saarnaajaksi Svartholmaan, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa, ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa, jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821 pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim. että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa, missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.

Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin jäsen, lehtori K. E. Alopaeus, joka siihen aikaan oli v.t. kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään. Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut: "Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä, muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän, niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä käyttämistään loukkaavista lausetavoista.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826 astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet — hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet, palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa. Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot vaikenemaan? — Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].

IX.

Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.

V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi Suonenjoelle Kaarle Fredrik Bergh. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763. Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä", sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.].

Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut — hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia tietoja — aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V. Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä, joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].

Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, Juhana Fredrik Bergh, syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan vaarat, lausui hän kerran — hän oli silloin 8 vuoden ikäinen — lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14 vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.

V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään — Bergh kävi rippikoulua Porvoossa v. 1813 — muutosta hänen elämässään. Mutta kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin (1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä; hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle." Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina, tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista, kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja, aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut, ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin, niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa, kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana. Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim. eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen. Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.

Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26 p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli hänet kappalaisensijaiseksi Hartolaan. Jonkunlainen muutos oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden "lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka — hänen vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.], oli samassa pitäjässä — olivat hänen lapsuutensa tuttavia. Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen, uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui. Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.

Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen. Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan, alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan, vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh, joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi Sysmään, kävi Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin, vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne sydämmeeni".

Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä katuessaan — hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä armoa.

Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä vastaan — mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma, sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto — toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven heränneitten luku.

Niinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen, ei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän oli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin opetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen silti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi aikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset tekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen sydämmestään huudon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista?" Levotonna etsi hän monesti vastausta kysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin eivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen aikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi odottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin ajan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei juuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut, liittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän esim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden ja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä ijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi, ne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän ja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei kuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon käytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija omaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan armo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä vastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa taistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä oleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki lupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin vuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja voimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui usko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle uhraamaan.

Jonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat tapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa sen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet kuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu ruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä sattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822 ja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa lyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä papinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on kirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu: "Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä lähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi, niin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. — — — Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra Jesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden häpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala, Isä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni, niin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun käsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse rakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä kutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani. Ota ne — puhdista ne, uudista ne — hoida niitä oman tahtosi mukaan. Jesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti niitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi oman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka Jesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia sinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni tämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani, jotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun kynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät voisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten asioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun avullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä veljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset. Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee — sanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi autuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen tähden!" — Tässä puhuu toivo, joka "ei anna häpeään joutua", tässä taistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon sortuva, tässä palaa rakkaus, joka "ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei vääryydestä iloitse". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa "pysyivät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus" Berghin näistä ajoista alkavan hengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä eheimmäksi sielunpaimeneksi. "Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus", tuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin ominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus suuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset vartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja uskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään toimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin hellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä, lukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822 päiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta elämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.

Kirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan. Perheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla monesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin avosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli hänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin. Kiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan luki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten tämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia varsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen siveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään näki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja että se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon raa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta uskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän kevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti heitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh vuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen tämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja tehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo lämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin ovat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina vaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä ahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja seurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä syntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen ja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille kirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla sitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa perussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja samankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa. Säätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka vakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän, itseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää, että rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen mukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista sanoista: "Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo ja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet johdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä äärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut, samoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda huolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta onnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa julki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan, niin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä tuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään omana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen käytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin. Sitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa kestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi — ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin tehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä, vielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se, joka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin apostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin, kallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa nöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että sanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin ankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet itse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä".

Olemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi kirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä hän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran kaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan valkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen turmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin määrin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista ja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen perustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen, miten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä ainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan häneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden sen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa voitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen Herran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää, hän kolkuttaa ja hänelle avataan.

Berghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa pappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta. Tarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander saanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut herännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän Berghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään, provasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi ensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja, kysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa: "Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen lahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?" Hultin vastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin epäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin sanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli, moittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa, itserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään, miten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa laatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt ja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset haaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen, varmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja aloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti arvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta tuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh siihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin ainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat — niin arveli hän — Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta puolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja hänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan kertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh tämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien varoitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: "Nyt toivon ja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta löytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja kuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni minua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun on kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä hyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle. Tiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua auttaa. — — — Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin kautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa! Ainoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä. Opeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt! Anna minulle elävä usko ja sen hedelmät — enempää en tarvitse. Valaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille kuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle elävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan johdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen, jonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on ristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni. Jos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen tapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden. Olkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi puolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla aseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen käsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni — pelasta myöskin, jos mahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen — en epäile — tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä".

Pietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen edustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta tuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee liikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa tuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se kaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä — siinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa opettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa aina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia täytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen kantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli kovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran — niin hän arveli — ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus, ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut, jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä — arveli hän — niin ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle tulla.

Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella. Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut: "Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa, joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. — — — Herran armo tekee minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani oma".

Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet kirkkoherranapulaiseksi Kuopioon. Elokuun 23 p:nä saapui hän viimemainittuun kaupunkiin.

Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi, tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä, vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen. Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän oli herännyt ja elävä kristitty — ei kukaan, joka lukee hänen päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita, mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua, vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa kantamaan".

Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.]. "Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan opettajan muodostamia.

Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa, sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat, sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko, ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. — Korkea on se torni, jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.

X.

Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.

Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis" ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla, mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää, persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja toiveet — koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut herännäisyyden hartausseurat.

Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä, Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä, Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin, kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin. Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin. Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.

Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi virsikirjaa yhä yleisemmin Siionin Virsiä ja Halullisten sieluin hengellisiä lauluja ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat, kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan" y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu, sen korvaa sisällyksen eheys. — Säveleet näihin virsiin heränneet joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia. Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen

"Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu".

Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.

Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata. Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren, yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia sanottiin kielilläpuhujiksi tahi hengessäpuhujiksi. Tämä ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.

Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna, puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu", "tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen" kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin "profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten, etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa, puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin "kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.

On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset, ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta. Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen, osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi, jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina, herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa. Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin muiden. He vasta — niin moni ajatteli — ovat päässeet jumalallisen totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa, ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin, J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].

Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan. Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä. Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta, arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän: "Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja niitten tarpeellisuuden. — — Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".

Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään. Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä "Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa, mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn ja väsymyksen leimaa.

Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä, kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy, oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v. 1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli naisten luku suurempi.

Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen, Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon. Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen. Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen, hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko" — tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin — sijoittui paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä. Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua, korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen. Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä. Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas, kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa, ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta. Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G. Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei sukua Paavolle), y.m.].

Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama, joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.

Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan. Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim. Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä, muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita, jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824 löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua, muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:

"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi olla."

"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois helvettiin."

"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta, eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa, joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa. Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän. Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. — Vaikka edelläpäin on sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä pitävät joka aamu ja ilta."

"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin kirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen toisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa neuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi tulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta myrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen yksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin valitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat, joka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön."

"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin kuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa mielessä."

"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden yhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä, puolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata kaikkinäkeväisen Jumalan edessä."

"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä. Katso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v."

"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja kilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja ylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan niiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja ei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää pantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti yhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon alla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole ennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman. Se on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat, heillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O! jos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!"

"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei sentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua."

"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä myös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin. Vapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen Jumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla taidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos tahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin tarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. — Niin teki apostolit."

"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle, niin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän kummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä kuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun tila ensin tutkittaman."

XI.

Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.

Olemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo alusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei ole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä totta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta, mutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa kuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen koskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava määritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen erihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa ilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt paikallaan.

Pielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme, Paavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan, joutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa Liperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi yhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama, olosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta Jumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään alalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin kuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen elämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan harjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat etenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti tuominneet kielilläpuhumista ja muita "liikutusten" ilmauksia valheen hengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään. Kyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden eri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti Antti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille. Renqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.] "En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen lain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä evankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja muita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten paljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä". Epäilemättä on tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla myöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä, myöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen ja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme, jos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa. Päinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Ei oikiat uskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä, mutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa ja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja ehtoin." Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä harjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu Savonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi tämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken rukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka vapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys rukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan oikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta huolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta rukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat uskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin sinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon välikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa johtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi sanankuulijoiltaan rukousta vaatimaan, ja, taistellessaan tätä katsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili Ruotsalainen monesti niihin määrin "tekopyhyyttä" vastaan, että hän tavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta siinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla ja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta. Tätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se sisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta lähtenyt. Hän näet lausuu: "Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan rukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että hän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren narrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa, ja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta polvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako Jumalan henki mitään vastausta". Iva ja katkeruus eivät suinkaan olleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa erimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden välinen juopa.

Myöhemmin ilmestyneessä "Väärän opin kauhistus" nimisessä kirjassaan kertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari kertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää oppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee hän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa kävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin luo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui Renqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v. 1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä käsikirjoitus.]. Renqvist "otti hänen ilolla vastaan", eikä heidän välillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt. Paavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat "omain töitten rakentamiseen joutuneet" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa, vaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja hellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle, pyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä kutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui Liperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon tuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat heränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään. Niissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä erään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka. "Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään ojan varrella, toiset nurkan takana". Kun Paavo heiltä tiedusteli syytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan, vastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan rukoilemaan "vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä". Mitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen evankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen puheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän niin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä hän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä kyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella kuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä päätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän kuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän saarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes Paavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi kirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi kieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: "Minulla on kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa, suruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä hakea. — — — Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja torvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin papit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten jumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän huokauksensa". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa v. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä. Alussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta muun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen esiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin mielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä [L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu elämäkerta.].

Renqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä Liperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina aikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei kaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan, Paavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika suurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on mahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on lahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata ihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja vielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan asiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy muun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon moninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat ensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä puhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne myöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä siveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on ja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että asettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa, jotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän lahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä ihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut. — — — Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja houriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät voittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny". [Akiander VI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli lähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko asiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän perusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä koskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa "Väärän opin kauhistus", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan kielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa kirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen lahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi tämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee Renqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Pyykön väittäneen, että "oikeat kristityt eivät rukoile polvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa". [Akiander VII, 193.] Ote on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise asian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee, myöntää Renqvist itse kirjassaan "Väärän opin kauhistus" Paavon sekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle "suloisia lohdutuksia", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli kuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia Liperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu, vaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä kohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä ystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen ennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen samalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi elävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän uskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja tarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen syntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys erottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen tuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta mikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin Ruotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin edellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.

Jo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet, Renqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen pakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen huhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin Karjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman omituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi harrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on jo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei piispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään tuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä jaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan nostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen syyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä avosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen. Parempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä Renqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: "Älä siitä huoli, millainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua, jos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään". Herran väkevän käden alla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista sydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista armossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823 kirjoittaa hän päiväkirjassaan: "Luotettavalta, Liperistä kotosin olevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä. Oikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin pyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen tila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi minulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin tämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat. Muutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä että Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään tämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen puheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin minulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä lienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun hänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen olevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin viittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut, etten vielä olekaan kääntynyt". [Berghin päiväkirja.]

Näin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on oppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta uhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen ja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden levittämiseksi Suomen kirkossa — kaikki takasi hänen puoleltaan ystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä. On kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun alussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia, jotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin silti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti osaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset polvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle pakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui hän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista ja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään totuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli näihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti hän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.] osoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi odottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen suuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan tuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa Renqvist: "Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen itseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että minun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia kuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana". Ja selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa evankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa pidettyihin keskustelukokouksiin: "Onko tämä sinun ja muiden Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta? Jos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin pettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla tahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa teidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin sallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä ja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman itsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman pyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä paljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta Herraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain alaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua semmoisesta opista. — — — Ruotsalaisesta y.m. on minulla se ajatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin jääneet löysän kristillisyyden valtaan".

Tämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist ei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja huomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät ehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä hartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh kosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: "Renqvist, johon olen luottanut, on nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman tarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet horjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin vastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta olisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä tulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta monesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi yhteen". Ja muutamia päiviä myöhemmin: "Renqvist on nyt tuomittu linnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi, tahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan lapsia!"

Jollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden myöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä ystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan, niin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada sovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina vielä koetti, mutta hänkin turhaan.

XII.

Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.

Pohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat Iisalmi. Ne sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja hänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon tuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava esiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä näkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen. Hänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli ei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa ylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen herännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen ansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut heränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää hän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja ihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja sokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä jotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen on kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat jonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin ehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja tässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut niin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei tämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa jalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan myöhemmin sitä enemmän.

Poikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää saavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, "ettei kukaan uskaltanut häntä vastaan puhua", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää. Salaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä pääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen käytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. "Ukko" saapui Iisalmelle ja paljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen olivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy olleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin puhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä. Tämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan. Iisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi Maaningalle, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.]. Syyksi väittää Niskanen, "ettei Poikosta enää Iisalmella herrana pidetty". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen "vissien syiden tähden". [Poikosen elämäkerta.]

Iisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia, joita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille valmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, "hän olisi kaivanut silmänsä päästään hänelle", [Niskasen muistokirja.] niinkuin hän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän seurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m. perehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen nuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin taipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota se alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja ne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan hengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli tilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin lahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin. Paavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana seuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän mielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin oppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein erehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei sovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai hän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin opin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla, heitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen vaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi herännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin, joissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J. Niskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten kanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta heränneiltä. — Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä sekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi kävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio R. Kauppisen alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2 km. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.]. Jo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle, missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat Lapinsalon kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin Niemisjärven kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen vanhat heränneet.].

* * * * *

Maaningan heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia. Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää. Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä, sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa, niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä, kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta löytyvät arvostelut.].

* * * * *

Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen etenkin Kuopion heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr. Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat, oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa. Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu A. J. Malmgren. Huomattava on niinikään pappi A. J. Österman, joka kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa 1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa. L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa, joista etenkin Suonenjoki ja Leppävirta ovat huomattavat. Turhat olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828 uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.

Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme, syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään. Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita. Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui. Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.

* * * * *

Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään, missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi. Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas, ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa, vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa. Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert. Paavon tytär Liisa.].

Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].

Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. — Juhana Ruotsalaisen murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin, missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua kuoli.

XIII.

Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen.

Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä. Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19 vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.

Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille, [Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on Joutsan kappeli, joka siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi vuosina oli näillä tienoin, varsinkin Kangasniemen pitäjässä, uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies A. Tyyskän koti Vahvaselän kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius, Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan. Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin tytär Margareetta. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä, näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään. Joutsassa tutustui hän heränneen Antti Hoskon kanssa, joka asui Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto solmittiin v. 1811.

Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14: 34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa oli: Jumala on rakkaus. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli hänelle kauhistus — sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään, joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä, kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.

V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään, asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana, sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.

Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina myöskin Hartolaan, Sysmään ja Mäntyharjulle. Viimemainitun seurakunnan esikoisista on kuuluisin Salomon Häkkänen. Hän syntyi Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan 8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään, vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat. Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä, eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä. Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan, ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin. Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä. Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää, pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen nähtävänä. — Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt. Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta, Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin. Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia, kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta, sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].

V. 1830 alkoi Mikkelin pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen Adolf Fredrik Fransén, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui, ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään sanankuulijansa säilyttämä "Uskon rukouksen esimerkki". Se kuuluu: "Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! — Niin teetkin, rakas Isä, sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi. Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna se kelvata minun edestäni! — Jaa, niin teetkin, rakas Isä". — Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla, rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan kappalaisenapulainen A. J. Hoffrén, joka lainsaarnaajana herätti monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832 huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.

Pitkä ei kuitenkaan "Fransénin aika" ollut. Hoffrén kuoli v. 1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon. Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet. Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833 pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus, haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset, jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin, lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat. Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander VII, 29-31.].

XIV.

Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.

Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala (Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I, 172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli "vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät, olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä. Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin, esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888", vertaamalla omiin tutkimuksiin.].

Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle. Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin Matti Paavola, Matti Pukanhaava, Juhana Dahlberg ja Mikael Rostedt.

Matti Paavola syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi "vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä, saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta, joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka, paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi. Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä, oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä, kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden. Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan appensa omistamaan Paavolan taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola — tämän nimen otti Matti Nakkilaan muutettuaan — ruveta merimieheksi, kun Jumalan siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten 1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta. V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle. Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen "Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:

"O Jumala, kuinka vaikean Nyt mielikarvauden Mun syntin' julmat tuovat, Kuin teht' on ja vielä tehdään! Ne surettaa ja vaivuttaa, All' Herran vihan vieden, Kans' vaivaapi ja karmiipi Mun omatunton' surkiast'; Ne surettaa ja sekoittaa Mult' kaikki luonnonvoimat".

Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.

Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion". Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim. Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja ystävällisesti neuvoa nuorempia.

Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö, masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40 vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].

Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817 oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä. Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa Matti Pukanhaava Kankaanpäästä. Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava. Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet" niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin, että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo tässä sivumennen koskemaan.

Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt Ikalisten seurakuntaan kuuluvan Kankaanpään kappelin Alahonkojoen kylässä v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen. Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin. Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja, levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin, tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".

Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan, vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui, nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä suruttomienkin keskuudessa.

Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä tilaa — sen nimi oli Pukanhaava — hoiti hän isäntänä noin vuoteen 1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen. Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut, vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan, joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II, 299-301.].

Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä Juhana Uusikartanon kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen (1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta, intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon häiriötä ja hämmennystä sai tämä Auvaisten seppä eli Auvaisten paavi, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan. Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari Juhana Dahlberg. Lapsuudesta asti — hän oli syntynyt v. 1771 — oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, Eurajoen Sydänmaan kylässä, kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa. Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi" eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä Honkilahden hyppyseura[Akiander III, 277-278; V, 351.].

* * * * *

Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä. Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi. Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa. Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä. Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä, joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä tuntunut vaikealta — kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi, hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa, joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi, jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta. Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4 kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].

Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi, että jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi sekä että se, joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan ainoan Pojan päälle; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen viallisena kaikkiin synteihin ja katui tomussa ja tuhassa. — — — Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna, niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan. Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana minä uskon merkitsee." — Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820 kirjoittamastaan aamuvirrestä:

"O Herra avaja Mull' uskon tie se kaita, Ja valais' sieluan' Nyt tänä aamuaikan', Ett' taidan uskossa Sun päälles' turvata, Ja suuret puutteeni Sull' nöyräst' valittaa".

"Sä uskon alkaja Ja päättäjä its' olet, Jonk' tykön' etsiä Mä sitä mahdan todest'. Ah Jesu! sytytä Mull' usko elävä, Ja turva kiinnitä Sun päälles' selkiä".

"Mun paha luontoni on epäilyksill' täytett', Ja synnin siemenet On kaikk' sen alle kätkett', Jost' sota, meteli Sitt' nousee surkiast' Ja sielun hukuttaa Juur' kokee haikiast'".

"Tule, o Jesuinen, Sä uskon alku todest', Täll' aamun hetkellä Ja päästä sielun' monest' Nyt siteest' vallallens', Ja valais' armollas, Ja synnin pimeys Pois poista valollas".

Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa. Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista minä näen joka kulmalta autettavan".

Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.

Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää. Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita, joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen, vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta [Akiander VII, 482-488.].

Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka, syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi, jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta, suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia, vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]

Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan, samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota, jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin saanut — elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.

Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään, ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu Maria Levander (k. 1836) Lestilän kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja, joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin Akiander II, 296..

Porissa ja Raumalla kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta. Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota Isak Lemberg. Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788 vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta 1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä. Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä, vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti (1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen, jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella. Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet. Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän, papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].

Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias Juhana Mikael Ilvan. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä, todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän hengenheimolaisensa Kustaa Ilvan, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs sokea tyttö Leena, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin Irjanteen Leenaksi, myöhemmin myöskin Lapin Leenaksi. Nuorena kotiseudultaan muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin, joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].

Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota myöskin Maria Matintytär, tunnettu nimellä Jokelan muori[Tiedot "Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä "Kukkolan muorin" kanssa hartausseuroja Luviassa. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita ja herättäviä. Ei syntien paljous — niin neuvoivat vanhukset — vaan epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut, eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä, kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies. Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli kellonvalaja Mikko Rostedt. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].

Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat paitsi mainittuja, Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila ja Yläne. Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia. Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta, vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle, huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla, melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli, antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa, jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta — sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" — itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää, kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra K. Nestén, joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826 kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat — kaikki paljasta tuhkaa". Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos olkoon". "Mitä? — kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi: "Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut Kustaa Malo (1896).]

Vaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä hoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen eksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia aikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut Kustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen Paavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin johtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin heränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien myötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli Ignatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään aina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi Luvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja uhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin kristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos kukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että hän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan ja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset, painamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen suuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola olikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut. Epäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen monenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden suurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin nähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista, ja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa, niin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä minä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on suuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison hyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa kuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran oikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko kuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta. Siis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen pienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä otettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea pahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni parannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin myös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö meidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen taitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä hyvästä". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä sanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä niiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan herännäisyysliikkeen raitista kehitystä.

Sekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa, ja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain ollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren herätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen ulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että "vanhat heränneet" monessa paikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta kuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä yhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä vastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi oli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys lamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin se kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi uuteen eloon. Niin kävi esim. Laitilassa. Heränneitten johtajana siellä oli näihin aikoihin Antti Heinikkala, lahjakas mies, mutta väkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan levottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria herätyksiä — Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen uuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika Kustaa Heinikkala Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa tuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja piti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi kuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä ijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin Heinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja vilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt eikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille heränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin, vaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi Dahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti hän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg, joka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton, varoitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: "Nauti vettä ja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä". Heinikkala palasi kotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin armonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys, ja samoin kävi monen muunkin "vanhan heränneen" Laitilassa. Erinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen heränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän kokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen ja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä olivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas veisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta sairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen ei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle. "Vanhat heränneetkin" suostuivat siihen, lausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin seuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: "Te olette suolana meille". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin niissä "hyppyriemuissa", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi. Myöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa näkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista Laitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin täälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä hän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti kysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: "Ota harja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet, kuinka perisynti kasvaa". — Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei kuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut sopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät järjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran, jolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä riemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä olen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja Kustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].

Se laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme silmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen paljon alaa myöskin Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa, Säkylässä, Yläneellä ja Kokemäellä. Eräs viimemainitun seurakunnan pappikin, pitäjänapulainen M. Blomberg, joutui epäluulon alaiseksi "luvattomien seurojen pitämisestä". Porin alarovastikunnan lääninrovasti K. Renvall sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia asiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä kuitenkin huomaamaan, että "Blomberg oli nuhteeton", jonka vuoksi hän "vapautettiin kaikesta edesvastauksesta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun hiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit ottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin "luvattomiin kokouksiin".

Tätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin Poomarkun saarnaajan J. Pomlinin elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen esiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille syytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi saanut huomattavampaa kannatusta häneltä.

Juhana Pomlin syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin kappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun 1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa huomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen, jota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta Merikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa kuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus yllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus, liikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa oli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten saavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden heränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja Halullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui hän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat seuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin epäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä sai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen. Muuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat niin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle sarkaa uuteen pukuun.

Heti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän saavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka vertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten oikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen sanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin suureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa ennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen "Hengen ilmoituksia", vakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista perityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka tyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä. Näihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen erinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa ihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen kuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että Pomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää vastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan siihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän lainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai hän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne; Piirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V. Vallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97, 169-177.]

XV.

Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.

Jos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten hartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain tavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa sitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku 200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli levinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo tuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät tahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista syytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin huomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä välinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat sitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa ja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto yksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin heitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra H. Solin asian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies G. A. Olander Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja Dahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista luvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi rangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle miehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus ei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa kaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille talvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg, Rostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn lausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan väärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä luvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: "Vastauksemme oli silloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina oleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet emmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12 p:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn mukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista Jumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa sekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille säädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee, kristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä antaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme katkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä pyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia heidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa luvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet heille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa. Kuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja, jotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat antaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan pyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja käskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja esittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata voisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että olemme pitäneet luvattomia kokouksia". Samat henkilöt antoivat myöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi selväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet suojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden johdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta eriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v. 1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan kodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten. Syyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi kerskanneen taidostaan selittää raamattua ja "kääntymistapaa" sekä verranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät joutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin ylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut häirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa asuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka sisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen kristityt ovat olleet.

Laillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen saapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään käräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille, piti tuomiorovasti Gadolin lehtori J. A. Edmanin avustamana piispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen olivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana siinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin jumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli "lahkolaisten huolestuttava käytös". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan tässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti myönnettiin "lahkolaisten" saaneen aikaan paljon hyvää: moni juomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä ja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja ahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan olivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan, mikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu. Puolueettomasti arvosteltuna oli sekin "lahkolaisista" tarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli tuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen, heille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille tuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli niinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa ja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa, että moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli muuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin huomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta menosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran ehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin rukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja aikaansaivat muutakin häiriötä.

Syytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten seuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja että ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä jumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat syntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman vaikutuksesta. Samaa todistamaan esiintyivät muutamat naiset, jotka vakuuttivat, että henki vastustamattomalla voimalla pakoitti heidät rukoillessaan polvistumaan ja että he, täten sekä muulla tavoin poiketen yleisessä jumalanpalveluksessa noudatetusta tavasta, olivat velvolliset enemmän tottelemaan Jumalan käskyjä ja omantunnon ääntä kuin ihmissääntöjä. Näihin asti kävi kaikki verraten tyynesti, mutta kun Rostedt alkoi puhua papiston varsinkin heränneitä kohtaan osoittamasta moitittavasta käytöksestä, nousi kiihko sekä syytettyjen että syyttäjien puolella niin suureksi, ettei tarkastaja voinut ylläpitää järjestystä. Etenkin Luvian kappalaista I. Nordlundia vastaan tekivät heränneet raskauttavia syytöksiä. Rostedt väitti tämän hyvin tylysti kohdelleen heränneitä, ajaneen heidät ulos huoneestaan, vieläpä lyöneenkin heitä, kun olivat saapuneet hänen luokseen neuvoa hengellisissä asioissa pyytääksensä, sekä kehottaneen seurakuntalaisia väkisin hajoittamaan heidän kokouksensa, missä hyvänsä semmoisia pidettäisiin. Sitäpaitsi lausuivat syytetyt mielipahansa siitä, ettei Nordlund ollut vastustanut seurakunnassa yhä karttuvaa juoppoutta eikä muita paheita, vaan päinvastoin suvainnut tansseja ja muita synteihin johtavia maailmallisia huvituksia sekä ollut hyvin leväperäinen papillisissa tehtävissään. Näistä syistä sanoi Rostedt hänen menettäneen heränneitten luottamuksen. Nordlund puolusti itseään kiivaasti, ja samaan kiihkoisaan tapaan puhui moni muukin heränneitten vastustaja. Kiivastumistaan kiivastuivat myöskin syytetyt. Yhä katkerampia mielenpurkauksia kuului kummaltakin puolelta. Jos minkälaisia syytöksiä singotettiin vastapuoluetta vastaan sen vikoja todistamaan. Asioita, jotka kysymykseen eivät ensinkään kuuluneetkaan, vedettiin esille. Niinpä kertoi esim. Rostedt, että, seurakunnan kirkkomaata laajennettaessa, näkyviin tulleita ruumiita, niiden joukossa kahden hänen lapsensa, oli poltettu, sittenkuin lukkari ensin oli huostaansa ottanut kirstuihin kiinnitetyt rautarenkaat. Kasvamistaan kasvoi melu, kunnes tarkastajan täytyi keskeyttää kokous. Moniaita henkilöitä, niiden joukossa Dahlberg, Isak Pykälä, hänkin liikkeen johtajia Eurajoella, ja Rostedt, saivat käskyn seuraavana päivänä saapua pappilaan vielä tutkittaviksi.

Silminnähtävästi oli Gadolin jo kirkossa tullut täysin vakuutetuksi siitä, ettei Eurajoen papisto ollut kohdellut heränneitä oikein, vaan päinvastoin antanut aihetta oikeutettuun moitteeseen. Eniten syyllinen oli Nordlund. Pappilassa jatketussa tutkinnossa myönsi hän tavallaan itsekin väärin käyttäytyneensä. Tästä syystä ja kun sitäpaitsi Rostedt, jonka vaikuttimien puhtauteen nimismies Olander ei aina sanonut voivansa luottaa, hän kun alituisilla ja usein kavalasti ajetuilla käräjäjutuilla oli saattanut kristillisyytensä monen silmissä epäluulonalaiseksi, alkoi esiintyä nöyremmin, puhutteli Gadolin syytettyjä ystävällisesti, vakaasti kehottaen heitä luopumaan siitä häiriötä herättävästä esiintymisestä, josta heitä syyllä moitittiin. Tämmöiseen kohteluun heränneet eivät olleet tottuneet. Se koski heihin syvästi. Mutta jos he nyt huomasivat erehdyksensä, tuntuu toiselta puolen oudolta, että he lupasivat kokonaan luopua seuranpidostaan. Vaikea on sanoa, mihin määrin rangaistuksen pelkokin oli syynä tähän lupaukseen. Sitä vain heränneet pyysivät, että heitä vastaan nostettu käräjäjuttu, tuomiokapitulin toimesta, jos mahdollista, lakkautettaisiin, koska sen jatkaminen tuottaisi heille suuria kustannuksia ja paljon muitakin hankaluuksia. Tätä tietysti Gadolin ei voinut luvata; hän vain vakuutti tuomiokapituliin annettavassa kertomuksessa ilmoittavansa, mitä heränneet tarkastustilaisuudessa olivat myöntäneet ja luvanneet.

Puolueettomasti ja vakaasti nuhteli Gadolin lopuksi Eurajoen pappeja heidän heränneitä kohtaan osoittamastaan taitamattomasta, laittomasta ja kovasydämmisestä käytöksestä, kehottaen heitä rakkaudella ja ahkeruudella hoitamaan paimenvirkaansa.

Heinäkuun 31 p:nä 1833 julisti kihlakunnanoikeus vihdoin päätöksensä. Rostedt, Dahlberg ja kolme muuta henkilöä tuomittiin luvattomien kokousten pitämisestä vetämään sakkoa 96 ruplaa kukin, kaikki muut syytetyt, paitsi yhtä, näihin kokouksiin osaa ottamisesta sovittamaan rikoksensa 4 r. 80 kp. sakolla. Hovioikeus ja Senaatti, joihin oikeuksiin syytetyt vetosivat, vahvistivat päätöksen, viimemainittu oikeus huhtikuun 11 p:nä 1834 [Tähän oikeusjuttuun kuuluvat asiakirjat on Akiander julkaissut III, 281-296.].

Jo siihen aikaan, jolloin tämä oikeusjuttu ensin alkoi, oli Satakunnan herännäisyysliike asettunut ja seuroissa kävijäin luku vähentynyt. Myöskin käräjät ja tarkastukset lamauttivat sitä tuntuvasti. Mutta sitä elävää, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävää kristillisyyttä, joka tässä liikkeessä kaikkien erehdyksien uhallakin runsaassa määrässä ilmenee, eivät mitkään pakkokeinot saaneet masennetuksi. Koetuksissa puhdistettuna säilyi se kalliina perintönä nouseville sukupolville. Jos moni vilpillinen siitä luopuikin, jäivät siihen kaikki todellisesti kääntyneet maailmalle todistamaan sen Herran voimasta, joka on heikoissa väkevä. Se yhtenäisyys, jota liike alkuaikoina kaipasi, syntyi ja vakaantumistaan vakaantui vähitellen, yhdistäen eri pitäjien heränneet lähemmäs toisiaan. Niinpä koottiin esim. Laitilassa rahoja Eurajoen käräjissä tuomittujen sakkojen maksamiseksi [Kertonut K. Heinikkala (18 96).].

"Auvaisten paavi", jonka kautta Satakunnan herännäisyys ensin oli eksynyt väärälle uralle, ei joutunut maallisen oikeuden tutkittavaksi. Jo suuren herätyksen alkaessa, joutui hän heränneittenkin silmissä epäluulon alaiseksi, menettäen ennenpitkää kokonaan heidän luottamuksensa. Hän kuoli maaliskuun 15 p:nä 1835 [Akiander III, 227.].

XVI.

Renqvist Svartholman linnassa.

Runsaammalla mitalla kuin kenellekään muulle Suomen herännäisyyden edustajalle mittasi maailma Renqvistille vihaa ja vainoa. Hänen kärsimyksensä Liperissä ja Porvoossa eivät hetkeksikään näy taivuttaneen viranomaisia edes sääliväisyyteen. Siihen aikaan, jolloin hän määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan, oli sekä kirkon että valtion johtavien henkilöiden mielipide niihin määrin häntä vastaan, että tuskin kukaan pappi Suomessa on semmoista vastenmielisyyttä saanut kokea. Renqvistin kärsimyksiä lisäämässä olivat Pohjois-Savon heränneitten hänen ykspuolisuuksiinsa nähden ankaran jyrkkä kanta. Hänen omat sanankuulijansa muistivat häntä kyllä rakkaudella, vaan heidän äänensä ei päässyt kauas kuulumaan. Sitä ilahuttavampaa on näin asiain ollen nähdä, että niitäkin kuitenkin löytyi, jotka julkisestikin rohkenivat tunnustaa Renqvistin ansioita ja häntä puolustaa. Yksi näitä oli J. Fr. Bergh. Jo Pälkjärvellä ollessaan esiintyi hän Renqvistin moittijoita vastaan, ja vaikkei viimemainittu, niinkuin tiedämme, sittemmin millään ehdolla taipunut ystävyyteen Paavo Ruotsalaisen kanssa, ei Bergh silti lakannut tuota sorrettua totuuden puolustajaa rakkaudella muistamasta ja arvostelemasta. Joskus sai Renqvist koetuksen kovimpina aikoina kokea myötätuntoisuutta semmoisiltakin henkilöiltä, joilta hänellä inhimillisesti nähden oli vähimmin syytä sitä odottaa. Hänen kiivaimpia vastustajiaan Liperissä oli muiden siellä asuvien henkilöiden kera ollut kapteeni H. B. Nilsson. Samoihin määrin kuin Renqvistin työn hedelmiä alkoi näkyä seurakunnassa, oli tämä rehellinen mies tullut huomaamaan, miten perusteettomat ja tunnottomat häntä vastaan tehdyt syytökset olivat. Muun ohessa oli väitetty, että tuo vihattu pappi oli yllyttänyt palkollisia isäntäväkeä vastaan muka kieltämällä heitä osoittamasta kuuliaisuutta muille kuin omille hengenheimolaisilleen. Omasta kokemuksestaan tuli Nilsson kuitenkin huomaamaan, ettei ainakaan tämä syytös ollut oikeutettu. Muutamat hänen alamaisistaan, jotka olivat tulleet mielenmuutokseen, tekivät nim. tehtävänsä sekä käyttäytyivät muutenkin paremmin kuin koskaan ennen, ollen muillekin mitä kiitettävimpänä esimerkkinä. Samaan johtopäätökseen tuli Nilsson vähitellen muidenkin Peranderin ja tämän ystävien Renqvististä levittämien huhujen ja kertomusten suhteen. Jonkun aikaa tunnollisen maailmanihmisen tavoin asiaa mietittyään, alkoi hän tutkia omaakin tilaansa Jumalan sanan valossa. Kun sitten Renqvist kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan vangittiin, ei hän enää voinut häneltä ajatuksiaan salata. Siitä alkaen oli hän hänen vilpitön ystävänsä, kristityn rakkaudella ottaen osaa hänen kärsimyksiinsä. Täysin vakuutettuna Renqvistin syyttömyydestä, päätti hänkin puolestaan koettaa tehdä voitavansa, saadaksensa kihlakunnanoikeuden tuomion ja tuomiokapitulin päätöksen hovioikeudessa kumotuiksi. Hän kirjoitti presidentti K. F. Rotkirchille kirjeen, joka, mitä tätä toimenpidettä vastaan semmoisenaan voitaneekaan muistuttaa, monesta syystä ansaitsee huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita: "— — — Useain tunnollisten kristittyjen kera tunnen minä Renqvistin hyvin. Vastoin sitä, mitä piispa häntä vastaan on lausunut, saatan heidän kanssaan todistaa, että hän on todellisesti jumalinen ja elämässään nuhteeton, rehellinen, hengellinen mies; hänen luonteensa on lempeä ja sävyisä ja hän on vapaa kaikesta hurmahenkisyydestä, haaveilusta ja vääräoppisuudesta, joilla nimillä piispa ja konsistoriumi ovat leimanneet hänen rukous- ja hartausharjoituksensa, joita he — ainoastaan he — ovat kutsuneet luvattomiksi. — — — Ykspuolisesti ja ilman päteviä syitä on piispa kääntynyt suorastaan Hänen Majesteettinsa Keisarin puoleen ja valheellisesti syyttänyt Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta y.m. sekä parooni R. H. Rehbinderin kautta saanut armollisen käskyn, että Renqvist papillista virantoimitusta varten oli siirrettävä Porvooseen konsistoriumin tarkastuksen alaiseksi. Mutta sensijaan määrättiin hän toimittamaan rehtorinvirkaa Porvoon koulussa ja erotettiin sittemmin, tottelemattomuudesta syytettynä, pappisviran toimittamisesta. Tämän päätöksen kumosi kuitenkin keis. Turun hovioikeus v. 1826, määräten konsistoriumin jälleen asettamaan Renqvistin papillisiin virkatoimiin. — — — Sittemmin sai piispa kenraalikuvernöörin luona aikaan, että Renqvist määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan 1 ass. ruplan palkalla päivässä sekä kiellettiin pistämästä jalkaansa linnan ulkopuolelle. — — — Missä löytyy se Suomen laki tahi asetus, joka kieltää papin kodissaan tahi muualla pitämästä rukousta yhdessä muiden ihmisten kanssa? Päinvastoin tulee hänen kirkkolain 12 luv. 1 §:n mukaan 'kehottaa kansaa joka päivä Jumalaa rukoilemaan sekä kodeissa että yleisesti seurakunnassa'. Ja kun piispa on uskaltanut itse keisarillisen valtaistuimen edessä syyttää Renqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta, sopisi ainakin toivoa, että hän olisi todistanut väitteensä konsistoriumin edessä pidetyn tutkinnon pöytäkirjalla. Mutta kun ei mihinkään semmoiseen toimenpiteeseen ole ryhdytty, niin ei kai piispa eikä konsistoriumi ole pitänytkään Renqvistiä harhaoppisena. Miten sopisikaan sitäpaitsi määrätä harhaoppisuudesta epäiltyä miestä saarnaajaksi vangeille? Eikö heidän sielujaan pidetä yhtä kalliisti lunastettuina kuin muiden ihmisten, koska ainoastaan heille tahdotaan antaa vääräoppinen sielunpaimen? Koko menettely Renqvistiä vastaan näyttää todistavan, ettei tarkoitus ole ollut muu kuin viattoman miehen häväiseminen sekä hallitsijan että yleisön edessä ja hänen syöksemisensä ainaiseen onnettomuuteen". [Akiander VII, 79, 179-181.]

Mutta jos, niinkuin tämäkin kirje selvään osoittaa, Renqvistillä oli ystäviäkin, niin eivät vallanpitäjät taipuneet mieltänsä muuttamaan. Ei edes hävetty kieltää totuutta, jos hän itse tahi joku hänen puolustajistaan valitti sitä luonnottoman kovaa kohtaloa, jonka alaisena hän Svartholmassa oli. Niinpä sai Renqvist, joka valtiosihteerille ja kenraalikuvernöörille osoitetuissa kirjoituksissa talvella v. 1827 oli pyytänyt vapautusta vankeudestaan, tuomiokapitulilta ankarat nuhteet siitä, että hän, käyttämättä edes viimemainitun viraston välitystä, suoraan oli uskaltanut kääntyä noiden ylhäisten herrojen puoleen, jota paitsi hänelle huomautettiin, että hän muka oli perättömiä väittänyt, sanoessaan olevansa vankina. Mutta Porvoon piispan tietysti sopi kirjoittaa hänestä mitä hyvänsä vaikka keisarille! Näistä turhista yrityksistään kirjoitti Renqvist K. Ranckenille, jolta hän samaan aikaan oli saanut myötätuntoisen ja kristillistä rakkautta uhkuvan kirjeen. Tälle jalomieliselle ystävälleen lähetti hän myöskin jäljennöksen valituksestaan Vaasan hovioikeuteen. Se sisältää muun ohessa tarkan kertomuksen hänen virkatoimistaan Liperissä, joiden hän toivoo osoittavan, miten syyttömästi häntä oli tuomittu. Yllämainitussa kirjeessään Ranckenille sanoo Renqvist tämän valituksen venyneen niin pitkäksi siitä syystä, ettei hän ollut tottunut lyhemmässä muodossa ajatuksiaan ilmaisemaan, sekä että hän sitäpaitsi oli tahtonut antaa hovioikeudelle niin täydellisen selvityksen kuin suinkin kaikista kysymyksessä olevaan oikeusjuttuun kuuluvista asianhaaroista [Akiander VII, 182.]. Kun ottaa huomioon, että Renqvist lakimiesten apua käyttämättä oli tämän valituksen kirjoittanut, täytyy myöntää, ettei se ole huonosti kirjoitettu. Sama on tunnustettava muistakin hänen tätä pitkää oikeusjuttua koskevista kirjoituksistaan, jos kohta niitä, samoinkuin hänen kirjojaan, haittaa kirjoitustavan pitkäveteisyys.

Joulukuun 11 p:nä 1827 julisti Vaasan hovioikeus päätöksensä. Kihlakunnanoikeuden ja tuomiokapitulin Renqvistille tuomitsemiin rangaistuksiin, joita muutoin ainoastaan yksityiskohdissa vähän muutettiin, lisäsi ensinmainittu oikeus yhden vuoden virkaeron. Ennen suoritettujen kulujen lisäksi nousivat sakot ja muut kustannukset hovioikeuden päätöksen mukaan noin 93 hop. rupl. [Akiander VII, 175-179.] Ei sovi kummastella tätä silloisesta yleisestä katsantotavasta ja vallitsevan lain puustavillisesta käsittämisestä riippuvaa päätöstä. Kun kerran kirkollisen vallan edustajat olivat antaneet Renqvististä sen todistuksen, että hän törkeällä tavalla oli rikkonut kirkon säädettyä järjestystä, vieläpä sen tunnustusta ja oppiakin vastaan, on se päinvastoin ajan oloihin nähden varsin luonnollinen. Mutta sitä ei voi sanoa piispa Molanderin ja hänen tuomiokapitulinsa käytöksestä Renqvistiä vastaan. Se on ja tulee aina olemaan häpeäpilkkuna tämän virkakunnan asiakirjoissa.

Jo ylioppilaana oli Renqvist alottanut sitä huomattavaa kirjallista tointa, josta maamme uskonnollisen kirjallisuuden historia tietää niin paljon kertoa [Renqvistin kirjoista katso: P. Poutiainen, H. Renqvist Sortavalan kappalaisena 17-18 ja Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1547-1877.]. Niinpä oli hän mukailemalla ruotsinkielestä suomeksi kääntänyt ja julkaissut v. 1816 Turussa "Pro fide et christianismo"-seuran ensimmäisen kirjan "Ystävällinen varoitus huolimattomille syntisille". Tämän mukaelman nimenä on "Varoitussana suruttomille syntisille". Hänen seuraavana vuonna valmistunutta Lavaterin rukouskirjan käännöstään ei Porvoon tuomiokapituli hyväksynyt painettavaksi, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] "koska se sekä kielen puolesta että muissakin suhteissa oli sangen virheellinen", mutta sensijaan sai hän samana vuonna luvan painattaa kääntämänsä Spangenbergin "Syntein anteeksiantamisesta", joka ilmestyi Turussa (1817). Tämänkin kirjan kustansi Renqvist itse. Ihmeteltävä on todellakin hänen väsymätön ahkeruutensa tälläkin alalla. V. 1820 ilmestyi hänen toimestaan Turussa suomenkielellä Terstegenin "Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys", 1822, J. Janewayn "Seitsemän nuoren lapsen kääntyminen", 1825, E. Vallströmin saarna "Herran kostonaika syntiselle kansalle tarjona" sekä Hagerupin "Pyhäin marttyyrein uskon ja kärsivällisyyden esimerkit".

Yhä suuremmalla ahkeruudella jatkoi Renqvist, Svartholmaan siirryttyään, kirjailijatointaan. Monen raskaan ajatuksen karkoitti hän mielestään ja monen kiusauksen painoi hän alas, tutkiessaan niitä vakaita uskonnollisia kirjoja, joita hän täällä, heräjävän kansansa parasta aina yhtä uskollisesti tarkoittaen, suomensi. Näistä ovat seuraavat huomattavimmat: Terstegenin "Selitys uskosta ja vanhurskaaksi tekemisestä", painettu Turussa 1826; "Pieni Kempi eli lyhykäiset opetukset ja rukoukset pienille ja yksinkertaisille, Viipurissa 1829"; A. Fritschin "Kristuksen rakkauden hartaat tutkistelemiset, Turussa 1829"; Sturmin "Aamu- ja ehtoohartauden harjoituksia kunakin päivänä viikossa, Viipurissa 1830"; R. Lucaksen "Päiväkirja eli kristityn ajatukset kunakin päivänä kuukaudessa, Porvoossa 1830"; "Huutavan ääni korvessa, Helsingissä 1833" sekä Bernières-Louvignyn "Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa, Viipurissa 1834". Minkälaista uskonnollista kirjallisuutta Renqvist rakasti, näkyy selvästi mainituista kirjoista. Eniten mieltynyt hän kuitenkin oli paitsi raamattuun Arndtin kirjoihin [Renqvistin kirjevaihto G. Monellin kanssa, josta vasta enemmän.]. Eikä kummallista, sillä jos kukaan, oli niiden tekijä rukouksen mies. Sentähden oli Renqvist jo varhain ryhtynyt suomentamaan hänen teostaan "Totisesta kristillisyydestä". Käännös valmistui talvella v. 1827. Renqvist oli lähettänyt sen painettavaksi Turkuun, ja painattamistyötä oli jo alotettu, kun kaupungin s.v. sattunut suuri tulipalo toistaiseksi teki hankkeen tyhjäksi. Painettu osa, ensimmäinen kirja, ja koko käsikirjoitus joutuivat liekkien uhriksi. Tieto siitä kohtalosta, jonka alaiseksi tuo hänen paljon vaivaa kysynyt työnsä oli joutunut, olisi koskenut häneen kipeästi, ellei hän samaan aikaan olisi saanut muutamia hyvinkin kehottavia kirjeitä. Kauppias Ilvan Raumalla, jota ei Renqvist silloin vielä tuntenut, oli Juhana Dahlbergin luona mielihyvällä lukenut "Totisen kristillisyyden" 1:sen kirjan käännöstä, jonka viimemainittu ennen Turun tulipaloa oli ehtinyt hankkia itselleen. Kiittäen Renqvistiä suomennoksesta, lähetti hän hänelle kirjeensä mukana 18 riksiä kehotukseksi työtä jatkamaan. Jonkun ajan kuluttua sai Renqvist samalta jalomieliseltä henkilöltä paitsi tuota Dahlbergin omistamaa palaneen kirjan ehkä ainoaa jälelläolevaa kappaletta, toisen rahalähetyksen, 250 riksiä. Yhtä suuren summan lähetti hänelle juuri samaan aikaan Salomon Häkkänen Mäntyharjulta ja Liperistä talollinen I. Sohlman 100 ass. ruplaa. Tämmöiset kehotukset eivät olleet vähäarvoisia Renqvistille. Raha-avun tarpeellisuudesta puhumattakaan antoivat ne hänelle uutta rohkeutta työtään jatkamaan. Myöskin kirjapainojen omistajat osoittivat hänelle suosiollisuutta odottamalla maksua, kunnes Renqvist kirjojen myymisellä ehti saada rahoja kokoon [Akiander VII, 81-82.]. Eikä tarvinnut heidän sitäpaitsi ylimalkaan kauan odottaakaan. Sen ajan oloihin nähden ostettiin Renqvistin kirjoja jo ensi aikoinakin paljon, joka näkyy siitäkin, että esim. "Pyhäin marttyyrien uskon ja kärsivällisyyden esimerkit" painettiin uudestaan 1829, "Seitsemän lapsen kääntyminen" ja "Pieni Kempi" 1833, "Herran kostonaika" ja "Ystävällinen varoitus huolimattomille syntisille" sekä "Huutavan ääni korvessa" 1835.

Paitsi käännöksiä ryhtyi Renqvist jo Svartholmassa ollessaan alkuperäisiäkin kirjoja kirjoittamaan. V. 1830 ilmestyi painosta "Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo", alkuansa saarna, jonka hän oli pitänyt ja sittemmin lisäyksillä varustettuna jo ennen 1827 Turkuun painettavaksi lähettänyt. Tämäkin kirja joutui liekkien uhriksi, vaan siitäkin oli J. Dahlberg sitä ennen ehtinyt ostaa yhden kappaleen, jonka Ilvan Arndtin 1:sen kirjan pelastuneen kappaleen kera niinikään lähetti Renqvistille uuden painoksen toimittamista varten. Kolmas painos tästä kirjasesta ilmestyi 1834. Svartholmassa ollessaan Renqvist myöskin kirjoitti "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" nimisen kirjan. Se painettiin 1835. Luultavasti sai hän sen kirjoittamiseen lähinnä aihetta Salomon Häkkäsen käynnistä Svartholmassa sekä kirjevaihdostaan J. Fr. Berghin kanssa vuosina 1828-34 [Akiander VII, 193-200.]. Edellisellä ei näet ollut sama orjallinen käsitys rukouksen ajasta ja ulkomuodosta kuin Renqvistillä, ja vapaampaa kantaa edusti myöskin Bergh. Hellän ystävällinen näkyy muutoin molempain viimemainittujen suhde toisiinsa näihin aikoihin olleen. Erimielisyyttä oppiin nähden, varsinkin rukouksen harjoittamisen suhteen, oli kyllä olemassa heidän välillään, vaan tämä ei estänyt heitä avomielisyydellä ja luottamuksella avaamasta sydämmiään toisillensa. Bergh kirjoitti Renqvistille kiusauksistaan ja taisteluistaan, ja lohduttaen kehotti tämä häntä turvaamaan Jumalan armoon, muun ohessa lausuen: "Joka niin tuntee itsensä ja syntinsä kuin sinä nyt, kuten kirjeestäsi näkyy, häntä vastaan, sanoo Vilcock, ei löydy koko raamatussa ainoatakaan kovaa sanaa". Sitä vain Renqvist oudoksui, ettei tuo hänen herännyt ystävänsä ollut yhtä mieltä hänen kanssaan rukouksen harjoittamisen suhteen. Viitaten omaan kokemukseensa, sanoo hän vasta siitä ajasta, jolloin hän alkoi ahkerammin rukoilla, löytäneensä lepoa sydämmelleen, eikä sittemmin muulla tavoin koskaan saaneensa kokea Herran rauhaa. Ja puhuen Berghin kiusauksista ja taisteluista, kirjoittaa hän: "Rakas veli, minun täytyy sinulle sanoa, ettet milloinkaan löydä oikeata rauhaa sydämmessäsi, niinkauan kuin pelkäät rukousharjoitusta". Tässä hengessä on Renqvistin "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" kirjoitettu. Mitä siinä on ykspuolista ja kaavaan vaativaa, se ei riipu väärästä katsantotavasta häneen itseen nähden, sillä hän eli ja hänen tarvitsi elää tuommoista alituista rukouselämää. Hänen rukouksensa ulkomuotokin oli alituisen harjoituksen kautta tullut hänelle niihin määrin rakkaaksi, ettei hän voinut sitä itse asiasta erottaa. Renqvistin omalle hengelliselle elämälle tuo ei tuottanut vaaraa, sillä siksi vilpitöntä ja sydämmen välittömästä tarpeesta lähtenyttä oli hänen rukouksensa, mutta muille säädettynä ohjeena sisältää kirja monien hyvien opetusten kera erehdyttäviäkin neuvoja. Renqvist ei ajatellut sitä, että rukouselämäkin, samoinkuin hengellisen elämän ilmiöt yleensä, on monenlaista ja että se, jos se saa vapaasti kehittyä, luo itselleen monenkaltaisia muotoja. Hän epäili kaikkia, jotka eivät ehdottomasti noudattaneet hänen tapaansa. Joka tarkkaamalla lukee hänen kysymyksessä olevaa kirjaansa, huomaa jo siinä tätä ykspuolisuutta. Mutta vastustajain tuomiot Renqvistin "tekopyhyydestä" eivät silti olleet oikeutetut. He eivät ottaneet huomioon, että hänenkin katsantotapansa oli kovien taistelujen kautta saavutettua, ja arvostelivat hänen vaikuttimiaan väärin. Ei ainakaan "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" anna aihetta epäilemään sen tekijää tekopyhyydestä.

Sielunpaimenena Svartholmassa tuli Renqvist vielä selvemmin kuin ennen näkemään väkijuomien käyttämisen surkeita seurauksia [Kertonut (1896) Sortavalassa Jaakko Lemberg, joka renkinä oli Renqvistiä palvellut.] Moni noista hänen onnettomista sanankuulijoistaan oli juuri siten ensin joutunut rikoksen tielle. Kuten tiedämme, oli Renqvist jo Liperissä ollessaan saarnoillaan ja seurapuheillaan taistellut tätä syntiä vastaan. Tätä taistelua tahtoi hän jatkaa, ja sentähden ryhtyi hän kirjoittamaan kirjaa väkijuomien turmiollisuudesta. Se painettiin Helsingissä 1835 nimellä "Viinan kauhistus". Kirja puhuu väkijuomien kohtuullisenkin nauttimisen vaaroista sekä terveydelle että varsinkin siveellisessä suhteessa. Vastustaen viinan senaikuista yleistä polttamista ja kaupitsemista, vetää hän juoppouden ja sen seuraukset Jumalan sanan tuomion eteen, pyytäen herättää ihmisiä tätä vaaraa näkemään ja vastustamaan. Arvaamattoman paljon hyvää hän tällä kirjallaan on vaikuttanut, varsinkin niillä seuduin, joissa hänen uskonnollista katsantotapaansa kannatettiin ja hänen kirjojaan luettiin. Alallaan on se ensimmäinen suomenkielellä ja etenkin siitä syystä huomattava.

Ei ollut se seurakunta, jonka sielunpaimeneksi Renqvist Svartholmaan siirryttyään rupesi, miellyttävän näköinen eikä omiaan hänessä suuria toiveita herättämään. Kuuliaisena sen Herran käskylle, joka "tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut on", ryhtyi hän kuitenkin samalla ahkeruudella kuin ennenkin tätä paimenvirkaansa hoitamaan. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin hänen työnsä hedelmiä jo alkoi näkyä. Vankien sydämmet avautuivat Renqvistin herätyshuudoille, moni nöyrtyi hänen rukoustensa kautta itse armoa kerjäämään, alkaen elää sitä elämää, joka ylhäältä on. Tunnetuin näistä on Jaakko Eveli Vähästäkyröstä, joka, päästyään vapaaksi vankeudestaan, myyjänä levitteli Renqvistin kirjoja Suupohjassa. Myöskin useat vankien tuttavista ja sukulaisista, jotka kävivät heitä tapaamassa, heräsivät Svartholman papin puheista sielunsa tilaa miettimään, puhuivat hänestä kotiseuduillaan ja levittivät hänen kirjojaan. Täten alkoivat heränneet niillä tienoin, missä maanala jo ennen oli valmistettu Renqvistin käsitykselle rukouksen harjoittamisesta, pitämään häntä hengellisenä oppi-isänään. Jo hänen Svartholmassa ollessaan tunnustivat hänet siksi, paitsi hänen entisiä sanankuulijoitaan Liperissä, Satakunnan heränneet sekä Salomon Häkkäsen ja Margareetta Högmanin opetuslapset.

Yhdeksän ja puoli vuotta oli Renqvist Svartholmassa, nöyrästi kärsien mitä Herra hänelle oli kärsittäväksi määrännyt. Ei tyytymätöntä sanaa löydy niissä kirjeissä, jotka hän täältä "Patmoksestaan", joksi hän vankilaansa ennenmainitussa kirjeessään K. Ranckenille nimittää, ystävilleen kirjoitti. Rukouksetta ei semmoista voittoa saavuteta, tekopyhyydellä ei semmoisia kiusauksia ja vaivoja kestetä. Ei tuo maailman silmissä suurta ole, vaan sitä suuruutta ei Renqvist pyytänytkään.

V. 1835 sai Renqvist vaalisijan Sortavalan kappalaisenvirkaan. Pääsiäisaikana s.v. lähti hän vaalimatkalleen. Pitkänäperjantaina saapui hän Uukuniemen pitäjään kuuluvaan Latvajärven kylään. Siellä olevassa kievarissa ei löytynyt muuta huonetta kuin yhteinen pirtti. Sisälle tultuaan, lausui Renqvist muutamille pirtissä oleville henkilöille: "Koska tämä hetki on niin kallis, niin nöyrtykäämme rukoillen Jumalan eteen", jonka jälkeen hän polvistui ja piti lyhyen rukouksen saapuvilla olevien kanssa. Siinäkin talossa, missä hän Sortavalaan päästyään asui, piti hän muutamien hänen luoksensa saapuneiden pyynnöstä lyhyen hartaushetken. Matkallaan hän myöskin kerjäläisille, jotka häneltä almuja pyysivät, jakoi kirjojaan. Ei luulisi suurimmankaan virkainnon pystyneen tähän iskemään, jos asia koskikin Henrik Renqvistiä. Svartholmaan palattuaan, sai tämä kuitenkin tietää, että Sortavalan järjestysmies oli ilmoittanut tuomiokapitulille hänen matkallaan pitäneen "luvattomia kokouksia", kaupinneen kirjoja sekä keränneen itselleen ääniä. Siinä selityksessä, jonka Renqvist tuomiokapitulin vaatimuksesta asiasta antoi, käsittelee hän lyhyesti näitä häntä vastaan jälleen tehtyjä syytöksiä, vedoten esimiestensä maltilliseen ja kristilliseen arvosteluun. Sairauden tähden ei piispa Molander ollut saapuvilla siinä tuomiokapitulin istunnossa, jossa asiaa käsiteltiin. Tuskin olisi kuitenkaan hänkään vaatinut rangaistusta Renqvistille tuommoisen ilmiannon johdosta. Tuomiokapituli "ei katsonut syytetyn menetelleen pappisvalaa vastaan eikä myöskään tehneen itseänsä syypääksi äänten keräilemiseen, jonka vuoksi hän oli säilytettävä vaalisijallaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Heinäkuun 29 p:nä 1835 sai Renqvist valtakirjan Sortavalan kappalaisen virkaan. Hän oli silloin 46 vuoden ikäinen.

XVII.

Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.

Helmikuun 2 p:nä 1812 kirjoitettiin Turun yliopiston nimikirjaan 14 vuotiaan Jonas Laguksen nimi. Hän oli syntynyt tammikuun 23 p:nä 1798 Kurikassa, missä isänsä, Niilo Lagus, siihen aikaan oli kappalaisena. Äitinsä nimi oli Saara Elisabet Forsman. Hänen harvinaisen rikkaat luonnonlahjansa, joista kauneudenaisti, etenkin taipumus runouteen, ehkä oli huomattavin, olivat saaneet herätystä ja kehitystä huolellisen kasvatuksen kautta kodissa. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Lagus ei ollut kuin 9 vuoden ikäinen, kun hän ihastuksella luki Vergiliuksen runoja. Myöskin Ruotsin etevimpien runoilijain teoksiin tutustui hän jo kodissaan, itsekin siihen aikaan sepitellen pieniä runoja. Tultuaan ylioppilaaksi hyvillä tiedoilla, joita hän isänsä ohjaamana oli itselleen hankkinut, alkoi Lagus tutkia sekä vanhaa klassillista että uudenaikaista kirjallisuutta, perehtyen saksalaisten ja ranskalaisten kirjailijain teoksiin, vieläpä lukien vähän englanninkielisiäkin kirjoja. Isänsä oli toivonut hänestä pappia, vaan tuolle uralle hän ei vielä tahtonut eikä ikänsä tähden voinutkaan antautua. Päinvastoin tuntui papinvirka hänestä vastenmieliseltä. Kun hän sitä ajatteli, laskeusi synkkiä varjoja siihen runouden viehättävään maailmaan, jossa hän siihen aikaan oleskeli, ja täytti hänen sydämmensä salaisella pelvolla. Ei ymmärtänyt Lagus silloin, että tuo pelko tuli pyhältä Jumalalta, eikä tiennyt hän, että sama Jumala häntä armahtaen etsi silloinkin, kun hän, isänsä kuoltua v. 1816, äitinsä, sisarustensa ja toveriensa hartaita kehotuksia noudattaen, päätti ruveta papiksi, vaikkei hänellä siihen ollut mitään sisällistä kutsumusta. Arkkipiispa Tengströmin välityksestä — hän oli ollut hänen isänsä läheinen tuttava — vihittiin hän papiksi jo kesäkuun 11 p:nä 1817, vaikkei hän vielä ollut laillista ikää saavuttanut [Akiander VI, 212.]. Tästä syystä merkittiin virallisissa asiakirjoissa v. 1796 hänen syntymävuodekseen, vaikka hän, kuten tiedämme, oli syntynyt 2 vuotta myöhemmin. [Katso esim. Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift.]

Tiedämme, millainen papiksi aikovien ylioppilasten käsitys heidän tulevista tehtävistään siihen aikaan ylimalkaan oli. Missä mielessä Lagus oli tähän virkaan valmistaunut ja minkälaisia ohjeita hän oli saanut, kuvaa hän itse seuraavin sanoin: [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 42: "En ung lärares återblick på sina första presteår."] "Että olin hyvä kristitty, sitä eivät opettajani, seuratoverini enkä itse epäillyt, me kun kaikki pidimme tosi kristillisyytenä sitä pakanallista hyvettä, joka pidättäikse kaikista törkeistä synninpurkauksista, omin voimin ahkeroitsee täydellisyyden saavuttamista, ja jonka lähteenä on ylpeys, joka kauniimmalla nimellä kutsutaan ambitsiooniksi. Ne luennot ja harjoitukset, joihin yliopistossa otin osaa, eivät missään suhteessa järkähyttäneet sitä hyvää ajatusta sieluni tilasta, jonka kääntymättömässä mielessäni olin itselleni muodostanut, enkä myöskään saanut mitään oikeata opetusta siitä, millaisen Jesuksen oikean opetuslapsen tulisi olla". — Papiksi tultuaan, määrättiin Lagus Vöyrin v.t. kirkkoherran ja kappalaisen H. Vegeliuksen apulaiseksi [Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift.]. Samoinkuin seudun muut papit, oli tämä suruton mies. Seudun seuraelämä, johon papit ahkeraan ottivat osaa, ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan Lagusta miettimään paimenviran vakaita tehtäviä. Sunnuntai-illat käytettiin seurusteluun seurakunnan säätyhenkilöiden kanssa, jolloin tavallisesti lyötiin korttia, tanssittiin, juotiin y.m. eikä opettajain elämä millään tavoin eronnut maailmanlasten tavoista, niin että yhtä usein näin harmaahapsiset pelipöydän ääressä kuin nuoremmat tanssissa ja näytelmissä kertoo Lagus itse yllämainitussa kirjoituksessaan. Tuo ei häntä loukannut, hän oli kuin muutkin, sydän täynnä tämän maailman iloa. Miellyttävällä ja hienolla käytöksellään voitti hän kaikkien sydämmet, ja hänen saarnojaan kiitettiin erinomaisen hyviksi ja kauniiksi [Tidningar i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.]. Tällä tavoin kului pari vuotta, kunnes Jumala erään valtaavan tapahtuman kautta mursi hänen sydämmensä. Laguksen oma kaunis kertomus tästä tapahtumasta kuuluu: [Tidningar i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.] "Eräänä kesäpäivänä, kun useain pappien ja säätyläisten kanssa olimme kokoontuneina n.s. huvia eli ajanviettoa varten, ilmoitettiin, että oli tultu pappia sairaan luo hakemaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuo toimitus sattui mitä sopimattomimpaan aikaan, mutta jonkun täytyi kuitenkin lähteä; ja, lähemmin tuumittua, arveltiin tehtävää minun velvollisuudekseni. Kun matka oli pitkä eikä minulla ollut toivoa palatessani enää tavata ystäviä kokoontuneina, päätin viipyä vielä jonkun ajan, nauttiakseni seuran hupaisuudesta. Vihdoin lähdin kuitenkin matkalle hiukan allapäin ja salaisella mielipahalla. Talonpoika, joka minua oli saattamassa, oli vanhanpuolinen, vakaan ja nöyrän näköinen mies. Emme olleet ehtineet pitkälle taipaleella, ennenkuin hän antautui keskusteluun minun kanssani, alkaen kertoa sairaan tilasta ja niistä kovista kiusauksista, jonka alaisena hän oli. Tämän ohessa viittasi hän siihen, että opettajan hengellistä kokemusta paraiten tutkitaan tämmöisissä tilaisuuksissa sekä että tuon ahdistetun sielun oikea neuvominen ja lohduttaminen olisi hyvin tärkeää. Alussa en paljon ensinkään tarkannut hänen puhettaan, vaan kysyin kuitenkin vihdoin, mikä kiusaus sairasta vaivasi. Siihen vastasi talonpoika: 'Sairas on terveenä ollessaan Jumalan armosta tullut elävään uskoon ja yhteyteen Vapahtajansa kanssa, mutta on nyt sairastunut äkkinäiseen ja kovaan, hourion seuraamaan tautiin. Jälleen selvittyään ja päästyään täyteen ymmärrykseen, on hämmästys vallannut hänet eikä häntä voi lohduttaa, sillä hän pitää itsensä armosta langenneena ja luulee joutuvansa ijankaikkiseen onnettomuuteen. Mikäli olen ymmärtänyt ja voinut, olen kyllä koettanut häntä neuvoa, mutta hän ei näy ensinkään saattavan lohdutusta vastaanottaa. Eikö olisi parasta, että herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi, näyttäisi hänelle, miten hän on joutunut tälle harhatielle, ja hänelle selvittäisi armontilan tuntomerkit, jommoisina nämä kiusausten aikana ilmenevät, sekä sitä eroitusta, joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä; siten saattaisi hän ehkä helpoimmin käsittää oman sisällisen tilansa ja ettei hän olekaan niin suuressa vaarassa, kuin hän itse luulee'. Seurasi pitkä vaitiolo. Huomasin että matkakumppanillani oli tietoja, joita minulta kerrassaan puuttui, näin että kunniani, arvoni, tietoni olivat joutuneet auttamattomaan vaaraan ja ettei minulla ollut pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Sairaasta luulin kyllä jollakin tavoin suoriutuvani antamalla hänelle sitä löysää lohdutusta, jota olin jakanut niille, jotka eivät sitä milloinkaan olleet kaivanneet; mutta tuota matkakumppaniani, joka ilmaisi kokemuksia, joista en minä eivätkä saarnakirjojeni tekijät olleet untakaan nähneet, häntä en voinut välttää, sen huomasin. Se vakaa ja varma ääni, jolla mies noista asioista puhui, vaikutti etten uskaltanut suoraan sanoa kaikkea tuota haaveiluksi ja hulluudeksi, sitä vähemmin koska joskus eräästä vanhasta jumaluusopillisesta kirjasesta olin lukenut näistä minulle tuntemattomista asioista. Lausuntoani kauan odotettuaan sekä luultavasti epäillen, että tosi kristillisyys oli minulle ventovieras asia, kysyi talonpoika sävyisästi, mikä oli ollut herätykseni ensimmäisenä vaikuttimena ja millä tavoin olin tullut yhteyteen Vapahtajani kanssa. Nyt, ajattelin, täytyy minun pysyä suorana ja torjua luotani tuo nenäkäs ihminen. 'Sinua, talonpoika, ei tämä koske', oli vastaukseni. 'Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut, siinä kylliksi'. Sävyisästi vastasi talonpoika: 'Antakaa anteeksi, herra, en minä tahtonut teitä loukata; mielelläni tunnustan myös halpuuteni ja puutteeni. Vaan yksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki, jotka ovat tulleet oikeiksi kristityiksi, olisivat niiden ihmisten kaltaiset, jotka yhdessä ovat kulkeneet haaksirikkoon joutuneella laivalla ja suurella hengenvaaralla, yksi yhdellä toinen toisella tavalla, pelastuneet ja päässeet rantaan; olen sentähden arvellut, ettei kuningas paheksuisi, jos hänen kanssaan samassa vaarassa ollut kerjäläinen kysyisi häneltä, kuinka ja millä keinoin hän pelastui'. Sitten vaikeni talonpoika, ja minäkin vaikenin hänen sanojensa totuuden iskemänä. Loppumatkan käytin oppineen puheen miettimiseen, jolla perille päästyäni aijoin pelastaa kunniani. Paikalle saavuttuani ja astuttuani sairaan huoneeseen, näin miehen makaavan vuoteella, kuoleman kalpea leima kasvoissaan, silmät tuijottaen ja rinta raskaasti koristen. Samassa silmänräpäyksessä heitti hän henkensä. Särkeviä olivat hänen vaimonsa ja lastensa valitushuudot, ja moittien nuhtelivat he kyytimiestäni hänen viipymisestään. 'Olihan tuo kauheata, ettei hän saanut pappia puhutella, kun hän sitä niin hartaasti toivoi', sanoi itkien yksi lapsista. 'En ole minä siihen syypää', vastasi talonpoika. 'Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt, minkä olen voinut'. Eräs vanhanpuoleinen mies, joka seisoi kuolleen vuoteen ääressä, lausui, minuun tuikeasti katsoen, kuultavasti: 'Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee'. Liikkumattomana seisoin siinä kuni kivettyneenä, aivan kuin kadotettu olento; hämmästys ja kauhu valtasivat sieluni. Tunsin itseni kaksinkertaisesti rikokselliseksi. Huolimattomuudessani en ollut hankkinut itselleni kokemuksia ja tietoja, joilla olisin voinut vainajaa hyödyttää, ja kevytmielisen huvin tähden olin laiminlyönyt velvollisuuteni ja tullut liian myöhään. Minä kauhistuin, kun omatuntoni soimaten todisti, että vainaja, joka tuossa kylmänä lepäsi, jo oli minua syyttämässä Jumalan edessä. Levottomuuttani lisäämässä olivat nuo haikeat valitushuudot, mitkä ympärilläni kaikuivat, ja luultavasti olisin vaipunut lattialle, jollei saattomieheni olisi tarttunut käteeni, lausuen: 'Lähtekäämme'. Sen teimmekin. Nyt oli ylpeyteni masentunut; kauhistuin itseäni, ja kyynelvirta tulvasi silmistäni. Talonpoika huomasi tämän ja alkoi lempein sanoin minulle selvittää hengellistä sokeuttani ja onnetonta tilaani, tehden tuota niin vakuuttavalla ja selvällä tavalla, etten muuta voinut kuin sydämmestäni tunnustaa, että hän oli oikeassa. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän minulle sen tien, joka vie elämään, sellaisena kuin sittemmin olen sen raamatusta löytänyt, teki tyhjäksi oman vanhurskauteni ja näytti minulle sen vanhurskauden, joka ainoana Jumalalle kelpaa. Tästä hetkestä alkaen liityin hellällä ystävyydellä tähän kristittyyn mieheen, jota Jumala siitä olen aina vakuutettu — oli käyttänyt aseenaan minun pelastuksekseni, ja jonka puheista, seurasta ja kokemuksesta olen niittänyt paljon siunausta. — Myöhään illalla, masentuneena ja alakuloisena, palasin tältä unohtumattomalta matkalta. Koko yön häilyi kuolleen miehen kuva silmieni edessä, pidin itseäni hänen murhaajanaan ja tunsin itseni rauhattomaksi maailmassa. Rupesin rukoilemaan ja huomasin, että se tyhjä suun puhe, jota siihen asti olin rukouksena pitänyt, oli ollut Jumalan pilkkaamista. Muistiini tulivat eletyt elämänpäiväni, ei lempeän ja ystävällisen näköisinä, jommoisiksi mielikuvitukseni ne ennen oli sielulleni kuvaellut; ei — vaan ne esiintyivät nyt ankarina ja uhkaavina syyttäjinä. Niin kaukana kuin muistini saattoi johdattaa minua elettyä aikaa tarkastamaan, näin jo lapsuuteni leikeissä ylpeyttä, syntiä ja pahuutta sydämmessäni, ja etenkin koskivat minuun kipeästi perin väärä opetustapani, hengettömät saarnani ja huolimattomat käyntini sairasten luona, joiden kautta olin syössyt niin monen sieluraukan perikatoon. Oi, raskaana taakkana laskeutui tämä tietoisuus päälleni ja koko olentoni vapisi tuskasta. Rukoilin Jumalalta armoa ja rauhaa; mutta ijankaikkinen viisaus näki hyväksi vasta myöhempänä aikana suoda minulle sitä lepoa, jota Jesuksen sovinnon osallisuus antaa. Kiitetty olkoon hänen nimensä ijankaikkisesti!"

Se mies, joka saattoi Lagusta tuolla hänelle tärkeällä matkalla, oli nimeltään Simona Kannus[Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]. Muutoin osoittaa tämä tapahtuma, että näillä tienoin kansassa ainakin siellä täällä löytyi syvällistäkin kristillisyyttä, jota 18 vuosisadalla Suupohjassa syntyneet hurmahenkiset uskonnolliset liikkeet eivät olleet voineet turmella. Herättyään synnin unesta, ei Laguksen siis tarvinnut aivan kuuroille korville Herralta saatua uskoaan julistaa. Kansan keskuudesta löysi hän heti alussa niitäkin, joista tuommoinen puhe ei tuntunut oudolta. Näihin hän liittyi koko lämpimän sydämmensä rakkaudella, lähestymistään lähestyen kansan syviä rivejä, joissa hän myöhempinä aikoina oli niin suuria vaikuttava. Seurustelussa Vöyrin heränneitten kanssa saavutti hän paljon hengellistä kokemusta sekä sai tämän ohessa vapaasti kehittää tuota erinomaista luonnollista suoruutta, joka on hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä. "Vöyriläiset" lausui hän vielä vanhoilla päivillään "ovat rehellistä kansaa; kun he tarkoittavat: tiedä huutia, niin myös suoraan sen sanovat". [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]

V. 1823 tuli K. F. Stenbäck Vöyrin kirkkoherraksi [Chydenius, Matrikel.]. Hänen apulaisenaan jatkoi Lagus, jonka mielenmuutos oli tapahtunut noin v. 1821, [Kertonut asessori K. A. Malmberg.] työtään seurakunnassa. Paljon vastenmielisyyttä ja moitetta sai hän osakseen seudun papiston puolelta. Häntä ei enää kiitetty miellyttäväksi seuramieheksi, kuten ennen, ja hänen ankaran jyrkkiä saarnojaan arvosteltiin liioittelevan haaveilijan puheiksi. Huomattavampia selkkauksia Laguksen ja hänen virkakumppaniensa välillä ei kuitenkaan hänen Vöyrissä ollessaan vielä syntynyt. Stenbäckin herttaisessa perheessä kohdeltiin häntä jo siihen aikaan ystävällisesti, samoinkuin seurakunnan kappalaisen, ennenmainitun Vegeliuksen kodissa, johon hän oli vielä likeisemmässä suhteessa. Hän oli nimittäin naimisissa viimemainitun kasvattityttären Lovisa Eleonora von Essenin kanssa. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Mutta mitään kannatusta sen elävähenkisen, uutta aikaa luovan kristillisyyden levittämisessä, jonka ensimmäisenä tienraivaajana Pohjanmaalla hän oli, ei hän näiltäkään virkaveljiltään saanut. Päinvastoin hekin monesti jyrkästi vastustivat hänen kuollutta puhdasoppisuutta vastaan tähdättyä taisteluaan totuuden puolesta. Jos omatunto ehkä monestikin todisti tätä heidän menettelytapaansa vastaan, estivät oma mukavuus ja ihmispelko heitä murtamasta vanhojen ennakkoluulojen siteitä ja antaumasta Suomen Siionille koittavan uuden ajan palvelukseen. Vaan löytyipä jo siihen aikaan Suupohjassakin siellä täällä sielunpaimenia, jotka eivät arvostelleet Laguksen edustamaa kristillisyyttä samalla tavalla. Huomattavin näistä on Oravaisten kappalainen Jaakko Vegelius, joka v. 1827 tuli kappalaiseksi Solvoon. Tämän sittemmin varsinkin heränneitten säätyläisten piireissä yleisesti tunnetun ja rakastetun "kolmikertaisen tohtorin" huomattavimmat aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

Jaakko Vegelius syntyi joulukuun 9 p:nä 1779. Tultuaan ylioppilaaksi v. 1796, alkoi hän tutkia maisterintutkintoa varten vaadittavia aineita, lääkärinura silmämääränään, sekä saavutti filosofian tohtorin arvon v. 1802. Seuraavana vuonna, jolloin ankara rokkotauti raivosi Pohjanmaalla, toimi hän kuninkaallisen Suomen talousseuran lähettämänä rokottajana Suupohjassa, harjaantuen tällä matkallaan läheltä katselemaan ihmiselämän kärsimyksiä, joille hänen hellä sydämmensä aina oli avoinna. Ehkä avautuivat hänen silmänsä jo siihen aikaan näkemään myöskin sitä hengellistä hätää, jonka alaisena kansa huokaili, koska hän, suoritettuaan lääketieteen kandidaattitutkinnon (1804), antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1805. Lääketieteellisiä opintojaan Vegelius ei kuitenkaan jättänyt, vaan suoritti lisensiaattitutkinnon v. 1807. Syyskuun 1 p:stä 1808 huhtikuun alkuun palveli hän Klingsporin määräämänä lääkärinä Suomen armeijassa, toimien tämän ohessa tammikuusta alkaen v.t. pappina sotajoukon sairaaloissa. V. 1809 määrättiin hän Oravaisten kappalaiseksi, johon virkaan hän astui toukokuussa seuraavana vuonna [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.].

Vegeliuksen monipuolisten lukujen ja kokemusten kautta laajentunut näköpiiri sekä hänen sydämmellinen luonteensa tarjosivat monta liittymiskohtaa niille aatteille, jotka elähyttivät Lagusta. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan, jolloin viimemainittu heräsi, mitä likeisin ystävyys, jota ei heidät toisistaan erottavan matkan pituus eivätkä ajan myrskyt milloinkaan rikkoneet. Sitäpaitsi yhdisti sukulaisuus heidät toisiinsa. Vegelius oli nim. naimisissa Laguksen ensimmäisen vaimon, ennen mainitun Lovisa Eleonora von Essenin sisaren kanssa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Siihen tienraivaajan tehtävään, johon Lagus melkein heti kääntymisensä jälkeen ryhtyi, ei Vegelius kuitenkaan yhtä suurella innolla antautunut eikä hän muussakaan suhteessa ole luettava herännäisyyden eturivin miesten joukkoon, mutta tästä huolimatta liittyi tuo hänen nuorempi, tarmokkaampi ja nerokkaampi ystävänsä häneen lämpimän sydämmensä täydellä luottamuksella. Paljon hyötyä oli Laguksella jo hänen Vöyrissä ollessaan tästä ystävyydestä ja myöhempinä aikoina vielä enemmän.

Laguksen hengenheimolaisista Suupohjassa hänen kääntymisensä ajoilta mainitaan myöskin hänen setänsä Elias Lagus (k. Vähänkyrön kirkkoherrana 1850), joka siihen aikaan oli kappalaisena Lapväärtissä. Hän näkyy seurakunnassaan saaneen aikaan herätyksiä. Ainakin puhuu Lagus eräässä Vegeliukselle v. 1829 kirjoittamassaan kirjeessä [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 23/10 1828, painettu sanomalehdessä Väktaren 1893, n:o 2.] ilolla, vieläpä ihmetellen hänen uskollisesta, siunauksesta rikkaasta työstään. Mahdollisesti aiheutui kuitenkin tämä lämmin tunnustus Vegeliuksen ehkä liioittelevasta kertomuksesta Lapväärtin oloista, johon kysymyksessä oleva kirje silminnähtävästi on vastauksena. Ainakaan eivät herännäisyyden vaiheita koskevat asiakirjat tiedä kertoa mitään, joka antaisi tuetta tälle arvostelulle. Vähään tyytyi sitäpaitsi Jonas Lagus vielä siihen aikaan, lapsellisesti iloiten likenevän kevään pienimmistäkin enteistä.

V. 1828 pääsi Lagus kappalaiseksi Ylivieskaan, joka siihen aikaan oli Kalajoen emäseurakunnan kappelina. Miten erinkaltaiset olivat olot siellä verrattuina niihin, joissa hän sitä ennen oli pappina toiminut! Ei tarjonnut luonto täällä hänen kauneudenaistilleen sitäkään tyydytystä kuin Vöyrissä, missä nuo siellä täällä kohoavat kalliot ja mäet sekä vanha, laajaperäinen viljelys antavat muutoin ykstoikkoiselle tasangolle jonkunlaisen runollisen leiman. Kalajoen puuttomat rannat eivät Ylivieskan kirkonkylän kohdallakaan tarjoo silmälle viehätystä. Varsinkin siihen aikaan eivät täällä sijaitsevat talot rakennustenkaan puolesta olleet läheskään niin miellyttävän näköisiä kuin Suupohjassa, asutus oli paljon harvempaa, tilukset pienemmät. Vielä suurempi oli erotus seuraelämään ja kansaan nähden. Vieraaksi oli Lagukselle kyllä hänen kääntymisensä jälkeen käynyt Vöyrinkin tuttavapiiri, mutta semmoisenakin tarjosi se hänen ystävälliselle, seurusteluun muiden kanssa alttiille luonteelleen paljon, jota hänen Ylivieskaan muutettuaan monta vuotta täytyi kaivata. Suupohjan vilkas, avosydämminen ruotsinkielinen väestö oli etenkin hänen heräyksensä jälkeen tullut hänelle rakkaaksi, ja kernaasti olisi hän sen keskuudessa jatkanut taisteluaan totuuden puolesta. Umpimieliseltä ja kylmältä tuntui hänestä sitävastoin Ylivieskan kansa, jota lähestymästä sitäpaitsi puuttuva suomenkielen taitokin häntä oli estämässä. Paljon oli nim. Lagus lapsuutensa ajoista unohtanut viimemainittua kieltä, jota ei siihen aikaan kouluissa eikä yliopistossa ensinkään viljelty ja jota hän Vöyrissä ollessaan ei jokapäiväisessä puheessakaan ollut käyttänyt. Millä mielellä hän muisteli entisiä tuttaviaan ja miltä hänestä ne uudet olosuhteet, joihin hän oli siirtynyt, alussa tuntuivat, näkyy seuraavista hänen eräälle ystävälle lokakuun 28 p:nä 1828 kirjoittamistaan sanoista: "Kiitos, sydämmestä kiitos, rakkaasta kirjeestäsi. Sen lukeminen oli minulle enemmän virkistävää kuin kaste kukalle tahi siimes nääntyneelle matkustajalle. Siirryin hetkeksi takaisin sinun seuraasi, kelvollisten, ahkerain ihmisten piiriin, ja minusta tuntui kuin olisin hetken elänyt sillä kaivatulla seudulla, josta olen muuttanut pois. — — — Työni täällä oli varsinkin ensi pyhinä vaikeata, ei ainoastaan kielen vuoksi, vaan etenkin sentähden, että olin kuni huutavan ääni korvessa, joka ei tiedä, kuuleeko ja ymmärtääkö sitä kukaan". [Yllämainittu Laguksen "Väktarenissa" painettu kirje J. Vegeliukselle.]

Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta työalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa huusi: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt". [Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen mukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka saarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä "eräs herännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies". "Ei mikään" kirjoittaa Lagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle "ole minua, tänne tultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä, että ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa kiittänyt, toivoen että luku kasvaisi". Herralta oli tämä toivo eikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana vuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä v. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei tarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa, jotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot. Varsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä. Ne olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden sydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti että yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin, kun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla, heränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän työtä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän ohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia eikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea, mikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike eksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä aiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona oli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla tarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt, miten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen innostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi oli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin puhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän heränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti heitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus tuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka alhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen aikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen tärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon saavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä heränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi pelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella ja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden sieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan Jumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa sydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon osallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä asiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun kirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka näihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon: Uusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat, Tuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli "Vähä Kempi", kuten sitä tavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko (Laguksen renki) Ylivieskassa.].

Uskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa sanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma estääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä häneen. "He ovat hulluja" niin huudettiin "hurmahenkisyys saa vallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät tehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko". Yhä yleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten että talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut taaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut kätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun "lahkolaispapin" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan, joka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo hänen peruuttamaton joko — tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi auki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän uskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa pukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen kanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan tehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi, jos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä he kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät eksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja ihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen julkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa maallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän keskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen sydämmen Herralle. — Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten luku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan herännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa 1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna "Väktarenissa" 1893 n:o 2.].

Kalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli Juhana Frosterus. Hän oli noita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin apulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan. Paitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen Pidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla kauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi kauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila tähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä tienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen ja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta julkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia, vieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt hengellisiä virsiä sekä kirjoittanut "Käsikirjan kristillisyyden opissa". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä jumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius, Matrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen Nimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon, vaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä, joka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan. Jumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei suinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan kaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään sopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta hän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen omassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen suututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt sitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko Hemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan. Yhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa Kalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 43. "En ung lärares återblick på sina första presteår".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan virkaveljiinsä seuraavin sanoin: "Papeista vastustivat toiset minua vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää. Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa, niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. — Jos kohta asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi mahdoton, muuttumattomana".

Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen: [J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet, hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään, nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. — — En ole unohtanut rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl. ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").] hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani. Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla — tuota pidettiin vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen nöyryyttämänä, pidän ainoana ilonani saada koota sieluja Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka on tie, totuus ja elämä".

Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja — miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on Niilo Kustaa Malmbergin ääni. Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.

XVIII.

Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.

Tämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä 1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen Herman Malmberg ja Elisabet Margareetta Aejmelaeus, Ylistaron kappalaisen N. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina ainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin J. Simeliuksen kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina Uuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä tienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.

Perheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin antaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä nimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820 Raahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai kuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän Oulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824 (yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla). Kun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan trivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja neljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä 1827 arvolauseella "juvenis bonae spei". Joulukuussa seuraavana vuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi lukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin kirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka löytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk. kirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.

Helmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan pastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa ylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi hänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka oli "lahjakkaimpia ylioppilaita". Pietarin protestanttisissa seurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli saanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista siirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi olivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa. Heidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa pastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen herätyssaarnaaja J. Gossner. Varsinkin Pietarin saksalaisissa asukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi joutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset seurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo Aleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon alaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua kaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa. Myöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori helsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset olot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu taisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen ei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä, voimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän julkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä kieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään hämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella ja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti hän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli muuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua saattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä puheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui hän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat hänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki häneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja hänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän ennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli Herran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä jatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa maailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili silmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla voimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt rukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle. Usein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä eivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa, kiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta ja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään niihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen pitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin, puhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille. Näilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein mukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia perätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa ensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen kuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville kansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille sanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta kuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka särkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja ilon kyyneleitä, "teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän äidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt".

Parin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja ruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä hän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä kuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa harvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten protestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus, kielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli, vaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi yhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta oli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin sisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli tapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu kuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon, jonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut Malmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä, että kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat hakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.

Turhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä Pietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei hän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. "Mutta" lausuu se hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, "tämä taistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän omasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain Jumalan tahto tapahtui".

Suoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun 11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle. Luultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä hänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän määrättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä oireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta näyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet. Muutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän, Pietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin, joka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista. Vaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos vihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava liekiksi, joka oli näkyvä kauas.

Kalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen suosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg tutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati häntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne ja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään yhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen lapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai aikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa hän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa kysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus koetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja voimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän sanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin. Paitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän seurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista ei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa vaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla. Malmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v. 1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan kirjeessä: "Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle hyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden perästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi". Ja ikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren alkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä tulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin sanoin: "Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on".

Laguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä luotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman heitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta ei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut niin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin se armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle. Eikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin lupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen lämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt [Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen nimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes Gossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3, johon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä siihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat silminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen luotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista sukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].

XIX.

Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.

Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin 19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin, jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet: Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen viisautensa sen hyväksi näkee.

Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa. Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha. "Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].

Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, Benjamin ja Robert Valentin Frosterus, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä. He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas Herman Malmberg, joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä, ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A. Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan. Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja, jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C. J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena [Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset, jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. — — — Saarnojani, joita olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan. Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan". [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]

Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli Antti Niilo Holmström, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832 alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään: "Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta. Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja". [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]

Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, Kaarle Kustaa von Essen. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K. F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään, koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon — 15 vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi — teki Kalajoen varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa; hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan. Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua, jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka kuullen v. Essen on tästä puhunut.].

Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin, ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta, varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä [Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.]. Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.

V. 1822 määrättiin K. J. Åkerman kappalaisensijaiseksi Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa. Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille. Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J. Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin luotettava [Niskanen, Muistokirja.].

Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä Pyhäjärvelle[Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin Salomon Lyytikäinen muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan, kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v. 1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista, syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV, 81-83.].

Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo Haapajärvellä ja Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa, "minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". — Ylivieskassa ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää. Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja 215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.

Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta. Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava. Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä, että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]

"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'. Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut, olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan, ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa. Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi, että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. — Määrätuntina oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti, sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus, jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua, kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi, miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on, sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt. Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea, että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne. Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta, vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista; jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa, että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa, että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi. Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan. Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili; kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista, lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat. — Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla. Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin. Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso, silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä, että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa, alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti, mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan. Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".

Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834 kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan "kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen". Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin "uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa. "Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti, oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen. Malmbergia — niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen "elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta vahvistettu".

Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille", jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J. Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o. liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.

Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle. Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria herätyksiä. Pappina siellä oli I. Lescelius, joka alusta alkaen osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan. Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L, Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].

Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä, sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat, varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja, joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon, jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert. (1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.]. Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä, vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.

XX.

Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä.

Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli, joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut. Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.

Jo 19 vuosisadan alussa näkyy Kiannalla (nyk. Suomussalmi ) harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa. Pappina siellä oli siihen aikaan Kaarlo Saksa (k. 1821). Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792 oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis, hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa, joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi hyvin kummallisesti. Tämä Kaarlo Saksa nuorempi (synt. 1796) oli lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta 1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo, Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle. Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. — Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna, sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo, Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen (Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].

Suomussalmelta levisi liike Hyrynsalmelle ja sieltä Ristijärvelle. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin 1827 talollinen Matti Mikkonen viimemainitusta seurakunnasta. Jo pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja, milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo, jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi". Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin. Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton, ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä, joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].

Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä, Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan, siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen luottamaan.

Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana. Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven kirkonkirja.].

Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies nimeltä Pekka Janson. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi.

Pekka Janson syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen, arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa, sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.

Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan" kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua". Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet. Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin Sorjola. Muutto tapahtui v. 1828.

Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa. Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota. Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen, jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim. Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti. Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897), niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen, joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].

* * * * *

Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu Antti Juhana Malmgren. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille. Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta lähtenyttä.

Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli Maria Elisabet Vesterlund, oli kotosin Nilsiästä, missä hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt. Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön, tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit, ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen, että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua, muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.

Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa Henrik Trast. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805. Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin. Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.

Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn. Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut, mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut esimerkkiä noudattaakseen.

Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä, vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana. Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama, kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen heikkous eli voima — miksi sitä sitten sanottaneekaan — ilmestyi monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin esim. Kuhmoniemellä v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä, varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy. Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen, Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51; Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].

* * * * *

V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad" nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen, tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä. Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.

Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen. Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita, kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa "hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli, vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan, että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella. Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan "valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras. (Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä, jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä". Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua, heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi: "Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! — Kirjoituksessa moititaan sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa, ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön, tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella, joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. — Monta esimerkkiä mainitsee Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista. Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa "Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää, että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu, joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa, esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.

Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin, kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta, jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".

Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu. Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä, jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat "hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä, että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli murtauminen.

Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton. Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että "heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä, lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä, jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".

Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa, että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo siihen aikaan oli.

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo, että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa (Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen "päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia". — Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan. Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".

XXI.

Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.

Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin. Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on Suonenjoki. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena, täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä Suonenjoen seurakunnan oloissa.

Niilo Henrik Bergh syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä 1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan [N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr. Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt, eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän 7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä. Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten johtamisessa oli Pietari Vehviläinen. Hän oli rakasluontoinen mies ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja. Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo. Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia vieraita. — Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon Gabriel Markkanen Markkalan kylästä sekä Pentti Korhonen. Viimemainittu oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr. Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä apua sikäläisten heränneitten hoidossa.

Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys Kuopiosta levinnyt Leppävirroille ja Joroisiin. Sikäläinen liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme, pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä. Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä, heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla. Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä, jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli seuraava.

Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina, jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta. Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen, joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh. Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen rajapitäjä, Rautalampi, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin Hankasalmelle ja Pieksämäelle, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka vähän sitä itse teossa koetettiin.

Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan Toholahdeksi, pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin, usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia, joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä, ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä. "Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja, lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman. Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi. Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se kuvaa asemaa.

Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna, näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina (1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen, saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean majesteettinsa edessä. — — — Jos me rohkenemme omassa nimessämme ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En minä ole sitä koskaan kieltänyt. — — — Jos mielesi tekee vasta polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin: minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää. Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. — — — Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton. Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"

Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin, tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa, millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi". Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh. Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan. Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.

Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa kirkkomajassaan, Kirkkola nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6, väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset", jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli Katarina Pakarinen (k. 1868). — Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" — siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.

Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta". [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.]

Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki, jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.].

* * * * *

V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan lähelle Pieksämäen rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v. 1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan, moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa Pietari Riipinen. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista, vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen. Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835). Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen elämäkerta.].

* * * * *

Samaan aikaan, kuin Korhonen, Markkanen y.m. kansanmiehet työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi Kuopion maaseurakunnassa Pietari Puustinen semmoisena herättää huomiota. Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään. Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan. Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. — Kuopion maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu myöskin Pietari Kinnunen[Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].

* * * * *

Maaningan herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin Olli Hämäläinen, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti, että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan. Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin heränneille oli seurakunnan kappalainen K. K. Björklund. V. 1816 määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin, jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen, jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v. 1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin, nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen (1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se, että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa. Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia, joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä, viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet), lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen. Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti, johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.

Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella. Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne; Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].

* * * * *

Pohjois-Karjalan heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti kasvanut ja levinnyt muun muassa Juuan seurakuntaankin. Siitä alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v. 1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin oli Matti Härkönen. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään. Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.

Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä "heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.

Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832. "Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert. Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI, 97-100, 186-130.].

* * * * *

V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25 vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella. Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta, joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97, 193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan. Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä, kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä. Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833 siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.]. Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta papiksi vihitty Henrik Schwartzberg, hänkin muutamia vuosia myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi (Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen Antti Helander. Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi. Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian saapi, vaan siitä on vaikea päästä. — Mahdollista kuitenkin, että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].

Oulunkin tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia. Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä kotosin Utajärveltä, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti. Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]

Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua Nurmijärven suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa, tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman, pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan, rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta". Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin, tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.

Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty "koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6, lisälehti.].

V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni. Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin kalliolla. Halleluja!—Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet" [Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. — Jonkunmoinen epävarmuus siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista, kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä — myöhemminkin antautui hän monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta "Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka, kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V. 1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta, vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita tämä asia koskee".

Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan, koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin suhteen.

Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella sen suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä [Akiander VI, 129-131, 200-202.].

XXII.

Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.

Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr. Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin, missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun Wilhelm Niskasen, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L. J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä 1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin, että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin keskustelun alaiseksi Pikkaraisen talossa syyskuun 27 p:nä pidettävissä hautajais-seuroissa.

Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen, N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä, kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä, aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.

Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut. Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg, Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin rukoilemaan:

"Yhdist' meit' myös keskenämme, Ynnä tykös huutaaksemme".

[Siionin virret N:o 155.]

Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo. Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia, joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja; kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]

XXIII.

Säämingin ensimmäiset heränneet.

Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 Säämingin kirkon läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen, joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti, mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat. Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä veisaten:

"Jesus ristin päällä riippui, veri hänest' ulos tiukkui".

Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana, milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta levottomuutta.

Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan, oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika Olli Juhonpoika Pesonen.

Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä Olli Mikonpoika Pesosen kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja, keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja. Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan". "Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin, mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen, vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä, ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän, että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui papin huoneesta.

Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut, kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla. Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle. He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa. Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?" kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.

Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.

Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään äkkiä ja omituisella tavalla torppari Matti Liukko. Hänkin oli kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön purkausta — uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan. Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt. Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi, kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle kansalle.

Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut, että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G. Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896); Niskasen muistokirja.].

XXIV.

Sanomalehtituumia.

Jo 1830-luvun alkupuolella alkoi herännäisyys syrjäisestä asemastaan vähitellen astua julkisuuteen. Se oli koonnut voimansa ja järjestänyt rivinsä, yhteiskunnan kaikissa kerroksissa jatkaakseen erämaiden siimeksessä aloittamaansa taistelua maailmaa ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan. Siihen aikaan kirjoitettiin ja luettiin Suomessa vähän. Ainoastaan harvoja sanomalehtiä löytyi, ja nekin olivat hyvin vähäpätöisiä eivätkä yrittäneetkään herättää kansaamme siitä lamautumistilasta, jossa se oli. Pietismi oli kutsuttu aikaansaamaan muutosta tälläkin alalla. Sen lapsuuden aika oli päättynyt, sen aavistukset ja toiveet muodostuneet itsetietoisiksi aatteiksi, jotka totuuden sisällisestä pakosta pyrkivät yhä suurempaan julkisuuteen. Samoihin määrin kuin herännyttä, kaavakristillisyydestä vapautuvaa uskonnollista elämää alkoi ilmaantua papistossa ja kansassa, tuli myöskin yhteisen äänenkannattajan puute tuntuvaksi ja tämän tarpeen tyydyttäminen välttämättömäksi.

Kenessä tämä ajatus ensin heräsi, sitä on vaikea varmuudella sanoa. Hyvin luultavaa on, että se sai alkunsa J. Fr. Berghin ja Renqvistin välisestä kirjevaihdosta, joka, kuten tiedämme, varsinkin 30-luvun alussa oli hyvin likeistä. Tiedetään näet, että nämä herännäisyyden väsymättömät tienraivaajat, huolimatta heidän välillään vallitsevasta erimielisyydestä muutamiin opinkohtiin nähden, siihen aikaan yhdessä tuumivat hengellisen sanomalehden perustamista ja toimittamista. Varmaksi päätökseksi tuuma kuitenkin näkyy kypsyneen vasta Jonas Laguksen kautta. Tämä ei siihen aikaan vielä persoonallisesti tuntenut Renqvistiä eikä Berghiä, vaan kun hän K. K. v. Essenin kautta, joka näihin aikoihin oli tutustunut viimemainittuun, sai tietää heidän hankkeestaan, oli hän heti altis sitä kaikin voimin kannattamaan. Sitäpaitsi tiedustelivat tuuman alkuunpanijat hänen mielipidettään asiasta ja pyysivät häntä aiotun lehden toimitukseen. Jos kukaan, niin oli juuri Lagus sopiva tämmöiseen toimeen. Mitä hän ehdotuksesta ajatteli ja millä mielellä hän ryhtyi sitä toteuttamaan, näkyy hänen lokakuun 8 p:nä 1834 Berghille kirjoittamastaan kirjeestä. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Siionin muurien vartijat nukkuvat; maailmanrakkaus ja ihmispelko ovat saaneet heidät vaikenemaan. Pimeys peittää kansat: evankeliumia julistetaan suruttomuudeksi, Jesus on tuntematon, Jumalan Pyhää Henkeä luullaan toimettomaksi ja, missä hän esiintyy voimalla, pidetään häntä aivokummituksena, kiihotetun mielikuvituksen leikkinä. Semmoista on ylimalkaan tila kristityssä Suomessamme. Vaan ei pakene perkele voimatonta valitusta; hätähuudoilla ei Jumalan temppeliä rakenneta. Lähtekäämme siis Jesuksen nimessä ja hänen apuunsa turvaten yhtynein voimin taisteluun pimeyden voimia vastaan itsessämme ja ulkopuolellamme. Älkäämme kaivako maahan meille uskottua leiviskää, jotta voisimme sen korkoineen kantaa Herramme Jesuksen Kristuksen eteen hänen suuren tulemisensa päivänä. — — Suurella ilolla olen kuullut, että sinä rakkaan ja minulle myöskin ruumiillisesti tuntemattoman ystäväni Renqvistin kanssa olet aikonut ruveta toimittamaan kristillistä sanomalehteä yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi. Se ajatus on ylhäältä kotosin. Semmoisesta sanomalehdestä odotan mitä suurinta siunausta. Niissä seurakunnissa, joissa ei sanaa elävästi julisteta, on se levittävä valoa. Moni oppimaton ja nukkuva opettaja voisi Jumalan armon kautta herätä tilaansa huolehtimaan. Rakkaat veljet, pieni on leiviskäni, kokemukseni puuttuvainen ja epävarma; mutta en kuitenkaan tahdo katsoa itseäni, vaan Herraa, tarjoutuessani lähetetyillä kirjoituksilla ottamaan osaa lehden toimittamiseen minulle annetun armon mukaan". Ilmoitettuaan, että myöskin N. K. Malmberg oli halukas ottamaan osaa toimitukseen, sekä mainittuaan muutamia muitakin, joilta hän toivoi samaa, tekee Lagus lehden sisällystä ja suunnitelmaa koskevia ehdotuksia, lausuen muun muassa: "Kirjoituksiamme vastaan tehdyt huomautukset ja muistutukset julaistakoon lehdessä, jotta ne heti perinpohjin kumottaisiin. Tässä tulisi kuitenkin huomata, ettei lehti saa sisältää pelkkää väittelyä. Rauhan palmua tulee sen kantaa, mutta, jos asiat vaativat, on tämä vaihdettava siihen pasuunaan, joka kaatoi Jerikon muurit. — — Lehteä älköön ilmoitettako jumaluusoppineiden äänenkannattajana eikä myöskään aiotuksi ainoastaan oppimattomia varten; tuosta etsisi nim. moni suruton maallikko itselleen syytä lehden halveksimiseen, ennenkuin se on ilmestynytkään. Jos Jumala sallii meidän aloittaa lehden ulosantamista, syntyy varmaankin paljon melua koko maassa. Se on oleva perkeleelle ja sokealle maailmalle yhtä vähän tervetullut, kuin varkaalle lyhty, joka yöllä äkkiä valaisee hänen kasvonsa".

Lokakuun alussa sai Lagus tietää, että päähuoli sanomalehden toimittamisesta oli laskettu hänen hartijoilleen. Miksi Bergh tahtoi luopua toimituksesta, on vaikea ymmärtää, koska hän kuitenkin sitoutui lehteä kirjoituksilla kannattamaan, hankkimaan lupaa sen ulosantamiseen, tekemään sopimuksia kirjapainojen kanssa y.m. Ehkä piti hän Lagusta, jonka kykyä ja eteviä kirjailijalahjoja hän oli oppinut paremmin tuntemaan, siihen sopivampana, taikka ehkä aiheutui hänen päätöksensä niistä sisällisistä ahdingoista, joiden alaisena hän näihin aikoihin oli. Huomattava on myöskin, ettei Renqvistin nimeä enää mainita sanomalehtiasiaa koskevissa kirjeissä, ja että hän puolestaan ainaiseksi jo alussa näkyy luopuneen koko yrityksestä. Tämäkin saattoi vaikuttaa Berghiin, joka juuri näinä aikoina oli epävarma siitä, mille kannalle hän oppiin nähden asettuisi.

Neuvoteltuaan Malmbergin kanssa ja saatuaan hänen aputoimittajaksi, sitoutui Lagus toimittamaan lehteä. Lokakuun 30 p:nä kirjoitti hän siitä Berghille: "Olet luopunut aiotun lehden toimituksesta. Toivoin toki saavani laskea päähuolen vankemmille hartioille, kuin minun ovat, vakuutettuna kuin olen siitä, että olen varustettu mitä pienimmällä leiviskällä yrityksen toteuttamiseksi, joka kysyy juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu. Nyt ei ole minulla muuta neuvoa kuin, syvästi tunnustaen heikkouteni, langeta Herran eteen ja rukoilla häneltä armoa ja voimaa lehden toimittamiseen. Jota enemmän katselen yksin Vapahtajaa, odottaen häneltä armoa ja voimaa, sitä suuremmaksi kasvaa luottamukseni. Herra antakoon tälle päätökselleni armonsa ja siunauksensa! — — Rakas veli, ole vakuutettu siitä, että me (Malmberg ja Lagus) tiedämme yksin Jumalan armon voivan tässä vaikuttaa — itse emme mitään voi". Olemme maininneet, että Lagus jo tätä ennen oli lähettänyt Berghille ehdotuksen lehden suunnitelmasta ja siihen otettavien kirjoitusten sisällyksestä. Viitaten siihen, lausuu hän samassa kirjeessä: "Jos sinä ja siellä asuvat kristillismieliset ystävämme arvelette, että lehden suunnitelma olisi muutettava, ja jos itse tahdotte ruveta sitä toimittamaan, luovumme ilolla yrityksestä ja kiitämme Jumalaa, että hän siihen on valinnut paremmat aseet". Syrjäisestä kotiseudustaan eivät Lagus ja Malmberg voineet ottaa huolekseen yrityksen käytännöllistä puolta. Vedoten Berghin varhemmin antamaan lupaukseen, pyysi Lagus häntä pitämään huolta tähän kuuluvista asioista siinä tapauksessa, että hän ja Malmberg tulisivat olemaan lehden toimittajina. Niinikään huomautti hän siitä, että kaikki lehdessä julaistaviksi aiotut kirjoitukset ensin lähetettäisiin hänelle [Akiander, Relig. rörelserna VI, 241-244.].

Bergh ryhtyi heti toimiin. Hän ilmoitti Porvoon tuomiokapitulille aikovansa yksissä Tuusulan kappalaisen [Akiander, Herdaminne.] K. Aspegrenin kanssa ruveta toimittamaan hengellistä sanomalehteä, pyytäen suosiollista lupaa sen ulosantamiseen epämääräiseksi ajaksi. Lehti oli ilmestyvä Helsingissä tahi Porvoossa puolen arkin kokoisena kerta viikossa sekä ruotsiksi että suomeksi. Sen nimenä tulisi olemaan "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia". Hakemuksessa sanotaan, että lehti tulisi sisältämään: "Kristinuskon perusopit armon järjestyksestä p. raamatun mukaisina sekä käytännöllisesti esittäen kristillistä elämää sellaisena, kuin sen tulee olla ja on jokaisessa Jesuksen tosi tunnustajassa; kertomuksia elävien kristittyjen elämästä ja kuolemasta muille esikuvaksi; kertomuksia tapahtumista armon valtakunnassa menneinä ja myöhempinä aikoina; selvitystä todellisen lahkolaisuuden alkuperästä, sen vaikutuksista ja tuottamista vaaroista sekä miten sitä vahingoksi uskonnolle sekoitetaan tosi kristillisyyden kanssa yhteen; väärästä kristillisyydestä yleensä, jommoisena se on ollut ja kaikkina aikoina on oleva; sekä vihdoin kehotuksia kristilliseen elämään ja toimintaan sekä varoituksia varsinkin nykyään vallitsevien paheiden välttämiseksi" [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Maaliskuussa 1835 päätti tuomiokapituli hyväksyä tämän anomuksen, alistaen päätöksensä senaatin vahvistettavaksi.

Syynä tähän Porvoon tuomiokapitulin näennäiseen vapaamielisyyteen oli selvästikin se, etteivät asianomaiset ymmärtäneet aiotun lehden todellista tarkoitusta, miten selvään siihen anomuksessa olikin viitattu. He eivät näy ajatelleen, että nuo heille tutut sanat ja nimitykset, joita siinä oli käytetty, ilmaisivat paljon enemmän ja ainakin osaksi aivan toista, kuin silloinen teologia ja vallitseva uskonnollinen katsantotapa, samoja sanoja käyttäessään, tarkoittivat. Läheinen tulevaisuus oli heille näyttävä, kuinka paljon he olivat erehtyneet.

Jännityksellä näkyy varsinkin Lagus odottaneen senaatin päätöstä asiassa. Häntä oli kehotettu pyytämään arkkipiispa Melartinin suositusta lehdelle, vaan ei ollut hän tuohon taipuvainen. Ei hän myöskään hyväksynyt erään ystävänsä ehdotusta, että pyydettäisiin piispa Franzénia olemaan avullisena lehden toimittamisessa. Hän lausuu siitä eräässä kirjeessä: "Pelkkä ajatus, että tulisin työskentelemään yhdessä niin etevän kirjailijan kanssa, tempaa kynän kädestäni. Tiedän kyllä, ettei tämä yritys riipu persoonasta eikä voimasta, vaan siitä, että jokainen leiviskänsä mukaan tuopi esiin mitä Jumala armosta hänelle antaa; että tässä tulee katsoa yksin Herraan, jolta kaikki hyvä lahja tulee; vaan olen kuitenkin näihin asti epäillyt kääntyä piispa Franzénin puoleen, varsinkin koska en ole varma, onko meidän käsityksemme pyhityksestä sama. Tässä kohdassa on minusta Franzén vapaamielisempi, kuin mitä minä voin hyväksyä." [Laguksen kirje J. Wegeliukselle 20/3 1835. (Painettu Väktarenissa 1893 n:o 9).].

Heinäkuussa antoi senaatti suostumuksensa lehden ulosantamiseen, velvoittaen Porvoon tuomiokapitulia sitä sensuroimaan. Saatuaan tiedon asiasta, pyysivät Bergh ja Aspegren tuomiokapitulia suosittelemaan lehteä papistolle, sanoen siltä odottavansa kirjoituksia sekä veljellistä oikaisua. Siihenkin suostuivat asianomaiset. Kiertokirjeellä ilmoittaen lehden ilmestymisestä seuraavan vuoden alusta, kehotti tuomiokapituli papistoa sitä tilaamaan sekä muutenkin yritystä kannattamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Pieneksi supistuu meidän aikamme sanoma- ja aikakauslehti-kirjallisuuteen verrattuna kysymyksessä oleva hanke, jos silmällä pidetään ainoastaan aiottujen lehtien koko ja muut samanlaatuiset näkökohdat. Mutta kun otetaan huomioon silloiset ummehtuneet olot sekä se elävä, vanhoja ennakkoluuloja ja ajan maailmanmukaista jumalisuutta vastaan tähdätty kristillisyys, jonka äänenkannattajiksi "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" olivat aiotut, on vertailun tulos oleva aivan toinen. Eikä ole Suomessa milloinkaan suuremmalla innostuksella ja nöyremmällä jumalanpelvolla ryhdytty sanomalehteä perustamaan ja toimittamaan. Missä hengessä tuo tapahtui, näkyy muun muassa niistä sanoista, joilla Lagus päättää yllämainitun lokakuun 24 p:nä 1834 J. Fr. Berghille kirjoittamansa, tätä kysymystä koskevan kirjeensä. Hän lausuu: "Rakas Vapahtaja tehköön meidät puhdistetuiksi ja nöyryytetyiksi astioiksi, joihin hän voipi armonsa ja henkensä kätkeä. Jos hän tahtoo, jos hän kutsuu, jos hän meidät lähettää, niin tahdomme hänen voimallaan taistella pimeyden sotajoukkoa vastaan. Ehkä putoaa joku kylvämämme siemen hyvään maahan kantamaan hedelmää ijankaikkiseen elämään". [Akiander VI, 244.]

XXV.

Heränneitä ylioppilaita.

Niistä kovista iskuista, jotka 19 vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä kohtasivat isänmaatamme, ei Turun palo suinkaan ollut pienin. Varsinkin yliopistoon koski se kipeästi. Tuskin olivat opettajat ja oppilaat ehtineet vähän perehtyä niihin uusiin oloihin, joihin Suomi 1808-1809 Vuoden sodan kautta oli joutunut, tuskin olivat he alkaneet jälleen toivoa tulevaisuutta isänmaalliselle sivistystyölle, ennenkuin tuo vanha opinahjo, liekkien turmelemana, oli pakoitettu muuttamaan pois Aurajoen muistorikkaalta rannalta ja etsimään itselleen kotia muualta. Menneisyydestään irti temmattuna ja tulevaisuudestaan epätietoisena, tunsi se tehtävänsä vaikeaksi ja voimansa heikoiksi. Mutta tämänkin koetuksen kesti se kunnialla. Jos vanhojen mieli joskus lamautuikin, niin ei uupunut nuorison toivo. Juuri tämä aika loi ylioppilaita, joiden vertaisia Suomi ei ennemmin eikä myöhemmin ole synnyttänyt. Senaikuisen Helsingin yliopiston nimikirjassa löytyy J. L. Runebergin, J. W. Snellmannin, Elias Lönnrotin, J. J. Nervanderin, Fredrik ja Uno Cygnaeuksen, M. A. Castrenin, Y. A. Wallinin, Sakari Topeliuksen y.m. sivistyshistoriamme suurmiesten nimet. Rikkaampana ja elinvoimaisempana kuin edellisissä sukupolvissa heräsi aatemaailma tämän nuorukaisparven rinnoissa, vaatien sitä työhön armaan isänmaan edestä. Alettiin ymmärtää Suomen kansaa, tiedustella sen henkisiä tarpeita ja keksiä keinoja niiden tyydyttämiseksi. Miten tukalat valtiolliset olot olivatkin ja miten raivaamatonta se maaperä, johon viljelyksen aura oli painettava, ei epäillyt tuo innostunut joukko sivistyksen voittoa runolaulujen maassa eikä sen kansan tulevaisuutta, "mi kunnian edestä kaikki koitti". Näitä ylioppilaita nostamassa ja kehottamassa oli se ajatus, jonka innostuttamana Snellman vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin esteet näyttäytyivät paljon suuremmiksi, kuin oli voitu aavistaakaan, lausui: [Saima 1844 n:o 46.] "Ainoastaan velttous voipi masentua siitä, että niin vähän on tehty. Luja, tuore tahto tuntee vain iloa siitä, että niin paljon vielä on tekemättä". Näin ajattelivat ja tämän periaatteen mukaan toimivat nämä nuorukaiset. Omaa etuaan katsomatta raivasivat he, miehiksi tultuaan, tietä niille aatteille, jotka ylioppilasaikana olivat heitä elähyttäneet. Eivät olleet nämä aatteet, kuten nuoruuden unelmat monesti, katoavia utukuvia vain: niissä oli sisältöä ja niissä oli voimaa nostamaan uupunutta kansaa itsetietoiseen ja aatteelliseen elämään. Silti ne jo syntyessään herättäen ja jalostuttaen vaikuttivat sen ajan suomalaisiin, lähinnä siihen nuorukaisjoukkoon, johon niiden edustajat kuuluivat.

Ei ole vähäarvoista herännäisyyden kehitykselle, että suuri osa niistä miehistä, jotka olivat kutsutut pappina toimimaan sen palveluksessa, olivat ylioppilaina juuri tähän aikaan. Vaikka heidän sittemmin, taistellessaan jumalallisen totuuden puolesta, monesti täytyikin kokea kovaa vastarintaa juuri noilta sivistyshistoriamme etevimmiltä, on toiselta puolen tunnustettava, että he yliopistossa ollessaan, niinkuin sittemminkin, saivat heiltä paljon hyvääkin. Jalot ajatukset eivät viihdy yksinänsä; ne lähentelevät ja täydentävät toisiaan. Jyrkkä on jumalallinen totuus, ei myönnä se kenellekään oikeutta solmiamaan liittoa maailman kanssa. Mutta niin jyrkkä se ei ole, että se julistaisi arvottomiksi kaikki ajatukset ja pyrinnöt, jotka eivät ole lähteneet raamatun ilmoitetun sanan välittömästä vaikutuksesta. Mikä itsessään on jaloa ja suurta, se on kotosin ylhäältä ja tukee kristinuskoa suoranaisesti tahi välillisesti silloinkin, kun sen edustajat eivät nöyrry Herran opetuslapsiksi. Niin on myöskin ainakin tuloksiinsa nähden arvosteltava se yliopiston nuorisossa herännyt aatteellinen elämä, jonka merkitykseen isänmaallemme tässä olemme viitanneet. Sen tunnussanana oli: "Sijaa aatteille". Niiden tieltä tuli yksityisen mukavuuden ja edun väistyä, niiden edestä oli kaikki pantava alttiiksi. Ajatus ihmisen arvosta ihmisenä sai yhä enemmän kannatusta; perityt säätyedut, varallisuus y.m. vanhojen ennakkoluulojen tukemat vaikuttimet eivät enää saisi kenenkään asemaa määrätä, sitä ratkaisemassa oli oleva henkinen ja siveellinen etevyys. Vakuutuksestaan ei saisi kukaan luopua, se oli viimeiseen asti puolustettava vaikka koko maailmaa vastaan — siinä ei ollut tinkimisen varaa ensinkään. Kansan kieli olisi korotettava sivistyskieleksi, sitä tulisi jokaisen oppia, ja kansan lapset olisivat laskettavat sivistyksen osallisuuteen. Tämmöisiä ajatuksia lausuttiin Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin y.m. jalomielisten nuorukaisten johtamissa ylioppilaspiireissä. Mutta juuri näitä periaatteita on herännäisyys kannattanut ja johdonmukaisesti toteuttanut. Niihin jo nuoruudessa perehtyminen oli siis tämän liikkeen johtaville miehille mitä tärkeintä. Ja samoinkuin tuo yliopiston nuorisoa johtavista henkilöistä lähtenyt aatevirtaus jalostuttaen koski niihin ylioppilaisiin, jotka muutamia vuosia myöhemmin tapaamme herännäisyyden riveissä, vaikutti tämän liikkeen syvä vakavuus terveellisesti kansallisen sivistystyön johtaviin miehiin, vaatien heitä ainakin ulkonaisesti kansan pyhimpänä omaisuutena kunnioittamaan uskonnon totuuksia. Runeberg ei koskaan pilkkaa uskontoa; hänen suhteensa jumalalliseen ilmoitukseen on vakavampi, kuin esim. Tegnérin, ja hänen uskonnollinen katsantotapansa puhtaampi, kuin hänen aikuisten runoilijain ylimalkaan, eikä hän milloinkaan antau romanttisen koulun esteettiseen nautintoon eksyneen kristillisyyden tulkiksi. Topelius koettaa seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla, ja Snellman puhuu suurella kunnioituksella herännäisyydestä ja sen edustajista silloinkin, kun hän vastustaa näiden edustamia mielipiteitä — muita esimerkkiä mainitsematta. Palajamme vasta tähän kysymykseen. Tässä vain huomautettakoon, että vuorovaikutus Suomen silloisen sivistystyön johtajain ja herännäisyyden edustajain välillä alusta alkaen on tuntuva, miten vähän tuota sitten taistelun helteessä huomattiinkin ja tunnustettiin.

Kuten tiedämme, olivat N. K. Malmberg, K. K. von Essen, A. N. Holmström ja H. Schwartzberg yliopistossa kysymyksessä olevana aikana, emmekä erehtyne väittäessämme, ettei ylioppilaskunnan johtavien henkilöiden vaikutus heihinkään ollut aivan pieni. Huomattava on nim. että he kaikki kuuluivat pohjalaiseen osakuntaan, jossa nuo tulevaisuuden suuret aatteet olivat vallanneet itselleen eniten alaa. Mitä erittäin Schwartzbergiin tulee, oli hän sitäpaitsi nauttinut opetusta Runeberg-Snellmanin "ylioppilasleipimossa" ja siitä päässyt ylioppilaaksi [Kertonut tuomiorovasti J. Schwartzberg.]. Vaan muitakin nuorukaisia, jotka sittemmin taistelivat herännäisyyden riveissä, tapaamme siihen aikaan yliopistossa. Muutamat heistä vetävät jo ylioppilaina huomiomme puoleensa. Näiden nuoruudenaikaa tahdomme tässä silmäillä.

* * * * *

Lauri Jaakko Stenbäck syntyi lokakuun 26 p:nä 1811 Kuortaneella, missä isänsä, ennen mainittu K. F. Stenbäck, siihen aikaan oli kirkkoherrana. Äitinsä nimi oli Eeva Maria Gummerus.

Harvojen suurten miesten lahjakkaisuus ja taipumukset ovat näkyneet niin varhain, kuin Lauri Stenbäckin. Häntä ei miellyttänyt poikien leikit, vaikka hän oli harvinaisen vilkasluontoinen ja usein iloinen. Enimmäkseen seurusteli hän sisartensa kanssa, vaikka hänellä oli tarjona kaksi vuotta vanhemman veljen, herännäisyyden historiassa niinikään tunnetun Juhana Mikael Stenbäckin ja muiden samanikäisten poikain seura. Paitsi harvinainen taipumus tunteellisuuteen, jota hänen nerokas järkensä ei koettanutkaan hillitä, kehitti tuota hänen naisellisen vienoa luonnettaan varsinkin äidin hellä rakkaus, jota perheen muut jäsenet kaikin puolin tukivat. Epäilemättä aiheutui tämä hemmotteleva kasvatus ainakin suureksi osaksi pojan heikosta ruumiinrakennuksesta sekä kahdesta hänen lapsuutensa aikana sattuneesta sairauden kohtauksesta, joista toinen oli tapaturman vaikuttama. Mutta Lauri Stenbäck kasvoi mieheksi tämän sanan kauniimmassa merkityksessä, kun nim. miehuudella tarkoitetaan ajatusten rohkeaa lentoa, tunteitten jaloutta ja tahdon lujuutta eikä sitä raakaa voimaa, jolle tuo nimi usein omistetaan.

Perheen muutto Kuortaneelta Vöyriin (1823) oli tärkeä Stenbäckin kehitykselle. Paitsi näiden seutujen erinkaltaisuus luontoon nähden, erosi viimemainitun paikkakunnan väestö sekä kielen että luonteen puolesta sisämaan asukkaista, joita hän näihin asti oli oppinut Suomen kansan edustajina rakastamaan. Jos muutto olikin omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään, oli siitä se suuri vahinko, että hän unohti Suomen kieltä, joka näihin asti oli ollut hänen äidinkielenään. Kuortaneella asuessaan puhuivat näet hänen vanhempansa ja sisaruksensa melkein yksinomaan viimemainittua kieltä, vaan muuton jälkeen Vöyriin tuli ruotsi vähitellen perheen puhekieleksi. Jos kukaan, kehittyi Lauri Stenbäck kansallismieliseksi mieheksi, vaan kansan suuren enemmistön kieleen hän ei enää milloinkaan päässyt oikein perehtymään. Epäilemättä oli tämä ainakin suureksi osaksi syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt kansaa niin likelle, kuin moni muu herännäisyyden johtavista henkilöistä.

Jo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera nauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin veljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten viereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he kesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: "juvenis optimae spei". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun, mihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat nauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan harjoitti opintoja yliopistossa.

Lauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen eri vuosilta pari kertaa merkitty "älykäs". Sitävastoin ei hän saanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus siitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan etenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän jo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan lienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin yksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget nimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden ihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.

Seuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän tarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin tuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen lapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi Vöyrissä saarnata evankeliumia "hengen ja voiman todistuksessa", näyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten mieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin, kohtasi hän "liioittelevana haaveilijana" vastarintaa Stenbäckinkin perheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä jo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme otaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana alkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin oli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä oli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla tehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän kaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin elävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827, jolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä ehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä useammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä siihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas, ettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä tavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun päätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään oli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan runossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa tänä hänen "elämänsä tärkeimpänä aikana". Runo jakaantuu kuuteen osaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran ehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona suurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes turvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri Stenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen aikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia otteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän silmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista sointua:

Konsa lauloi riemujansa Kurja ääni himojen, Kuljin syntitulvan kanssa Luottain, oi ja tyytyen! Kurjaa! Kuinka huvikseni Miellyin riemuun pettävään, Joka nuoren sydämmeni Saartoi myrkkykynsillään? Oi, niin elin pahuudessa, Viihdyin synnin huumehessa. Isä, anteeks anna mulle! Lapsesko mä enää en? Tässä jalkais eteen sulle Vaivun kanssa tuhanten, Öin ja päivin kyynelillä Kastelen mä jalkojas, Kunnes katsot iloissas Poikaas langennutta tätä, Kutsut syliis itkevätä.

— — —

Mä vaivun ristin juurehen Oi Jesus, jalkais luo, Suo armokatse minullen, Mi rintaan rauhan tuo! Nyt tässä itken vaan mä Ja suita anteeks saan mä.

— — —

Oot, Herra, kovin mua rangaissut, Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa; Kuin tullut ois, en varmaan toiminut Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa. Lempeenä istuimellas istuen Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.

Kun suvaitset, niin ristis anna sä, Jesuksen risti suloinen on taakka! Vakaasti tukemanas astun mä, Todistan kunniaas maan ääriin saakka. Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo Ja lohdun mulle enkelisi tuo.

— — —

Nyt astun luokse pöytäsi, Kuin hyvä oot, saan maistaa sen Mä otetaan sun laumaasi, Sä hellä, hyvä paimenen'! Oi Herra, mua armahda!

Nyt tulin luo tienristeikon, Suo, että oikein valitsen. Jos ensi askel harhaan on, Kuink' oikein enää löytänen? Oi Herra, mua armahda!

— — —

Mä näin, kun kirjaas kirjoitit Mun valani, Kun esiripun repäisit, Lähetit henkesi. Oon Herran laps'! Oi riemua Oi lemmen, onnen suuruutta!

Kun vaivuin silmäis etehen Mä kyynelin, Niin tunsin rauhan taivaisen Ja löysin armonkin. Oon Herran laps'! Oi riemua, Oi ilon, onnen suuruutta!

— — —

Luo Herran paeta mä voin Kun loistaa säteet aamukoin. Kun ilta saapuu pimeten, Niin nukun syliin hänellen Kuin äidin luo.

Oi käänny, käänny syntinen Ja riennä luokse Jesuksen, Jos tuntisit sä hyvyyttään, Ja rauhaansa ja lempeään Niin rientäisit!

Tässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla ole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo Herrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo huokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin juhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen tunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia rukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se maailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa. On aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.

Syyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck kodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen. Päinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen ja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen tavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen maailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka kehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren runoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen v. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten kirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja, sisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä, ystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä mietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista ja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta runollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa. Tuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia ajatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote:

"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa kysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta niinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan siedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko jumalallisia taikka ainoastaan maallisia. — Kuinka monta semmoista nykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia korkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! — Oi, anna käteeni pyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen ja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos eivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata kohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan, ilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta arkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun, sen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra, ja uskoa henkeni sinun käsiisi. — Sitten kirkastuvat nuo hämärät aavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. — Oi Jumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse sanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi, jotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen rauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni, lankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. — Minä kiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän ole minua unohtanut. — — —"

Innostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck näissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu mielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen runoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa hänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa pappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta ruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi vuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa. Mikä suuri tehtävä!

Mitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne ovat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.

Stenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään hyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin kanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme hänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita ajatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta, ettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky levinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti nähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään ehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, — vaan semmoisia epäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun sorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin halasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis etsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen rakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan suoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.

Vuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja Upsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt halu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita varsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät niin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen hänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan muistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen henkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos semmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo kieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta tulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.

Vuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan vaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa keskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän elämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki Pohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi esitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi kohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas J. J. Östring. Ei mitään yhteiskuntaa — niin arveli hän voitaisi lailla parantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina olisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö, ja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin ilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle raittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden kera juuri Östring esiintyi.

Tällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck, tultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan Vöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen muutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring tuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä lämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden aatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa ahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi yhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä näissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut tyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui hän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama ylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että hän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka Jumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu nuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee innostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä — onko hän kestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka ontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä — minnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra, joka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa. Tämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: "Tytön rukous" vuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä. Runo kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]

Mä vaivun sinun ristis juurehen, Ja minun silmän' nostan rukoillen. Mua ällös hylkää, hyvä Jumala, Suo rukouksein luokses kohota.

Tuoll' loistat valomaassa tähtien, On voiton kruunu kruunus okainen, Mua neuvo enin lempimähän sua, Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.

Sä mun oot synnin velast' ostanut; Et kultaa, hopeaa siit' antanut, Sä elos annoit, annoit kalleimpas, Ja elon lupaat mulle haudastas.

Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten, Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen, Sä helmas avajat ja siellä vaan Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.

Jo veres oma minut puhdistaa, Mä huulin haavojas saan koskettaa; — Oi Herra, Herra, mä en päästä sua, Ennenkuin ensin siunannut oot mua.

Olenko oikein omas, tutki sä; Jos öisin hyvä, niin kuin tahdon mä! Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!

Mit' ompi maailma, mit' aarteet maan, Jos sinä Herra rakastat mua vaan. Ja että rakastat mua, tiedän sen, Sen lausuu sielun' riemu taivainen.

Sun maas on kaunis, rikas, suloista On elää nuorna, rakastettuna; Mutt' paljon suloisempi minullen Sinussa eloni on sisäinen.

Yks olkoon kirkonmeno eloni; Suo siihen armo pyhän Henkesi! Mä sieluin tahdon toivoon kohottaa Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.

Eloni siit' on kaunis, autuas, Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas; Niin hyväks' silloin voin mä tulla myös, Ett' iloin näet minuss' ikityös.

— — —

Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen, Maan yli kulki tuuli huoaten; Mut rauha, valo tytön rinnass' on, Hän näkee auki Isän asunnon.

Myöskin Pohjolais-osakunnan sanomalehdessä julkasi Stenbäck samaan aikaan kirjoituksia, joiden monesti vakaa, joskus jyrkkäkin uskonnollinen pohja antaa meidän aavistaa pian tapahtuvaa ratkaisevaa muutosta. Niinpä lausuu hän eräässä semmoisessa kirjoituksessa: "Usein valtaa syvä sisällinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen tuulahdus jokaisen ihmissielun; mutta ei koskaan tahdota tunnustaa tuota Jumalan herättäväksi ääneksi meissä. Kaikki tahtovat, että heitä pidettäisiin uskonnollisina, mutta ei kukaan kernaasti tahdo lukea Jumalan sanaa, jota paitsi ei kuitenkaan mikään uskonnollisuus voi olla olemassa. Jos joku tuntee itsensä velvoitetuksi lukemaan uskonnollista kirjaa, niin ei hän suinkaan valitse raamattua, tuota elämän oikeaa lähdettä, vaan kernaammin jonkun imelän postillan tahi jonkun noista hienon kohteliaista 'Hartaushetkistä', joista ei voi kylliksi pahaa sanoa. Oi niin, sillä eiväthän nämä häiritse hiljaista arkielämäämme eivätkä pelottelemalla kohtele tavallista, rakasta ajanviettoamme. — Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme käännetyiksi ja kristityiksi, tulee meidän lukea Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, ei muuta. Onko sitten tämä niin vaikeaa?"

Näihin Stenbäckin "Ajatuksiin" — tämä on sen kirjelmän otsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut — sekaantuu vielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin mietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto ja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli muiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän kirjoituksen: "Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka vain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian näkyy iloinen aurinko jälleen". Väleen oli hän itkevä katkerampia kyyneleitä.

Syyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs tapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä tärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta kokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys mielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä ehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen kysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun alaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin seurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat olivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin illanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen ylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon, jota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia joutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä sen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton kokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä epäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli selville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu kysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista sanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä yliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden joukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta osakunnan lahjakkaimpia jäseniä.

Kumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan lähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen hänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin aavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen järjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen Charlottelle: "Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme tahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta ja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän kanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan minusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin nyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa vuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin, jos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin rukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin parasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi sanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän edestä. — Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja kelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä muistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka meitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla Herralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella, niin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia palvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja ansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista elää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien pienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien kuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin apostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi tulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli meille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon, vahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki, mitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja taistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!"

Verrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje huomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa, hän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat myöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä tapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja hellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen miettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus Kristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua ei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja puoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut tarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen totuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka ne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri semmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt hän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin. Turvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen kirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään riemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan johtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa uskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan hengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä voittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.

Stenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää muihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila "herännyt koti" tämän sanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat naisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut koristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee kuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin mikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä, jo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin. Vöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä säätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän tuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan juuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden seutujen silloisille kodeille.

Kanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden vielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen kynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri näinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään painettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy maailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan kaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen ja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt suurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä Herrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut hän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli seisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä tyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi täydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita. Hänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä lujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei kuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin siihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti Herra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla tapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla Myrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen silmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä sytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.

Syksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli paljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta ennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä enää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa Runebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset olivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä Stenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat yhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää sotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen taistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän ajatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan todistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman 144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J. H. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin (Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].

* * * * *

Syyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana vuonna oli päässyt Maalahden kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen Betylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle. Tilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut Kaarle Kustaa von Essen. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan, vilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla sukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä tiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin "kummalliseksi", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain — niin arveltiin — varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä, ettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli Vegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle, jonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa seuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei tässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki ja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella salpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin hieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että tässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin oli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli palannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan tätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan "ainoaa tarpeellista" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen v. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston sydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.

Kaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän liioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia arvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana herätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat näissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta Uuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli "tuli irti" — ken voisi sen enää sammuttaa?

Miltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa arvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se ilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan 17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen alaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä kukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin esiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta myöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo oli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa 1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon vieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: "Jos Essen tulee ja käyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos".

Ensimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme herännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään tämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K. Malmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa. Yliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi herättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella Helsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim. ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä 1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi jääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui Kiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan Fr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska hakija oli "ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä". Sopimus tehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi pari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva Fabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin likeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja Charlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 221-222.].

* * * * *

Voimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset toivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja Jumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen kutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä huomiota sittemmin kuuluisa Fredrik Gabriel Hedberg. Hän oli kotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811. Vanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina Magdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin kappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli Hedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden alusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten kehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen ja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja pitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä vastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten saavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä. Törkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman rakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen nuoruutensa uskon.

Turun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin oleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan yliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa opintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet, joita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea, jäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin koskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut päästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä että hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin varmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului Pohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua korkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin. Täysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä tilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle ja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia tietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään, että niin oli laita.

Marraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena julistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi tullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä usko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan vain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen kalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä jättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran K. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi hän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa ja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22 p:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin oli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki hän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä. Pari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen: "Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena ja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi astua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan niin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala minua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää. Yksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään niin vaikeita velvollisuuksia — itsestämme emme mitään voi. — Niin, syvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!"

Kertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan. Tässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi paimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella 1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan ja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi yliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka vaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä seuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik Gabriel Hedberg, 12-30.].

* * * * *

Samana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun tuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä Lauri Josef Achrén. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja tuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén ja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi turvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään kotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen hänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Ken joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen lahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen ja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä, Helsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä runot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin, ettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä, etsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja käytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin. Vaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei voinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas. Hän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut oikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat eräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa kyhäelmässä tavattavat sanat: "Et tunne sitä maailmaa, jossa elät, jollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja minuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa yhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin ijankaikkisuus?" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja, jolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon rukoilemalla: "Jesus kulta, auta minua", jolloin hän ei aamusin herännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän turviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi Achrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin tuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim. valitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin tuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu muille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.

Ensimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena Oravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai hän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo hänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa kysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen ylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén tapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä aineista, lausui tämä ystävä: "Nuo esteettiset houreet ovat hyvin vaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon hyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi". "Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska soitantokin on Jumalan lahja", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi: "Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi?" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei voinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää puolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin kauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin herännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka häntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli etsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset (omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta; Rouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].

* * * * *

Kaikki nämä nuorukaiset olivat kotosin Pohjanmaalta ja kuuluivat ylioppilaina Pohjolais-osakuntaan. Muut osakunnat olivat köyhemmät henkisistä voimista ja siitä syystä verraten syrjässä. Niissäkin tapaamme kuitenkin tänä kansallisen ja uskonnollisen herätyksen aikana nuorukaisia, jotka jo ylioppilaina lupaavat paljon isänmaalle. Varsinkin yksi näistä, ennen mainitun Kaarle Fredrik Berghin nuorin poika J. I. Bergh, esiintyy 1830-luvun alkupuolella tulevaisuuden miehenä ja herännäisyyden taattuna kannattajana.

Julius Immanuel Bergh syntyi Suonenjoen pappilassa maaliskuun 30 p:nä 1810. Äitinsä, Kaarle Fredrik Berghin toinen aviopuoliso Juliana Bergh, oli Suomen kielen harrastajana tunnetun Pyhäjärven kappalaisen Adam Berghin tytär. Samoinkuin vanhempia poikiaan, valmisti isä itse nuorintakin Porvoon lukioon. Heikontuneet olivat jo siihen aikaan vanhan opettajan sekä ruumiin- että sielunvoimat, mutta sitä parempi oli oppilaan kyky ja ahkeruus. Hyvillä tiedoilla pääsi hän oppilaaksi Porvoon lukioon v. 1829 sekä ylioppilaaksi lokakuussa 1832.

Jo nuorena osoitti Bergh suurta taipumusta miettimiseen ja harvinaista tahdon lujuutta. Kirjat olivat hänen paraat ystävänsä, henkinen työ hänen ilonsa. Varsinkin miellytti häntä vanhojen kielten, niistä ehkä eniten heprean, lukeminen ja perin pohjainen tutkiminen. Mutta hänen silmämääränään ei ollut ainoastaan itse näiden kielten oppiminen, vaan vanhojen sivistyskansojen kirjallisuuteen ja katsantotapaan perehtyminen. Jo ylioppilaana pyrki hän päästä näkemään, missä suurten aatevirtausten syvimmät uomat kulkivat ja minne ne pyrkivät, sekä käsittämään niiden yhteyttä oman aikansa henkisten pyrintöjen kanssa. Uudenkin ajan kirjallisuutta luki hän jo ensimmäisinä ylioppilasvuosina ahkeraan ja mieltymyksellä, oppien muun ohessa hyvästi saksaa. Vaikka perusteellisuus oli hänen luonteensa huomattavimpia ominaisuuksia, viihtyi hän miltei yhtä hyvästi tieteen eri aloilla, lukien sanottujen lempiaineittensa rinnalla mieltymyksellä esim. matematiikkaa. Sanalla sanoen hän oli kuin luotu luku- ja tiedemieheksi.

Berghin nuoruudenaikaa eivät synnin viettelykset päässeet tahraamaan. Hän säilyi puhtaana ja turmeltumattomana. Vaan ei hän itseään semmoisena Herran edessä pitänyt eikä ihmisten edessä siitä kerskannut. Päinvastoin oli hän jo siihen aikaan, jolloin hän nautti kotiopetusta isältään, tullut elävään synnintuntoon ja uskoon sekä vakaasti päättänyt pyhittää elämänsä Jumalalle. Eikä hän joutunut epäilyksiin kristinuskon totuuden suhteen, kuten esim. vanhin veljensä J. Fr. Bergh. Näistäkin kiusauksista, joille vihollinen epäilemättä löysi paljon liittymiskohtia hänen järjenmukaiseen miettimiseen taipuvassa luonteessaan, varjeli häntä armon Jumala. Varmaan oli hänellä paljon turvaa varsinkin sanotulta veljeltään, joka näkyy häntä lämpimästi rakastaneen. Lukiossa ollessaan kävi hän usein häntä Nurmijärvellä tapaamassa ja vielä useammin ylioppilaaksi tultuaan. Siellä kuuli hän eläviä saarnoja ja hartauspuheita, ja hänen aatteellisen elämän ilmauksille altis mielensä innostui herännäisyysliikkeen ripeästä kasvamisesta sikäläisessä kansassa. Ja samaa kuuli ja näki hän kotiseudullaan, missä hän loma-aikoina oleskeli. Vielä vanhoilla päivillään puhui hän lämmöllä näistä herännäisyyden nuoruuden toiveista, joiden toteuttamiseksi hän uhrasi miehuutensa paraat voimat. Ne olivat hänen ylioppilasaikansa kauniimmat muistot.

Tärkeä oli Berghin kehitykselle hänen vanhempien veljiensä vakaantunut uskonnollinen kanta ja siinä ilmenevä hellä rakkaus. Ollen itse luonteeltaan ystävällinen sekä taipuvainen vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, sai hän heränneitten omaistensa kanssa puhua sydämmensä tärkeimmästä asiasta ja siitä Herrasta, joka oli hänenkin kutsunut valtakuntansa palvelukseen. Paljon hyötyä oli hänellä tästä veljellisestä kanssakäymisestä, ja täysi syy on otaksua, että herännäisyyden edustamat aatteet, joihin hän veljiensä kautta ensin tutustui, etupäässä hänen vaikutuksestaan pääsivät leviämään yliopiston nuorisossa. Huomattava on sitäpaitsi, että Bergh varsinkin kotiseudullaan oli oppinut kansaa tuntemaan, jota paitsi herännäisyyden käsittäminen ja sen palvelukseen antauminen oli mahdottomuus. Hänen ei tarvinnut, kuten niin monen muun kansalliseen sivistystyöhön liittyvän silloisen ylioppilaan, sitoutua oppimaan Suomen kieltä. Hän osasi sitä hyvästi lapsuudestaan ja voi siitäkin syystä hyväksensä käyttää monen heränneen kansan oman kokemuksen muodostaman syvällisen opetuksen, jonka perille moni muu samanmielinen ylioppilas puuttuvan kielitaidon tähden ei päässyt.

Berghin ulkonaiset elämänsuhteet olivat siis ikäänkuin yhtyneet kehittämään hänen lahjojaan herännäisyyttä palvelemaan. Mutta vaikuttimena ja elähyttävänä voimana oli Herran armo, joka häntä etsi, hänen löysi ja häntä ylioppilasajan kiusauksista ja vaaroista varjeli [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; neiti Mimmi Berghin, J. I. Berghin tyttären, y.m. kertomukset; J. Fr. Berghin kirje J. I. Berghille vuodelta 1826, joka kirje osoittaa, että viimemainittu jo siihen aikaan oli herännyt. (Kirje löytyy Suomen muinaismuistoyhdistyksen kokoelmissa.)].

* * * * *

Nämä heränneet ylioppilaat eivät suinkaan olleet ainoat, jotka 30-luvun alkupuolella edustivat herännäisyyttä yliopiston nuorisossa. Monen muun rinnassa kyti, jos kohta ylimalkaan salassa vielä, Herran tuli. Kun nämä nuorukaiset muutaman vuoden kuluttua pappina julistivat Kristuksen evankeliumia seurakunnissa, näkyi tämä tuli yli maan. Suuri oli yliopiston osuus tämän tulen sytyttämisessä, mutta suurempi Suomen kotien ja Suomen kansan. Sentähden tunsivatkin useimmat noista heränneistä ylioppilaista seisovansa oikein varmalla pohjalla vasta silloin, kun kansan syvät rivit heidät siunaten ottivat vastaan.

XXVI.

Jälkikatsahdus.

Myötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät huomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein noihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto pääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi olemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän riennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan yksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi kaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista elämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat ihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja, joissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden lähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on pakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden kaipiota, joka on sen vasituinen olemus.

Vähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä paljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin palajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli, pystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan. Sen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä tehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän maailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan siunaus.

Tällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä leimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia, että tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo tutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä Jumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla vaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä nähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee seisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii itselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla hankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä etevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: "Jumalan valtakunta on teidän keskellänne", ja se on itse noussut toteuttamaan tätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos maallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei aio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten kristittyjen tunnustus: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä".

Alusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät heränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he olivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirja", ei voi kukaan vaatia. Aikana, jolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon mitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä jälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa historiaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä, tarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen suhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä syntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen kaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen elämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme ennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina kirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista kirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli kansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu, että sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan itsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen totuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että herännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski pohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.

Olemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet otteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty, että Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän merkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella ole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut paperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen ei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin, huomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan ja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä asioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän tiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei Niskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei uskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.

Mitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan ihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan vaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi kummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa arvosteluissa toisin ajattelevien "teko-" ja "kiiltopyhyydestä", joihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi, kuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka, etteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he kun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä olevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta sitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen olemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä on myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa varsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja puolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle liika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista Apostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi, varsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan kirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään ja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat. Collanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin säälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin maltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia. Ja yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin asioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan virhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä epäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen herännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä ja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan ole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin liikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa. Niistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.

Puolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä muistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat todellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen herännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo v. 1837, ryhtyen siitä alkaen kirjoittamaan tarkkaa kertomusta Kiuruveden herännäisyysliikkeestä, jonka monimutkaiset vaiheet näkyvät herättäneen hänen erityisen huomionsa. Valitettavasti on tämä käsikirjoitus kadonnut [Kertonut (1899) Kusti Niskanen.]. Sensijaan ovat muutamat hänen kirjeensä myöhemmiltä ajoilta jääneet todistamaan, miten huolellisesti hän koetti kehittää kirjoitustaitoaan, arvostelukykyään ja muita luonnonlahjojaan. Eikä ollut Niskanen ainoa kansan mies, johon herännäisyys tuolla tavoin vaikutti. Se herätti lukuhalua, kehitti lukutaitoa, laski kynän monen työmiehen karkeaan käteen, joka ei sitä niinä aikoina muuten olisi löytänyt, neuvoi johdonmukaisesti ajattelemaan ja henkistä omaisuutta kokoamaan. Eikä siinä kyllin. Liikkeen leviäminen kehotti tiedustelemaan muiden seutujen oloja ja tutustutti etäällä toisistaan asuvia ihmisiä keskenään, siten laajentaen kansan näköpiiriä ei vain uskonnollisessa, vaan muussakin suhteessa. Persoonallisesti omistettu usko johdatti itsenäisyyteen muillakin aloilla, veljellinen rakkaus yleiseen, luotto Jumalan valtakunnan voittoon isien maassa toivoon kansan tulevaisuudesta. Jo herännäisyyden alkuaikoina, joita edellisessä olemme tarkastaneet, alkavat nämä hedelmät muodostua. Myöhemmin, jolloin liike on ehtinyt koota voimansa kokonaisempaan yhteistoimintaan, näkyvät ne vielä paremmin.

* * * * *

Olemme huomauttaneet Lounais-Suomen ja muun herännäisyyden erinkaltaisesta luonteesta. Tämä tuli näkyviin varsinkin kummankin suhteessa maailmaan. Lounais-Suomessa olivat muutkin uskonnolliset liikkeet terottaneet elävähenkisen ja käytännöllisen, kuolleen puhdasoppisuuden kaavoista vapautuneen kristillisyyden tarpeellisuutta, puhumattakaan vanhemmasta herännäisyydestä, jonka vaikutus sikäläisiin oloihin on hyvin tuntuva. Savon, Karjalan ja Pohjanmaan herännäisyysliike syntyi raivaamattomassa erämaassa, missä se yksin ja ensimmäisenä oli tuota vaatimassa. Viimemainituilla seuduilla ei ollut elävällä kristillisyydellä muuta vastarintaa kuin käyttääksemme sikäläisten heränneitten omaa lausetapaa — "maailman musta seinä". Mutta luja oli tämä seinä, veistämättömistä hirsistä oli se pystytetty. Sen murtaminen kysyi kovaa rynnäkköä. Siitä tuo Pohjois-Suomen herännäisyyden ujostelematon jyrkkyys, joka, varsinkin kun sen edustajat ryhtyivät kynäsotaan, tuli näkyviin ei ainoastaan heidän suhteessaan maailmaan, vaan entisiä ystäviäkin kohtaan.

* * * * *

Vuosi 1835 on rajavuosi herännäisyyden historiassa. Silloin on liike päässyt vakaantumaan miltei kaikissa niissä seuduissa, jotka myöhemmin vetävät suurimman huomion puoleensa, lukuunottamatta Suupohjan suomalaisia seurakuntia, joissa kaikki vielä on entisellään. Mainittu vuosi on sitäpaitsi Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden yhtymisvuosi ja etenkin siitä syystä tärkeä. Pietismi on koonnut voimansa — Stenbäck, v. Essen, J. I. Bergh ovat asettuneet sen riveihin, Frans Oskar Durchman y.m. sittemmin huomatut miehet vihitään papiksi vuoden lopussa, ja heränneitten sanomalehdet ovat valmiit ilmestymään. Renqvist on päässyt pitkästä vankeudestaan ja voi jälleen vapaammin toimia, Lounais-Suomen heränneitten oikeusjuttu on päättynyt ja sikäläinen liike vakaantunut ja kypsynyt uutta kehitystä alottamaan. Maailma on saanut silmänsä auki, ja kaikki enteet viittaavat koviin taisteluihin, huomattavaan käänteeseen herännäisyyden historiassa. Todistuksena ovat muun ohessa muutamat Jonas Laguksen ystävälleen J. Vegeliukselle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet. Ne aiheutuivat muutamista Vaasan tienoilla sikäläisiä heränneitä säätyhenkilöitä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Etenkin näkyy v. Essenin esiintyminen Maalahden häissä olleen syynä näihin hyökkäyksiin. Ihmiset alkoivat huomata, että heränneet säätyläiset olivat ryhtyneet raivaamaan auki maailman ja Jumalan valtakunnan välistä rajaa ja asettuivat vastarintaan. Lagus kirjoittaa 24/1 35: [Kirje painettu Väktarenissa 1893 n:o 9.]

"A. (luultavasti joku pappi, joka oli moittinut v. Essenin esiintymistä) paheksuu, että E(ssen), iloiten vasta syttyneestä valosta ja kaivaten sitä viisautta, joka saadaan pitkän kokemuksen koulussa, lapsellisessa innossa koettaa vaatia tulta taivaasta hävittämään vastustajat, eikä huomaa, että hän tässä itse asettuu Jumalan sijalle, tahtoessaan johtaa muita omien ajatustensa mukaan. Hän ei huomaa, että kristinuskon hedelmät eri kehitysaikoina ovat erinkaltaiset. Jos hän olisi tuon ymmärtänyt, olisi hän isällisellä viisaudella johdattanut noita nuoria ja antanut Jumalan hengen valon ja vuosien puhua heille sanakiistasta vapaata kieltä. Etenkin kaipaan A:n lausunnoissa rakkauden vaikuttavaa henkeä, joka kaikki peittää, kaikki kärsii. Hän ei tahdo olla säädyllinen niitä kohtaan, jotka eivät itse noudata säädyllisyyttä. Missä oikea rakkaus vallitsee Jesuksen erimielisissä seuraajissa, sieltä ei ole rauha kaukana. Toinen kurottaa rakkaudessa kätensä toiselle, he kehottavat toisiaan rukoilemaan valkeutta Jumalalta riidanalaiseen asiaan, ja rakkaus, rauha on väleen täyttävä heidän sydämmensä ilolla ja heidät yhdistävä. Kun me luovumme voitosta, antaen Jumalan ja totuuden päästä voitolle meissä, ei rakkauden side katkea".

Sanat ovat rauhan sanoja likenevän myrskyn noustessa. Omantuntonsa ja Kristuksen rakkauden vaatimana tahtoo Lagus säilyttää rauhaa niin pitkälle, kuin hän on oikeutettu sitä säilyttämään. Mutta kyllä hän silti aseman ymmärsi ja oli taisteluun valmis, kun Herra häntä siihen vaati. Tämä näkyy varsinkin kirjeen loppuosassa, joka kuuluu:

"A. lausuu, että jokainen tosikristitty meidän aikoinamme ja meidän maassamme saa elää rauhassa, vieläpä rakastettuna ja kunnioitettuna. Ovatko sitten nyt Jumalan henki ja maailman henki tehneet sovinnon? Onko elävä kristillisyys nyt tullut rakkaaksi kääntymättömille? En usko sitä, enkä hyväksy sitä varovaista kristillisyyttä, joka niihin määrin mukaantuu maailman mukaan, ettei se sitä milloinkaan loukkaa. Varjelkoon Jumala meitä itse etsimästä marttyyrikruunua, mutta jos Kristuksen henki asuu meissä, niin soveltuvat meihin vielä tänään Vapahtajan sanat: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta te ette ole maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".

Vielä selvemmin tulee Laguksen kanta kristityn suhteesta maailmaan näkyviin eräässä toisessa, pari kuukautta myöhemmin Vegeliukselle samojen riitojen johdosta kirjoittamasta kirjeestä. Hän lausuu:

"Vaasassa on hiljattain saarnattu evankeliumia, joka runsaasti ruokkii vanhaa ihmistä ja sitäpaitsi koettaa laskea armoa etsivien ja uskovaisten niskoille ikeen, joka ei ole Herramme Jesuksen ijes. Että maailman lapset koettavat puolustaa rakkainta omaisuuttaan, maailmallisia huveja, tuo ei minua ensinkään kummastuta. Sillä kuka tahtoisi luopua kalliimmasta omaisuudestaan ja siitä, jota hän pitää ainoana lohdutuksenaan vaivaloisen vaelluksen kestäessä. Mutta että ne, jotka sanovat olevansa Jesuksen seuraajia, vaatien väittävät, ettei kristitty ainoastaan saa, vaan että hän on velvollinen ottamaan osaa kaikkiin niihin huvituksiin, joita suruttomat syntiset paraampana ilonaan etsivät — sen vertaista kunnianosoitusta en ole kuullut annettavan perkeleelle ja maailmalle. Teille saarnatun evankeliumin mukaan tulisi meidän välttämättömästi olla saapuvilla korttipöydän ääressä, naamiohuveissa y.m. sanalla sanoen ulkonaisesti olla kokonaan maailman kaltaisia. Tämmöisiä hullutuksia todistamaan täytyisi toimittaa aivan uusi raamattu, kerrassaan toinen kuin se selvä ja siunattu Jumalan sana, joka on meille annettu. Kun Jumala ei väkisin pakoita kääntymättömiä ihmisiä etsimään ja rakastamaan Kristusta, niin hän vielä vähemmin pahoittaa niitä, jotka todella etsivät Kristusta, seurustelemaan suruttomien syntisten kanssa, kun he juoksevat harhateillään, pilkaten häntä ja käyttäen juuri noita huvituksiaan häntä yhä enemmän unhottaakseen. Ajatelkaamme Jesuksen seuraajaa, joka tämän opin mukaan olisi pakoitettu ottamaan osaa maailman mielettömiin ilojuhliin: mitä Jumalan ja kristinuskon pilkkaa täytyisi hänen näissä tilaisuuksissa kuulla ja nähdä — eikä nähdä ainoastaan, vaan ottaa osaa noihin toimiin, joissa synti ja himot ovat vallalla: mitä helvetin tuskia hänen täytyisikään sydämmessään kokea? Tämäkö ijes se on, joka on suloinen ja keveä kantaa ja jonka Jesus on oikeille seuraajilleen luvannut? 'Rauhan minä annan teille" sanoi hän "en sitä rauhaa, jonka maailma antaa;' ja tässä sopisivat kuitenkin nyt Jesuksen rauha ja maailman rauha yhteen! Onko Jumala sanassaan milloinkaan julistanut semmoista oppia? Ovatko Herran seuraajat vanhassa ja uudessa testamentissa milloinkaan niin toimineet ja eläneet, kuin nyt vaaditaan. Koko raamattu puhuu sitä vastaan. Milloin ovat Jesuksen opetuslapset niin opettaneet ja niin esiintyneet, kuin teitä on neuvottu? Olisiko heitä mestattu, ristiinnaulittu, heitetty petojen eteen y.m., jos olisivat noudattaneet teille vasta annettuja neuvoja? Ei, ja vieläkin ei. Vai eksyivätkö nuo ensimmäiset kristityt, jotka suitsuttamalla epäjumalien alttareilla olisivat voineet pelastaa henkensä, vaan eivät sitä tehneet, valiten kernaammin mitä kovimman kuoleman? Eksyivätkö kaikki nuo hurskaat ihmiset, jotka pyhittivät elämänsä Herralle ja joiden vaellus ja kirjoitukset todistavat, että maailma oli heille ristiinnaulittu? — Kun ei ketään vapaata kansalaista voida pakoittaa ottamaan osaa maailman huveihin, miksi koetetaan pakoittaa Jesuksen vapauttamaa sielua noihin kadotuksen tuskiin, jotka ennenpitkää nielisivät koko hänen kristillisyytensä? — — Hyvin tuskallista on tästä kirjoittaminen minulle ollut. Vaan tässä ei saa katsoa henkilöä. Hän on minulle rakas, mutta rakkain on totuus".

* * * * *

Maailma kokoo voimansa ja hioo aseitaan herännäisyyttä vastaan. Taistelu on välttämätön. Mutta syvään on Jumalan totuus juurtunut kansaan, ja sen turvissa aikovat heränneet kestää rynnäkön. Ja hartaasti rukoilivat liikkeeseen yhtyneet papit valoa ja voimaa ylhäältä, voidakseen oikein johtaa totuuden pyhää taistelua. Kuvatkoon seuraava Jonas Laguksen näihin aikoihin sepittämä runo, [Runon, jonka on suomentanut Yrjö Weijola, olen saanut assessori K. A. Malmberg vainajalta. Hänen kertomuksensa mukaan kirjoitti Lagus sen vähää ennen Kalajoen käräjiä millä mielellä heränneet lähtivät sotaan ja miten he aikoivat sitä käydä]:

Kristitty sotilas.

Vapahasti hän vaan okatietänsä käy, Jot' on astunut Herrammeki, Opas Jumala on, kera enkelien Silmät taivohon kohottavi.

Älä sielu sä himojen laivahan käy, Älä uinua vainojain luo, Luona ristin, miss' Jesuksen verikin vuos, Sille lepoa joskus sä suo.

Pahan nuoli on terävä, nopsa ja käy Salaa sieluhun taistelijain, Ole pelvotta, käy vihamiestäsi päin, Uskon kilpi sun suojaavi ain.

Konsa myrskyvä maailma uhkaelee, Ole riemuisa, horjumaton. Pelko väistyköhön, hyvä merkki on, kun Sulle maailma vihassa on.

Konsa hekkuma sun petoslepohon veis, Kukkapolkujen nautintohon, Muista kruunua sä, jot' on kantanut hän, Muista ristiä, siin' apus' on.

Taivas hengellisen ilon sinulle suo, Iloviiniä Herralta saat, Lepää lehdossa Eelimin, jäljellä on Sulla Siinain viel' erämaat.

Heikkouskosen käyntiä auttele ain'. Häntä rohkase kaihotessaan, Vahva Jumalan armo, min Herralta sait, Käytä heikkojen lohduksi vain.

Kultaa etsiköhön, pahan orja ken on, Sinä tyytyös köyhyytehen, Maassa tääll' ole kristityn aartehet ei, Ne on kätketyt taivahasen.

Konsa mustuvi taivas ja vainoojill' on Sinun sydämmes saartamanaan, Vedä miekkasi, turvau lupauksiin, Olet kuollut, jos väistyt sä vaan.

Konsa voitit sä, riemuitse, Herralle käy Ilolauluas kaiuttamaan, Varo vainoojatas, sua seuraavi hän, Kunnes taivahan käyt satamaan.

Kotis' taivas se on, sinun rukoukses, Ilos, surusi kuullahan siell'! Oi, siell' olkohon henkesi, vaikkakin tääll' Pelastuksesta taistelet viel'.

Siten voitosta voittohon alati käyt, Kunis hautahan päättyvi ties, Siellä väsynyt, kruunattu siunauksin, Lasket sauvasi matkaajamies.

Sulo kaupunki ensiksisyntyneitten, Jossa laulavat riemuillen, Silloin siintävi sulle, ja asua saat Asumuksissa autuasten.