Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA II

1836-1844

Kirj.

M. ROSENDAL

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1905.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.

Sinä kannoit ja kärsit ja minun
nimeni tähden sinä työtä teit.

Ilm. k. 2: 3.

SISÄLLYS:

I. "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä Sanomia".
II. Vanhan puutarhurin kirjeet.
III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.
IV. Kalajoen käräjät (1838-1839).
V. Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.
VI. Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.
VII. Turun tuomiokapitulin päätös Östringin ja Kalajoen
pappien käräjäjutussa.
VIII. Kalajoen käräjäjutun loppu.
IX. Östringin oikeusjutun jatkoa.
X. Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan
vastaan.
XI. Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen
K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
XII. "Evangeliskt Veckoblad".
XIII. Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden
riveissä vuoteen 1840.
XIV. Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.
XV. Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842.
Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.
XVI. Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.
XVII. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
XVIII. Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
XIX. Herännäisyys Turun pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
XX. Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.
XXI. Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.
XXII. Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
XXIIII. Uusia vainoomishankkeita heränneitä vastaan.
XXIV. Herännäisyyttä arvostelevia kirjoituksia vuosina 1841-1844.
XXV. Hedbergiläisen riidan alku.
XXVI. Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.
XXVII. Jälkikatsahdus.

I.

"Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia".

"Seisomme nyt Suomen nykyisen kristillisyyden rakennuksen edessä. Jos vain pintapuolisestikin sitä katselemme, huomaamme helposti, että sitä tuskin voi korjata. Miltä näyttää sitten tämä rakennus? Näemme siinä suuren yleisön tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä, uneliaisuutta, väärinkäsitystä, ylönkatsetta, syvään juurtuneita ennakkoluuloja. Ja tuossa kansalaistemme suhteellisesti pienessä joukossa, joka pitää huolta autuudestaan, huomaamme suuria erehdyksiä, Kristuksen etsimistä kammioissa ja erämaassa, pyrkimistä sovinnon osallisuuteen itsetekoisilla ulkonaisilla ja sisällisillä parannuskeinoilla, itsevanhurskautta, levotonta pyhityksen tavottelemista ja siihen luottamista ilman sitä ennen tapahtunutta vanhurskauttamista y.m. ja syrjäyttämällä autuuden elävää Kristuskalliota. Semmoinen on rakennus. Sen korjaaminen olisi vanhan vaatteen paikkaamista uudella tilkulla. Se on revittävä ja uudestaan rakennettava. Kuinka tässä on meneteltävä? Mielipiteeni on, että kristinuskon kaikki totuudet ovat vapautettavat siitä kuonasta ja pimeydestä, johon ne ovat joutuneet. Hellällä ja hoitavalla kädellä tulee meidän vetää valkeuteen kaikki tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät, menneiltä ajoilta perityt sekä yleiset että yksityisten ennakkoluulot ja näyttää ihmisille, millaisia ne ovat evankeliumiin verrattuina. Emme saa kirjoittaa sanaakaan, säilyttääksemme ihmisten suosiota, emmekä kiertämällä puhua mistään totuudesta, vielä vähemmän vaitiololla sitä syrjäyttää, siten säästääksemme mielipiteitä, joihin ihmiset ovat tottuneet. Asettukaamme vanhurskauttamisoppia peräytymättä puolustamaan; se olkoon meille kaikki kaikessa. Jesus Kristus on esitettävä tienä, totuutena ja elämänä, syntisten ainoana auttajana. Lähin seuraus tämmöisestä päämäärän alituisesta silmällä pitämisestä on oleva sisällinen eripuraisuus heränneitten kesken, tahi oikeammin heränneitten ja meidän välillä. Emmehän voi kieltää, että moni heistä on muodostanut itselleen ykspuolisia mielipiteitä ja vanhurskauttamiseen ehkä sekoittanut töitä y.m. He eivät olisi ihmisiä, jolleivät olisi sangen taipuvaisia itsevanhurskauteen. Mutta me emme ole, mitä meidän tulee olla, ellemme rakkauden äänellä puhu heille Jumalan karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin, ja veljen kädellä osoita heille häntä" [Akiander VI, 245-246.]

Näin kirjoitti tammikuussa 1836 Jonas Lagus J. Fr. Berghille "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengelliset sanomat" nimisten aikakauslehtien ilmestymisen johdosta, joiden toimittamiseen he muiden heränneitten pappien avustamina vuoden alusta olivat ryhtyneet. Selvä ohjelma. Aate yksin, ei mikään muu, ohjaajaksi, yksin jumalallinen totuus, Jesus Kristus keskustana, silmämääräksi. Berghin kanta oli sama, mutta hänen luonteensa oli toisenlainen. Ja hyvä oli, että niin oli laita, sillä muussa tapauksessa olisi silloinen sensuuri pian tehnyt lopun koko hankkeesta.

Vaikea oli näiden lehtien toimittaminen jo siitä syystä, etteivät Lagus ja Bergh olleet tilaisuudessa tapaamaan toisiansa. Kirjeet heidän välillään viipyivät matkalla noin kolme viikkoa, lehdet tarkastettiin Porvoossa ja painettiin Helsingissä, muista ja vielä suuremmista vaikeuksista puhumattakaan. Mutta innostus asiaan ja toimittajani keskinäinen rakkaus voittivat kaikki esteet.

Jo joulukuun alussa 1835 lähetti Lagus J. I. Berghille, joka Helsingissä valvoi toimituksen juoksevia asioita, [Kert. (1896) rovasti N. G. Arppe y.m.] muutamia kirjoituksia lehteen. Ne viipyivät matkalla niin kauan, ettei hänen "Uudenvuoden tervehdys", [Akiander VI. 245.] joka silminnähtävästi oli aiottu yleisölle lyhyesti, muutamin rohkein piirtein ilmaisemaan "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisten sanomain" kantaa ja tarkoitusta, tullut julkisuuteen. Laguksen sujuva kynä oli taitava varsinkin tuommoisia piirteitä muodostamaan, ja jonkummoisella pettymyksellä kaipaamme juuri tämänkaltaista kirjoitusta lehden ensimmäisessä, tammikuun 8 p:nä 1836 ilmestyneessä numerossa. Semmoinen "tervehdys" olisi muotoonkin nähden paremmin sopinut nuorta herännäisyyttä elähyttävien aatteiden tulkiksi, kuin se sävyisä, osaksi viralliseen ulkoasuun pukeutunut kirjoitus, jossa toimitus ilmoittaa lehdelle annetusta ilmestymisluvasta sekä lyhyesti tekee selkoa sen suunnitelmasta. Tämä henkii kyllä elävää kristillisyyttä ja ainakin siinä kohden ilmaisee se uuden, valoisamman ajan koittoa Suomessa, että siinä ensi kerran julkisesti puhutaan hengellisen äänenkannattajan tarpeellisuudesta maassamme, vaan enemmän sopisi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa vaatia toimituksen ensimmäiseltä kirjoitukselta, se kun sitäpaitsi silminnähtävästi on lähtenyt J. Fr. Berghin kynästä. Oudolta tuntuu myös, varsinkin ensimmäisen vuosikerran alkupuoliskoon nähden, alkuperäisten kirjoitusten harvalukuisuus. Paitsi mainittua kirjoitusta sisältää lehden kolme ensimmäistä numeroa yksinomaan käännöksiä ja otteita ulkomaan sanoma- ja aikakauslehdistä ilman että edes niitä valitessa kylliksi on pidetty silmällä sitä käytännöllistä kristillisyyttä, jonka herättäminen kuitenkin oli lehden päätarkoitus. Lähetystoimenkin alalla, johon heränneet papit ja heidän kauttansa herännyt kansakin alusta alkaen kiinnittivät huomionsa ja jonka aatteen toteuttamiseksi moni heistä auliisti uhrasi pienet säästönsä, löytyy lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, samoinkuin seuraavissa, yksinomaan Tukholmassa vuodesta 1834 ilmestyneestä "Missions-Tidning" nimisestä kuukausilehdestä sekä muista ulkomaan sanomalehdistä lainattuja kirjoituksia ja kertomuksia. Väärin olisi vaatia, että "Tidningar i andl. ämnen" ja "Hengellisten sanomain" olisi pitänyt tässäkin suhteessa olla tienviittaajina muille sanomalehdille, joiden toimittamisessa, oman maan oloja syrjäyttämällä, yleisesti noudatettiin samankaltaista menettelytapaa, vaan kun ainakin yksi toimittajista, Jonas Lagus, tämän kysymyksen suhteen selvään edusti toista kantaa, sopisi odottaa, että toimitus enemmän olisi noudattanut hänen mielipiteitään. Pari esimerkkiä. Alusta alkaen ja sittemmin tuon tuostakin oli lehteen otettu kirjoituksia hurskasten sielunpaimenten ja muiden kristittyjen viimeisistä hetkistä. Näiden kirjoitusten sisällys oli kyllä poikkeuksetta sopusoinnussa elävän ja itsekieltävän kristillisyyden kanssa ja siis omiaan tukemaan herännäisyyden taistelua kaavakristillisyyttä vastaan, vaan paljoa suoranaisemmalla tavalla olisi lehti voinut toteuttaa tätä tarkoitusta. Tämän lisäksi on huomattava, että kysymyksessä olevat kertomukset vielä aivan alkuperäisellä kannalla olevan suomenkielisen lukijakunnan mielestä epäilemättä monesti tuntuivat oudoilta, ne kun melkein kaikki olivat syntyneet vieraissa maissa ja käsittelivät ventovierasten henkilöiden elämänvaiheita. Tapahtuihan Suomessa hengellisellä alalla juuri niinä aikoina niin paljon huomattavaa, ettei Laguksen kertomuksen hänen omasta kääntymisestään (I osa, 257) aineiden puutteen tähden olisi tarvinnut jäädä laatuaan ainoaksi. Ja tämäkin kertomus ilmestyi ainoastaan ruotsinkielisessä lehdessä, ei "Hengellisissä sanomissa". Laguksen käsitys asiasta näkyy muun ohessa hänen huhtikuussa 1836 J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun mielestäni olisi hyödyllistä supistaa uskovaisten viimeisiä hetkiä ja esimerkkiä rohkeudesta kuolinhetkellä y.m. käsitteleviä kirjoituksia ja antaa semmoisten vain silloin tällöin esiintyä kaskujen ja pienempien kertomusten sijalla. Käytännöllistä elämää koskevien ja suoranaisesti opettavien kirjoitusten julkaiseminen on pidettävä pääasiana. Toivon ettei semmoisia tulevaisuudessa puutu, jos minun mielipiteeni ja esitystapani saavuttavat hyväksymistä. Muidenkaan apua ei meidän tarvinne kaivata". [Akiander VI, 248.] Samasta kirjeestä näkyy, että Bergh ei ollut taipuvainen lehteen ottamaan erästä Laguksen hänelle lähettämää, Malmbergin kirjoittamaa kirjoitusta. Tästä kirjoituksesta, johon Malmbergin ennen (I osa, 317) mainittu väittely "Helsingfors Morgonbladet'issa" lienee antanut aihetta, [Kert. (1896) past. J. Hemming.] kirjoitti Lagus: "Kirjoitus Kajaanilaisista sisältää kyllä väittelyä, mutta mitä on kristinusko muuta kuin väittelyä koko ihmiskuntaa vastaan? Eihän siinä ole katkeria eikä loukkaavia lauseita, ja pitäisihän ajattelevan yleisön saada kuulla ajattelevan miehen ajatuksia asiasta, joka ei ole mikään pikkuseikka. Kirjoita siis lyhyt, taistelun syytä ja sen vaiheita näihin asti ilmaiseva alkulause ja toimita kirjoitus sitten ensi tilassa lehteen. Siten saamme luultavasti myöskin lupaavan aputoimittajan". Mutta kirjoitus jäi kun jäikin lehteen ottamatta. Pääsyynä, ehkä ainoana, olivat silloiset paino-olot, joiden monet karit Bergh, ollen maltillisempi ja väkirynnäkköihin haluttomampi, näki selvemmin kuin Lagus. Sitäpaitsi asui hän lähellä Porvoota ja oli tilaisuudessa neuvottelemaan asianomaisten kanssa. Berghin silloiset sisälliset ahdingot ja kiusaukset, joita lisäämässä oli jonkunmoinen häälyväisyys Ruotsalaisen ja Renqvistin kannattajien välillä jatkuvien riitojen johdosta, näkyvät myöskin lamauttaneen hänen tarmoaan ja tehneen hänet haluttomaksi pukeutumaan taisteluasuun. Jonkunlainen levottomuus sen johdosta, että maailma yhä kuuluvammin alkoi soimata herännäisyyttä lahkoksi, lienee myöskin painaneen hänen mieltään. Toisin arvosteli Lagus asemaa. Hänen kantaansa kuvaavat esim. seuraavat sanat, joilla hänen Berghille kirjoittamansa vasta mainitsemamme kirje päättyy: "Sarkasmi puree kipeämmästi kuin mikään muu kirjoitustapa. Hurskaus ilman voimaa on lapsen leikkiä — lausuu Tegnér — ja näiden sanojen merkitys on syvä. Valitettavasti on sanomalehtemme useimmissa seurakunnissa aivan tuntematon vielä. Siitäkin syystä olisi välttämätöntä, että kylväisimme vähän suolaa lehteen nukkuvaa papistoa varten. Ehkä tuo avaisi monenkin silmät. Älä sitä oudoksu, että sinua ja meitä kaikkia, jotka halajamme elävän kristillisyyden leviämistä, pidetään kerettiläisinä. Niin on käynyt ennen, niin vastakin käy. Emme saa maailmaa vakuutetuksi puhdasoppisuudestamme, jollemme poikkeuksetta kaikissa asioissa noudata sen elämäntapoja ja lihallista vapautta". —

Ruotsinkielisen lehden 4:ttä numeroa kaunistaa Stenbäckin runo "Katumus". Lainaamme sen tähän kuvaamaan runoilijan omaa ja samalla lehden Helsingissä ja sen läheisyydessä asuvien kannattajien silloista uskonnollista katsantotapaa, jonka ehkä huomattavinta piirrettä sekä runon nimi että sen pääsisältö mitä selvimmällä tavalla ilmaisee. Jo v. 1835 [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 195.] se luultavasti on kirjoitettu. Stenbäckin runokokoelmassa esiintyy se toisessa asussa. Sisällykseenkin nähden on erotus huomattava. Sanomalehdessä "Tidningar i andliga ämnen", jossa se ensin painettiin, on runoilija antanut sille seuraavan muodon: [Yrjö Veijolan käännös.]

Katumus.

Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
Sai sieluraukka runon haaveihin
Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
Ja elon valo väistyi edestäni,
Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
Mut synnist' erota ei tahtonut.

Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
Ei ystävätä taivahassakaan.

Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
Pois ajat katalan ja kirotun.

Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.

Tok' ensipäivinäni mulle loisti
Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
Hyv' enkel' silloin ain' oi' lähelläin
Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —

Jumalan poika, suuri sovittaja,
Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
Mi synnit kaikki kantoi maailman
Ja voitti helvetin ja kuoleman;

Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
Mua armahda ja auta hädässäni!
Voit vihollistas vielä vapahtaa
Ja vastustajaasi voit armahtaa.

Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos olkoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Yhtä kauniita, vaan toivosta rikkaampia ovat Stenbäckin "Gaseleja" nimiset runot, jotka hän seuraavana vuonna julkasi lehdessä. Nimen (persialainen sana) on hän lainannut saksalaiselta runoilijalta Rückertiltä, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 212.] jota hän paljon ihaili.

Muita Stenbäckin runoja ei näy lehden palstoilla. Ei sovi kummastella, ettei niitä koetettukaan kääntää "Hengellisten sanomain" lukijakunnalle. Sensijaan löytyy viimemainitussa lehdessä muita runoja, joiden perin suomalainen muoto viittaa herännäisyyden monessa suhteessa likeiseen suhteeseen silloiseen kansalliseen herätykseen. Tarkoitamme tässä lähinnä Kalevala-runoja, joiden keräilemiseen Lönnrot vasta oli ryhtynyt. Kernaasti myönnämme osaksi oikeaksi tuon monesti lausutun arvostelun, että herännäisyys esti kansaa tajuamasta kansallisepoksemme ihanuuksia tuomitsemalla noita vanhoja, pakanuuden ajoilta perittyjä runoja perkeleen virittämiksi, taikauskon ja muiden eksytysten ansoiksi. Mikäli kysymys koskee heränneitten syvien rivien käsitystä asiasta, oli tämä katsantotapa ainakin alkuaikoina siksi luonnollinen, ettei se kaipaa mitään selitystä. Vaan että Kalevalan runollinen henki sai osakseen monen heränneenkin mitä lämpimimmän myötätuntoisuuden, sitä ei suinkaan saa kieltää. Tämä koskee tietysti etupäässä sivistyneitä, vaan se tiedetään myöskin, etteivät kaikki heränneet kansanmiehetkään ehdottomasti vanhoja runoja hyljänneet. Todistuksena on muun ohessa sanomalehti "Hengellisiä sanomia", jossa löytyy verraten paljon sekä oppineitten että talonpoikien runomitalla sepittämiä hengellisiä lauluja. Toiset näistä ovat käännöksiä, toiset alkuperäisiä runoja. Ensinmainituista ansaitsevat huomiota varsinkin muutamat tähän muotoon pukeutuneet Davidin psalmit. Kieli on harvinaisen puhdasta, sisältö oivallisella tavalla säilytetty muuttumattomana. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä asussaan 1:sen psalmin käännöksen:

Jumalisuuden palkka.

1. Autuus ompi aivan varma
Tuolla miesi miekkoisella,
Jok' ei juonissa kävele
Julki jumalattomien
Taikka tiellä turmeltuen
Seiso syntisten, seassa
Istu pahain pilkkaitten,

2. Vaan on halu Herran laissa,
Herran käskyissä hyvissä;
Yöt ja pitkät päiväkaudet
Herran lakia lukeepi,
Mietiskelee mieluisesti.

Kaunihisti kasvavaisen
Puisen varsin viherjäisen,
Ihanaisen, istutetun
Ojan juoksevan ohessa
On hän kaltainen alati,
Joka hyvän hedelmänsä
Kantaa kauniin, kelvollisen
Ajallansa antimensa;
Jonk' ei katoo kannihinen
Lehti liioin lenneksele
Tuulen tuiman turmellessa,
Mitä tehdä tahtoneepi,
Ottaneepi etehensä
Mieluisesti menestyypi.

Jumalattomuuden palkka.

4. Toisin käy kelvottomalle
Rikkojalle röykiälle;
Sillä kuin tuulessa tuhka,
Ruumen ilmassa rajussa
Sinne tänne temmatahan,
Jätetään myös jumalatoin
Oman onnensa nojahan.

5. Ei siis julki jumalatoin
Pidä paikkaansa pitämän
Herran istuimen edessä
Tullessa tuomiohetken;
Eikä syntinen suruton
Pysy parissa pyhien.

Päätös.

6. Tien vanhurskaan Herra tietää, Väärähän väärin tekijän Polut poikkeevat peräti.

[Hengellisiä sanomia 1836 n:o 6.]

Tämän niinkuin muidenkin psalmien käännösten alla on nimimerkki J(ulius) K(allio). Se johtaa huomiomme J. I. Berghiin, joka varmuudella tiedetäänkin näiden käännösten tekijäksi. [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] Alkuperäisiäkin runoja on sama mies "Hengell. sanomissa" julkaissut. Koska Berghin lahja tällä alalla tuskin ensinkään on tunnettu ja koska hänen runotuotteensa ilmaisevat mitä syvällisintä uskonnollista valistusta, otamme tähän seuraavan hänen "Hengellisissä sanomissa" (N:o 27, 1837) julkaisemansa runon:

Lahti.

Istuin kerran itkusilmin,
Lahden rannalla lepäsin.
Murhe mieltäni muserti,
Sydäntäni synti särki,
Enkä löynnyt lievitystä,
Huolilleni huojennusta,
Levottomuudessa lepoa.

Luonto, kaunis Luojan laitos,
Oli aivan otollinen
Ympärillä ihanainen,
Lahti liikkumattomana,
Eikä tuuli tuuvitellut,
Ilman henki heilutellut
Kalvoansa kaunokaista.
Lehto kaunis lintuinensa
Ranta varsin vihantoinen
Kuvans kaavaili vedessä.
Linnut lehdossa lokersit
Vihannossa visertelit,
Luojalle kiitosta kannoit.

Tuossa minä turpehella
Makaisin maan manterella,
Mietin mielialojani,
Huolissani huokaelin.

Tasaisesti taivahalla
Päivä luoteelle likeni,
Armas aurinko aleni
Ehti ehtotienoillensa.
Minä vilkaisin visusti
Tähyistin päivän teräistä;
Kovin koski kuitenkini
Sätehensä silmihini;
Pistämällä päivä paistoi,
Näön hiukais ja hävitti.
Vesi kasvoille valuupi
Putoo kyynel poskelleni,
Katkerasti kangertaapi,
Suru särkeepi sydäntä,
Muistuessa mieleheni,
Kuinka samoin sieluiseni
Huolellisest' huikeneepi,
Pahoin kyllä peljästyypi,
Koska kasvot kirkkahammat,
Aurinkota ankarammat,
Näkee julkisen Jumalan.
Raskas tuosta rinnalleni
Kuorma lankesi kovempi,
Sydäntäni synti särki,
Kipu kangers' ja kivisti.

Tuossa toki tuskissani,
Katkerassa kivussani
Vielä nyt vilkaisin kerran
Veden kantta kaunukaista,
Peiliä perin puhasta,
Lahtea liikkumatointa.
Tuolta loisti lempiästi
Lahden puhtahan povesta
Päivän kuva kaunukainen.
Kärsi silmät surevatkin
Sätehensä säästäväiset,
Hellät veissä heikonnetut.
Suloisest' ne suutelivat,
Hellimmästi huvittivat
Kasvot kyllin kostutellut,
Kyyneleen kylvämät silmät.

Tuosta muistu mieleheni
Aivan iloinen ajatus,
Miten samoin suloisesti
Herran valon hurskas helle
Pojastansa poikkeneepi
Jesuksesta jakauupi,
Kuvastuupi Kristuksesta,
Niinkuin veissä päiväpaiste,
Että sielu särjettykin
Valoo Herran voimallista,
Armoansa avarata
Kyllin kärsiipi katella.

Sieltä kautta sievimmästi
Viriästi virvoittava
Vuoti sieluuni valistus.
Ilo alkoi ihanampi
Riemu runsas rinnassani
Raittihin rannalla lahden.
Synnin sumu silmistäni
Alkoi hiljankin hajoita,
Katsellessa kaunuisia
Sätehiä suloisia
Herran hellästä povesta.

Usein sitte ehtoisilla
Tulen, tultua tyvenen,
Lahti, luoksesi lähenen
Katselemaan kasvojasi
Puhtahassa peilissäsi,
Aurinkota armiasta,
Josta muistuu mieleheni
Armas armon aurinkoinen,
Ylhäält' Isän istuimelta
Koriasti koittavainen,
Peiliss' sitä puhtaammassa
Poikans' pyhässä povessa.

[Ruotsiksi julkaisi hän "Tidn. i andl. ämnen" 18 8 N-o 50 tämän runon.]

Paitsi Berghin kynästä lähteneitä muita alkuperäisiä runoja sekä käännöksiä vanhasta ruotsalaisesta virsikirjasta, joiden viimemainittujen käännösten etevyys silloisen vieläpä myöhempienkin suomenkielisten virsikirjojen virsien rinnalla on silmiin pistävä, tapaamme "Hengellisissä sanomissa" muidenkin sepittämiä runoja. Nimimerkillä —n. —r. — silminnähtävästi joku suomalainen pappi Inkerinmaalla — ilmestyi tuon tuostakin kauniita kyhäelmiä, milloin alkuperäisiä runoja, milloin käännöksiä. Ja ettei toimitus suinkaan vastustanut talonpojissakin herännyttä runoilemishalua, näkyy siitä, että se otti lehden palstoihin tunnetun kansanrunoilijan Pentti Lyytisen runon "Yksinkertainen ja lapsellinen kiitosvirsi hyvästä vuodesta monen hallavuoden jälkeen", [Hengellisiä sanomia 1836, n:o 36.] vaikkei hän kuulunut heränneisiin ja vaikka runo uskonnollisessa suhteessa on verraten köykänen. Muidenkin talonpoikien sepustukset saivat sijaa lehdessä. Seuraava toimituksen taitamattomille runoniekoille kerran lausuma oikaiseva huomautuskin sisältää paljon enemmän kehotusta kuin moitetta: "Hyvä olisi, jos halulliset virtten tekijät osaavammiltansa tiedustelisivat siinä vaarinotettavia ohjeita. Tavallinen runo, s.o. runomitassa sepitetty (toimitus mainitsi esimerkkinä erään semmoisen lehdessä vasta ilmestyneen), luonnistaa kyllä selvälle suomalaiselle suuria kouluja käymättäkin. Mutta muut virrenlajit vaativat tekijältänsä vähän enemmän taitoa ja tottumusta — ei kuitenkaan niin paljon, ettei halullinen sitä vähällä vaivalla käsitä". [Hengellisiä sanomia 1837, n:o 28.]

Verrattuna "Hengellisiin sanomiin" on "Tidningar i andliga ämnen" runotuotteisiin nähden köyhempi, lukuunottamatta tietysti Stenbäckin runoja, joita siinä kuitenkin, kuten olemme nähneet, löytyy ainoastaan kaksi. Muut lehteen otetut säkeet, virret y.m. senkaltaiset, eniten aivan lyhyet runotuotteet ovat melkein kaikki lainatut ruotsalaisista lehdistä. Niiden valintaakin täytyy usein oudoksua. Paitsi Stenbäckiä olisi Lagus kyllä pystynyt runoja sepittämään, vaan hän ei näy halunneen tälle uralle antautua. Muussa suhteessa on toimitus sitävastoin hieman äitipuolen tavoin kohdellut "Hengellisiä sanomia". Niihin näet ei ole otettu kaikkia ruotsinkieliseen lehteen toimitettuja alkuperäisiä kirjoituksia, vaan sensijaan käytetty yleiskristillisiä neuvoja sisältäviä, "Oulun viikkosanomista", "Mehiläisestä" sekä Ruotsin ja Saksan aikakauskirjallisuudesta lainatuita kertomuksia ja kirjoituksia. J. Fr. Berghin hellä huolenpito kansan syvien rivien johtamisesta kristillisen sivistyksen osallisuuteen ei kyllä tässäkään valinnassa kiellä itseään, mutta epäilemättä olisi sekin tässä osannut oikeampaan, jos lehdessä olisi käytetty enemmän alkuperäisiä kirjoituksia. Ja Suomen kansan ihmisauktoriteetin orjuudesta ja muukalaisuuden vallasta yhä vapautuva uskonnollinen itsetietoisuus kykeni kyllä omien edustajainsa kautta tulkitsemaan hengelliset tarpeensa ja toivomuksensa. Näitä edustajia löytyi jo monta, ja uusia astui näyttämölle. Ei sovi kieltää Laguksen käsittäneen tämän paremmin kuin Bergh. Kun esim. viimemainittu oli päättänyt heränneitten lehdissä julkaista erään Nohrborgin pitkän saarnan, jotta yleisölle perusteellisesti saataisiin näytetyksi se vanhurskauttamiseen perustuva uskon varmuus, johon jokaisen autuutta etsivän tulee pyrkiä, ja tästä kirjoitti Lagukselle, vastasi tämä: "Parempaa saarnaa kuin Nohrborgin on ei löydy. Myöskin olisi hänen nimensä hyvänä takuuna ja varmuutena lukijalle, mutta kaikki lukijamme eivät ole kristittyjä. Ne, jotka omistavat postillan, vaan lukevat sitä harvoin tahi eivät ensinkään, eivät huolisi lukea otetta, kun kirja on omalla hyllyllä. Kääntymättömän joukon silmissä, joka aina on suurin ja josta nyt on kysymys, joutuisi sanomalehti tämän kautta huonoon maineeseen. Miten vähäpätöisiltä minun esiintuomani syyt saattavatkin näyttää, en voi niistä luopua. Ehdotan siis, että pidät Nohrborgin saarnaa pohjana, vaan korjailet sitä toisenlaiseksi, muodostamalla sitä jyrkemmäksi, jotta se tuntuvammin koskisi. Siten se varmaan paremmin avaisi asianomaisten silmät". [Laguksen kirje J. Fr. Berghille 11/7 1836 (Akiander VI, 256).] Bergh ei noudattanut Laguksen neuvoa, vaan otti Nohrborgin saarnan, mitään siinä korjaamatta, lehteen. Alkuperäisten suorasanaisten kirjoitusten alla ei ole nimiä, ei edes nimimerkkiä, joista voisi päättää, keiden kirjoittamia ne ovat. Sana "lähetetty", jonka silloin tällöin tapaa, ei paljon asiaa valaise. Mitä erittäin Lagukseen tulee, on huomattava, ettei hän tahtonut käyttää tätäkään merkkiä kirjoituksissaan. Toimitus, johon virallisesti kuuluivat J. Fr. Bergh ja K. Aspegrén, ehdotti, että hän käyttäisi tätä sanaa, vaan sai kieltävän vastauksen. "Emmehän kokoa lehtiä ajallisia kuolemattomuuden seppeleitä varten" kirjoitti Lagus, "ja jos niitä pyytäisimmekin, niin olisivat minun kirjoitukseni varmaankin niiden halvimmat lehdet". [Akiander VI, 247.] Varmuudella tiedetään kuitenkin, että kirjoitukset "Mikä on oikea kristillisyys?" ja "Herätys", kumpikin vuodelta 1836 ovat lähteneet viimemainitun kynästä. [Katso Akiander VI, 250 ja 259.] "Epäusko ja sen hedelmät", "Miten voin päästä uskoon Kristukseen?", "Getsemane" sekä "Kristinuskon ikäluokat", jotka kuuluvat samaan vuosikertaan, [Seuraamme tässä "Tidningar i andl. ämnen", koska "Hengellisiä sanomia" on käännös siitä. Kuten olemme maininneet, ei sitäpaitsi kaikkia kirjoituksia otettu viime mainittuun lehteen.] ilmaisevat siksi selvästi Laguksen käsialaa ja katsantotapaa, että miltei yhtä suurella varmuudella voi päättää niidenkin syntyneen Ylivieskan pappilassa. Tulkitkoot muutamat näistä kirjoituksista lainatut otteet, miten niiden innostunut, aatteen palvelukseen antautunut tekijä käsitti silloisen aseman ja arvosteli papin velvollisuutta.

"Heti kun herätyksiä sanan voimasta tapahtuu, on juonikas epäusko valmis huolellisesti salaamaan Jumalan vanhurskautta sekä todistamaan hänen rakkauttaan rakkaudeksi, joka ei muka tahdo, että syntinen huolehtisi ja paljon surisi syntejänsä. Tämä valheen saarnaaja ei tiedä, että juuri Jumalan rakkaus vaikuttaa tuon hänen vanhurskautensa vakavan tunnon, jotta kukistuisivat syntisen petolliset ja ylpeät luulot omasta täydellisyydestä, eikä tajua, että Jumala tällä tiellä, jonka hän itse on viitottanut, tahtoo johdattaa ihmistä vastaanottamaan Jesuksen Kristuksen vanhurskautta, joka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä tahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta eikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon ihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne, jotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä, uskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun aina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä erehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa, suistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää epäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa, hengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei ensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä, jota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi kaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin ja opetettaisiin Jumalan sanaa, — — — niin ei kansaparka — — — sokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan se tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun ihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi". [Tidn. i. andl. ämnen ja Hengellisiä s. 1836, n:o 6.]

"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan osoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä, kun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia neuvoja?" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä sanomissa).]

"— — — Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme, että myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti Jesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako ratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat ottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi, jotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi eloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan jälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet ja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on ollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan tulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu kiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä taivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa niiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti tarjona. — — — Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja. Joukko lähenee — mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet ottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa ja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä? Häpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen seuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja kuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen vihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa on niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö, että he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen seurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja sitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä Hänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki vihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja kuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille sillä tavoin on hankkinut". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja Hengellisiä sanomia n:o 22.]

"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon ja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan totuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää tulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista, lahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä siellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. — Kristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja suurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä, josta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja tietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka ovat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan seurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja neuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata, että kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa, semmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka siis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään julkisessa opetuksessa. — — — Varma on, että se uskonnollinen henki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa eikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta on, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä eivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella koeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. — — — Kun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa saada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä kehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan kärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa vapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä asiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja josta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että kristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan syntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen, joka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien seuroissa". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia n:o 25-26.]

Niinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten päätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen elämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää, elävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja armosta. "Mikä on oikea kristillisyys?" niminen kirjoituskin, jossa hän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää autuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän hartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin "Herätys", ensimmäinen niistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy, tarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää on lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja raitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin nähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille; uskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä Laguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta, nukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit tämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi ahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä Laguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius, joka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan valvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: "Älkää paheksuko, etten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia. Toivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä, jos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia, ennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin paljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti hurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä. Kirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä, vaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta, ennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset perustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä, varsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan merkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta, mutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna, kirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman paavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin säätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti, elleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja kirjoittaja on". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut kirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen kirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy hänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta. Se alkaa seuraavilla sanoilla: "Rakas, rehellinen ystävä! Oletko joskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä räpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi? Sen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä on, että tahdotaan sulkea minut pois toimituksesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta hän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja poishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä". Puolustaen kantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät materialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa Lagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin, Francken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Jos tahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään, mutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta kirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada painetuiksi". [Akiander VI, 259-261.]

Pari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen postiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun heränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli kokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä veisuu. "Nuo eivät kiellä meitä puhumasta" lausui Lagus, joka vierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, "mennään sinne". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin paras sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan lausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: "Jos nämä seuratkin kielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään tuomiokapituli kahlehtia". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr. Berghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: "Totuutta, kristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina, siis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä ja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki Herran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet — — —. Joka kauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia, hän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään niissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. — — — Meidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa kääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden hallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut meille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se meitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme valkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala ei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään aikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan kohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. — — — Tehkäämme minkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä tuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se on vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen minne tahansa. — — — Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei ole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin sanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin suruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m. Muoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan alla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki liikkuu". [Akiander VI, 263-265.]

Jonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä heränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus, sensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden suuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia, joissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä, tarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista katsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan valossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; "Lahkolaisuudesta", "Sananen maailmankaltaisuudesta", "Mitä tulee meidän sanoa suuresta joukosta?", "Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä tietä autuuteen", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä käytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka sensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä sanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: "Olemme alottaneet tämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa toivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia totuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu Jumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan saamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin aina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein arvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä päivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin ei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut". [Akiander VI, 263.]

Jos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin entistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin silloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: "Sananen Spenerin kirjasta Pia desideria" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään varsinkin Ruotsissa ilmestyvästä "Missionstidning" nimisestä lehdestä lainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri luku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä sovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin. Paitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin kipeästi kirjoitukset: "Sananen lahkolaisuudesta" (1837) sekä v. 1838 "Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa", "Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä" ja "Vääristä profeetoista".

Vaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse otti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin, J. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin kirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana "lähetetty" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen kirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian, eivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin väittää, että esim. kirjoitus "Mietteitä juoppouden hävittämisestä" [Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J. Fr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen säädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus esivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy jokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde Renqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on muuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä esim. lausutaan: "Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos ainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei voi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava on johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman poikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki, mikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat ja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat vielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta itsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla tiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon eksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten vapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan rangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. — — — Jos tämä laiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset vastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo ja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme aivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin olemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin vanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä pitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla vakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy. Muussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin valitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus kruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan miltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi eikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva kaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? — — — Kun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä enemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon papin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki, minkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään onnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä ansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan, huolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä ja hänen onnettomuutensa".

Melkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä "Ajatuksia ja mietteitä". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja, sattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin y.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa huomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien jälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia. Useat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.

Kaikkiin oloihin pyysivät "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän viettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille, oppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat uskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan tienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa paikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja liejupaikat perustamatta — ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä sentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina ymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa täytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että sen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää kieltäytyy antamasta sen tekijöille.

* * * * *

Jo vuoden 1838 lopussa lakkasivat "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja aiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä tuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan tätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi paljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien lukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin monenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen oli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä ajatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä vastasi: "Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen, missä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen tuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika tarvitsee osansa, niin myös oppinut". [Akiander VI, 248.] Vuosi vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea. Koetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien tarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa periaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin. Sentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten muuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin yksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa saatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä "Evangeliskt Veckoblad". "Hengellisiä sanomia" sitävastoin aikoi toimitus julkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin riippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin pieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta alkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.

II.

Vanhan puutarhuria kirjeet.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja "synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.] Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin. Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet, joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa, eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme, että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg, kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati, oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] — päinvastoin piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana — mutta antiikin runollisen kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle, levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa; se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken, mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi, kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. — Mutta samassa kun ihminen huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet — legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden vaatimusten sattuvaa torjumista?".

Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa" uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V. Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä, mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo. Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa, vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa, muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan, täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo, kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa, sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta" ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon, joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin, maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys, johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää, oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka aivan vastakkaiseen suuntaan.

Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on saanut mitä huomattavimman sijan.

* * * * *

Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset, ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.

Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä, viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa. Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa", herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.

Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä. Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä — "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee. "Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt" — niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä — "sieluni pimittyi, viha valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen" lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja karkoitat aamun enkelit puistosta".

Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa, vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt, kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta — epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa, hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää, elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys, missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa". He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa. Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt, ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut maasta ja kohonnut auringon tuleen — silloinko sitä rakastaisin? Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!" "Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. — — — He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi: Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".

Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne, hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta", kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen, maailman, maailmojen takaa — mitä on hän löytävä muuta kuin minkä hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä". Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät tuntuvat pitkiltä.

Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi. Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös, kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa", sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan" pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus, ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle, sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.

Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla: [Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]

"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäs' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas".

Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut, kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua, että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin. Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin. Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on tämä väittely niin huomattava.

Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on". — — — "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" — — — "Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta, niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän kruunusta?" — — — "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". — — — "Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää — — jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä!" — — — "Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, — — — Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. — — — Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. — — — Kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista". — — — "Te näytte pitävän varmana, että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta, että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta', että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?' — Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'. Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa — — — voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?" — — — "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo'."

Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida, niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen". Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella, että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle, itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta, kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee, lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" — "mutta" lisää hän heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen, mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä — hänen tapansa ei ollut kierrellä — mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen, sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan, vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras, vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei suinkaan vähennä sen arvoa.

Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa, samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä". Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan, jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä, missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi. Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella, että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna, raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni, ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan, taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti rakastaminen, oikein toimiminen — siinä se ijankaikkinen autuus, jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman alttarille".

Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa. Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.

Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan. Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.

Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.

Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors Tidningarin" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä (Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun perustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan tekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin johtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se taistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä tukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat hyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla sekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa, osoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn, vaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä on liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen iva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä verratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan muotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä autuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua Runebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten käsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella Tholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. — Odottamatonta on, että Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh oli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen. Pari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa "Muutama sana nykyajan merkkien johdosta" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius, joka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä antanut seuraavan lausunnon: "Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors Morgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä koskevan riidan uudistaminen — riidan, joka on käynyt katkeraksi ja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle Siionin muurien vartijalle". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Runeberg ei vastannut Berghin kirjoitukseen. Tähän päättyikin Vanhan puutarhurin kirjeiden johdosta syntynyt väittely, jollei siihen kuuluvaksi lueta "Helsingfors Morgonbladissa" n:o 80 (lisälehti) s.v. löytyvää kirjoitusta, joka on kirjoitettu Berghin esiintymisen johdosta. Sen alla on nimimerkki C. (Gadolin [Aspelin, Lars Stenbäck 245.]). Asettuen välittävälle kannalle, koettaa kirjoittaja sovittaen toisiinsa yhdistää väittelyssä esiintyneet vastakkaiset mielipiteet.

III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.

Joulukuun 12 p:nä 1835 vihittiin Turussa papeiksi kaksi herännäisyyden vaiheissa sittemmin tunnettua miestä: Frans Oskar Durchman ja Lauri Herman Laurin. Molemmat määrättiin kirkkoherranapulaisiksi Kalajoelle.

Durchman oli syntynyt Kuivaniemellä helmikuun 13 p:nä 1813. Vanhempansa olivat Iin kappalainen Kustaa Durchman ja Briitta Maria Sarelius. Saatuaan päästötodistuksen Oulun koulusta, oli hän tullut ylioppilaaksi 1831. Laurin, joka oli syntynyt Pyhäjoella v. 1812, oli suorittanut ylioppilastutkinnon v. 1832. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Hupaista elämää tarjosi Kalajoen pappila varsinkin nuorille. Tuossa vieraanvaraisessa kodissa kävi paljon vieraita, ja usein oli nuoriso siellä tilaisuudessa tanssimaan ja muulla tavoin huvittelemaan. Laguksen, Malmbergin ja Holmströmin jyrkkä jumalisuus oli kyllä hieman häirinnyt iloa, mutta Frosteruksen uudet apulaiset näyttivät sitä innokkaammin aikovan ottaa osaa seuraelämään sekä pystyvän johtamaan huvituksia. Etenkin Durchmanista toivottiin paljon. Hän oli iloinen, harvinaisen vilkasluontoinen, puhelias ja kaikin puolin miellyttävä mies. Tavattoman kauniilla lauluäänellään lumosi hän kaikki. Sitäpaitsi osasi hän soittaa viulua ja oli hyvin altis pitämään huolta siitä, ettei tanssittaessa musiikkia puuttunut. Iloinen mies oli Laurinkin. Jos joku loukkaantuikin hänen terävistä sukkeluuksistaan, nauroivat niitä muut sitä makeammin.

Mutta muutaman kuukauden kuluttua "pilasi lahkolaisuus" kerrassaan nämäkin apulaiset. Durchman ei enää tahtonut soittaa tanssimusiikkia, ja kun häntä kärttämällä siihen vaadittiin, särki hän kaikkien hämmästykseksi viulunsa pirstaleiksi. Hän, samoin kuin Laurin, vetäytyi kokonaan pois seuraelämästä, liittyen heränneisiin ja käyttäen aikaansa lukemiseen ja saarnojensa valmistukseen. Yhä useammin nähtiin apulaisten huoneessa sielunsa tilasta huolehtivia ihmisiä, jotka, huolimatta siitä että Frosterus ei tuosta pitänyt, olivat tulleet kysymään neuvoa nuorilta "heränneiltä" papeilta. [Kert. (1896) J. Hemming sekä F. O. Durchmanin tytär Vendla Östring, joka isältään oli kuullut samaa.]

Tämän perinpohjaisen muutoksen olivat Laguksen ja Malmbergin esimerkki ja heidän valtaavat sekä julkiset että yksityiset puheensa saaneet aikaan. Varsinkin näkyy viimemainitun vaikutus Durchmaniin ja Lauriniin alusta alkaen olleen suuri. Kun maailman pilkka ja vihamielisyys tuntui tukalalta, ja epäilys valtasi noiden nuorten totuuden tunnustajain mielet, virkistyi toivo uudelleen, kun tapasivat Laguksen tai Malmbergin, ja kun posti heille toi "Tidningar i andliga ämnen". Turhaan koetti Frosterus leimata lahkolaisiksi ja hurmahenkisiksi Kalajoen herännäisyyden johtavia miehiä, ja turhaan purki hän vihaansa heränneitten sanomalehteä vastaan: [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 5/10 3 (Väktaren 1893 n:o 11).] totuus oli voimallisempi.

Vakavasti ja hellästi johdattivat Lagus ja Malmberg näitä nuoria ystäviään totuuden taistelua käymään. Varsinkin kehottivat he heitä rukoillen kilvoittelemaan, jotta ei luonnollinen kiivaus pääsisi heissä sammuttamaan Hengen tulta. [Kert. (1896) J. Hemming.] Niinpä esim. kirjoitti Malmberg Laurinille, joka leikillisessä muodossa kirjoitetussa kirjeessä [Kirjeen omistaa lääninagronoomi K. O, Laurin.] oli hänelle kertonut omista ja Durchmanin väittelyistä Kalajoen pappilassa: "Kiitos nuijasodasta antamistasi tiedoista. Ne olivat ilahuttavia ja rakentavia. Jumala olkoon ylistetty, että hän näinä pimeyden aikoina hengellisesti kuolleessa Suomessamme saa muutamissakaan herättää intoa puolustamaan Herran asiaa. Viholliset ovat hyökänneet teidän kristillisyytenne kimppuun, joka on suitsevan kynttilänsydämmen kaltainen, vaan te olette uskaltaneet rynnätä heidän vanhaa Aatamiansa vastaan, joka on raivoavan tulipalon kaltainen. — — — Iloitsen voitostanne. Mutta kavahtakaa voiton tavallisia petollisia hedelmiä: ylpeyttä ja kevytmielisyyttä. Lienetkö puolustanut kristinuskoa pään tiedolla vaiko sydämmen vakaumuksella? Edellistä voidaan suuressa määrässä saavuttaa oman toiminnan kautta ja sitä on teeskentelijälläkin, vaan viimemainittua ei koskaan saavuteta muuten kuin perinpohjaisen kääntymisen kautta saatanan vallasta Jumalan tykö, pimeydestä valkeuteen. Perustuksessa on muutos tapahtuva. Miten on sen laita? Oletko saanut aikaan yhtä kauhean hävityksen itsessäsi kuin muissa? Oletko tuntenut murhetta hirveästä tilastasi? Älä suinkaan mene tuon kohdan sivu. Jos sen teet, tulee sinusta teeskentelijä eikä kristitty. Sinä silloin hetken aikaa loistat niinkuin virvatuli ja sammut ennenpitkää koko filistealaisen sotajoukon iloksi. Kaiva esille Aatami piilopaikoistaan. Jos hän huutaa, lyö sitä vihaisemmin. Olemme kyllin kauan varovasti tallettaneet käärmettä povessamme. Olisi kyllä aika ruveta etsimään sen päätä, meidän omaa tahtoamme, koska jo seisomme kauheasti haavoitetun armeijan eturivissä. Jos hän pärskyttää myrkkyä silmiin, niin että on vaikea nähdä, niin anna parannuksen kyynelten vuotaa; kyllä ne huuhtovat puhtaaksi kaikki. Ellei vihollinen tahdo väistyä, niin lyö kaksiteräisellä miekalla, Jumalan sanalla, kunnes hän on kokonaan teloittunut". [Kirje, joka on päivätty 14/4 36, löytyy suomennettuna Hengellisessä Kuukauslehdessä 1896, 11-12.]

Muiden kiusausten kera näkyy varsinkin epäilys Jumalan sanan totuudesta näihin aikoihin painaneen Laurinia. Tämän johdosta kirjoitti hänelle Malmberg: "Puhut kirjeessäsi talonpojan onnellisuudesta, hän kun uskoo evankeliumin puhtaasti. Joka puhtaasti uskoo, hän onkin todella ylistettävä. Älkäämme kuitenkaan romantillisten luulojemme mukaan pitäkö talonpoikaa onnellisempana, kuin hän on. Epäuskolla on kyllä sijansa hänenkin sydämmessään. Hän ei suinkaan hymyillen vaaraa sivuuta. Totta on, että meissä on tuhatkertaisesti enemmän kuonaa kuin hänessä. Me olemme kaiken elämämme ajan etsineet rikkautta, jollei rahoista, niin ainakin viisaudesta ja tiedosta. Meidän pyrintömme on käynyt ylöspäin, eikä alaspäin. Me olemme pyrkineet kasvamaan, vaan ei vähentymään. Me olemme rakentaneet väärälle pohjalle, jotta pääsisimme rakennuksemme huipulta hyppäämään taivaaseen. — — — Ja kun tuota, jota niin suurella vaivalla on rakennettu, pitäisi repiä alas ja ruveta pitämään vahinkona ja raiskana — onko ihme, että vanha Aatami valittaa? Mutta koskekoon kuinka kipeästi tahansa, niin anna mennä. — — — Pitkittäkäämme totuudessa, niin mekin Jumalan armolla pääsemme oikeaan". [Kirje päivätty 25/4 36 (Hengell. Kuukauslehti 1896, 15-16).]

Usein saivat Durchman ja Laurin isäntäväeltään ja muilta, säätyläisiltä niinkuin talonpojilta, kuulla "ylpeydestään" ja "tuomitsemishalustaan". Jos kohta he ehkä monestikin taitamattomalla esiintymisellä antoivatkin aihetta siihen, oli syytöksen varsinainen vaikutin tuota samaan totuuden sitkeää vastustamista, jota herännäisyyden kaikkialla täytyi kokea. Siitä kirjoittaa Malmberg samassa kirjeessä: "Mainitset kirjeessäsi, että synnin sokaisemat ihmiset väärinkäyttävät Jumalan pyhää sanaa vanhan Aataminsa puolustukseksi ja kuinka he varsinkin silloin, kun heille tahdotaan huomauttaa heidän sielunsa tilaa, useimmin väärinkäyttävät tuota: älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi". Viitaten raamattuun ja Nohrborgin saarnaan 4 sunn. kolm. ja arvellen, että viimemainitun sanat luultavasti tehdään turhiksi tuolla tavallisella "hän oli ihminen ja voi erehtyä", jatkaa hän: "Kyllä meitä sanotaan ylpeiksi, mutta kuitenkin on varmaa, ettei meidän n.s. puolueessa ole yhtäkään, joka pitäisi ymmärrystään ja kokemustaan kirkkomme etevimpäin opettajain valistusta korkeampana. Vastapuolue, joka väittää olevansa puhdasoppinen kirkko, tekee niin ja tahtoo kuitenkin kantaa nöyrän nimeä. — — — Meitä kielletään muita tuomitsemasta, mutta meitä saa jokainen tuomita. — — — Älkäämme vaietko lausumasta totuutta rakkaudessa, sillä jos me vaikenemme, pitää kivien huutaman. Meidän tulee rakkauden pakoittamina julistaa joka ihmiselle hänen syntinsä, ja voi meitä, ellemme sitä tee".

Varsinkin Malmbergiä koetti Frosterus sekä muut säätyhenkilöt Kalajoella tehdä epäluulon alaiseksi Laurinin ja Durchmanin silmissä. Se oli turhaa. Heidän ja hänen välillään syntynyt ystävyys kävi päivä päivältä yhä lujemmaksi. Saatuansa kuulla, että nimenomaan häntä Kalajoella pidettiin Laurinin ja Durchmanin viettelijänä ja miten häntä siellä kaikin tavoin koetettiin saattaa huonoon maineeseen, kirjoitti Malmberg viimemainitulle: "Älä piittaa, ystäväni, siitä mitä oppineet ja oppimattomat minusta tekevät. Eivät he kumminkaan koskaan arvaa minua kuvata niin kauheaksi, kuin itse tunnen olevani". [Tämäkin, 18/4 36 päivätty kirje löytyy suomennettuna Heng. Kuukauslehdessä 1896, 12-15.]

Vuosi 1836 oli Lagukselle raskas vuosi. Toukokuussa täytyi hänen saattaa hautaan vaimonsa, ja muutamia viikkoja myöhemmin kuoli häneltä kaksi lasta. Näiden tapahtumien sekä muiden kärsimysten johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: [J. Vegeliukselle 1/8 36 (Väktaren 1893, n:o 11)] "En voi kuvata sieluni tilaa näinä aikoina, kärsimyksiäni ja taistelujani. Ja mitä apua tämän kertomisesta olisikaan? Myötätuntoisinkin ystävä saisi siitä ainoastaan hämärän aavistuksen minua kohdanneista koetuksista. Ystävien ystävä on antanut minulle lohdutusta, ja antaa sitä joka päivä niin usein kuin sisälliset ja ulkonaiset sattumat repivät auki huonosti parantuneen haavan ja uudelleen vaativat esille kaipuutani. Jokapäiväisessä elämässä tapahtuu tuon tuostakin semmoista, joka on omiaan muistuttamaan entisyydestä ja särkevällä tavalla todistamaan, että nyt olen yksinäni maailmassa. Ne kyllä eivät saa minua hallita, sillä Jumalan armo estää sen, mutta sitä useammin ne käyvät minua tervehtimässä". Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Monet unohtuneet tehtävät vaativat minua nyt kauvan laiminlyötyyn työhön. Jumala antakoon minulle armonsa ja henkensä, jotta voisin jotakin toimittaa Hänen kunniakseen ja hänen seurakuntansa hyväksi. Tämä olkoon jokapäiväinen, harras aamu- ja iltarukouksemme". Herra kuuli tämän rukouksen. Voimalla ja urhoollisuudella jatkoi Lagus taisteluaan herännäisyyden eturivissä. Kasvamistaan kasvoi liike Ylivieskassa, samoin kuin Kalajoella ja Nivalassa, miten kiivaasti Frosterus ja hänen hengenheimolaisensa koettivatkin sitä vastustaa. Seudun heränneet papit kävivät usein Laguksen pappilassa, missä seuroja ahkerasti pidettiin, ja melkein yhtä usein vieraili hän Malmbergin luona, puhuen tämän johtamissa seuroissa. [Kertonut (1896) J. Hemming.] Yhä likeisemmäksi kävi heidän suhteensa toisiinsa. Heidän ystävyytensä vaikuttimena oli rakkaus Herraan ja siihen suureen yhteiseen työhön, johon hän oli heidät kutsunut. Rakkaudella kantoivat he toinen toisensa kuormaa, kehottaen tukien toisiaan vaivoissa ja orjailematta nuhdellen, kun nuhde oli tarpeen. [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 1852 (omistaa neiti M. Bergh).]

Kuten ennen (I osa, s. 298) on mainittu, herätti Paavo Ruotsalaisen maine alussa Laguksessa epäluuloa. Elokuussa 1836 tapasi hän ensi kerran tuon kuuluisan savolaisen. Paavo oli saapunut Pyhäjärvelle, minne Laguskin silminnähtävästi Malmbergin kehotuksesta samaan aikaan matkusti. Oli lauantai-ilta. Seudun heränneet olivat koolla lähellä kirkkoa sijaitsevassa kirkkomajassaan, missä Paavo asui. Lesceliuksen ja Schwartzbergin seuraamana lähti Lagus sinne. Vakavan vaikutuksen teki häneen kokoontunut väkijoukko, ja kauniisti kaikui heidän veisuunsa. Kun virsi oli loppuun veisattu, astui Paavo esille, nöyrästi pyytäen pappeja puhumaan kansalle. Lagus kieltäytyi, kehottaen sensijaan Ruotsalaista esittämään oppiansa. Yksinkertaisesti ja vakaasti, vaan samalla voimallisesti ja hellästi selvitti tämä nyt autuuden järjestyksen, kohdistaen kuulijakunnan huomion varsinkin vanhurskauttamiseen. Sen vertaista puhetta ei ollut Lagus milloinkaan kuullut. Kaikki hänen epäluulonsa katosivat, hän tunsi itsensä sangen mitättömäksi tuon Pyhän Hengen koulussa valistuneen talonpojan rinnalla. Paavo pyysi uudelleen Lagusta puhumaan, vaan tämä vastasi: "Missä te puhutte, siellä ei sovi minun esiintyä. Antakaa anteeksi että olen teitä epäillyt". [Kertoneet (1896) Rouva L. Veisell, J. Hemming, K. A. Malmberg y.m.]

Jälleen oli Lagus elämänsä taipaleella kohdannut oppimattoman talonpojan, jonka valistuksen rinnalla hänen tietonsa ja kokemuksensa supistuivat aivan pieniksi. Yhtä nöyrästi ja avosydämmisesti, kuin ensi kerralla, tunnusti hän sen nytkin, tunnusti elämänsä loppuun. Mainittu ilta muodostaa käänteen hänen sisällisessä elämässään. Vasta nyt hän käsitti elävän, hengen köyhyydessä syntyneen uskon luonteen ja erotuksen siitä kasvaneen pyhityksen ja tekopyhyyden välillä. [Akiander VI, 216-217.]

Myöskin Laguksen ulkonaiseen asemaan nähden oli tämä tilaisuus varsin tärkeä. Muutamien viikkojen perästä oli nim. piispantarkastus pidettävä Raahen rovastikunnassa, ja asianomaiset kirkkoherrat, etenkin Frosterus, joka oli lääninrovastina ja jonka pappilassa päätarkastus oli toimitettava, olivat selvin sanoin ilmoittaneet, etteivät siinä tilaisuudessa aikoneet lahkolaisia säästää [Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Syyskuussa saapui arkkipiispa E. G. Melartin lehtori J. A. Edmanin kera Kalajoelle. Alusta alkaen kiinnittivät tarkastajat päähuomionsa heränneisiin pappeihin. Edman, joka oli kuunnellut Laguksen kuulustelua kirkossa, alkoi heidän pappilaan tultuaan hyvin ystävällisesti tiedustella hänen menettelytapaansa sielujen hoitamisessa. Tämä keskustelu kuitenkin keskeytyi, eikä sillä kertaa syntynyt mitään puhetta "lahkolaisuudesta", niinkuin Lagus oli toivonut. Vasta kolmantena tarkastuspäivänä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille rovastikunnan kirkkoherrojen kanssa pitämässään kokouksessa. Tämmöisissä tilaisuuksissa ei kappalaisilla ollut oikeutta esiintyä, ja siitäkin syystä olisi heränneitten pappien ollut vaikea puuttua keskusteluun, että Frosterus esitti syytöksensä Lagusta ja Malmbergiä vastaan salaperäisesti ja nimiä mainitsematta. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, keitä hän nimenomaan tarkoitti. Myöskin "Tidningar i andl. ämnen" sai samassa kokouksessa ärtyneen rovastin suusta kuulla kunniansa. Mutta Frosteruksen hyökkäykset ja hänen kavalat salaviittauksensa, joita muut kirkkoherrat katseellaan ja käytöksellään kannattivat, [Kert. J. Hemming.] eivät voineet heränneitä pappeja lannistaa. Tuo päinvastoin herätti heissä innostusta ja rohkeutta. Iltapäivällä astui Lagus arkkipiispan huoneeseen, minne hetken kuluttua myöskin Malmberg saapui. [Laguksen yllämainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Melartin oli lempeä ja ystävällinen mies. Kyyneleet silmissä kuunteli hän Laguksen innostunutta ja suoraa tunnustusta ja hänen selvitystään lahkolaisuudesta syytettyjen pappien asemasta, heidän mielipiteistään ja opetustavastaan. Keskustelua kesti kauan. Kaksi kertaa tuli Frosterus huoneeseen sitä keskeyttääkseen, vaan hänen täytyi tyytyä siihen, että Melartin kummallakin kerralla kohteliaasti saattoi hänet ulos huoneesta. Muun ohessa kysyi Lagus, miten papin tulisi kohdella heränneitten pitämiä hartausseuroja. Empimättä kehotti arkkipiispa häntä ja Malmbergiä käymään näissä kokouksissa sanankuulijoitaan opettamassa. Herännyttä kansaa ei saisi — niin hän lausui — vainota eikä vihata, vaan neuvoa ja rakkaudella kohdella. Hän kehotti noita innostuneita pappeja jatkamaan työtään, jos heidän täytyisi sitä tehdä vaikka kunniansa ja hyvän maineensa menettämisen uhalla. Tämmöistä myötätuntoisuutta ei Lagus eikä Malmberg olleet voineet aavistaakaan saavansa kokea kirkon korkeimmalta edustajalta, varsinkin kun tiesivät, että tarkastus suurimmaksi osaksi aiheutui heitä vastaan tehdyistä syytöksistä. Miten vapaata keskustelu oli, näkyy siitäkin, että Lagus lopuksi pyysi Melartinia kirjallisesti hänelle ilmoittamaan, jos häntä tahi hänen ystäviään vastaan uusia syytöksiä tehtäisiin. Tämänkin pyynnön lupasi suosiollinen esimies täyttää. Yhtä myötätuntoisesti esiintyi Edman. Hänenkin kanssaan keskusteli Lagus yksityisesti, saaden häneltäkin mitä lämpimimpiä kehotuksia pelkäämättä jatkamaan työtään. [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] Tyhjään raukesivat siis sillä kertaa vastustajain tuumat. Sydän täynnä toivoa ja luottamusta, kirjoitti Lagus [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] J. Vegeliukselle, jonka rovastikunnassa samankaltainen tarkastus pian oli pidettävä: "Nyt on sinun vuorosi Lapväärtissä. Sinulla on oikeus esiintyä kokouksessa. Puolusta elävää kristillisyyttä, ja vastaukseksi kysymykseen lahkolaisuuden ehkäisemisestä ja kukistamisesta huomauta ainoastaan, että jokaisen papin tulee kääntyä ja tulla kristityksi".

Pian saivat Kalajoen heränneet papit kuitenkin kokea, etteivät heidän vihamiehensä olleet lannistuneet tappiostaan. Mitä kummallisimpia huhuja levitettiin heistä, yltymistään yltyi viha. Sukulaiset ja entiset ystävät alkoivat yhä äänekkäämmin syyttää heitä harhaoppisuudesta ja jos kummoisista erehdyksistä. Niinpä sai esim. Malmbergin vaimo (1836) eräältä heidän vanhempainsa kodissa Ruovedellä oleskelevalta veljeltään kirjeen, joka yllin kyllin todistaa, miten huonossa maineessa Kalajoen herännäisyys muuallakin oli. Mitä siellä puhuttiin liikettä johtavista papeista, näkyy seuraavista Malmbergin vastauksesta [Konsepti löydetty N. K. Malmbergin papereista. Päivämäärä puuttuu, vaan hänen 6/6 37 päivätystä kirjeestään kälylleen Evelina Bergrothille (Heng. Kuukauslehti 1896, 31-32) käy selville, että se on kirjoitettu talvella 1836-37.] lainaamistamme otteista: "Lahkolaisiksi saattaa ainoastaan niitä sanoa, jotka eivät hyväksy Lutherin raamatunselityksiä ja hylkäävät tunnustuskirjat. Juuri niihin olen perustanut oppini, enkä raamatun jälkeen rakasta mitään muita kirjoja niin paljon kuin Lutherin kirjoituksia, sillä niissä on henkeä ja elämää. Niiden mukaan olen tutkinut oppiani ja elämääni, enkä ole huomannut tahallani poikenneeni niistä. Kuitenkin sinä ja moni muu, joka tuskin on nähnyt tunnustuskirjojemme kansiakaan, soimaa minua lahkolaiseksi. Mikä on syynä siihen? Se että väitän, että kristinopin vielä tänään tulisi olla yhtä voimallisen ja osoittaa vaikutustaan ihmisten sieluissa nyt, niinkuin menneinäkin aikoina. Kun ajanhenki vaatii, että pääasiallisesti terotetaan viisaustieteellistä moraalia ja kuolleita siveysopillisia sääntöjä, tahi kun saarnataan kristinuskoa, vaan niin varovasti, että vain ulkonaisen elämän pinta saataisiin vähän kiillotetuksi; kun kansaa kehotetaan parannukseen, vaan niin löyhällä tavalla, että farisealainen saa olla häiritsemättömässä rauhassa jokaisessa sydämmessä, ilman että näytetään, mistä parannuksen voima saadaan: onko ihme, että niitä sanotaan lahkolaisiksi, jotka eivät saata veisata samaa virttä. Voitko raamatusta tahi kirkkohistoriasta näyttää aikakautta, joka olisi hyväksynyt siinä ilmestyvää käytännöllistä kristillisyyttä?" — — — "Sanot meidän esittävän tunnettua totuutta väärässä muodossa. Sitä emme tee. Julistamme totuutta raamatun tavoin, emmekä pue sitä romanttiseen muotoon, johon nykyajan ihmiset ovat tottuneet ja joka kutkuttaa heidän korviaan". — — — "Sanot meidän kieltävän naisia kampaamasta hiuksiaan nutturalle. Tämäkin on väärä syytös. Toiset naisistamme pitävät hiuksiaan sillä tavoin, toiset antavat palmikkonsa vapaina riippua niskassa. Me emme määrää sitä emmekä tätä, varomme vain, etteivät heikot pahenisi. Jolla on herännyt omatunto, hän ei ole niin väkevä, kuin nuo nukkuvat henget, jotka suruttomuudessaan eivät pelkää taivasta eivätkä helvettiä, vaan hän pelkää joskus peikkojakin, ja semmoista tulee kohdella varovaisuudella". — — — "Tiedustelet, onko Evelina [Malmbergin käly, joka kesällä 1836 oleskeli Nivalassa.] körttiröijyyn ja mustilaishameeseen puettuna kuljeskellut meidän kanssamme Pidisjärven karjakujilla, sanoen että hänen maallinen onnensa on mennyttä kalua. Täällä ollessaan käytti hän semmoista pukua, kuin säätyhenkilöt ylimalkaan käyttävät. Mitä täkäläisten talonpoikien vaatteisiin tulee, olivat ne ennen aivan samanlaiset, kuin säätyläisten. Ne, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään turmeluksensa, — — — käyttävät nyt tavallista talonpoikaispukua". — — "Sanot meidän opettavan, ettei Jumalan armo ole kaikille syntisille altis. Niin ei ole kukaan meistä puhunut, vaan sitä kyllä olemme terottaneet, ettei järjestyksen Jumala anna syntejä anteeksi suruttomille ja uudestisyntymättömille". — — — "Kyllä meistä valehdellaan paljon enemmän, kuin sinä kirjeessäsi mainitset, vaikka kaikki ei vielä ole ehtinyt kuultavillesi". — — "Valheiden paraat ansarit ovat niiden pappien kodit, jotka saarnaavat kunniansa, aittansa ja kukkaronsa eduksi".

Samaan aikaan kuin Durchman ja Laurin liittyi Kalajoen heränneisiin pappeihin Jaakko Hemming, joka v. 1835 määrättiin Laguksen apulaiseksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Hänen aikuisemmista elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän syntyi Oulussa 1809, tuli ylioppilaaksi 1827 ja vihittiin papiksi helmikuussa 1834. [Hengellinen Kuukauslehti 1896, 42.] Ensimmäisen vuotensa palveli hän Sievissä. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Ollen luonteeltaan tunnollinen ja vilkas, kehittyi hän Laguksen luona hyväksi saarnaajaksi ja seudun heränneitten pappien uskolliseksi asetoveriksi.

Haapajärvelläkin, missä heränneitten luku Nivalan ja Pyhäjärven läheisyydestä huolimatta vielä v. 1836 oli varsin pieni, alkoi seuraavan vuoden alussa vilkas seuraelämä, johon yhä lukuisammat liittyivät. Sikäläisen kappalaisen vaimo Margareetta Janson ja hänen sisarensa Laura Cajanus pitivät seuroja pappilassa, kooten niihin yhä enemmän ihmisiä "oikeauskoisten" vihan uhallakin. [Malmbergin kirje Evelina Bergrothille. 6/6 1837.] — Samaan aikaan syntyi vilkas liike myöskin Sievissä. Se kantoi samaa leimaa kuin Ylivieskan ja Nivalan herännäisyys, jonka vaikutuksesta se oli syntynyt.

Talvella 1837 ei Kalajoenvarren herännäisyys sanottavasti edistynyt, mutta sitä huomattavammin keväällä s.v. Silloin taipui muun ohessa Kotilan suuri kylä Nivalassa, joka niihin asti kiivaasti oli vastustanut liikettä, elävää kristillisyyttä suosimaan. Varsinkin nuorisossa oli muutos nähtävänä. Kilvan ylistivät pojat ja tytöt Jumalan suurta armoa. [Malmbergin vasta mainittu kirje Evelina Bergrothille.] Yhä voimallisempana kaikui Nivalan kirkossa Malmbergin ääni, kehottaen ihmisiä parannukseen ja julistaen evankeliumia kaikille synneistään murheellisille. Väsymättömällä ahkeruudella hoiti hän laumaansa. Jotta Nivalankin heränneet oppisivat veisaamaan Siionin virsiä, toimitti hän Kaisa Liisa Ojan, jolla oli erinomaisen kaunis lauluääni, Pyhäjärvelle veisuuta harjoittelemaan. [Kertonut (1896) Kaisa L. Oja.] Kun tyttö muutamien viikkojen perästä palasi kotia, huomattiin väleen, ei ainoastaan Nivalassa, vaan myöskin Ylivieskassa ja Kalajoella, ettei hän turhaan ollut opintomatkallaan käynyt. Näidenkin seutujen heränneitten veisuu soi näistä ajoista alkaen kauniisti, jos kohta ei niin tunteellisen hienosti kuin savolaisten. Hyvin luultavaa on myöskin, että ne Siionin virsien nuotit, jotka Durchman samana vuonna kirjoitti, [Tämän nuottivihon, joka on löydetty Laguksen papereista, omistaa rouva Leontine Malmberg.] ovat yhteydessä Kaisa Ojan Pyhäjärvellä käynnin kanssa. Samoin kuin Lagus, piti Malmberg huolta siitä, että heränneet kodeissaankin saivat hengellistä ravintoa. Kummallakin oli varastossa Renqvistin toimittamia kirjoja, joita he sekä möivät että lahjoittivat sanankuulijoilleen. Seuraavat numerot osoittavat, miten suuri menekki oli. Vuosina 1836-1837 ostettiin yksin Nivalassa: 68 kpl. "Arndtin totinen kristillisyys II", 24 "Seitsemän lapsen kääntyminen", 28 "Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo", 3 Lutherin "Epist. postilla", 55 "Huutavan ääni korvessa", 8 "Salattu elämä", 10 "Ystävällinen varoitus", 22 "Varoitussana suruttomille syntisille", 24 "Päiväkirja" sekä joku määrä ruotsinkielisiä kirjoja. Samaan luetteloon [Malmbergin tili Renqvistille 1/3 38, joka on löydetty edellisen papereista.] kuuluu vielä kirjoja 120 riksin arvosta, joita ei erikseen mainita. Kirjat oli Renqvist toimittanut Malmbergille A. J. Malmgrenin ja ennenmainitun Jaakko Evelin kautta.

Kesäkuussa 1837 meni Lagus naimisiin kauppias H. W. Widmarkin lesken Albertina Charlotta Gananderin kanssa. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Täten sai hän jonkunmoisen omaisuuden ja vapautui taloudellisista huolistaan, jotka sitä ennen olivat häntä painaneet. [Kert. K. A. Malmberg.] Nautittuaan virkavapautta kaksi kuukautta, [Turun tuomiokapitulin arkisto.] jolloin hän matkusti Suupohjaan sekä Tukholmaan, missä kaupungissa hän persoonallisesti tutustui muutamiin sikäläisen herrnhutilaisen veljeskunnan jäseniin, [Akiander VI, 267.] ryhtyi hän elokuussa innolla ja voimalla jälleen virkaansa hoitamaan. Ollen hyvin mieltynyt lukemiseen, seurasi hän tarkkaan Jumalan valtakunnan vaiheita myöskin ulkomaalla, semminkin Ruotsissa. Varsinkin oli hän innostunut lähetystoimen virkistymisestä, ja jo siihen aikaan mietti hän usein keinoja asian edistämiseksi Suomessa. Hän kirjoitti siitä heränneitten sanomalehdessä ja puhui siitä tuon tuostakin ystävilleen. [Kert. J. Hemming.] Samaa todistamassa oli myöskin hänen etehisensä seinään kiinnitetty säästölaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Hamasta auringon koitosta sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Tämä kehotus rahojen keräykseen tarkoitti kuitenkin miltei yksinomaan Laguksen omaa huonekuntaa. Samankaltaisen laatikon oli myöskin Malmberg samaa tarkoitusta varten hankkinut Nivalan pappilan etehisen seinään. Se oli varustettu kirjoituksella; "Kukin sydämmensä ehdon jälkeen, ei ylönmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.]

Leviämistään levisi liike myöskin Kalajoen emäseurakunnassa. Kummallista kyllä, salli Frosterus apulaistensa pitää seuroja pappilassa. Syynä tähän näennäiseen myötätuntoisuuteen oli luultavasti Melartinin vasta pidetyssä tarkastuksessa lausumat mielipiteet. Paitsi pappilassa, pidettiin seuroja muutamissa talonpoikaistaloissa sekä tervahovinhoitaja D. J. Roosin ja hänen vaimonsa Elisabetin, o. s. Sovelius, kodissa. Muun ohessa todisti viimemainitun talon etehisessä oleva säästölaatikko, jonka laitaan oli kirjoitettu: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä senkaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle". — — —. "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" sikäläisen liikkeen likeistä suhdetta Nivalan ja Ylivieskan pappeihin.

Samoinkuin Laguksen ja Malmbergin saarnat alkuaikoina olivat kantaneet laillisuuden leimaa, olivat Laurin ja Durchmankin Kalajoella ollessaan ankaria lainsaarnaajia. Niinpä esim. viimemainittu pääsiäispäivänä Kalajoen kirkossa pitämässään aamusaarnassa lausui: "Minkäkaltainen olet, ihminen? Olet syntynyt synnissä, olet rikkonut kasteesi liiton, olet väärin käyttänyt autuuden välikappaleet, olet vaeltanut jumalattomien retkillä, olet ylenkatsonut Herran pyhän sanan, olet häväissyt niitä, jotka sitä julistavat, olet seurannut omaa lihaasi ja maailman houkutuksia, olet ryöttänyt itsesi kaikissa synneissä — Jumala tietää mitä kaikkea oletkaan tehnyt. Mutta useimmat teistä vastaavat: jos johonkuhun olenkin vikapää, niin en suinkaan kaikkeen. Jumala auttakoon sinua tätä ajattelemaan! — — — Ja minkäkaltainen sinä olet, joka sanot itseäsi kristityksi, millainen seurakunnan jäsen, millainen kristitty? Sinä vastaat: ei minua ole vielä mistään pahasta hätyytetty. Minä käyn usein kirkossa, veisaan ja rukoilen niinkuin muutkin, kuuntelen tarkasti pappia, käyn oikein Herran ehtoollisella, maksan ulostekoni, elän hiljaisesti ja siivosti, teen jokaiselle oikein, autan köyhiä ja rakastan ystäviäni. Tuo on oikein tehty, ystäväni, vaan ajatteletko myös, miten tätä teet. En, vastaan minä sinun puolestasi. Tavan ja näön vuoksi kuljet kirkossa, veisaat ja rukoilet niinkuin muutkin, ilman hartautta, ilman kiivautta, kuuntelet pappia, mutta vähän siitä, ymmärrätkö mitään, kun vain jaksat odottaa, kunnes odotettu amen tulee. Kirkosta riennät kotia, mutta vielä pistäyt tiesi varrella olevaan kapakkaan. Siellä tapaat ystäväsi ja naapurisi ja siellä pidät iltarukouksesi juomisella, kiroilemisella ja tappelemisella". [Kuuluu F. O. Durchmanin saarnakonsepteihin, jotka rouva Vendla Östring on tekijän käytettäväksi antanut.] Muuten on huomattava, että Durchmanin alkuaikoina pitämät saarnat monesti ovat otteita Nohrborgin postillasta sekä muista samanhenkisistä saarnakirjoista. Senkääntähden konsepteissa ylimalkaan ei tavata niin kiivaita sanoja, kuin hän seurapuheissa käytti. Luultavasti menetteli Laurinkin saarnojaan valmistaessaan samaan tapaan, miten hyvät saarnalahjat hänelläkin oli. Kummallakin, etenkin Durchmanilla, oli sointuva ääni ja jo heidän elävä esitystapansa ja voimallinen paatoksensa vaativat välinpitämättömimmätkin sanankuulijat saarnaa tarkasti seuraamaan. Viikko viikolta kehittyivät nämä miehet yhä etevämmiksi saarnaajiksi, joiden puhetta yhä suuremmat kansanjoukot riensivät kuulemaan. Kun he eksyivät ykspuoliseen saarnatapaan, nuhtelivat ja neuvoivat heitä rakkaudella Lagus ja Malmberg. [Akiander VI, 276.]

Kunnioituksella ja hellällä rakkaudella liittyi Kalajoenvarren herännyt kansa niihin paimeniin, joiden suusta he olivat kuulleet herätyksen ja evankelisen lohdutuksen voimallista sanaa. Seurat, joita tähän aikaan säännöllisesti pidettiin ei ainoastaan sunnuntaina, vaan myöskin lauantai-iltoina, kävivät yhä elävähenkisemmiksi ja niihin kokoontui yhä enemmän väkeä. Usein ruokki Lagus pappilassaan näitä vieraitaan [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] ja suurta vieraanvaraisuutta osoitti heille myöskin Malmberg, [Kertoneet (1896) Nivalan vanhimmat heränneet.] vaikka hänen varansa olivat paljon pienemmät. Pääasiana oli kuitenkin hengellinen ravinto. Sitä ei milloinkaan puuttunut, jos muut varastot joskus loppuivatkin. Yhtä vähän kuin Ylivieskan kansa oli Nivalan seurakunta menneinä aikoina oppinut suuria papiltaan vaatimaan. Sikäläinen kappalainen Kl. F. Alan oli niin juoppo, että hän erotettiin virastaan 1835. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Miten rakastettu Malmberg Nivalassa oli, nähdään siitäkin, että Matti ja Erkki Sorvala y.m. talonpojat v. 1837, jolloin seurakunnan kappalaisenvirka oli täytettävä, pyysivät häntä neljännelle vaalisijalle. Tätä pyyntöä ei tuomiokapituli voinut ottaa huomioon, vaan määräsi hänen sensijaan kappalaisenapulaiseksi Lapualle toukokuun 1 p:stä 1838. Jo viime mainitun vuoden alusta siirtyivät myöskin Laurin ja Durchman uusille työaloille. Edellinen määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Ylitornioon, viimemainittu armonvuodensaarnaajaksi Ylihärmään. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Pian nähtiin kuitenkin nuo kaivatut opettajat jälleen Kalajoella. Yhtyen Lagukseen he silloinkin tulivat Herrastaan todistamaan, vaikka heidän saarnatuolinsa tällä kertaa oli syytettyjen penkki käräjähuoneessa.

IV.

Kalajoen käräjät (1838-1839).

Helmikuun 6 p:nä 1838 päivätyssä virkakirjeessä ilmoitti Salon kihlakunnan kruununvouti K. A. Hårdh Oulun läänin kuvernöörille Kalajoen pitäjässä syntyneistä "yhteiskunnan rauhaa sekä yleistä viihtymistä häiritsevistä seikoista", jättäen hänen päätettäväkseen, mihin toimenpiteisiin asian johdosta olisi ryhdyttävä. Kirjelmä johtui Kalajoen pitäjän alaosan nimismiehen Niilo Sandmanin ilmiannosta. Viimemainittu oli nim. Hårdhille ilmoittanut, että: säästölaatikoita varojen keräämistä varten pakanalähetyksen hyväksi löytyi Ylivieskan pappilassa, tervahovinhoitaja Roosin asunnossa Kalajoen markkinapaikalla ja apulaisten huoneessa Kalajoen pappilassa sekä Sandmanin hankkiman tiedon mukaan myöskin Pidisjärven pappilassa. "Näihin säästölaatikkoihin oli suuri osa köyhimmistä talonpojista, varsinkin naiset, uhranneet arvokkaimman omaisuutensa, niinkuin kultaa, hopeaa, silkkivaatteita, päähineitä y.m.;" [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Satoihin nousevia kansanjoukkoja kokoontui, milloin missäkin talossa pitäjässä veisaamaan Siionin virsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja, joista etenkin Huutavan ääni korvessa on mainittava. "Ne, jotka ovat ottaneet osaa näihin kokouksiin, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ylönkatsovat kanssakristittyjään, laiminlyövät työnsä y.m.s." — Myöntäen, että seurojen ja säästölaatikkojen "tarkoitus kyllä voi olla hyvä", huomauttaa Hårdh virkakirjeensä lopussa edellisten laittomuudesta sekä siitä, että "moni perin köyhä väärän innostuksen valtaamana on uhrannut ainoan arvokkaan omaisuutensa", vaatimatta asianomaisilta mitään tiliä. Kuvernööri ilmoitti asiasta prokuraattorille, joka maaliskuun 23 p:nä päivätyssä kirjelmässä määräsi, että "kanne oli nostettava niitä henkilöitä vastaan, jotka Kalajoen pitäjässä olivat panneet toimeen luvattomia hartauskokouksia tahi näissä kokouksissa olleet saapuvilla". Kantajaksi määrättiin maafiskaali Erkki Julius Berg, sekä tuomiokapitulin asiamieheksi Lohtajan kirkkoherra K. K. Elfving.

Asia oli ensi kerran tutkittavana heinäkuun 6-9 p:nä 1838. Tuomariksi oli hovioikeus määrännyt K. F. Grönbergin. Käräjät pidettiin Pahikkalan talossa Kalajoella. Tilaisuuteen oli haastettu Malmberg, Lagus, Hemming, Laurin, tervahovin hoitaja Roos vaimoineen sekä 22 talonpoikaa eri osista pitäjää. Sitäpaitsi kantaja vaati edesvastausta myöskin maanmittari K. H. Hårdhille ja tämän vaimolle Amanda Sofia Hårdhille sekä kauppiaan leskelle Katarina Soveliukselle siitä, että olivat käyneet Roosin kodissa pidetyissä seuroissa. Ensin kuulusteltiin syytettyjä pappeja. Nämä myönsivät kaikki pitäneensä kodeissaan hartausseuroja, joihin ihmisiä lauantai- ja sunnuntai-iltoina kirkkomatkoillaan oli kokoontunut, sekä häissä, ristiäisissä y.m. juhlatilaisuuksissa seurakuntalaistensa luona, väittäen voimassa olevien asetusten ei ainoastaan myöntävän, vaan käskevänkin pappia kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa opettamaan ja neuvomaan sanankuulijoitaan autuuden asiassa. Jyrkästi vastustaen syyttäjän väitettä, että hartauskokoukset olisivat aikaansaaneet häiriöitä seurakunnassa, huomauttivat he että ne päinvastoin olivat vaikuttaneet paljon hyvää, ne kun silminnähtävästi olivat edistäneet raittiutta, siveyttä, ahkeruutta ja muita hyviä tapoja kaikissa kodeissa, joissa joutohetkiä käytettiin Jumalan sanan viljelemiseen, veisuun ja rukoukseen. Mitä säästölaatikkoihin tuli, myönsivät Malmberg, Lagus ja Laurin kodeissaan niillä etupäässä kotiväeltään koonneensa varoja lähetystoimen edistämiseksi Vaikkei heillä siihen ollutkaan suoranaista lupaa esivallalta, eivät voineet he käsittää siinäkään menetelleensä väärin, koska englantilaiset lähetyssaarnaajatkin olivat saaneet Suomessa koota varoja samaan tarkoitukseen ja maassa hyväksytyt sanomalehdet olivat kehottaneet kansalaisia siten edistämään pakanalähetyksen kallista asiaa. Jyrkästi kielsivät he vaatineensa ketään laatikkoihin rahoja tahi muuta omaisuutta panemaan.

Ainoastaan yksi niistä lukuisista todistajista, jotka kantaja oli haastattanut näihin käräjiin, Daniel Kuona, todisti seurojen pitäjiä ja niissä kävijöitä vastaan. Hän väitti heränneitten halveksien kohtelevan muita. Muuta moitittavaa ei kuitenkaan hänkään pystynyt heitä vastaan esiintuomaan. Useat muut sitävastoin todistivat, että seurat olivat vaikuttaneet paljon hyvää seurakunnassa. Varsinkin Malmbergin, Laurinin ja Durchmanin nimet mainittiin usein. Suurinta huomiota näkyvät herättäneen muutamien todistajain kertomukset Matti Niemen talossa Nivalassa joulukuun 22-23 päivinä pidetyistä seuroista. Paitsi paljon oman pitäjän kansaa sekä vieraita Iisalmelta ja Pyhäjärveltä oli tässä tilaisuudessa ollut saapuvilla Durchman ja Paavo Ruotsalainen, jotka Malmbergin kera olivat puhuneet kokoontuneelle kansanjoukolle. Niinikään todistettiin, että Ruotsalainen myöskin kesällä 1837 oli käynyt Nivalassa, silloinkin esiintyen puhujana seuroissa. Tämän johdosta määräsi oikeus, että Durchman ja Paavo Ruotsalainen olivat haastettavat niihin käräjiin, joissa juttu uudelleen tulisi käsiteltäväksi.

Tähän päättyivät ensimmäiset käräjät. Paljon oli syytettyjen pappien näinä päivinä täytynyt kärsiä. Pilkaten kohtelivat heitä liikkeen ulkopuolella olevat talonpojat eivätkä säätyläisetkään voineet salata iloaan siitä, että vihdoinkin oli ryhdytty lahkolaisuudelle salpoja rakentamaan. [Kert. J. Hemming.] Ei saata kummastella, että heidän, samoinkuin syytteenalaisten talonpoikien esiintyminen oli hyvin varovaista, eikä sitä, etteivät he sanallakaan iskeneet kaikin puolin ala-arvoisen syyttäjänsä menettelyyn, vaikkei tilaisuutta siihen suinkaan puuttunut. Asia oli uusi vielä ja siksi tavatonta laatua, etteivät he näy ehtineen asemaansa täysin perehtyä.

* * * * *

Tulisella kiireellä jouduttivat asianomaiset jutun jatkumista. Vaikka Durchman asui Vaasan ja Paavo Ruotsalainen Kuopion läänissä, määrättiin seuraavat käräjät alkaviksi elokuun 6 p:nä. Seurauksena siitä olikin, ettei viimemainittu ehtinyt saada haastetta. Durchman sitävastoin saapui tilaisuuteen, samoinkuin 35 talonpoikaa, miehiä ja naisia, Kalajoen pitäjästä, jotka uuttera syyttäjä ennen haastettujen lisäksi oli oikeuteen vetänyt.

Ennenkuin varsinainen kuulustelu alkoi, tiedusteli Elfving, oliko tutkimuksen alaisissa seuroissa kuulusteltu katkismusta ja olivatko nämä kuulustelut kantaneet toista leimaa, kuin siihen asti tavalliset ja asetuksissa määrätyt. Kysymykseen vastasi Lagus. Hän myönsi, että seuroissa oli pidetty katkismuskuulusteluja, vaan lausui sen varman vakuutuksen, ettei asianomaisten pappien menettelytapa tässäkään kohden, niinkuin myöskin edelliset pöytäkirjat osoittivat, ollut ristiriidassa voimassa olevien määräysten kanssa.

Tämän jälkeen esitti Berg kanteensa Durchmania vastaan: hän oli esiintynyt hartausseuroissa, ja hänenkin asunnossaan oli nähty säästölaatikko rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi. Puolustuksessaan esitti Durchman samoja näkökohtia, kuin Malmberg, Lagus ja Laurin ennen olivat julki lausuneet, lisäten ainoastaan, että hänen säästölaatikossaan, jonka hankkimisella hänkin oli toivonut saavansa pienillä varoillaan edistää pakanalähetystä, hänen muuttaessaan pois Kalajoelta oli löytynyt: 20 kp. ass., 1: 44 Ruotsin riksirahaa, messinkinen tahi kultainen korvarenkaan osa, terässolkia, huuliharppuja sekä muita esineitä, joita hän ei muistanut. Sitäpaitsi olivat muutamat lahjoittaneet vaatteita samaan tarkoitukseen käytettäviksi. Rahat, samoinkuin nuo muut pienet lahjoitukset, oli Durchman muuttaessaan pois paikkakunnalta jättänyt tervahovinhoitaja Roosille.

Parastansa oli Berg koettanut, saadakseen niin raskauttavia todistuksia kuin suinkin syytettyjä vastaan. Varsinkin näkyy Laurinin ja Durchmanin syyllisyyden toteennäyttäminen olleen hänen fiskaalitoimensa silmämääränä. Tietysti olivat nuo nuoret, innostuneet papit, koettaessaan taivuttaa Kalajoen raakaa ja jumalatonta kansaa Jumalan sanan kuuliaisuuteen, joskus esiintyneet taitamattomastikin ja kiivailla sanoilla kiihoittaneet vastustajansa vihaan ja kostonhimoon. Ei ollut vaikea löytää todistajia siihen, varsinkin kun nimismies Sandman, jonka tahtoa talonpojat olivat tottuneet kaikissa noudattamaan, haikailematta toimi Bergin apuna. Niinpä todistivat muutamat todistajat, että Durchman eräissä ristiäisten johdosta pidetyissä seuroissa olisi moittinut vanhempia siitä, että nämä kummeiksi useimmiten kutsuivat jumalattomia henkilöitä sekä kastetta toimittamaan suruttomia pappeja. Muuan toinen väitti, että hän toisessa tilaisuudessa olisi halveksien puhunut "meidän rovastista" sekä lausunut: "Lohtajan rovastilla on kyllä hyvät lahjat, mutta hän on kiroilija ja hänen elämänsä on moitittavaa". Kerran Alavieskassa käydessään — niin todisti kolmas — olisi hän lausunut: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut huonoja pappeja. Nyt on teillä hyvä tarjona, jos vain ymmärrätte valita". Kuvaava on talollisen Olli Helanderin todistus, jonka mukaan Durchman eräissä joulukuun 10 p:nä 1836 Antti Isokäännän talossa pitämissään seuroissa olisi puhunut seuraavaan tapaan: "Kristinuskon valo on nykyaikana niin suureen pimeyteen kätkettynä, ettei se miespolviin ehtine valistustaan levittää. Muinoin oli kansa puettuna vuohennahkoihin ja asui vuorten rotkoissa, mutta se etsi hengellistä valoa. Nyt se korskailee silkissä ja kattuunissa, jotka vaatteet perkele levittää purjeiksi ja, itse asettuen peräsimeen, ohjaa niiden omistajat helvettiin. Nykyajan ihmiset tahtovat olla jumalisia niin salaisella tavalla, ettei itse Jumalakaan mahtane tietää, koska ja josko he pääsevät taivaaseen". Sama todistaja kertoi Laurinin sanotussa tilaisuudessa puhuneen seurojen laillisuudesta, puolustaen niitä muun ohessa myöskin sillä että arkkipiispa Kalajoella vasta pitämässään tarkastuksessa olisi kehottanut pappeja niihin saapumaan ja niitä johtamaan. Tämän yhteydessä olisi Laurin niinikään lausunut: "Toista on nimismies sanonut, mutta aivan sokea on perkele ollut, kun hän semmoista valetta on ruvennut levittämään". Hyvin raskauttavalta kuului asianomaisten korvissa myöskin seuraava, todistajaksi kutsutun Lauri Karjalan kertomus. Durchmanin kera oli Laurin marraskuun 12 p:nä 1837 pitänyt seuroja S. K. Niskalan Kalajoella omistamassa talossa. Molemmat olivat ankarasti moittineet seudun asukasten jumalattomuutta. Etenkin oli Laurin hyökännyt niitä vanhempia vastaan, jotka olivat kieltäneet lapsiaan seuroissa käymästä, verraten heitä "kähiseviin käärmeisiin". Niinikään oli hän muka lausunut, etteivät ne 50 vuoden ikäiset ihmiset, jotka eivät siunaa itseään aamulla noustessaan eivätkä levolle mennessään rukoile, enää ole pelastettavissa. Kärjälä kertoi Laurinilta turhaan kysyneensä, missä paikassa raamattua niin sanotaan. Tämän kertomuksen vakuuttivat muutamat muut todistajat aivan oikeaksi. Yksi heistä todisti sitäpaitsi, että Laurin kiivaasti oli vaatinut Kärjälää poistumaan, kehottaen häntä menemään krouviin. — Samat todistajat sekä heidän lisäksi muutamat muutkin, joilta Berg asiaa tiedusteli, sanoivat seuroja vahingollisiksi, "koska ne olivat synnyttäneet eripuraisuutta kodeissa". Samaa mielipidettä kannatti Elfvingkin, joka Durchmanin hänestä lausumien, yllämainittujen sanojen johdosta jätti oikeuden harkittavaksi, voitaisiinko pitää noita muka kristillisen tiedon edistämiseksi toimeenpantuja kokouksia hartautta synnyttävinä ja hyödyllisinä, niissä kun ihmisten kunniaa ja hyvää mainetta tuolla tavoin oli solvattu.

Näitä ja muita heitä vastaan lausuttuja syyttäviä todistuksia torjui varsinkin Laurin sattuvasti ja asiallisesti. Ei sovi kummastella, että hän sitä tehdessään joskus eksyi käyttämään ivallisiakin sanoja. Kun esim. eräs todistaja kertoi pappilan palvelijan "siivotessa Durchmanin huonetta, vetäneen auki tämän piironkilaatikon ja näyttäneen todistajalle siinä löytyviä vanhoja naisten myssyjä, pieniä kenkiä, solkia y.m. esineitä", kysyi Laurin, "milloin todistaja siten oli tyydyttänyt sopimatonta uteliaisuuttaan". Kärjälää myönsi hän kyllä vaatineensa poistumaan Niskalassa pidetyistä seuroista sekä kehottaneensa häntä menemään "luvalliseen kokoukseen krouviin", vaan sen hän sanoi tehneensä siitä syystä, että asianomainen sanotussa tilaisuudessa, niinkuin myöskin toiset todistajat todistivat, oli päissään. Sekä Laurin että Durchman kielsivät milloinkaan nuhdelleensa ja neuvoneensa seuroihin saapuneita niin, kuin heistä oli todistettu. Vastustajien kantaa kuvaa muun ohessa sekin, että Laurin piti tarpeellisena pyytää saada sanasta sanaan pöytäkirjaan otetuksi, mitä hän oli tarkoittanut puheessaan "kääntymättömien 50 vuoden ikäisten" hengellisen tilan vaarasta. Jyrkästi kielsi Durchman seurapuheissa arvostelleensa Elfvingiä tahi muita pappeja. Mitä hän yksityisesti mahdollisesti oli tuohon tapaan joskus lausunut, sitä ei hän sanonut muistavansa. Tämän johdosta ja koska useat todistajat olivat vetäneet esiin paljon semmoistakin, jota syytetyt papit olivat yksityisissä keskusteluissa saattaneet lausua, huomautti Laurin, että prokuraattori oli jättänyt oikeuden tutkittavaksi, mitä seuroissa oli tapahtunut, vaan ei vaatinut sitä tutkimaan Durchmanin eikä muiden yksityisiä puheita ja keskusteluja.

Ei yksikään pystynyt muuta todistamaan kuin että heränneet seuroissaan aina olivat noudattaneet siivoa ja hiljaista käytöstä. Varsinkin Malmbergin johtamissa seuroissa oli järjestys ollut erinomainen. Viimemainittua vastaan näissä käräjissä tähdätty syytös kohdistuikin miltei yksinomaan hänen vaimonsa lähetystoimen hyväksi vastaanottamiin lahjoituksiin ja lahjoittajille antamiin neuvoihin tavarain rahaksi muuttamiseksi. Myöntäen todistukset oikeiksi, puolusti Malmberg toimenpiteitään tässä kohden pääasiassa samoilla perusteilla, kuin hän Laguksen ja muiden kera jo ensi käräjissä oli esiintuonut.

Paljon huolta tuottivat Bergille useimpain todistajain hartausseuroista ja heränneistä esiintuomat myötätuntoiset ja kiittävät lausunnot. Tuon tuostakin vaati hän edesvastausta monelle heistäkin. Täten joutui muiden samanmielisten todistajain kera näissä käräjissä syytteen alaiseksi maanmittari Hårdhin apulainen J. V. Högman, joka, vaikkei hän ymmärtänyt suomea, oli ollut saapuvilla monissa seuroissa, ruotsinkielisestä kirjasta seuraten veisuuta. Huomattavan tunnustuksen hartausseurojen tuottamasta siunauksesta julki lausui talollinen Matti Stenbäck, joka, vaikka hän ainoastaan yhden kerran oli käynyt seuroissa Ylivieskan pappilassa, todisti, että "kaikki Laguksen sekä yksityiset että julkiset opetukset olivat olleet tosi hyödyksi seurakuntalaisille niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa". Vielä merkillisempi on E. Kaarlenkasken todistus Nivalassa pidetyistä seuroista. Kyläkuntansa järjestysmiehenä oli hän tarkoin huomannut, että kaikenkaltaiset paheet ja rikokset seurojen kautta huomattavassa määrässä olivat vähentyneet ja melkein kerrassaan lakanneet. Peittelemättä lausui hän sen mielipiteen, että perheissä mahdollisesti syntynyt eripuraisuus johtui siitä, että "toiset pelkäävät Jumalaa, toiset ovat siitä pahoillaan". Vastaukseksi syytöksiin heränneitten muita kohtaan osoittamasta ynseydestä ja ylpeydestä kertoi hän, miten eräälle sillalle kokoontuneet poikaset hänen käräjiin matkustaessaan olivat pilkanneet hänen vaatteitaan sekä pelikortit kirjoinaan veisanneet muutamaa Siionin virttä, jonka sanat he osasivat ulkoa.

Kantaansa salaamatta esiintyi heränneitten vastustajana myöskin rovasti Elfving. Muun ohessa kysyi hän, olivatko syytteen alaiset papit, niinkuin säädetty on, joka vuonna kirkoissaan julistaneet tammikuun 12 p:nä 1726 päivättyä kun. plakaattia. Muitten myönnytykseen, etteivät sitä olleet tehneet, lisäsi Malmberg: "Koska kirkkoherra Tohtori Frosterus-vainaja, jota yleisesti kunnioitettiin ja arvossa pidettiin, ei kuuluttanut mainittua plakaattia, vaikka hän kyllä tiesi, että kysymyksessä olevia seuroja pidettiin, niin hän silminnähtävästi ei pitänyt näitä laittomina eikä moitittavina".

Selvään näkyy pöytäkirjoista, miten heränneitten vastustajien viha päivä päivältä kasvoi. Heitä vastaan näissä käräjissä tehdyt syytökset ja niitä kannattavien todistajain lausunnot ovat rohkeammat, kuin edellisellä kerralla. Mutta samassa määrässä kasvoi myöskin syytettyjen luottamus totuuden voimaan ja sen lopulliseen voittoon. Suruttomat hämmästyivät ja syyttäjät puivat voimattomina nyrkkiään, kun käräjienkin aikana Siionin virsien säveleet iltasin kaikuivat läheisistä asunnoista, vieläpä käräjätalon pihaltakin. [Kertoneet seudun vanhimmat heränneet.] Ehkä joku heistä ymmärsi, mitä Lagus tarkoitti, kun hän eräänä iltana käräjätalosta asuntoonsa kävellessään lausui: "Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen". [Kertonut (1896) J. Hemming y.m.]

* * * * *

Seuraavat käräjät alkoivat syyskuun 25 p:nä Kärjän talossa. Niistä ei kuitenkaan sen enempää tullut, kun tuomariksi määrätty A. J. Roos tervahovinhoitaja Roosin sukulaisena ilmoitti olevansa jäävillinen juttua käsittelemään.

* * * * *

Eräänä helmikuun päivänä 1839 saapui Nivalan pappilaan muutamia vieraita Savosta, niiden joukossa Paavo Ruotsalainen. Nilsiän nimismies oli kahdesti etsinyt häntä, haastaaksensa hänet Kalajoen käräjiin, vaan Paavo oli kummankin kerran matkoilla eikä vielä nytkään tiennyt, että hänkin oli joutunut maafiskaali Bergin huomion esineeksi. Saatuaan Malmbergilta kuulla asiasta, lähti hän tämän seurassa Kalajoelle, missä juttu helmikuun 19 p:nä uudelleen oli otettava esille Anttilan talossa pidettävissä käräjissä. Tilaisuuteen saapuivat kaikki edellisissä käräjissä saapuvilla olleet paitsi Laurin, joka asiaansa ajamaan oli valtuuttanut tervahovinhoitaja Roosin, sekä uusia syytettyjä ja uusia todistajia. Pormestari G. Gummeruksen sijaan, joka oli pyytänyt vapautusta tästä tehtävästä, oli hovioikeus tuomariksi määrännyt K. Kihlgrénin.

Pöytäkirjoihin otettavaksi jätti Roos oikeudelle Laurinin puolesta pitkän, varsinkin 1726 vuoden konventikkeliplakaatin määräyksiä perusteellisesti käsittelevän selvityksen, jonka nojalla viimemainittu pyysi päästä vapaaksi kaikesta edesvastauksesta. Etenkin Bergiä hän siinä pahasti pitelee, eikä jää Sandmankaan osattomaksi hänen asianomaisille antamistaan sutkauksista. Kuvatkoot muutamat otteet, miten Laurin arvosteli tehtäviään pappina sekä syyttäjiensä kantaa ja toimenpiteitä: "Olen aivan aiheettomasti vedetty oikeuteen ja syytetty luvattomista kokouksista hartautta toimittaessa (olagliga sammankomster vid förrättande af andaktsöfningar), niinkuin haaste sanasta sanaan kuului". — — — "Samankaltaisia uskonnollisia kokouksia kuin nämä syytteenalaiset ovat, pidettiin monen vuoden kuluessa Tohtori Frosterus-vainajan eläessä. Siitä eivät paikkakunnan kruununpalvelijat voineet olla tietämättömiä, mutta ilmoitus asiasta tehtiin vasta muutama päivä T:ri Frosteruksen kuoleman jälkeen". — — — "Joskin syyttäjä silminnähtävästi ei ole koettanut selvittää itselleen 1726 vuoden asetuksen sisältöä, vaan on kohdistanut huomionsa ainoastaan tuohon 200 hopeataalerin helisevään uhkasakkoon, ja joskin jutun käsittelyssä pitkäksi venynyt aika on tarjonnut hänelle tilaisuutta vakavammin miettimään asiaa — miten on hän sittenkään saattanut uskoa, että lainsäätäjä olisi määrännyt ankaran rangaistuksen kaikista uskonnollisista seuroista ilman poikkeuksetta, kun miltei kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja". — — — "Yhtä järjetöntä ja vastoin kaikkia voimassa olevia asetuksia kuin se on, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty kutsumasta luoksensa muutamia ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä seuraavan sunnuntain tekstiin, tahi että muutamat ystävät saman sakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta p. ehtoollisen oikeaan nauttimiseen pitämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä veisaamalla ehkä samaan aikaan, kuin verrattomasti lukuisammat ihmisjoukot muistutuksetta pitävät 'seuroja' Venuksen ja Bakkuksen kunniaksi ravintolassa tahi yksityisen kodissa, ääneen laulaen ja usein tyhjentäen lasinsa ja maljansa — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke paikkakunnan kihlakunnanoikeuteen haastaa seurakunnassa toimivia pappeja vastaamaan 'luvattomista kokouksista hartautta toimitettaessa' ja vastoin kaikkea järjellisyyttä koettaa näihin virkamiehiin sovelluttaa rangaistus-määräyksiä, jotka yksinomaan tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajatoimeen sekaantumasta". — Tähän lausuntoon yhtyivät, mikäli se heitä koski, Lagus, Malmberg, Durchman ja Hemming. Suullisesti he sitäpaitsi selittivät, etteivät yhtyneet Laurinin Bergiä vastaan tekemään hyvitys-vaatimukseen, "koska he olivat vakuutetut siitä, ettei viimemainittu ollut syypää tähän oikeudenkäyntiin eikä siihen uskonnon vainoon, jonka alaisiksi he olivat joutuneet".

Paavo Ruotsalaista ahdistettiin varsinkin hänen esiintymisestään ennen mainituissa Matti Niemen talossa joulukuun 22-23 päivinä pidetyissä seuroissa. Oli todistettu, että hän oli lukenut, vieläpä puhunutkin sinne kokoontuneelle lukuisalle kansanjoukolle. Sen hän myönsikin, sanoen tahtoneensa antaa isännälle, jonka luona hän oli nauttinut paljon hyvää, mitä hänellä oli antaa. Matkansa Nivalaan kesällä 1837 sanoi Ruotsalainen aiheutuneen hänen ja Malmbergin vanhasta tuttavuudesta, lisäten että heillä oli paljon yhteisiä asioita, "joita ei jokaiselle vieraalle ihmiselle voi kertoa ja selvittää".

Jo edellisissä käräjissä olivat sekä Lagus että Malmberg todistajilta oikeuden edessä kysyneet, oliko heidän opetuksensa milloinkaan ollut ristiriidassa evankelisen tunnustuksen kanssa. Syynä tähän tiedusteluun oli se, että Berg Malmbergiä vastaan jo jutun alussa esiintuomassaan kanteessa muun ohessa oli syyttänyt häntä harhaoppisuudesta. Nyt kysymyksessä olevissa käräjissä veti Malmberg esiin tämän pöytäkirjoihin otetun syytöksen, vaatien oikeutta velvoittamaan Bergiä tarkemmin ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta hän olisi levittänyt. Vaikkei yksikään todistaja ollut viitannutkaan siihen, että Malmbergin oppi olisi poikennut kirkon tunnustuksesta, ja vaikka Elfvingkin antoi sen lausunnon, että hän, mikäli todistajain lausunnoista voitaisiin päättää, tässä suhteessa oli syytön, ei Berg peruuttanut syytöstään. Eikä pitänyt tuo puhdasoppisuutta harrastava syyttäjä itseään velvollisena "tarkkaan ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta Malmberg oli koettanut levittää". Miehen kantaa kuvaa niinikään seuraava tähän kieltäytymiseen liittyvä perustelu: "Koska kanne sisältää, että Malmberg on pitänyt luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten sekä että hän näissä tilaisuuksissa saarnaamisella ja lukemisella on koettanut houkutella ja vietellä niihin kokoontuneita vääräoppiseen ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin uskonnosta, niin pidätän itselleni oikeuden jutun lopussa, kun tutkimus kaikissa kohden on suoritettu loppuun, saada tässä suhteessa esiintuoda ne kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta". Malmberg uudisti vaatimuksensa, johon oikeus, asiaa harkittuaan, antoi sen päätöksen, "ettei se, asian silloiseen tilaan nähden, voinut velvoittaa syyttäjää antamaan tarkempia tietoja". Tätä päätöstä vastaan ilmoitti Malmberg tyytymättömyyttä.

On helppo käsittää, minkä vaikutuksen tämä kohtaus teki Malmbergiin ja hänen sorretuihin virkaveljensä. Jos Laurin olisi ollut tilaisuudessa saapuvilla, olisi hän tuskin voinut äänetönnä kuunnella Bergin selitystä ja oikeuden sen johdosta julistamaa päätöstä. Saatuansa tietää asiasta, kirjoitti hän eräälle Ruotsissa oleskelevalle tuttavalle, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa: [Tähän kirjeenvaihtoon kuuluvista Laurinin kirjeistä on Nordisk Kyrkotidning kirjoitukseensa "Huru ser det ut i Finland?" (1840, n:o 1 — 2) lainannut pitkiä otteita.] "Joka persoonallisesti tuntee sekä syyttäjän että Malmbergin, joka viimemainittu Jumalalta on saanut sen lahjan, jota jokapäiväisessä puheessa nimitetään hyväksi tajuksi, sekä paljon hengellistä viisautta, mutta toinen ulkonaisessakin suhteessa on sortunut juoppouteen ja muihin siitä johtuviin paheisiin, jota paitsi hänellä ei ole rahtuakaan sivistystä, jonka avulla olisi voinut oppia edes katkismuksen, niin ei voi pitää syyttäjän toimenpiteitä Malmbergiä vastaan kummempina, kuin jos hän olisi ruvennut sotaan kuun asukkaita vastaan. Herra, jonka tiet ovat ihmeelliset ja käsittämättömät, vaan samalla hyvyys ja totuus, on johtanut asiat niin, että vainoojamme hurjassa vihassaan ovat hyökänneet sotatantereelle, jolla heidän voimansa osoittautuvat heikommiksi kuin millään muulla". Samankaltaiseen vertailuun, mikäli kysymys koskee syyttäjäin sivistyskantaa ja heidän käsitystään hengellisistä asioista, vaatii varsinkin Kalajoen yläpiirin nimismiehen V. Sundströmin virkakumppanilleen Sandmanille helmikuun 10 p:nä lähettämä kertomus Nivalan herännäisyysliikkeestä. Se luettiin syytettyjen pappien vaatimuksesta helmikuun 19 p:nä 1839 oikeudessa ja otettiin pöytäkirjoihin. Sekä kieli että lauserakennus on niihin määrin ala-arvoista, että kirjoitusta on mahdoton suomentaa. [Alkuperäisessä muodossaan kuuluu kirjoitus: "Utan det mig vetterligen höga öfverhetliga författningar sådant tillåta; äro till beskaffenheten följande. 1:o att en sektisk andaktsöfning utspritt sig häri Pidisjärvi kapell Församling bestående af sig såkallade upplyste eller nyfödde Biografer — som äro skilde från annat Folk, så man som qvinkön uti kläder med en långskörtig hvardmans eller ylle Tröija liknande mera en Karakavjacka för männerne, men en kofta för qvinfolket; ingen hufvudbonad hafva qvinfolket, än att kring hufvudet bindes en svart eller hvit dålig halsduk; och männerna bruka gråa vardmansmössa utan skjärm, som mera liknar en kalott, hvilken drägt gifvit anledning mot dem som ej åtföljt deras antagne mode, till förvitelse och stridigheter dem emellan. 2) Deras andakts-öfning består uti ett flitigt läsande i andeliga böcker, deribland i synnerhet, en ropandes röst i öknen, och sjungande ur en bok Sijons sånger, utom andre dertill lämpade visor m.m. och från hvilken andakt ej någon får dem afbryta, till något annat angeläget förrättande, ja fast elden vore löst på taket öfver dem än mindre annat förefallande sysslomål. 3) Dertill sammanskockas gemenligen, hvarje Lördags eftermiddag å Prestgården till gemensamt samqväm från alla tracter i Kapellet, utom de som äro från längre orter, här sig inställa hvilka och sedan deras vägkost blifvit förtärd eller förskingrad fallit på tiggeri hos andra till en misslynt last och mén. 4) Dessutom pläga de 4 ombyteliga ställen i Byalaget i andeligt afseende församla sig att sin Guda andakt använda, på söcknedagar i veckan — men om andakten af eller tilltagit därigenom i sitt rätta förhållande, har jag ej någon pålitlig kännedom än att å den dagen en ansenlig tid gåt förlorat för dem sig af slike flemmatici folk betjenat; måst sig därmed åtnöija. 5) Uti karaktärs Byggningen i Farstuvan framför sidan af dörren till salen är af Herr Interims Predikanten N. G. Malmberg inrättad, med grön oljofärg sirligen målad så kallad sparbössa af träd; och dera tecknade ofvanskrift i afseende, att tjena Hedningar till omvändelse i Christna Läran, dit de lätt tänkande qvinnokönet, en framför det andra hasta att uppoffra sin reelaste egendom. Såsom silkes dukar — Bindmössor, stycken — Kattuns klädningar, Guldringar m.m. som i sparbössan upptages, hvilket derefter till penningar förvandlas, är efter den underrättelse och kännedom jag äger ett sådant förhållande dermed härstädes: ock anser jag nödigt härom göra Herr Krono Befallningsmannen underrättad i afseende å sakens nuvarande skick vidtagande vidare åtgärd som dertill kan föranleda".] Myönnettävä on kuitenkin, että Sundström oli siksi typerä mies, ettei hän näihin puuhiin olisi ryhtynyt, ellei hänen virkaveljensä Kalajoella olisi häntä siihen yllyttänyt. Niinkuin myöhemmin huomattiin, oli Sandman vainon varsinainen alkuunpanija. Hän oli tottunut talonpoikia komentamaan eikä mitenkään voinut kärsiä herännäisyyden synnyttämää uutta katsantotapaa, joka uhkasi hävittää hänen parhaat tulolähteensä ja riistää häneltä sen virkamiesarvon, jonka turvissa hän niihin asti niin vapaasti oli kansaa sortanut. [Kert. J. Hemming y.m.]

Muutamien pappien näitä käräjiä varten antamista papintodistuksistakin näkyy, miten vähän heränneitten pitämien kokouksien arvoa tunnettiin. Niinpä todistaa esim. Kalajoen v.t. kirkkoherra E. R. Alcenius Laguksesta, Hemmingistä, Roosista y.m., että "heidän suhteensa yleensä ei mitenkään ole muuta muistutettavaa kuin jonkunlainen uskonnollinen suvaitsemattomuus, joka on vaikuttanut, että ovat sulkeutuneet itseensä ja siihen piiriin joissa on samanmielisiä, josta minun ajatukseni mukaan nuo isommat kansankokoukset sunnuntaisin, joista he ovat syytetyt, aiheutuvat". Sitävastoin todistaa Ylitornion v.t. kirkkoherra K. A. Castren Laurinista, että hän "sekä opissa että elämässään on esiintynyt niin, kuin arvokkaan ja uutteran uskonnonopettajan sopii", sekä Lapuan kirkkoherra I. D. Alcenius, että Malmberg "tarkan, perusteellisiin opintoihin perustuvan jumaluusopillisen sivistyksen ohessa aina on osoittanut vakaata kristillistä käytöstä". Mitä viimemainittuun todistukseen tulee, on huomattava, että Malmberg luultavasti oli senlaatuista pyytänyt, häntä kun Berg oli syyttänyt harhaoppisuudesta. Näissäkään käräjissä ei kuitenkaan syntynyt kysymystä tästä asiasta. Ainoa oppia koskeva todistus oli ennen esiintyneen Yrjö Vasankarin väite, että Durchman eräässä ristiäistilaisuudessa muka olisi lausunut: "Kutsutaan jumalattomia kummeja ja annetaan jumalattomien pappien kastaa lapset, joiden sielut siten syöstään kadotukseen". Durchman vastasi: "Semmoisia hullutuksia en koskaan ole voinut lausua". Renki K. Borgman todistikin hänen sanoneen: "Kun on suruttomat vanhemmat, suruttomat opettajat ja suruttomat kummit, niin ei kaste tuosta voimaansa menetä, mutta kun lapsi sitten kasvaa suruttomien vanhempien luona, niin se itse pilaa kasteensa liiton".

Mitä tarkimpia tietoja säästölaatikoista oli Berg koettanut hankkia. Kiusallisen pieniin seikkoihin iski hän huomionsa, tehden mitä loukkaavimpia salaviittauksia. Kantokirjuri J. D. Molander vaati edesvastausta Durchmanille siitä, että tämä muka olisi eräältä hänen holhotiltaan pakoittamalla houkutellut silkkihuivin; Laguksesta ja Malmbergista oli huhuttu, että he laatikoillaan olivat koonneet rahoja omaan kukkaroonsa, palvelustytöt kertoivat mitä tavaroita olivat nähneet Durchmanin vaatelaatikossa y.m. y.m. Vaikka kaikki syytökset todistettiin vääriksi, ja vaikka Lagus ilmoitti omasta ja muiden säästölaatikkojen omistajien puolesta paitsi Laurinin Tukholmaan Kokkolan postikonttorin kautta lähettäneensä kaikki Kalajoella lähetystoimen hyväksi kootut rahat, joista tarkat tilit oikeudelle jätettiin, ei otettu huomioon syytettyjen esitystä, että tämä kysymys hartausseuroihin kuulumattomana heti ratkaistaisiin. Senkin pyynnön hylkäsi oikeus, että lähetystoimen hyväksi lahjoitetut vaatteet y.m. vähäpätöiset esineet, jotka kaikki olivat Laguksen ja Roosin hallussa ja joista kukin asianomainen oli antanut mitä täydellisimmät luettelot, saataisiin myydä huutokaupalla, "jotta ne eivät pilaantuisi". Lagus ja Roos määrättiin niitä hoitamaan "korvaamisen uhalla, jos mitään pilaantuisi". Tämän päätöksen alle he tyytymättömyyttä ilmoittamatta alistuivat. Toista mieltä oli Laurin, joka, saatuaan asiasta kuulla, ruotsalaiselle tuttavalleen kirjoitti: "Suurella mielipahalla olen kuullut, että virkaveljeni toistaiseksi ovat tehneet säästölaatikkonsa hyödyttömiksi. Semmoinen oli minunkin mielipiteeni, kunnes huomasin, että sen vaikuttimena oli ihmispelko. Nyt kun Herra on valaissut minua oikein käsittämään asiaa, olen kehottanut tunnettuja ja tuntemattomia panemaan roponsa säästölaatikkooni, siten edistääkseni pakanain pelastusta. Näiden toimenpiteiden kautta, joita kertomusten mukaan on yhteiskunnan ylimmissä piireissä rumilla väreillä kuvattu, toivon pian voivani lähettää muutamia riksejä Tukholman lähetysseuralle". [Nordisk Kyrkotidning 1840, n:o 2.]

Miltei kaikille syytettyjen kutsumille todistajille, jotka todistivat heidän edukseen, vaati syyttäjä edesvastausta, "koska he silminnähtävästi olivat ottaneet osaa seuroihin". Turhaan huomauttivat papit, vetoamalla O. K. 17 luv. 15 §:ään, tästä Bergin häikäilemättömästä menettelytavasta, turhaan siitäkin, että tämä oikeudessa oli tiedustellut niitäkin hartauskokouksia, joita oli pidetty prokuraattorin kirjoituksessa mainitun ajan jälkeen.

Jota useampia todistajia kuulusteltiin, sitä täydellisemmin tulivat näkyviin herännäisyysliikkeen siunausta tuottavat vaikutukset. Täytyy kummastella, ettei ainoatakaan todella raskauttavaa, todeksi näytettyä syytöstä voitu tuoda esille ketään liikkeeseen kuuluvaa vastaan. Muiden kera koetti kyllä esim. Evijärven todistajaksi haastettu lukkari E. Rivander saada heränneitä pappeja epäluulon alaisiksi moittimalla sitä, että Evijärveläisiäkin, usein joukottain, oli käynyt Nivalan kirkossa. Hän kertoi koettaneensa sitä estää, vaan saaneensa vastaukseksi: "Siellä on oikea hengellinen pappi, mitä meidän papeista, nehän ovat kuin kuolleet pölkyt". Berg teki parastansa auttaaksensa todistajaa, vaan Durchman ja Malmberg ahdistivat häntä kysymyksillään, niin ettei todistus ottanut oikein sujuakseen. Paljon puhui hän herännäisyyden perheissä muka synnyttämistä riidoista, kunnes hän ei voinut mitään vastata Malmbergin selitykseen: "Kun Jumalan armo löytää syntisen, niin tämä ei enää saata elää entiseen jumalattomaan tapaansa, vaan hänen täytyy varoa myöskin tilaisuutta syntiin, kun sitävastoin se, johon Jumalan sana ei ole koskenut, tuosta suuttuu ja luulee toisen halveksivan, vaikkei tuota ylönkatsetta ole olemassa muualla kuin epäilevän omassa mielikuvituksessa". — Ei pystynyt syyttäjä oikein iskemään siihenkään, että muuan todistaja kertoi kuulleensa erään Frosteruksen pappilassa oleskelevan rouvan monesti säälineen "vanhaa ukkoriepua", jonka apulaisensa, aina sunnuntaisin seuroihin kiirehtien, jättivät avutta. Ei näet voitu todistaa, että apulaiset millään tavoin olisivat laiminlyöneet virkatehtäviänsä. Puheet syytettyjen pappien lahkolaisuudesta aiheuttivat tiedusteluja jumalanpalveluksesta heidän kirkoissaan, josta muun ohessa todistettiin, että harvat, niinkuin entisinä aikoina oli ollut tapana, virsikirjatta tulivat kirkkoon. Samankaltaisiin johtopäätöksiin johtivat syyttäjän muutkin näissä käräjissä heränneitten syyllisyyden toteennäyttämiseksi tekemät yritykset. Mutta yleinen mielipide kannatti häntä, ja sen turvissa oli hänen helppo jatkaa. Paavo Ruotsalainen pyysi saada asiamiehen kautta ajaa asiaansa seuraavissa käräjissä, "hänen kotiseudultaan kun oli niin pitkä matka Kalajoelle". Tähän pyyntöön antoi oikeus kieltävän vastauksen, "koska Ruotsalaista oli syytetty rikosasiasta". Samasta syystä määrättiin, että Laurin ja maanmittarinapulainen Högman sekä muutamat muut ennen haastetut tuomisen uhalla olivat velvolliset saapumaan niihin käräjiin, joissa juttu uudelleen oli otettava käsiteltäväksi. Tämän johdosta lausuu Laurin eräässä kirjeessä: "Olen siis jätetty kruununpalvelijain valtaan, joiden mielivallasta kai riippuu, saanko matkustaa käräjiin muuten kuin vangittuna". [Nordisk kyrkotidning, 1840, n:o 2.]

* * * * *

Seuraavat käräjät alkoivat huhtikuun 9 p:nä saman tuomarin johdolla. Lagus oli silloin niin sairaana, ettei hän, kuten lääkärinsä oli todistanut, "hengenvaaratta saattanut poistua huoneestaan", eikä Malmbergkaan voinut tilaisuuteen saapua, "kun hänen vaimonsa terveydentila ei sitä myöntänyt". Pyytäen ettei jutun ratkaisua tämän tähden viivytettäisi, ilmoitti kumpikin valtuuttaneensa Laurinin asiaansa oikeudessa valvomaan. Ehkä saivat täten alkaneet käräjät juuri näiden valtakirjojen takia kiivaamman leiman kuin edelliset, joissa Malmberg ja Lagus johtivat syytettyjen puolustusta.

Ennen syytettyjen ja todistajiksi vaadittujen lukua lisäämään oli Berg haastattanut uusia. Matti Niemen talossa joulukuun 22-23 päivinä sekä muualla pidetyistä seuroista, joista jo edellisissä käräjissä oli kuulusteltu useita todistajia, oli saatava tarkempia tietoja. Laurin, Durchman, Hemming, Hårdh sekä Roos jättivät oikeuteen kirjoituksen, jossa he vaativat asian lykkäystä, koska he turhaan olivat pyytäneet saada lunastaa edellisten käräjien pöytäkirjat eivätkä näiden puutteessa voineet oikaista todistajien erehdyttäviä lausuntoja eikä syyttäjän niihin perustuvia hyökkäyksiä. Ensinmainittu huomautti sitäpaitsi, ettei se tuomari, joka alussa käsitteli juttua, osannut suomea ja tulkkinsa kautta sai väärän käsityksen monesta lausunnosta. Tätä pyyntöä ei oikeus kuitenkaan ottanut huomioon. Bergin selitys, että syytetyt papit kaikki osasivat kumpaakin kieltä ja saapuvilla olleina olivat olleet tilaisuudessa kulloinkin tekemään muistutuksensa, jos semmoisiin syytä oli, painoi enemmän.

Bergin hankkimista uusista todistajista herätti huomiota varsinkin Haapajärven kappalainen J. Janson. Hän oli ollut saapuvilla Matti Niemen talossa helmikuun 24 p:nä 1837 pidetyissä seuroissa, joista hän siis tiesi tarkkoja tietoja antaa. Tilaisuudessa oli ollut koolla noin 200 henkeä. Heidän käytöstään vastaan hänellä ei ollut muuta muistutettavaa, kuin että he kilpailivat veisuussa siten nim. että, kun jonkun aloittama virsi oli veisattu loppuun, toinen heti siitä muille ilmoittamatta aloitti uutta. Malmberg oli puhunut tämänkaltaisten seurojen hyödystä, kehottanut tilaisuuteen saapuneita kärsivällisesti kestämään maailman vainoa sekä päättänyt kokouksen rukouksella. Janson, joka kertoi silloin olleensa Durchmanin kanssa kinkerimatkoilla ja tämän kehotuksesta oli Niemeen poikennut, ei ollut muissa tämmöisissä seuroissa käynyt, vaan sanoi pitävänsä velvollisuutenaan ilmoittaa, että papit "sortamalla virkaveljiään olivat niitä edistäneet". Elfvingin kehottamana ilmoitti hän niinikään tällä tarkoittaneensa Malmbergiä ja Durchmania. Myöskin kertoi hän kirkkoherralleen ilmoittaneensa, että Haapajärven kappelin "hurmahenkisyyden" eksyttämä kansa oli alkanut laiminlyödä kirkossa käyntiä ja sensijaan oli ottanut tavakseen sunnuntaisin kokoontua talollisen Antti Tuomalan luo sekä että Frosterus tämän johdosta oli kirjoittanut kansalle kinkereissä luettavan varoituksen, jota Durchman, laiminlyöden velvollisuutensa, ei ollut lukenut. Kanteen tapaisen todistuksensa päätti hän mainitsemalla, että Malmberg ja Durchman, katkismusta kinkereillä selittäessään, olivat kieltäneet kansaa luottamasta kääntymättömiin opettajiin, koska nämä julistivat ihmisille perkeleen evankeliumia.

Laurin ei hämmästynyt tätäkään, silloisen katsantotavan mukaan hyvinkin raskauttavaa todistusta. Hän päinvastoin Malmbergin puolesta huomautti, että viimemainitun, Jansonin kertoma lausunto kääntymättömistä papeista oli sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa, jossa sanotaan; "kun sokea sokeaa taluttaa, niin molemmat lankeavat kuoppaan". Saatuaan Jansonilta myöntävän vastauksen kysymykseensä, oliko Frosterus kirjoituksessa kieltänyt seurainpidon, pyysi Laurin vasta saada oikeudelle jättää sanotun todistuskappaleen. Durchman kielsi Niemeen kokoontuneen seuraväen millään tavoin kilpailleen veisuussa ja antoi, kun sekä Berg että Elfving vaativat häneltä selitystä kääntymättömistä papeista lausumistaan sanoista, seuraavana päivänä oikeudelle näin kuuluvan kirjallisen lausunnon: "On horjumaton totuus, että kääntymättömät papit, jotka lihallisessa mielessään eivät ymmärrä sitä, mikä Jumalan hengen omaa on, ovat raatelevia susia lammasvaatteissa, ryöväriä ja murhaajia, joiksi Vapahtaja itse Joh. 10: 1 heitä nimittää ja joita jokaisen kristityn tulee karttaa. Jos sentähden tuo kappalaisen Jansonin todistuksena esiintuoma kinkereissä käyttämäni lausunto verrataan Jumalan sanaan, niin käy selväksi, että, jos tuo epäluottamus kääntymättömiin opettajiin nähden sisältää jotakin heille halventavaa, niin en minä heitä halvenna, vaan itse Jumala, joka tuomitsee tuommoiset palkkapaimenet, niinkuin jokainen selvään ymmärtää, jos hän Jumalan puoleen kääntyneellä mielellä lukee esim. Jes. 56: 10, Jer. 23: 1, Hes. 34: 2, Sakar. 11: 16, Math. 7: 15, Mark. 8: 15, Luuk. 12: 1-2, Timot. 3: 15 ja monta muuta paikkaa Jumalan pyhässä sanassa". Tähän lausuntoonsa oli Durchman liittänyt Frosteruksen kirjoituksen, jonka Laurin "Jumalan sallimasta sattumuksesta" oli säilyttänyt. 1) Jos kohta siitä näkyikin, että kirjoittaja oli ollut altis uskomaan Jansonin heränneistä hänelle antamia epäedullisia tietoja, ei puhuta siinä sanallakaan heidän pitämistään seuroista, niinkuin Janson valallaan oli todistanut. "Tämä tappio" kirjoitti Laurin tuttavalleen Ruotsissa "masensi asianomaisten rohkeutta melkoisesti". [Nordisk kyrkotidning 1840, n:o 2.] Kuitenkin todisti Janson, Bergin häneltä sitä tiedusteltua, että seurat olivat aikaansaaneet eripuraisuutta perheissä, vieroittaneet kansan kirkosta sekä synnyttäneet laiskuutta ja huolimattomuutta. Niinikään väitti hän heränneitten halveksivan muita ihmisiä.

Suoraa puhetta sai varsinkin Berg Laurinilta kuulla: "Näitä asioita ei syyttäjä kääntymättömässä tilassaan ymmärrä", "tuommoinen menettelytapa on inkvisitoorinen" y.m.s. Mutta kyllä syytäkin löytyi. Syytettyjen pappien yksityiset puheet, heidän opetuksensa ja elämänsä, heidän vaatekaappiensa sisältö — kaikki oli tiedusteltava ja julkisuuteen vedettävä. Todistajilta kysyttiin, olivatko papit olleet rasitukseksi seurakuntalaisilleen aineellisessa suhteessa, miten he kohtelivat edustamansa uskonnollisen liikkeen ulkopuolella olevia henkilöitä, olivatko he suvaitsemattomia, köyhille auttamattomia j.n.e. Eräässä kirjeessä kuvaa Laurin seuraavin sanoin omaa ja kanteen alaisten virkaveljiensä asemaa: "Jotta valistunut tuomari saisi yhä tarkempia tietoja siitä, onko oppimme raamatun ja tunnustuskirjojen mukainen ja eroaako elämämme missään suhteessa muiden elämästä, vedetään esille piikoja navetoista, palvelijattaria kyökeistä, renkejä talleista, juomareita krouveista. Saattaako kukaan väittää, että todistajat eivät ole päteviä? Voidaanko sanoa, että meille tapahtuisi vääryys, jos maallisen vallan edustajat pitäisivät meitä hurmahenkisinä haaveilijoina, kun niin monen palkollisen todistus antaa siihen aihetta? — — Moni noista jumaluusopillisista sankareista, joiden tulee antaa lausunto puhdasoppisuudestamme, ei, niinkuin varmaan tiedän, osaa lukea selvästi sisältä". [Nordisk kyrkotidning 1840, n:o 2.] Varsinkin kun tiedetään Laurinin kirjoittaneen nämä sanat heti nyt kysymyksessä olevien käräjien päätyttyä, on helposti selitettävissä, että kirje paikottain ilmaisee katkeraa mieltä. Että kuvaus olisi liioiteltu, sitä eivät ainakaan pöytäkirjat todista.

* * * * *

Kesäkuun 4 p:nä alkaviin käräjiin oli Berg haastattanut paljon uusia todistajia, niiden joukossa pitäjänapulaisen N. P. Cajanerin Reisjärveltä [Törnudd, Matrikel.] sekä Alavieskan [Törnudd, Matrikel.] armovuodensaarnaajan J. F. Silviuksen ja muita säätyläisiä. Nämä käräjät eivät kuitenkaan asian lopullista ratkaisua paljon jouduttaneet. Muutamat todistajat eivät olleet haastetta noudattaneet, ja syytetyistä eivät Laurin ja Paavo Ruotsalainen olleet saapuvilla. Näistä syistä lykättiin tutkimuksen jatkaminen elokuun 27 p:ään. Oikeuden kesäkuun 5 p:nä julistama päätös sisältää muun ohessa, että Laurin ja Paavo Ruotsalainen, jotka laillista estettä esiintuomatta eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, "omalla kustannuksellaan ovat hankittavat oikeuteen". Saman tuomion alaisiksi joutuivat myöskin 6 muuta syytettyä sekä monta todistajaa.

* * * * *

Jo ennenkuin viimeiset käräjät alkoivat, olivat syytetyt täysin vakuutetut ei vain ilmiantajainsa, Kalajoen nimismiesten, sekä syyttäjän vihamielisistä tarkoituksista, vaan myöskin monen todistajan huonoista vaikuttimista. Tyytymättömät olivat he myöskin asianomaisten tuomarien menettelytapaan. Kun tuo syytetyille niin loukkaava todistajain kuulusteleminen jälleen oli alkava, esitti Laurin omasta sekä Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin puolesta oikeudelle kirjallisesti muutamia, jutun käsittelyä edellisissä käräjissä koskevia muistutuksia. Valittaen että syyttäjä "kokonaan unohtaen toiminta-alansa rajat, yhtä hämmästyttävällä kuin laittomalla rohkeudella oli johtanut syytöksensä asioihin, jotka eivät ensinkään häntä koskeneet", väittää kirjoitus noiden "inkvisitooristen, tietämättömyyttä todistavien toimenpiteiden" tarkoituksena olevan ainoastaan syytettyjen häväiseminen yleisön silmissä. Suurta tyytymättömyyttä näkyy varsinkin ensimmäisen tuomarin menettely syytetyissä herättäneen. "Emme ota päättääksemme", lausuvat he kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan, "riippuvatko pöytäkirjoissa löytyvät virheet siitä, että hovioikeudenauskultantti Grönbergiltä on puuttunut tahtoa käsittelemään tätä arkaluontoista juttua miehen tyyneydellä ja maltilla, vai siitäkö laittomasta menettelystä, että hän, ollen miltei kerrassaan perehtymätön Suomen kieleen, tulkkina käytti kahta todistajaa." Kirjoituksessa huomautetaan niinikään, ettei pöytäkirjoissa "varovaisesti kyllä" tästä asiasta mitään mainita.

Eniten muistutuksia todistajain lausuntoja vastaan teki Laurin. Ei ole kummallista, että varsinkin Kärjälän juttu oli häntä syvään loukannut. Huomauttaen todistajain siveellisestä kannasta ja heidän sivistymättömyydestään, kertoo hän olleensa pakoitetun ankarasti kohtelemaan Kärjälää, jonka esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa selvään osoitti, että hän vasta oli käynyt "fiskaalien ja nimismiesten suosimissa kokouksissa salakapakoissa". Muistutuksensa sanotun kohtauksen käsittelystä oikeudessa päättää Laurin seuraavin sanoin: "Todistajain halu saada minut maailman silmissä leimatuksi kerettiläiseksi ja hurjaksi haaveilijaksi on päivän selvä. Samaa mieltä on syyttäjä, jos kohta hän ei uskalla antautua julkiseen taisteluun jumaluusopillisella taistelutantereella". Täydellä syyllä huomauttaa Laurin siitäkin, että oli kehotettu lukkari Rivanderia sekä muita todistajia, jotka omasta kokemuksestaan eivät tietäneet mitään heränneitten seuroista, niistä lausumaan "yleisiä mietteitä". Ja paikallaan sekä asemaa kuvaava on sekin hänen tekemänsä muistutus, että pahaahenkeä ainoastaan kapakoissa ja maailman ihmisten seuroissa nimitetään nimellä "fan", jolla sanalla syytettyjen pappien seuroissa käyttämä nimi perkele on pöytäkirjoissa käännetty.

Paljon sanottavaa oli myöskin Durchmanilla hänen suuhunsa pantujen vääristettyjen sanojen ja lauseparsien johdosta. Useimmat niistä ovat sitä laatua, että ainoastaan kuolleeseen saarnakaavaan sukupolvesta toiseen tottunut, uskonnollisessa suhteessa aivan kehittymätön aika saattaa semmoisiin muistutuksiin ketään pakoittaa. Mutta Bergin, Sandmanin ja Sundströmin hankkimat todistajat pysyivät väitteissään, sillä "niin he olivat kuulleet ja käsittäneet".

Heikoin kohta pappien puolustuksessa on se, joka koskee Frosteruksen suhdetta hartausseuroihin. Vaikkei ole vähintäkään syytä epäillä heidän lausuntoansa, jonka mukaan Frosterus ei milloinkaan ollut kieltänyt heitä seuroja pitämästä, käy todistajain kertomuksista selväksi, että hän karsain silmin oli seurannut tätä heidän tointaan seurakunnassa. Sitäpaitsi tiesivät syytetyt tämän aivan hyvin. Näin ollen tuntuu oudolta, että he antautuivat niin pitkiin selityksiin tässä kohden, sekä miltei kiittäen puhuivat Frosteruksesta ja hänen heitä kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä. Vai oliko hänessäkin loppuaikoina mielenmuutos tapahtunut? Kuolinvuoteellaan — niin kertoi eräs todistaja — oli hän kutsunut Laurinin luoksensa, kiittänyt häntä hellästi sekä antanut hänelle pienemmän rahasumman lahjaksi.

Bergin näihin käräjiin haastattamista todistajista puhuivat varsinkin maanmittari J. J. Garvoli ja Alavieskan ennen mainittu v.t. pappi Silvius hänelle mieliksi. Edellinen todisti rohkeasti Malmbergin, Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen vahingollisuudesta, ne kun muka olivat synnyttäneet paljon eripuraisuutta ja riitoja kansassa, sekä syytti Lagusta siitä, että hän, "joka on hyvä ja antelias ihminen, seurusteli semmoisten kanssa, jotka olivat eronneet muista ihmisistä, ja tuhlasi heille omaisuuttaan". Silvius ei sanonut omasta kokemuksestaan tietävänsä mitään heränneitten seuroista. Hän oli kieltäytynyt käymästä näissä tilaisuuksissa, vaikka häntä oli niihin kutsuttu, "kun tiesi niiden olevan laittomia ja raamatussakin kiellettyjä". Viimemainitun väitteensä tuki hurskas sielunpaimen Vapahtajan sanoilla: "Missä kaksi tahi kolme ovat koossa minun nimessäni, siinä olen minä heidän keskellänsä" sekä "Kun tahdot rukoilla, niin mene kammioosi ja sulje ovi". Hän piti seuroja siihenkin nähden vahingollisina, että "kansaa nyt käy vähemmin kirkossa, kuin ennen".

Vastustajain alituiset tiedustelut vaativat syytettyjäkin kysymyksiä tekemään. Usein kuultiin oikeuden edessä kiivaitakin väittelyjä. Kun esim. Berg koetti tyhjäksi tehdä erään todistajan kansan kertomisiin perustuvan todistuksen, että Kärjälä tuossa ennen mainitussa tilaisuudessa oli ollut päissään, syntyi hänen ja Laurinin välillä seuraava sananvaihto:

Laurin: "On kummallista, että syyttäjä tahtoo esiintyä juoppojen puolustajana, kun hänen virkansa puolesta pitäisi kaikin tavoin koettaa saada selkoa tästä asiasta, koska todistajan kertomuksen mukaan paljon puhutaan siitä, että Kärjälä tuossa tilaisuudessa olisi ollut juovuksissa".

Berg: "Velvollisuuteni on kyllä syyttää rikoksellisia, vaan kun vasta kuulusteltu todistaja oman todistuksensa mukaan ei itse ole nähnyt, vaan kuullut muiden tästä puhuvan, ja kun sitäpaitsi useat todistajat, joita ennen on kuulusteltu, ovat todistaneet, ettei Kärjälä mainitussa tilaisuudessa ollut päissään, niin en pidä itseäni velvollisena tästä kannetta nostamaan".

Laurin: "Saan huomauttaa, ettei minulla tämän syyttäjän juoppoja kohtaan osoittaman armahtavaisuuden johdosta ole mitään muistuttamista".

Pahasti pitelivät myöskin Roos ja Hårdh eräässä oikeudelle jättämässään kirjoituksessa syyttäjää ja varsinkin Alceniusta. Muun ohessa tarkastivat he ankarin sanoin viimemainitun Lagukselle, Hemmingille y.m. haastetuille antamaa, ennen mainittua mainetodistusta, varsinkin siinä löytyvää lausetta "he ovat sulkeutuneet itseensä ja samanmielisten seuraan". "Tämä lause" — niin kuuluvat heidän sanansa — "sisältää sen syytöksen, ettei Lagus, Hemming y.m. yksityisessä elämässään ole valinneet seurapiiriänsä Alceniuksen maun ja mielen mukaan — — —, kun hänessä on huomattu sisällinen vastenmielisyys nykyaikana vaikuttavaa hartaampaa kristillisyyttä vastaan, vaikka emme ole aavistaneet, että hänessä tapaisimme syyttäjän ja vainojen toimeenpanemiseen osallisen. Se lämmin harrastus, joka Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen kautta on alkanut levitä pitäjässä, on varmaankin varapastorissa vaikuttanut taudinkohtauksen, jota jokapäiväisessä elämässä sanotaan virkakateudeksi, joka tauti kuuluu olevan parantumaton. Vaikka myöhään huomaamme nyt varsinaisen lähteen, josta mahdollisesti koko tämä oikeusjuttu on saanut alkunsa". Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tulee päivä, joka on näyttävä, että Jumala tuomitsee toisin kuin lihalliset ihmiset".

Syytettyjen paraat todistajat olivat A. N. Holmström ja H. Schwartzberg. Yhtä pelkäämättömästi kuin asiallisesti kumosivat he syyttäjien ja näiden hankkimain todistajain perättömät väitteet, todistaen että herännäisyys päinvastoin oli tuottanut määräämättömän suurta siunausta ei ainoastaan hengellisessä, vaan maallisessakin suhteessa. Edellinen huomautti muun ohessa siitä, että jumalattomuus viime aikoina oli kasvanut niiden huhujen kautta, että jumalanpelko nyttemmin olisi kielletty, jota käsitystä myöskin tämä oikeusjuttu tukee. Lämpimästi puolusti hän Malmbergin opetusta, "jossa hän ei koskaan ollut huomannut mitään lutherilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa", sekä lausui Garvolin todistuksen johdosta, että Lagus oli ollut antelias myöskin herännäisyysliikkeen ulkopuolella oleville henkilöille sekä ystävällisesti kohdellut kaikkia ihmisiä. — Viimemainitun muistutuksen johdosta piti Elfvingkin itsensä velvoitettuna huomauttamaan, että Lagus vapaasti saisi hallita omaisuuttaan, sanoen sekä yksityisesti että kuulon kautta tietävänsä hänen olleen auttavaisen ja anteliaan.

Schwartzbergin todistus oli samanlaatuinen kuin Holmströmin. Erittäin huomautti hän heränneitten talonpoikien käyttämien yksinkertaisten vaatteiden hyödystä.

Kun ei syyttäjällä enää ollut muita todistajia ja hän sitäpaitsi arveli tarpeeksi selvästi näyttäneensä toteen syytettyjen rikoksellisuuden, esitti hän loppuvaatimuksensa. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kun. plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn kun. kirjeen nojalla vaati hän 200 taalerin (96 h. ruplan) sakkoa Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille sekä Hemmingille, "jotka pappeina olivat kahdenkertaisesi syyllisiä", sekä että he tuomiokapitulin harkinnan mukaan joksikin ajaksi olisivat estettävät virkaansa toimittamasta. Koska sitäpaitsi Malmberg, Durchman ja Laurin olivat syypäät "eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista" olisi heihin sovellettava R. K. 3: 1, [Pykälä kuuluu: "Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään eikä anna itseään ojentaa on hän valtakunnasta karkotettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa, ellei saa kuninkaan armoa ja palaja".] "jos pahan alkua tulevaisuudessa tahdotaan välttää". Samaa sakkoa vaati hän itselliselle Matti Kalmarille ja talolliselle Pietari Kiurulle sekä Paavo Ruotsalaiselle, koska he olivat toimittaneet "papillisia tehtäviä kokouksissa", sekä tervahovinhoitaja Roosille ja 38 talonpojalle, joiden kodissa seuroja oli pidetty. Näiden lisäksi tulisi niiden 29 henkilön, joista kuulustelun kautta oli selvinnyt, että he olivat käyneet kokouksissa, vetää sakkoa kunkin 10 taaleria. Kaikille, jotka sunnuntaisin olivat olleet seuroissa saapuvilla, vaati syyttäjä sitäpaitsi sakkoja "sapatin rikkomisesta". Säästölaatikkojen omistajien tulisi luovuttaa mitä heidän hallussaan vielä löytyi pakanalähetykselle kootusta omaisuudesta. Myöskin vaati hän edesvastausta papeille heidän häntä "loukkaavasta", oikeudelle jättämästään kirjoituksesta, varsinkin Laurinille, joka "sekä suullisesti että kirjallisesti oli häntä solvannut". Kun viimemainittu ilmoitti kirjoittaneensa sanotun kirjoituksen sekä yksin siitä vastaavansa, tyytyi hän kuitenkin siihen, että muut tästä edesvastauksen vaatimuksesta vapautettaisiin. ** Pöytäkirjaan merkittiin tämän jälkeen seuraava Malmbergin lausunto: "Monen todistuksen kautta on näytetty toteen, ettemme me papit ole tutkimuksen alaisina olleiden kokousten alkuunpanijat, vaan että kansan halu kuulla Jumalan sanaa on saanut ne aikaan. Me olemme niitä pitäneet tahi, jollemme aina ole olleet tilaisuudessa niihin saapumaan, olemme tarkasti valvoneet, ettei niissä eikä niiden kautta ole pahennusta syntynyt. Pyydämme siis nyt, että nämä entiset, syytteen alaiset sanankuulijamme, jotka ovat luovuttaneet meille huoneensa ja vastaanottaneet opetuksemme autuuden tiestä, vapautettaisiin kaikesta edesvastauksesta, sekä että, jos luvallinen kihlakunnanoikeus, juttua harkitessaan, tässä huomaisi jotakin rikoksellista, josta sen tulisi langettaa tuomio, me papit tuomittaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra Kristus uskoi meille kalliin opettajavirkamme, niin velvoitti hän meidät tyytymään kaikkeen, sekä katkeraan että suloiseen, joka meitä tässä virassa tulisi kohtaamaan". Tähän lausuntoon yhtyivät Lagus, Durchman, Laurin ja Hemming. Omasta ja syytettyjen virkaveljiensä puolesta jätti Malmberg tämän lausuttuaan oikeuteen heidän, Laguksen kirjoittaman, [Konsepti löydetty Laguksen papereista.] loppulausuntonsa. Kirjoitus on pitkä, mutta ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu: "Harvoin, jos milloinkaan — niin todistaa kristillisen kirkon historia — on kulunut umpeen vuosisata, jonka kestäessä ei olisi tapahtunut joko ahtaammissa piireissä ilmeneviä tahi laajemmalle ulottuvia uskonnollisia liikkeitä, jotka, niinkuin asianlaatu vaatii, ovat synnyttäneet levottomuutta ja tyytymättömyyttä niissä, jotka ulkopuolella ovat, mutta sitävastoin määräämätöntä ja suurimmaksi osaksi salattua siunausta kaikissa, jotka ovat vastaanottaneet totuuden ja sen kautta tulleet vapautetuiksi. Tuo uskonnollinen liike, tuo heräävä hengellinen elämä on tavallisesti seurannut pitempää tahi lyhempää, Jumalan ilmoitettua sanaa kevytmielisesti halveksivaa, epäuskoista väliaikaa. Näyttää kuin ihmiskunta, elettyään epäuskon aikakautta, elävämmin ja voimallisemmin olisi tuntenut kaivanneensa lujempaa pohjaa pyrinnöilleen, toivolleen ja uskolleen sekä halukkaasti jälleen omistaneen taivaallisen totuuden, mikä ainoana on voinut vastata kuolemattoman hengen vaatimuksia, joka syvimpienkin eksytysten valtaan sortuneena tuntee itsensä tyytymättömäksi kaikkeen, joka ei tule Jumalasta ja häneen johdata. Ainoastaan tietämättömyys ihmisten kohtalojen vaiheista saattaa yksityisistä henkilöistä ja tapahtumista johtaa sitä, jonka varsinainen syy on etsittävä syvemmältä, nim. ihmisen tarpeesta ja halusta, joka ajaa häntä hakemaan pysyvää perustusta onnellisuudelleen. Ei yhteiskunnallisessa eikä hengellisessä elämässä tapahdu hyppäyksiä — kaikki valmistuu vähitellen, jos kohta huomaamatta ja suurelta joukolta salassa. Kun muutos ilmenee elävänä, ihmiskunnan vaiheisiin vaikuttavana toimintana, niin on sen siemenellä ollut tarpeellinen kehitysaikansa, ennenkuin se iti ja kantoi hedelmää. Hätäilemällä tehty työ katoo ja kukistuu, se ei koskaan kanna kypsynyttä hedelmää, eikä tunnu sen vaikutus tulevaisuuteen."

Kun tämän sovellutamme päivän historiaan, niin huomaamme, etteivät meidän maassa ja muussa Euroopassa nykyään ilmaantuneet uskonnolliset liikkeet ole satunnaisia, sekä ettei niitä voi johtaa muutamien yksityisten henkilöiden toiminnasta eikä muista satunnaisista syistä. Historia on tässä näyttävä meille menneen ajan, jonka kuluessa tosi ja elävä kristillisyys on ollut pilkan ja ylönkatseen esineenä: ajan, jolloin n.s. vapaat henget vapaasti pilkkasivat kaikkea, jota edelliset sukupolvet pitivät korkeimpana ja kalleimpana, ja tuo suuri, heitä ympäröivän loiston häikäisemä joukko sokeasti seurasi heidän koettelematonta vakuutustaan, vuosikymmenestä vuosikymmeneen vaipuen yhä syvempään turmelukseen ja siveettömyyteen, josta tuomioistuimet ja vankilat kyllä todistavat. Ijankaikkisen viisauden kylvämä siemen, Jumalan sana, piileili kuitenkin kuni hehkuva kipinä väärän ihmisviisauden tuhan alla: Herran ihmeellinen tuuli puhalsi yli maan, hajoittaen totuutta salaavat akanat ja korret; monet sydämmet havahtivat, katsellessaan kansoja peittävää hengellistä pimeää: raamatunseuroja syntyi ja runsas Jumalan sanan kylvö kylvettiin läheisissä ja etäisissä maissa. Pohjolan työmies ja etelämaan pakana sai käteensä pyhän raamatun, ja heränneistä omistatunnoista nousi entistä useammin kysymys: mitä minun pitää tekemän, että tulisin autuaaksi? Tämä kaikki ei ollut yhden päivän työtä, ei ihmistekoa, vaan hänen työtään, jolta kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee. Vastaanottamansa sana kädessään ja levottomuus omassatunnossaan kokoontui muutamia tahi useampia opettajainsa ympärille, saadaksensa selitystä siihen, jota olivat lukeneet raamatusta, ja neuvoa heissä tapahtuneihin kokemuksiin. Joka muiden perusteiden avulla tahtoo selittää näiden aikojen tapahtumia, jotka ovat ihme silmiemme edessä, hän on epäilemättä lausuva erehtyvän ja väärän arvostelun. Tuo valkeuden ja pimeyden välinen taistelu, jota syntiinlankeemuksesta asti on kestänyt kautta vuosisatojen, ei ole meidänkään keskuudessamme saattanut joutua olemattomiin. Koko kansa napisi Moosesta vastaan, kun hän Jumalan käskystä johdatti sen pois Egyptin orjuudesta, eivätkä ymmärtäneet, että hänen tiensä vei luvattuun maahan. Ei käynyt Herran profeettojenkaan paremmin; ja Jumalan ainoa Poika, Jesus Kristus, julistettiin kansan viettelijäksi, vaikka hän oli tullut vapahtamaan ihmisten sieluja. Apostolien ja useimpain Kristuksen ajan jälkeisten evankeliumin julistajain on täytynyt kokea vastustusta ja vainoa totuuden tähden. Mitä? Tahtoisimmeko sitten me, jotka enemmän kuin vuoden ajan olemme olleet kanteen alaisina toimistamme uskonnonopettajina, asettua sanottujen erinomaisten esikuvien rinnalle? Emme mitenkään. Mutta meitä vastaan nostamallaan vainollaan ovat vastustajamme asettaneet meidät siihen asemaan, jossa hekin olivat.

Lempeän ja isällisen hallituksen edessä on meitä syytetty kahdesta rikoksesta: luvattomien kokousten pitämisestä ja rahan keräyksistä pakanalähetyksen hyväksi. Ensinmainittuihin nähden on meitä syytetty 1:ksi siitä, että niihin tulvailee ihmisiä vieraista seurakunnista; 2:ksi että ne, jotka ovat käyneet hartauskokouksissamme, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ainoastaan sentähden että ovat olleet saapuvilla näissä tilaisuuksissa; 3:ksi että he ylönkatsovat kanssakristittyjään, sekä 4:ksi laiminlyövät tehtävänsä. Näitä ikivanhoja, kaikkina aikoina esiintuotuja syytöksiä on jälleen käytetty Jumalan sanan elävien vaikutusten häväisemiseksi, joita vaikutuksia on pidetty paljon vaarallisempina, kuin että 1:ksi kristityt kristikunnan keskuudessa eivät huoli käydä omassa kirkossaankaan ja julkisesti ylönkatsovat Jumalan sanan; 2:ksi että kaikki kastetut pitävät itsensä Jumalan lapsina sillä perustuksella, että joskus käyvät kirkossa ja noudattavat ulkonaisia sääntöjä; 3:ksi että n.s. kristittyjen keskuudessa, kuten jokapäiväinen elämä lukemattomilla esimerkeillä todistaa, ylönkatse, viha ja vääryys vallitsevat; 4:ksi että useat n.s. kristikunnassa niissä määrin laiminlyövät työnsä, että juopumisen ja laiskuuden takia ovat pakoitetut luopumaan talostaan ja kodistaan, vaikka maamme oikeudenkäynnin historia ei ainoallakaan esimerkillä pysty todistamaan, että ketään olisi vedetty oikeuteen laiskuudesta, vaikka joskus kymmeniä vero- ja kruununtaloja niiden asukkaiden huolimattomuuden tähden on myyty julkisella huutokaupalla. — Tästä ei ole pelätty mitään vahinkoa valtiolle. Kun ei mitään tämmöistä nyt kysymyksessä olevan asian suhteen ole tapahtunut — mistä sitten tämä huolehtiva maallisen työn valvominen, sitä kun ei muissa tapauksissa ensinkään huomaa? Jokainen, joka puolueettomasti vertaa nämä kuvaukset toisiinsa, on huomaava, että tässä piileilee jotakin muuta, josta ilmiantajamme eivät itsekään voi tehdä selkoa. Vaikka me jo jutun alussa, niinkuin pöytäkirjat osoittavat, peittelemättä asetimme kaikki toimemme päivän valkeuteen, on kuitenkin tarpeellista, laveammin kuin pöytäkirjoissa olemme voineet, selvittää menettelytapamme perusteet.

Jumalan sanan herättämät ja sen vaikutuksesta valvovat omattuntomme ovat todistaneet meille omien sielujemme vaarasta, jos Herran työtä laiskasti teemme. Emme ole luulleet voivamme kestää hänen edessään, joka on meidät palvelijoikseen kutsunut, jollemme sanankuulijoillemme julistaisi "kaikkea Jumalan neuvoa autuudeksemme". Tämä vaikutti, että moni sanankuulijoistamme heräsi vakavasti huolehtimaan autuuttaan. He oppivat näkemään sekä hienommat että törkeät synnit, joissa ennen olivat eläneet, ja Jumalan sanan nälkä sekä halu saada opetusta sielun pelastumisen asiassa oli välttämättömänä seurauksena siitä. Lukea oppikirjoista synnistä, tuomiosta, kadotuksesta, armosta ja vanhurskaudesta kuolleessa ja kylmässä mielessä ei toki ole samaa, kuin tuon kokeminen omassatunnossa ja sydämmessä. Eroitus on suuri, ääretön. Nämä Jumalan sanan liikuttamat kuulijat käsittivät nyt kaiken tämän maailman hyvän turhuuden, jolleivät pääsisi Jesuksen sovinnon tarjooman rauhan ja armon osallisuuteen. He alkoivat ensin etsiä Jumalan armoa ja Hänen vanhurskauttaan eivätkä enään voineet käsitellä autuutensa asiaa kylmäkiskoisuudella, niinkuin ennen olivat tehneet. Kokien eläväksi tekevän sanan voimaa ja suloisuutta, tutkivat he sitä Berealaisten tavoin ahkeraan, ei ainoastaan kodeissaan, vaan niissä tilaisuuksissa, joissa ennen olivat tottuneet kuluttamaan aikaansa juopumisella, korttipelillä, tappeluilla, kuten häissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja muissa kotijuhlissa. Näin ovat kaikki tosi kristityt kristinuskon alkuajoista asti menetelleet, ja tämmöiset juhlat ovat olleet heidän rakkaimmat ajanviettonsa. Valtio, joka määrää ja on täysin oikeutettu vaatimaan, että jokainen kansalainen täyttää velvollisuutensa, on ketään pakoittamatta myöntänyt jokaiselle oikeuden itse valita ajanviettonsa, kun vaan ei yhteinen eikä yksityisen etu siitä kärsi. Niinpä kokoontuu arkipäivinä ihmisiä sadottain ja tuhansittain näytelmiä katsomaan, soittajaisia kuulemaan sekä muihin senkaltaisiin huvituksiin, ilman että tätä ajanhukkaa pidetään valtiolle tahi yksityiselle vaarallisena. Ilahuttavaa oli nähdä sanankuulijamme hengellistä nälkää ja heidän haluaan sanan kuulemiseen. Emme kauemmin voineet tätä toimettomina katsella. Menneiden aikojen kokemuksista kyllä tiesimme, että moni opettaja tämmöisessä asemassa on karttanut niitä sanankuulijoitaan, jotka elävällä rakkaudella ovat omistaneet Jumalan sanan sekä huolehtineet autuutensa asiaa, että nämä opettajat eivät ole olleet tietävinään mistään eroituksesta katumattomien ja katuvaisten sanankuulijoitten välillä, vaan jättäneet kumpasetkin oman onnensa varaan — taikka asettuneet jyrkästi vastustamaan armoa etsiviä sieluja, mitä säädyttömimmällä tavalla väärinkäyttäen virkaansa ja saarnatuoliaan hyökätäksensä heitä vastaan, kuin olisivat he villihenkiä, vääriä profeettoja y.m. joita "puhdasoppisten" sanankuulijain s.o. katumattomien mitä huolellisemmin tulisi karttaa. Maamme historia tietää kertoa monesta semmoisesta esimerkistä, vieläpä todistaa vainon hengen menneen niinkin pitkälle, että heitä on ilmoitettu hallitukselle rangaistaviksi ja sakotettaviksi. Näitä kauheita esimerkkejä, jotka mitä jyrkimmästi sotivat evankeliumin käskyä vastaan, emme ole voineet emmekä tahtoneet seurata. Tiedämme kylliksi, miten todellista hurmahenkisyyttä ja mitä surkeimpia eksytyksiä on syntynyt siitä, että autuuttaan huolehtiva ihmisjoukko kokeneen hengellisen neuvonantajan puutteessa on jäänyt oman onnensa varaan. Rupesimme sentähden käyttämään Jumalan sanan ja esivallan korkeitten asetusten, niiden joukossa tammik. 12 p:nä 1726 päivätyn plakaatin myöntämää oikeutta, jonka moni tänä penseänä ja nukkuvana aikakautena arveli joutuneen hukkaan, sanankuulijoittemme opettamiseksi kirkon ulkopuolellakin, kun oli tarjona siihen sopivia tilaisuuksia. Kun siis sanankuulijamme kokoontuivat, saavuimme heitä opettamaan, jotta heissä alkanut hyvä ei sammuisi eikä eksyisi hurmahenkisyyteen, vaan kasvaisi ja vakaantuisi. Joko lauantai-iltoina, jolloin kaukana asuvat tulivat pappilaan kirkkomajaan, puolisen jälkeen sunnuntaina tahi perhejuhlissa olemme käyttäneet tilaisuutta sanankuulijoittamme opettamiseen. Mitä leimaa nämä tilaisuudet ovat kantaneet, on kuulustelu selvään todistanut. Tämmöiset hartaushetket eivät kristillisessä kirkossa ole uusia eikä tavattomia. Kuten olemme maininneet, perustuvat ne Jumalan sanaan, monen perusteellisen ja puhdasoppisuudesta tunnetun kirkon opettajan lausuntoon ja esimerkkiin, joista mainittakoon piispa Pontoppidanin "Collegium pastorale practicum", ja piispa Franzénin paimenkirjaan Hernösandin hiippakunnalle v. 1832. Viimemainitun sanat kannattanevat saada sijaa tässä: "Yhteisiä hartaudenharjoituksia, jotka eivät eroita niihin kokoontuvia muusta seurakunnasta eikä yhteisestä jumalanpalveluksesta, tulee kernaammin edistää kuin oikeudessa syyttää, etenkin niissä seuduissa, joissa kirkon etäisyys tekee kirkonkäynnin vaikeaksi".

Sekä toisessa paikassa: "Jos tässä tarkoituksessa" nim. opetusta antamaan "rehellinen opettaja saapuisi heränneitten kokouksiin ja itse ottaisi osaa heidän hartausharjoituksiin, niin olisi tämä epäilemättä oikea keino heidän johdattamiseksi tosi hartauteen sekä eksytysten ja väärinkäytösten ehkäisemiseksi".

Mainittuamme syyt näiden kokousten pitämiseen, on aika näyttää, minkä laatuisia vainoojamme ilmiannot ovat. Pöytäkirjat eivät todista, että ihmisiä muista pitäjistä ja seurakunnista seurojen tähden olisi käynyt meidän luonamme; ja hyvin vaivaloista olisi tutkia todellista syytä siihen, miksi ihmiset lähtevät muihin seurakuntiin. Jos vaikuttimena on ollut halu saada kuulla opetustamme, niin olemme syyttömät siihen, kun emme ole kutsuneet ketään, ja me toivomme, että jokainen opettaja niin julistaisi Kristuksen evankeliumia, että hänen sanankuulijansa omassa kirkossaan saisivat riittävää ravintoa sieluilleen, tarvitsematta hakea sitä pitkien matkojen takaa. Tämän lisäksi väittävät vainoojamme, että seuroissa kävijät luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi. Pitkän kuulustelun kestäessä ei ole lausuttu mitään, joka tukisi tätä väitettä, jonka tähden se vain on lisännyt niiden monien valheiden lukua, joita on koetettu, vaan ei ole voitu todistaa. Jos joku sanan ja armon käsittämä sielu on puhunut jotakin heräämisestään ja uudestisyntymisestään, niin ei hän koskaan ole sanonut minkään muun kuin Jumalan armon sitä vaikuttaneen. Tässä sopii mainita, miten surkea kristikunnan tila on, kun sanat herätys, kääntyminen y.m., jotka kuuluvat Jumalan armonjärjestykseen, herättävät mitä kiivainta vihaa, eikä tahdota kuulla puhuttavankaan siitä syntisessä tapahtuvasta muutoksesta, jota paitsi hän ei voi tulla autuaaksi. Syytös "kanssakristittyjen ylönkatsomisesta" on hyvin rohkea, ja useimmassa tapauksessa surkuttelisimme sitä, joka valallaan vahvistaisi tämän väitteen. Ylönkatse on nim. sisällinen vakuutus toisen häpeällisestä tilasta, ja se joka tahtoo arvostella, ylönkatsooko joku henkilö toista ihmistä, voi hyvin helposti tuomiossaan erehtyä. Kuinka moni voi nöyrällä ja ystävällisellä esiintymisellä kohdella henkilöä, jota hän sydämmensä sisimmässä halveksii? Kuinka moni saattaa käyttäytyä tylysti toista kohtaan ja kuitenkin syvästi kunnioittaa hänen persoonaansa? Jos sentähden armoa etsivät sielut eivät aina ole kohdelleet jotakuta turhamaista ja kunnianhimoista henkilöä niin syvällä kunnioituksella, kuin hänen itserakkautensa olisi vaatinut, niin ei sen kautta vielä mitään ylönkatsetta ole näytetty toteen. Sillä ei ole aavistustakaan herätyksestä ja synninsurusta, joka luulee, että tuohon tilaan joutuneet voivat korottaa itsensä muiden yli. Lisäksi väittävät vainoojamme seurojen vaikuttaneen, että niissä kävijät laiminlyövät työnsä. Tätä ei ole voitu todistaa, mutta se kyllä on näytetty toteen, että kristinusko on tehnyt laiskoista ahkeria työntekijöitä.

Kun ilmiantajamme eivät pystyneet näyttämään toteen ainoatakaan levitetyistä valheista, täytyi heidän jättää seurat sikseen ja hyökätä alalle, joka ei ensinkään ollut määrätty tutkittavaksi. Yksityiset, yhteydestään irroitetut lauseet olivat nyt käännettävät ja väärin selitettävät, jotta asianomaiset siten saisivat nauttia sen asian häväisemisestä, jota eivät voineet maahan tallata. Yksityisestä elämästä etsittiin tapahtumia ja lauseita, joita todistajain väitteen mukaan oli heille kahdenkesken puhuttu, ilman että kuitenkaan on voitu saada kokoon mitään asiallista. Missä löytyy yhteiskunnan jäsen, jonka julkinen ja yksityinen elämä niin laittomasti kuin meidän on asetettu kaikkien nähtäväksi? Ja missä löytyy se, joka semmoisessa asemassa eheänä voisi poistua tutkinnosta, kun yli sata huolellisesti valittua todistajaa on kuulusteltu? Tämmöistä menettelytapaa ei ole valistunut ja lempeä hallitus määrännyt, vaan se aiheutuu syyttäjän miltei käsittämättömästä rohkeudesta.

Tahdomme nyt kiinnittää huomiomme kokousten ja niissä antamamme opetuksen todellisiin seurauksiin. Tässä astuu näkyviin se omituinen seikka, että vihollisemme vastoin tarkoitustaan ovat olleet pakoitetut palvelemaan Jumalan asiaa, kun näet heidän esiintuomiensa todistajien kautta on selvään näytetty toteen, että kokoukset ovat saaneet aikaan suuren ja huomattavan tapojen parannuksen sekä niin voimallisesti ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliseen elämään, että törkeisiin paheisiin sortunut kansa on luopunut koti- ja yhteiskuntaelämää hävittävistä häpeällisistä tavoista ja alkanut elää Jumalan sanan ja tahdon mukaan. Ja jos tutkimuksen kestäessä jotkut todistajat katkeruuden ja persoonallisen koston vaikutuksen alaisina muutamissa kohden ovatkin esittäneet kertomuksia, joita voi tulkita eri tavalla, niin ovat nämäkin totuuden voittamina olleet pakoitetut myöntämään, että syytettyjen ulkonainen elämä on ollut puhdasta, hiljaista ja nuhteetonta. Itse vastustajien toimesta on siis näytetty toteen, että hartaushetkemme ovat tuottaneet siunauksesta rikkaita seurauksia, jos kohta näistä seurauksista eivät aina muut olekaan tietäneet, kuin Jumalan enkelit, jotka iloitsevat syntisen kääntymisestä. Kuinka moni, jonka elämä on ollut kurjaa juopumista, kiroilemista, varastelemista, tappelua, yönjuoksua y.m. onkaan, saatuaan enemmän valoa Jumalan sanasta, muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Paheisiin sortuneesta ja jumalattomasta on tullut jumalinen ja kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Moni, joka ennen juopumisella on tuhlannut oman, vaimonsa ja lapsensa ajallisen onnen ja päihtyneenä on piessyt kotiväkeään, ei enää käy kapakassa, vaan kirkossa ja niissä paikoissa, joissa opetetaan Jumalan sanaa ja joista hän, hyvän tukemana, palajaa omaistensa luo, joiden ei enään tarvitse hämmästyneinä ja tuskan valtaamina pelätä hänen kotiin tuloaan, vaan iloisina ja tyytyväisinä saavat vastaanottaa rakkaan puolison ja isän. Miten oudolta tuo näyttäneekin tulevan ajan silmissä, on kuitenkin todistettu ja tunnustettu totuus, että moni näistä kirkkaamman evankeliumin valon parantamista yhteiskunnan jäsenistä yli vuoden ajan oikeuden edessä ovat olleet kanteen alaisina heissä tapahtuneesta parannuksesta, niinkuin sekin, että meitä on pidetty rikoksellisina siitä syystä, että olemme olleet välikappaleina Jumalan kädessä johtamaan syntiin eksynyttä kansaa malttiin ja parannukseen. Jos tätä, jota kumminkaan emme voi uskoa, maan päällä pidetään rikoksena, niin emme pelkää hänen tuomiotaan, joka on antanut meille evankeliumin opin syntisille julistettavaksi. Kun pahantekijät täyttävät vankilat, niin lienee jo aika, että maan papisto uskollisesti ja vakaasti käyttää evankeliumin oppia syntisten parannukseksi ja autuudeksi. Eikö se evankeliumi, joka nyt asettaa itse kannibaalin raivon, voisi olla voimallinen meidän isänmaassamme? Tämän evankeliumin julistamisesta tahdotaan nyt rangaista sen sanansaattajia, sentähden että se on kantanut hedelmää. Kun kristillisen kirkon historia, joka on tottunut näkemään verta ja kyyneleitä vuotavan Kristuksen nimen tunnustamisen tähden, kerran tarkkuudella kertoo näistä tapahtumista, on se niistä löytävä sisaruksia niille aikuisemmille tapahtumille, joita aikakirjat sisältävät. Se on huomaava, että valkeus ja pimeys nyt, niinkuin aina ennenkin, taistelevat herruudesta, sekä että missä jumalallinen totuus alkaa esiintyä, siellä hengellisen valon viholliset vastustaen ja vainoten asettuvat vastarintaan.

Mitä säästölaatikkoihin tulee, ilmaantuu itse kanteessa ristiriitaisuus, joka tässäkin kohden ilmaisee, miten perusteeton ja ajattelematon syytös on. Siinä sanotaan nim. että "köyhimmät talonpojista meidän säästölaatikkoihimme ovat antaneet kultaa, hopeaa ja silkkitavaraa". Tuo yhdistys "köyhimmät talonpojat" ja "kultaa, hopeaa y.m." pistää jokaisen silmään. Olisi syytä onnitella Pohjois-Pohjanmaan köyhyydestään tunnettuja asukkaita, jos köyhimmät heistä omistaisivat kultaa, hopeaa ja silkkitavaraa. Vaikka tuhansiin kysymyksiin on vaadittu vastausta tarkkaan kuulustetuilta todistajilta, ei ole voitu näyttää toteen, että kukaan köyhä säästölaatikkoihin olisi pannut ainoankaan rahasen, vielä vähemmin, että "köyhimmät" talonpojista tässä kohden olisivat tehneet minkäänlaisia uhrauksia. Tämä ilmiantajamme väärä ja liioiteltu kuvaus on valmistettu siinä tarkoituksessa, että lempeä ja isällinen hallitus sen kautta saisi aihetta pitämään tointamme rikoksellisena sekä yleiselle menestykselle ja vaurastumiselle vaarallisena. Ilmiantajamme eivät ahkerimmillakaan toimillaan ole voineet todistaa, että olisi syntynyt eripuraisuutta ja muuta semmoista.

Säästölaatikkojemme laita on, jos asiaa todenmukaisesti arvostellaan, seuraava: Useimmissa Euroopan maissa on pakanalähetyksen edistäminen tullut jokseenkin yleiseksi. Kristitty maailma on luonut huomionsa pakanamaailman kääntämiseen. Joko ovat hallitukset alamaistensa kanssa ryhtyneet yhteistoimintaan tämän ajatuksen toteuttamiseksi tahi ovat yksityiset henkilöt ja perheet tehneet säästöönpanoja ja perhejuhlissa tahi sitävarten hankituilla laatikoilla valmistaneet perheen jäsenille tilaisuutta vapaasti ja muiden tietämättä muutamalla roposella edistämään tarkoitusta, jota koko Eurooppa ja muu sivistynyt maailma hartaasti kannattaa. Ruotsin lähetyssanomain tili tämän vuosisatamme tärkeimmän työn hyväksi tehdyistä lahjoituksista osoittaa, että Suomessakin on koottu varoja tähän tarkoitukseen, säästölaatikoilla ja perhejuhlissa pääkaupungissa ja muualla sekä talonpoikaispiireissä sopivissa tilaisuuksissa. Jos on väärin, että Suomessa kootaan varoja pakanamaailman hyväksi, niin tämä on hyvää tarkoittava erehdys, kun monessa paikoin on käsitetty Tukholman lähetysseuran toimittamia kirjasia siten, että niitä on luettu saarnatuolista kirkossa, kehotettu kansaa rahankeräyksiin sekä Tukholmaan lähetetty sillä tavoin hankitut varat. Tämän olemme maininneet ainoastaan näyttääksemme, miten vähän meidän maassamme on aavistettukaan, että näissä toimenpiteissä olisi mitään rikoksellista, ennenkuin nykyinen uskonnonvaino syntyi. Moititut säästölaatikkomme eivät ole olleet julkisia laitoksia, vielä vähemmin paavillisia uhriarkkuja, joihin kateellinen viha on tahtonut niitä verrata, vaan pieniä säiliöitä lukituissa porstuissamme perheen lahjoituksia varten. Ruotsin lähetyssanomat ovat tämän vuoden helmikuun lisälehdessä tehneet selkoa siitä, miten pieni täten koottu summa kaikkiaan oli. Olemme luetteloihin merkinneet sanankuulijamme lahjoitukset, ja pöytäkirjoista selvinnee, että koko keräyksen tulos on vähäpätöinen sekä ettei se sinnepäinkään vastaa syyttäjän fiskaalisia toivomuksia.

Selitystä kaipaa vielä yksi seikka, joka on herättänyt yleistä huomiota, paljon katkeruutta ja vihaa Jumalan täällä vaikuttamaa uskonnollista liikettä vastaan. Valitetaan sitä eripuraisuutta, joka on syntynyt yksityisissä perheissä, kun joku eli jotkut perheenjäsenet ovat eronneet muista eivätkä enää ole tahtoneet ottaa osaa niihin turhamaisiin ja syntisiin ajanviettoihin, joissa ennen ovat löytäneet ilonsa. Asianlaita on ollut seuraava. Kun joku perheenjäsen Jumalan armon kautta on alkanut vakavasti huolehtia sielunsa pelastusta, ruvennut rakkaudella tutkimaan Jumalan sanaa, pitäen sitä turhamaista ajanviettoa parempana, niin ovat jumalattomat vanhemmat, jotka aivan vastoin Kristuksen käskyä ovat vaatineet, että lapsen tulisi rakastaa heitä enemmän kuin Kristusta, sekä hyvällä että pahalla koettaneet estää tätä rakkautta sanaan kasvamasta heidän sydämmissään, ja ne perheenisät, jotka eivät ole kieltäneet lapsiaan lukemasta romaaneja ja muita nuorisolle vahingollisia kirjoja, ovat monesti suoraan kieltäneet heitä uutta testamenttia viljelemästä. Kun nyt lapset kyyneleet silmissä monesti ovat vakuuttaneet, että he tässä ainoassa tapauksessa eivät voi noudattaa vanhempiensa toivomusta, niin huudetaan koko maassa lasten suvaitsemattomuudesta, eripuraisuudesta, ykspuolisuudesta y.m. ja syytetään kristinuskoa riitojen syntymisestä. Huudetaan meidän suvaitsemattomuudestamme juuri nyt, kun vastustajamme suvaitsevaisuus on vetänyt oikeuteen noin 80 henkilöä siitä syystä, että ovat lukeneet Jumalan sanaa ja veisanneet! Tämä on hämmästyttävää sokeutta ja tietämättömyyttä, joka hurjuudessaan ei tiedä, mitä sanookaan. Ei olisi kummallista, jos niin kävisi Juutalaisten ja Turkkilaisten keskellä, mutta että semmoista tapahtuu kristikunnassa, kansan keskuudessa, joka tunnustaa raamatun Jumalan omaksi sanaksi, kasteessa on vastaanottanut uskon maailman Vapahtajaan ja julkisesti luvannut rakastaa häntä enemmän, kuin mitään muuta maailmassa, tuo varmaankin herättäisi evankeliumin valaisemassa pakanassa mitä suurinta kummastusta. Ei tarvita parempaa todistusta siihen, miten hämmästyttävällä tavalla meidän aikamme menneitten sukupolvien epäuskon vaikutuksesta on unohtanut kaikki, joka maailmassa on pyhintä ja tärkeintä. Täytyykö pitää meidän aikamme kristillisyyttä kauniina laululintuna, jonka ääntä kaukaa ihaillaan Grönlannissa ja Etelämeren saarilla, vaan jota tahdotaan vangita ja sulkea häkkiin, kun se lähestyy kaupunkeja ja asuttuja seutuja. Tietääkö syyttäjä, tietävätkö varsinaiset ilmiantajamme ja vainoojamme, Kalajoen pitäjän nimismiehet, että ovat ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee miltei kuulumatonta rohkeutta. Ruotsin entisten kuningasten myöntämän, hänen majesteettinsa, siunatun keisari Aleksanterin, vahvistaman ja nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada vapaasti opettaa sanankuulijoitaan, joka oikeus monesti on ostettu verellä ja kyyneleillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa — tämän oikeuden tahtovat nyt yksi maafiskaali ja kaksi nimismiestä jaloillaan tallata, sekoittaen sitä mitä väkivaltaisimmalla tavalla hurjiin hurmahenkisiin vehkeisiin. Koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausumme jyrkän vastalauseen tämmöistä väkivaltaa vastaan, emmekä tahdo kuulua niiden joukkoon, jotka, pelkurein tavoin myöntyen, antavat pois oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet.

"Pyydämme siis nöyrimmästi loukkaamatta saada nauttia näitä oikeuksia sekä vapautusta kaikesta edesvastauksesta virkatoimistamme, joihin selvä laki meitä velvoittaa".

Kirjallisesti esittivät myöskin maanmittari Hårdh ja tervahovinhoitaja Roos ne perusteet, joiden nojalla he pyysivät vapautusta kaikesta edesvastauksesta. Edellinen huomautti muun ohessa kirjoituksessaan, miten paljon pahaa tämä oikeudenkäynti siihenkin nähden oli vaikuttanut, että "suruttomien ihmisten" viha Jumalan sanaa ja elävää kristillisyyttä vastaan sen kautta silminnähtävästi oli kasvanut, sekä pyysi oikeutta kieltämään syyttäjää "valheellisten huhujen ja väärien ilmiantojen nojalla vasta sekaantumasta uskonnonasioihin". Roos puhui pääasiallisesti säästölaatikostaan. Täydellä syyllä huomautti hän Sandmanin "hävyttömästä ja halvasta kertomuksesta", jossa oli viitattu siihenkin, että säästölaatikkojen omistajat niillä olisivat koonneet rahoja omaan kukkaroonsa. "Surkeata on" — niin lausuu hän kirjoituksensa lopussa — "että virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa maassa, ovat kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan sekä eksyttämään armollista ja alamaistensa parasta tarkoittavaa esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita kaikki sortavat".

Myöskin syytetyt talonpojat antoivat oikeudelle kirjallisen loppulausunnon. Sen kirjoittajaksi ilmoitti itsensä ennen mainittu Matti Niemi. Tiedetään kyllä että papit, varsinkin Laurin, olivat häntä auttaneet, mutta miltei kaikki kirjoituksessa julkilausutut mietteet olivat allekirjoittajien omia ajatuksia. [Kert. (1896) J. Hemming.] Koska tämäkin kirjoitus sisältää Kalajoen herännäisyysliikkeen historiaa, lainaamme siitä pääkohdat:

"Nimismies Sundströmin valituskirja on niin kirjoitettu, että luulisi häneltä puuttuvan enemmän kuin toinen puoli tavallisen ihmisen järjestä, mutta vaikka sen kokoonpano on aivan järjetön, niin näkyy siitä kuitenkin selvästi kirjoittajan perin ilkeä tarkoitus häväistä Jumalan asiaa ja syyttömien kunniaa". — — — "Jos nimismiestemme ja monen muun senkaltaisen henkilön oppi ja elämä olisi se ohje, jonka mukaan tulisi opettaa ja elää, niin olisimme kyllä harhaoppisia ja lahkolaisia, mutta jos Jumalan sana on se ojennusnuora, jonka mukaan tulee ja vielä nytkin saa elää, niin ei meissä ole pienintäkään tahallista erehdystä oppiin nähden". — — — "Ei pitäisi kruununmiesten puhua semmoista. Jos jumalisuus heille tuottaakin sen vahingon, että juoppous ja sakot vähenevät, niin pitäisi heidän koettaa tuota kärsiä". — — — "Sitä pukua, josta kirjoituksessa puhutaan, on nimismies joko ymmärtämättömyydestä taikka ilkeydestä kuvannut niin naurettavaksi, että se lukija, joka ei asiaa likemmin tunne, voisi pitää meitä harakanpelottimiksi sopivina kummituksina. Jos nimismiehellä olisi ollut totuuden tuntoa ja hän olisi tahtonut asiaa korkealle esivallalle oikein esittää, niin hän olisi sanonut, että, olemme luopuneet silkki- ja muista talonpojan säädylle sopimattomista vaatteista sekä alkaneet käyttää sitä pukua, joka vanhoista ajoista on ollut maassa tavallinen ja jota isämme vieläkin käyttävät sekä melkein yleisesti myöskin Savon, Hämeen ja Karjalan kansa, ne nim. joilla vielä on vähän järkeä eivätkä tässäkään suhteessa ole ehtineet niissä määrin vieraantua yksinkertaisuudelle, kuin rantamaan asukkaat. Nykyisen pukumme voimme hankkia itsellemme halvasta hinnasta kotona kasvaneista aineksista ja se on sitäpaitsi työmiehille paljon sopivampi, kuin tuo toinen. Ei se semmoisenaan kuulu kristinuskoon, vaikka vihollisemme tahtovat asian siksi kääntää". — — — "Emme myöskään vaadi ketään, jolla on halu koreilla yli varojensa ja säätynsä, sitä käyttämään, emmekä pilkkaa niitä, jotka käyttävät toisenlaisia vaatteita. Jos muut tahtovat meitä pilkata, niin eihän se ole meidän syy. Oikea nimismies moittisi pikemmin niitä, jotka koreilevat ulkomaalta hankituilla vaatteilla ja siten köyhdyttävät maata, kuin niitä, jotka käyttävät talonpojan vaatimatonta pukua". — — — "Jos me luemme 'Huutavan ääntä' ja veisaamme Siionin virsiä, niin ei siinäkään pitäisi olla mitään pahaa, koska nämä kirjat ovat painetut konsistoriumin suostumuksella." — — — "Jos nimismies jättäisi rauhaan ne, jotka näidenkin kirjojen kautta ovat heränneet autuuttaan huolehtimaan, eikä alituisesti korkean esivallan edessä heitä häväisisi, sanoen heitä valtakunnan vaarallisimmiksi alamaisiksi, ja jos papit oikein neuvoisivat niitä, jotka ovat päässeet autuuden tielle, niin olisivat nämä kirjat niin hyviä talonpojille, ettei parempia tarvittaisi". — — — "Kolmannessa kohdassa sanoo nimismies, että me lauvantai-iltana kokoonnumme pappilaan ja siellä viivymme niin kauan, että eväämme loppuvat ja sitten kerjuullamme olemme rasitukseksi muille. Mikä kurja vale! Ja sen on nimismies rohjennut toimittaa korkean esivallan tietoon! On kyllä totta, että ne, joilla on pitkä matka kirkolle, jo lauantaina jälkeen puolisen ovat tulleet kirkkomajaan pappilaan, missä ovat lukeneet ja veisanneet Jumalan sanaa, kunnes ovat panneet levolle. Ennen sitä aikaa, josta meitä nyt on syytetty, majailimme kirkkomatkoillamme muissa paikoissa, joissa joimme, tanssimme, tappelimme, löimme korttia ja harjoitimme muuta jumalattomuutta, valmistuen tietämättömyydessämme sillä tavoin juhlaa vastaanottamaan, mutta vaikka syytä kyllä olisi ollut, ei nimismies siitä milloinkaan esivallalle valittanut", — "Se syytös että olisimme viipyneet pappilassa niin kauan, että olisimme olleet pakoitetut kerjäämään, on hävittömin vale, mikä tällä vuosisadalla vielä on laskettu liikkeelle. Ja ketä sitten olisimme rasittaneet? Ei yksikään todistaja ole todistanut, että olisimme kerjänneet. Ei ainakaan nimismieheltä kukaan ole mitään kerjännyt. Hänen luoksensa ei uskaltaisi muutkaan kerjäläiset mennä, vielä vähemmin kukaan meistä". — — — "Me kummastelemme, että nimismiehet ovat syyttäneet pappeja heidän säästölaatikoistaan, joilla eivät ole vahingoittaneet eivätkä rasittaneet ketään, sekä haastattaneet heidän sanankuulijansa oikeuteen ja vaatineet tuomaria näiltä kysymään: 'oletko sinä pannut mitään säästölaatikkoihin?' Eivät papit säästölaatikoillaan ole meitä rasittaneet, vaan yllinkyllin nimismiehet, sillä nämä ovat itse säästölaatikkoja, joihin monen usein täytyy uhrata. Me takaamme, että jos nimismiehiä niin kohdeltaisiin, kuin nyt pappejamme, niin täytyisi hyvin monen valallaan todistaa niille kantaneensa yhtä ja toista". — — — "Niinkuin moni muu nimismiesten kirjoituksissa löytyvä syytös, on sekin törkeä vale, että kukaan meistä olisi pitänyt itseään heränneenä ja uudestisyntyneenä sentähden, että hän on käynyt seuroissa". — — — "Meitä vastaan on todistettu, että olemme antaneet pappimme itseämme neuvoa jumalisuuteen, kätkeneet heidän opetuksensa ja parantaneet elämäämme. Ei kai tässäkään mitään pahaa ole?" — — "Jos olemme niin ymmärtämättömät, ettemme tyydy heidän kirkossa meille antamiin opetuksiin, onko väärin että he muuallakin opettavat meitä? Mitä me papeilla teemme ja miksi tulee meidän palkata heitä, jolleivät saa meitä opettaa". — — — "Onhan kummallista, jos pappi, joka aamupäivällä saa kirkossa opettaa, sanankuulijainsa kera vedetään oikeuteen ja tuomitaan kauheisiin sakkoihin, jos hän iltapäivällä uskaltaa kodissaan heitä neuvoa. Kun me Pidisjärveläiset entisten pappiemme kera viinapäissä ja parannusta tekemättä veisasimme esim. hautajaisissa ja kuuntelimme heidän tyhjiä lorujaan, ei meitä silloin veisaamisesta oikeuteen vedetty, vaan kun selväpäisinä, syntejämme surevalla ja Jumalan sanaa ikävöivällä sydämmellä kuuntelemme pappimme opetuksia ja yksissä hänen kanssaan veisaamme, niin meidät vedetään oikeuteen ja meitä koetetaan kaikin tavoin saada sakoitetuiksi. Tämä on varsin kummallista!"

Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme, jonka vuoksi toivomme pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastauksesta. Mutta jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutukseksemme muistaa Lutherin sanat virsikirjan 56 virren 4:ssä värsyssä:

"Rauhan he meille pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';
Sillä Kristus on meidän voimam'
Hän on meitä auttamaan tullut.
Jos he meilt' pois tempaavat
Hengen ja tavarat,
Olkoon ne heillä,
Jää kuitenkin meille
Jumalan valtakunta."

Oli lauantai-ilta. Oikeus oli julistava päätöksensä maanantaina, syyskuun 2 p:nä. Paljon heränneitä, vaan vielä suurempi joukko pilkkaajia ja uteliaita oli kokoontunut käräjätalon pihalle. Oli satanut vettä koko päivän; vasta illalla selkeni taivas. Hiljaa ja mitään keskenään puhumatta astuivat syytetyt ulos käräjätuvasta. He otaksuivat varmuudella, että kihlakunnanoikeus ainakin pääasiassa oli julistava tuomionsa vastustajain ja vainoojain toivomusten mukaan. Tämä ei kuitenkaan heitä eikä heidän ystäviään masentanut. Lujempi kuin milloinkaan ennen oli Kalajoen heränneitten usko, ja entistä voimallisempana kaikui nyt käräjätalon pihalla syysillan hämärässä heidän huuliltaan Lutherin virsi "Meidän linnamm' on Jumala taivaast'". Ei kukaan heitä sinä hetkenä rohjennut häiritä. Ja kun virren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laski polvilleen ja alkoi Jumalan armoa ääneen ylistää, polvistui heränneitten joukon kanssa siellä täällä joku syrjäinenkin. [Kert. (1896) J. Hemming sekä muutamat muut tilaisuudessa saapuvilla olleet vanhat heränneet.]

Myöskin maanantaina oli käräjätalon piha tungokseen asti täynnä ihmisiä. Etenkin tahdottiin tietää, miten pappien tuomio tulisi kuulumaan. [Kert. J. Hemming y.m.] Näistä ei oikeus kuitenkaan muuta päätöstä antanut, kuin että rangaistus heitä vastaan tehdyistä syytöksistä tulisi lykättäväksi tuomiokapitulin harkittavaksi ja päätettäväksi. Bergin oikeuteen jättämä lasku, joka teki 162 rupl. 60 kop., määrättiin pappien sekä Roosin, Hårdhin ja maanmittausoppilas Högmanin maksettavaksi. Tämän lisäksi tuomittiin Laurin syyttäjää vastaan käyttämästään "loukkaavasta kirjoitustavasta" vetämään sakkoa 9 rupl. 60 kop. Pakanalähetyksen hyväksi koottu, Laguksen hallussa vielä oleva omaisuus määrättiin luovutettavaksi Bergille, jonka julkisella huutokaupalla tulisi se myydä Kalajoen pitäjän köyhien hyväksi.

Seurainpidosta ja seuroissa käymisestä tuomittiin 64 henkilöä. Edellisestä rikoksesta määräsi oikeus 96 rupl., viimemainitusta 4 rupl. 80 kop. sakon. Jos seurat olivat pidetyt sunnuntaina, tuli tämän lisäksi kullekin osanottajalle sapatin rikkomisesta 4 rupl. 80 kop. Sitäpaitsi tuomittiin Roos, Hårdh sekä kaikki, jotka olivat kirjoittaneet nimensä Matti Niemen ennen mainitun loppulausunnon alle, "loukkaavasta kirjoitustavasta" vetämään sakkoa 9 rupl. 60 kop. Eri henkilöille määrätyt sakot nousivat seuraaviin summiin: Matti Takalo ja Pietari Ahola, kumpikin 124 rupl. 80 kop., Jaafet Mustola, Antti Isokääntä, Juho Rahkola ja Israel Haapala, kukin 120 rupl., D. J. Roos, Pietari Kiuru, Paavo Ruotsalainen, Matti Pirttiperä, Erkki Keskikotila, Juho Malila, Kaarle Nikula, Heikki Kivijaakkola, Erkki Niskala, Antti Salmenius ja Greeta Stiina Haggren, kukin 115 rupl. 20 kop., Matti Kolmare, Juho Juusola, Juho Nauha, Kustaa Kourijärvi, Matti Kääntä ja Matti Maliniemi, kukin no rupl. 40 kop., Matti Karvola, Heikki Ylikotila, Erkki Alakotila ja Matti Niemi, kukin 108 rupl. 60 kop., Jaakko Marttila, Saara Greeta Puskala, Pietari Poukula ja Aaron Juola, kukin 100 rupl. 80 kp., Matti Hauru 28 rupl. 80 kop., K. H. Hårdh ja Simona Alakotila, kumpikin 24 rupl., Amanda Sofia Hårdh, V. Högman, Antti Niemi, Antti Ylikotila, Matti Alakotila, Maija Liisa Vihelä, Juho Kuhlman ja Matti Lyly, kukin 19 rupl. 20 kop., Maria Niskala ja Beata Niskala, kumpikin 14 rupl. 40 kop., sekä Elisabet Roos, Katarina Sovelius, Eskil Sorvari, Heikki Keskikotila, Mikko Vahtola, Jaakko Kantola, Emanuel Perhe, Anna Radin, Maria Saastamoinen, Joosef Koivistoaho, Anna Koivisto, Liisa Ylikotila, Stiina Sofia Achrenius, Antti Poukula, Antti Karvosenoja, Liisa Juola, Jaakko Juola, Susanna Puskala, Kaisa Puskala ja Jaakko Kääntä, kukin 9 rupl. 60 kop.

Yhteensä nousivat tuomitut sakot, syyttäjän ja tuomarien laskut niihin luettuina, 4546 rupl. 60 kop. Silloisiin oloihin nähden oli summa suuri. Seitsemissä käräjissä oli asiaa tutkittu, yhteensä 25 päivää. Puhumattakaan Laurinin, Malmbergin, Durchmanin ja Paavo Ruotsalaisen pitkistä matkoista, kysyivät matkat käräjiin useimmilta tuntuvaa ajanhukkaa ja suuria lisämenoja. Eivät huomauttaneet talonpojat syyttä oikeudelle jättämässään loppulausunnossa, miten paljon kallista työaikaa heiltä tämän oikeudenkäynnin takia oli mennyt hukkaan. Muistettava on sitäpaitsi, että kaikkiaan kuulusteltiin 144 todistajaa, joista suurin osa oli kotoisin Kalajoen emäseurakunnan ulkopuolelta. Maanmittari Hårdhin loppulausunnossa löytyvää väitettä, että näiden käräjien tähden 2500 työpäivää oli mennyt hukkaan, ei kukaan voi sanoa liioitetuksi. Päinvastoin on luku liika pieni. Jos hovioikeus, kuten vasta saamme nähdä, tuntuvasti laskikin kihlakunnanoikeuden tuomitsemia sakkoja, edustaa syytettyjen rahallinen tappio sittenkin suurta pääomaa. Ja ken laskee kaikki huolet, kiusaukset ja kärsimykset, joiden alaisina Kalajoen käräjissä syytetyt ja tuomitut huokailivat oikeusjutun kestäessä ja vielä monta vuotta myöhemmin. Se pääoma oli paljon suurempi. Mutta se ei mennyt hukkaan, se kasvoi suurta korkoa ei ainoastaan Kalajoen varren heränneille, jotka sen murheella kokosivat, vaan koko Suomen Siionille. [Kalajoen käräjien pöytäkirjat sekä; kaikki tähän oikeusjuttuun kuuluvat myöhemmät asiakirjat on Frans Oskar Durchman koonnut. Tämän kokoelman, jota tässä ja muissa paikoissa olen lähteenä käyttänyt, omistaa arkkiaatteri Otto Hjelt.]

V.

Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.

Herännäisyyden ensimmäinen varsinainen edustaja Suupohjassa oli Jaakko Wegelius. Hän ei ollut noita liikkeen voimallisia tienraivaajia, joiden saarnojen kaiku kuului kauas heidän omien seurakuntiensa rajojen ulkopuolelle ja joiden jyrkkä kristillisyys alusta alkaen herätti levottomuutta vallitsevan uskonnollisen katsantotavan edustajissa. Hiljaa, kovempia sisällisiä murroksia kokematta, hän kehittyi synnin ja armon tuntemisessa, ja tätä leimaa kantoi myöskin hänen opettajatoimensa. Vasta niihin aikoihin, jolloin hän pääsi Maalahden kirkkoherraksi (I osa 384), alkoi hän herättää huomiota. Ei ryhtynyt hän nytkään suoranaiseen taisteluun vallitsevia oloja vastaan, ja sentähden hänen ei tarvinnutkaan niihin määrin, kuin monen muun silloisen herännäisyyden edustajan, kokea maailman ja suruttoman papiston vihaa, mutta hänen saarnojansa ja muita papillisia toimiansa elähyttivät samat aatteet, joiden innostuttamina hänen nuoremmat ystävänsä yhä voimallisemmin ryntäsivät kaavakristillisyyden varustuksia vastaan. Ollen luonteeltaan hiljainen ja esiintymisessään hyvin sävyisä, sopi hän paremmin tekemään Herran työtä ahtaammissa piireissä, kuin kuuluisan herätyssaarnaajan kovaa sotaa käymään. Wegelius ymmärsi kutsumuksensa, sillä hän "ei etsinyt omaansa". Vaan ei hän silti jäänyt kasvavan herännäisyysliikkeen ulkopuolelle, eikä kukaan hänen kantaansa epäillyt. Päinvastoin kehittyivät juuri tuossa verraten syrjäisessä asemassa ne ominaisuudet, joilla hän oli kutsuttu liikettä palvelemaan, ja likeltä sekä kaukaa kävi hänen luonansa heränneitä pappeja rakkauden ja rauhan, taistelun helteessä niin helposti unohtuvaa kieltä oppimassa. Kaikki tiesivät he Maalahden rauhallisessa pappilassa tapaavansa yhtä luotettavan kuin helläsydämmisen ystävän, jonka isällisistä neuvoista jokaisella oli paljon hyötyä ja siunausta. Ei epäillyt maailmakaan eivätkä kuolleen puhdasoppisuuden edustajat, minkä hengen lapsia Wegelius oli, vaikka miehen arvokas käytös ja hänen monipuoliset tietonsa estivät heitä hänelle tyytymättömyyttään aivan jyrkästi ilmaisemasta. [Kert. (1896) Wegeliuksen vanhimmat tuttavat ja sukulaiset. Samaa todistavat hänen kirjeensä, joista vasta enemmän.] Karsain silmin seurasivat he Maalahden kirkkoherran vallitsevasta kaavasta poikkeavaa menettelyä seurakunnan hoidossa. Niinpä oli hänellä tapana sunnuntaina iltapäivälläkin pitää jumalanpalvelusta kirkossaan. Tuo oli siihen aikaan hyvin harvinaista, ja vielä oudommalta tuntui vanhaan kaavaan piintyneistä, ettei Wegelius edes käyttänyt päivän epistolantekstiä esityksensä pohjana, vaan luki jonkun toisen raamatunluvun, jonka hän sitten yksinkertaisesti ja hartaasti selitti sekä sovitti sanankuulijoihinsa. Kaikilla oli oma Uusi testamenttinsa, josta seurasivat esitystä. Varmuudella tiedetään, että Wegelius piti tämmöisiä raamatunselityksiä jo v. 1836. [Kert. (1896) A. O. Törnudd; Wennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 32-33.] Kun Melartin paluumatkallaan Kalajoelta piti piispantarkastuksia Suupohjassa, sai hän Wegeliuksen suusta kuulla peittelemätöntä totuutta herännäisyysliikkeen merkityksestä ja siihen kuuluvien pappien siunauksesta rikkaasta työstä. [Kert. (1896) Charlotte Achrén.]

* * * * *

Vielä vireämmäksi kehittyi hengellinen elämä Maalahdella niiltä ajoilta alkaen, jolloin Edvard Svahnin herätyshuuto alkoi siellä kaikua. Hän syntyi 1809, tuli ylioppilaaksi 1825, maisteriksi ja papiksi 1832. V. 1837 määrättiin hän Maalahden pitäjänapulaiseksi, johon virkaan hän kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin astui. Jo niihin aikoihin nautti hän suuressa määrässä herännäisyyden johtomiesten luottamusta. Jos hänen kantansa oppiin nähden alkuaikoina lie ollutkin ykspuolisesti laillinen, vaikutti hän jo silloin vakaalla elämällään ja herättävillä saarnoillaan paljon hyvää. [Törnudd, Matrikel; Akiander VII, 285.] Hän oli suora, totuutta rakastava mies, itsenäinen ja lahjakas. [Kert. Tuomiorovasti Schwartzberg, Charlotte Achrén y.m]

* * * * *

Herättyään elävään synnintuntoon, julisti L. J. Achrén Oravaisissa totuuden voimalla Jumalan sanaa. Vaan pimeältä näytti hänestä siihen aikaan vielä tulevaisuus. Hän oli noita syvällisiä luonteita, jotka eivät tyydy pintapuoliseen, muiden neuvomaan kantaan, ja joiden kääntyminen juuri sentähden usein kysyy kovaa taistelua. Niin jyrkkä oli hänen kristillisyytensä, että hän epäili Lagustakin ja Malmbergiä löyhästä opista, sanoen kadottaneensa kaiken luottamuksen heihin. Mikäli tiedetään, aiheutui tuo epäilys muutamista viimemainitun eräässä kirjeessä käyttämistä jokapäiväisistä ja varomattomista sanoista armon omistamisesta. Siionin virsiäkin piti Achrén siihen aikaan liiaksi evankeelisina. [N. K. Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittama kirje, jonka konsepti on löydetty hänen papereistaan. (Konseptin omistaa kirkkoh. Wilh. Malmberg).] Lain ijes painoi vielä pari vuotta Achrénin sisällisen muutoksen jälkeen monesti hyvinkin raskaasti hänen hartioitaan. Vasta v. 1837, jolloin hän määrättiin kappalaisen apulaiseksi Vähäänkyröön, sai hän tuntuvammin kokea Jumalan armoa Kristuksessa. Marraskuussa viimemainittuna vuonna kirjoitti hän tilastaan ystävälleen Fr. G. Hedbergille: "Tämän kuun 14 p:nä putosivat suomukset silmistäni. — — — Ääretön on se armon meri, joka Kristuksessa löytyy; tuntuu etten koskaan voi täysin mitata sen avaruutta ja syvyyttä. Ääretön on myöskin synnin meri sydämmessäni. Sentähden 'huutaa toinen syvyys toista', niinkuin jossakin on kirjoitettu. — Jesuksen veren voima on paljon suurempi, kuin milloinkaan olen saattanut aavistaa. — — Nyt on kuin olisi kaikki aivan toisin kuin ennen; katso, kaikki on uudeksi tullut! Olen nyt kuin linturaukka, joka on istunut häkissä ja koko pitkän talven syönyt kuivia hampunsiemeniä, mutta sitten on niin iloinen, kun se kevään tultua saa koetella siipiään Jumalan iloisessa luonnossa. Niin tuntuu minustakin, kuin olisivat kaikki pimeyden kahleet särkyneet ja olisin vapaa Kristuksessa Jesuksessa". [Wennerström, Fr. Gabr, Hedberg, 35.] Paitsi Hedbergin kanssa, oli Achrén ahkerassa kirjevaihdossa Lauri Stenbäckin kanssa. Näille hän avosydämmisesti uskoi taistelunsa ja voittonsa, ilolla seuraten heidän edistymistään autuuden tiellä. Vielä likeisemmäksi tuli hänen suhteensa herännäisyyden johtomiehiin, kun hän maaliskuussa v. 1838 meni naimisiin viimemainitun sisaren Charlotte Fredrika Stenbäckin kanssa. Jos kukaan oli juuri tämä nainen omiaan auttamaan ja tukemaan häntä taistelussa herännäisyyden puolesta. Hän oli lahjakas, sivistynyt, lujatahtoinen henkilö ja ennen kaikkea elävä kristitty, joka tahtoi ja uskalsi tunnustaa Herraansa missä seurassa tahansa. Miten itsenäiselle ja jyrkälle kannalle hän maailmaan nähden jo siihen aikaan oli asettunut, näkyy siitäkin, että Achrénkin piti morsiamensa hääpäivänä käyttämää pukua liika yksinkertaisena ja halpana. [Aspelin, Lars Stenbäck, 249.] Tämä liitto oli kaunis lupaus herännäisyydelle. Sentähden kirjoittikin Lauri Stenbäck, joka ei ollut tilaisuudessa saapumaan häihin, sisarelleen seuraavan tervehdyksen: "Rakas Charlotte! Kummastelin että niin pian vietät häitäsi. Pidin varmana, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin, että minäkin silloin saisin olla mukana. Mutta parasta se, joka tapahtuu — sen sijaan, että kesällä olisin tullut häihinne, saavun teidän luoksenne, te olette isäntänä ja emäntänä, ja minä saan muka olla vieraana. Se on oleva hauskaa. Jos tulen Jumalan siunauksella ja näen Jumalan siunauksen lepäävän kotinne yli, niin saamme yhteisesti kiittää häntä ja kokea, että vaikka sinä olet rouva ja minä sama ylioppilas kuin ennen, kuitenkin olemme samoja raukkoja kuin ennenkin ja pyrimme eteenpäin minkä voimme, vapisevin käsin ja sydämmin riippuen Herrassamme Kristuksessa, eikä silloin mitään pääasiassa ole muuttunut. Saat kokea, millaisia rouvan hengelliset pyrinnöt ovat, tuletko siinä asemassa reippaammaksi, ahkerammaksi rientämään eteenpäin ja rohkeammaksi, vai laiskemmaksi, saamattomammaksi ja hajanaisemmaksi, tahdotko kuni Maria istua Jesuksen jalkojen juuressa vai Martan tavoin liikkua kaikenkaltaisissa toimissa, seuraatko muinaisten pyhien naisten esimerkkiä, jotka turvasivat Jumalaan ja olivat miehilleen alamaiset, vai uuvutko nykyajan naisten tavoin maallisiin huoliin, maailman turhuuden voittamana, rehellisenä, kunniakkaana ja jumalattomana. Millaiseksi sinä aiot tulla? Mieti sitä. Vaan etkö jo ole sitä miettinyt? Oi, olet; eihän sinusta tule maailman nainen, ei eloton, lihava papinrouva, hiljainen, kiltti taloudenhoitajatar, vaan hän, joka sinussa on hyvän työn alkanut, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, piirisi palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi, hän on tekevä sinut omaksensa, niin että hänen silmänsä lepää ylitsesi, että Kristuksen rakkaus sinua pakoittaa, Pyhän Hengen voima varjoo sinua, hän on tekevä sinut voimalliseksi, vakavaksi, nuhteettomaksi, ja jos sydämmen salattu ihminen on nuhteeton, hengessä tyyni ja hiljainen — niin tuo on Jumalalle kallista. Niin, kallis Jumalan edessä olet oleva, ja kun palajan kotia tästä pyörteestä, ehkä hajaantuneena, väsyneenä ja puutuneena, olen minä teidän luonanne löytävä elämää, virvotusta ja kehotusta, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan ylös ja alas rauhallisessa majassanne. Tervehdi Achrénia; kaikki lähetämme hänelle veljellisen tervehdyksemme. Toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää. Hän tietää, että uskonelämä on arkaluontoista elämää, että Jumalan armo on kallis, taivaallinen helmi, jota täytyy käsillään kantaa, jotta emme sitä pudottaisi, joka on sydämmeen kätkettävä ja vartioittava, niinkuin lohikäärme vartioi aarrettaan. Mahtaa olla suloista, kun maalliset kuherruskuukaudet sattuvat samaan aikaan, kuin sielu viettää taivaallisia kuherruskuukausiaan, kun Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämmeen, varjoen ja pyhittäen maallista, kun kuljetaan sen kirkkaan ja avonaisen taivaan alla, jonka nimi on Jumalan armo ja syntein anteeksiantaminen, iloiten kukasta, jonka Herra on antanut kasvaa elämämme tiellä, kun sielu viettää ijankaikkista vihkimisjuhlaansa, maallisen vihkimisjuhlan tukiessa meitä, kuni maja taipaleella, kuni lepopaikka matkalla. Rientäkää yhdessä eteenpäin, eteenpäin käsi kädessä, uudella ja kiihtyneellä kiireellä kotiin, isänmaahamme, elävän Jumalan kaupunkiin, Jesuksen sydämmelle, karitsan häihin. Niitä häitä me kaikki tahdomme yhdessä viettää, ei kukaan saa olla poissa, ei ystävistämme ainoakaan. Sinne matka, esiripun taakse, jonne ennen meitä tienraivaaja, Jesus, on mennyt. Kunnes pääsemme, lähtekäämme ulos leiriin kantamaan hänen pilkkaansa. Tie johtaa siihen lepoon, joka on tarjona Jumalan kansalle. Kulkekaamme outoina ja muukalaisina läpi elämän. Emme tahdo asettua lepoon täällä, emme sälyttää kuormaa päällemme matkalla, emme nauttia hyviä päiviä elämässä, emme jäädä viipyen katselemaan ympärillemme, jos Jumala antaisikin meidän matkustaessamme löytää täällä jonkun kukan, emme nojata väsynyttä päätämme kenenkään muun kuin Jesuksen rintaan. Eihän meillä ole aikaa muuta ajatella, meillä, jotka juoksemme, kuin samoten tavotellaksemme sitä, mikä edessä on, seuraten mestariamme ja kantaen hänen ijestään, joka on suloinen, ja hänen kuormaansa, joka on keviä. Ei ole vaikeata eikä raskasta palvella tätä Herraa, hän ei ole häijy, ei meille vihainen, ei loukkaava, ei tyly. Oi, Jumala ei ole kova, ei hän meitä nuijalla uhkaa, vaan hän johdattaa meitä kädellään, kantaa meitä sylissään. Hän ei ole meidän vihollisemme, joksi perkele ja uskoton sydämmemme alituisesti tahtovat hänet tehdä, vaan hän on paras ystävämme, ja jos vain elävän Jumalan käsiin joudumme, niin saamme nähdä, ettei meille mitään pahaa tapahdu, ettemme harhaan kulkeneet. Astukaa te, rakkaat ystäväni, saman Jumalan kasvojen eteen, vannokaa siellä liittonne vala, aloittakaa sieltä matkanne — hän on lukeva ylitsenne siunauksen. Mutta ottakaa vastaan hänen siunauksensa, kätkekää se syvään sydämmeenne koko elämäksi, evääksi, ravinnoksi, iloksi, ja kaikki kansa — minä joukossa viimeisenä — on sulkeva kätensä ristiin ja sanova: amen!" [Kirjeen sain Charlotte Achrén vainajalta.] — On syytetty herännäisyyttä siitä, että säätyhenkilötkin valitsivat aviokumppaninsa paljon enemmän vanhempien tahi johtavien henkilöiden lausuman toivomuksen, kuin oman sydämmensä taipumuksen mukaan, sekä että heidän kihlaus- ja hääjuhlansa siitäkin syystä olivat kaikkea runollista tuoksua vailla. Poikkeuksena siitä oli ainakin L. J. Achrénin ja Charlotte Stenbäckin liitto.

Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä. Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta, rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen: "Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä, vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut, korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä, huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J. Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan, joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli 'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V. Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896) Charlotte Achrén.]

* * * * *

Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän, kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa kappalaisvaalissa äänestämään oli Vilhelm Österbladh. Hänkin oli Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita. Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana. Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m., määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834), jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä. Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen, opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi, niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän v. 1835 määrättiin saarnaajaksi Töysään. Jo täällä ollessaan alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840 pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]

* * * * *

Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli Juhana Mikael Stenbäck piti Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista. Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava, ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.] Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia, niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon. Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen, J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä, ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla. He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]

Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon. Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.

* * * * *

Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää järjestysmiesten huomiota liikkui Munsalassa ja Uuskaarlepyyssä voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.

Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J. Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius. V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin Kruununkylän kirkkoherran K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen" 1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet". Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi, muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä". Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut. — — — Tässäkin pitävät sanat, hedelmistään te heidät tunnette, paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi, lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien) toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet. Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1 1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen, vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan, varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" — niin jatkuu kirje — "ole turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä, ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy. Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee, niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille, 8/2 1838.]

Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala, oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja "heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa. Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut. Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla: "Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu". Ja kun hän sitten kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei olisi koskenut.

Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana vuonna. Talonpojat Matti Bro, Matti Pehkos y.m. avasivat ovensa Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin, mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha, piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet, IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]

* * * * *

Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän, Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla. Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit. Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas, ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia "todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen näille tienoille Jalasjärveltä. Miltei varmaan voikin otaksua, että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet, vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan, joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan" tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan. Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä, ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja". Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n, "Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin Suupohjan armonaika oli tullut.

Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman Ylihärmään, jonka seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan. Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä. Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit lukeneet nuo tutut sanat; "uusi pappi tunnusti syntinsä" sanoivat ihmiset kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838, alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan: ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen: "Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis, yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino, jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan, oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa. Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin. Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa 6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä, että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden, uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen — amen".

Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta; kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat Alahärmäläiset saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen, rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin Ullavaan. Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa, siirrettiin hän Isoonkyröön, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.

* * * * *

Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin, joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Lapuan kappalaisen B. K. Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen toukokuun 1 p:nä 1838.

Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa, Kauhavan, Ylihärmän, Alahärmän sekä Nurmon kappelit. Kaikissa näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton, hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot, joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa. Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista. Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla, milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]

Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä. Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja. Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana". Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti, vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen. Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja, lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän kertonut, y.m.]

Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon — hänen saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen sydämmiä kaikkialla.

Seuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin, muutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian tuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli koko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin hänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli saava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä jatkaa.

Tietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat Malmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. "Niinhän se kävelee kirkossakin, kuin ryssä", "eihän se osaa oikealla nuotillakaan saarnata", "se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta" y.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan terve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin vaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat "rukoilijatkin" heikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi heistä, Maria Saksi, joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon, vakuuttaen: "Villihenki on tullut", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen tuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui: "Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne". Kuinka kauas tämä niihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan eksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi varkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: "Noin neitsy Marian poikaa piinataan". Toinen tunnettu "rukoilija" oli Jaakko Ahl. Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. "Päivää veljeni Ahl", lausui hän, "sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä rukouksia pidät". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan elatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti lähestyä "rukoilijoita", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin. He jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää sukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]

Pieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan kaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava suureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä kirjeessä kirjoittaa Malmberg; "Syy niihin huhuihin, joita on levitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen ja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä tulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia huhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan voima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon vaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet, juopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget pian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja panettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin". [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]

Elokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia päiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden pappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin kanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta sekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo Ruotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen aikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden pappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja tahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun hän ei myöntynyt, lausui Malmberg: "No, menköön sitten Paavo, vaan hänen oppinsa jää meille". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen. Hän jäi taloon.

Vuosi 1838 oli köyhä vuosi. "Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei ole oikeita rukoilijoita" valitti Malmberg monesti siihen aikaan pitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan kihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin etsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä runsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun alussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: "Laittakaa niin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte".

Malmberg asui vuokralla Kauppilan talossa, joka sijaitsee 1 1/2 km. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa huonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön pappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8 m. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan oli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset yhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa liikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on urhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus totuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista sitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen tunnussanana olisi "sijaa aatteille". — Rakennus vihittiin eräänä sunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin, että huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs talonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan heränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä. (Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Koettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä, kirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä tuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi, että Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan. Luultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi saanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin jäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli hän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli Lagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. — "Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun — minäkin olen kirjevaihdossa Turkulaisten kanssa", kirjoitti hän vastaukseksi, jatkaen: "Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän aikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin arvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän kirjeensä vaikuta mitään". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839 (omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]

Kasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa kappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme, kaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan Isossakyrössä. Hänen ja Malmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat he Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin ensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät muut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan. Hänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja. Malmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen henkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen voimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen, kiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.

* * * * *

Suupohjan suruttomista papeista oli varsinkin Nurmon kappalainen J. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta. Ei siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan seurakuntansa rauhaa häiritsemässä: Kuortaneenkin puolelta uhkasi häntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström, oltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana Haapavedellä eli "Pyhäjoen Haapajärvellä", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan nimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät saarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi herätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin nälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja yksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan lisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan. Erinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan vuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen. Tilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit, yhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja ja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli Holmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen peloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien puolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu. [Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna Holmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien pöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]

* * * * *

Vaasaankin levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.] Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti Helanderin poika Olli Heikki Helander, joka, päästyään papiksi v. 1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B. Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä, tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert. (1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi, eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän myöskin oikein seurustelemaan Mustasaaren heränneitten kanssa ja heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä:

"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa. Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi, todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda, että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. — — — Älkööt myöskään sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat. Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin, tarjoten sinulle ihania aarteitaan. — — — Yhteinen etsiminen se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]

Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin, kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne eivät milloinkaan neuvoneet.

VI.

Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.

Elokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn toimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa Fredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien hartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri ensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä seurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko Östringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat olleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa synnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä olivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn "oppi ja mielipiteet olivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä", jota paitsi ne "synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten sekä isäntäväen ja palkollisten välillä". Saatuaan asiasta tiedon, määräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti J. Höckertin jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Asia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa marraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12 sekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies M. K. Nordqvist. Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200 henkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä että talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa "kielletyissä kokouksissa" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin Östringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan asettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului: "— — Östring — — on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista sekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole hyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä luopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia, etenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin eripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa". Östring koetti puolustaa menettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan kerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin epämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä kirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista virkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan säästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin hän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus hänen syyllisyydestään.

Paitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä käräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E. Wegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat asianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen pappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä oli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa käymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen on sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin. Eräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta hänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta häntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista katsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän olisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle kokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan seurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan kiittävän todistuksen: "Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä maallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta papin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että hän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin voinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta sitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa piti suurelle kansanjoukolle. — Sitä vähemmin olen saattanut tuota kieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa esittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että lapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan ja seurustelemaan hänen kanssaan".

Vielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä J. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E. Wegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina Siniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti. Huomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään voitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään hän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin "velvoittavan jokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty pitää suuressa arvossa", lausuu hän lopuksi: "En voi muuta ymmärtää, kuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä sekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan käskyjä ja määräyksiä".

Kesäkuun 1 p:nä 1839 julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Ainoastaan mikäli asia koski muutamia syytettyjä, jotka eivät olleet saapuneet tutkittaviksi, jäi kysymys vielä riippuvaksi. Todistajia ei näissä käräjissä kuulusteltu. Siitäkin syystä supistui jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa lyhemmäksi kuin Kalajoen samaan aikaan syytettyjen heränneitten tutkiminen sikäläisissä käräjissä. Sitäpaitsi on tässä vertailussa otettava huomioon, että viimemainittuihin käräjiin oli haastettu etäälläkin asuvia. Tunnustettava on myöskin, että nimismies Nordqvist esiintyi paljon taitavammin kuin maafiskaali Berg, joka hurjilla syytöksillään ja vaatimuksillaan paljon viivytti asian ratkaisua. — Östring tuomittiin vetämään sakkoja: luvattomien kokousten pitämisestä 96 rupl., sapatin rikkomisesta seitsemässä eri tilaisuudessa 33 rupl. 60 kop. sekä loukkaavasta kirjoitustavasta 9 rupl. 60 kp. eli yhteensä 139 rupl. 20 kop., johon summaan koko hänen silloinen vuosipalkkansa ei noussut. Myöskin J. Wegelius sai sakkoja "loukkaavasta kirjoitustavasta", kuitenkin puolta vähemmän kuin Östring. Seuroissa käymisestä sekä sapatin rikkomisesta sakotettiin sitäpaitsi 92 henkilöä, joista mainittakoot talollinen Matti Bro, apteekkarintytär Anna Sofia Svahn, Uuskaarlepyyn kappalaisen E. J. Fonseliuksen tyttäret Sofia, Augusta ja Katarina Fonselius, maafiskaalin vaimo Klara Sofia Herpman, kappalaisen tyttäret Sofia ja Maria Wegelius, fiskaalinvaimo Anna Katarina Forssén sekä ennen mainittu Maria Kristina Sinius. Ne, joiden kodeissa seuroja oli pidetty, eivät saaneet suurempaa rangaistusta kuin muut hartauskokouksissa käyneet, koska kaikkia näitä tilaisuuksia pidettiin Östringin toimeenpanemina. Yhteensä nousivat tuomitut sakot 1520 rupl. 60 kop. — Kappalainen E. Wegelius vapautettiin kaikesta edesvastauksesta, "koska ei ollut todistettu, että kokous hänen luonaan heinäkuun 7 p:nä 1837 pidettiin hänen suostumuksellaan eikä myöskään, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla, jota paitsi kokous pidettiin talon ulkopuolella". [Turun tuomiokapitulin arkisto; "Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet IV af A. S-g"; Senaatin päätös Östringin jutussa, jonka olen saanut Östringin sukulaisilta.]

Östring oli köyhä mies. Hänellä oli täysi syy pelätä etteivät yläoikeudet lieventäisi kihlakunnanoikeuden tuomiota. Yhä arveluttavammaksi kävi hänen asemansa. Kasvamistaan kasvoi hänen omassa seurakunnassaan herännäisyyden vastustajain viha, vaatien häntä ajattelemaan, että häntä vastaan ryhdyttäisiin uusiin toimenpiteisiin, jos hän jatkaisi työtään samalla tavalla, kuin hän oli aloittanut. Vaan ei tämä voinut hänen päätöstään muuttaa. Ei pelännyt hän ihmisiä eikä etsinyt maallisia etuja. Eikä puuttunut häneltä kehotuksiakaan. Samana päivänä kuin kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä, kaikuivat Uuskaarlepyyssä entistä raikkaammin Siionin virsien säveleet. Oikeudesta palatessaan veisasivat kaupungin sakotetut naiset noita vihattuja virsiä, siten todistaen, etteivät hekään aikoneet luopua taistelusta. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Östring jatkoi työtään. Entistä kiivaammaksi yltyi vastustajain viha, he tuumivat uusia käräjiä ja saivat piankin semmoiset jälleen aikaan, vaan kasvamistaan kasvoi liike.

VII.

Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien käräjäjutussa.

Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin professori Erik Gabriel Melartin. Tämä monipuolisesti oppinut ja hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän, näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon, vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti, ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena, Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta, ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi, kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä, vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa. Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi. Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat, ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä, joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin, ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin, kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä. [Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4); Biografinen Nimikirja.]

Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen, vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa. Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin, jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin, siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä, jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta, kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] — Seuraavana vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen" ei laskettu julkisuuteen (1838). — — Herännäisyyden leviäminen ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille), "Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". — —

Kaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä "arveluttavia", samoinkuin Pöytyän kirkkoherran K. Heleniuksen vastaus "Åbo Tidningar'issa" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: "Herätetyistä ja hengellisesti sairaista seurakunnissamme". "Arveluttavina" pidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli herännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839) viimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään otteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin, vaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee "nurkkasaarnaajien" perhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen katsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

* * * * *

Olemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836 toimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli sikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä suosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta liikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla tarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari vuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain ystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille kirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike joutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä selvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan eksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla säälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon piispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin muistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä viimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.

Niinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä kesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten kunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion, mikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia, Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden päätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään yllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka jo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi muistutuksen, "koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen virkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu asiassa päätöstä antamaan", sekä käski tuomiokapitulia asiaa tutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu virkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä 1840 ja kuuluu: "Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina eikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus on johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon käsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat pyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-, rippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien iltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja koska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin osoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa hänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu seuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden kirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin tammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille samalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja varoitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja 10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen Turun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville kokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti kirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten pappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole totellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan seuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja halveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan kanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden kanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka on paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto, täytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV luv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan eroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi vuodeksi". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Päätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan hierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. — Wegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. — Hovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan alistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.

Samana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen pappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin jäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen pääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa mainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'

"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut, syytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin eivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan eivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet tämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä ja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella tavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta sekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat käyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi on otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä, Raahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan kirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti valvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän virkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi tietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin kanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä syytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa kanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta edesvastauksesta".

"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista N. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän uskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä hänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H. Laurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että hekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä uskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea monilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla, niin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen ja eroavaisuuteen nähden — — — löydä syytä langettaa ketään heistä edesvastaukseen tässä kohden".

Niinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin heille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä vaaditusta edesvastauksesta, "koska ei oltu voitu laillisesti todistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja siitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan".

Kuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita". Miten ristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän kuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat, ettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia, ollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin ja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet".

Syytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien pöytäkirjat ei tuomiokapituli "tätä nykyä" katsonut olevansa velvoitettu ottamaan harkittavakseen.

Päätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]

VIII.

Kalajoen käräjäjutun loppu.

Paljon kehotusta saivat Kalajoen käräjissä syytetyt papit tuomiokapitulin heidän oikeusjutussaan antamasta päätöksestä. Malmberg, Durchman ja Laurin eivät kuitenkaan tyytyneet tuomiokapitulin heille "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavalla tulkita", määräämiin nuhteiden saamisiin, vaan valittivat siitä kukin erikseen hovioikeuteen. Ainakin Malmbergilla näkyy siihen olleen täysi syy, häntä vastaan kun tässä suhteessa ei oikeudessa oltu muuta todistettu, kuin että hän kerran olisi lausunut: "Paavo Ruotsalainen on parempi mies kuin minä" sekä eräässä toisessa tilaisuudessa: "Perkele on sitonut paksun peitteen ihmisten silmille, kun vanhemmat kieltävät lapsiaan olemasta jumalisia ja käymästä seuroissa sekä itkevät ja parkuvat siitä, että tämä on tapahtunut — vaan antaa perkeleen huutaa; mahtaa olla erinomainen oppi, koska se häntä niin kipeästi loukkaa". Paitsi kysymyksessä oleviin valituksiin kirjoittivat Malmberg, Durchman ja Laurin nimensä sen yhteisen valituksen alle, jonka heidän Kalajoen käräjissä tuomitut sanankuulijansa tekivät hovioikeuteen. Niin myöskin Lagus ja Hemming. Perustelu on pääpiirteissään sama kuin pappien kihlakunnanoikeuteen jättämässä loppulausunnossa. Niinkuin muistamme, oli kihlak.-oikeus sakottanut Laurinia, Roosia, Hårdhia sekä talonpoikia heidän oikeudessa käyttämästään koukkaavasta kirjoitustavasta. Kysymyksessä oleva valitus hovioikeuteen sisältää muunohessa seuraavan Laurinin tämän johdosta tekemän huomautuksen: "Koska ylimääräinen kihlakunnanoikeus syyttäjän vaatimuksen mukaan on sakottanut minua siitä, että koko oikeusjutun aikana muka olisin sekä suullisesti että kirjallisesti loukannut syyttäjää sekä kirjoituksiini sekoittanut asiaan kuulumattomia, saan nöyrimmästi huomauttaa, etten minä, kun syyttäjä ei ole maininnut eikä likemmin määrännyt, mikä siinä on ollut loukkaavaa, ole ollut tilaisuudessa tyydyttävästi selittämään käyttämiäni sanoja ja lauseita, sekä että syyttäjän oma, yli hänelle annetun määräyksen rajojen luisunut, ärsyttävä menettelytapa mahdollisesti joskus on saattanut minua käyttämään lauseita ja sanoja, jotka, vaikka ne eivät minun mielestäni ole olleet loukkaavia, muussa tapauksessa olisin valinnut paremmin ja suuremmalla hienotuntoisuudella, kuin olen tehnyt". — Matti Niemi tunnustaa yksin kirjoittaneensa talonpoikien kihlakunnanoikeuteen jättämän loppulausunnon, pyytäen saavansa siitä yksin vastata, jos hovioikeus siinä mitään loukkaavaa huomaisi. Lausunnon muodosta hän sanoo: "Meidän talonpoikien käsityksen mukaan olen minä sen kirjoittanut niin yksinkertaisesti, kuin olen voinut, käyttäen siinä säädyssämme tavallisia lausetapoja, jotka, mikäli ne koskevat nimismiehiä, eivät ole ankarampia kuin ne, joita nimismiehet sakkoa saamatta ovat meistä käyttäneet. Kun he meistä ovat lausuneet mitä loukkaavimpia sanoja, luulin meidän heistä saavan puhua sitä, mikä on totta ja minkä siksi todistaa voimme".

Myöskin Berg oli tyytymätön kihlakunnanoikeuden tuomioon. Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat hänen valituksessa hovioikeuteen käyttämänsä sanat: "Apulaisten Schwartzbergin ja Holmströmin, insinööri Hårdhin sekä monen talonpojan todistuksesta näkyy selvästi, niinkuin myöskin yleisesti on tunnettu, että kerettiläisyys siinä määrässä on vallinnut näitä todistajia, että he, pitäen silmällä ainoastaan esiintuomaansa luultua vainoa, ovat puhuneet mitä eksyttävät opettajat ovat heille neuvoneet, ilman että mikään totuuden ohje on ollut tukemassa heidän omaatuntoansa". — — — "Selvittääkseni säästölaatikkojen käyttämisen ja varojen keräilemisen oikeaa laatua, olen pitänyt itseni velvollisena siitä pyytämään korkean oikeuden ja hallituksen arvostelua, koska, puoluettomasti seuraten kuulustelua, vaan siitä johtuviin tuloksiin viitaten, saan niistä ilmoittaa: että tämän pahan alkuna on vain näiden keräysten tarkoitus; sillä köyhien pappien voitonpyyntö on aiheuttanut 'Huutavan äänen korvessa', ja heidän tarkoituksensa on ollut itse anastaa, mitä he tuolla tavoin kadotuksella uhatuilta syntisiltä ovat houkutelleet. Jos nuo oppimattomat ja eksytetyt ihmisraukat, jotka ovat joutuneet semmoisten pahaa tarkoittavien käsiin, jotka 'sanalla' ovat tahtoneet pakoittaa heitä luopumaan, jollei ainoasta, niin ainakin puolesta omaisuudestaan, ymmärtäisivät vaatia tiliä noista n.s. lähetysrahoista, niin semmoinen kontrolli tekisi lopun hurmahenkisyydestä ja sen vahingollisista seurauksista, mutta nyt 'uhrataan' yleisön sokean innostuksen turvissa 'leipä työtä tekevän suusta'."

Jos mahdollista vielä selvemmin tulee Bergin virkainto näkyviin hänen tuomiokapitulin päätöksen johdosta hovioikeuteen tekemässään valituksessa. "Hyvin kauniisti ja syytetyille sangen suureksi lohdutukseksi" lausuu hän siinä "on konsistoriumi päätöksessään (vahinko vain ettei sitä ole käsketty painattaa yleisölle jaettavaksi) kaikissa kohden, missä kanteenalaiset papit ovat rikkoneet, kukilla koristellut heidän tekoansa, kiittänyt heidän käytöstään ja niissä määrin ylistänyt heidän tointansa, että heitä vastaan nostettu kanne jääpi ainoaksi ja mitä loukkaavimmaksi ilkeydeksi koko riitajutussa — — —".

Vaasan hovioikeuden päätös on päivätty kesäk. 17 p:nä 1840. Vaikka siinä hyväksytään ne perusteet, joiden mukaan tuomiokapituli ei ollut katsonut oikeaksi sovelluttaa 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä kun. kirjettä toukok. 3 p:ltä 1751 syytettyjen pappien pitämiin hartauskokouksiin, saa tätä käsittelevän lauseen loppuosa seuraavan sisällyksen: "mutta koska ei voi sopia yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen kanssa eikä ole sopusoinnussa tuomiokapitulin perusteina käyttämien asetusten hengen ja tarkoituksen kanssa, että, paitsi tavallisia jumalanpalveluksia, seuroja ennenmainitussa tarkoituksessa niin julkisesti, kuin Lagus, Malmberg, Durchman, Hemming ja Laurin niitä ovat pitäneet, toimeenpannaan, ilman että tuntemattomilta yhtä vähän kuin tunnetuilta pääsy niihin on kielletty, ja jonka menettelytavan, niinkuin myöskin nyt on ollut laita, täytyy herättää yleistä huomiota, se kun sotii säädettyä järjestystä ja vanhaa tapaa vastaan; jota paitsi häiriötä seurakunnassa ja eripuraisuutta sen jäsenten välillä siitä ajanpitkään on peljättävissä ja, sen vakuutuksen mukaan, minkä osa jutussa kuulusteltuja todistajia on lausunut, jo on ilmaantunutkin; sentähden ja koska mainitut pappismiehet eivät ole voineet näyttää toteen, että he seurojen pitämiseen olisivat saaneet asianomaista lupaa, vaan valallaan kuulustellut todistajat leski Ervast ja maanmittari Garvoli sitävastoin ovat todistaneet, että Kalajoen silloinen pastori, nyttemmin kuollut tohtori Frosterus, näille todistajille on lausunut sanoja, joista näkyy, että Durchmanin ja Laurinin toimeenpanemat seurat ovat pidetyt vastoin tohtorin käskyä ja kieltoa, sentähden katsoo keis. hovioikeus, että Lagus, Malmberg, Durchman, Hemming ja Laurin kysymyksessä olevalla menettelytavallaan virkatoimessaan ovat virheellisesti käyttäytyneet".

Samaan tapaan arvosteli hovioikeus pappeja vastaan pakanalähetyksen hyväksi käyttämien säästölaatikkojen johdosta tehtyä syytöstä. Se kyllä hylkäsi Bergin R. K:n 44 luv. 2 §:n mukaan vaatiman edesvastauksen, mutta katsoi kuitenkin tämänkin pappien toimenpiteen raskauttavaksi, koska sen kautta "monenkaltaista väärinkäytöstä voisi syntyä". — Ei myöskään Durchmania, Malmbergiä ja Laurinia vastaan tehty syytös "monien varomattomien lauseiden käyttämisestä, joita voitaisiin monella tavalla tulkita", hovioikeudelta jäänyt huomioon ottamatta.

Näillä perusteilla tuomitsi hovioikeus Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja Laurinin puoleksi vuodeksi erotettaviksi pappisviran toimittamisesta. Hemmingille määräsi se sopivat nuhteet tuomiokapitulin edessä niihin liittyvine vakavine muistutuksineen, että "hänen pappisvirkaa toimittaessa vastedes tarkoin tulisi varoa senkaltaisia virkavirheitä, jos hän tahtoi välttää ankarampaa rangaistusta". Muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöksen määräsi hovioikeus Bergille tuomitun, 162 rupl. 60 kop. suuruisen palkkion yksin syytettyjen pappien maksettavaksi.

Vahvistaen kihlakunnanoikeuden päätöksen Laurinille, Hårdhille ja Roosille "loukkaavasta kirjoitustavasta" tuomituista sakoista, hyväksyi se sitävastoin talonpoikien yhdenkaltaisen tuomion johdosta tekemän, ennen mainitun valituksen, määräten että yksin Matti Niemi, joka oli kirjoittanut tuon loukkaavaksi katsotun kirjoituksen, oli siitä vetävä sakkoa. — Asian valaisemiseksi mainittakoon, että hovioikeus sakotti myöskin Bergiä "loukkaavasta kirjoitustavasta".

Talonpojille y.m. sanankuulijoille kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot, jotka yhteensä nousivat 4,546 rupl. 60 kopeekkaan, laski hovioikeus 998 rupl. 32 kopeekkaan, tuomarinpalkkio siihen luettuna. Tuo tuntuva vähennys riippui siitä, että hovioikeus vapautti sakoista ne henkilöt, joiden kodeissa papit olivat seuroja pitäneet, sekä kaikki näissä seuroissa käyneet. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]

Millä mielellä syytteen alaiset papit vastaanottivat hovioikeuden tuomion, ei ole vaikea päättää. Tuomiokapitulin heidän riitajutussaan antama päätös oli vahvistanut heitä siinä luulossa, että asia tulisi päättymään heidän edukseen. [Kert. Jaakko Hemming.] Nyt sitävastoin näytti heistä kaikki pimeämmältä, kuin milloinkaan. He kuitenkin vetosivat senaattiin. Valitus perustuu tuomiokapitulin heille edulliseen lausuntoon sekä heidän aikuisempiin, asiassa esiintuomiinsa näkökohtiin. Niinikään vetosivat muut tuomitut hovioikeuden päätöksestä senaattiin. Vaan "kun valittajat eivät olleet lääninrahastoon jättäneet heille tuomittua sakkomäärää eivätkä hankkineet asianomaista todistusta siitä, että olivat kykenemättömät sitä tekemään", ei senaatti ottanut valituksia tutkiakseenkaan. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat asiakirjat.] Tuomitut olivat kyllä valituskirjoihin liittäneet köyhyyden todistuksen sekä takuut sakkojen suorittamisesta, vaan näitä ei pidetty pätevinä. [Samat asiakirjat sekä F. O. Durchmanin veljelleen N. Durchmanille kirjoittama, 1/10 41 päivätty kirje, jonka olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] — Senaatin päätös on päivätty heinäkuun 23 p:nä 1841.

Uudenvuoden aikana 1841 olivat Lagus ja Malmberg tehneet matkan Helsinkiin [Turun tuomiokapitulin arkisto.] koettaaksensa senaatin jäsenille suullisestikin selittää, miten syyttömästi heitä ja heidän kanteen alaisia virkaveljiään oli vedetty oikeuteen sekä tuomittu. He kävivät myöskin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin puheilla, vaan tämä tiuskasi heille: "Ennen teidät viedään Siperiaan, kuin tuomionne muuttuu". [Kert. (1896) Jaakko Hemming ja tuomiorovasti Dahlberg.] Puoli vuotta myöhemmin saivat Kalajoen käräjäjuttuun vedetyt papit, niinkuin tiedämme, senaatin päätöksestä nähdä, miten turha tämä matka oli ollut. Sitä ennen olivat he kuulleet huhuna kerrottavan, että heidän virkaeroaikaansa aiottiin pidentää vuodeksi. Paljo muitakin huhuja oli liikkeellä. Muun muassa puhuttiin siitäkin, että senaatti Turun tuomiokapitulilta olisi kysynyt, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä pietismin ehkäisemiseksi Suomessa, ja että viimemainittu virkakunta olisi vastannut: älköön yhdellekään sen mieliselle papille annettako vakinaista paikkaa. [F. O. Durchmanin kirjeet N. Durchmanille 14/6 41 ja 6/10 41.] Silminnähtävästi olivat ainakin nämä huhut perättömiä, vaan selvä on, etteivät ne olleet omiaan vähentämään sitä ahdinkoa, jossa heränneet papit siihen aikaan olivat. Miehuullisesti he kuitenkin koetuksen kestivät. Viimemainitun huhun johdosta kirjoittaa F. O. Durchman: "Mitä meihin tulee, olisi tuo suuri hyvänteko meille, koska Jumala senkautta 1:ksi opettaisi meitä ahkerammin lukemaan ensimmäistä uskonkappaletta ja sitä uskomaan, 2:ksi kääntäisimme sydämmemme ajallisesta voitosta kokonaan taivaallisiin, 3:ksi puhdistaisi se kansamme hekumallisista palkkapaimenista, 4:ksi vaatisi se heränneitä pappiskokelaita, heidän virkaan astuessaan ajattelemaan, että heidän tehtävänään on valvoa yksinomaan Jumalan valtakunnan etua. Sanalla sanoen: Jumalan tahto on, että saarnaamme hänen evankeliumiaan kansalle, sekä että uskomme toimeentulomme hänen käsiinsä, olemme jumaliset ja tyydymme onneemme, jota apostoli sanoo suureksi voitoksi". [Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 6/10 41.] — — —

Saatuaan senaatin päätöksen, päättivät Lagus ja hänen tuomitut virkaveljensä koettaa viimeistä keinoa sen kovan tuomion välttämiseksi, jonka alaisiksi he olivat joutuneet. He kääntyivät armonanomuksella keisarin puoleen. Vastaus kuului: "Hänen Majesteettinsa ei ole katsonut olevan syytä tuomion muuttamiseen eikä suvaitse, että häntä millään armonanomuksella tässä asiassa vaivataan". Lagukselle, Malmbergille, Laurinille ja Durchmanille tuomittu virkaeroaika määrättiin alkavaksi tammikuun 1 p:stä 1842.

Joulukuun 15 p:nä 1841 sai Hemming tuomiokapitulissa hänelle tuomitut nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Turkuun saavuttuaan oli hän ensin käynyt tavanmukaisella kunniatervehdyksellä esimiestensä luona. Melartin kohteli häntä hyvin ystävällisesti, miltei pyytäen anteeksi, että oli ollut pakoitettu vaatimaan köyhää pappia niin pitkälle matkalle. Samaa mieltä olivat hänelle osoittaneet tuomiokapitulin muutkin jäsenet paitsi Edman, joka oli esiintynyt hyvinkin kiivaasti. Syynä siihen oli ehkä seuraava kohtaus. Hemming kulki kunniatervehdyksillään erään Turussa asuvan sukulaisensa hevosella. Kun hän saapui Edmanin asunnon luo, ei ajaja saanut vireätä hevosta hillityksi, vaan ajoi ensin kiinni porttipieleen ja sitten etehisen seinään. Edman katseli akkunastaan vieraan rajua tuloa. Tuskin oli Hemming ehtinyt astua sisälle, ennenkuin tuomiorovasti hänelle ärjäsi: "noin ylpeästikö te tulette nuhteita saamaan — ei semmoinen ajaminen sovi, kaikkein vähimmin teidän asemassanne olevalle". [Kert. Jaakko Hemming.]

Lagus, joka, niinkuin ennen olemme maininneet, Kalajoen käräjien aikaan oli verraten hyvissä varoissa, maksoi suuren osan Ylivieskalaisille tuomituista sakoista. Varojensa mukaan auttoivat muutkin sakkoihin tuomituita ystäviään. Vaan kun viimemainittujen luku oli suuri ja moni heistä asui syrjäisessä paikassa, joutuivat ainakin muutamat, joilla ei itsellä ollut varoja sakkojen maksamiseen, linnaan. Näin kävi esim. itsellisen Maria Liisa Vihelän, joka seuroissa käymisestä ja "sapatin rikkomisesta" oli tuomittu vetämään sakkoja 9 rupl. 60 kop. Hänen täytyi ne sovittaa 8 vuorokautta kestävällä vankeudella vedellä ja leivällä Oulun linnassa. Rangaistus oli sitä kovempi, kun Liisa Vihelä oli sokea. Vaan ilolla kärsi hän rangaistuksensa. Todistukseksi, miten heränneitä siihen aikaan kohdeltiin, mainittakoon seuraava tapahtuma. Kun Liisa oli päässyt pois vankilasta, ja muutamassa talossa Oulussa odotti erästä ystävää, joka oli tullut häntä kotia noutamaan, pilkkasivat häntä ääneen paikalle saapuneet uteliaat katsojat ja eräs poika pisti leipää Liisan suuhun, lausuen: "meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis". [Varmana kert (185,6) useat Kalajoen varren vanhat heränneet.]

Lopuksi kuvatkoon seuraava kertomus Kalajoen käräjäjutussa tuomittujen mielialaa tähän aikaan. Helmikuussa 1842 saapuivat Malmberg ja Durchman Laguksen luo, yhdessä hänen kanssaan jatkaaksensa matkaa Nilsiään. Matkalla poikettiin useassa talossa, vaan seuroja ei pidetty, matkustajilla kun oli kiire eikä missään tietty heitä odottaa. Iisalmessa käytiin L. J. Niskasen luona, joka liittyi seuraan. Helmikuun 24 p:nä päästiin Paavon kotiin, joka oli matkan määrä. Oli jo ilta ja pimeä; Paavo, joka oli levolla, heräsi aisakellojen kilinästä ja lähti portaille. "Hyvää iltaa" kuului reestä Malmbergin ääni. Paavo tunsi sen heti. "Mitä mustalaisia te olette, kun semmoisella hälinällä taloon tulette keskellä yötä" kysyi hän. "Virkaheitto-pappeja" vastasi Lagus. "No vielä pahempia kuin mustalaiset, vaan täytynee teille toki yösijaa antaa" kuului ukon liikutuksella lausuma tervehdys. Sekä vieraat että kyytimiehet vietiin tupaan, missä vielä samana iltana paljon puhuttiin Jumalan ihmeellisestä armosta. Seuraavana aamuna lähti Paavo kinkereille kristinopissa kuulusteltavaksi. Ei ihmispelko häntä siihen vaatinut, vaan kunnioitus kirkon säädöksille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut viipyä tällä matkalla kuin kolme tuntia. Kotia palattuaan lähti hän vierastensa kera kalaan, jotta saataisiin tuoretta ruokaa puoliseksi. Kun jälleen tupaan tultiin, lausui Paavo papeille: "Opetuslapsetkin menivät kalaan, kun Herra itsensä heiltä salasi, vaan pian saivat he nähdä hänen elävän. Niin tekin pian saatte hänen elävänä ja voimallisena nähdä ja silloin saatte verkollanne ihmisiä". Durchman alkoi veisata "Jumala ompi linnamme", johon muut sydämmestään yhtyivät. Likeisissä keskusteluissa Paavon kanssa, joita eivät muut kuulleet ja jotka eivät ole jälkimaailmalle säilyneet, kokosivat nuo virkaheitto-papit uutta viisautta suuren opettajansa suusta, kehottaen toisiaan jatkuvaan taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta. Vielä levolle pantuaan, tuli Malmberg tuvasta pirttiin, missä Paavo nukkui, ja puhui kauan hänen kanssaan. Seuraavana aamuna lähtivät vieraat, Lagus Niskasen seurassa Iisalmeen, mistä hän sitten jatkoi matkaa Pyhäjärven kautta Ylivieskaan, Malmberg ja Durchman Suupohjaan. [Kert. (1896) Paavon tytär Liisa ja (1900) Jaakko Kaakko, joka siihen aikaan oli Laguksen renkinä ja hänen kyytimiehenään tällä matkalla.] Kotia tultuaan, lausui Lagus siellä oleville ystävilleen: "Se oli virkistävä matka — ihmeellinen valo sillä ukolla on." Myöhemminkin puhui hän monesti "kalanpyynnistään Paavon luona". [Kert. (1896) Jaakko Hemming.]

IX.

Östringin oikeusjutun jatkoa.

Vaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring, vetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää toteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin tuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka koski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa uppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut kieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin muutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot kirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä 1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen pitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän virkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa. Saman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se niinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli oli määrännyt saman rangaistuksen Östringille ainoastaan hänen Snellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus katsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa valitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut kovemmaksi.

Östringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut sakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin tulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat, jotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta edesvastauksesta, "koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli toimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut".

Tämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat vedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se vapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta, "koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen antaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä voitaisiin edesvastausta vaatia". — Tuomiokapituli määräsi Östringin virastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]

Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja talonpoika Kaarle Viitin Munsalan kappelissa omistamassa talossa, joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan, "varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia otteita sanotusta lausunnosta: "— — — ainakin se on varma, että tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset, joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin, suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia aatteita". — — — "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin, Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt, sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi Nordqvist.

Viit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin kirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten armovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera "matkalla etelästä" oli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit, päästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa asiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä ollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut saman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa kastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen tuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään Retziuksen saarnan "oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista ja sisällisistä tuntomerkeistä", jonka jälkeen oli veisattu muutamia virsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä saapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät seuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.

Ei ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä silminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että seuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa kaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen käräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa määrässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä kohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta ja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa. Maanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden syytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn kirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi seurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus siksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat kuuluvat:

"— — — Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin olisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi tuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja mitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi ulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä kunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa opettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta, jotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään tilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille, kuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna niihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on sangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset ja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi kristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä, maahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli rovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä toivon, että elätte kristillisesti — en ole teistä muuta kuullut'. Sokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta kuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena kristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella jumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan kasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan sanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia, joista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään julkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan sieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu, täytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on esiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen takia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti pilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa ristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin h:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan kanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti saarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan valtakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat ne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin kauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme semmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa ole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja miten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme kuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt hengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille oikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia tilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden tutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän syyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi on myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä suvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä h:ra rovastin käytöstä vastaan".

Vedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja hänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat syytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille antamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman syytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat nuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi seuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.

Kihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista tarpeelliseksi, "koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään asian lopulliseen ratkaisuun", jonka tähden se hylkäsi tämän syytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta edesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan pidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen tämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2 p:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä, jäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät asianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin valtuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille julistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava tutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän "tuomisen uhalla" oli velvollinen saapumaan.

Marraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo talvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa, ei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena. Oikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä tuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin, että Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin häntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta kirjoitustavasta.

Tuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen oikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta kuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta seurojen pitämisestä Viitin luona, koska "ei syyttäjäkään ollut voinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa kirkollista toimitusta toimittamaan". Ankarammin arvosteli tuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin. Se tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan osoittamastaan tottelemattomuudesta "sitä suuremmalla syyllä, koska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin seurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa syylliseksi". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi, huomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin. Myöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden päätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin lausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: "Hovioikeus katsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin, hän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään, kuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen tavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään arkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa pääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä tuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa, niin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet".

Myöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista kihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin, olivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski tätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin tuomitut eivät vedonneet.

Ei Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta vastaanottamaan "sopivat nuhteet", jotka hänelle annettiin elokuun 24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa "vakavan muistutuksen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän nyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]

X.

Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.

Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen; hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli Juhani Juhaninpoika Loukko. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies J. A. Kellander muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään, kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia, antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi. Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset (1896).]

Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille, joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.

Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840. Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä, niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa Ulrika Kristina Wegeliuksen (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä Eva Maria Stenbäckin sekä hänen sisarensa, pastorinleski Maria Ottelinin; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.

Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä, vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan. Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".

Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä, yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen jättää Stenbäck selvittämättä".

Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin, hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä harjoitetaan".

Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt "luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.

Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista. Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta, silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.

Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen laatikon.

Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla olleiden käytöstä vastaan.

Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa. Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.

Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.

Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus, jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä. Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen". Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta. Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa. Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä oikeus juttua käsitteli.

Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen. Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4 rupl. 90 kop.

Henrik Juvas, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta "luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.

Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl. 60 kop.

Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta, jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.

* * * * *

Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen. Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti, ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia kokouksia".