Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

ARSÈNE LUPIN MAURETANIAN KEISARI

Kirj.

Maurice Leblanc

Suomentanut Aito Kare

Ranskankielinen alkuteos LES DENTS DU TIGRE ilmestyi 1921.

Helsingissä, Minerva Oy, 1922.

SISÄLLYS:

I. Isku
II. "Auttakaa"
III. Räjähdys
IV. "Vihollinen"
V. Sadanmiljoonan perillinen
VI. Weber saa korvauksen
VII. Aukene, Sesam!
VIII. Arsène I, Mauretanian keisari
IX. "Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin"
X. Florencen salaisuus
XI. Lupinin "lupiinit"

I LUKU

Isku

Don Luis oli odottanut tätä pelottavaa iskua, mutta kuitenkin se näytti yllättävän hänet ja hän toisti monta kertaa:

"Vai niin, Weber on täällä? Weber on täällä!"

Koko hänen rohkeutensa katosi ja hän tunsi olevansa ikään kuin pakeneva armeija, jonka paluumatka on jo melkein turvattu, mutta joka äkkiä huomaakin edessään jyrkänteen. Weber oli täällä, toisin sanoen, vihollisen etevin johtaja, mies, joka varmasti suunnittelisi hyökkäyksen ja vastustuksen sellaisella tavalla, että kaikki Perennan toiveet murskaantuisivat. Weberin seisoessa salapoliisien etunenässä kävisivät kaikki pakenemisyritykset mahdottomiksi.

"Päästittekö hänet sisään?"

"Te ette olleet kieltänyt tekemästä sitä."

"Onko hän yksin?"

"Ei, hänellä on kuusi salapoliisia mukanaan. Ne hän jätti pihalle."

"Ja missä hän on?"

"Hän pyysi saada mennä ensimmäiseen kerrokseen. Hän luuli teidän olevan työhuoneessa."

"Tietääkö hän minun olevan yhdessä komisario Mazeroux'n ja neiti
Levasseur'n kanssa?"

"Kyllä."

Perenna ajatteli hetken ja sanoi sitten:

"Sanokaa hänelle, ettette tavannut minua ja että menette etsimään minua neiti Levasseur'n huoneesta. Hän seuraa ehkä teitä. Se olisi parasta."

Ja hän sulki oven jälleen.

Taistelu, jonka hän oli juuri taistellut, ei ollut jättänyt mitään jälkiä hänen kasvoihinsa, ja nyt, kun kaikki oli menetetty ja hänen oli toimittava, hän sai jälleen sen ihmeellisen tyyneyden, joka ei koskaan häntä jättänyt ratkaisevissa silmänräpäyksissä. Hän meni Florencen luo. Tämä oli hyvin kalpea ja itki hiljaa. Don Luis sanoi:

"Älkää pelätkö. Jos te tottelette minua täsmälleen, niin ei ole mitään pelättävää."

Florence ei vastannut ja don Luis näki, että tyttö vielä epäili häntä. Hän melkein nautti ajatuksesta, että pakottaisi tämän luottamaan itseensä.

"Kuulkaa minua", sanoi hän Sauveraudille. "Siinä tapauksessa että minä epäonnistun, on vielä muutamia asioita, jotka teidän on minulle selvitettävä."

"Mitä sitten?" kysyi Sauveraud, joka ei ollut kadottanut mielenmalttiaan.

Don Luis kokosi kaikki epäselvät ajatuksensa lujasti päättäen ettei unohtaisi mitään, mutta sanoisi kuitenkin vain sen, joka oli välttämätöntä. Hän kysyi rauhallisesti:

"Missä olitte aamulla ennen murhaa, kun eräs mies ebenholtsikeppeineen ja teidän tuntomerkkeinenne tuli Café du Pont-Neufille päällikkö Vérot'n jälkeen?"

"Kotona."

"Oletteko varma siitä, ettette ollut ulkona?"

"Aivan varma. Olen myöskin varma siitä, etten ikinä ole ollut Café du
Pont-Neufissa, josta en koskaan ole kuullut puhuttavan."

"Hyvä. Seuraava kysymys. Kun saitte tietää koko asian, miksi ette mennyt poliisiprefektin tai tutkintotuomarin luo? Olisi ollut paljon yksinkertaisempaa ilmoittautua itse ja sanoa koko totuus kuin antautua tähän epävarmaan taisteluun."

"Ajattelin niin tehdä. Mutta ymmärsin heti, että salajuoni, joka oli punottu minua vastaan, oli niin viekas, että en olisi voinut vakuuttaa viranomaisia ainoastaan kertomalla totuuden. He eivät olisi ikinä uskoneet minua. Mitä todistuksia saatoin esittää? En mitään… mutta todisteet minua vastaan olivat vakuuttavat ja kiistämättömät. Eivätkö hampaiden jäljet olleet vastaansanomaton todistus Marien syyllisyydestä? Ja eivätkö minun vaiteliaisuuteni, pakoni ja Ancenisen ampuminen olleet yhtä monta rikosta? Ei, pelastaakseni Marien minun täytyi olla vapaa."

"Mutta hänhän olisi voinut puhua itse?"

"Ja tunnustaa rakkautemme? Huolimatta siitä, että naisellinen ujous esti häntä, niin… mitä se olisi hyödyttänyt? Se olisi antanut syytökselle vain suuremman painon. Sehän juuri tapahtui, kun Hippolyte Fauvillen kirjeet tulivat, yksi kerrallaan, ja paljastivat poliisille vielä tuntemattomat syyt rikokseen, josta meitä syytettiin. Me rakastimme toisiamme."

"Kuinka selitätte kirjeet?"

"En voi käsittää niitä. Meillä ei ollut aavistustakaan Fauvillen mustasukkaisuudesta. Sen hän säilytti omana tietonaan. Ja minkävuoksi hän epäili meitä? Kuinka hän saattoi saada päähänsä, että me haluaisimme tappaa hänet? Mistä aiheutuivat hänen epäilyksensä, hänen mielettömät ajatuksensa? Siinä on salaisuus. Hän kirjoitti, että hänellä oli meidän kirjeemme silmiensä edessä; mitkä kirjeet?"

"Ja hampaiden jäljet? Jäljet, jotka epäämättömästi ovat rouva
Fauvillen tekemät?"

"En tiedä. Kaikki tyynni on yhtä käsittämätöntä."

"Ettekö tiedä mitä hän on saattanut tehdä yöllä kahdentoista ja kolmen välillä lähdettyään oopperasta?"

"En. Hänet on nähtävästi houkuteltu ansaan. Mutta kuka ja miten? Ja miksi ei hän puhu, missä hän on ollut? Uusia arvoituksia."

"Teidät nähtiin illalla, samana iltana kun murha tapahtui, Auteuilin asemalla. Mitä teitte siellä?"

"Olin matkalla bulevardi Suchetille ja kuljin ohi Marien ikkunoiden. Muistakaa, että oli keskiviikko. Tulin takaisin seuraavana keskiviikkona ja tietämättä mitään Marien vangitsemisesta tulin vielä sitäkin seuraavana, joka oli sama ilta, jolloin te saitte tietää missä asuin ja annoitte komisario Mazerouxille siitä tiedon."

"Vielä eräs asia. Tiesittekö te Morningtonin perinnöstä?"

"En, eikä Florencekaan, ja meillä on täysi syy uskoa, että Marie ja hänen miehensä tiesivät siitä yhtä vähän kuin me."

"Tuo vaja Damignissa, kävittekö siellä silloin ensi kerran?"

"Kävin, ja me hämmästyimme yhtä paljon kuin tekin nähdessämme siellä riippuvat luurangot."

Don Luis vaikeni. Hän tuumi hetken muistutellakseen olisiko vielä jotain kysyttävää. Sitten hän sanoi:

"Siinä kaikki mitä halusin tietää. Oletteko omasta puolestanne vakuuttunut siitä, että kaikki välttämätön on nyt sanottu?"

"Olen."

"Tämä on vakava hetki. On mahdollista, ettemme enää näe toisiamme. Te ette ole antanut minulle ainoatakaan todistusta sanojenne tueksi."

"Olen sanonut totuuden. Sellaiselle miehelle kuin te on totuus kylliksi. Omasta puolestani olen masentunut. Minä luovun taistelusta, tahi oikeammin sanoen, asettaudun teidän johdettavaksenne. Pelastakaa Marie!"

"Pelastan teidät kaikki kolme", sanoi Perenna. "Neljäs noista salaperäisistä kirjeistä tulee huomenna, meillä on siis hyvää aikaa tuumia asiaa perusteellisesti. Huomeniltana menen sinne, ja sen avulla mitä olette kertonut, todistan teidän kaikkien viattomuuden. Tärkeintä on olla paikoillaan kahdentenakymmenentenä viidentenä toukokuuta."

"Ajatelkaa vain Marieta. Uhratkaa minut, jos niin vaaditaan. Uhratkaa myöskin Florence. Minä puhun sekä hänen että omasta puolestani sanoessani teille, että on parempi uhrata meidät kuin vaarantaa pienintäkään menestymisen mahdollisuutta."

"Pelastan teidät kaikki kolme", toisti Perenna.

Hän aukaisi oven ja kuunneltuaan sanoi:

"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään verukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan."

Hän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei tuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä ennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence Levasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä pahemmalta kuin kuolema.

Käytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia pihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä työhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja pitäen yhteyttä väkensä kanssa.

"Peijakas", ajatteli don Luis, "hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee sitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää sarviin…"

Hän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.
Molemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi, kaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman pienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan puolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.

Weberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen kerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don Luisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta purkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä oli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut asemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä tämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis oli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän nähtävästi tuumi:

"Pieninkin erehdys… ja minä olen myyty."

Hän alkoi taistelun leikin varjolla:

"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin palvelijanne väitti."

"Palvelijani sanoi sen minun käskystäni. Olin tuolla ylhäällä makuuhuoneessani. Mutta halusin lopettaa ennenkuin tulin tänne."

"No, onko se tehty?"

"On. Florence Levasseur ja Gaston Sauveraud ovat minun huoneessani käsistä ja jaloista sidottuina sekä suukapuloilla varustettuna."

"Gaston Sauveraud!" huudahti Weber. "Se oli siis hän, jonka näimme menevän sisään."

"Niin. Hän oli täällä yhdessä Florence Levasseurin kanssa, jonka rakastaja hän on."

"Ahaa!" huudahti Weber ilkkuen. "Hänen rakastajansa."

"Niin, ja kun komisario Mazeroux vei Florence Levasseurin minun huoneeseeni voidakseen kuulustella häntä palvelijain kuulematta, oli Sauveraudilla, joka arvasi rakastajattarensa tulevan vangituksi, kylliksi röyhkeyttä tullakseen jäljestä. Hän koetti ryöstää meiltä tytön."

"Ja teidän onnistui lannistaa hänet?"

Oli selvää ettei Weber uskonut sanaakaan jutusta. Hän tiesi herra Desmalionsin ja Mazerouxin kautta, että don Luis oli rakastunut Florence Levausseuriin, eikä don Luis ollut mies, joka edes mustasukkaisuudesta luovuttaisi rakastamansa naisen. Weber terästi huomiokykyään.

"Mainio juttu", hän sanoi. "Seuratkaa minua huoneeseenne. Oliko se kova taistelu?"

"Ei erittäin. Minun onnistui tehdä roisto aseettomaksi. Mutta
Mazeroux sai iskun peukaloonsa."

"Ei kai vaarallista?"

"Ei, ei varmastikaan, mutta hän meni sidottamaan haavan välskärin luo."

Weber ällistyi.

"Mitä? Eikö Mazeroux ole teidän huoneessanne vankien luona?"

"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan."

"Ette, mutta palvelijanne."

"Hän erehtyi. Mazeroux meni muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne."

"Sepä oli hauskaa", sanoi Weber mittaillen terävästi don Luisia, "väkeni on siinä luulossa, että hän on täällä. He eivät ole nähneet hänen menevän ulos."

"Eivät ole nähneet hänen menevän ulos?" huudahti don Luis ja näytti tulevan levottomaksi. "Missä hän saattaa siis olla? Minulle hän sanoi haluavansa saada peukalonsa sidotuksi."

Weber tuli yhä enemmän ja enemmän epäluuloiseksi. Perenna koetteli selvästi päästä hänestä lähettämällä hänet etsimään komisariota.

"Lähetän jonkun miehistäni", sanoi hän. "Asuuko välskäri kaukana?"

"Rue de Bourgognen kulmassa. Mutta mehän voimme kysyä puhelimella."

"Vai niin, voimme kysyä puhelimella", mutisi Weber.

Hän oli aivan hölmistynyt ja näytti siltä kuin ei hänellä olisi aavistustakaan siitä, mitä saattaisi tapahtua lähimpinä minuutteina. Hän astui hitaasti muutamia askeleita eteenpäin sulkien tien don Luisilta ikäänkuin olisi tahtonut estää tätä pakenemasta. Don Luis vetäytyi sen vuoksi puhelinkomeroon kuin olisi ollut siihen pakotettu, otti puhelintorven käteensä ja huusi: "Halloo! Halloo! Olkaa hyvä 2409", ja leikkasi samalla toisella kädellään poikki puhelinlangat pöydältä ottamillaan pihdeillä.

"Halloo! Onko 2409? Onko välskäri? Halloo! Komisario Mazeroux on kai luonanne? — Mitä? Mitä sanotte? Sehän on hirveätä! — Oletteko varma siitä? Sanotteko todellakin, että haava on myrkytetty?"

Ajattelematta mitä teki työnsi Weber syrjään don Luisin ja otti puhelintorven. Myrkytetty haava oli tällä hetkellä hänelle kaikkein tärkein.

"Halloo!" huusi hän pitäen silmänsä suunnattuina don Luisiin ja antaen merkin ettei tämä poistuisi. "Halloo! Tämä on salapoliisipäällikkö Weber, joka puhuu. — Halloo! Peijakas, miksi ette vastaa?"

Hän päästi äkkiä torven, huomasi langat, ymmärsi että ne oli leikattu poikki, kääntyi ympäri paljastaen kasvot, jotka selvästi kuvastivat hänen ajatuksensa ja huudahti:

"Kas niin! Minut on petetty."

Perenna seisoi pari metriä hänen takanaan nojaten huolettomasti seinään vasen käsi selän takana. Hän hymyili reippaasti ja hyväntahtoisesti.

"Älkää liikahtako!" sanoi hän tehden eleen oikealla kädellään.

Weber säikähtyi enemmän hymyilystä kuin olisi säikähtänyt uhkauksista ja varoi tarkasti liikahtamasta.

"Älkää liikkuko!" toisti don Luis omituisella äänellä. "Ja mitä teettekin, niin älkää olko levoton. Teille ei tapahdu mitään pahaa, sen lupaan. Vain viisi minuuttia pimeässä komerossa kuten rangaistu pikkupoika. Oletteko valmis? Yksi, kaksi, kolme… pang!"

Hän vetäytyi syrjään ja painoi vieteriä, joka asetti rautaesiripun liikkeeseen. Raskas seinä putosi jymähtäen alas. Weber oli vankina.

"Siinä meni sata miljoonaa helkkariin!" irvisteli don Luis.
"Kunnon temppu, mutta vähän kallis. Hyvästi, Morningtonin perintö!
Hyvästi, don Luis Perenna! Ja nyt, rakas Lupinini, jos et halua
Weberin ottavan korvausta, niin nopeasti paluumatkalle ja hyvässä
järjestyksessä. Yksi, kaksi, vasen, oikea… vasen, oikea!"

Tätä sanoessaan hän sulki oven salongin ja eteisen välillä, sitten palasi hän työhuoneeseensa ja sulki tämän ja salongin välisen oven.

Weber takoi rautaesirippua minkä jaksoi ja huusi niin kovasti, että miesten ehdottomasti täytyi kuulla se avatun ikkunan kautta.

"Te ette melua puoleksikaan niin kovasti kuin tarvitsisi!" huusi don
Luis. "Katsotaan mitä voimme tehdä."

Hän otti revolverinsa ja ampui kolme laukausta, joista yksi särki ruudun. Sitten hän lähti kiireesti huoneesta pienen raskaan oven kautta, jonka huolellisesti sulki jälkeensä. Hän oli nyt salakäytävässä, joka kulki molempien huoneiden ympäri ja päättyi eteiseen johtavalle ovelle. Hän avasi tämän oven selkosen selälleen ja saattoi siten piiloutua sen taakse.

Laukausten ja hälinän houkuttelemana ryntäsivät salapoliisit ylös portaita. Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen ja käytyään läpi eteisen, jossa salongin ovi oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta tietä sinne, jossa kuulivat Weberin meluavan, kuin salakäytävän kautta. Kaikki kuusi syöksyivät sinne.

Kun viimeinen oli kadonnut käytävän mutkaan, sulki don Luis varovaisesti oven ja telkesi sen samoin kuin toisetkin. Kuusi salapoliisia oli yhtä varmasti vankina kuin Weberkin.

"Satimessa"! mutisi don Luis. "He tarvitsevat vähintäin viisi minuuttia käsittääkseen tilanteen, takoakseen ovia ja särkeäkseen niistä jonkun. Viiden minuutin kuluttua olemme me jo kaukana."

Hän kohtasi kaksi palvelijoistaan, jotka tulivat juosten kauhistunein ilmein, autonkuljettajan ja tarjoilijan. Hän heitti kumpaisellekin tuhannen frangin setelin ja sanoi ohjaajalle:

"Laittakaa auto kuntoon älkääkä antako kenenkään tulla sitä lähelle ja lähteä matkalle ennen minua. Kaksi tuhatta frangia kumpaisellekin lisää, jos pääsen pakoon autolla. Älkää seisoko siinä töllistelemässä, minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoinkin. Kaksi tuhatta mieheen, sen voitte ansaita. Toimikaa nopeasti!"

Itse hän lähti liikaa kiirehtimättä toiseen kerrokseen; hän oli aivan tyyni. Mutta viimeisellä porrasaskelmalla tarttui häneen sellainen riemun tunne että hän huudahti:

"Eläköön! Tie on selvä!"

Hän avasi oven ja huudahti:

"Voitto! Mutta meillä ei ole hetkeäkään kadotettavana. Seuratkaa minua!"

Hän astui sisään. Häneltä pääsi tukahdutettu kirous. Huone oli tyhjä.

"Mitä!" sammalsi hän. "Mitä tämä merkitsee? He ovat poissa. Florence!"

Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, oli hän tähän saakka otaksunut, että Sauveraudilla oli väärä avain. Mutta kuinka olivat he molemmat päässeet pakoon ohi kaikkien salapoliisien? Hän katsoi ympärilleen ja nyt hän ymmärsi.

Ikkunannurkassa oli se alaosa seinää, joka muodosti ikäänkuin leveän laatikon ikkunan alla, vedetty auki kuin kirstun kansi. Ja avatussa kirstussa näki hän kapeiden, alaspäin johtavien portaiden ylimmät askelmat.

Silmänräpäyksessä oli don Luis käsittänyt koko vanhan jutun: kreivi Malonyin isoisänäiti, joka oli piiloutunut vanhaan perhepalatsiin, oli sitä tietä päässyt pakoon vainoojiltaan ja asunut siellä koko vallankumouksen myrskyjen ajan. Kaikki oli selvää. Paksuun muuriin sijoitettu käytävä johti jollekin kaukaisemmalle uloskäytävälle. Sen vuoksi oli Florence voinut tulla ja mennä talossa, sen vuoksi liikkui Gaston esteettömästi ja sen vuoksi olivat molemmat saattaneet tulla hänen huoneeseensa vakoillakseen hänen salaisuuksiaan.

"Miksikä he eivät puhuneet minulle tästä?" ihmetteli hän. "Heillä on kai vielä joitain epäluuloja jäljellä…"

Mutta nyt näki hän pöydällä paperilapun. Nopeasti oli Gaston
Sauveraud kirjoittanut siihen muutamia sanoja lyijykynällä.

"Koetamme päästä pakoon ettemme saattaisi teitä huonoon valoon. Jos me joudumme kiinni, niin se ei tee mitään. Pääasia on, että te olette vapaa. Kaikki meidän toiveemme kohdistuvat nyt teihin."

Sen alla oli kaksi Florencen kirjoittamaa sanaa:

"Pelastakaa Marie!"

"Oh —!" mutisi hän hölmistyneenä asiain saamasta käänteestä ja epätietoisena mihin ryhtyisi. "Miksikä he eivät totelleet ohjeitani? Nyt me olemme erotetut…"

Alhaalla takoivat salapoliisit käytävän ovea. Hän ehtisi kenties vielä autoonsa ennenkuin he särkisivät oven. Hän katsoi kumminkin parhaaksi mennä samaa tietä kuin Florence ja Sauveraud; hän toivoi voivansa pelastaa heidät, jos he joutuisivat vaaraan.

Hän astui sen vuoksi kirstuun, asetti jalkansa ylimmälle askelmalle ja alkoi laskeutua. Kahdenkymmenen askelman jälkeen oli hän ensi kerroksen tasalla. Taskulamppunsa valossa tuli hän matalaan, seinään laitettuun holvimaiseen tunneliin, niin kapeaan, että hän ainoastaan sivuttain saattoi kulkea siinä eteenpäin.

Kolmekymmentä metriä kauempana muodosti käytävä suoran kulman ja yhtä pitkän matkan päässä kulmasta oli avoin laskuluukku paljastaen toiset portaat. Hän ei epäillyt, että pakolaiset olivat menneet juuri tätä tietä.

Alhaalla oli aivan valoisaa. Hän huomasi kaapin, jonka esirippu oli vedetty syrjään. Kaapin edessä oli vuode, joka täytti melkein koko komeron. Hän kulki vuodekomeron läpi ja tuli erääseen huoneeseen, jonka ainoastaan ohut lautaseinä erotti vuodekomeroista ja huomasi nyt suureksi kummastuksekseen tulleensa Florencen salonkiin.

Nyt hän tiesi missä oli. Uloskäytävä, joka ei ollut salainen, koska se johti Place du Palais Bourbonille, oli se sama, jota Sauveraud tavallisesti käytti kun Florence otti hänet vastaan. Don Luis meni eteisen kautta ja pitkin käytävää; kappaleen matkan päässä tarjoiluhuoneesta hän tuli kellarinportaille. Hän juoksi niitä pitkin ja erotti pian sen pienen oven, josta viiniastiat otettiin sisään. Päivä tunkeutui rautaristikolla varustetun luukun raoista. Hän hapuili kunnes löysi lukon. Iloisena, että tämä vaarallinen matka oli suoritettu, hän avasi oven.

"Oh, peijakas!" mutisi hän hypähtäen takaisinpäin, paiskasi lukon lujasti kiinni ja kiersi sen paikoilleen.

Kaksi virkapukuista poliisimiestä vartioi uloskäytävää ja yritti tarttua häneen, kun hän näyttäytyi.

Mistä he tulivat? Olivatko he estäneet Sauveraudin ja Florencen paon? Mutta siinä tapauksessa olisi don Luis kohdannut molemmat pakolaiset, sillä hän oli kulkenut aivan samaa tietä kuin hekin.

"Ei", ajatteli hän, "he pakenivat ennenkuin uloskäytävää vartioitiin. Mutta nyt on minun vuoroni päästä ulos ja se ei ole helppoa. Pitääkö minun antaa ottaa itseni luolasta kuin jänis?"

Hän palasi pitkin kellarinportaita ja aikoi tehdä rohkean vedon hiipimällä ulkorakennusten taitse pihamaalle, hypätä autoon ja huristaa pois. Mutta tullessaan pihalle lähelle vaunuvajaa hän huomasi neljä salapoliisia, neljä niistä, jotka hän oli sulkenut käytävään, tulemassa juosten ja kovasti huutaen. Hän huomasi myöskin portinvahdin tuvalla ja portin luona olevan väentungoksen. Joukko miehiä puhui yhtaikaa, äänekkäästi kinastellen.

Hän saattaisi ehkä käyttää tätä tilaisuutta ja hiipiä ulos. Piittaamatta vaarassa tulla nähdyksi hän pisti päänsä esiin. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä.

Gaston Sauveraud seisoi selkä porttia vasten poliisien ja salapoliisien ympäröimänä, jotka tyrkkivät ja solvasivat häntä. Hänellä oli käsiraudat.

Gaston Sauveraud vankina! Mitä oli tapahtunut poliisin ja molempien pakolaisten välillä?

Hänen sydämensä puristui tuskasta, hän kumartui vielä kauemmaksi eteenpäin. Mutta Florencea hän ei nähnyt. Tytön oli epäilemättä onnistunut päästä karkuun.

Kun Weber tuli alas portista, vahvistivat hänen ensimmäiset sanansa don Luisin toiveet. Salapoliisipäällikkö oli raivosta suunniltaan. Hänen vankeutensa ja nöyryyttävä tappionsa tekivät hänet mielettömäksi.

"Ah", huudahti hän nähdessään vangin. "Siinä on ainakin yksi! Gaston
Sauveraud! Hyvä saalis! Mistä saitte hänet?"

"Place du Palais-Bourbonilta", sanoi yksi poliiseista. "Me näimme hänen hiipivän ulos kellarinovesta."

"Ja hänen rikostoverinsa, Levasseurin tyttö?"

"Hänet me menetimme. Hän tuli ensiksi ulos."

"Ja don Luis? Toivon ettette ole antaneet hänen lähteä talosta?
Minähän olin antanut ankarat ohjeet."

"Hän koetti tulla kellarinovesta viisi minuuttia myöhemmin."

"Kuka niin sanoi?"

"Eräs konstaapeleista, joka oli ovella vahdissa."

"Ja sitten?"

"Hän vetäytyi jälleen kellariin."

Weber päästi ihastuksen huudon.

"Me saamme hänet! Tästä ei koidu hänelle hyvää. Poliisin vastustaminen! Osallisuus rikokseen! Vihdoinkin meidän onnistuu paljastaa hänet. Käykää kiinni, hyvät ystävät! Kaksi teistä vartioi Sauveraudia, neljä miestä revolverit kädessä Place du Palais Bourbonille, kaksi miestä katolle. Muut seuraavat minua. Aloitamme Levasseurin huoneesta ja lopetamme Perennan huoneeseen. Eteenpäin, pojat."

Don Luis ei odottanut vihollisen hyökkäystä. Kun hän nyt tunsi heidän aikomuksensa, vetäytyi hän takaisin Florencen huoneeseen. Kun Weber ei vielä tuntenut oikotietä ulkorakennusten välillä, oli don Luisilla kylliksi aikaa vakuuttautuakseen siitä, että laskuluukku oli hyvässä kunnossa ja ettei ollut mitään syytä, joka panisi heidät epäilemään salaisen kaapin olemassaoloa esiripun takana. Kahdeskymmenesneljäs päivä toukokuuta kello viisi illalla oli tilanne siis tällainen: Florence Levasseuria uhkasi vangitseminen, Gaston Sauveraud oli vankilassa, samoin Marie Fauville, joka kieltäytyi nauttimasta ruokaa. Ja don Luis, joka uskoi heidän viattomuuteensa ja oli ainoa, joka olisi saattanut pelastaa heidät, oli piiritettynä omaan taloonsa, jossa liuta salapoliiseja etsiskeli häntä.

Mitä tulee Morningtonin perintöön, ei siitä enää voinut olla puhettakaan, koska perijä nyt vuorostaan oli ryhtynyt avoimeen taisteluun yhteiskuntaa vastaan.

"Mainiota", sanoi don Luis naurahtaen. "Tätä voi kutsua minun mieleni mukaiseksi elämäksi. Kysymys on hyvin yksinkertainen ja voidaan tehdä useammalla tavalla. Kuinka voi mies ilman sou'takaan taskussaan koota itselleen omaisuuden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa panematta jalkaa luolansa ulkopuolelle? Kuinka voi kenraali ilman sotilaita ja sotatarpeita voittaa taistelun, jonka hän on hävinnyt? Lyhyesti ja selvästi, kuinka on minun, Arsène Lupinin, käyttäydyttävä, voidakseni huomenillalla olla läsnä kokouksessa bulevardi Suchetilla ja pelastaakseni Marie Fauvillen, Florence Levasseurin, Gaston Sauveraudin ja päällepäätteeksi erinomaisen ystäväni Perennan?"

Hän kuuli kumeita jysähdyksiä kaukaa. Salapoliisit olivat joko katolla tahi tutkivat talon seiniä.

Don Luis ojentautui pitkin pituuttaan lattialle, peitti kasvot käsiinsä, sulki silmänsä ja mutisi:

"Ajatelkaamme…"

II LUKU.

"Auttakaa!"

Don Luis Perenna loikoi siten hyvin kauan. Näiden tuntien pakollisen toimettomuuden aikana oli hänen "toimenaan" lakkaamatta toistaa Gaston Sauveraudin selostusta tapahtumista. Hän koetti eritellä kaikki kertomuksen yksityiskohdat, muistutteli merkityksettömimmätkin ilmeet, näennäisesti mitättömimmätkin lauseet. Hän tarkasti näitä lauseita yhden kerrallaan saadakseen ilmi pienimmänkin totuuden atomin, jonka ne mahdollisesti saattoivat sisältää!

Sillä totuus oli niissä. Niin oli Sauveraud sanonut ja Perenna ei sitä epäillyt. Koko tämä kauhea historia, kaikki, mikä muodosti Mornington-jutun ja bulevardi Suchetin murhenäytelmän, kaikki, mikä saattoi levittää valoa salajuoneen Marie Fauvillea vastaan ja selittää Sauveraudin ja Florencen kovaa kohtaloa: kaikki tämä sisältyi Sauveraudin kertomukseen. Don Luisin tarvitsi vain ymmärtää, ja totuus astuisi esiin ikäänkuin siveysoppi hämärässä tarinassa.

Don Luis ei poikennut silmänräpäykseksikään järjestelmästään. Jos joku este ilmaantui vastasi hän heti:

"On mahdollista, että minä olen väärässä ja että Sauveraudin kertomus ei anna minulle mitään kiinnekohtaa, josta saisin johtolangan. Ehkä totuus on tämän kaiken ulkopuolella. Mutta onko minulla keinoja päästä totuuden perille jotain muuta tietä? Kaikki mitä minulla on apuna tutkimuksissani, ilman että kiinnitän aivan liian suurta huomiota määrättyihin valonvälähdyksiin, jotka salaperäisten kirjeiden säännöllinen ilmestyminen on heittänyt tähän näytelmään, kaikki mitä minulla on, on Gaston Sauveraudin kertomus. Eikö minun ole siis käytettävä sitä?"

Ja samoinkuin käymme polkua myöten toisen henkilön jälkiä, alkoi hän vielä kerran läpikäydä sitä juttua, jonka Sauveraud oli kertonut. Hän vertasi sitä siihen kuvaan tapahtumien kulusta, jonka hän tähän saakka oli muodostanut itselleen. Nämä molemmat kuvat olivat aivan vastakkaisia, mutta eikö juuri niiden vastakkaisuus voisi johtaa totuuteen.

"Tässä on se, mitä hän sanoi", ajatteli don Luis, "ja tässä on se, mitä minä uskoin. Mitä merkitsee ero? Tässä on se, mitä oli ja tässä on se, mitä näytti olevan. Minkä vuoksi rikollinen halusi, että sen mitä tapahtui pitäisi näyttää juuri tällaiselta? Kääntääkseen itsestään epäilykset? Mutta oliko siinä tapauksessa välttämätöntä, että epäilykset kohdistuisivat juuri niihin, joihin ne kohdistuivat?"

Kysymyksiä syntyi joukoittain. Välistä vastasi hän niihin umpimähkään, mainitsi nimiä ja lausui sanoja ikäänkuin nimi olisi ollut rikollisen ja lausutut sanat juuri ne, jotka sisälsivät totuuden.

Sitten ryhtyi hän jälleen juttuun niinkuin koulupojat tekevät opetellessaan ja tutkiessaan ajatusta, kun sen jokainen piirre tarkastetaan tyystin, jokainen lause arvioidaan oikeaan arvoonsa, jokainen jakso punnitaan.

Tunnit kuluivat.

Äkkiä keskellä yötä hän vavahti. Hän otti esille kellonsa. Sähkölampun valossa näki hän, että kello oli seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista.

"Seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista", sanoi hän, "minä ratkaisin arvoituksen."

Hän koetteli hallita mielenliikutustaan, mutta se oli niin voimakas ja hänen hermonsa olivat kestäneet sellaisen kuulumattoman jännityksen, että hän purskahti itkuun. Hän oli äkkiä keksinyt hirveän totuuden, samoinkuin yöllä puoleksi erotetaan maisema salaman välähtäessä.

Ei ole mitään niin hermojakuluttavaa kuin tuollainen äkillinen keksintö, kun on ensin hapuillut ja kamppaillut pimeydessä. Väsyneenä ponnistuksista ja ruuan puutteesta hän tunsi tämän vaikutuksen niin voimakkaasti, että hän, huolimatta jatkaa mietteitään, antautui vastustamattomasti unen helmaan vaipuen ikäänkuin hyväätekevään kylpyyn.

Herätessään aamutunneilla reippaana ja pirteänä kovasta vuoteestaan huolimatta, säpsähti hän muistaessaan otaksuman, jonka oli hyväksynyt, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli epäillä sitä. Mutta siihen ei hänellä, niin sanoaksemme, ollut aikaa. Todisteet tulivat itsestään virtana ja muuttivat otaksuman heti lujaksi varmuudeksi, jota oli turha kieltää. Asia oli niin, juuri niin. Niinkuin hän oli arvannutkin oli totuus kätketty Sauveraudin kertomukseen. Ja hän ei ollut erehtynyt sanoessaan Mazerouxille, että tapa, jolla salaperäiset kirjeet ilmestyivät, oli vienyt hänet jäljille.

Totuus oli hirveä. Ajatellessaan sitä koki hän samaa kauhua, jota päällikkö Vérot'kin sanoessaan jo melkein myrkyn lannistamana:

"En pidä tästä. Tämä näyttää pahalta. Koko asia on suunniteltu pirullisella tavalla!"

Pirullinen oli juuri oikea sana. Ja don Luis hämmästyi tätä rikosta, joka oli sellainen ettei mitkään ihmisaivot näyttäneet voivan sitä keksiä.

Kahden tunnin ajan käytti hän koko älynvoimansa tarkastellakseen tilannetta joka puolelta. Hän ei ollut erittäin levoton tuloksesta, sillä nyt, tuntiessaan hirveän salaisuuden, ei hänellä ollut mitään muuta tehtävää kuin vapautua ja mennä illalla bulevardi Suchetille, jossa hän näyttäisi kaikille kuinka murha oli tapahtunut. Mutta yrittäessään hiipiä pois ja kiivetessään ylös salaisen käytävän kautta ja ollessaan toisten portaiden ylimmällä askelmalla, siis salongin tasalla, kuuli hän miesten ääniä huoneesta.

"Peijakas", ajatteli hän, "asia ei ole niin helppo kuin luulin.
Päästäkseni pakoon lainvartijoita on minun ensiksi päästävä
vankilastani, ja ainakin yksi uloskäytävistäni on vartioitu.
Koettakaamme toista."

Hän meni Florencen huoneeseen päin ja pani koneiston käyntiin. Kaapin seinä liukui syrjään.

Nälän pakottamana ja toivoen löytävänsä jotain ruokatavaroita, jotka auttaisivat häntä kestämään piiritystä nälänhätää kärsimättä, aikoi hän mennä ulos vuodekomerosta, kun hän äkkiä pysähtyi. Joku oli tullut huoneeseen.

"No, Mazeroux, oletteko viettäneet yön täällä? Ei mitään uutta?"

Don Luis tunsi poliisiprefektin äänen ja tämän kysymys ilmaisi hänelle ensiksikin, että Mazeroux oli päässyt ulos pimeästä komerosta ja toiseksi, että komisario oli viereisessä huoneessa. Onneksi oli seinä liukunut aivan äänettömästi syrjään ja don Luis saattoi nyt kuulla molempien miesten keskustelun.

"Ei, ei mitään uutta, herra prefekti", vastasi Mazeroux.

"Se on merkillistä. Täytyyhän miehen jossain olla. Tahi onko hän voinut päästä pakoon yli katon?"

"Mahdotonta, herra prefekti", sanoi kolmas ääni, jonka don Luis tunsi olevan Weberin. "Mahdotonta. Me varmistauduimme siitä eilen ja mikäli hänellä ei ole siipiä…"

"Mitä te luulette, Weber?"

"Luulen, herra prefekti, hänen olevan piiloutuneena taloon. Tämä on vanha talo, jossa nähtävästi on varmoja piilopaikkoja…"

"Luonnollisesti," sanoi herra Desmalions, joka, sikäli kuin don Luis näki katsoessaan eräästä raosta, kulki edestakaisin vuodekomeron edessä. "Olette oikeassa ja me vangitsemme hänet luolassaan. Mutta onko se todella välttämätöntä?"

"Herra prefekti!"

"Niin, te tunnette minun käsitykseni asiasta ja pääministeri on samaa mieltä. Lupinin esiinvetäminen olisi virhe, jota me lopultakin saisimme katua Hän on tullut kunnialliseksi mieheksi; hän on meille hyödyllinen eikä tee mitään vahinkoa."

"Ei mitään vahinkoa? Ajatteletteko niin?" sanoi Weber jäykästi.

Herra Desmalions purskahti nauruun.

"Niin, luonnollisesti, eilinen kuje, puhelinkuje! Teidän täytyy myöntää, että se oli sukkela. Pääministeri oli naurusta pakahtua kun kerroin siitä."

"Minä en todellakaan voi nähdä siinä mitään naurettavaa."

"Ei, mutta se lurjus ei todellakaan ole milloinkaan neuvoton. Naurettavaa tahi ei, oli kuje kuitenkin tavattoman rohkea. Leikata puhelinlangat teidän nenänne edessä ja sulkea sitten teidät rautaesiripun taa! Asiasta toiseen, Mazeroux, teidän on annettava korjata puhelin nyt aamulla, niin että se tulee yhteyteen poliisiprefektuurin kanssa. Oletteko alkaneet tutkimuksenne näissä molemmissa huoneissa?"

"Käskynne mukaan, herra prefekti. Herra Weber ja minä olemme nuuskineet kaikkialla koko tunnin."

"Niin", sanoi herra Desmalions, "tämä Florence Levasseur näyttää minusta epäilyttävältä. Hän on aivan varmasti kanssarikollinen. Mutta minkälainen oli hänen suhteensa Sauveraudiin ja don Luis Perennaan? Sen tahtoisin mielelläni tietää. Oletteko keksineet mitään hänen papereistaan?"

"En, herra prefekti," sanoi Mazeroux. "Ei mitään muuta kun laskuja ja liikekirjeitä."

"Ja te, Weber?"

"Minä olen löytänyt jotain hyvin mielenkiintoista, herra prefekti."

Weber puhui riemuitsevasti ja jatkoi vastaukseksi herra Desmalionsin kysymykseen:

"Tässä on eräs Shakespearen osa, kahdeksas osa. Kuten näette, on se erilainen kuin muut osat, kirja on ontto ja muodostaa salaisen piilopaikan papereille."

"Niin. Minkälaisille papereille?"

"Tässä ne ovat: melkein kirjoittamattomia paperilehtiä. Yhdessä on merkitty ne päivämäärät, jolloin salaperäiset kirjeet jätetään perille."

"Ahaa!" sanoi herra Desmalions, "se on musertava todistus Florence Levasseuria vastaan. Ja se selvittää meille myöskin mistä don Luis sai tietonsa."

Perenna kuunteli kummastuneena. Hän oli tämän kohdan unohtanut kokonaan ja Gaston Sauveraud ei ollut maininnut siitä kertomuksessaan. Ja kuitenkin oli se hyvin kummallinen ja tärkeä seikka. Mistä oli Florence saanut nämä aikamäärät?

"Ja mitä on toisissa papereissa?" kysyi poliisiprefekti.

Don Luis heristi korviaan. Toiset paperit olivat välttäneet hänen huomionsa sinä päivänä, jolloin hän oli keskustellut Florencen kanssa tässä huoneessa.

"Tässä on toinen", sanoi Weber.

Herra Desmalions otti paperin ja luki:

"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että se tapahtuu kello kolme aamulla."

"Niin", sanoi prefekti, "tuo merkillinen räjähdys, jonka don Luis ennusti ja joka seuraa viidettä kirjettä, ainakin sen mukaan mitä paperille on kirjoitettu. Siihen on meillä vielä hyvää aikaa, koska kirjeitä on ollut vasta kolme ja neljäs tulee tänä yönä. Sitäpaitsi bulevardi Suchetilla olevan talon räjähdyttäminen ei ole mikään helppo asia. Onko siinä kaikki?"

"Herra prefekti", sanoi Weber ottaen esille viimeisen, "tahdotteko olla niin hyvä ja katsoa tätä pienistä neliöistä kokoonpantua suurempaa neliötä Eikö se näytä talon pohjapiirrokselta?"

"Varmasti."

"Tämä on tämän talon pohjapiirros", selitti Weber juhlallisesti. "Tässä näette pihamaan, päärakennuksen, porttivahdintuvan ja neiti Levasseurin huoneen. Tästä pisteestä lähtee punaisella merkitty pilkutettu viiva kierrellen päärakennusta kohti. Tämän viivan alku on merkitty punaisella ristillä, joka merkitsee tätä huonetta, jossa nyt olemme… tahi tarkemmin sanoen vuodekomeroa. Tässä näette jotain, joka merkitsee kai takkaa… tahi pikemmin kaappia, vuoteen takana olevaa kaappia, joka on arvatenkin esiripun peittämä."

"Mutta siinä tapauksessa", sanoi herra Desmalions, "täytyy tuon pilkutetun viivan merkitä käytävää, joka johtaa tästä sivurakennuksesta päärakennukseen. Katsokaa, viivan toisessa päässä on myöskin pieni punainen risti."

"Niin, herra prefekti, siinä on vielä yksi risti. Meidän on varmistauduttava siitä, mitä huonetta se tarkoittaa. Mutta sillä aikaa olen arviokaupalla sijoittanut muutamia miehiä pieneen huoneeseen toisessa kerroksessa, sinne, niissä viimeinen salainen kohtaus eilen don Luisin, Florence Levasseurin ja Gaston Sauveraudin välillä tapahtui. Koska me olemme varmoja viivan toisesta päätepisteestä, niin tunnemme siis don Luis Perennan piilopaikan."

Syntyi hiljaisuus, jonka jälkeen Weber jatkoi vielä juhlallisemmin:

"Herra prefekti, eilen tuo mies loukkasi minua karkeasti. Sen todistavat alaisenne. Palvelijat tietävät sen myöskin. Yleisö on pian siitä selvillä. Tuo mies on auttanut Florence Levasseurin pakenemaan. Hän oli myöskin apuna Gaston Sauveraudin pakoyrityksessä. Hän on roisto vaarallisinta lajia. Herra prefekti, minä olen vakuutettu, ettette te kiellä minulta lupaa kaivaa häntä esille luolastaan. Muuten… muuten, herra prefekti, katson itseni pakotetuksi pyytämään eroni."

"Ja hyvällä syyllä", sanoi prefekti nauraen. "Onhan aivan luonnollista, että te ette voi sulattaa rautaesirippujuttua. No niin, käykää päälle sitten! Se on don Luisin yksityisasia, hän on itse tahtonut näin. Mazeroux, soittakaa virastooni niin pian kuin puhelin on kunnossa. Ja teidän molempien on kohdattava minut tänä iltana Fauvillen talossa. Älkää unohtako, että nyt on neljännen kirjeen yö."

"Ei tule mitään neljättä kirjettä, herra prefekti", sanoi Weber.

"Kuinka niin?"

"Koska don Luis sitä ennen on lukkojen ja salpojen takana".

"Vai niin, te syytätte don Luisia myöskin siitä että…"

Don Luis ei odottanut kuulevansa muuta. — Hän meni hiljaa kaapille ja työnsi seinän äänettömästi syrjään.

Vai niin, hänen piilopaikkansa oli siis tunnettu.

"Peijakas", murisi hän, "tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa pinteessä."

Hän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle uloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.

"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme hiukan, katsokaamme…"

Vuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku arvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun Weberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don Luisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään koneistoa, oli vaara aivan lähellä.

"Piru vieköön", mutisi don Luis, "tämä on liian hullua. Mitä on tehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi jäljellä koko voimani…"

Mutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja hänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.

Väkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta huolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin portaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja puuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen kuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.

Kiehuen voimattomasta kiukusta hän odotti Weberin tuloa.

Alhaalta päin kuului romahdus, sen kaiku kiiri läpi tunnelin äänten sorinan seuraamana.

"Kas niin", ajatteli hän. "Käsiraudat, vangitseminen, vankikoppi!
Mikä huono onni… ja niin naurettava kokonaisuudessaan. Ja Marie
Fauville, joka varmasti tulee lopettamaan itsensä… ja Florence…"

Ennenkuin hän sammutti lampun, antoi hän sen valon viimeisen kerran valaista ympärilleen.

Parin metrin päässä portaista, noin niiden puolivälin korkeudella, puuttui sisimmästä seinästä suuri ovi, joten muodostui tarpeeksi suuri tyhjä aukko, niin että saattoi ryömiä sinne.

Vaikka tämä reikä ei muodostanutkaan mitään tarkoituksenmukaista piilopaikkaa, oli joka tapauksessa mahdollista, että etsijät laiminlöisivät sen tutkimisen. Sitäpaitsi ei don Luisilla ollut valitsemisen varaa. Sammutettuaan lampun kumartui hän eteenpäin seinäaukkoa kohden, ulottuen siihen käsillään ja onnistui ryömimään tasapainoaan kadottamatta sinne.

Weber, Mazeroux ja heidän joukkonsa lähenivät. Don Luis painautui mahdollisimman lähelle piilopaikkansa takaseinää välttääkseen lyhdyn valon, jonka kajastus alkoi jo näkyä. Ja nyt tapahtui jotain kummallista: kivi, jota vastaan hän painautui, kääntyi hitaasti ympäri ikäänkuin olisi liikkunut akselin ympäri ja hän putosi toiseen, takana olevaan tyhjään komeroon. Kivi kääntyi paikoilleen yhtä hitaasti kuin ennenkin samalla kuin joukko pieniä kiviä rapisi alas seiniä peittäen puoleksi hänen jalkansa.

"Kas vain!" ajatteli hän. "Asettuuko kohtalo todellakin oikeuden puolelle?"

Hän kuuli Mazerouxin sanovan:

"Ei sieluakaan! Ja tähän päättyy käytävä. Mikäli hän ei livahtanut tullessamme… katsokaa portaiden yllä olevasta luukusta."

Weber vastasi:

"Päättäen kulkemamme tien suunnan mukaan on varmaa, että luukku on toisen kerroksen tasalla. Toisen pienen punaisen ristin piti juuri merkitä huonetta don Luisin makuuhuoneen vieressä toisessa kerroksessa. Sinne olen sijoittanut kolme salapoliisia. Jos hän on koettanut päästä ulos sitä tietä, on hän kiinni."

"Meidän tarvitsee vain koputtaa", sanoi Mazeroux. "Silloin löytää väkemme luukun ja päästää meidät pois. Muuten meidän on murrettava se."

Jälleen kaikuivat kovat iskut kautta käytävän. Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen antoi luukku perään ja Weberin sekä Mazerouxin ääniin sekaantui muita ääniä.

Sillä aikaa tutki don Luis olinpaikkaansa ja huomasi kuinka tavattoman pieni se oli. Hän saattoi olla korkeintaan istuvassa asennossa. Tässä oli tunneli, eli tarkemmin sanoen ahdas sola, puolitoista metriä pitkä päättyen vielä pienempään tiileillä kiinnimuurattuun aukkoon. Tiilikivet, joista puuttui muutamia, muodostivat sivuseinät ja kivet, joiden olisi pitänyt pysyä koossa, putoilivat pienimmästäkin kosketuksesta alas, niin että luolan lattia oli niiden peittämä.

"Hitto vie", ajatteli don Luis, "en saa käännellä täällä itseäni liiaksi, muuten joudun vaaraan tulla elävänä haudatuksi. Hauskoja näkymiä!"

Ei ainoastaan tämä, mutta myöskin pelko aiheuttaa melua pakotti hänet olemaan liikkumattomana. Ajatus seurasi ajatusta. Hän muisti kummastelleensa kuinka kreivi Malonyin isoisänäiti oli käyttäytynyt pysyäkseen hengissä niinä päivinä, jolloin hänen täytyi olla piilossa rautaesiripun takana ja ymmärsi nyt, että salakäytävän ja puhelinkomeron välillä oli ollut yhteys, putkijohto, joka oli liian kapea että ihminen olisi voinut ryömiä siitä läpi, mutta ilmavaihdon vuoksi välttämätön. Varovaisuustoimenpiteenä siltä varalta, että salainen käytävä keksittäisiin, peitti suuri kivi tämän putkijohdon pään. Kreivi Malonyi oli kai antanut täyttää tämän johdon korjatessaan työhuonettaan.

Siinä istui hän paksun seinän sisään suljettuna ilman muuta määrättyä tarkoitusta kuin poliisin kynsien välttäminen. Kului useita tunteja.

Nälän ja janon kiusaamana vaipui hän vähitellen syvään uneen ja nukkui niin raskaasti ettei herännyt ennenkuin kello kahdeksan illalla. Herättyään tunsi hän itsensä hyvin väsyneeksi ja näki nyt olotilansa kauheassa valossa. Hän muutti äkkiä mielensä ja päätti antautua vihollistensa käsiin. Mikä tahansa oli parempaa kuin tämä kärsimys ja ne vaarat, joihin hän joutuisi viipymällä kauemmin.

Mutta kääntyessään löytääkseen sisäänkäytävän luolaansa huomasi hän ensiksikin, että kivi ei kääntynyt painamalla ja sitäpaitsi, että hänen ei monista yrityksistään huolimatta onnistunut löytää koneistoa joka pani kiven liikkeeseen. Hän etsi itsepintaisesti, mutta kaikki hänen kokeensa olivat turhia. Kivi ei liikkunut paikaltaan. Mutta joka kerran hänen ponnistaessaan putoili seinän yläosasta kiviä supistaen hänen ennestäänkin pientä liikkumisalaansa.

Huomattavalla ponnistuksella tukahdutti hän levottomuutensa ja sanoi leikillisesti itselleen:

"Mainiota! Nyt olen pakotettu huutamaan apua… minä, Arsène Lupin! Niin, huutamaan noita herroja poliiseja apuun. Muuten lisääntyvät toiveeni tulla elävänä haudatuksi joka minuutti. Se mahdollisuus on olemassa kymmenen yhtä vastaan!"

Hän väänteli käsiään.

"Ei, piru vie, haluan selviytyä tästä pulasta omin neuvoin. Huutaa apua? Ei tule koskaan kysymykseenkään!"

Hän kokosi kaiken tarmonsa ajatellakseen, mutta hänen tylsistyneet aivonsa antoivat hänelle ainoastaan hämmentyneitä ja irrallisia mielijohteita. Hän näki lakkaamatta edessään Florencen ja myöskin Marie Fauvillen kasvot.

"Tänä yönä minun on heidät pelastettava", sanoi hän itsekseen. "Ja minä teen sen ehdottomasti, koska he ovat syyttömät ja minä tiedän kuka on todellinen rikollinen. Mutta kuinka minun on käyttäydyttävä onnistuakseni?"

Hän ajatteli poliisiprefektiä ja kokousta, joka tapahtuisi bulevardi Suchetilla Fauvillen talossa. Kokoontujat olivat jo saapuneet. Poliisi vartioi taloa. Ja tämä muistutti häntä paperipalasesta, jonka Weber oli Shakespearen kahdeksannesta osasta löytänyt ja josta prefekti oli lukenut:

"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että se tapahtuu kello kolme aamulla."

"Niin", ajatteli don Luis seuraten herra Desmalionsin ajatusjuoksua, "niin, kymmenen päivän kuluttua. Koska on tullut vasta kolme kirjettä, tulee neljäs tänä yönä ja räjähdys ei tapahdu ennenkuin viides kirje on ilmestynyt, siis kymmenen päivän kuluttua."

Hän toisti:

"Kymmenen päivän kuluttua… samanaikuisesti viidennen kirjeen kanssa… kymmenen päivän kuluttua…"

Äkkiä vavahti hän kauhusta. Hirveä näky välähti hänen mielessään, näky, joka oli liiankin totta. Räjähdys tapahtuisi tänä yönä! Ja täydellisesti vakuutettuna, että tämä oli oikea otaksuma, hyväksyi hän uudelleen valveutuneella terävänäköisyydellään sen heti aivan varmana. Varmasti oli vain kolme kirjettä tullut perille, mutta ne piti laskea niinkuin neljä olisi tullut, koska yksi ei ollut tullut perille oikeaan aikaan, vaan kymmenen päivää myöhemmin, syystä, jonka don Luis tunsi. Sitäpaitsi ei asia koskenut nyt sitä. Ei ollut kysymyksessä totuuden etsiminen tässä kirjeiden ja päivämäärien sekasorrossa, tässä tiheässä pensaikossa, jossa kukaan ei tuntenut itseään varmaksi mistään. Ei, yksi asia oli muuta tärkeämpi ja se oli tämä lause: "Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa." Ja kun räjähdys oli asetettu toukokuun kahdenkymmenenviidennen päivän yöksi, tapahtuisi se juuri sinä yönä kello kolme!

"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän.

Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Tähän saakka oli hänellä ollut rohkeutta istua vankilassaan ja odottaa ihmetyötä, joka vapauttaisi hänet, mutta hänestä oli parempi kohdata jokainen vaara ja antautua mihin rangaistukseen tahansa mieluimmin kuin jättää poliisiprefekti, Weber, Mazeroux ja heidän seuralaisensa alttiiksi kuolemalle, joka heitä odotti.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Fauvillen talo räjäytettäisiin ilmaan kolmen, neljän tunnin kuluttua. Sen hän tiesi aivan varmaan. Yhtä täsmällisesti kuin nuo salaperäiset kirjeet olivat saapuneet määräpaikkaansa huolimatta kaikista esteistä, tulisi räjähdyskin tapahtumaan sanottuun aikaan. Näiden kaikkien rikosten helvetillinen toimeenpanija oli niin tahtonut. Kello kolme aamulla ei Fauvillen talosta olisi jäljellä mitään.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Hänelle oli palautunut niin paljon voimia, että hän saattoi päästää epätoivoisen huudon ja antaa äänensä tunkeutua läpi rappauksen ja kiviseinien.

Kun hän ei näyttänyt saavan mitään vastausta huutoonsa, keskeytti hän ja kuunteli kauan. Hiljaisuus oli täydellinen.

Silloin ajoi tuska kaikista hänen huokosistaan kylmän hien. Ajatella, jos salapoliisit olivat lakanneet vahtimasta ylintä kerrosta ja tyytyneet viettämään yönsä alakerrassa.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Hiljaisuus, syvä, järkähtämätön hiljaisuus.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Hän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien ulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja heikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka kuoli jo hänen kurkkuunsa.

Hän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä huomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua, johon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei kukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.

Florencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli myöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie kuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja niin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean kummitusmaisen olennon uhriksi.

Hän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa ja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin ruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen mieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien kalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen sumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät prefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.

Pimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen sammaltaen katkonaisia sanoja:

Florence… Marie… Marie…

III LUKU

Räjähdys

Tuo neljäs salaperäinen kirje! Neljäs näistä kirjeistä, jotka olivat itse paholaisen postittamia ja pirun tuomia, kuten eräs lehdistä asian ilmaisi!

Muistamme kaikki sen ennenkuulumattoman jännityksen, joka vallitsi yleisön keskuudessa, kun kahdeskymmenesviides päivä toukokuuta lähestyi. Ja viimeiset uutiset kohottivat yleisön mielenkiinnon huippuunsa. Yleisö sai kuulla puhuttavan Sauveraudin vangitsemisesta, hänen rikostoverinsa Florence Levasseurin — don Luis Perennan sihteerin — paosta ja Perennan omasta salaperäisestä katoamisesta.

Tästä hetkestä alkaen voitonvarmana ja melkein kaikki murhenäytelmän esittäjät käsissään, tuli poliisi puheliaammaksi ja sen ilmoitusten johdosta tunsi yleisö don Luisin muuttuneen aseman, aavisti hänen intohimonsa Florence Levasseuriin sekä todellisen syyn hänen mielenmuutokseensa ja vapisi jännityksestä nähdessään tämän ihmeellisen miehen antautuvan uuteen taisteluun.

Mitä hän aikoi tehdä. Tiedot Marie Fauvillesta eivät olleet hyviä. Taipumattomalla itsepäisyydellä pysyi hän itsemurha-aikeissaan. Häntä täytyi ruokkia keinotekoisella tavalla ja Saint-Lazaren sairasosaston lääkärit eivät salanneet epäilyksiään. Tulisiko don Luis ajoissa?

Sinä iltana virtasi tavaton väenpaljous La Muetten ja Auteuilin kautta bulevardi Suchetille, ihmisvirta, joka ei tullut ainoastaan Pariisista, vaan myöskin esikaupungeista ja maaseudulta. Näytelmä oli jännittävä ja yleisö tahtoi olla mukana.

He katselivat vain matkan päästä, sillä poliisi oli sulkenut tien sata metriä talon kummallekin puolen ja kaikki, joiden onnistui kiivetä vastapäiselle muurille, ajettiin alas linnoituksen kaivantoihin.

Taivas oli onnettomuutta ennustavien raskaiden pilvien peitossa, joita tuon tuostakin valaisi hopeainen kuu. Miehet lauloivat. Katupojat matkivat eläinten ääniä. Ihmiset asettuivat ryhmiin penkeille ja käytäville, syöden ja juoden sekä pohtien asiaa.

Osa yötä vietettiin tällä tavoin, eikä mitään tapahtunut, joka olisi vaimentanut väkijoukon uteliaisuutta. Se rupesi tuumimaan eikö olisi viisainta mennä kotiin, koska Sauveraud oli vankilassa ja oli hyvin vähän luultavaa, että neljäs kirje loihdittaisiin näkyviin samalla salaperäisellä tavalla kuin toisetkin.

Mutta kuitenkaan ei menty: täytyihän don Luis Perennan tulla!

Jo kello kymmenestä illalla olivat prefekti, hänen ensimmäinen sihteerinsä, salapoliisipäällikkö ja hänen lähin miehensä Weber, komissario Mazeroux ja kaksi tarkastajaa kokoontuneet siihen suureen huoneeseen, jossa Fauville murhattiin. Viisitoista salapoliisia oli sijoitettu muihin huoneisiin yli kahdenkymmenen vahtiessa kattoa, talon ulkosivua ja puutarhaa.