813: Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

813

Arsène Lupinin merkilliset seikkailut

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Ranskankielisestä alkuteoksesta "813" suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLLYS:

I. Murhenäytelmä Palace-hotellissa. II. "Sinireunainen lappu". III. Tuntematon mies. IV. Ruhtinas Sermin työssä. V. Herra Lenormand työssä. VI. Oikean Arsène Lupinin vangitseminen. VII. Santé-vankilassa. VIII. Keisarin kirjeet. IX. Mustapukuinen mies. X. Arsène Lupinin kolme murhaa. Jälkimaine.

I.

Murhenäytelmä Palace-hotellissa.

Hra Kesselbach seisahtui äkkiä salin kynnykselle, tarttui kirjuriansa käsivarteen ja kuiskasi huolestuneella äänellä:

"Chapman, joku on taas käynyt täällä."

"Eihän toki, sir", vastusteli kirjuri. "Olettehan juuri itse avannut eteisen oven, ja avain on ollut koko ajan taskussanne meidän syödessämme puolipäivällistä ravintolassa."

"Chapman, joku on ollut täällä taas", kertasi hra Kesselbach. Hän osotti uunin reunustalla olevaa matkalaukkua. "Katsokaahan, sen voin todistaakin. Tuo laukku oli suljettu. Nyt se on auki."

Chapman intti:

"Oletteko varma siitä, että suljitte sen, sir? Eihän laukku sitä paitsi sisällä muuta kuin yhtä ja toista arvotonta rihkamaa, vaatekappaleita…"

"Se ei sisällä mitään muuta, sillä minä otin lompakkoni pois ennen kuin läksimme ulos, varovaisuuden vuoksi… Muutoin… Ei, Chapman; sen sanon teille, että joku on käynyt täällä sillä aikaa kuin me olimme puolipäivällisellä."

Seinässä oli puhelin. Hän otti kuulotorven käteensä.

"Halloo!… Olen hra Kesselbach… Asunnosta 415… aivan oikein. Mademoiselle, olkaa hyvä ja yhdistäkää pääpoliisiasemalle… etsivään osastoon… tiedän numeron… malttakaahan… niin, tässä se on: numero 822.48… minä odotan."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Onko numero 822.48? Haluaisin virkkaa pari sanaa hra Lenormandille, etsivän osaston päällikölle. Nimeni on Kesselbach… Halloo… Kyllä etsivän osaston päällikkö tuntee asian. Hän on antanut minulle luvan soittaa hänelle… Vai niin, hän ei olekaan siellä?… Ketä nyt puhuttelen?… Gourelia, etsivän osaston kersanttia… Mutta, Gourel, minusta tuntuu kuin olisitte ollutkin saapuvilla eilen, kun kävin puhelemassa hra Lenormandin kanssa, ettekö ollut?… Kyllä, tiedän että hra Lenormand luottaa suuresti teihin… No, sama seikka, josta eilen kerroin hra Lenormandille, on sattunut tänäänkin… Joku on tunkeutunut huoneustoon, jossa asun… Ja jos tulisitte heti, niin kenties löytäisitte joitakuita jälkiä… Tunnin tai parin kuluttua?… Aivan oikein, kiitos… teidän tarvitsee vain tiedustaa huoneustoa 415… Kiitoksia vain."

* * * * *

Rudolf Kesselbachia nimitettiin milloin timanttikuninkaaksi, milloin Kapmaan valtiaaksi. Hänen omaisuutensa arvioittiin lähes viideksisadaksi miljoonaksi frangiksi. Hän oli tilapäisesti pysähtynyt Parisiin ja jo viikon päivät asunut huoneustossa 415, Palace-hotellin neljännessä kerroksessa; huoneustoon kuului kolme huonetta, joista kaksi isompaa oli oikealla, sali ja varsinainen makuuhuone, akkunat sivukadulle päin; vasemmalla oli kirjuri Chapmanin makuuhuone, akkunat Rue Lafontainelle päin.

Tämän makuuhuoneen vierestä oli neljän huoneen huoneusto varattu rva Kesselbachille, jonka piti saapua Monte Carlosta, jossa hän nykyjään oleskeli, ja yhtyä mieheensä niin pian kuin saisi tiedon häneltä.

Rudolf Kesselbach käveli muutaman minuutin ajan miettiväisen näköisenä edestakaisin. Hän oli pitkä mies, verevä ja vielä nuori; hänen uneksivat silmänsä, jotka näyttivät vaaleansinisiltä kultareunaisten silmälasien läpi, loivat hänelle lempeän ja aran sävyn, joka oli omituisena vastakohtana hänen tarmokkaalle, leveälle otsalleen ja voimakkaasti kehittyneille leuoilleen.

Hän astui akkunan luo: se oli suljettu. Sitä paitsi, kuinka olisikaan kukaan voinut tulla sitä kautta? Alikerran seinustan yksityinen kuisti loppui oikealla, ja sen erotti vasemmalla puolella kivikouru Rue Lafontainen puoleisista kuisteista.

Hän meni makuuhuoneeseensa: se ei ollut yhteydessä viereisten huoneiden kanssa. Hän pistäytyi kirjurinsa makuuhuoneeseen: rouva Kesselbachille varattuun neljän huoneen huoneustoon johtava ovi oli lukittu ja salvattu.

"En voi laisinkaan käsittää tätä, Chapman. Kerran toisensa perästä olen huomannut seikkoja täällä… omituisia seikkoja, se teidän täytyy myöntää… Eilen oli kävelykeppini siirretty… toissapäivänä oli aivan varmasti kajottu papereihini… Mutta kuinka oli se mahdollista?…"

"Se ei ole mahdollista, sir!" huudahti Chapman, jonka rehellisillä, leppeillä kasvoilla ei ilmennyt vähintäkään huolestumista. "Te kuvittelette, siinä kaikki… Teillä ei ole mitään todisteita, ei muuta kuin pelkkiä vaikutelmia… Sitä paitsi, katsokaahan: tähän huoneustoon ei ole mitään muuta tietä kuin pääeteisen kautta. No niin, te laitatitte erikoisen avaimen samana päivänä kuin saavuimme; ja oma palvelijanne Edwards on ainoa, jolla on siitä kaksoiskappale. Luotatteko häneen?"

"Tietysti luotan!… Hän on palvellut minua kymmenen vuotta!… Mutta Edwards menee puolipäivälliselle samaan aikaan kuin mekin, ja siinä virhe. Hän ei saa tästä lähtein mennä alas ennen kuin me tulemme takaisin."

Chapman hiukan kohautti olkapäitään. Ei ollut epäilystäkään asiasta. Kapmaan valtiaassa oli alkanut ilmaantua hiukan omituisuutta, siitä nuo hänen käsittämättömät pelkäilynsä. Mikä vaara voisi uhata hotellissa, etenkin kun ei ole mukana mitään arvokapineita, ei mitään mainittavampaa rahasummaa taskussaan tai matkassaan?

He kuulivat eteisen oven aukeavan. Tulija oli Edwards. Herra Kesselbach kutsui häntä:

"Oletko pukeutunut, Edwards? No, sepä hyvä!… En odota ketään vieraita tänään, Edwards… tai oikeammin odotan yhtä ainoastaan, hra Gourelia. Pysy sillä välin eteisessä ja pidä ovea silmällä. Hra Chapmanilla ja minulla on yhtä ja toista tärkeätä toimitettavaa."

Tärkeätä toimitettavaa kesti muutaman minuutin, jollavälin herra Kesselbach selaili läpi kirjeenvaihtonsa, luki kolme neljä kirjettä ja antoi ohjeita niiden vastaamiseen. Mutta äkkiä Chapman kynä koholla odotellessaan näki, että hra Kesselbach ajatteli jotakin kokonaan toista kuin kirjeenvaihtoansa. Hän piteli sormiensa välissä nuppineulaa, tarkkaavasti tutkien sitä; neula oli musta ja ongenkoukun muotoiseksi koukistettu.

"Chapman", sanoi hän, "katsokaahan minkä löysin pöydältäni. Tämä koukistettu neula ilmeisesti merkitsee jotakin. Tämä on selvä todistuskappale. Nyt ette voi enää kieltää, että joku on käynyt huoneessa. Sillä eihän tämä neula missään tapauksessa ole voinut itsestään tänne tulla."

"Tietysti ei", vastasi kirjuri. "Se on tullut minun kauttani."

"Mitä tarkotatte?"

"Sillä neulallahan minun on tapana kiinnittää kaulaliinani kaulukseeni. Otin sen irti eilen illalla teidän lukiessanne ja taivutin sen ajatuksissani."

Hra Kesselbach nousi tuoliltaan kovin kiusaantuneen näköisenä, otti muutaman askeleen ja seisahtui.

"Nauratte minulle, Chapman, sen tunnen sielussani… ja te olette aivan oikeassa… En tahdo kieltää, että olen ollut jokseenkin… kummallinen viime Kapmaan-matkani jälkeen. Se johtuu siitä… niin… te ette tunne elämäni uutta tekijää… valtaista suunnitelmaa… suunnattoman suurta aijetta… Voin nähdä sen nyt vielä vain tulevaisuuden häämyssä… mutta siitä sukeutuu kaikesta huolimatta valmis… ja siitä tulee kerrassaan jättiläismäistä… Voi, Chapman, ette voi aavistaakaan… Rahasta en välitä rahtuakaan! Minulla on rahaa — minulla on liian paljon rahaa… Mutta tämä, tämä merkitsee paljoa enemmän; tämä merkitsee voimaa, mahtia, valtaa. Jos toivomukseni toteutuvat, niin minusta tulee ei ainoastaan Kapmaan valtias, vaan vieläpä muunkin hallitsija… Niin, uskokaa sanojani. Rudolf Kesselbach, augsburgilaisen rautakauppiaan poika, pääsee monen sellaisen tasalle, joka tähän asti on häntä vähäksynyt… Hän menee heistä vielä edellekin, Chapman; hän menee heistä edelle, pankaa mieleenne sanani… Ja kerta kaikkiaan…"

Hän keskeytti puheensa, katseli Chapmania kuin pahotellen sanoneensa liikaa, mutta lopetti kuitenkin kiihtymyksensä vallassa:

"Nyt käsitätte huolestumiseni syyt, Chapman… Täällä, näissä aivoissa, on aate, joka on paljon rahan arvoinen… ja tätä aatetta kenties aavistellaan… ja minua vakoillaan… olen varma siitä…"

Kello soi.

"Puhelin", sanoi Chapman.

"Voisiko siellä", mutisi Kesselbach, "minkään sattuman kautta olla…?" Hän otti kuulotorven käteensä. "Halloo!… Kuka? Eversti? Ahaa, mainiota! Kyllä, se olen minä… Mitään uutta?… Hyvä on!… Siinä tapauksessa odotan teitä… Mukananne tulee yksi miehenne? Se käy päinsä… Mitä? Ei, meitä ei häiritä… Minä annan tarpeelliset määräykset… Vai niin tärkeätä?… Vakuutan, että määräyksiäni noudatetaan ehdottomasti… Kirjurini ja palvelijani pitävät kyllä huolen ovesta, eikä ketään päästetä sisälle… Tunnette kai tien, vai mitä?… Älkää siis hukatko hetkeäkään."

Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja sanoi:

"Chapman, tänne tulee kaksi herrasmiestä. Edwards ohjaa heidät sisälle…"

"Mutta herra Gourel… etsivän osaston kersantti…"

"Hän tulee myöhemmin… Ja silloinkaan ei heidän tapaamisestaan ole mitään vahinkoa. Lähettäkää Edwards alas hotellin konttoriin sanomaan, että en ole kotona kenellekään paitsi kahdelle herrasmiehelle, everstille ja hänen ystävälleen, lukuunottamatta hra Gourelia. Hänen pitää saada heidät kirjottamaan tulijain nimet muistiin."

Chapman teki työtä käskettyä. Huoneeseen palatessaan hän näki hra Kesselbachin pitelevän kädessään koteloa tai oikeammin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka oli näköjään tyhjä. Hän näytti epäröivän, kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä sille, pannako taskuunsa vai johonkin muualle. Viimein hän astui uunin luo ja heitti lompakon matkalaukkuunsa.

"Lopettakaamme postin tarkastelu, Chapman. Meillä on kymmenen minuuttia aikaa. Kah, kirje rva Kesselbachilta! Miksi ette sanonut sitä, Chapman? Ettekö tuntenut käsialaa?"

Hän ei yrittänytkään salata mielenliikutusta, jota tunsi kosketellessaan ja katsellessaan paperia, jota hänen vaimonsa oli pidellyt hyppysissään ja rikastuttanut silmiensä katseella, tuoksunsa hitusella, salaisten ajatustensa vihjeellä. Hän hengitti sen hyvää tuoksua, ja avattuaan luki kirjeen hitaasti hiljaisella äänellä katkelmina, joita saapui Chapmanin kuuluviin:

"Olen hiukan väsynyt… Pysyn huoneessani tämän päivää… Olen kiusaantunut täällä… Milloin saan tulla luoksesi? Ikävöitsen sähkösanomaasi, joka minut kutsuu…"

"Sähkötittehän tänä aamuna, Chapman? Siinä tapauksessa rouva Kesselbach saapuu tänne huomenna, keskiviikkona."

Hän näytti aivan iloiselta, kuin olisi liikeasiain taakka äkkiä keventynyt ja hän vapautunut kaikista huolista. Hän hykersi käsiänsä ja hengähti syvään, kuten voimakas mies menestyksestä varmana, kuten hyväonninen mies, joka on päässyt onnelliseksi ja on kyllin luja puolustautumaan.

"Siellä soittaa joku, Chapman — joku soittaa eteisen ovikelloa. Menkää katsomaan."

Mutta Edwards tuli sisään ja sanoi:

"Kaksi herrasmiestä kysyy teitä, sir. Ne ovat ne —"

"Minä tiedän. Ovatko ne siellä — eteisessä?"

"Ovat, sir."

"Sulje eteisen ovi, äläkä aukaise enää muille kuin hra Gourelille, etsivän osaston kersantille. Chapman, menkää saattamaan herrat sisään ja sanokaa heille, että tahtoisin puhutella everstiä ensin — everstiä yksin."

Edwards ja Chapman poistuivat huoneesta, sulkien oven perässään. Rudolf Kesselbach astui akkunan luo ja painoi otsansa ruutua vasten.

Ulkona, juuri hänen silmiensä alla, vierivät ajopelit ja moottorivaunut rinnakkaisissa vaoissa, joita kaksinkertaiset rikkajuovat osottivat. Kirkas kevät-aurinko kimalteli messinkiheloissa ja kiillotuksissa. Puihin puhkeili ensimäisiä vehreitä silmuja, ja korkeiden kastanjapuiden umput alkoivat kiehitellä vereksiä lehtiänsä.

"Mitä ihmettä ajatteleekaan Chapman?" jupisi Kesselbach. "Tuhlaakin näin pitkän ajan lörpöttelyyn!…"

Hän otti pöydältä savukkeen, sytytti sen ja veti muutamia haikuja. Häneltä pääsi heikko huudahdus. Ihan hänen edessään seisoi mies, jota hän ei tuntenut.

Hän hätkähti taaksepäin.

"Kuka te olette?"

Mies — hän oli hyvin puettu, jokseenkin hienon näköinen, tukka musta, mustat viikset ja tiukat silmät — mies veti suunsa irviin:

"Kukako olen? Minähän olen eversti!"

"Ei, ei; se jota minä kutsun everstiksi, se joka kirjottaa tuolla… omaksutulla… nimimerkillä, ette ole te!"

"Kyllä, kyllä… Tuo toinen oli vain… Mutta, hyvä hra Kesselbach, tällä kaikellahan ei ole mitään merkitystä. Oleellista on, että minä… olen oma itseni. Ja se minä olen, sen vakuutan teille!"

"Mutta nimenne?…"

"Eversti… toistaiseksi."

Hra Kesselbachin valtasi kasvava pelko. Ken oli tämä mies? Mitä tahtoi hänestä mies?

Hän huusi:

"Chapman!"

"Onpa omituista noin huutaa! Eikö minun seurani teille riitä?"

"Chapman!" huusi hra Kesselbach uudestaan. "Chapman! Edwards!"

"Chapman! Edwards!" säesti vieras vuorostaan. "Mitä te teette? Teitä tarvitaan!"

"Hyvä herra, minun täytyy pyytää teitä — käskeä teidän päästää minut ohitsenne."

"Mutta, hyvä herra Kesselbach, kuka teitä estää?"

Hän väistyi kohteliaasti tieltä. Hra Kesselbach astui ovelle, avasi sen ja hypähti taaksepäin. Oven takana seisoi toinen mies, pistooli kädessään. Kesselbach sopersi:

"Edwards… Chap…"

Hän ei lopettanut. Eteisen nurkassa hän näki kirjurinsa ja palvelijansa virumassa vieretysten, kapuloittuina ja köytettyinä.

Hermostuneesta ja herkästä luonteestaan huolimatta ei herra Kesselbachilta puuttunut miehuutta; ja sen sijaan, että ilmeisen vaaran tunto olisi häntä lannistanut, palautti se hänelle hänen kaiken joustavuutensa ja vireytensä. Masennusta ja hämminkiä teeskennellen peräytyi hän verkalleen uunin luo ja nojautui seinää vasten. Hänen kätensä hapuili sähkökellon nappulaa. Hän löysi sen ja painoi sitä, siirtämättä enää sormeansa pois.

"No?" tiedusti vieras.

Hra Kesselbach ei vastannut, vaan painoi yhä nappulaa.

"No? Luuletteko niiden tulevan, koko hotellin olevan hälyytetty, kun te painatte soittokellonne nappulaa? Katsahtakaahan taaksenne, niin huomaatte langan leikatuksi!?"

Hra Kesselbach käännähti ikäänkuin haluten varmistua asiasta; mutta sen sijaan hän nopealla liikkeellä sieppasi matkalaukkunsa, sujautti siihen kätensä, tempasi esille revolverin, tähtäsi sillä miestä ja laukaisi.

"Hui!" vähitteli vieras. "Te siis lataatte aseenne ilmalla ja äänettömyydellä?"

Hana naksahti toistamiseen, ja kolmannen kerran, mutta laukausta ei kuulunut.

"Vielä kolme panosta, Kapmaan valtias! Minä en tyydy ennen kuin olette sijoittanut kuusi luotia raatooni. Mitä! Te luovutte? Sepä vahinko… Te harjottelitte oivallisesti!"

Hän tarttui tuolin selkämystään, kiepautti sen ympäri, istuutui hajareisin ja virkkoi lepotuoliin viitaten:

"Ettekö istuudu, hra Kesselbach, ollaksenne kuin kotonanne? Savuke? Ei minulle, kiitos. Pidän paremmin sikaarista."

Pöydällä oli laatikko; hän valitsi Upman-sikaarin, muodoltaan virheettömän, sytytti sen ja kiitteli kumartaen:

"Kiitos! Ja emmekö nyt pitäisi pikku pakinaa?"

Rudolf Kesselbach kuunteli häntä ällistyksissään. Kuka saattoi tämä kummallinen henkilö olla? Mutta nähdessään vieraansa istuvan siinä noin rauhallisena ja haasteliaana kävi hän kuitenkin vähitellen tyynemmäksi ja alkoi ajatella, että asema voisi saada ratkaisunsa ilman mitään väkivallan tai raa'an voiman tarvista.

Hän otti esille rahalompakkonsa, avasi sen, näytti melkoista setelitukkua ja kysyi:

"Kuinka paljon?"

Toinen silmäili häntä ällistyneen näköisenä, kuin olisi hänen ollut työläs käsittää Kesselbachin tarkotusta. Sitten hän tovin kuluttua huusi:

"Marco!"

Pistoolimies astui esille.

"Marco, tämä herra tarjoaa hyväntahtoisesti sinulle muutamia paperilappuja naikkostasi varten. Ota ne, Marco."

Yhä tähdäten aseellaan Marco ojensi vasemman kätensä, otti setelit ja poistui.

"Kun nyt tämä kysymys on selvitetty toivomustenne mukaisesti", alotti taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta. Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"

"Poltettu."

Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.

"Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"

"Poltettu."

"Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle, mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron… olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne mukananne. Olenko oikeassa?"

"Peräti."

"Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"

"Ei."

"Antakaa minulle lokeronne avain."

"En."

"Marco!"

Marco juoksi huoneeseen.

"Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"

Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat kapaloittiin yhteen kuin muumion.

"Tarkastele hänen taskunsa, Marco."

Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.

"Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"

"Ei, isäntä."

"Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."

"Paikallaan on."

"Laske nyt sormesi hanalle."

"Valmis."

"No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"

"En."

"Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"

"Niin, isäntä."

"Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."

"Niin oikein, isäntä!"

"Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…"

Rudolf Kesselbach teki merkin.

"Tahdotte puhua?"

"Niin."

"Juuri parahiksi. No, salakirjaimet… lukon tunnussana?"

"Dolor."

"Dolor… Dolor… Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te kelpo sielu!… Marco, mene ja tee kuten sanoin… Varo erehdyksiä! Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle avain, ilmota sana — Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin. Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on. Ymmärrätkö täydellisesti?"

"Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor…"

"Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla) on vielä keskustelu… viimeinen … Kesselbach, olettehan aivan varma siitä, ettette ole erehtynyt?"

"Kyllä."

"Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen. Katsotaanpa. Menehän, Marco!"

"Entäs te, isäntä?"

"Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"

"Olivat."

"Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin hupelo…" Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti: "Ei… se ei ole mahdollista… me emme joudu häirityiksi…"

Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin suulle.

"Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"

Vangin silmät loistivat toivosta. Hän hykähteli kuuluvasti käden alta, joka häntä tukahutti.

Vieras vapisi raivosta.

"Suu kiinni, tai kuristan sinut! Hei, Marco, kapuloitse hänet! Joutuin!… Kas niin!"

Kello soi taas. Hän huusi, kuin olisi hän ollut Kesselbach ja kuin olisi Edwards vielä ollut oven vartijana:

"Miksi et avaa ovea, Edwards?"

Sitte hän sipsutteli hiljaisesti eteiseen ja kuiskasi kirjuriin ja palvelijaan viitaten:

"Marco, auta minua siirtämään nämä kaksi makuuhuoneeseen… tuonne… jottei heitä voida nähdä."

Hän nosti kirjurin. Marco kantoi palvelijan.

"Hyvä! Mene nyt takaisin työhuoneeseen."

Hän seurasi palvelijaansa sisälle, mutta palasi heti eteiseen ja huudahti hämmästyneellä äänellä:

"Mitä, palvelijanne ei olekaan täällä, herra Kesselbach… Ei, istukaahan vain… lopettakaa kirjeenne… minä menen itse."

Ja hän avasi hiljaisesti eteisen oven.

"Hra Kesselbach?"

Kysyjä oli eloisa, kirkassilmäinen jättiläinen, joka seisoi jalalta toiselle huojuen ja hattunsa röydästä sormiensa välissä hypistellen. Toinen vastasi:

"Kyllä, hän asuu täällä. Kenet ilmotan?…"

"Hra Kesselbach pyysi puhelimella… Hän odottaa minua…"

"Ahaa, tekö se olette!… Minä sanon hänelle… Odottaisitteko hetkisen?… Hra Kesselbach ottaa teidät puheillensa."

Julkeasti jätti hän vieraan seisomaan pikku eteisen kynnykselle, sellaiselle kohdalle, mistä hän saattoi avoimen oven kautta nähdä osan työhuoneesta. Verkalleen, edes käännähtämättä taaksensa katsomaan, hän astui huoneeseen, meni hra Kesselbachin vierellä seisovan kumppaninsa luo ja kuiskasi:

"Me olemme hukassa! Se on Gourel, etsivä poliisi… Ota tikarisi." Hän tarttui toista käsivarteen. "Ei. Ei vielä. Minulla on eräs aate. Mutta Luojan nimessä, Marco, ymmärrä minua ja puhu vuorostasi. Puhu kuin olisit sinä Kesselbach … en luule heidän tuntevan toisiansa… Älyäthän, vai mitä?… Puhu, Marco! Sinä olet Kesselbach."

Hän haastoi niin kylmäverisesti, niin voimakkaasti ja käskevästi, että Marco enemmittä selityksittä käsitti saaneensa Kesselbachin osan; ja hän sanoi kuuluvasti:

"Teidän tulee pyytää puolestani anteeksi, hyvä ystävä. Sanokaa hra Gourelille, että olen kovin pahoillani, mutta minulla on ylenmäärin työtä… Puhuttelen häntä huomen-aamulla kello yhdeksältä… niin, täsmälleen kello yhdeksän."

"Oivallista!" kuiskasi toinen. "Älä liikahda."

Hän palasi eteiseen, tapasi Gourelin odottamassa ja sanoi:

"Hra Kesselbach pyytää teitä suomaan anteeksi. Hän lopettelee erästä tärkeätä työtä. Sopisiko teidän tulla uudestaan huomis-aamuna kello yhdeksän?"

Syntyi tovin äänettömyys. Gourel näytti kummastuneelta, enemmän tai vähemmän kiusaantuneelta ja epätietoiselta. Toisen käsi kouraisi taskussa olevan tikarin kahvaa. Ensimäisen epäiltävän liikahduksen nähdessään hän oli valmis iskemään.

Vihdoin Gourel sanoi:

"Hyvä on… Kello yhdeksän huomenna… On sentään… Kuitenkin, tulen tänne yhdeksältä huomenna…"

Ja pistäen hatun päähänsä hän katosi hotellin käytäviin.

Marco purskahti työhuoneessa nauramaan.

"Olittepa kerrassaan nokkela, isäntä! Puijasitte hänet ihmeen sievästi!"

"Oleppas nyt vireänä, Marco, ja seuraa häntä. Jos hän poistuu hotellista, niin jätä hänet rauhaan; tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, kuten sovittu… ja ilmota sitte puhelimella."

Marco lähti nopeasti.

Sitte mies otti vesikarahvin uuninreunalta, kaatoi itselleen pikarillisen, jonka tyhjensi yhdellä siemauksella, kostutti nenäliinaansa, pyyhkäisi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä, istuutui vankinsa viereen ja sanoi teeskennellyn kohteliaasti:

"Mutta minun, hra Kesselbach, täytyy tosiaan saada kunnia esitellä itseni teille."

Ja ottaen taskustaan nimikortin hän jatkoi:

"Sallikaa minun… Arsène Lupin, herrasmies-murtovaras."

* * * * *

Kuuluisan seikkailijan nimi näytti tekevän mitä parhaan vaikutuksen hra Kesselbachiin. Lupinilta ei tämä seikka jäänyt huomaamatta, ja hän huudahti:

"Ahaa, herraseni, te hengitätte jälleen! Arsène Lupin on hempeä, turhantarkka murtovaras. Hän inhoaa verenvuodatusta, hän ei ole koskaan tehnyt raskaampaa rikosta kuin muiden ihmisten omaisuuden anastaminen on… pelkkää pikku koiruutta — vai mitä? Ja te sanotte itseksenne, että hän ei aijo raskauttaa omaatuntoansa hyödyttömällä murhalla. Aivan niin… mutta onkohan teidän tuhonne niinkään hyödytön? Kaikki riippuu vastauksesta. Ja minä vakuutan teille, etten ole nykyään leikinteossa. Malttakaahan, veikkoseni!"

Hän veti tuolinsa lepotuolin viereen, poisti vangilta kapulan ja pitkitti hyvin selvästi lausuen sanansa:

"Hra Kesselbach, samana päivänä kuin saavuitte Parisiin, rupesitte te väleihin erään Barbareuxin kanssa, joka johtaa yksityistä kyselytoimistoa. Te toimitte sihteerinne, Chapmanin, tietämättä, ja sovittiin, että sanottu Barbareux nimittäisi itseänsä 'everstiksi' silloin kun olisi tekemisissä teidän kanssanne joko kirjeellisesti tai puhelimitse. Riennän sanomaan, että Barbareux on tuiki rehellinen mies. Mutta hyväksi onnekseni on eräs hänen kirjurinsa minun läheisimpiä ystäviäni. Siten sain tietooni syyn, jonka takia käännyitte Barbareuxiin. Mielenkiintoni heräsi teitä kohtaan ja minä tein väärien avainten avulla pari tarkastusta täällä… Voinpa sanoakin suoraan, etten minä näissä tarkastuksissa löytänyt mitä hain."

Hän alensi äänensä, tähysti tiukasti vankinsa silmiä, tarkaten hänen ilmettänsä, vaanien hänen salaisia ajatuksiansa, ja puheli edelleen:

"Hra Kesselbach, teidän määräyksenne Barbareuxille kuului, että hänen pitäisi löytää jonnekin Parisin kurjalistokortteleihin hautautunut mies, jolla on tai oli lisänimenä 'Pierre Leduc'. Miehestä mainitaan seuraavat lyhyet tuntomerkit: Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa; hiukset ja iho vaaleat; käyttää viiksiä. Erityinen merkki: vasemman käden pikkusormen pää puuttuu erään haavan johdosta. Myöskin on hänellä melkein näkymätön arpi oikeassa poskessa. Te tunnutte pitävän tuon miehen löytämistä melkoisen — enemmän kuin melkoisen — tärkeänä, ikäänkuin se voisi tuottaa jotakin suurta etua teille itsellenne. Kuka hän on?"

"Minä en tiedä."

Vastaus oli jyrkkä, ehdoton. Tiesikö hän vai eikö? Sillä ei ollut suuresti väliä. Pääasia oli, että hän oli päättänyt olla puhumatta.

"No niin", arveli hänen vastustajansa, "mutta onhan teillä hänestä täydellisempiä tietoja kuin nuo, jotka Barbareuxille ilmotitte."

"Ei ole!"

"Te valehtelette, hra Kesselbach. Kahdesti te Barbareuxin läsnäollessa silmäilitte sahviaanikotelossa säilytettyjä papereita."

"Niin tein."

"Ja kotelo?…"

"Poltettu."

Lupin värisi raivosta. Hänen mielessään ilmeisesti taas väikkyi kidutus ja sen tuottamat helpotukset.

"Poltettu? Mutta laatikko… Kas niin — tunnustakaahan pois… tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."

"Kyllä."

"Ja mitä siinä on?"

"Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."

Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.

"Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen omaisuus… Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään… Teille se epäilemättä on mitätön erä… Ja teidän salaisuutenne on enemmän arvoinen… Teille, niin… mutta entä minulle?"

Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.

Minuutit kuluivat.

Hän alkoi nauraa.

"Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?… Hyvin paljon mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte lepotuolissa… Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan… tai muutoin sahviaanikotelo… Siinä on teidän vaikea vaalinne…" Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia… Lempo!… Kohtalo kulkee kovin vitkallisesti… Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää, hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!… Vihdoinkin!"

Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen jäljitteli vankinsa karheata ääntä:

"On, Rudolf Kesselbach… hän puhuu… Kyllä, mademoiselle, yhdistäkää… Sinäkö siellä, Marco?… Hyvä… Luistiko kaikki kunnolleen?… Oivallista!… Ei mitään pulaa?… Ansaitsette sydämelliset kiitokseni!… No, mitä saitte?… Mustapuulaatikon?… Ette mitään muuta? Mitään papereita?… No, hyväpä niinkin!… Ja mitä on laatikossa?… Ovatko ne komeita… Mainiota, mainiota!… Maltas hetkinen, Marco, kun mietin… Näes, kaikki tämä… Jos sanoisin sinulle mielipiteeni… Odota; älä mene pois… pidä linjaa…"

Hän käännähti ympäri:

"Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"

"Olen."

"Ostaisitteko ne minulta takaisin?"

"Mahdollisesti."

"Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"

"Viidestäsadastatuhannesta frangista… kyllä."

"Mutta siinä on pulma… Millä tavoin toimitamme vaihdon? Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut… tai muutoin minä pettäisin teidät… Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin, nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle… Minä tuon timantit salkussa — se on mukavampaa… Laatikko pistää liiaksi silmään…"

Kesselbach säpsähti:

"Ei, ei… laatikko myös… minä tahdon kaikki…"

"Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!… Timanteista ette välitä… ne voidaan korvata… Mutta laatikko on teille yhtä kallis kuin nahkanne… Hyvä on; te saatte laatikkonne… Arsènen kunniasanalla… saatte sen huomenna postipakettina!"

Hän meni takaisin puhelimelle:

"Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?… Onko siinä mitään erikoista?… Norsunluuta mustapuureunuksissa… Niin, minä tunnen tuollaiset kapineet… japanilaista työtä, Faubourg Saint-Antoinesta… Ei mitään merkkiä?… Ahaa, pieni pyöreä sinireunainen lappu ja siinä numero!… Niin, myymälän merkki… siitä viisi. Ja onko laatikon pohja paksu? Ei kovin paksu… Hitto. Siinä ei siis ole varapohjaa?… Kuules, Marco: tutki norsunluuta ulkopuolelta… tai oikeammin kannesta." Hän reuhasi ihastuksissaan. "Kannesta! Siitä juuri, Marco! Kesselbach räpäytti silmäänsä juuri nyt… Olemme jäljillä!… Ahaa, Kesselbach veikkoseni, ettekö huomannut minun syrjästä pitävän silmällä teitä? Te yksinkertainen sielu!" Ja Marcolle: "No, mitä näet?… Peililasin kannen sisäpuolella?… Liikkuuko se?… Onko se saranoilla?… No, riko se sitten… Niin, niin, sanon, riko se… Sillä lasilla ei ole paikkansa siinä… Se on pantu siihen jälkeenpäin!" Hän menetti malttinsa. "Se ei ole sinun asiasi, ääliö!… Tee kuten käsken…"

Hän kuuli varmaan risauksen, kun Marco toisessa päässä rikkoi lasin, sillä hän huusi riemuissaan:

"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin! Halloo!… Joko teit sen?… Mitä?… Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"

Hän otti toisenkin kuulotorven, asetti molemmat korviinsa ja jatkoi:

"Lue se minulle, Marco, lue hiljaa… Kirjekuori ensin… Hyvä… Kertaa!" Hän itse kertasi: "'Jäljennös mustassa sahviaanikotelossa säilytetystä kirjeestä'. Ja sitte? Revi kirjekuori auki, Marco… Onko minulla teidän suostumuksenne, hra Kesselbach? Tämä ei ole oikein hienoa käytöstä, mutta silti… Jatka, Marco. Hra Kesselbach antaa sinulle luvan… Valmis?… No, lueppas nyt."

Hän kuunteli ja puhui hykähtäen:

"Voi hiisi! Se ei ole huikaisevan selkeätä! Kuuntele. Minä kertaan — yksinkertainen paperiarkki, käännetty kokoon neljästä kohden, taipeet näköjään aivan verekset… Hyvä… sivun oikeassa yläkulmassa seuraavat sanat: 'Viisi jalkaa yhdeksän, vasen pikkusormi poikki' j.n.e… Niin, se on kuvaus Pierre Leducista. Kesselbachin käsialaa kaiketi?… Hyvä… Ja sivun keskellä isoilla kirjaimilla painettuna:

" APO ON.

"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske lippaaseen tai timantteihin… Selviydyn ystävästämme täällä kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen luonasi… Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin minua varten? Oivallista! Hyvästi!"

Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.

Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.

"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"

"Mistä?"

"Ei joutavia, olkaa hyvä. Puhukaa mitä tiedätte."

"En tiedä mitään."

"Valehtelette. Mitä merkitsee sana 'APO ON'?"

"Jos sen tietäisin, niin en olisi kirjottanut sitä muistiin."

"No niin; mutta ketä tai mitä se tarkottaa? Mistä olette jäljentänyt sen? Mistä olette sen saanut?"

Hra Kesselbach ei vastannut. Lupin jatkoi, puhuen nyt hermostuneella, nytkähtelevällä äänenpainolla:

"Kuulkaa, Kesselbach! Minulla on teille ehdotus. Niin rikas ja mahtava kuin olettekin, ei meillä kuitenkaan ole suurtakaan eroa. Augsburgilaisen rautakauppiaan poika ja Arsène Lupin, murtovarkaiden ruhtinas, voivat tehdä keskenään sopimuksen kumpaisenkaan saamatta siitä häpeätä. Minä toimitan varastamiseni asunnoissa, te pörssissä. Sehän on kutakuinkin yhtä ja samaa. No, siinä sitä ollaan, Kesselbach. Olkaamme kumppanuksia tässä liikeasiassa. Tarvitsen teitä sentähden, etten tiedä mitä asia koskee. Te tarvitsette minua, koska ette mitenkään voi hoitaa sitä yksinänne. Barbareux on hölmö. Minä olen Lupin. Tuleeko kauppa?"

Ei vastausta. Lupin tivasi vavahtelevalla äänellä:

"Vastatkaa, Kesselbach! Tuleeko kauppa? Jos tulee, niin haen teille Pierre Leducinne neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa. Sillä häntähän te etsitte, vai mitä? Eikö se ole homman pohjana? No, vastatkaahan pois! Kuka on tuo mies? Miksi etsitte häntä? Mitä hänestä tiedätte?"

Hän tyyntyi äkkiä, laski kätensä Kesselbachin olkapäälle, ja sanoi terävästi:

"Vain sana. Jaa… vai ei?"

"Ei!"

Hän veti muhkean kultakellon Kesselbachin sivutaskusta ja laski sen vangin polvelle. Hän avasi Kesselbachin liivit ja paidan, paljasti hänen rintansa, otti teräksisen, kultakahvaisen tikarin, joka oli pöydällä hänen vieressään ja asetti sen sille kohdalle, missä sydämen sykintä sai ihon vavahtelemaan.

"Viimeisen kerran?"

"Ei!"

"Hra Kesselbach, kello on kahdeksan minuuttia vailla kolme. Jos ette vastaa kahdeksan minuutin kuluessa tästä hetkestä, olette kuollut mies!"

* * * * *

Seuraavana aamuna marssi kersantti Gourel Palace-hotelliin täsmälleen sovitulla hetkellä. Pysähtymättä, hissistä piittaamatta, hän astui ylös portaita. Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, meni pitkin käytävää, ja soitti 415. oven kelloa.

Vastausta saamatta hän soitti uudelleen. Puolikymmentä kertaa turhaan yritettyään hän palasi alikertaan ja meni hotellin konttoriin. Sieltä löysi hän hovimestarin.

"Hra Kesselbachia haluaisin tavata. Olen soittanut kymmenkunta kertaa."

"Hra Kesselbach ei nukkunut täällä viime yönä. Emme ole nähneet häntä sitte kun eilen ehtoopäivällä."

"Entä hänen palvelijansa — kirjurinsa?"

"Emme ole heitäkään nähneet."

"Eivätkö siis hekään nukkuneet hotellissa?"

"Eivät luullakseni."

"Luullaksenne? Mutta teidän tulisi tietää se varmasti."

"Kuinka niin? Hra Kesselbach ei asu hotellissa; hän on kotonaan täällä, omassa yksityisessä huoneustossaan. Me emme palvele häntä, hänellä on oma palvelijansa, ja meillä ei ole mitään tietoa siitä, mitä hänen asunnossaan tapahtuu."

"Se on totta… se on totta…"

Gourel näytti olevan ymmällä. Hän oli tullut nimenomaisesta määräyksestä, ennakolta selitettyyn toimeen, jonka rajoissa hänen älynsä kykeni työskentelemään. Ulkopuolella näiden rajojen hän ei tiennyt miten menetellä.

"Jos päällikkö olisi täällä", hän mutisi; "jos päällikkö olisi täällä…"

Hän näytti käyntikorttiansa ja ilmotti ammattinsa. Sitte hän kysyi kaiken varalta:

"Ette siis nähnyt heidän tulevan sisälle?"

"En."

"Mutta näitte heidän lähtevän ulos?"

"Ei, sitä en voi sanoa."

"Mistä siis tiedätte, että he lähtivät ulos?"

"Kuulin eräältä herrasmieheltä, joka kävi täällä eilen ehtoopäivällä."

"Mustaviiksiseltä herrasmieheltä?"

"Niin, tapasin hänet hänen poistuessaan noin kello kolmen aikaan. Hän sanoi: 'Asukkaat numerosta 415 ovat menneet ulos. Hra Kesselbach jääpi yöksi Versaillesiin, Réservoisiin; voitte osottaa hänen kirjeensä edelleen sinne!'"

"Mutta kuka oli tuo herrasmies? Millä valtuudella hän puhui?"

"Sitä en tiedä."

Gourel tunsi levottomuutta. Hänestä näytti kaikki hieman omituiselta.

"Onko teillä avainta?"

"Ei. Hra Kesselbach teetti erityiset avaimet."

"Menkäämme katsomaan."

Gourel soitti taas rajusti. Ei mitään kuulunut. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä kumartui ja painoi korvansa avaimenreikää vasten.

"Kuulkaa… Luulen kuulevani jotakin… aivan oikein… ihan varmasti… kuulen voikerrusta…"

Hän iski tuimasti nyrkillään ovea.

"Mutta, hyvä herra, teillä ei ole oikeutta…"

"Hiiteen oikeudet."

Hän täräytti ovea uudistetulla voimalla, mutta niin vähäisellä teholla, että heti luopui yrityksestä. "Joutuin, joutuin, lukkoseppä!"

Yksi tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän toimistosta. Gourel huusi:

"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"

"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."

"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel, jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman päällikköänsä.

"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.

"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.

Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui ripeästi sisälle.

Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.

Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.

"Missä on hra Kesselbach?"

Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.

"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai ponnistellut yli voimiensa."

Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.

"Kuollut! Tunnustelkaa… hänen kätensä ovat jääkylmät!… Ja katsokaa hänen silmiänsä!"

Joku rohkeni arvella:

"Halvauskohtaus epäilemättä… tai sydämen herpautuminen."

"Se on totta, ei ole mitään merkkiä haavasta… hän on saanut luonnollisen kuoleman."

He laskivat ruumiin sohvalle ja avasivat hänen vaatteensa. Mutta valkealla paidalla ilmeni heti punaisia tahroja; ja työntäessään sen ylös he näkivät rinnassa lähellä sydäntä pienen naarmun, josta tihkui hieno verijuova. Ja paitaan oli kiinnitetty nuppineulalla kortti. Gourel kumartui katsomaan. Se oli Arsène Lupinin käyntikortti, veren tahraama sekin.

Silloin Gourel suoristausi, käskevästi ja mahtipontisesti.

"Murhattu!… Arsène Lupin!… Pois huoneustosta… Pois huoneustosta kaikki!… Kukaan ei saa olla täällä eikä makuuhuoneessa… Vietäköön nuo kaksi hoidettavaksi muualla!… Pois huoneustosta… älkääkä koskeko mihinkään… Päällikkö on tulossa! …"

II.

"Sinireunainen lappu".

ARSÈNE LUPIN!

Gourel toisti nuo kaksi paljon merkitsevää sanaa ihan huumaantuneena. Ne soivat hänen sielussaan kuin sanomakellot. Arsène Lupin? Suuri peljättävä Arsène Lupin! Murtovarkaitten kuningas, mahtava seikkailija! Oliko se mahdollista?

"Ei, ei", hän jupisi, "se ei ole mahdollista, sillä hän on kuollut!"

Mutta siinäpä juuri pulma… oliko hän tosiaankin kuollut?

Arsène Lupin!

Ruumiin vieressä seisten hän pysyi tyhmistyneenä ja ymmällä, käännellen käyntikorttia jonkunlaisella kammolla, kuin olisi aave haastanut hänet taisteluun. Arsène Lupin! Mitä pitäisi hänen tehdä? Toimia? Käydä käsiksi työhön omin neuvoin? Ei, ei… parempi olla toimimatta… hän tekisi ihan varmasti erehdyksiä, jos astuisi kentälle tuollaista vastustajaa vastaan. Olihan sitäpaitsi päällikkö tulossa!

Päällikkö oli tulossa! Kaikki Gourelin älyllinen ajattelu sisältyi siihen lyhyeen lauseeseen. Hän oli kyvykäs, uuttera virkamies, rohkea, tottunut ja voimiltaan jättiläinen, mutta hän kuului niihin, jotka edistyvät vain ohjeita noudattaessaan ja tekevät hyvää työtä ainoastaan käskystä. Ja tämä alotteen puute oli käynyt vielä huomattavammaksi sitte kun hra Lenormand oli tullut hra Dudouisin sijalle etsivään osastoon. Hra Lenormand oli tosiaan päällikkö kerrassaan! Hänen parissaan tiesi varmasti olevansa oikealla tolalla.

Kunhan ei vain poliisikomisarius ehtisi paikalle ensimäisenä, kunhan ei tutkintotuomari, joka epäilemättä oli jo määrätty tähän asiaan, tai piirilääkäri ennättäisi tekemään ennenaikaisia havaintoja ennen kuin päälliköllä oli ollut aikaa määritellä mielessään tapauksen pääpiirteet!

"No, Gourel, mitä uneksitte?"

"Päällikkö!"

Hra Lenormand oli vielä nuori mies, kun tarkkasi vain hänen kasvojensa ilmettä ja silmälasien läpi hehkuvia silmiänsä. Mutta hän oli melkein vanhus, kun näki hänen köyryisen selkänsä, kuivan ja vahankeltaisen ihonsa, harmaahtavan tukkansa ja partansa, hänen koko raihnaantuneen, tutisevan, sairaalloisen ryhtinsä. Hän oli viettänyt elämänsä uutterassa työssä hallituksen asiamiehenä siirtomaissa, hoitaen mitä vaarallisimpia tehtäviä. Siellä oli häntä kuumeet tuon tuostakin pidelleet tautivuoteella; mutta siellä hän oli myös kasvattanut itselleen lannistumattoman tarmon, jota ei ruumiillinen väsymyskään tärvellyt. Hän oli siellä tottunut elelemään yksikseen, puhumaan vähän ja toimimaan vaieten, sekä jossakin määrin vihaamaan ihmisiä. Ja lopuksi oli hän siellä äkkiä viidenkymmenen vuoden ikäisenä voittanut suuren ja hyvin ansaitun kuuluisuuden siinä jutussa, jonka päähenkilöinä oli kolme Biskran espanjalaista.

Vääryys korjattiin silloin, ja hänet siirrettiin suoraa päätä Bordeauxiin, sitte apulaiseksi Parisiin ja lopulta hra Dudouisin kuoleman johdosta etsivän osaston päälliköksi. Ja kaikissa näissä viroissaan hän osotti niin kummallista kekseliäisyyttä menettelyissään, niin suurta keinokkuutta, niin uusia ja omintakeisia kykyjä, ja oli ennen kaikkea saavuttanut niin oikeita tuloksia viimeisissä neljässä tai viidessä tapauksessa, jotka olivat yleistä hälyä herättäneet, että hänen nimeänsä mainittiin kaikkein mainehikkaimpien salapoliisien rinnalla.

Gourel puolestaan oli varma arvostelustaan. Itse oli hän päällikön suosikki, tämä kun piti hänen vilpittömyydestään ja mutkittelemattomasta kuuliaisuudestaan, ja hän taasen asetti päällikkönsä kaikkia muita korkeammalle. Päällikkö oli hänen epäjumalansa — erehtymätön ja täydellinen.

Hra Lenormand näytti sinä päivänä tavallista uupuneemmalta. Hän istuutui väsyneesti, nojasi molemmin käsin sauvaansa (malakkalaiseen veistellyllä norsunluuryhmyllä varustettuun ruokokeppiin, joka ei häneltä milloinkaan puuttunut) ja sanoi:

"Lupin!"

"Niin, Lupin. Se lempo on taas pulpahtanut esille."

"Sen parempi, sen parempi", virkkoi hra Lenormard hetkisen mietittyään.

"Sen parempi tietysti", toisti Gourel, joka mielellään lisäsi sanan puolestaan päällikkönsä harvoihin lauseisiin, tämän ainoana vikana kun olikin hänen silmissään ylenpalttinen vaiteliaisuus. "Sen parempi, sillä vihdoinkin pääsette mittelemään voimianne oman arvoisenne vastustajan kanssa… Ja Lupin kohtaa herransa… Lupin lakkaa olemasta… Lupin…"

"Nuuskikaa!" keskeytti hra Lenormand hänet lyhyeen.

Se oli kuin urheilumiehen käsky koiralleen. Ja Gourel nuuski kuin kelpo vainukoira, riuska ja älykäs herransa silmien edessä työskennellessään. Hra Lenormand viittasi sauvansa kärjellä jotakin soppea tai lepotuolia juuri kuin osotetaan pensasta tai ruohomätästä, ja Gourel penkoi sen pensaan tai ruohomättään tunnollisella perinpohjaisuudella.

"Ei mitään", sanoi kersantti lopetettuaan työnsä.

"Ei mitään teille!" murahti Lenormand.

"Niin minun piti sanomanikin… Minä tiedän, että esineet puhuvat teille kuin ihmis-olennot, todellisina elävinä todistajina. Kaikessa tapauksessa on tässä murha selkeästi lisättynä Lupin vintiön tiliin."

"Ensimäinen", huomautti hra Lenormand.

"Ensimäinen, niin… Mutta sen oli pakko tulla. Ei voi viettää tuollaista elämää joutumatta ennemmin tai myöhemmin olosuhteiden pakosta syypääksi vakavaan rikokseen. Hra Kesselbach tietenkin puolustautui…"

"Ei, sillä hän oli sidottu."

"Se on totta", myönsi Gourel hiukan nolostuneena, "ja se on jokseenkin kummallistakin… Miksi tappoi hän vastustajan, jota ei oikeastaan enää ollutkaan?… Mutta siitä viisi. Jos olisin käynyt häntä kauluksesta kiinni, kun seisoimme kasvoista kasvoihin eteisen ovella…"

Hra Lenormand oli astunut ulokkeelle. Sitte hän meni hra Kesselbachin makuuhuoneeseen, oikealle, ja koetteli ikkunain ja ovien salpoja.

"Molempien huoneiden ikkunat olivat teljetyt minun tullessani sisälle", huomautti Gourel.

"Teljetyt vai ainoastaan lykätyt kiinni?"

"Kukaan ei ole sen koommin koskenut niihin. Ja ne ovat teljetyt, hra päällikkö."

Äänten sorina kutsui heidät takaisin työhuoneeseen. Siellä he tapasivat piirilääkärin tutkimassa ruumista, ja hra Formerien, tutkintotuomarin. Hra Formerie huudahti:

"Arsène Lupin! Olenpa iloissani siitä, että onnellinen sattuma on taas vihdoinkin toimittanut tielleni tuon roiston! Hän saa nähdä mikä mies minä olen!… Ja tällä kertaa on asiana murha!… Nyt on ratkaisu meidän kahden välillä, Lupin herraseni!"

Hra Formerie ei ollut unohtanut prinsessa de Lamballen otsanauhaan liittynyttä ihmeellistä seikkailua eikä sitä merkillistä temppua, jolla Lupin oli hänet muutamia vuosia aikaisemmin puijannut. Juttu oli pysynyt kuuluisana tuomioistuinten aikakirjoissa. Ihmiset naureskelivat sitä vieläkin, ja hra Formerieen se oli syystä jättänyt katkeruuden tunteen, johon yhtyi halu saavuttaa rusentava kosto.

"Rikoksen laatu on itsestään selvä", julisti hän hyvin varmana "eikä myöskään ole vaikea huomata sen vaikutinta. Kaikki siis hyvin… Hra Lenormand, kuinka jaksatte?… Hauska nähdä teidät…"

Hra Formeriesta ei tuntunut vähääkään hauskalta. Päinvastoin ei häntä hra Lenormandin läsnäolo ollenkaan miellyttänyt, sillä salapoliisipäällikkö ei juuri huolinut salailla halveksumistansa häntä kohtaan. Mutta tutkintotuomari oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja puheli juhlallisesti:

"Te siis, tohtori, arvelette kuoleman sattuneen noin kaksitoista tuntia takaperin — ehkä enemmänkin!… Se oli tosiaan minunkin käsitykseni… Olemme aivan samaa mieltä… Ja murha-ase?"

"Hyvin ohutteräinen veitsi, hra tutkintatuomari", vastasi lääkäri. "Katsokaa, terä on pyyhitty vainajan omalla nenäliinalla…"

"Aivan niin… aivan niin. Siinä näkee jäljen… Ja nyt käykäämme kuulustelemaan hra Kesselbachin sihteeriä ja palvelijaa. Epäilemättä heidän kyselynsä antaa jotakin lisävalaistusta asiaan."

Chapman oli Edwardsin kanssa siirretty omaan huoneeseensa, työhuoneesta vasemmalle. Hän oli jo toipunut seikkailustaan. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti edellisen päivän tapahtumat, hra Kesselbachin rauhattomuuden, everstin odotetun käynnin ja lopuksi sen hyökkäyksen, jonka uhreiksi he olivat joutuneet.

"Ahaa!" huudahti hra Formerie. "Jutussa on siis rikostoveri! Ja te kuulitte hänen nimensä… Marco, sanotte?… Tämä on hyvin tärkeätä. Kun olemme saaneet käsiimme rikostoverin, niin olemme päässeet melko askeleen eteenpäin…"

"Niin; mutta me emme ole häntä saaneet", uskalsi hra Lenormand muistuttaa.

"Sen saamme nähdä… Asia kerrallaan… Ja sitte, hra Chapman, tämä Marco poistui heti kun hra Gourel oli soittanut ovikelloa?"

"Niin; me kuulimme hänen menevän."

"Ja ettekö hänen mentyänsä kuulleet mitään muuta?"

"Kyllä… silloin tällöin, mutta epäselvästi… Ovi oli suljettu."

"Ja millaisia ääniä kuulitte?"

"Äänekkäitä lauseen katkelmia. Mies…"

"Kutsukaa häntä nimeltänsä, Arsène Lupiniksi."

"Arsène Lupin nähtävästi käytti puhelinta."

"Oivallista! Me otamme tutkittavaksi sen henkilön, jolla on hotellin ulkolinja hoidettavanaan. Ja kuulitteko hänenkin jälkeenpäin poistuvan?"

"Hän tuli katsomaan olimmeko vielä siteissä, ja neljännestuntia myöhemmin hän läksi pois, sulkien eteisen oven perässään."

"Niin, heti kun oli rikoksensa tehnyt. Hyvä… Hyvä… Kaikki sopii kohdalleen… Ja sen jälkeen?…"

"Sen jälkeen emme kuulleet enempää… yö kului… minä vaivuin uupuneena uneen… Edwards samaten… ja vasta tänä aamuna…"

"Niin, minä tiedän… No niin, alku ei ole huono… kaikki sopii kohdalleen…"

Ja luetellen tutkimuksensa eri asteita äänellä sellaisella kuin olisi huomautellut noin monia rikollisesta saavutettuja voittoja, hän mutisi miettivästi:

"Rikostoveri… puhelin… murhan tapahtuma-aika… kuuluviin tulleet äänet… hyvä… varsin hyvä… Meidän on vielä vahvistettava rikoksen vaikutin… Tässä tapauksessa, kun olemme Lupinin kanssa tekemisissä, on vaikutin päivänselvä. Hra Lenormand, oletteko huomannut minkäänlaista merkkiä siitä, että mitään olisi murrettu auki?"

"En."

"Sitte on uhri itse ryöstetty. Onko hänen lompakkoansa ryöstetty?"

"Minä jätin sen hänen takkinsa taskuun", ilmotti Gourel.

He menivät kaikki työhuoneeseeen. Hra Formerie huomasi, että lompakossa ei ollut muuta kuin käyntikortteja ja joitakuita murhatulle kuuluvia papereita.

"Sepä omituista. Hra Chapman, voitteko sanoa, oliko hra Kesselbachilla rahoja taskussaan?"

"Kyllä; edellisenä päivänä — siis maanantaina, toissapäivänä — me menimme Crédit Lyonnaisiin, missä hra Kesselbach vuokrasi lokeron…"

"Lokeron Crédit Lyonnaisissa. Hyvä… Meidän täytyy tarkastaa sitä."

"Ja ennen lähtöämme hra Kesselbach avasi itselleen tilin ja nosti viisi- tai kuusituhatta frangia seteleinä."

"Mainiota… se kertoo meille juuri mitä halusimme tietää."

Chapman pitkitti: "On vielä yksi asia huomattava, hra tutkintotuomari. Hra Kesselbach, joka oli moniaita päiviä ollut hyvin rauhaton — olen kertonut teille syyn… asian, jota hän piti mitä tärkeimpänä — hra Kesselbach näytti olevan erityisesti kahdesta kapineesta tarkka. Toinen oli pieni mustapuu-laatikko, jonka hän sitte tallensikin Crédit Lyonnaisiin, ja toinen pieni musta sahviaanikotelo, jossa hän säilytti muutamia papereita."

"Ja missä se on?"

"Ennen Lupinin tuloa hän minun saapuvilla ollessani pisti sen tuohon matkalaukkuun."

Hra Formerie otti laukun ja tunnusteli sitä. Kotelo ei ollut siellä. Hän hykerteli käsiään:

"Kas, kaikki sopii kohdalleen! Me tiedämme rikollisen, miten rikos tapahtui ja mikä oli sen aiheena. Tämä juttu ei vie pitkää aikaa. Olemmeko ihan yhtä mieltä kaikesta, hra Lenormand?"

"Emme ainoastakaan seikasta."

Syntyi tuokion ällistys. Poliisikomisarius oli juuri saapunut, ja hänen takanaan oli, vaikka poliisikonstaapeleita oli suojelemassa ovea, joukko sanomalehtimiehiä ja hotellin väkeä tunkeutunut sisälle, seisoskellen eteisessä.

Vaikka vanhus olikin kuuluisa töykeydestään, joka oli jo tuottanut hänelle satunnaisen muistutuksen korkeammista piireistä, niin hämmästytti jokaista tuon vastauksen jyrkkyys. Ja etenkin näytti hra Formerie hölmistyneeltä.

"Näen tässä kuitenkin vain pelkkää yksinkertaista", sopersi hän. "Varas on Lupin…"

"Miksi teki hän murhan?" tokaisi vastaan hra Lenormand.

"Tehdäkseen varkauden."

"Suokaa anteeksi, mutta todistajain kertomus osottaa, että varkaus tapahtui ennen murhaa. Hra Kesselbach sidottiin ja kapuloittiin ensin, sitte ryöstettiin. Miksi olisi Lupin, joka ei ole koskaan turvautunut murhaan, valinnut tämän hetken, surmatakseen miehen, jonka oli tehnyt avuttomaksi ja jo rosvonnut?"

Tutkintotuomari siveli pitkää vaaleata poskipartaansa, kuten hänellä oli tapana milloin joku kysymys tuntui hänestä mahdottomalta ratkaista. Hän vastasi miettivällä äänellä:

"Siihen on useampia vastauksia…"

"Mitkä ne ovat?"

"Se riippuu… se riippuu monista vielä tuntemattomista seikoista… ja sitäpaitsi koskee vastaväitteen ne ainoastaan vaikuttimien laatua. Muusta olemme yhtä mieltä."

"Emme."

Tälläkin kertaa oli epäys jyrkkä, melkein epäkohtelias, siinä määrin, että tutkintotuomari oli kerrassaan tyhmistyneenä, ei uskaltanut hiiskahtaakaan mitään vastaväitettä ja jäi ihan häpeisiinsä tämän kummallisen virkaveljensä seurassa. Vihdoin hän lausui:

"Meillä on kaikilla oletuksemme. Haluaisin kuulla teidän käsityksenne."

"Minulla ei ole mitään."

Salapoliisipäällikkö nousi ja astui sauvansa varassa muutamia askeleita lattialla. Kaikki olivat vaiti hänen ympärillään… Ja oli hiukan omituista nähdä ryhmässä, jossa hänen asemansa itse asiassa oli vain apulaisen ja käskynalaisen, tämän raihnaan vanhuksen hallitsevan toisia pelkällä vaikutusvallan voimalla, joka heidän oli pakko tuntea, vaikkakaan eivät olisi sitä tunnustaneet. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:

"Haluaisin tarkastaa tämän huoneuston viereiset huoneustot."

Isännöitsijä näytti hänelle hotellin pohjakaavan. Ainoa pääsy oikeanpuoleiseen makuuhuoneeseen, joka oli hra Kesselbachin, oli huoneuston pikku eteisestä. Mutta vasemmanpuoleinen makuuhuone, kirjurin huone, oli yhteydessä toisen kanssa.

"Tarkastakaamme sitä", sanoi hra Lenormand.

Hra Formerie ei voinut olla kohauttamatta hartioitaan ja murahtamatta: "Mutta väliovi on teljetty ja ikkuna lukittu."

"Tarkastakaamme sitä", toisti hra Lenormand.

Hänet vietiin huoneeseen, joka oli ensimäinen rouva Kesselbachille varatuista neljästä huoneesta. Sitte hänet pyynnöstä vietiin siihen liittyviin huoneisiin. Kaikki väliovet olivat teljetyt molemmin puolin.

"Eikö missään näistä huoneista ole asukkaita?" hän kysyi.

"Ei."

"Missä on avaimet?"

"Avaimia säilytetään aina konttorissa."

"Siis ei ole kukaan voinut päästä sisälle?…"

"Ei kukaan muu kuin huonekerran siivooja, joka tuulettaa ja tomuttaa huoneet."

"Lähettäkäähän noutamaan hänet."

Mies, nimeltään Gustave Beudot, vastasi edellisenä päivänä ohjeittensa mukaan sulkeneensa noiden neljän huoneen ikkunat.

"Mihin aikaan?"

"Kello viisi ehtoopäivällä."

"Ettekä huomannut mitään?"

"En, monsieur."

"Entäs tänä aamuna?"

"Tänä aamuna suljin ikkunat täsmälleen kello kahdeksan."

"Ettekä löytänyt mitään?"

Hän epäröitsi. Hänelle tehtiin uudistettuja kysymyksiä ja lopuksi hän myönsi:

"Kyllä minä korjasin talteen savukekotelon läheltä 420:n tulisijaa… Aijoin tänä iltana viedä sen konttoriin."

"Onko se teillä taskussanne?"

"Ei, se on huoneessani. Se on tykkimetallinen kotelo. Siinä on toisella puolella osasto tupakkaa ja savukepapereita varten, ja toisella puolella tulitikkujen säilytyskomero. Etupuolella on kullasta alkukirjaimet — L ja M…"

"Mitä sanotte? L ja M?"

Chapman oli astahtanut esiin. Hän näytti suuresti kummastuneelta ja tiedusteli mieheltä:

"Tykkimetallinen savukekotelo, sanotte?"

"Niin."

"Ja siinä kolme osastoa, tupakkaa, savukkeita ja tulitikkuja varten… Venäläistä tupakkaa, eikö niin? Hyvin hienoa ja vaaleata?"

"Niin."

"Käykää hakemassa se… Haluaisin nähdä sen itse… ollakseni ihan varma…"

Etsivän osaston päällikön viittauksesta Gustave Beudot lähti.

Hra Lenormand istuutui, tähystellen terävillä silmillään mattoa, huonekaluja ja kaihtimia. Hän kysyi:

"Tämä on 420 huone, vai mitä?"

"Niin."

Tutkintotuomari irvisti: "Tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, mitä yhteyttä luulette olevan tämän tapauksen ja rikoksen välillä. Neljä lukittua ovea erottaa meidät siitä huoneesta, jossa hra Kesselbach murhattiin."

Hra Lenormand ei alentunut vastaamaan.

Aika kului. Gustave ei palannut.

"Missä hän nukkuu?" kysyi etsivän osaston päällikkö.

"Kuudennessa huonekerrassa", vastasi isännöitsijä. "Huone on Rue Galiléen puolella, siis tämän huoneen kohdalla. On omituista, ettei hän ole vielä palannut."

"Lähettäisittekö ystävällisesti jonkun katsomaan?"

Isännöitsijä lähti itse, Chapmanin saattamana. Parin minuutin kuluttua hän palasi yksinään, juosten, sanomaton kauhu kasvoillaan kuvastuvana.

"No?"

"Kuollut!…"

"Murhattu?"

"Niin."

"Oh, sun horna, kuinka taitavia nuo riiviöt ovat!" karjui hra Lenormand. "Liikkeelle, Gourel, ja toimittakaa kaikki hotellin ovet lukituiksi… Kaikkia käytäviä on vartioittava… Ja viekää te, hra isännöitsijä, meidät Gustave Beudotin makuuhuoneeseen."

Isännöitsijä näytti tietä. Mutta heidän poistuessaan huoneesta kumartui hra Lenormand sieppaamaan käteensä pienoisen pyöreän paperilapun, jota hän oli jo kovin tarkannut.

Se oli sinireunainen lappu, merkitty numerolla 813. Hän pisti sen kaiken varalta taskuunsa, ja yhtyi toisiin…

* * * * *

Pieni haava seljässä, lapaluiden välissä…

"Ihan samanlainen kuin hra Kesselbachin", selitti tohtori.

"Niin", sanoi hra Lenormand; "sama käsi sen iski ja samalla aseella."

Ruumiin asennosta päättäen oli mies tullut yllätetyksi polvillaan vuoteensa edessä kopeloidessaan patjan alta savukekoteloa, jonka hän oli kätkenyt sinne. Hänen käsivartensa oli jäänyt patjan ja vuoteen pohjan väliin, mutta savukekoteloa ei löytynyt.

"Tuon savukekotelon on täytynyt olla hiton vaarallinen vihje!" huomautti arasti hra Formerie, joka ei enää uskaltanut esittää mitään varmaa mielipidettä.

"No, tietysti", vahvisti etsivän osaston päällikkö; "olihan siinä alkukirjaimet."

"Ainakin tiedämme ne — L ja M… Ilmeisesti Lupin. Ja siitä, sen lisäksi mitä hra Chapman näyttää tietävän, me saamme helposti tietoomme mitä ne merkitsevät."

Hra Lenormand säpsähti:

"Chapman! Missä hän on?"

He katselivat käytävään sulloutuneen väen seasta. Chapman ei ollut siellä.

"Hra Chapman tuli minun mukanani", sanoi isännöitsijä.

"Niin, niin, sen tiedän; mutta hän ei palannut teidän mukananne."

"Ei; minä jätin hänet ruumiin luo."

"Te jätitte hänet tänne… Yksikseen?"

"Minä sanoin hänelle: 'Olkaa täällä… älkääkä liikkuko.'"

"Ja eikö ketään ollut lähettyvillä? Ettekö nähneet ketään?"

"Käytävässä? Emme."

"Entäs porrassiltamilla?… Tai muualla — katsokaahan — tuon nurkkauksen takana: eikö siellä ollut ketään piilossa?"

Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä. Hän asteli edestakaisin, ja availi huoneitten ovia. Ja äkkiä hän kapaisi juoksemaan ketteryydellä, jollaiseen ei kukaan olisi aavistanut hänen pystyvän. Hän säntäsi kuuden huonekerran portaat alas, isännöitsijän ja tutkintotuomarin etäällä saattamana. Pohjakerrassa hän tapasi pääoven edessä Gourelin.

"Eikö kukaan ole mennyt ulos?"

"Ei, hra päällikkö."

"Entäs toinen ovi, Rue Bassanon puolella?"

"Ehdottomin määräyksin?"

"Olen asettanut sinne Diouzyn."

"Niin, hra päällikkö."

Hotellin avarassa eteisessä tungeksi tuskittelevia matkustajia, kaikki puhellen niistä enemmän tai vähemmän tosista huhuista, joita oli rikoksesta heidän kuuluviinsa tullut. Kaikki palvelijat oli kutsuttu koolle puhelimella, ja he saapuivat yksitellen. Hra Lenormand kuulusteli heitä viipymättä. Yksikään heistä ei kyennyt antamaan mitään tietoja. Mutta eräs viidennen huonekerran kamaripalvelijatar tuli sitten esille. Noin kymmenen minuuttia takaperin oli hän sivuuttanut kaksi herrasmiestä, jotka tulivat alas palvelusväen portaita viidennestä huonekerrasta neljänteen.

"He riensivät alas hyvin nopeasti. Etumainen piteli toista kädestä. Minua kummastutti nähdä nuo kaksi herrasmiestä palvelijain portailla."

"Tuntisitteko heidät vielä?"

"En etumaista. Hän käänsi pois päänsä. Hän oli laiha ja vaaleatukkainen. Hänellä oli pehmeä musta hattu ja musta puku."

"Entäs toinen?"

"Toinen oli englantilainen, kasvot leveät ja paljaiksi ajellut, puku ristiraitainen. Hänellä ei ollut hattua."

Kuvaus koski ilmeisesti Chapmania.

Nainen lisäsi:

"Hän näytti… hän näytti perin oudolta… kuin olisi hän ollut järjiltään."

Gourelin sana ei riittänyt hra Lenormandille. Hän kuulusteli noilla kahdella ovella seisovia ali-ovenvartijoita toista toisensa jälkeen.

"Tunsitteko hra Chapmania?"

"Kyllä, monsieur; hän aina puhutteli meitä."

"Ettekö te ole nähnyt hänen menevän ulos?"

Ei; miehet olivat siitä varmat.

Hra Lenormand kääntyi poliisikomisariukseen.

"Kuinka monta miestä teillä on mukananne, hra komisarius?"

"Neljä."

"Siinä ei ole kylliksi. Pyytäkää puhelimella kirjurianne lähettämään teille kaikki käytettävissänne olevat miehet. Ja järjestäkäähän hyväntahtoisesti itse mitä tarkin valvonta kaikille uloskäytäville. Piiritystila, hra komisarius…"

"Mutta kuulkaahan", intti isännöitsijä, "minun asukkaani?"

"En välitä hiventäkään teidän asukkaistanne, monsieur! Minun velvollisuuteni käy kaiken edellä, ja velvollisuuteni on kaiken mokomin vangita…"

"Luulette siis…" rohkeni tutkintotuomari tokaista.

"Minä en luule, monsieur… Minä olen varma siitä, että molempien murhien tekijä on vielä hotellissa."

"Mutta silloin Chapman…"

"Tällä hetkellä en voi taata, että Chapman on vielä elossa. Joka tapauksessa on kysymys vain minuuteista, sekunneista… Gourel, ottakaa kaksi miestä ja tarkastakaa kaikki neljännen huonekerran huoneet… Hra isännöitsijä, lähettäkää yksi kirjurinne heidän mukaansa… Mitä muihin huonekertoihin tulee, niin ryhdyn toimiin heti kun saamme lisävoimia. No, Gourel, liikkeelle nyt, ja pitäkää silmänne auki… te ajatte isoa saalista takaa!"

Gourel riensi pois miehinensä. Hra Lenormand jäi itse eteiseen, lähelle hotellin konttoria. Tällä kertaa hän ei ajatellut istuutua, kuten hänen tapanaan oli. Hän käveli pääkäytävältä Rue Bassanon puoleiselle ovelle ja palasi sitte lähtökohtaansa. Tuon tuostakin hän antoi ohjeita.

"Hra isännöitsijä, toimittakaa keittiöt vartioiduiksi. He voivat yrittää paeta sitä tietä… Antakaa puhelintytöllenne määräys olla yhdistämättä ketään hotellin asukasta ulkolinjalle. Jos puhelu tulee ulkoapäin, niin hän saa yhdistää pyydetylle henkilölle, mutta hänen pitää merkitä muistiin sen henkilön nimi… Hra isännöitsijä, teettäkää luettelo kaikista asukkaistanne, joiden nimi alkaa L:llä. Merkittäköön muistiin sillä kirjaimella alkavat ristimänimetkin."

Jännitys piteli katselijoita kurkusta, heidän seistessään ryhmänä keskellä eteistä äänettöminä ja hengitystään pidätellen, vapisten vähintäkin ääntä, murhaajan kaamean kuvan herpaisemina. Missä piileskeli hän? Näyttäytyisikö hän? Eikö hän ollut heidän omassa joukossaan — tämä ehkä? Tai tuo…

Ja kaikkien katseet kohdistuivat silmälaseja käyttävään harmaatukkaiseen herrasmieheen, joka tutisevin jaloin asteli selkä köyryssä edes takaisin.

Silloin tällöin ryntäsi esille joku kersantti Gourelin mukana olevista tarjoilijoista.

"Mitään uutta?" kysyi hra Lenormand.

"Ei, monsieur; emme ole huomanneet mitään."

Isännöitsijä yritti kahdesti taivuttaa häntä hellittämään ankaria määräyksiensä ovien vartioimisesta. Asema alkoi käydä sietämättömäksi. Konttorihuoneet olivat täynnä asukkaita, joilla oli asiaa kaupungille tai joiden piti lähteä Parisista.

"En välitä vähääkään!" toisti hra Lenormand.

"Mutta minä tunnen heidät kaikki."

"Minä onnittelen teitä."

"Te menette yli valtuuksienne."

"Sen tiedän."

"Laki varmasti päättää teitä vastaan."

"Siitä olen vakuutettu."

"Herra tutkintotuomari itse…"

"Hra Formerien on parempi olla puuttumatta asiaan. Pitäköön hän huolta omasta toimestansa, joka on palvelijain kuulusteleminen ja jossa hän parhaillaan työskenteleekin. Sitä paitsi ei sillä ole mitään tekemistä tutkintotuomarin kanssa; se koskee poliiseja. Se on siis minun asiani."

Juuri silloin ryntäsi hotelliin poliisikomennuskunta. Etsivän osaston päällikkö jakoi heidät useaksi osastoksi, jotka lähetti kolmanteen huonekertaan. Sitte hän lausui poliisikomisariukselle:

"Hyvä hra komisarius, minä jätän ovien vartioimisen teidän huoleksenne. Ei mitään heikkoutta, muistakaa se. Minä otan kaiken vastuun, mitä hyvänsä tapahtuu."

Hän astui hissiin ja kuljetutti itsensä toiseen huonekertaan.

Tarkastelu oli vaikea ja pitkällinen, sillä heidän oli avattava komerot, kaikki kaapit, jokainen nurkka ja soppi.

Ja se oli myöskin hyödytön. Tuntia myöhemmin, kellon lyödessä kahtatoista, oli hra Lenormand juuri suoriutunut toisesta huonekerrasta; muut osastot eivät vielä olleet valmiit ylikerroista, eikä mitään ollut löytynyt.

Hra Lenormand epäröitsi: oliko murhaaja palannut ullakoille päin?

Hän oli kuitenkin päättämäisillään mennä alikertaan, kun hänelle samassa ilmotettiin, että rouva Kesselbach oli juuri saapunut seuranaisensa keralla. Edwards, vanha uskottu palvelija, oli ottanut toimekseen ilmottaa hänelle hra Kesselbachin kuoleman.

Hra Lenormand tapasi hänet eräässä vierashuoneessa odottamattoman viestin järkyttämänä, silmät kuivina, mutta kasvonpiirteet murheen vääristäminä ja ruumis kuin horkan värisyttämänä. Hän oli kookkaanlainen, tummaverinen nainen; ja hänen mustissa ja erinomaisen kauneissa silmissään hohteli pieniä kultaisia täpliä. Hänen miehensä oli tutustunut häneen Hollannissa, missä Dolores oli syntynyt vanhasta, Espanjasta polveutuvasta suvusta. Hän rakastui ensi näkemällä; ja neljään vuoteen ei heidän onnensa ollut kokenut ainoatakaan häiriötä.

Hra Lenormand esitteli itsensä. Toinen katsoi häneen vastaamatta; ja Lenormand vaikeni, sillä sureva ei näyttänyt hämmennyksissään käsittävän mitä hän puhui. Sitte hän alkoi äkkiä vuodattaa viljavia kyyneliä ja pyysi päästä miehensä luokse.

Eteisessä Lenormand kohtasi Gourelin, joka etsiskeli häntä ja ryntäsi hänen luokseen pidellen kädessään hattua.

"Tämän minä löysin, hra päällikkö… Senhän omistajasta ei ole vähintäkään epäilystä, vai mitä?"

Se oli musta, pehmeä huopahattu ja vastasi annettua kuvausta. Sisäpuolella ei ollut mitään sisustusta eikä leimaa, ainoastaan hiuksi, jonka hra Lenormand korjasi haltuunsa.

"Mistä te tämän löysitte?"

"Palvelusväen portaiden toisen huonekerran siltamalta."

"Eikö muissa huonekerroissa näkynyt mitään?"

"Ei mitään; me olemme etsineet kaikkialta. On enää ensimäinen huonekerta jäljellä. Ja tämä hattu osottaa, että mies meni niin kauvas alas. Me tunnemme jo käryä, päällikkö!"

"Niin luulen."

Portaiden juurella hra Lenormand pysähtyi.

"Menkää takaisin komisariuksen luo ja antakaa hänelle määräykseni: hänen tulee asettaa kaksi miestä jokaisen neljän porraskäytävän alipäähän, revolveri kädessä. Ja heidän täytyy tarpeen tullessa ampua. Ymmärtäkää asia, Gourel: jos Chapman ei pelastu, ja jos tuo mies karkaa, niin minä otan eron virastani. Ajatukseni ovat haihatelleet runsaasti kaksi tuntia."

Hän nousi ylös portaita. Ensimäisessä huonekerrassa hän tapasi kaksi poliisia erään hotellin palvelijan saattamina poistumassa muutamasta makuuhuoneesta.

Edempänä hra Lenormand näki toisen poliisiryhmän tarkastavan kamaripalvelijattarien kaappeja ja erään pitkän käytävän päässä hän näki joidenkuiden muiden lähenevän nurkkausta — sitä käytävän osaa nimittäin, joka vei Rue Lafontainen varrella oleviin huoneisiin.

Äkkiä hän kuuli näiden miesten huutavan, ja he katosivat juoksujalkaa.

Hän riensi heidän perässään.

Poliisit olivat pysähtyneet käytävän keskikohdalle. Heidän jaloissaan, sulkien heiltä tien, makasi kasvot mattoa vasten ruumis.

Hra Lenormand kumartui alas ja kohotti hengetöntä päätä.

"Chapman", hän mutisi. "Hän on kuollut…"

Hän tutki ruumista. Kaulan ympäri oli kiedottu valkea silkistä kudottu kääre. Hän avasi sen. Punaisia tahroja näkyi, hän huomasi kääreen pitelevän paksua puuvillatukkoa niskakuopassa. Tukko oli veren liottama.

Taaskin oli siinä sama pieni haava — puhdas, selkeä ja säälitön.

* * * * *

Hra Formerielle ja komisariukselle ilmotettiin heti, ja he riensivät ylös.

"Eikö kukaan ole lähtenyt ulos?" kysyi etsivän osaston päällikkö. "Eikö mitään yllätystä ole tapahtunut?"

"Ei", vastasi komisarius. "Jokaisen porraskäytävän juurella vartioitsee kaksi miestä."

"Kenties hän on mennyt ylös jälleen?" arveli hra Formerie.

"Ei… Ei…"

"Mutta jonkun on täytynyt kohdata hänet…"

"Ei… Kaikki tämä tapahtui jo melkoinen tovi takaperin. Kädet ovat kylmät… murhan on täytynyt tapahtua melkein heti tuon toisen jälkeen… heti kun molemmat miehet tulivat tänne palvelusväen portaita myöten."

"Mutta ruumis olisi nähty. Ajatelkaahan, ainakin viisikymmentä ihmistä on varmasti kulkenut tästä ohi kahden tunnin kuluessa…"

"Ruumis ei ollut täällä."

"Missä se sitten oli?"

"Ka, mistä minä tietäisin?" kivahti etsivän osaston päällikkö. "Tehkää kuten minä, tähyilkää omasta puolestanne! Puhelemalla ette voi mitään löytää."

Raivokkaasti kouraisi hän vavahtelevalla kädellään sauvansa ryhmyä ja seisoi siinä katseet ruumiiseen kiintyneinä, äänettömänä ja mietteissään. Vihdoin hän puhui.

"Hra komisarius, siirrättäkäähän hyväntahtoisesti uhri johonkin tyhjään huoneeseen. Toimittakaa paikalle lääkäri. Hra isännöitsijä, avauttakaa minulle kaikkien tämän käytävän varrella olevien huoneiden ovet."

Vasemmalla hra Lenormand tarkasti tyhjän huoneuston, johon kuului kolme makuuhuonetta ja vierashuonetta. Kahdessa niistä oli asukas, mutta kumpainenkin ulkona. Kolmannessa huoneessa he tapasivat vanhemmanpuoleisen englantilaisen naimattoman rouvashenkilön vielä makuulla, ja neljännessä lueskeli ja poltteli kaikessa rauhassa eräs englantilainen, jota käytävässä vallitseva hälinä ei ollut vähääkään häirinnyt.

Mikään etsiminen tai kyseleminen ei tuottanut tuloksia.

"Tämä on kummallista", mutisi tutkintotuomari — "todellakin…" Ja hän tunnusti nerokkaasti: "Olen yhä enemmän ja enemmän ymmällä… Kokonainen sarja seikkoja on minulle osittain käsittämättömiä. Mitä johtopäätöksiä te niistä teette, hra Lenormand?"

Lenormand oli ärähtämäisillään tuollaisen kärkevän vastauksen, joihin hänellä oli tapana purkaa ainaista huonoa tuultaan. Mutta silloin ilmestyi Gourel hengästyneenä paikalle.

"Hra päällikkö", hän läähätti, "tämä on löydetty… pohjakerrasta… konttorista… tuolilta…"

Se oli tavallisen kokoinen mustaan sarssiin kääritty mytty.

"Avasivatko ne sen?" kysyi päällikkö.

"Avasivat; mutta sisällön nähdessään he sitoivat sen ihan entiselleen… hyvin tiukalle, kuten näette…"

"Avatkaa solmut."

Gourel irrotti kääreen. Mytyssä oli päällimäisenä musta takki ja housut, jotka nähtävästi oli kiireisesti sullottu kasaan, kuten vaatteiden rypyt osottivat. Keskessä oli veren tahrima pyyhinliina, jota oli kostutettu vedessä, varmaankin siihen kuivattujen käsien jälkien häivyttämiseksi. Pyyhinliinan sisällä oli teräksinen kullatulla kahvalla varustettu tikari. Sekin oli punainen verestä, kolmen miehen verestä, jotka oli muutaman tunnin kuluessa syössyt surmaan näkymätön käsi kolmensadan isossa hotellissa liikehtivän ihmisen joukosta.

Palvelija Edwards heti tunsi tikarin hra Kesselbachin omaksi. Hän oli nähnyt sen pöydällä murhapäivän aattona.

"Hra isännöitsijä", sanoi etsivän osaston päällikkö, "pidätys on päättynyt. Gourel, menkää antamaan käsky, että ovet jätetään vapaiksi."

"Luulette siis Lupinin kyenneen luikahtamaan ulos?" kysyi Formerie.

"Näiden kolmen murhan tekijä on jossakin hotellin huoneessa, tahi pikemmin on hän eteisessä odottelevan yleisön joukossa tai vastaanottohuoneissa. Minun luullakseni hän asui hotellissa."

"Mahdotonta! Sitä paitsi, missä hän olisi pukuansa vaihtanut? Ja mitä vaatteita olisi hänellä nyt yllänsä?"

"Sitä en tiedä; mainitsen vain tosiasian."

"Ja aijotteko antaa hänen mennä? Hänhän tietenkin kävelee kädet taskuissa rauhallisesti pois."

"Se, joka sillä tavoin lähtee ilman matkatavaroitansa eikä tule takaisin, on rikollinen. Hra isännöitsijä, tulkaahan mukanani konttoriin. Minä tahtoisin tarkoin tutkia päiväkirjanne."

Konttorissa näytettiin Lenormandille muutamia hra Kesselbachille osotettuja kirjeitä. Hän ojensi ne tutkintotuomarille. Siellä oli myöskin vast'ikään Parisin pakettipostissa saapunut käärö. Käärepaperi oli osittain repeentynyt, ja Lenormand näki sen sisällä pienen mustapuu-laatikon, johon oli kaiverrettu Rudolf Kesselbachin nimi. Uteliaana avasi hän käärön. Laatikossa oli säpäleitä peililasista, joka oli nähtävästi ollut kiinnitettynä kannen sisäpuolelle. Siinä oli myöskin Arsène Lupinin käyntikortti.

Mutta eräs seikka hätkähdytti etsivän osaston päällikköä. Ulkopuolella oli laatikon pohjassa pieni sinireunainen lappu, samanlainen kuin se lappu, jonka hän oli ottanut lattialta siinä neljännen huonekerran huoneessa, josta savukekotelo oli löytynyt, ja tässä lapussa oli sama numero: "813".

III.

Tuntematon mies.

"Auguste, kutsukaa sisälle hra Lenormand."

Lähetti astui ulos ja ilmotti joitakuita sekunteja myöhemmin etsivän osaston päällikön.

Pääministerin yksityisessä huoneessa Place Beauvaun varrella oli kolme miestä — kuuluisa Valenglay, radikaalisen puolueen johtaja kolmenkymmenen vuoden ajalta ja nyt ministeriön presidentti sekä sisäasiain ministeri; prokuraattori, monsieur Testard; ja poliisiprefekti Delaume.

Poliisiprefekti ja prokuraattori eivät nousseet tuoleiltaan, joilla olivat istuneet pääministerin pitkällisen puhuttelun aikana. Mutta pääministeri nousi seisaalleen, puristi etsivän osaston päällikön kättä ja lausui mitä sydämellisimmin:

"Varmaankin, hyvä herra Lenormand, tiedätte syyn, miksi kutsutin teidät."

"Kesselbachin juttu?"

"Niin."

* * * * *

Kesselbachin juttu! Jokainen meistä muistaa ei ainoastaan tuon hälyä herättäneen jutun pääpiirteitä, jonka sotkuista vyyhtiä olen ottanut tässä selvitelläkseni, vaan sen kaikkein pienimmätkin tapaukset, sillä niin suuresti kiinnitti se äskeisinä vuosina meidän kaikkien huomiota. Eikä kukaan meistä unohda, millaista tavatonta kohua se sai aikaan sekä Ranskassa että sen ulkopuolella. Ja kuitenkin iski yleisöön yksi seikka vielä voimallisemmin kuin nuo kolme niin salaperäisesti tehtyä murhaa, kuin tuon teurastuksen hirveä tunnottomuus, kuin mikään muu — ja se seikka oli Arsène Lupinin jälleen ilmestyminen, voisipa sanoa ylösnousemus.

Arsène Lupin! Kukaan ei ollut kuullut hänestä puhuttavan neljään vuoteen, siitä asti kuin oli tullut päivänvaloon uskomaton, hämmästyttävä Onton Neulan salaisuus ["Ontto neula." Kirj. Maurice Leblanc. Suom. V. Hämeen-Anttila. Arvi A. Kariston kustannuksella, 1909.], siitä päivästä asti, jona hän oli hävinnyt pimeään Sherlock Holmesin ja Isidore Beautreletin silmistä, seljässään kantaen rakastamansa naisen hengetöntä ruumista ja vanhan palvelijattarensa Victoiren saattamana.

Siitä lähtien oli häntä yleensä pidetty kuolleena. Tätä puhuivat poliisit, jotka kadottaessaan vastustajansa näkyvistään tyytyivät muitta mutkitta hautaamaan hänet.

Jotkut kuitenkin uskoivat hänen pelastuneen ja päättelivät hänen viettävän rauhallista tavallisen kansalaisen elämää. Heidän oletuksensa mukaan hän eleli vaimonsa ja lastensa kanssa jossakin maatilkkuansa viljellen; toiset taasen väittivät, että hän oli murheen painamana ja maailman turhuuksiin kyllästyneenä sulkeutunut luostarin yksinäisyyteen.

Ja tässä hän taas kookkaana kohosi yleisön näkyviin, jälleen ryhtyen hellittämättömään taisteluunsa yhteiskuntaa vastaan! Arsène Lupin oli taaskin Arsène Lupin, oikullinen, tapaamaton, häiritsevä, julkea, nerokas Arsène Lupin! Mutta tällä kertaa nousi kauhun huuto. Arsène oli riistänyt ihmishenkiä! Ja rikoksen kataluus, julmuus, raaka häikäilemättömyys olivat niin suuret, että myötätuntoa herättävän sankarin, ritarillisen ja toisinaan tunteellisen seikkailijan kuvan sijalle oitis tuli epäinhimillinen, verenjanoinen ja hillitön hirviö. Ihmiset inhosivat ja kammosivat nyt entistä epäjumalaansa kiihkeämmin kuin olivat häntä sorean käytöksensä ja hauskan hyväntuulisuutensa vuoksi ihailleet.

Ja pian kääntyi peljästyneen lauman suuttumus poliiseja vastaan. Ennen oli yleisö nauranut. He olivat antaneet hävinneelle poliisikomisariukselle anteeksi sen lystikkään tavan tähden, jolla hän oli antanut itsensä puijata. Mutta pilaa oli kestänyt liian kauvan, ja hirmustumisensa ja raivonsa puuskassa he nyt vaativat viranomaisia tilille noista pöyristyttävistä veritöistä, joita nämä olivat voimattomat ehkäisemään.

Sanomalehdistössä, julkisissa kokouksissa, kaduilla, vieläpä edustajakamarin puhujalavallakin kajahteli sellainen raivo, että hallitus tunsi levottomuutta ja koetti kaikin mahdollisin keinoin tyynnytellä yleistä kiihtymystä.

Valenglay, pääministeri, sattui suuresti harrastamaan kaikkia tuollaisia poliisikysymyksiä ja oli useasti huvikseen syventynyt eri tapauksiin etsivän osaston päällikön keralla, jonka hyviä lahjoja ja itsenäistä luonnetta hän piti suuressa arvossa. Hän kutsutti luoksensa keskusteluun prefektin ja prokuraattorin, neuvotteli heidän kanssaan ja lähetti sitte hakemaan hra Lenormandia.

"Niin, hyvä hra Lenormand, asia koskee Kesselbachin juttua. Mutta ennen kuin käymme siitä puhumaan, täytyy minun mainita teille seikka, joka erityisesti painaa ja voinpa sanoa kiusaa hra poliisiprefektiä. Hra Delaume, tahtoisitteko selittää hra Lenormandille?"

"Oh, hra Lenormand tietää varsin hyvin, miten on asian laita", sanoi prefekti äänellä, jossa ei sointunut suurtakaan suopeutta hänen käskynalaistaan kohtaan. "Olemme siitä jo keskenämme puhuneet, ja minä olen hänelle lausunut mielipiteeni hänen sopimattomasta käyttäytymisestänsä Palace-hotellissa. Ihmiset ovat yleisesti suutuksissaan."

Hra Lenormand nousi, otti taskustaan paperin ja laski sen pöydälle.

"Mikä tämä on?" kysyi Valenglay.

"Eronhakemukseni, hra ministeripresidentti."

Valenglay hypähti:

"Mitä! Teidän eronhakemuksenne! Hyvää tarkottavasta huomautuksesta, jonka hra poliisiprefekti katsoo sopivaksi tehdä teille ja jota hän muuten ei pidä vähääkään tärkeänä, te otatte heti suutahtaaksenne! Teidän täytyy tunnustaa, hyvä hra Lenormand, olevanne hiton herkkä! No, pistäkää tuo paperipalanen takaisin taskuunne ja puhelkaamme vakavasti."

Etsivän osaston päällikkö istuutui jälleen ja Valenglay sanoi, vaientaen prefektin, joka ei yrittänytkään salata tyytymättömyyttään:

"Sanalla sanoen, Lenormand, asiana on se, että Lupinin ilmestyminen taas näyttämölle häiritsee meitä. Se roisto on uhmaillut meitä kyllin kauvan. Hänen seikkailemisensa oli tavallisesti huvittavaa, sen tunnustan, ja minä puolestani olin ensimäinen sille nauramaan. Mutta nyt ei ole enää siitä kysymys. On kysymys murhista. Saatoimme kärsiä Lupinia niin kauvan kuin hän hauskutteli lehteri-yleisöä. Mutta kun hän ottaa surmatakseen ihmisiä, niin ei mitenkään!"

"Mitä siis pyydätte, hra ministeripresidentti?"

"Mitäkö pyydämme? Sehän on aivan selvää! Ensiksikin hänen vangitsemistaan, ja sitte hänen päätänsä!"

"Voin luvata teille hänen vangitsemisensa, ennemmin tai myöhemmin, vaan en hänen päätänsä."

"Mitä! Jos hänet vangitaan, niin hänhän joutuu tutkittavaksi murhista, tuomittavaksi ja mestauslavalle."

"Ei!"

"Ja miksi ei?"

"Siksi että Lupin ei ole murhannut."

"Kuinka? Tehän olette järjiltänne, Lenormand! Palace-hotellin ruumiit ovat keksintöä, tiemmä! Eikä noita kolmea murhaa ole kukaan tehnyt!"

"Kyllä, mutta ei Lupin."

Päällikkö lausui nämä sanat hyvin vakavasti, vaikuttavan tyynesti ja varmasti. Prokuraattori ja prefekti ryhtyivät väittämään vastaan.

"Varmaankaan, Lenormand", sanoi Valenglay, "ette ilman vakavia syitä esitä tuota oletusta?"

"Oletus ei se ole."

"Mitä todistuksia on teillä?"

"Aluksi kaksi siveellistä, jotka heti esitin tutkintotuomarille ja joita sanomalehdet ovat painostaneet. Ihan ensinnä, Lupin ei surmaa ihmisiä. Toiseksi, miksi olisi hän tappanut ketään, kun oli jo saavuttanut tarkotuksensa, saaliin, eikä hänellä ollut mitään peljättävää kapuloidun ja köytetyn vastustajansa taholta?"

"Varsin hyvä. Mutta entäs tosiseikkoja?"

"Tosiseikat eivät järkeä ja johdonmukaista ajattelua vastassa merkitse mitään; ja sitä paitsi ovat tosiseikatkin puolellani. Mitä tarkotusta olisi Lupinin läsnäololla siinä huoneessa, josta savukekotelo löytyi? Toiselta puolen, ne mustat vaatteet, jotka löydettiin ja jotka ilmeisesti kuuluivat murhaajalle, eivät mitaltaan lähestulkoonkaan sovi Lupinille."

"Tunnette hänet siis, vai mitä?"

"Minä? En. Mutta Edwards näki hänet, Gourel näki hänet; ja se mies, jonka he näkivät, ei ole sama mies, jonka kamaripalvelijatar näki palvelusväen portailla laahaamassa Chapmania kädestä."

"Teidän käsityksenne siis…"

"Tarkotatte sanoa totuus, hra presidentti. Tällainen se on tahi ainakin sikäli kuin minä sitä tunnen. Tiistaina huhtikuun 16. p:nä eräs mies — Lupin — murtautui hra Kesselbachin huoneeseen noin kello kaksi ehtoopäivällä…"

Hra Lenormandin keskeytti naurun remakka. Nauraja oli poliisiprefekti.

"Sallikaa minun sanoa teille, hra Lenormand, että teillä on hiukan kiire tosiseikkojenne latelemiseen. On todistettu, että hra Kesselbach sinä päivänä kello kolme saapui Crédit Lyonnaisiin ja laskeutui holvikerrokseen. Hänen nimikirjotuksensa luettelossa osottaa sen."

Hra Lenormand odotti kunnioittavasti, kunnes hänen ylempänsä oli lopettanut. Sitte hän pitkitti, huolimatta vastata hyökkäykseen:

"Noin kello kaksi ehtoopäivällä Lupin erään Marco-nimisen kätyrinsä avulla köytti hra Kesselbachin, ryösti häneltä kaikki käteiset varat ja pakotti hänet ilmaisemaan Crédit Lyonnaisissa vuokraamansa lokeron salakirjaimet. Heti kun salaisuus oli saatu tietoon, läksi Marco. Hän yhtyi erääseen toiseen rikostoveriin, joka käyttäen edukseen jonkunlaista yhdennäköisyyttä hra Kesselbachin kanssa — jota yhdennäköisyyttä hän sinä päivänä lisäsi ottamalla ylleen samanlaisen puvun kuin Kesselbachilla oli ja hankkimalla kultapuitteiset silmälasit — meni Crédit Lyonnaisiin, jäljensi hra Kesselbachin nimikirjotuksen, tyhjensi lokeron sisällön ja käveli Marcon saattamana pois. Marco oitis ilmotti puhelimella Lupinille. Heti kun Lupin oli varma siitä, ettei hra Kesselbach ollut häntä pettänyt ja että hänen käyntinsä tarkoitus oli saavutettu, poistui hänkin."

Valenglayn mieli näytti horjuvan:

"Niin, niin — myöntäkäämme se. Mutta minua kummastuttaa, että Lupinin lainen mies olisi pannut alttiiksi niin paljon aivan mitättömän hyödyn tähden — muutamien setelien ja lokeron luulotellun sisällön takia."

"Lupin tavoitteli enempää. Hän tahtoi saada joko sahviaanikotelon, joka oli matkalaukussa, tahi sitte mustapuu-lippaan, joka oli lokerossa. Hän on saanut mustapuu-lippaan, sillä hän on lähettänyt sen takaisin. Senvuoksi hän tähän mennessä tietää tahi on kelpo määrässä saamassa tietoonsa sen kuuluisan suunnitelman, jota hra Kesselbach hautoi ja josta hän puheli kirjurinsa kanssa hiukan ennen kuolemaansa."

"Mikä suunnitelma se oli?"

"En tunne sitä lähemmin. Barbareuxin toimiston johtaja, jolle hän oli puhunut asiasta, oli saanut tehtäväkseen etsiä hra Kesselbachille jonkun miehen, joka käyttää nimeä Pierre Leduc ja joka arvatenkin on ennen rappiolle joutumistansa nähnyt parempia päiviä. En osaa sanoa, mitä merkitystä tuon henkilön löytämisellä oli suunnitelman menestymiselle."

"Hyvä niin", sanoi Valenglay. "Sen verran Arsène Lupinista. Hänen osansa on näytelty. Hra Kesselbach on köytetty, kapuloittu ja rosvottu, mutta hengissä! Mitä tapahtuu siihen asti kun hänet löydetään ruumiina?"

"Useampaan tuntiin ei mitään, ei ennen yötä. Mutta yöllä joku tunkeutui sisälle."

"Millä tavalla?"

"420. huoneen kautta — se oli hra Kesselbachin varaamia huoneita. Tuolla henkilöllä ilmeisesti oli väärä avain."

"Mutta", huudahti poliisiprefekti, "kaikki ovet sen huoneen ja hra Kesselbachin huoneuston välillä olivat teljetyt — ja niitä oli neljä?"

"Olihan ainakin uloke käytettävissä."

"Uloke!"

"Niin; uloke kiertää koko huonekertaa, Rue Galiléen puolella."

"Entäs väliaukot?"

"Riuska mies voi astua niiden ylitse. Meidän miehemme teki sen. Minä olen löytänyt jälkiä."

"Mutta kaikki huoneuston ikkunat olivat salvatut; rikoksen jälkeen on todettu, että ne olivat vielä salvassa."

"Kaikki paitsi yksi, kirjuri Chapmanin ikkuna, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Minä koetin sitä itse."

Tällä kertaa näytti pääministeri hiukan taipuvan, niin johdonmukaiselta tuntui Lenormandin selitys, niin täsmälliseltä ja niin selvien tosiseikkojen tukemalta. Hän kysyi kasvavalla mielenkiinnolla:

"Mutta mikä oli miehen tulolla tarkotuksena?"

"Minä en tiedä."

"Vai niin, te ette tiedä?"

"Yhtä vähän kuin hänen nimeänsäkään."

"Mutta miksi tappoi hän Kesselbachin?"

"En tiedä. Se kaikki on salassa. Meillä on enintään oikeus otaksua, ettei hän tullut murhan aikeissa, vaan halusi, hänkin, anastaa sahviaanikotelossa ja mustapuu-lippaassa säilytetyt asiapaperit, ja että hän havaitessaan sattumalta joutuneensa avuttomaan tilaan nujerretun vihamiehen eteen surmasi hänet."

Valenglay mutisi:

"Niin, täytyyhän sanoa, että se on mahdollista… Ja onko hänellä luullaksenne nuo asiapaperit?"

"Hän ei löytänyt lipasta, syystä että se ei ollut siellä, mutta hän löysi mustan sahviaanilompakon. Siten Lupin ja… tuo toinen ovat samassa asemassa. Kumpainenkin tietää Kesselbachin suunnitelmasta yhtä paljon."

"Se merkitsee", huomautti presidentti, "että he joutuvat taisteluun keskenään."

"Aivan. Ja taistelu on jo käynnissä. Murhaaja löysi Arsène Lupinin käyntikortin ja kiinnitti sen ruumiiseen. Siten kääntyisi kaikki epäluulo Arsène Lupiniin… ja Arsène Lupinista tehtäisiin murhaaja."

"Totta… totta", vahvisti Valenglay. "Laskelma näytti hyvinkin varmalta."

"Ja sotajuoni olisi onnistunut", pitkitti Lenormand, "ellei murhaaja toisen ja vähemmän suotuisan sattuman johdosta olisi joko tullessaan tai mennessään pudottanut savukekoteloaan 420. huoneeseen ja ellei huonekerran siivooja Gustave Beudot olisi sitä korjannut. Siitä hetkestä asti, tietäen tulleensa ilmi tahi olevansa ilmi tulemaisillaan…"

"Mistä hän sen tiesi?"

"Mistäkö? No, itseltänsä hra Formerielta, tutkintotuomarilta. Tutkimus toimitettiin avoimin ovin. On varmaa, että murhaaja piileksi väkijoukon seassa, niiden hotellihenkilöiden ja sanomalehtimiesten joukossa, jotka olivat kuulemassa Gustave Beudotin todistusta; ja kun tutkintotuomari lähetti hänet ullakostansa noutamaan savukekoteloa, niin mies lähti perässä ja löi iskunsa. Toinen uhri!"

Kukaan ei nyt inttänyt vastaan. Murhenäytelmä kuvastui heidän silmissään aivan totuudenmukaisena.

"Entäs kolmas uhri?" kysyi Valenglay.

"Hän itse antoi roistolle tilaisuuden. Kun Beudotia ei kuulunut takaisin, niin Chapman, uteliaana näkemään savukotelon, meni ylös hotellin isännöitsijän kanssa. Murhaaja yllätti hänet, laahasi hänet pois, vei hänet johonkin makuuhuoneeseen ja teki lopun hänestäkin."

"Mutta miksi antoi hän tuolla tavoin laahata itseänsä pois, tekemättä vastarintaa miehelle, jonka tiesi hra Kesselbachin ja Gustave Beudotin murhaajaksi?"

"Sitä en tiedä, enkä myöskään missä huoneessa rikos tapahtui tai millä tosiaan ihmeellisellä tavalla pahantekijä pelastui."

"Jotakin on sanottu kahdesta sinisestä lapusta."

"Kyllä; toinen oli kiinnitetty sen lippaan pohjaan, jonka Lupin lähetti takaisin, ja toisen löysin minä. Jälkimäinen epäilemättä oli pudonnut murhaajan varastamasta sahviaanikotelosta."

"No?"

"En luule niiden merkitsevän mitään. Jotakin merkitystä voi olla ainoastaan numerolla 813, jonka hra Kesselbach oli kirjottanut niihin molempiin. Hänen käsialansa on tunnettu."

"Ja tuo numero 813?"

"On salaisuus."

"Siis?"

"Voin taaskin vain vastata, että minä en tiedä."

"Eikö teillä ole mitään epäluuloja?"

"Ei minkäänlaisia. Kaksi miestäni asustaa eräässä Palace-hotellin huoneessa samassa huonekerrassa, mistä Chapmanin ruumis löydettiin. Nämä kaksi miestä pitävät silmällä kaikkia hotellin asukkaita. Pahantekijä ei ole niitä, jotka ovat muuttaneet pois."

"Eikö kukaan käyttänyt puhelinta murhien tapahtuessa?"

"Kyllä; joku soitti ulkoa päin majuri Parburylle, eräälle niistä neljästä henkilöstä, joilla oli huoneusto ensimäisen huonekerran käytävän varrella."

"Ja tämä majuri Parbury?"

"Olen kuulustellut häntä, ja mieheni pitävät häntä silmällä. Tähän asti ei ole ilmaantunut häntä vastaan mitään."

"Ja mihin suuntaan aijotte ohjata tutkistelunne?"

"Etsintäni ala on hyvinkin rajotettu. Luullakseni täytyy murhaajan olla Kesselbach-pariskunnan ystäviä tai tuttavia. Hän seurasi heidän jälkiään, tunsi heidän tapansa, tiesi mitä varten hra Kesselbech oli Pariisissa ja ainakin aavisteli hra Kesselbachin suunnitelmien tärkeyttä."

"Hän ei siis ollut ammattirikollinen?"

"Ei, ei; eipä suinkaan. Murha tehtiin erinomaisen taitavasti ja rohkeasti, mutta se johtui asianhaaroista. Toistan vielä, että meidän on etsiskeltävä hra ja rouva Kesselbachin lähimmästä seurapiiristä. Ja todistuksena siitä on, että Kesselbachin murhaaja surmasi Gustave Beudotin yksistään syystä että tällä oli savukekotelo hallussaan ja Chapmanin yksistään syystä että kirjuri tiesi sen seikan. Muistakaa Chapmanin kiihtymystä; pelkästä savukekotelon kuvauksesta Chapman äkkiä sai käsityksen murhenäytelmän laadusta. Jos hän olisi savukekotelon nähnyt, niin me olisimme saaneet riittävät tiedot. Tuntematon mies ymmärsi sen — hän tekin lopun Chapmanista. Emmekä me tiedä mitään, emme mitään muuta kuin alkukirjaimet L.M."

Hän mietti tuokion ja jatkoi:

"On toinenkin todistus, joka on vastauksena erääseen kysymykseenne, hra presidentti: Luuletteko, että Chapman olisi saattanut tuota miestä pitkin hotellin käytäviä ja portaita, ellei hän olisi miestä ennestään tuntenut?"

Tosiseikkoja kertyi. Totuus tai ainakin otaksuttava totuus lujittui. Monet ratkaisevat piirteet, enimmin mielenkiintoiset ehkä, pysyivät hämärinä. Mutta millaista valaistusta olikaan saatu asialle! Lenormandin kuulijat käsittivät nyt selvästi, missä järjestyksessä tapaukset olivat toisiansa seuranneet.

Oltiin hetken aikaa vaiti. Jokainen mietiskeli, etsi vastasyitä, vaihtoehtoisia väitteitä. Viimein Valenglay huudahti:

"Hyvä Lenormand, tämä kaikki on varsin oivallista. Te olette saanut minut vakuutetuksi… mutta emmepä silti lopulta ole sen edempänä kuin äskenkään."

"Mitä tarkotatte?"

"Mitä sanon. Meidän kohtauksemme tarkotuksena ei ole saada selville osa salaisuutta, jonka te jonakuna päivänä varmasti kokonaan selvitätte, vaan tyydyttää yleistä vaatimusta niin täydellisesti kuin meille vain mahdollista on. Olkoonpa murhaajana Lupin taikka joku muu; olkoon rikollisia kaksi tai kolme, taikka yksi ainoa, siitä emme vielä saa rikollisen nimeä tietoomme, emmekä häntä vangituksi. Ja yleisöllä pysyy se onneton käsitys, että laki on voimaton."

"Mitä voin minä tehdä?"

"Antakaa yleisölle se nimenomainen tyydytys, jota se pyytää."

"Mutta minusta tuntuu, että tämän selityksen pitäisi jo kyetä…"

"Sanoja! Yleisö vaatii tekoja! Yksi ainoa toimenpide voi sitä tyydyttää — vangitseminen."

"Perhana! Hitto! Emme voi vangita ensimäistä vastaantulijaa!"

"Sekin olisi parempi kuin olla vangitsematta ketään", sanoi Valenglay naurahtaen. "No, silmätkäähän tarkoin ympäristöä. Oletteko varma Edwardsista — Kesselbachin palvelijasta?"

"Ihan varma. Sitä paitsi… Ei, hra presidentti, se olisi vaarallista ja naurettavaa, ja olen varma siitä, ettei hra prokuraattori itsekään… On vain kaksi henkilöä, jotka meillä on oikeus vangita: murhaaja — minä en tiedä kuka hän on — ja Arsène Lupin."

"No?"

"Ei ole puhettakaan Arsène Lupinin vangitsemisesta, tahi ainakin se vaatii aikaa, moninaista toimenpiteiden valmistelua, jonka suorittamiseen minulla ei ole ollut aikaa, koska olin arvellut Lupinin vetäytyneen lepoon… tai kuolleen."

Valenglay polki jalkaansa kärsimättömänä kuten mies, joka haluaisi nähdä toivomustensa paikalla toteutuvan.

"Ja kuitenkin… ja kuitenkin, hyvä Lenormand, täytyy jotakin tehdä — vaikkapa vain oman itsenne vuoksi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että teillä on voimallisia vihamiehiä… ja että ellei minua olisi… Sanalla sanoen, Lenormand, teidän ei voida sallia päästä asiasta tällä tavoin. Mitä teette apureihin nähden? Onhan muitakin kuin Lupin juttuun sekaantunut. On Marco, ja on se konna, joka hra Kesselbachiksi tekeytyneenä pistäytyi Crédit Lyonnaisin holviin."

"Olisitteko tyydytetty, jos saisitte hänet, hra presidentti?"

"Olisinko tyydytetty? Toden totta, olisinpa toki!"

"No, antakaa minulle seitsemän päivää."

"Seitsemän päivää! Eihän tässä ole puhettakaan päivistä, hyvä Lenormand! Voimme puhua vain tunneista!"

"Kuinka monta annatte minulle, hra presidentti?"

Valenglay otti esille kellonsa ja nauraa hykähteli.

"Minä annan teille kymmenen minuuttia, hyvä Lenormand!"

Etsivän osaston päällikkö otti käteensä oman kellonsa ja sanoi tyynesti, pannen painoa jokaiselle tavulle:

"Myönnätte minulle aikaa neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsen, hra presidentti."

Valenglay katseli häntä hämmästyneenä.

"Neljä minuuttia enemmän kuin tarvitsette? Mitä sillä tarkotatte?"

"Tarkotan, hra presidentti, että kymmenessä minuutissa on minulle liikaa. Tarvitsen kuusi, enkä minuuttiakaan enempää."

"Oh, mutta kuulkaahan, Lenormand: jos hetki mielestänne sopii pilantekoon…"

Etsivän osaston päällikkö astui ikkunan luo ja viittasi kahdelle miehelle, jotka kävelivät pihalla.

Sitte hän palasi.

"Hra prokuraattori, allekirjottaisitteko hyväntahtoisesti vangitsemiskäskyn Auguste Maximin Philippe Daileronia vastaan, ijältään neljäkymmentäseitsemän vuotta? Ammatin voitte jättää merkitsemättä."

Hän astui ovelle.

"Tulkaa sisälle, Gourel. Te myös, Dieuzy."

Gourel astui sisälle poliisitarkastaja Dieuzyn saattamana.

"Onko teillä käsiraudat, Gourel?"

"On, hra päällikkö."

Hra Lenormand astui Valenglayn eteen.

"Hra presidentti, kaikki on valmiina. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin, että jättäisitte tämän vangitsemisen sikseen. Se sekottaa kaikki suunnitelmani; se voi tehdä ne turhiksi. Tyydytyksen takia, joka lopultakin on hyvin mitätön, joutuu koko hankkeen menestys vaaraan."

"Hra Lenormand, sallikaa minun huomauttaa, että teillä on enää kahdeksankymmentä sekuntia jäljellä."

Etsivän osaston päällikkö hillitsi harmistuneen liikkeen, astui lattian poikki ja istuutui suuttuneesti sauvaansa nojaten, ikäänkuin olisi päättänyt olla puhumatta. Sitte hän virkahti päätöksensä tehden:

"Hra presidentti, ensimäinen henkilö, joka astuu tähän huoneeseen, on se mies, jonka vangitsemista pyysitte… vastoin minun toivomustani, kuten vielä kerran teille huomautan."

"Viisitoista sekuntia, Lenormand!"

"Gourel… Dieuzy… ensimäinen henkilö, ymmärrättehän? Hra prokuraattori, oletteko allekirjoittanut vangitsemiskäskyn?"

"Kymmenen sekuntia, Lenormand!"

"Hra presidentti, soittaisitteko kelloa?"

Valenglay soitti.

Sanansaattaja ilmestyi oviaukkoon ja odotti.

Valenglay kääntyi etsivän osaston päällikköön:

"No, Lenormand, hän odottaa määräyksiänne. Kenen saa hän osottaa sisälle?"

"Ei ketään!"

"Mutta se veitikka, jonka vangitsemisen lupasitte meille! Nuo kuusi minuuttia ovat jo kuluneet."

"Kyllä, mutta veitikka on täällä!"

"Täällä? En ymmärrä nyt. Kukaan ei ole tullut huoneeseen."

"Siinä erehdytte."

"Oh, mitä joutavia… Kuulkaahan, Lenormand: te teette pilaa meistä. Sanon toistamiseen, ettei kukaan ole tullut huoneeseen."

"Ja minä sanon toistamiseen, hra presidentti, että joku on tullut huoneeseen."

"Mutta kuka, hitto vieköön?"

"Meitä oli tässä huoneessa kuusi; nyt on seitsemän — hrat Valenglay, Delaume, Testard, Lenormand, Gourel, Dieuzy, Auguste Maximin Philippe Daileron. On siis joku tullut."

Valenglay hätkähti.

"Ah! Mutta tämä on hulluutta! Mitä! Aijotte sanoa…"

Nuo kaksi salapoliisia olivat livahtaneet sanansaattajan ja oven väliin. Hra Lenormand astui sanansaattajan luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi kovalla äänellä:

"Lain nimessä, Auguste Maximin Philippe Daileron, sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja, minä vangitsen teidät."

Valenglay purskahti nauramaan.

"Oh, millainen pila! Tuota riivattua Lenormandia! Ei vähempi riittänyt! Hyvin tehty, Lenormand! Enpä ole pitkään aikaan niin makeasti nauranut."

Hra Lenormand kääntyi prokuraattoriin:

"Hra prokuraattori, ettehän unohda täyttää hra Daileronin ammattia vangitsemiskäskyyn? Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja."

"Oh, oivallista!… Oh, mainiota!… Sisäasiain ministeriön ensimäinen sanansaattaja!" hykähteli Valenglay kylkiänsä pidellen. "Oh, tämä ihmeellinen Lenormand keksii aatoksia, joita ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen! Yleisö rähisten vaatii jotakin vangitsemista. Hän paiskaa sen kitaan minun ensimäisen sanansaattajani, Augusten, mallikelpoisen palvelijani! Niin, Lenormand, hyvä mies, kyllä minä tiesin teillä mielikuvitusta olevan, mutta enpä olisi aavistanut sen näin pitkälle ulottuvan! Jopa oli julkea kolttonen!"

Kohtauksen alusta asti ei Auguste ollut liikauttanut jäsentäkään, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa, hyvän, uskollisen palvelusmiehen luonteenomaiset kasvot, kuvastivat äärimäistä ällistystä. Hän katseli huoneessa olijoita toista toisensa jälkeen ilmeisesti yrittäen käsittää heidän sanojensa merkitystä.

Valenglay astui hänen eteensä.

"Suo minulle anteeksi, Auguste, hyvä mies. Hra Lenormand vain tekee meistä pikku pilaa. Sinä olet niin hyvänsävyinen mies, että kyllä itsekin yhdyt meidän nauruumme."

Prokuraattori ja poliisiprefekti nauroivat… kenties. Mutta Lenormandin tavallinen totisuus pysyi järkähtämättömänä. Hän lausui joitakuita sanoja Gourelille, ja tämä meni ulos. Sitte hän virkkoi äänekkäästi Dieuzylle:

"Pitäkää silmänne auki, poikani. Hänen vain liikahtaessaan käykää kiinni."

Hän palasi Valenglayn luo.

"Hra presidentti, pyydän huomiotanne pariksi kolmeksi minuutiksi. Istuutukaahan, hra presidentti. Sallitteko minun hiukan avata ikkunaa? Täällä on jokseenkin lämmin. Kiitos, hra presidentti. Ja nyt muutamin sanoin… Sen vuoden kuluessa, jonka olen teidän suosiostanne hoitanut virkaani, on sattuma… ja etsiskelyni antanut minulle Lupinista ja hänen joukkueensa entisestä järjestelmästä joitakuita tietoja, joita ensimältä tuskin otin vaivakseni seuloa, koska Lupin pysyi toimettomana; mutta niitä olen Palace-hotellin tapausten jälkeen todentanut ja täydentänyt, toisin sanoen sen jälkeen kun Lupin ryhtyi jälleen työskentelemään."

Lenormandin tyyneyden voittamana Valenglay istuutui. Lenormand jatkoi:

"Näiden taattujen tietojen pääsisältönä on, että Lupinin joukkueeseen kuuluu kahdenlaisia aineksia. Siinä on ensinnäkin toimivia toveruksia. Nämä ovat harvalukuiset — heitä on viidentoista tai kahdenkymmenen vaiheilla. He ovat Lupinin luutnantteja. He liikkuvat, he työskentelevät, ja he antautuvat vaaraan. Lupin uskoo tai on uskovinaan heille salaisimmatkin suunnitelmansa. Hän jakaa saaliin heidän kanssaan, sen jakoperusteen mukaan, otaksutaan, että he saavat neljänneksen ja hän itse kolme neljännestä. He ovat sanalla sanoen liikekumppanuksia. Marcon arvellaan olevan yksi niitä."

"Auguste epäilemättä on myöskin", naureskeli Valenglay. "Auguste, joka ei juuri koskaan poistu virastosta ja nukkuu täällä."

"Hra presidentti, saanko kutsua toisen sanansaattajan, joka on odotushuoneessa?"

Valenglay soitti. Sanansaattaja astui sisälle.

"Me haluamme eräitä tietoja", puheli etsivän osaston päällikkö. "Olitteko tällä viikolla joka päivä virantoimituksessa?"

"Olin, joka päivä."

"Ette ollut lomalla tiistaina ehtoopäivällä?"

"En, monsieur."

"Entäs te, Auguste?" ensimäiseen sanansaattajaan kääntyen.

"En minäkään, monsieur."

"Olitpahan", tokaisi toinen. "Etkö muista, Auguste? Olit kaupungilla kaiken päivää."

"Se riittää. Saatte mennä", sanoi Lenormand.

Toisen sanansaattajan mentyä syntyi vaitiolo. Valenglay ei enää naureskellut, vaan kävi äkkiä tarkkaavaiseksi ja odotti, mitä etsivän osaston päällikkö edelleen puhuisi.

Lenormand astui jälleen Augusten eteen ja puheli hänelle säyseästi:

"Näette, ettei tästä ole pelastumisen mahdollisuutta — olette kiikissä. Parasta on pelin hävittyänsä nakata korttinsa pöytään. Mitä teitte tiistaina?"

Auguste intti:

"No, en mitään. En ymmärrä tätä. Minulla oli maalaisystävä käymässä luonani. Me läksimme kävelylle."

"Ystävänne nimi oli Marco. Ja te läksitte kävelylle Crédit Lyonnaisin holveihin…"

"Minäkö? Mitä ihmeitä! Marco? En tunne ketään sen nimistä."

"Entäs näitä? Tunnetteko näitä?" huudahti etsivän osaston päällikkö, työntäen parin kultapuitteisia silmälaseja hänen nenänsä alle.

"En; totisesti en. Minä en käytä silmälaseja."

"Käytättepä kyllä. Te käytätte niitä silloin kun pistäydytte Crédit Lyonnaisiin ja esiinnytte hra Kesselbachina. Nämä ovat kotoisin teidän huoneestanne, huoneesta jonka te olette hra Jérômen nimellä vuokrannut Rue du Coliséen n:o 5:stä."

"Minun huoneestani? Minun huoneestani? Minä nukun täällä virastossa."

"Mutta te vaihdatte vaatetustanne siellä, näytelläksenne osianne Lupinin joukkueessa."

Toinen pyyhkäisi kädellään otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä. Hän oli käynyt kalvakaksi. Hän sopersi:

"Minä en ymmärrä… Te puhutte… puhutte…"

"Haluatteko kuulla jotakin, mitä voitte ymmärtää paremmin? Katsokaa, tämän olemme löytäneet paperikoristanne eteisessä, täällä, tässä samassa rakennuksessa."

Ja Lenormand levitti auki paperiarkin, jossa oli sisäasiain ministeriön otsake, ja jolle oli moneen kohtaan huolellisesti harjoteltu kirjottamaan sanat "Rudolf Kesselbach".

"No, mitä sanotte tästä, te hyvä ja uskollinen palvelija? Uutteraa harjottelua hra Kesselbachin nimen kirjottamisessa — riittääkö se jo todistukseksi teille?"

Isku rintaan sai hänet horjahtamaan taaksepäin. Auguste saavutti ikkunan yhdellä loikkauksella, kiipesi ulokkeen yli ja hyppäsi pihalle.

"Pentele!" huusi Valenglay. "Sitä vintiötä!"

Hän soitti kelloa, ryntäsi ikkunaan, tahtoi huutaa. Lenormand virkahti aivan tyynesti:

"Älkää kiihtykö, hra presidentti."

"Mutta tuo ilkiö Auguste!"

"Malttakaa silmänräpäys. Minä otin lukuun tällaisen lopun. Minä todella annoinkin niin käydä. Parempaa tunnustusta emme olisi voineet saada…"

Tämän tyyneyden taivuttamana Valenglay istuutui jälleen. Hetkisen kuluttua astui sisälle Gourel, pidellen kauluksesta Auguste Maximin Philippe Daileronia, toiselta nimeltään Jérômea, sisäasiain ministeriön ensimäistä sanansaattajaa.

"Tuo hänet, Gourel!" sanoi Lenormand, kuten metsästäjä otusta hampaissaan kantavalle hyvälle vainukoiralle sanoo: "Hae! Tänne!"

"Tuliko hän rauhallisesti?"

"Se puri minua pikkuisen, mutta minä pitelin tiukasti", vastasi kersantti, näyttäen isoa jäntevää kättään.

"Hyvä, Gourel. Ja nyt saatte mennä."

Gourel läksi kuin koppiinsa palaava koira. Dieuzy poistui hänen mukanaan, ja Lenormand alkoi puhutella sanansaattajaa:

"Rupeammeko olemaan siivolla, Auguste Jérôme? Tajuammeko asemamme vakavuuden? Kyllä, hä? Me puremme hammasta… mutta asiat eivät silti näytä aivan tukalilta. Siinä tapauksessa, Auguste Jérôme, seiskää siinä missä olette, ihan alallanne — te ette ole tiellämme."

Valenglayta huvitti äärettömästi. Hän hykerteli kämmeniään ja nauroi. Ajatus, että hänen ensimäinen sanansaattajansa oli Lupinin liittolaisia, tuntui hänestä oivalliselta pilalta. Prokuraattori ja poliisiprefekti istuivat vaiti, vasten tahtoansakin Lenormandin käskevän ryhdin valtaamina; ja he kaikki kolme kuuntelivat äänettöminä, mitä tuo lemmon mies nyt lähinnä taas aikoi.

Lenormand alkoi jälleen sauvansa nojassa astella edestakaisin ja jatkoi selontekoansa:

"Arsène Lupinin joukkueeseen kuuluu siis toinenkin luokka jäseniä, hra presidentti. Ne ovat lisäjäseniä, eivät vakinaisia. Nämä eivät ole varsinaisia työntekijöitä. Heillä on omat ammattinsa, lääkäreinä, virkamiehinä, kauppiaina, poliiseina, ja nämä ammatit määräävät miten suurta hyötyä he kykenevät tuottamaan Lupinille. Hän käyttää heitä oppaina, tiedonantajina, ei säännöllisesti, vaan milloin tarvista sattuu ja mikäli kukin mihinkin tehtävään kelpaa. Yhdellä on väärien rahojen liikkeelle laskeminen erikoisalanansa, toinen korjaa puoleensa varastettuja automobileja, jollakulla on läheisiä välejä vanhojen esineiden keräilijöihin, toisella papiston keskuudessa. Ja siitä johtuu, että Auguste sattuu olemaan pääministerin ensimäinen sanansaattaja ja väärennettyjen nimikirjotusten taituri. Hänen huoneestaan Rue du Coliséen varrella löydätte albumin, joka sisältää useiden satojen kuuluisuuksiemme ja rikkaiden pankkimiestemme nimikirjotukset."

"Ja minkä johtopäätöksen saamme tehdä tästä kaikesta, hyvä Lenormand?" kysyi Valenglay, hänet keskeyttäen.

"Tämän johtopäätöksen, hra presidentti: että Lupinin lähimpään piiriin kuuluvat toverit ovat kiintyneet häneen kuolemaan asti, kiintyneet rakkaudella ja ihailulla ja kiintyneet osuudella saaliiseen, kun taas toiset eivät ole hänen suoranaisen toimintansa ja vaikutuksensa alaisina, vaan ainoastaan saavat apurahoja — luultavasti eivät kovinkaan suuria, — ja kun näillä ei ole mitään osuutta saaliin jaossa, niin he ehkä eivät ole karaistuja kiusausta vastaan. Heidän kanssaan voisi päästä sopimukseen, jos tarvis tulisi. Eikö niin ole asian laita, Auguste?"

Sanansaattaja seisoi kuin patsas. Lenormand astui hänen eteensä.

"Kuinka paljon tahdotte?"

"Mitä tehdäkseni?"

"Ahaa, te alatte jo älytä! Näen, ettei meille tule pitkällistä hierontaa. Teidän tehtävänne olisi sanoa minulle mitä tiedätte…"

"Kenestä?"

"Lupinista."

"En tiedä mitään."

"Valehtelette."

"En. Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt. En tunne häntä."

"Se on lopultakin mahdollista. Mutta millä tavalla asetutte yhteyteen hänen kanssaan?"

Sanansaattaja oli vaiti.

"Oh, tietysti; mehän emme ole vielä sopineet ehdoista. Mitä tahdotte?"

"Vapauteni."

"Älkää puhuko joutavia. Te olette kiikissä, ja teidän on käytävä läpi myllyn, kuten kenen hyvänsä toisenkin, ja te saatte istua aikanne — viisi vuotta, kymmenen vuotta, — se ei kuulu minuun. Ei; ajatelkaa tulevaisuutta ja vanhuuttanne. Vapaalle jalalle päästyänne te ette paljoonkaan kelpaa, ja kuitenkin täytyy teidän elää. Paljonko tahdotte?"

"Viisikymmentätuhatta frangia."

"Oletteko järjiltänne?"

"En ole järjiltäni. Marcon kautta pääsette käsiksi Lupiniin; ja Lupin on hyvästi viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen."

"Minä tarjoan teille kymmenen; en penniäkään enempää."

"Viisikymmentä; ei penniäkään vähempää."

"Hra presidentti, ratkaisu on teidän."

Valenglay vastasi:

"Kymmenentuhatta Marcon vangitsemisen jälkeen; neljäkymmentä Lupinin."

"Se sopii", suostui sanansaattaja.

"No, jos se sopii", vastasi Lenormand, "niin laukaiskaa kielenne ja puhukaa suunne puhtaaksi. Millä tavoin olette yhteydessä keskenänne?"

"Erään ystäväni välityksellä."

"Marcon kait?"

"Niin."

"Hänen osotteensa?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta teillä on keinoja saada se?"

"Ei. Kun Marco tarvitsee minua, soittaa hän minulle puhelimella."

"Minne?"

"Tänne virastoon."

"Hyvin valittu. Ja mitä te teette silloin kun vuorostanne tarvitsette häntä?"

"Minä lähetän hänelle kirjeen."

"Minne?"

"Poste restante, Rue Milton."

"Mille nimimerkille?"

"T.L.B.N."

"Ja siinäkö kaikki mitä tiedätte?"

"Niin."

"Ja te pidätte sitä viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena? Olettepa te aika miekkonen!"

"Teidän tarvitsee vain vartioida postikonttoria. Marco käy siellä joka aamu."

"Kiitos neuvosta. Gourel! Dieuzy!"

Hän avasi oven molemmille salapoliiseille.

"Viekää tämä mies vaunuilla poliisiasemalle. Ja koko asiasta ei hiiskahdustakaan! Älkää antako sanomalehtien saada mitään vihiä."

"Mutta virastossa jokainen jo tietää, mitä on tapahtunut, hra päällikkö", huomautti Gourel.

"Ei väliä. Tehkää kuten sanon. Ja olkaa te siivona, Auguste!"

Sanansaattaja läksi molempien poliisitarkastajien välissä rauhallisesti pois.

Sitten Valenglay huudahti:

"Hyvin tehty, hyvä Lenormand! Tämä on kerrassaan ihmeellistä, ja täydellisesti teidän arvoistanne! Mutta kertoisitteko minulle, kuinka saitte kaiken aikaan?"

"Juttu on aivan yksinkertainen! Minä tiesin, että hra Kesselbach oli käyttänyt Barbareuxin toimistoa, ja että Lupin oli käynyt häntä tapaamassa, ilmeisesti toimiston puolesta muka. Ryhdyin tiedustelemaan siltä suunnalta ja havaitsin, että Kesselbachin ja Barbareuxin vahingoksi tapahtunut kieliminen oli saattanut olla eduksi yhdelle ainoalle miehelle nimeltä Jérôme, joka oli toimiston erään kirjurin ystäviä."

"Mistä sen tiesitte?"

"Se on ammattisalaisuus, hra presidentti. Mutta tosiasia on, että jos te ette olisi määrännyt minua jouduttamaan asiain kehitystä, niin minä olisin pitänyt silmällä sanansaattajaa, päässyt käsiksi Marcoon ja sitte Lupiniin, tuhlaamatta penniäkään."

"Hyvä Lenormand, julkisella politiikalla on hätätilansa", sanoi Valenglay.

"Mahdollista kyllä. Mutta koko sisäasiain ministeriö tietää Augusten vangitsemisen — kuulitte, mitä Gourel sanoi. Kaikki sanomalehdet julistavat sen huomenna. Lupin pujahtaa piiloon, emmekä me saa Marcoakaan kiinni."

"Siihen pahaan on yksi ainoa apu, Lenormand."

"Mikä niin, hra presidentti?"

"Marcon pistäminen tyrmään tänä yönä."

"Se on mahdotonta. En voi saada häntä käsiini ennen kuin huomenna tai ylihuomenna, hänen käväistessään postikonttorissa."

"Mutta se täytyy kuitenkin tehdä."

"Voi, hra presidentti, olemme jo tehneet virheen, vangitessamme Jérômen. Älkää pakottako minua toiseen."

"Se täytyy tehdä. On ehdottomasti välttämätöntä, että Jérômen ja Marcon — Lupinin Kesselbachin jutussa käyttämien molempien apurien — vangitseminen julkaistaan huomis-aamuna."

"Hyvä on, hra presidentti, Marco pannaan lukkojen taakse tänä iltana ennen kahtatoista."

Valenglay ei voinut salata hämmästystään.

"Joutavia! Tiedättekö hänen oikean nimensä? Hänen asuntonsa?"

"Tiedän."

"Taivasten tekijä! Mutta miten?"

"Sen saatte kuulla myöhemmin, hra presidentti."

* * * * *

Pienessä ravintolassa Rue Demoursin varrella, melkein Rue Bayenin kulmassa, istui savunkarvaisia silmälaseja käyttävä herrasmies lopettamassa päivällistänsä pöydän ääressä, joka oli lähinnä ikkunakomeroa.

Hänen vieressään oleva kaihdin on vedetty hiukan taaksepäin, ja tuon tuostakin hän vilkaisee kadun toisella puolella olevaa kulmataloa kohti. Se on sievä asuntorakennus, ja avoimesta ajoportista näkee pihalle, jota ikkunain valot hämärästi valaisevat.

Ravintolan seinäkello lyö yhdeksän, kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia kuluu mitään tapahtumatta. Mutta puoli kymmeneltä tulee joku sisälle ja istuutuu vastapäätä vanhaa herrasmiestä.

"Tehty on, hra päällikkö."

"Ja mitä muuta kuuluu?"

"Ei mitään."

"Kertokaa minulle kaikki alusta asti."

"Minä alotin lähettämällä kirjelmän Rue Miltonille osotteella 'T.L.B.N.' Kirjelmän sisältö kuului: 'Tulen klo kymmeneltä tänä iltana. Jérôme'."

"Se oli järjetöntä, sillä sanoinhan, että Jérôme ei tiedä Marcon osotetta; ja jos Marco olisi saanut kirjelmän, niin hän olisi heti arvannut, ettei Jérômella ollut voinut olla mitään osuutta sen lähettämiseen. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä. Marco ei tullut, vai mitä?"

"Ei. Minä viivyin postikonttorissa kello kuudesta yhdeksään. Olin ilmaissut asian postimestarille ja hän asetti minut kirjurien joukkoon, ristikon taakse."

"Eikä kukaan käynyt kysymässä kirjelmää?"

"Ei."

"Sitä en ihmettele, koskapa Marco on kaksi tuntia ollut kotona."

"Oh, herra päällikkö! Ja te olette pannut minut puhumaan! Missä hän on?"

"Katsokaa ajoporttia tuolla vastapäätä. Portinvartijan kojun takana on ovi — pohjakerran huoneuston ovi."

"Niin, minä näen sen."

"Hän meni siitä sisälle."

"Mutta mistä tiesitte sen häneksi?"

"Chapmanin ja Palace-hotellin väen antamasta kuvauksesta."

"Ja asuuko hän siinä huoneustossa?"

"Asuu. Ikkunat ovat kadun puolella. Ne ovat nuo neljä. Yksi on valaistu."

"Mutta oletteko varma siitä, että hän asuu siellä?"

"Te puhutte liian paljon, Gourel. Pitäkää silmällä katua. Tästä; kumartukaa, jos on tarvis."

"Entäs ravintolan omistaja?"

"Kaikki on hyvin; olen ilmottanut hänelle asian."

Ravintola muuten olikin sillä hetkellä tyhjä. Paitsi Lenormandia ja Gourelia ei siellä ollut ketään muita kuin eräs mies, joka poltteli piippua viereisen pöydän ääressä. Ulkona vilahteli kadulla kulkijoita harvassa, ja kaasulampun valo sattui heidän kasvoillensa ohi kulkiessa.

"Näettekö, Gourel?"

"Kyllä, hra päällikkö, kerrassaan erinomaisen hyvin. Kukaan ei pääse sisälle eikä ulos minun häntä huomaamattani."

Hän hätkähti ja painoi kasvonsa lasia vasten.

"Oh, tämä on liikaa! Hra päällikkö!"

"Mitä?"

"No, varmasti. Voin vannoa, että se on hän!"

"Puhukaa, hupelo! Mitä näette?"

"Lupinin!"

"Valehtelette!"

Hän vuorostaan ryntäsi ikkunaan. Kadun tuonpuoleista jalkakäytävää pitkin tuli mies. Hän seisahtui apteekin valaistun ikkunan eteen ja meni sisälle.

"Lupin!" kertasi Gourel kiihtyneenä.

He näkivät miehen seisovan myymälässä tuokion. Hän oli levittänyt auki paperisuikaleen, epäilemättä lääkemääräyksen, ja selitteli proviisorille jotakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sitte hän tuli ulos, poikkesi ajoportista sisälle, astui pikku ovelle, otti taskusta avainkimpun, avasi oven ja katosi.

Gourel hoki:

"Lupin! Minä tunnen hänet."

"Oletteko varma?"

"Totisesti, hra päällikkö, olihan minulla kylliksi aikaa katsella häntä ensimäisenä päivänä käydessäni Palace-hotellissa, hra Kesselbachin huoneuston eteisessä… muistattehan, noin tuntia ennen rikosta."

"Onko erehtyminen mahdoton?"

"Aivan mahdoton. Otan sen valalleni!"

Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä hänkin. Hän sanoi matalalla äänellä:

"Lupin! Hänkö siis itse!"

"Niin, hra päällikkö, eikö mieltänne riemastuta, saadessanne hänet näkyviinne?"

Lenormand seisoi vaiti ja mietteissään, katse tyhjään ilmaan tähdättynä, kuin olisi hän pohtinut lähestyvää taisteluansa tuon omituisen ja karttelevan henkilön kanssa, joka tunnettiin Arsène Lupinina, ja kuin olisi hän punninnut tämän ensimäisen odottamattoman kohtauksen suotuisia ja epäsuotuisia mahdollisuuksia.

"Matkaan!" sanoi hän viimein Gourelin suureksi iloksi.

Hän otti käyntikortin taskustaan:

"Tässä, viekää tämä komisariuksen virastoon Rue Dumoursille. Sinnehän on vain parisataa metriä alas katua."

"Mutta komisarius ei ole nyt siellä."

"Kyllä hän on. Minä annoin hänelle vihiä asioista. Pyytäkää häntä tulemaan silmänräpäystäkään siekailematta, ja tuomaan kaikki miehensä mukanaan. Tarvitsen kerrassaan kymmenen; kaksitoista, jos mahdollista."

"Kuulkaahan, herra päällikkö, emmehän toki käyne valtaamaan taloa rynnäköllä? Se olisi vakava juttu tähän aikaan yöstä!"

"Minulla on täydet valtuudet, Gourel. Valenglay on takanani. Häntä ei pelota mennä hiukan lain rajojen yli, kun on ratkaiseva käänne kysymyksessä! Kiirehtikää!"

Gourel tuli vajaassa kymmenessä minuutissa takaisin, mukanaan Temesin korttelin komisarius Arnoult.

"Missä ovat miehenne, Arnoult?"

"Kadulla, hajallaan."

"Montako teillä on?"

"Kahdeksan."

"Eipä ole paljon."

"Minun täytyi lähettää kaksi toisaanne ja jättää konttoriin kaksi."

"Kiusan paikka!" nurkui etsivän osaston päällikkö. "Kahdeksan miestä!"

"Niin, mutta ne ovat oikeita verikoiria; ja meitä on kolme — yhteensä yksitoista."

"Hyvä on. Kaksi niistä jääköön porttikäytävään."

"Pohjakerran huoneuston pikku oven edustalle kait?"

"Ei, vaan portinvartijan kojun eteen. En kummastelisi, jos se asunto olisi yhteydessä pohjakerran huoneuston kanssa."

"Luuletteko portinvartijaa rikostoveriksi?"

"Täytyy olla valmistautunut kaiken varalle. Hyvä. Sitte kaksi miestä pohjakerran ikkunain alle. Muiden neljän keralla menemme sisälle."

"Menemme sisälle… menemme sisälle, jos ne avaavat oven!"

"Jos eivät avaa, niin menemme sisälle kuitenkin."

"Silloin tarvitsisimme lukkosepän."

"Minulla on se hankittuna, tuo piippua polttava mies tuolla. No, oletteko valmis?"

Oli välttämätöntä toimia nopeasti ja epäröimättä. Komisariuksen antaessa ohjeitansa poliiseille astui etsivän osaston päällikkö apteekkiin. Minuuttia myöhemmin hän tuli ulos. Kuului heikko vihellys, ja he kaikki astuivat porttikäytävään. Gourel ja yksi poliisi meni portinvartijan asuntoon.

"Kaksi miestä palvelusväen portaille", määräsi Lenormand. "Te kaksi katu-ikkunain alle… Ja jos joku yrittää luikkia tiehensä, niin ampukaa hänet!… Nyt siis, revolverit käteen!"

Ja nousten ylös ne kolme porras-astuinta, jotka johtivat pikku ovelle, hän soitti ovikelloa. Sen kilinä kaikui hiljaisuudessa.

"Hitto!" sanoi komisarius matalalla äänellä. "Ensi kertaa elämässäni tunnen sydämeni pamppailevan. Lupin voi kerskua…"

"Ei sanaakaan!" kuiskasi etsivän osaston päällikkö. "Joku kuuntelee…"

Hän soitti uudestaan ja sanoi ääneensä: "Hei, eikö siellä ole ketään? Minut lähetettiin apteekista."

Hiljaa, hitaasti avautui pienen kurkistusreijän messinkinen luukku, ja siihen ilmestyi vanhan vaimon pää. Lenormand työnsi kumppaninsa ojennettujen käsivarsiensa liikkeellä taaksepäin. Sisältä ärisi akan ääni:

"Mikä nyt on hätänä?"

"Apteekista… Asia koskee herranne juuri äsken jättämää lääkemääräystä. Meillä ei ole sitä lajia kreosoottia… Annammeko teille toista lajia, vai odotatteko huomiseen?"

"Missä on lääkemääräys?"

"Tässä", sanoi etsivän osaston päällikkö, näyttäen paperia.

Kuului irtautuvan ketjun kalinaa ja ovi avautui puolittain.

"Mukaan!" huusi Lenormand.

Hän sysäsi akan nurin. Tämä alkoi säikähdyksissään kirkua. Kynttilä kieri hänen kädestään lattialle. Tuli pimeä, ja ääniä kuului käytävän päässä olevasta valaistusta huoneesta. Joku haamu vilahti ohi. Mutta kaasu nähtävästi sammutettiin, sillä sielläkin tuli pimeä.

Silloin Lenormand ja hänen toverinsa ottivat esille sähkölyhtynsä, ripustivat ne takkinsa napinläpeen ja juoksivat huoneeseen, josta olivat kuulleet ääniä. Se oli tyhjä.

"Ruokakaappia on siirretty, Arnoult!" huusi Lenormand. "Katsokaa, sen takana on verho… nostakaa sitä!"

Mutta he kuulivat seinän toiselta puolelta huudahduksia, rynnistelyjä ja huonekalujen viskaantumista nurin. Samassa keksi etsivän osaston päällikkö hyvin matalan oven:

"Sitä ajattelinkin; tämä viepi portinvartijan kojuun… Ne painiskelevat siellä… Ja tätä ovea ei saa millään auki! Pian, Arnoult! Kiertäkää sinne kadunpuoleisen eteisen kautta…"

Nähden ison salvan, hän työnsi sen kiinni, estääkseen ketään palaamasta huoneeseen käytävästä. Sitte hän kiireisesti jatkoi huoneuston tarkastusta jäljelle jääneiden poliisien kanssa:

"Te kaksi menette takaisin eteiseen… Minä näin makuuhuoneen oven. Menkää sinne, niin näette palvelusväen käytävän varrella olevat huoneet. Te kolmas tulkaa minun kanssani."

Hän meni toiseen kadunpuoleiseen huoneeseen — isoon, melkein kalustamattomaan vierashuoneeseen, ja tutki sen nopeasti.

"Ei ketään!" mutisi hän. "Kenties he molemmat pujahtivat ulos portinvartijan kojusta."

Hän tunsi jonkun verran levottomuutta mielessään ja oli lähtemäisillään huoneesta, mutta samassa sanoi häntä seurannut poliisikonstaapeli:

"Hra päällikkö, matolla on sikaarinpätkä — se palaa vielä. Jonkun on täytynyt mennä tätä tietä."

Merkki oli ehdottoman selvä.

Kaikki huoneet avautuivat toinen toiseensa käytävän ympärillä, ja toisesta toiseen kulkien he tulivat huoneuston takaosaan. Mutta kun Lenormand ryhtyi avaamaan ensimäistä ovea siellä, niin hän ei voinutkaan. Se oli lukossa.

"Kirottua!" sadatti hän. "Me emme pääse eteenpäin."

Äkkiä kajahti laukaus…

Hän hyppäsi käytävään. Siellä hän epäröitsi, tietämättä minne päin kääntyä. Mutta kaksi poliisikonstaapelia tuli juoksujalkaa palvelusväen käytävää pitkin.

"Kuului revolverinlaukaus", sanoi päällikkö. "Niin, mutta me emme tiedä mistä…"

"Teitä oli kolme. Missä on kolmas…"

Silloin kuului toinen laukaus. Tämä tuli selvästi käytävästä. He ryntäsivät sille suunnalle. Samassa ilmestyi puolipimeään mies, joka tuli eräästä makuuhuoneesta ja karjui tuskasta.

Se oli poliisi, kolmas konstaapeli. Hän paiskasi oven takanansa kiinni:

"Sitä lurjusta! Mutta annoinpa minä sille vietävälle. Leuan silti musersin." Hän itse piteli veristä nenäliinaansa kasvoillaan ja väänteli kivusta.

"Menkää hankkimaan itsellenne hoitoa", kehotti Lenormand, reutoen lukon kädensijaa. "Naapuritalossa on apteekki. Lempo soikoon, eikö tämä koje toimi?" Kahva kääntyi ympäri ja ympäri, tarttumatta lukon koneistoon.

"Lukkoseppä!" huusi hän. "Hän jäi ulkopuolelle, porttikäytävään… Pian, pian, kaiken hyvän nimessä!"

Sillä hetkellä saapui Gourel.

"Kaikki hyvin, hra päällikkö; olemme saaneet yhden niistä."

"Kenen?"

"Marcon."

"Oh, Marcosta minä viisi! Minä olen saanut toisen."

"Kenen?"

"Lupinin. Hän on tässä huoneessa, haavotettuna."

"Istu ja pala! Mutta entäs ikkunat?"

"Siellä ei mitään vaaraa. Ne ovat pihan puolella luullakseni."

"Niin, mutta Lupin…?"

"Kuunnelkaahan… kuuletteko häntä?"

Huoneesta kuului hillittyä voikerrusta — ähkäyksiä.

"Hei, Gourel, olemme saaneet hänet, sen sanon; olemme saaneet hänet tällä kertaa!"

Lukkoseppä juoksi paikalle. Kaasun valossa, joka oli jälleen sytytetty, hän tutki ovea ja selitti:

"Kyllä tunnen tämän rakenteen — se on uusi. Oven ollessa suljettuna ei saa lukkoa toimimaan, ellei tiedä mikä siinä on temppuna. Sitä saa työntää ja vääntää… eikä mikään tehoa."

"Miten siis on meneteltävä?"

"Tulee päin vastoin vetää, vetää kahvaa itseensä päin. Se tarttuu… Sitte väännetään… noin."

Hän heitti oven auki. Lenormand ryntäsi huoneeseen. Lyhtynsä valossa hän näki miehen liikkumattomana makaamassa. Hän heittäysi kaatuneen ylitse, tunnusteli häntä, laski korvansa hänen rinnalleen.

"Hän on hengissä! Olemme saaneet hänet elävänä! Lupin on minun!"

"Hyvä päivän työ!" huudahti Gourel. "Lupinin kolme apuria, portinvartijapariskunta ja Lupin itse… Kuusi kiikkiin yhdellä apajalla."

"Seitsemän", sanoi komisarius. "Yksi on sairaana, löysimme hänet vuoteen omana."

Hän vei Lenormandin erääseen lähellä vierashuonetta olevaan huoneeseen, jossa päällikkö ei ollut käynyt. Siellä makasi vuoteella vaaleatukkainen, hirveästi laihtunut mies, jolla oli valjut kasvonpiirteet ja isot mustat renkaat silmien ympärillä. Hänen vieressään oli pöydällä lääkepulloja ja pulvereita. Ja koko huoneessa oli sairaalan haju.

"Hän ei ole kuollut, vai mitä?" kysyi päällikkö.

"Ei, mutta ei paljoakaan puutu!"

"Haavottunut?"

"Ei; hän on ankarassa kuumeessa… Kuulkaa, hän hourii."

Mies sopersi joitakuita käsittämättömiä sanoja. Sitte hän huokasi syvään ja vaipui jälleen uneen.

Naulakossa riippui vaatteita, likaisia, kuluneita, risareunaisia.

"Tutki ne, Gourel", käski päällikkö.

Taskut olivat tyhjät. Ei lompakkoa, ei mitään papereita.

"En näe mitään", sanoi Gourel.

"Sisustassa?"

"Ei mitään."

"Eikö takissa ole mitään merkkiä?"

"Ei minkäänlaista. Hei, onpa sentään; kauluksen alle on ommeltu liinavaatetilkku, johon on musteella kirjotettu numero."

"Mikä numero?"

"813!"

* * * * *

Portinvartijan kojussa kolme poliisikonstaapelia vartioitsi Marcoa, joka oli nuoritettu liikahtamattomaksi.

Arsène Lupin laskettiin vuoteelle. Kuuluisa seikkailija oli saanut miekan nupista iskun päähänsä ja makasi tajuttomana.

Portinvartija, hänen vaimonsa ja vanha palvelijatar oli lukittu kojun takaosaan, jota käytettiin sekä keittiönä että makuuhuoneena.

"Arnoult", sanoi Lenormand, "voitte soittaa etsivään osastoon ja palatessanne tuoda kahdet vaunut. Me viemme nämä miekkoset poliisiasemalle."

Heti komisariuksen mentyä päällikkö lyhyesti kuulusteli portinvartijaa ja tämän vaimoa. Hän pääsi varmaksi siitä, että he olivat pelkkiä ylimääräisiä joukkueessa, tietämättänsä Marcon avustajina. He kyllä tiesivät kojuunsa johtavan salaoven, koskapa tämä oli heidän suostumuksellaan tehtykin, mutta he pitivät sitä hätävarana, jonka Marco oli hankkinut vältelläkseen velkojiansa.

Mitä vanhaan palvelijattareen ja Marcoon tulee, niin ei päällikkö saanut paljoakaan tietää heistä. Marco oli asunut huoneustossa kuusi vuotta, hra Marc Dalisin nimisenä. Hän oleskeli siellä hyvin vähän, meni ulos joka aamu eikä palannut ennen iltaa. Missä viettikään hän päivänsä?

Lenormand ei ottanut vaivakseen kuulustella häntä. Hän kysäisi vain:

"Sana teille. Kuka on se mies, jota isäntänne hoiteli ja jonka tapasin puoli kuolleena huoneustosta?"

"Minä en tiedä."

Tämä ainoa ongelma näytti herättävän todellista mielenkiintoa Lenormandissa. Murhenäytelmän alusta asti oli tämä numero 813 jo kolmasti sattunut hänen silmiinsä: ensi kerran kirjotettuna lapulle, jonka hän oli ottanut sen huoneen lattialta, josta savukekotelo oli löytynyt; toisen kerran kirjotettuna lappuun, joka oli kiinnitetty Lupinin postipakettina palauttamaan mustapuu-lippaaseen; ja lopuksi kiinnitettynä sairaan takkiin.

Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen, jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet? Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?

Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton, selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai vanki?

Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut tutkimuksensa.

"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"

"Samaa kuin jo kahtena päivänä."

"Kahtena päivänä?"

"Niinpä tietenkin; toissapäivänähän naapurini, hra Marc Dalis, lähetti hakemaan minut ottamaan hoitooni erään hänen ystävänsä, jonka hän sanoi saapuneen samana aamuna. Tämä on kolmas käyntini."

"Tämä lääkemääräys on siis teidän, hra tohtori?"

"Niin on."

"Oliko tuo Marc Dalis teidän käynneillänne saapuvilla?"

"Oli, erään toisen herrasmiehen seurassa."

"Ja näyttivätkö he molemmat ottavan suurta osaa potilaan terveydentilaan?"

"Tavatonta. He pyytelivät minua tekemään kerrassaan kaikkeni hänen pelastamisekseen."

"Hän on siis vaarassa?"

"On ja ei. Hänellä on pitkälle kehittynyt sydäntauti, ja keuhkotkin ovat kehnossa kunnossa. On peljättävissä äkillinen menehtyminen; mutta toiselta puolen hän voipi vielä kitua joitakuita viikkoja, jopa — kuka tietää? — kokonaan toipuakin taudistaan. Hänen pelastuksenaan olisi ilmanalan muutos — ennen kaikkea tekisi vuori-ilmasto hänelle hyvää — ja erittäinkin elämäntapojen muutos, pois Parisista täydelliseen lepoon."

"Hän siis asuu Parisissa?"

"Niin, ja viettää renttuilevaa elämää. Hra Dalis kertoi löytäneensä hänet tajuttomaksi päihtyneenä eräästä La Villetten pahamaineisimmasta pesästä."

Lenormand säpsähti hänet vallanneen mieleenjuohtuman johdosta, ja jatkoi:

"Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte, hra tohtori?"

"Niin."

"Eikö potilaalla koskaan ollut tilaisuutta puhutella teitä kahden kesken?"

"Ei. Sitä paitsi olisi hän voinut puhua vain houreita. Kuume oli käynyt häneen kovin ankarasti käsiksi. Vasta tänä iltana alkoi lämpömäärä aleta."

"Häntä ei kait voida siirtää muuanne?"

"Parempi olisi odottaa. Minä tulen takaisin huomenna aamulla; silloin saamme nähdä. Mutta älkää missään tapauksessa antako hänen jäädä yksikseen."

"En, en. Siitä olkaa huoletta, hra tohtori", vakuutti Lenormand. "Ja kiitos."

Hän saattoi lääkäriä ulos ilmeisen innokkaasti, riensi takaisin sairaan luo, veti miehen vasemman käden esille peitteen alta ja kumartui katselemaan kättä.

"Niinpä tietysti, hän se on!"

"Kuka 'hän'?" kysyi Gourel.

"Pierre Leduc!"

"Mies, jota etsimään hra Kesselbach palkkasi Barbareuxin toimiston?"

"Sama juuri! Vasemman käden pikkusormen pää puuttuu. Ja katsokaa tuota heikosti näkyvää arpea oikeassa poskessa!"

"Miten sen selitätte, hra päällikkö?"

"No, sehän on peräti yksinkertaista: Lupin tiesi noita tiedusteluja tehtävän, pani omasta puolestaan toimeen ajon, pääsi jäljille ja anasti saaliin, saadakseen sitä rauhassa käyttää."

"Hän siis tuntee miehen… tietää, kuka hän on?"

"Kenties ei. Luulisin hra Kesselbachin pitäneen salassa syyt, miksi hän niin itsepintaisesti tavotteli Leducia, ja oletan sen vuoksi, ettei Lupin tiedä enempää kuin mekään. Toisin sanoen, hän tietää Leducin olemassaolon, sen tärkeyden ja kaiketi myöskin sen seikan, että numero 813 näkyy merkitsevän tässä jutussa paljon."

Hän kumartui potilaan yli ja tuijotteli häntä tiukan uteliaasti, kiihkeästi toivotellen voivansa noista valjuista kasvoista, noista näivettyneistä poskista lukea läpitunkemattoman menneisyyden salaisuuden. Mistä oli mies lähtöisin? Mihin kansallisuuteen hän kuului? Mitä kieltä hän puhui?

Mies nukkui tyynesti. Hänen rintansa nousi säännöllisesti. Hänen kasvonsa näyttivät hivutuksen ja voimattomuuden merkeistä huolimatta arvokkailta levossaan.

Puhuen hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin suostutellen häntä vastaamaan, Lenormand virkkoi hänelle:

"813. Mitä merkitsevät nuo kolme numeroa? 813."

Sairas avasi silmänsä ja katseli Lenormandia.

"813", toisti etsivän osaston päällikkö. "Voitteko selittää? Teidän tulee puhua minulle täydellä luottamuksella…"

Toinen yhä tuijotteli häntä ilmeettömin silmin, jotka eivät mitään ymmärtäneet. Mutta kuitenkin tuntui Lenormandista, kuin olisi jokainen numeron mainitseminen hiukan herätellyt uinuvaa tajuntaa tai ainakin aiheuttanut ponnistelua, tuskallista ja ohimenevää. Useampaan kertaan toisti päällikkö numeron ja lisäsi:

"Älkää arkailko puhua. Minä olen ystävä. Minä tahtoisin vain suojella teitä, pelastaa teidät. Vastatkaa minulle! Teidän tulee vastata minulle."

Jokaisella sanalla kävi sairaan ponnistelu ilmeisemmäksi. Hän kohottausi käsivarsiensa varaan, jotka hänen äkkiä onnistui jäykistää, ja sopersi käsittämättömiä sanoja, jotka pikemmin tuntuivat kankeilta sanojen yrittelyiltä, sanojen joita hän koetteli ennen kuin tapaisi määrättyjä lauseita, joita hänen herpoutunut tahtonsa pyrki ilmoille saamaan.

Kaikella jännityksen voimalla vaani Lenormand noita haihattelevia sanoja, väijyi niitä, tarttuen niihin kuin saaliiseen:

"Puhukaa… puhukaa… teidän pitää puhua… Näettehän, minä olen ystävä… minä tiedän numeron… 813…"

"813", kertasi ääni heikosti, kuin etäinen kaiku. Mutta tuskin oli sairas lausunut nuo kolme numeroa, kun hän vavahteli kauheasti ja ääretön tuska väänsi hänen kasvojansa. Silmät ummistuivat, ruumis huojui puolelta toiselle, ja äkkiä putosi hänen päänsä voimattomana takaisin pieluksille.

"Kuollut!" huusi Gourel.

"Ei… ei", sanoi Lenormand, joka oli laskenut kätensä miehen rinnalle. "Ei; sydän tykkii."

Hän seisoi hievahtamatta muutamia minuutteja ja lopetti:

"Niin; sydän tykkii… hän voipi paremmin… hänelle ei vaan nyt mitään mahda. Hän ei puhu."

"Meidän täytyy…"

"Ei. Jättäkää minut rauhaan, Gourel…"

Hän nousi ja alotti tavanmukaisen pikku kävelynsä sauvansa varassa edes takaisin lattialla. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan tai jonkin huonekalun luo ja mietiskeli. Vihdoin hän astui kersantin eteen ja sanoi:

"Kuunnelkaahan minua huolellisesti, Gourel. Minä lähden pois. Te jäätte tänne."

"Kyllä, hra päällikkö."

"Minä jätän hänet teidän hoteisiinne. Hän nukkuu… älkää millään tavalla melutko… älkää kajotko häneen… mutta vartioitkaa häntä hyvin. Tämä mies on minulle hyödyllisempi kuin kaikki minun käytettävissäni olevat voimat."

"Minä vastaan hänestä, hra päällikkö."

Gourelin tehdessä valmistuksiansa yön viettämiseen sairaan seurassa lähti Lenormand huoneesta, meni portinvartijan kojuun, käski noiden kolmen konstaapelin vartioida taloa, kielsi heitä millään verukkeella päästämästä ketään ulos tahi ilman pätevästi todistettua syytä laskemasta ketään sisälle, ja ajoi pääpoliisiasemalle näihin varokeinoihin ryhdyttyänsä.

* * * * *

Kun etsivän osaston päällikkö seuraavana aamuna kello yhdeksältä palasi Rue Demoursille, näki hän siellä tutkintotuomarin parhaillaan alottamassa tiedustelujansa portinvartijan kojussa. Hra Formerie näytti pöyhistelevän ilon ja tärkeytensä tunnossa ja sanoi, puhutellen Lenormandia kuin kertoen hänelle tapauksesta, jossa tällä ei ollut mitään osuutta, vaan jossa hän, Formerie, oli suuria suorittanut:

"Lupin! Lupin on meidän! Ette voi aavistaakaan, millaista suunnatonta huomiota se on herättänyt! Ihmiset eivät puhu mistään muusta. Lupin vangittu! Lupin tyrmässä! Siinäpä mainio kosto minulle!"

Hän astui kojuun ja kumartui vangin yli:

"Hei, hra Lupin, minua kovin suuresti ilahuttaa tavata teidät!"

Lenormand ei ollut häntä huomaavinaankaan, vaan kysyi eräältä poliisikonstaapelilta:

"Kaikki kunnossa?"

"Kaikki hyvin, hra päällikkö."

"Veittekö kersantti Gourelille hänen kahvinsa tänä aamuna?"

"Kyllä, mutta…"

"Mutta mitä? Sehän oli sovittu!"

"Minä vein kahvin, hra päällikkö, mutta vaikka kuinka soitin, niin kersantti Gourel ei vastannut."

"Mahdotonta! Tunnenhan minä toki Gourelin."

"Kenties on uni hänet pettänyt", huomautti tutkintotuomari.

Lenormand kohautti hartioitaan ja juoksi pohjakerran huoneuston ovelle. Hän oli muistanut edellisenä iltana ottaa vanhan palvelijan kimpusta avaimen. Hra Formerien seuraamana hän astui kiireisesti huoneustoon ja riensi palvelusväen käytävän kautta suoraa päätä sairaan miehen huoneeseen. Hän seisahtui kynnykselle kuin naulittu.

"Huh!" huudahti Formerie. "Täälläpä on kaunista! Totta tosiaan!"

Vuode oli tyhjä. Lepotuolissa istuen, kaksin kerroin, pää polvien välissä, veteli Gourel sikeätä unta.

Formerie tunsi koston suloisuutta. Hämmästyksestään tointuen hän huudahti:

"Hei, mallikelpoinen palvelija nukkuu! No, mitä nyt sanotte? Hän uinailee niin sikeästi, että hänen vankinsa pääsi häipymään kuin unennäkö, toivottaen meille kaikille hyvää yötä." Ja hän lisäsi äkillisellä totisuudella: "On vahinko, hra Lenormand, että te ette ryhtynyt vakavampiin toimenpiteisiin."

Etsivän osaston päällikkö ei kuunnellut. Äänettömänä tutkien huoneen jokaista soppea terävillä katseillaan hän hieroi sauvansa ryhmyä nyrkissään.

"Silti", vakuutti Formerie, "on tässä kerrassaan yliluonnollisen tapaista."

"Tässä ei ole mitään yliluonnollista."

"Hitto vieköön, kyllä sellaiselta näyttää, kun tullaan tarkoin lukittuun huoneeseen ja viedään pois sairas henkilö häntä vartioitsevan poliisin mitään kuulematta."

"Gourel on nukutettu huumaavalla aineella."

"Senhän luonnollisesti huomaan! Mutta jonkun on täytynyt antaa hänelle se unijuoma. Kuinka pääsi se joku sisälle? Kuinka pääsi hän ulos? Potilasta ei voida viedä seinien läpi… siitä olisi jälkiä, jotakin näkyvissä. Sitä minä sanon yliluonnolliseksi!"

Tuntia myöhemmin heräsi Gourel. Hän ei muistanut mitään selvästi. Kuitenkin muisti hän juoneensa vettä karahvista, joka oli ollut yöpöydällä lääkepullojen joukossa.

He hakivat karahvia ja hänen käyttämäänsä pikaria. Kumpaakaan ei löytynyt.

Sairaan vaatteetkin olivat kadonneet. Mutta seinään oli nuppineulalla kiinnitetty Arsène Lupinin käyntikortti ja kortin alle seuraava kirje, joka oli painettuna saman päivän iltalehtiin ja herätti peräti tavatonta huomiota:

Avoin kirje HRA LENORMANDille, etsivän osaston päällikölle.

Hyvä hra Lenormand:

Teidän täytyy alottaa uudestaan alusta asti. Selitän tarkotukseni muutamin sanoin, tapani mukaan.

Huhtikuun 16. p:nä eräs henkilö — huomatkaa sanovani: eräs henkilö — astui toverin keralla Kesselbachin huoneustoon ja sai häneltä kiristetyksi hänen pankkilokeronsa avaimen sekä salakirjaimet sen lukkoon. Seuraavana päivänä hra Kesselbach löydettiin kuoliaaksi puukotettuna; ja tätä ensimäistä murhaa seurasi kaksi muuta.

Tuon henkilön tahallaan jättämän käyntikortin perusteella pantiin ensinnäkin murtovarkaus Arsène Lupinin tiliin; toiseksi pidettiin Lupinia noiden kolmen murhankin tekijänä.

Minä panen vastalauseeni näitä molempia erehdyksiä vastaan.

Teidän älykkäisyytenne on epäilemättä käsittänyt jälkimäisen: minä en surmaa ihmisiä.

Mutta minun täytyy saada julkisesti oikaistuksi edellinenkin: minä en ole se henkilö, joka saapui hra Kesselbachin huoneustoon. Tämä henkilö, osottaen hienotunteisuuden puutetta, jota minun tekee mieleni huomauttaa jokaiselle kunnon miehelle, varasti minun nimeni, käytti minun menetelmiäni ja häpäisi minua kömpelyydellään sekä rikollisella kevytmielisyydellään, luovuttaessaan salamurhaajan tikarille miehen, joka hänellä oli ollut kunnia rosvota.

Se sai minut punehtumaan häpeästä.

Ja eilis-iltana tämä kykenemätön johtaja, jonka täten leimaan sellaiseksi, viitsiikin antaa Jérômen, Marcon ja Marcon palvelijan joutua teidän käsiinne: kolmen uskollisen apulaisen, jotka entisinä aikoina olivat minun tovereitani ja jotka hän keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.

Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni: Arsène Lupinin nimellä!

Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi, ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!

Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.

Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.

Teen sen sitäkin innokkaammin, kun Kesselbachin juttu heti ensi silmäyksellä näyttää minusta mitä mielenkiintoisimmalta ja tosiaan ponnistuksieni arvoiselta. Saanko lisätä, hra Lenormand, että päätökseeni jonkun verran vaikuttaa se hupi, jota tuottaa peitsen tai parin katkaiseminen teidän kanssanne?

Ensi aluksi minä korjaan haltuuni hra Leducin.

Ja koska toiselta puolen ei ole soveliasta, että ne, joilla on ollut kunnia taistella minun lippuni alla, viruvat teidän vankilainne oljilla, niin varotan teitä kunniallisesti, että minä täten annan heille anteeksi ja että minä viiden viikon kuluttua, perjantaina ensi toukokuun 31. p:nä, vapautan väärän Arsène Lupinin, sekä ystäväni Jérômen, Marcon j.n.e.

Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, hyvä hra Lenormand, että julkaisen tämän kirjeen eri sanomalehdissä, ja vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni.

Arsène Lupin.

IV.

Ruhtinas Sernine työssä.

Pohjakerran huoneustossa Boulevard Haussmannin ja Rue de Courcellesin kulmassa asui ruhtinas Sernine, venäläisen siirtokunnan loistavimpia jäseniä Parisissa, ylhäinen muukalainen, jonka nimi tuon tuostakin mainittiin sanomalehtien "Saapuneita ja lähteneitä"-palstalla.

Kello yksitoista aamupäivällä astui ruhtinas työhuoneeseensa. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen; kastanjanruskeassa tukassa näkyi ohimoilla muutamia hopeisia hapsia. Hänellä oli kaunis terveenvärinen iho, ja hän käytti isoa leukapartaa ja niin tavattoman lyhyiksi leikattuja viiksiä, että niitä tuskin näkikään huulien punakkaa taustaa vastaan.

Hän oli aistikkaasti puettu ihonmukaiseen hännystakkiin ja valkoisiin liiveihin, jotka näkyivät avoimesta rintamuksesta.

"No niin!" virkahti hän itsekseen. "Minulla lienee kova päiväntyö edessäni."

Hän avasi isoon huoneeseen johtavan oven, missä istui joitakuita odottelijoita, ja sanoi:

"Onko Varnier siellä? Tulkaa sisälle, Varnier."

Pikku kauppiaalta näyttävä mies, koukistunut, vanttera, raskasjalkainen, noudatti kutsua. Ruhtinas sulki oven hänen jälkeensä.

"No, Varnier, kuinka pitkällä olette?"

"Kaikki on valmista täksi illaksi, isäntä."

"Hyvä! Kertokaa minulle muutamin sanoin!"

"Asia on tällä tavoin: Miehensä murhan jälkeen rouva Kesselbach niiden ilmotuslappujen perusteella, joita määräsitte hänelle lähetettäväksi, valitsi asunnokseen Naisten Lepolaksi nimitetyn laitoksen Garchesissa. Hänellä on hallussaan puutarhan perällä viimeinen niistä neljästä pikku talosta, joita johtokunta vuokraa rouvashenkilöille, jotka mieluummin asuvat ihan erillään toisista — se talo, jonka nimenä on Pavillon de l'Impératrice."

"Mitä palvelijoita hänellä on?"

"Hänen seuralaisensa, Gertrude, jonka kanssa hän saapui muutamia tunteja rikoksen jälkeen, ja Gertruden sisar Suzanne, jota hän lähetti hakemaan Monte Carlosta ja joka toimii hänen kamarineitsyeenänsä. Sisarukset ovat suuresti kiintyneitä häneen."

"Entäs Edwards, kamaripalvelija?"

"Hän ei pitänyt Edwardsia. Tämä on palannut omaan maahansa?"

"Tapaileeko hän ihmisiä?"

"Ei. Hän viettää aikansa sohvalla maaten. Hän näyttää hyvin heikolta ja sairaalta. Hän itkee paljon. Eilen oli tutkintotuomari hänen luonansa kaksi tuntia."

"Hyvä on. Ja nyt pikku neidistä."

"Mlle. Geneviève Ernemont asuu tien toisella puolella… kujan varrella, joka johtaa avoimelle maaseudulle, kolmannessa talossa oikealla. Hän pitää vapaata koulua lapsille ja kehittymättömille oppilaille. Hänen isoäitinsä, rouva Ernemont, asuu hänen kanssansa."

"Ja sikäli kuin minulle kirjotitte ovat Geneviève Ernemont ja rouva Kesselbach tutustuneet toisiinsa?"

"Niin. Tyttö meni pyytämään rouva Kesselbachilta avustusta koululleen. He lienevät mieltyneet toisiinsa, sillä he ovat viimeisinä neljänä päivänä tehneet yhteisiä kävelyjä Villeneuven puistossa, josta Lepolan puutarha on vain ositettu erilleen."

"Mihin aikaan ovat he kävelyllä?"

"Viidestä kuuteen. Täsmälleen kello kuudelta menee nuori neiti takaisin kouluunsa."

"Olette siis järjestänyt homman?"

"Kello kuudeksi tänään. Kaikki on valmiina."

"Eikö ketään ole saapuvilla?"

"Puistossa ei koskaan ole sillä tunnilla ketään."

"Varsin hyvä. Minä tulen paikalle. Saatte mennä."

Hän lähetti vieraansa pois eteiseen avautuvasta ovesta ja huusi odotushuoneen ovelle palaten:

"Veljekset Doudeville."

Sisälle astui kaksi nuorta miestä, hiukan liian räikeästi puettuja, mutta teräväsilmäisiä ja miellyttävän näköisiä.

"Hyvää huomenta, Jean. Hyvää huomenta, Jacques. Mitään uutisia poliisiasemalta?"

"Eipä paljoa, isäntä."

"Luottaako hra Lenormand teihin vielä täydellisesti?"

"Kyllä. Lähinnä Gourelia olemme me hänen suosituimmat apulaisensa. Siitä on todistuksena se, että hän on asettanut meidät Palace-hotelliin pitämään silmällä ihmisiä, jotka Chapmanin murhan tapahtuessa asuivat ensimäisen huonekerran käytävän varrella. Gourel tulee joka aamu, ja me annamme hänelle saman selostuksen kuin teillekin."

"Oivallista. On tärkeätä, että minulle ilmotetaan kaikki mitä tapahtuu ja mitä poliisiasemalla sanotaan. Niin kauvan kuin Lenormand pitää teitä omina miehinään on asema minun vallassani. Ja oletteko saaneet minkäänlaista vihiä hotellissa?"

Jean Doudeville, veljeksistä vanhempi, vastasi:

"Englantilainen nainen, jolla oli yksi makuuhuoneista hallussaan, on lähtenyt."

"Siitä minä en välitä. Hänestä tiedän kylliksi. Mutta hänen naapurinsa, majuri Parbury?"

He näyttivät olevan hämillään. Viimein vastasi toinen:

"Majuri Parbury määräsi tänään matkatavaransa vietäväksi Gare du Nord-asemalle, 12.50:n junaa varten, ja ajoi itse automobililla pois. Me olimme siellä junan lähtiessä. Majuri ei tullut."

"Entäs matkatavarat?"

"Hän haetutti ne asemalta."

"Kenellä?"

"Jollakulla asiamiehellä."

"Hänen jälkensä ovat siis kadonneet?"

"Niin."

"Vihdoinkin!" huudahti ruhtinas riemastuneena.

Toiset katselivat häneen kummastuneina.

"No tietysti", hän sanoi, "siinähän on lähtökohta!"

"Niinkö luulette?"

"Ilmeisesti. Chapman on voitu murhata ainoastaan jossakin tuon käytävän varrella olevassa huoneessa. Hra Kesselbachin murhaaja vei hänet sinne, rikostoverin luo, tappoi hänet siellä, muutti vaatteitansa siellä; ja murhaajan livahdettua tiehensä asetti rikostoveri ruumiin käytävään. Mutta mikä rikostoveri? Se tapa, millä majuri Parbury nyt katosi, tuntuu osottavan, että hän tietää siitä jutusta jotakin. Pian! Ilmottakaa puhelimella tämä hyvä uutinen Lenormandille tai Gourelille. Poliisiviraston tulee saada siitä tieto niin pian kuin mahdollista. Järjestysvalta ja minä käymme tällähaavaa käsi kädessä."

Hän antoi heille muutamia lisäohjeita heidän kaksinaista osaansa varten poliisitarkastajina ruhtinas Serninen palveluksessa ja antoi heidän poistua.

Odotushuoneessa oli vielä kaksi henkilöä. Hän kutsui toisen heistä sisälle.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, hra tohtori", sanoi hän. "Nyt olen kokonaan teidän käskettävissänne. Kuinka jaksaa Pierre Leduc?"

"Hän on kuollut!"

"Vai niin!" sanoi Sernine. "Sitä jo tiesin tämän-aamuisen kirjeenne jälkeen odottaakin. Mutta eipä ole poloinen kauvan…"

"Hän oli kuihtunut varjoksi. Pyörtymyskohtaus — ja kaikki oli lopussa."

"Eikö hän puhunut?"

"Ei."

"Oletteko varma siitä, että aina siitä päivästä lähtien, jona me kaksi korjasimme hänet pöydän alta tuosta Bellevillen paheenpesästä, oletteko varma siitä, että hoitolassanne ei kukaan epäillyt häntä siksi Pierre Leduciksi, jota poliisit etsiskelivät, salaperäiseksi Pierre Leduciksi, jota Kesselbach oli koettanut kaikin mokomin löytää?"

"Ei kukaan. Hänellä oli oma huone. Sitäpaitsi panin minä hänen vasemman kätensä siteisiin, jotta käden vammaa ei voinut nähdä. Posken arpea taasen peitti parta."

"Ja te hoitelitte häntä itse?"

"Niin tein; ja ohjeittenne mukaan kuulustelin häntä milloin ikinä hän tuntui olevan vähänkään tajullaan. Mutta hän kykeni vain epäselvästi sopertelemaan."

Ruhtinas jupisi miettivästi:

"Kuollut… Pierre Leduc siis kuollut… Koko Kesselbachin jutussa oli hän ilmeisesti keskuksena, ja nyt hän katoaa… ilman selvitystä, sanaakaan hiiskumatta itsestään, entisyydestään… Pitäisikö minun ryhtyäkään tähän seikkailuun, joka on minulle vielä ihan pimeä? Se on vaarallista… Voin joutua pälkääseen…"

Hän pohti tovin ja huudahti:

"Oh, mitäpä välitän? Minä jatkan silti. Pierre Leducin kuolema ei ole mikään syy pelini lopettamiseen. Päin vastoin! Päin vastoin! Ja tilaisuus on liian houkutteleva! Pierre Leduc on kuollut! Eläköön Pierre Leduc! Menkää, hra tohtori — menkää kotiinne! Minä soitan teille ennen päivällistä."

Lääkäri poistui.

"No niin, Philippe", sanoi Sernine viimeiselle vieraallensa, pienelle harmaatukkaiselle miehelle, joka oli puettu kuin hotellin tarjoilija — kovin kehnon hotellin kuitenkin.

"Sallikaa minun muistuttaa teille, isäntä", alotti Philippe, "että te viime viikolla panitte minut menemään kengänkiillottajaksi Hôtel des Deux-Empereursiin Versaillesiin, pitääkseni silmällä erästä nuorta miestä."

"Kyllä muistan… Gérard Baupréta. Miten ovat hänen asiansa?"

"Hän on koettanut viimeisimmätkin keinonsa."

"Yhä synkkiä mielikuvia täynnä?"

"Niin. Hän tahtoo surmata itsensä."

"Oikeinko vakain aikein?"

"Aivan. Löysin tämän lyijykynällä kirjotetun lapun hänen papereistaan."

"Ahaa!" sanoi Sernine, lukiessaan kirjelmän. "Hän ilmottaa itsemurhansa… vieläpä täksi illaksi."

"Niin, isäntä; hän on ostanut narun ja kiertänyt lakeen kiinni koukun. Sitte puhuttelin häntä ohjeittenne mukaan. Hän mainitsi hätäänsä ja minä neuvoin häntä kääntymään teidän puoleenne. 'Ruhtinas Sernine on rikas', sanoin; 'hän on antelias, kenties hän auttaa teitä'."

"Tämä on mainiota. Hän siis on tulossa?"

"Hän on nyt ulkopuolella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Minä seurasin häntä. Hän tuli junalla Parisiin, ja kävelee parhaillaan edes takaisin bulevardilla. Hän koettaa tehdä päätöstänsä."

Juuri silloin toi palvelija käyntikortin. Ruhtinas vilkaisi siihen ja sanoi miehelle:

"Ohjatkaa hra Gérard Baupré sisälle."

Ja Philippeen kääntyen:

"Te menette tänne pukuhuoneeseen. Kuunnelkaa, älkääkä liikahtako."

Yksikseen jäätyänsä ruhtinas mutisi:

"Miksi epäröitsisin? Kohtalo hänet lähettää luokseni…"

Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle kookas nuori mies. Hän oli vaaleaverinen ja solakka, kasvot riutuneet ja silmät kuumeiset, ja hän seisoi kynnyksellä hämillään, empien, kerjäläisen asennossa, joka haluaisi ojentaa kätensä pyytääkseen almua eikä uskalla.

Keskustelu oli lyhyt:

"Oletteko te hra Gérard Baupré?"

"Olen… olen… se on nimeni."

"Minulla ei ole kunniaa…"

"Asia on tällainen, hra ruhtinas. Joku kertoi minulle…"

"Kuka?"

"Eräs hotellinpalvelija… joka sanoi olleensa teidän palveluksessanne."

"Käykää asiaan, olkaa hyvä."

"No…"

Nuori mies vaikeni, ruhtinaan omaksuman ylpeän ryhdin torjumana ja säikyttämänä. Tämä huudahti:

"Mutta, hyvä herra, täytyyhän olla jotakin…"

"Niin, hra ruhtinas, mies sanoi teitä hyvin rikkaaksi… ja hyvin jalomieliseksi… ja minä ajattelin, että te mahdollisesti…"

Hän keskeytti sammaltelunsa äkkiä, kykenemättömänä lausumaan rukouksen ja nöyrtymyksen sanoja.

Sernine astui hänen eteensä:

"Hra Gérard Baupré, ettekö te julkaissut runokokoelmaa nimeltä 'Kevään hymy'?"

"Kyllä, kyllä!" huudahti nuori mies kirkastuvin kasvoin. "Oletteko lukenut sen?"

"Olen… Aika sieviä, ne teidän runonne, aika sieviä… Mutta luuletteko kykenevänne elämään niiden tuottamilla tuloilla?"

"Varmasti… ennemmin tai myöhemmin."

"Toden totta, kuinka omituinen nuori mies te olette! Ja viatonta vakaumusta täynnä myöskin! Tulkaahan luokseni jälleen ensi vuonna! Puhumme silloin kaikesta… se on niin eriskummallista, niin mielenkiintoista… ja ennen kaikkea niin huvittavaa! Ha, ha, ha, ha!"

Ja naurusta hytkyen, teeskennellyin kumarruksin ja liikkein, hän osotti vieraansa ovelle.

"Philippe", hän sanoi, päästäen sisälle hotellinpalvelijan, "kuulitteko?"

"Kyllä, isäntä."

"Gérard Baupré odottaa tänään ehtoopäivällä sähkösanomaa, avun lupausta."

"Niin; se on hänen viimeinen toivonsa."

"Hän ei saa sitä sähkösanomaa saada. Jos sellainen tulee, niin siepatkaa se ja repikää."

"Hyvä on, isäntä."

"Oletteko yksinänne hotellissa?"

"Olen, kokin keralla, joka ei nuku siellä yötänsä. Omistaja on poissa."

"Hyvä. Me olemme siis herroina. Täksi illaksi, klo yhdeksitoista. Menkäähän."

Ruhtinas Sernine meni huoneeseensa ja soitti palvelijaansa:

"Hattuni, hansikkaani ja keppini. Ovatko vaunut varalla?"

"Ovat, teidän ylhäisyytenne."

Hän vaihtoi pukuansa, läksi ulos ja vaipui isoon, mukavaan limousiniin, joka vei hänet Bois de Boulogneen markiisi ja markiisitar de Gastynelle, missä hän oli luvannut olla puolipäivällisellä.

Puoli kolme hän jätti hyvästi isäntäväelleen, seisahtui Avenue Kleberillä, otti vaunuihinsa kaksi ystäväänsä ja erään lääkärin, ja saapui viittä vailla kolme Parc des Princesiin.

Kello kolme hän kävi ratsuväen miekoilla kaksintaisteluun italialaisen majuri Spinellin kanssa, halkaisi vastustajansa korvan ensimäisessä ottelussa ja ryhtyi neljännestä vailla neljä pitämään pankkia korttipelissä Rue-Cambon-klubissa, lähtien sieltä kaksikymmentä minuuttia yli viiden, voitettuansa neljäkymmentäseitsemäntuhatta frangia.

"Octave", sanoi hän automobilinsa kuljettajalle, "viekää Garchesiin."

Kymmentä vailla kuusi hän astui alas vaunuista Villeneuven puiston vanhojen muurien edustalla. Vaikka Villeneuven maaomaisuus nykyään on ositeltu ja raastettu, niin on sillä kuitenkin vielä osaksi säilynyt sitä loistoa, josta se oli tunnettu keisarinna Eugenien siellä asustellessa. Sen vanhat puut, sen järvi ja Saint-Cloudin metsien lehtevät puitteet antavat maisemalle kaihotuntuista viehätystä.

Tilasta luovutettiin tärkeä osa Pasteur-laitokselle. Yleisölle varattu alue erottaa sen eräästä pienemmästä osasta, joka silti on jokseenkin laaja tilus, ja tämän muurien sisäpuolella on Lepola sekä sen neljä erillistä puutarharakennusta.

"Tuolla siis asuu rouva Kesselbach", sanoi prinssi itsekseen, etäältä nähdessään päärakennuksen ja puutarhatalojen katot.

Hän käveli puiston poikki ja lähestyi järveä. Äkkiä hän pysähtyi erään puuryhmän taakse. Hän oli nähnyt kahden naisen nojailevan järven yli vievän sillan kaiteeseen.

"Varnierin ja hänen miestensä täytyy olla jossakin lähistöllä. Mutta kylläpä osaavat piileskellä taitavasti!"

Naiset alkoivat sitten astella nurmikkojen yli isojen, kunnioitusta herättävien puiden katveessa. Sininen taivas kuvastui oksien lomitse, joita tuulenhenki hiljakseen huojutteli, ja kevään ja nuoren kasvullisuuden tuoksu leijui ilmassa.

Tyynelle vedenpinnalle päin viettävillä ruohoisilla rinteillä kukkivat satakaunot, orvokit, narsissit, kielot, kaikki huhti- ja toukokuun hennot kukkaset, siellä täällä muodostaen loistavia yksivärisiä päiviä. Aurinko kallistui taivaanrantaa kohti.

Ja yht'äkkiä ryntäsi tiheästä pensaikosta kolme miestä naisia kohden.

He puhuttelivat heitä. Muutamia sanoja vaihdettiin. Naiset osottivat näkyviä kauhun merkkejä. Yksi miehistä astui lyhyemmän luo ja yritti siepata kukkaroa, joka tällä oli kädessään. He huusivat apua, ja ahdistajat kävivät heihin käsiksi.

Ruhtinas hyökkäsi esille. Kymmenessä sekunnissa hän pääsi melkein vesirajaan. Hänen lähestyessään miehet pakenivat.

Hän syöksyi ajamaan heitä takaa. Mutta toinen naisista pyyteli häntä:

"Voi, hyvä herra, minä pyydän teitä… ystäväni voi pahoin!"

Lyhyempi nainen oli pyörtyneenä kaatunut nurmikolle. Sernine pyörsi takaisin.

"Eihän hän liene haavottunut?" hän kysyi. "Saattoivatko nuo roistot…"

"Ei… ei… vain säikähdystä… kiihtymystä. Sitäpaitsi… te ymmärrätte kyllä… hän nimittäin on rouva Kesselbach…"

"Vai niin, todellakin?" sanoi ruhtinas.

Hän tarjosi hajusuolapulloa, jonka nuorempi nainen heti asetti ystävättärensä sieraimien eteen. Ja ruhtinas lisäsi:

"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi… yksi, ei enempää… ne ovat hyvin voimakkaita."

Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.

Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.

"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen: "Geneviève… Geneviève…"

Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi syvään kumartaen:

"Sallikaa minun esitellä itseni… Olen ruhtinas Sernine…"

Toinen vastasi heikolla äänellä:

"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."

"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko tarjota teille käsivarteni?"

Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi ruhtinaalle:

"Pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta, monsieur: Älkää puhuko tuosta hyökkäyksestä."

"Ja kuitenkin, madame, olisi se ainoa keino saada selville…"

"Kaikki selville saamisen yrittäminen merkitsee tutkistelua, ja se tuottaisi yhä lisää hälinää ympärilleni, lisää kyselyjä, lisää rasitusta, ja minä olen jo kylliksi voipunut."

Ruhtinas ei enää väittänyt vastaan. Kumartaen kysyi hän:

"Sallittehan minun käydä tiedustelemassa vointianne?"

"Oi, mielelläni…"

Rouva Kesselbach suuteli Genevièveä ja meni sisälle.

Yö teki tuloansa. Sernine ei tahtonut antaa Genevièven palata yksinänsä. Mutta he eivät olleet vielä ehtineet polulle, kun hämystä joku riensi heitä kohti.

"Isoäiti!" huudahti Geneviève.

Hän heittäysi vanhan rouvashenkilön syliin, joka kiihkeästi suuteli häntä.

"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt, vaikka aina olet niin säntillinen!"

Geneviève esitteli ruhtinaan:

"Ruhtinas Sernine… madame Ernemont, isoäitini…"

Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:

"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!… En milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"

"No, mummoseni, tyynnyhän, koska kerran olen tässä."

"Niin, mutta peljästys on voinut tehdä sinulle vahinkoa. Ei voi tietää mitä sellaisesta seurannee. Voi, se on kamalaa!"

He astelivat pitkin pensas-aitaa, jonka läpi näkyi puita ja muutamia lyhyiksi leikattuja pensaita kasvava piha, leikkikenttä ja hyvin hauskan näköinen valkea rakennus. Rakennuksen taustalla oli pieni veräjä lehtimajaksi istutetun seljapuuryhmän suojassa.

Vanha rouva pyysi ruhtinas Sernineä sisälle ja osotti heidät pikku vierashuoneeseen eli saliin. Geneviève pyysi saada hetkeksi poistua, mennäkseen katsomaan oppilaitaan, joiden illallis-aika nyt oli. Ruhtinas ja madame Ernemont jäivät kahden kesken.

Vanhalla rouvalla oli murheelliset ja kalpeat kasvot, ja hänen hopeiset hapsensa päättyivät kahteen pitkään, irralliseen suortuvaan. Hän oli liian pyylevä, hänen käyntinsä oli raskasta ja ulkomuodostaan ja rouvashenkilön puvusta huolimatta oli hänessä jotakin hiukan rahvaanomaista, mutta hänen silmänsä olivat äärettömän lempeät. Ruhtinas Sernine astui hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä molemmille poskille:

"No, muoriseni, kuinka jaksat?"

Vanhus seisoi sanattomaksi hämmästyneenä, silmät suurina, auki suin.

Ruhtinas nauraen suuteli häntä uudestaan.

Hän sopersi:

"Sinä! Sinä se oletkin! Voi taivasten tekijä!"

"Rakas vanha Victoireni!"

"Älä sano minua siksi!" huudahti toinen vavahtaen. "Victoire on kuollut… vanhaa palvelijaasi ei ole enää olemassa. ['Ontto neula', kirj. Maurice Leblanc. Ilmestynyt suomeksi 1909.] Minä kuulun kokonaan Genevièvelle." Ja ääntänsä alentaen: "Hyvä Jumala! Minä näin nimesi sanomalehdissä. On siis totta, että sinä olet jälleen ryhtynyt pahuuteen?"

"Niinkuin näet."

"Ja kuitenkin vannoit minulle, että se oli lopussa, että olit lähdössä ainiaaksi pois, että tahdoit tulla kunnialliseksi mieheksi!"

"Yrittänyt olen. Yrittänyt olen neljä vuotta… et voi sanoa, että olen antanut itsestäni puheenaihetta näinä neljänä vuonna!"

"No?"

"No, se elämä ikävystyttää."

Vanhus huoahti ja kysyi:

"Oletko Kesselbachin jutussa?"

"Olenpa tietenkin! Olisinko muutoin viitsinyt järjestää hyökkäystä rouva Kesselbachia vastaan kello kuudeksi, saadakseni tilaisuuden viittä minuuttia myöhemmin pelastaa hänet omien miesteni kynsistä? Pitäen minua hyväntekijänänsä on hän pakotettu vastaanottamaan minut. Minä olen nyt linnotuksen sydämessä ja leskeä suojellessani voin pitää koko ympäristöä silmällä. Näethän, sellainen elämä, jota minä vietän, ei salli minun kuljeskella haaskaamassa aikaani pikku kohteliaisuuskysymyksiin ja muihin muotoseikkoihin. Minun täytyy käydä suoraan asian ytimeen, rajusti, raa'asti, toimekkaasti!"

Vanhus katseli häntä surkeissaan ja voihki: "Minä näen… minä näen… hyökkäys on kaikki valhetta… Mutta silloin… Geneviève…?"

"Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Oli yhtä helppo pelastaa kaksi kuin yksi. Ajattelehan, kuinka pitkän ajan olisivat vaatineet yritykseni — kenties lopultakin hyödyttömät — luikerrella tuon lapsen ystävyyteen! Mitä olin minä hänelle? Mitä olisin nyt? Tuntematon henkilö… vieras. Nyt sitä vastoin olen pelastaja. Tunnin kuluttua olen… lähin ystävä."

Vanhus alkoi vapista:

"Ja siis… sinä et pelastanut Genevieveä?… Siis aijot sekottaa meidät asioihisi?" Ja äkkiä hän kapinallisena tarttui toista hartioihin: "Ei; minä en salli sitä! Ymmärrätkö? Sinä toit lapsen eräänä päivänä minulle, sanoen: 'Tässä, minä uskon hänet sinulle… hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet… ota hänet suojelukseesi.' No, hän on nyt minun suojeluksessani; ja minä tiedän miten puolustaa häntä sinua ja kaikkia temppujasi vastaan!"

Seisten suorana, päättäväisessä asennossa, madame Ernemont näytti olevan valmistautunut kaikkeen.

Verkalleen ja hiljaisesti Sernine irrotti hänen kätensä, ensin toisen ja sitten toisen, ja tarttui vuorostaan vanhusta hartioihin, pakotti hänet istuutumaan lepotuoliin, kumartui hänen ylitseen ja sanoi tyynellä äänellä:

"Joutavia!"

Tämä alkoi itkeä ja rukoili käsiänsä väännellen:

"Rukoilen sinua jättämään meidät rauhaan! Me olimme niin onnellisia! Luulin sinun unohtaneen meidät ja siunasin taivasta aina kun oli päivä illaksi ehtinyt. Niin… rakastanhan sinua silti. Mutta Geneviève, näetkös… tekisin sen lapsen hyväksi mitä tahansa. Hän on ottanut sinun paikkasi sydämessäni."

"Sen huomaan", sanoi toinen nauraen. "Mielihyvällä lähettäisit minut hiiteen. No, älkäämme nyt enää joutavoitse! Minulla ei ole aikaa hukattavana. Minun täytyy puhutella Genevièveä."

"Aijot puhutella häntä?"

"No, onko sekin rikos?"

"Ja mitä on sinulla kerrottavana hänelle?"

"Eräs salaisuus… hyvin vakava salaisuus… ja hyvin liikuttava…"

Vanhus säikähti:

"Ja tuottaa hänelle surua kenties? Oi, minä pelkään kaikkea — minä pelkään kaikkea, mikä koskee häntä…"

"Tässä hän tuleekin", huomautti toinen.

"Ei; ei vielä."

"Tulee, tulee, minä kuulen hänet. Pyyhi silmäsi ja ole järkevä."

"Kuule", puheli madame Ernemont kiihkeästi. "Kuule. Minä en tiedä, mitä aijot sanoa, minkä salaisuuden tahdot ilmaista tälle lapselle, jota sinä et tunne; mutta minä, joka hänet tunnen, sanon sinulle: Genevièvellä on hyvin ripeä, hyvin urhea, mutta hyvin herkkä luonne. Valitse sanasi varovasti. Voisit loukata tunteita… joiden olemassaolosta sinulla ei voi olla aavistustakaan."

"Ja miks'ei?"

"Syystä että hän kuuluu toiseen rotuun kuin sinä, eri maailmaan. Tarkotan, eri moraaliseen maailmaan. On asioita, joiden ymmärtäminen on nykyisin kiellettyä. Sinun ja hänen välillä on este ylipääsemätön. Genevièvellä on mitä puhtain ja herkin omatunto… ja sinä…"

"Ja minä?"

"Ja sinä et ole kunniallinen mies!"

Geneviève astui huoneeseen säihkyvänä ja ihastuttavana.

"Kaikki lapsukaiseni ovat käyneet levolle; minulla on kymmenen minuuttia aikaa. Mutta, isoäiti, mikä nyt on tullut? Näytät niin kiihtyneeltä. Vieläkö sinua vaivaa tuo tapaus?"

"Ei, mademoiselle", sanoi Sernine; "luullakseni on minulla ollut onni saada isoäitinne tyynnytetyksi. Me vain puhelimme teistä, teidän lapsuudestanne; ja siihen puheenaiheeseen ei isoäitinne nähtävästi voi liikutuksetta kajota."

"Lapsuudestani?" sanoi Geneviève punehtuen. "Oh, isoäiti!"

"Älkää toruko häntä, mademoiselle. Keskustelu kääntyi sattumalta sille suunnalle. Olen nimittäin useasti matkustanut sen kauppalan läpi, jossa teidät kasvatettiin."

"Aspremontin?"

"Niin, Aspremontin, lähellä Nizzaa. Te asuitte uudessa, kauttaaltaan valkeassa talossa."

"Niin", sanoi Geneviève; "kauttaaltaan valkeassa, ikkunain ympärillä vain pieni sininen viiru. Olin vasta seitsemän vuoden vanha, kun jätimme Aspremontin, mutta muistan pienimmätkin seikat siltä ajalta. Enkä ole unohtanut auringon kimmellystä rakennuksen valkeata julkipuolta vasten, enkä kumipuun siimestä puutarhan taustalla."

"Puutarhan taustalla, mademoiselle, oli öljypuulehto, ja erään puun alla työskenteli äitinne kuumina päivinä pöydän ääressä."

"Se on totta, se on totta!" huudahti tyttö kiihkoissaan. "Minä leikittelin hänen vieressään."

"Ja siellä", jatkoi ruhtinas, "tapasin äitiänne monet kerrat. Tunsin hänen kuvansa heti kun teidät näin… mutta kirkkaamman, onnellisemman kuvan."

"Niin; äiti parkani ei ollut onnellinen. Isäni kuoli juuri syntyessäni, eikä mikään voinut konsanaan lohduttaa häntä. Hän itki paljon. Minulla on vieläkin pikku nenäliina, jolla siihen aikaan kuivailin hänen kyyneleitänsä."

"Pieni vaaleanpunaisilla ompeleilla kirjailtu nenäliina."

"Mitä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Te tunnette…"

"Olin saapuvilla eräänä päivänä, kun te lohduttelitte häntä… ja te lohduttelitte häntä niin kauniisti, että kohtaus painui muistiini."

Geneviève loi häneen terävän katseen ja mutisi melkein itsekseen:

"Niin, niin… minusta tuntuu… Silmienne ilme… ja äänenne sointu…"

Hän laski silmäluomensa hetkeksi alas ja mietiskeli, kuin turhaan yrittäen tavotella häipynyttä muistoa. Ja hän jatkoi:

"Te siis tunsitte hänet?"

"Minulla oli ystäviä lähellä Aspremontia, ja minä tapailin häntä heidän luonansa. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän näytti minusta vielä murheellisemmalta… kalpeammalta… ja jälleen palatessani…"

"Oli kaikki lopussa, eikö niin?" sanoi Geneviève. "Niin, hän menehtyi nopeasti… muutamassa viikossa… ja minä jäin yksikseni naapurien seuraan, jotka olivat valvoneet hänen vuoteensa ääressä… ja eräänä aamuna he veivät hänet pois. Mutta sen päivän iltana saapui joku minun nukkuessani, nosti minut ylös ja kietoi minut vaippoihin…"

"Mies?" kysyi ruhtinas.

"Niin; mies. Hän puheli minulle, ihan hiljaisella äänellä, hyvin lempeästi… hänen äänensä viihdytti minua… ja kantaessaan minut yön selkään alas tietä ja vaunuihin hän tuuti minua sylissään ja kertoi minulle satuja… samalla äänellä… samalla äänellä…"

Tyttö vaikeni vähitellen ja katseli häntä entistä terävämmin ja yhä selvemmin ponnistellen tarttuakseen kiitävään kuvitelmaan, joka tuolloin tällöin vilahti hänen sielussaan.

Ruhtinas kysyi:

"Ja sitte? Minne vei hän teidät?"

"En voi selvästi muistaa… on ihan kuin olisin nukkunut useampia päiviä. En voi muistaa mitään ennen kuin pikku Montégutin kaupungin Vendéessä, missä vietin lapsuuteni toisen jakson isä ja äiti Izereaun luona. Tämä arvoisa pariskunta hoiti ja kasvatti minua, enkä konsanaan unohda heidän rakkauttaan ja hellyyttään."

"Ja kuolivatko hekin?"

"Kuolivat molemmat", kertoi tyttö, "seudulla levinneeseen lavantautiin… mutta sen minä sain tietää vasta myöhemmin… Heti heidän sairastuttuansa vei minut pois, kuten edelliselläkin kerralla ja samanlaisissa olosuhteissa, yöllä joku, joka samaten kääri minut vaippoihin… Mutta minä olin nyt isompi, minä rynnistelin vastaan, koetin huutaa… ja hänen täytyi tukita suuni silkkisellä nenäliinalla."

"Kuinka vanha olitte silloin?"

"Neljäntoista vuoden… se tapahtui neljä vuotta takaperin."

"Silloinhan kait näitte minkä näköinen oli mies?"

"En; hän kätki kasvonsa paremmin eikä puhunut minulle ainoatakaan sanaa… Kuitenkin olen aina uskonut hänet samaksi… sillä minä muistan saman hellävaraisuuden, samat tarkkaavaiset, huolelliset liikkeet."

"Ja sen jälkeen?"

"Sen jälkeen tuli unohdus, uni, kuten ennenkin… Tällä kertaa olin nähtävästi sairas; olin kuumeinen… Ja minä heräsin valoisassa, hauskassa huoneessa. Valkotukkainen rouva kumartui hymyillen ylitseni. Se oli isoäiti… ja huone oli sama, jossa nyt nukun ylikerrassa."

Hän oli saanut kasvojensa onnellisen ilmeen, säihkyvän suloisuutensa takaisin; ja hän lopetti hymyillen:

"Madame Ernemont oli eräänä iltana löytänyt minut nukkuvana ovensa kynnykseltä; hän nosti minut sisälle, hänestä tuli isoäitini ja muutamien yrittelyjen jälkeen tuli pieni Aspremontin tyttö tuntemaan rauhallisen ja uurastavan elämän riemut."

Ruhtinas kysyi:

"Ettekö koskaan sen koommin ole kuullut tuosta miehestä?"

"En koskaan." Tyttö säpsähti. "Tiedättekö… tiedättekö te mitään?"

"En… en… minä vain…"

Ruhtinas nousi ja asteli edes takaisin huoneessa. Tuon tuostakin hänen katseensa osuivat Genevièveen ja näytti siltä kuin olisi hän ollut antamaisillaan täsmällisemmän vastauksen tytön tekemään kysymykseen. Puhuisiko hän?

Madame Ernemont odotti tuskalla sen salaisuuden paljastusta, josta tytön vastainen mielenrauha saattaisi riippua.

Ruhtinas istuutui Genevièven viereen, tuntui epäröitsevän ja virkkoi viimein:

"Ei ei… juuri nyt… juolahti mieleeni aatos… muisto… mutta minä tahdoin ensin…" Hän veti tuolinsa lähemmä ja jatkoi vakavammalla äänellä: "Minä tahdoin ensin tuntea teidät paremmin, tuntea teidän elämänne. En ole huomannut kenessäkään teidän ikäisessänne niin suurta tyyneyttä, vakavuutta, miehuutta tai niin tervettä ja tasasuhtaista sielua. Te näytätte niin onnelliselta, että niiden, jotka rakastavat teitä, täytyy peljätä joskus aavistamattansakin häiritsevänsä teidän onneanne."

"Se on totta… se on totta", jupisi madame Ernemont.

"He ovat väärässä", sanoi Geneviève hymyillen, "sillä minun onnellisuuteni on minussa itsessäni."

"Ja se on kieliopin ja laskennon opettamista pikku tyhmyrien liudalle? No, selittäkäähän minulle, miksi olette omistanut elämänne tähän epäkiitolliseen, työlääseen toimeen."

"Kutsumus…"

"Voisinpa juuri ja juuri ymmärtää kutsumuksen opettamiseen… mutta ei… tämä on toista… teidän oppilaanne eivät ole säällisiä oppilaita."

"Ja sen tähden ei kutsumuksenikaan ole säällinen kutsumus", vastasi Geneviève nauruun helähtäen. "Se on aivan erikoinen ja ilmeni jo lapsena, minun sitä tietämättäni, luonnollisesti. Ollessani ihan pieni, Aspremontin koulussa ja myöhemmin Montégutin, oli minulla tapana hakea seuraani tovereitani, jotka olivat vähemmän älykkäitä kuin toiset, vähemmän nopeita, jotka eivät ymmärtäneet eivätkä yrittäneet ymmärtää koulun johtajattaren antamia läksyjä… Nämä herättivät mielenkiintoani. Koulun päätyttyä yrittelin minä vuorostani selittää heille läksyä… ja minuapa he ymmärsivät. Oh, ei heti, mutta vähin erin… Epäilemättä riippui tulos kärsivällisyydestä. Minä olen hyvin kärsivällinen; se ei ole minulle väkinäistä, ei ollenkaan koske hermoihini… päin vastoin on minulle hupaista tuntea sanojeni vajoavan aivoihin, jotka ovat — miten sanoisin? — hiukan sakeat. On kuin minun kauttani syttyisi pimeässä valo… ja leviäisi… ja loistaisi…"

Hän puhui verkalleen, miettiväisellä äänellä, ja hänen vielä hymyilevät silmänsä saivat kostean kiillon, kuin olisivat vuotamattomat kyyneleet ilmaisseet hänen innostuksensa ja hänessä kytevän luottamuksen.

Sernine oli kuunnellut häntä yltyvällä hämmästyksellä, eikä hän yrittänyt salata liikutustansa. Hän mutisi:

"Minä ihailen teitä…"

"Oi", sanoi tyttö, "se on liian suuri sana!"

"Ei, ei; minä vakuutan teille, että työnne on ihailtava ja että te antaudutte siihen sellaisella kiintymyksellä ja uljuudella…"

Geneviève keskeytti hänet hilpeästi kysäisten:

"Oletteko rikas, monsieur?"

"Miksi?"

"Oletteko rikas?" hän toisti.

"Olen."

"Mutta minäpä en ole. Isoäidillä on hiukan varoja, joiden avulla sain kootuksi ensimäiset oppilaani. Sitä paitsi on muutamien perheillä varaa maksaa, mutta useimmat ovat köyhiä; ja näille minä en anna ainoastaan asuntoa, vaan myöskin ruuan ja vaatteet… ja mieleni tekisi saada vielä enemmän lapsia hoitooni ja ottaa avukseni pari kolme ystävää, joille maksaisin palkkaa. Mutta tähän puuttuu minulta kannattajia. Koska ihailette työtäni, monsieur, niin ettekö antaisi kannatusmaksua siihen?"

Ruhtinas veti esille lompakkonsa, otti siitä viisi tuhannen frangin seteliä ja ojensi ne hänelle.

"Oi", sanoi hän aivan hämillään, "tässä on liian paljon!"

"Kannatusmaksuni täytyy olla ihailuni tasalla", sanoi ruhtinas nauraen. "Ettekä tiedä, kuinka suurella mielihyvällä minä otan osaa työskentelyynne."

"Hyvä on. Minä otan vastaan rahat, mutta lähetän teille tilit."

"Sitä minäkin haluaisin."

"Ja lisäksi", sanoi tyttö sievän itsepintaisesti, "täytyy teidän heti ilmaista mielenkiintonne syy."

"Teitä kohtaan tuntemani, mademoiselle? No, ainahan ne ihmiset herättävät mielenkiintoa, joille on tullut tehneeksi palveluksen."

"Eikö ole mitään muuta syytä?"

"Ei", väitti ruhtinas huomaamattomasti epäröiden.

"Ja kuitenkin, kun juuri äsken kerroin teille lapsuudestani, oli teillä joku aatos — muisto…"

"Minä erehdyin."

"Oh", huoahti tyttö hyvin pettyneenä. "Olin puolittain arvaillut… että se mies, jonka kahdesti näin… että te tunsitte hänet… että…"

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan odotti vastausta kysymykseen, jonka oli ruhtinaalle tehnyt rohkenematta sitä sommitella selvemmäksi.

Tämä oli vaiti. Sitte, yrittämättä itsepintaisemmin, tyttö kumartui madame Ernemontin yli.

"Hyvää yötä, isoäiti. Lapseni ovat kyllä jo kaikki levolla, mutta he eivät saa unta ennen kuin minä suutelen heitä."

Hän ojensi kätensä ruhtinaalle:

"Kiitän teitä vielä kerran…"

"Joko poistutte?" kysyi ruhtinas nopeasti.

"Jo, suokaa anteeksi; isoäiti saattaa teidät ulos."

Ruhtinas kumarsi syvään ja suuteli hänen kättänsä. Avatessaan oven hän vielä kääntyi katsomaan ja hymyili. Sitte hän katosi. Ruhtinas kuuli hänen askeleittensa kaiun häipyvän etäisyyteen ja seisoi hievahtamatta, kasvot liikutuksesta kalpeina.

"No", sanoi vanha rouva, "sinä et siis puhunutkaan?"

"En…"

"Se salaisuus…"

"Myöhemmin… Tänään, kumma kyllä, en voinut."

"Oliko se niin vaikeata? Eikö hänestä itsestänsäkin tuntunut, että sinä olit se vieras, joka vei hänet kahdesti pois? Sana olisi riittänyt."

"Myöhemmin, myöhemmin", kertasi hän saaden entisen ryhtinsä. "Voithan ymmärtää… lapsi tuskin tunteekaan minua. Minun täytyy ensin voittaa oikeus hänen hellyyteensä, hänen rakkauteensa. Annettuani hänelle sen elämän, jonka hän ansaitsee, ihmeellisen elämän, jollaisesta saduissa kerrotaan, puhun hänelle."

Vanha rouva keikautti niskojaan.

"Pelkäänpä tekeväsi suuren erehdyksen. Geneviève ei kaipaa ihmeellistä elämää. Hän pitää yksinkertaisesta."

"Hänellä on kaikkien naisten aisti; ja rikkaus, ylellisyys ja mahti suovat iloja, joita ei yksikään heistä halveksi."

"Kyllä… Geneviève. Ja sinä voisit tehdä paljoa paremmin."

"Saammehan nähdä. Toistaiseksi anna minun kulkea omaa tietäni. Ja ole ihan huoletta. Minulla ei ole vähintäkään aikomusta, kuten sanot, sekottaa häntä temppuihini. Hän saa tuskin koskaan nähdä minua… Mutta meidän piti joutua kosketukseen, tiedä se… Se on tehty… Hyvästi."

Hän lähti koulusta ja käveli paikalle, missä hänen automobilinsa odotteli. Hän oli hyvin mielissään.

"Hän on ihastuttava… ja niin leppeä, niin vakava! Hänen äitinsä silmät, silmät jotka viihdyttävät." Ja hän sanoi ääneensä: "Totisesti pidän huolta hänen onnestaan! Ja heti! Jo tänä iltana! Oikein! Jo tänä iltana saakoon hän lemmityn! Eikö rakkaus ole jokaisen nuoren tytön onnen pääehto?"

Hän tapasi automobilinsa valtamaantieltä.

"Kotiin", hän sanoi Octavelle.

Kotiin tultuansa hän soitti Neuillyyn ja ilmotti puhelimella ohjeensa sille ystävälle, jota hän kutsui tohtoriksi. Sitte hän muutti pukua, söi päivällistä Rue-Cambon-klubissa, vietti tunnin oopperassa ja nousi taas voimavaunuihinsa.

"Neuillyyn, Octave. Lähdemme noutamaan tohtorin. Paljonko kello on?"

"Puoli yksitoista."

"Pentele! Nyt joutuin!"

Kymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyi automobili Boulevard Inkermannin päässä erään aidatun huvilan edustalle. Lääkäri tuli ulos kuullessaan toitottajan törähdykset. Ruhtinas kysyi:

"Onko 'yksilö' valmis?"

"Kääritty, sidottu, sinetitetty."

"Hyvässä kunnossa?"

"Oivallisessa. Jos kaikki käy kuten puhelimessa kerroitte, niin poliisit joutuvat aivan harhaan."

"Sitähän varten he ovatkin. Nostetaanpa hänet tänne."

He kantoivat automobiliin jonkinlaisen pitkulaisen säkin, joka oli ihmis-olennon muotoinen ja näköjään jokseenkin raskas. Ja ruhtinas sanoi:

"Aja Versaillesiin, Octave — Rue de la Vilainelle. Pysäytä Hôtel des Empereursin edustalle."

"Hei, sepä viheliäinen majala!" huomautti lääkäri. "Minä tunnen sen hyvin — oikea kurjuuden pesä!"

"Sen kyllä tiedän. Ja siellä koituu kova työ — minulle ainakin… Mutta toden totta en möisi tätä hetkeä kokonaisesta omaisuudestakaan. Kuka uskaltaa väittää, että elämä on yksitoikkoista?"

He saapuivat Hôtel des Deux Empereursin luo. Astuen pitkin lokaista kujaa ja painuen kaksia portaita alas pääsivät he käytävään, jota lekutteleva lamppu valaisi.

Sernine kopautti nyrkillään erääseen oveen.

Huoneesta ilmestyi kengänkiillottaja Philippe, sama mies, jolle Sernine oli aamulla antanut ohjeita Gérard Bauprésta.

"Onko hän täällä vielä?" kysyi ruhtinas.

"On."

"Naru?"

"Solmu on tehty."

"Eihän hän liene saanut toivomaansa sähkösanomaa?"

"Minä sieppasin sen. Se on tässä."

Sernine otti tuon sinisen paperiliuskaleen ja luki sen.

"Hyvä!" sanoi hän tyytyväisellä äänellä. "Juuri parahiksi. Tässä on lupaus tuhannen frangin lähettämisestä huomenna. Hei, onni on puolellani. Neljännestä vailla kaksitoista… Neljännestunnin kuluttua tuo poloinen tekee hyppäyksen ijankaikkisuuteen. Näyttäkää minulle tietä, Philippe. Te, tohtori, jäätte tänne."

Kengänkiillottaja otti kynttilän. He kiipesivät kolmanteen huonekertaan ja hiipivät varpaisillaan pitkin matalaa ja pahanhajuista käytävää, jonka varrella oli ullakkokammioita. Se päättyi puisiin portaisiin, joita peittivät lahonneet matonriekaleet.

"Eikö kukaan voi kuulla minua?" kysyi Sernine.

"Ei. Nuo kaksi huonetta ovat aivan erillään muista. Mutta varokaa erehtymistä: hän on vasemmanpuoleisessa."

"Hyvä on. Menkää nyt alikertaan. Kello kaksitoista tulee teidän kantaa käärö tänne missä nyt seisomme ja odottaa kunnes kutsun teitä."

Portaissa oli kymmenen askelmaa, jotka ruhtinas kapusi äärettömän varovasti. Porrassiltamalla oli kaksi ovea. Sernineltä meni kokonaista viisi minuuttia oikeanpuoleisen avaamiseen siten, ettei kitkuva sarana pienimmälläkään risahduksella häirinnyt hiljaisuutta.

Huoneen pimennossa kiilui valoa. Hän hapuili valoa kohti ympäristöänsä tunnustellen, karttaakseen tuoleja. Se tunkeusi viereisestä huoneesta lasioven läpi, jota peitti resuinen verho.

Ruhtinas nykäisi nöyhtäytyneen rääsyn syrjään. Ruudut olivat himmennettyä lasia, mutta paikotellen raappiutunutta, niin että oli helppo yhdellä silmällä seurata kaikkea, mitä toisessa huoneessa tapahtui.

Sernine näki miehen istuvan pöydän ääressä vastapäätä. Se oli Gérard Baupré. Hän kirjotti kynttilän valossa.

Hänen päänsä yläpuolella riippui kattoon kiinnitetyssä koukussa naru. Narun päässä oli juoksusilmukka.

Heikko kajahdus kuului tornista ulkoa.

"Viisi minuuttia vailla kaksitoista", ajatteli Sernine. "Viisi minuuttia vielä."

Nuori mies kirjotti. Tovin kuluttua hän laski pois kynänsä, keräsi kyhäämänsä kymmenen tahi kaksitoista paperiarkkia ja alkoi tarkastaa niitä.

Lukemansa ei näyttänyt häntä miellyttävän, sillä hänen kasvoilleen sävähti tyytymätön ilme. Hän repi käsikirjotuksensa ja poltti palaset kynttilän liekissä.

Sitte hän kuumeisella kädellä piirsi muutamia sanoja puhtaalle paperiarkille, vetäisi vimmastuneesti nimensä rivien alle ja nousi tuoliltaan. Mutta nähdessään narun kymmenen tuuman päässä yläpuolellaan istuutui hän taas äkkiä kauhusta väristen.

Sernine näki selvästi hänen kalpeat kasvonpiirteensä, hänen laihat poskensa, joita hän tuki nyrkeillään. Kyynel solui verkalleen alas poskea, yksinäinen, karvas kyynel. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, sanomattomassa kaihossaan kammottavat silmät, silmät jotka jo näyttivät tähyilevän tuntematonta hirmua.

Ja niin nuoret kasvot! Posket niin sileät, puhtoiset, viattomat! Ja siniset silmät, siniset kuin itäinen taivas… Keskiyö… keskiyön kaksitoista kumeata lyöntiä, joihin moni toivoton mies on kätkenyt olemassa olonsa viimeisen silmänräpäyksen!

Kahdennellatoista lyönnillä hän nousi jälleen seisaalleen ja silmäili kolkkoa narua tällä kertaa urheasti, vapisematta. Koettipa hän hymyilläkin, vaivaista hymyä, tuomitun, kuoleman jo omakseen anastaman miehen surkeata irvistystä.

Nopeasti kapusi hän tuolille ja otti narun toiseen käteensä.

Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, ei tosin empien tai rohkeutta vailla, mutta tämä oli se äärimäinen hetki, se viimeinen armon minuutti, jonka mies itselleen sallii ennen kuolon saaliiksi antautumistansa.

Hän tuijotteli kurjaa kammiota, johon hänen tunnoton kohtalonsa oli hänet saattanut, rumia seinäpapereita, perskaantunutta vuodetta.

Pöydällä ei ollut ainoatakaan kirjaa — kaikki myyty. Ei valokuvaa, ei kirjettä: hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei omaisia. Mikä olisi saanut hänet pitämään kiinni elämästä?

Nopealla liikkeellä pujotti hän päänsä silmukkaan ja veti sen kireälle.

Ja potkaisten tuolin altansa hyppäsi hän tyhjyyteen!

* * * * *

Kymmenen sekuntia, viisitoista sekuntia kului; kaksikymmentä peloittavaa, ikuista sekuntia…

Ruumis nytkähti pariin kolmeen kertaan. Jalat olivat vaistomaisesti tavottaneet tukikohtaa. Sitten ei enää liikahdusta.

Vielä muutamia sekunteja. Pieni lasitettu ovi avautui. Sernine astui sisälle.

Vähääkään kiirehtimättä hän otti paperiarkin, johon nuori mies oli piirtänyt nimensä ja luki:

'Väsynyt elämään, sairas, pennitön, toivoton! Minä lopetan elämäni. Älköön ketään syytettäkö kuolemastani. 30. p:nä huhtikuuta.

Gérard Baupré.'

Hän laski paperin takaisin pöydälle, näkyvälle paikalle, otti tuolin ja asetti sen nuoren miehen jalkojen alle. Hän itse nousi pöydälle, otti ruumiin kainaloonsa, kohotti sitä, hellitti juoksusilmukkaa ja pujotti pään siitä pois.

Ruumis vaipui hänen syliinsä. Hän antoi sen lipua pitkin pöydän viertä, hyppäsi maahan ja laski sen vuoteelle. Sitte hän yhä yhtä kylmäverisenä avasi käytävään johtavan oven.

"Oletteko siellä kaikki kolme?" hän kuiskasi. Joku vastasi puisten portaiden juurelta: "Täällä olemme. Nostammeko sinne käärömme?"

"Tehkää niin."

Hän otti kynttilän ja valaisi heille. Nuo kolme miestä kompuroitsivat ylös portaita, kantaen säkkiä, johon "yksilö" oli sidottu.

"Laskekaa se tuohon", sanoi ruhtinas pöytää osottaen. Hän katkoi taskuveitsellä säkin ympäri kiedotut köydet. Näkyviin tuli valkea hursti, jonka hän työnsi syrjään. Hurstissa oli ruumis — Pierre Leducin ruumis.

"Pierre Leduc parka!" puheli Sernine. "Et saa koskaan tietää mitä menetit noin nuorena kuollessasi. Minä olisin auttanut sinua pitkälle, veikkonen. Mutta meidän täytyy nyt tulla toimeen ilman sinua… No niin, Philippe, nouskaahan pöydälle, ja te, Octave, tuolille. Nostakaa ylös hänen päänsä ja kiinnittäkää juoksusilmukka."

Kahta minuuttia myöhemmin killui Pierre Leducin ruumis narun päässä.

"Mainiota! Sepä oli helppoa! Nyt saatte mennä. Te, tohtori, pistäydytte täällä jälleen huomis-aamuna. Te kuulette erään Gérard Bauprén itsemurhasta. Ymmärrättehän — Gérard Bauprén? Tässä on hänen jäähyväiskirjeensä. Te lähetätte hakemaan piirilääkäriä ja komisariusta; te järjestätte niin, ettei kumpainenkaan heistä huomaa vainajan vioittunutta sormea eikä poskessa olevaa arpea…"

"Se on helppoa."

"Ja te toimitatte pöytäkirjan laadituksi paikalla, sanelunne mukaan."

"Se on helppoa."

"Lopuksi, karttakaa ruumiin paarihuoneeseen lähettämistä ja hankkikaa heiltä lupa hautauksen toimittamiseen viipymättä."

"Se ei ole niin helppoa."

"Koettakaa. Oletteko tutkinut toista?"

Hän viittasi vuoteella hengettömänä makaavaan nuoreen mieheen.

"Olen", vastasi tohtori. "Hengitys on käymässä luonnolliseksi. Mutta uhka oli suuri… kaulavaltimo olisi voinut…"

"Uskaltamatta ei mitään saavuteta… Kuinka pian hän saa tajuntansa takaisin?"

"Muutaman minuutin kuluttua."

"Menkää siinä tapauksessa odottamaan minua alikerrassa. Minä tarvitsen teitä vielä. Teille on pikku tehtävä jäljellä."

Yksikseen jäätyänsä sytytti ruhtinas savukkeen ja veteli hiljaisia haikuja, pölläytellen pieniä sinisiä savurenkaita leijailemaan lakea kohti.

Huokaus herätti hänet mietteistänsä. Hän astui vuoteen luo. Nuori mies alkoi liikahdella ja hänen povensa kohoili rajusti kuin painajaisen vaivaaman nukkujan. Hän nosti kätensä kurkulleen kuin tuntien kipua siinä; ja tämä liike sai hänet äkkiä ponnahtamaan istualleen, kauhistuneena, huohottaen, hien vallassa.

Silloin hän näki Serninen edessään. "Te?" hän sopersi tajuttomana. "Te…"

Hän tuijotteli vierastaan älyttömästi, kuin olisi aaveen nähnyt.

Hän kosketti taas kurkkuaan, tunnusteli kaulaansa… ja äkkiä hän rääkäisi käheästi, hullu hirmustuminen laajensi hänen silmiänsä, sai hänen tukkansa nousemaan pystyyn, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän kuin haavanlehteä. Ruhtinas oli astahtanut syrjään, ja hän näki miehen ruumiin riippuvan narun silmukassa.

Hän heittäysi taaksepäin seinää vasten. Tuo mies, tuo hirmuinen mies oli hän itse! Hän oli kuollut ja katseli omaa elotonta ruumistaan! Oliko tämä kamalaa unta, joka seuraa kuolemaa — näköerhettä, joka ahdistaa olemasta lakanneita, joiden seonneissa aivoissa vielä häilähtelee elämän viimeinen vilahteleva kajastus…?

Hänen kätensä viuhtoivat ilmaa. Hetkisen hän näytti taistelevan kaameata näkyä vastaan. Sitte hän nääntyneenä, toistamiseen herpautuneena pyörtyi.

"Erinomaista!" virkahti ruhtinas irvistäen. "Tunteellinen, herkkä luonne… Aivot ovat satunnaisessa epäkunnossa… Tämä on otollinen hetki… Mutta jos en saa hommaa kahdessakymmenessä minuutissa valmiiksi… niin hän pääsee käsistäni…"

Hän työnsi auki ullakkokammioiden välioven, palasi vuoteen ääreen, nosti nuoren miehen syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle toiseen huoneeseen. Sitte hän hauteli hänen ohimoitansa kylmällä vedellä ja antoi hänen haistella hajusuoloja.

Tällä kertaa ei taintumustilaa kestänyt kauvan.

Gérard avasi arasti silmänsä ja loi ne lakeen. Näky oli kadonnut. Mutta huonekalujen asento, pöytä ja tulisija toisella kohdalla, monet muut yksityisseikat kummastuttivat häntä… ja sitte palasi epätoivoisen teon muisto, kurkun polttava kipu…

Hän sanoi ruhtinaalle:

"Minä olen nähnyt unta, eikö niin?"

"Ei."

"Kuinka ei?" Ja äkkiä muistaen: "Oi, se on totta! Minä muistan… aijoin surmata itseni… jopa…" Tuskallisesti kumartuen eteenpäin: "Mutta muu — näky?"

"Mikä näky?"

"Se mies… naru… oliko se unta?…"

"Ei", vastasi Sernine; "se myöskin oli totta."

"Mitä sanotte?… Mitä sanotte?… Oi, ei, ei!… Minä rukoilen teitä!… Herättäkää minut, jos olen unessa… tai muutoin antakaa minun kuolla!… Mutta minähän olen kuollut? Ja tämä on ruumiin painajainen! Oi, aivoni sekoavat! Minä rukoilen teitä!"

Sernine laski leppeästi kätensä nuoren miehen hiuksille ja puheli hänen ylitsensä kumartuen:

"Kuulkaa minua… kuulkaa minua tarkoin ja ymmärtäkää mitä sanon. Te elätte. Teidän asianne ja sielunne ovat entisellään. Mutta Gérard Baupré on kuollut. Ymmärrättehän minua? Se yhteiskunnan jäsen, joka tunnettiin Gérard Baupréna, on lakannut olemasta. Siitä olette tehnyt lopun. Huomenna kirjottaa kirjuri luetteloihinsa teidän käyttämänne nimen kohdalle sanan 'kuollut' sekä kuolinpäivänne."

"Se on vale!" sammalsi kauhistunut nuorukainen. "Se on vale! Siihen katsoen, että minä, Gérard Baupré, olen tässä!"

"Te ette ole Gérard Baupré!" vakuutti Sernine, ja jatkoi avoimeen oveen osoittaen: "Gérard Baupré on tuolla, viereisessä huoneessa. Haluatteko nähdä häntä? Hän roikkuu koukussa, johon hänet ripustitte. Pöydällä on kirje, jossa nimikirjotuksellanne todistatte hänen kuolemansa. Kaikki on järjestyksessä, kaikki on lopullista. Ei pääse mitenkään peruuttamaan sitä tosiseikkaa, että Gérard Baupré on lakannut olemasta!"

Nuori mies kuunteli epätoivoisena. Käyden tyynemmäksi, nyt kun tosiseikat olivat saamassa vähemmin kamalan merkityksen, hän alkoi ymmärtää.

"Ja siis…" hän jupisi.

"Ja siis… puhelkaamme."

"Niin, niin… puhelkaamme…"

"Otatteko savukkeen?" kysyi ruhtinas. "Ahaa, näen teidän jo alkavan leppyä elämään! Sitä parempi. Me pääsemme ymmärtämään toisiamme, ja piankin."

Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:

"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään — sairas, pennitön, toivoton… Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"

"Minä en ymmärrä."

"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette älykäs, ja — sen osottaa epätoivoinen tekonne — teillä on kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa… ja minä otan ne tiliini."

"Ne eivät ole myytävinä."

"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne. Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä teiltä."

"Mitä siis pyydätte minulta?"

"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne, jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni, jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy…" Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa, jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin sormuksen… taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen, jota te edustatte taiteilijalle… itsellenne, jos tahdotte? Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee, mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."

Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.

"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti tehnyt? En mitään!"

"Antakaa se minulle."

"Mitä te voitte sillä tehdä?"

"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä menestyn. Antakaa minulle elämänne."

"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni. Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni, kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin tahtoa, jota minulla ei ole…"

"Minullapa on."

"Ystäviä…"

"Niitä saatte."

"Varoja…"

"Minä annan teille varoja… ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."

"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.

"Muille ruhtinas Sernine… Teille… mitä sillä väliä? Minä olen enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari…"

"Kuka te olette?… Kuka te olette?" änkytti Baupré.

"Olen Mestari… joka tahtoo ja voipi… joka toimii… Ei ole rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle… Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun käytettävissäni."

Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä syvälle silmiin:

"Olkaa tekin rikas… olkaa mahtava… Minä tarjoan teille onnea… ja elämän iloa… ja runoilijarauhaa… ja mainetta ja kunniaa myöskin… Otatteko vastaan?"

"Kyllä… kyllä…" kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä. "Mitä on minun tehtävä?"

"Ei mitään."

"Mutta…"

"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin, mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen laudalla."

"Mitä tekisin?"

"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa yrityksessäni."

"Ja kuka olisin?"

Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.

"Te otatte tuon miehen sijan. Te olette se mies!"

Gérard värisi kammosta ja inhosta.

"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen… se on rikos! Ei; minä tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon tuntemattoman nimen…"

"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana perintönä arvoa ja mahtia."

"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.

"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti. "Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"

Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.

"Valitkaa!" kertasi hän.

Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja vaipui vuoteelleen, nyyhkien:

"Minä haluan elää!"

"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"

"Haluan! Tuhatkertaisesti haluan! Yrittämäni kamaluuden jälkeen hirvittää minua kuolema. Mitä tahansa… mitä tahansa mieluummin kuin kuolema!… Mitä tahansa… Mitä tahansa… kipua… nälkää… sairautta… kidutusta, häpeätä suurintakin… rikostakin, jos on tarvis… vaan ei kuolemaa!"

Hän värisi tuskassaan ja kuumeessaan kuin olisi suuri vihollinen vielä vaanimassa hänen ympärillään ja kuin olisi hän tuntenut itsensä voimattomaksi sen kourista pelastumaan. Ruhtinas ponnisti kaksin verroin ja haasteli kimmoisella äänellä, pidellen häntä allansa kuin otusta:

"En pyydä teiltä mitään mahdotonta, en mitään väärää… Jos siinä on mitään, niin vastuu on minun… Ei; ei mitään rikosta… enintään hiukan kipua… Vertanne täytyy hiukan vuotaa. Mutta mitä merkitsee se kuoleman kauhuun verraten?"

"Kipu on minulle yhdentekevää."

"Siispä tässä ja nyt!" huusi Sernine. "Tässä ja nyt! Kymmenen sekuntia kipua, ja siinä kaikki… Kymmenen sekuntia… niin toinen elämä on teidän…"

Hän oli temmannut nuorta miestä uumilta ja pakottanut hänet istuutumaan tuolille; nyt hän piteli hänen vasenta kättänsä pöydällä, kaikki viisi sormea harillaan. Hän vetäisi nopeasti taskustaan veitsen, painoi sen terää pikkusormea vasten, ensimäisen ja toisen niveleen välillä, ja käski:

"Iskekää! Iskekää oma lyöntinne! Yksi nyrkin isku, ja siinä kaikki!"

Hän oli tarttunut Gérardin oikeaan käteen ja koetti saada sitä vasarana mäjäyttämään toista.

Gérard vääntelihe ja rimpuili, kauhistuksen runtomana. Hän ymmärsi.

"En mitenkään!" kangerteli hänen kielensä. "En mitenkään!"

"Iskekää! Yksi lyönti vain, ja sillä tehty! Yksi lyönti, niin te olette kuin tuo mies. Yksikään ei voi tuntea teitä toiseksi."

"Sanokaa minulle hänen nimensä…"

"Iskekää ensin!"

"En mitenkään! Voi, tätä kidutusta… minä rukoilen teitä… kohtsiltään…"

"Nyt… minä vaadin, teidän täytyy!"

"Ei, ei; minä en voi sitä tehdä."

"Iskekää, hupelo! Se merkitsee onnea, mainetta, rakkautta…"

Gérard nosti äkillisellä tempaisulla nyrkkinsä.

"Rakkautta", hän sanoi, "niin; sen vuoksi kyllä."

"Te rakastatte ja teitä rakastetaan", sanoi Sernine. "Kihlattunne odottaa teitä. Olen valinnut hänet itse. Hän on puhtoisista puhtain, viehkeistä viehkein. Mutta teidän täytyy voittaa hänet itsellenne. Iskekää!"

Nuorukaisen käsivarsi jäykistyi ratkaisevaan iskuun, mutta itsensäsäilyttämisen vaisto oli hänelle liian voimakas. Hänen ruumistansa tempoi yli-inhimillinen ponnistus. Hän riistäytyi äkkiä Serninen käsistä ja pakeni.

Hän säntäsi kuin mielipuoli toiseen huoneeseen. Kauhun kiljahdus pääsi häneltä hänen havaitessansa kaamean näyn; hän syöksi takaisin ja vaipui Serninen eteen, pöydän viereen.

"Iskekää!" sanoi ruhtinas, taas levittäen hänen sormensa ja asettaen kohdalleen veitsen terän.

Teko tapahtui koneellisesti. Elottomasti, harhailevin silmin ja verettömin kasvoin, nuori mies kohotti nyrkkinsä ja iski.

"Oih!" huudahti hän kivusta voihkaisten.

Pieni lihanpalanen irtausi pikkusormesta. Verta vuoti. Kolmannen kerran pyörtyi Gérard.

Sernine katseli häntä sekunnin tai pari ja virkkoi suopeasti:

"Nuori mies poloinen… No, minä palkitsen sinua teostasi… ja satakertaisesti. Minä maksan aina runsaasti."

Hän meni alikertaan ja tapasi lääkärin odottelemassa.

"Se on tehty! Menkää te sinne ylös ja tehkää hänen oikeaan poskeensa samanlainen pikku naarmu kuin Pierre Leducin. Naarmujen täytyy olla ihan yhtäläiset. Minä tulen noutamaan teitä tunnin kuluttua."

"Minne olette lähdössä?"

"Hengittämään ilmaa. Kaipaan sitä."

Ulos päästyänsä hän hengähti syvään ja sytytti toisen savukkeen.

"Hyvä päivän työ", mutisi hän. "Hiukan liiaksi monipuolinen, hiukan väsyttävä, mutta hedelmällinen, tosiaan hedelmällinen. Olen Dolores Kesselbachin ystävä. Olen Genevièven ystävä. Olen valmistanut uuden Pierre Leducin, varsin välttävän ja kokonaan minun käytettävissäni olevan. Lopuksi olen löytänyt Genevièvelle puolison sitä lajia, jota ei ole tusinakaupalla tarjolla. Nyt on tehtäväni suoritettu. Minun on vain korjattava ponnistusteni sato. Nyt on sinun vuorosi työskennellä, Lenormand. Minä puolestani olen valmis." Ja hän lisäsi, ajatellen säälittävää silvottua nuorukaista, jonka hän oli huikaissut lupauksillaan: "Mutta — se 'mutta' tässä on, että minulla ei ole hämärintäkään käsitystä siitä, kuka oli tämä Pierre Leduc, jonka sijan olen jalomielisesti luovuttanut tuolle nuorelle miehelle. Ja se on hyvin harmillista. Sillä lopultakaan ei ole mikään todistamassa minulle, että Pierre Leduc ei ollut silavasaksan poika!"

V.

Hra Lenormand työssä.

Toukokuun 31. p:n aamuna muistuttivat kaikki sanomalehdet lukijoilleen, että Lupin hra Lenormandille osottamassaan kirjeessä oli siksi päiväksi julistanut sanansaattaja Jérômen ja muiden apuriensa pakoonpääsyn. Ja muuan niistä teki silloisesta asemasta selkoa hyvin luontevasti:

'Palace-hotellin hirveä verilöyly tapahtui jo huhtikuun 17. p:nä. Mitä on sittemmin saatu ilmi? Ei mitään.

Oli kolme johtolankaa: savukekotelo, nimikirjaimet L. ja M. ja hotellin konttoriin jätetty vaatemytty. Mihin on näitä johtolankoja käytetty? Ei mihinkään. Poliisiviranomaiset kuuluvat epäilevän erästä matkustajaa, jonka asunto oli ensimäisessä huonekerrassa ja joka katosi arveluttavalla tavalla. Ovatko he löytäneet hänet? Ovatko he saaneet selville, kuka hän oli? Eivät. Murhenäytelmä pysyy sen vuoksi yhtä salaperäisenä kuin alussakin, hämärä yhtä läpitunkemattomana. Kaiken hyvän lisäksi kuulemme, että poliisiprefektin ja hänen alaisensa hra Lenormandin välillä vallitsee erimielisyyttä ja että jälkimäinen, huomatessaan pääministerin häntä vähemmän pontevasti kannattavan, todella jo useampia päiviä takaperin jätti eronhakemuksensa. Saamiemme tietojen mukaan on Kesselbach-jutun johto nykyään uskottu etsivän osaston apulaispäällikölle hra Weberille, joka on hra Lenormandin henkilökohtainen vihamies. Sanalla sanoen on kurittomuus ja sekaannus vallalla Lupinia vastaan, jolla on puolellaan järjestelmällisyys, tarmo ja vakaa tahto.

Minkä johtopäätöksen teemme näistä tosiseikoista? Lyhyesti tämän: Lupin vapauttaa neljä apuriansa tänään, toukokuun 31. p:nä, ennustuksensa mukaisesti.'

Tätä johtopäätöstä säestivät kaikki muut sanomalehdet, ja samaan tulokseen oli suuri yleisökin tullut. Ja meidän täytyy uskoa, ettei uhkausta pidetty merkityksettömänä korkeissakaan piireissä, sillä poliisiprefekti ja — Lenormandin poissaollessa, hänet kun oli ilmotettu sairaaksi — etsivän osaston apulaispäällikkö Weber olivat ryhtyneet mitä ankarimpiin varokeinoihin sekä Oikeuspalatsissa että Santé-vankilassa, missä vankeja säilytettiin.

He eivät tosin kehdanneet siksi päiväksi keskeyttää hra Formierien johtamia jokapäiväisiä kuulusteluja, mutta vankilasta palatsiin asti vartioitsi katuja poliisivoimien armeija.

Kaikkien sanomattomaksi hämmästykseksi kului toukokuun 31. päivä eikä uhattua karkaamista tapahtunut.

Eräs seikka tapahtui. Suunnitelmaa yritettiin panna toimeen, kuten osotti raitiovaunujen, automobilien ja kuormavankkurien kasautuminen vankivaunujen käyttämälle tolalle ja vankivaunujen yhden pyörän selittämätön irtautuminen. Mutta yritys jäi siihen.

Seuraavana päivänä, lauvantaina, levisi Oikeuspalatsissa ja sanomalehtitoimistossa uskomaton huhu: Marco ja hänen ystävänsä olivat kadonneet.

Oliko se mahdollista? Vaikka lisälehtiä julkaistiin uutisen vahvistamiseksi, niin kieltäysivät ihmiset sitä uskomasta. Mutta kello kuusi teki sen viralliseksi "Nouvelles du Soir "-iltalehdessä julkaistu artikkeli.

'Me olemme saaneet seuraavan kirjelmän jonka alla on Arsène Lupinin nimi. Siihen kiinnitetty erityinen leima, joka on Lupinin äskettäin sanomalehdistölle lähettämän kiertokirjeen mukainen, takaa asiakirjan alkuperäisyyden:

Nouvelles du Soirin toimittajalle.

Hra toimittaja: — Hyväntahtoisesti julkaiskaa anteeksipyyntöni yleisölle siitä, etten pitänyt sanaani eilen. Viimeisessä hetkessä oivalsin, ettei minun sopinut vapauttaa ystäviäni perjantaina, paastopäivänä. En pitänyt oikeana ottaa sitä vastuuta itselleni.

Minun täytyy myöskin pyytää anteeksi sitä, etten tällä kertaa tavanmukaisella suoruudellani selitä, kuinka tämä pikku tapaus järjestyi. Menetelmäni oli niin yksinkertainen ja mutkaton, että sen julkaiseminen saattaisi kannustaa jokaista rikollista toimintaan. Kuinka ihmeissään ihmiset ovatkaan silloin kun minä olen vapaa puhumaan! Siinäkö kaikki? kysytään minulta. Siinä kaikki, mutta sekin oli ajateltava.

Suurimmalla kunnioituksella

Arsène Lupin.'

Tuntia myöhemmin ilmotettiin Lenormandille puhelimella, että Valenglay, pääministeri, halusi tavata häntä sisäasiain ministeriössä.

* * * * *

"Kuinka terveen näköinen olettekaan, Lenormand! Ja minä kun luulin teidän makaavan sairaana vuoteellanne!"

"En ole sairas, hra presidentti."

"Te siis kyräilitte kammiossanne! Mutta te olettekin aina ollut yrmeäluontoinen."

"Yrmeän luonteeni tunnustan, hra presidentti, mutta en kyräilyä."

"Mutta te pysytte kotonanne! Ja Lupin käyttää sitä hyväkseen, vapauttaen ystävänsä!"

"Miten saatoin minä häntä pysähdyttää?"

"Miten? Mutta olihan Lupinin temppu mitä luonnollisin. Tavallisen menetelmänsä mukaisesti hän ilmotti pakopäivän ennakolta; jokainen luotti ilmotukseen; näennäinen yritys suunniteltiin; karkaamista ei tapahtunut; ja seuraavana päivänä, kun kukaan ei aavista mitään — hiu! — linnut lähtevät lentoon."

"Hra presidentti", sanoi etsivän osaston päällikkö juhlallisesti, "Lupinilla on käytettävissään niin erinomaiset apuneuvot, ettei meillä ole kykyä ehkäistä hänen päätöksiensä täytäntöönpanoa. Pako oli matemaattisen varma. Minä pidin parempana siirtää pelini toiseen käteen — ja jättää naurun muiden kestettäväksi."

Valenglay hykähteli.

"On totta, että poliisiprefektillä ja hra Weberilla ei voi tällä hetkellä olla hauskaa. Mutta lopultakin, voitteko selittää minulle, hra Lenormand —"

"Me tiedämme ainoastaan, hra presidentti, että pako tapahtui Oikeuspalatsista. Vangit tuotiin vankivaunuissa ja vietiin hra Formierien huoneeseen. He lähtivät hra Formerien huoneesta, mutta he eivät lähteneet Oikeuspalatsista. Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, minne he joutuivat."

"Se on kerrassaan hämmästyttävää."

"Kerrassaan hämmästyttävää."

"Ja eikö ole mitään muuta saatu ilmi?"

"On. Tutkijatuomarien huoneisiin johtavaan sisempään käytävään oli ahtautunut ennen kuulumaton paljous vankeja, vartijoita, asianajajia ja ovenvartijoita; ja huomattiin, että kaikki nämä olivat saaneet väärennettyjä käskyjä saapua samalla hetkellä. Toiselta puolen ei yksikään niistä tutkintotuomareista, jotka muka olivat kutsuneet heidät, istunut huoneessaan sinä päivänä, sillä he olivat saaneet yleisen syyttäjän virastosta väärennettyjä määräyksiä, joilla heidät lähetettiin joka haaralle Parisia ja ympäristöihin."

"Siinäkö kaikki?"

"Ei. Kahden kunnalliskaartilaisen nähtiin naisen keralla astuvan Oikeuspalatsin pihan poikki. Ulkopuolella odottivat heitä ajurin vaunut ja kaikki kolme astuivat niihin."

"Ja mikä on teidän mielipiteenne, Lenormand?"

"Minun nähdäkseni pääsi tämä pako onnistumaan ainoastaan erikoisten olosuhteitten ansiosta ja niin omituisten tapausyhtymäin kautta, ettei voi olla varmasti uskomatta mitä aavistamattomimpia apulaisia osallisiksi hankkeeseen. Lupinilla muuten onkin Oikeuspalatsissa välejä, jotka eksyttävät kaikki laskelmamme. Hänellä on asiamiehiä ministeriössänne. Hänellä on asiamiehiä minun ympärilläni. Se on pelottava järjestö — tuhat kertaa taitavampi, uskaliaampi, monipuolisempi ja toimeliaampi etsivä osasto kuin minun määrättävänäni oleva."

"Ja te siedätte tätä, Lenormand?"

"En siedä, en."

"Miksi siis tämä velttous? Mitä olette tehnyt Lupinia vastaan?"

"Olen valmistautunut taistelua varten."

"Niinpä vain! Ja teidän valmistautuessanne hän oli täydessä toiminnassa."

"Niin minäkin."

"Ja tiedättekö mitään?"

"Tiedän aika paljon."

"Mitä? Puhukaa!"

Sauvaansa nojaten teki Lenormand pienen, mietiskelevän kävelyn tilavassa huoneessa. Sitte hän istuutui vastapäätä Valenglayta ja puheli painokkaasti:

"Hra presidentti, minulla on kolme valttia kädessäni. Ensinnäkin tiedän millä nimellä Arsène Lupin tällähaavaa piiloitteleikse, nimen jota hän käytti asuessaan Boulevard Hausmannin varrella, vastaanottaen joka päivä apulaisiansa, järjestellen ja ohjaillen joukkoansa."

"Mutta miksi, taivaan nimessä, ette vangitse häntä?"

"Tuo ruhtinas — nimittäkäämme häntä ruhtinas Pyryksi — on kadonnut. Hän on ulkomailla muissa asioissa."

"Ja jollei hän palaakaan?"

"Hänen asemansa, se tapa jolla hän on käynyt käsiksi Kesselbach-juttuun, tekevät välttämättömäksi hänen paluunsa, ja samalla nimellä."

"Kuitenkin…"

"Hra presidentti, minä tulen toiseen valttiini. Olen vihdoinkin jälleen löytänyt Pierre Leducin."

"Joutavia!"

"Olenpa. Ennen katoamistansa sijoitti Lupin hänet erääseen huvilaan Parisin lähistöllä."

"Hiisi vieköön! Mutta mistä te tiesitte?"

"Oh, helposti! Lupin on asettanut kaksi apulaistansa Pierre Leducin seuraan, vartioitsemaan ja suojelemaan häntä. No, nämä apulaiset ovatkin omia salapoliisejani — — kaksi veljestä, joita minä käytän mitä salaisimmin ja jotka ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttavat hänet käsiini."

"Hyvin tehty kerrassaan! Joten siis…"

"Joten siis, koska Pierre Leduc, voimme sanoa, on keskus, johon kaikkien kuuluisaa Kesselbach-salaisuutta penkovien ponnistukset kohdistuvat, minä ennemmin tai myöhemmin sieppaan kiinni ensiksikin tuon kolminkertaisen murhan tekijän. Tämä pahantekijähän tekeytyi hra Kesselbachiksi, jatkaakseen hänen loistavaa suunnitelmaansa, jonka suorittamiseen hra Kesselbachin tarvitsi löytää Pierre Leduc. Toiseksi pääsen siten käsiksi Arsène Lupiniin, koska Arsène Lupinilla on samat aikeet."

"Erinomaista! Pierre Leduc on syötti, jonka heitätte viholliselle."

"Ja kala tärppii jo, hra presidentti. Olen juuri saanut sanan, että epäiltävän henkilön nähtiin äskettäin kuljeskelevan sen pikku huvilan ympärillä, jossa Pierre Leduc asuu käskyläisteni suojelemana. Minä lähden paikalle neljän tunnin kuluttua."

"Entäs kolmas valtti, Lenormand?"

"Hra presidentti, eilen saapui Rudolf Kesselbachille osotettu kirje, jonka minä sieppasin…"

"Sieppasitte, hä? Te edistytte!"

"Niin; sieppasin. Tässä se on. Se on päivätty kaksi kuukautta takaperin. Kuoressa on Kapkaupungin postileima ja sisältö kuuluu:

"'Hyvä Rudolf: — Minä tulen Parisiin kesäkuun 1. p:nä ja ihan yhtä surkeassa pinteessä, kuin sinun tullessasi avukseni. Mutta minulla on suuria toiveita siitä Pierre Leducin asiasta, josta sinulle kerroin. Onpa se ihmeellinen juttu! Oletko löytänyt tarkottamani miehen? Miten pitkällä olemme? Olen kovin kiihkeä tietämään.'

"Alla on nimenä 'Steinweg'. Kesäkuun 1. päivä", pitkitti Lenormand, "on tänään. Olen määrännyt erään poliisitarkastajani etsimään minulle tämän Steinwegin. En epäile hänen onnistumistansa."

"Enkä minä; en vähääkään!" huudahti Valenglay nousten tuoliltaan. "Ja minä pyydän teiltä kaikin tavoin anteeksi, hyvä Lenormand, ja teen nöyrän tunnustukseni: Olin vähällä antaa teidän mennä menojanne… kerrassaan ja ainiaaksi! Huomenna odotin luokseni poliisiprefektiä ja hra Weberiä."

"Sen tiesin, hra presidentti."

"Mahdotonta!"

"Olisinko muutoin paljastellut puuhiani? Nyt näette taistelusuunnitelmani. Toiselta puolen virittelen ansoja, joihin murhaaja aikanaan tarttuu. Pierre Leduc tai Steinweg luovuttaa hänet käsiini. Toiselta puolen olen Arsène Lupinin kintereillä. Kaksi hänen asiamiestänsä on minun palveluksessani ja hän pitää heitä uskollisimpina auttajinansa. Tämän lisäksi hän työskentelee minun puolestani, sillä hän vainoaa kolminkertaisen rikoksen tekijää kuten minäkin. Hän vain kuvittelee lyövänsä minulle sumua silmiin, kun päin vastoin minä eksytän häntä. Minä siis onnistun, mutta yhdellä ehdolla…"

"Mikä se on?"

"Että minulle annetaan vapaa valtuus toimia hetken tarpeen mukaan, piittaamatta yleisöstä, joka käypi kärsimättömäksi, tai esimiehistäni, jotka juonittelevat minua vastaan."

"Siihen suostun."

"Siinä tapauksessa, hra presidentti, olen muutaman päivän kuluttua voittaja… tahi vainaja."

* * * * *

Saint-Cloudissa. Pieni ylängön korokkeella sijaitseva huvila, vähän käytetyn tien varrella.

Kello yksitoista illalla. Lenormand oli jättänyt automobiilinsa Saint Cloudiin ja käveli varovasti tietä pitkin. Joku varjo lähestyi.

"Tekö siinä, Gourel?"

"Niin hra päällikkö."

"Kerroitteko Doudeville-veljeksille, että minä olin tulossa?"

"Kyllä: huoneenne on valmiina. Voitte mennä vuoteelle ja nukkua… elleivät yritä tänä yönä viedä pois Pierre Leducia, mikä ei minua ihmetyttäisi sen miehen käytöksestä päättäen, jonka Doudevillet näkivät."

He kävelivät puutarhan poikki, astuivat hiljaisesti taloon ja nousivat ensimäiseen huonekertaan. Veljekset Jean ja Jacques Doudeville olivat siellä.

"Eikö mitään uutisia ruhtinas Serninestä?" kysyi Lenormand.

"Ei, herra päällikkö."

"Miten jakselee Pierre Leduc?"

"Hän makailee kaiken päivää seljällään kamarissaan pohjakerrassa tai lojuu puutarhassa. Hän ei milloinkaan tule puhuttelemaan meitä."

"Onko hänen vointinsa parempi?"

"Paljoa parempi. Lepo on tehnyt hänessä tuntuvan muutoksen."

"Onko hän täydellisesti kiintynyt Lupiniin?"

"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä. Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on käynyt täällä jo kolmasti… kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään: "Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä. Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee rouvaa!"

Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.

"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."

Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti — kaksi tuntia.

Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:

"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."

"Yksi mies vai kaksi?"

"Minä näen ainoastaan yhden… kuu sukelsi juuri silloin näkyviin… hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."

"Entä veljekset Doudeville?"

"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen paluunsa."

Gourel otti Lenormandia kädestä, talutti hänet alas portaita ja sitten pieneen pimeään kamariin.

"Älkää hievahtako, hra päällikkö; olemme Pierre Leducin pukuhuoneessa. Minä availen sen komeron ovea, jossa hänen vuoteensa on. Ei hätää… hän on unilääkkeekseen ottanut veronalia, kuten joka ilta… Mikään ei voi herättää häntä. Tulkaa tänne päin… Hei, se on hyvä piilopaikka! Nämä ovat hänen vuoteensa kaihtimet… täältä voitte nähdä ikkunan sekä sen ja vuoteen välissä olevan puolen huonetta."

Ikkunanpuolisko oli selki seljällään ja päästi häämyistä valoa, joka kirkastui hyvin selväksi, kun kuu puhkesi esille pilvihuntunsa läpi. Nuo kaksi miestä eivät siirtäneet katsettansa tyhjistä ikkunanpuitteista, varmoina siitä että heidän odottamansa tapaus läheni siltä taholta.

Keveätä narinaa.

"Hän kapuaa ylös kukkasäleikköä!" kuiskasi Gourel.

"Onko se korkea?"

"Noin kuusi jalkaa."

Narina kävi selvemmäksi.

"Menkää, Gourel", mutisi Lenormand. "Hakekaa Doudevillet, tuokaa heidät takaisin seinustalle ja sulkekaa tie jokaiselta, joka yrittää päästä täältä alas."

Gourel läksi. Samassa ilmestyi ikkunan tasalle pää. Sitte heilahti jalka ulokkeen kaiteen sisäpuolelle. Lenormand näki lyhyenlännän hentorakenteisen miehen, tummiin vaatteisiin puetun ja ilman hattua.

Mies kääntyi ja tuijotteli ulokkeen yli nojautuen tuokion ajan, kuin varmistuakseen siitä, ettei häntä uhannut mikään vaara. Sitte hän kyyristyi alas ja asettui pitkin pituuttaan lattialle makaamaan. Hän näytti liikahtamattomalta. Mutta pian erotti Lenormand, että vielä mustempi varjo, jonka hän sai ympäristöä vastaan syntymään, oli tulossa eteenpäin, likemmä.

Se saavutti vuoteen.

Lenormand oli kuulevinaan miehen hengityksen.

Pierre Leduc huokasi syvään ja käänsi kylkeänsä.

Taas hiljaisuus…

Mies oli huomaamattomin liikkein hiipinyt pitkin vuodetta ja hänen tumma hahmonsa kuvastui nyt lattialle asti riippuvien hurstien valkealle taustalle.

Lenormand olisi käsivartensa ojentamalla voinut koskettaa häntä. Hän erotti jo selvästi nukkujan huohotuksen keralla vuorottelevan hengityksen.

Äkkiä välähti valon leimahdus. Mies oli painaltanut sähköheijastajan nastaa, ja Pierre Leducin kasvoille sattui kirkas hohde, mutta mies pysyi varjossa, niin että Lenormand ei voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään.

Hän näki vain jotakin valojuovassa välkkyvää ja vavahti. Se oli veitsen terä, ja tuo enemmän tikaria kuin väkipuukkoa muistuttava ohut, suippeneva veitsi näytti hänestä samalta aseelta, jonka hän oli löytänyt Kesselbachin sihteerin Chapmanin ruumiin vierestä.

Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itseään hyökkäämästä miehen kimppuun. Hän tahtoi ensin tietää, mitä mies oli tullut tekemään.

Käsi kohosi. Aikoiko hän iskeä? Lenormand arvioitsi välimatkaa, ehkäistäkseen iskun… Mutta ei; se ei ollut murhaava liikahdus, vaan varokeino. Käsi iskisi ainoastaan jos Pierre Leduc liikahtelisi tai yrittäisi huutaa. Ja mies kumartui nukkujan yli kuin tarkastellen jotakin.

"Oikeata poskea", ajatteli Lenormand, "oikean posken arpea… Hän tahtoo varmistua siitä, että nukkuja todellakin on Pierre Leduc."

Mies oli kääntynyt hiukan toiselle sivulle, niin että ainoastaan hänen hartiansa olivat näkyvissä. Mutta hänen vaatteensa, hänen päällystakkansa olivat niin lähellä, että ne kihnasivat kaihtimia, joiden takana Lenormand piileskeli.

"Liikahduskin vain hänen taholtaan", ajatteli etsivän osaston päällikkö, "hälyytyksen sävähdys minussa, niin käyn hänen kimppuunsa!"

Mutta mies ei hievahtanut, kokonaan syventyneenä tarkasteluunsa. Vihdoin hän siirsi tikarin siihen käteensä, joka piteli lyhtyä, ja nosti hurstia, ensimältä tuskin ollenkaan, sitte hiukan enemmän, kunnes nukkuvan vasen käsivarsi paljastui ja käsi oli näkyvissä. Lyhdyn valovirta kohdistui käteen. Sormet olivat harillaan. Pikkusormi oli toisen niveleen vierestä katkaistu.

Taas liikahti Pierre Leduc. Valo sammui heti, ja mies jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, hievahtamattomana, suorana. Päättäisikö hän iskeä?

Pitkä, hyvin pitkä äänettömyys! Äkkiä Lenormand näki tai pikemmin oli näkevinänsä käsivarren kohoavan. Hän liikahti vaistomaisesti, ojentaen kätensä nukkujan yli. Tällöin hän tuli tölmänneeksi mieheen.

Kumea huudahdus. Mies huiteli ilmaa, puolustausi umpimähkään ja hyökkäsi ikkunaa kohti. Mutta Lenormand oli syöksähtänyt häneen käsiksi ja kietaissut käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.

Hän tunsi toisen heti mukautuvan ja heikompana, Lenormandin syleilyssä voimattomana, koettavan välttää painiskelua ja livahtaa hänen käsiensä lomitse pakoon. Kaikki voimansa ponnistaen litisti Lenormand hänet rintaansa vasten, taivutti hänet kaksin kerroin ja oikaisi hänet seljälleen lattialle.

"Hei, olen saanut hänet, olen saanut hänet!" jupisi hän voitonriemuisesti.

Ja hän tunsi sanomatonta riemua siitä, että oli vastustamattomalla kouraisullaan kytkenyt tuon kammottavan pahantekijän. Hän tunsi hätyytetyn elävän ja vavahtelevan, raivoissaan ja hurjistuneena, molempien huohotus yhteen seonneena.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Kuka sinä olet?… Minä panen sinut puhumaan…"

Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän kouraisi lujemmin… ja lujemmin… Ja äkkiä hän värisi kiireestä kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen kurkussaan… Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi tikarin kärki leuan alle.

Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki seurasi liikahdusta ja haava laajeni.

Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.

"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.

Hän ojentui katsomaan ulos.

Sora rauskahteli… varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä paiskautui kiinni… Eikä mitään muuta ääntä… ei mitään estelyä…

Pierre Leducista mitään piittaamatta huuteli hän:

"Gourel!… Doudeville!"

Ei vastausta. Maaseudun suuri yöllinen hiljaisuus…

Lenormand hyppäsi vuorostaan alas, kiersi valon sähkölyhtyynsä ja tarkasteli pimeyttä.

Etsintää ei kestänyt kauvan. Ihan hänen lähellään makasi miehen ruumis, ja kumartuessaan katsomaan sitä hän tunsi Gourelin.

"Lempo! Jos ne ovat hänet tappaneet, niin saavatpa sen kalliisti maksaa."

Mutta Gourel ei ollut kuollut, ainoastaan pökerryksissään. Muutaman minuutin kuluttua hän tointui ja murisi:

"Nyrkin isku vain, hra päällikkö… vain nyrkin isku, joka pamahti minua keskelle rintaa. Mutta olipa siinä miestä!"

"Heitä oli siis kaksi?"

"Niin; pienempi kapusi ylös, ja toinen vartioidessani yllätti minut aavistamattani."

"Entäs Doudevillet?"

"En ole heitä nähnyt."

Toinen heistä, Jacques, löydettiin veräjän läheltä, murtunut leuka verta vuotavana; toinen köhiskeli vähän etäämpänä, rinta lytistyneenä. "Mitä tapahtui?" kysyi Lenormand.

Jacques kertoi, että hänen veljensä ja hän olivat tölmänneet johonkuhun, joka oli iskenyt heidät kykenemättömiksi ennen kuin heillä oli ollut aikaa puolustautua.

"Oliko hän yksinään?"

"Ei; meidät sivuuttaessaan oli hänellä mukanaan, toveri, lyhempi kuin hän itse."

"Tunsitteko miestä, joka löi teitä?"

"Hartiain leveydestä päättäen ajattelin, että hän saattoi olla se Palace-hotellin englantilainen, joka katosi sieltä tietämättömiin."

"Majuri?"

"Niin; majuri Parbury."

Hetken mietittyään sanoi Lenormand:

"Tässä ei ole mitään epäilyksen varaa. Niitä oli Kesselbachin jutussa kaksi — tikarimies, joka teki murhat, ja hänen apulaisensa majuri."

"Niin ajattelee ruhtinas Serninekin", mutisi Jacques Doudeville itsekseen.

"Ja tänä yönä", jatkoi etsivän osaston päällikkö, "ovat ne jälleen liikkeellä — samat kaksi." Ja hän lisäsi: "Sitä parempi. Kahden pahantekijän kytkemisen mahdollisuus on sata kertaa suurempi kuin yhden."

Lenormand hoiti miehiänsä, toimitti heidät makuulle ja tarkasteli, olivatko ahdistajat pudottaneet mitään tai jättäneet jälkiä. Hän ei löytänyt mitään ja lähti taas itsekin levolle.

Kun Gourel ja Doudevillet eivät aamulla paljoakaan kärsineet vammoistaan, niin hän käski veljeksien kierrellä ympäristössä ja läksi itse Gourelin kanssa Parisiin jouduttamaan asioita ja antamaan ohjeita.

Hän söi puolipäivällistä konttorissaan. Kello kaksi hän sai hyviä uutisia. Dieuzy, hänen parhaita salapoliisejaan, oli saanut haltuunsa Steinwegin, Rudolf Kesselbachin kirjeenvaihtajan, saksalaisen astuessa ulos Marseillesin junasta.

"Onko Dieuzy tullut?"

"On, hra päällikkö", vastasi Gourel. "Hän on täällä saksalaisen keralla."

"Osota heidät luokseni!"

Samassa soi puhelin. Jean Doudeville puhui Garchesin postikonttorista.

"Tekö siellä, Jean? Onko uutisia?"

"On, hra päällikkö. Majuri Parbury…"

"Hä?"

"Olemme löytäneet hänet. Hänestä on tullut espanjalainen, ja hän on tummennuttanut ihoansa. Näimme hänet vast'ikään. Hän meni Garchesin vapaakouluun. Hänet vastaanotti tuo nuori neiti… tiedättehän, tyttö joka tuntee ruhtinas Serninen. Geneviève Ernemont."

"Horna!"

Lenormand paiskasi kuulotorven kädestään, kaappasi hattunsa, säntäsi käytävään, kohtasi Dieuzyn ja saksalaisen, huusi heitä tapaamaan häntä hänen konttorissaan kello kuudelta, porhalsi alas portaita Gourelin ja kahden poliisitarkastajan saattamana, jotka hän matkalla sieppasi seuraansa, ja sukelsi vuokra-automobiliin.

"Garchesiin niin joutuin kuin voitte… kymmenen frangia itsellenne!"

Hän pysähdytti vaunut hiukan ennen Villeneuven puistoon saapumista, koululle vievän kujan käänteeseen. Jean Doudeville odotteli häntä ja huudahti heti:

"Hän livahti pois kymmenen minuuttia takaperin kujan toisesta päästä."

"Yksinään?"

"Ei, tytön kanssa."

Lenormand ravisti Doudevillea takinkauluksesta.

"Vätys! Annoitte hänen mennä! Mutta teidän olisi pitänyt…"

"Veljeni on hänen jäljillään."

"Sekö mitään auttaisi! Hän pistää veljenne kuoliaaksi. Teissä ei ole hänen vastustaan kumpaisessakaan!"

Hän itse otti käsiinsä automobilin ohjauspyörän ja ajoi päättävästi kujaan, välittämättä kärryjen uurroista ja molemmin puolin kasvavista pensaista. Pian pääsivät he kylätielle, joka vei heidät viiden tien risteykseen. Epäröitsemättä valitsi Lenormand vasemmanpuolisimman, Saint Cucufan tien. Tosiaankin tapasivat he järvelle viettävän rinteen laella toisen Doudeville-veljeksen, joka huusi:

"He ovat vaunuissa kilometrin päässä!"

Lenormand ei pysähtynyt. Hän pani automobilin kiitämään alas rinnettä, viiletti pitkin polvekkeita, kiersi järven ja päästi äkkiä voitonriemuisen huudahduksen. Edessä olevan pienen mäen harjalla hän oli nähnyt vaunujen kuomun.

Pahaksi onneksi oli hän mennyt väärästä tienhaarasta, joten hänen täytyi peräyttää automobili. Päästessään teiden risteykseen näki hän vaunujen seisovan paikoillaan. Ja äkkiä, hänen kääntäessään, hyppäsi vaunuista tyttö. Astuimille ilmestyi mies. Tyttö ojensi käsivartensa. Kuului kaksi laukausta perätysten.

Hän oli varmaankin tähdännyt huonosti, sillä kuomun toiselta puolelta kurkisti pää, ja saadessaan näkyviinsä automobilin sivalsi mies hevosta tuimasti raipalla ja se nelisti eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä kätki tien mutka vaunut.

Lenormand sai perääntymisensä muutamissa sekunneissa suoritetuksi, lasketti suoraan ylös rinnettä, sivuutti pysähtymättä tytön ja teki rohkean käännöksen. Hän oli nyt jyrkällä, kapealla, kivisellä metsätiellä, jota saattoi kulkea ainoastaan hyvin hitaasti ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Kahdenkymmenen metrin päässä hänen edellään keikkuivat kaksipyöräiset kärryt kivien yli, hevosen pikemmin pidellessä niitä pystyssä kuin vetäessä. Ei ollut hätää. Pako oli mahdoton.

Ja molemmat ajoneuvot poukkoilivat alas ja pitkin mäen kuvetta. Kerran olivat ne jo niin likekkäin, että Lenormand aikoi miehineen astua alas maahan ja pistää juoksuksi. Mutta hän tunsi vaaralliseksi käyttää jarrua niin jyrkällä kohdalla ja kiiti edelleen, tiukasti vihollisen kintereillä, kuin jo koskettaen varmaa saalista…

"Jopa saamme hänet, hra päällikkö — jopa saamme hänet!" mutisivat poliisitarkastajat.

Mäen juurella laajeni polku valtatieksi, joka kulki Seineä kohti, Bougivaliin päin. Tasaiselle maalle päästyään hiljentyi hevonen hölkkäjuoksuun, hätäilemättä pysytellen tien keskikohdalla.

Raju ponnistus tärisytti automobilia. Se tuntui hyppäilevän eteenpäin ja kyntävän tienviertä valmiina musertamaan jokaisen esteen. Se saavutti vaunut, tuli niiden tasalle, sivuutti ne…

Kirous Lenormandin huulilta… raivostuneita huutoja.

Vaunut olivat tyhjät! Hevonen taivalsi rauhallisesti ohjakset seljällä, epäilemättä paluumatkalla jonkun naapuristossa olevan majatalon talliin, mistä se oli siksi päiväksi vuokrattu…

Vaikka oli vimmaansa tukehtua, virkahti etsivän osaston päällikkö vain:

"Majuri on hypännyt ulos niinä muutamina sekunteina, joina vaunut olivat mäen laelta lähdettyänsä näkyvistämme poissa."

"Meidän täytyy vain tarkastaa metsä, hra päällikkö, niin varmasti…"

"Palaamme tyhjin käsin. Se vintiö on jo kaukana."

He palasivat nuoren tytön luo, jonka tapasivat Jacques Doudevillen seurassa näköjään vahingotta selvinneenä seikkailustaan. Lenormand esitteli itsensä, tarjoutui viemään hänet takaisin kotiin ja teki hänelle heti kysymyksiä englantilaisesta majuri Parburystä.

Tyttö ilmaisi kummastustaan.

"Hän ei ole englantilainen eikä majuri; hänen nimensä ei myöskään ole Parbury."

"Mikä hän sitten on nimeltään?"

"Juan Ribeira. Hän on hallituksensa apurahalla ranskalaisten koulujen toimintaa tutkimassa matkustava espanjalainen."

"Vaikka niinkin. Hänen nimensä ja kansallisuutensa eivät mitään merkitse. Hän on meidän etsimämme mies. Oletteko tuntenut hänet kauvan?"

"Pari viikkoa. Hän oli kuullut minun Garchesiin perustamastani koulusta ja kiintyi kokeeseeni niin suuressa määrin, että tarjoutui myöntämään minulle vuotuisen kannatuksen sillä ehdolla, että saisi aika ajoin pistäytyä katsomaan oppilasteni kehitystä. Minulla ei ollut oikeutta kieltäytyä."

"Ei, eipä tietenkään; mutta teidän olisi pitänyt kysyä tuttavienne neuvoa. Eikö ruhtinas Sernine ole teidän ystäviänne? Hän on järkevä mies."

"Oi, minä luotan häneen ehdottomasti; mutta hän on nykyään ulkomailla."

"Ettekö tiennyt hänen osotettaan?"

"En. Ja sitäpaitsi, mitä olisin voinut hänelle sanoa? Tuo herrasmies käyttäysi moitteettomasti. Vasta tänään… Mutta en tiedä voinko…"

"Minä pyydän, mademoiselle, puhukaa avoimesti. Voitte luottaa minuunkin."

"No niin, hra Ribeira saapui vast'ikään. Hän sanoi tulleensa erään ranskalaisen rouvan pyynnöstä, joka oli käymätiellä Bougivalissa. Rouvalla oli pieni tyttö, jonka kasvatuksen hän halusi uskoa minulle, joten hän tahtoi viipymättä tavata minua. Asia tuntui aivan luonnolliselta. Kun tänään oli lomapäivä ja hra Ribeiran vuokraamat ajoneuvot odottivat häntä puistokujan päässä, niin otin kernaasti sijani niissä."

"Mutta mikä oli hänen lopullinen päämääränsä?" Geneviève vastasi punastuen:

"Riistää minut matkaansa, siinä kaikki. Hän tunnusti sen minulle puoli tuntia jälkeenpäin…"

"Ettekö tiedä hänestä mitään?"

"En."

"Asuuko hän Parisissa?"

"Luulen niin."

"Onko hän milloinkaan kirjottanut teille? Sattuuko teillä olemaan joitakuitakaan rivejä hänen käsialaansa, tahi mitään hänen jättämäänsä, mikä voisi antaa meille jotakin vihiä?"

"Ei mitään… Ai, malttakaas… mutta en luule sillä olevan mitään merkitystä…"

"Puhukaa — puhukaa… olkaa hyvä…"

"Niin, toissapäivänä hra Ribeira pyysi saada käyttää kirjotuskonettani, ja hän kyhäsi — vaivaloisesti, sillä hän ei nähtävästi ollut tottunut käyttämään sellaista — kirjeen, jonka osotteen sattumalta näin."

"Mikä oli osote?"

"Hän kirjotti 'Grand Journal'ille' ja pisti kuoreen parikymmentä postimerkkiä."

"Vai niin… varmaankin laati ilmotuksen henkilökohtaisten kyselyjen palstalle", sanoi Lenormand.

"Minulla on tämänpäiväinen numero taskussani, hra päällikkö", tokaisi Gourel.

Lenormand avasi lehden ja silmäili kahdeksatta sivua. Pian hän hätkähti. Hän oli lukenut seuraavat sanat:

"Hra Steinwegin tuttaville. Ilmottaja haluaa tietää onko hän Parisissa, sekä hänen osotteensa. Vastaus tähän samaan osastoon."

"Steinweg!" huudahti Gourel. "Mutta sehän on sama mies, jonka Dieuzy tuopi luoksenne!"

"Niin on", puheli Lenormand. "Sama mies, jonka kirjeen hra Kesselbachille minä sieppasin; sama mies, joka toimitti Pierre Leducin jäljille Kesselbachin… Nekin siis kaipaavat tietoja Pierre Leducista ja hänen menneisyydestään?"

Hän hykerteli käsiään; Steinweg oli hänen käytettävissään. Enintään tunnin kuluttua olisi Steinweg valmis puhuttavastansa. Enintään tunnin kuluttua se usmainen huntu, joka häntä painosti ja teki Kesselbachin jutun tuskaannuttavimmaksi ja käsittämättömimmäksi mitä hänelle vielä oli sattunut — se huntu repeytyisi halki!

* * * * *

Lenormand palasi huoneeseensa poliisiprefektin virastoon kello kuudeksi. Hän kutsutti heti luokseen Dieuzyn:

"Onko miehenne saapuvilla?"

"On, hra päällikkö."

"Miten pitkälle olette päässyt hänen kanssaan?"

"En kovinkaan pitkälle. Hän ei tahdo puhua sanaakaan. Selitin hänelle, että uuden ohjesäännön mukaan tulee muukalaisten ilmottaa prefektinvirastoon Parisissa oleskelunsa tarkotus ja otaksuttava kestäminen, ja toin hänet tänne, kirjurinne konttoriin."

"Minä kuulustelen häntä."

Mutta samassa tuli sisälle viraston asiapoika:

"Eräs rouvashenkilö pyytää saada heti puhutella teitä, hra päällikkö."

"Onko sinulla käyntikorttia häneltä?"

"Tässä, hra päällikkö."

"Rouva Kesselbach! Osota hänet tänne."

Hän astui ovelle nuorta leskeä vastaan ja kehotti tätä istuutumaan. Tulijalla oli vielä sama apea katsanto, sama kituva ulkomuoto ja se äärimäisen nääntymyksen ryhti, joka ilmaisi hänen elämänsä haaksirikkoutumista.

Hän piteli "Grand Journalin" numeroa ja viittasi Steinwegià koskevaan ilmotukseen.

"Ukko Steinweg oli mieheni ystävä", hän sanoi, "ja pidän varmana, että hän tietää asioista paljon."

"Dieuzy", sanoi Lenormand, "kutsukaa tänne se henkilö, joka on odottamassa… Käyntinne, hyvä rouva, ei ole hyödytön. Pyydän teitä vain tämän henkilön saapuessa olemaan virkkamatta sanaakaan."

Ovi avautui. Näkyviin tuli vanha mies, jonka valkea poskiparta ulottui leuan alle, kasvot olivat syvien vakojen uurtamat, puku köyhyyttä ilmaiseva ja kasvoilla niiden poloisten vainottu ilme, jotka harhailevat maailmaa jokapäiväisen kannikkansa etsinnässä.

Hän seisoi kynnyksellä silmiänsä räpytellen, tuijotteli Lenormandia, näytti hämmentyvän äänettömyydestä, jolla hänet vastaanotettiin, ja pyöritteli epätoivoisena hattua käsissään.

Mutta äkkiä hän näytti tavattomasti hämmästyvän, silmät remahtivat suuriksi ja hän änkytti:

"Rouva… rouva Kesselbach!"

Hän oli nähnyt nuoren lesken. Ja tyyneytensä saavuttaen, hymyillen, ujoutensa heittäen, hän astui näkemänsä luokse ja haasteli leveällä saksanvoittoisella murteella:

"Voi kuinka olen iloissani!… Vihdoinkin!… Luulin jo, etten koskaan… Olin niin ihmeissäni, kun en saanut mitään tietoa Kapkaupunkiin… sähkösanomaa… Ja miten jaksaa rakas ystäväni Rudolf Kesselbach?"

Leski hoiperteli taaksepäin kuin kasvoihinsa iskun saaneena, vaipui tuolille ja ratkesi nyyhkimään.

"Mitä nyt?… Voi, mikä on hätänä?" kysyi Steinweg.

Lenormand puuttui puheeseen.

"Näen, hra Steinweg, ettei teillä ole tietoa muutamista tapahtumista, joita äskettäin on sattunut. Oletteko viipynyt matkalla kauvan?"

"Olen kolme kuukautta… Kävin sisämaassa Randilla asti. Sitte palasin Kapkaupunkiin ja kirjotin Rudolfille sieltä. Mutta kotimatkalla, itärannikon kautta tullen, rupesin hiukan töihin Port Saidissa. Rudolf on kaiketi saanut kirjeeni?"

"Hän on poissa. Minä selitän syyn siihen. Mutta ensin haluaisimme kovin mielellämme tietoa eräästä asiasta. Se koskee henkilöä, jonka te tunsitte ja jota teidän oli tapana mainita puheluissanne hra Kesselbachin kanssa, nimittäin Pierre Leducia."

"Pierre Leducia! Mitä! Kuka teille sanoi?"

Ukko oli tavattomasti hämmästyksissään.

"Kuka teille sanoi?"

"Hra Kesselbach."

"Mahdotonta! Uskoin sen hänelle salaisuutena, ja Rudolf säilyttää salaisuutensa… etenkin tämän…"

"Silti on ihan välttämätöntä, että vastaatte kysymyksiimme. Me olemme parhaillaan toimittamassa Pierre Leducista tiedustelua, joka on viipymättä saatava päätökseen; ja te yksin voitte antaa meille tietoja, kun kerran hra Kesselbach ei enää ole täällä."

"No niin", huudahti Steiweig, näköjään tehden päätöksensä, "mitä tahdotte?"

"Tunnetteko Pierre Leducin?"

"En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kauvan tiennyt erään häntä koskevan salaisuuden. Useiden sattumien avulla, joita minun ei ole tarvis tässä mainita, ja suotuisien tilaisuuksien ohjaamana sain lopulta varmuuden siitä, että mies, jonka löytyminen oli minulle tärkeä, vietti hurjistelevaa elämää Parisissa ja käytti Pierre Leducin nimeä, mikä ei ole oikea nimi."

"Mutta tietääkö hän itse oikean nimensä?"

"Luullakseni."

"Entäs te?"

"Kyllä; minä tiedän sen."

"No, sanokaa meille."

Hän epäröitsi, mutta epäsi sitte kiivaasti:

"En voi! Ei, en voi."

"Mutta miks'ette?"

"Minulla ei ole siihen oikeutta. Koko salaisuus kohdistuu siihen. Ilmaistessani salaisuuden Rudolfille piti hän sitä niin tähdellisenä, että antoi minulle ison summan rahaa vaitioloni ostamiseksi, ja hän lupasi minulle todellisen omaisuuden sinä päivänä, jona hänen onnistuisi ensinnäkin löytää Pierre Leduc ja toisekseen käyttää salaisuutta hyödykseen." Hän hymyili katkerasti. "Se iso rahasumma on jo menetetty. Minä tulin katsomaan kuinka pitkällä on omaisuuteni saanti."

"Hra Kesselbach on kuollut", virkkoi etsivän osaston päällikkö.

Steinweg ponnahti taaksepäin.

"Kuollut! Onko se mahdollista? Ei; se on ansa! Rouva Kesselbach, onko se totta?"

Tämä painoi päänsä alas.

Steinweg näytti odottamattoman surusanoman lannistamalta.

"Rudolf parka! Minä tunsin hänet jo pienestä pojasta asti… Hän kävi pihallani Augsburgissa leikkimässä… Minä pidin hänestä hyvin paljon." Ja rouva Kesselbachiin kääntyen: "Ja hän minusta, eikö totta, rouva Kesselbach? Kai hän on teille kertonut… Setä Steinwegiksi hän minua nimitteli."

Lenormand astui hänen eteensä ja puheli painavasti: "Kuulkaa. Hra Kesselbach kuoli murhattuna… ja rikoksen kaikki asianhaarat todistavat, että pahantekijä oli saanut tietoa tuosta suunnitelmasta. Oliko suunnitelmassa mitään sellaista, josta voisitte arvailla…"

Steinweg seisoi kuin kivettyneenä. Hän sopersi:

"Vika oli minun… Ellen minä olisi asiata hänelle esittänyt…"

Rouva Kesselbach astui hänen luokseen, pyydellen:

"Luuletteko… Onko teillä mitään aavistusta? Voi, Steinweg, minä rukoilen teitä!"

"Minulla ei ole mitään aavistusta… en ole miettinyt", mutisi toinen. "Minun täytyy saada aikaa miettiäkseni…"

"Ajatelkaa hra Kesselbachin ympäristöä", kehotti Lenormand. "Eikö kukaan ottanut osaa silloisiin keskusteluihinne? Eikö hän olisi itse saattanut uskoa aikeitanne jollekulle?"

"Ei tietääkseni."

"Harkitkaa tarkoin."

Molemmat odottivat kiihtyneesti hänen vastaustansa.

"Ei", hän sanoi; "en näe…"

"Harkitkaa tarkoin", toisti etsivän osaston päällikkö. "Murhaajan nimikirjaimet ovat L ja M."

"L", kertasi toinen. "En näe… L… M…"

"Niin; nämä kultaiset nimikirjaimet ovat murhaajan savukekotelon kulmassa."

"Savukekotelon?" kysyi Steinweg, muistiansa vaivaten.

"Tykkimetallisen savukekotelon… toinen puolisko on jaettu kahtia, pienempi osasto savukepapereita, isompi tupakkaa varten…"

"Kaksi osastoa! Kaksi osastoa!" toisti Steinweg, jonka ajatuksia tuo piirre näytti elvyttävän. "Ettekö voisi näyttää sitä minulle?"

"Tässä se on, tai oikeastaan on tämä siitä tarkka jäljennös", sanoi Lenormand, antaen hänelle savukekotelon.

"Ka! Mitä!" huudahti Steinweg, ottaen savukekotelon käsiinsä.

Hän tarkasteli sitä tyhmistyneenä, käänteli sitä joka puolelle ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus — kamalan aatoksen valtaaman miehen huudahdus. Ja hän seisoi siinä valjuna, vapisevin käsin ja silmissä hurja kauhu.

"Puhukaa!" sanoi Lenormand.

"Puhukaa, minä vannotan teitä!" rukoili rouva Kesselbach epätoivoissaan pidellen hänestä kiinni.

"Oi", hän sanoi ikäänkuin valon huikaisemana; "nyt on kaikki selvillä!…"

Hän työnsi heidät molemmat syrjään, astui horjuen ikkunain luo, palasi sitte ja ryntäsi etsivän osaston päällikön eteen:

"Hyvä herra… Rudolfin murhaaja… minä sanon… Niin…"

Hän vaikeni äkkiä.

"No?" äännähtivät molemmat toiset.

Syntyi tovin hiljaisuus…

"Ei", mutisi Steinweg. "Ei; minä en voi…"

"Mitä sanottekaan?" ärähti etsivän osaston päällikkö raivostuneena.

"Sanon etten voi!"

"Mutta teillä ei ole oikeutta vaieta. Laki vaatii teitä puhumaan!"

"Huomenna. Minulla täytyy olla aikaa miettiäkseni… Huomenna kerron teille kaikki mitä tiedän Pierre Leducista… kaikki mitä ajattelen savukekotelosta… Huomenna, sen lupaan."

Lenormand taipui.

"Hyvä on. Minä annan teille aikaa huomiseen. Mutta minä varotan teitä, että jollette huomenna puhu, niin minun täytyy mennä tutkintotuomarin puheille."

Hän soitti kelloa, vei sivulle poliisitarkastaja Dieuzyn ja sanoi:

"Menkää hänen kanssaan hotelliin ja pysykää siellä… Minä lähetän teille kaksi miestä… Ja muistakaakin pitää silmänne auki. Joku voi yrittää riistää häntä haltuunsa."

Poliisitarkastaja poistui Steinwegin keralla, ja palaten rouva Kesselbachin luo, johon tämä kohtaus oli rajusti vaikuttanut, Lenormand pahotteli:

"Olen sydämeni pohjasta pahoillani. Ymmärrän kuinka järkyttävää tämä on teille ollut."

Hän tiedusti rouvalta, mihin aikaan Kesselbach oli uusinut välinsä Steinwegin kanssa ja kuinka kauvan näitä välejä oli kestänyt. Mutta leski oli niin näännyksissään, että hänen oli herjettävä.

"Pitäneekö minun palata huomenna?" kysyi rouva Kesselbach.

"Ei; ei se ole tarpeellista. Ilmotan teille kaikki mitä Steinweg kertoo. Saanko saattaa teidät alas vaunuihinne asti?"

Hän avasi oven ja vetäytyi sivulle, antaakseen toisen kulkea oli. Samassa kuului käytävästä huutoja, ja ihmisiä ryntäsi esille — päivystäviä poliisitarkastajia, asiapoikia, kirjureita:

"Päällikkö! Päällikkö!"

"Mikä hätänä?"

"Dieuzy!…"

"Mutta hän läksi täältä juuri…"

"Hänet on löydetty portailta…"

"Eihän kuolleena?…"

"Ei; huumattuna, pökerryksissään…"

"Mutta mies… mies joka oli hänen kanssaan… vanha Steinweg?"

"Hän on kadonnut…"

"Turkanen!"

Hän ryntäsi pitkin käytävää ja alas portaita, tavaten Dieuzyn pitkällään ensimäisen huonekerran porrassiltamalla, ympärillään ihmisiä, jotka hoitelivat häntä.

Hän näki Gourelin taas tulevan ylös:

"Hoi, Gourel; oletteko ollut alikerrassa? Tapasitteko ketään?"

"En, hra päällikkö…"

Mutta Dieuzy oli tulossa tajulleen ja jupisi melkein ennenkuin oli silmänsäkään avannut:

"Täällä, porrassiltamalla, pikku ovi…"

"Oh, lempo soikoon, 7. oikeussalin ovi!" karjaisi etsivän osaston päällikkö. "Enkö minä sanonut, että se oli pidettävä lukossa?… Oli varmaa, että ennemmin tai myöhemmin…" Hän tarttui ovenripaan. "Niin, tietysti! Ovi on nyt teljetty toiselta puolelta!"

[Hra Lenormandin poistuttua etsivän osaston palveluksesta on kaksi muuta rikollista pujahtanut pakoon samasta ovesta, riuhtaistuaan itsensä kuljettajiensa käsistä irti. Poliisiviranomaiset pitivät molemmat tapaukset salassa. Kuitenkin olisi aivan helppoa, jos tätä väliovea ehdottomasti tarvitaan, irroittaa hyödytön salpa oven toiselta puolelta, jotta pakolainen ei pääsisi katkaisemaan kaikkea takaa-ajoa ja rauhallisesti kävelemään pois 7. oikeussaliin ja oikeuden ensimäisen puheenjohtajan huoneeseen johtavia käytäviä myöten.]

Osa ovesta oli himmennettyä lasia. Hän iski yhden ruudun säpäleiksi revolverinsa tukilla, veti salvan auki ja sanoi Gourelille:

"Juoskaa tätä kautta ulko-ovelle Place Dauphinen puolelle…"

Hän palasi Dieuzyn luo.

"No, Dieuzy, kertokaahan. Kuinka tulitte antaneeksi toimittaa itsenne tähän tilaan?"

"Isku vatsakuoppaan, hra päällikkö…"

"Isku? Tuon ukon kädestä?… Mutta hänhän vaivoin pysyy jaloillaan…"

"Ei ukon, hra päällikkö, vaan erään toisen, joka käveli edes takaisin käytävässä Steinwegin ollessa luonanne ja seurasi meitä kuin olisi hänkin ollut menossa ulos. Tähän asti tultuamme hän pyysi tulta… Minä kopeloitsin tikkujani… Silloin hän mojautti minua vatsaan… Minä kuukerruin, ja kaatuessani olin näkevinäni hänen avaavan tuon oven ja raahaavan vanhusta mukanansa…"

"Tuntisitteko häntä jälleen?"

"Kyllä, hyvin, hra päällikkö… tanakka mies, hyvin tummaverinen… varmasti etelämaalainen…"

"Ribeira!" ärisi Lenormand. "Aina Ribeira… Ribeira, toisella nimellä Parbury… Sen konnan julkeutta! Hän pelkäsi, mitä vanha Steinweg saattaisi sanoa… ja tuli sieppaamaan hänet pois ihan nenäni edestä!" Hän noitui suuttuneena jalkaansa polkien: "Mutta, tuli ja leimaus, mistä hän tiesi Steinwegin täällä olevan, senkin vietävä! Vasta neljä tuntia takaperin kaahasin häntä Saint Cucufan metsässä… ja nyt hän on täällä!… Luulisipa hänen asustavan minun nahassani!…"

Hän vaipui tuollaiseen unelmoimisensa otteeseen, jossa hän ei tuntunut kuulevan eikä näkevän mitään. Rouva Kesselbach ohitse astuessaan kumarsi hänen vastaamattansa.

Mutta askeleiden kaiku käytävästä herätti hänet horroksistaan.

"Vihdoinkin. Tekö siellä, Gourel?"

"Olen saanut selville, miten se kävi, hra päällikkö", läähätti Gourel. "Niitä oli kaksi. Ne menivät tätä kautta ja ulos Place Dauphinelle. Siellä heitä odotteli automobili, jossa oli kaksi henkilöä — toinen oli mustapukuinen mies, huopahattu silmille vedettynä."

"Se oli hän", mutisi Lenormand. "Se oli murhaaja, Ribeiran eli Parburyn rikostoveri! Ja kuka oli toinen?"

"Nainen — nainen ilman hattua; saattoi olla palvelustyttö. Ja sievän näköinen, sanottiin, punatukkainen."

"Hei, mitä! Punainen tukkako, sanotte?"

"Niin."

Lenormand kiepahti toisaanne ja syöksyi alas portaita neljä astuinta kerrallaan, juoksi pihan yli ja sukelsi Quai des Orfèvresille.

"Seis!" hän hoilasi.

Parivaljakon vetämät vaunut olivat kiitämässä pois. Ne olivat rouva Kesselbachin. Ajuri kuuli ja pysähdytti hevoset. Lenormand hyppäsi vaunujen portaille.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, madame, mutta en tule toimeen ilman teidän apuanne. Antakaahan minun tulla mukaanne… Mutta meidän täytyy toimia ripeästi… Gourel, automobiilini!"

"Olen lähettänyt sen pois, herra päällikkö."

"No, toinen sitte. Ei väliä mikä…"

Miehet juoksivat kaikki eri suunnille. Mutta kymmenen minuuttia kului, ennen kuin eräs heistä toi automobilin. Lenormand hyppeli kärsimättömyydessään. Rouva Kesselbach seisoi katukäytävällä ja huojui puolelta toiselle, hajusuolapullo kädessään.

Viimein olivat he automobilissa istumassa.

"Gourel, nouskaa ajajan viereen ja kiidättäkää suoraan Garchesiin."

"Minun asunnolleni?" kysyi Dolores hämmästyneenä.

Toinen ei vastannut. Hän ojentausi ulos ikkunasta, heilutteli lupakirjaansa, selitteli katuliikennettä järjesteleville poliiseille, kuka hän oli. Vihdoin, heidän päästyänsä Cours-la-Reinelle, hän taas istuutui, sanoen:

"Pyydän teitä, madame, antamaan selviä vastauksia kysymyksiini. Tapasitteko neiti Geneviève Ernemontia kello neljän seuduissa?"

"Genevièveä… Kyllä… minä olin juuri pukeutumassa ulos mennäkseni."

"Puhuiko hän teille Steinwegiä koskevasta 'Grand Journalin' ilmotuksesta?"

"Puhui."

"Ja se sai teidät tulemaan minun puheilleni?"

"Niin."

"Olitteko neiti Ernemontin käynnin aikana yksinänne?"

"Tosiaan… en osaa sanoa… Miksi?"

"Muistelkaa. Oliko joku palvelustyttönne saapuvilla?"

"Luultavasti… pukeutuessani…"

"Mitkä ovat heidän nimensä?"

"Suzanne ja Gertrude."

"Toisella heistä on punainen tukka, vai mitä?"

"On, Gertrudella."

"Oletteko tuntenut hänet kauvankin?"

"Hänen sisarensa on aina ollut taloudessani… ja niin on myöskin Gertrud jo vuosikausia. Hän on itse uskollisuus ja rehellisyys."

"Vastaatte siis hänestä?"

"Oi, ehdottomasti!"

"Hyvä, hyvä…"

Kello oli puoli kahdeksan ja ilta alkoi hämärtää, kun automobili saapui Lepolaan. Seuralaisestaan välittämättä ryntäsi etsivän osaston päällikkö portinvartijan kojuun.

"Rouva Kesselbachin kamarineitsyt on juuri saapunut kotiin, eikö niin?"

"Ketä tarkotatte — kamarineitsyt?"

"Gertrudia tietenkin, toista sisaruksista."

"Mutta Gertrud ei ole voinut olla ulkona, hyvä herra. Emme ole nähneet hänen menevän ulos."

"Mutta joku on kuitenkin vast'ikään tullut tänne."

"Ei ole, hyvä herra. Emme ole avanneet kenellekään ovea aina — malttakaas — kello kuudesta asti ehtoopäivällä."

"Eikö ole muuta ulospääsyä kuin tämä veräjä?"

"Ei. Muurit ympäröivät tilusta joka puolelta, ja ne ovat hyvin korkeat…"

"Rouva Kesselbach, menkäämme asuntoonne."

He menivät kaikki kolme, oven avasi Suzanne, toinen sisar.

"Onko Gertrude sisällä?" kysyi rouva Kesselbach.

"On, rouva; huoneessaan."

"Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä", pyysi etsivän osaston päällikkö.

Tovin kuluttua tuli Gertrude ylikerrasta, näyttäen hyvin miellyttävältä ja sievältä valkoisessa kirjaillussa esiliinassaan.

Hänellä oli tosiaankin jokseenkin kauniit kasvot, joita reunusti punainen tukka.

Lenormand tähysteli häntä pitkän ajan sanaakaan hiiskumatta, ikäänkuin koettaen lukea mitä noiden viattomien silmien takana liikkui. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Tovin kuluttua hän vain sanoi:

"Riittää, kiitos. Tulkaa, Gourel!"

Hän astui kersantin keralla ulos ja virkahti heidän käyskennellessään pitkin puutarhan pimeneviä polkuja:

"Hän oli se nainen!"

"Niinkö luulette, hra päällikkö? Hän näytti niin tyyneltä."

"Aivan liian tyyneltä. Toinen olisi ollut kummastuksissaan — olisi tahtonut tietää, miksi olin hänet kutsuttanut. Eipä tämä. Ei muuta kuin kaikin mokomin hymyillä päättäneiden kasvojen tiukkaa ponnistusta. Mutta minä näin hikipisaran heruvan hänen ohimoltaan pitkin korvallista."

"Joten siis…"

"Joten siis kaikki käypi selväksi. Gertrude on liitossa niiden kahden roiston kanssa, jotka vehkeilevät Kesselbach-jutussa joko keksiäkseen ja toteuttaakseen tuon kuuluisan suunnitelman tai siepatakseen lesken miljoonat. Epäilemättä kuuluu toinenkin sisar samaan juoneen. Kello neljä Gertrude, kuullessaan että minä tiedän 'Grand Journalissa' olleen ilmotuksen, käyttää hyväkseen emäntänsä poissaoloa, kiirehtii Parisiin, etsii käsiinsä Ribeiran ja huopahattuisen miehen, ja laahaa heidät Oikeuspalatsiin, missä Ribeira ottaa Steinwegin takavarikkoon omia tarpeitansa varten."

Hän mietiskeli, ja lopetti:

"Kaikki tämä todistaa ensiksikin, että he pitävät Steinwegia hyvin tärkeänä henkilönä ja pelkäävät hänen paljastuksiaan; toiseksi, että rouva Kesselbachin ympärille on kietoutumassa järjestelmällinen juonien verkko; kolmanneksi ja viimeiseksi, että minulla ei ole rahtuakaan aikaa hukattavana, sillä juoni on kypsä."

"No niin", sanoi Gourel. "Mutta yksi seikka on selittämättä. Kuinka saattoi Gertrude poistua puutarhasta, jossa nyt olemme, ja tulla takaisin, portinvartijan ja hänen vaimonsa tietämättä?"

"Salaisen käytävän kautta, jonka nuo konnat kaiketi ovat ihan äskettäin saaneet muodostetuksi."

"Ja joka epäilemättä päättyy rouva Kesselbachin asunnossa", sanoi Gourel.

"Niin, kenties", vastasi Lenormand; "mutta minulla on toinen käsitys."

He kiersivät pitkin muurinviertä. Oli sees yö, ja vaikka heidän hahmojansa tuskin näkyi, niin näkivät he itse kyllin selvästi, voidakseen tarkastella muurin kivilaakoja ja varmistuakseen siitä, ettei niissä ollut taitavimmastikaan piilotettua aukkoa.

"Ehkä on käytetty tikapuita?" vihjasi Gourel.

"Ei; Gertrudehan pääsee pujahtamaan ulos keskellä päivää. Sellainen kulkutie, jota minä tarkotan, ei voi päättyä ulkosalla. Käytävän suun täytyy olla jossakin rakennuksessa."

"On vain nämä neljä puutarhataloa", intti Gourel, "ja ne kaikki asuttuja."

"Eipä sentään. Kolmas, Pavillon Hortense, on tyhjillään."

"Kuka sen on sanonut?"

"Portinvartija. Rouva Kesselbach vuokrasi sen, koska se on lähellä hänen omaa asuntoansa ja hän pelkäsi melua. Kuka tietää, vaikka hän niin tehdessään olisi toiminut Gertruden vaikutuksen alaisena?"

Hän käveli kysymyksessä olevan talon ympäri. Ikkunaluukut olivat suljetut. Hän nosti säppiä ja ovi aukesi.

"Haa, Gourel, luulenpa osanneemme oikeaan! Mennään sisälle. Sytyttäkää lyhtynne… Hm, eteinen… vierashuone… ruokahuone… vähät niistä. Täällä täytyy olla kellarikerta, koskapa keittiö ei ole tällä tasalla."

"Tätä tietä, herra päällikkö… keittiön portaat ovat täällä."

He laskeusivat jokseenkin tilavaan keittiöön, joka oli ahdattu täyteen puutarhatuoleja. Sen vieressä oli pesutupa, jota myöskin käytettiin kellarina, ja siellä oli samaten kaikenlaista rojua kasattu päällekkäin.

"Mikä tuossa kiiltelee, herra päällikkö?"

Gourel kumartui ja otti maasta messinkisen rintaneulan, jonka päänä oli keinotekoinen helmi.

"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."

Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.

"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa? Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."

Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo. Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.

"Olin oikeassa", puheli Lenormand. "Kulkutie on äskettäin valmistettu. Näkee heti, että se on hätiköittyä työtä eikä aijottua kestämään pitempää aikaa. Kaksi lankkua pikku välimatkojen päässä ristikkäin ja poikkihirsi katonkannattimena, siinä koko laitos. Se kestää minkä kestää — kaikessa tapauksessa kelvatakseen tarkotukseensa, nimittäin: ollakseen Gertruden ja hänen liittolaistensa lymytienä… ja sitte jonakuna päivänä, jonakuna pian koituvana päivänä, tehdäkseen mahdolliseksi rouva Kesselbachin poisviennin eli oikeammin hänen täydellisen, käsittämättömän katoamisensa."

He etenivät varovasti, kartellen koskemasta muutamiin orsiin, jotka eivät näyttäneet kovinkaan turvallisilta. Kävi ilmeiseksi, että tunneli oli paljoa pitempi kuin ne enintään viisikymmentä metriä, jotka erottivat rakennuksen puutarhamuurista. Sen täytyi siis päättyä melkoisen etäällä muurista, tiluksen reunassa kulkevan tien tuolla puolen.

"Emmehän ole kulkemassa Villeneuveen ja järvelle päin, vai mitä?" kysyi Gourel.

"Emme ollenkaan; aivan toisaanne", vastasi Lenormand.

Tunneli laskeusi loivasti viettäen. Tuli porras-askelma, sitte toinenkin, ja he kääntyivät oikealle. Samassa he tölmäsivät oveen, joka oli sovitettu huolellisesti sementillä laastittuihin lohkokivipuitteisiin. Lenormand työnsi sitä, ja se avautui.

"Malttakaas, Gourel", hän sanoi pysähtyen. "Olisi kenties viisaampaa kääntyä takaisin."

"Miksi?"

"Meidän täytyy muistaa, että Ribeira kaiketikin on ennakolta ottanut lukuun vaaran, ja olettaa, että hän on ryhtynyt varokeinoihin siltä varalta, että maanalainen käytävä tulisi ilmi. Nyt hän tietää meidän olevan jäljillään. Hän epäilemättä näki meidän saapuvan taloon. Mistä tiedän, ettei hän parhaillaan ole virittämässä loukkua meille?"

Hän tähysteli eteensä. Tunneli vietti taas ylöspäin ja sen sulki viiden tai kuuden metrin päässä toinen ovi.

"Mennään tuonne asti", hän esitti, "ja päätämme sitte."

Hän astui sisälle ovesta, kintereillään Gourel, jonka hän käski jättää ensimäisen oven auki, ja käveli toiselle ovelle, itsekseen päättäen olla menemättä pitemmälle. Mutta tämä toinen ovi oli teljetty.

"Ovi on salvassa", hän sanoi. "Me lähdemme melua tekemättä takaisin. Muistaen tunnelin aseman voimme määritellä mistä päin meidän on ulkona haettava toista päätä."

He peräytyivät siis ensimäiselle ovelle, mutta Gourel, joka käveli etumaisena, huudahti kummastuneena:

"Hei, se on kiinni…"

"Kuinka niin? Kun käskin teitä jättämään sen auki!"

"Minä jätin sen auki, hra päällikkö, mutta ovi lienee omasta painostaan sulkeutunut."

"Mahdotonta! Me olisimme kuulleet tärähdyksen."

"Silloin…"

"Silloin…" Hän astui ovelle. "Katsotaanpa… Avain kääntyy. Mutta toisella puolella tuntuu olevan salpa."

"Kuka on sen voinut vetää eteen?"

"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."

Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:

"Ei ole mitään tehtävissä!"

"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa olemme pinteessä!"

"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.

He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä… kerrassaan mahdottomia murtaa.

"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai edes jonkin tukevan kapineen… tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti on… eikä meillä ole mitään."

Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:

"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua… Minä olen väsyksissäni… nukahdan siunaaman ajan… vartioitkaa sen aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme…"

"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!" huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka millaista ylivoimaa vastaan.

Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.

Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.

"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"

Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin vetelevän sikeätä unta vierellään.

"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia vihlaisuja… Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko juttu. Mikähän aika nyt lienee?"

Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli seisahtunut sekin.

Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten ohitse.

"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä… Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika lammikko."

"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle; voitte kuivailla itseänne…"

"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"

"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."

Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.

"Hra päällikkö… hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella äänellä, "te seisotte jalat vedessä."

"Joutavia… mutta niinpä tosiaan… No, sitä ei voida auttaa… Minä kuivaan ne auringossa…"

"Mutta ettekö näe?"

"Mitä?"

"Voi, se nousee, hra päällikkö, se — nousee…"

"Mikä nousee?"

"Vesi…"

Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti valmistettu tulva.

"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini…"

Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi. Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui puolitiehen toista ovea kohti.

"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän. "Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."

"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.

Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa, Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa… ei muuta toivoa, kuin mahdoton ihme…

"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."

Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti, joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.

"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.

"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään…"

Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.

"Työhön!" hän huudahti. "Tahdon kaivaa tämän patsaan taitse kolme tai neljä metriä pitkän käytävän, joka yhtyy tunneliin oven tuolla puolen ja päästää meidät vapauteen."

"Mutta se vaatii tuntikausia, hra päällikkö; ja sillävälin vesi nousee."

"Näyttäkää minulle valoa, Gourel."

"Kahdenkymmenen minuutin tai enintään puolen tunnin kuluttua se saapuu jalkoihimme."

Lenormand sai pian kaivetuksi siksi ison komeron, että siihen mahtui mies.

"Nyt on minun vuoroni, hra päällikkö", sanoi Gourel.

Vesi ulottui heille nyt nilkkoihin asti. Olisiko heillä aikaa lopettaa alottamansa työ?

Kahden tunnin kuluttua oli työstä ehkä kolme neljännestä tehtynä, mutta vettä oli jo polviin asti. Tunnin kuluttua se saavuttaisi aukon, jota he kaivoivat.

Gourelin täytyi herjetä työstä, nälän näännyttämänä. Hän ei enää liikahtanutkaan, vapisten tuskasta, tuntiessaan jäätävän veden verkalleen nielevän hänet.

Lenormand taasen uurasti uupumattomalla innolla. Hänen kätensä olivat veriset. Häntä huimasi ravinnon puute. Ilman riittämättömyys ahdisti hänen hengitystänsä; ja tuon tuostakin muistuttivat Gourelin huokaukset hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka häntä aukon pohjalla uhkasi.

Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.

"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"

Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt, kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.

Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.

Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus… hän ryömi läpi…

"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.

Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.

"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"

"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan asti…"

"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje… Missä on lyhtynne?"

"Se on epäkunnossa."

"Ei väliä." Hän huudahti riemastuneena. "Porrasaskel… kaksi askelta… Portaat… Vihdoinkin!"

He sukelsivat ylös vedestä, tuosta kirotusta vedestä, joka oli ollut vähällä niellä heidät kitaansa. Elvyttävä vapahduksen tunne täytti heidän rintansa.

"Seis!" sanoi Lenormand.

Hänen päänsä oli kolahtanut johonkin. Kädet ojossa hän työnsi estettä, joka myötäsi heti. Se oli lasku-oven luukku, ja sen avattuaan hän huomasi olevansa kellarissa, johon ilmareijästä tunkeusi selkeen yön kajastusta.

Hän heitti luukun selko seljälleen ja kapusi viimeiset astuimet ylös.

Silloin putosi hänen silmilleen huntu. Käsivarret kytkivät hänet. Hän tunsi joutuvansa kietaistuksi jonkinlaiseen vaippaan, kuin säkkiin, ja sitte sidotuksi köysiin.

"Nyt toinen!" komensi ääni.

Sama temppu tehtiin Gourelille; ja ääni jatkoi:

"Jos ne huutavat, niin tappakaa heidät oitis! Onko teillä tikarinne varalla?"

"On."

"Tulkaa. Te kaksi otatte tämän… te kaksi tuon… Ei valoa, eikä pienintäkään äännähdystä… Se olisi vaarallista: ne ovat nuuskineet viereistä puutarhaa aamusta asti… niitä on siellä toistakymmentä penkomassa… Menkää takaisin taloon, Gertrude; ja jos mitään tapahtuu, niin ilmottakaa minulle puhelimella Parisiin."

Lenormand tunsi itseään nostettavan ylös ja kannettavan; tuokion kuluttua hän tunsi olevansa ulko-ilmassa.

"Tuokaa vankkurit lähemmäksi", virkkoi ääni.

Lenormand laskettiin laudoille. Gourel kiepautettiin hänen viereensä. Hevonen lähti juosta hölköttämään.

Ajoa kesti puolisen tuntia.

"Seis!" komensi ääni. "Nostakaa heidät alas. Hei, ajaja, kääntäkääpäs vankkurit niin, että takalauta tulee sillankaiteeseen kiinni… Hyvä… Eihän virralla näy venettä? Varmasti? No, älkäämme siis tuhlatko aikaa… Malttakaa, oletteko kiinnittäneet kivet heidän jalkoihinsa?"

"Olemme."

"Kaikki kunnossa! Uskokaa sielunne Jumalalle, hra Lenormand. Ja rukoilkaa minun, Parbury-Ribeiran puolesta, paremmin tunnettu parooni Altenheimin nimellä. Oletteko valmiit? Joko? No, toivotan teille hauskaa matkaa, hra Lenormand!"

Lenormand asetettiin kaiteelle. Joku työnnälsi häntä. Hän tunsi putoavansa tyhjyyteen ja kuuli vielä äänen hykähtelevän:

"Hauskaa matkaa!"

* * * * *

Kymmentä sekuntia myöhemmin tuli kersantti Gourelin vuoro.

VI.

Oikean Arsène Lupinin vangitseminen.

Tytöt leikkivät puutarhassa Mlle. Charlotten, Genevièven uuden apulaisen kaitsemina. Madame Ernemont tuli ulos, jakeli heille leivoksia ja palasi sitte huoneeseen, jota käytettiin työ- ja vierashuoneena, istuutui kirjotuspöydän ääreen ja alkoi järjestellä papereitansa ja tilikirjojansa.

Äkkiä hän tunsi, että huoneessa oli joku vieras. Hän kääntyi säikähtyneenä katsomaan:

"Sinä!" huudahti hän. "Mistä sinä olet tullut?"

"Hiljaa!" sanoi ruhtinas Sernine. "Kuule minua, älkäämme hukatko hetkeäkään. Geneviève?"

"Käymässä rouva Kesselbachin luona."

"Milloin tulee hän tänne?"

"Ei yhteen tuntiin."

"Sitten annan Doudevillen veljesten tulla. Minulla on sovittuna kohtaus heidän kanssaan. Miten jaksaa Geneviève?"

"Varsin hyvin."

"Kuinka usein on hän tavannut Pierre Leducia siitä asti kun minä kymmenen päivää takaperin läksin pois?"

"Kolmasti; ja hän tapaa hänet tänään rouva Kesselbachin luona, jolle hän sinun opastamanasi esitteli tuttavansa. Mutta sanonpa sinulle suoraan, ettei tuo sinun Pierre Leducisi ole mielestäni juuri mitään. Genevièven olisi parempi löytää joku hyvä mies omasta säädystään. Onhan hänen piiriänsä esim. tuo koulumestari."

"Olet järjiltäsi! Genevièvekö naisi koulumestarin!"

"Voinpa sen sanoakin, että hän on siihen nuoreen mieheen jokseenkin kiintynyt. Ja jos ajattelisit Genevièven onnea ensin…"

"Suu kiinni, Victoire! Kaakatuksesi ikävystyttää minua. Ei ole minulla aikaa haaskata tunteellisuuteen. Minä pelaan shakkia ja siirtelen noppiani niiden ajatuksista piittaamatta. Pelin voitettuani käyn käsiksi kysymykseen, onko Pierre Leducilla ja Genevièvellä sydäntä."

Toinen keskeytti hänet:

"Kuulitko? Vihellys…"

"Doudevillein merkin-anto. Käy hakemassa heidät sisälle, ja jätä meidät sitten yksiksemme."

Heti veljeksien tultua huoneeseen kuulusteli hän heitä tavanmukaisella täsmällisyydellään:

"Tiedän mitä sanomalehdet ovat kertoneet Lenormandin ja Gourelin katoamisesta. Tiedättekö te mitään lisää?"

"Emme. Etsivän osaston apulaispäällikkö, hra Weber, on ottanut asian hoitoonsa. Me olemme nuuskineet Lepolan puutarhaa koko viime viikon, eikä kukaan ole kyennyt selittämään, kuinka he ovat voineet kadota. Koko osasto on hämmennyksissään… Kukaan ei ole ennen nähnyt mokomaa: etsivän osaston päällikkö häviää jälkiä jättämättä!"

"Kamarineitsyet?"

"Gertrude on poistunut. Häntä etsiskellään."

"Hänen sisarensa Suzanne?"

"Hra Weber ja hra Formerie ovat kuulustelleet häntä. Tyttöä vastaan ei ole esiintynyt mitään."

"Onko teillä mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Onpa kylläkin, kaikki mitä emme ole sanomalehdille ilmaisseet."

He kuvailivat sitte Lenormandin kahden viimeisen päivän tapaukset: kahden konnan yöllisen käynnin Pierre Leducin huvilassa; Ribeiran seuraavana päivänä tekemän yrityksen Genevièven poisviemiseksi ja takaa-ajon Saint Cucufan metsässä; vanhan Steinwegin saapumisen, hänen kuulustelunsa etsivässä osastossa rouva Kesselbachin läsnäollessa, hänen katoamisensa Oikeuspalatsista…

"Eikä kukaan tiedä näitä seikkoja, paitsi te?"

"Dieuzy tietää Steinweg-kohtauksen. Hän kertoi sen meille."

"Ja teihin yhä luotetaan poliisiprefektin virastossa?"

"Niin suuresti, että meitä käytetään julkisesti. Hra Weber pitää meitä lähimpinä uskottuinansa."

"No", sanoi ruhtinas, "kaikki ei ole hukassa. Jos hra Lenormand on tehnyt varomattomuuden, joka on maksanut hänen henkensä, kuten oletan, niin hän ainakin teki ensin hyvää työtä; ja meidän tulee sitä vain jatkaa. Vihollinen pääsi meistä edelle, mutta me saavutamme hänet."

"Siitä ei tule helppo tehtävä, isäntä."

"Miks'ei? Tarvitsee vain tavottaa jälleen käsiinsä vanha Steinweg, sillä arvotuksen vastaus on hänen hallussaan."

"Niin. Mutta minne on Ribeira kätkenyt Steinwegin?"

"Omaan asuntoonsa tietysti."

"Silloin meidän pitäisi tietää, missä Ribeira asuu."

"Niinpä tietenkin."

Hän lähetti heidät pois ja meni Lepolaan. Oven ulkopuolella oli automobileja odottamassa, ja kaksi miestä käyskenteli edes takaisin kuin vartiona.

Rouva Kesselbachin puutarhassa hän näki Genevièven istuvan penkillä Pierre Leducin ja vantteran yksinäistä silmälasia käyttävän herrasmiehen kanssa. Kaikki kolme puhelivat, häntä huomaamatta. Mutta useita henkilöitä tuli ulos talosta: Formerie, Weber, tuomarin kirjuri ja kaksi poliisitarkastajaa. Geneviève lähti sisälle ja silmälasia käyttävä herrasmies meni puhuttelemaan tutkintotuomaria ja etsivän osaston apulaispäällikköä, kävellen verkalleen heidän kanssaan pois.

Sernine tuli penkin viereen, jolla Pierre Leduc istui, ja kuiskasi:

"Älkää liikkuko, Pierre Leduc. Minä se olen."

"Te… te…"

"Sanokaa minulle… kuka on tuo silmälasia käyttävä mies?"

Leduc kalpeni ja änkytteli. Sernine nipisti häntä käsivarresta:

"Vastatkaa, hitto vieköön! Kuka hän on?"

"Parooni Altenheim."

"Mistä hän on ilmestynyt?"

"Hän oli hra Kesselbachin ystäviä. Hän saapui Itävallasta kuusi päivää takaperin ja asettui rouva Kesselbachin käytettäväksi."

Poliisiviranomaiset olivat sillävälin poistuneet puutarhasta; parooni Altenheim samaten.

Ruhtinas nousi ja jatkoi Pavillon de l'Impératriceen päin kääntyen:

"Onko parooni kysellyt teiltä paljon?"

"On, aika lailla. Hän tuntee harrastusta minun vaiheisiini. Hän tahtoo auttaa minua löytämään omaiseni. Hän vetosi lapsuuteni muistoihin."

"Ja mitä te sanoitte?"

"En mitään, kun en tiedä mitään. Mitä muistoja minulla on? Te panitte minut toisen sijalle enkä edes tiedä, kuka se toinen on."

"En minäkään!" naurahti ruhtinas.

"Niin, kelpaapa teidän nauraa… Te naureskelette aina!… Mutta minä alan saada tästä kyllikseni… Olen sotkeutunut kiusallisiin vehkeisiin… puhumattakaan siitä vaarasta, jota minulle tuottaa tekeytymiseni henkilöksi, joka en ole."

"Mitä tarkotatte… joka ette ole? Olette ihan yhtä paljon herttua kuin minä olen ruhtinas, kenties vielä enemmänkin. Sitä paitsi, jos ette ole herttua, niin kiirehtikää tulemaan siksi. Lempo soikoon! Geneviève ei voi naida vähempää kuin herttuan! Katsokaa häntä! Eikö hän ole sielunne myymisen arvoinen?"

He olivat nyt ennättäneet taloon ja Geneviève ilmestyi portaiden juurelle soreana ja hymyilevänä.

"Olette siis palannut?" tervehti hän ruhtinasta. "Oi, sepä mainiota! Olen kovin iloissani. Haluatteko tavata Doloresin?"

Hetken kuluttua hän vei ruhtinaan rouva Kesselbachin huoneeseen. Ruhtinas hätkähti. Dolores oli valjumpi kuin konsanaan, laihempi kuin viime näkemällä. Sohvalla lepäillen, valkeisiin vaatteisiin käärittynä, hän näytti kuuluvan niihin kituviin, jotka ovat lakanneet ponnistelemasta kuolemaa vastaan. Hän puolestaan oli lakannut ponnistelemasta elämää vastaan, kohtaloa vastaan, joka oli nujertamassa hänet iskuillaan.

Sernine tuijotteli häntä syvällä säälillä ja liikutuksella, jota hän ei yrittänyt salata. Tämä kiitti häntä hänen osottamastansa myötätunnosta. Hän puhui myöskin ystävällisin sanoin parooni Altenheimista.

"Olen tavannut erään Altenheimin, joka asuu Rue de Rivolin varrella. Luuletteko että hän on sama?"

"Oh, en; tämä asuu… enpä tosiaankaan tarkalleen tiedä; hän antoi minulle osotteensa, mutta en sitä oikein muista."

Muutamia minuutteja keskusteltuaan Sernine jätti hyvästi. Geneviève odotti häntä eteisessä.

"Tahdon puhua kanssanne", hän sanoi kiihkeästi, "vakavasta asiasta… Näittekö hänet?"

"Kenet?"

"Parooni Altenheimin. Mutta se ei ole hänen nimensä… tahi ainakin on hänellä toinenkin. Minä tunsin hänet… Hän ei sitä tiedä."

Hän seurasi Sernineä ulos ja näytti hyvin kiihtyneeltä.

"Tyyntykää, Geneviève…"

"Hän on se mies, joka yritti viedä minut pois… Ilman hra Lenormand parkaa olisin ollut hukassa… Niin, tehän tiedättekin, sillä te tiedätte kaiken."

"Hänen todellinen nimensä siis on…"

"Ribeira."

"Oletteko varma siitä?"

"Hänen oli turha muuttaa ulkoasuansa, ääntänsä, sävyänsä. Tunsin hänet heti, siitä kauhusta, jota hän minussa herättää. Mutta minä en sanonut mitään… kunnes te palasitte."

"Ettekö sanonut mitään rouva Kesselbachillekaan?"

"En. Hän näytti niin onnelliselta, tavatessaan miehensä ystäviä. Mutta tehän puhutte hänelle siitä, vai mitä? Te suojelette häntä… En tiedä mitä hän valmistellee häntä vastaan, minua itseäni vastaan… Nyt kun ei hra Lenormandia enää ole, ei hänellä ole mitään peljättävänä; hän tekee mitä tahtoo. Kuka voi paljastaa hänet?"

"Minä voin. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei sanaakaan kenellekään."

He olivat saapuneet portinvartijan kojulle. Veräjä avattiin. Ruhtinas sanoi:

"Hyvästi, Geneviève, ja olkaa ihan huoletta. Minä olen saapuvilla."

Hän sulki veräjän, kääntyi menemään ja säpsähti hiukan. Vastapäätä häntä seisoi silmälasia käyttävä mies, parooni Altenheim, pää pystyssä, tanakka vartalo suorana.

He silmäilivät toisiaan pari kolme sekuntia äänettöminä. Parooni myhäili.

Sitte sanoi parooni:

"Minä odottelin teitä, Lupin."

Kaikesta maltistaan huolimatta tunsi Sernine säväyksen ruumiissaan. Hän oli tullut paljastamaan vastustajaansa; ja hänen vastustajansa oli ihan ensi hetkessä paljastanut hänet. Ja samalla ryhtyi vastustaja taisteluun rohkeasti, röyhkeästi, ikäänkuin varmana voitosta. Sellainen rehentely todisti verrattain suurta miehuutta.

Molemmat miehet, hurjan vihamieliset toinen toiselleen, mittelivät toisiansa katseillaan.

"Ja mitä sitte?" kysyi Sernine.

"Mitäkö sitte? Ettekö luule, että meillä on syytä tavata toisemme?"

"Miksi?"

"Minä haluaisin puhua kanssanne."

"Minä päivänä soveltuu teille?"

"Huomenna. Syömme yhdessä puolipäivällistä jossakin ravintolassa."

"Miks'emme asunnossanne?"

"Ette tiedä osotettani."

"Tiedänpä kyllä."

Nopealla liikkeellä ruhtinas sieppasi Altenheimin taskusta esille pistävän sanomalehden, joka oli vielä ristisiteessään, ja luki ääneensä:

"29, Villa Dupont."

"Osava temppu!" kehaisi toinen. "Sanokaamme siis huomenna minun asunnossani. Mihin aikaan?"

"Kello yksi."

"Minä olen vastassa. Hyvästi!"

He olivat kävelemäisillään erilleen. Altenheim seisahtui:

"Hei, sana vielä, ruhtinas. Tuokaa ase mukananne."

"Miksi?"

"Minulla on neljä miespalvelijaa, ja te olette yksinänne."

"Minulla on molemmat nyrkkini", vastasi Sernine. "Olemme siten tasaväkiset."

Hän käänsi toiselle selkänsä, mutta huusi sitte vielä jälkeensä:

"Hei, sana vielä, parooni. Hankkikaa neljä palvelijaa lisää."

"Miksi?"

"Olen ajatellut asiaa. Minä tuonkin ratsuraippani mukanani."

* * * * *

Täsmälleen kello yksi seuraavana päivänä saapui ratsumies sisälle niin sanotun Villa Dupontin veräjästä. Se on rauhallinen, yksityinen maalaistie, jonka ainoa pääsy on Rue Pergolèselta lähellä Avenue du Boisia.

Sitä reunustavat puutarhat ja sievät yksityis-asumukset, ja toisen pään sulkee pienoinen puisto, jossa on iso vanha rakennus; sen takana kulkee Parisin esikaupunkirata. Tässä talossa, n:o 29:ssä, asui parooni Altenheim.

Sernine viskasi hevosensa ohjakset tallirengille, jonka oli lähettänyt sinne ennakolta, ja sanoi:

"Tuo se takaisin puoli kolmelta."

Hän soitti kelloa. Puutarhaveräjä avautui ja hän käveli etuportaille. Siellä oli häntä vastassa kaksi kookasta lakeijan asuun puettua miestä, jotka osottivat hänet suunnattoman avaraan, kylmään, koristelemattomaan kivi-eteiseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan kumealla jymähdyksellä; ja niin suuri ja lannistumaton kuin hänen urheutensa olikin, tuntui hänestä kuitenkin epäilyttävältä jäädä yksikseen vihollisten keskelle tuohon syrjäiseen vankilaan.

"Ilmottakaa ruhtinas Sernine."

Vierashuone oli lähellä ja hänet osotettiin suoraan sisälle.

"Ahaa, siinäpä tulettekin, ruhtinas", tervehti parooni, lähestyen häntä. "Uskotteko… Dominique, puolipäivällinen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Siihen asti älkää antako meitä häiritä. Uskotteko, ruhtinas, että minä tuskin odotin teitä näkeväni?"

"Vai niin! Miksi?"

"No, onhan tämän-aamuinen sodanjulistuksenne niin selvä, että keskustelu käy tarpeettomaksi."

"Sodanjulistukseni?"

Parooni levitti auki "Grand Journalin" numeron ja viittasi näin kuuluvaan uutiseen:

'Meille ilmotetaan asianomaiselta taholta, että hra Lenormandin katoaminen on herättänyt toimintaan Arsène Lupinin. Lyhyen tiedustelun jälkeen ja kerran päätettyään selvittää Kesselbach-jutun vakuuttaa Arsène Lupin nyt etsivänsä käsille hra Lenormandin elävänä tai kuolleena, ja luovuttavansa oikeuden haltuun tuon hirvittävän rikossarjan tekijän tai tekijät.'

"Tämä asianomainen julistus on teidän, ruhtinas, tietysti?"

"Kyllä, minun se on."

"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."

"Niin."

Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi suostuttelevalla äänellä:

"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa. Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."

"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."

Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:

"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"

"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai Parburyksi?"

"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin: olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme tasaväkiset… Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette. Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi? Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!… Se on kerrassaan typerää."

"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.

"Mikä niin?"

"Että te luovutte."

"Älkää härnätkö. Minä puhun tosissani. Esitys, jonka teen, ei ole tutkimatta hyljättävä. Se on kahdella sanalla lausuttuna: Olkaamme kumppanuksia!"

"Kah!"

"Tietysti kumpainenkin meistä pysyy yksityis-asioissaan itsenäisenä."

"Mitä panette pohjaksi?"

"Minäkö?"

"Niin, te. Tiedätte mitä minulla on takanani: Olen antanut siitä todisteita. Tiedätte millaisen osuuden minä panisin liittoomme. Mitä on teillä?"

"Steinweg."

"Eipä ole paljoa."

"Siinä on suunnattoman paljon. Steinwegin kautta pääsemme selville Pierre Leducista. Steinwegin kautta saamme tiedon Kesselbachin kuuluisasta suunnitelmasta."

Sernine purskahti nauruun.

"Ja te tarvitsette minua siihen?"

"En ymmärrä…"

"No, veikkonen, onhan tarjouksenne lapsellinen. Teillä on Steinweg käsissänne. Jos haluatte minua avuksenne, niin on syynä se, että teidän ei ole onnistunut saada häntä puhumaan. Muutoin tulisitte kyllä minutta toimeen."

"No, mitä siitä?"

"Minä kieltäydyn."

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, rajuina ja leppymättöminä.

"Minä kieltäydyn", sanoi Sernine. "Lupin ei toimiaksensa kaipaa ketään. Minä olen niitä, jotka kulkevat yksinään. Jos te olisitte vertaiseni, joksi tekeydytte, niin kumppanuuden aatos ei olisi milloinkaan pälkähtänyt päähänne. Mies, jolla on johtajan ryhti, käskee. Liitto vaatii tottelemista. Minä en tottele."

"Te kieltäydytte? Te kieltäydytte?" toisti Altenheim, loukkauksesta vaaleten.

"Muuta en voi hyväksenne tehdä, veikkonen, kuin tarjota teille paikan joukossani. Aluksi tulee teistä pelkkä sotamies. Minun johtoni alaisena saatte nähdä, kuinka kenraali voittaa taistelun… ja kuinka hän korjaa saaliin itse ja itselleen. Sopiiko sinulle… Pekka?"

Altenheim oli suunniltaan raivosta. Hän kiristeli hampaitaan.

"Olette väärässä, Lupin", mutisi hän, "olette väärässä… En minäkään ketään kaipaa; eikä tämä juttu ole minulle sen työläämpi kuin monet muut, joista olen suoriutunut… Sanoin sanomani vain jotta saavuttaisimme tarkotuksemme nopeammin ja toinen toistamme haittaamatta."

"Te ette haittaa minua", sanoi Lupin halveksivasti.

"Mutta kuulkaahan! Jollemme lyöttäydy yhteen, niin ainoastaan toinen onnistuu."

"Se on minulle hyvä kyllä."

"Ja hän onnistuu ainoastaan astumalla toisen ruumiin yli. Oletteko valmistautunut sellaiseen kaksintaisteluun, Lupin? Kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, ymmärrättekö?… Veitsi on menetelmä, jota te halveksitte. Mutta jos saisitte sellaisen kurkkuunne, Lupin?"

"Ahaa! Sitä siis lopultakin ajattelette?"

"En; minä en suurestikaan pidä veren vuodattamisesta… Katsokaa nyrkkejäni. Minä isken… ja mies kaatuu… minulla on omia erityisiä lyöntejäni… Mutta 'se toinen' tappaa… muistakaa… pikku haava kurkkuun…"

"Parooni", naureskeli Sernine, "luulisipa teidän pelkäävän liittolaistanne!"

"Minä pelkään muiden puolesta, niiden jotka sulkevat tietämme, teidän, Lupin. Hyväksykää tarjous, tai olette hukassa. Minä toimin itse, jos on tarvis. Päämäärä on liian lähellä… se on jo melkein käsissäni… Väistykää tieltäni, Lupin!"

Sernine kohautti hartioitaan.

"Hyväinen aika, onpa minulla nälkä!" virkahti hän haukotellen. "Myöhäinen hetki puolipäivälliselle!"

"Puolipäivällinen on pöydässä", ilmotti pöydänkattaja.

"Hei, hyvä oli kuulo!"

Ovessa Altenheim tarttui Sernineä käsivarteen ja hoki palvelijan läsnäolosta välittämättä:

"Jos noudatatte neuvoani… suostukaa. Tämä on vakava hetki elämässänne. Minä vannon teille, että teidän on viisasta suostua."

"Kaviaaria!" huudahti Sernine. "Siinäpä teitte herttaisesti… Muistitte kestitsevänne venäläistä ruhtinasta."

He istuutuivat vastatusten, välillään paroonin vinttikoira, iso, hopeavillainen elukka.

"Sallikaa minun esitellä teille Sirius, uskollisin ystäväni."

"Maanmieheni", sanoi Sernine. "En ikinä unohda sitä, jonka tsaari suvaitsi minulle antaa, kun minulla oli kunnia pelastaa hänen henkensä."

"Vai niin, teillä oli se kunnia… kait oli kysymyksessä terroristinen salaliitto?"

"Niin, minun tekaisemani salaliitto. Koira, tietäkääs, oli nimeltään Sevastopol…"

Ateria jatkui hilpeästi. Altenheim oli saanut takaisin hyvän tuulensa ja nuo kaksi miestä kilpailivat keskenään sukkeluudessa ja kohteliaisuudessa. Sernine kertoili kaskuja, joita Altenheim höysti toisilla.

"Hei", sanoi Sernine, "onpa meillä hieno ammatti! Se saattaa meidät tekemisiin ihmiskunnan parhaimmiston kanssa. Seh, Sirius, saas tästä palanen tryffelöityä kananpoikaa!"

Koira ei siirtänyt katsettansa hänestä ja hotaisi kaikki mitä Sernine sille heitti.

"Lasillinen chambertinia, ruhtinas?"

"Mielihyvällä, parooni."

"Voin suositella sitä. Se tulee Leopold kuninkaan kellareista."

"Lahja?"

"Niin, lahja, jonka annoin itselleni."

"Se on erinomaista… Verraton tuoksu!… Tämä pâté de foie-gras on verraton! Minun täytyy onnitella teitä, parooni; teillä on parasta lajia keittiöpäällikkö."

"Keittiöpäällikköni on naiskokki, ruhtinas. Minä lahjoin hänet suunnattomalla kullan paljoudella lähtemään Levraudilta, sosialisti-edusmieheltä. Mutta koettakaapas tätä suklaajäätelöä; ja antakaa minun kiinnittää erikoista huomiotanne noihin pieniin leivoksiin, joita on sen mukana. Ne ovat neron keksintöä nuo leivokset."

"Muoto on ainakin viehättävä", puheli Sernine, ottaen tarjottua. "Jos ne maistuvat yhtä hyviltä kuin näyttävät… Tässä, Sirius, sinulle herkkupala…"

Hän otti yhden leivoksen ja antoi sen koiralle. Sirius nielaisi sen kokonaisena, seisoi hievahtamatta pari kolme sekuntia kuin huumaantuneena, pyörähti sitten ympäri ja kaatui kuolleena lattialle.

Sernine hypähti taaksepäin, jotta joku lakeijoista ei olisi aavistamattomasti hyökännyt hänen kimppuunsa ja remahti nauramaan:

"Kuulkaahan, parooni, kun vastakertana tahdotte myrkyttää jonkun ystävänne, niin koettakaa estää ääntänne värähtelemästä ja käsiänne vapisemasta… muutoin teitä epäillään… Mutta sanoittehan muistaakseni murhan olevan teille vastenmielistä?"

"No nähkääs", arveli toinen, ihan häikäilemättömänä, "täytyyhän terästää ruokahaluansa. Tahdoin nähdä, miltä se tuntuu."

"Turkanen, poikaseni, valitsettepa kokeilunne hyvin! Venäläisen ruhtinaan!"

Hän astui Altenheimin luo ja puheli tuttavallisella äänellä:

"Tiedättekö mitä olisi tapahtunut, jos te olisitte onnistunut: toisin sanoen, jos ystäväni eivät olisi nähneet minun palaavan kello kolmelta? Niin, puoli neljä olisi poliisiprefekti tarkoin tiennyt kaikki mitä niin sanotusta parooni Altenheimista oli tiedettävää; ja sanottu parooni olisi ennen iltaa vangittu ja teljetty tyrmään."

"Pyh!" vähitteli Altenheim. "Vankilasta pääsee pakoon… kun sitä vastoin ei pääse takaisin siitä valtakunnasta, jonne olin teidät lähettämässä."

"Totta kyllä, mutta teidän olisi lähetettävä minut sinne ensin; eikä se ole aivan helppoa."

"Siihen tarvittiin vain suupalanen tuollaisesta leivoksesta."

"Oletteko ihan varma siitä?"

"Koettakaa."

"Yksi asia on varma, veikkonen: teissä ei ole vielä sitä ainesta, josta suuret seikkailijat ovat tehtyjä; ja epäilen, saatteko sitä konsanaan, kun ajattelen millaisia ansoja minulle virittelette. Koetelkaahan, veikkonen. Minä puolestani olen tyrmistymätön ja nujertumaton."

Sernine palasi tuolilleen.

"Lopettakaamme ateriamme. Mutta kun minun tekee mieleni todistaa väittämäni ominaisuudet ja kun en toiselta puolen tahdo loukata kokkinne tunteita, niin antakaahan minulle tuo leivoslautasellinen."

Hän otti yhden leivoksen, mursi sen kahtia ja ojensi toisen puolikkaan paroonille:

"Syökää tuo!"

Toinen teki kammoksuvan eleen.

"Pötyä!" virkahti Sernine.

Ja paroonin ja hänen käskyläistensä ihmettelevien silmien edessä hän alkoi syödä leivoksen ensimäistä ja sitte toista puolikasta, rauhallisesti, tunnollisesti, niinkuin maistellaan herkkupalaa, josta ei annettaisi pienimmänkään hitusen joutua hukkaan.

* * * * *

He tapasivat toisensa jälleen.

Samana iltana kutsui ruhtinas Sernine parooni Altenheimin päivälliselle Cabaret Vateliin, seurueenansa muuan runoilija, muuan rahamies ja kaksi kaunista Théâtre Française näyttelijätärtä.

Seuraavana päivänä he söivät yhdessä puolipäivällistä Boisissa ja tapasivat toisensa illalla oopperassa.

He kohtasivat toisiansa joka päivä viikon ajan. Olisi voinut luulla, että he eivät viihtyneet ilman toinen toisensa seuraa, että heidät yhdisti luja ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen luottamukseen, myötätuntoon ja arvostamiseen.

He viettivät aikansa hauskasti, joivat hyviä viinejä, polttelivat hienoja sikaareja ja nauraa hälisivät kuin hullut.

Todellisuudessa he tuimasti väijyivät toinen toistansa.

Verivihollisina, joita erotti armoton viha, kumpainenkin varmana voitostaan ja hillitsemättömällä kaiholla ikävöiden sitä, he odottivat otollista hetkeä.

Kumpainenkin tiesi, ettei loppuratkaisua voisi viivyttää kauvan.

Se oli jännittävää draamaa, jollaisen kiihdyttävä voima pakostakin elähytti Serninen laista miestä. Tuntea vastustajansa ja elää hänen vierellään, tuntea kuoleman vaanivan jokaisella harha-askeleella, jokaisella ajattelemattomalla hetkellä — mikä ilo ja riemu!

Eräänä iltana he olivat kahden kesken Rue-Cambon-klubin puutarhassa; Altenheim oli klubin jäseniä hänkin. Oli tunti ennen kesäkuun iltahämyä, johon aikaan käydään päivälliselle ennen kuin jäsenet saapuvat korttipöydän ääreen. He kiertelivät pikku nurmikkoa pitkin, jonka reunalla kulki pensaston verhoama muuri. Pensaitten takana oli pieni ovi. Äkkiä, Altenheimin puhuessa, Sernine kavahti vaanimaan häntä silmänurkastaan. Altenheim piti kättään takkinsa taskussa, ja Sernine näki käden, vaatteen läpi, puristavan tikarin kahvaa, epäröiden, empien, päättäväisenä ja heikkona vuorotellen.

Rinta pystyssä, kädet seljän takana, Sernine odotteli mielihyvän ja tuskallisuuden vaihdellessa hänen sielussaan. Parooni oli nyt tauonnut puhumasta ja he astelivat äänettöminä eteenpäin vieretysten.

Sernine katsoi häntä suoraan silmiin. Toinen oli valju ja vavahteli tehottomasta voimastaan.

"Senkin ämmälauri, miks'ette iske?" ivaili Sernine. "En saa teistä ikinä kalua. Sanonko teille totuuden? No, te pelkäätte minua! Niin, veikkonen, te ette milloinkaan tunne olevanne ihan varma siitä, mitä saattaa tapahtua teille, ollessanne kasvoista kasvoihin minua vastassa. Te tahdotte toimia, mutta minun mahdolliset toimenpiteeni ne hallitsevat asemaa. Ei, on päivän selvää, ettei teissä vielä ole miestä minua nitistämään."

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun tunsi jonkun kuristavan kurkkuansa ja tempaisevan häntä taaksepäin. Joku pensastossa pikku oven lähellä piileksinyt oli syössyt hänen kimppuunsa. Hän näki kohonneessa kädessä välkkyvän tikarin. Käsi iski; tikarin kärki osui hänen kurkkuunsa.

Samassa hyökkäsi Altenheim täydentämään salamurhan, ja he kierähtivät nurin kukkapenkereeseen. Koko tapaus vei enintään pari-, kolmekymmentä sekuntia. Niin voimakas ja kokenut painiskelija kuin olikin, hellitti Altenheim melkein heti kivusta voihkaisten. Sernine nousi ja juoksi pikku ovelle, joka oli juuri sulkeutunut tumman haamun eteen. Se oli myöhäistä. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa. Hän ei saanut sitä auki.

"Haa, senkin roisto!" sadatti hän. "Päivä, jona sinut tavotan, on päivä, jona ensi kerran vuodatan verta! Sen vannon!"

Hän palasi taistelupaikalle, kumartui ja otti maasta tikarin kappaleet; sen terä oli iskiessään katkennut.

Altenheim alkoi liikkua. Sernine kysyi:

"No, parooni, voitteko jo paremmin? Te ette tuntenut sitä lyöntiä, vai mitä? Minä sitä nimitän oikoiseksi iskuksi polttopisteeseen, se kun niistää ihmiseltä elämänliekin kuin kynttilän. Se on näpsä, joutuisa, kivuton… ja erehtymätön. Tikarin isku sitä vastoin… pyh! Tarvitsee vain käyttää pientä teräksestä kudottua kaulahaarniskaa, kuten minä, uhmataksensa koko maailmaa, etenkin pientä mustapukuista toverianne, hän kun aina iskee kurkkuun, pöhkö… Katsokaahan hänen lempikaluaan… sirpaleina!"

Hän tarjosi toiselle kätensä:

"No, nouskaapa ylös, parooni. Syömme päivällistä yhdessä. Ja muistakaakin etevämmyyteni salaisuus: lannistumaton sielu nujertumattomassa ruumiissa."

Hän palasi klubihuoneisiin, varasi pöydän kahdelle, istuutui sohvalle ja jupisi päivällistä odotellessaan itsekseen:

"Peli on tosin hupaisa, mutta se alkaa käydä vaaralliseksi. Minun täytyy saada siitä loppu. Kiusana on se, etten voi tehdä mitään ennen kuin löydän ukko Steinwegin, sillä lopultakin on ukko Steinweg ainoa tärkeä tekijä koko jutussa. Altenheim on hänen kanssaan tekemisissä joka päivä; se on epäilemätöntä. Niinikään on epäilemätöntä, että hän tekee kaikkensa kiskoakseen häneltä tiedon Kesselbachin suunnitelmasta. Mutta missä tapailee hän ukkoa? Minne on hän vankinsa teljennyt? Ystävien luo? Omaan taloonsa, Villa Dupontin 29:ään?"

Hän mietiskeli jonkun aikaa, sitte sytytti savukkeen, imaisi sitä kolmasti ja heitti sen pois. Tämä ilmeisesti oli sovittu merkki, sillä kaksi nuorta miestä tuli istuutumaan hänen viereensä. Hän ei ollut heitä tuntevinaankaan, mutta puheli heidän kanssaan kuitenkin vaivihkaa. Ne olivat Doudevillen veljekset, siksi päivää hienoiksi herrasmiehiksi pukeutuneina.

"Mikä asiana, isäntä?"

"Ottakaa kuusi miestänne, menkää Villa Dupontin 29:ään ja tunkeutukaa sisälle."

"Miten?"

"Lain nimessä. Olettehan poliisitarkastajia! Kotitarkastus…"

"Mutta meillä ei ole oikeutta…"

"Ottakaa itsellenne oikeus."

"Entä palvelijat? Jos he tekevät vastarintaa?"

"Niitä on vain neljä."

"Jos he huutavat?"

"Eivätkä huuda."

"Jos Altenheim palaa kotiin?"

"Hän ei palaa ennen kello kymmentä. Minä pidän huolen siitä. Siten saatte aikaa puolen kolmatta tuntia, ja vähemmässäkin saatte pengotuksi koko talon pohjiansa myöten. Jos löydätte ukko Steinwegin, niin tulkaa ilmottamaan minulle."

Parooni Altenheim saapui. Sernine astui häntä vastaan:

"Nytpä käymmekin aterioimaan! Tuo pikku tapaus puutarhassa tuotti minulle aika nälän. Minulla muuten, parooni hyvä, on muutamia pikku neuvoja annettavana teille."

He istuutuivat pöytään.

Päivällisen jälkeen Sernine esitti biljardia. Altenheim suostui. Pelin päätyttyä he menivät baccarat-huoneeseen. Merkitsijä huusi juuri:

"Viisikymmentä louisia on pankissa."

"Sata lousia", korotti Altenheim.

Sernine katsahti kelloansa. Kymmenen. Doudevillet eivät olleet palanneet. Etsintä oli siis ollut hyödytön.

"Mukana", hän sanoi.

Altenheim istuutui ja jakoi kortit:

"Minä annan."

"Ei."

"Seitsemän."

"Kuusi. Minä häviän", sanoi Sernine. "Teenkö panoksen kaksinkertaiseksi?"

"Päinsä käy", yhtyi parooni.

Hän jakoi kortit.

"Kahdeksan" sanoi Sernine.

"Yhdeksän", sanoi parooni, laskien korttinsa pöydälle.

Sernine kiepahti kantapäällään ympäri ja mutisi:

"Se maksaa minulle kolmesataa louisia. Mutta siitä viisi; se kiinnittää hänet tänne."

Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen automobilinsa toi hänet Villa Dupontin 29:n edustalle, ja hän tapasi Doudevillet miehinensä eteiseen kerääntyneinä:

"Oletteko nuuskineet äijän käsiinne?"

"Emme."

"Hitto! Mutta jossakin täytyy hänen olla. Missä ovat palvelijat?"

"Tuolla ruokakonttorissa, köytettyinä, ja kokki samaten."

"Hyvä. Suon mieluummin, että he eivät näe minua. Lähtekää, te toiset. Jean, jääkää ulkopuolelle vartioimaan; Jacques, näyttäkää minulle talon paikat."

Hän juoksi nopeasti kellarin, pohjakerran, ensimäisen ja toisen huonekerran sekä ullakon läpi. Hän ei oikeastaan pysähtynyt minnekään, tietäen ettei hän muutamissa minuuteissa keksisi mitä hänen miehensä eivät olleet kolmessa tunnissa kyenneet keksimään. Mutta hän painoi tyystin mieleensä huoneiden muodon ja aseman, ja vaani jotakin pikku piirrettä, joka johtaisi hänet jäljille. Hän ei havainnut mitään.

"Ukko ei ole täällä", päätti hän.

"Sitten on meidän paras lähteä, isäntä. Altenheim ei voi enää pitkää aikaa viipyä poissa."

"Niin, te lähdette."

"Entäs te itse?"

"Minä jään. Älköön sanottako, että minä tyhjän vuoksi olen nähnyt kaiken tämän vaivan."

"Missä aijotte oleskella?"

"Tässä pimeässä, vaatteilla täytetyssä, kaihtimien sulkemassa komerossa. Täältä näen paroonin koko makuuhuoneen pöytäpuheliminensa."

"Mutta hänhän palvelijoiltansa kuulee, että talossa on käyty."

"Niinpä kyllä, mutta hän ei osaisi uneksiakaan, että yksi meistä asettuu tänne yöksi. Hän vain ajattelee yrityksen menneen myttyyn."

"Ja miten pääsette ulos?"

"Oh, siihenpä en osaa mitään sanoa. Pääasia oli päästä sisälle. Täällä olen ja tänne jään. Menkää, Doudeville, ja sulkekaa ovet mennessänne."

Hän istuutui pienelle laatikolle komeron takaseinälle. Neljä riviä riippuvia vaatteita suojeli häntä. Ellei tiukkaa tarkastusta tapahtuisi, oli hän ilmeisesti ihan turvassa.

Kaksi tuntia kului. Hän kuuli hevosen kavioiden kumeata töminää ja aisakellon kilinää. Vaunut pysähtyivät edustalle, etuovi jymähti kiinni ja pian jälkeenpäin hän kuuli ääniä, huudahduksia, hälinää, joka yltyi nähtävästi sikäli kuin vangit vapautuivat kapuloistansa.

"He selittelevät hänelle seikkailuansa", ajatteli hän. "Kaiketi on parooni nyt riehuvassa raivossa."

Hälinää jatkui pohjakerran huoneissa. Alteinheim varmaankin kuulusteli kumppaneitansa. Vasta puolen tunnin kuluttua kuuli Sernine askeleiden nousevan ylös portaita.

"Menkää levolle, kaikki", käski Altenheimin ääni.

Parooni astui huoneeseensa, mukanaan yksi miehensä, ja sulki oven.

"Ja minäkin käyn levolle, Dominique. Emme pääsisi sen pitemmälle, vaikka istuisimme kaiken yötä jaarittelemassa."

"Minun mielipiteeni on", arveli toinen, "että hän tuli sieppaamaan Steinwegiä".

"Se on minunkin mielipiteeni; ja sehän tässä onkin hauska puoli, kun kerran Steinweig ei ole täällä."

"Ruhtinas siis on hävinnyttä miestä?"

"Hävinnyttä varmasti."

"Silti", virkkoi toinen, "täytyy meidän päästä hänestä eroon."

"Ole siitä huoletta, veikkonen; se tapahtuu piankin, ennen kuin on viikko kulunut, saat nähdä."

"Viikko on liian pitkä."

"Voit olla oikeassa. Mutta anna minun nyt käydä levolle."

Ovi kävi. Sitte kuuli Sernine paroonin telkeävän sen, tyhjentävän taskunsa, vetävän kellonsa ja riisuutuvan. Hän kuulosti olevan hilpeällä tuulella, vihellellen ja hyräillen, jopa puhellen ääneensäkin:

"Niin, vähemmässä kuin viikossa… vähemmässä kuin neljässä päivässä!… Muutoin se kerskuri syö meidät suuhunsa!… Eipä väliä, hän haaskasi kolttosensa tänä iltana…"

Hän meni vuoteeseensa ja väänsi sähkövalon sammuksiin.

Sernine oli tullut etualalle kaihtimeen asti, jota hän hiljaa kohotti. Hän näki yön häämyn kajastavan ikkunoista, vuoteen jäädessä pimentoon.

Hän epäröitsi. Hyökkäisikö hän paroonin kimppuun, kiristäisi häntä kurkusta ja vaatisi häneltä väkivallalla ja uhkauksilla, mitä ei ollut kyennyt kavaluudella saamaan? Järjetöntä! Altenheim ei ikinä sallisi itseänsä peloteltavan.

"Ka, hän kuorsaa jo", jupisi Sernine.

Äärettömän varovasti otti hän naulakosta neljä tai viisi takkia ja viittaa, levitti ne lattialle, pöyhi vuoteensa mukavaksi ja kävi rauhallisesti nukkumaan, selkä seinää vasten.

Parooni ei ollut aikainen nousija. Kello löi ulkona yhdeksän, kun hän astui lattialle ja soitti palvelijaansa.

Hän luki tämän tuomat kirjeet, loiski kylpyammeessaan, pukeutui sanaakaan virkkamatta ja istuutui pöytänsä ääreen kirjottamaan, sill'aikaa kun Dominique huolellisesti ripusti edellisen päivän vaatekappaleet komeroon ja Sernine nyrkit valmiina kyseli itseltään:

"Saas nähdä, pitääkö minun antaa oikoinen iskuni hra Dominiquen polttopisteeseen!"

Kello kymmeneltä oli parooni valmis.

"Jätä minut", hän sanoi palvelijalle. "Tahdon käyttää puhelinta."

Hän sulki oven itse, kuin ei olisi luottanut keneenkään, palasi pöydän ääreen ja otti puhetorven käteensä:

"Halloo!… Yhdistäkää Garchesiin, mademoiselle, olkaa hyvä… Hyvä on, minä odotan kunnes soitatte."

Hän istuutui.

Puhelin soi.

"Halloo!" vastasi Altenheim. "Onko Garchesissa?… On, oikein on. Antakaa minulle numero 38, mademoiselle, olkaa hyvä."

Muutamia sekunteja myöhemmin hän alkoi puhella niin matalalla ja selvällä äänellä kuin saattoi:

"Oletteko 38?… Minä puhun; ei tarpeettomia sanoja… Eilen?… Niin; te iskitte harhaan puutarhassa… Toisella kertaa, tietysti. Mutta asia alkaa käydä kiireelliseksi… Hän tutkitutti talon eilen illalla… Minä kerron siitä myöhemmin… Ei luonnollisesti löytänyt mitään… Mitä?… Halloo!… Ei; ukko Steinweg kieltäytyy puhumasta… Minä käväisin häntä katsomassa illalla, ennen kuin tulin kotiin… Uhkaukset, lupaukset, mikään ei tepsi… Halloo!… Niin, tietysti, hän näkee, että me emme voi tehdä mitään… Me tiedämme vain osan Kesselbachin suunnitelmasta ja Pierre Leducin jutusta… Hän on ainoa, jolla on arvoituksen vastaus… Hoo, kyllä hänet puhumaan saadaan; sen takaan. Olen viimeiset kaksi päivää pitänyt häntä niukalla ravinnolla… Se saa miehen lavertamaan… ellei se häntä tapa… Mitä?… No, mitä voimme tehdä? Mitä tahansa mieluummin kuin antaa hänen mennä! Haluaisitteko että ruhtinas korjaisi hänet talteensa? Mitä ruhtinaaseen tulee, niin kyllä me kolmessa päivässä hänen rokkansa keitämme… Teillä on aatos?… Niin, se on hyvä aatos… Hei, hip, mainiota! Minä pidän siitä huolta… Milloin tapaamme? Sopiiko ylihuomenna? Oikein. Minä tulen tiistaina… kello kahdelta… Hyvästi."

Joitakuita tunteja myöhemmin, palvelijain ollessa puolipäivällisellä, ruhtinas Sernine asteli rauhallisesti ulos Villa Dupontista, hiukan pyörrytystä tuntien ja hetkuvin polvin. Suunnatessaan kulkunsa lähimpään ravintolaan määritteli hän aseman seuraavasti:

"Tiistaina siis Altenheim ja Palace-hotellin murhaaja tapaavat toisensa Garchesissa, talossa, jonka puhelinnumero on 38. Tiistaina siis minä luovutan poliisiviranomaisten haltuun kaksi rikollista ja vapautan hra Lenormandin. Illalla tulee ukko Steinwegin vuoro; ja vihdoinkin saan tietää, onko Pierre Leduc silavasaksan poika vai ei, ja kelpaako hän Genevièven mieheksi. Se tapahtukoon!"

* * * * *

Kello yksitoista tiistaina aamupäivällä kutsutti Valenglay, pääministeri, luoksensa poliisiprefektin ja hra Weberin, etsivän osaston apulaispäällikön, ja näytti heille pikapostissa juuri saamansa kirjeen:

'Hra ministeripresidentti:

Tietäen teidän suuresti harrastavan hra Lenormandin asiata, kirjotan teille ilmottaakseni eräitä seikkoja, jotka minulle on sattuma ilmaissut.

Hra Lenormand on teljetty Villa des Glycinesin kellareihin Garchesissa, lähellä Lepolaa.

Palace-hotellin konnat ovat päättäneet murhata hänet tänään kello kaksi.

Jos poliisit tarvitsevat minun apuani, niin he tapaavat minut puoli kahdelta Lepolan puutarhassa tai siinä puutarharakennuksessa, jossa asuu rouva Kesselbach, jonka ystäviä minulla on kunnia olla.

Syvimmällä kunnioituksella

Sernine.'

"Tämä on hyvin vakava asia, hyvä hra Weber", puheli Valenglay. "Voin lisätä, että saatamme kaikin puolin luottaa ruhtinas Serninen tiedonantojen täsmällisyyteen. Olen useasti tavannut hänet päivällisillä. Hän on totinen, älykäs mies…"

"Sallitteko minun, hra presidentti", kysyi etsivän osaston apulaispäällikkö, "näyttää teille toisen kirjeen, jonka minä puolestani sain tänä aamuna?"

"Samasta asiasta?"

"Niin."

"Antakaa tänne."

Hän otti kirjeen ja luki:

'Hyvä hra:

Ilmotan teille täten, että ruhtinas Paul Sernine, joka on tekeytynyt rouva Kesselbachin ystäväksi, on todellisuudessa Arsène Lupin.

Yksi todiste riittää: Paul Sernine on kirjainheitto Arsène Lupin'ista. Ei kirjaintakaan yli, ei kirjaintakaan vailla.

L. M.'

* * * * *

Neljännestä vailla kaksitoista, ravintolassa lähellä Madelainea. Ruhtinas on puolipäivällisellä. Kaksi nuorta miestä istuutuu viereiseen pöytään. Hän kumartuu ja alkaa puhella heille kuin sattumalta tapaamillensa tuttaville:

"Kuulutteko te retkikuntaan?"

"Kuulumme."

"Montako miestä kaikkiaan?"

"Kuusi, luulen. Kukin menee perille erikseen. Me tapaamme hra Weberin neljännestä vailla kaksi lähellä Lepolaa."

"Hyvä on. Minä tulen sinne."

"Mitä?"

"Enkö minä johda retkikuntaa? Ja eikö minun asiani ole löytää hra Lenormand, kun olen sen julkisesti julistanut?"

"Uskotte siis, että hra Lenormand ei ole kuollut, isäntä?"

"Olen varma siitä."

"Tiedättekö mitään?"

"Kyllä, eilisestä asti tiedän varmaksi, että Altenheim ja hänen joukkionsa vei hra Lenormandin ja Gourelin Bougivalin sillalle, paiskaten heidät virtaan. Gourel upposi, mutta hra Lenormandin onnistui pelastua. Minä annan aikanansa kaikki tarpeelliset todisteet."

"Mutta jos hän on hengissä, niin miks'ei hän näyttäydy?"

"Syystä että hän ei ole vapaa."

"Onko ilmotuksenne siis totta? Onko hän Villa des Glycinesin kellareissa?"

"Minulla on täysi syy ajatella niin."

"Mutta mistä tiedätte?… Mikä aihe…?"

"Se on minun salaisuuteni. Voin sanoa teille ainoastaan, että paljastuksesta tulee — miten sanoisin? — hälyä herättävä. Oletteko valmiita?"

"Olemme."

"Automobilini on Madeleinen takana. Yhtykää minuun siellä."

Garchesissa Sernine lähetti pois automobilin, ja he kävelivät polulle, joka johti Genevièven koululle. Siellä hän pysähtyi:

"Kuulkaa minua, pojat. Tämä on mitä tärkeintä. Te soitatte Lepolan ovikelloa. Onhan teillä poliisitarkastajina oikeus päästä sisälle? Sitte menette Pavillon Hortenseen, siihen rakennukseen, joka on tyhjillään. Siellä juoksette alas pohjakertaan ja löydätte vanhan luukun; sitä teidän tarvitsee vain nostaa, nähdäksenne äskettäin keksimäni tunnelin aukon, joka johtaa suoraan Villa des Glycinesiin. Tällä keinoin Gertrude ja parooni Altenheim tapailivat toisiaan. Ja tätä tietä kulki hra Lenormand, ainoastaan joutuakseen vihamiestensä käsiin."

"Niinkö luulette, isäntä?"

"Niin luulen. Ja nyt on asiana tämä: teidän tulee ottaa selko siitä, että tunneli on samassa kunnossa kuin minun viime yönä jättäessäni sen; että sitä sulkevat kaksi ovea ovat auki; ja että eräässä kuopassa toisen oven lähellä on mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty, jonka itse panin sinne."

"Avaammeko mytyn?"

"Se ei ole tarpeellista. Siinä on toinen vaatekerta. Menkää, älkääkä näyttäytykö enempää kuin voitte välttää. Minä odotan teitä."

Kymmenen minuutin kuluttua he palasivat.

"Molemmat ovet ovat auki", ilmotti toinen Doudeville.

"Entä mustakankainen mytty?"

"Se on paikoillaan toisen oven lähellä."

"Mainiota! Kello on viittä vailla puoli kaksi. Weber saapuu pian uroinensa. He ottavat vartioidakseen huvilaa. He piirittävät sen heti kun Altenheim on tullut. Olen järjestänyt Weberin kanssa, että minä soitan ovikelloa; ovi avataan, ja minä astun jalkani linnotukseen. Kerran sinne päästyäni on minulla oma suunnitelmani. Hei, aavistelenpa, että saamme nähdä jotakin hauskaa."

Ja heistä erottuaan käveli Sernine pitkin polkua koululle, puhellen itsekseen:

"Enteet ovat hyvät. Taistelu tapahtuu minun valitsemallani alueella. Minun on täytymys voittaa. Tulen suoriutuneeksi kahdesta vastustajastani ja jään yksikseni hoitelemaan Kesselbachin juttua… yksikseni, kädessäni kaksi vankkaa valttikorttia: Pierre Leduc ja Steinweg… lisänä vielä tämä lapsi… Yksi on vain pulma: mitä hautoo Altenheim? Ilmeisesti on hänellä oma hyökkäyssuunnitelmansa. Miltä taholta aikoo hän ahdistaa minua? Se on hiukan kiusallista. Onko hän voinut paljastaa minut poliisiviranomaisille?"

Hän asteli koulun pienen kisakentän poikki. Oppilaat olivat tunneillaan. Hän koputti ovelle.

"Ai, sinäkö siellä?" sanoi madame Ernemont, avatessaan oven. "Jätit siis Genevièven Parisiin?"

"Sen tehdäkseni olisi Genevièven pitänyt olla Parisissa", vastasi toinen.

"Niin hän on ollutkin, saatuansa kutsusi."

"Mitä nyt?" huudahti Sernine, kouraisten häntä käsivarresta.

"Mutta paremminhan sinä tiedät kuin minä!"

"Minä en tiedä mitään… en mitään… Puhu!…"

"Etkö kirjeellisesti pyytänyt Genevièveä tapaamaan sinua Saint-Lazaren asemalla?"

"Ja lähtikö hän?"

"Lähtipä tietysti… Teidän piti yhdessä syödä puolipäivällistä Hôtel Ritzissä."

"Kirje… näytä minulle kirje."

Hän käväisi noutamassa sen ja antoi Serninelle.

"Mutta etkö sinä onneton osannut nähdä sitä väärennetyksi? Käsialaa on hyvin jäljitelty… mutta väärennys se on… sen voi nähdä kuka tahansa." Hän puristi raivostuneena ohimoitansa nyrkeillään. "Se se oli se siirto, jota odottelin. Voi sitä kapista konnaa! Hän ahdistaa minua tytön kautta… Mutta mistä hän tietää? Ei, hän ei tiedä… Hän on yrittänyt sitä nyt kahdesti… ja se tapahtuu Genevièven itsensä vuoksi; hän on mielistynyt tyttöön… Oi, ei sitä! Ei koskaan! Victoire, kuule! Oletko varma siitä, että tyttö ei häntä rakasta? Voi, minä menetän järkeni! Maltas! Minun täytyy ajatella… nyt ei ole aika…"

Hän vilkaisi kelloansa:

"Kahtakymmentäviittä vailla kaksi… Minulla on aikaa… Minua pölkkypäätä! Aikaa tehdä mitä? Mistä minä tiedän, missä hän on?"

Hän harppaili edestakaisin kuin mieletön; ja hänen vanha imettäjänsä näytti hämmästyvän hänen kiihtymystänsä, hänen hillintänsä puutetta.

"Lopultakin", hän sanoi, "on mahdollista, että Geneviève viime hetkessä aavisti ansaa."

"Missä voisi hän olla?"

"En tiedä… kenties rouva Kesselbachilla."

"Se on totta!" huudahti Sernine äkillisen toivon elvyttämänä.

Ja hän läksi juoksujalkaa Lepolaan.

Matkalla hän veräjän luona tapasi Doudevillen veljekset, jotka olivat menossa portinvartijan kojuun. Koju oli tielle päin, joten he sieltä saivat pidetyksi silmällä Villa des Glycinesiin johtavia polkuja. Pysähtymättä hän meni suoraan Pavillon de l'Impératriceen, kutsui Suzannen ja pyysi tämän viemään hänet rouva Kesselbachin luo.

"Geneviève?" hän kysyi.

"Geneviève?"

"Niin. Eikö hän ole käynyt?"

"Ei, ei useampaan päivään…"

"Mutta hänen pitäisi tulla, vai mitä?"

"Luuletteko niin?"

"Olen siitä varma. Missä luulette hänen olevan? Voitteko muistaa?"

"Minun on turha yrittääkään. Vakuutan teille, että Geneviève ja minä emme ole mitään sopineet tapaamisestamme." Ja äkkiä säikähtyen: "Mutta ettehän vain ole huolissanne? Onko mitään tapahtunut Genevièvelle?"

"Ei, ei mitään."

Hän oli jo lähtenyt huoneesta. Hänen mieleensä oli juolahtanut aatos. Entä jos Altenheim ei olisikaan Villa des Glycinesissä? Entä jos kohtaus olisi siirretty toiseen hetkeen!

"Minun täytyy tavata se roisto", sanoi hän itsekseen. "Täytyy kaikin mokomin."

Ja hän juoksi edelleen sekaannuksissaan, välinpitämättömänä kaikesta. Mutta kojun edustalla hän heti saavutti tyyneytensä. Hän oli vilahdukselta nähnyt etsivän osaston apulaispäällikön puutarhassa Doudevillen veljeksien kanssa puhelemassa.

Jos hän olisi hallinnut tavallista terävää havaintokykyänsä, niin olisi hän huomannut Weberin hänen lähestyessänsä hiukan hätkähtävän. Mutta hän ei nähnyt mitään.

"Hra Weber kaiketi?" hän kysyi.

"Niin… kenen kanssa on minulla kunnia…"

"Ruhtinas Serninen."

"Ah, kovin hauskaa! Hra poliisiprefekti on minulle maininnut teidän tärkeästä avustuksestanne, monsieur."

"Se avustus ei ole täydellinen ennen kuin olen luovuttanut teille konnat."

"Se piankin tapahtuu. Toinen pahantekijä on luullakseni juuri mennyt sisälle: vanttera mustaverinen mies."

"Niin, se oli parooni Altenheim. Ovatko miehenne täällä, hra Weber?"

"Ovat, piilotettuina tien varteen, kahdensadan metrin päähän tästä."

"Minusta tuntuu, hra Weber, että voisitte koota heidät tähän kojuun. Täältä lähdemme huvilaan. Koska parooni Altenheim tuntee minut, niin oletan heidän avaavan minulle oven, ja minä menen sisälle… teidän kanssanne."

"Se on oivallinen suunnitelma", sanoi Weber. "Minä tulen heti takaisin."

Hän poistui puutarhasta ja käveli alas tietä päinvastaiselle suunnalle Villa des Glycinesistä.

Sernine tarttui nopeasti toista Doudevillea käsivarteen:

"Juoskaa hänen perässään, Jacques… pidättäkää hänet hääräämässä… siksi kauvan, että ennätän Glycinesiin… Ja viivyttäkää sitte hyökkäystä niin kauvan kuin voitte… Keksikää verukkeita… Minä tarvitsen kymmenen minuuttia. Piiritettäköön huvila… mutta älköön tultako sisälle. Ja te, Jean, menkää vartioimaan Pavillon Hortensen maanalaisen käytävän suulle. Jos parooni yrittää sitä kautta ulos, niin iskekää häntä päähän!"

Doudevillet läksivät käskyn mukaan. Ruhtinas pujahti ulos ja juoksi Glycinesin isolle rautaristikkoiselle portille.

Soittaisiko hän?

Ketään ei ollut näkyvissä. Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti portin yläosaan käsiksi, laskien jalkansa lukolle; rautakangista riippuen, polviensa tuella ponnistellen, hän rautasäleiden teräviin kärkiin lävistymisen uhalla sai kavutuksi veräjän yli ja hypätyksi alas toiselle puolelle.

Hän oli tullut kivetylle pihatolle, johon päin ikkunat antoivat. Nämä olivat kokonaan luukkujen peitossa. Hänen seisahtuessaan mietiskelemään, miten saisi tunkeudutuksi taloon, avautui ovi puolittain, rautaisella rytkähdyksellään johtaen hänen mietteensä Villa Dupontin oveen, ja Altenheim tuli näkyviin:

"Kuulkaapas, ruhtinas, tälläkö tavoin te tunkeudutte yksityiseen asuntoon? Minun käy pakolliseksi kutsuttaa santarmit, miekkonen!"

Sernine sieppasi häntä kurkusta, heitti hänet eräälle lavitsalle ja kahahti:

"Geneviève?… Missä on Geneviève? Jos et sano, miten hänelle on käynyt, roisto…"

"Ottakaahan huomioon", sopersi parooni, "että te teette minulle mahdottomaksi puhua."

Sernine hellitti:

"Asiaan!… Ja varokaa!… Vastatkaa!… Geneviève?"

"Yksi asia", vastasi parooni, "on paljoa kiireellisempi, erittäinkin milloin se koskee meidän laisiamme miehiä, nimittäin häiritsemisen välttäminen."

Ja hän sulki huolellisesti etuoven, salvaten sen telkeillä. Sitte hän vei Serninen vierashuoneeseen, jossa ei ollut huonekaluja eikä kaihtimia, ja sanoi:

"Nyt olen käytettävissänne. Mitä voin tehdä hyväksenne, ruhtinas?"

"Geneviève?"

"Hän on täysin terveenä."

"Ahaa, te siis tunnustatte?"

"Tietysti! Voinpa vielä sanoa teille, että varomattomuutenne tässä suhteessa kummastuttaa minua. Miksi ette ollut ryhtynyt joihinkuihin varokeinoihin? Oli selvää…"

"Riittää! Missä hän on?"

"Te ette ole kovinkaan kohtelias."

"Missä hän on?"

"Neljän seinän sisällä, vapaana…"

"Vapaana?"

"Niin, vapaana menemään toiselta seinältä toiselle."

"Samassa vankilassa kuin Steinweg kaiketi?"

"Kuten sanotte."

"Missä?"

"No, ruhtinas, luuletteko että minä olisin kyllin typerä, kertoakseni teille salaisuuden, jolla pidättelen teitä? Te rakastatte tuota tyttöä!"

"Suu kiinni!" karjaisi Sernine vimmastuneena. "Minä kiellän teitä…"

"No kaikkea! Onko siitä mitään häpeiltävää? Minä rakastan häntä itsekin ja olen pannut vaaraan…"

He silmäilivät toinen toistansa pitkän tovin, kumpainenkin etsien vastustajansa heikkoa kohtaa. Viimein lausui Sernine, painostaen sanojansa:

"Kuulkaahan. Muistatte minulle tekemänne kumppanuustarjouksen? Kesselbachin jutun piti olla meidän kahden hallussa… meidän piti toimia yhdessä, jakaa voitto… Minä kieltäysin… Tänään suostun…"

"Myöhäistä."

"Malttakaa! Minä suostun enempäänkin: minä luovun koko yrityksestä… Minä en enää ota siihen osaa. Te saatte sen kokonaan. Vielä autankin teitä, jos tulee tarvis."

"Mikä on ehtona?"

"Sanokaa minulle, missä Geneviève on."

Noiden kahden vihamiehen kesken syntyi äänettömyys, kamala äänettömyys. Sitte virnisteli parooni:

"On repäisevä riemu nähdä teidät tuollaisena, vetistelevänä ja ruinailevana. Näyttääpä minusta siltä, että yksityinen soturi on antamassa kelpo löylytyksen kenraalillensa!"

"Senkin aasi!" mutisi Sernine.

"Ruhtinas, minä lähetän luoksenne sekundanttini tänä iltana… jos vielä olette tässä maailmassa. Vai tahtoisitteko mieluummin suorittaa kaksintaistelun täällä ja nyt? Niinkuin haluatte, ruhtinas; teidän viimeinen hetkenne on tullut."

"Senkin aasi!" sanoi Sernine vielä kerran. Hän veti esille kellonsa. "Kello on nyt kaksi, parooni. Teillä on enää moniaita minuutteja jäljellä. Viiden minuutin kuluttua — korkeintaan kymmenen — käyvät teihin käsiksi hra Weber ja puoli tusinaa tanakkaa, siekailematonta miestä… Älkääkä suotta hymyilkö. Se salainen käytävä, johon luotatte, on saatu ilmi. Minä tiedän sen; sitä vartioidaan. Olette siis ehdottomasti kiikissä. Se merkitsee mestauslavaa, veikkonen."

Altenheim oli vaalennut. Hän sopersi:

"Te teitte tämän?… Te olette kehdannut…"

"Talo on piiritetty. Hyökkäys on tulossa. Puhukaa, niin minä pelastan teidät."

"Miten?"

"Pavillon Hortensessa käytävän suuta vartioitsevat miehet ovat omiani. Minun tarvitsee vain antaa teille sana heitä varten, niin olette pelastettu. Puhukaa!"

Altenheim mietti muutamia sekunteja ja näytti epäröitsevän. Mutta äkkiä, päättävästi, hän lausui:

"Tämä on pelkkää pelottelua. Te ette olisi ikinä ollut niin yksinkertainen, että olisitte sillä tavoin syöksynyt leijonan kitaan."

"Te unohdatte Genevièven. Luuletteko, että olisin täällä muutoin kuin hänen tähtensä? Puhukaa!"

"En!"

"No hyvä! Odottakaamme!" sanoi Sernine. "Savuke?"

"Kiitos."

Kului muutamia sekunteja.

"Kuuletteko?" kysyi Sernine.

"Kyllä… kyllä", myönsi Altenheim, nousten tuoliltaan.

Porttiin kolahteli iskuja. Sernine huomautti:

"Ei edes tavanmukaista puheille pyyntöä… ei mitään virallisia muotoja… Pysytte vielä päätöksessänne?"

"Lujemmin kuin konsanaan."

"Tiedätte, ettei heiltä mene pitkää aikaa työkaluillensa?"

"Vaikka olisivat tässä huoneessa, niin sittekin epäisin tarjouksenne."

Portti myötäsi. He kuulivat sen rauskahtelevan saranoillaan.

"Sallia itsensä siepata kiinni", puheli Sernine, "menee mukiin. Mutta ojentaa omat kätensä käsirautoihin on liian tyhmää. Älkäähän olko itsepintainen. Puhukaa… ja livahtakaa!"

"Entäs te?"

"Minä jään. Mitä peljättävää minulla olisi?"

"Katsokaa!"

Parooni viittasi sälekaihtimissa olevaan rakoon. Sernine sovitti silmänsä sen kohdalle ja hätkähti taaksepäin:

"Voi sinua riiviötä, siis olet sinäkin ilmiantanut minut! Weber ei tuokaan kymmentä miestä mukanaan, vaan viisikymmentä miestä, sata, kaksisataa…"

Parooni nauroi avonaisesti:

"Ja jos niitä on niin paljon, niin he tietysti tavottavat Lupinia. Se on selvää. Puoli tusinaa riittäisi minulle."

"Te teitte ilmiannon poliisiviranomaisille?"

"Niin."

"Minkä todisteen annoitte?"

"Nimenne, Paul Sernine: se on Arsène Lupin."

"Ja te älysitte sen ihan itseksenne, vai mitä?… Seikan, jota kukaan muu ei ajatellut?… Joutavia! Ansio on 'sen toisen'. Se myöntäkää!"

Hän katsoi ulos raosta. Poliisiparvia levisi huvilan ympäristölle, ja iskuja jymähteli nyt oveen. Hänen täytyi kuitenkin ajatella kahdesta asiasta yhtä: joko pakoansa tai sommittelemansa suunnitelman täytäntöönpanoa. Mutta hetkellinenkin poistuminen vaati Altenheimin jättämistä yksikseen; ja kuka saattoi taata, ettei paroonilla ollut pelastuksekseen käytettävissä muuta pakotietä?

Aikeissaan torjuttuna, siinä silmänräpäyksessä pakotettuna keksimään uuden suunnitelman, samalla kun kaikki oli toisarvoista Genevièven vaaraan verraten, Serninen valtasi julman epäröimisen tuokio. Katse tähdättynä paroonin silmäyksiin olisi hän halunnut repiä vastustajalta irti salaisuuden ja poistua; eikä hän enää edes yrittänyt puhua tälle järkeä, niin hyödyttömiltä tuntuivat hänestä kaikki sanat. Ja omia ajatuksiansa seuloessaan hän kyseli itseltään, mitkä paroonin ajatukset saattoivat olla, mitkä hänen aseensa, mitkä hänen pelastustoiveensa.

Eteisen ovi alkoi murtua, vaikka se oli lujasti teljetty ja rautalevyillä päällystetty.

Nuo kaksi miestä seisoivat tuon oven takana liikkumattomina. Äänien kaiku, katkonaisia sanoja, saapui heidän korviinsa.

"Näytätte hyvin varmalta puolestanne", sanoi Sernine.

"Niinpä tietenkin!" huudahti toinen, äkkiä kampittaen hänet lattialle ja juosten pois.

Sernine hypähti pystyyn, sukelsi pienestä portaikon alla olevasta ovesta, josta Altenheim oli kadonnut, ja juoksi alas kiviportaita pohjakertaan…

Siellä johti käytävä tilavaan, matalaan, melkein pilkkopimeään huoneeseen, missä hän tapasi paroonin polvillansa nostamassa laskuluukun kahvaa.

"Pölhö!" huusi Sernine, syöksähtäen hänen niskaansa. "Tiedät, että tämän tunnelin toisessa päässä tapaat minun mieheni ja että heillä on määräys tappaa sinut kuin koiran… Paitsi jos… paitsi jos sinulla on tähän yhtyvä haaranne… Ahaa, kas, tietystihän sen arvasin… Ja sinä luulet…"

Taistelu oli hurja. Altenheim, ruumiikas painiskelija, jolla oli harvinaiset lihasvoimat, oli kouraissut vastustajaansa vartalon ja käsivarsien ympäri ja likisti häntä omaa rintaansa vasten, puuduttaen hänen käsivarsiansa ja koettaen tukehduttaa hänet.

Sernine vavahti. Laskuluukku, joka oli jälleen pudonnut kiinni, tuntui liikkuvan heidän allaan. Hän tunsi ponnistukset, joilla sitä yritettiin kohottaa; ja parooni tunsi ne nähtävästi myöskin, koska hän yritti epätoivoisesti siirtää painipaikkaa niin, että laskuluukku pääsisi avautumaan.

"Siellä on 'se toinen'!" ajatteli Sernine sen selittämättömän kauhun vallassa, jota tuo salaperäinen olento hänessä herätti… "Jos hän pääsee tänne, niin olen hukassa!"

Huomaamattomin liikahduksin oli Altenheimin onnistunut siirtää omaa asemaansa ja hän koetti reutoa vastustajaansa perässään. Mutta Sernine oli kietaissut jalkansa paroonin jalkojen ympäri ja koetti samalla vähin erin irrottaa toista kättään.

Heidän yläpuolellaan jymähtelivät voimakkaat iskut kuin muurinmurtajan työntäykset…

"Minulla on viisi minuuttia aikaa", ajatteli Sernine. "Yhdessä minuutissa täytyy tämän miekkosen…" Sitten ääneensä puhuen: "Pidä varasi, veikkonen! Seiso tukevana!"

Hän puristi molemmat polvensa uskomattomalla voimalla yhteen. Parooni ulvahti, reisi niveleestään nyrjähtäneenä! Sitte Sernine, käyttäen hyväkseen vastustajansa tuskaa, tempaisi rajusti oikean käsivartensa irti ja tarttui häntä kurkkuun:

"Sepä mainiota!… Ei, ei kannata sinun hapuilla puukkoasi… jos sen teet, niin väännän niskasi nurin!"

Puhuessaan hän otti taskustaan hyvin ohuen punotun langan ja kiinnitti toisella kädellään erinomaisen kätevästi hänen ranteensa. Parooni muuten olikin jo tukehtumaisillaan eikä tehnyt vähintäkään vastarintaa. Muutamin tarkoin liikkein Sernine siteli hänet lujasti:

"Tepä käyttäydyttekin koreasti! Oivallista! Kas tässä, minulla on vyyhti messinkilankaa, joka täydentää pikku työni… Ranteet ensin… Nyt nilkat… Istu ja pala, näytättepä perin sievästi kapaloidulta!"

Parooni oli vähitellen tointunut. Hän henkäisi:

"Jos luovutatte minut, niin Geneviève kuolee."

"Todellakin?… Ja miten?"

"Hän on lukon takana. Kukaan ei tiedä missä hän on. Jos minut korjataan talteen, niin hän kuolee nälkään!"

Sernine vavahti. Hän vastasi:

"Niin, mutta te kyllä puhutte vielä."

"En ikinä!"

"Kyllä, kyllä puhutte! Ette nyt; se on myöhäistä. Mutta tänä iltana." Hän kumartui vastustajansa ylitse ja puheli hänen korvaansa kuiskaillen: "Kuulkaa, Altenheim, ja ymmärtäkää mitä sanon. Teidät otetaan pian kiinni. Ensi yön nukutte poliisiasemalla. Se on ratkaistua, peruuttamatonta. Minä en itsekään voi nyt mitään tehdä sen ehkäisemiseksi. Ja huomenna ne vievät teidät Santé-vankilaan; ja myöhemmällä — tiedätte minne… No niin, minä annan teille vielä yhden pelastumiskeinon. Tänä iltana, ymmärtäkää, minä tulen koppiinne poliisiasemalla, ja te kerrotte minulle, missä Geneviève on. Kahta tuntia myöhemmin te olette vapaa, jos olette totta puhunut. Jos ette… niin se merkitsee, että te ette pidä päätänne paljon arvoisena."

Toinen ei vastannut mitään. Sernine suoristausi ja kuunteli. Ylhäältä kuului rämähtävä ryskähdys. Ulko-ovi oli murtunut. Askeleet tömistelivät eteisen kivilaakoja ja vierashuoneen lattiata. Weber etsiskeli miehinensä.

"Hyvästi, parooni! Ajatelkaa asiata iltaan asti. Vankikoppi on hyvä neuvonantaja."

Hän työnnälsi vankinsa sivulle, saadakseen laskuluukun vapaaksi, ja kohotti sen. Kuten hän odottikin, ei alhaalla portaikon askelmilla enää ollut ketään.

Hän asteli alas, jättäen laskuluukun auki takanaan. Askelmia oli kaksikymmentä, ja niiden juurelta alkoi se käytävä, jota Lenormand ja Gourel olivat vastakkaiselta suunnalta tulleet. Hän meni sinne ja huudahti. Hän oli tuntevinaan jonkun olevan siellä. Hän sytytti taskulyhtynsä. Käytävä oli tyhjä. Sitte hän viritti revolverinsa ja sanoi ääneensä:

"Sen pahempi sinulle… Minä ammun!"

Ei vastausta. Ei hivausta.

"Se on epäilemättä mielikuva", hän ajatteli. "Tuo olento alkaa tulla painajaisekseni… Hei, jos aijon suorittaa temppuni ja voittaa pelin, niin minun pitää kiirehtiä. Lokero, johon kätkin vaatemytyn, ei ole kaukana. Minä kaappaan mytyn ja temppu on tehty!"

Hän saapui avoimelle ovelle ja pysähtyi heti. Oikealla oli kolo, se jonka Lenormand oli kaivannut pelastuakseen tulvalta. Hän kumartui ja valaisi aukkoa.

"Hoo!" hän huudahti hätkähtäen. "Ei, se ei ole mahdollista… Doudeville tietysti on lykännyt mytyn syvemmälle."

Mutta mytty oli kadonnut; ja hän tunsi varmaksi, että taasenkin tuo salaperäinen olento oli sen ottanut.

"Sääli kerrassaan! Asia oli niin sievästi järjestetty! Seikkailu olisi jälleen saanut luonnollisen latunsa ja minä olisin varmemmin saavuttanut tarkotusperäni… Mutta näinkin ollen täytyy minun kiirehtiä eteenpäin minkä kykenen… Doudeville on Pavillon Hortensessa… Peräytymiseni on turvattu… Ei enää joutavia… Minun täytyy kiirehtiä ja korjata asiat jälleen kuntoon, jos voin… Ja 'hänestä' me pidämme huolen jälkeenpäin… Oh, hänen olisi parempi pysyä minun kynsieni tapaamattomissa, sen miekkosen!"

Mutta hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän oli tullut toiselle ovelle; ja tämä ovi, puutarhataloa läheisin, oli suljettu. Hän paiskautui sitä vastaan. Mitä siitä oli hyötyä? Mitä saattoi hän tehdä?

"Tällä kertaa", hän jupisi, "olen pälkäässä!"

Hän oli hävinnyt! Weber löytäisi hänet sieltä kuin koloonsa ahdistetun otuksen, luolansa pohjalta.

"Mutta ei!" hän huudahti ponnahtaen suoraksi. "Ei! Jos vain minä olisin kysymyksessä, niin mitäpä siitä!… Mutta Geneviève, Geneviève on pelastettava tänä iltana… Lopultakaan ei peli ole vielä menetetty… Jos 'se toinen' katosi juuri äsken, niin se todistaa, että jossakin lähistöllä on toinen aukko. Weber ja hänen virkeät apulaisensa eivät ole minua vielä saaneet!"

Hän oli jo alkanut tutkistella tunnelia ja tarkasteli lyhty kädessä seinäkiviä, kun hänen korviansa vihlaisi ulvahdus, kauhistuttava, luonnoton ulvahdus, joka karmi hänen selkäpiitänsä.

Se tuli laskuluukulta päin. Ja äkkiä hän muisti jättäneensä laskuluukun auki silloin kun oli aikonut palata Villa des Glycineesiin.

Hän riensi takaisin ja ryntäsi ensimäisestä ovesta. Hänen lyhtynsä sammui tiellä ja hän tunsi jonkin tai pikemmin jonkun pyyhältävän polviansa, jonkun ryömivän pitkin seinustaa. Ja samalla hetkellä tuntui hänestä, että tämä olento oli häviämässä, katoamassa, hän ei tiennyt minne päin. Juuri silloin tölmäsi hänen jalkansa porrasaskelmaan.

"Tämä on uloskäytävä", hän ajatteli, "se toinen aukko, josta 'hän' kulkee."

Ylhäältä kuului huuto taas, vähemmän äänekkäänä; sitä seurasi voihkina, käheä korina. Hän juoksi ylös portaita, tuli pohjakerran huoneeseen ja ryntäsi paroonin luo.

Altenheim makasi kuolemaisillaan, veri kurkusta pulputen! Hänen siteensä oli leikattu poikki, mutta ranteisiin ja nilkkoihin kiedottu messinkilanka oli eheä. Hänen rikostoverinsa oli katkaissut häneltä kurkun, kun ei ollut kyennyt häntä vapauttamaan.

Sernine tuijotti näkyä kauhuissaan. Jäinen hiki kihoili hänen iholleen. Hän ajatteli Genevièveä, vangittua, avutonta, kamalimmalle kuolemalle hyljättyä, syystä että parooni yksinänsä tiesi minne hänet oli kätketty.

Hän kuului selvästi poliisien avaavan eteisen pienen takaoven; hän kuuli selvästi heidän tulevan alas keittiön portaita.

Hänen ja heidän välillään ei ollut muuta kuin yksi ovi, tämän huoneen ovi. Hän telkesi oven juuri sinä hetkenä, jona hyökkääjät olivat tarttumaisillaan säppiin.

Laskuluukku hänen vieressään oli avoinna. Se merkitsi mahdollista pelastusta, koska kerran oli toinen uloskäytävä löytynyt.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "Geneviève ensin. Jälkeenpäin ajattelen itseäni, jos minulla on aikaa."

Hän polvistui ja laski kätensä paroonin rinnalle. Sydän vielä sykki.

"Voitte kuulla minua, niinhän?"

Silmälautaset värähtelivät heikosti. Kuoleva mies tuskin hengitti.

Poliisit röykyttivät ovea, viimeistä varustusta.

Sernine kuiskasi:

"Minä pelastan teidät… Minulla on ehdottomasti tehoavia apuneuvoja… Sana vain… Geneviève…"

Oli kuin olisi tämä toivon lupaus elvyttänyt miehen voimia. Altenheim yritti saada lausutuksi selviä äänteitä.

"Vastatkaa", kovisti Sernine. "Vastatkaa, niin minä pelastan teidät… Vastatkaa!"

Ovi huojui iskuista, joita sitä vastaan sateli.

Parooni ähkyi käsittämättömiä tavuja. Nojautuen hänen ylitseen, vimmatusti ponnistaen kaiken tarmonsa, kaiken tahdonvoimansa äärimäisillensä, Sernine läähätti tuskasta:

"Vastatkaa!… Teidän täytyy!…"

Hän käski ja rukoili vuorotellen. Altenheim sopersi kuin tuon lannistumattoman, hallitsevan tahdon hypnotisoimana ja nujertamana:

"Riv… Rivoli…"

"Rue de Rivoli. Niinkö? Olette teljennyt hänet johonkin taloon sen kadun varrella… ja Steinwegin samaten, hä? Mikä numero?"

Jyrisevä ryskähdys ja voitonriemuisia huutoja… Ovi lysähti lattialle.

"Hypätkää hänen kimppuunsa, pojat!" huusi Weber. "Ottakaa hänet kiinni… molemmat kiinni!"

Ja Sernine polvillaan:

"Numero… vastatkaa… Jos rakastatte häntä, niin vastatkaa… Miksi pysyisitte nyt vaiti?"

"Kaksikymmentä… seitsemän", kuiskasi parooni. Monet kädet tarttuivat Sernineen. Kymmenen revolveria tähdättiin häneen.

Hän nousi ja kääntyi päin poliiseja, jotka vaistomaisesta pelosta peräytyivät.

"Jos liikahdatte, Lupin", huusi Weber, pitäen revolveriansa ojennettuna häntä kohti, "niin ammun luodin aivoihinne."

"Älkää ampuko", sanoi Sernine juhlallisesti. "Sitä ei tarvita. Minä antaudun."

"Pötyä! Tämä on taas kujeitanne!"

"Ei", vastasi Sernine, "taistelu on hävitty. Teillä ei ole oikeutta ampua. Minä en puolustaudu."

Hän otti esille kaksi revolveria ja heitti ne lattialle.

"Pötyä!" toisti Weber leppymättömästi. "Tähdätkää suoraan hänen sydämeensä! Ampukaa pienimmästäkin liikahduksesta!"

Sernine hymyili olematta millänsäkään, kädet taskuissa.

"Hei", riemuitsi Weber, "luulenpa että voitto on tällä kertaa meidän."

Hän pani erään poliisin vetämään auki ison ilmareijän luukun, ja huoneeseen tulvi äkkiä päivänvaloa. Hän kääntyi Altenheimiin. Mutta hänen suureksi ihmeekseen parooni, jota hän oli arvellut kuolleeksi, avasi silmänsä, lasiintuneet kamalat silmät, joissa jo kaikki kuoleman merkit näkyivät. Hän tuijotteli Weberia. Sitte hän näkyi haeskelevan jotakuta ja saadessaan näkyviinsä Serninen väännähti vihasta. Hän tuntui heräävän horroksistaan, ja hänen äkkiä uusiutunut vihansa palautti hiukan voimia.

Hän kohottausi ranteittensa varaan ja yritti puhua.

"Te tunnette hänet, hä?" kysyi Weber.

"Niin."

"Hän on Lupin, eikö olekin?"

"On… Lupin…"

Sernine kuunteli yhä hymyillen.

"Onko teillä muuta sanottavaa?" kysyi Weber, joka näki paroonin huulien epätoivoisesti yrittelevän liikkua.

"On."

"Hra Lenormandista?"

"Niin."

"Oletteko teljennyt hänet jonnekin? Minne? Vastatkaa…"

Rinta valtaisesti kohoillen, katse mitä tiukimmaksi terittyneenä, Altenheim viittasi huoneen nurkassa olevaan kaappiin:

"Tuolla… tuolla…" hän änkytti.

Weber avasi kaapin oven. Eräällä hyllyllä oli mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty. Hän kääri sen auki ja löysi hatun, pienen laatikon, muutamia vaatekappaleita… Hän hätkähti. Hän oli tuntenut Lenormandin oliivinvihreän hännystakin.

"Voi niitä konnia!" hän huudahti. "Ne ovat hänet murhanneet!"

"Ei", kielsi Altenheim päätänsä pudistaen.

"Sitte…"

"Hän se… hän…"

"Mitä tarkotatte 'hänellä'?… Surmasiko Lupin päällikön?"

"Ei…"

Altenheim takertui kiinni elämään tuimalla itsepintaisuudella, vimmatusti haluten puhua ja syyttää… Salaisuus, joka hänen teki mieli ilmaista, oli hänen kielensä kärjellä, eikä hän kyennyt tulkitsemaan sitä sanoilla, tiennyt miten tehdä se.

"No no", tivasi etsivän osaston apulaispäällikkö. "Hra Lenormand on toki kuitenkin kuollut?"

"Ei."

"Hän elää?"

"Niin."

"En ymmärrä… Katsokaa. Nämä vaatteet? Tämä hännystakki?…"

Altenheim käänsi silmänsä Sernineen. Weberin mieleen juolahti aatos.

"Ahaa, jo näen! Lupin varasti hra Lenormandin vaatteet ja aikoi käyttää niitä paetakseen…"

"Niin… niin…"

"Eipä hullumpaa", huudahti apulaispäällikkö. "Moinen kuje on ihan hänen laistansa. Tässä huoneessa olisimme tavanneet Lupinin hra Lenormandin asussa, kaiketikin kahleisiin kytkettynä. Se olisi ollut hänen pelastuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Niin on asia, eikö olekin?"

"On… on…"

Mutta kuolevan silmien ilmeestä tunsi Weber, että asiassa oli vielä jotakin lisää ja että salaisuus ei ollut täsmälleen se. Mikä se sitten oli? Mikä oli se outo ja käsittämätön arvotus, jonka Altenheim tahtoi selittää ennen kuolemaansa?

Hän kuulusteli tätä jälleen:

"Ja missä on hra Lenormand itse?"

"Tuossa…"

"Mitä tarkotatte? Täällä?"

"Niin."

"Mutta täällä olemme vain me itse!"

"On… on…"

"Puhukaa!"

"On… Ser… Sernine."

"Sernine!… Hä, mitä?"

"Sernine… Lenormand…"

Weber hypähti. Äkillinen valo leimahti hänen aatoksiinsa.

Hän loi syrjäsilmäyksen vankiinsa.

Altenheim oli ponnistustensa uuvuttamana kaatunut pitkin pituuttansa lattialle. Kuolisiko hän, ennen kuin saisi ilmaistuksi ratkaisun arvotukseen, jonka hänen omituiset sanansa olivat esittäneet? Järjettömän, uskomattoman oletuksen järkyttämänä, jota hän ei tahtonut ajatellakaan, vaikka se väkisinkin pysyi hänen mielessään, teki Weber uuden, päättäväisen yrityksen:

"Selvittäkää meille asia… Mitä on sen pohjalla? Mikä salaisuus?"

Toinen ei näyttänyt kuulevan ja virui elottomin, tuijottelevin silmin.

Weber laskeusi ihan hänen viereensä ja sanoi pontevasti korostaen sanojansa, jotta jokainen tavu vaipuisi alas noiden jo pimeyteen uponneiden aivojen sisimpiin syvyyksiin:

"Kuulkaa… Olen ymmärtänyt teitä oikein, enkö olekin? Lupin ja hra Lenormand… Siinä salaisuus, eikö niin? Oletteko varma? Ne kaksi ovat yksi ja sama?…"

Silmät eivät liikkuneet. Onnettoman suupielestä tiukkui hiukan verta… Hän nyyhkäisi pari kolme kertaa… Viimeinen puistatus, ja kaikki oli lopussa…

* * * * *

Tuossa väen täyttämässä pohjakerrassa vallitsi pitkällinen äänettömyys.

Weber otti mytyssä olleen pikku laatikon ja avasi sen. Siinä oli harmaja tekotukka, pari hopeapuitteisia silmälaseja, kastanjankarvainen kaulahuivi ja pikku salalokerossa pari ihomaalirasiaa ja muutamia harmaita karvatukkoja sisältävä kotelo: sanalla sanoen kaikki mitä tarvittiin Lenormandin täydelliseen asuun.

Hän astui Serninen eteen, silmäili häntä muutaman sekunnin ajan puhumatta, miettivästi harkiten kaikkia seikkailun vaiheita, ja mutisi:

"Se on siis totta?"

Sernine, joka oli säilyttänyt hymyilevän tyyneytensä, vastasi:

"Vihjaus on näppärä ja rohkea. Mutta ennen kuin vastaan, antakaa miehillenne käsky herjetä häiritsemästä minua noilla leluillansa."

"Hyvä on", sanoi Weber, tehden miehilleen merkin. "Ja nyt vastatkaa."

"Mihin?"

"Oletteko te hra Lenormand?"

"Olen."

Kuului huudahduksia. Jean Doudeville, joka oli saapuvilla, veljensä vartioidessa salaista käytävää — Jean Doudeville, Serninen oma apuri — katseli häntä nolostuneena. Weber teki epätietoisuutensa pulassa toivottoman liikkeen, ikäänkuin olisi luopunut muodostamasta järjellistä mielipidettä.

"Käsiraudat", hän sanoi äkkiä säikähtäneenä.

"Jos se teitä huvittaa", sanoi Sernine.

Ja valiten ahdistajiensa etumaisesta rivistä Doudevillen, hän ojensi ranteensa:

"Kas noin, ystäväni, te saatte sen kunnian… Eikä kannata teidän vaivaantua… minä olen vilpitön… Muu ei vähääkään hyödytä…"

Hän sanoi tämän äänellä, josta Doudeville ymmärsi taistelun siksi hetkeksi päättyneen ja ainoana tehtävänä olevan alistua.

Doudeville kiinnitti käsiraudat.

Huuliaan liikuttamatta tai kasvojensa lihaksia värähdyttämättä kuiskasi Sernine:

"Rue de Rivoli 27… Geneviève…"

Weber ei voinut näkyä katsellessaan hillitä tyytyväistä elettä.

"Tulkaa!" hän sanoi. "Etsivän osaston asemalle!"

"Niin oikein, etsivään osastoon!" huudahti Sernine. "Hra Lenormand viepi vankilan kirjaan Arsène Lupinin; ja Arsène Lupin viepi ruhtinas Serninen."

Hän ei virkkanut sanaakaan automobilissa, jota saarsi kolme muuta poliiseilla täytettyä voimavaunua.

He eivät viipyneet etsivässä osastossa kauvan. Muistaen Lupinin pakenemisen lähetti Weber hänet heti sormenpäiden jäljennysosastoon ja vei hänet sitte poliisiasemalle, mistä hänet lähetettiin Santé-vankilaan.

Vankilanjohtajaa oli varotettu puhelimella ja hän oli tulijaa vastassa. Kirjaan vieminen, vaatteiden tarkastus ja muut muodollisuudet suoritettiin nopeasti; ja kello seitsemän illalla ruhtinas Paul Sernine astui 14. kopin kynnyksen yli.

"Eivät laisinkaan kehnoja, teidän huoneenne", kiitteli hän, "eivät laisinkaan!… Sähkövalaistus, keskuslämmitys, kaikki mukavuudet… oivallista! Hra johtaja, minä otan tämän huoneen."

Hän heittäysi vuoteelle:

"Hei, hra johtaja, pyydän teiltä erästä pikku suosionosotusta!"

"Mikä se on?"

"Sanokaa niille, etteivät tuo suklaatani ennen kello kymmentä aamulla… Minua nukuttaa tavattomasti."

Hän käänsi kasvonsa seinään päin. Viittä minuuttia myöhemmin hän nukkui sikeästi.

VII.

Santé-vankilassa.

Kautta koko maailman kävi yhteinen hurja naurun remakka.

On totta, että Arsène Lupinin vangitseminen herätti suurta huomiota; eikä yleisö ollut saita myöntämään poliisiviranomaisille sitä ylistystä, minkä he ansaitsivat tästä niin kauvan toivotusta ja nyt näin täydellisesti saavutetusta voitosta. Tuo suuri seikkailija oli kytketty. Tuo merkillinen, älykäs, näkymätön sankari värjötteli jokapäiväisen pahantekijän tavoin vankikammion neljän seinän sisällä, vuorostaan sen pelottavan voiman kukistamana, jota nimitetään laiksi ja joka ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi sortaa tiellensä asetetut esteet ja tuhoaa vastustajiensa työn.

Kaikkea tätä sanottiin, painettiin, hoettiin ja valaistiin ad nauseam. Poliisiprefektistä tehtiin kunnialegionan ritari, hra Weberista saman järjestön upseeri. Heidän vähäisimpienkin auttajiensa taitoa ja urheutta kiiteltiin pilviin asti. Huikkailtiin hurraata ja viriteltiin voitonvirsiä. Sanomalehtikirjotuksia sepusteltiin ja puheita pidettiin.

Tämä kaikki oli paikallansa. Mutta eräs seikka kohosi yläpuolelle tämän ihmeellisen yksituumaisen ylistelyn, näiden meluisten tyytyväisyyden ilmaisujen; ja se oli suunnaton, hillitön, vastustamaton ja hälisevä naurun rähäkkä.

Arsène Lupin oli neljä vuotta ollut etsivän osaston päällikkönä!

Etsivän osaston päällikkönä neljä vuotta, ja todellisuudessa hän oli laillisesti vieläkin virassaan kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen, alaistensa arvossa pitämänä, hallituksen suosimana ja yleisön ihailemana.

Ja miten suuria palveluksia hän olikaan tehnyt! Ei oltu milloinkaan vähemmän häiritty julkista järjestystä, ei milloinkaan saatu ilmi rikoksia varmemmin ja joutuisammin. Lukijan tarvitsee vain palauttaa mieleensä Denizoun juttu, Crédit Lyonnaisin rosvous, Orleansin pikajunaa vastaan tehty hyökkäys, kenraali Bératin murha, jotka olivat aavistamaton ja yllättävä voittojen sarja poliisiviranomaisille, loistavia kuntoisuuden näytteitä, joita sopi verrata mainioimpien salapoliisien kuuluisimpiin saavutuksiin.

Ei paljoakaan aikaisemmin oli Louvren tulipalon ja murhapolttajien vangitsemisen aikaan pitämässään puheessa Valenglay, pääministeri, sanonut puolustaessaan sitä hiukan mielivaltaista tapaa, jolla Lenormand oli siinä tilaisuudessa toiminut:

Hra Lenormandin verraton harkintakyky, hänen tarmokkuutensa, hänen nopea päättäväisyytensä ja rivakka toimintansa, hänen odottamattomat menetelmänsä, hänen ehtymättömät apukeinonsa muistuttavat mieleemme sitä ainoata miestä, joka voisi toivoa pitelevänsä puoliaan häntä vastaan, jos hän olisi elossa; tarkotan Arsène Lupinia. Hra Lenormand on Arsène Lupin yhteiskunnan palveluksessa.

Ja katso ja näe, hra Lenormand ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin!

Että hän oli venäläinen ruhtinas, kuka siitä välitti? Lupin oli tottunut veijari sellaisissa yksilöllisyyksien vaihdoksissa. Mutta etsivän osaston päällikkö! Kuinka hullunkurista ivaa! Olipa tuon miehen elämässä mitä huiminta leikkiä!

Hra Lenormand… Arsène Lupin…

Niin, Lupin oli etsivän osaston päällikkö; ja jokainen hänen määräyksiään totellut poliisiviranomainen oli tehnyt itsensä Arsène Lupinin tahdottomaksi ja tietämättömäksi apuriksi.

Oiva ilveily! Ihmeellinen vaihdos! Se oli kauhtuneen aikakautemme ikimuistoinen ja lohduttava pila. Lupin vankilassa, Lupin auttamattomasti voitettuna oli sittekin kaiken uhalla suuri voittaja. Kammiostaan hän loisti yli Parisin. Hän oli entistänsä enemmän epäjumala, mestari enemmän kuin konsanaan.

* * * * *

Seuraavana aamuna herätessään huoneessaan "Santé-palatsissa", joksi hän sen oitis nimitti, Arsène Lupin sielussaan hyvin selvästi näki sen suunnattoman huomion, jota herättäisi hänen vangitsemisensa. Serninen ja Lenormandin kaksois-olentona, ruhtinaan ja salapoliisipäällikön kaksinaisessa arvossa.

Hän hykerteli kämmeniään ja purki ajatuksiaan:

"Miehellä ei voi yksinäisyydessään olla parempaa kumppania kuin aikalaistensa arvostus. Oi maine! Kaikkien elollisten aurinko!…"

Päivänvalossa hänen kammionsa miellytti häntä vielä paremmin kuin illalla. Korkealle seinään sovitetusta ikkunasta näki vilahdukselta puun lehviä, joiden lomitse taivaan sini tirkisteli. Seinät olivat valkeat. Huonekaluja oli ainoastaan pöytä ja tuoli, molemmat lattiaan kiinnitettyjä. Mutta kaikki oli peräti siistiä ja puhdasta.

"Hei", puheli hän, "pikku lepotovi täällä tulee jokseenkin viehättäväksi. Mutta katsastakaamme asuamme… Onko minulla kaikki mitä tarvitsen?… Ei… Siinä tapauksessa kaksi soittoa siivoojattarelle."

Hän painoi erään ovipielessä olevan laitteen nastaa, joka tehosi käytävässä olevaan merkkipöytään.

Tuokion kuluttua vedettiin salpoja ja kankia auki, avain kääntyi lukossa ja vartija tuli sisälle.

"Kuumaa vettä, olkaa hyvä", sanoi Lupin.

Toinen katseli häntä sekä hämmästyneen että kiukustuneen näköisenä.

"Niin, ja pyyhinliina!" sanoi Lupin. "Turkanen, täällä ei ole pyyhinliinaa!"

Mies murisi. Hän oli menemäisillään pois, kun Lupin hanakasti tarttui häntä käsivarteen:

"Tässä! Sata frangia, jos pistätte minulta postiin kirjeen."

Hän otti esille sadan frangin setelin, jonka oli piilottanut etsinnältä, ja tarjosi sen hänelle.

"Missä on kirje?" kysyi vartija, ottaen rahan.

"Sen minä kyhään tuossa tuokiossa."

Hän istuutui pöydän ääreen, sohaisi lyijykynällä moniaita sanoja paperiarkille, pisti sen kirjekuoreen ja kirjotti osotteeksi:

'Hra S.B. 48, Poste Restante, Parisi.'

Vartija otti kirjeen ja asteli pois.

Lupin istuutui tuolille ja loi matalalla äänellä seuraavan yleiskatsauksen asemasta:

"Kerta kaikkiaan on minulla tällähaavaa kaksi vastustajaa taistelussani. Ensinnäkin yhteiskunta, jonka hallussa olen ja jolle voin nauraa. Toiseksi tuntematon henkilö, jonka hallussa en ole, mutta jolle ei tee mieleni vähääkään nauraa. Hän se ilmotti järjestysvallalle, että minä olin Sernine. Hän se arvasi, että minä olin Lenormand. Hän se lukitsi maanalaisen käytävän oven, ja hän se toimitti minut tyrmään."

Arsène Lupin mietti hetkisen ja pitkitti sitte:

"Taistelu käypi siis lopullisesti hänen ja minun kesken. Ja sen taistelun ylläpitämiseen, toisin sanoen Kesselbachin jutun perinjuuriseen penkomiseen, olen minä tässä vankina, hänen ollessaan vapaana, tuntemattomana ja tapaamattomissa, kädessään kaksi valttikorttia, joita minä pidin ominani, Pierre Leduc ja vanha Steinweg… Sanalla sanoen, hän on lähellä päämääräänsä, ratkaisevasti torjuttuansa minut."

Uusi mietiskelevä vaitiolo, jota seurasi taaskin yksinpuhelu:

"Asema ei suinkaan ole loistava. Toisella puolen kaikki; toisella ei mitään. Minua vastassa mies yhtä voimakas kuin minä tai voimakkaampikin, sillä hän ei haikaile mitään, toisin kuin minä. Eikä minulla ole mitään aseita häntä ahdistaakseni."

Koneellisesti kertasi hän viime lauseensa useampaan erään, vaikeni sitte ja istui kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, pää käsien varassa.

"Sisälle, hra johtaja", hän sanoi nähdessään oven avautuvan.

"Odotitteko minua?"

"Minähän kirjotin teille, hra johtaja, pyytäen teitä tulemaan. Olin varma siitä, että vartija antaisi teille kirjeeni. Olin siitä niin varma, että kirjotin kuoreen teidän nimikirjaimenne, S.B., ja ikänne, 48!"

"Mielipiteenne käskyläiseni rehellisyydestä", sanoi Stanislas Borély, "oli ihan oikea. Tässä on rahanne. Se annetaan teille vapaalle jalalle päästessänne… Teidän täytyy nyt uudestaan tulla etsimishuoneeseen."

Lupin meni hra Borélyn mukana tähän tarkotukseen varattuun pieneen kamariin, riisuutui ja alistui mitä tyystimpään tarkasteluun, samalla kun hänen vaatteensakin nuuskittiin oikeutetulla epäluuloisuudella.

Hänet vietiin sitte takaisin koppiinsa, ja Borély sanoi:

"Mieleni on keveämpi. Se on tehty."

"Ja varsin hyvin tehty, hra johtaja. Teidän miehenne suorittavat tämänlaisen velvollisuuden niin hienotuntoisesti, että mieleni tekee kiittää heitä antamalla pikku todisteen tyytyväisyydestäni."

Hän ojensi sadan frangin setelin Borélylle, joka hypähti kuin ammuttuna:

"Kah!… Mutta… Mistä tuo tulee?"

"Ei ole tarvis vaivata aivojanne, hra johtaja. Minunlaiseni mies, joka viettää tällaista elämää, on aina valmistautunut mitä tahansa sattumaa varten; eikä pula kiusallisinkaan — ei vankeuskaan — voi häntä peräti yllättää."

Tarttuen oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden keskisormeen hän veti sen näpsästi irti ja ojensi tyynesti Borélylle:

"Älkää nyt noin hätkähtäkö, hra johtaja. Tämä ei ole sormeni, vaan pelkkä kullantakojan kelmusta tehty ja taidokkaasti värjätty lieriö, joka sopii tarkoin keskisormeeni ja eksyttävästi näyttää oikealta sormelta." Ja hän lisäsi naurahtaen: "Sellaisella tavalla tietysti, että siihen on kolmas sadan frangin seteli kätkettynä… Mitä on kovaonnisen tehtävä? Hänen tulee pitää mahdollisimman hyvää kukkaroa… ja käyttää sitä tarpeen tullen…"

Hän pysähtyi nähdessään Borélyn säikähtyneet kasvot:

"Älkää mitenkään luulko, hra johtaja, että minua haluttaa huikaista teitä pikku taidoillani. Tahdoin vain osottaa teille, että olette tekemisissä hiukan erikoisen hoidokin kanssa, ja ilmottaa teille, että teidän ei pidä kummastua, jos rohkenen silloin tällöin rikkoa laitoksenne ohjesääntöjä."

Vankilan johtaja oli toipunut. Hän sanoi koruttomasti:

"Mieluummin ajattelen, että te mukaudutte sääntöihin ettekä pakota minua turvautumaan koviin toimenpiteisiin…"

"Joiden käyttäminen pahottaisi mieltänne, eikö niin, hra johtaja? Sen mielipahan minä juuri haluaisin teiltä säästää, todistamalla teille ennakolta, että ne eivät ehkäisisi minua tekemästä mitä mielin, olemasta kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, puolustamasta minulle näiden seinien ulkopuolella uskottuja tärkeitä etuja, kirjottamasta sanomalehtiin, jotka ottavat vastaan neroni tuotteita, pitkittämästä suunnitelmieni toteuttamista ja lopuksi, valmistamasta pakoani."

"Pakoanne!"

Lupin alkoi sydämellisesti nauraa:

"Mutta ajatelkaahan, hra johtaja, minun ainoa puolustukseni vankilassa olemiselle on… lähtö!"

Todistus ei näyttänyt tyydyttävän Borélya. Hän yritti vuorostaan nauraa.

"Ennakolta varotettu on ennakolta varustettu", hän sanoi.

"Sitä minä halusinkin", vastasi Lupin. "Ryhtykää kaikkiin varokeinoihin, hra johtaja, älkääkä lyökö mitään laimin, jottei teitä jälkeenpäin voida mistään moittia."

Borély asteli pois suuresti hämmästyneenä tästä omituisesta kehotuksesta ja kovin huolissaan tekeillä olevista tapauksista. Vanki heittäytyi vuoteelleen, jupisten:

"Onpa sinulla sisua, Lupin, veikkonen, on totisesti! Luulisipa tosiaan, että sinulla on joku käsitys siitä, miten pääset täältä pois!"

* * * * *

Weber tuli itse, mukanaan kaksitoista konstaapelia — parhaat mitä hänellä oli, valittuja miehiä, hampaisiin asti aseestettuja — nouti pelottavan vangin hänen kammionsa ovelta ja vei hänet automobiliin, jonka ajaja oli hänen omia miehiänsä, kunnalliskaartilaisten ratsain hölköttäessä kumpaisellakin sivulla, edessä ja takana.

"Hip!" huudahti Lupin. "Minulle osotettu imartelu on suorastaan liikuttava. Kunniavartio, totisesti! Weber, teillä on oikea esivaltainen vaisti! Te ette unohda, miten on käyttäydyttävä lähinnä ylempäänne kohtaan." Ja taputtaen häntä olalle: "Weber, minä aijon jättää eronhakemukseni. Minä nimitän teidät seuraajakseni."

"Se on jo melkein tehtykin", sanoi Weber.

"Sepä on hauska uutinen! Olin hiukan huolissani paostani. Nyt on mieleni keveä. Siitä hetkestä alkaen, kun Weber on etsivän osaston päällikkönä…"

Weber ei vastannut letkaukseen. Sydämessään oli hänellä omituinen sekava tunne vastustajansa läsnäollessa, tunne, joka oli Lupinin hänessä herättämää pelkoa, hänen ruhtinas Sernineä kohtaan tuntemaansa nöyryyttä ja hänen aina Lenormandille osottamaansa kunnioittavaa ihailua. Kaikkeen tähän yhtyi kiukkua, kateutta ja tyydytettyä vihaa.

He saapuivat Oikeuspalatsiin. "Hiirenloukun" juurella odotteli joukko salapoliiseja, joiden keskessä Weber ilokseen näki kaksi parasta apunansa, Doudevillen veljekset.

"Onko hra Formerie tullut?" kysyi hän.

"On, hra päällikkö, hra tutkintotuomari on huoneessaan."

Weber astui ylös portaita ja hänen perässään Lupin, jonka molemmin puolin Doudevillen veljekset nyt astelivat.

Oli aikaa kuiskatulle kysymykselle ja vastaukselle.

"Mainiota. Koettakaa olla täällä, tullessani ulos… ja huomenna, jos mahdollista, myöskin."

Formerie ei Lupinin ja apulaispäällikön astuessa hänen huoneeseensa osannut virkkaa sen parempaa kuin:

"Ahaa, siinäpä olette! Tiesin, että jonakuna päivänä saisimme teidät käsiimme!"

"Niin minäkin, hra tutkintotuomari", sanoi Lupin, "ja minua ilahuttaa, että kohtalo on teidät valinnut tekemään oikeutta sille kunnialliselle miehelle mikä minä olen."

Formerie vastasi samalla ivallisen totisella sävyllä kuin Lupin:

"Siltä kunnialliselta mieheltä mikä te olette, monsieur, tullaan kysymään, mitä hänellä on sanottavana noin kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta eri varkaudesta, sisään murrosta, huijauksesta, väärennyksestä, kiristyksestä, varastetun tavaran salaamisesta ja muusta sellaisesta. Kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta!"

"Mitä! Siinäkö kaikki?" huudahti Lupin. "Minua todellakin ihan hävettää."

"Älkää surkeilko! Minä kyllä löydän lisää. Mutta ryhtykäämme asioihin järjestyksessä. Hra Lupin, kaikista tiedusteluista huolimatta ei meillä ole mitään selvää tietoa teidän todellisesta nimestänne."

"Sepä merkillistä! Ei ole minullakaan."

"Emme edes kykene julistamaan teitä samaksi Arsène Lupiniksi, joka oli muutamia vuosia takaperin suljettuna Santé-vankilaan ja sieltä järjesti ensimäisen pakonsa."

"'Ensimäisen pakonsa' on teiltä sievä kohteliaisuus."

"Sattuupa tosiaan asianlaita olemaan se", pitkitti Formerie, "että mittaus-osaston arkistossa säilytetty Arsène Lupinin tuntomerkkikortti antaa Arsène Lupinista kuvauksen, joka kaikin puolin poikkeaa todellisesta määrittelemisestänne."

"Yhä enemmän ja enemmän merkillistä!"

"Toiset merkit, toiset mitat, toiset sormenjäljet… Otetut kaksi valokuvaakin ovat ihan erilaiset. Minä pyydän sen vuoksi teitä ilmottamaan meille todellisen yksilöisyytenne."

"Juuri sitä aijoin minä pyytää teiltä. Olen oleskellut niin monilla eri nimillä, että olen lopuksi unohtanut omani. En tiedä mitä minä olen."

"Minun täytyy siis pöytäkirjaan merkitä kieltäytyminen vastaamasta."

"Kykenemättömyys."

"Onko tämä harkittua suunnitelmaa? Pitääkö minun odottaa samaa vaikenemista vastaukseksi kaikkiin kysymyksiini?"

"Melkein."

"Ja miksi?"

Lupin oikaisihe juhlalliseen asentoon ja sanoi:

"Hra tutkintotuomari, minun elämäni kuuluu historiaan. Teidän tarvitsee vain selailla viimeisten viidentoista vuoden aikakirjoja, niin uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Se entisyydestäni. Mitä muuhun tulee, niin se ei koske minua: se on teidän ja Palace-hotellin murhamiesten keskinen asia."

"Pahaksi onneksi tavattiin ja vangittiin teidät juuri noiden murhamiesten pesästä."

"Minä olin siellä luovuttaakseni heidät oikeuden käsiin, kuten olin pääministerin kanssa sopinut. Ellen olisi siellä ollut, olisi parooni Altenheim päässyt pakoon."

"Kenen sanotte tappaneen hänet?"

"Hänen rikostoverinsa."

"Miten pääsi se rikostoveri pois?"

"Laskuluukusta, jonka näette siinä huoneessa, missä murhenäytelmä tapahtui."

"Ja mistä johtui, että te ette seurannut niin hyödyllistä esimerkkiä?"

"Minä yritin seurata sitä. Mutta ulospääsyn sulki ovi, jota en saanut auki. Tätä yritellessäni palasi 'se toinen' huoneeseen ja surmasi rikostoverinsa, peljäten niitä paljastuksia, joita tämä olisi varmasti tehnyt. Samalla hän piilotti minun varaamani vaatemytyn kaappiin, mistä se heti jälkeenpäin löydettiin."

"Mihin olivat nuo vaatteet aijottuja?"

"Valeasuani varten. Mennessäni Glycinesiin oli suunnitelmani seuraava: luovuttaa poliisien käsiin Altenheim, hävittää esiytymiseni ruhtinas Serninenä ja ilmestyä jälleen…"

"Hra Lenormandina kait?"

"Aivan."

"Ei."

"Mitä!"

Formelle hymyili tietävästi ja heristeli etusormeansa.

"Ei", hän toisti.

"Mitä tarkotatte 'ei'llänne?"

"Tuo juttu hra Lenormandista…"

"Niin?"

"Se kelpaa yleisölle, ystäväiseni, mutta te ette saa hra Formerieta puijatuksi uskomaan niin paksua tarinaa, että Lupin ja Lenormand olivat sama mies." Hän remahti nauramaan. "Lupin etsivän osaston päällikkö! Ei, mitä tahansa muuta, sitä vaan ei!… Raja kaikella… Minä olen hyvänahkainen mies… uskon mitä hyvänsä… mutta sentään… No, meidän kesken puhuen, mikä oli syynä tähän uuteen keksintöön?… Tunnustan olevani siitä ymmällä…"

Lupin silmäili häntä ihmeissään. Siitä kaikesta huolimatta, mitä hän Formeriesta tiesi, ei hän voinut käsittää noin suunnatonta piintymystä ja sokeutta. Sillä hetkellä oli maailmassa yksi ainoa henkilö, joka kieltäysi uskomasta ruhtinas Serninen kaksois-olemusta; ja se oli tutkintotuomari Formerie! Lupin kääntyi apulaispäällikköön, joka kuunteli avosuin:

"Weber hyvä, pelkäänpä, ettei ylenemisenne olekaan niin varma kuin ajattelin. Sillä katsokaas, jollei Lenormand ole minä, niin on hän olemassa… ja jos hän on olemassa, niin en epäile, että hra Formerie kaikella terävyydellään lopuksi etsii hänet esille… jossa tapauksessa…"

"Kyllä me hänet esille etsimme, hra Lupin", huudahti tutkintotuomari. "Sen minä takaan; ja vakuutanpa, että kun te ja hän pannaan vastakkain, meille koituu hauska näytös."

"Minun kanssani te varmasti pengoitte varastetun otsakoristeen juttua, kun minä olin Charmeracen herttua", vastasi Lupin ivallisesti.

Formerie hätkähti. Tuo kiusallinen muisto hääti hänen kaiken hilpeytensä. Äkkiä totiseksi tullen hän kysyi:

"Pysytte siis itsepintaisesti tuossa järjettömässä tarinassanne?"

"Minun täytyy, syystä että se on tosi. Teidän olisi helppo pistäytyä höyrylaivalla Kokinkiinaan ja etsiä Saigonista todisteet oikean hra Lenormandin kuolemasta, sen arvoisan herrasmiehen, jonka sijaan asetuin ja jonka kuomantodistuksen voin näyttää teille."

"Pötyä!"

"Enpä toden totta, hra tutkintotuomari, välitä asiasta päin tai toisin. Jos teitä harmittaa ajatus, että minä olen hra Lenormand, niin älkäämme puhuko siitä. Me emme puhu minusta, emme puhu ikinä mistään, jos niin haluatte. Mitä hyötyä voi siitä sitä paitsi teille olla? Kesselbachin juttu on niin sekava vyyhti, etten minäkään tiedä asemaa pohjaltaan. Yksi ainoa mies voisi auttaa teitä. Minun ei ole onnistunut löytää häntä. Enkä luule teidänkään…"

"Mikä on sen miehen nimi?"

"Hän on vanhanpuoleinen saksalainen nimeltä Steinweg… Mutta olettehan te tietysti kuullut hänestä, Weber, ja millä tavalla hänet riistettiin pois itse Oikeuspalatsissa?"

Formerie vilkaisi kysyvästi apulaispäällikköön. Weber sanoi:

"Minä otan tuodakseni sen henkilön luoksenne, hra tutkintotuomari."

"Se on siis valmista", sanoi Formerie nousten tuolillaan. "Kuten näette, Lupin, oli tämä pelkästään muodollinen tutkinto, molempien kaksintaistelijain esittelemiseksi toisilleen. Nyt kun olemme lyöneet miekkamme ristikkäin tarvitsemme ainoastaan miekkailumme välttämättömän todistajan, lainopillisen neuvonantajanne."

"Minä valitsen maître Quimbelin."

"Asianajajayhdistyksen puheenjohtajan! Hyvä, te saatte kelpo puolustajan."

* * * * *

Ensimäinen istunto oli lopussa. Weber vei pois vangin.

Astuessaan alas "hiirenloukun" portaita molempien Doudevillein välissä puheli Lupin lyhyin, käskevin lausein:

"Pitäkää silmällä Steinwegiä… Älkää antako hänen puhutella ketään… Olkaa paikalla huomenna… Minä annan teille silloin muutamia kirjeitä… yhden itseänne varten… tärkeän."

Alhaalle tultuaan hän asteli automobilia ympäröitsevien kunnalliskaartilaisten luo:

"Kotiin, pojat", hän huudahti, "ja pian! Minulla on kohtaus oman itseni kanssa täsmälleen kello kaksi."

Ajomatkalla ei mitään tapahtunut. Koppiinsa palattuaan Lupin kyhäsi pitkän kirjeen yksityiskohtaisia ohjeita Doudevillen veljeksille ja kaksi muuta kirjettä.

Toinen oli Genevièvelle:

'Geneviève, te tiedätte nyt kuka olen ja ymmärrätte miksi salasin teiltä sen henkilön nimen, joka kahdesti vei teidät pois sylissään, silloin kun te olitte pikku tyttö.

Geneviève, minä olin äitinne ystävä, etäinen ystävä, jonka kaksinaisesta elämästä hän ei tiennyt mitään, mutta johon hän tunsi voivansa luottaa. Ja siksi hän ennen kuolemaansa kirjotti minulle muutamia rivejä, pyytäen minua kaitsemaan teitä.

Niin arvoton kuin olenkin osalliseksi arvostukseenne, Geneviève, pysyn uskollisena tuolle luottamukselle. Älkää kokonaan karkottako minua sydämestänne.

Arsène Lupin.'

Toinen kirje oli osotettu Dolores Kesselbachille:

'Ruhtinas Sernine johtui tavottamaan rouva Kesselbachin tuttavuutta yksinomaan itsekkäistä syistä. Mutta harras kaipuu toimia hänen hyväkseen oli syynä siihen, että hän tätä tuttavuutta pitkitti.

Nyt kun ruhtinas Serninestä on tullut pelkkä Arsène Lupin, hän pyytää, ettei rouva Kesselbach riistäisi häneltä oikeutta suojella häntä etäältä ja kuten mies suojelee sitä, jota hän ei enää koskaan joudu näkemään.'

Pöydällä oli moniaita kirjekuoria. Hän otti käteensä yhden ja otti toisen; mutta sitten kolmatta ottaessaan hän huomasi valkean paperiarkin, jonka siihen ilmestyminen kummastutti häntä. Siihen oli kiinnitetty nähtävästi sanomalehdestä leikattuja sanoja. Hän luki:

'Olette hävinnyt taistelussanne paroonia vastaan. Luopukaa ottamasta osaa juttuun, niin minä en vastusta pakoanne.

L. M.'

Taaskin tunsi Lupin sitä kammoa ja kauhua, jota tämä nimetön ja satumainen olento hänessä aina herätti, sitä iljetystä, jota tuntee koskettaessaan myrkyllistä eläintä, matelijaa:

"Taas hän", virkahti hän. "Ja täälläkin!"

Häntä myöskin säikähdytti se äkillinen näky, minkä hän tuolloin tällöin sielussaan tunsi tuosta vihamielisestä voimasta, voimasta yhtä suuresta kuin hänen omansakin ja pelottavia apuneuvoja käyttelevästä, joita hän ei itse voinut tajuta.

Hän epäili oitis vartijaansa. Mutta kuinka oli ollut mahdollista lahjoa tuota kovapiirteistä, tuimakatseista miestä?

Kahdentenatoista päivänä Lupin heräsi hyvin aikaisin ja huudahti:

"Saas nähdä, jos laskelmani ovat oikeat ja jumalat ovat puolellani, niin tänään kuuluu jotakin uutta. Minulla on ollut neljä puhelua Formerien kanssa. Sen miehen täytyy nyt olla oikeaan kuntoon muokattu. Ja Doudevillet puolestaan ovat tietenkin hääränneet ahkerasti… Tästä koituu jotakin hauskaa!"

Salvat narahtelivat, avain kääntyi ritisten lukossa.

"Ahaa, tekö siinä, vanginvartijoista parahin! Onko hetki tullut viimeistä pukemista varten? Tukanleikkuuta varten, joka käypi kaikkein viimeisimmän suuren leikkauksen edellä?"

"Tutkintatuomarin puheille", sanoi mies lyhyeen.

Lupin asteli vankilan käytävien läpi ja hänet ottivat vastaan kunnalliskaartilaiset, jotka lukitsivat hänet vankivaunuihin.

Hän saapui Oikeuspalatsiin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin. Toinen Doudeville odotteli lähellä portaita. Heidän noustessaan ylös hän sanoi Lupinille:

"Teidät asetetaan tänään vastakkain."

"Kaikki järjestetty?"

"On."

"Weber?"

"Hyörimässä muualla."

Lupin astui Formerien huoneeseen ja tunsi heti vanhan Steinwegin, joka istui eräällä tuolilla sairaan ja riutuneen näköisenä. Muuan kunnalliskaartilainen seisoi hänen takanaan.

Formerie tähysteli vankia tarkkaavasti, kuin toivoen tekevänsä tärkeitä päätelmiä tutkistelustansa, ja sanoi:

"Tiedättekö kuka tämä herrasmies on?"

"No, Steinweg tietenkin!…"

"Niin, hra Weberin ja hänen kahden alaisensa, Doudeville-veljeksien, ripeiden tiedustelujen avulla olemme löytäneet hra Steinwegin, jonka sanotte tietävän Kesselbach-jutun juurtajaksain, murhaajan nimen ja muun."

"Minä onnittelen teitä, hra tutkintotuomari. Teidän tutkimuksenne menestyy erinomaisesti."

"Niin luulen. On vain yksi 'mutta': hra Steinweg kieltäytyy ilmaisemasta mitään, paitsi teidän läsnäollessanne."

"No jopa nyt jotakin! Sepä kummallista! Herättääkö Arsène Lupin hänessä niin suurta kiintymystä ja arvostusta?"

"Ei Arsène Lupin, vaan ruhtinas Sernine, jonka hän sanoo pelastaneen hänen henkensä, ja hra Lenormand, jonka keralla hän sanoo alottaneensa erään puhelun…"

"Siihen aikaan kun olin etsivän osaston päällikkönä", keskeytti Lupin. "Myönnätte siis…"

"Hra Steinweg", sanoi tutkintotuomari, "tunnetteko hänet hra Lenormandiksi?"

"En, mutta minä tiedän, että Arsène Lupin ja hän ovat sama."

"Suostutte siis puhumaan?"

"Kyllä… mutta… me emme ole yksinämme."

"Mitä tarkotatte? Täällä on vain kirjurini… ja vartija…"

"Hra tutkintotuomari, salaisuus, jonka aijon ilmaista, on niin tärkeä, että te olisitte itsekin pahoillanne…"

"Vartija, menkäähän ulkopuolelle", sanoi Formerie. "Tulkaa heti takaisin, jos kutsun. Oletteko kirjuriani vastaan, hra Steinweg?"

"En, en… saattaisi olla parempi… mutta kuitenkin…"

"Puhukaa siis. Mitään paljastuksianne ei muuten merkitä pöytäkirjaan. Yksi sana vielä sentään: Kysyn teiltä viimeisen kerran, onko välttämätöntä, että vanki on tässä puhelussa saapuvilla?"

"Ihan välttämätöntä. Saatte itse nähdä syyn siihen."

Hän veti tuolinsa tutkintatuomarin pöydän ääreen. Lupin jäi seisomaan kirjurin lähelle. Ja vanhus alkoi matalalla äänellä puhella:

"Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun eräät asianhaarat, joihin minun ei tarvitse tässä kajota, saattoivat tietooni merkillisen tarinan, joka koskee kahta henkilöä."

"Heidän nimensä, olkaa hyvä."

"Nimet ilmotan hetimiten. Sanon vain ensiksikin, että toisella näistä henkilöistä on huomattava asema Ranskassa ja että toinen, italialainen tai pikemmin espanjalainen… niin, espanjalainen…"

Loikkaus, kaksi pelottavaa nyrkin iskua… Lupinin käsivarret olivat huitaisseet oikeaan ja vasempaan kuin jousten ponnahduttamina, ja hänen nyrkkinsä, kovat kuin kanuunankuulat, mojauttivat tutkintotuomaria ja kirjuria leukaan, juuri korvan alle.

Tutkintotuomari ja kirjuri lysähtivät pöytiensä yli voihkaustakaan päästämättä.

"Hyvin osattu!" sanoi Lupin. "Se oli näpsä ote."

Hän meni ovelle ja lukitsi sen hiljaisesti. Palatessaan hän kysyi:

"Steinweg, onko teillä kloroformi?"

"Oletteko ihan varma siitä, että he ovat tainnuksissa?" kysyi vanhus pelosta vapisten.

"Mitä ajattelettekaan! Mutta sitä kestää vain kolme tai neljä minuuttia… Ja se ei ole kyllin pitkä aika."

Saksalainen otti taskustaan pullon ja kaksi valmiiksi järjestettyä puuvillatukkoa.

Lupin otti pullosta tulpan, kaatoi muutamia pisaroita kloroformia puuvillatukkoihin ja piteli niitä tutkintatuomarin ja hänen kirjurinsa nenän edessä:

"Mainiota! Meillä on kymmenen minuutin rauha ja häiriintymättömyys käytettävissämme. Se riittää, mutta kiirehtikäämme kuitenkin; eikä sanaakaan liikaa, vanhus, kuuletteko?" Hän tarttui toista käsivarteen. "Te näette mitä minä kykenen tekemään. Tässä me olemme, kahden kesken Oikeuspalatsin keskuksessa, syystä että minua niin halutti."

"Niin."

"Aijotte siis kertoa minulle salaisuutenne?"

"Niin. Minä kerroin sen Kesselbachille, hän kun oli rikas ja saattoi käyttää sitä paremmin kuin kukaan, jonka tunsin. Mutta vaikka te olette vanki ja aivan voimaton, niin pidän teitä sata kertaa vahvempana kuin Kesselbach oli sadan miljoonansa kanssa."

"Siinä tapauksessa puhukaa; ja käykäämme asioihin oikeassa järjestyksessä. Murhaajan nimi?"

"Mahdotonta!"

"Kuinka niin mahdotonta? Arvelin teidän sen tietävän ja aikovan kertoa minulle kaikki!"

"Kaikki, mutta sitä en."

"Mutta…"

"Myöhemmällä."

"Olette hullu! Miksi?"

"Minulla ei ole mitään todisteita. Myöhemmällä, kun te olette vapaa, me pyydystämme yhdessä. Mitä sitä paitsi olisi siitä nyt hyötyä? Enkä totisesti voi nyt sanoa."

"Pelkäätte häntä?"

"Niin."

"No hyvä", sanoi Lupin. "Eihän se sentään kaikkein tärkein asia olekaan. Muusta olette päättänyt puhua?"

"Pidättelemättä."

"No, vastatkaa siis. Kuka on Pierre Leduc?"

"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin prinssi, Fistingenin kreivi, Wiesbadenin ja muiden seutujen herra."

Lupinia vavahdutti riemu hänen kuullessaan, ettei hänen suojattinsa toki ollut silavasaksan poika!

"Lempo!" hän jupisi. "Uljas arvo!… Sikäli kuin muistan on Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunta Preussissa?"

"Niin, Moselin varrella. Veldenz-suku on pfalzkreivillisen Zweibrücken-suvun haara. Suurherttuakunta joutui ranskalaisten haltuun Lunévillen rauhanteon jälkeen ja kuului Mont-Tonnerren departementtiin. Vuonna 1814 se luovutettiin takaisin Hermann I:n, Pierre Leducin isoisän isän hyväksi. Hänen poikansa, Hermann II, vietti nuoruutensa hurjistellen, saattoi itsensä häviöön, joudutti maansa raha-asiat rappiolle ja teki itsensä mahdottomaksi alamaisilleen, jotka lopulta osittain polttivat Veldenzin vanhan linnan ja karkottivat hallitsijansa. Suurherttuakuntaa hoiti ja hallitsi sitte kolme sijaishallitsijaa Hermann II:n nimessä, joka omituista kyllä ei luopunut arvostaan, vaan pysyi nimellisesti hallitsevana suurherttuana. Hän asusti jokseenkin ahtaissa raha-asioissa Berlinissä; myöhemmin hän taisteli saksalais-ranskalaisessa sodassa Bismarckin vierellä, jonka ystäviä hän oli. Hänet surmasi pommi Parisin piirityksen aikana, ja kuollessaan hän uskoi Bismarckin hoiviin poikansa Hermannin, Hermann III:n nimittäin."

"Meidän Leducimme isän?" sanoi Lupin.

"Niin. Kansleri mieltyi Hermann III:een ja käytti häntä useasti salaisena lähettinä ylhäisille ulkomaalaisille. Suojelijansa kukistuttua Hermann III poistui Berlinistä, matkusteli maailmalla, ja palattuansa asettui Dresdeniin. Bismarckin kuollessa oli Hermann III siellä. Hän itse kuoli kaksi vuotta jälkeenpäin. Nämä ovat Saksassa yleisesti tiettyjä tosiasioita; ja se on kolmen Hermannin, yhdeksännellätoista vuosisadalla eläneiden Zweibrücken-Veldenzin suurherttuain tarina."

"Mutta neljäs, Hermann IV, se jonka asioihin me olemme osallisiksi joutuneet?"

"Hänestä puhumme piankin. Siirtykäämme nyt tuntemattomiin seikkoihin."

"Teille yksistään tiettyihin", sanoi Lupin. "Minulle yksistään ja joillekuille muille."

"Joillekuille muillekinko? Eikö salaisuutta ole säilytetty?"

"On, on, salaisuuden ovat visusti säilyttäneet ne, jotka sen tietävät. Ei huolta: heidän etunsa vaatii, sen vakuutan, heitä ehdottomasti olemaan sitä ilmaisematta."

"Kuinka te sitte sen tiedätte?"

"Viimeisen suurherttuan nimeä kantaneen Hermannin vanhan palvelijan ja yksityisen kirjurin kautta. Tämä palvelija, joka kuoli sylissäni Etelä-Afrikassa, uskoi minulle aluksi, että hänen herransa oli salaisissa naimisissa ja jätti jälkeensä pojan. Sitte hän kertoi minulle tuon suuren salaisuuden."

"Jonka te jälkeenpäin ilmaisitte Kesselbachille."

"Niin."

"Malttakaahan silmänräpäys… Odottakaa…"

Lupin kumartui Formerien yli, varmistui siitä, että kaikki oli hyvin ja sydän tykki säännöllisesti, ja sanoi:

"Jatkakaa."

Steinweg alotti jälleen:

"Sen päivän iltana, jona Bismarck kuoli, astuivat suurherttua Hermann III ja hänen uskollinen palvelijansa — minun etelä-afrikalainen ystäväni — junaan, joka toi heidät Müncheniin juuri ajoissa, heidän ennättääksensä Wienin pikajunaan. Wienistä he matkustivat Konstantinopoliin, sieltä Kairoon, sieltä Napoliin, sieltä Tunisiin, sieltä Espanjaan, sieltä Parisiin, sieltä Lontooseen, Pietariin, Varsovaan… eivätkä he pysähtyneet ainoassakaan paikassa. He ottivat ajurin, nostattivat kaksi matkareppuansa etuistuimelle, syöksyivät läpi katujen, riensivät toiselle asemalle tai laiturille ja nousivat taas heti junaan tai höyrylaivaan."

"Sanalla sanoen, heitä ajettiin takaa ja he yrittivät eksyttää vainoojiansa jäljiltänsä", päätti Arsène Lupin.

"Eräänä iltana he läksivät Trevesin kaupungista, puettuina työmiesten lakkeihin ja palttinamekkoihin, kumpaisellakin mytty sauvan sakaraan olan yli ripustettuna. He kävelivät neljäkymmentäkaksi kilometriä Veldenziin, missä on Zweibrückenin vanha linna tai oikeammin sen rauniot."

"Ei mitään kuvauksia, olkaa hyvä."

"Kaiken päivää he piileskelivät läheisessä metsässä. Yöllä he hiipivät vanhojen linnanmuurien pimentoon. Hermann käski palvelijansa odottaa häntä ja kapusi itse muurin yli Sudenkidaksi nimitetystä murroksesta. Hän palasi tunnin kuluttua. Seuraavalla viikolla, taaskin kierreltyään maita mantereita, hän palasi kotiinsa Dresdeniin. Retki oli tehty."

"Ja mikä oli retken tarkotuksena?"

"Suurherttua ei milloinkaan hiiskunut sanaakaan siitä palvelijallensa. Mutta eräät seikat ja jälkeenpäin sattuneet tapaukset saivat miehen sommittelemaan kokoon asianlaidan ainakin osittain."

"Pian, Steinweg, aika alkaa jo käydä lyhyeksi; ja minä olen kiihkeä tietämään…"

"Kaksi viikkoa retken jälkeen kreivi von Waldemar, keisarin henkivartioväen upseeri ja hänen henkilökohtaisia ystäviänsä, kävi kuuden miehen keralla suurherttuan luona. Hän oli siellä koko päivän lukkojen takana suurherttuan kanssa tämän työhuoneessa. Tuon tuostakin kuului väittelyä, kiivasta riitelyä. Erään lauseen kuulikin palvelija astuessaan puutarhassa ikkunain alitse: 'Ne paperit jätettiin teille; Hänen Majesteettinsa on varma siitä. Jos kieltäydytte antamasta niitä minulle vapaaehtoisesti…' Lauseen jatko, uhkauksen tarkotus ja koko kohtauskin voidaan helposti arvata siitä, että Hermannin talo tutkittiin läpikotaisin."

"Mutta se on vastoin lakia."

"Se olisi ollut vastoin lakia, jos suurherttua olisi ollut vastaan; mutta hän oli itse kreivin mukana etsinnässä."

"Ja mitä haeskelivat he? Kanslerin muistelmiako?"

"He etsivät salaista asiapaperikimppua, jonka tiedettiin olevan olemassa, muutamien varomattomuuksien ilmaisemana, ja varmasti tulleen uskotuksi suurherttua Hermannin haltuun."

Lupin mutisi kiihtyneesti:

"Salaisia asiapapereita… ja epäilemättä hyvin tärkeitä?"

"Mitä tärkeimpiä. Noiden paperien julkaiseminen johtaisi tuloksiin, joita olisi mahdoton ennakolta nähdä, ei ainoastaan Saksan sisäisissä asioissa, vaan myöskin sen suhteissa muihin valtoihin."

"Haa!" huudahti Lupin ankarassa kiihkossa. "Haa, voiko olla mahdollista… Mitä todisteita on teillä?"

"Mitä todisteitako? Suurherttuan vaimon todistus, ne luottamukset, jotka hän suurherttuan kuoltua uskoi palvelijalle."

"Niin… niin…" sopersi Lupin. "Meillä on suurherttuan itsensä todistus."

"Parempi kuin sekin", oikaisi Steinweg.

"Mikä sitte?"

"Eräs asiakirja: hänen omakätisesti laatimansa ja allekirjottamansa asiakirja, joka sisältää…"

"Sisältää mitä?"

"Luettelon hänen haltuunsa uskotuista salaisista papereista."

"Kertokaa minulle, parilla sanalla…"

"Parilla sanalla? Sitä ei voi tehdä. Luettelo on pitkä kuin käsivarteni, kauttaaltaan on siihen siroteltu muistutuksia ja huomautuksia, jotka toisinaan ovat mahdottomat ymmärtää. Mainitsen vain kaksi otsikkoa, jotka ilmeisesti koskevat kahta sellaisten paperien kääryä. Kruununprinssin omakätisiä kirjeitä Bismarckille on toinen. Päivämäärät osottavat nuo kirjeet kirjotetuiksi Fredrik III:n kolmikuukautisena hallituskautena. Kuvitellakseen mitä kirjeet sisältänevät tarvitsee vain ajatella Fredrik keisarin sairautta, hänen riitojaan poikansa kanssa…"

"Niin, niin, minä tiedän… Ja toinen otsikko?"

" Valokuvia Fredrik III:n ja keisarinnan kirjeistä Englannin kuningattarelle."

"Sanotteko täydellä todella, että se on luettelossa?" kysyi Lupin tukahtuvalla äänellä.

"Kuunnelkaahan suurherttuan muistiinpanoja: Suur-Britannian ja Ranskan välisen sopimuksen teksti. Ja nämä hiukan hämärät sanat: 'Elsass-Lotrinki'… 'Siirtomaat'… 'Merivarustelujen supistaminen'…"

"Siinä sanotaan niin?" tokaisi Lupin. "Ja te sanotte sitä hämäräksi?… Ne sanathan huikaisevat kirkkaudellaan!… Haa, voiko olla mahdollista!… Ja mitä lisäksi mitä lisäksi?"

Hänen puhuessaan kuului ovelta melua. Joku kolkutti.

"Ette voi tulla sisälle", sanoi Lupin. "Minulla on hommia… Jatkakaa, Steinweg."

"Mutta…" intti vanhus suuresti säikähdyksissään.

Ovea röykytettiin rajusti, ja Lupin kuuli Weberin äänen Hän luikkasi:

"Hiukan kärsivällisyyttä, Weber. Minä olen viidessä minuutissa valmis."

Hän tarttui vanhusta käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:

"Olkaa huoletta ja jatkakaa kertomustanne. Sanotte siis, ettei suurherttuan ja hänen palvelijansa retkellä Veldenzin linnaan ollut muuta tarkotusta kuin noiden paperien piilottaminen?"

"Muusta ei voi olla kysymystäkään."

"Hyvä on. Mutta suurherttua on saattanut jälkeenpäin siepata ne pois!"

"Ei, hän ei ennen kuolemaansa enää poistunut Dresdenistä."

"Mutta suurherttuan vihamiehet, joiden etu ehdottomasti vaati heitä etsimään paperit käsiinsä ja hävittämään ne — eivätkö he ole voineet yrittää saada selville paperien säilytyspaikkaa?"

"He ovat yrittäneet."

"Mistä sen tiedätte?"

"Voittehan ymmärtää, etten minä jäänyt toimettomaksi, ja että noiden paljastusten jälkeen oli ensimäisenä huolenani lähteä Veldenziin ja tehdä tiedusteluja lähikylissä. No, minä kuulin, että linnassa oli kahtena kertana käynyt kymmenkunta miestä, jotka tulivat Berlinistä, varustettuina suosituksilla sijaishallitsijoille."

"No?"

"No, he eivät löytäneet mitään, sillä sittemmin on linna suljettu yleisöltä."

"Mutta mikä estää ketä tahansa pääsemästä sisälle?"

"Viisikymmenmiehinen linnotusjoukko, joka pitää vartiota yöt päivät."

"Suurherttuakunnan sotureita?"

"Ei, keisarin omasta henkivartioväestä valittuja."

Käytävässä yltyi meteli:

"Ovi auki!" huusi ääni. "Minä käsken teitä avaamaan oven."

"En voi, Weber veikkonen; lukko on epäkunnossa. Jos noudatatte neuvoani, niin leikkaatte lukon ympäriltä oven."

"Ovi auki!"

"Entäs Europan kohtalo, jota me täällä parhaillaan pohdimme?"

Hän kääntyi ukkoon:

"Te ette siis kyennyt pääsemään linnaan?"

"En."

"Mutta uskotte varmasti, että nuo paperit on sinne kätketty?"

"Kuulkaahan, olenhan toki antanut siitä kylliksi todisteita? Ettekö ole vakuutettu?"

"Kyllä, kyllä", jupisi Lupin, "ne ovat siellä kätkettyinä… siitä ei ole epäilystäkään… ne ovat siellä kätkettyinä."

Ulkopuolella miehet penkoivat lukkoa.

Lupin kysyi Steinwegiltâ:

"Mihin kuoli suurherttua?"

"Keuhkokalvon tulehdukseen, joka teki hänestä muutamassa päivässä lopun. Hän saavutti tuskin tajuntaansa ennen loppua; ja kamalaa kuuluu olleen se, että hänen nähtiin hourekohtaustensa lomassa tekevän rajuja ponnistuksia ajatustensa keräämiseksi ja ymmärrettävien lauseiden puhumiseksi. Tuon tuostakin hän huusi vaimoansa, katseli häntä epätoivoisesti ja liikutti turhaan huuliansa."

"Sanalla sanoen, hän puhui?" sanoi Lupin, keskeyttäen hänet, sillä lukon retuuttaminen alkoi häntä huolestuttaa.

"Ei, hän ei puhunut. Mutta eräänä verrattain selvänä hetkenä hän sai kootuksi kylliksi tarmoa piirtääkseen joitakuita merkkejä paperinpalaselle, jonka hänen vaimonsa hänelle antoi."

"Ja nuo merkit…"

"Ne olivat enimmäkseen mahdottomia lukea."

"Enimmäkseen? Mutta toiset?" kysyi Lupin kiihkeästi. "Toiset?"

"Siinä oli ensinnäkin kolme aivan selvää numeroa: 8, 1 ja 3…"

"Niin, 813, tiedän… ja sitte?"

"Sitte oli muutamia kirjaimia… useita kirjaimia, joista voidaan varmasti saada selville ainoastaan kolmikirjaiminen ryhmä, jota lähinnä seuraa kaksikirjaiminen ryhmä."

"APO ON, niinkö?"

"Oh, te siis tiedätte…"

Lukko oli myötäämässä; melkein kaikki ruuvit oli irrotettu. Äkkiä säikähtäen häirityksi tulemista kysyi Lupin:

"Tämä epätäydellinen lauselma APO ON ja numerot 813 ovat siis ne kaavat, jotka suurherttua sääsi vaimollensa ja pojallensa heidän voidakseen löytää nuo salaiset paperit?"

"Niin."

"Ja miten kävi suurherttuan vaimon?"

"Hän kuoli pian miehensä jälkeen, voisi sanoa suruun."

"Ja pitikö suku huolta lapsesta?"

"Mikä suku? Suurherttualla ei ollut veljiä eikä sisaria. Sitä paitsi oli hän ainoastaan morganaattisessa ja salaisessa avioliitossa. Ei, lapsen vei pois Hermannin vanha palvelija. Hän oli pahanlainen poika, itsepäinen, oikullinen ja häijy. Eräänä päivänä hän katosi tietämättömiin."

"Tiesikö hän syntymänsä salaisuutta?"

"Tiesi; ja hänelle näytettiin se paperiarkki, jolle Hermann oli kirjottanut kirjaimet ja numerot."

"Ja sen koommin ei tätä paljastusta ole tehty kenellekään muulle kuin teille itsellenne?"

"Siinä kaikki."

"Ja te uskoitte sen ainoastaan hra Kesselbachille?"

"Niin. Mutta varovaisuuden vuoksi, vaikka näytinkin hänelle tuon kirjaimia ja numeroita sisältävän paperiliuskan sekä mainitsemani luettelon, pidin nämä molemmat asiakirjat omassa hallussani. Tapaukset ovat todistaneet, että olin oikeassa."

Lupin piteli nyt ovea molemmin käsin.

"Weber", hän karjui, "olette kovin tunkeileva! Minä toimitan teille varotuksen!… Steinweg, onko teillä nuo asiapaperit?"

"On."

"Ovatko ne turvallisessa tallessa?"

"Ehdottomasti."

"Parisissa?"

"Ei."

"Sen parempi. Älkää unohtako, että henkenne on vaarassa ja että teitä väijytään."

"Sen tiedän. Vähäisinkin väärä askel syöksee minut tuhoon."

"Aivan. Ryhtykää siis varokeinoihin, haihduttakaa viholliset jäljiltä, menkää noutamaan paperinne ja odottakaa ohjeitani. Asia on oikealla tolallansa. Viimeistään kuukauden kuluttua lähdemme yhdessä Veldenzin linnaan."

"Entä jos olen vankilassa?"

"Minä otan teidät ulos."

"Voitteko?"

"Juuri päivää myöhemmin kuin olen itse tullut ulos. Ei, minä olen väärässä; samana iltana… tuntia myöhemmin."

"Teillä on siihen keino?"

"Minulla on jo kymmenen minuutin ajan ollut siihen erehtymätön keino. Teillä ei ole mitään muuta minulle sanottavana?"

"Ei."

"Sittepä avaan oven."

Hän avasi lukon, veti oven auki ja puheli Weberille kumartaen:

"Veikko Weber parka, en tiedä miten pyytäisin anteeksi…"

Hän ei lopettanut lausettaan. Apulaispäällikön ja kolmen poliisin äkillinen sisälle hyökkääminen ei antanut hänelle aikaa.

Weber oli raivosta ja vimmasta valjuna. Noiden kahden miehen liikahtamaton asento sai hänet ihan suunniltaan.

"Kuolleet!" hän huudahti.

"Eivät vähääkään, eivät vähääkään", naureskeli Arsène Lupin, "nukkuvat vain! Formerie oli väsyksissä… joten myönsin hänelle muutaman minuutin levon."

"Riittää jaarittelua!" ärjyi Weber. Ja poliiseihin kääntyen: "Viekää hänet takaisin Santéhen. Ja pitäkääkin, hitto vieköön, silmänne auki! Mitä tähän vieraaseen tulee…"

Lupin ei kuullut enempää Weberin aikeista vanhaan Steinwegiin nähden. Joukko kunnalliskaartilaisia ja poliisikonstaapeleita joudutti hänet vankivaunuun.

Portailla kuiskasi Doudeville:

"Weber sai kirjallisen varotuksen. Siinä muistutettiin häntä pitämään silmällä teidän joutumistanne vastakkain ja varomaan Steinwegia. Kirjelmän alla oli nimikirjaimet 'L.M.'"

Mutta Lupin tuskin vaivasi päätänsä tämän johdosta.

Mitä välitti hän murhaajan vihasta tai ukko Steinwegin kohtalosta? Hänellä oli hallussaan Rudolf Kesselbachin salaisuus.

* * * * *

Vastoin odotuksiaan ei Lupinilla ollut minkäänlaista kiusaa kärsittävänä Formerielle tekemänsä väkivallan johdosta.

Tutkintotuomari tuli Santéhen itse, kahta päivää myöhemmin, ja sanoi hänelle hiukan hämillään ja ystävällisyyttä teeskennellen, ettei hän aikonut jatkaa sitä asiaa pitemmälle.

"En minäkään!" vastasi Lupin.

"Mitä tarkotatte?"

"No, minä tarkotan, etten lähetä siitä mitään tietoa sanomalehtiin enkä tee mitään, mikä voisi teidät saattaa naurunalaiseksi, hra tutkintotuomari. Sitä häväistystä ei päästetä julkisuuteen, sen lupaan. Sitähän haluatte, vai mitä?"

Formerie punastui ja pitkitti vastaamatta:

"Mutta tästälähtein toimitetaan teidän kuulustelunne täällä."

"On varsin kohtuullista, että laki ottaa vaivaantuakseen Lupinin takia!" sanoi se herrasmies.

Hänen kirjeenvaihtojärjestelmänsä oli yksinkertainen, ja hän oli sen heti sommitellut. Joka aamu annettiin hänelle numeroituina nippuina paperiarkkeja kirjekuoriksi tehtäväksi; ja joka ilta haettiin kirjekuoret, asianomaisesti käännettyinä ja liimattuina. Lupin oli huomannut, että hänen nipullaan oli aina sama numero. Siitä hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että numeroitujen nippujen jako aina toimitettiin samassa järjestyksessä niiden vankien kesken, jotka oli valittu tähän työhön. Kokemus osotti hänen olevan oikeassa.

Nyt tarvittiin vain, että Doudevillet lahjoivat erään työntekijän siitä yksityisestä liikkeestä, jolle paperiarkkien toimittaminen ja kirjekuorien myyminen oli annettu urakalla. Tämä kävi helposti päinsä; ja siitä asti Lupinin tarvitsi menestyksestä varmana vain rauhallisesti odottaa, kunnes päällimäiselle arkille ilmestyi hänen ja hänen ystäviensä kesken sovittu merkki.

Kuudentena päivänä hän huudahti ilahtuneesti:

"Vihdoinkin!"

Hän sieppasi eräästä kätköstänsä pienoisen pullon, otti siitä tulpan, kostutti etusormensa päätä sen sisältämään nesteeseen ja siveli sormellaan nipun kolmatta arkkia.

Pian ilmeni piirtoja, sitte kirjaimia, sitte sanoja ja lauseita.

Hän luki:

'Kaikki hyvin. Steinweg vapaana. Piileksii maalla. Geneviève Ernemont hyvässä voinnissa. Menee usein Hotel Bristoniin tapaamaan rouva Kesselbachia, joka on sairaana. Hän kohtaa siellä joka kerta Pierre Leducin. Vastatkaa samalla keinolla. Ei mitään vaaraa.'

Siten järjestyi yhteys muun maailman kanssa. Taaskin olivat Lupinin puuhat onnistuneet. Hänen sopi nyt käydä suorittamaan suunnitelmaansa ja johtamaan sanomalehtisotaa, jota hän oli vankilansa rauhallisessa yksinäisyydessä valmistellut.

Kolmea päivää myöhemmin ilmestyivät "Grand Journalissa" nämä muutamat rivit:

'Aivan erillään ruhtinas Bismarckin muistelmista, jotka asiata tuntevien lausunnon mukaan sisältävät pelkästään niiden tapausten virallisen historian, joihin suuri kansleri oli osallinen, on olemassa sarja melkoisen mielenkiintoisia salaisia kirjeitä.

Nämä kirjeet on äskettäin löydetty. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että ne tulevat kohdakkoin julkisuuteen.'

Lukijani muistavat sen hälyn, jota nämä salaperäiset lauseet herättivät koko sivistyneessä maailmassa, ihmisten selittelyt, heidän esittämänsä vihjaukset ja varsinkin sen riidan, johon saksalainen sanomalehdistö joutui. Kuka oli antanut aiheen noille riveille? Mitä olivat tarkotetut kirjeet? Kuka oli kirjottanut ne kanslerille tai saanut ne häneltä? Oliko tämä kuoleman jälkeen seurannutta kostoa? Vai oliko se jonkun Bismarckin kirjeenvaihtajan varomattomuutta?

Toinen tiedonanto vakiinnutti yleisen mielipiteen muutamissa kohden, mutta samalla kiihdytti sen tavattomaan jännitykseen. Se kuului seuraavasti: ** 'Grand Journal'in toimitukselle:

Santé-vankila, 14. koppi, Toinen osasto.

Te julkaisitte viime numerossanne uutisen, joka perustuu muutamiin sanoihin, jotka äskettäin lausuin Santéssa ulkopolitiikasta pitämässäni esitelmässä. Kirjeenvaihtajanne tiedonanto, vaikka onkin kaikissa oleellisissa kohdissaan oikea, kaipaa pikku korjausta. Kirjeet ovat olemassa, kuten siinä mainitaan, ja on mahdoton kieltää niiden tavatonta tärkeyttä, niitä kun on asianomaisen hallituksen toimesta herkeämättä etsiskelty jo kymmenen vuotta. Mutta kukaan ei tiedä minne ne on kätketty eikä kukaan tiedä ainoatakaan sanaa niiden sisällöstä.

Olen vakuutettu siitä, ettei yleisö minulle pahastu, jos annan sen jonkun aikaa odottaa ennen kuin tyydytän sen peräti luonnollista uteliaisuutta. Siitä puhumattakaan, ettei minulla ole hallussani kaikkia totuuden selville saamiseen tarvittavia aineksia, ei nykyinen toimintani salli minun omistaa tälle asialle niin paljoa aikaa kuin soisin.

Tällähaavaa voin ainoastaan ilmottaa, että kuoleva valtiomies uskoi kirjeet eräälle uskollisimmalle ystävälleen ja että tämän ystävän sittemmin täytyi kärsiä ikäviä seurauksia uskollisuudestansa. Alituinen vakoilu, kotitarkastukset, mikään ei häneltä säästynyt.

Olen antanut kahdelle salapoliisieni parhaalle asiamiehelle määräyksen seurata jälkiä alusta asti, enkä epäile voivani kahdessa päivässä päästä tämän jännittävän salaisuuden perille.

Suurimmalla kunnioituksella

Arsène Lupin.'

Arsène Lupin se siis juttua johtikin! Hän se vankikopistaan hoiteli ensimäisessä uutisessa julistettua huvi- tai murhenäytelmää. Mikä onni! Jokainen riemastui. Lupinin kaltaisen taiteilijan avulla täytyi näytöksestä tulla sekä hauska että hämmästyttävä.

Kolmea päivää myöhemmin sisälsi "Grand Journal" seuraavan kirjeen Arsène Lupinilta: ** 'Sen uskollisen ystävän nimi, johon viittasin, on ilmotettu minulle. Hän oli suurherttua Hermann III, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan hallitseva (vaikka valtaistuimelta pidätetty) valtias ja ruhtinas Bismarckin täyttä ystävyyttä nauttiva uskottu.

Hänen talonsa tutki läpikotaisin kreivi von W— kahdentoista miehen keralla. Tämän etsinnän tulos oli kielteinen, mutta paperien todistettiin kuitenkin olevan suurherttuan hallussa.

Minne kätki hän ne? Tämä on ongelma, jota tällä haavaa ei luultavasti kukaan maailmassa kykenisi ratkaisemaan.

Minun täytyy pyytää neljäkolmatta tuntia sen ratkaisemiseen.

Arsène Lupin.'

Ja neljänkolmatta tunnin kulutta ilmestyi luvattu paljastus: ** 'Kysymyksessä olevat kirjeet on kätketty Veldenzin, Zweibrückenin suurherttuakunnan pääkaupungin läänityslinnaan. Linna tuhottiin yhdeksännellätoista vuosisadalla osittain.

Mihin on ne siellä kätketty? Ja mitä suorastaan sisältävät nuo kirjeet? Näitä kahta ongelmaa selvittelen parhaillaan; ja ratkaisun julkaisen neljän päivän kuluttua.

Arsène Lupin.'

Mainittuna päivänä ihmiset tungeksivat ostamaan "Grand Journalin" numeroita. Kaikkien pettymykseksi ei siinä ollutkaan luvattua tiedonantoa. Sama äänettömyys seuraavana päivänä.

Mitä oli tapahtunut?

Se tuli tietoon poliisiprefektin virastossa sattuneen varomattomuuden kautta. Santén vankilanjohtaja kuului saaneen varotuksen, että Lupin oli yhteydessä apuriensa kanssa niiden kirjenippujen avulla, joita hän valmisti. Mitään ei oltu saatu ilmi; mutta oli ajateltu parhaaksi kaikessa tapauksessa kieltää kaikkinainen työskentely tältä sietämättömältä vangilta.

Tähän vastasi sietämätön vanki:

"Koska minulla ei nyt ole mitään tekemistä, niin voinpahan pitää huolta oikeudenkäynnistäni. Olkaa hyvä ja antakaa tieto asianajajalleni, maître Quimbelille."

Se oli totta. Lupin oli siihen asti kieltäytynyt ryhtymästä mihinkään tekemisiin maître Quimbelin kanssa, mutta suostui nyt tapailemaan häntä ja valmistelemaan puolustustansa.

* * * * *

Seuraavana päivänä maître Quimbel hilpeällä äänellä pyysi Lupinia tuotavaksi lakimiesten huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen mies ja käytti hyvin voimakkaita silmälaseja, jotka saivat hänen silmänsä näyttämään tavattoman isoilta. Hän asetti hattunsa pöydälle, levitti salkkunsa auki ja alkoi heti tehdä ennakolta huolellisesti valmistelemiansa kysymyksiä.

Lupin vastaili tavattoman auliisti, vieläpä vapaaehtoisesti ilmoitteli monen monituisia erityisseikkoja, jotka maître Quimbel sanelun mukaan merkitsi paperilappusille.

"Ja sanotte siis", jatkoi lakimies, pää papereihin hautautuneena, "että siihen aikaan…"

"Sanon, että siihen aikaan…" vastasi Lupin.

Vähin erin, luonnollisin ja tuskin huomattavin liikahduksin, hän tuki kyynäspäänsä pöytää vasten. Hän laski käsivartensa verkalleen alas, pujotti kätensä maître Quimbelin hatun alle, pisti sormensa nahkanauhan rakoon ja otti sieltä tuollaisen pitkittäin taitetun paperisuikaleen, joita hatuntekijä sovittaa nahan ja sisustuksen väliin silloin kun hattu on hiukkasen liian iso.

Hän kääri paperin auki. Se oli ennakolta sovitulla salakirjotuksella laadittu sanoma Doudevillelta:

'Olen sisäpalvelijana maître Quimbelilla. Voitte pelotta vastata samalla keinolla.

L. M., murhaaja, se antoi ilmi kirjekuoritempun. Olipa hyvä, että ennakolta älysitte tämän siirron!'

Kirjelmässä oli vielä tarkka selostus Lupinin paljastusten saamasta vastaanotosta.

Lupin otti taskustaan samanlaisen paperisuikaleen, jossa oli hänen ohjeitansa, pisti sen hiljaisesti edellisen sijalle ja veti kätensä jälleen pois. Temppu oli tehty.

Ja Lupinin kirjeenvaihto "Grand Journalissa" alkoi viipymättä jälleen: ** 'Pyydän yleisöltä anteeksi, etten pitänyt lupaustani. Santé-palatsin postiolot ovat surkean vajanaiset.

Olemme kuitenkin lähellä loppua. Minulla on käsissäni kaikki asiapaperit, jotka vääjäämättömästi ilmaisevat totuuden. Minä en julkaise niitä vielä. Kuitenkin olkoon sanottuna, että kirjeiden joukossa on muutamia, jotka lähetti kanslerille eräs hänen oppilaakseen ja ihailijakseen selittäytynyt, joka oli määrätty useita vuosia myöhemmin vapauttamaan itsensä väsyttävästä holhoojasta ja hallitsemaan yksinänsä.

Uskon puhuneeni selkeästi.'

Ja seuraavana päivänä: ** 'Kirjeet kirjotettiin edesmenneen keisarin aikana. Minun ei tarvinne lisätä mitään niiden tärkeyden todistamiseksi.'

Neljän päivän vaiti-olo ja sitte tämä lopullinen kirjelmä, joka aikaansai vielä muistissa olevan hälinän: ** 'Tutkimukseni on päättynyt. Nyt tiedän kaikki.

Pelkällä harkinnan voimalla olen arvannut kätköpaikan salaisuuden.

Ystäväni ovat lähdössä Veldenziin ja kaikkien esteiden uhalla he menevät linnaan heille osottamaani tietä.

Sanomalehdet julkaisevat sitte valokuvia kirjeistä, joiden pääsisällön jo tunnen; mutta pidän parempana julkaista koko tekstin.

Tämä varma, ehdoton julkaiseminen tapahtuu kahden viikon kuluttua tästä päivästä, täsmälleen tämän elokuun 22. p:nä.

Siihen asti olen vaiti… ja odotan.'

Tiedonannot "Grand Journalille" lakkasivat tosiaankin toistaiseksi; mutta Lupin ei herjennyt olemasta kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa hatun kautta. Se oli niin yksinkertaista! Ei ollut mitään vaaraa. Kuka olisi saattanut konsanaan aavistaa, että maître Quimbelin hattu oli Lupinin kirjelaatikkona!

Joka toinen tai kolmas aamu, niin useasti kuin saapuikin, tämä kuuluisa asianajaja uskollisesti toi puolustettavansa kirjeet: kirjeitä Parisista, kirjeitä maaseudulta, kirjeitä Saksasta, kaikki Doudevillen lyhentämiä ja salakirjotukseksi muuttamia. Ja tuntia myöhemmin maître Quimbel juhlallisesti asteli pois, vieden Lupinin määräyksiä.

Mutta eräänä päivänä Santén vankilanjohtaja sai kirjelmän, jonka alla oli nimikirjaimet "L.M." ja jossa hänelle huomautettiin, että maître Quimbel arvatenkin oli tietämättänsä Lupinin kirjeenkantajana ja että olisi viisasta pitää silmällä tämän arvoisan herrasmiehen käyntejä. Vankilanjohtaja kertoi maître Quimbelille ja tämä päätti pitää nuorempaa toimistokumppaniansa mukanansa.

Niinpä taaskin, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, huolimatta aina heruvasta kekseliäisyydestään, huolimatta jokaisen tappionsa jälkeen uusiutuvasta ihmeteltävästä älykkäisyydestään, taaskin Lupin huomasi olevansa estetty pitämästä yhteyttä muun maailman kanssa, yhä ehkäisijänänsä pelottavan vastustajansa hirveä nerokkuus. Ja hän havaitsi keskeytyksen tapahtuvan ratkaisevimmalla hetkellä, siinä juhlallisessa käänteessä, jolloin hän kammiostansa oli lyömässä viimeisen valttikorttinsa niitä liittoutuneita voimia vastaan, jotka häntä niin kamalana ylivoimana ahdistelivat.

* * * * *

Elokuun 13. p:nä, istuessaan kahta asianajajaansa vastapäätä, hänen huomionsa kohdistui sanomalehteen, johon maître Quimbel oli kietaissut muutamia papereitaan.

Hän näki hyvin isoilla kirjakkeilla painetun otsikon:

"813".

Ali-otsikot olivat:

"UUSI MURHA".

"KIIHTYMYS SAKSASSA".

"ONKO APO ON VIHDOIN SAANUT TULKINNAN?"

Lupin vaaleni tuskasta. Otsikkojen alta hän luki sanat:

'Kaksi huomiota herättävää sähkösanomaa saapuu meille lehtemme juuri mennessä koneeseen.

Lähellä Augsburgia on löydetty vanhan miehen ruumis, kurkku veitsellä katkaistuna. Poliisiviranomaisten on onnistunut todeta ruumis: se on Steinweg, mies jota useasti mainittiin Kesselbachin jutussa.

Toisaalta sähköttää eräs kirjeenvaihtajamme, että kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes on kiireisesti kutsuttu Kölniin tapaamaan keisaria. Sieltä he lähtevät Veldenzin linnaan,

Sherlock Holmesin sanotaan ottaneen tulkitakseen, mikä salaisuus piilee sanoissa APO ON.

Jos hän onnistuu, niin se merkitsee sen käsittämättömän taistelun surkeata luhistumista, jota Arsène Lupin on kuluneen kuukauden ajan niin omituisella tavalla johtanut.'

Kammionsa neljän seinän sisällä numero 14. tunsi olevansa peruuttamattomasti yksinään, sidotuin käsin, sidotuin tahdoin, sidotuin aivoin. Häntä ei vähääkään auttanut se että hän oli kyvykäs, nerokas, peloton, sankarillinen. Taistelua käytiin ilman häntä. Hänen osansa oli nyt päättynyt. Hän oli liittänyt yhteen eri kappaleet ja virittänyt kaikki jouset siihen isoon koneeseen, jonka piti tuottaa, ikäänkuin itsellään toimivasti valmistaa hänen vapautuksensa; ja hänelle oli mahdotonta tehdä ainoatakaan liikahdusta työnsä parantamiseksi ja vaalimiseksi.

Määräpäivänä kävisi kone työskentelemään. Sitä ennen voisi sattua tuhannen epäsuotuista seikkaa, tuhannen vastusta ilmestyä, hänen kykenemättänsä vastustamaan noita seikkoja tai poistamaan noita vastuksia.

Lupin vietti siihen aikaan elämänsä onnettomimmat hetket. Hän epäili itseään. Hän kummaili, hautautuisiko hänen olemassaolonsa ainiaaksi vankilan pimentoon. Eikö hän ollut tehnyt erehdystä laskelmissaan? Eikö ollut lapsellista uskoa, että hänet vapauttava tapaus sattuisi tuona määrättynä päivänä?

"Hulluutta!" hän huudahteli. "Todisteluni on pettävää… Kuinka voin odottaa sellaista asianhaarain yhteensattumista! Joku pikku seikka tuhoaa kaikki… se välttämätön hiekkajyvä…"

Steinwegin kuolema ja niiden asiapaperien katoaminen, jotka vanhuksen piti hänelle luovuttaa, ei häntä suurestikaan huolestuttanut. Hän olisi tarpeen vaatiessa tullut toimeen ilman noita asiapapereita; ja Steinwegin hänelle lausumien muutamien sanojen johdolla hän pystyi arvaamalla ja synnynnäisellä nerollaan käsittämään mitä keisarin kirjeet sisälsivät, ja laatimaan sen taistelusuunnitelman, joka veisi voittoon. Mutta hän ajatteli Sherlock Holmesia, joka oli nyt tuolla taistelukentän keskuksessa ja joka etsiskeli ja löytäisi kirjeet, siten tuhoten niin kärsivällisesti pystytetyn rakennuksen.

Ja hän ajatteli 'sitä toista', näkymätöntä vihollista, joka hiippaili vankilan ympärillä, piileskeli vankilassa, kenties arvasi hänen salaisimmatkin suunnitelmansa jo ennen kuin ne oli haudottu hänen ajatustensa syvyydessä.

Elokuun 17.!… Elokuun 18.!… 19.!… Vielä kaksi päivää… pikemmin kaksi vuosisataa! Voi näitä loppumattomia minuutteja!…

Lupin, tavallisesti niin tyyni, niin täydellisesti oman itsensä herra, niin kekseliäs hankkimaan huviketta itselleen, oli kuumeinen, vuoroin ylvästelevä ja vuoroin alakuloinen, voimaton vihollista vastaan, epäillen kaikkea ja kaikkia, juro.

Elokuun 20.!…

Hän olisi halunnut toimia eikä voinut. Mitä tahansa hän teki, oli mahdotonta jouduttaa ratkaisun hetkeä. Tämä ratkaisu joko tapahtuisi tahi ei; mutta Lupin ei varmasti tietäisi ennen kuin viimeisen päivän viimeinen tunti olisi kulunut viimeiseen minuuttiin asti. Silloin ja vasta silloin hän tietäisi järjestelmänsä lopullisen raukeamisen:

"Raukeaa ehdottomasti", hoki hän itsekseen. "Menestys riippuu liian herkistä asianhaaroista ja voidaan saavuttaa ainoastaan liiaksi sielullisten menetelmien kautta… Ei ole epäilemistäkään siitä, että minä olen arvostellut aseitteni arvon ja kantoisuuden liian suureksi… Ja kuitenkin…"

Toivo palasi hänelle. Hän punnitsi mahdollisuuksiaan. Ne näyttivät hänestä äkkiä todellisilta ja pelottavilta. Tulos tapahtuisi kuten hän oli sen ennakolta nähnyt tapahtuvan ja juuri hänen odottamistansa syistä. Se oli välttämätön…

Niin, välttämätön. Paitsi jos Holmes todellakin keksisi kätköpaikan…

Ja taas hän ajatteli Holmesia; ja taas hänet valtasi musertava apeuden tunne. Viimeinen päivä…

Hän heräsi myöhään, pahoissa unissa kuluneen yön jälkeen.

Hän ei sinä päivänä nähnyt ketään, ei tutkintotuomariansa eikä asianajajaansa.

Ehtoopäivä venyi edelleen hitaasti ja tuskaannuttavasti; ja ilta tuli, vankikoppien sydänsynkeä ilta… Häntä värisytteli kuume. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa kuin soittokellon kieli.

Ja minuutit putoelivat ijäisyyteen…

Kello yhdeksältä ei mitään. Kello kymmeneltä ei mitään.

Kaikki hermot jouseksi jännitettyinä hän kuunteli vankilan epämääräisiä ääniä, yritti noiden armottomien muurien läpi kuulla mitä voisi tiukkua läpi ulkopuolella hyörivästä elämästä.

"Voi", huudahti hän, "minä menetän järkeni! Loppukoon tämä kaikki… se on parempi. Minä alotan uudestaan, toisella tavalla… minä yritän jotakin muuta… mutta en voi jatkaa tähän tapaan, en voi jatkaa…"

Hän takoi päätänsä nyrkeillään, ja hourivia sanoja nousi hänen huulilleen…

Avain narisi lukossa. Vimmassaan ei hän ollut kuullut askeleita käytävästä; ja nyt tunkeusi valojuova hänen kammioonsa ja ovi avautui.

Kolme miestä astui sisälle.

Lupin ei liikahtanutkaan, ei hämmästellyt.

— — —

"Minä kierrän lampun palamaan", sanoi yksi tulijoista, jonka Lupin tunsi vankilanjohtajaksi.

"Ei", vastasi kookkaampi hänen kumppaneistaan, puhuen vieraalla murteella. "Tämä lyhty riittää."

"Poistunko minä?"

"Menetelkää velvollisuutenne mukaisesti, monsieur", vastasi sama henkilö.

"Poliisiprefektin ohjeet käskevät minun kokonaan alistua teidän toivomuksiinne."

"Siinä tapauksessa, monsieur, olisi suotavampaa, että te vetäytyisitte pois."

Borély läksi, jättäen oven puolittain auki, ja jäi ulkopuolelle kutsumamatkan päähän.

Vieras vaihtoi muutamia sanoja sen kumppaninsa kanssa, joka ei ollut vielä puhunut; ja Lupin turhaan yritti pimennossa erottaa hänen kasvonpiirteitään. Hän vain näki kaksi tummaa hahmoa, jotka olivat puetut väljiin automobiliviittoihin ja käyttivät lakkiensa röytäitä alas taivutettuina.

"Oletteko Arsène Lupin?" kysyi mies, kohdistaen lyhtynsä valon hänen kasvoihinsa.

Tämä hymyili:

"Olen, minä olen se henkilö, joka tunnetaan Arsène Lupinina, nykyään vankina Santéssa, 14. kopissa, toisessa osastossa."

"Tekö", jatkoi vieras, "julkaisitte 'Grand Journalissa' sarjan enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kirjelmiä, joissa on mainittu niin sanottua kirjekokoelmaa…?"

Lupin keskeytti hänet:

"Pyydän anteeksi, monsieur, mutta ennen kuin jatkamme tätä keskustelua, jonka aihe muuten ei ole minulle kovinkaan selkeä, olisin hyvin kiitollinen, jos sanoisitte minulle, kenen kanssa minulla on kunnia puhua."

"Aivan tarpeetonta", vastasi muukalainen.

"Aivan tähdellistä", intti Lupin.

"Miksi?"

"Kohteliaisuussyistä, monsieur. Te tiedätte minun nimeni enkä minä tiedä teidän: tämä on hyvän aistin puutetta, jota minä en voi sietää."

Muukalainen menetti kärsivällisyytensä:

"Pelkästään se seikka, että vankilan johtaja toi meidät tänne, osottaa…"

"Että hra Borély ei tunne hyviä tapoja", sanoi Lupin. "Hra Borélyn olisi tullut esitellä meidät toisillemme. Me olemme täällä tasa-arvoisia, monsieur; ei ole kysymys ylemmästä ja alemmasta, vangista ja vieraasta, joka alentuu tulemaan häntä katsomaan. On kaksi miestä; ja toisella näistä kahdesta miehestä on päässään päähine, vaikka hänellä ei pitäisi olla."

"Kuulkaapas…"

"Ottakaa opetus niinkuin haluatte, monsieur", sanoi Lupin.

Muukalainen astui lähemmä ja yritti puhua.

"Päähine ensin", sanoi Lupin, "päähine!"

"Teidän tulee kuunnella minua!"

"Ei."

"Kyllä."

"Ei."

Välit alkoivat käydä myrkyllisiksi, typerästi. Toinen vieras, joka oli pysynyt vaiti, laski kätensä kumppaninsa olalle ja sanoi saksaksi:

"Jättäkää hänet minulle."

"Mutta olihan sovittua…"

"Hiljaa… ja menkää."

"Jättäen teidät yksiksenne?"

"Niin."

"Entäs ovi?"

"Sulkekaa se ja kävelkää loitomma."

"Mutta tämä mies… tiedätte kuka hän on… Arsène Lupin…"

"Menkää!"

Toinen meni ulos, sadatellen itsekseen.

"Vetäkää ovi kiinni!" huusi toinen vieras. "Lujemmin… Kokonaan… Oikein…"

Sitte hän kääntyi, otti lyhdyn ja kohotti sitä hitaasti.

"Tuleeko minun sanoa teille kuka olen?" hän kysyi.

"Ei", vastasi Lupin.

"Ja miksi?"

"Minä tiedän."

"Haa!"

"Te olette odottamani vieras."

"Minä?"

"Niin, Sire."

VIII.

Keisarin kirjeet.

"Vaiti!" kielsi vieras terävästi. "Älkää käyttäkö sitä sanaa."

"Miksi siis nimitän Teidän…"

"Älkää miksikään."

Lupin seisoi liikkumattomana.

"Huomenna on elokuun kahdeskolmatta päivä", sanoi vieras. "Kirjeet on määrä julkaista huomenna, eikö niin?"

"Kello kaksi tänä yönä on ystävilläni toimena luovuttaa 'Grand Journalille' ei itse kirjeitä, vaan tarkka luettelo kirjeistä, suurherttua Hermannin muistutuksilla varustettuna."

"Sitä luetteloa ei luovuteta lehteen."

"Eihän tietysti."

"Te annatte sen minulle."

"Se asetetaan Teidän Maj… teidän käsiinne."

"Kaikki kirjeet samaten."

"Kaikki kirjeet samaten."

"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."

"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."

Vieras puhui hyvin tyynellä äänellä, jossa ei ilmennyt vähäisintäkään pyynnön sävyä tai mahtivallan korostusta. Hän lausuili Arsène Lupinin ehdottomat toimenpiteet. Asiat kävisivät hänen sanojensa mukaan. Ja siten tapahtuisi, olisivatpa Arsène Lupinin vaatimukset mitkä hyvänsä, arvostelipa hän minkä hinnan tahansa noiden toimenpiteitten suorittamiselle. Ehdot hyväksyttiin ennakolta.

Ja vieras pitkitti:

"Oletteko lukenut kirjeet?"

"En."

"Siinä tapauksessa…"

"Minulla on suurherttuan luettelo ja hänen muistutuksensa. Minä sitä paitsi tiedän kätkön, mihin hän pani kaikki paperinsa."

"Miks'ette ottanut niitä, ennen tätä?"

"Minä en tiennyt kätkön salaisuutta ennen kuin olin täällä. Ystäviäni on nyt matkalla sinne."

"Linna on vartioitu. Luotetuimmasta väestäni pitää kaksisataa miestä sitä miehitettynä."

"Kymmenentuhatta ei riittäisi."

Minuutin mietittyänsä kysyi vieras:

"Mistä tiedätte salaisuuden?"

"Minä arvasin sen."

"Mutta oliko teillä muita tiedon aineksia kuin sanomalehdissä julkaistut?"

"Ei, ei mitään."

"Haa!" virkahti vieras itsekseen. "Se on kummallista, kummallista!…" Ja Lupinille: "Olette varma siitä, että oletuksenne on oikea?"

"Ei se ole oletus; se on tosiseikka."

"Sen parempi", jupisi vieras. "Ei tule rauhaa ennenkuin nuo paperit lakkaavat olemasta."

Ja asettuen Lupinin eteen:

"Paljonko papereista? Paljonko pyydätte salaisuuden ilmaisemisesta?"

Hän odotti Lupinin mainitsevan jonkun summan. Hän esitti sellaisen itse:

"Viisikymmentätuhatta?… Satatuhatta?…"

Ja kun Lupin ei vastannut, sanoi hän hiukan epäröiden:

"Enemmän? Kaksisataatuhatta? Hyvä on! Minä suostun."

Lupin hymyili ja vastasi matalalla äänellä:

"Se on sievä erä. Mutta eikö ole todenmukaista, että joku hallitsija, esim. Englannin kuningas, antaisi vaikkapa miljoonan? Kaikessa vilpittömyydessä puhuen…?"

"Sen uskon."

"Ja että nuo kirjeet ovat hinnaltaan määräämättömät keisarille, että ne ovat kahden miljoonan frangin arvoiset ihan yhtä helposti kuin kahdensadantuhannen… kolmen miljoonan yhtä helposti kuin kahden?"

"Paljon mahdollista."

"Ja keisari antaisi nuo kolme miljoonaa frangia, jos tulisi tarvis?"

"Niin."

"Sitten ei ole vaikea päästä sopimukseen."

"Noilla ehdoilla?" huudahti vieras hiukan ähmissään.

Lupin hymyili taas:

"Ei noilla ehdoilla sentään… minä en tavottele rahaa. Minä tahdon muuta, mikä on minulle enemmän arvoinen kuin mikään miljoonien määrä."

"Mikä se on?"

"Vapauteni."

"Mitä! Vapautenne… Se on teidän maanne asia… Minulla ei siinä kohden ole mitään valtaa."

Lupin astahti hänen luokseen ja sanoi vielä enemmän alentaen ääntänsä:

"Teillä on kaikki valta, Sire… Minun vapauteni ei ole niin poikkeuksellinen tapaus, että teiltä luultenkaan evättäisiin."

"Minun siis pitäisi pyytää sitä?"

"Niin."

"Keneltä?"

"Valenglaylta, pääministeriltä."

"Hyvä on… mutta hra Valenglay ei konsanaan myönny…"

Lupin kumartui eteenpäin ja puheli ikäänkuin sanojansa etsien, ikäänkuin kuviteltua tapausta selvitellen:

"Otaksutaanpa, että kahden suuren maan välille on tullut joku vähäpätöinen kysymys… siirtomaa-asia esim., jossa niiden arvonsatunto on pelissä enemmän kuin niiden etu… Onko mahdoton ajatella, että noista kahdesta maasta toisen hallitsija saattaisi ryhtyä omasta alotteestaan käsittelemään tätä asiata uudessa, sovinnollisessa hengessä… ja antaisi tarvittavat ohjeet… niin että…"

"Niin että minä saattaisin jättää Ranskalle Marokon?" tokaisi vieras, purskahtaen nauruun… "Tietysti, tietysti!" alotti hän taas, turhaan yrittäen käydä jälleen totiseksi. "Tietysti se on hyvin itsenäinen aatos: koko nykyaikainen valtiotaito mullistukoon, jotta Arsène Lupin olisi vapaa!… Keisarikunnan suunnitelmat tuhoutukoot, jotta Arsène Lupin saisi pitkittää urotöitänsä!… Miks'ette kerrassaan pyydä minulta Elsass-Lotrinkia?"

"Minä ajattelin sitä kyllä, Sire", vastasi Lupin tyynesti.

Vieraan hilpeys yltyi:

"Mainiota! Ja säästätte minut siitä?"

"Niin, tällä kerralla."

Lupin oli laskenut käsivartensa rinnalle ristiin. Häntäkin huvitti näyttelemänsä osan liioitteleminen, ja hän jatkoi teeskennellyllä vakavuudella:

"Jonakuna päivänä saattaisi koitua sarja seikkoja, jotka toimittaisivat minulle vallan vaatia ja saada tuon korvauksen isänmaalleni. Kun se päivä tulee, niin en suinkaan jätä sitä tekemättä. Nykyhetkellä pakottavat minun käytettävissäni olevat aseet minut olemaan vaatimattomampi. Rauhan saavuttaminen Marokossa tyydyttää minua."

"Juuri se?"

"Juuri se."

"Marokko teidän vapauttanne vastaan?"

"Ei muuta mitään… tai oikeastaan — sillä me emme saa kokonaan kadottaa näkyvistämme tämän keskustelun päätarkotusta — tai oikeastaan hiukkasen hyvää tahtoa toisen maan taholta… ja sen korvaukseksi niiden kirjeiden luovuttaminen, jotka ovat minun vallassani."

"Nuo kirjeet!" mutisi vieras ärtyisesti. "Kenties eivät ne lopultakaan ole niin kallis-arvoisia…"

"Niistä ovat jotkut omaa käsialaanne, Sire; ja te piditte niitä kyllin kallisarvoisina tullaksenne tähän kammioon…"

"No, mitä sillä väliä?"

"Mutta niissä on toisia, joiden alkuperää ette tiedä ja joista voin mainita teille muutamia erityisseikkoja."

"Tosiaanko!" sanoi vieras hieman tuskaisesti.

Lupin empi.

"Puhukaa, puhukaa suoraan", pyysi vieras. "Sanokaa mitä mielessänne liikkuu."

Kammion syvässä hiljaisuudessa Lupin selitti juhlallisen salaisesti:

"Kaksikymmentä vuotta takaperin laadittiin luonnos Saksan, Suur-Britannian ja Ranskan väliseksi liittosopimukseksi."

"Se ei ole totta! Mahdotonta! Kuka olisi voinut sellaista tehdä?"

"Keisarin isä ja Englannin kuningatar, molemmat keisarinna Fredrikin vaikutuksen alaisina toimien."

"Mahdotonta! Vielä kerran, mahdotonta!"

"Kirjeenvaihto on Veldenzin linnan kätköpaikassa; ja minä yksin tunnen kätkön salaisuuden."

Vieras harppaili kiihtynein askelin edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyi:

"Onko sopimuskirjan teksti tuon kirjeenvaihdon joukossa?"

"On, Sire. Se on isänne omaa käsialaa."

"Ja mitä siinä sanotaan?"

"Tuon sopimuksen mukaan Ranska ja Suur-Britannia myönnyttivät ja lupasivat Saksalle suunnattoman suuren siirtomaa-valtakunnan, valtakunnan jota sillä ei nykyään ole ja joka on käynyt sille välttämättömäksi näinä aikoina, sen suuruuden turvaamiseksi."

"Ja mitä vaati Englanti tuon valtakunnan korvaukseksi?"

"Saksalaisen sotalaivaston rajoittamisen."

"Entäs Ranska?"

"Elsass-Lotringin."

Pöytää vasten nojautuen vaipui keisari hiljaiseen mietiskelyyn. Lupin jatkoi:

"Kaikki oli valmista. Parisin ja Lontoon ministeriöiltä oli kuulusteltu ja ne olivat antaneet suostumuksensa. Hanke oli kuten toteutettu. Suuri liittosopimus oli astumaisillaan voimaan. Se olisi laskenut perustuksen lopulliselle maailmanrauhalle. Isänne kuolema kumosi tuon ylevän unelman. Mutta minä kysyn Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne, mitä teidän kansanne ajattelee, mitä maailma ajattelee, saadessaan tietää, että Fredrik III, 1870:n sankareita, puhdasverinen ja uskollinen saksalainen, ylväästä luonteestansa yleiseen ihailtu, suostui luovuttamaan takaisin Elsass-Lotringin ja siis piti tuota luovutusta oikeudenmukaisena?"

Hän vaikeni tuokioksi, jättäen ongelman muodostumaan tarkkapiirteiseksi keisarin omassatunnossa, omassatunnossa miehen, pojan ja hallitsijan. Sitte hän lopetti:

"Teidän Keisarillisen Majesteettinne täytyy itsenne tietää, haluatteko vai ettekö, että historia liittää aikakirjoihinsa tuon sopimuksen olemassaolon. Mitä minuun tulee, Sire, niin voitte nähdä, että minun halpa olemukseni merkitsee siinä asiassa ylen vähäisen."

Pitkällinen vaiti-olo seurasi Lupinin sanoja.

"Onko mitään muita ehtoja?"

"On, Sire, mutta vähäpätöisiä."

"Mainitkaa ne."

"Olen löytänyt Zweibrücken-Veldenzin suurherttuan pojan. Suurherttuakunta on palautettava hänelle."

"Mitään muuta?"

"Hän rakastaa erästä nuorta tyttöä, joka puolestaan rakastaa häntä. Tyttö on mitä kaunein ja sivein. Hänen tulee saada tämä vaimoksensa."

"Mitään muuta?"

"Ei muuta. Teidän Majesteettinne tarvitsee vain toimituttaa tämä kirje 'Grand Journalin' toimittajalle, jotta tämä lukemattomana hävittää sen kirjotuksen, joka hänelle saatetaan nyt minä hetkenä hyvänsä jo tuoda."

Lupin ojensi kirjettä raskain sydämin ja vapisevin käsin. Jos keisari ottaisi sen, olisi se merkkinä hänen hyväksymisestään.

Keisari epäröitsi ja otti sitten äkillisellä liikkeellä kirjeen, pani hatun päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja asteli sanaakaan hiiskumatta ulos.

Lupin hoippuili muutaman silmänräpäyksen ajan kuin huumaantuneena…

Sitte hän keikahti tuolilleen, huikaten ilosta ja ylpeydestä…

Arsène Lupin odotti kärsivällisesti pelastuksensa hetkeä, väkisinkin udellen itseltään, millä keinoin se järjestettäisiin ja miten Ranska ja Saksa, liittyen yhdessä suorittamaan tämän ansiokkaan teon, onnistuisivat aikaansaamaan sen liian suurta häväistysjuttua herättämättä.

Myöhään iltapäivällä käski vartija hänen mennä ulkopihalle. Hän kiirehti ulos ja kohtasi vankilanjohtajan, joka luovutti hänet hra Weberin haltuun. Weber viittasi hänet nousemaan voimavaunuihin, joissa oli joku istumassa.

Lupin sai rajun naurunpuuskan:

"Mitä, tekö, van Weber poloiseni! Teidätkö on uhrattu tähän väsyttävään tehtävään? Voi, veikko parka, onpa se kovaa! Ensin saavutettuanne kuuluisuuden minun vangitsemisellani, pitää teidän nyt joutua kuolemattomaksi minun pakoni kautta!"

Hän silmäili toista miestä:

"Kah kummaa, hra poliisiprefekti, tekin siis olette tässä hommassa mukana? Onpa tämä teitä kohtaan ilkeä tekonen, vai mitä? Jos tottelette minun neuvoani, niin jättäydytte taammaksi ja luovutatte Weberille kunnian ja maineen!"

Automobili kulki nopeata vauhtia pitkin Seinen vartta ja Boulognen halki. Saint-Cloudin kohdalla he menivät poikki virran.

"Oivallista!" huudahti Lupin. "Olemme matkalla Garchesiin! Te tarvitsette minua siellä, jotta näyttelisin uudestaan Altenheimin kuoleman. Me menemme maanalaiseen käytävään, minä katoan ja ihmiset sanovat, että minä pujahdin pakoon toisesta käytävästä, joka oli minulle yksistään tietty!"

Lupin arvasi ohjelman ihan täsmälleen. He kävelivät Lepolan tilusten poikki Pavillon Hortenseen. Lupin ja hänen kaksi seuralaistansa laskeutuivat alas portaita ja pitkin maanalaista käytävää. Tunnelin päässä sanoi apulaispäällikkö:

"Olette vapaa."

"Hei!" huudahti Lupin. "Sepä varsin mutkatonta! No, paljon kiitoksia, Weber hyvä; pahoittelen sitä, että olen tuottanut teille näin paljon vaivaa. Hyvästi, hra poliisiprefekti."

Hän kapusi Villa des Glycinesiin johtavat portaat, kohotti laskuluukun ja hyppäsi huoneeseen.

Käsi laskeusi hänen olalleen.

Hänen vastassaan seisoi ensimäinen eilispäiväinen vieraansa, keisarin seuralainen. Hänen mukanaan oli neljä miestä, kaksi kummallakin puolella.

"Kuulkaapas", sanoi Lupin, "mitä tämä pikku pila tarkottaa? Luulin olevani vapaa!"

"Kyllä, kyllä", murisi saksalainen järeällä äänellään, "te olette vapaa… vapaa matkustamaan meidän viiden mukana… jos se teille soveltuu."

Lupin hykähteli:

"Jos se minulle soveltuu? Sehän on elämäni unelma!"

Huvilan ulkopuolella odottelivat kivetyllä pihalla voimakkaat katetut vaunut. Kaksi miestä nousi etu-istuimelle, kaksi muuta sisälle. Lupin ja vieras istuutuivat ajajaa vastapäätä olevalle istuimelle.

Automobili kiiti rauhassa kaiken iltaa ja yötä.

He pysähtyivät aamiaiselle erääseen majataloon, jonka lähellä oli kilometripylväs. Lupin näki heidän olevan Metzin ja Luxemburgin keskivälillä. Sieltä he pitkittivät matkaansa koillista kohti, Trevesiin päin.

Lupin sanoi matkatoverilleen:

"Olenko oikeassa, kun uskon saaneeni kunnian puhutella kreivi von Waldemaria, keisarin luotettua ystävää, joka toimitti kotitarkastuksen Hermann III:n talossa Dresdenissä?"

Vieras pysyi vaiti.

"Olette väärässä, evätessänne minulta vastauksenne, hra kreivi. Alotin puhua omaksi hyväksenne: juuri vaunuihin noustessamme huomasin taivaanrannalla automobilin pistäytyvän näkyviin takanamme. Näittekö te sen?"

"En. Miksi?"

"Eipä mitään… sanoinpahan vain… Sitä paitsi olemme kymmentä minuuttia edellä… ja automobilimme on vähintään neljäkymmentä-hevosvoimainen."

"Se on kuusikymmentä", sanoi saksalainen, levottomasti vilkaisten häneen silmännurkkauksestaan.

"Hoo, eipä sitte hätää!"

He nousivat loivaa rinnettä ylös. Heidän saavuttuansa laelle ojentautui kreivi ulos ikkunasta:

"Hitto!"

"Mitä nyt?" kysyi Lupin.

Kreivi kääntyi häneen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

"Olkaa varoillanne! Jos mitään tapahtuu, niin sen pahempi teille."

"Ohoo! Toinen näyttää vähentävän välimatkaa!… Mutta mitä pelkäättekään, kreivi hyvä? Siellä kaiketikin tulee joku matkustaja… vieläpä kenties joku meidän avuksemme lähetetty."

"Minä en mitään apua halua", murisi saksalainen.

Hän kurkottausi taas katsomaan. Automobili oli ainoastaan parin, kolmen sadan metrin päässä.

Hän sanoi miehilleen Lupiniin viitaten:

"Sitokaa hänet. Jos hän vastustelee…"

Ja hän veti revolverinsa taskustaan.

"Miksi minä vastustelisin, oi hellä germaani?" naurahteli Lupin. "Mitä te tuosta automobilista välitätte? Minun apureitaniko? Sepä hullunkurinen aatos!"

Vastaamatta antoi saksalainen käskyjä ajajalle:

"Oikealle!… Hitaampi vauhti!… Antaa niiden mennä ohi… Jos nekin hiljentävät kulkuansa, niin me pysäytämme!"

Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen näytti vieras automobili päin vastoin lisäävän vauhtiansa. Se sivuutti heidät kuin tuulispää, tomupilvessä. Takaosassa seisoi alas lasketun kuomun yli nojautuen mustapukuinen mies.

Hän nosti käsivartensa.

Kaksi laukausta pamahti.

Kreivi, jonka ruumis sulki koko vasemmanpuoleisen ikkunan, kaatui takaisin istuimelleen.

Ennen kuin edes vilkaisivat hänen vammojansa heittäysivät nuo kaksi miestä Lupiniin käsiksi ja täydensivät hänen köyttämisensä.

"Aaseja! Pölkkypäitä!" riehui Lupin raivoissaan. "Päinvastoin, antakaa minun mennä! Kas nyt me pysähdymme! Mutta kiitäkää sen perässä, pöllöt, tavottakaa hänet!… Hän on mustapukuinen mies, kuulkaa, murhaaja!… Voi, näitä epattoja!…"

Hänet kapuloittiin. Sitte he kävivät kreiviä hoitamaan. Haava ei näyttänyt vaaralliselta ja saatiin pian sidotuksi. Mutta potilas, joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, sai kuumekohtauksen ja alkoi houria.

Kello oli kahdeksan aamulla. He olivat aukealla maaseudulla, missään ei ollut merkkiäkään asumuksista. Miehillä ei ollut mitään tietoa matkan varsinaisesta päämäärästä. Minne piti heidän mennä? Keneltä voisivat he tiedustaa ohjeita?

He asettuivat erään metsikön laitaan odottelemaan.

Koko päivä kului täten. Vasta illalla saapui ratsuväen osasto, joka oli lähetetty Trevesistä etsimään automobilia.

Kahta tuntia myöhemmin Lupin astui pois vaunuista ja yhäti kahden saksalaisensa saattamana kapusi lyhdyn valossa ylös portaita, joka johti pieneen huoneeseen; tämän ikkunat oli suljettu rautaristikoilla. Täällä hän vietti yönsä.

Seuraavana aamuna vei hänet eräs upseeri tilavaan, pikimältään kalustettuun huoneeseen. Hänen vankikammiossaan käynyt ylhäinen vieras istui kirjotuspöydän ääressä lueskellen sanomalehtiä ja selostuksia, joihin hän veteli voimakkaita viiruja punaisella liidulla.

"Jättäkää meidät", hän sanoi upseerille.

Ja Lupinin eteen astuen:

"Paperit."

Sävy ei ollut entinen. Se oli nyt tyly ja käskevä sävy valtiaan, joka on kotonaan ja puhuttelee alhaista olentoa. Ja millaista olentoa! Veijaria, pahinta lajia seikkailijaa, jonka edessä hän oli ollut pakotettu itseänsä nöyryyttämään!

Lupin ei nolostunut. Hän vastasi ihan tyvenesti:

"Ne ovat Veldenzin linnassa."

"Me olemme linnan ulkorakennuksissa. Nuo tuolla ovat linnan rauniot."

"Paperit ovat raunioissa."

"Menkäämme ottamaan ne. Näyttäkää minulle tie."

Lupin ei hievahtanut.

"No?"

"No, Sire, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette. Kestää jonkun aikaa, ennen kuin saa toimimaan ne voimat, jotka tarvitaan tuon kätköpaikan avaamiseen."

"Kuinka pitkän ajan tarvitsette?"

"Neljäkolmatta tuntia."

Suuttunut liike, väleen hillitty:

"Haa, siitäpä ei meidän välillämme ollut mitään puhetta!"

"Ei määritelty mitään yksityiskohtaista, ei tätä eikä sitä pikku retkeä, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne pani minut tekemään puolen tusinan vartiosoturinne huostassa. Minun on toimitettava paperit, siinä kaikki."

"Ja minun on pidätettävä vapautenne kunnes toimitatte paperit."

"Se on luottamus-asia, Sire. Olisin pitänyt itseäni aivan yhtä suuresti sidottuna hankkimaan nuo paperit, jos olisinkin vankilasta päästessäni ollut vapaa, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne saa olla varma siitä, etten minä olisi niiden keralla mennyt menojani. Ainoana erotuksena on, että ne olisivat nyt teidän hallussanne. Sillä me olemme menettäneet yhden päivän, Sire. Ja yksi päivä on tällaisessa hommassa… kokonainen päivä liikaa… Se vain on sanottava, että teillä olisi pitänyt olla luottamusta."

Keisari silmäili hiukan ällistyneenä hylkiötä, kulkuria, joka tuntui kiusaantuneelta siitä, että kukaan epäili hänen sanaansa.

Hän ei vastannut, vaan soitti kelloa:

"Päivystävä upseeri", hän käski.

Kreivi von Waldemar saapui, hyvin valjuna.

"Ahaa, tekö, Waldemar? Olette siis taas kunnossa?"

"Palvelukseksenne, Sire."

"Ottakaa viisi miestä mukaanne… samat miehet, koska olette heistä varma. Älkää jättäkö tätä… herrasmiestä ennen kuin huomen-aamulla." Hän katsoi kelloansa. "Ennen kuin huomen-aamulla kello kymmenen. Ei, minä annan hänelle aikaa kello kahteentoista. Te menette minne tahansa hän suvaitsee mennä, te teette mitä ikinä hän teiltä pyytää. Sanalla sanoen, te olette hänen käytettävissään. Kello kaksitoista yhdyn minä teihin. Ellei hän kellon kahdennellatoista lyönnillä ole minulle toimittanut kirjetukkua, niin te asetatte hänet takaisin automobiilinne ja silmänräpäystäkään menettämättä viette hänet suoraa päätä Santé-vankilaan."

Hän meni ulos.

Lupin valitsi pöydältä sikaarin ja heittäysi lepotuoliin:

"Hyvä! Tuollaisesta rivakkuudesta minä pidän. Se on vilpitöntä ja selkeätä."

Kreivi oli tuonut miehensä sisälle. Hän sanoi Lupinille:

"Mars!"

Lupin sytytti sikaarinsa eikä hievahtanut.

"No niin, mars!"

"Ei."

"Mitä sellainen 'ei' tarkottaa?"

"Minä kummailen."

"Mitä?"

"Missä ihmeessä tuo kätkö saattaa olla!"

Kreivi hätkähti, Lupinin naureskellessa:

"Sillä parahinta on jutussa se, ettei minulla ole etäisintäkään aavistusta tuosta kuuluisasta piilosta, yhtä vähän kuin tiedän, millä tavoin ryhtyisin sitä hakemaan. Mitä te siihen sanotte, Waldemar hyvä, hä? Hupaisaa, eikö totta?… Ei etäisintäkään aavistusta…"

Veldenzin rauniot ovat tutut kaikille Reinin ja Moselin varrella käyneille.

Saattueensa seuraamana Lupin kahdessa tunnissa tarkasteli koko rakennuksen.

"Minä olen teihin kovin tyytyväinen, kreivi hyvä. En luule konsanaan tavanneeni niin täydellisesti alaansa perehtynyttä opasta, enkä — mikä on harvinaista — niin vaiteliasta. Ja nyt lähdemme puolipäivälliselle, ellei teillä ole vastaan."

Kello neljän seuduissa, tehtyään taaskin kävelyn raunioissa, joll'aikaa hän oli tutkinut kivet, mitannut muurien paksuuden, ottanut selvää kaikesta mahdollisesta, turhaan, kysyi hän kreiviltä:

"Eikö ole ketään jäljellä viimeisen, linnassa asuneen suurherttuan palveluskunnasta?"

"Kaikki silloiset palvelijat hajaantuivat kukin taholleen. Yksi ainoa jäi piiriin asumaan."

"No?"

"Hän kuoli kaksi vuotta takaperin."

"Lapsia?"

"Hänellä oli poika, joka meni naimisiin. Yhdessä vaimonsa keralla erotettiin hänet häpeällisen käytöksen takia. He jättivät jäljelle nuorimman lapsensa, pienen tyttären Isildan."

"Missä hän asuu?"

"Hän asuu täällä, näiden rakennusten päässä. Vanhalla iso-isällä, oli tapana olla linnassa kävijäin oppaana siihen aikaan kun yleisöllä vielä oli pääsy tänne. Pikku Isilda on siitä asti asustanut raunioissa. Hänen annettiin säälistä jäädä. Hän on vähäjärkinen raukka, tuskin puhekykyinen ja tietämätön sanoistaan."

"Onko hän aina ollut sellainen?"

"Ei nähtävästi. Hänen järkensä alkoi himmentyä kymmenkunnan vuoden ijässä."

"Surunko johdosta, vai säikähdyksen ehkä?"

"Ei ole ollut mitään suoranaista syytä, kuulemma. Isä oli juoppo ja äiti teki hulluuden kohtauksessa itsemurhan."

Lupin mietiskeli ja sanoi:

"Haluaisin tavata hänet."

Kreivi hymyili omituisesti:

"Tavata hänet saatte kaikin mokomin."

Isilda sattui olemaan eräässä niitä huoneita, joita hänen sallittiin pitää hallussaan. Lupin kummastui nähdessään myötätuntoa herättävän pikku olennon, joka oli liian laiha, liian valju, mutta melkein sievä vaaleine hiuksineen ja hentoisine kasvoineen. Hänen merenvihreissä silmissään oli sokeiden epämääräinen, uneksiva katse.

Lupin teki muutamia kysymyksiä, joihin Isilda ei sanaakaan vastannut, ja toisia, joihin hän vastasi katkonaisin lausein, kuin ei olisi tajunnut hänelle lausuttujen sanojen merkitystä eikä omiakaan sanojansa oivaltanut.

Kyselijä yritti yhä, tarttuen häntä hyvin hellästi käteen ja lempeällä äänellä tiedustellen häneltä seikkoja niiltä ajoilta, jolloin hänellä vielä oli järkensä tallella — hänen iso-isästään, muistoista, joita saattaisi elvyttää lapsuusaikojen vapaa karkeloiminen linnan majesteetillisissa raunioissa.

Tyttö seisoi vaiti ollen, tuijottavin silmin, osaaottamattomana; mikään liikutus, mitä hän saattoi tuntea, ei jaksanut herättää hänen uinuvaa älyänsä.

Lupin pyysi lyijykynää ja paperia, ja kirjotti numeron "813".

Kreivi hymyili taas.

"Hei, mitä te nauraa virnotatte?" huudahti Lupin ärtyisestä.

"En mitään… en mitään… tämä kiinnittää hyvin suuresti mieltäni, siinä kaikki…"

Isilda katseli kyselijän ojentamaa paperilappua ja käänsi hajamielisenä pois päänsä.

"Ei tärpi!" huomautti kreivi ivallisesti.

Lupin piirsi kirjaimet "APO ON".

Isilda ei omistanut enempää huomiota.

Toinen ei luopunut kokeestaan, vaan piirteli yhä samoja kirjaimia, joka kerta jättäen niiden välille erilaisia lomia ja joka kerta pitäen tytön kasvoja silmällä.

Tyttö ei hievahtanut, vaan piti katsetta paperiin kiinnitettynä, vaipuneena välinpitämättömyyteen, jota ei mikään näyttänyt häiritsevän.

Sitten yht'äkkiä tarttui hän kynään, sieppasi viimeisen paperilapun Lupinin käsistä ja ikäänkuin äkillisen mieleenjohdatuksen valtaamana kirjotti kaksi 'l':ää Lupinin avoimeksi jättämään keskilomaan.

Tämä tunsi värähdyksen ruumiissaan.

Oli muodostunut sana: "APOLLON".

Sillävälin Isilda piti kiinni sekä lyijykynästä että paperista, ja kourivin sormin ja pingottunein kasvoin ponnisteli saadakseen kätensä tottelemaan vaivaisten pikku aivojensa määräyksiä.

Lupin odotti kuumeisesti.

Tyttö piirrälsi nopeasti toisen sanan: "DIANE".

"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.

Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.

"Mennään", sanoi Lupin.

Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui hänen tielleen. Hän pysähtyi:

"Mitä nyt?"

Tyttö ojensi kämmenensä.

"Mitä? Rahaa?… Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.

"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää…"

Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä riemuiten.

Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä vuonna lyötyjä.

"Mistä sinä nämä sait?" kysyi hän kiihtyneesti. "Ranskalaista rahaa!… Kuka sinulle antoi?… Ja milloin?… Tänäänkö? Puhu!… Vastaa!…" Hän kohautti hartioitaan. "Minua hullua! Niinkuin hän kykenisi vastaamaan!… Hyvä kreivi, lainaisitteko minulle neljäkymmentä markkaa?… Kiitos… Tässä, Isilda, on sinulle…"

Tyttö otti nuo kaksi kolikkoa, kilisteli niitä toisien kanssa kämmenellään ja sitte käsivartensa ojentaen viittasi Uudestisyntymisen palatsin raunioihin, sellaisella liikkeellä, joka tuntui erityisemmin kääntävän huomiota vasempaan sivurakennukseen ja sen sivurakennuksen yläosaan.

Lupin vilkaisi kreiviin. Waldemar hymyili taaskin.

Hän läksi palatsiin umpimähkään, saattueensa seuraamana.

Ensimäisessä huonekerrassa pohjoispuolella oli pitkä käytävä, josta avautui kaksitoista sievää huonetta, kaikki ihan yhtäläisiä.

Kun alkoi tulla hämärä, kiiruhti hän yhteen noista kahdestatoista huoneesta, kuin olisi valinnut sen erityisistä, yksistään hänelle itselleen tunnetuista syistä. Häntä hieman ihmetytti tavata siellä keisari tupakoitsemassa nojatuolissa, jonka hän oli haetuttanut.

Olematta hänen saapuvilla oloansa huomaavinaankaan ryhtyi Lupin tarkastamaan huonetta niiden menetelmien mukaan, joita hänellä oli tapana käyttää sellaisissa tapauksissa, jakaen huoneen neliöihin, joista tutki kunkin erikseen.

Kaksikymmentä minuuttia tähän työhön käytettyään hän sanoi:

"Minun täytyy pyytää teitä, Sire, armollisesti siirtymään. Tässä on tulisija…"

Keisari nytkäytti päätänsä:

"Minusta tuntuu, hra Lupin, että te olette tehnyt minusta hiukkasen pilaa."

"Millä tavoin, Sire?"

"No, mitä mies tietää, sitä hänen ei tarvitse etsiskellä! Täällä te olette vainuilleet runsaasti kymmenen tuntia. Eikö teistäkin tunnu olevan syytä viipymättömälle palauttamiselle vankilaan?"

Lupin näytti tyrmistyneeltä:

"Eikö Teidän Majesteettinne asettanut viimeiseksi rajaksi kello kahtatoista huomenna?"

"Miksi sitä odotella?"

"Miksi? No, jotta sallittaisiin minun täydentää työni!"

"Työnne? Mutta eihän se ole vielä alussakaan, hra Lupin."

Lupin mietti, ja selitti sitte vakavasti:

"Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne vaatii todisteita minuun luottaakseen, niin minä annan sellaisia. Näillä yhteisen käytävän varrella olevilla kahdellatoista huoneella on kaikilla eri nimi, joka on piirretty ranskaksi — nähtävästi jonkun ranskalaisen koristetaiteilijan sommittelemana — kunkin huoneen oven yläpuolelle. Yksi näistä kirjotuksista, joita tuli ei ollut tärvellyt niin pahoin kuin toisia, pisti silmääni astuskellessani pitkin käytävää: minä tarkastin muutkin oviaukot ja huomasin, että niissä kaikissa näkyi vaivoin luettavia jälkiä ovenkamanaan kaiverretuista nimistä. Siten löysin 'D':n ja 'E':n, alku- ja loppukirjaimen 'DIANE':sta. Löysin 'A':n ja tavun 'LON', jotka viittasivat 'APOLLON'iin. Nämä ovat ranskalaiset muodot Dianasta ja Apollosta, kreikkalaisia jumaluuksia molemmat. Muut kaiverrukset edustivat samaa alaa. Havaitsin jälkiä nimistä sellaisista kuin Jupiter, Venus, Merkurius, Saturnus j.n.e. Tämä ongelman osa on siten ratkaistu: kullakin näistä kahdestatoista suojamasta on jonkun olympialaisen jumalan tai jumalattaren nimi: ja kirjaimet 'APO ON' viittaavat Isildan täydentäminä Apollo-huoneeseen, Salle d'Apolloniin. Täällä siis, tässä huoneessa, missä nyt olemme, on kirjeiden kätköpaikka. Muutamat minuutit kenties riittävät niiden löytämiseen."

"Muutamat minuutit tai muutamat vuodet… tai vuosikymmenetkin!" sanoi keisari nauraen. "Hra Lupin", jatkoi Hänen Majesteettinsa, "sen jännittävän tutkimuksen, jota te olette tänään johtanut ja jonka loistavia tuloksia meille kertoilette, olen jo tehnyt minä… niin, kaksi viikkoa takaperin, ystävänne Sherlock Holmesin seurassa. Yhdessä me kyselimme pikku Isildalta; yhdessä me käytimme samoja menetelmiä häneen nähden kuin tekin; ja yhdessä me panimme merkille nimet käytävän ovien kamanoissa ja pääsimme tähän huoneeseen, Apollo-huoneeseen asti."

Lupin vaaleni. Hän sopersi:

"Haa, pääsikö Holmes… tänne… asti?"

"Tänne asti… Tosin ei siitä ollut meille apua, sillä me etsiskelimme tässä huoneessa neljä päivää emmekä löytäneet mitään. Kuitenkin tiedän, etteivät kirjeet ole täällä."

"Se vei Holmesilta neljä päivää, Sire, ja minulta se viepi ainoastaan neljä tuntia. Ja minä olisin tarvinnut vielä vähemmänkin, ellei minua olisi etsinnässäni vastustettu."

"Ja kuka niin on tehnyt, totta toisen kerran! Minun uskollinen kreivinikö? Toivoakseni hän ei rohjennut…"

"Ei, Sire, vaan vihollisistani kamalin ja voimakkain, se hirviö, joka tappoi oman rikostoverinsa Altenheimin."

"Onko hän täällä? Luuletteko niin?" huudahti keisari, jonka kiihtymys osotti hänen tuntevan koko jutun alkuvaiheet.

"Hän on missä tahansa minä olen. Hän uhkaa minua ainaisella vihallaan. Hän se arvasi minut Lenormandiksi, etsivän osaston päälliköksi; hän se toimitti minut vankilaan; hän se jälleenkin heti vapaaksi päästyäni vainosi minua. Minuun eilen automobilissa tähdätessään hän haavotti kreivi von Waldemaria."

"Mutta mistä tiedätte, miten voitte olla varma siitä, että hän on Veldenzissä?"

"Isilda on saanut kaksi kultarahaa, kaksi ranskalaista kolikkoa!"

"Ja mitä hän täällä tekee? Mikä voi olla hänen tarkotuksenaan?"

"Minä en tiedä, Sire, mutta hän on pahahenki kerrassaan. Teidän Keisarillisen Majesteettinne tulee olla varuillanne; hän pystyy kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin."

"Ihan uskomatonta! Minulla on kaksisataa miestä näissä raunioissa. Hän ei ole voinut päästä sisälle. Hänet olisi nähty."

"Eräs hänet epäilemättömästi näki."

"Kuka?"

"Isilda."

"Kuulusteltakoon häntä! Waldemar, viekää vankinne sinne, missä tyttö on."

Lupin saapui tytön asumiin huoneisiin, jotka olivat vanhojen ulkorakennusten päässä. Näitä rakennuksia käytettiin raunioita vartioitsevien kahdensadan soturin kasarmina; ja tämä vasen sivurakennus oli kokonaan varattu upseereille ja heidän vaimoillensa.

Isildaa ei siellä näkynyt. Kreivi lähetti kaksi miestänsä häntä hakemaan. He palasivat tyhjin toimin. Kukaan ei ollut nähnyt tyttöä.

Mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut poistua raunioalueelta. Mitä Uudestisyntymisen palatsiin tulee, niin siellä kuhisi puolet sotaväen osastoa, eikä sinne voinut päästä kukaan.

Vihdoin ilmotti erään naapurirakennuksessa asuvan ali-upseerin vaimo, että hän oli istunut ikkunassaan kaiken päivää ja että tyttö ei ollut käynyt ulkona.

"Jollei hän olisi pistäytynyt ulos, niin hän olisi täällä nyt; ja täällä hän ei ole", sanoi Waldemar.

Lupin huomautti:

"On ylikerta."

"Kyllä, mutta tästä huoneesta ei ole portaita ylikertaan."

"Onpa sentään."

Hän viittasi pieneen oveen, joka avautui pimeään komeroon. Pimennossa hän näki ensimäiset askelmat rappusista, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut.

"Sallikaahan, hyvä kreivi", hän sanoi Waldemarille, joka liikahti kuin noustakseen ensimäisenä ylös, "minun saada kunnia."

"Miksi?"

"Vaaran vuoksi."

Hän juoksi ylös ja hypähti yht'äkkiä matalaan ja kaitaan ylistupaan. Häneltä pääsi huudahdus:

"Haa!"

"Mitä nyt?" kysyi kreivi, vuorostaan pistäytyen esiin.

"Tässä… lattialla… Isilda…"

Hän polvistui tytön viereen, mutta näki ensi katseella, että hänet oli vain huumattu, ja ettei hänessä ollut mitään merkkejä vammoista, paitsi joitakuita naarmuja ranteissa ja käsissä. Hänen suuhunsa oli työnnetty nenäliina kapulaksi.

"Siinäpä se", puheli Lupin. "Murhaaja oli täällä hänen kanssaan. Meidän tullessamme hän antoi tytölle nyrkin-iskun ja kapuloitsi hänet, jott'emme kuulisi hänen voihkettaan."

"Mutta miten pääsi hän itse pois?"

"Tätä kautta… katsokaa… kaikki ensimäisen huonekerran ullakot yhdistää käytävä."

"Ja edelleen?"

"Edelleen on hän laskeutunut alas jonkun muun asunnon portaita."

"Mutta hänet olisi nähty!"

"Pyh, kuka tietää! Tuo olento on näkymätön. Mutta lähettäkää sentään miehenne nuuskimaan. Käskekää heitä tutkimaan kaikki ullakko-osastot ja kaikki alikerran asunnot."

Hän epäröitsi. Lähtisikö hän itsekin ajamaan murhaajaa takaa? Mutta helähdys palautti hänet tytön vierelle. Tämä oli noussut lattialta, ja hänen käsistään oli vierähtänyt kymmenkunta kultarahaa. Lupin katsahti niihin. Ne olivat kaikki ranskalaista.

"Haa, minä olin oikeassa!" hän sanoi. "Mutta miksi niin paljon kultaa? Minkä hinnaksi?"

Äkkiä hänen silmäänsä osui lattialta kirja ja hän kumartui sitä ottamaan. Mutta tyttö syöksähti siihen nopeammin käsiksi, sieppasi sen ja painoi sen rintaansa vasten rajun kiihkeästi, ikäänkuin valmiina puolustamaan sitä jokaista riistämis-yritystä vastaan.

"Siinäpä se", sanoi Lupin. "Raha tarjottiin hänelle kirjasta, mutta hän kieltäysi sitä luovuttamasta. Siitä naarmut hänen käsissään. Mielenkiintoista olisi tietää, minkätähden murhaaja tahtoi saada kirjan haltuunsa. Pääsikö hän ensin silmäilemään sen sisällön?"

Hän sanoi Waldemarille:

"Hyvä kreivi, antakaahan käsky."

Waldemar antoi miehilleen merkin. Kolme heistä heittäytyi käsiksi tyttöön ja väänsi häneltä kirjan ankaralla nujerruksella, jonka kestäessä poloinen polki jalkaa, väänteli ja kirkui raivosta.

"Tyynny, lapseni", viihdytteli Lupin, "hiljalleen… kaikki tapahtuu hyvän asian puolesta… Pitäkää häntä silmällä! Sillävälin minä tarkastelen tätä riidan-esinettä."

Se oli epätäydellinen kappale Montesquieun "Voyage au temple de Gride"-teosta, vähintään satavuotisissa kansissa. Mutta Lupin oli tuskin avannut sen, kun huudahti:

"Kas, kas, tämäpä outoa! Jokaiselle oikeanpuoleiselle sivulle on kiinnitetty pergamenttilevy, ja nämä levyt on peitetty hyvin tiheällä, pienellä käsikirjoituksella."

Hän luki ihan alusta:

'Päiväkirja, jonka on Herramme vuonna 1794 alottanut chevalier GILLES DE MALRÈHE, Hänen Korkeutensa ZWEIBRUECKEN-VELDENZin prinssin ranskalainen palvelija.'

"Mitä! Niinkö siinä sanotaan?" kysyi kreivi.

"Mikä teitä kummastuttaa siinä?"

"Isildan iso-isää, kaksi vuotta takaperin kuollutta vanhusta, nimitettiin Malreichiksi, mikä on saman nimen saksalainen muoto."

"Oivallista! Isildan iso-isä kaiketikin oli sen ranskalaisen palvelijan poika tai pojanpoika, joka kirjotti päiväkirjansa Montesquieun teoksien vajanaiseen niteeseen. Ja sitenpä päiväkirja joutui Isildan käsiin."

Hän selaili sivuja umpimähkään:

"15. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi metsästämään."

"20. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi ratsastamaan. Hänen ratsunansa oli Cupido."

"Hiisi vieköön!" mutisi Lupin. "Sikäli ei se peräti jännittävää ole."

Hän käänsi paksun tukun lehtiä ja luki:

"12. maalisk. 1803. Olen lähettänyt 10 kruunua Hermannille. Hän antaa musiikkitunteja Lontoossa."

Lupin naurahti.

"Ohoo! Hermann on menettänyt hallitus-istuimensa ja arvonimet karisevat kuin akanat!"

"Niin", huomautti Waldemar. "Ranskalaiset joukot karkottivat hallitsevan suurherttuan."

Lupin jatkoi:

"1809. Tiistaina. Napoleon nukkui Veldenzissä viime yönä. Minä tein Hänen Majesteettinsa vuoteen."

"28. lokak. 1814. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa palasi maahansa."

"29. lokak. 1814. Minä saatoin Hänen Kuninkaallista Korkeuttansa viime yönä kätköpaikkaan ja sain mielihyväkseni osottaa hänelle, ettei kukaan ollut arvannut sen olemassaoloa. Mutta kukapa olisikaan osannut aavistaa, että piilopaikka oli juuri…"

Lupin pysähtyi kiljaisten. Isilda oli äkkiä pujahtanut häntä vartioinneiden miesten käsistä, nykäissyt kirjan hänen käsistään ja syöksähtänyt pakoon.

"Hoi, sitä pikku kiusankappaletta! Pian, pian! Kiertäkää portaiden kautta alikertaan häntä vastaan. Minä juoksen hänen perässään pitkin käytävää."

Mutta tyttö oli paiskannut oven kiinni jälkeensä ja teljennyt sen. Lupinin täytyi rientää alas ja juosta pitkin seinänvieriä toisten keralla etsimässä portaita, jotka veisivät heidät ensimäiseen huonekertaan.

Neljäs rakennus oli ainoa avoin. Lupin nousi ylikertaan. Mutta käytävä oli tyhjä, ja hänen täytyi koputella oviin, murtaa lukkoja ja tunkeutua asukkaattomiin huoneisiin, sillävälin kun Waldemar, osottaen yhtä suurta innostusta takaa-ajoon kuin hänkin, lävisteli kaihtimia ja verhoja miekallaan.

Pohjakerrasta huusi ääni, oikeanpuoleisesta sivurakennuksesta päin. He ryntäsivät sille taholle. Jonkun upseerin vaimo viittilöitsi heille erään käytävän päässä ja kertoi, että tytön täytyi olla hänen asunnossaan.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Lupin.

"Huoneeseeni aikoessani huomasin oven lukituksi enkä päässyt sisälle."

Lupin väänsi ripaa ja huomasi oven olevan lukossa.

"Ikkuna!" huudahti hän. "Onhan ikkuna!"

Hän meni ulos, ottaen kreivin miekan, ja iski ruudut säpäleiksi. Kahden miehen nostamana hän ponnistausi seinää vasten ylös, pujotti kätensä sirujen välitse, kiersi ikkunanpuitteiden nastan auki ja pudottausi huoneeseen.

Hän näki Isildan kyyristelevän lieden edessä, jolla loimusi kuuma lieska.

"Sitä pikku petoa!" ähkäisi hän. "Hän on sen heittänyt tuleen!"

Hän työnnälsi tytön terhakasti sivulle, yritti ottaa kirjaa ja korvensi turhaan kätensä. Sitte hän sieppasi sen ulos pihdeillä ja heitti sen yli pöytäliinan, tukahduttaakseen liekit. Mutta se oli myöhäistä. Vanhan käsikirjotuksen kaikki lehdet olivat kartena, hajoillen tuhaksi.

Lupin tuijotteli tyttöön vaiti. Kreivi sanoi:

"Oikein luulisi hänen tietäneen, mitä teki."

"Ei, hän ei tiedä. Mutta hänen iso-isänsä lienee uskonut kirjan hänen haltuunsa jonkinlaisena aarteena, aarteena jota ei yksikään sielu saisi konsanaan nähdä, ja typerällä vaistillaan tyttö piti parempana heittää sen tuleen kuin luovuttaa sitä kenellekään."

"No, siis…"

"Mitä niin?"

"Te ette löydä kätköpaikkaa."

"Ahaa, kreivi hyvä, te siis hetkiseksi ajattelitte menestystäni mahdolliseksi? Ja Lupin ei teistä tunnukaan ihan puoskarilta? Olkaa huoletta, Waldemar: Lupinilla on useampia kuin yksi nuoli jouseensa. Minä onnistun."

"Ennen klo kahtatoista huomenna?"

"Ennen klo kahtatoista tänä yönä. Mutta nyt minua ahdistaa nälkä. Ja jos ystävällisesti…"

Hänet vietiin kersanttien ruokahuoneeseen, missä hänelle valmistettiin tukeva ateria, kreivin mennessä antamaan selostusta keisarille.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Waldemar palasi; he istuutuivat syömään yhteisen päivällisen, toinen toistansa vastapäätä, vaiteliaina ja mietteissään.

"Waldemar, hyvä sikaari olisi parahiksi… Kiitos… Ah, tämä ritisee kuten kelpo Havana ainakin!"

Hän sytytti sikaarinsa ja virkahti minuutin tai parin kuluttua:

"Voitte polttaa, kreivi. Se ei minua vähääkään häiritse; toden teolla pidänkin siitä."

Kului tunti. Waldemar torkkui ja siemasi tuon tuostakin kulauksen konjakkia, pysyäkseen valveilla.

Sotamiehiä astui sisään ja ulos, heidän käytettävikseen asetettuina.

"Kahvia", pyysi Lupin.

Hänelle tuotiin kahvia.

"Onpa se kehnoa!" nurkui hän.

Hän sytytti toisen sikaarin eikä enää hiiskunut mitään.

Kului kymmenen minuttia. Hän pysyi liikkumattomana ja ääneti.

Äkkiä Waldemar hypähti jalkeille ja sanoi kärtyisesti Lupinille:

"Hoi, siinä! Ylös!"

Lupin viheltää hymisi parhaillaan. Hän ei ollut tietääkseenkään.

"Seisaallenne, sanon!"

Lupin kääntyi katsomaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli juuri astunut huoneeseen. Lupin nousi tuoliltaan.

"Kuinka pitkällä olemme?" kysyi keisari.

"Minä luulen, Sire, että pääsen pian tyydyttämään Teidän Keisarillisen Majesteettinne vaatimuksen."

"Mitä? Tiedättekö…"

"Piilopaikan? Jokseenkin lähelle, Sire… Joitakuita seikkoja vielä pohdin… mutta kaikki selviää, jahka olemme paikalla: minulla ei ole mitään epäilystä siitä."

Sen enempää puhumatta Lupin Waldemarin suureksi suuttumukseksi taaskin istuutui.

Mutta minuutin kuluttua keisari, joka oli kävellyt kauvemmaksi ja puhunut kreivin kanssa, astui hänen luokseen:

"Oletteko valmis, hra Lupin?"

Lupin pysyi vaiti. Kysymys uudistettiin. Hänen päänsä valahti rinnalle.

"Mutta hän nukkuu; totta toisen kerran hän nukkuu!" Waldemar, suunniltaan raivostuneena, ravisti häntä rajusti olkapäästä. Lupin putosi tuoliltaan, vaipui lattialle, vavahti pariin kolmeen kertaan ja makasi sitte liikkumattomana.

"Mikä häntä vaivaa?" ihmetteli keisari. "Eihän hän toki kuollut ole?"

Hän otti lampun ja kumartui hänen ylitseen:

"Kuinka hän on kalpea! Kasvot kuin vahasta muovatut!… Katsokaahan, Waldemar… Tunnustelkaa hänen sydäntään… Hän elää, eikö niin?"

"Kyllä, Sire", vastasi kreivi tuokion kuluttua, "sydän tykkii aivan säännöllisesti."

"Mikä sitten on vikana? Minä en käsitä… Mitä tämä on?"

"Menenkö noutamaan lääkärin?"

"Juoskaa…"

Lääkäri tapasi Lupinin samassa tilassa, tunnottomana ja hievahtamattomana. Hän toimitutti nukkujan vuoteeseen, tutki häntä tarkoin ja kysyi mitä hänellä oli ollut syötävänä.

"Epäilettekö myrkytystapausta, tohtori?"

"En, Sire, mitään myrkytyksen oireita ei ole. Mutta minä ajattelen… mitä on tuolla tarjottimella ja tuossa kupissa?"

"Kahvia", vastasi kreivi.

"Teitä varten?"

"Ei, häntä varten. Minä en ole tilannut kahvia."

Lääkäri kaatoi hiukan kahvia, maistoi sitä ja sanoi:

"Oikeassa olin: hänet on huumattu unettimella."

"Mutta kenen vehkeillä?" huudahti keisari vihastuneena. "Kuulkaahan, Waldemar, täällä käyvät asiat tuskaannuttavan nurinkurisesti!"

"Sire…"

"Niin, minä olen saanut siitä tarpeekseni!… Alan todella uskoa, että mies on oikeassa ja että linnassa on joku… Nuo kultarahat, tuo unetin…"

"Jos kukaan olisi päässyt tähän suljettuun paikkaan, Sire, niin se olisi tullut jo tiedoksi… Me olemme etsineet joka suunnalta kolme tuntia."

"Kuitenkaan en minä höystänyt hänen kahviansa, sen vakuutan… Ja ellette te sitä tehnyt…"

"Oi, Sire!"

"No, siispä vainutkaa… etsiskelkää…"

Waldemar hyöri kaiken yötä tunnollisesti, se kun oli hänen keisarillisen isäntänsä määräys, mutta menestyksettä.

Lupin vietti yön elottomana. Lääkäri pysyi hänen vuoteensa vieressä ja kertoi aamulla keisarin lähetille, että hän yhä nukkui.

Kello yhdeksältä hän sentään ensi kertaa liikahti, kuin ponnistellen valveutuakseen.

Myöhemmällä hän sopersi:

"Paljonko kello on?"

"Kahtakymmentä viittä vailla kymmenen."

Hän ponnisteli jälleen, ja oli ilmeistä, että hänen koko olemuksensa rimpuili horroksen kahleista vapautuakseen.

Kello löi kymmenen.

Hän hätkähti ja sanoi:

"Kantakaa minut; kantakaa minut palatsiin."

Lääkärin suostumuksella Waldemar kutsui miehensä ja lähetti sanan keisarille. Lupin laskettiin paareille ja kulkue läksi palatsiin.

"Ensimäiseen huonekertaan", hän jupisi.

Hänet kannettiin ylös portaita.

"Käytävän päähän", hän määräili. "Viimeiseen huoneeseen vasemmalle."

Hänet kannettiin viimeiseen huoneeseen, joka oli kahdestoista, ja hän vaipui menehtyneenä tuolille istumaan.

Keisari saapui. Lupin ei liikahtanut, istuen vain tajuttoman näköisenä, silmät ilmeettöminä.

Sitte hän näytti muutamien minuuttien kuluttua heräävän, katseli ympärilleen, seinille, lakeen, ihmisiin ja sanoi:

"Huumaavaa ainetta, kaiketi?"

"Niin", vahvisti lääkäri.

"Onko… mies tavotettu?"

"Ei."

Hän näytti mietiskelevän ja nytkäytteli moneen kertaan päätään ajattelevalla ilmeellä; mutta pian he huomasivat hänen nukkuvan.

Keisari astui Waldemarin luo:

"Määrätkää automobilinne tuotavaksi ulkopuolelle."

"Hoo?… Mutta, Sire…?"

"No, mitä? Minä alan ajatella, että hän puijaa meitä ja että tämä kaikki on pelkkää näyttelemistä, ajan voittamiseksi."

"Kenties… kylläkin…" sanoi Waldemar yhtyen.

"Automobilinne, Waldemar!"

Kreivi antoi määräyksensä ja palasi. Lupin ei ollut herännyt, Keisari huomautti Waldemarille, silmäillessään ympärilleen:

"Tämä on Minerva-huone, eikö niin?"

"Niin on, Sire."

"Mutta miksi on täällä sitten kahdessa kohden 'N'?"

Huoneessa tosiaankin on kaksi 'N':ää, toinen uuninkamanan yläpuolella, toinen vanhan ränstyneen kaappikellon otsikkona, joka oli sovitettu seinään ja josta näkyi osa mutkikasta koneistoa, painot hievahtamattomina riippumassa nuoristaan.

"Nuo kaksi 'N':ää…" alotti Waldemar.

Keisari ei kuunnellut vastausta. Lupin oli jälleen liikahtanut, avaten silmänsä ja äännähdellen epäselviä tavuja. Hän nousi seisaalleen, käveli lattian poikki ja lysähti pelkästä uupumuksesta maahan.

Sitten alkoi rynnistys, hänen aivojensa, hermojensa, tahtonsa rynnistys tuota kamalaa, turruttavaa puutumusta vastaan, elämän ponnistelu sammumista vastaan. Näky oli hyvin surettava.

"Hän kärsii", mutisi Waldemar.

Lupin änkytti:

"Ruiskutus, hra tohtori, kafeiini-ruiskutus… oitis…"

"Saanko, Sire?" kysyi lääkäri.

"Kyllähän… Kello kahteentoista asti tehkää mitä hän käskee. Minä olen hänelle antanut lupaukseni."

"Kuinka monta minuuttia… vailla kaksitoista?" kysyi Lupin.

"Neljäkymmentä", vastasi joku.

"Neljäkymmentä?… Minä teen sen… Teen varmasti… Minun on se tehtävä…" Hän paineli päätänsä käsillään. "Voi, jos minulla olisi aivoni, todelliset aivot, aivot jotka ajattelevat! Se olisi silloin sekunnin asia! On vain yksi pimeä piste jäljellä… mutta minä en voi… ajatukseni vilisevät… en voi käydä siihen kiinni… se on kamalaa."

Hänen hartiansa tutisivat. Itkikö hän?

He kuulivat hänen toistelevan:

"813… 813…" Ja matalammalla äänellä: "813… kahdeksainen… ykkönen… kolmonen… niin, tietysti… Mutta miksi? Se ei riitä…"

Keisari jupisi:

"Hän tehoaa minuun. Minun on työläs uskoa, että mies voi näytellä tuolla tavoin…"

Kello löi puoli kaksitoista… Neljännestä vailla kaksitoista…

Lupin pysyi liikkumattomana, nyrkit ohimoillaan.

Keisari odotti, silmät kiintyneinä kronomeetteriin, jota Waldemar piteli kädessään.

Kymmenen minuuttia vailla… viisi minuuttia vailla…

"Onko automobili paikalla, Waldemar?… Ovatko miehenne valmiina?"

"Kyllä, Sire."

"Onko tuo kellonne lyöntilaitoksella varustettu, Waldemar?"

"On, Sire."

"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä siis…"

"Mutta…"

"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä, Waldemar."

Keisari ei salannut tuskallista jännitystänsä. Tämä haaveellinen seikkailija, jota nimitettiin Arsène Lupiniksi ja jonka ihmetyttävästä elämäntarinasta hän oli paljon kuullut, tämä mies ahdisti hänen mieltänsä… ja vaikka olikin päättänyt tehdä lopun koko tästä epäiltävästä jutusta, ei hän voinut pidättyä odottamasta… ja toivomasta.

Kaksi minuuttia enää… yksi minuutti enää…

Sitte he lukivat sekunnit.

Lupin näytti nukkuvan.

"No niin, valmistautukaa", virkahti keisari kreiville.

Kreivi astui Lupinin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

Lyövän taskukellon hopeaiset helähdykset alkoivat kajahdella… yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…

"Waldemar, veikkonen, vetäkäähän tuon vanhan kaappikellon painot ylös."

Hetkisen tyrmistyminen. Sanat lausuttiin Lupinin äänellä; hän puhui hyvin tyvenesti.

Waldemar, tuttavallisuudesta loukkaantuneena, kohautti hartioitansa.

"Tehkää kuten hän sanoo, Waldemar", lausui keisari.

"Niin, tehkää kuten minä sanon, kreivi hyvä", säesti Lupin, jälleen saaden leikinlaskulahjansa. "Te tunnette narut niin hyvin… eihän teillä ole muuta tekemistä kuin nyt noita kellon ohjaksia tiukentaa… vuoron jälkeen… yksi, kaksi… mainiota!… Tuolla tavoin se entis-aikoina vedettiin käyntiin."

Heiluri läksi todellakin liikkeeseen, ja he kuulivat sen säännöllisen naksutuksen.

"Nyt käymme osottajiin käsiksi", jatkoi Lupin. "Asettakaa ne vähää vaille kaksitoista… älkää liikkuko… antakaas kun…"

Hän nousi ja astui kellon taulun eteen, seisten enintään kahden jalan päässä siitä, silmät tiukkoina, jokainen hermo jännittyneenä.

Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat, kaksitoista raskasta, kumeata lyöntiä.

Pitkällinen äänettömyys. Ei mitään tapahtunut. Silti odotti keisari, kuin ollen varma siitä, että jotakin tapahtuisi. Waldemar ei liikkunut.

Lupin, joka oli kumartunut tähystämään kellon taulua, oikaisihe nyt mutisten:

"Siinäpä se… nyt älyän…"

Hän palasi tuolinsa luo ja käski:

"Waldemar, asettakaa osottajat jälleen kaksi minuuttia vaille kaksitoista. Hoi, ei, veikkonen, ei taakse päin! Niin päin kuin kellon osottajat itsekin kiertävät!… Niin, sen tiedän, hitaan laistahan se on… mutta sitä ei voida auttaa."

Kello löi kaikki tunnit ja puolet tunnit puoli kahteentoista asti.

"Kuulkaahan, Waldemar", sanoi Lupin. Ja hän puheli vakavasti, leikkiä laskematta, ikäänkuin itsekin kiihdyksissään ja huolissaan:

"Kuulkaahan, Waldemar. Näettekö kellon taulussa pienen, pyöreän nastan, joka merkitsee ensimäistä tuntia? Se nasta on irrallinen, eikö niin? Laskekaa sen päälle vasemman käden etusormi ja painakaa. Hyvä! Tehkää peukalollanne samoin kolmatta tuntia vastaavalle nastalle. Hyvä. Oikealla kädellänne työntäkää kahdeksannen tunnin nastaa. Hyvä. Kiitos. Nyt saatte mennä istuutumaan."

Minuutti-osottaja siirtyi, ehti kahdennentoista nastan kohdalle, ja kello löi taas kaksitoista.

Lupin istui vaiti ja valkeana. Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat hiljaisuuteen.

Kahdennellatoista lyönnillä kuului rasahdus kuin valloilleen päässeestä pontimesta. Kello seisahtui äkkiä. Heiluri lakkasi liikkumasta.

Ja äkkiä putosi eteenpäin se pronssikoriste, joka miehen päätä esittäen oli kellon taulun päätynä, paljastaen kiviseinään hakatun pienen komeron.

Tässä komerossa oli pintakuvallinen hopeainen lipas.

Lupin otti sen molemmin käsin ja kantoi keisarin eteen:

"Suvaitsisiko Teidän Keisarillinen Majesteettinne avata sen itse. Lippaassa ovat kirjeet, jotka olen sopimuksemme mukaan etsinyt."

Keisari kohotti kantta ja näytti kovin hämmästyneeltä.

Lipas oli tyhjä.

Lipas oli tyhjä!

Lupin pyyhki hikeä otsaltaan, sieppasi sitte lippaan, käänteli sitä, tarkasteli, ikäänkuin toivoen löytävänsä siitä salapohjan. Vihdoin hän paremmaksi varmuudeksi raivonsa puuskassa rusensi sen vastustamattomalla kouraisullaan.

Se huojensi häntä. Hän hengitti keveämmin.

Keisari sanoi:

"Kuka tämän on tehnyt?"

"Yhä sama mies, Sire, se joka kulkee samaa tietä kuin minä ja tavottelee samaa tarkotusperää: hra Kesselbachin murhaaja."

"Milloin?"

"Viime yönä. Voi, sire, miksi ette jättänyt minua vapaaksi silloin kun pääsin vankilasta! Jos olisin ollut vapaa, niin olisin tullut tänne tuntiakaan menettämättä. Minä olisin saapunut ennen häntä! Minä olisin antanut Isildalle rahaa ennen kuin hän antoi! Minä olisin lukenut Malreichin, vanhan ranskalaisen palvelijan päiväkirjan ennen kuin hän luki."

"Luulette siis, että päiväkirjassa tehtyjen paljastusten kautta…?"

"Niinhän tietysti, Sire! Hänellä oli aikaa lukea ne. Ja väijyskellen en tiedä missä, saaden tiedon kaikista liikkeistämme en tiedä keneltä, hän nukutti minut viime yöksi suoriutuaksensa minusta."

"Mutta palatsi oli vartioittu."

"Teidän sotamiestenne vartioitsema, Sire. Merkitseekö se hänen laisellensa miehelle mitään? Sitä paitsi olen varma siitä, että Waldemar kohdisti etsintänsä ulkorakennuksiin, siten harventaen palatsin vartioita."

"Kaikki tämä tuntuu minusta kovin mahdottomalta."

"Se kaikki näyttää minusta peräti selkeältä, Sire! Jos olisi mahdollista tunnustella jok'ainoan soturinne taskuja silloin tällöin, tai tietää kuinka paljon rahoja kukin heistä käyttelee lähimpien kahdentoista kuukauden kuluessa, niin löytäisimmepä varmasti pari kolme, joilla on tällä hetkellä hallussaan joitakuita pankin seteleitä, ranskalaisia seteleitä tietysti."

"Ohoo!" intti Waldemar.

"Minä vakuutan sen, hyvä kreivi; se on hintakysymys, eikä hinnalla ole mitään väliä hänelle! Jos hän haluaisi, niin olen varma siitä, että te itsekin…"

Keisari ei kuunnellut puhetta, ollen omiin aatoksiinsa vaipuneena. Hän asteli edes takaisin lattialla, ja viittasi sitte eräälle käytävässä seisovista upseereista:

"Automobilini… Ja käskekää väkeni valmistautua… Me lähdemme."

Hän pysähtyi, silmäili Lupinia tovin ja jatkoi kreivin luokse astuen:

"Tekin, Waldemar, lähtekää… suoraan Parisiin, pysähtymättä…"

Lupin heristi korviansa. Hän kuuli Waldemarin vastaavan:

"Haluaisin saada kymmenkunta vartijaa lisää… Tuon paholaisen kanssa miehekseen!…"

"Saatte kernaasti. Ja pitäkää silmänne auki. Teidän täytyy yöksi saapua perille."

Lupin polki jalkaansa rajusti lattiaan:

"Ei, ei, Sire! Ei, ei, ei! Se ei käy päinsä! Sen vannon! Ei, ei, ei mitenkään!"

"Mitä tarkotatte?"

"Entä kirjeet, Sire? Varastetut kirjeet?"

"Totta toisen kerran!…"

"Vai niin!" huudahti Lupin, suuttuneesti laskien käsivartensa ristiin. "Teidän Keisarillinen Majesteettinne siis luopuu taistelusta? Te katsotte häviön korvaamattomaksi? Te myönnätte itsenne lannistetuksi? No, mutta minäpä en, Sire. Minä olen alottanut, ja aijon lopettaakin."

Keisari hymyili tälle sisun purkaukselle:

"Minä en luovu, mutta poliisini ryhtyvät työhön…"

Lupin purskahti nauruun:

"Suokaahan anteeksi, Sire! Se on kovin hupaista! Teidän poliisinne! Teidän Keisarillisen Majesteettinne poliisit! Nehän ovat jokseenkin samaa kuin kaikki poliisit, nimittäin eivät mitään, eivät yhtään mitään! Ei, Sire, minun ei sovi palata Santé-vankilaan! Vankilaa voin pitää naurettavana. Mutta aikaa on nyt jo kylliksi hukattu. Minä tarvitsen vapauteni tuota miestä vastaan, ja aijon sen pitää."

Keisari kohautti hartioitansa: "Te ette edes tiedä, kuka se mies on."

"Minä saan sen selville, Sire. Ja minä yksin voin sen selvittää. Ja hän tietää ainoastaan minun kykenevän siihen. Minä olen hänen ainoa vihamiehensä. Minua hän tähtäsi linnaan tullessamme, kun ampui revolverilla. Hän piti riittävänä huumata minut ja ainoastaan minut, viime yönä, ollakseen vapaa tekemään mitä halusi. Taistelu käypi hänen ja minun välillä. Muulla maailmalla ei ole siihen mitään sanomista. Meitä on kaksi, ja siinä kaikki. Tähän asti on sattuma suosinut häntä. Mutta ajan mittaan on välttämätöntä, ehdottoman varmaa, että minä voitan taistelun."

"Miksi?"

"Syystä että minä olen parempi mies."

"Entä jos hän surmaa teidät?"

"Hän ei surmaa minua. Minä vedän hänen kyntensä esille, minä teen hänet ihan vahingoittamattomaksi. Ja te saatte kirjeet, Sire. Ne ovat teidän. Maan päällä ei ole mahtia, joka voisi estää minua palauttamasta niitä teille."

"Ja mistä tiedämme, että kirjeet varastettiin viime yönä?" kysyi keisari.

"Varkaus on päivätty, Sire."

"Mitä sanotte?"

"Katsokaa sen kamanan sisäpuolta, joka suojasi kätköpaikkaa. Päivämäärä on kirjotettu valkealla liidulla: 'Keskiyö, 24. elokuuta'…"

"Niinpä onkin!" mutisi keisari ällistyneenä. "Kuinka en sitä tullut nähneeksi?" Ja hän lisäsi, ilmaisten uteliaisuutensa: "Enkä ymmärrä noita kahta seiniin sommiteltua 'N':ää… tämähän on Minerva-suojama."

"Täällä nukkui Napoleon, Ranskan keisari", sanoi Lupin.

"Mistä sen tiedätte?"

"Kysykää Waldemarilta, Sire. Minä puolestani sain sen äkillisenä välähdyksenä silloin kun selailin vanhan palvelijan päiväkirjaa. Ymmärsin Holmesin ja minun olleen väärällä tolalla. APO ON, suurherttua Hermannin kuolinvuoteellaan kirjottama vaillinainen sana, ei tarkotakaan Apollonia, vaan Napoleonia."

"Se on totta… te olette oikeassa", sanoi keisari. "Mutta tuo numero 813?…"

"Sepä minulle tuotti enintä päänvaivaa. Minulla oli aina se käsitys, että oli laskettava yhteen nuo kolme numeroa, 8, 1 ja 3; ja siten saatu summa 12 tuntui minusta heti tarkottavan tätä huonetta, joka on käytävästä kahdestoista. Täytyi olla jotakin muutakin, jotakin, mitä minun heikontuneet aivoni eivät kyenneet sanoiksi tulkitsemaan. Tuon kellon näkeminen, joka oli sovitettu juuri Napoleon-suojamaan, oli minulle ilmestys. Numero 12 ilmeisesti tarkotti kello kahtatoista. Keskipäivän tuntia! Keskiyön tuntia! Eivätkö ne ole ne juhlalliset hetket, jotka ihminen halukkaimmin valitsee? Mutta miksi nuo kolme numeroa 8, 1 ja 3 mieluummin kuin mitkä tahansa muut, joista olisi saanut saman summan?… Silloin johtui mieleeni toimittaa kello lyömään ensi kertaa, kokeeksi. Tällöin huomasin, että ensimäisen, kolmannen ja kahdeksannen tunnin nastat olivat liikkuvia, mutta muut eivät. Niitä siis 813 niinikään tarkotti käytettäväksi kätköpaikan etsintään. Waldemar painoi noita kolmea nastaa, jousi ponnahti auki, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne tietää tuloksen… Siinä, Sire, on selitys tuolle salaperäiselle sanalle ja noille kolmelle numerolle, jotka suurherttua kirjotti kuolevalla kädellään, toivoen poikansa niiden avulla jonakuna päivänä saavan ilmi Veldenzin salaisuuden ja saavan haltuunsa ne kuuluisat kirjeet, jotka hän oli sinne kätkenyt."

Keisari kuunteli innokkaalla tarkkaavaisuudella, yhä enemmän ja enemmän kummastellen miehessä huomaamaansa älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, oveluutta ja terhakkuutta.

"Waldemar", hän virkahti, kun Lupin oli lopettanut. "Sire?"

Mutta juuri hänen aikoessaan puhua kuului ulkoa käytävästä huutoja.

Waldemar meni katsomaan ja ilmotti palatessaan:

"Siellä on se hullu tyttö, Sire. Eivät tahdo päästää häntä tänne."

"Antakaa hänen tulla", huudahti Lupin kiihkeästi. "Hänen täytyy saada tulla, Sire."

Keisari antoi merkin ja Waldemar läksi noutamaan Isildaa.

Hänen tulonsa herätti yleistä tyrmistystä. Hänen valjuilla kasvoillaan oli tummia laikkuja; hänen vääntyneet piirteensä ilmaisivat mitä tuiminta tuskaa. Hän tapaili henkeään, molemmin käsin kouristaen poveansa.

"Haa!" äännähti Lupin kauhistuneena.

"Mitä nyt?" kysyi keisari.

"Lääkärinne, Sire. Ei ole menetettävä silmänräpäystäkään."

Hän astui tytön eteen:

"Puhu, Isilda… Oletko nähnyt mitään? Onko sinulla mitään sanottavaa?"

Tyttö oli pysähtynyt; hänen silmänsä olivat vähemmän tylsät, ikäänkuin olisi kipu niitä terittänyt. Hän lausui äänteitä, mutta ei sanoja.

"Kuuntele", puhui Lupin. "Vastaa 'kyllä' tahi 'ei'… pään liikkeellä… Oletko nähnyt hänet? Tiedätkö missä hän on… Kuuntele: jos sinä et vastaa…"

Lupin hillitsi suuttuneen eleen. Mutta äkkiä muistaen edellisen päivän kokeen hän kirjotti valkeaan seinään L- ja M-kirjaimet.

Tyttö ojensi kätensä niitä kohti ja nyökkäsi ikäänkuin myöntääkseen.

"Ja sitte?" kyseli Lupin. "Mitä sitte?… Kirjota jotakin itse."

Mutta tyttö kirahti kamalasti ja heittäysi voihkien lattialle.

Sitten äkkiä tuli hiljaisuus, liikkumattomuus. Viimeinen vavahdus. Ja hän ei enää hievahtanut.

"Kuollut?" kysyi keisari.

"Myrkytetty, Sire."

"Voi poloista!… Ja kenen toimesta?"

"'Hänen', Sire. Tyttö epäilemättä tunsi hänet. Pahantekijä nähtävästi pelkäsi, mitä tyttö saattaisi kertoa."

Lääkäri saapui. Keisari viittasi tyttöön. Sitte Waldemariin kääntyen:

"Käskekää kaikki miehenne liikkeelle… Tarkastakoot kaikki rakennukset… Raja-asemille sähkötettäköön."

Hän astui Lupinin luo:

"Kuinka pitkän ajan tarvitsette kirjeiden hankkimiseksi takaisin?"

"Kuukauden, Sire… korkeintaan kaksi."

"Hyvä on. Waldemar odottaa teitä täällä. Hän saa minulta ohjeet ja valtuudet myöntää teille kaikkea mitä haluatte."

"Minä toivon saavani vapauteni, Sire."

"Olette vapaa."

Lupin katseli hänen jälkeensä, hänen kävellessään pois, ja sanoi hampaittensa välistä:

"Ensin vapauteni… Ja jälkeenpäin, kun olen antanut teille takaisin kirjeet, oi majesteetti, pikku kädenpuristus! Sitten olemme kuitit!…"

IX.

Mustapukuinen mies.

"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti käyntikortin lakeijalta ja luki:

"André Mauny… En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."

"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo teidän odottavan."

"Ahaa… mahdollista… Kyllä, osottakaa hänet tänne."

Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja. Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina, kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.

Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja liehuva sininen valkotäpläinen huivi.

"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.

"Niin, madame."

"Minulla ei ole kunniaa…"

"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin, Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin, sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."

Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:

"Oi, te olette…"

"Niin."

Toinen sopersi:

"Todellako?… Tekö siinä?… En tunne teitä samaksi."

"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"

"En… kaikki on erilaista… otsa… silmät… Eivätkä tuollaiseksi…"

"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."

Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja rauhattomina.

Viimein kysyi vieras:

"Saisinko tietää syyn…?"

"Eikö Geneviève teille maininnut?…"

"En ole häntä tavannut… mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani…"

"Aivan niin… aivan niin…"

"Ja millä tavoin…? Minua kovin ilahuttaa…"

Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:

"Minä pelkään."

"Pelkäätte!" huudahti toinen.

"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään kaikkea… pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon… en voi sietää enempää."

Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.

Rouva Kesselbach jatkoi:

"Tunnen, että ympärilläni liikkuu ihmisiä."

"Mutta missä tarkotuksessa?"

"Minä en tiedä. Vihollinen vain hiippailee lähettyvillä ja yhä likenee."

"Oletteko nähnyt sitä? Oletteko havainnut mitään?"

"Kyllä: toissa päivänä kulki kaksi miestä moneen kertaan kadulla tästä ohitse, pysähdellen talon edustalla."

"Osaatteko kuvata heitä?"

"Näin toisen heistä paremmin kuin toisen. Hän oli kookas ja vanttera, puhtaaksi ajeltu, yllään pieni ihan lyhyeksi leikattu verkatakki."

"Kenties jonkun kahvilan tarjoilija?"

"Niin, päätarjoilija. Minä annoin palvelijain seurata häntä. Hän meni Rue de la Pompea alas ja astui erääseen tavallisen näköiseen rakennukseen. Pohjakerrassa on viinitupa; se on kadun ensimäinen talo, vasemmalla. Sitte toissa yönä näin makuuhuoneeni ikkunasta varjon hiiviskelevän puutarhassa."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin."

Toinen mietiskeli ja teki sitten esityksen:

"Antaisitteko kahden mieheni nukkua jossakin pohjakertanne huoneessa?"

"Kahden miehenne?…"

"Ei teidän tarvitse arkailla! Ne ovat siivoja miehiä, vanha Charolais ja hänen poikansa, eivätkä he vähääkään näytä siltä mitä ovat… Heidän suojeluksessaan olette täydessä turvassa… Mitä minuun tulee…"

Hän epäröitsi. Hän odotteli Doloresin pyytävän häntä käymään uudestaan. Tämän pysyessä vaiti hän pitkitti:

"Mitä minuun tulee, niin on parempi, ettei minua nähdä täällä… teidän tähtenne. Miehiltäni saan tietää, miten asiat kehittyvät…"

Hän olisi halunnut sanoa enemmän ja istuutua hänen viereensä viihdyttelemään häntä. Mutta samalla hän tunsi, että ainoakin sana lisää hänen taholtaan olisi ollut loukkaus.

Sitte hän kumarsi surevalle hyvin syvään ja poistui.

Hän asteli puutarhakäytävää myöten hyvin ripeästi, päästäkseen kiireesti ulkopuolelle ja hillitäkseen tunteittensa kuohua. Lakeija odotteli häntä eteisen ovella. Hänen astuessaan kadulle soitti joku ulko-oven kelloa, nuori nainen.

Hän hätkähti:

"Geneviève!"

Tyttö käänsi kummastuneet katseensa häneen ja tunsi hänet heti, vaikkakin häntä suunnattomasti ihmetytti hänen ulkomuotonsa tavaton nuorekkuus; ja kohtaus järkytti niin suuresti hänen mieltään, että hän hoiperteli ja oli tukea saadakseen pakotettu nojautumaan ovea vasten. Toinen oli ottanut hatun päästään ja silmäili tyttöä, rohkenematta ojentaa hänelle kättään. Ojentaisiko tyttö omansa? Hän ei enää ollut ruhtinas Sernine: hän oli Arsène Lupin. Ja tyttö tiesi hänen vast'ikään päässeen vankilasta.

Ulkona satoi. Geneviève antoi sateenvarjonsa lakeijalle ja sanoi:

"Avatkaa se, olkaa hyvä, ja pankaa jonnekin kuivamaan."

Sitte hän astui suoraa päätä sisälle.

"Mies poloinen!" surkutteli itseänsä Lupin kävellessään pois. "Olipa siinä sarja kovia kolauksia, sinun laisellesi herkälle kiihkomieliselle olennolle! Sinun tulee vartioida sydäntäsi, taikka… Haa, jopa nyt jotakin! Alkavatpa jo silmäni vettyä! Lupin-herraseni: sinä alat vanheta!"

Hän taputti olkapäälle erästä nuorta miestä, joka Chaussée de la Muetten poikki astuen aikoi Rue des Vignesille. Nuori mies seisahtui, tuijotti häneen ja sanoi:

"Anteeksi, monsieur, minulla ei luullakseni ole kunniaa…"

"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin pikku ullakkohuonetta?"

Nuori mies ponnahti taaksepäin:

"Te!"

"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne… te onnellinen runoilija!"

Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin:

"Mutta aika lähenee… runoilija! Älkää unohtako, että te olette minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän, uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"

Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren Leducin seisomaan ihmeissään.

Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään omistajan kanssa.

Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui André Maunyn nimisenä.

Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.

"No, älkäähän nyt noin suunniltanne olko, te kaksi!" sanoi Lupin. "Ja kertokaa minulle asioita: minä en ole nähnyt sanomalehtiä. Mikä vaikutus oli minun paollani yleisöön?"

"Järisyttävä, isäntä!"

"Mikä oli viranomaisten selityksenä siitä?"

"Teidän pakonne tapahtui Garchesissa, kun yritettiin uudelleen näytellä Altenheimin murhaa. Pahaksi onneksi ovat sanomalehtimiehet todistaneet, että se oli mahdotonta."

"Sen jälkeen?"

"Sen jälkeen on yleinen kiihtymys vallinnut. Ihmiset ihmettelevät, nauravat ja huvittelehtivat järjestysvallan vahingosta kuin hullut."

"Weber?"

"Weber on pahemmassa kuin pulassa."

"Onko mitään uutisia etsivästä osastosta? Eikö ole murhasta saatu mitään ilmi? Eikö ole mitään vihiä siitä, kuka Altenheim todellisuudessa oli?"

"Ei."

"Istuutukaahan ja ottakaa kynä. Minä sanelen kirjeen, joka teidän tulee toimittaa 'Grand Journaliin' tänä iltana. Maailma on kyllin kauvan odotellut tietoja minusta. Se pian pakahtuu kärsimättömyyteensä. Kirjottakaa."

Hän saneli:

'Grand Journalin' toimittajalle.

Hyvä herra: — Minun täytyy lausua anteeksipyyntöni lukijoillenne siitä, että jätin heidän oikeutetun kärsimättömyytensä tyydyttämättä.

Olen päässyt vankilasta enkä voi mitenkään ilmaista, millä tavoin se onnistui. Niinikään olen pakoni jälkeen saanut ilmi tuon kuuluisan salaisuuden, eikä minulle ole mahdollista paljastaa sitä, yhtä vähän kuin kertoakaan, miten sen selville sain.

Kaikki tämä kelpaa aikanaan aiheeksi jokseenkin omituiseen kertomukseen, jonka vakinainen elämäkertani kirjottaja julkaisee muistiinpanoistani. Silloin se koituu Ranskan historian sivuksi, jonka meidän lapsenlapsemme lukevat mielenkiinnolla.

Nykyään on minulla tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kyllästyneenä katselemaan, mihin käsiin minun käyttelemäni valta on joutunut — väsyneenä huomaamaan Kesselbach-Altenheimin jutun yhä pysyvän seisahduksissa, minä erotan hra Weberin ja otan takaisin sen kunniakkaan aseman, joka minulle tuotti mainetta ja yleisölle tyytyväisyyttä hra Lenormandin nimeä käyttäessäni.

Olen kaikella kunnioituksella nöyrin palvelijanne

Arsène Lupin,

Etsivän osaston päällikkö.'

Kello kahdeksalta illalla Arsène Lupin ja Jean Doudeville astelivat Caillardin hienoon ravintolaan. Lupin esiintyi iltapuvussa, mutta taiteilijan tapaan käyttäen leveitä housuja ja väljää kaulahuivia. Doudevillen yllä oli pitkä, musta takki; vakavalla sävyllään ja ulkoasullaan hän muistutti oikeuslaitoksen virkamiestä.

He istuutuivat sille puolelle ravintolaa, jonka erottaa isosta salista kaksi pilaria.

Lupin valitsi päivällisen kokeneen herkkusuun oivalla taidolla.

Hän söi hyvällä ruokahalulla ja vaiteliaana, tyytyen tuolloin tällöin virkahtelemaan lyhyitä lauseita, jotka kuvasivat hänen ajatustensa kulkua:

"Tietysti minä suoriudun… mutta siitä koituu kova urakka… Siinä on vastustajaa!… Se minua tyrmistyttää, etten kuusi kuukautta taisteltuani edes tiedä, mitä hän tahtoo!… Hänen pääkumppaninsa on kuollut. Me olemme lähellä taistelun loppua; ja kuitenkaan en vielä nytkään kykene älyämään hänen peliänsä… Mitä tavotteleekaan se ruoja?… Oma suunnitelmani on ihan selvä: käydä käsiksi suurherttuakuntaan, työntää omatekemäni suurherttua valtaistuimelle, antaa Geneviève hänelle vaimoksi… ja hallita. Sitäpä minä sanon selkeäksi, kunnialliseksi ja alttiiksi. Mutta hän, tuo vintiö, pimeyden kummitus: mihin tähtäilee hän?"

Hän kutsui:

"Tarjoilija!"

Päätarjoilija saapui:

"Mitä monsieur haluaa?"

"Sikaareja."

Päätarjoilija asteli pois, palasi ja availi useita laatikoita.

"Mitä niistä suosittelette?"

"Nämä Upmannit ovat varsin hyviä, monsieur."

Lupin antoi Doudevillelle yhden Upmannin, otti itselleen toisen ja leikkasi sen. Päätarjoilija raapaisi tulta ja ojensi hänelle tulitikkua. Lupin tarttui häntä äkillisellä liikkeellä ranteeseen:

"Ei sanaakaan… Minä tunnen teidät… Oikea nimenne on Dominique Lecas!"

Mies, iso ja vanttera, koetti riistäytyä irti. Hän huudahti tuskan huudahduksen: Lupin oli väännäyttänyt hänen ranteensa.

"Nimenne on Dominique… asutte Rue de la Pompen varrella, neljännessä huonekerrassa, minne vetäysitte nauttimaan pikku omaisuudesta, jonka saitte palvellessanne — kuuntele minua, narri, totisesti, tai särjen luusi! — saitte palvellessanne parooni Altenheimia, hänen pöydänkattajanansa."

Toinen seisoi liikkumattomana, kasvot pelosta valjuina. Heidän ympärillään oli pikku osasto tyhjänä. Sen viereisessä suojamassa istui kolme herrasmiestä tupakoiden ja kaksi paria jutteli liköörilasiensa ääressä.

"Näettehän, me olemme rauhassa… voimme puhella."

"Kuka te olette? Kuka te olette?"

"Ettekö minua muista? Mutta ajatelkaahan tuota kuuluisaa puolipäivällistä Villa Dupontissa!… Te itse, vanha veitikka, ojensitte minulle leivoslautasen… ja olivatpa ne laita leivoksia!"

"Ruhtinas…" sopersi toinen.

"Niin, niin, ruhtinas Arsène, ruhtinas Lupin itse… Ahaa, te hengitätte jälleen!… Te vakuutatte itsellenne, ettei teillä ole mitään peljättävänä Lupinin taholta, vai mitä? No, siinäpä olette väärässä, veikkonen; teillä on peljättävänä kaikkea." Hän otti taskustaan kortin ja näytti toiselle. "Tuossa, katsokaa, minä kuulun nyt poliisikuntaan. Sitä ei voida auttaa: siihen me kaikki lopulta joudumme, kaikki me rosvokuninkaat ja rikosruhtinaat."

"No?" sanoi päätarjoilija, yhä suuresti säikähdyksissään.

"No, menkäähän tuon vieraanne luokse, joka kutsuu teitä; hankkikaa hänelle haluamansa ja palatkaa minun luokseni. Eikä mitään joutavia, muistakaa se: älkää yrittäkö luikkia tiehenne. Minulla on kymmenen miestä asetettuna ulkopuolelle ja heillä on määräys pitää teitä silmällä. Menkää."

Päätarjoilija totteli. Viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, seisoen pöydän edessä selkä isompaan suojamaan päin ikäänkuin puhelemassa sikaarien ominaisuuksista vieraittensa kanssa:

"No? Mitä on tekeillä?"

Lupin lateli joukon sadan frangin seteleitä riviin pöydälle:

"Yksi seteli jokaisesta kysymyksiini annetusta selvästä vastauksesta."

"Sovittu!"

"Minä alotan. Kuinka monta oli teitä parooni Altenheimin joukkueessa?"

"Seitsemän, minä kahdeksantena."

"Ei enempää?"

"Ei. Kerran vain otimme Italiasta muutamia työmiehiä valmistamaan maanalaista käytävää Villa des Glycinesistä Carschesissa."

"Eikö käytäviä ollut kaksi?"

"Oli; toinen johti Pavillon Hortenseen, toinen haarautui edellisestä ja kulki rouva Kesselbachin talon alitse."

"Mikä oli tarkotuksena?"

"Riistää pois rouva Kesselbach."

"Olivatko molemmat kamarineitsyet juonessa, Suzanne ja Gertrude?"

"Olivat."

"Missä he ovat?"

"Ulkomailla."

"Entä seitsemän toverianne, Altenheimin joukkueesta?"

"Minä olen eronnut heistä. He yhä pitkittävät puuhiaan."

"Mistä voin löytää heidät?"

Dominique epäröitsi. Lupin asetti hänen eteensä kaksi tuhannen frangin seteliä ja sanoi:

"Epäröimisenne on teille kunniaksi, Dominique. Mutta ei auta muu kuin niellä se kuin mies ja vastata."

Dominique ilmaisi:

"Heidät tapaatte n:o 5:stä Route de la Révolten varrella Neuillyssä. Yhtä heistä nimitetään Välikauppiaaksi."

"Mainiota. Ja nyt Altenheimin nimi, todellinen nimi. Tiedättekö sen?"

"Kyllä, — Ribeira."

"Dominique, Dominique, älkää toimittako itsellenne ikävyyksiä. Ribeira oli vain tekonimi. Minä kysyin todellista nimeä."

"Parbury."

"Tekonimi sekin."

Päätarjoilija epäröitsi. Lupin siirsi hänen eteensä kolme sadan frangin seteliä.

"Pyh, mitä minä välitän!" sanoi mies. "Kuolluthan hän on jo, eikö olekin varmasti?"

"Hänen nimensä", vaati Lupin.

"Hänen nimensä? Chevalier de Malreich."

Lupin hypähti tuolillaan.

"Mitä? Mitä sanottekaan? Chevalier — sanokaa uudestaan — chevalier…?"

"Raoul de Malreich."

Pitkällinen äänettömyys. Eteensä tuijotellen ajatteli Lupin Veldenzin hullua tyttöä, joka oli kuollut myrkytettynä: Isildalla oli sama sukunimi, Malreich. Ja esi-isänä oli se ranskalainen pikku aatelismies, joka oli kahdeksannellatoista vuosisadalla saapunut Veldenzin hoviin.

Hän ryhtyi jälleen kuulusteluunsa:

"Mihin kansallisuuteen kuului tämä Malreich?"

"Häh oli ranskalaista sukuperää, mutta Saksassa syntynyt… Näin kerran eräitä hänen papereitansa… niistä sain hänen nimensä tietooni."

Lupin mietti, ja kysyi:

"Hänkö joukkoanne johti?"

"Niin."

"Mutta hänellä oli kumppani?"

Päätarjoilijan kasvot ilmaisivat mitä lamauttavinta säikähdystä. Lupin näki niissä kuvastuvan samanlaisen kauhun ja kammon, jota hän itsekin tunsi murhaajaa ajatellessaan.

"Oi, siitä älkäämme puhuko… siitä toisesta ei sovi puhua."

"Kuka hän on, minä kysyn?"

"Hän on isäntä… päällikkö… Kukaan ei häntä tunne."

"Mutta te olette hänet nähnyt. Vastatkaa minulle. Oletteko nähnyt hänet?"

"Joskus pimeässä… yöllä. En kertaakaan päivänvalossa. Hänen käskynsä tulivat pikku paperilappusille kirjotettuina… tai puhelimella."

"Hänen nimensä?"

"Minä en sitä tiedä. Meillä ei koskaan ollut tapana puhua hänestä. Se olisi ollut onnetonta."

"Hän käyttää mustaa pukua, eikö niin?"

"Niin tekee. Hän on lyhyt ja hintelä… vaaleatukkainen…"

"Ja hän tappaa, vai mitä?"

"Niin, hän tappaa… hän tappaa siinä missä toinen saattaisi vain leipäpalasen siepata."

Puhujan ääni vapisi. Hän pyyteli:

"Jättäkäämme se sikseen… hänestä ei sovi puhua… Vakuutan teille, se on onnetonta."

Lupin oli vaiti; häneen väkisinkin tehosi miehen tuska. Hän istui kauvan mietteissään; sitte hän nousi ja virkkoi päätarjoilijalle:

"Tässä, ottakaa rahanne; mutta jos haluatte elää rauhassa, niin teidän on paras olla hiiskumatta kenellekään rahtuakaan meidän keskustelustamme."

Hän poistui ravintolasta Doudevillen seurassa ja käveli Porte Saint-Denisiin sanaakaan puhumatta, kokonaan vaipuneena miettimään kuulemaansa. Vihdoin hän tarttui kumppaniansa käsivarteen ja alkoi haastella:

"Kuunnelkaa minua, Doudeville, huolellisesti. Menkää Gare du Nord-asemalle. Saavutte sinne ajoissa ennättääksenne Luksenburgin pikajunaan. Menkää Veldenziin, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan pääkaupunkiin. Kaupungintalolta saatte helposti chevalier de Malreichin kastetodistuksen ja kaikkia tietoja hänen omaisistansa. Palaatte ylihuomena, lauvantaina."

"Ilmotanko virastolle?"

"Minä pidän siitä huolen. Ilmotan puhelimella, että olette sairastunut. Hei, sana vielä: tavatkaa minut lauvantaina kello kahdeltatoista pienessä Restaurant Buffalo-kahvilassa Route de la Révolten varrella. Tulkaa työmieheksi pukeutuneena."

* * * * *

Seuraavana päivänä Lupin, lyhyt mekko yllään ja lakki päässä, läksi Neuillyyn ja alotti tutkistelunsa n:o 5:ssä Route de la Révolten varrella. Porttiholvi johti ulkopihalle, ja siellä hän tapasi tavattoman ryhmän työväen-asuntoja, mutkikkaan jakson käytäviä ja työpajoja, joissa kuhisi käsityöläisiä, akkoja ja kakaroita. Moniaassa minuutissa voitti hän puolelleen portinvartijattaren, jonka kanssa hän puheli kaikenlaisista asioista tunnin ajan. Tämän tunnin kuluessa hän näki kolmen miehen kulkevan ohitsensa peräkkäin, ja ne olivat sellaisia miehiä, joiden sävy herätti hänen huomiotansa.

"Siinä otuksut", ajatteli hän, "ja oikeitapa otuksia ovatkin!… Ne seuraavat toisiansa vaiston mukaan!…"

Hän pitkitti tiedustelujansa ja varmistui siitä, että Altenheimin kaikki seitsemän kätyriä asuivat talossa. Neljä heistä oli vanhojen vaatteiden myyskentelijöinä. Kaksi kaupitsi sanomalehtiä; kolmas oli ilmottautunut välikauppiaaksi, ja siksi häntä vain nimitettiinkin.

He kulkivat sisään ja ulos, toinen toisensa jälkeen, näköjään tuntematta toisiansa. Mutta illalla Lupin huomasi, että he tapasivat toisensa jonkinlaisessa vaunukatoksessa perimmäisen pihaton takalistolla, missä välikauppias piti tavaroitansa tallessa: romurautaa, rikkinäisiä kelloja, ruosteisia rautauunien savutorvia… ja kaiketikin myös pääosaa varastetusta saaliista.

"Hei", puheli hän itsekseen, "juttu muodostuu sievästi. Pyysinpä saksalaiselta serkultani aikaa kuukauden, mutta luulen kahdessa viikossa olevan kylliksi. Ja se siinä hommassa on hauskaa, että pääsen tekemisiin niiden konnien kanssa, jotka minua Seinessä uittivat. Kelpo Gourel parka, vihdoinkin kostan kuolemasi. Jopa onkin aika!"

Lauvantaina hän kello kahdeltatoista meni Restaurant Buffaloon, pieneen matalaan huoneeseen, jossa muurarit ja ajurit kävivät puolipäivällisellään. Joku tuli ja istuutui hänen viereensä.

"Tehty on, isäntä."

"Ahaa, tekö, Doudeville? Hyvä, hyvä! Olen peräti utelias kuulemaan. Onko teillä yksityiskohtaisia tietoja? Kastetodistusta? Pian, kertokaa minulle!"

"Näin on asia: Altenheimin isä ja äiti kuolivat ulkomailla."

"Heistä ei väliä."

"Heiltä jäi kolme lasta."

"Kolme?"

"Niin. Vanhin olisi nyt ollut kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen nimensä oli Raoul de Malreich."

"Se oli miehemme, Altenheim. Sitte?"

"Nuorin lapsista oli tyttö, Isilda. Nimikirjaan on äskettäin merkitty, vereksellä musteella: 'Kuollut'."

"Isilda… Isilda", kertasi Lupin. "Sitähän ajattelinkin: Isilda oli Altenheimin sisar… Minusta oli hänen kasvoissaan jotakin tutunomaista… Se siis oli heitä yhdistävä side. Mutta entä keskimäinen lapsi?"

"Poika. Hän olisi nyt kuudenkolmatta vanha."

"Hänen nimensä?"

"Louis de Malreich."

Lupin säpsähti hiukan.

"Siinäpä se! Louis de Malreich… Nimikirjaimet L.M… Tuo kamala ja pelottava nimimerkki!… Murhaajan nimi on Louis de Malreich… Hän oli Altenheimin veli ja Isildan veli; ja hän surmasi heidät molemmat, jotta he eivät olisi voineet mitään ilmaista."

Lupin istui kauvan äänetönnä ja synkkänä; häntä painosti tuo salaperäinen olento. Doudeville intti:

"Mitä peljättävää hänellä Isilda sisarensa taholta oli? Tämänhän sanotaan olleen mielipuoli."

"Mielipuoli kylläkin, mutta hän kykeni muistamaan joitakuita seikkoja lapsuudestaan. Hän lienee tuntenut äskeisen vieraan veljeksi, jonka parissa oli kasvanut… ja se muisto maksoi hänelle hengen." Ja hän lisäsi: "Mielipuoli! Mutta kaikkihan nuo olivat mielipuolia… Isä juoppohullu… Altenheim raaka peto… Isilda tajuton vähäjärkinen… tuo murhaaja taasen hirviöksi riivautunut hullu…"

"Hullu? Niinkö arvelette, isäntä?"

"Sehän on selvää! Hänellä on neron, pirullisen viekkauden ja vaiston leimahduksia, mutta järjiltään hän on, mielipuoli, kuten koko tuo Malreichin perhe. Ainoastaan hullut tappavat ja etenkin tuollaiset hullut. Sillä lopultakin…"

Hän keskeytti puheensa, ja hänen kasvonsa saivat niin muuttuneen ilmeen, että Doudeville hämmästyi:

"Mitä hätänä, isäntä?"

"Katsokaa."

Sisälle oli astunut mies ja ripustanut naulakkoon hattunsa, pehmeän, mustan huopahattunsa. Hän istuutui pienen pöydän ääreen, tutki tarjoilijan hänelle tuomaa ruokalistaa, teki tilauksensa ja odotti hievahtamattomana, ruumis jäykkänä ja suorana, käsivarret pöydällä ristikkäin. Ja Lupin näki hänet kasvoista kasvoihin. Hän näki laihat, tylyt kasvot, ihan paljaat; silmäkuopat olivat syvät, ja niiden pohjalta näkyi teräksenkarvainen silmäpari. Nahka näytti luusta luuhun pingotetulta kuin pergamentti, niin kankealta ja paksulta, ettei ainoakaan karva ollut kyennyt tunkeutumaan sen läpi.

Ja nuo kasvot olivat synkeät ja eleettömät. Niitä ei vilkastuttanut mikään ilme. Mikään ajatus ei näyttänyt asustavan tuon norsunluisen otsan alla; ja ihan karvattomat silmälautaset eivät kertaakaan rävähtäneet, joten silmät saivat yhtä kiinteän tuijotuksen kuin kuvapatsaalla. Lupin viittasi erään tarjoilijan luoksensa:

"Kuka on tuo herrasmies?"

"Tuo, joka syö puolipäivällistänsä pikku pöydän ääressä?"

"Niin."

"Hän on tavallisia vieraitamme, käypi meillä pari kolme kertaa viikossa."

"Voitteko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Kylläpä totisesti… Léon Massier."

"Haa!" äännähti Lupin hyvin kiihtyneenä. "L.M… samat kaksi alkukirjainta…!"

Saattoiko se olla Louis de Malreich?

Hän tarkkasi vierasta innokkaasti. Miehen ulkomuoto tosiaankin soveltui Lupinin arveluihin, siihen mitä hän miehestä ja hänen kamalasta elämästänsä tiesi. Mutta häntä ihmetytti tuo kalman katsanto: missä hän oli edellyttänyt eloisuutta ja tulisuutta, missä hän olisi odottanut suuren kirotun kidutettua häiriötä, rajua kasvojen vääntymistä, siinä hän tapasi pelkkää ilmeettömyyttä.

"Tulkaa pois, Doudeville."

"Mikä teitä vaivaa, isäntä? Olettehan ihan valju!"

"Tarvitsen ilmaa. Mennään ulos."

Kadulla hän hengähti syvään, pyyhki hikeä otsaltaan ja jupisi:

"Nyt on parempi. Olin tukehtua." Ja itsensä hilliten lisäsi hän: "Nyt meidän on jatkettava peliämme varovasti ja pysyttävä hänen jäljillään."

"Eikö meidän olisi parempi eritä toisemme seurasta, isäntä? Miekkosemme näki meidät yhdessä. Hän ei niin helposti huomaa meitä erillämme."

"Näkikö hän meitä?" virkahti Lupin miettivästi. "Minusta hän ei tunnu näkevän mitään, kuulevan mitään, eikä katselevan mitään. Olipa siinä hämmästyttävä olento!"

Ja kymmentä minuuttia myöhemmin Léon Massier todellakin ilmestyi esille ja asteli pois huomaamatta edes sitä, että häntä seurattiin. Hän oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli, pitäen toista kättä selkänsä takana ja kuljeskellen kuin raikkaasta ilmasta nauttiva huvikävelijä, jonka mieleenkään ei juolahda, että hänen liikkeitänsä voitaisiin seurata.

Hän sivuutti tulliportin, meni linnotus-alueen laitaa myöten, kääntyi takaisin Port de Champerretin kautta ja joutui Route de la Révoltelle jälleen.

Astuisiko hän taloon n:o 5? Lupin sitä kiihkeästi toivoi, se kun olisi varmasti todistanut hänen olevan tekemisissä Altenheimin joukkueen kanssa; mutta mies kääntyikin Rue Delaizementille ja kulki sitä myöten, kunnes sivuutti Vélodrome Buffalon.

Vasemmalla, vastapäätä polkupyörärataa, yleisten tenniskenttien ja Rue Delaizementin kauppakojujen välissä oli pieni erillinen huvila, jota ympäröitsi niukka puutarha. Léon Massier pysähtyi, otti avainkimpun taskustaan, avasi ensin puutarhan veräjän ja sitten talon etu-oven, ja katosi. Lupin hiipi varovasti esille. Hän huomasi heti, että Route de la Révolten kortteli ulottui puutarhamuuriin asti. Vielä lähemmäksi päästessään hän näki muurin olevan hyvin korkean; puutarhan taustalla nojautui siihen vaunukatos. Rakennusten asemasta hän sai varmuuden siitä, että tämä vaunukatos oli seljitysten sen vaunukatoksen kanssa, jota Välikauppias käytti romuhuoneenaan n:o 5:n takimaisen pihan perukassa.

Léon Massier siis asui talossa, joka liittyi siihen alueeseen, missä Altenheimin joukkueen seitsemän jäsentä pitivät kokouksiansa. Léon Massier siis itse asiassa olikin joukon ylijohtaja, ja noiden kahden vaunukatoksen välissä nähtävästi oli käytävä, jota kautta hän oli tekemisissä kätyriensä kanssa.

* * * * *

Tästälähtein oli tiukasti pidettävä silmällä Massierin elämäntapoja siten, ettei mikään hänen liikkeensä jäänyt tarkkaamatta. Hänen elämänsä oli mitä omituisinta, jos sai uskoa naapuriston ihmisiä, joilta Doudeville kyseli. "Huvilan erakko", kuten he häntä nimittävät, oli asunut siellä vasta moniaita kuukausia. Hänen luonaan ei käynyt ketään. Hänen ei tiedetty pitävän minkäänlaista palvelijaa. Ikkunat olivat yölläkin auki, mutta aina pimeinä; huvilasta ei milloinkaan lamppu tai kynttilä tuikahdellut.

Enimmäkseen läksi Léon Massier illan tullen liikkeelle ja saapui kotiin vasta myöhään: auringon noustessakin oli hänen nähty palaavan.

"Ja tietääkö kukaan, mitä hän tekee?" kysyi Lupin kumppaniltaan, heidän seuraavalla kerralla tavatessaan.

"Ei, hän viettää ihan säännöttömästi aikansa. Joskus hän katoaa useiksi päiviksi kerrallaan… tai pikemmin pysyy asunnossaan. Oikeastaan ei kukaan tiedä mitään."

"No, mepä saamme tietää, ja piankin."

Hän oli väärässä. Viikon ajan yhtämittaa ponnisteltuaan ja tutkisteltuaan hän ei ollut saanut selville mitään enempää tuosta kummallisesta miehestä. Yhtämittaa tapahtui sellainenkin merkillinen seikka, että Lupinin seuratessa miestä tämä lyhyin askelin pitkin katua tepsutellen ja milloinkaan pysähtymättä tai kääntymättä katosi kuin loihdittuna. Tosin hän toisinaan meni talojen läpi, joihin oli kaksi sisäänkäytävää. Mutta toisin ajoin hän tuntui haamuna häipyvän pois keskeltä ihmisvilinää. Ja Lupin jäi seisomaan kivettyneenä, hämmästyneenä, raivoa ja hämmennystä kuohuen.

Lupin riensi Rue Delaizementille ja vartioitsi huvilaa. Minuutit seurasivat toisiansa, tunnit samaten. Kului osa yötäkin. Sitten ilmestyi salaperäinen mies äkkiä näkyviin. Mitä oli hän saattanutkaan olla tekemässä?

"Pikasanoma teille, isäntä", sanoi Doudeville kello kahdeksalta eräänä iltana yhtyessään häneen Rue Delaizementilla.

Lupin avasi kotelon. Rouva Kesselbach rukoili häntä tulemaan avukseen. Kaksi miestä oli yöllä asettunut hänen ikkunansa alle, ja toinen heistä oli sanonut:

"Onni kerrassaan! Tällä kertaa olemme kokonaan hämäyttäneet heidät! Sovittu siis: ensi yönä iskemme."

Rouva Kesselbach oli sitte mennyt alikertaan ja huomannut, että ruokakonttorin ikkunaluukku ei mennyt kiinni tahi että se ainakin voitiin ulkoapäin avata.

"Vihdoinkin", huoahti Lupin. "Vihollinen itse tarjoutuu taisteluun. Sepä hyvä! Olen väsynyt astuskelemaan edes takaisin Malreichin ikkunain alla."

"Onko hän tällähaavaa kotonaan?"

"Ei, hän teki minulle tavanmukaisen kolttosensa Parisissa taaskin, juuri kun minun piti hänelle tehdä samanlainen. Mutta ennen kaikkea, kuulkaahan, Doudeville. Menkää ja hakekaa koolle kymmenen miestämme, ja tuokaa heidät Rue des Vignesille. Ukko Charolais ja hänen poikansa lienevät siellä parhaillaan vartioimassa. Sopikaa järjestelyistänne heidän kanssaan ja tulkaa puoli yhdeltätoista tapaamaan minua Rue des Vignesin ja Rue Raynouardin kulmassa. Sieltä käsin sitten pidämme taloa silmällä."

Doudeville poistui. Lupin odotteli vielä tunnin, kunnes hiljainen Rue Delaizement oli ihan autiona; sitten nähdessään, ettei Léon Massier palannut, hän teki päätöksensä ja meni huvilaan.

Ei ollut ketään näkyvissä… Hän otti vauhtia ja ponnahti kivireunustimelle, joka kannatteli puutarhan rautaristikkoa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli sisäpuolella.

Hänen suunnitelmanaan oli murtautua taloon ja tutkia huoneet, löytääkseen Malreichin Veldenzissä varastamat kuuluisat kirjeet. Mutta hän pitikin sitte kiireellisemmän tärkeänä poiketa ensin vaunukatokseen.

Häntä suuresti kummastutti, kun näki sen olevan auki, ja vielä enemmän, kun taskulyhtynsä valossa havaitsi, että se oli ihan tyhjä ja että takaseinässä ei ollut mitään ovea. Hän etsiskeli kauvan aikaa, mutta ilman menestystä. Mutta ulkona hän näki tikapuut, jotka olivat nostetut vaunukatosta vasten ja joita myöten nähtävästi päästiin jonkinlaiselle liuskakivikaton alle sovitetulle luhdille.

Luhti oli täynnä vanhoja tavaralaatikoita, olkikupoja ja puutarhurien salvoksia, tahi oikeastaan näytti olevan täynnä, sillä pianpa hän huomasi kaidan kujan, jota myöten pääsi takaseinälle asti. Siellä hän tölmäsi kurkkulava-katokseen, jota yritti siirtää. Kun tämä ei onnistunut, niin hän tähysteli katosta tarkemmin ja havaitsi ensinnäkin, että se oli kiinnitetty seinään, ja toisekseen, että ruuduista yksi puuttui. Hän pisti kätensä siitä läpi; se tapasi tyhjää. Hän kohdisti lyhdyn kirkkaan valovirran aukkoon ja näki avaran suojaman, vaunuvajan isomman kuin huvilassa oli ja kaikenlaisella rojulla täytetyn.

"Siinäpä se", tuumi Lupin itsekseen. "Tämä ikkuna on sovitettu johtamaan Välikauppiaan romuaittaan, ihan katonrajaan, ja täältä Louis de Malreich kuuntelee ja vakoilee kätyreitänsä, heidän häntä näkemättänsä tai kuulemattansa. Nyt ymmärrän, miksi he eivät tunne johtajaansa."

Saatuaan selville mitä halusikin, hän kiersi lyhtynsä umpeen ja oli poistumaisillaan, kun vastapäätä häntä alhaalla ovi avautui. Joku tuli sisälle ja sytytti lampun. Hän tunsi tulijan Välikauppiaaksi. Hän päätti jäädä paikoilleen, koskapa suunniteltua hyökkäystä ei voinut tapahtua niin kauvan kuin tuo mies oli tuolla.

Välikauppias otti kaksi revolveria taskuistaan. Hän koetteli niiden rakennetta ja vaihtoi panokset, sitä tehdessään hyräillen jotakin katusäveltä.

Vihdoin sanoi mies ääneensä:

"Sisälle."

Yksi noista konnista pujahti vajaan, kohta toinen, kolmas ja neljäskin…

"Olemme kaikki koolla", puheli Välikauppias. "Dieudonné ja Pötkö tapaavat meidät tuolla alhaalla. No, meillä ei ole hetkeäkään hukattavana… Oletteko aseissa?"

"Hampaita myöten."

"Hyvä on. Meille tulee tuima urakka."

"Mistä sen tiedät, Välikauppias?"

"Olen nähnyt päällikön… Mitäpä nähnyt, en… mutta hän puhutteli minua…"

"Niin", tokaisi eräs miehistä, "pimeässä, kadun kulmassa, kuten tavallista. Hei, parempi oli tapa Altenheimilla. Ainakin tiesi mitä oli tekemässä."

"Ja etkö sinä tiedä?" vastasi Välikauppias. "Me murtaudumme Kesselbachin leskelle."

"Entäs nuo kaksi vartijaa? Ne Lupinin sinne sijoittamat pökkelöt?"

"Oma huolensa. Meitä on seitsemän. Parempi on heidän pitää niin pientä rymyä kuin suinkin."

"Mutta leski?"

"Kapula suuhun ensin, sitte köytettynä tänne… tuolle vanhalle sohvalle… Ja sitten on meidän odotettava lähempiä määräyksiä."

"Onko urakalla hyvä hinta?"

"Kesselbachin jalokivet ensistäänkin."

"Niin, jos luonnistuu… mutta minä tarkotan varmaa taksaa."

"Kolme sadan frangin seteliä mieheen, etukäteen, ja kaksin verroin jälkeenpäin."

"Onko sinulla rahat?"

"On."

"Eipä siis hätää. Sanottakoon mitä tahansa, mutta suorituksissaan on päällikkö miesten mies." Ja äänellä niin matalalla, että Lupin tuskin kuulikaan: "Kuules, Välikauppias, jos käy pakolliseksi käyttää tikaria, niin onko palkintoa?"

"Entinen kaksituhatta."

"Jos se koskee Lupinia?"

"Kolmetuhatta."

"Oi, saadappa hänet!"

Yksitellen he läksivät vajasta. Lupin kuuli Välikauppiaan lähtösanat:

"Tämä on hyökkäyssuunnitelma: Me jakaudumme kolmeksi ryhmäksi. Vihellys, — ja jokainen ryntää esille…"

Lupin läksi kiireisesti ulos piilopaikastaan, laskeusi alas tikkaita, juoksi rakennuksen ympäri, sisälle menemättä, ja kiipesi takaisin rautaristikon yli.

Hän riensi tulliportin läpi ja hyppäsi vuokra-automobiliin:

"Rue Raynouard."

Hän seisahdutti automobilin kahdensadan metrin päässä Rue des Vignesiltä ja käveli noiden kahden kadun kulmaan. Hänen suureksi ihmeekseen ei Doudeville ollutkaan siellä.

Hän odotti kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia. Puoli yhdeksikään ei ollut ketään saapunut. Enempi viivytteleminen oli vaarallista. Jos Doudeville miehinensä olikin estetty saapumasta, niin riittihän Charolais poikansa kanssa Lupinin apuna torjumaan hyökkäyksen, palvelijain avusta puhumattakaan.

Hän läksi siis edelleen. Mutta hän sai vilahdukselta näkyviinsä kaksi miestä, jotka koettivat piiloutua erään kulmamuurin suojaan.

"Lempo!" sadatti hän. "Siinä on joukkueen etuvartio, Dieudonné ja Pötkö. Narrin lailla olen jättäytynyt takakelkkaan."

Tässä hän menetti aikaa vielä lisää. Astuisiko hän suoraan heidän luokseen, tekisi heidät tehottomiksi ja sitten saapuisi taloon ruokakonttorin ikkunan kautta, jonka tiesi lukitsemattomaksi? Se olisi järkevin menettelytapa; lisäksi hän siten pääsisi heti viemään pois rouva Kesselbachin johonkin turvapaikkaan.

Niin, mutta se merkitsi myöskin hänen suunnitelmansa kumoutumista; siten hän menettäisi tämän ainokaisen mahdollisuuden saada ansaan koko joukkue, epäilemättä myöskin Louis de Malreich itse siinä mukana.

Äkkiä kajahti jostakin talon toiselta puolelta vihellys. Sielläkö jo joukkueen pääosa? Ja tapahtuisiko hyökkäysliike puutarhasta päin?

Mutta tuon ennakolta sovitun merkin kuullessaan olivat molemmat miehet kavunneet ikkunasta sisälle ja kadonneet näkyvistä.

Lupin loikkasi kuistin kaiteen yli ja hyppäsi ruokakonttoriin. Askeleiden äänestä hän päätteli, että hyökkääjät olivat menneet puutarhaan; ja töminä oli niin selvä, että hänen mielensä keveni: Charolais ja hänen poikansa eivät voisi olla kuulematta melua.

Hän nousi senvuoksi toiseen huonekertaan. Rouva Kesselbachin makuuhuone oli ensimäisen porrassiltaman tasalla. Hän astui sisälle koputtamatta.

Huoneessa paloi yölamppu, ja hän näki Doloresin viruvan sohvalla pyörtymäisillään. Hän juoksi valtiattarensa eteen, kohotti hänet istualleen ja tivasi käskevällä äänellä, johon oli pakostakin vastaaminen:

"Kuulkaa… Charolais? Hänen poikansa? Missä he ovat?"

Toinen sopersi:

"Mutta, mitä tarkotattekaan?… Hehän läksivät, tietysti!…"

"Mitä, läksivät?"

"Te lähetitte sanan… tunti takaperin… pikaviestin…"

Lupin sieppasi lattialta hänen vierestään sinisen paperilapun ja luki: ** 'Lähettäkää heti pois molemmat vartijat… ja kaikki mieheni. Sanokaa heille, että tapaavat minut Grand Hotelissa. Älkää olko huolissanne.'

"Hitto! Ja te uskoitte sitä?… Mutta entäs teidän omat palvelijanne?"

"Menneet."

Lupin astui ikkunan ääreen. Ulkopuolella oli kolme miestä tulossa puutarhan toisesta päästä.

Viereisen huoneen ikkunasta, joka oli kadun puolella, hän näki katukäytävällä kaksi muuta.

Ja hän ajatteli Dieudonnéta, Pötköä, ja ennen kaikkea Louis de Malreichia, jonka täytyi olla hiippailemassa lähettyvillä, näkymättömänä ja pelottavana.

"Turkanen!" jupisi hän. "Puolittainpa uskon, että ovat minusta tällä kertaa saaneet saaliin!"

Hetki vaati toimintaa. Hänen täytyy puolustaa Doloresia, jonka ryöstäminen epäilemättä oli hyökkäyksen pääaiheena.

Hän raotti kadunpuoleisen ikkunan puoliskoa ja ojensi revolverinsa. Laukaus herättäisi ja hälyyttäisi naapuriston ja roistot pötkisivät tiehensä.

"Ei sentään", mutisi hän, "ei! Älköön sanottako minun arkailleen taistelua. Tilaisuus on liian hyvä… Ja olisiko varmaakaan, että he pakenisivat!… Heitä on liian monta, välittääksensä naapureista."

Hän palasi Doloresin huoneeseen. Alikerrasta kuului melua. Hän kuunteli, huomasi sen tulevan portaikosta ja lukitsi oven.

Dolores itki ja heittelehti sohvalla. Lupin otti hänet syliinsä ja kantoi viereiseen huoneeseen. Kumartuen hänen ylitseen, sanoi hän:

"Älkää liikahtako, ja pysykää tyynenä. Minä vannon, ettei yksikään noista miehistä koske teihin niin kauvan kuin minä olen hengissä."

Ensimäisen huoneen säppiä koeteltiin. Dolores riippui hänessä kiinni kaikin voimin ja huudahteli:

"Voi, siellä ne ovat!… Siellä ne ovat!… Ne tappavat teidät… te olette yksinänne…"

Innokkaasti vastasi toinen:

"Ei, minä en ole yksinäni… Te olette täällä… Te olette täällä paitsi minua…"

Hän yritti irtautua. Dolores otti hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:

"Minne menette? Mitä aijotte tehdä? Ei… te ette saa kuolla… Minä en sitä siedä… teidän täytyy elää…"

Hän soperteli sanoja, joita toinen ei käsittänyt, ja jotka hän näytti tukahuttavan huulillaan, jotta toinen ei olisi niitä kuullut; ja käytettyään kaiken tarmonsa hän uupuneena vaipui lepotuoliin, tajunsa menettäen.

Lupin nojausi hänen ylitseen ja tuijotteli häntä kotvan. Hiljaisesti, leppeästi hän painoi suudelman Doloresin hiuksille.

Sitte hän palasi ensimäiseen huoneeseen, sulki huolellisesti väli-oven ja käänsi sähkön palamaan:

"Malttakaa silmänräpäys, veikkoset!" huusi hän. "Näkyypä teillä olevan kova kiire murskaantua kappaleiksi!… Ettekö tiedä, että Lupin on täällä? Minä panen teidät tanssimaan!"

Puhuessaan hän avasi väliverhon kätkemään sohvaa, jolla rouva Kesselbach oli maannut, ja nyt hän levitti sohvalle pukuja ja peitteitä. Ovi oli myötäämäisillään ahdistajain iskuista.

"Täällä minä olen! Tulossa! Oletteko valmiita? Nyt hyvät herrat, yksi kerrallaan!…"

Hän kiersi ripeästi avainta ja veti sivulle salvan. Huutoja, uhkauksia, raivostuneiden petojen möryä tunkeusi sisälle oviaukosta.

Ja kuitenkaan ei yksikään heistä rohjennut astua esiin. Ennen ryntäystä Lupinin kimppuun he epäröitsivät, säikyn valtaamina, pelon herpaamina… Tätä hän oli odottanutkin.

Seisten keskellä huonetta, kirkkaassa valossa, käsi ojennettuna, hän piteli sormiensa välissä setelitukkua, jonka jakoi, yksitellen lukien, seitsemäksi yhtä suureksi pinkaksi. Ja hän sanoi levollisesti:

"Kolmentuhannen frangin palkkio kullekin teistä, jos Lupin toimitetaan pois elävitten ilmoilta? Niinhän teille on luvattu? Tässä on sama summa kaksin verroin!"

Hän laski pinkat pöydälle, konnien ulottuville.

Välikauppias karjui:

"Pötyä! Hän yrittää voittaa aikaa. Ampukaa hänet!"

Hän kohotti kätensä. Hänen kumppaninsa pidättivät hänet.

Ja Lupin jatkoi:

"Tietysti tämän ei tarvitse vaikuttaa taistelusuunnitelmaanne. Te tulitte tänne ensinnäkin sieppaamaan rouva Kesselbachin ja toiseksi ottamaan haltuunne hänen jalokivensä. Kaukana olkoon minusta teidän kiitettäviin aikomuksiinne sekaantuminen!"

"Kuulkaahan, mihin tähtäättekään?" murisi Välikauppias, väkisinkin kuunnellen.

"Ahaa, Välikauppias, minä alan herättää mielenkiintoanne, vai mitä?… Tulkaa sisälle, veikkonen… Tulkaa sisälle kaikki… Siellä porrassiltamalla on vetoa… eikä tuollaisten riuskojen poikien sovi antautua vilustumisen vaaraan… Mitä, pelkäilläänkö? Minähän olen ypö yksinäni!… Hei, reipastautukaa, miekkoset!"

He astuivat sisälle ihmeissään ja epäluuloisina.

"Sulkekaa ovi, Välikauppias… meillä on sitte mukavampaa. Kiitos, ukkoseni. Hei, näenpä setelit kadonneiksi. Olemme siis päässeet sopimukseen. Kuinka helppoa onkaan kelpo miesten tulla toimeen keskenään!"

"No… entä sitten?"

"Entä sitten? Ollen kumppanuksia…"

"Kumppanuksia?"

"Niinpä tietenkin, koska rahani teille kelpasivat! Me työskentelemme nyt yhdessä, veikkonen; yhdessä me viemme naisen ja hänen jalokivensä."

Välikauppias irvisti:

"Siihen emme teitä tarvitse."

"Tarvitsettepa hyvinkin, veikkonen."

"Miksi?"

"Syystä ettei tiedossanne ole jalokivien kätköpaikkaa, mutta minä sen tiedän."

"Me etsimme sen."

"Huomenna. Ette tänä yönä."

"No, antakaas kuulua. Mitä haluatte?"

"Osuuttani jalokivistä."

"Miksette ottanut kaikkia, kun kerran tiedätte säilytyspaikan?"

"En pääse omin voimin niihin käsiksi. Keino siihenkin on, mutta minä en sitä tunne. Te olette saapuvilla, niin käytänpä apuanne."

Välikauppias epäröitsi:

"Osuutta jalokivistä… osuutta jalokivistä… Jos hyvinkin ovat lasin ja messingin palasia…"

"Hupelo!… Niitä on runsaan miljoonan arvosta."

Miehiä summa vavahdutti.

"Hyvä on", sanoi Välikauppias. "Mutta entä jos Kesselbachin leski pujahtaa tiehensä? Hän on viereisessä huoneessa, eikö olekin?"

"Ei, hän on täällä."

Lupin veti hetkiseksi syrjään kaihtimen syrjimmäisen sälepinnan, paljastaen näkyviin äsken sohvalle kasaamansa läjän pukuja ja peitteitä:

"Hän on tuossa, pyörtyneenä. Mutta minä en luovuta häntä ennen kuin olemme jakaneet."

"Kuitenkin…"

"Voitte hyväksyä tai hyljätä. Minulle on yhdentekevää, olenko yksinänikin. Te tiedätte, mihin minä kelpaan. Tehkää siis miten mielitte…"

Miehet neuvottelivat keskenään, ja Välikauppias sanoi:

"Missä on mainitsemanne kätköpaikka?"

"Tulisijan alla. Mutta kun emme tunne salaisuutta, niin täytyy ensin nostaa paikoiltaan koko marmorinen liesi päätykuvastiminensa päivinensä, yhtenä möhkäleenä kaiketikin. Se ei ole keveä tehtävä."

"Pyh, me olemme riuskeita miehiä kaikki! Malttakaahan, niin näette. Viidessä minuutissa…"

Hän antoi käskyn, ja hänen kumppaninsa kävivät heti työhön käsiksi ihailtavan rivakasti ja yksituumaisesti. Kaksi heistä, tuoleilla seisten, yritti nostaa kuvastinta. Neljä muuta kävi kohottamaan itse tulisijaa. Välikauppias oli polvillaan ja piti liettä silmällä, jaellen käskyjään:

"Roimasti, pojat!… Kaikki yhdessä, muistakaa!… Varovasti!… Yksi, kaksi… hei, jo liikkuu…"

Heidän takanansa kädet taskuissaan seisten Lupin seurasi heidän hommaansa hartaasti ja samalla taituruutensa kaikella ylpeydellä riemuitsi tästä merkillisestä vaikutusvaltansa näytteestä, joka todisti, mikä uskomaton teho hänellä oli toisiin ihmisiin. Kuinka saattoivat nuo konnat hetkeksikään uskoa noin mahdotonta juttua ja niin kerrassaan joutua päästänsä pyörälle, että jättivät kaikki taistelun edut hänelle?

Hän otti taskuistaan kaksi jyhkeätä ja pelottavaa revolveria, valitsi tyynesti kaksi ensimäistä miestä, jotka saattoi kaataa, ja kaksi seuraavaa, joiden vuoro sitten olisi, ja tähtäsi kylmästi kuin ampumaradan maalitauluja tavotellen.

Kaksi laukausta yht'aikaa, ja taaskin kaksi…

Huikeita tuskan ulvaisuja… Neljä miestä kuukertui peräkkäin maahan kuin keilat.

"Neljä pois seitsemästä, jäännös kolme", sanoi Lupin. "Jatkanko?"

Hänen kätensä pysyivät ojennettuina, Välikauppiaaseen ja tämän kahteen kumppaniin suunnattuina.

"Sika!" murisi Välikauppias, hapuillen asetta.

"Kädet ylös!" huikkasi Lupin, "tai ammun!… Kas noin… Nyt ottakaa te kaksi pois häneltä lelut… muutoin…!"

Pelosta vapisten tarttuivat nuo kaksi roistoa johtajaansa ja pakottivat hänet alistumaan.

"Sitokaa hänet!… Ranteet ensin… vöillänne… Ja nilkat… Joutuin!…"

Nujerrettuna ja taistelukyvyttömäksi tehtynä ei Välikauppias enää vastustellut. Kumppanien häntä sitoessa Lupin kumartui heidän ylitseen ja antoi heille kaksi kamalaa iskua päähän revolverinsa tyvellä. He lysähtivät lattialle.

"Siinäpä oli kelpo työ", hengähti hän. "Vahinko ettei heitä ole viisikymmentä lisää. Olin juuri sillä päällä… Ja kaikki kävi niin helposti… hymyllä… Mitä arvelet siitä, Välikauppias?"

Roisto makasi sadatellen. Lupin puheli:

"Reipastu, veikkonen! Lohduta mieltäsi ajatuksella, että olit apuna hyvässä teossa, rouva Kesselbachin pelastamisessa. Hän saapuu itse kiittämään sinua ritarillisuudestasi."

Hän meni toisen huoneen ovelle ja avasi sen:

"Mitä tämä on?" äännähti hän, pysähtyen kynnykselle ällistyneenä, tyrmistyneenä.

Huone oli tyhjä.

Hän astui ikkunan luo, näki tikapuut nostetuksi ulokkeen kaidetta vasten, ja jupisi:

"Riistetty… riistetty… Louis de Malreich… Voi sitä konnaa!…"

Hän mietti hetkisen, koettaen hillitä tuskaansa, ja sanoi itsekseen, ettei lopultakaan ollut mitään syytä säikähtyä, koska rouva Kesselbach ei näyttänyt olevan heti uhkaavassa vaarassa.

Mutta hänet valtasi äkillinen raivon puuska ja hän karkasi käsiksi noihin seitsemään pahantekijään, antoi potkun tai pari niille haavottuneille, jotka liikahtelivat, etsi esille kaikki setelitukkunsa ja pani ne takaisin taskuunsa, pisti sitte miesten suuhun kapulan, sitoi heidän kätensä millä sattui — kaihdinnyöreillä, kaistaleiksi revityillä hursteilla — ja asetti lopuksi riviin lattiamatolle sohvan eteen seitsemän ihmismyttyä tiukkaan nuoritettuina ja kuin tavarakääryiksi sullottuina.

"Pariloittuja muumioita!" hykähteli hän. "Herkullinen annos niille, jotka moisista pitävät!"

Huolimatta edes lukita ovia hän poistui talosta, astui alas katua ja käveli vuokra-automobilillensa asti. Hän lähetti ajurin hakemaan toista ja ohjasi molemmat voimavaunut rouva Kesselbachin talolle.

Kunnollinen ennakolta maksettu juomaraha säästi kaikki tarpeettomat selittelyt. Noiden kahden ajurin avulla hän kantoi alas seitsemän vankiansa ja paiskautti heidät yhdeksi kasaksi vaunuihin. Haavottuneet kiljuivat ja voihkivat. Hän sulki ovet, ja nousi etumaisen automobilin ajurin viereen.

"Minne ajetaan?" kysyi mies.

"Quai des Orfèvresin 36:n: etsivään osastoon."

Moottorit tykähtelivät, ajurit väänsivät koneet käyntiin ja tämä omituinen kulkue läksi kiitämään Trocadéron rinteitä alas.

Kaduilla he sivuuttivat muutamia kasvisvankkureita. Pitkiä salkoja kantavat miehet olivat sammuttamassa katulyhtyjä.

Pian saapuivat he Oikeuspalatsin alueelle ja etsivän osaston edustalle.

"Odottakaa täällä", sanoi Lupin kahdelle ajurilleen, "ja muistakaakin pitää seitsemää kyydittäväänne silmällä."

Hän astui ulkopihan poikki ja pitkin oikeanpuoleista käytävää, joka johti keskus-aseman huoneisiin. Hän tapasi yövuorolla olevat poliisikomisariukset.

"Saalis, hyvät herrat", hän sanoi sisälle tullessaan, "ja hyvä saalis onkin. Onko hra Weber täällä? Minä olen Auteulin uusi poliisitarkastaja."

"Hra Weber on asunnossaan. Tahdotteko lähettää hänelle kutsun?"

"Silmänräpäys vain. Minulla on kiire. Minä jätän hänelle pari riviä."

Hän istuutui sivupöydän ääreen ja kirjotti:

' Hyvä Weber: — Tuon teille ne seitsemän konnaa, jotka olivat Altenheimin rikosjoukkueena, samat miehet, jotka tappoivat Gourelin (ja monia muita) sekä minutkin hra Lenormandin nimisenä.

Jäljellä on enää heidän johtajansa. Minä lähden juuri nyt vangitsemaan häntä. Tulkaa ja liittykää mukaan. Hän asuu Rue Delaizementin varrella Neuillyssa, nimeltänsä Léon Massier.

Ystävälliset terveiseni!

Toveruudella

Arsène Lupin. etsivän osaston päällikkö.'

Hän sinetitsi kirjeen:

"Antakaa tämä hra Weberille. Se on kiireellinen. Nyt tarvitsen seitsemän miestä ottamaan tavarat vastaan. Minä jätin ne katukäytävälle."

Hänen palatessaan automobilien luo tuli poliisitarkastajain päällikkö häntä vastaan.

"Ahaa, tekö siinä, hra Leboeuf!" tervehti hän. "Minä olen tehnyt kelpo kaappauksen… Altenheimin koko joukkueen kytkenyt… Ne ovat tuolla vuokra-automobileissa."

"Mistä heidät löysitte?"

"Parhaillaan yrittämästä ryöstää haltuunsa rouva Kesselbachin ja rosvota hänen talonsa. Mutta kerron kyllä koko seikkailun aikanaan."

"Suokaahan anteeksi, monsieur, mutta minut lähetettiin tapaamaan Auteulin poliisitarkastajaa. Enkä minä nähdäkseni… Ketä onkaan minulla kunnia puhutella?"

"Henkilöä, joka teille lahjoittaa seitsemän verratonta konnaa."

"Mutta haluaisin kuitenkin tietää…"

"Nimeni?"

"Niin."

"Arsène Lupin."

Hän kampitti poliisitarkastajain päällikön vikkelästi nurin, juoksi Rue de Rivolille, hyppäsi ohi ajavaan vuokra-automobiliin ja kiiti Porte des Ternesiin.

Route de la Révolte oli lähellä. Hän meni n:oon 5.

* * * * *

Kaikesta kylmäverisyydestään ja hillitsemiskyvystään huolimatta oli Arsène Lupinin mahdoton pidätellä kiihtymystään. Löytäisikö hän Dolores Kesselbachin? Oliko Louis de Malreich vienyt hänet joko omaan asuntoonsa tahi Välikauppiaan katokseen?

Lupin oli Välikauppiaalta ottanut katoksen avaimen, joten hänen oli helppo porttikelloa soitettuaan ja eri pihattojen yli astuttuaan avata ovi ja mennä romuvajaan.

Hän käänsi sähkölyhtynsä palamaan ja tähysteli ympärilleen. Hieman oikealla oli se avoin tila, missä hän oli nähnyt pahantekijät viimeiseen puheluunsa kokoontuneina. Välikauppiaan mainitsemalla sohvalla hän näki mustan olennon. Dolores makasi vaippoihin kiedottuna ja kapuloittuna.

Lupin auttoi hänet jalkeille.

"Oi, tekö!" sopersi hän. "Ne eivät ole teihin kajonneet!"

Hän kohottausi ja viittasi vajan taustalle päin:

"Tuonne… 'hän' meni tuolle suunnalle… minä kuulin askeleet… olen varma… Teidän täytyy mennä sinne… olkaa niin hyvä!"

"Minun täytyy ensin saada teidät pois", intti toinen.

"Ei, minusta älkää välittäkö… menkää hänen peräänsä… Minä rukoilen teitä… Iskekää häneen!"

Tällä kertaa ei pelko näyttänyt Doloresia masentavan, vaan antavan hänelle tavatonta tarmoa.

Lupin avasi hänen siteensä, laski hänet hellävaroen sohvalle ja sanoi:

"Te olette oikeassa… Sitäpaitsi ei teillä ole mitään peljättävänä täällä… Odottakaa minua, minä tulen takaisin…"

Hänen tehdessään lähtöä tarttui Dolores hänen käteensä:

"Entä te itse?"

"Niin mitä?"

"Jos tuo mies…"

Tuntui siltä kuin olisi hän kammonnut sitä suurta, viimeistä ottelua, johon oli alistamaisillaan Lupinin, ja kuin olisi hän viime hetkessä halunnut tämän siitä pidättää.

Toinen vastasi:

"Kiitos, älkää ollenkaan olko peloissanne. Mitä olisi minun peljättävä? Onhan hän yksikseen."

Ja poistuen Doloresin luota meni hän vajan taustalle. Odotuksensa mukaisesti näki hän tikapuut nostetuiksi seinää vasten. Niiden avulla hän pääsi sen pikku ikkunan tasalle, josta hän oli tarkannut konnien kokousta. Sitä tietä oli Malreich palannut asuntoonsa Rue Delaizementin varrelle.

Hänkin sen vuoksi käytti samaa tietä, kuten muutamia tunteja takaperin, kapusi toisen vaunuvajan luhdille ja alas puutarhaan. Siten joutui hän Malreichin vuokraaman huvilan taustalle.

Hän ei, kumma kyllä, hetkeäkään epäillyt löytävänsä Malreichia sieltä. Hän tapaisi vihamiehensä ehdottomasti, ja se kauhistuttava taistelu, jota he kävivät toinen toistansa vastaan, oli lähenemässä loppuansa. Muutaman minuutin kuluttua olisi kaikki lopussa päin tai toisin.

Hän joutui ihmeisiinsä, kun huomasi erään oven ripaa vääntäessään säpin avautuvan, joten hän sai vetää oven auki. Huvila ei ollut edes lukittu.

Hän eteni keittiön ja eteisen läpi, nousi ylös portaita; ja hän asteli jyrkin mielin, edes yrittämättä heikentää askeleittensa töminää.

Porrassiltamalla hän pysähtyi. Hiki valui virtanaan hänen otsaltaan, ja ohimoilla tykytti tohiseva veri. Kuitenkin pysyi hän tyynenä, oman itsensä herrana ja pienimmästäkin ajatuksistaan selvillä. Hän laski kaksi revolveria portaille.

"Ei mitään aseita", virkahti hän itsekseen. "Vain kahden käteni ponnistus… Se riittää kerrassaan…"

Vastapäätä häntä oli kolme ovea. Hän valitsi keskimäisen, väänsi kahvaa eikä kohdannut mitään estettä. Hän astui sisälle. Huoneessa ei ollut valoa, mutta yön säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta ja pimeyden siimeksessä hän näki vuoteen hurstit ja vaaleat kaihtimet.

Ja vuoteen vieressä seisoi joku.

Vimmaisesti käänsi hän lyhtynsä hohteen päin tuota olentoa.

Malreich!

Malreichin valjut kasvot, hänen himmeät silmänsä, luiset poskensa, laiha kaulansa…

Ja kaikki tämä seisoi liikkumattomana vastapäätä häntä, viiden askeleen päässä; eikä hän olisi voinut sanoa, ilmaisivatko nuo eleettömät kasvot, tuo kalman naamari, vähintäkään pelkoa tai huolestumisen häivääkään.

Lupin astui askeleen eteenpäin… ja toisen… kolmannenkin…

Mies ei hievahtanut.

Näkikö hän? Ymmärsikö hän? Oli kuin olisivat miehen silmät tuijotelleet tyhjyyteen, samalla kun Lupin ajatteli olevansa pikemmin näköerheen lumoissa kuin todellista oliota katselemassa.

Vielä askel…

"Hän kyllä puolustautuu", ajatteli Lupin, "hänen on pakko puolustautua."

Ja Lupin ojensi käsivartensa eteenpäin.

Mies ei edes värähtänyt. Hän ei peräytynyt; hänen silmäluomensa eivät rävähtäneet.

Kosketus tapahtui.

Ja Lupin se säikähtäneenä ja hämmennyksissään menetti malttinsa. Hän sinkautti miehen seljälleen pitkin pituuttaan vuoteelle, kietoi hänet hursteihin, sitoi hänet peitteisiin ja piteli häntä polvensa alla kuin saalista… vaikkei mies ollut yrittänyt vähintäkään vastarintaa.

"Haa!" huusi Lupin riemastuksesta ja tyydytetystä vihasta päihtyneenä. "Olenpa sinut katalan pedon vihdoinkin rusentanut! Viimeinkin olen minä herrana!"

Hän kuuli ulkoa Rue Delaizementilta melua; portille kolkutettiin. Hän juoksi ikkunaan ja huusi:

"Tekö siellä, Weber? Näin pian! Hyvin tehty! Te olette mallikelpoinen apuri! Murtakaa portti, veikkonen, ja tulkaa tänne ylös; hauskaapa on teidät nähdä!"

Muutamassa minuutissa hän kopeloitsi vangin taskut, sai käsiinsä hänen lompakkonsa, tempasi kirjotuspöydän laatikoista paperit esille, paiskasi ne pöydälle ja tutki ne. Hän huudahti riemusta: läjässä oli kirjetukku, se kuuluisa kirjetukku, jonka hän oli luvannut toimittaa keisarille.

Hän pani paperit takaisin paikoilleen ja meni ikkunan ääreen:

"Kaikki on valmista, Weber! Voitte tulla sisälle! Kesselbachin murhaajan löydätte vuoteeltaan, valmiiksi köytettynä… Hyvästi, Weber!"

Ja kiitäen alas portaita livahti Lupin vaunuvajaan ja palasi Dolores Kesselbachin luo, Weberin murtautuessa huvilaan.

Yksinään oli hän vanginnut Altenheimin seitsemän kumppania.

Ja hän oli luovuttanut oikeuden käsiin joukkueen salaperäisen johtajan, katalan hirviön, Louis de Malreichin.

* * * * *

Tilavalla puisella ulokkeella istui pöydän ääressä kirjotellen nuori mies.

Jonkun ajan kuluttua hän otti paperiarkkinsa käteensä ja luki ääneensä:

Päivämme painuu nopeaan — aalloilla lastu irrallaan — lähemmä häämyn usmarantaa, perille vasta kalma kantaa.

"Eipä hullumpaa", virkkoi ääni hänen takanaan. "Mme. Aimable Tastu olisi saattanut kirjottaa tuon, tahi mrs. Felicia Hemans. Mutta emmehän voikaan kaikki olla Byroneja tai Lamartineja!"

"Te!… Te!…" sopersi nuori mies nolostuneena.

"Niin, runoilija, minä itse, Arsène Lupin, se olen tullut tapaamaan rakasta ystävääni Pierre Leducia."

Pierre Leduc alkoi vapista kuin horkan pudistelemana. Hän kysyi matalalla äänellä:

"Onko hetki tullut?"

"On, rakas Pierre Leduc, hetki on tullut teidän jättää tahi oikeammin keskeyttää se veltto runoilijan elämä, jota olette kuukausimäärin viettänyt Geneviève Ernemontin ja rouva Kesselbachin jalkojen juuressa. Nyt on teidän ryhtyminen suorittamaan osaa, jonka minä olen teille varannut eräässä näytelmässä… oi, oivallisessa näytelmässä, sen vakuutan, kauttaaltaan hyvin sommitellussa taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, syrjäseikkailuineen, koomillisine lisineen ja hammastenkiristyksineen! Olemme päässeet viidenteen näytökseen; suuri loppukohtaus on edessä; ja te, Pierre Leduc, olette näytelmän sankari. Siinä on teille kyllälti mainetta!"

Nuori mies nousi istuimeltaan:

"Ja entä jos kieltäydyn?"

"Tyhmyri!"

"Niin, entä jos kieltäydyn? Mikä minua lopultakaan pakottaa alistumaan teidän tahtoonne? Mikä pakottaa minua ottamaan suorittaakseni osan, jota en tunne, mutta jota jo ennakolta inhoan ja häpeän?"

"Tyhmyri!" toisti Lupin.

Ja työntäen Pierre Leducin takaisin tuolille hän istuutui runoilijan viereen ja puheli mitä hellimmällä äänellä:

"Te kokonaan unohdatte, nuori mies, että te ette ole Pierre Leduc, vaan Gérard Baupré. Pierre Leducin kauniin nimen te saitte siten, että te, Gérard Baupré, surmasitte Pierre Leducin ja anastitte hänen yksilöllisyytensä."

Nuori mies hypähti suuttumuksesta:

"Olette hullu! Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että te keksitte koko juonen…"

"Niin, senhän luonnollisesti tiedän; mutta laki ei sitä tiedä; ja mitä sanoo laki, kun minä esiinnyn todistuksilla siitä, että Pierre Leduc kuoli väkivaltaisesti ja että te olette ottanut hänen sijansa?"

Kauhistuksen vallassa änkytti nuori mies:

"Kukaan ei uskoisi teitä… Mistä syystä olisin sen tehnyt? Missä tarkotuksessa?"

"Tyhmyri! Tarkotus on niin päivän selvä, että itse Weberkin olisi voinut sen älytä. Te ette puhu totta sanoessanne, että te ette suostu osaan, jota ette tunne. Te tunnette osanne aivan hyvin. Se on sama osa, jota Pierre Leduc olisi näytellyt, jos hän eläisi."

"Mutta Pierre Leduc on minulle, kaikille, pelkkä nimi. Kuka oli hän? Kuka olen minä?"

"Ja jos sen saatte tietää, niin käyttekö suoraan päin?"

"Kyllä, jos mainitsemanne tarkotus on sen arvoinen."

Arsène Lupin otti hatun päästään, kumarsi ja sanoi:

"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin ruhtinas, Trevesin rajakreivi ja useiden seutujen herra."

Kolmea päivää myöhemmin Arsène Lupin vei rouva Kesselbachin automobililla rajalle päin. Matka tehtiin vaiteliaasti. Lupin muisteli liikutettuna Doloresin säikkyilevää käyttäytymistä ja hänen Rue des Vignesin varrella Altenheimin kätyrien hyökkäyksen edellä lausumiansa sanoja. Ja toinenkin tuntui ne muistavan, koskapa pysyi hämillään ja ilmeisesti järkkyneenä Lupinin läsnäollessa.

Illalla he saapuivat pieneen linnaan, jota köynnöskasvit ja kukkaset verhosivat; sen katolla kohosi jyhkeä liuskakivitorni, ja ylt'ympärillä oli ikivanha puisto.

Rouva Kesselbach huomasi Genevièven jo asettuneen sinne; tämä oli ensin käynyt läheisessä kaupungissa hankkimassa maaseutuväestöstä palvelijakunnan.

"Tämä koituu teidän asunnoksenne, madame", sanoi Lupin. "Me olemme Bruggenin linnassa. Olette täydessä turvassa täällä, odottaessanne tapausten kehitystä. Olen kirjoittanut Pierre Leducille ja hän tulee vieraaksenne huomispäivästä alkaen."

Hän läksi taas heti liikkeelle, ajoi Veldenziin ja luovutti kreivi Waldemarille kuuluisat kirjeet, jotka oli uudestaan vallannut.

"Te tiedätte ehtoni, hyvä Waldemar", sanoi Lupin. "Ensimäinen ja tärkein tehtävä on palauttaa arvoonsa Zweibrücken-Veldenzin hallitsijahuone ja antaa Hermann IV:lle hänen suuriruhtinaskuntansa."

"Minä alotan tänään neuvottelut hallitusneuvoston kanssa. Sikäli kuin olen saanut kuulla, ei asia ole vaikea järjestää. Mutta tämä suuriruhtinas Hermann…"

"Hänen Korkeutensa asustaa nykyään Bruggenin linnassa, Pierre Leducin nimellä. Minä toimitan kaikki hänen syntyperäänsä koskevat todistukset."

Samana iltana Lupin palasi Pariisiin, aikoen toimekkaasti edistää Malreichin ja hänen seitsemän rikoskumppaninsa tutkintoa.

* * * * *

Olisi väsyttävää toistaa tämän oikeudenkäynnin vaiheita: jokainenhan muistaa sen pienimmätkin yksityispiirteet. Se oli noita hämmästyttäviä tapauksia, joista vieläkin puhellaan ja väitellään etäisimpien kylienkin työläisten keskuudessa.

Minun tekee vain mieleni painostaa sitä suunnattoman tärkeätä osaa, mikä Lupinilla oli tutkimusten johtamisessa ja valmistelevien tiedustelujen valaisemisessa. Hän se suorastaan hoiti koko jutun. Ihan alusta asti hän asettui viranomaisten sijalle, määräillen poliisitarkastuksia, säädellen toimenpiteitä, neuvoen vangeille tehtäviä kysymyksiä, ottaen kaikki vastuulleen…

Me kaikki muistamme yleisen ihmettelyn, kun joka aamu luimme lehdistä noita mestarillisessa johdonmukaisuudessaan vastustamattomia kirjeitä, joissa vuoron perään oli allekirjoituksina:

" Arsène Lupin, tutkintotuomari."

" Arsène Lupin, yleinen syyttäjä."

" Arsène Lupin, oikeusministeri."

" Arsène Lupin, lain koura."

Hän heittäytyi juttuun sellaisella innolla, kiihkeydellä, milteipä rajuudella, että moinen oli kummastuttavaa nähdä miehessä, joka tavallisesti uhkui leikkisyyttä ja jota oikeastaan olisi odottanut luontaisestikin taipuisaksi osuttamaan jonkun verran ammatillista hyvänsuopaisuutta. Ei, tällä kertaa häntä kannusti viha. Eikö Malreich sitä paitsi ollut juljennut ahdistaa Doloresia?

"Hän on pelannut ja tappanut", sanoi Lupin. "Hän saa sen päällänsä maksaa."

Sitä hän tälle kamalalle vihollisellensa tahtoi: mestauslavaa, valjua aamunsarastusta, jolloin guillotinin terä välähtää alas ja tappaa…

Oli se eto vanki, jota tutkintotuomari kuukausimäärin kuulusteli huoneensa neljän seinän sisällä, — outo olento, tuo luinen mies, jolla oli luurangon kasvot ja elottomat silmät!

Hän näytti ihan tajuttomalta. Ajatukset harhailivat muualla. Ja vastata hän ei vähääkään välittänyt!

"Nimeni on Léon Massier."

Siihen ainoaan lauseeseen rajottui hänen puheensa.

Ja Lupin väitti vastaan:

"Sinä valehtelet. Léon Massier, Périgueuxissa syntynyt, kymmenen vanhana orvoksi jäänyt, kuoli seitsemän vuotta takaperin. Sinä otit hänen paperinsa. Mutta unohdit hänen kuolintodistuksensa. Tässä se on."

Ja Lupin lähetti jäljennöksen kuolintodistuksesta yleiselle syyttäjälle.

"Olen Léon Massier", vakuutti vanki taaskin.

"Valehtelet", vastasi Lupin. "Sinä olet Louis de Malreich, kahdeksannellatoista vuosisadalla Saksaan asettuneen ranskalaisen pikku-aatelismiehen viimeinen jälkeläinen. Sinulla oli veli, joka vuorotellen käytti nimiä Parbury, Ribeira ja Altenheim: sinä tapoit veljesi. Sinulla oli sisar, Isilda de Malreich: sinä tapoit sisaresi."

"Olen Léon Massier."

"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on veljesi ja sisaresi kastetodistukset."

Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.

Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan kirjotettua kirjelmää — käsialojen vertaaminen osotti sen — hänen rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä mahdollisuutta oli kieltää?

Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille käteen.

Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä johtaja piti miehiänsä silmällä.

Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa, livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa sihteeri Chapmanin.

Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan, ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä murhaajaa vastaan.

Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten yksinkertaisesti:

"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä tunnen hänet samaksi."

"Valallanne?"

"Sen vannon."

Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.

"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

Toinen ei vastannut mitään.

Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi: minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?

Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan totuuden.

Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.

Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.

Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti aprikoittuansa, hän huudahti:

"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut. Tehkää tilaa nuorelle."

Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia, armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan, huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.

"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä. Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."

Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.

Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi Octavelle:

"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."

Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven vilahtavan portailta.

Hänen sydämensä heltyi:

"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus täyttyy… Geneviève suurherttuattarena… Ja minä syrjästä päin vartioimassa hänen onneansa… ja toteuttelemassa Arsène Lupinin suuria suunnitelmia!"

Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi. Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä asuinhuoneiden ikkunoista.

Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:

"Dolores… Dolores…"

Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.

Hän astui lähemmä.

Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein…

X.

Arsène Lupinin kolme murhaa.

Pierre Leduc rakasti Doloresia!

Lupin tunsi vihlovaa tuskaa sielunsa sisintä myöten, tuskaa niin tuimaa, että hän ensi kertaa selvästi käsitti, minkä arvoiseksi hänelle oli Dolores vähitellen hänen tietämättänsä tullut.

Pierre Leduc rakasti Doloresia! Ja hän katseli Doloresia kuin ainakin mies lemmittyänsä.

Lupin tunsi murhanhalun kuohahtavan sielussaan valloilleen. Tuo katse sai hänet suunniltaan.

Ja hän näki myöskin rouva Kesselbachin. Doloresin silmät olivat alusluotujen luomien peittämät, noiden silkkimäisten luomien, joita pitkät mustat ripset rajottivat. Mutta miten hän näyttikään tuntevan tuon lemmellisen katseen tenhon! Kuinka hän värähteli tuon koskemattoman hyväilyn alaisena!

"Hän rakastaa Leducia… hän rakastaa Leducia", ajatteli Lupin luulevaisuuden tulistuttamana.

Ja Pierren liikahtaessa hän ajatteli:

"Voi sitä konnaa! Jos hän uskaltaa kajota Doloresiin, niin minä tapan hänet!"

Pierre ei ollut siirtynyt edemmä. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja Dolores näytti olevan heräämäisillään. Hiljalleen hän kohotti silmäluomiaan, käänsi hiukan päätänsä, ja hänen silmänsä kohtasivat nuoren miehen katseen sellaisella ilmeellä, joka tarjoaa itsensä ja antautuu, ja joka sisältää enemmän kuin kuumin suutelo.

Seuraus oli äkillinen ja odottamaton kuin ukkosen jyrähdys. Kolmella loikkauksella Lupin ryntäsi vierashuoneeseen, hyökkäsi nuoren miehen niskaan, paiskasi hänet lattialle ja huudahteli rouva Kesselbachiin kääntyen, toinen käsi kilpailijansa rinnalla, suuttumuksesta vapisten:

"Mutta ettekö te tiedä? Eikö tämä petturi ole kertonut teille… Ja te rakastatte häntä, te rakastatte tuota? Näyttääkö hän suurherttualta? Hoo, oiva pila!…"

Hän virnisteli ja hohotteli kuin mielipuoli, Doloresin tyrmistyneenä tuijottaessa häneen:

"Hänkö suurherttua! Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua! Trevesin rajakreivi! Hän! Hänenhän nimensä on Baupré, Gérard Baupré, retkaleista alhaisin… kerjäläinen, jonka korjasin katu-ojasta!… Suurherttua! Minä se hänestä suurherttuan tein!… Haa, sinä rohkenet nostaa silmäsi vallasnaisiin… ja kapinoida herraasi vastaan!… Maltahan, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!"

Hän sieppasi Bauprén syliinsä kuin mytyn, heilautti häntä pariin kertaan ja sinkosi hänet ulos avoimesta ikkunasta:

"Varokaa ruusupensaita, suurherttua! Niissä on okaita!"

Hänen käännähtäessään takaisin oli Dolores hänen likellään katsellen häntä silmillä, joita hän ei ollut koskaan ennen tässä naisessa nähnyt, vihan raivoon leimahtaneilla silmillä. Saattoiko tämä olla Dolores, heikko, kivuloinen Dolores?

Hän sopersi:

"Mitä te teette? — — — Kuinka rohkenette? — — Ja hän? — — Se on siis totta? — — Hän valehteli minulle?"

"Valehteli teille?" huudahti Lupin, älyten minkä nöyryytyksen hän oli naisena kärsinyt. "Valehteliko? Hänkö suurherttua! Nukke, siinä kaikki — nukke, jonka lankoja minä nyin… virittämäni soittokone, jota soinnuttelen mieleni mukaan! Sitä narria! Sitä narria!"

Uudistuneen raivon valtaamana hän polki jalkaansa ja heristi nyrkkiään avointa ikkunaa kohti. Ja hän alkoi harppailla huoneessa edestakaisin, sinkautellen lyhyitä lauseita, joissa hänen salaisten ajatustensa kaikki jännittynyt rajuus laukeili:

"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin! Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin. Mutta nukke, joka puhuu minun sanojani, tekee minun liikkeeni, täyttää minun toivomukseni ja toteuttaa minun unelmani… niin, unelmani…"

Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana. Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:

"Vasemmallani Elsass-Lotrinki… Oikeallani Baden, Würtenberg, Baijeri… Etelä-Saksa… kaikki nuo erilliset, tyytymättömät valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt, mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä niskoiltaan… Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"

Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua, jota hän ei yrittänyt salata.

Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:

"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa toimia minun käskyjeni mukaan… Samoin täytyy Englannin tehdä… Peli on pelattu ja voitettu… Se on unelmani… On toinenkin…"

Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa piirteitä.

Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan. Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä hän oli… varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen sielun syvyyksissä.

Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja kaikkivoipaisina…

Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi leppeästi:

"Menkää, minä rukoilen… Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille, mutta teidän on parempi mennä… parempi on, että te ette ole täällä… Menkää. Pierren pitää naida Geneviève…"

Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!

Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset nimikirjaimet.

Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!

"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi Doloresiin:

"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä…"

Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä… en ole sitä koskaan nähnyt… joku palvelija, ehkä…"

"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista… tuollainen yhteensattuma…"

Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää Lupinia huomaamatta huudahti heti:

"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores… Löysit sen siis, pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!… Missä se oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että se löytyi!… Kuinka hädissäsi olitkaan…! Minä paikalla menen sanomaan, etteivät enää etsi…"

Lupin ei ollut liikahtanut. Hän oli hämmennyksissään ja yritti turhaan käsittää. Miks'ei Dolores ollut puhunut totta? Miks'ei hän ollut heti sanonut, kenen oli kuvastin?

Hänen mieleensä välähti aatos ja hän kysäisi jokseenkin umpimähkään:

"Tunnetteko Louis de Malreichin?"

"Tunnen", vastasi Dolores tähystellen häntä, kuin yritellen arvailla hänen ajatuksiansa.

Hän ryntäsi tavattoman kiihtyneenä Doloresia kohti:

"Te tunnette hänet? Kuka hän oli? Kuka hän on? Kuka hän on? Ja miksi ette sanonut minulle? Missä olette hänet tuntenut? Puhukaa… vastatkaa… minä rukoilen teitä…"

Hän vuorostaan laski kätensä Lupinin hartioille ja selitti lujalla äänellä:

"Kuulkaa, te ette saa sitä milloinkaan kysyä minulta, sillä minä en milloinkaan kerro… Se on salaisuus, jonka vien mukanani hautaan… Tuli mitä tuli, mutta kukaan ei saa sitä konsanaan tietää, ei kukaan koko maailmassa, sen vannon!…"

Lupin seisoi tuokion hänen edessään tuskaisena, aivot sekasorrossa.

Hän muisti Steinwegin vaikenemisen ja vanhuksen kauhistumisen, kun Lupin vaati häntä paljastamaan tuon kamalan salaisuuden. Dolores sen myöskin tiesi; ja hänkin kieltäysi sitä ilmaisemasta.

Hän astui sanattomana ulos.

* * * * *

Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:

"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen; ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia… Ja kohdellut olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä. Ja tänään tölmään vastuksiin…"

Hän polki jalkaansa ja kivahti:

"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai Pierren sieluntilasta?… Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä, jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores… hän tunsi Malreichin eikä sanonut mitään!… Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"

Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:

"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan… Ja tänään teet kaiken väärin… Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."

Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:

"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi…"

Lupin kohautti olkapäitänsä:

"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun pötyä. Minun on parasta käydä levolle."

Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.

Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä, ummistuneiden silmäluomiensa läpi, näki jonkun haamun lähenevän vuodetta.

Ja haamu kumartui hänen ylitseen.

Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa kohotetuiksi ja näki… tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän kysymyksen.

Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti, samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi tuossa.

Oliko se mahdollista? Ei, ei… ja kuitenkin hän näki — voi kamalata näkyä! — mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja huopahattu painettuna vaalean tukan yli.

"Hoo, minä uneksin… minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on painajainen!…"

Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa, hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.

Hän ei kyennyt.

Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku… sen maku oli sama kuin Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!

Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita…

Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.

Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa hyökätty:

"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen. Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento, joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse. Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki…"

Hän kutsui Octaven:

"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"

"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."

"Joitko sitä itse?"

"En."

"Heititkö pois, mitä kahvikannuun jäi?"

"Enhän muutakaan osannut, isäntä. Sanoitte sen olevan kelvotonta. Maistoitte vain muutaman siemauksen."

"Hyvä on. Laita automobili kuntoon. Me lähdemme."

Lupin ei ollut mies jäämään epätietoisuuteen. Hän tahtoi saada ratkaisevan selvittelyn Doloresin kanssa. Mutta tätä varten täytyi hänen saada selville muutamia seikkoja, jotka hänestä näyttivät hämäriltä, ja tavata Jean Doudeville, joka oli lähettänyt hänelle Veldenzistä joitakuita hiukan omituisia tietoja.

Pysähtymättä ajoi hän suurherttuakuntaan, saapuen sinne kello kaksi. Hänellä oli puhelu kreivi von Waldemarin kanssa, jonka hän jollakin tekosyyllä pyysi lykkäämään hallituksen edustajain matkan Bruggeniin tuonnemmaksi. Sitte hän meni erääseen Veldenzin majataloon hakemaan Doudevillea.

Doudeville vei hänet toiseen pikku ravintolaan, jossa esitteli hänet ränsistyneesti pukeutuneelle pikku herrasmiesrahjulle, hra Stocklille, siviilirekisteriviraston kirjurille. Heillä oli pitkä keskustelu. He läksivät yhdessä ulos ja kaikki kolme hiippailivat kaupungintalon virkahuoneisiin. Kello seitsemältä Lupin söi päivällistä ja läksi jälleen liikkeelle. Hän saapui Bruggenin linnaan kello kymmenen ja pyysi tavata Genevièveä, jotta tämä veisi hänet rouva Kesselbachin huoneeseen.

Hänelle ilmotettiin, että neiti Ernemont oli lähtenyt Parisiin isoäitinsä sähköteitse kutsumana.

"Vai niin! Mutta voinko tavata rouva Kesselbachia?"

"Rouva Kesselbach läksi heti päivällisen jälkeen makuulle. Hän varmastikin nukkuu."

"Ei, minä näin valoa hänen vierashuoneestaan. Hän kyllä ottaa minut vastaan."

Hän ei odottanut rouva Kesselbachin vastausta, vaan astui vierashuoneeseen melkein palvelijan kintereillä, lähetti hänet pois ja sanoi Doloresille:

"Minun täytyy puhutella teitä, madame, tärkeästä asiasta… Suokaa minulle anteeksi… Tunnustan, että käytökseni täytyy näyttää tunkeilevalta… Mutta te kyllä ymmärrätte, siitä olen varma…"

Hän oli kovin kiihdyksissään ja näytti tahtovan käydä suoraa päätä selityksille, etenkin kun oli ennen huoneeseen astumistansa ollut kuulevinansa jotakin melua.

Mutta Dolores oli kuitenkin yksinänsä ja makaili. Ja hän sanoi väsyneellä äänellänsä:

"Kenties voisimme… huomenna…"

Lupin ei vastannut, sillä hänet yllätti tuoksu, joka häntä tuossa vierashuoneessa hämmästytti — tupakan lemu. Ja heti oli hänellä se vaistomainen varmuus, että siellä oli ollut joku mies hänen tullessaan ja että mies oli siellä ehkä vieläkin, jonnekin kätkettynä…

Pierre Leduc? Ei, Pierre Leduc ei tupakoinut. Kuka sitten?

Dolores jupisi:

"Olkaahan nopea."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin… olisiko teidän mahdollista sanoa minulle…"

Hän keskeytti puheensa. Mitä hyödytti kysyä häneltä? Jos siellä todellakin oli mies piilotettuna, niin tokko hän sitä ilmaisisi?

Sitte hän teki päätöksensä, ja koettaen voittaa jonkunlaista arkailevaa väkinäisyyttä, joka häntä ahdisti tuntiessaan jonkun käsittämättömän vieraan olevaksi saapuvilla, hän sanoi hyvin matalalla äänellä, jotta ainoastaan Dolores olisi kuullut:

"Kuulkaahan, olen saanut tietää jotakin… mitä en ymmärrä… ja mikä saattaa minut ymmälle. Vastaattehan minulle, Dolores?"

Hän lausui puhuteltavansa nimen hyvin hellästi ja ikäänkuin yrittäen vallita häntä äänensä rakastavalla ja hellivällä soinnulla.

"Mitä olette saanut tietää?" kysyi toinen.

"Veldenzin siviilirekisterissä on kolme nimeä, jotka esittävät Saksaan asettuneen Malreich-suvun viimeiset jälkeläiset…"

"Niin, sen olette minulle jo kertonut…"

"Muistatte, että ensimäinen nimi on Raoul de Malreich, joka paremmin tunnettiin Altenheimina, keikarikonnana, joka nyt on kuollut… murhattuna."

"Niin."

"Seuraava on Louis de Malreich, hirviö, kauhea murhanhenki, joka nyt muutaman päivän kuluttua mestataan."

"Niin."

"Sitte lopuksi Isilda, mielenvikainen tytär…"

"Niin."

"Se kaikki on siis ihan selvää, eikö niin?"

"On."

"No", jatkoi Lupin, kumartuen hänen ylitseen entistä syvemmä, "olen vast'ikään toimittanut tutkimuksen, joka osotti minulle, että keskimäistä noista kolmesta ristimänimestä eli oikeammin osaa sille kuuluvasta rivistä on raaputeltu. Rivi on kirjotettu uudestaan, toisella käsialalla, paljoa vereksemmällä musteella; mutta alla ollut kirjoitus ei ole tyyten häipynyt, niin että…"

"Niin että…?" kertasi rouva Kesselbach matalalla äänellä.

"Niin että minä hyvän linssin ja erittäinkin muutamien erityisten menetelmieni avulla sain selville joitakuita häivytettyjä tavuja ja ihan varmasti, ilman mitään erehtymisen mahdollisuutta, päätellyksi vanhan kirjotuksen sisällön. Havaittiin, ettei nimi alkujaan ollutkaan Louis de Malreich, vaan…"

"Voi, älkää, älkää!…"

Pitkällisen pidätysponnistelunsa jännityksen äkillisesti järkyttämänä vääntyi Dolores lysyyn ja itki pää käsien kätkössä, hartiat kiihkeistä nyyhkytyksistä tutisten.

Lupin silmäili pitkän tovin tätä heikkoa ja hervotonta, surkean avutonta olentoa. Ja hänen teki mielensä pysähtyä, lopettaa kiduttavat kyselynsä. Mutta eikö hän menetellyt siten ainoastaan pelastaaksensa turvattoman? Ja eikö hänen pelastamisekseen ollut välttämätöntä, että hän saisi tietää totuuden, olipa se kuinkakin tuskallinen?

Hän alotti jälleen:

"Miksi tuo väärennys?"

"Mieheni", sopersi toinen, "mieheni sen teki. Rikkaudellansa hän sai aikaan mitä hyvänsä, ja hän lahjoi erään kirjurinapulaisen muuttamaan siviilirekisteriin keskimäisen lapsen nimen."

"Nimen ja sukupuolen", sanoi Lupin.

"Niin", myönsi toinen.

"En siis ole erehtynyt", jatkoi Lupin; "alkuperäinen, oikea ristimänimi oli Dolores?"

"Niin."

"Mutta minkätähden miehenne…"

"Ettekö sitä käsitä?"

"En."

"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni — eli silloin oikeastaan sulhaseni — ei tahtonut jättää minua siihen asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin Dolores Amontin nimellä."

Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:

"Niin… niin… minä käsitän… Mutta sitten ei Louis de Malreichia ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan sitä nimeä… Hänen nimensä…"

Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:

"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä… kyllä, hänen nimensä on sentään se… Louis de Malreich… L.M… Muistakaa… Voi, älkää yrittäkö ottaa selvää… se on se kamala salaisuus… Sitä paitsi, mitä sillä on väliä?… Heillä on pahantekijä käsissään… Hän on syyllinen… sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään muun nimisenä? Hän se on… Hän teki murhat… Hän löi iskut… Tikari… Terästikari… Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä tiedän!… Louis de Malreich… jospa voisin…"

Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana; hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan, tajuamattomien sanojen lomassa:

"Suojelkaa minua… suojelkaa minua… Te yksinänne kenties… Oi, älkää hyljätkö minua… Minä olen kovin onneton!… Voi mitä kidutusta…"

Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.

Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä, mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi. Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?

Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.

Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna… pyh! Eikö Lupin omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.

Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri… Malreichin itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta Lupinia vastaan.

Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.

Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet, Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin miljoonien avulla.

Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.

"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä… Mutta miks'ei hän sitte surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa eikä hän tahtonut. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut! Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"

Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.

"Jättäkää minut", hän sanoi.

Lupin nousi hiukan epäröiden.

Toinen toisti leppeästi:

"Menkää… Haluan nukkua…"

Lupin poistui.

Mutta ulkopuolella hän pysähtyi muutamien puiden taakse, jotka olivat tiheänä ryhmänä linnan edustalla. Hän näki valoa Doloresin vierashuoneesta. Se siirtyi myöhemmällä makuuhuoneeseen. Muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki pimeätä.

Hän odotti. Jos vihollinen oli siellä, niin hän kenties tulisi ulos linnasta…

Kului tunti… Kaksi tuntia… Ei hivaustakaan…

"Ei ole mitään tehtävissä", ajatteli Lupin. "Joko piileksii hän jossakin linnan sopessa… tahi on hän poistunut jostakin ovesta, jota en täältä näe. Ellei koko juttu olekin pelkkää naurettavaa luulottelua minun taholtani…"

Hän sytytti savukkeen ja asteli takaisin huvilinnaan.

Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä varjon, joka tuntui lipuvan pois.

Hän ei liikahtanut, peljäten säikyttävänsä.

Varjo siirtyi erään polun poikki. Kuutamossa hän oli tuntevinansa Malreichin mustan haamun.

Hän syöksähti eteenpäin.

Varjo pakeni ja häipyi näkyvistä.

"Hei", puheli Lupin, "hanke jääpi huomiseen. Ja tällä kertaa…"

Hän meni automobilinsa kuljettajan Octaven huoneeseen, herätti hänet ja sanoi:

"Lähde automobililla Parisiin. Saavut sinne kello kuusi aamulla. Mene Jacques Doudevillen luo ja sano hänelle kaksi asiaa: ensiksikin, että hänen on annettava minulle tietoja kuolemaan tuomitusta miehestä; toiseksi, että hänen on heti lähetettävä minulle tämä sähkösanoma, jonka nyt kirjotan…"

Hän kyhäsi sähkösanoman sanat paperilapulle ja lisäsi:

"Heti sen tehtyäsi riennä takaisin, mutta tätä tietä, pitkin puistomuuria. Mene nyt. Kukaan ei saa aavistaa poissaoloasi."

Lupin meni omaan huoneeseensa, kiersi salalyhtynsä palamaan ja toimitti huolellisen tarkastuksen.

"Kuten ajattelinkin", jupisi hän. "Joku tuli tänne tänä yönä, minun vaaniessani ikkunan alla. Ja jos hän tuli, niin tiedänpä missä tarkotuksessa… Olin todella oikeassa: asema kärjistyy… Ensi kerralla minut säästettiin. Nyt saan olla varma tikarin pistosta."

Varovaisuuden vuoksi hän otti vaipan, valitsi yksinäisen paikan puistosta ja vietti yönsä taivas-alla.

Octave palasi kello kymmenen aamulla:

"Kaikki on valmista, isäntä. Sähkösanoma tulee."

"Hyvä. Ja onko Louis de Malreich vielä vankilassa?"

"On. Doudeville astui hänen koppinsa ohi Santéssa eilen illalla, vartijan tullessa ulos. He puhelivat keskenään. Malreich kuuluu olevan ihan entisellään: vaiti kuin hauta. Hän odottaa."

"Mitä odottaa?"

"Viimeistä hetkeänsä tietysti. Sanotaan mestauksen tapahtuvan ylihuomenna."

"Vai niin, vai niin", vastasi Lupin. "On kerrassaan selvä seikka siis, ettei hän ole päässyt pakoon."

Hän ei enää ollenkaan käsittänyt kohtaamaansa arvotusta ja herkesi yrittämästäkin sitä käsittää, niin selvästi tunsi hän, että koko totuus pian paljastuisi hänelle. Hänen tarvitsi vain valmistaa suunnitelmansa, jotta vihollinen joutuisi ansaan.

"Tahi joudun siihen itse", ajatteli hän nauraen.

Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, aivan irtautuneena huolista; eikä mikään taistelu ollut hänestä näyttänyt niin lupaavalta.

Linnasta toi kamaripalvelija sähkösanoman, jonka Doudeville oli hänen käskystään hänelle lähettänyt; sen oli postinkantaja vast'ikään tuonut linnaan. Hän avasi sen ja pisti taskuunsa.

Hiukan ennen kello kahtatoista hän tapasi eräässä lehtokujassa Pierre Leducin ja sanoi huolettomasti:

"Haeskelin teitä… on vakavia asioita… Teidän tulee vastata minulle vilpittömästi. Oletteko linnassa oleskellessanne koskaan nähnyt siellä ketään miestä, paitsi minun lähettämiäni kahta saksalaista?"

"En."

"Ajatelkaa tarkoin. En tarkota ketään satunnaista kävijää. Tarkotan jotakuta piilottelijaa, josta olette kenties saanut vihiä tahi jonka olemassaoloa saattaisitte tavalla tahi toiselle aavistella?"

"En… Oletteko te jotain sellaista havainnut?…"

"Olen. Joku kätkeikse täällä… joku hiippailee lähittyvillämme… Missä? Ja kuka se on? Ja mikä on hänellä tarkotuksena? Minä en tiedä… mutta minä otan siitä selon. Minulla on epäluuloni. Pitäkää te puolestanne silmänne auki ja vartioitkaa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan rouva Kesselbachille… On turha säikyttää häntä…"

Hän poistui.

Pierre Leduc, hämmästyneenä ja kuohuksissaan, palasi linnaan. Matkallaan hän näki nurmikon reunassa sinisen paperilapun. Hän otti sen ylös. Se oli sähkösanoma, ei rutistettu kuten pois heitettäväksi aijottu paperipalanen, vaan huolellisesti laskoksille taitettu — ilmeisesti hukattu. Se oli osotettu "Maunylle", jolla nimellä Lupin tunnettiin Bruggenissa. Ja se kuului seuraavasti:

"Tiedämme koko totuuden. Paljastukset mahdottomat kirjeellisesti. Astun junaan tänä iltana. Kohdatkaa minut kello kahdeksan huomis-aamuna Bruggenin asemalla."

"Mainiota!" virkkoi Lupin vaaniessaan Pierre Leducin liikkeitä läheisestä tiheiköstä. "Mainiota! Kahden minuutin kuluttua tuo pölkkypää näyttää Doloresille sähkösanomani ja kuvailee hänelle epäluuloni. He puhelevat siitä sitte kaiken päivää. Ja 'tuo toinen' saa sen kuulla, 'tuo toinen' saa sen tietää, sillä hän tietää kaikki, asustaessaan Doloresin omassa varjossa ja Doloresin ollessa kuin lumottu saalis hänen käsissään… Ja tänä yönä…"

Hän käveli pois, jupisten:

"Tänä yönä… tänä yönä… me tanssimme… kelpo valssin, toden totta! Verisen valssin, nikkelöidyn tikarin säestyksellä!… Saammepa viimeinkin hauskaa!…"

Hän saapui huvilinnaan, kutsui Octaven, meni huoneeseensa ja sanoi automobilin kuljettajalle:

"Istuudu tuolle tuolille, Octave, ja pysy valveillasi. Isäntäsi aikoo uinahtaa. Vartioitse häntä, uskollinen palvelija."

Hän nukkui sikeästi.

"Kuin Napoleon Austerlitzin aamuna", virkahti hän herätessään.

Oli päivällis-aika. Hän söi vankan aterian ja sitte savuketta poltellen tarkasti aseensa ja uudisti kahden revolverinsa panokset.

"Pidä ruutisi kuivana ja miekkasi terotettuna, kuten keisari-kuomani sanoo. Octave! Mene syömään päivällisesi linnassa palvelijain kanssa. Kerro heille lähteväsi automobililla Parisiin tänä iltana."

"Teidän kanssanne, isäntä?"

"Ei, yksinäsi. Ja heti päivällisen jälkeen lähde liikkeelle kaikkien nähden."

"Mutta Parisiinhan kait en lähde…"

"Et. Pysy puiston ulkopuolella, kilometrin päässä, kunnes minä tulen. Sinulle tulee pitkällinen odotus."

Hän poltti vielä toisen savukkeen, läksi kävelylle, asteli linnan editse, näki valoa Doloresin huoneista ja palasi sitte huvilinnaan.

Hän otti kirjan lukeakseen. Puoli kahdeltatoista hän meni makuuhuoneeseensa. Hän jätti ikkunan puoli avoimeksi ja pani revolverit pieluksensa alle. Sitte hän rauhallisesti, vähintäkään kiihtymystä osottamatta, asettui täysissä pukimissa vuoteelle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Ja hänen pelkonsa alkoi.

Se tapahtui heti. Tuskin tunsi hän pimeyden ympärillään, kun jo pelko alkoi hänet vallata!

"Horna vieköön!" sadatti hän.

Hän hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja heitti ne käytävään:

"Käteni, käteni yksinään! Mikään ei ole käsieni kouraisun veroinen!"

Hän meni taas vuoteelleen. Jälleen vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Ja jälleenkin pelko…

Kylän tornikello löi kaksitoista…

Lupin ajatteli sitä kammottavaa hirviötä, joka jossakin ulkopuolella koetteli tikarinsa terävää kärkeä.

"Tulkoonhan vain, tulkoonhan vain!" kuiski Lupin värähdellen. "Sitte aaveet katoavat…"

Kello yksi kajahti kylässä…

Ja minuutteja kului, loppumattomia minuutteja, kuumeellisia ja tuskaisia minuutteja…

Kello kaksi…

Ja nyt kuului jossakin ihan lähellä melkein aistimaton kalahdus, kuin siirrettäisiin lehviä sivulle…

Kuten Lupin oli arvannutkin, täytti hänet heti täydellinen levollisuus. Koko hänen seikkailuhaluinen olemuksensa riemuitsi. Taistelu oli vihdoinkin käsille!

Toinen rasahdus risahti ikkunan alla, tällä kertaa selvemmin, mutta vieläkin niin heikosti, että sen erottamiseen tarvittiin Lupinin tottunutta korvaa.

Minuutteja, kamalia minuutteja… Pimeys oli läpitunkematon. Sitä ei keventänyt mikään tähtien eikä kuun kajastus.

Ja äkkiä, mitään kuulematta, tiesi hän, että mies oli huoneessa.

Ja mies käveli vuodetta kohti. Hän käveli kuin aave, halkoen ilmaa vastuksettomasti, tutisuttamatta esineitä, joita osui tielle.

Mutta kaikella vaistollaan, kaikella herkkähermoisilla voimallaan Lupin näki vihollisen liikkeet ja arvasi hänen ajatustensa juoksun.

Hän itse ei väistynyt, vaan pysyi seinää vasten painuneena, melkein polvillaan, valmiina hyökkäykseen.

Hän tunsi olennon hapuilevan, koskettavan makuuvaatteita, löytääksensä iskettävän kohdan. Lupin kuuli sen hengityksen. Hän luuli erottavansa sen sydämenkin sykinnän. Ja hän pani ylpeydellä merkille, ettei hänen oma sydämensä sykkinyt rajummin kuin ennenkään… kun taasen "tuon toisen" sydän… haa, niin, nyt hän sen kuuli, tuon seonneen, hullun sydämen, joka takoi rintaonteloa kuin kellon kieli.

"Toisen" käsi nousi…

Sekunti, kaksi sekuntia…

Epäröitsikö hän? Aikoiko hän vielä kerran säästää vastustajansa?

Ja keskellä syvää hiljaisuutta sanoi Lupin:

"Mutta iskehän! Miks'et iske?"

Raivon kiljahdus… Käsi iski kuin joustimen laukaisemana.

Sitte kuului voihkahdus.

Lupin oli siepannut käden kiinni ilmassa, ranteen kohdalta… Ja ponnahtaen vuoteeltaan, peloittavana, vastustamattomana, hän tarttui miestä kurkkuun ja paiskasi hänet lattiaan.

Siinä kaikki. Ei ollut mitään painiskelua. Ei ollut mitään vastustelun mahdollisuutta. Mies makasi lattialla kuin ruuvipihtiin puristettuna. Ja tuosta kouraisusta ei yksikään olisi kyennyt itseänsä vapauttamaan.

Eikä sanaakaan hiiskuttu. Lupin ei virkkanut ainoatakaan tuollaista pilkallista lauselmaansa, jollaisina hänen ivallinen leikkisyytensä tavallisesti purkausi. Hänellä olikin vain yksi halu, saada tietää, kuka siinä oli: Louis de Malreich, kuolemaan tuomittu mies, vai joku muu? Kumpainen mahdollisuus oli tosi?

Miehen kuristamisen uhalla hän puristi kurkkua hiukan tiukemmin… ja hiukan tiukemmin… ja vieläkin hiukan tiukemmin…

Ja hän tunsi vihollisesta kaiken voiman herpautuvan. Käsivarren lihakset höllenivät ja turtuivat. Käsi avautui ja pudotti tikarin.

Sitte, vapaana liikkumaan mielensä mukaan, vastustajansa hengen ollessa hänen sormiensa armottoman kouraisun varassa, hän otti toisella kädellään taskulyhtynsä, laski sormensa pontimelle, painamatta sitä, ja siirsi lyhdyn lähelle miehen kasvoja.

Hänen tarvitsi vain painaltaa ponninta, haluta tietää, ja hän tietäisi.

Sekunnin ajan nautti hän vallastaan. Hänet valtasi ylvästelyn tunne. Taaskin oli hän verrattomasti mestarina.

Hän välähytti valon lyhtyyn. Hirviön kasvot tulivat näkyviin.

Lupin kirkaisi kauhusta.

Dolores Kesselbach!

* * * * *

Lupin ei liikkunut, tarraten vihollisen kurkkuun kuin eivät hänen kangistuneet sormensa olisi enää kyenneet hellittämään otettansa. Sitäpaitsi, vaikka hän nyt tiesi, ei hänellä sentään oikeastaan ollut todellista aistimusta siitä, että hirviö oli Dolores. Se oli yhäkin mustapukuinen mies, Louis de Malreich, katala pimeyden peto; ja sitä petoa hän piteli, aikomatta päästää sitä irralleen.

Mutta totuus valtasi hänet sitte rynnäköllä, ja tuskan nujertamana mutisi hän:

"Voi, Dolores… Dolores!…"

Hän älysi heti vaikuttimen: Dolores oli mielipuoli. Altenheimin ja Isildan sisar, viimeisten Malreichien, sekamielisen äidin ja juopon isän tytär oli itsekin mielipuoli. Omituinen hullu, kaikin puolin näköjään tervejärkinen, mutta hullu kuitenkin, aivosairas, luonnoton epäsikiö.

Hän käsitti kaiken: se oli murhanhulluutta.

Tämä mielipuoli tappoi saadakseen jotakin, tappoi itseänsä puolustaakseen, tappoi koska oli ennenkin tappanut. Mutta hän tappoi myöskin, ja eritoten, pelkän tappamisen vuoksi.

Kummallinen mielisairas, syyntakeeton murhistaan ja kuitenkin niin älykäs, viekas ja järjestelmällinen järjettömyydessään! Mitä taitoa, väsymättömyyttä, ovelaa juonimista olikaan hän osottanut kamalissa teoissaan!

Ja suunnattoman terävällä ajatuskyvyllään Lupin nopeasti näki edessään verenjanoisten seikkailujen sarjan ja arvasi salaperäiset polut, joita Dolores oli kulkenut.

Hän näki Doloresin miehensä suunnitelman viehättämänä ja valtaamana, suunnitelman, jota hän nähtävästi vain osittain käsitti. Hän näki hänenkin haeskelevaa sitä Pierre Leducia, jota hänen miehensä etsi, haeskelevan häntä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja palatakseen hallitsijattarena siihen pieneen Veldenzin valtakuntaan, josta hänen vanhempansa oli häpeällä karkotettu.

Ja hän näki hänet Palace-hotellissa, veljen huoneessa, Altenheimin kätkössä, samaan aikaan kun hänen ajateltiin oleksivan Monte Carlossa. Hän näki hänen päiväkausia vakoilevan miestänsä, hiiviskellen pitkin seiniä, pimeyden suojassa, mustassa valepuvussaan näkymättömänä.

Ja eräänä yönä hän tapasi hra Kesselbachin sidottuna… ja hän pisti hänet kuoliaaksi.

Ja aamulla, siivoojan ollessa antamaisillaan hänet ilmi… hän pisti tämänkin kuoliaaksi.

Ja tuntia myöhemmin, kun Chapman oli antamaisillaan hänet ilmi, hän laahasi kirjurin veljensä huoneeseen… ja pisti hänet kuoliaaksi.

Kaikki tapahtui säälimättömästi, villisti, hornamaisella näppäryydellä.

Ja samalla näppäryydellä hän asettui puhelimella yhteyteen molempien kamarineitojensa, Gertruden ja Suzannen kanssa, jotka molemmat olivat saapuneet Monte Carlosta, missä toinen oli näytellyt emäntänsä osaa. Ja Dolores, pukeutuen jälleen naiseksi, laskeusi pohjakerrokseen, yhtyi Gertrudeen juuri silloin kun tämä saapui hotelliin ja oli olevinaan juuri saapunut, tietämättömänä koko murhenäytelmästä.

Verrattomana näyttelijättärenä hän esitti vaimon osaa, jonka elämä on ainiaaksi järkytetty. Jokainen sääli häntä. Jokainen tahtoi häntä auttaa. Kuka olisi osannut häntä epäillä?

Sitte tuli sota hänen, Lupinin kanssa, tuo merkillinen kilpataistelu, jota murhaaja kävi vuorotellen Lenormandia ja ruhtinas Sernineä vastaan, viettäen päivänsä sohvallaan lojuen, sairaana ja pyörtyvänä, mutta yönsä liikkeellä ollen, uupumattomana ja kauhistuttavana.

Ja apukeinot olivat erinomaiset: Gertrude ja Suzanne, kuuliaisuuteen peljätettyinä rikostovereina, palvelivat molemmat hänen lähettiläinään, pukeusivat edustamaan häntä, milloin tarvis vaati.

Kamala oli murhien jatko: Gourel hukutettiin, Altenheim, hänen oma veljensä, menehtyi veriinsä, kurkku katkaistuna. Tuo leppymätön rynnistely Villa des Glycinesin maanalaisissa käytävissä, pimeyden hirviön siellä suorittama näkymätön työ — kuinka selkeänä se nyt esiintyi!

Ja hän se riisui ruhtinas Sernineltä naamarin, hän se kavalsi hänet poliiseille, lähetti hänet vankilaan, torjui kaikki hänen suunnitelmansa, haaskaten miljooniansa, voittaakseen taistelun. Ja sitte tapaukset seurasivat nopeammin toisiaan: Suzanne ja Gertrude katosivat, epäilemättä menettäen henkensä; Steinwegin tuhosi salamurhaaja; Isilda, sisar, sai myrkkyä!

"Voi sitä kataluutta ja kamaluutta!" sopersi Lupin, inhosta ja vihasta hätkähtäen.

"Dolores… Dolores…" mutisi hän epätoivoissaan.

Hän ponnahti taaksepäin, silmät kauhusta kankeina. Mitä nyt? Mitä tuo? Mitä oli se hirveä kylmän tuntu, joka jääti hänen käsiänsä?

"Octave! Octave!" huusi hän, unohtaen palvelijansa olevan poissa.

Apua, hän tarvitsi apua, jotakuta keventämään kammoansa. Hän värisi hirmustuksesta. Hui tuota kylmyyttä, kalman kylmyyttä, jota hän oli tuntenut! Oliko se mahdollista?… Noina muutamina kolkkoina minuutteina oli hän kouristuneilla sormillaan siis…

Väkisinkin hän pakotti itsensä katsomaan. Dolores ei liikahtanut.

Hän heittäysi polvilleen ja veti hänet luokseen.

Dolores oli kuollut.

Hän pysyi tovin jonkunlaisen puutumuksen saaliina, horrostilan, joka tuntui herpaavan hänen murheensakin. Hän ei enää kärsinyt. Hän ei enää tuntenut raivoa eikä vihaa eikä minkäänlaista mielen kuohuntaa… ei mitään muuta kuin älytöntä huumausta kuten nuijalla isketty mies, joka ei tiedä vieläkö hän on elossa, ajatteleeko hän vai onko hän painajaisen saaliina.

Kuitenkin tuntui hänestä, että tässä oli tapahtunut oikeutta myöten, eikä hänen mieleensä hetkeksikään juolahtanut, että hän se oli sammuttanut ihmishengen. Ei, hän se ei ollut. Se tapahtui hänen tahtopiirinsä ulkopuolella. Sallima, horjuttamaton sallima oli vahingollisen pedon surmaamisella täyttänyt oikeuden vaatimukset.

Ulkona alkoivat linnut viserrellä. Elämä heräili vanhojen puiden suojassa, joihin kevät jo nostatteli silmuja. Ja horroksista toipuen tunsi Lupin sielussaan vähitellen nousevan epämääräistä ja naurettavaa sääliä tuota viheliäistä naista kohtaan, joka tosin oli kammottava ja monikertaisesti rikollinen, mutta niin nuori vielä ja nyt… ruumiina.

Ja hän ajatteli mitä raatelevaa kidutusta tämä nainen epäilemättä oli tuntenut selkeinä hetkinään, jolloin järki voitti mielisairauden ja esitti kauheana näkynä hänen hirmutekonsa.

"Suojelkaa minua… minä olen niin onneton!" oli hänellä tapana rukoilla.

Omaa itseänsä vastaan hän suojelusta pyysi, petomaisia vaistojansa vastaan, hänessä asustavaa hirviötä vastaan, joka pakotti hänet tappamaan, aina tappamaan.

"Aina?" kertasi Lupin itsekseen.

Ja hän muisti tois-öisen seikkailunsa, jolloin onneton oli seissyt hänen ylitseen kumartuneena, tikari kohotettuna vihollista vastaan, joka oli tuottanut hänelle kiusaa kuukausimäärin, aina tiukasti vainuten hänen kintereillänsä. Murhaaja ei ollut silloin tappanut. Ja sehän olisi sentään ollut helppoa: vihollinen makasi turtuneena ja voimattomana. Yksi isku olisi lopettanut heltymättömän rynnistelyn. Ei, hän ei ollut tappanut, hänkin oli alistunut voimakkaammille tunteille kuin oma julmuutensa, salaperäisille säälin, myötätunnon, ihailun tunteille sitä miestä kohtaan, joka niin useasti oli hänet voittanut.

Päivänvalo tapasi Lupinin istumassa vainajan vierellä muistoihinsa vaipuneena…

Hän ummisti ruumiin silmät ja peitti poloiset vääntyneet kasvot.

Mutta hänen täytyi toimia. Hän alkoi kumartumalla kuolleen ylitse ja kopeloimalla mustaa pukua. Povitaskussa oli kaksi lompakkoa. Hän otti toisen niistä ja avasi sen. Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä Steinwegin, saksalaisukon, allekirjoittama kirje. Siinä oli seuraavat rivit:

'Siltä varalta että kuolisin ennen kuin kykenen ilmaisemaan kamalan salaisuuden, tiedettäköön että Kesselbach-ystäväni murhaaja on hänen vaimonsa, jonka todellinen nimi on Dolores de Malreich; hän on Altenheimin ja Isildan sisar.

Nimikirjaimet L. ja M. ovat hänen. Kesselbach ei erityisessä elämässä koskaan nimittänyt vaimoansa Doloresiksi, joka on surun nimi, vaan Letitiaksi, joka merkitsee iloa. L M. — Letitia de Malreich — oli kaiverrettuna nimikirjaimiksi kaikkiin Kesselbachin hänelle antamiin lahjoihin, esim. siihen savukekoteloon, joka löydettiin Palace-hotellista. Se oli rouva Kesselbachin; hän oli matkoillaan oppinut tupakoimaan.

Kenties olisi minun heti pitänyt puhua. Minulla ei ollut siihen miehuutta, muistellessani vanhaa ystävääni Kesselbachia, jonka nimeä hän kantoi.

Ja minä pelkäsin… Päivänä, jona tapasin hänet Oikeuspalatsissa, luin tuomioni hänen silmistään.

Pelastaneeko minua heikkouteni?'

"Hänetkin tuo hirmunhenki surmasi", ajatteli Lupin. "Ja tiesikinhän ukko liian paljon… nimikirjaimet… Letitia-nimen… salaisen tupakoimistavan."

Ja hän muisti tois-iltana hänen huoneessaan tuntemansa tupakan hajahduksen.

Hän tarkasteli ensimäistä lompakkoa edelleen. Siinä oli salakirjoituksella kyhättyjä kirjelappusia, epäilemättä Doloresin saamia kätyreiltänsä, heidän yöllisissä kohtauksissaan. Oli paperipalasille kirjoitettuja osotteita, ompelijattarien ja muotikauppiasten osotteita, mutta myöskin alhaisten pesien, kurjien kapakkain osotteita… Ja nimiä, pari-, kolmekymmentä nimeä, kummallisia nimiä: Hektor Teurastaja, Grenellen Armand, Sairas Mies…

Mutta Lupinin katse osui erääseen valokuvaan. Hän vilkaisi sitä. Ja heti hän lompakon pudottaen poukkosi ulos huoneesta kuin ammuttu, ulos huvilinnasta, ja ryntäsi puistoon.

Hän oli tuntenut Louis de Malreichin, Santén vangin valokuvan!

Vasta tällä hetkellä hän muisti, että mestaus tapahtuisi seuraavana päivänä!

Ja kun mustapukuinen mies, kun murhaaja ei ollut kukaan muu kuin Dolores Kesselbach, niin Louis de Malreich oli totisesti nimeltään Léon Massier ja hän oli viaton.

Viaton? Entä hänen huoneustostaan löydetyt todisteet, keisarin kirjeet ja kaikki, kaikki muu, mikä oli päivän selvästi ja kumoamattomasti osottanut hänen syyllisyyteensä?

Lupin seisahtui silmänräpäykseksi, aivot kuumeessa.

"Oih", huudahti hän, "minäkin jo menetän järkeni! Ei, minun täytyy toimia… tuomio pannaan täytäntöön huomenna… huomenna aamun sarastaessa."

Hän katsoi kelloansa:

"Kello on kymmenen… Minä ennätän Pariisiin ehtoopäivällä… ja minä estän… Mutta miten? Kuinka voin todistaa hänen viattomuutensa… ehkäistä mestauksen? Haa, eipä huolta! Kyllä jonkun keinon keksin. Nimeni ei suotta ole Lupin!… Eteenpäin!…"

Hän porhalsi taas juoksuun, riensi linnaan ja huuteli:

"Pierre! Pierre!… Onko kukaan nähnyt hra Pierre Leducia… Ahaa, siinäpä olettekin!… Kuulkaahan…"

Hän vei Pierre Leducin syrjään ja nytkäytteli käskevinä lauseina:

"Kuulkaa, Dolores ei ole täällä… Niin, hänet kutsuttiin kiireelliselle asialle… hän läksi viime yönä minun automobilillani… Minäkin lähden… Älkää keskeyttäkö, ei sanaakaan!… Menetetty silmänräpäyskin tuottaa korvaamatonta vahinkoa… Lähettäkää te pois kaikki palvelijat, ilman mitään selityksiä. Tässä on rahaa. Puolen tunnin kuluttua tulee linnan olla tyhjillään. Älkääkä antako kenenkään tulla tänne ennen kuin minä palaan. Tekään ette saa tulla… Ottakaa avain mukananne… Odotelkaa minua kauppalassa…"

Ja taaskin ryntäsi hän tiehensä.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saavutti Octaven. Hän hyppäsi voimavaunuihin:

"Pariisiin!"

Matka oli todellista kilpa-ajoa elämästä ja kuolemasta. Lupinin mielestä ei Octave ajanut kyllin nopeasti; hän otti itse käsiinsä ohjauspyörän ja ajoi hurjaa, uhkarohkeata vauhtia. Maantiellä, läpi kylien, pitkin kaupunkien vilkasliikkeisiä katuja he kiitivät sadan kilometrin vauhdilla tunnissa. Ihmiset hädissään karjuivat ja kiljuivat vimmasta, mutta tuo meteoori oli jo silloin kaukana, näkymättömissä.

"I-isäntä", sopersi Octave valjuna, "me joudumme kiikkiin!"

"Sinä kenties; automobili kenties; mutta minä saavun perille!" vakuutti Lupin.

Ja hän ajatteli miestä, joka kuolisi, ellei hän ehtisi ajoissa apuun, salaperäistä Louis de Malreichia, joka oli niin kiusaannuttava itsepintaisesti vaietessaan, kasvot ilmeettöminä.

Ja keskellä kulun tohinaa, puiden lehvien pauhatessa ympärillä myrskyn tavoin, ajatustensa vilinässä, Lupin silti yritti sommitella todenmukaista oletusta. Ja tämä oletus muodostui vähitellen selväpiirteisemmäksi, johdonmukaiseksi, luultavaksi, varmaksi — niin vakuutti hän itselleen, tuntiessaan nyt Doloresin kamalan olemuksen ja nähdessään tuon järkkyneen sielun kaikki apukeinot ja katalat suunnitelmat.

"Niin, hän se hautoi hirveän salajuonen Malreichia vastaan. Mitä hän tahtoi? Naida Pierre Leducin, jonka hän on tenhonnut rakastajakseen, ja päästä hallitsemaan sitä pikku suurherttuakuntaa, josta hänet oli karkotettu. Päämäärä oli saavutettavissa, käden tavattavissa. Oli yksi ainoa este… minä, Lupin, joka itsepintaisesti suljin häneltä tien, minä joka pysyisin aseissa kunnes olisin saanut keksityksi rikollisen ja löytänyt keisarille kuuluvat kirjeet… No, syylliseksi piti saada Louis de Malreich, oikeammin Léon Massier.

"Kuka on tämä Léon Massier? Tunsiko Dolores hänet ennen naimistansa? Olivatko he rakastaneet toisiansa? Tämä on luultavaa; mutta kaiketikaan ei siitä voi koskaan saada varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että Dolores pani merkille, kuinka helposti hän Massierin tavoin mustaan pukeutumalla voisi vartaloltaan ja ryhdiltään muistuttaa tätä. Hän tietenkin huomasi, kuinka kummallista elämää tuo yksinäinen mies vietti, hänen yölliset retkeilynsä, hänen tapansa hiippailla pitkin katuja ja kadota milloin luuli jonkun pitävän häntä silmällä.

"Ja näiden havaintojen johdosta ja vastaisten mahdollisuuksien varalta hän neuvoi hra Kesselbachia muutattamaan syntymärekisteriin Doloresin nimen sijalle Lousin, jotka alkukirjaimet soveltuisivat Léon Massieriin… Tuli hetki, jolloin hänen täytyi toimia; silloin hän laati suunnitelmansa ja ryhtyi panemaan sitä täytäntöön. Léon asui Rue Delaizementin varrella. Hän määräsi kätyrinsä ottamaan asuntonsa sen takana olevalta kadulta. Ja hän itse ilmaisi minulle päätarjoilija Dominiquen osotteen ja johti minut noiden seitsemän konnan jäljille, varsin hyvin tietäen, että minä kerran tolalle tultuani seuraisin sitä loppuun asti, että minä noiden konnien kautta johtuisin heidän päällikköönsä, mustapukuiseen mieheen, Léon Massieriin, Louis de Malreichiin… Ja minä sain kiinni Louis de Malreichin. Minä löysin hänen huoneustoltaan keisarin kirjeet, jotka Dolores itse oli sinne asettanut … ja minä luovutin miehen oikeuden käsiin… ja minä paljastin salaisen kulkutien, jonka Dolores itse oli teettänyt noiden kahden vaunuvajan välille… ja minä esitin todistusaineiston, jonka Dolores itse oli valmistanut … ja minä todistin asiakirjoilla, jotka Dolores itse oli väärentänyt, että Léon Massier oli varastanut Léon Massierin yhteiskunnallisen aseman ja että hänen oikea nimensä oli Louis de Malreich… Ja Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan…"

"Haa", huudahti Lupin suunnattomasti kiihdyksissään: "se mies ei saa kuolla! Sen vannon niin totta kuin elän hän ei saa kuolla!"

"Varokaa, isäntä", huomautti Octave säikähtäneenä, "me olemme nyt lähellä kaupunkia… laidalla… esikaupunkialueella…"

"Mitä minä välitän?"

"Raitiovaunu, käänteessä…"

"Me pääsemme läpi."

"Emme ehdi."

"Pääsemme."

"Oi Jumalani!"

Ryskähdys… huutoja… Automobili oli törmännyt raitiovaunuun, kimmonnut aitaa vasten, kaatanut laudoitusta pitkän taipaleen ja lopuksi rusentunut erääseen mäenkulmakkeeseen.

"Ajuri, oletteko vapaa?"

Lupin oli huutanut luokseen vuokra-automobilin, rinnenurmikolla vielä maatessaan.

Hän kömpi jaloilleen, vilkasi murskaantuneihin voimavaunuihinsa ja Octaven avuksi tungettelevaan väkijoukkoon, ja hyppäsi vuokra-automobiliin:

"Sisäasiain ministeriöön Place Beauvaun varrelle… kaksikymmentä frangia itsellenne…"

Hän asettui istumaan ja jatkoi:

"Ei, ei, hän ei saa kuolla! Ei, tuhat kertaa ei, sitä minä en omalletunnolleni tahdo!"

He lähestyivät tullihuonetta. Hän nojausi ulos:

"Kaksikymmentä frangia lisää, ajuri, jos ette pysähdy."

Ja hän huikkasi virkamiehelle:

"Etsivän osaston asioilla!"

He pääsivät kulkemaan esteettömästi.

"Mutta älkää hiljentäkö vauhtia, älkää hiljentäkö, hitossa!" karjui Lupin. "Nopeammin!… Vielä nopeammin! Arkailetteko ajaa noiden vanhojen naikkosien yli? Älkää niistä välittäkö! Minä maksan vahingot!"

Muutamassa minuutissa he saapuivat sisäasiain ministeriön palatsille. Lupin riensi pihaton yli ja juoksi ylös pääportaita. Odotushuone oli väkeä täynnä. Hän sohaisi paperipalaselle sanat "Ruhtinas Sernine", sieppasi erään sanansaattajan syrjemmälle ja kuiski tälle:

"Tunnettehan minut, vai mitä? Minä olen Lupin. Tämä paikkanne on minun hankkimani; sievä vanhuutenne turva, eikö olekin? Mutta teidän täytyy heti toimittaa minulle pääsy sisälle. Kas tuossa, esittäkää nimeni. Siinä kaikki mitä teiltä pyydän. Pääministeri kiittää teitä, siitä saatte olla varma… ja samoin teen minä… Mutta kiirehtikää, hupelo! Valenglay odottaa minua…"

Kymmentä sekuntia myöhemmin Valenglay itse pisti päänsä ovesta ja sanoi:

"Osottakaa ruhtinas sisälle."

Lupin ryntäsi huoneeseen, paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läähätti, keskeyttäen pääministerin:

"Ei, ei mitään kaavamaisia puheenparsia, te ette voi vangituttaa minua… se syöksisi teidät tuhoon ja olisi keisarille tukalaa… Ei, siitä ei ole kysymys. Kuulkaa. Malreich on viaton… Olen saanut ilmi oikean syyllisen… Se on Dolores Kesselbach. Hän on kuollut. Hänen ruumiinsa äärestä tulen. Minulla on epäämättömiä todistuksia. Ei ole epäilemisen mahdollisuuttakaan. Hän se…"

Hän pysähtyi. Valenglay ei näyttänyt käsittävän.

"Mutta kuulkaahan, hra presidentti, meidän täytyy pelastaa Malreich… Ajatelkaahan… oikeudellinen virhe!… Syytön mies mestattuna!… Antakaa määräyksenne… sanokaa saaneenne uusia tietoja… mitä hyvänsä… mutta pian, aikaa ei ole menetettävänä…"

Valenglay silmäili häntä tarkkaavasti, astui sitte pöydän ääreen, otti sanomalehden ja ojensi sen hänelle, sormellaan osottaen erääseen kohtaan.

Lupin vilkasi otsikkoon ja luki:

' Hirviön mestaus.

Louis de Malreich kärsi kuolemanrangaistuksensa tänä aamuna…'

Hän ei lukenut enempää. Tyrmistyneenä, musertuneena hän epätoivosta voihkaisten vaipui pääministerin tuolille…

Kuinka kauvan hän oli tuupertuneena, sitä hän ei tiennyt. Tointuessaan hän tunsi syvää hiljaisuutta ja tajusi sitte Valenglayn kumartuvan hänen ylitseen ja pirskottelevan vettä hänen otsalleen. Hän muisti ennen kaikkea pääministerin hillityn kuiskailun:

"Kuulkaa… ettehän hiisku tästä sanaakaan? Viaton ehkä kylläkin, sitä en kiellä… Mutta mitä hyötyä olisi paljastuksista, häväistysjutuista? Oikeudenkäyttöerehdyksellä voi olla vakavia seurauksia. Kannattaako paljastus?… Kunnian palauttamiseksi? Mitä varten? Häntä ei edes tuomittu omalla nimellään. Malreichin nimi se on joutunut yleisön kirottavaksi… todellisen syyllisen nimi, kuten nyt olette saanut selville… Siis…" Ja lykkien Lupinia hiljalleen ovea kohti hän sanoi: "Siis menkää… Menkää sinne takaisin… Toimittakaa ruumis pois näkyvistä… Älkääkä jättäkö ainoatakaan merkkiä koko asiasta; häivytättehän kaiken?… Voin luottaa teihin, niinhän?"

Ja Lupin lähti takaisin. Hän lähti kuin kone, syystä että häntä oli pyydetty ja hänen oma tahtonsa oli lamautunut.

Hän odotti tuntikausia rautatieasemalla. Koneellisesti söi hän päivällisensä, osti piletin ja asettui erääseen vaunun-osastoon.

Hän nukkui huonosti. Hänen aivojansa kuumotti tuskaisten unennäköjen ja puoleksi valveutuneiden väliaikojen ahdistuksessa, jolloin hän yritteli selvitellä, minkätähden Malreich ei ollut puolustautunut:

"Hän oli mielipuoli… varmasti… puolittain mielipuoli… Hän oli tietysti aikaisemmin tuntenut Doloresin… ja tämä myrkytti hänen elämänsä… tuskaannutti hänet järjiltään… Hänestä sen vuoksi tuntui kuolema yhdentekevältä… Miksi puolustautua?" Ja hän hoki sitkeästi: "Hän oli mielisairas… Massier oli epäilemättä mielisairas. Sitä paitsi, kaikki nuo Massierit… vähäjärkinen suku…"

Hän houri, heikontuneissa aivoissaan sekottaen nimet.

Mutta hänen astuessaan Bruggenin asemalla aamun viileään, kosteaan ilmaan elpyi hänen tajuntansa. Asiat kuvastuivat äkkiä toiselta kannalta. Ja hän huudahti:

"No, lopultakin oli se hänen oma asiansa! Hänen tarvitsi vain panna vastaan… Minä en omaksu vähintäkään vastuuta… Hän teki itsemurhan…"

Toiminnan välttämättömyys kannusti häntä taas. Kiusaantuneena, onnettomana siitä rikoksesta, jonka toimeenpanijaksi hän kaikesta huolimatta tunsi itsensä, hän kuitenkin ajatteli tulevaisuutta ja puheli ääneensä itsekseen:

"Tuollaiset ovat sodan tapaturmia. Pois ne mielestä. Mitään ei ole menetetty. Päin vastoin! Dolores oli kompastuskivenä, koska kerran Pierre Leduc rakasti häntä. Dolores on kuollut. Siispä on Pierre Leduc minun omani. Ja hän naipi Genevièven, kuten olen järjestänyt! Ja hän hallitsee! Ja minusta tulee kaiken herra! Ja Europa on silloin minun!"

Hän ponnistausi reippaaksi, jälleen varmistuneena, äkillistä luottamusta uhkuen, ja teki kuumeellisia liikkeitä, astellessaan pitkin maantietä, huidellen kuvitellulla miekalla, sellaisen johtajan miekalla, jonka tahto on laki ja joka käskee ja säätää:

"Lupin, sinusta tulee kuningas! Sinusta tulee kuningas, Arsène Lupin!"

Hän teki tiedusteluja Bruggenin kauppalassa ja kuuli Pierre Leducin edellisenä päivänä syöneen puolipäivällistä majatalossa. Sen koommin ei häntä oltu nähty.

"Vai niin?" kummasteli Lupin. "Eikö hän ollut täällä yötä?"

"Ei."

"Mutta minne lähti hän puolipäivällisensä jälkeen?"

"Hän lähti linnaan päin."

Lupin asteli pois jokseenkin hämmästyneenä. Olihan hän käskenyt nuorta miestä lukitsemaan ovet eikä palaamaan palvelijain poistuttua.

Hän sai heti todistuksen siitä, että Pierre ei ollut totellut häntä: puiston pääportti oli avoinna.

Hän meni sisälle, etsiskeli linnan läpikotaisin, huuteli. Ei vastausta.

Äkkiä juohtui hänen mieleensä huvilinna. Kukapa tiesi? Rakastamastansa naisesta huolissaan ja vaistonsa pakottamana oli Pierre Leduc saattanut mennä haeskelemaan häntä sieltä päin. Ja Doloresin ruumis oli siellä!

Säikähtyen alkoi Lupin juosta.

Ensi näkemällä ei huvilinnassa näyttänyt olevan ketään.

"Pierre! Pierre!" huusi hän.

Ei kuulunut hivaustakaan. Hän astui eteiskäytävään ja siihen huoneeseen, joka oli ollut hänen asuntonaan.

Hän pysähtyi kynnykselle kuin naulittuna.

Doloresin ruumiin kohdalla riippui Pierre Leduc, nuora kaulassa, kuolleena.

* * * * *

Lupin suoristausi kylmäkiskoisesti. Hän kieltäysi antautumasta ainoaankaan epätoivon eleeseen tai virkkaamasta ainoatakaan maltitonta sanaa. Kohtalon hänelle jakelemien kovien kolhaisujen perästä, Doloresin rikoksien ja kuoleman jälkeen, Massierin tultua teloitetuksi, kaikkien näiden tihutöiden tapahduttua tunsi hän ehdottoman välttämättömäksi säilyttää koko malttinsa. Ellei se onnistuisi, niin hänen aivonsa varmastikin pettäisivät…

"Epatto!" sanoi hän, heristäen nyrkkiänsä Pierre Leducille. "Senkin vätys, etkö voinut odottaa? Kymmenessä vuodessa olisimme saaneet Elsass-Lotringin takaisin!"

Mieltänsä keventääkseen hän tapaili sanottavia sanoja, otettavia asentoja; mutta ajatukset hupenivat ja pää oli halkeamaisillaan.

"Voi, ei, ei!" huusi hän. "Ei sitä sentään, kiitän kauniisti! Lupinko myöskin hulluksi! Ei, veikkonen! Laske luoti aivoihisi, jos haluat; ja lopultakaan en muuta keinoa keksi. Mutta Lupin riutuvana, sairastuolissa kärräiltävänä… ei! Aistikkaasti, veikkonen, lopeta aistikkaasti!"

Hän harppaili edes takaisin, polkien lattiaa ja nostellen polviansa hyvin korkealle, kuten jotkut näyttelijät tekevät mielipuolisuutta kuvatessaan. Ja hän sanoi:

"Kersku, poikani, pöyhistele! Hei, naurahan! Lujemmin, no, lujemmin, lujemmin! Sillä tavalla!… Turkanen, jopa on lystikästä tämä kaikki! Dolores, savuke, tyttöseni!"

Irvistäen kumartui hän alas, kosketti kuolleen naisen kasvoja, hoippui silmänräpäyksen ajan ja kaatui taintuneena lattialle.

Tunnin verran maattuansa hän tointui ja nousi jaloilleen. Hulluuden puuska oli häipynyt, ja itsetietoisena, tyynin hermoin, totisena ja äänettömänä, hän pohti asemaa.

Hän tunsi ajan tulleen sellaisten peruuttamattomien päätösten tekemiselle, jotka muuttavat koko olemassaolon.

Koko aamupäivän käveli hän puistossa ja näki asemansa vähitellen selvemmässä valossa, kaikkine sen vaatimine toimenpiteineen.

Kirkontornista kajahteli puolipäivän soitto. Hän palasi huvilinnaan hyvin levollisella mielellä.

Hän meni huoneeseensa, nousi tuolille ja leikkasi poikki narun, jossa Pierre Leduc riippui.

"Onneton raukka!" pahotteli hän. "Sinun piti saada tuollainen loppu, hamppunauha kaulassasi. Voi, sinä et ollut luotu suuruuteen: minun olisi pitänyt se ennakolta nähdä ja olla kiinnittämättä kohtaloani runosepän elämään."

Hän kopeloitsi nuoren miehen vaatteita, löytämättä mitään. Mutta muistaessaan Doloresin toisen lompakon hän otti sen taskusta, johon oli sen jättänyt.

Hän hätkähti hämmästyneenä. Lompakossa oli kirjetukku, joka näytti hänestä tutulta, ja hän tunsi eri käsialat heti.

"Keisarin kirjeet!" mutisi hän hitaasti. "Vanhan kanslerin kirjeet! Koko kimppu, jonka minä itse löysin Léon Massierin huoneesta ja annoin kreivi von Waldemarille!… Miten on tämä tapahtunut?… Onko hän vuorostaan kehveltänyt ne tuolta pässinpäältä?" Ja äkkiä otsaansa lyöden: "Hei, pässinpäähän olen minä itse. Nämä ovat oikeat kirjeet! Dolores piti ne ajan tullen kiristääkseen keisaria. Ja ne toiset, jotka minä luovutin, ovat hänen tai jonkun kätyrin väärentämiä jäljennöksiä, jotka asetettiin sinne, mistä hän tiesi minun ne löytävän… Ja minä kiltisti pelasin hänen peliänsä! Totta toisen kerran, kun naiset alkavat sekaantua asioihin…!"

Hän asetti molemmat ruumiit vierekkäin, peitti ne samalla hurstilla, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:

'Olen riemuinnut voitoistani ja tappanut. Olen saapunut määränpäähän ja kukistunut. Kohtalo on minulle liian voimakas… Ja rakastamani nainen on ruumiina. Minäkin kuolen.

Arsène Lupin.'

Hän sinetitsi kirjeen ja pani sen pulloon, jonka viskasi ulos ikkunasta; se putosi pehmeälle kukkalavalle.

Sitte hän keräsi lattialle ison kasan vanhoja sanomalehtiä, olkia ja lastuja, jotka nouti keittiöstä. Kasaan hän tyhjensi petroleumikannun. Sytytettyään kynttilän hän heitti sen röykkiöön.

Heti nousi lieska ja nopeita tulikieluja leimahti rätisten.

"Nyt tiehenne", puheli Lupin. "Huvilinna on puusta rakennettu; se leimahtaa tuleen kuin tulitikku. Ja ennen kuin ihmiset ennättävät tänne kylästä, särkevät portin ja juoksevat tähän päähän puistoa, on jo myöhäistä. He löytävät tuhkaläjän, kahden hiiltyneen ruumiin jäännökset ja lähistöllä jäähyväiskirjeeni… Hyvästi, Lupin! Haudatkaa minut yksinkertaisesti, hyvät ihmiset, ilman tarpeetonta prameutta… ei kukkasia eikä seppeleitä… vaatimaton risti vain ja koruton hautakirjoitus: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija'."

Hän meni puistomuurin juurelle, kapusi sen yli ja taaksensa katsoessaan näki liekkien hulmuavan taivasta kohti…

Hän vaelsi Parisia kohti jalkaisin, sallimuksen lyyhistyttämänä, epätoivo sydämessä. Ja maalaisväki kummasteli tätä matkamiestä, joka maksoi halvat ateriansa pankinseteleillä.

Kolme rosvoa kävi eräänä iltana metsässä hänen kimppuunsa. Hän puolustausi sauvallaan ja jätti heidät virumaan henkihieverissään…

Hän vietti viikon päivät muutamassa majatalossa. Hän ei tiennyt minne mennä… Mitä ottaisi hän tehdäkseen? Mikä kiinnittäisi hänen mieltänsä? Hän oli väsynyt elämään. Hän ei tahtonut elää…

* * * * *

"Sinäkö se olet?"

Madame Ernemont seisoi pienessä arkihuoneessaan garchesilaisessa huvilassa, vapisten, säikähtyneenä ja valjuna, edessään olevaa ilmestystä tuijotellen.

Lupin… tulija oli Lupin.

"Sinä!" hoki toinen. "Sinä!… Mutta sanomalehdet kertoivat…"

Lupin hymyili kaihomielisesti:

"Niin, minä olen kuollut."

"Siis… siis…" änkkäsi toinen.

"Tarkotat, että jos olen kuollut, niin minulla ei ole mitään tekemistä täällä. Usko minua, minulla on vakavat syyt, Victoire."

"Kuinka oletkaan muuttunut!" surkutteli toinen.

"Muutamia pikku pettymyksiä… Mutta ne ovat mennyttä. Kuule. Onko Geneviève kotona?"

Toinen äityi äkilliseen raivoon:

"Sinä jätät hänen rauhaan, kuuletko? Tälläpä kertaa en päästäkään häntä näkyvistäni! Hän tuli takaisin nääntyneenä, kalpeana, hermostuneena, ja väri on tuskin vieläkään palannut hänen poskilleen. Sinun pitää jättää hänet rauhaan, sen vannon."

Lupin painoi kätensä tiukasti vanhuksen olalle:

"Minä tahdon — ymmärrätkö? — minä tahdon puhutella häntä."

"Ei."

Lupin työnsi hänet luotaan. Hän suoristausi ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin:

"Silloin saat astua hengettömän ruumiini yli, kuuletko? Lapsi on onnellinen tässä talossa eikä missään muualla… Kaikkine ajatuksinesi rikkauksista ja arvoasemista sinä vain tekisit hänet onnettomaksi. Kuka on tuo sinun Pierre Leducisi? Ja tuo Veldenzisi? Genevièvestä suurherttuatar! Olet hullu. Sellainen elämä ei hänelle sovellu!… Minä en sitä salli! Hän kaipaa yksinkertaista, rehellistä elämää, ja sitä et sinä voi hänelle antaa. Mitä varten siis olet täällä?"

Lupin näytti horjuvan, mutta kuitenkin mutisi hän hyvin matalalla äänellä ja murheellisesti:

"On mahdotonta, etten enää koskaan näkisi häntä; on mahdotonta, etten puhuttelisi häntä…"

"Hän pitää sinua kuolleena."

"Sitäpä juuri en tahdo! Minä tahdon, että hän tietää totuuden. Minua kiduttaa ajatus, että hän muistelee minua vainajana. Tuo hänet luokseni, Victoire."

Toinen oli suuresti liikutettu ja vastasi:

"Kuulehan… Ensinnäkin tahdon tietää… Se riippuu siitä, mitä aijot hänelle sanoa… Ole vilpitön, poikani… Mitä tahdot Genevièvestä?"

Lupin selitti vakavasti:

"Tahdon sanoa: 'Geneviève, minä lupasin äidillesi, että annan sinulle rikkautta, valtaa, keijukaisten elämän. Ja sinä päivänä, jolloin olisin saavuttanut päämääräni, olisin pyytänyt sinulta pikku sijaa, ei kaukana sinusta. Rikkaana ja onnellisena sinä olisit unohtanut — niin, siitä olen varma — olisit unohtanut, kuka minä olen, eli oikeammin, kuka olin. Kovaksi onneksi on kohtalo ollut minulle liian voimakas. En tuo sinulle rikkautta enkä valtaa. Ja minä se päin vastoin tarvitsen sinua. Geneviève, tahdotko auttaa minua?'"

"Mitä tekemään?" kysyi vanhus huolestuneesti. "Elämään…"

"Oi!" huokasi toinen. "Niin pitkällekö on tultu, poloinen poikani?"

"Niin", vastasi Lupin yksinkertaisesti, mitään surua osottamatta, "niin pitkälle on tultu. Kolme ihmis-olentoa on vast'ikään kuollut, kaikki minun toimittaminani hengiltä. Sen muiston taakka on enemmän kuin kantaa jaksan. Olen yksin. Ensi kertaa elämässäni tarvitsen apua. Minulla on oikeus, minulla on oikeus pyytää sitä apua Genevièveltä. Ja hänen velvollisuutensa on myöntää se minulle…"

Vanhus oli vaiti, liikutuksesta väristen. Sitte hän kysyi:

"Miten aijot hänen suhteensa menetellä?"

"Me lähdemme ulkomaille. Otamme sinut mukaamme, jos haluat tulla…"

"Toden teolla siis haluat, että hän liittyy sinun elämääsi, Lupinin elämään?"

"Sellaisen miehen elämän, joksi rupean, miehen joka työskentelee siten, että Geneviève voi olla onnellinen, että hän voi mennä naimisiin omaa sydäntänsä kuullen. Me asetumme johonkin maailman kolkkaan. Me ponnistelemme yhdessä, vieretysten. Ja sinä tiedät, mihin minä kykenen…"

"Haluat, että hän hylkää kaikki lapset, joille hän on omistanut elämäntyönsä, kaiken tämän rakkaan toimintansa, joka on hänen onnellisuutensa pääehtona?"

"Niin, haluan; se on hänen velvollisuutensa."

Vanha vaimo avasi ikkunan ja sanoi:

"Siinä tapauksessa kutsu hänet."

Geneviève istui penkillä puutarhassa. Neljä pikku tyttöä hälisi hänen ympärillään. Toisia leikki ja juoksenteli lähistöllä.

Lupin näki hänen kasvonsa. Hän näki Genevièven miettivät, hymyilevät silmät. Hän piteli kukkaa kädessään, poimi terälehtiä yksitellen irti ja antoi selityksiä tarkkaavaisille ja innokkaille lapsille. Sitte hän teki heille kysymyksiä. Ja jokainen vastaus sai palkakseen suutelon.

Hän katseli tyttöä kauvan, sanomattoman liikutuksen ja tuskan vallassa. Hänessä kuohui ennen kokemattomia tunteita. Hän ikävöitsi saada puristaa tuon kauniin tytön rintaansa vasten, suudella häntä ja sanoa hänelle, kuinka suuresti hän kunnioitti ja rakasti häntä. Hän muisteli äitiä, joka kuoli pienessä Aspremontin kaupungissa, kuoli suruun…

"Pyysin sinua kutsumaan hänet", sanoi Victoire.

Lupin vaipui tuolille ja sopersi:

"En voi… En voi sitä tehdä… Minulla ei ole oikeutta… Se on mahdotonta… Uskokoon minut kuolleeksi… Se on parempi…"

Hän itki; nyyhkytykset tutisuttivat hänen hartioitansa. Hänen koko olemuksensa hukkui epätoivoon, hänessä nousseen hellyyden tulvaan, joka puhkesi kuin päivässä lakastuva myöhästynyt kukka.

Vanhus polvistui hänen viereensä ja kysyi vapisevalla äänellä:

"Hän on sinun tyttäresi, eikö olekin?"

"On, hän on minun tyttäreni."

"Voi poika parkaani!" huudahti toinen kyynelsilmin. "Poika parkaani!…"

Jälkimaine.

Itsemurhaaja.

"Ratsuille!" sanoi keisari.

Hän oikaisi, nähdessään hänelle tuodun muhkean muulin:

"Tahi paremmin aasille! Waldemar, oletteko varma siitä, että tämä juhta on rauhallinen ratsastaa ja ajaa?"

"Vastaan hänestä kuin itsestäni, Sire!" vakuutti kreivi.

"Siinä tapauksessa tunnen itseni turvalliseksi", nauroi keisari. Ja seurueeseensa kuuluviin upseereihin kääntyen lisäsi hän: "Hyvät herrat, ratsuille!"

Caprin pikkukaupungin tori oli täynnä uteliaita, joita rivi italialaisia karabiniereja pidätteli taampana, ja keskellä oli kaikki paikkakunnan muulit, jotka oli hankittu jotta keisari pääsisi vapaasti tarkastelemaan saaren ihmeellisyyksiä.

"Waldemar", kysäisi keisari kulkueen etunenään asettuen, "millä alotamme?"

"Tiberiuksen huvilalla, Sire."

He ratsastivat erään porttiholvin alitse ja seurasivat sitte karkeasti kivitettyä polkua, joka vähitellen nousi saaren itäiselle kohokkeelle.

Keisari naureskeli ja nautti matkastaan, suopeasti kiusotellen ruumiikasta kreivi von Waldemaria, jonka jalat koskivat maahan molemmin puolin onnetonta muulia, tämän notkuessa taakkansa alla.

Kolmessa neljännestunnissa he saapuivat Tiberiuksen Hyppyrille, suunnattomalle tuhannen jalan korkuiselle kalliolle, jolta tuo hirmuhallitsija heitätti uhrejansa mereen…

Keisari laskeusi maahan, astui kaiteitten ääreen ja vilkaisi syvyyteen. Sitte hän jatkoi jalkaisin matkaansa Tiberiuksen huvilan raunioille, kuljeskellen siellä murenevien suojamien ja käytävien keskellä.

Hän pysähtyi hetkeksi.

Loistavana näköalana kuvastui edessä Sorrenton niemi ja koko Caprin saari. Meren hohtava sini oli lahdelman viehättävän kaareutuman puitteena, ja raikkaat tuulahdukset huokuivat sitruunapuiden tuoksua.

"Näköala on vielä viehättävämpi", selitti Waldemar, "erakon pikku kappelin luona, huipulla."

"Menkäämme sinne."

Mutta erakko itse astui alas jyrkkää polkua. Hän oli vanha mies, jonka käynti oli horjuvaa ja varsi kumara. Hän kantoi kirjaa, johon matkailijoilla on tapana kirjoittaa vaikutelmansa.

Hän laski kirjan eräälle kivi-istuimelle.

"Mitä tulee minun kirjoittaa?" kysyi keisari.

"Nimenne, Sire, käyntinne päivämäärä ja mitä muuta haluatte."

Keisari otti erakon ojentaman kynän ja kumartui kirjottamaan.

"Varokaa, Sire, varokaa!"

Säikähtyneitä huutoja… voimakas ryske kappelista päin… Keisari kääntyi katsomaan. Hän näki ison kiven tuulispäänä vierivän päällensä.

Samassa erakko sieppasi häntä vyötäisiltä ja paiskasi hänet syrjään.

Lohkare iski kivi-istuinta vasten, jonka edessä keisari oli neljännessekuntia aikaisemmin seisonut, ja särki sen sirpaleiksi. Erakon avutta olisi keisari saanut surmansa.

Hän ojensi tälle kätensä ja sanoi:

"Kiitos."

Upseerit tunkeutuivat hänen ympärilleen.

"Ei mitään hätää, hyvät herrat… Olemme päässeet peljästyksellä… vaikka se olikin aimo peljästys, sen tunnustan… Ilman tätä arvoisaa vanhusta…"

Ja erakon luokse astuen hän kysyi:

"Mikä on nimenne, ystävä?"

Erakko oli pitänyt päätänsä verhottuna. Hän paljasti kasvojansa hiukan ja sanoi niin matalalla äänellä, ettei häntä voinut kuulla kukaan muu kuin keisari:

"Minulla on sellaisen miehen nimi, Sire, joka on kovin mielissään siitä, että olette pudistanut hänen kättään."

Keisari säpsähti ja peräytyi. Sitte, heti hilliten itsensä:

"Hyvät herrat", hän sanoi upseereille, "pyydän teitä menemään ylös kappelin luo. Lisää lohkareita voi irtautua ja olisi kenties viisasta varottaa saaren viranomaisia. Yhtykää minuun myöhemmällä. Minä haluan kiittää tätä hyvää miestä."

Hän käveli erakon seuraamana loitomma. Heidän jäätyään kahden kesken hän sanoi:

"Te! Miksi?"

"Minun oli puhuteltava teitä, Sire. Jos olisin pyytänyt puheillepääsyä… olisitteko myöntynyt pyyntööni? Pidin parempana toimia suoranaisesti ja aijoin tehdä itseni tunnetuksi sill'aikaa kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne kirjoitti nimikirjaan, mutta tuo tyhmä tapaturma…"

"No?" kysyi keisari.

"Kirjeet, jotka annoin Waldemarille Teille luovutettavaksi, Sire, ovat väärennyksiä."

Keisari teki kiivasta tuskastumista osottavan liikkeen:

"Väärennyksiä? Oletteko varma?"

"Ihan varma, Sire."

"Kuitenkin tuo Malreich…"

"Malreich ei ollut syyllinen."

"Kuka sitte?"

"Minun täytyy pyytää Teidän Keisarillista Majesteettianne pitämään vastaustani salassa ja luottamuksella annettuna. Oikea syyllinen oli rouva Kesselbach."

"Kesselbachin oma vaimo?"

"Niin, Sire. Hän on nyt kuollut. Hän se teki tahi teetti jäljennökset, jotka ovat teidän hallussanne. Hän piti oikeat kirjeet."

"Mutta missä ne ovat?" huudahti keisari. "Se siinä on tärkeätä! Ne on hankittava hinnalla millä hyvänsä! Pidän noita kirjeitä mitä suuriarvoisimpina…"

"Tässä ne ovat, Sire."

Keisari tyrmistyi. Hän katseli Lupinia, katseli kirjeitä, sitte taas Lupinia ja pisti kimpun taskuunsa, sisältöä tutkimatta.

Tämä mies saattoi hänet taaskin ymmälle. Mikä olikaan miehiänsä tämä konna, joka noin pelottavan aseen saatuansa luovutti sen tällä tavoin, jalomielisesti, ehtoja tekemättä? Hänen olisi ollut mukavinta pitää kirjeet ja käyttää niitä mielensä mukaan! Ei, hän oli antanut lupauksensa ja piti sanansa.

Ja keisari ajatteli tämän miehen kaikkia hämmästyttäviä vaiheita:

"Sanomalehdet julistivat teidät kuolleeksi."

"Niin tekivät, Sire. Todellisuudessa olenkin kuollut. Ja maani viranomaiset, iloissaan siitä että pääsivät minusta eroon, ovat haudanneet ruumiini tuntemattomiksi hiiltyneet jäännökset."

"Olette siis vapaa?"

"Kuten olen aina ollut."

"Teitä ei siis mikään kiinnitä mihinkään?"

"Ei mikään, Sire."

"Siinä tapauksessa…"

Keisari epäröitsi, mutta esitti sitte suoraan:

"Siinä tapauksessa tulkaa minun palvelukseeni. Tarjoan teille yksityisen poliisikuntani päällikkyyden. Minä olen sen ehdoton käskijä. Te saatte täyden vallan, muuhunkin poliisikuntaan nähden."

"En, Sire."

"Mikä estää?"

"Olen ranskalainen."

Syntyi vaitiolo. Keisaria vastaus nähtävästi miellytti. Hän sanoi:

"Mutta sentään, kun sanotte, ettei teitä kiinnitä mikään side…"

"Se side on sellainen, Sire, jota ei mikään voi katkaista." Ja hän lisäsi nauraen: "Olen kuollut ihmisenä, mutta elän ranskalaisena. Olen varma siitä, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tajuaa tunteeni."

Keisari käveli muutamia askeleita edes takaisin. Sitte hän lausui:

"Haluaisin kuitenkin maksaa velkani. Tiedän että neuvottelut Veldezin suurherttua-arvosta keskeytettiin."

"Niin, Sire. Pierre Leduc oli petturi. Hänkin on nyt kuollut."

"Mitä voin tehdä hyväksenne? Olette antanut minulle takaisin nämä kirjeet… Olette pelastanut henkeni… Mitä voin tehdä?"

"Ette mitään, Sire."

"Vaaditte minua jäämään velalliseksenne?"'

"Niin, Sire."

Keisari katsahti vielä viimeisen kerran tuohon kummalliseen mieheen, joka hänen edessään asettui hänen vertaisekseen. Sitte hän kumarsi keveästi ja käveli pois sanaakaan enää virkkaamatta.

"Ahaa, keisari, sainpa sinut kiikkiin tällä kertaa!" pititteli Lupin, seuraten häntä katseillaan. Ja filosofisesti lisäsi hän: "Laiha kosto se epäilemättä on, ja mieluummin olisin voittanut takaisin Elsass-Lotringin… Mutta kuitenkin…"

Hän keskeytti puhelunsa ja polki jalkaansa maahan::

"Sinä Lupinin riivattu! Etkö konsanaan muutu, ainako pysyt vihamielisenä ja ynseänä olemassaolosi viimeiseen hetkeen asti? Ole vakava, hitto vieköön! Nyt, jos koskaan, on aika olla vakava!"

Hän kapusi kappeliin johtavaa polkua ylös ja pysähtyi, paikalle, josta kivi oli irtautunut.

Hän purskahti nauramaan:

"Se oli näppärä temppu, eivätkä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa upseerit tienneet miten sen selittäisivät. Mutta mistä olisivatkaan he arvanneet, että minä itse irrotin sen kiven, että viime hetkessä annoin kuokalla sille ratkaisevan kolauksen ja että kivi heti jälkeenpäin läksi vierimään minun sille valmistamaani uraa myöten… jotta pelastaisin keisarin hengen?"

Hän huokasi:

"Voi, Lupin, kuinka mutkikas luonne sinulla on! Kaiken tuon vaivan näit ainoastaan koska olit vannonut, että tämän erityisen majesteetin täytyisi pudistaa sinua kädestä! Siitäkös vasta muka lähti paljon virkistystä! 'Viissorminen on keisari kuin muutkin', kuten Victor Hugo olisi saattanut sanoa."

Hän astui kappeliin ja avasi erityisellä avaimella pikku sakariston matalan oven. Olkikuvolla virui mies, kädet ja jalat köytettyinä, kapula suussa.

"No, erakko ystäväni", puheli Lupin, "eihän tämä kauvaakaan kestänyt, vai mitä? Enintään neljäkolmatta tuntia… Mutta minä olenkin terhakasti uurastanut teidän hyväksenne! Ajatelkaas, te olette pelastanut keisarin hengen! Niin, veikkonen. Te olette se mies, joka pelastitte keisarin hengen. Olen luonut onnenne, olenpa totta totisesti. Teille rakennetaan vielä tuomiokirkko ja pystytetään patsas kuoltuanne. Tässä, ottakaa kapistuksenne."

Puolikuolleena nälästä ja tietämättä mitä sanoa kömpi erakko jaloilleen. Lupin pukeutui nopeasti omiin vaatteisiinsa ja sanoi:

"Hyvästi, arvoisa ja kunnioitettava mies. Antakaa minulle tämä pikku mullistus anteeksi. Ja rukoilkaa puolestani. Minä tarvitsen sitä. Ijankaikkisuus avaa minulle kohta porttinsa. Hyvästi."

Hän seisoi tovin kappelin kynnyksellä. Se oli se juhlallinen hetki, jolloin ihminen kaikesta huolimatta epäröitsee syöksyä elämänsä lopettavaan tyhjyyteen. Mutta hänen päätöksensä oli peruuttamaton, ja enempää siekailematta hän riensi ulos, juoksi alas rinnettä, astui Tiberiuksen Hyppyrin reunalle ja asetti toisen jalkansa kaiteen ulkopuolelle.

"Lupin, myönnän sinulle kolme minuttia näyttelemiseen. 'Mitä siitä hyötyä?' sanonet. 'Eihän täällä ole ketään'. Mutta entä sinä itse? Etkö voi näytellä viimeistä ilveilyäsi itsellesi? Toden totta, se on näkemisen arvoinen… 'Hyvä Lupin!'… Tunnustelkaa sydäntäni, hyvät naiset ja herrat… seitsemänkymmentä lyöntiä minuutissa… Ja hymy huulillani… 'Hyvä Lupin!'… No, oletko valmis? Se on viimeinen seikkailu, veikkonen. Eikö yhtään kaduta? Kaduta? Miksi, kautta taivaan? Elämäni oli loistava. Voi, Dolores, Dolores, jospa et sinä olisi siihen ilmestynyt, sinä kauhistuttava hirviö!… Ja sinä, Malreich, miksi et puhunut?… Ja sinä, Pierre Leduc… Tässä olen!… Kolme kuollutta ystävääni, minä yhdyn teihin… Oi, Geneviève, rakas Genevièveni!… Oletko lopettanut, vanha näyttelijä?… Oikeassa olet! Minä tulen…"

Hän nosti toisenkin jalkansa kaiteen yli, katseli alas syvyydessä siintävään tyyneen merenpintaan ja lausui päänsä kohottaen:

"Hyvästi, kuolematon ja kolminkertaisesti siunattu luonto! Moriturus te salutat! Hyvästi, kaikki mikä on kaunista maan päällä! Hyvästi, elämä!"

Hän viskeli lentosuukkosia avaruuteen, taivaalle, auringolle… Sitte, kätensä yhteen liittäen, hän hyppäisi tyhjyyteen.

* * * * *

Algierissa. Muukalaislegionan kasarmissa. Muuan adjutantti istui ahtaassa, matalakattoisessa huoneessa tupakoiden ja sanomalehteä lukien.

Hänen lähellään, pihalle avautuvan ikkunan vieressä, rääkkäsi kaksi kookasta aliluutnanttia saksalaisilla sananparsilla höystettyä ranskankieltä.

Ovi avautui. Joku astui sisälle. Hän oli keskikokoinen, aistikkaasti puettu hentorakenteinen mies.

Adjutantti nousi, tuijotti tunkeutujaan vihaisesti ja murisi:

"Mitä hittoa päivystäjä tekee?… Ja te, hyvä herra, mitä te tahdotte?"

"Palvelukseen."

Tämä sanottiin suoraan, käskevästi.

Molemmat aliluutnantit puhkesivat typerään nauruun. Mies katseli heitä syrjäsilmäyksin.

"Toisin sanoen, te haluatte yhtyä legioonaan?"

"Niin, mutta sillä ehdolla, ettei minua jätetä tänne lahoamaan. Marokkoon on lähtemässä komppania. Minä yhdyn siihen."

Toinen aliluutnantti purskahti taas nauruun.

"Kuulkaapas", huudahti mies, "minä en siedä, että minulle nauretaan."

Hänen äänensä sointui jämeältä ja hallitsevalta.

Aliluutnantti, raa'an näköinen jättiläinen, vastasi:

"Parempi on teidän varoa, kuinka puhutte minulle…"

Mies astui hänen luokseen, sieppasi häntä vyötäisiltä, kiepautti hänet ikkunalaudan yli ja pudotti pihalle.

Sitte hän sanoi toiselle:

"Menkää pois."

Toinen poistui.

Mies palasi heti adjutantin luo ja sanoi:

"Luutnantti, olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa majurille, että don Luis Perenna, espanjalainen grandi ja sydämeltään ranskalainen, haluaa liittyä Muukalaislegioonan palvelukseen. Menkää, ystävä."

Adjutantti nousi, katseli hämmästyttävää olentoa silmät suurina ja poistui kesynä.

Sitte Lupin sytytti savukkeen, istuutui adjutantin tuolille ja puheli itsekseen:

"Kun meri kieltäysi sanomasta mitään minulle, eli oikeammin, kun minä viime hetkessä kieltäysin meren enimmästä tuttavuudesta, niin lähdemmepä katsomaan, ovatko maurien luodit armeliaampia. Joka tapauksessa koituu siitä sievempi loppu… Vihollista vastaan, Lupin, ja kaikki Ranskan puolesta!…"