Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA III
1845-1852
Kirj.
M. ROSENDAL
Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1912.
Sanomalehtiosuuskunta Liiton I. L. kirjapainossa.
— minulla on sinua vastaan, että olet
hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.
Ilm. k. 2: 4.
SISÄLLYS:
I. Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
II. Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
III. Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.
IV. Herännäisyyden oppi.
V. Heränneitten sielunhoito.
VI. Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
loppupuolella.
VII. Savon herännäisyys 1845-50.
VIII. Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
IX. Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
X. Herännäisyyttä koskevia arvosteluja ja riitakirjoituksia
1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.
XI. Pohjanmaan herännäisyydessä v. 1852 tapahtuneen suuren
jaon enteitä.
XII. Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista
johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.
XIII. Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista.
Laguksen suhde heihin.
XIV. Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikuisia arvosteluja hänestä
ja herännäisyydestä.
XV. Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo
Ruotsalaisen kuoleman aikana.
XVI. Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-52.
XVII. Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista
vuosina 1850-52.
XVIII. Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen
herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
XIX. Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun
alkuvuosina.
XX. Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun
alkuvuosina.
XXI. Jälkikatsahdus.
Viiteselitykset.
I.
Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta, häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei kaikkialla.
Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä oli "Nya Morgonväkter, till de bildade" (Uusia Aamuvartioita, sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut "Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J. V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen osaa.
Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle". Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän, kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki. Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.
Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin, arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad" kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä "vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä — niin hän arvelee — oli järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten: "puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi ihmiseksi". — Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi, syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter"; Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]
Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII, 373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen "Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.] Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]
Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna (1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista. Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning" kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa, kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.] Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista. Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita. [Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen vuodesta 1845 toimittamansa "Allmän evangelisk tidning" (Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä vastaan.
Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi. Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta "Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan 'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad) kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän kautta on hän herraudenkin eli korkean esivallan armollisine asetuksineen ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata (2 Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 — 33.]
Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen, samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet, mutta ei raitis hengellinen elämä.
Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen. Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä vastaan on kirjan kärki tähdätty, sen "väärän opin kauhistus" on Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. — Joka vähänkään tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä", kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja "visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta omissa ja vieraissa seurakunnissa.
Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.
Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi, ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi. Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen "Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti, että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä "sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa". Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa", huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen, eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".] Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.
Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V. Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana. "Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella "Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan" (J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista huomiota".
Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli". Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää, että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta". Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.
Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona, josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu: "Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen, raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta". "Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten, että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima", nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta, vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä", väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa "kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän vanhurskautta".
"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä. Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin "Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J. V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J. F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta "Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta, kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman' toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] — Jonkunlainen kyllästyminen alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen. Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]
Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen" johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman" arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta Jumalan armoon. — Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä, että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä, vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä, ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s. 264.]
Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi, mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan "Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen, kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo, todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".
Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim. kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".
II.
Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita. Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa, joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan. Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.
Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille. Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta, niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin että hän eli niinkuin hän opetti.
Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa 1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]
Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat kaikki jo siitäkin, että paitsi K. Hämäläisen ja ennen (II, 439) mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa. Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen (Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi. Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän, jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.
Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta "kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.] Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin" palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin. Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen, että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä, etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta, yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 240-241.]
Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta. Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.
Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että "Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus, joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme, meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."
Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa. Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan". Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä, minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa, voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."
Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh: "Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki, jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta, jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen, niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella, näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh, "esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä, jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. — Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." — — Väitteensä todistaa Bergh esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä, näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi. Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa on täydellisesti voitettu. — Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille määräämän paikan."
Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä. Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä. Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus, tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."
Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle katsantotavalle.
Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan. Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.
Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta. Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle, tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas, kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää". Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä, vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa kirkollekin.
"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut. Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla, että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt. Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana, joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa: tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua! Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki, jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä (Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me salaisesti kammoksuen pelkäämme."
Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan viisauteensa?"
Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.
Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta", vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme. Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa, sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. — Miksi siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin 'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; — ja mekö arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle, joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää, minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja kunnialla."
Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä on nöyrä, rukoileva henki.
Berghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on herännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä Snellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan seuraavista "Saiman" sanoista: "Bergh puhui tutkimisen vapauden puolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen sanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen mielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui meistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa niin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä aikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone kukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt, että siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista murrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan entisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta sitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin, jotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa matkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan tyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna tapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon yleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus — kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja muille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan seuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta lähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja kun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin löytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa ihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa." [J. I. Bergh "Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i närvarande tid"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]
Berghin puhe ja se tunnustus, minkä se "Saimassa" osakseen sai, olivat suuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa arvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä muodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon suopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. "Saimassa" tapaa silloin tällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan herännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v. 1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta, jonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet: "Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen huonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi ajavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta kuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan, mutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista." [Snellmans Samlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta herännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta vastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä paljon vaa'assa.
* * * * *
Niinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan paljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja joululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään. Monesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla, samoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista seuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä Suonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat heränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen että hän oli "mahoton raataja". Sikäläisten heränneitten seuroissa puhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat näihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa. Voimallisena liikkui Herran henki "Berghien aikana" Suonenjoella. Tämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli todistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J. I. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen tutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti paperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin selvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon herännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. — Kiivaasti taisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan. Varsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert V. Suhonen y.m.]
V. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320) on mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa hoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka ahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu (I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät veljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai pappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä korkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä kuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne tilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä tervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille juhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan pappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä puoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua pitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten kiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan kadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi paisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään, muistaen tilinteon suurta päivää.
Kauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik Bergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi papiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin ystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus tammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä Pohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin uuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten välille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin vieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V. Ingman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A. Colliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti Malmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan siitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen niin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli saarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen runolliselle ihailijalleen: "Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja että minulla on puukko". [Kert. V. Suhonen.]
Paitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin matkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden joukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana ja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten talonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin tapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet: Aatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen Kehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari Kinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F. Granit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei ainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana ja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja elämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen esiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja kiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea muuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin vaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina saavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset heränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin y.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan kannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä, siten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon tuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden ikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan. Jotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa hänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa ääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]
Juhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman veljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia tilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin Pohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän sensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin Malmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän välinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.
Merkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon siirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät saaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän hengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi hän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään selkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään tyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin koska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin vasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja Renqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on oikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen riidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet sitä "Josefin vahinkoa", joka näissä riidoissa tuli näkyviin, tahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin näyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei hedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon herännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako on tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.
III.
Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.
Niinkuin ennen olemme nähneet, oli Suupohja jo 1840-luvun alkuvuosina kehittynyt herännäisyyden huomattavimmaksi seuduksi. Muutamia vuosia myöhemmin heränneet eri osissa maata tuskin mihinkään tärkeämpään, herännäisyysliikettä vähänkään yleisemmin koskevaan toimenpiteeseen ryhtyivät kysymättä neuvoa ja hankkimatta lupaa Suupohjan johtomiehiltä. Varsinkin Malmbergin sanalla oli ratkaiseva merkitys. Hedbergiläinen riita ei täällä saanut aikaan mitään hajaannusta; päinvastoin näkyy se yhä likemmin toisiinsa yhdistäneen Suupohjan heränneiden opettajat ja heidän johtamansa sankat joukot. Opissa ja elämäntavoissa vallitsi mitä suurin yhdenmukaisuus, josta poikkeusta ei sallittu eikä missään yritettykään aikaansaada. Näinä aikoina juurtui myöskin ja kehittyi täkäläisissä heränneissä tuo ihmeteltävä järjestys, joka vielä tänään painaa leimansa heidän elämäänsä ja yhdessä-oloonsa, heti huomauttaen matkustajalle, joka näille seuduille saapuu, että hän liikkuu historiallisella maaperällä. Perustuksen laski Malmberg ja se sukupolvi, joka hänen mahtavan saarnansa ja väsymättömän työnsä taivuttamana ja kasvattamana heräsi synnistä Herran viinimäen työtä tekemään. Raskasta oli monesti tämä perustamistyö; suuria ponnistuksia se kysyi, mutta ravintoa saatiin ylhäältä, niin että voimat kestivät. Samaa katsantotapaa edustivat Suupohjan ruotsinkielistenkin seutujen heränneet. Yhteys näiden ja suomenkielisissä seuduissa vaikuttavien heränneiden pappien välillä oli likeinen. Varsinkin Malmberg kävi usein heitä tervehtimässä. Hän valvoi myöskin tarkkaan sitä, ettei herännäisyydelle vieraita neuvoja pääsisi tunkeutumaan heidänkään keskuuteensa. Kun esim. Hedberg toimitti kirjasensa "Röster från Zion" (Ääniä Siionista) muutamille Vaasan kirjakauppiaille myytäviksi, neuvoi Malmberg näitä lähettämään kirjat takaisin, kehoittaen heitä ilmoittamaan tekijälle, "etteivät semmoiset tortut kelpaa pohjalaisille, jotka tarvitsevat puhdasta ravintoa ja ovat tottuneet syömään leipäänsä otsansa hiessä." [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille 15/9 44.]
Uusia työvoimia saapui näihin aikoihin yhä enemmän Suupohjan herännäisyyden palvelukseen, toiset niistä edustaen tietopuolista oppiakin. Huomatuin viimemainittuun ryhmään kuuluvista oli ennen (II, s. 511 j.s.) mainittu A. V. Ingman. Ahkerasti opintoja harjoitettuaan ja maisterin arvon saatuaan, vihittiin hänet papiksi 19/12 1844 ja määrättiin kappalaisen sijaiseksi Alahärmään. Ingmanin hyvät tiedot ja hänen suuri taipumuksensa tieteelliseen työhön olivat hyvänä apuna herännäisyydelle, jonka palvelukseen hän jo aikaisemmin, niinkuin olemme nähneet, oli elämänsä vihkinyt. Hänen työtään tukemassa olivat harvinaisen lämmin ja hellä sydän sekä palava isänmaanrakkaus. Mitä häneltä käytännölliseen kykyyn nähden puuttui, sen korvasivat ystävien neuvot ja heidän alttiisti tarjoamansa apu. Jo Ingmanin Alahärmään tullessa oli sikäläisten heränneitten luku suuri. Lähinnä seuraavina vuosina se kasvamistaan kasvoi. Paitsi Malmbergiä, jonka kaikki tunnustivat liikkeen johtajaksi, liittyi Ingman rakkaudella F. O. Durchmaniin, joka, niinkuin hän itsekin, oli lämmin suomenkielen ystävä. Heti Ingmanin muutettua Alahärmään, rupesivat nämä miehet tuumimaan Lutherin postillan suomentamista ja ryhtyivätkin jo siihen aikaan yhdessä tähän työhön. [Kert. A. O. Törnudd.] Tähän aikaan siirtyi toinenkin tieteellisiin opintoihin mieltynyt herännäisyysliikkeeseen kuuluva nuori pappi, K. K. von Essen, Suupohjan työmaille. Hänet näet määrättiin kappalaisenapulaiseksi Ylihärmään v. 1846. Päästyään vapaaksi hedbergiläisyyden vaikutuksesta, palveli tämä teräväpäinen mies monta vuotta uskollisesti herännäisyysliikettä. Sitä iloisemmalla mielellä oli hän ryhtynyt uutta papinvirkaansa hoitamaan, kuin hän jo pari vuotta sitä ennen hartaasti oli toivonut päästä niistä taloudellisista huolista, joita hänelle tuottivat Espoossa omistamansa, ennen (II, s. 409) mainitun Nygårdin tilan hoitaminen. Siitä oli hän esim. v. 1845 kirjoittanut isälleen: "Erinomaisen hyvä olisi, jos voisin vapautua sotkuisista raha-asioistani, maksaa kaikki velkani, päästä vapaaksi Nygårdista ja saada olla pappina eikä liikemiehenä. Sillä nämä toimet minut tappavat. Jos voisin saada hoidettavakseni pienen seurakunnan Pohjanmaalla, olisin onnellista onnellisempi". [K. K. von. Essenin kirje isälleen 30/4 45.] Sitäpaitsi oli v. Essenillä ollut täysi syy epäillä, pääsisikö hän milloinkaan pappina toimimaan rakkailla kotiseuduillaan, missä herännäisyys oli päässyt niin suureen valtaan, koska v.t. kenraalikuvernööri Thessleff hänen ystävälleen Lauri Stenbäckille vielä v. 1844 oli lausunut, että hallitus aikoi voimallisesti ahdistaa herännäisyyttä sekä, "ettei maisteri v. Essenillä ollut mitään loistavaa tulevaisuutta odotettavana". [K. K. von. Essenin kirje isälleen 17/12 44.]
A. V. Ingman oli naimisissa v. Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa. Vaikka tämä kuoli jo v. 1846, [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] lukeutui miehensä edelleen samaan sukulaispiiriin, johon N. K. Malmberg, F. O. Durchman y.m. kuuluivat. Sukulaisuussuhteita pidettiin siihen aikaan paljon suuremmassa arvossa, kuin nykyään, ja tämäkin seikka oli omiaan lujittamaan Suupohjan heränneitten pappisperheitten liittoa ja sitä yhdenmukaisuutta elämäntavoissa ja katsantotavassa, josta vasta olemme huomauttaneet. Jos heränneet säätyläisetkin jo kauan vapaasti olivat käyneet toistensa perhejuhlissa silloinkin, kun eivät isäntäväkeä tunteneet, lisääntyi sukulaisuussuhteiden kautta lisääntymistään suurten perhejuhlien ja niidenkin kautta suurten seurojen luku, sillä Jumalan sanan viljelemiselle olivat nämä juhlat pyhitetyt. Verraton vieraanvaraisuus, joka ei suurintakaan vierastulvaa säikähtänyt, on nähtävä silloisten heränneitten, sekä säätyläisten että talonpoikien, kanssakäymisessä. Varsinkin oli Malmbergin koti siitä tunnettu. Läheltä ja kaukaa riensi hänen luoksensa ihmisiä sielunsa asioissa neuvoa saamaan. Vaikkakaan ei ollut kysymyksessä mikään erityinen juhla, saattoi talon kartano olla täynnä vieraitten hevosia. Kaukamatkaisille annettiin aina ruokaa ja yösijaa. Toiset heistä viipyivät monta päivää. Säätyläisvieraille otettiin toinen keittoruoka väen padasta, toinen oli niinikään jokapäiväistä, mutta sekin ravitsevaa ja hyvää laatua. Kun kerran eräs Malmbergin vieras, hieno nainen Helsingistä, hieman arastellen maisteli annostaan, lausui isäntä: "niele vain, ei se myrkkyä ole".
Noin v. 1846 osti Malmberg Kauppilan (katso II, 158) läheisyydessä olevan Marielundin tilan. Erinomaisella tarmolla ja taidolla viljeli hän näitä maitaan, ollen tässäkin suhteessa tienraivaajana Suupohjan kansalle. Palkollistensa töissä nähtiin hänet usein mukana johtamassa ja neuvomassa ja monesti käänsi hän silloin puheensa hengellisiin asioihin. Aikuisin talvisaamuina, ennenkuin kukaan talossa vielä oli ehtinyt nousta, kuului isännän veisuu tallin yliseltä, minne hän oli mennyt heittämään heiniä hevosilleen. [Kert. Sofia Helander, Charlotte Achrén, N. G. Arppe, y.m.] Kuvaamaan elämää Malmbergin kodissa lainaamme tähän seuraavan hänen renkinsä J. K. Kuljun kirjeen: "Tulkaa tänne renkitupaan illalla katsomaan. Siellä on 12 renkiä. Nuo, jotka kenkiä tekee ja kirvesvartta vuolee, ne ulkomuistista veisaileepi jotakin hengellistä virttä, etkä milloinkaan kuule rivoa sanaa tahi turhia jaarituksia heiltä. Mennäänpä talon toiseen päähän. Siellä on 8 piikaa ja muita vieraita vaimoja. Sielläkään et kuule itkua etkä kielen surinaa, siellä kuulet ihanaa veisuuta. Isännän käskystä sai jokainen, joka tahtoi, klo 8:sta ottaa kirjan käteensä. Sen aikuisia kirjoja oli kaikenlaisia väen tuvassa saatavina, talon omia. Niin oli palkkaväen asia talossa viikon aikana. Siellä kilvan tehtiin tehtävät. Nämä kaikki isännän vaikutuksesta. — Sunnuntaina palkkaväki innolla riensi kirkkoon, kun isäntä oli saarnaava omassa kirkossa. Täytyi kumminkin käydä lupaa pyytämässä, sillä silloin näet tuli satoja hevosia kartanoon, ja hän määräsi kenenkä rengeistä piti jäädä ihmisten hevosia ruokkimaan ja juottamaan. Entäs piikaparat, jotka eivät milloinkaan päässeet omaan kirkkoon, kun Malmbergilla oli tapana antaa murkinaa sunnuntaisin kaukaisille. Siinä meni piioilta aika ruoan valmistamiseen. Mutta sittenpä piiat vietiin hevosilla kappelikirkoille". [Elis Bergroth, Suomen kirkko II, s. 733.]
Olemme huomauttaneet heränneitten suurista perhejuhlista. Moni tämmöinen tilaisuus, niinkuin esim. "Venellin häät" Espoossa (II, s. 410-420), on saanut historiallisen merkityksen. Malmbergin kodissa vietettiin monta semmoista juhlaa. Yksi näistä oli kahden vasta vihityn papin, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin häät heinäkuun 9 p:nä 1846. Edellinen näistä, myöhemmin tunnettu koulu- ja liikemiehenä, oli syntynyt 1825 ja tuli ylioppilaaksi 1843. Yliopiston nuorisossa siihen aikaan liikkuva herätys oli vetänyt hänetkin puoleensa ja hän antautui jumaluusopilliselle uralle. Saatuaan siihen luvan, vaikkei hän vielä ollut määräikää saavuttanut, vihittiin hänet papiksi kesäkuun 16 p:nä 1846 ja määrättiin isänsä, Kruununkylän kirkkoherran A. K. Kihlmanin apulaiseksi. Kihlman oli teräväpäinen, miettivä ja tarmokas mies ja siihen aikaan sydämestään herännäisyyteen mieltynyt. Samana päivänä, kuin hän, vihittiin papiksi myöskin vasta mainittu Reinhold Helander, A. Helanderin nuorin poika, joka oli syntynyt 1824. Viimemainitun morsian, Sofia Forsman, oli paljon oleskellut Malmbergin kodissa, ajoittain asunutkin siellä, jonka vuoksi pidettiin hyvinkin luonnollisena, että hänen häänsä vietettiin siellä. Olihan sitäpaitsi hänen sulhasensa Malmbergin läheisen ystävän O. H. Helanderin veli ja itsekin tuttu talossa. Kihlman taas oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Angelika Fabritiuksen kanssa, jonka sisaren kanssa Malmbergin lanko F. H. Bergroth oli naimisissa. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Koska v. Essen vasta oli muuttanut Ylihärmään eikä vielä ollut ehtinyt saada kuntoon sikäläistä asuntoaan, päätettiin että Kihlmaninkin häät vietettäisiin Malmbergin kodissa. [Kert. Sofia Helander.]
Jo aikoja ennen oli Malmberg kutsunut vieraita näihin kaksinkertaisiin häihin. Niitä tulikin ja tuli paljon. Etelästä saapuivat F. H. Bergroth ja hänen veljensä K. Edvard vaimoineen, joihin matkalla liittyi Alavuuden vasta nimitetty kirkkoherra, Lauri Stenbäckin veli K. F. Stenbäck, joka oli naimisissa K. K. von Essenin sisaren kanssa, sekä A. N. Holmström, Jos. Grönberg y.m. Savosta tulivat J. I. Bergh, Paavo Ruotsalainen ja J. L. Niskanen, Nivalasta Wilh. Niskanen, Pyhäjärveltä Schwartzberg, pohjoisesta A. Helander. J. M. Stenbäck y.m. Miltei kaikki lähiseudun heränneet papit vaimoineen ja suuri joukko muita heränneitä, säätyläisiä ja talonpoikia, täyttivät huoneet ahdinkoon asti. Useat vieraista tulivat jo hääpäivän edellisenä iltana. Silloin saapui Paavokin. Hän astui rohkeasti saliin, jonka lattiaa paraikaa pestiin. Samassa huoneessa soitti joku pianolla virttä. Paavo, joka oli hyvin soitannollinen, alkoi veisata samaa virttä, johon syrjähuoneista tulevat vieraat voimakkaasti yhtyivät. Virren vaiettua laskeutui Paavo polvilleen, rukoillen ääneen palavan rukouksen. Tuskin oli yksikään silmä kuiva, kun ukko nousi ylös ja alkoi tervehtiä isäntäväkeä ja vieraita. Vasta tämän jälkeen saivat lattianpesijät jatkaa keskeytettyä työtään.
Malmberg vihki nuoret parikunnat. Kolme päivää viipyivät kaukaiset vieraat sekä suuri osa muitakin häätalossa. Aika kului nopeasti hartauspuheita kuullessa, veisatessa ja keskusteluissa. Paavo, joka viihtyi erinomaisen hyvin, oli koko ajan virkeällä mielellä, piti monta seurapuhetta, toisen toistaan elävämmän. Tuon tuostakin nähtiin jonkun yksityisesti häntä puhuttelevan. Ja hän oli väsymätön neuvomaan, nuhtelemaan, kehoittamaan. Ehkä aavisti hän, että tämä oli hänen viimeinen käyntinsä Suupohjassa. — Joskus kuului vinttihuoneesta ja vinniltä, missä useimmat papit asuivat, väittelyä, joka pari kertaa yltyi kiivaaksikin. Se koski Lutherin postillan suomennosta, jota F. O. Durchman ja A. V. Ingman paraikaa valmistivat. Luettuaan muille muutamia paikkoja käännöksestään, saivat he kuulla ankaria muistutuksia "uusien sanojen käyttämisestä, joita ei kansa ymmärtäisi". Ingman, joka oli masentuneella mielellä vaimonsa pari viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman johdosta, ei ottanut paljon osaa väittelyyn, mutta sitä tulisemmin puolusti Durchman "puhtaan suomenkielen käyttämistä saarnoissa ja uskonnollisessa kirjallisuudessa". Sopua ei tämä väittely kuitenkaan rikkonut, vaikka useimmat olivat tyytymättömät "Durchmanin uutuuksiin". Ainoa seikka, joka tässä tilaisuudessa loukkasi moniaita vieraita, oli tuo näiden mielestä "ylimielinen varmuus" ja "komentava mahtavuus", millä Malmberg, Durchman ja muutamat muutkin Suupohjan heränneitten johtavat henkilöt painoivat alas jokaisen sanan, joka ei ehdottomasti mukautunut kaikin puolin kannattamaan vallitsevaa katsantotapaa. Niinpä arveltiin, että Kimon tehtaan omistaja Otto von Essen, joka, samoinkuin O. H. Helander, oli taipuvainen vähän toisenkaltaiseen käsitykseen, joutui liika ankaran kohtelun alaiseksi. Mutta minkäänlaista hajaannusta ei silti tapahtunut. Päinvastoin puhuvat kumpikin lähinnä seuraavina vuosina kirjoittamissaan kirjeissä Malmbergista mitä suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä.
Marielundista lähtivät useimmat vieraat Alahärmään saattamaan Ingmanin puolisoa haudan lepoon. Siellä jatkettiin yhdessäoloa Jumalan sanan viljelemisellä ja veisuulla. Suru-, niinkuin ilojuhlissa noudattivat heränneet tätä tapaa. Ilman hartauseuroja ei jaksettu surua kantaa, ilman niitä ei ollut ilo iloa. Alahärmästä palasivat eteläänpäin matkustavat vieraat parin päivän jälkeen Lapualle. Marielundissa nytkin kokoonnuttiin. Siellä pidettiin vielä seuraavana päivänä lähtöseurat, jonka jälkeen vieraat lähtivät. Kaikkiaan olivat he viipyneet seurapaikoissa 8 päivää, matkoja lukuunottamatta. Ilman palavaa rakkautta eivät isäntäväki eivätkä vieraat olisi tällaista vierailua kestäneet. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; kert. Karolina Bergroth, Jos. Grönberg, Adolfina Kemell o. s. Ottelin, Sofia Helander, y.m.; Reinhold Helanderin aikoinaan omistama kirjekokoelma (nyt Kirkkohistoriallisen seuran oma).]
Lyhytkin silmäys Etelä-Pohjanmaan seurakuntien paimenmuistoihin 1840-luvun keskivaiheilla vakuuttaa meitä siitä, että heränneitten pappien luku näillä seuduin oli hyvin suuri. Heidän kauttansa leviämistänsä levisi liike. Luettelemme tässä huomattavimmat heistä: J. H. Roos, synt. 1818, v.t. kappalainen Kristiinankaupungissa (1843-45) ja Uuskaarlepyyssä (1845-53), K. F. Stenbäck Alavuudella, A. N. Holmström Kuortaneella, O. V. Forsman saarnaajana Pirttikylässä, mistä v. 1847 pääsi kappalaiseksi Peräseinäjoelle, Vilhelm Ingman, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1842, armovuodensaarnaajana Kauhavalla, J. V. Nybergh kirkkoherranapulaisena Ilmajoella, Jaakko Vegelius ja hänen apulaisensa Jaakko Esaias Vegelius, synt. 1817 ja vihitty papiksi 1840 Maalahdella, O. H. Helander, Munsalassa, E. J. Snellman kirkkoherrana Laihialla, Fredrik Östring vuodesta 1845 pitäjänapulaisena Maalahdella, F. O. Durchman Isokyrössä, N. K. Malmberg Lapualla, J. R. Hedberg (katso II, s. 423) virka- ja armovuodensaarnaajana Vöyrissä, K. V. Lybeck (katso II, s. 463) kirkkoherranapulaisena Mustasaarella (1844-1848), Jaakko Simelius, synt. 1821, vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena Raippaluodossa, K. K. von Essen Ylihärmässä, A. V. Ingman Alahärmässä, P. V. Sandelin Maksamaalla, E. Svahn Purmossa, Juhana Julius Häggman, synt. 1823 ja vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena Terijärvellä vuodesta 1847, Heikki Moliis kappalaisena Pietarsaaressa, B. H. R. Aspelin (II, s. 445) Vetelissä, Alfred Kihlman Kruununkylän kirkkoherran ja kappalaisen apulaisena 1846-50, Otto Isak Appelberg, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1843, välisaarnaajana Kokkolassa vuodesta 1846, Frans Petter Kemell, (josta vasta enemmän), ylimääräisenä pappina Lappajärvellä, Kaarle Adolf Lilius kappalaisena Kortesjärvellä, K. Johansson kappalaisena Vimpelissä ja Aleksanteri Jaakko Gummerus, joka, oltuaan ylimääräisenä pappina Kokkolassa 1831-1846, viimemainittuna vuonna pääsi Kannuksen kappalaiseksi. Vielä on mainittava etenkin yksi mies, joka loistavalla tavalla täydentää niitä suuria lahjoja, joista Suupohjan herännäisyys on niin rikas. Tarkoitamme Lauri Stenbäckiä, sillä hänenkin tapaamme tähän aikaan näillä tienoin. Hänet oli näet nimitetty hoitamaan Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirkaa elokuussa 1846, ja muutamia viikkoja myöhemmin sai hän vakituisena tämän viran. [Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 319.]
Suupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa leviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten suuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat koko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla matkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden kirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja lähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja kuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä herännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet pakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa. Ihmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta huolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat olivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät neuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on seuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J. Estlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon pappeja: "Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s. heränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät matkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän luonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä, vaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa". Sanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä tilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: "Mutta missä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan." [Kert. J. V. Nybergh y.m.]
Ainoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin ja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman, toinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä vainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter Kemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä isänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin ylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt. Seurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta hänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi sielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa herännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin saarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell naimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin tytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä heränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka oli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori "eksytetty" nainen "saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan". Mutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan, solmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen taisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin kirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä pappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota seurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli katsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä. Lähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi ihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että herännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi hänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani hän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän nimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän vaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä tiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu. Nimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien nimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen veisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta. Murtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen ei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta ilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille kirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan oli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert Kemellille varoituskirjeen, jossa hän "koetti selvittää viimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä eivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja selkkauksia". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin ennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden syytöskirjan, missä hän ilmoitti, "ettei Kemell ollut lakannut eikä luvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä". Höckert ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn suullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä tuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana vastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, "ettei hän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut osaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten ristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana kokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi muuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä." Edmanin muistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan esimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen kysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta rovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin ystävällisesti, "jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin mielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin koska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän kaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana oli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä." Edmanin selitettyä "luvattomien ja luvallisten hartausseurojen eroituksen", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että "hänen, niin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa tulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet sitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja synnillisiin huvituksiin", vedoten tässä yhteydessä muutamiin esivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä kontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa, mutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman, "joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa Turkuun", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa. — Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti Höckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja heinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan varoituksen tuomiokapitulin edessä, "koska hänen pitämiään uskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina hartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina, jotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726 14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina konventikkelien nimisinä kieltävät." Tietysti vapautettiin Fellman suorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut päätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen. Hänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä auliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan. Fellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä asiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina Kemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä, jonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]
Kokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet herännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t pitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta vuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin tultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti Appelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta pappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä tuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 "körttien suosijaksi", "vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista", "kierosta, yksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä", sekä siitä, ettei hän valmistanut saarnojaan, "joista sentähden puuttui järjestystä ja joissa samoja asioita toistettiin". Niin äkänen oli Appelgren, että hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin Appelbergin "kurjasta lausuntotavasta". Kirjoituksesta ei tietysti puuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä', 'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen pitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei tehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.
Siinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä muun ohessa: "Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois siirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'. Tämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun viimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja yleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa huolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja omassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä synneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän vaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin turhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet yksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii. Noudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden takia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin syystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin nykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan, löytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet käyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua, jotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet, ovat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin ylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua. Milloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan vaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut olla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua sanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä maailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista vaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan on tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville ihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa kaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun puoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'. Syrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti Appelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien lämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. — — Rovasti Appelgren sanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä tarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla saarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti dogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi. Minua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle ja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti dogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren kunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä syytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin tuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan seurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa, etten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti dogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa. Tätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen julistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä häpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on omistanut". — Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt moittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin: "Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu sekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en kuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut oppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä käsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä vastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten sanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan toivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa enemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla sanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa yksinkertaisuudessa. — — Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan 'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni sentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'. Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on täytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet tuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli olen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on ollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden herättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää, filosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo tarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan semmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt sanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta, 'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään kuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja saman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en voi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä kristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman matkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä Jumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä autuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan tykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m., niin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin puolin oikein olen tässä kohden menetellyt". Kummastellen, että juuri rovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista lauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia moitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä Appelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.
Jollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin epäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan vastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä todistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. "Hyökkäyksistä muita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En tiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen minkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus ritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin ihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi rovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti Appelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua Ignatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty ainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat seurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten törkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos joku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten sielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä varten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen väite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti Appelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni päätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius Loyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät käyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia salaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen tarkoituksensa".
Appelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän toimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v. 1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat oikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]
Joskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat ehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N. Rahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle Vilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä, ettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan kirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu sanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on tavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän oikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin kuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen julistuksen; "Me Nikolai ensimmäinen — — — teemme tiettäväksi, että armossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti ilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä laatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa ilman poikkeuksetta". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: "En tarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan, paitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä pukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan kasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka tietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa kokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen kokoukseen", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti vastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan kirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu "toistaiseksi jättävänsä asian". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]
Syksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli tunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja surua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin: "—— — Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri nyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme kummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja ylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen muuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen vaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa". Eräs Malmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti Vaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut mitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa on, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä vietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli saanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen omaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa hänen viimeisenä matkanaan. "Voit helposti kuvitella", jatkaa kirjeen kirjoittaja, "millä mielellä olemme olleet". Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoittaa sama ystävä: "Malmbergin paraneminen edistyi nopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen ratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella, niin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on kestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta Malmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että täältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä, (Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin oli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von Essen". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46, (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]
Malmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan täydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati lääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi, vakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi, mutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa, niinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen uudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista ajattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli isänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan vielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta salaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen toimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja rukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli hän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti ruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti vieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: "nythän sen jo näkeekin, että hän on väärässä", mutta pyhä pyhältä yhä voimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni pilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.
Suuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan seurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut Ylihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13 ja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan. Malmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella kertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä nousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava hänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849 tapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa Malmberg J. I. Berghille: "Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina enemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat myöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa näillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon maailma siitä mitä tahansa". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä suurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä "Nordisk Kyrkotidningin" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka terveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren työtaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän työntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Näinä aikoina olen jälleen potenut kolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. — — Saa nähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa minun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei enää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen." [A. V. Ingmanin pitkä kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin Malmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat kansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja virkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten juhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä vieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja mielipaha yleinen — juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä asioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat, vaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin muut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen tieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi. Kilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken määräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa asioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja yhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta iltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä, sokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että avioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat toteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi — sekin joskus tapahtui — jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän perhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia lapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: "jollette ole kilttejä, niin minä sanon Malmbergille". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet todistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin suuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina Nybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]
Ei voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta tavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat, miten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle semmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu — häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta. Kaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan ihmisten kertomukset — niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä kiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta voi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä itselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada — rakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja rikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja elämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja neuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset tappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän oli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen vaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut. Kuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan, oli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi kuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä hoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko, syntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että sielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki, väijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet kuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin vastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä itseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri voittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on suurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät löydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä, joka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla näkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset aina voittajana luotaan luonut — hän joka "itki kaupunkia", kun sen kansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.
Jota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän puoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät vainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin purevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus, vieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se suuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä — kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän puoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä rupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän puheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta, vihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka liikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla näkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan herännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet osoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika. Silloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita vähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten virkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa luona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä pitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet, saapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki tuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on itsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa, arvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa, siihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard Svahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: "Nyt on semmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina matkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät; mutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä vain", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina erään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: "Älä sano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen tavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa nähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun pitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi kaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?" [Kert. Gustava Laurell.]
Heränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme toiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa tarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset vieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja kirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten tuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat hänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa tarkempaa selvitystä.
Eräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo Ruotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän kera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä tapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli hyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä nyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui rohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: "Tekopyhyydelläkö te aiotte sydäntänne vahvistaa?" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen renki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin virkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden joukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa Helsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen Österbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen. Miltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan tänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on kyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava oman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi Paavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko lausui: "Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka…?" [Kertoneet tilaisuudessa saapuvilla olleet.] — Monta tilaisuutta voisi mainita, joissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli kysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on varma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli leväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei kukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi seurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä tiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan, katkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina Bergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta tämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin paljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja määräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa. Niinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset tunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies, josta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli, otti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei "farisealaisuus" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä menettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon esiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai pitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa. Hänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan asettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin herännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä oli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan heränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin Pohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli väkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi. Kun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi, arvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia, lausui Malmberg: "Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule." [Kert. A. O. Törnudd.]
Hedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara arvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot kehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus eksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä tiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä vähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja muista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta, kun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen muun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen ulkopuolella oleviin nähden. Tuo "Herran pelvon hengen" kurissa pitämä nöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin on nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä monesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim. seuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan kirjeeseen tekemä lisäys: "Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on kastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen neiti enemmän tai vähemmän, se on sama!" [Jonas Lagus, "Satans raseri i den kristna verlden"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille —44.] Ja samassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla tai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista määräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi neuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja nämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa ja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti epäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa, huonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa oltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten tarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs papintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen menemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana. Hänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä lainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois hartaustilaisuudesta. — Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus. "Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat, joiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä, huomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat. Kaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden käyttäminen oli moitittavaa — joko kerrassaan ilman käsineitä tahi n.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa, leikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva G., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski rouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli murheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä seuroissa." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]
Suomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta, vikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen kehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta näkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä tässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai aikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen sitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät ihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet niin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen aikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.
* * * * *
Niinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin Pohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon jumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan talven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen itselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä päästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa saada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut. Kesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa neuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo päätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle, kun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck haki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin oikeus tapahtunut.
Stenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava. Hänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti voimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta. Joku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa hänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon harvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana. Seuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä kouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon, että hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun rehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa herännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli vapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän kantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä jumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään kaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan uskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck olleen tyytyväinen opettajatoimeensa. "Pojat näkyvät kuuntelevan minua tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, lisäten: "En saata enää valittaa työalan puutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen tehtävän, minkä hän on minulle antanut". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]
Yhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä 1846 hän kirjoittaa: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin konsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä kyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen ahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä tehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä ei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain — voimattomia sanoja, niin taholla kuin toisella". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos, niinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän valitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi esiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa tulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama kuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen elävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän vetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella innostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen ja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli taistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan muutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja seurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen pedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin hänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen luonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin soveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin kuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut niin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä miellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa, joka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä maaliskuussa 1847 "Theologiska Traktater" I nimisessä julkaisussaan lausunut: "Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja ylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa sytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä kokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita, joiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä Kristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja suolana". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut tilaisuudessa lähestymään noita "yksinkertaisia", jollei hän tuntenut vetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg, F. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin saapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki Jumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden herättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella. Puolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan heränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä puhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena puhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja pääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui seuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä. Varsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen tuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui tuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden johtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja innostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä ikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä ympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen runollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän, tuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan heidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja sentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 — 389 ja L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 75 — 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin luonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo siellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia vuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.
Stenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin uskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa määrässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja mieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa uskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli alkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä kirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin kun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III s. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi sitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän "Evangeliskt Veckobladin" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa toivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään. Varsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert. (1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10 47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän välttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa "Theologisk Tidskrift för lutheraner" (Jumaluusopillinen aikakauslehti lutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä joulukuuta 1846 tiesi "Vasa Tidning" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä silloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi suostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt, näkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti. Mutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan aikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh, jonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut ryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota lupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo Ruotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän ystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck Berghille: "Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon mietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden suhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo ilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän asian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani hankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun päälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin koetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on hänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von Essen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua estääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on mahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin sen mukaiseksi". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään. Siitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: "Epäilemättä Hedberg toivoo sydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta hänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja jännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi nousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. — Hänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti vastustaa". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 23/10 47 ja 20/12 47]
Stenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan vuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä ajoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos Stenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän hankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt sitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto Hjeltille Helsingissä, että "pyhät isät" olivat kieltäneet painoluvan miltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta. "Kun en pienellä ylijäämällä", jatkaa hän, "selvästikään voi mitään tehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain tuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta kuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." [Aspelin, Lars Stenbäck s. 240.]
Paitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää uutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin palajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen vaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian aikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre kaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan runoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina miltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä myöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina vuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi runoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli säteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta jota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen oikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä viihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin näki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa uuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois kanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka vertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin jyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei ainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on kirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän esiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää uskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen. Paremmin kuin kukaan on hän itse runossaan "Epiloogi ystävilleni" tulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa vaikenemaan. Runo kuuluu:
"Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait' loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään."
"Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait' ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut."
"Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan."
"Mut' yhden paljon suuremman,
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan."
"Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut' totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan."
"Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen."
"Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut' sanoja ei löydä vaan."
"Ei runo puhdas siihen, maan
Ei käy se muotoon, määrähän!
Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän.
Mutt' Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän."
* * * * *
Herännäisyyden huomattavin seutu Keski-Pohjanmaalla oli yhä edelleen Kalajoen-varsi. Tuntuva muutos tapahtui sikäläisten heränneitten oloissa, kun Jonas Lagus v. 1845 muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle, jonka viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hänet kaksi vuotta aikasemmin oli määrätty. Kyyneleet silmissä jätti hän hyvästi rakkaille sanankuulijoilleen, joiden keskuudessa hän lähes kaksi vuosikymmentä oli työtä tehnyt, ja ääneen itki heistä monikin, nähdessään tuon rakkaan opettajan poistuvan tiellä. Valtavaa kieltään puhuivat hänelle ja heille varsinkin nyt eronhetkenä monet kalliit, yhteiset muistot ensimmäisen herätysten kihlausajoilta, epätietoiselta ja kolkolta tuntui tulevaisuus. Varmaankin aavisti moni, että käänne oli tapahtumassa Kalajoenkin herännäisyyden vaiheissa ja että oli tulossa seulomisen aika, eripuraisuuden ja sisällisten riitojen kova aika.
Jo siihen aikaan, jolloin Wilhelm Niskanen vielä asui Ylivieskassa Laguksen omistaman Toivola-nimisen talon vuokraajana, tuli näkyviin, etteivät heidän välinsä aina olleet täysin hyvät. Lähinnä syynä siihen lienee ollut se, että Lagus, joka Ylivieskan heränneissä luuli huomaavansa hengellisen valppauden puutetta, alkoi kiristellä Niskasta siitä, ettei tämä kotiväelleen teroittanut jokapäiväisen uudistuksen tarpeellisuutta. Hedbergiläisen riidan aikoina oli eksytty väittelemään opista, ja kehittyneimmät talonpojistakin olivat alkaneet ottaa osaa noihin väittelyihin. Sitäpaitsi oli myöskin Lyytikäisen hurmahenkisyys, joka, niinkuin olemme nähneet (II, s. 441), pääsi vaikuttamaan Kalajoen-varrelle asti, kiihottanut mieliä tuohon suuntaan. Wilhelm Niskanen oli syvällinen luonne ja varsinkin uskonnolliseen mietiskelemiseen hyvin taipuvainen. Muutettuaan Nivalaan, alkoi hän ahkerasti esiintyä puhujana heränneitten seuroissa, ja hänen lukuisat sanankuulijansa kysyivät häneltä usein neuvoa. Yksi valitti yhtä, toinen toista. Epäluulon henki alkoi liikkua Kalajoen-varren heränneissä, eksyttäen heitä vaanimaan väärää oppia piirissä jos toisessakin. Toiset heistä vaativat sisällisen uskonelämän tunnustamista rohkein sanoin niiltä, joissa tätä elämää ei löytynyt tai joissa sen ilmoittaminen raskaan synninsurun tähden ei ollut mahdollinen; toiset taasen leimasivat "kiiltopyhyydeksi" rehellisimmätkin puheet "Kristuksen sisällisestä tuntemisesta" ja vakavimmatkin kehoitukset vaeltamaan pyhityksen tiellä. Rakkaus oli monessa kylmennyt; eripuraisuuden henki teki tuhoavaa työtään näiden seutujen heränneissä, jotka ennen olivat olleet "yksi sydän ja yksi sielu". Ruumiillisesti sairaana ja elämän kovista taisteluista väsyneenä sulkeutui Lagus yhä enemmän itseensä syrjäisessä seurakunnassaan, likeisemmin seurustellen vain muutamien valittujen ystävien kanssa, mutta saaden tuon tuostakin kuulla mitä kummallisimpia kertomuksia hänen entisillä työmaillaan syntyneistä eksytyksistä. Valitettavasti hän ei ryhtynyt perin pohjin tutkimaan, mitä näissä kertomuksissa oli liioiteltua tai aivan väärää, ja vielä vähemmin hän riensi tarmokkaasti oikaisemaan, mitä oikaistavaa oli. Laguksen omille seurakuntalaisilleen ja Pyhäjärvelle saapuneille vierailleen antamia neuvoja ja opetuksia esittivät juorujen kantajat väärin tahi ainakin yksipuolisesti painostamalla muutamia lempilauseita. Pääasia hukkui vikoilemisen ja panettelujen tulvaan. Eikä suinkaan Niskastakaan säästetty. Hänenkin opistaan levitettiin mitä kummallisimpia juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän kielsi Pyhän hengen sekä kuolleitten ylösnousemisen. Syntymässä on kaksi eri suuntaa Keski-Pohjanmaan heränneissä: "Vilhelmiläiset" eli "Niskaslaiset", joiden johtajana oli Wilhelm Niskanen, ja "Toistupalaiset", Jolla nimellä Laguksen kannattajia myöhemmin nimitettiin. Ensi kerran syntyi julkisesti kysymys näistä asioista eräässä Pulkkilan heränneitten Pohjan talossa syksyllä 1846 pitämässä hartauskokouksessa. Tilaisuuteen olivat muiden ulkoseurakuntalaisten kera saapuneet Lagus, hänen apulaisensa Schwartzberg, seurakunnan v.t. kappalainen K. J. Engelberg sekä Wilhelm Niskanen, jota ruvettiin ahdistamaan väärästä opista. Lagus lausui: "Kun sinä kiellät Pyhän hengen työn ihmisessä, niin kiellät kai vaikka kuolleitten ylösnousemisenkin". Niskanen puolusti itseään, väittäen vastustajansa toisiinsa sekoittavan Pyhän hengen ja omantunnon äänen. Sovussa kuitenkin erottiin. Niinikään kohtelivat Lagus ja Scwartzberg Niskasta hyvin ystävällisesti, kun tämä joulukuussa s.v. Taneli Rauhalan seurassa saapui Pyhäjärven pappilaan. Vilkas keskustelu, joka joskus yltyi kiivaaksikin, silloin kyllä syntyi samoista asioista kuin Pulkkilassakin, mutta mielipiteet näkyvät lopulta menneen yhteen. Samalla matkalla (sen päämäärä oli Kajaani) kohtasi Niskanen uutta vastarintaa Kiuruvedellä. Matkatoverinsa kera saapui hän eräänä iltana sikäläisten heränneitten silloisen johtomiehen Olli Kärkkäisen tykö. Kuvaava on seuraava, erään tilaisuudessa saapuvilla olleen kertomus näiden miesten kohtauksesta. Olli: "Kävin vasta Nilsiässä. Paavo tarjosi ryyppyjä, pysyi itse selvänä, mutta minä päihdyin. Häpesin kovin, mutta Paavo sanoi: ei tämä mitään tee. Esiintyen 'hyvin pyhänä', kysyi Olli Niskaselta: 'Sanoppas, mitä tämä merkitsee?' Tämä vastasi: 'Kuinka sinun pyhyytesi olisi muuten tullut ilmi?' Olli sytytti kynttilän. Tuli sitten puhe siitä, että kiuruveteläiset rakastivat toistensa vaimoja. Olli, joka itse oli elämässään nuhteeton, kysyi: 'Olisiko tuo niin vaarallista, kun veneetkin ovat yhteisiä?' Niskanen: 'Semmoisista ei saa meidän seassamme puhuakaan.' Olli sytytti toisen kynttilän. Hän jatkoi: 'Kävin Kalajoella katsomassa sinun opetuslapsiasi. Siellä oli talo, jossa pidettiin seuroja. Tupa oli hyvin suuri, seinät harmaat, savella valkaistut. Ympäri tupaa paljon miehiä. Ne olivat kuin saviukot, kävelivät edes takaisin eivätkä nähneet mitään vaaraa. Sinä opetit, ne kuuntelivat vain. Kun lähdin pois, oli suuret reiät seinissä, tupa pimeä, yksi kynttilä vain, kulku vaarallinen. Päästyäni ulos, ajattelin: aurinko näyttää 3:n aikaa — mistä saan murkinaa? Kun astuin kolme rappua ylös, tuotiin ruokaa, jota söin seisaaltani. Selitä tämä uni. Mitä se merkitsee?' Niskanen lausui: 'Savi- eli puu-ukot eivät näekään niin tarkasti vaaraa, kuin sinä, vaikka seisovat sanan päällä. Et saanut puheestani ravintoa, ajattelit, vaaran nähdessäsi, miten pääsisit pois. Kun katsoit aurinkoa, näit että oli 3:n aika ja sinulla oli nälkä. Astuit rapun alas, mutta astuitkin ylös, samoin toisen ja kolmannen rapun ylös, vaikka luulit astuvasi alas. Sillä korkeudella tulit sitten ravituksi, kun perkele toi sinulle ruokaa'. Olli sytytti kynttilän palamaan. Näin sytytettiin 12 kynttilää, kun kaikki riitakysymykset ratkaistiin." [Kert. Wilhelm Niskasen poika J. N., joka oli isänsä kyytimiehenä tällä matkalla, sekä useat vanhat heränneet Nivalassa, joille V. Niskanen itse tätä on kertonut.] — Iisalmella tapasivat matkustajat L. J. Niskasen. Pidettiin suuret seurat, joihin saapui ihmisiä Piippolasta asti. Sopu oli hyvä, erimielisyydestä ei puhettakaan. Kajaanissakin otettiin Niskanen ja Rauhala ystävällisesti vastaan, eikä kukaan heitä silloin harhaoppisuudesta syyttänyt. [Kert. Vendla Pettersson, Anna Pikkarainen y.m.]
Näinä aikoina alkoi Niskasta vastaan salaisesti vehkeillä Nivalassa asuva Heikki Sarja niminen mies, joka alussa oli ollut hänen likeisimpiä ystäviään. Tämä ei tyytynyt niihin häiriöihin, joita hän panettelemalla Niskasen oppia kotipitäjässään sai aikaan, vaan koetti tehdä hänet epäluulonalaiseksi muuallakin. Niinpä matkusti hän usein Kalajoelle, missä muiden kera tervahovininspehtori Roos alkoi kallistaa korvansa hänen kertomuksilleen. Seuraukset tulivat pian näkyviin. Niinpä esim. kalajokelaiset muutamissa kesäkuussa v. 1847 Niemen talossa Tyngän kylässä pidetyissä häissä, joihin Niskanenkin oli saapunut, kovasti hyökkäsivät viimemainittua vastaan. Miten kireät välit jo alkoivat olla, näkyy varsinkin siitä, että Roos, Pekka Lankinen y.m. paikkakunnan huomatuimmista heränneistä kaikkien kuullen alkoivat julkisesti syyttää Niskasta lahjojen ottamisesta y.m., vaikka huoneessa oli paljon suruttomiakin. Viimemainitut, jotka kyllä huomasivat, että heränneitten suurin joukko kannatti Niskasta, liittyivät täydestä suusta moittijoihin. Opista ei sillä kertaa lie ollut puhetta ensinkään. Niskanen oli raskaalla mielellä eikä pitkään aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän lausui: "Tämä Kalajoki menee pian aivan autioksi, niin ettei jää kiveä kiven päälle." [Kert. (1896) Maija Niemi Nivalassa (nuorempana asunut Kalajoella) y.m.]
Niinkuin L. J. Niskasen joulukuun 12 p:nä 1846 päivätystä "lähetyskirjastakin" [Akiander VI s. 169-170.] näkyy, olivat hänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä näihin aikoihin hyvät. Ei Ruotsalainenkaan, joka viimemainitun kanssa joulun aikana s.v. teki matkan Kalajoelle [Vasta mainittu kiertokirje; kert. Wilh. Niskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.], Vilhelmiä vikoillut. Suupohjassakin, missä, niinkuin olemme maininneet (III, 48), viimemainittu kesäkuussa 1846 oli käynyt, oli hänen maineensa hyvä. Niinpä esim. A. V. Ingman, joka silloin tapasi hänet Lapualla, kirjoittaa: "Wilhelm Niskanen teki minuun hyvän vaikutuksen syvällisellä ja aito suomalaisella persoonallisuudellaan. Minun täytyi pitää hänestä paljon enemmän kuin L. J. Niskasesta, joka minusta tuntui kerskaavalta ja suurisuiselta. Wilhelm Niskanen sitävastoin oli pintapuolisen serkkunsa täysi vastakohta, sillä hän oli hyvin harvapuheinen, mutta siinä vähässä, minkä hän silloin tällöin sanoi, oli voimaa ja ydintä. Tästä ensimmäisestä yhtymyksestämme asti oli minulla jonkunlaista luottamusta hänen luonteeseensa ja myöhemminkin, kun hän Pohjanmaan heränneitten johtajana alkoi liikkua seudusta toiseen ja sen suuren arvon takia, jolla häntä näillä seuduin hengellisenä isänä kunnioitettiin, pilaantui, tahdoin niin kauan kuin suinkin ajatella hänestä hyvää. Sillä milloinkaan en Niskasessa huomannut tuota raakaa, naurettavaa ja tunkeilevaa esiintymistä, josta 'talonpoikaispiispat' useimmiten tunnetaan; hänessä tuli päinvastoin myöhemminkin näkyviin jonkunlaista rakastettavaa herttaisuutta ja kohteliaisuutta. Hän ilmaisi myöskin suurta tiedonhalua ja taipumusta jumaluusopillisiin mietiskelyihin ja tarkkaan hän kuunteli, kun hänelle kerrottiin kirkkohistoriallisia tapahtumia tahi selvitettiin dogmaattisia opinkohtia, jos kohta täytyykin myöntää, ettei hän opetuslapsen nöyryydellä näitä puheita seurannut." [Akiander VI, s. 319-320.]
Huomattava on, että Ingman kirjoitti tämän aikana, jolloin hän itse, herännäisyydestä eronneena, hyvinkin ankarasti arvosteli tätä liikettä. Tämä todistaa, ettei Niskasen ulkonainen esiintyminenkään antanut aihetta niihin moitteisiin, joita vastustajat hänestä levittivät. Huomattava on niinikään, että miehen elämä oli nuhteetonta. Niinpä oli hän esim. täydellisesti vapaa juomarin synnistä. [Kert. Jaakko Hemming y.m.] Myöntää kyllä täytyy, että Niskasen oppi, niinkuin vasta saamme nähdä, monessa kohden oli yksipuolista ja harhaan johtavaa, mutta tämä ei ollut eripuraisuuden alkusyynä, vaan se vikoileva, oppiriitoihin eksynyt henki, joka näistä ajoista alkaen teki hävitystyötään herännäisyyden riveissä, eroittaen johtajat toisistaan sekä luoden heidän sanankuulijoistaan keskenään taistelevia suuntia ja lahkoja.
Herännäisyyden huomattavimmat papit Keski-Pohjanmaalla olivat näinä aikoina paitsi Lagusta viimemainitun apulainen Schwartzberg sekä Österbladh Alavieskassa. Niinkuin olemme nähneet, ei Lagus sairautensa takia enää paljon liikkunut. Ainoastaan yhden kerran kävi hän poismuuttonsa jälkeen Ylivieskassa, ulottaen silloin matkansa Alavieskaan. Ensinmainitussa seurakunnassa oli hänellä paljon saatavia, mutta kun asianomaiset häneltä tiedustelivat rästien maksua, vastasi hän: "Siitä saatte olla varmat, etten niitä hakemukseen pane". Sitä vain ylivieskalaiset oudoksuivat, ettei hän tämän jälkeen enää käynyt heitä katsomassa. [Kert. Pekka Nevanperä ja muut vanhat heränneet Nivalassa ja Ylivieskassa.] Miten kernaasti he olisivat tuon suoneet, osoittaa sekin, että he lupasivat koota hänelle matkarahat. Jonkunmoinen henkinenkin väsymys ja ehkä kyllästyminen suuriin seuroihin näkyy hänet vallanneen. Kuopiossa hän sitävastoin muutamia kertoja kävi. Voimansa päivinä hän oli kulkenut tavattoman nopeasti; paraimmatkaan hevoset eivät tahtoneet kestää hänen matkoillaan. Nyt sitävastoin ajoi hän hyvin hiljaa. Kun renkinsä kerran, pyryilman sattuessa, joudutti hevoista, nykäsi Lagus mitään sanomatta ruoskan hänen kädestään. [Kert. Salomon Huttunen (Kiuruvedeltä), Laguksen silloinen renki.] — Jota vähemmin Lagus liikkui, sitä useammin oli Schwartzberg matkoilla. Vielä vanhoilla päivillään oli hän sitä mieltä, että heränneitten pappien, kaukamatkaistenkin, ja talonpoikien usein tulisi käydä toistensa luona, jotta eivät välit kylmenisi. [Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet ja tuomiorovasti J. Schwartzberg.]
Alavieskassa jatkoi Österbladh siunauksesta rikasta työtään. Sikäläinen liike kasvamistaan kasvoi. Seurat olivat hyvin elävät; joskus niissä syntyi sairaloisia liikutuksia ja kuultiinpa kielilläpuhumistakin, mutta näitä Pohjanmaalla ylimalkaan harvinaisia ilmiöitä ei suuressakaan arvossa pidetty. Huumaustilaan joutuneet kannettiin Österbladhin käskystä ulos. — Vuosi vuodelta huomattiin yhä selvemmin, miten suuren muutoksen Österbladh oli saanut aikaan Alavieskan raa'assa seurakunnassa. [Kert. vanhojen heränneitten lapset Alavieskassa.] Suruttomatkin sen tunnustivat. Wilhelm Niskasen kanssa oli Österbladh näihin aikoihin vielä hyvässä sovussa.
Kalajoen käräjien sankareista oli moni jo poistunut näyttämöltä. Papit elivät vielä, mutta ne olivat kaikki muuttaneet pois näiltä nuoruutensa ajan muistorikkailta seuduilta. Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin elämänvaiheita seurasivat yhä edelleen heidän entiset sanankuulijansa Kalajoen-varrella; Jaakko Hemmingistä ja L. H. Laurinista puhuttiin vähemmin. Ylitorniolta, missä viimemainittu jo käräjien aikana toimi ylimääräisenä pappina, siirrettiin hänet v. 1842 Alakiiminkiin, jonka seurakunnan kirkossa hänen voimallinen saarnansa kuului kolme vuotta. Mitään varsinaista herätystä hän ei kuitenkaan täällä saanut aikaan eikä myöskään Alatorniolla, missä hän vuosina 1845-1847 viransijaisena hoiti kappalaisenvirkaa. Kylmempää oli maaperä täällä pohjan perillä, eikä sitäpaitsi Laurin, niin voimallinen ja tavallaan etevä saarnaaja kuin hän olikin, näy omistaneen niitä ominaisuuksia, joista papin työn kestävä siunaus pääasiallisesti riippuu. Entisiä ystäviään ja virkakumppaniaan Kalajoella hän ei myöskään käynyt tapaamassa. Mutta ei hän silti herännäisyyden katsantotavasta vieraantunut eikä niiden tapahtumien muistosta, jotka nuoruuden innostuksen aikoina liittivät hänet tuohon liikkeeseen. Pietista hän edelleen oli. [Kert. rouva Gustava Laurell; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.] — Likempänä entisiä työmaitaan jatkoi Jaakko Hemming uskollista työtään herännäisyyden palveluksessa. Lappajärveltä (katso III, s. 53) siirrettiin hänet näet Reisjärvelle, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli päässyt (1845). Tätä virkaa hoiti hän lähes kymmenen vuotta. Ylivieskan ajoilta asti oli hän mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella liittynyt Lagukseen, ehdottomasti luottaen jokaiseen hänen sanaansa. Sentähden hän myöskin hyvinkin pian asettui Wilhelm Niskasta vastaan. Itseään hän ei minään pitänyt. Kun tuli puhe Kalajoen käräjistä ja kunnioittaen puhuttiin niissä tuomituista papeista, loi hän aina huomion pois itsestään, lausuen: "minä olin käräjissä aina Laguksen ja Malmbergin selän takana." [Kert. Jaakko Hemming itse; Paimenmuisto.]
Suurten vainojen aikuisista miehistä on yllämainittujen kera pohjalaisista muistettava etenkin J. M. Stenbäck, jonka 1840-luvun keski- ja loppuvuosina tapaamme kappalaisena Iissä. Jo v. 1843 oli hän tähän virkaan astunut. Ollen saarnamiehistä ensimmäisiä sekä muutenkin harvinaisen etevä mies, herätti hän alusta alkaen suurta huomiota uudella työpaikallaan. Hän oli jäykkä, itsepäinen mies, ja hänen esiintymisensä oli suoraa, häikäilemätöntä, mutta kun sydämen kalliimmat asiat olivat kysymyksessä, kuului hänen puheestaan aina hellä sävel, joka veti puoleensa ja herätti rakkautta. Moni vaivattu ja kiusausten kanssa taisteleva — ja semmoisia kyllä hänen aikanaan Iissäkin löytyi — sai häneltä lohdutusta ja neuvoa, jota ei koskaan unohtanut. Stenbäck oli itsekin usein kovien kiusausten alaisena, jotka häneltä joskus uhkasivat Jumalan armon kokonaan salata. Sentähden hän osasikin kiusattuja neuvoa. Muun ohessa vaivasi häntä taipumus väkijuomien käyttämiseen, ja hän lankesi joskus huomattavastikin tuohon syntiin. Mutta hän nousi aina jälleen, ja silloin varsinkin olivat hänen saarnansa tavattoman voimalliset ja särkevät. Appensa, Jaakko Vegeliuksen kanssa oli Stenbäck kirjevaihdossa ja silloin tällöin kävi hän Iistä häntä tervehtimässä, esim. kesäkuussa 1846. [Kert. Gustava Laurell, y.m.]
V. 1847 siirtyi Antti Helander, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut pappina Raahessa, Munsalaan. [Paimenmuisto.] Tuntuvasti vaikutti tämä muutto tuossa hänelle rakkaaksi käyneessä seurakunnassa. Kaupungissa ja sen ympäristössä oli hän hyvän kylvön toimittanut, kylvön, jonka hedelmät vielä tänään näkyvät.
Suuri oli Pohjanmaan heränneitten pappien luku näinä aikoina, ja uusiakin työvoimia ilmestyy tuon tuostakin näyttämölle. Semmoisia herännäisyyden palvelukseen tarjoomassa esiintyy 1840-luvun alussa muiden kera Mikael Reinhold Montin, joka oli syntynyt 1817 ja vihittiin papiksi 1840. Koulupoikana ollessaan Oulussa oli hän pyssyä varomattomasti pitelemällä menettänyt toisen silmänsä ja ehkä senkin tähden jo nuorena ruvennut Herraa etsimään. Kirjeistään päättäen kehittyi hänen seurustelunsa Herran kanssa hyvin lapselliseksi ja hänen puheensa huomattavin sävel oli hellä lempeys. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Kalajoella ja Alatorniolla, pääsi hän v. 1845 Alakiimingin kappalaiseksi, Saaden siellä monta ystävää.
Maan pohjoisimmissakin osissa kaikui siellä täällä heränneitten pappien ääni. Paitsi L. H. Laurinia teki siellä lyhyen ajan työtä nuori herännyt pappi nimeltä Sakari Castrén, hänkin myöhempinä aikoina huomattu heränneissä piireissä. Hän syntyi Säräisniemellä 1817, missä isänsä oli pappina, mutta oleskeli nuoruutensa ajan Etelä-Suomessa, mihin äitinsä, mentyään uuteen avioliittoon, muutti. Castrén tuli ylioppilaaksi v. 1839 ja vihittiin papiksi 1843. Toimittuaan muutamia kuukausia ylimääräisenä pappina syntymäpitäjässään, saarnasi hän noin vuoden ajan parannusta ensin Torniossa ja sitten Tervolassa, saaden viimemainitussa seurakunnassa aikaan jonkunlaista herätystä, joka kuitenkin, hänen sieltä pois muutettuaan, ennen pitkää kokonaan lakkasi. — 1847 vuoden lopussa tapaamme tämän Castrénin Laguksen apulaisena Pyhäjärvellä.
Kovana lainsaarnaajana esiintyi näihin aikoihin Perä-Pohjolassa Kaarle Ferdinand Pfaler, syntynyt 1817 ja vihitty papiksi 1842. Hänen ansioluettelonsa on merkillinen siitä, että hän lyhyen ajan kuluttua aina siirrettiin toiseen paikkakuntaan. Silminnähtävästi pelkäsivät viranomaiset hänen voimallisella puheellaan saavan aikaan levottomuutta, jos kauan saisi olla yhdessä paikassa. Oltuaan ylimääräisenä pappina muunohessa Perhossa, toimi hän kappalaisenapulaisena ja armovuodensaarnaajana Turtolassa vuosina 1846-1848. Ainakin muutamia hänen saarnoistaan täälläkin heräsi. [Paimenmuisto; Sukukirja; F. F. Lönnrotin kertomuksia.]
Muidenkin heränneitten pappien kautta tapahtui siellä täällä herätyksiä, mutta suurempaa liikettä ei herännäisyys siellä saanut aikaan. [Kert. F. F. Lönnrot.] Niinkuin ennen on mainittu, ei Pohjois-Suomessa etelämpänäkään mitään varsinaista liikettä syntynyt. Rajana on Kalajoki. Siitä pohjoiseenpäin ei missään näkynyt noita suuria, körttipukuun puettuja joukkoja, joista muu Pohjanmaa on tunnettu.
* * * * *
Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja oli jo vanhoista ajoista Kajaani. Siellä nähtiin usein varsinkin markkinoiden aikoina Paavo Ruotsalainen ja hänen uskollinen matkatoverinsa L. J. Niskanen, ja sinne saapui silloin vieraita myöskin Kalajoen jokilaaksosta. Heränneitten tavallisimpia käyntipaikkoja kaupungissa olivat apteekkari Malmgrenin sekä A. Pikkaraisen koti. Edellisen perheessä oli kuitenkin jälleen opinhäiriöitä syntynyt. Malmgrenin rouva, joka matkoillaan Ouluun oli tutustunut Hedbergiin, alkoi jaon jälkeen kannattaa tämän yhä evankelisemmaksi käynyttä oppia. Jonkunmoista kannatusta sai hän alussa tälle katsantotavalle Raahen koulun opettajalta, ennen (II, 447) mainitulta V. L. Helanderilta, joka vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Tämä vakava nuori mies — hän oli syntynyt 1822 toukokuun 21 p:nä ja vihitty papiksi kesäkuussa 1844 — oli kyllä isältään, Antti Helanderilta, jonka apulaisena hän sitäpaitsi heti papiksi tultuaan oli palvellut, saanut varoituksia Hedbergin opin suhteen, mutta armoa etsiessään Herralta, tunsi hän monesti mieltymystä siihen, Kajaaniin tultuaan (1845), sai hän rouva Malmgrenilta ja muutamilta tämän tuttavilta vielä enemmän kehoitusta evankeliseen suuntaan, kunnes hän heränneitten seuroissa tuohon tapaan alkoi puhua. Toista mieltä oli sitävastoin Helanderin virkatoveri, Kajaanin koulun toinen opettaja Johana Krank, joka samaan aikaan oli paikkakunnalle muuttanut, sekä sikäläisten heränneitten vanhastaan suosittu ystävä, ennen (I, s. 309) mainittu H. Trast. Jonkunlaista häiritsevää levottomuutta nuo toisistaan eroavat mielipiteet saivat aikaan, mutta varsinaista riitaa ei syntynyt. Olot tuntuivat kuitenkin painostavilta, kunnes Krank kesällä 1846 sai Helanderin kanssaan lähtemään Paavo Ruotsalaisen luo. Kolmantena matkatoverina oli Pikkarainen. Paavo ei alussa puhunut heille sanaakaan hengellisistä asioista, vaan jätti heidät huoneeseensa tuskittelemaan. Samana iltana saapui Paavon tykö muitakin vieraita. Kun nämä ukolta tiedustelivat, keitä huoneessa oli, vastasi tämä, tahallaan niin kuuluvasti, että Krank ja Helander sen kuulivat: "Kajaanin fiskaali ja Kajaanin epäuskon linnan komentantti". Jo tästä huomasivat murheelliset nuorukaiset Paavon tarkoituksen, ja kun tämä myöhemmin illalla ja seuraavana päivänä selvitti heidän tilansa, rauhoittui heidän sydämensä ja epäilykset poistuivat. Iloisina palasivat he kotia, ryhtyen yksissä neuvoin työskentelemään Kajaanin herännäisyyden palveluksessa. Krank ei puhunut seuroissa, mutta neuvoi sitä ahkerammin yksityisesti heränneitä. Helander sitävastoin kehittyi jo näinä aikoina hyväksi seurapuhujaksi ja häntä kuulemaan kokoontui jo tähän aikaan paljon ihmisiä. Vilkasta oli siihen aikaan liike Kajaanissa. Muun ohessa näyttää kirkonkirja, että heränneet usein nauttivat Herran ehtoollista. [Kert. Anna Pikkarainen, V. L. Helander y.m.; Kajaanin kirkonkirja.]
Kainuunmaan seurakunnista herättää näinä aikoina ehkä suurinta huomiota Sotkamo. V. 1845 määrättiin tänne kappalaisenapulaiseksi s.v. papiksi vihitty nuori mies Kustaa Reinhold Petterson. Hän toimi täällä monta vuotta, ja hänen kauttansa tapahtui suuria herätyksiä. Eräänä helluntaipäivänä esim. puhui hän seuroissa niin voimallisesti, että "koko seurakunta tuli lyödyksi". Maaperää kylvölleen oli Herra kauan, jos kohta suurimmaksi osaksi salassa, valmistanut, kunnes nyt suuri liike täälläkin, niinkuin samoihin aikoihin muuallakin Kainuunmaalla, syntyi. Suuressa määrässä olivat sotkamolaisten matkat Kajaaniin, etenkin markkinoitten aikana, jolloin kaupungissa saatiin kuulla Paavo Ruotsalaisen sekä muitten kaukaa tulleitten vieraitten puhuvan, valmistaneet tätä aikaa. Tämän lisäksi tulee meidän muistaa, että Nurmeksen heränneitä usein nähtiin Sotkamossa ja Kajaanissa matkalla Ouluun, mistä siihen aikaan haettiin kauppatavaroita Karjalaan asti.
Vielä tärkeämpänä tekijänä Kainuunmaan suureksi kasvavan herännäisyysliikkeen elpymiseen olivat Janson ja Trast. Kummankin heistä tapaamme 1840-luvun loppupuolella Sotkamossa. Viimemainittu oli nim. saanut jonkunlaisen johtajapaikan Petäjäkosken ruukissa, joka oli Laakajärven rannalla ja luultavasti siitä syystä sai nimekseen myöskin Laanruuki. Janson asettui asumaan Sotkamon kirkonkylään, missä osti Uusitalo-nimisen tilan. Matkoillaan Nilsiästä Kajaaniin poikkesi Paavo Ruotsalainen usein Laanruukiin, joka sopi matkaansa. Sitävastoin ei hän koskaan käynyt Sotkamossa, se kun oli syrjässä, noin 50 km. Laakajärveltä. Mutta sitä useammin kävivät Sotkamon kirkonkylän heränneet Nilsiässä Paavoa tapaamassa ja suurissa joukoissa riensivät he Kajaanin markkinoille häntä kuulemaan. Janson ja Trast tekivät yhdessä työtä Herran viinimäessä, eikä päässyt kateuden ja eripuraisuuden henki heidän sanankuulijoitaankaan toisistaan vieroittamaan. Laanruukissa kokoonnuttiin usein, ei ainoastaan silloin, kun Paavoa sinne odotettiin, ja samoin saapuivat sen puolen heränneet tuontuostakin Sotkamon kirkonkylään, missä seuroja pidettiin Uudessatalossa ja sen läheisyydessä olevassa Komulan talossa. Varsinaisena seurapuhujana Sotkamossa esiintyi Petterson; Trast ja Janson enimmäkseen pienemmissä seuroissa sekä yksityisessä sielunhoidossa, jossa toimessa heitä kiitetään hyvin eteviksi. Minkätähden V. L. Helander ja Petterson toisinaan kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, on vaikea ymmärtää. Miehen elämässä ei löytynyt mitään moitittavaa, ja sitäpaitsi oli hän nöyrä eikä suinkaan altis ylpeilemään johtajatoimestaan. Riitaa ei heidän välillään ollut — päinvastoin, ja kaikki tiesivät, että Paavo Ruotsalainen piti paljon Jansonista, sanoen häntä joskus "paraaksi ystäväkseen", mutta tuon kiellon alaiseksi viimemainittu muutamia kertoja joutui. Sitävastoin ei tiedetä, että kukaan heränneistä papeista olisi kieltänyt Trastia seuroissa esiintymästä. Ehkä pitivät he häntä Jansonia etevämpänä, niinkuin hän tavallaan olikin. [Kert. F. F. Lönnrot, Vendla Petterson, V. L. Helander, Anna Pikkarainen, Maria Partanen (Sotkamossa) y.m.; K. R. Pettersonin kirje Edvard Svahnille 9/1 47.]
Suuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella syntymään ennen (III, 51) mainittu Kaarle Adolf Lilius, jonka muisto vieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811, tuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi sekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai hän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja kansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen. Alusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että sanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies; orjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista. Usein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin vapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. "Ei hän koskaan väsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan", oli heränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius ystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander, vaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut maantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet eivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa luo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien ystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin saattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka hengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti. Paitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä joukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa kysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa noussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka vaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin kertomukset.]
IV.
Herännäisyyden oppi.
Vaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä tunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi yksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin ja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla ei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti esiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten johtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen järjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys niiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat vaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka oppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta tämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei Suomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen kirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että sille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä uskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa. Tämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia, joka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden ensimmäisenä edustajana.
Paavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton luottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän puhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa katsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa vallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin suinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu on joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon lukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset olivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.] Mutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia hartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on ensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin "Hunajanpisarat" ja tämän hänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja Björkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on tuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin opinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei vielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla opillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa ehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen opinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä teroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät raamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.
Jota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa kirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota yleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja tunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti herännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka, miten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille dogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille, asettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan. Oppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka liikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän tunnustuksensa ja uskonsa — koko heidän jumalanpelkonsa ja jumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu turvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi uskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa, julkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista ilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme heränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle. Selvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi, miten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen mitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, herätys, joka tuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä armonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän, herättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt tuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä syvemmin perehtyi hän katumuksen ja synninsurun salaisuuteen ja niiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se totuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin hän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus ehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana ankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä. "Eikö tämä ole ahdas portti", kysyy Ruotsalainen: "kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon nuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän sisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo". Joka ei tämän ahtaan portin läpi käy, joka on "kohta elämän tien alkupäässä", teroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa todistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei armoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.">[ Minkälaista tuo "ahtaasta portista sisälle tuleminen" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se johtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei kaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja syvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan "Kenessä on Pyhä henki?" puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä, seuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: "Eikö löydy koko maailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa häntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä maailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen tunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa on toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia ruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on menettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä, antautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän onnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään synteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään ristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle Jesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten tunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja ja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä katseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain, vaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja kohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä osaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? s. 17.]
Mutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi ainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät elämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat. Kristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua askeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja uudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä eroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä varmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on päästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme kirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: "Niin usein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa, voit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla tiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta suhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta aina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian". [Hos hvem finnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]
Ahtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa Kristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän opin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin surua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa ansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on Ruotsalaisen vanhurskauttamisoppi kirkkaan puhdas. Sattuvasti on joku lausunut: "Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta itsevanhurskautta vastaan." Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin tätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan alttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi luultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri kehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa, synninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin heränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan kaksiteräinen miekka saisi "tunkea läpi" ja sydämestä eroittaa pois kaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että, käyttääksemme Vilcocksin sanoja, "ei mikään maailmassa ole niin työlästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen, s.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen." Juuri itsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä. Mikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa Vapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole altis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi jäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin on tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla kehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn kasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.
Mutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä, jotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa voi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan vielä — siitä oli Paavo elävästi vakuutettu — ollut armon ovea kolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän hengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä jyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä, kuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea katumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen sovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa. "Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota Herraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. Lymytä itsesi vähäseksi silmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee" [Akiander VI, 81.] (Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa oleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon pimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui Ruotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet suruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan kasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen sanansa: "Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta kadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan." Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla "syntisistä suurimmaksi" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa määrässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti penseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien kulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko — niin Paavo opetti — elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan löytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea, kuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin mukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan "vilaus", jolloin Herra ahdistetulle sielulle lausuu: "Mikä on hätänä?" [Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.]
Vaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia riippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, "kunnes päivä jälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä", ei hän tuota tilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka, saamatta kokea "tuttavaa armoa", "Pyhän hengen sisällistä todistusta", yksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen Jumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on Ruotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa luottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun otamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen käyttävät sanoja "tuntuva" eli "tuttava-armo", ei sovi kummastella, että moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta tuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että heränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa "tunto" on ruotsiksi käännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne (känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että kysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta jos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu ainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin näet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto ratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää niillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen armon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi pitänyt Pyhän hengen "sisällistä todistusta" ja omaatuntoa samana asiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan lopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin sille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja vaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta talonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei edes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä, joihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä. Ihmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen pohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten totuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa punaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut murheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen "avaralla armolla". Heihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus tunnetuissa sanoissaan: "Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä, ennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta vaati, tämän paetessa häntä paratiisissa". Mutta juuri sentähden, että Jumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja ylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena. Sentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa murtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen tyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä epäilyksen kuilu hyvänsä, kuin "aivouskon" valheellinen rauha.
Syyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan portin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: "Kun ihmiset ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' — — — Mutta kun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän vanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin osa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon; toiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset ja suruttomat. — He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat kasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.] Vielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s. 354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen", miten hän tämän asian käsitti: "— — Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara. — — — Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, — — — niin he omistavat uskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, mutta ilman Kristusta, — — — he eivät enää osaa kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen". "Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan — —. Kun Herra häneltä on lasten leivän ottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa". Kysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka osoittaa, millaisena Ruotsalainen piti "oikean kristityn" tilaa tuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii "tuttavaa armoa". Sanat kuuluvat: "Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy — — —, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa". Nämä sanat ilmaisevat selvästi, ettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn armontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta näytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän syntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi. "Aivousko" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten ihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden odottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota suurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on se saavutettu. "Älä itse itsellesi passia anna", "älä koskaan puhu yli uskosi", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.
Jo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin mukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se uusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus näkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden ei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. Kääntymisen vaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka juuri sentähden, että sitä noudatti, ja uusi syntyminen, joka Ruotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen synnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy vasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.
Täydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin syrjäisen sijan Ruotsalaisen "armonjärjestyksessä". Siksi yksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa "sisälliseen elämään", että todistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan lyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä syntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä johtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa "luonnon-siivolle" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista parempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman tilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan. Epäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä synneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan ankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan", puhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän yksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut aivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on Paavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja itsestään syntyvät siitä, mutta koska "puu tunnetaan hedelmistään", ovat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja tuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin suotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen käsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin. Pyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa armon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta millaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä selvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa väärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien kannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa yksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän näet lausuu: "Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he raamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista kuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen vihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan kuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin epistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät ota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista rukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he tuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita jumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken muun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra, herra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen isäni tahdon'." [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]
Ruotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy sakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin ahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain kirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole oikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja viljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja kirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta selvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen merkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu tuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla kysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän teroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta, mikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen kirkon opista tässä ei ole.
Olemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain kirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne, että hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti näissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta tuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen valtakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui vanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin noudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota he kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt sijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle Suomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo Ruotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos kohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.
Tärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä kirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että sana "kirkko" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä katsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan päällä. Mutta vaikka käsite "pyhäin yhteys" hänelle selvisi ja hänen opissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti kirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä kunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka Ruotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman ihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen käsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka hän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun todistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin kukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan palveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa sekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja muiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia mullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä johdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on sisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta uskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen lahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti osoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin raamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa erinomaisen raitista.
Paavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien kirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun asti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä siitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen kirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli jälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja evankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman suuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa eräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: "Kaikissa Ruotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman suureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen käsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim., jotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti säilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla evankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan henki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen itsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä johdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja Kristuksen oikeassa tuntemisessa." [Akiander VI, 86.]
Tarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista seurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin tämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä vanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä rajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta, [Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: "Ei kukaan, joka on luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit räddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja eheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan." [Laguksen kirje 13/5 52. ("Evankeliumin ääni" s. 150.)] Näin ollen ja koska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän käsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä ja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen opetuslapsensa kantaa.
Ihmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on Laguksenkin opin pääaiheena. Jumalan kutsumisen tajuamisen ensimmäisenä edellytyksenä on herätys, jota käsitettä heränneet papit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet, näkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu siitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin sanoin: "Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan vihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää." [Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja kysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin? saa — niin opetti Lagus — omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen. Tämä vastaus ajaa apua etsimään, parannusta tekemään. Jo tällä ensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus "kolkuttamaan ahtaan portin ovea" ja "kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään lapsenoikeuteen". Vaikeus on siinä, että "luonto pyrkii salautumaan Herralta ja tekemään parannusta omin päin". Tämän vaaran välttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon, farisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan Ruotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta pyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että Ruotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: "Minä olen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja; sentähden tulen sinun tykösi"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman neuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä Poikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei ilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi omin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu "Isän vetämisestä". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta saavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä muodossa löydy. — Palajamme Laguksen opin järjestelmään. "Jos armoa kerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa", hän jatkaa, "täytyy kärsiä Herran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää kerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu kenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta. Tässä autuudenjärjestyksessä saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä Jumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta jollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos teen parannusta kuinka paljon tahansa". Tämä on Laguksen autuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa "järjestys", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen oppinsa vanhurskauttamisesta, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin: "Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja kirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen tarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille, niinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä hänen sielunsa on murheellinen', — jollei hänellä ole mitään hyvää eikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on masentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua avuksensa, niin tahdon armahtaa häntä". Tässä, niinkuin muissa vanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus sanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi syntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin kannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota vakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä. Päinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä totuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta armontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee toimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää joutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista parannuksen tekijöistä, vaan "alimmalla portaalla" olevista. Puhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän lausuu: "Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy pitkittää samaa harjoitusta loppuun asti". Koska tämä opinkohta on herännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia muitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: "Täytyykö minun sitten aina syntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä pois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä. Kyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan, emmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta kun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei löydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman läksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen tykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää. Vanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä pääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat harvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella pyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä, että Herra ottaisi minut parannuksen tielle." [Otteet lainattu rouva Veisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v. 1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa Laguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava aivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle pääsemistä hän alituisesti rukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen oppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut niinkään paljon armon etsimistä kuin "Jumalan karitsaa katsomista", tuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin merkityksessä, että "ikävöiminenkin" saadaan yksin häneltä. "Kahta herraa palvelevat ne", hän lausuu, "jotka kuluttavat aikaansa puutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan Kristusta katsomiseen." [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta Laguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 — 54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] "Älkää tyytykö parannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö, rukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne ja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita teitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa" kirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja Selma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa silloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen käsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä Jumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain sivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja harhaan johtavaa. "Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä alimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos elämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme kokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan pitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] "Oikein ja hyvä on, että, harrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi, annat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan, Kristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä tehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä kärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota hiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen sanaan." [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän johdonmukaisesti teroittaa Lagus "alimmalla portaalla" pysymistä, sanoen että me kuitenkin "aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella". [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti kuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän pääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen, lausuen: "Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle portaalle." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]
Laguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä johdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa. Omistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan kääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen. "Minä tiedän, keneen minä uskon", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden, johon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr. 11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy. Käytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun Kristusta ikävöiminen." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]
Mitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä ollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa soti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle vierasta, hän puhuu "lapsista", "nuorukaisista", "isistä", mutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois autuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista. Näitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan ryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan kokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa usein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo painostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus merkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden ihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus ensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta useimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka syntyy ja kehittyy "huomaamatta". Laguksen oppi on hyvin evankelinen, "katso Jumalan karitsa" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta vanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin, armoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja itsevanhurskaat — niin hän neuvoi — katsokoot Jumalan karitsaa, kunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä armonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina "kurittajana Kristuksen tykö".
Miten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää, että hän yksipuolisesti teroittamalla tuota "alimmalla portaalla" pysymistä sekä armon "ikävöimistä" opissaan syrjäytti ainakin muutamia uskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka vaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi kantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä usko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa Kristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko aina "aivouskoa"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen vetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan puheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut huoneeseen. "Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista rauhaa Herrassa". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen ajatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen huoneeseen tulleisiin hän lausui: "Antakaa anteeksi tämä minun hetkellinen heikkouteni." [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.] Tämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin elämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F. Reuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin "keskiyönkin" aikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa, lausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän opissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät "aivouskon petosta".
Ruotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan heränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä, erosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi elämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että Lagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä. Niissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu Malmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa oli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan, että viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää, kristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta, Lagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on sitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri tämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin vastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia monipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä suhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin hengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa olikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys koskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan nähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin kirjeestä: "Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä olen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu Kristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että hän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala: täällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin korvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja nyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani olen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja autuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen kautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän suuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta vastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea." [A. Helanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]
Huomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta ilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne eivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin ja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin välillä. "Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa", oli heidän tapana sanoa. He palasivat tuolle "pikku kohdalle", jolla nimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän ajan "toistupalaiset" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran edessä.
Olemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja sairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on paitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden johtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen elämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa koetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita henkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta harrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden opissa. Liiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa koskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi kuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa suhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen edustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja E. L. Levón. Asettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin hänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta ja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan kuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen, puhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta käyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. "Kulta Jesus", "suloinen Jesus", "Jesus leikkii minun kanssani" y.m. samankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita lausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin etenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa kuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä. Niinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause "Kristus leikkii kanssani", kirjoittajalle: "Älä käytä semmoisia lausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas armahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa armoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä tapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta, jotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen kanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi lausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä." [Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja Matilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]
Herännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava Bergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin, varsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa he häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen uskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet hänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä ja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta herännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen papin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh — veljekset pysyivät herännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden hengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat tässä liikkeessä.
Olemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että etenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi herännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin useimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti niin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten suuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä kohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi herännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen aikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset eivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne tuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo Ruotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A. Malmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että ne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa vastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä. Ja ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi näkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa, jotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että hänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi, jollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen uskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän uskon kilvoitusta ja Jumalan armon "sisällisen tuntemisen" välttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen itsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee ihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen hyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle outo, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen teroittaminen, "jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä". Paitsi Berghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet kirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme muutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole kuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa järjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen, katumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei lihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä Jumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa jälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen teiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä potilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi voidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja, mutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä tarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä, että voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon tehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi muuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä puutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla omistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on Kristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme saaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta katsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys — ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme kautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme, huolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen halveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta — saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Sanon saa, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen vapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää, mikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin syntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä, kuin jokapäiväinen leipä. Sana ja yhdistää neljännen ja viidennen rukouksen". — "Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä ei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti jokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru ajaa." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]
Muutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja hänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin Lutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme huomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä löytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on Vapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista vain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä vika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän, niin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä saa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa ja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa asettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille, kaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että siellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850 vaadittu selitys, josta vasta enemmän).]
Huomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun auktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja kirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin teroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh kehoittaa lukemaan raamattua "ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä huomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja rukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä vain sen kuulijoiksi". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.]
Olemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa "järjestys", selittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona. Tämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat "armonjärjestys", "autuudenjärjestys", "oikea järjestys" esiintyvät usein pietistain puheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein, samoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä useammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain annettu "armonjärjestyksen" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa mielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan kilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä "autuudenjärjestyksen" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden, esim. "valmistavan parannuksen" luokitusta, mutta tämmöiseen selostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa heränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät heränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun Hedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää, kohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän opetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin oppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei kaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen riidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja väärästä opista, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton kansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat Suupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos. Grönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat. Viimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen oli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus tunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista. Tämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma peloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin, ettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi kirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin pyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin kappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille 29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49 ja 26/3 50.]
Eräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille osoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: "Odotamme käännöstäsi jännityksellä. — — — Et voi uskoa, kuinka suuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. — — — Kaikin tavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa esiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään". Huomattava on tämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli huomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa Jumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki lausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa, käräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet olivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut kirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin, sanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta jossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys. Herännäisyyden opissa saapi "katumus", "etsivä usko", "kilvoitus", "Kristuksen armon sisällinen tunteminen" paljon huomatumman sijan, kuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki lausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se arastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi joka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit alkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät niin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata huolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin kylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän katsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain määrin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen muotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän harkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että ajatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten ajatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman, Jos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat herännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A. Helander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.
Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R. Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen: "Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert. vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen: "Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — — — Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen, tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta yhtä asiaa hän ei oivaltanut — sitä että herännäisyyden tuli täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä, niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I. Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon" ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä, jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.] Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena, [Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.] hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus, millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim. vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] — Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim. vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim. seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on, että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo 'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle rouvalle 22/8 1858.]
Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa oppinsa.
Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella Wilhelm Niskasen oppi eli niskaslaisuus, jolla nimellä vastustajat sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat lyhyesti seuraavat:
"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä peitteen, kun kuuli Jumalan äänen — — ja lymysi emäntinensä Jumalan kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2: 28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan" päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti, pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin" sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja hengellisistä asioista (Akiander VI 299 — 318.)] Me emme voi käsittää Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan "tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite, niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta, jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista kirjoituksistaan. Nämä ovat "Muistokirja Hengellisistä asioista", joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on painettu Akianderin teoksessa, sekä "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta", jonka J. Heittiö toimitti painoon (1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan: en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: totuuden henki johdattaa kaikkeen totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, sitä hänkin puhuu ihmisten sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava, hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille. (Joh 16: 13-14). Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: en minä anna kunniatani toisille. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, joka on vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi. (2 Thess. 2:4)."
Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä: "Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan (pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. — — — Autuas on se, joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä, hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 — 11.] Niskasen omituista oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, — — — kirottu olkoon maa sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."
Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta, ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan, esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa. Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa" tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi — kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.
Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.
Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui, kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.
Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin herätystä, teroittaen ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä vaaraa, [Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi. Varsinkin penseyden ja rakastamattomuuden sanoo Renqvist todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta, joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen kirkossa — ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim. uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen; sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani, lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä (rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt. Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää, sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana. — — — Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus, rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! — — — Uskon minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy toteen Herran sana niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä, jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat, nim. antaa palavan rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa, koska hän sanoo: jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä yltäkyllä olisi." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen: "Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.
Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä minkään muun tähden".
Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko, tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein', niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit, armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!" [Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.] Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein, että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit, marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus, itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]
Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi. Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut mahdollinen.
Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen, millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.
Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille, miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin. Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin. Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani, sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen ja uskon. — — Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen, katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen, pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin, ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista harvinaisen vapaa kantansa.
V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu dogmaatikko A. F. Granfelt. Verrattuna muihin näihin aikoihin Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu — sen otsakkeena on "Det kristliga lifvets vilkor och väsende" (Kristillisen elämän ehdot ja olemus) — erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan, pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta y.m. — on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat, kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset". [Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende, senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] — Sitävastoin Granfeltin väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet. Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.
V.
Heränneitten sielunhoito.
Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. — Aivan väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden lipun alle.
Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta. Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan", puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra yksin on laskenut.
Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat. Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio, tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.
Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä pidettiin seuroja — aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi puhua — ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan, mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan, eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus yksin sen voi.
Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon. Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen, miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen itse.] — Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä, rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen — N. G. Arppe oli hänen nimensä — jonka katse ja ruumiinliikkeet osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina Jumalaa hiljaisella mielellä, muista se, hiljaisella mielellä". Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G. Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen: "Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] — "Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä. Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne "ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?" kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J. F. Cajan.] — Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla, jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert. kirkkoh. F. V. Durchman.]
Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle. Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.
Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun. Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa sydämissä.
Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A. Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O. I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]
Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta, joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään aineeseemme.
Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla ystävänsä L. A. Landgrenin, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut. Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko, lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista. Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A. Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja Paavon tytär Liisa.]
Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti. Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta. Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää, käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L. Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla Petterson y.m.]
Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon. Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman sielunhoitotapansakin.
Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta". Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän, puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli, joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.
Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten, Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia, miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä piireissä tunnetun Sven Topparin tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe, Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] — Pohjanmaan heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten. Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen, hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan tutkimiseksi.
Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä, sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin. Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin, että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi. Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään. Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa, sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O. Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan perusteeton syytös ei ole.
Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus, kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään. "Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle. "Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta. Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.] Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä. [Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa, niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5 1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.
Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti, kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella alatietä." [Laguksen kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin papereissa.]
Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa "vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt", pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin. Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa, liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy. On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä, että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa, parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." [Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V. Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] — Ylpeyden ja luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle, "mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä." [Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]
Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen, B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä opetussuunnitelmastaan. — Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi, pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä, toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset? Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo: taita isoovalle leipäsi j.n.e. (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja Korneliuksen esimerkistä näkyy" — niin kertoo Renqvist opettaneensa — "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se, joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen "pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta, joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä. Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä; niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään, vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita. Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V. Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]
Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin, että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin, puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä, jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä 1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti, muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko — tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa "Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava kasvatusopillinen periaate huomiota.
Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa. Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa. Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G. Hedberg ja J. F. Bergh.
Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota. "Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä, kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.
Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja. Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui: "Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin, tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat. Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta.">[ Mitä muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot "Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen, oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] — Maailmankaltaisuutta nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m. nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin säätyläiset. — Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty. Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä 1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan mukainen.
Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa, kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa. Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist meille polvillaan rukoili" — tuollaisia lauseita kuulee usein heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan armon todistuksena nouseville sukupolville.
VI.
Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun loppupuolella.
Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa, elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten, uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten seutujen hyväksi.
Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista, varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä, rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito hyväksi.
Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi, joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä. Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa. Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään, rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone. Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike Reuskulan, Kortelan, Huhtervon ja varsinkin Tervajärven kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan milloinkaan kasvanut.
Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2) Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5) Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut; 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.
Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ, että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä, papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä. Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A. Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. — Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."
Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen (II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45 kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle kannalle. Senmielinen oli myöskin Matti Putkonen, joka vuodesta 1848 oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A. Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan. Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan. Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.
Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli", lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta, perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan: Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin? Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e. aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he, että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin "käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" — "perkele on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen, Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon, joka kaikki johtaa samaan."
Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi "pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä sisällä.
Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori G. M. Vaenerberg, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä, että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi mielipidettä. Toisen esitti lehtori A. Lindfors, toisen lehtori S. J. K. Smalén. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita, jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat piispa ja Runeberg. — Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."
Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava "papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.
Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.
Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden, jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä, koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä, ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt "vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa paimentehtävässään.
Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä, että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden, että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."
Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa. Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi, ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". — — — "Minun täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12 1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848 (ilman päivämäärää).]
* * * * *
Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla. Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä semmoisena voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä kristitty kuin hän olikin.
Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden" neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G. Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin mitään muuta uskonnollista kirjaa.
Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli "Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan "Raamatun ydin eli sisu" nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi "Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.
Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan, sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin, joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. — Ei taida olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet — — —". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja väkijuomien valmistajia. — Vielä samana vuonna perusti Renqvist Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä. Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan alkaa itse. — — — Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. — —" Kirje osoittaa, miten väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist ensimmäinen.
Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.
Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee mainitsemista varsinkin hänen poikansa Henrik Renqvist, joka oli tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä, Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto. Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846 entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies, joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia, ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G. Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia, syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. — Nuoremman Renqvistin paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä: Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46, 21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa. Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa, samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen, tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi 1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä, oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti; luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi äitiään hautaamassa.
* * * * *
Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike. Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä 1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä. Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo "hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui. Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies, mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.
Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla olevissa seurakunnissa: Tuomas Piironen ja Peti Tolvanen. Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa — suku oli kotoisin Kuhmoniemeltä — omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa, palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa, muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri. Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen Nurmeksen nimismiehelle J. F. Malmbergille, joka oli herännyt, pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä. Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä, julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. — Peti Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen. Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle, sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa, ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä, että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli polvirukousta.
Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m. seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J. F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella. Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava, niinkuin vasta saamme nähdä. — Pielisjärven papeista ovat herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell, jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä Erkki Saurén. Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä pappina Pielisjärvellä 1850 — 52. Paljon vaikeutti kuitenkin heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.
Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan keskivaiheilla tapaamme Juuassa. Tänne oli se jo aikaisemmin levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849, jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin. Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina. Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851, jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.
Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos kohta harvassa. Semmoinen oli esim. Eno. Muutamia Renqvistin suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen, etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa. Kontiolahden herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa. Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj. V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen): "Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot, Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P. J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]
Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina. Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist "epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.
VII.
Savon herännäisyys 1845-50.
Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa. Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s. 410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin apulaiseksi.
Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää uskoko häntä — hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta, joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa. Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta, heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta, pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin vihamielinen kuin hän heille olikin.
Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina. Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle, todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta, etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi: "mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa", kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan, jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi, veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen valmiimpaa tullut".
Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli Antti Mikonpoika Pesonen. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta, minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.
Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848 tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.
Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua, kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte, kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston, kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa sanoilla "ukko Liukko sanoi". — Jokaisessa heränneessä kodissa Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa. Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita". Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.
Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta, sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."
Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi Luumäelle ja sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi Lemiin, missä hän toimi vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana, eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.
Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut, että hänen poikansa Aleksanteri Vahlberg, joka oli koulunopettajana Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika, vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen. Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa ohi.
Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin yksi nimi mainittava: Otto Henrik Cleve. Hän oli syntynyt 3 p:nä syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850, määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik Adolf Cleve, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844, oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon, että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G. Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert. rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]
Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849, jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa, että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin, oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. — Tuonkaltaiset liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista, on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi, maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden, jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä. Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa, ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". — Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär), N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849; Paimenmuisto.]
Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta, auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.
V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t. kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:
"Sun hautas päälle istutamm'
Kuolon muistopatsahan,
Jonka päällekirjoitus
Ystävill' on muistutus,
Että olla valmiina
Kalliina armonaikana,
Lamput olla loistavat
Yljän häihin tullessa.
— Ystävämme, jonka nyt
Tässä hautaan laskemme,
Jätti meille muistutust',
Kuin edes seuraa kirjoitus:
Aina hän täällä ollessaan,
Kuin myös täältä lähteissään,
Sulki silmäns' Jesukseen,
Nyt jo pääsi taivaiseen;
Palkan hän on saanunna,
Se oli talteen pantuna,
Jesukselt', jota rakasti,
Ja muita siihen kehoitti,
Teki työtä myös sen pääll',
Kuinka aina tulis sääll',
Tuossa työss' ei väsynyt,
Päivii eik' öitä säästänyt,
Suloisesti puheli,
Jonka veren voimaksens'
Tunsi oikein elääksens'."
Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.
Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli. Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-, pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän, joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen, ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina pysyi pienenä.
Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49) kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII s. 9 — 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset, jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s. Hoppman.]
Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri. Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään, joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle. Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F. Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen, raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä". Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi "ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit. Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri 1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. — Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.
Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli Heikki Asikainen Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä mainitaan lautamiehet Juhana Ukkonen ja K. Liukkonen. V. 1845 kävi J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas V. J. Majander. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen elämäkerta; kert. Helene Tavast.]
Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava Albert Ingman. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi 1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän apulaispappina Heinävedellä, joka siihen aikaan oli Rantasalmen kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja Heinävedellä.
Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään, ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle. Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P. Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert. G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]
Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina Kuopiossa vuosina 1848 — 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843 — 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt. Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä, samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden vaiheita. Asia oli seuraava.
Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä, sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti, päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan. Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen, päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin haastettiin todistajaksi.
Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K. Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville, vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina saapuvilla.
Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".
Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén, Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.
Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." — Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä "väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.
Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen, raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa, jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja, kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi, Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla, tiputtaen siihen vähän rohtoja".
Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."
Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista, että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin välikäräjiin.
Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä 1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava, että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.
Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat. Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim. ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian. Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko tarkastaa.
Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä, nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni, tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista, nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä. Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen, hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan" kirjoittanut Kaarle Relander.
Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen. Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.
Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22 p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla" saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin, kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi. Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut, että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua". Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään pannut".
Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A. Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun kirjoituksen:
"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. — Koska sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt, pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella. Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä — ei suinkaan, vaan päinvastoin auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää (kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen kuvernöörinvirastolle. — Olen kyllä kiitollisuudenvelassa kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon, ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin, salaisi alkuperäisen todistuksen. — Ei voi kummastella, että syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. — — —. Jos minä, niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä — semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa aihetta — luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta. Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."
Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi, että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua". Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli. Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu. Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi, puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa. Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa. Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä. Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]
* * * * *
Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan. Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala, että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden. Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin sanovatkaan hänen perheenväkeään!"
Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin. Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta Maria Elisabet Berghiä. Hän oli syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja; Akiander VI, s. 23 — 24.]
Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva Tuusniemen kappeli, Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30 vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo aikuisemmin, v. 1840 — 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 — 45 Rautavaaralla, ollen jo siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen, Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina, jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä. Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa", mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa. "Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi." Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä, ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija Adolf Möykkynen, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset, tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v. 1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen. Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona". Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen". Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä."
On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen mainitsemaamme kirjoitusta: "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä". Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja" muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi [K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:
"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle: mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi? Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa, minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen, niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. — Ja nyt tällä välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö teidät paatumisen tuomion alle. — Jää nyt hyvästi, rakastettu seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.
"Rakkaat Ystävät!
"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä kysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule autuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat heränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on kohta alkupäässä elämän tietä. — Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he eivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt? Syy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu, niinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa rupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta. Talonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka mahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun he ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat katuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi omassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon jälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka synnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat surulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä ovat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden, etteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin, on elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse sanoo: Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä eivätkä taida (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu, että he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he ovat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan nyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan. Mutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi heitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat papin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He vaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias sydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan evankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He eivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. — — — Nyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin paljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä mielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän sisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät heränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on filosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri työ on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii. Mutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti oppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai väärä. — — Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille enää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin erehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen jälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra todistaa itse: jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä, ei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman. Vapahtaja itse näytti lempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille pelkureille rohkaistukseksi. — — — Nyt sinä tahdot tietää yksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä vastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan sanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala tahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia tuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit saarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua yksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada, täytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: jona päivänä sinä syöt kielletyn puun hedelmästä, pitää sinun kuolemalla kuoleman. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan vanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun kirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa Aatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla, rikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt luvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin vian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä ystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten oppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja kuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka oli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja vika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä: koska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei kelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän tiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata pauhaavat. — — — Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on? Ensimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin tunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan kutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä, joka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne häntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin sana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun puoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa sanotaan lapsen oikeudeksi. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa sinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista, että alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä murheesta sanoo Vapahtaja: autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat hengellisesti vaivaiset (Math. 5: 3, 4). — Mutta miksi olet niin kärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin lankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa epäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä yksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet alusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi kanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi heiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin kaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne itsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä ajatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos siitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä, niin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami paratiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin Jumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä Kristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja syy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen, teet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa sinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin kirjoitettu: että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin katsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut (2 Kor. 7: 11). — — — Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa heikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset, joista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten kiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä, joita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat harjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet tämänkaltaisen todistuksen: vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä vielä sittenkin toivoisi (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa. Minä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte maailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole tahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi kirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja kuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on meille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin Fresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee tietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan voimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin hän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran haltuun, joka teidät on herättänyt".
Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut kirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti puhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto siitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä totuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa. Sitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri, että se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla kuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten tottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin ystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana, peittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim. vielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden aikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa: "— — — Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista tietä. — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensin tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — Ja nyt, rakas ystävä, Herra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu viisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei teidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt".
Loppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri. Sentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita ystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi hänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut tätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet ulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja nöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä voittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa säilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä milloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut läheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä Pohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen kuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän lukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista ajoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden johtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa. Tunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa uhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin, kun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina Juhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään erimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä Ruotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat Ruotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet viimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei mikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan vuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä sanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: "Silloin olivat kaikki heränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo eli". — Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J. I. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat silloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin käynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se kuuluu: "Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen poikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie kulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä. Hän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen rukouksensa, että koko harju liikkui". [Paimenmuisto; Kuopion tuomiokunnan pöytäkirjat (1848 — 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin kirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]
Tosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet, kun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin tiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut Helsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta verrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi hän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä hengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät opetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta samalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että hänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan heränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen pääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua saadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa, missä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina luovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän osasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut heränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja hänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen aina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle muutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa arvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä suhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen jalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei vielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. — Muitakin Savon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina Pyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin ennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla käyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert. Kiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L. J. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]
VIII.
Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
Laajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa kantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta olemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta siirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy. Niin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä kokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen ystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin kokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet pikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen leimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä pidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu "ecclesiola in ecclesia"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä saavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä heidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan etsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen pitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat sikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen matkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä löytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja renqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin esim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin kotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan kuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän välillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy kuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen suunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu talollinen Emanuel Juhonpoika Saarikko, jonka kodissa seuroja usein pidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset koettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat pitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.
Keski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II, 430) mainitun Humalojan Humaloja-niminen metsätorppa Pälkäneellä lähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne kokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja pitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa torppari Paavali Urkko sekä myöhempinä aikoina Jeremias Ahtiainen. Niihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti "Väärän opin kauhistus"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä katsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti Tampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia renqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti Katariina Ekblom 1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim. Bergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän, samoinkuin tehtaanjohtaja Ferd. Uhde y.m. heidän ystävänsä olivat niinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista Pohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin ahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin suunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein kävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden vastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo varhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti herännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on huomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa alaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin, joilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että Renqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa näkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että herännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.
Eteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään. Hämeenlinnassa löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta nämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he matkoja Kalvolaan, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin Ruotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli Lauri Kustaa Vilhelm Törnvall, joka oli kirkkoherransijaisena viimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin vaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa tunnettu Antti Oskar Törnudd. Mitään suurempaa ja pysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut. Sitävastoin löytyi "körttiläisiä" verraten paljon Lammilla ja Koskella.
Asemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan päässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden seutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä eroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi eikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi tulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia huomattavia yhtymäpaikkoja — Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio, Iisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki — täällä ei. Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin muualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä ja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava toimenpide.
Bergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla, Pihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa Ruovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. viimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat sikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten luku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua herännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun vuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin viranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto näiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen asian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä Ruovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä olivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen (II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin läänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén. Juselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi Sääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus kysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: "— — — Useimmat niistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta tuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J. Juseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät lujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen palkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat sitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa osaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan jäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa, jona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan seurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan eripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä jyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan, kieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen palkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen ottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin tyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus seurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa järjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin velvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään papiksi seurakuntaan."
Juselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden ajan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka apulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia myöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella koettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän uhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli vasta mainittu A. O. Törnudd, joka heti papiksivihkimisensä (1847) jälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka oli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies sekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi. Tuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi Multiassa, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851. Niklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja Törnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen liike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen julkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä kirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.
Verraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen herännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena. Hänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä, tapahtui siksi paljon herätyksiä, että Saarijärveltä asti saapui sinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim. elokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen. Usein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä. Varsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten muistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien käynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti rippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain saarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin, että moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut kovassa myrskyssä Keuruunselällä. — Oltuaan lähes vuoden ajan tehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän astui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä tervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät Pohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että tämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta Keuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan tukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään sitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden kantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin muualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse, niinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja kurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan turvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin tuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden esim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien näistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina saa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus ainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli arvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle heränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa hän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan kuuluvan Kuoreveden kappelin heränneistä: "— — — En tahdo olla filosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee minun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni seurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä ja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää? Yleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen pukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita, jotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä toimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään, irvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella edestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään, pitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä katkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja vanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi tulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä ja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he muissa kaipaavat." [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä oloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina Ekblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A. Sacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos. Grönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I. Velleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]
* * * * *
Niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen rukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin järjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen, jolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat herännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi ei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien vastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti luottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä riitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin ajattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on myöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä yksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli näitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle, kuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.
Lounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka verraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala. Isänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä johtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas esiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta alkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin jo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli kysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m. arvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava henkilö Laitilassa oli talollinen Mikko Kauppi, joka asui Kodisjoen kylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari kertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja kirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken (Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa); Laitilan kirkonarkisto.]
Liike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä Atanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten luku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius Dahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän vaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman seurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä hänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus seurojakin. — Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II, 343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian kylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain liikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies sekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä oli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan, minkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat häntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin suuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti seuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena tavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin. Enimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella, mutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä ei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen ulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin hartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma raadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen — nämä näkökohdat olivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja soveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon teroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona pitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat muut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun ei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin kotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain merkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella kristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä Atanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 — 50-luvun jälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen heränneitten keskuudessa.
Rauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan kappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon. Herännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja sävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen puhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen kuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia tuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta, joka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin pastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa"; kert. K. V. E. Rancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] — Paljon kiihkoisampaa leimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen Kustaa Sjöros 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen puheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia. Mutta "hengen vaikutukset", itku, rukoilemishalu, harras osanotto veisuun lisääntyivät.
Renqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli E. G. Ilvan Ahlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan J. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan tuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän Renqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja Ruotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli hän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät taipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun sitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan rukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä jyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi hän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää Ahlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle "rakkaalle isälleen" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten suuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: "Halulliset ovat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen sanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille liian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille alkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä tietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole tullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä paljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien haarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie." Ankarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan antautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: "— — — Kun tämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen, niin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä helpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja sanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen oppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja koko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita kristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt vasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa tarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa valmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa suinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja tehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä niinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa vanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin, syö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä pane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän pedon kuvan he tekevät kristillisyydestä."
Tuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät kummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja täällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin riitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen herännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin esim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen hengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia eroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m. kertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII, 236)].
Yllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella siitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin, lausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi "heimolaisuudessa sen hengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti". Tuntuu, kuin olisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina kaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan heränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme antaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla vastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta löytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden ilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet Matti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:
"En tuot' toivoo voinut
Enkä myös olettaa tainnut,
Vaikk' juur' halusin
Lutheruksen saarnoi
Aivan kalleit', jaloi
Sielulleni
Virvoitukseks'
Uskon kiistoss', työss'."
"Suomen lapset,
Suomen lapset,
Herrall' kiitosta
Veisatkaa nyt hartaast'
Sydämestänn' tarkast',
Ett' on suotu
Meille tuotu
Uusi valo juur'."
"Lutherus nyt saarnaa
Suomen kansan maassa
Lunastuksen kalliist' valost'
Sieluin autuudeks'."
Kovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei ollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista elämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski tuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin rukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä loukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän vaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, "sentähden ettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut", löysi hän raamatusta tuetta vapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän kärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka hedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin piireissä. Siitä hän kirjoittaa: "Ennenkuin Lutherin postillat käännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat; eripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet sanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten kesken voi mainitakaan. — — — Suruttoman kansan pahennukset eivät koskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei ollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä puuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus". Seurauksena tästä Paavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa rukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa seurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi väitellyt rukoilijain kanssa "epäuskosta ja ulkokullattujen pahuudesta" sekä "itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta hengestä". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt vuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä yksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847, jolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin hänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes niiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä hänellä enää oli. — V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana vuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen: "Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko elämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta ylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä." [K. Hallion pastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus "Katsaus hengellisen kirjallisuutemme vaiheisiin"; Akiander VII, 502 — 510; kert. K. V. E. Rancken y.m.]
Paitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä Renqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa sekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa seurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja J. R. A. Jägerhorn, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle lähetti kotipitäjänsä "pienen joukon" tervehdykset. [Akiander VII, 253 — 254.]
IX.
Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
Olemme nähneet, miten suuressa määrässä herännäisyys herätti kansamme lukuhalua ja kehitti sen lukutaitoa. Missä vanhempi herännäisyys oli päässyt vaikuttamaan kansaan, siellä löytyi 19 vuosisadan alussa "vanhojen kristittyjen" kodeissa jonkun verran uskonnollista kirjallisuutta. Mutta kaikkialla muualla näkivät myöhemmän herännäisyyden tienraivaajat tässäkin suhteessa vain erämaan köyhyyttä ja erämaan raakuutta edessään. Vähän löytyi vanhemmilta ajoilta suomenkielistä hartauskirjallisuutta kipeimmän tarpeen poistamiseksi. Uusia painoksia vanhoista kirjoista täytyi saada, uusia käännöksiä ja, mikäli mahdollista, uusia alkuteoksia toimittaa, jos maassa alkanut herätys oli jatkuva ja pääsevä syventymään kansaan. Tämän oivalsivat heränneet papit ja ryhtyivät hankkimaan sekä levittämään hyvää uskonnollista kirjallisuutta heräjäville ja heränneille sanankuulijoilleen. Moni heistä on tässäkin suhteessa tehnyt paljon, mutta tätä heidän työtään arvosteltaessa on kunniasija annettava Renqvistille. On todella suuremmoinen se ahkeruus, jota tämä uskollinen Herran palvelija tälläkin alalla on osoittanut.