ARSÈNE LUPIN MILJOONAPERILLISENÄ

Kirj.

Maurice Leblanc

Suomentanut Aito Kare

Ranskankielinen alkuteos LES DENTS DU TIGRE ilmestyi 1921.

Helsingissä, Minerva Oy, 1922.

SISÄLLYS:

I. d'Artagnan, Portos… ja Monte Cristo II. Kuollut mies III. Tuomittu mies IV. Himmeä turkoosi V. Rautaesirippu VI. Ebenholtsikeppinen mies VII. Shakespearen teokset, 8 osa VIII. Pirullinen viesti IX. Lupinin viha X. Gaston Sauveraudin selitys

I LUKU

d'Artagnan, Portos… ja Monte-Cristo

Kello oli puoli viisi; poliisiprefekti Desmalions ei ollut vielä tullut takaisin virastoonsa. Hänen yksityissihteerinsä asetti kirjoituspöydälle pinkan kirjeitä ja raportteja, jotka hän oli päällikölleen järjestänyt, soitti ja sanoi lähetille, joka tuli sisään suuresta ovesta:

"Herra prefekti on kirjeellisesti kutsunut tänne muutamia herroja kello viideksi. Tässä ovat nimet. Osoita heidät eri odotushuoneisiin, etteivät he voi keskustella keskenään ja anna minulle heidän korttinsa kun he tulevat."

Lähetti katosi. Sihteerin mennessä omaan huoneeseensa johtavalle pienelle ovelle aukeni pääovi ja sisään astui mies, joka pysähtyi ja nojasi horjuen tuolin selustaan.

"Vai niin, tekö se olette, Vérot!" sanoi sihteeri. "Mitä on tapahtunut? — Mistä on kysymys?"

Tarkastaja Vérot oli suuri ja karkeatekoinen mies leveine niskoineen, olkapäineen ja punertavine hipiöineen. Hän oli nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, sillä hänen punasuoniset ja tavallisesti niin verevät kasvonsa näyttivät nyt melkein vaaleilta. "Oh, ei mitään, herra sihteeri," sanoi hän.

"Kyllä, kyllä, te ette ole näköisenne, kasvonne ovat harmaat… ja kuinka te läähätätte!"

Päällikkö Vérot kuivasi otsaansa, kokosi voimiaan ja sanoi:

"Olen vain hiukan väsynyt. Viime aikoina olen ponnistellut yli voimieni; olen ollut sangen innokas selvittämään erästä juttua, jonka herra prefekti on jättänyt huolekseni. Mutta minusta tuntuu joka tapauksessa kummalliselta."

"Haluatteko jotain vahvistavaa?"

"En, olen pikemmin janoinen."

"Lasillinen vettä?"

"Ei, kiitos."

"Mitä sitten?"

"Tahtoisin saada… tahtoisin saada…"

Ääni petti. Hän näytti epätoivoiselta ikäänkuin olisi kadottanut äkkiä puhekyvyn. Mutta hän kokosi ponnistaen voimansa ja kysyi:

"Eikö herra prefekti ole täällä?"

"Ei, hän ei tule ennen kello viittä, silloin on hänellä tärkeä kokous."

"Niin, tiedän… hyvin tärkeä. Tulen juuri sen vuoksi. Mutta olisin halunnut tavata hänet ennen sitä. Olisin niin hartaasti halunnut tavata hänet."

Sihteeri silmäsi Vérot'hon ja sanoi:

"Miten liikutettu te olette! Onko asianne niin kiireellinen?"

"Se on todellakin hyvin kiireellinen. Se koskee rikosta, joka tehtiin päivälleen kuukausi sitten. Ja ennen kaikkea se koskee kahden murhan estämistä, jotka ovat seurauksena ensimmäisestä rikoksesta ja jotka aiotaan tehdä tänä yönä. Niin, ehdottomasti tänä yönä mikäli emme ryhdy välttämättömiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi."

"Ettekö halua istuutua, Vérot?"

"Nähkääs, koko asia on suunniteltu suorastaan pirullisen nerokkaasti! Te ette voi ajatella…"

"Mutta kun te tiedätte sen etukäteen, ja kun herra prefekti varmasti tulee antamaan teille rajoittamattoman valtuuden…"

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti. Mutta on joka tapauksessa kauheaa ajatella, että minä ehkä en tapaa häntä. Olen sen vuoksi kirjoittanut hänelle kirjeen ja selittänyt kaiken, mitä asiasta tiedän. Katsoin sen varmimmaksi."

Hän ojensi sihteerille suuren, keltaisen kirjekuoren ja lisäsi:

"Ja tässä on myöskin pieni rasia; asetan sen tähän pöydälle. Se sisältää jotain, joka täydentää ja selittää kirjeen sisällön."

"Mutta miksikä ette pidä niitä omassa hallussanne?"

"En rohkene. Ne vartioivat minua… ne koettavat päästä minusta… En tule rauhalliseksi ennenkuin joku toinen tuntee salaisuuden."

"Älkää olko levoton, Vérot. Herra prefekti tulee aivan varmasti pian. Sillä aikaa neuvon teitä menemään sairashuoneeseen saamaan jotain vahvistavaa."

Tarkastaja ei näyttänyt tietävän mitä hän tekisi. Hän kuivasi jälleen hien, joka tihkui hänen otsaltaan. Sitten hän nousi ja jätti huoneen. Kun hän oli mennyt, pisti sihteeri kirjekuoren pöydällä olevaan paperipakkaan ja meni taas omaan huoneeseensa.

Hän oli tuskin sulkenut oven jälkeensä, kun toinen ovi taas aukeni ja tarkastaja astui sisään sopertaen: "Herra sihteeri… On parasta, että näytän teille…"

Miesraukka oli valkea kuin palttina. Hänen hampaansa kalisivat. Nähdessään että sihteeri oli mennyt, koetti hän kulkea viistoon yli lattian tämän huoneeseen, mutta hänet yllätti äkillinen heikkous ja hän laskeutui tuolille istuen siinä muutamia minuutteja avuttomasti tuijottaen.

"Mikä minun on? Onko minutkin myrkytetty? En pidä tästä… tämä päättyy pahoin…"

Kirjoituspöytä oli niin lähellä, että hän saattoi ulottua siihen kädellään. Hän otti lyijykynän, veti luokseen kirjoitusalustan ja alkoi kyhätä kokoon muutamia kirjaimia. Mutta sitten hän sammalsi:

"Ei, se ei hyödytä mitään… Prefektihän lukee kirjeeni. Miten ihmeessä on laitani! Tämä saa varmasti huonon lopun."

Äkkiä hän nousi ja huusi:

"Herra sihteeri, meidän pitää… meidän pitää… se tapahtuu tänä yönä… ei mikään voi estää…"

Hän ojentautui käyttäen koko tahdonvoimansa ja meni pienin, lyhyin askelin sihteerin ovea kohti. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän hoiperteli ja oli pakotettu istuutumaan vielä kerran.

Koko hänen ruumiinsa tärisi mielettömästä kauhusta ja hän päästi huudon, joka onnettomuudeksi oli liian heikko kuuluakseen. Hän ymmärsi sen ja hänen katseensa etsi soittokelloa, mutta hän ei voinut enää erottaa mitään. Oli kuin hänen silmilleen olisi painettu verho.

Sitten hän putosi polvilleen ja ryömi seinän luo hapuillen ilmaa kuin sokea, kunnes hän vihdoin kosketti jotain puuta. Siinä oli väliseinä. Hän ryömi sitä pitkin, mutta onnettomuudeksi hänen aivonsa olivat niin sumentuneet, että hän sai huoneesta kokonaan väärän kuvan ja sen sijaan että olisi kääntynyt vasempaan kuten olisi pitänyt, seurasi hän seinää oikealle verhon taa, joka peitti kolmannen oven.

Hänen sormensa tarttuivat tämän oven lukkoon ja hänen onnistui avata se. Hän huudahti läähättäen: "Auttakaa…! Auttakaa…!" ja tuupertui jonkunlaiseen vaatesäiliöön tahi pesuhuoneeseen. "Tänä yönä! Rikos tapahtuu tänä yönä! Saatte nähdä… hampaiden jäljet… se on hirveätä! Oh, minkälaiset tuskat… tämä on myrkkyä… pelastakaa minut! Auttakaa!"

Hänen äänensä sortui. Hän mutisi useita kertoja ikäänkuin houreessa:

"Hampaat! Hampaat! Ne pureutuvat yhteen!"

Sitten tuli hänen ääneensä yhä heikommaksi ja hänen valkoisilta huuliltaan pääsi selittämättömiä ääniä. Hänen suunsa haukkoi ilmaa, leukapielet liikkuivat ikäänkuin vanhoilla ukoilla, jotka näyttävät lakkaamatta märehtivän.

Kuolonkamppailu oli alkanut.

* * * * *

Poliisiprefekti tuli kymmentä minuuttia vailla viisi.

Herra Desmalions oli kuluneen kolmen vuoden aikana hoitanut tointaan tavalla, joka oli tehnyt hänet yleisesti kunnioitetuksi. Hän oli karkeajäseninen, viidenkymmenen ikäinen mies älykkäine ulkonäköineen. Hänen asunsa, jonka muodostivat harmaa liivipuku, valkoiset säärystimet ja taiteellisesti sidottu kaulaliina, ei ollut ollenkaan virkamiestä muistuttava. Hänen käytöksensä oli vapaata, yksinkertaista ja hyväntahtoista.

Hän soitti, ja sihteerin astuessa sisään, kysyi:

"Ovatko henkilöt, jotka olen pyytänyt tulemaan, täällä?"

"Kyllä, herra prefekti, ja olen antanut määräyksen, että he saavat odottaa eri huoneissa."

"Oh, ei olisi tehnyt mitään vaikka he olisivat tavanneetkin. Mutta ehkä on paras niinkuin on. Toivon ettei amerikkalainen ministeri ole vaivautunut itse tulemaan?"

"Ei, herra prefekti."

"Onko teillä heidän korttinsa?"

"Kyllä".

Poliisiprefekti otti viisi käyntikorttia, jotka hänen sihteerinsä ojensi, ja luki:

"Mr Archibald Bright, Yhdysvaltain lähetystön ensimmäinen sihteeri… Maître Lepertuis, asianajaja… Juan Cacérès, Perun lähetystön attashea… ent. majuri kreivi d'Astrignac…"

Viidennessä kortissa oli ainoastaan nimi ilman osoitetta tahi arvonimeä:

"Don Luis Perenna".

"Olen utelias tapaamaan sen miehen!" sanoi herra Desmalions. "Hän kiinnittää tavattomasti mieltäni. Oletteko lukenut muukalaislegioonan raportin?"

"Kyllä, herra prefekti, ja tunnustan, että tuo herra tekee minutkin uteliaaksi."

"Niin, eikö totta! Oletteko koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta uhkarohkeudesta? Sankarillinen hullu, suorastaan ihmeellinen. Mutta niinpä hän saikin toveriensa keskuudessa lisänimen Arsène Lupin tavastaan järjestää mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. — Kuinka kauan on kulunut Arsène Lupinin kuolemasta?"

"Se tapahtui kaksi vuotta ennen teidän nimitystänne, herra prefekti. [Ks. 813. Arsène Lupinin seikkailuja.] Hänen ja rouva Kesselbachin ruumiit löydettiin erään pienen huvilan raunioista, joka oli palanut lähellä Luxemburgin rajaa. Tutkimuksessa selvisi, että hän oli kuristanut rouva Kesselbachin, tuon pedon, jonka rikokset tulivat jälkeenpäin päivänvaloon, ja hirttäytynyt sytytettyään huvilan palamaan."

"Se oli sopiva loppu tuolle kirotulle lurjukselle", sanoi herra Desmalions, "ja tunnustan omasta puolestani näkeväni mielelläni, ettei minun tarvitse taistella häntä vastaan. — Katsokaamme, missä olimmekaan? Ovatko Morningtonin perintöä koskevat asiakirjat järjestyksessä?"

"Teidän kirjoituspöydällänne, herra prefekti."

"Hyvä. Mutta minä unohdin… onko tarkastaja Vérot täällä?"

"Kyllä, herra prefekti. Otaksun hänen menneen sairashuoneeseen saamaan jotain vahvistavaa."

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän näytti niin omituiselta… oikein sairaalta".

"Mitä tarkoitatte?"

Sihteeri kertoi keskustelunsa päällikkö Vérot'n kanssa.

"Ja te sanotte hänen jättäneen minulle kirjeen?" sanoi herra Desmalions levottomin ilmein. "Missä se on?"

"Paperien joukossa, herra prefekti."

"Hyvin kummallista… tämä kaikki on erittäin ihmeellistä. Vérot on ensiluokkainen tarkastaja, mitä suurimmassa määrin maltillinen, eikä anna säikäyttää itseään helposti. Voitte mennä hakemaan häntä. Tarkastan sillä aikaa kirjeeni."

Sihteeri poistui kiireesti. Tullessaan viiden minuutin kuluttua takaisin hän selitti kummastuneena, ettei ollut tavannut päällikkö Vérot'a.

"Ja merkillisintä", jatkoi hän, "on se, että lähetti, joka näki hänen lähtevän tästä huoneesta, huomasi hänen melkein heti palaavan takaisin, mutta ei nähnyt hänen poistuvan."

"Ehkäpä hän kulki vain tämän kautta tullakseen teidän luoksenne."

"Minun luokseni, herra prefekti? Olin huoneessani koko ajan."

"Silloin se on käsittämätöntä".

"Niin… ellemme otaksu lähetin tarkkaavaisuuden hetkeksi suuntautuneen muualle, koska Vérot ei ole täällä eikä viereisessä huoneessa."

"Niin asian täytyy olla. Hän on kai mennyt ulos saadakseen hiukan raitista ilmaa ja voi tulla takaisin milloin hyvänsä. No niin, emme tarvitse häntä nyt heti."

Prefekti katsoi kelloaan.

"Kymmenen minuuttia yli viiden. Sanokaa lähetille, että herrat saavat astua sisään. Ei, odottakaa…"

Herra Desmalions epäröi. Kohottaessaan papereita oli hän huomannut Vérot'n kirjeen. Se oli suuri, keltainen kirjekuori, Café du Pont-Neufin leima vasemmassa yläkulmassa.

Sihteeri sanoi:

"Vérot'n poissaolon vuoksi ja sen johdosta, mitä hän sanoi, olisi ehkä parasta, että te ensiksi katsoisitte mitä kirje sisältää."

Herra Desmalions tuumi hiukan.

"Olette ehkä oikeassa."

Hän leikkasi kuoren auki paperiveitsellä. Häneltä pääsi huudahdus:

"Ei. Kuulkaa nyt, tämä menee liian pitkälle!"

"Mistä on kysymys, herra prefekti?"

"Katsokaa… kirjoittamaton paperiarkki… siinä kaikki mitä kuoressa oli…"

"Mahdotonta."

"Katsokaa itse… paperiarkki taitettuna neljään osaan ilman kirjoitettua sanaakaan".

"Mutta Vérot kertoi minulle laajasti, että hän tässä kirjeessä teki selkoa kaikesta, mitä tiesi asiasta."

"Niin hän ehkä sanoi, mutta näettehän itse! Ellen tuntisi tarkastaja Vérot'a, saattaisin todellakin luulla, että hän koettaa tehdä minusta pilaa."

"Tämä on mitä suurinta hajamielisyyttä…"

"Tietysti hajamielisyyttä, mutta minä ihmettelen häntä. Ei sovi olla omissa mietteissään kun kaksi ihmiselämää on pelissä. Sillä hän kai sanoi teille, että kaksoismurha oli suunniteltu täksi yöksi?"

"Kyllä, herra prefekti, ja erittäin levottomuutta herättävissä olosuhteissa. Hän käytti sanaa pirullinen."

Herra Desmalions kulki huoneessa edestakaisin kädet selän takana, pysähtyen pienen pöydän luo.

"Mikä tämä minulle osoitettu pieni paketti on: Herra poliisiprefektille… avattava, jos sattuisi onnettomuustapaus."

"Aivan niin", sanoi sihteeri, "unohdin sen! Se on myöskin tarkastaja Vérot'lta, ja erittäin tärkeä, kuten hän sanoi."

"Vai niin", sanoi herra Desmalions, joka ei voinut olla nauramatta, "kirje tarvitsee todella selityksen ja vaikkakaan ei ole sattunut mitään 'onnettomuustapausta', on kai parasta avata paketti."

Hän leikkasi poikki nauhan ja löysi käärepaperista rasian, pienen pahvirasian, joka näytti lähteneen apteekista, mutta oli likainen ja paljosta käyttämisestä kulunut.

Hän aukaisi kannen. Rasiassa oli muutamia kerroksia pumpulia, nekin sangen likaisia ja niiden välissä puolikas suklaakakkua.

"Mitä hittoa tämä merkitsee?" mutisi prefekti kummastuneena.

Hän otti suklaapalan, katsoi siihen ja huomasi heti mikä tässä suklaakakussa oli erikoista ja mikä juuri, ilman epäilyä, oli saattanut päällikkö Vérot'n ottamaan sen talteen. Sen ylä- ja alapuolella näkyivät selvät hampaiden jäljet, hyvin selvästi toisistaan eroavina; hampaat olivat painuneet kymmenesosa tuuman verran suklaaseen ja jokaisella niistä oli oma muotonsa ja leveytensä.

Herra Desmalions seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pää rinnalle painuneena ja jatkoi muutaman minuutin kuluttua kulkuaan edestakaisin huoneessa mutisten:

"Tämä on merkillistä. Tässä on arvoitus, johon mielelläni haluaisin saada selityksen. Paperiarkki, hampaiden jäljet, mitä tämä kaikki merkitsee?"

Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat paljon aikaa salaisuuteen, joka ehdottomasti tulee paljastetuksi hetken kuluttua, sillä tarkastaja Vérot'n täytyi olla joko poliisiprefektin virastossa tahi jossain lähistöllä, ja hän sanoi sihteerilleen:

"En voi antaa kutsumieni herrojen odottaa kauempaa. Olkaa hyvä ja pyytäkää heidät sisään. Jos tarkastaja Vérot tulee heidän täällä ollessaan, minkä hän varmasti tekee, niin antakaa minulle tieto siitä heti. Haluan tavata hänet heti hänen tultuansa. Tätä poikkeusta lukuunottamatta huolehtikaa siitä, ettei minua häiritä."

Kaksi minuuttia myöhemmin päästi lähetti sisään maître Lepertuis'in, lihavan, punakan herran poskipartoineen ja lasisilmineen, lähetystösihteeri Archibald Brightin ja perulaisen attashea Cacérèsin. Herra Desmalions, joka tunsi kaikki kolme, puheli hetken heidän kanssaan ja meni sitten ottamaan vastaan majuri, kreivi d'Astrignacin, la Chouïan sankarin, joka kunniakkaiden haavojensa vuoksi oli ollut pakotettu ottamaan väliaikaisesti eron. Hän lausui kreiville kohteliaisuuksia tämän osoittamasta urhoollisuudesta Marokossa, kun ovi aukeni vielä kerran.

"Don Luis Perenna, arvaan minä?" sanoi prefekti ojentaen kätensä keskikokoiselle, jäntevälle miehelle, joka kantoi sotilaskunniamerkkiä ja kunnialegioonan punaista nauhaa.

Äsken tulleen kasvot ja ilme, hänen tapansa käyttäytyä sekä hänen hyvin nuorekkaat liikkeensä saivat aikaan että hän näytti nelikymmenvuotiaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan ja otsallaan ilmaisivat, että hän kenties oli muutamia vuosia vanhempi. Hän kumarsi:

"Aivan niin, herra prefekti."

"Tekö se olette, Perenna!" huudahti kreivi d'Astrignac. "Vai niin, te elätte vielä?"

"Kyllä, herra majuri, ja olen ihastunut tavatessani teidät jälleen."

"Perenna elää! Me olimme kokonaan kadottaneet teidät näkyvistämme, kun minä jätin Marokon. Luulimme teitä kuolleeksi."

"Minä olin vankina, siinä kaikki."

"Alkuasukkaiden vankina! Sehän on sama kuin varma loppu!"

"Ei, ei aivan, herra majuri; kaikkialta voidaan karata. Todistus seisoo edessänne."

Poliisiprefekti ei voinut vastustaa haluaan tarkastaa näitä tarmokkaita kasvoja hymyilevine katseineen, vapaine, päättäväisine silmineen ja pronssinruskeine ihoineen.

Herra Desmalions antoi herroille merkin asettua suuren kirjoituspöydän ympärille, istuutui itsekin ja virkkoi muutamia sanoja johdannoksi:

"Kutsu, jonka olen lähettänyt teille, hyvät herrat, näytti kai teistä sangen kummalliselta ja salaperäiseltä. Ja tapa, jolla aion alkaa keskustelumme, ei tule vähentämään kummastustanne. Mutta huomaatte piankin, että asia on aivan luonnollinen ja yksinkertainen. Minä koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista."

Hän levitti eteensä joukon papereita, jotka sihteeri oli häntä varten järjestänyt, ja jatkoi, kysyen tuon tuostakin neuvoa papereiltaan:

"Noin viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1860 asui Saint-Etiennessä kolme orpoa sisarusta, Ermeline, Elisabeth ja Armande Roussel, kahdenkymmenenkahden-, kahdenkymmenen- ja kahdeksantoista vuoden ikäisiä, yhdessä serkkunsa Victorin kanssa, joka oli hiukan nuorempi. Vanhin, Ermeline, jätti ensiksi Saint-Etiennen. Hän matkusti Lontooseen, jossa meni naimisiin erään englantilaisen, Morningtonin, kanssa; tämän kanssa oli hänellä poika, joka kastettiin Cosmoksi. Perhe oli hyvin köyhä ja kärsi puutetta. Ermeline kirjoitti useita kirjeitä sisarilleen pyytäen apua. Kun ei vastausta tullut, hän keskeytti kirjeenvaihdon. Vuonna 1870 muuttivat mr ja mrs Mornington Englannista Amerikkaan. Viisi vuotta myöhemmin he olivat rikkaita. Mr Mornington kuoli 1878, mutta hänen leskensä jatkoi perimänsä omaisuuden hoitoa, ja kun hän oli liikeasioissa nero, lisäsi hän rikkauttaan kunnes se nousi tavattomaan summaan. Kuollessaan 1900 jätti hän pojalleen 400 miljoonaa frangia."

Summa näytti tekevän prefektin kuulijoihin vaikutuksen. Hän näki majurin ja don Luis Perennan vaihtavan katseita ja kysyi:

"Te tunsitte Cosmo Morningtonin, eikö niin?"

"Kyllä, herra prefekti", vastasi kreivi d'Astrignac. "Hän oli Marokossa minun ja Perennan siellä ollessa."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Cosmo Mornington oli alkanut matkan maailman ympäri. Hän ryhtyi työskentelemään, sikäli kuin olen kuullut, lääkärinä, ja hoiti sairaita suurella taitavuudella, luonnollisestikin ilman korvausta. Hän asui ensiksi Egyptissä, sitten Algeriassa ja Marokossa. Viime vuonna hän saapui Pariisiin ja kuoli täällä kuukausi sitten hyvin arvoituksellisen onnettomuustapauksen johdosta."

"Varomaton ruiske, eikö niin, herra prefekti?" kysyi amerikkalainen lähetystösihteeri. "Siitä mainittiin sanomalehdissä."

"Niin", sanoi Desmalions. "Kiiruhtaakseen parantumistaan pitkäaikaisesta influenssasta, joka oli pitänyt häntä vuoteenomana koko talven, oli mr Morningtonilla tapana, lääkärinsä määräyksen mukaan, antaa itselleen glyserofosfaatti-sooda-ruiskeita. Hänen on täytynyt viimeisellä kerralla sitä tehdessään laiminlyödä välttämättömät varovaisuustoimenpiteet, sillä haavaan tuli myrkytys, tulehdus seurasi salamannopeasti ja muutamassa tunnissa oli Mornington kuollut."

Poliisiprefekti kääntyi asianajajaan ja kysyi:

"Olenko selostanut oikein, maître Lepertuis?"

"Aivan varmasti, herra prefekti."

Herra Desmalions jatkoi:

"Seuraavana päivänä saapui maître Lepertuis tänne ja syystä, jonka te ymmärrätte kuultuanne asiapaperin sisällön, näytti minulle Cosmo Morningtonin testamentin, joka oli jätetty hänen haltuunsa."

Prefektin tarkastaessa papereitaan lisäsi maître Lepertuis:

"Pyydän ilmoittaa, että tapasin asiakkaani vain yhden kerran ennenkuin minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteensa ääreen. Aikaisemmin olin tavannut hänet silloin, kun hän jätti minulle testamentin, jonka hän oli laatinut. Se tapahtui hänen sairautensa alussa. Keskustelun kuluessa hän kertoi minulle panneensa toimeen tutkimuksia löytääkseen äitinsä sukulaisia ja aikovansa terveeksi tultuaan jatkaa näitä vakavasti. Tapahtumain kehitys esti hänet täyttämästä aiettaan."

Sillä aikaa oli poliisiprefekti ottanut paperien joukosta esille avonaisen kirjekuoren, joka sisälsi kaksi paperiarkkia. Hän kääri auki suuremman niistä ja sanoi:

"Tässä on testamentti. Pyydän teitä tarkkaavasti kuuntelemaan, kun luen sen ja sen oheen liitetyn asiakirjan."

Kaikki istuivat suorina tuoleillaan ja prefekti luki:

"Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisten, Hubert Morningtonin ja hänen vaimonsa, Ermeline Rousselin vanhimman pojan Cosmo Morningtonin testamentti ja viimeinen tahto. Minä lahjoitan ja testamenttaan uudelle isänmaalleni kolme neljännestä omaisuudestani käytettäväksi hyväntekeväisyystarkoituksiin minun omakätisesti kirjoittamieni ohjeiden mukaan, jotka maître Lepertuis hyväntahtoisesti jättäköön Yhdysvaltojen ministerille. Jäljellä oleva osa omaisuuttani, noin sata miljoonaa frangia, käsittäen talletuksia eri pankeissa Pariisissa ja Lontoossa, joista maître Lepertuisilla on luettelo, lahjoitetaan ja testamentataan edesmenneen äitini muistoksi hänen rakastetulle sisarelleen Elisabeth Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen; tahi Elisabethin ja hänen perillistensä puuttuessa hänen sisarelleen Armande Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen, eli, siinä tapauksessa ettei kumpaakaan sisarta eikä heidän rintaperillisiään tavata, heidän serkulleen Victor Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen. Siinä tapauksessa, että minä kuolisin löytämättä Rousselin perheen eläviä perillisiä tahi kolmen sisaren serkkua, pyydän ystävääni don Luis Perennaa toimittamaan etsiskelyn. Tässä tarkoituksessa nimitän hänet omaisuuteni eurooppalaista osaa koskevan testamentin toimeenpanijaksi pyytäen häntä huolehtimaan tehtävistä, jotka saattavat esiintyä kuolemani jälkeen tahi seurauksena kuolemastani ja pitämään itseään minun edustajanani. Kiitokseksi näistä palveluksista ja muistaen ne molemmat kerrat, jolloin hän on pelastanut henkeni, lahjoitan ja testamenttaan sanotulle don Luis Perennalle miljoona frangia."

Prefekti vaikeni hetkiseksi. Don Luis mutisi:

"Cosmo raukka! En olisi tarvinnut tätä kiihoketta täyttääkseni hänen viimeisen tahtonsa."

Herra Desmalions jatkoi lukemista:

"Siinä tapauksessa, ettei kolmen kuukauden kuluttua kuolemastani don Luis Perennan ja maître Lepertuisin suorittamat etsiskelyt johda mihinkään tulokseen, eikä kukaan Rousselin perheen elossa oleva jäsen ole ilmoittautunut vastaanottamaan lahjoitusta, lankeavat kaikki sata miljoonaa frangia ystävälleni don Luis Perennalle. Tunnen hänet riittävästi tietääkseni hänen käyttävän omaisuuden tavalla, joka on sopusoinnussa hänen jalojen tarkoitusperiensä ja suurpiirteisten suunnitelmiensa kanssa, joita hän niin innokkaasti esitti minulle teltassamme Marokossa."

Herra Desmalions vaikeni jälleen ja katsoi don Luisiin, joka istui hiljaa ja liikkumatta, vaikkakin kyynel kimalteli hänen silmäripsissään. Kreivi d'Astrignac sanoi:

"Minä onnittelen, Perenna."

"Sallikaa minun muistuttaa teille, herra majuri," vastasi hän, "että tämä lahjoitus on ehdollinen. Ja minä vannon, että sikäli kuin minusta riippuu, tulevat Rousselin perheen jälkeläiset etsityksi."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi upseeri. "Minä tunnen teidät".

"Joka tapauksessa", kysyi poliisiprefekti don Luisilta, "te ette kieltäydy vastaanottamasta tätä ehdollista lahjoitusta?"

"En", sanoi Perenna nauraen, "on asioita, joihin ei voi vastata kieltävästi."

"Kysymykseni", sanoi prefekti, "johtui testamentin viimeisestä pykälästä: Jos ystäväni Perenna syystä tahi toisesta luopuu tästä lahjoituksesta, tahi jos hän on kuollut ennen sitä päivää, jolloin se hänelle maksetaan, pyydän, että Yhdysvaltain lähettiläs ja silloinen poliisiprefekti yhdessä huolehtivat Pariisiin, yksinomaan amerikkalaisia ylioppilaita ja taiteilijoita varten rakennettavasta yliopistosta ja sen ylläpidosta ja käyttävät rahat siihen tarkoitukseen. Ja täten valtuutan poliisiprefektin joka tapauksessa jälkeen jättämästäni omaisuudesta ottamaan kolmesataatuhatta frangia pariisilaispoliisin rahaston hyväksi."

Herra Desmalions kääri paperin kokoon ja otti toisen.

"Tässä on lisäys testamenttiin. Se on kirje, jonka mr Mornington kirjoitti maître Lepertuisille hiukan myöhemmin ja jossa hän lähemmin selittää muutamia pykäliä: Valtuutan maître Lepertuisin avaamaan testamenttini päivää jälkeen kuolemani poliisiprefektin läsnäollessa, joka hyväntahtoisesti pitäköön asian täydellisesti salassa yhden kuukauden. Täsmälleen kuukauden kuluttua pyydän häntä kutsumaan virastoonsa maître Lepertuisin, don Luis Perennan ja jonkun Yhdysvaltojen lähetystön huomattavan jäsenen. Testamentin lukemisen jälkeen luovutetaan miljoonan frangin maksuosoitus ystävälleni ja perilliselleni don Luis Perennalle hänen näytettyään yksinkertaisen todistuksen henkilöllisyydestään sekä tavanmukaiset laillisuustodistuksensa. Haluan, että todistuksen hänen henkilöllisyydestään antaa majuri, kreivi d'Astrignac, joka oli hänen esimiehensä Marokossa. Hänen sukulaisuussuhteistaan tehköön selvää joku perulaisen lähetystön jäsen, sillä don Luis Perenna, vaikkakin kansalaisuudeltaan espanjalainen, on syntynyt Perussa. Edelleen haluan, ettei testamentin sisältöä ilmoiteta Roussel-perheen perillisille ennenkuin kaksi päivää myöhemmin maître Lepertuisin konttorissa. Lopuksi pyydän poliisiprefektiä olemaan ystävällinen ja kutsumaan ylempänä mainitut henkilöt virkahuoneeseensa vielä kerran, päivänä, jonka hän määrää, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin kuudenkymmenen, eikä myöhemmin kuin yhdeksänkymmenen päivän kuluttua ensimmäisestä kokoontumisesta. Silloin, eikä ennen, on laillisten perillisten nimet mainittava ja julkaistava heidän oikeuksiensa mukaisesti, mutta älköön ketään tunnustettako ja mainittako, jollei hän ole läsnä tässä kokouksessa, ja tällöin tulee don Luis Perenna, jonka myös on oltava läsnä, lailliseksi perijäkseni, jollei ketään Roussel-sisarusten tahi heidän serkkunsa Victorin elossa olevia perillisiä ole ilmaantunut."

Poliisiprefekti pani molemmat kirjelmät uudelleen kuoreen ja jatkoi:

"Hyvät herrat, te olette kuulleet Cosmo Morningtonin testamentin, joka selittää teidän läsnäolonne täällä. Kuudes henkilö liittyy meihin pian; hän on eräs salapoliiseistani, jonka tehtäväksi olen antanut suorittaa ensimmäiset etsiskelyt Roussel-perheestä ja joka ilmoittaa nyt tiedustelujensa tulokset. Mutta nyt on meidän seurattava testamentin tekijän säädöksiä. Don Luis Perennan laillisuustodistukset, jotka lähetettiin minulle neljätoista päivää sitten, olen itse tutkinut ja todennut täydellisesti tyydyttäviksi. Hänen sukulaisuussuhteittensa johdosta olen kirjoittanut ja pyytänyt hänen ylhäisyyttään Perun ministeriä kokoamaan tarkat tiedot."

"Ministeri on uskonut asian minulle", sanoi senor Cacérès, perulainen attashea. "Se ei kohdannut mitään vaikeuksia. Don Luis Perenna polveutuu eräästä vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka muutti maasta kolmekymmentä vuotta takaperin säilyttäen kuitenkin maatilansa ja omaisuutensa Euroopassa. Tunnen don Luis Perennan isän Etelä-Amerikassa ja hän puhui aina ainoasta pojastaan mitä suurimmalla kiintymyksellä. Juuri meidän lähetystömme, ilmoitti kolme vuotta takaperin pojalle hänen isänsä kuolemasta. Minulla on täällä jäljennös kirjeestä, joka lähetettiin Marokkoon."

"Ja minulla on don Luis Perennan poliisiprefektille luovuttamien asiapapereiden joukossa alkuperäinen kirje. Ja te, herra majuri, tunnette siis jälleen sotilas Perennan, joka taisteli muukalaislegioonassa teidän johdollanne?"

"Tunnen hänet", sanoi kreivi d'Astrignac.

"Ilman erehdyksen mahdollisuutta?"

"Ilman pienintäkään erehdyksen mahdollisuutta ja ilman hitustakaan epäilyä."

Poliisiprefekti jatkoi nauraen.

"Te tunnette siis sotilas Perennan, jota hänen toverinsa tuntien hämmästynyttä ihailua hänen urotekojaan kohtaan, kutsuivat Arsène Lupiniksi."

"Kyllä, herra prefekti", vastasi majuri terävästi "miehen, jota sotilaat nimittivät Arsène Lupiniksi, mutta upseerit yksinkertaisesti Sankariksi, miehen, josta sanottiin, että hän oli yhtä urhoollinen kuin d'Artagnan, yhtä väkevä kuin Porthos…"

"Ja yhtä salaperäinen kuin Monte-Cristo", sanoi poliisiprefekti nauraen. "Kaikki tämä on raportissa, jonka sain muukalaislegioonan neljännestä rykmentistä. Meidän ei tarvitse lukea sitä kokonaan, mutta se sisältää sen ennen kuulumattoman tosiasian, että sotilas Perenna ennen kahden vuoden loppua sai sotilasmuistorahan, nimitettiin kunnialegioonaan erinomaisista palveluksistaan ja mainittiin päiväkäskyssä neljätoista kertaa. Otan sieltä täältä yksityisseikkoja…"

"Ei, minä pyydän," vastusti don Luis, "ne ovat jokapäiväisiä asioita, jotka eivät herätä kenenkään mielenkiintoa, enkä näe syytä minkä vuoksi…"

"Päinvastoin, kaikkeen on maailmassa syynsä," selitti herra Desmalions. "Te, hyvät herrat, ette ole täällä vain kuullaksenne testamentin, vaan myöskin antaaksenne hyväksymisenne eräälle sen pykälän määräämälle toimenpiteelle, joka suoritetaan heti, nimittäin miljoonan frangin maksamiselle. On sen vuoksi välttämätöntä, että me kaikki saamme tietää mitä tiedettävää lahjoituksen saajasta on. Esitän senvuoksi, että jatkamme…"

"Siinä tapauksessa, herra prefekti," sanoi Perenna nousten ja mennen ovelle, "sallitte minun kai…"

"Täyskäännös! Seis!… Asento!" komensi majuri d'Astrignac leikillisesti.

Hän veti don Luisin takaisin keskelle huonetta ja painoi hänet tuolille.

"Herra prefekti," sanoi hän, "minä pyydän armoa vanhalle asetoverilleni, jonka ujous todellakin saattaa joutua kovalle koetukselle, jos kertomus hänen urhoollisuudestaan luetaan hänen läsnäollessaan. Ovathan sitäpaitsi raportit täällä ja me voimme jokainen ottaa niistä osan. Näkemättä niitä lisään muutamia kiittäviä sanoja niiden sisältöön ja huomautan, etten koko sotilasaikanani ole tavannut miestä, jota voisi verrata Perennaan. Ja kuitenkin olen nähnyt joukoittain kelpo poikia, sellaisia vietävän peijakkaita, joita näkee vain muukalaislegioonassa, ja jotka 'nolatakseen' toisensa, antavat hakata itsensä vaikka kappaleiksi asian vuoksi, joka heitä huvittaa, eli, kuten he sanovat, tuntuu heistä 'repäisevältä'. Mutta ei yksikään heistä ollut verrattavissa Perennaan. Se veitikka, jolle me annoimme lisänimiä d'Artagnan, Porthos ja de Bussy, ansaitsee tulla luetuksi historian hämmästystä herättävimpiin sankareihin. Olen nähnyt hänen suorittavan urotöitä, joista en mielelläni kerro, pelosta, että minut katsotaan valehtelijaksi, tekoja niin epätodennäköisiä, että minä vielä tänäänkin ihmettelen olenko todella nähnyt ne. Eräänä päivänä Settatin luona, kun meitä seurasi…"

"Yksi sana vielä, herra majuri", huudahti don Luis hilpeästi, "ja minä menen varmasti tieheni! Minun täytyy sanoa, että teillä on hauska tapa säästää ujouttani."

"Rakas Perennani", vastasi kreivi d'Astrignac, "olen aina sanonut teille, että teidän kaikkien hyvien ominaisuuksienne joukossa on yksi vika, se, että te ette ole ranskalainen."

"Ja minä olen aina vastannut, herra majuri, että olen äidin puolelta ranskalainen ja ranskalainen sydämeltäni sekä luonteenlaadullani. On asioita, joita vain ranskalainen voi tehdä."

Molemmat miehet vaihtoivat jälleen lämpimän kädenpuristuksen.

"No niin," sanoi prefekti, "emme puhu enempää teidän mainetöistänne emmekä tästä raportista. Mutta yhden asian haluan mainita, sen, että te kahden vuoden kuluttua satuitte joutumaan neljänkymmenen berberin muodostamaan väijytykseen ja jäitte vangiksi, tullen takaisin muukalaislegioonaan vasta kuukausi sitten."

"Aivan niin, herra prefekti, hyvissä ajoin ottaakseni eron, koska viisivuotinen palvelussitoumukseni oli loppu."

"Mutta kuinka Cosmo Mornington tuli maininneeksi teidät testamentissaan, kun te, hänen sitä laatiessaan, olitte olleet kadoksissa jo puolitoista vuotta?"

"Cosmo ja minä olimme kirjevaihdossa."

"Mitä?"

"Niin, ja minä olin ilmoittanut hänelle pian tapahtuvasta paostani ja paluustani Pariisiin."

"Mutta kuinka te toimitte? Missä te olitte?… Ja kuinka te saitte tilaisuuden…"

Don Luis hymyili vastaamatta.

"Monte Cristo, jos suvaitsette, herra prefekti. Vankeuteni ja pakoni salaisuus on itse asiassa sangen omituinen. Joskus ehkä on mielenkiintoista valaista niitä seikkoja. Mutta siihen saakka täytyy minun pyytää lykkäystä."

Tuli hiljaisuus. Herra Desmalions tarkasteli vielä kerran tätä ihmeellistä miestä eikä voinut olla sanomatta, noudattaen äkillistä mielijohdetta, jota ei itsekään voinut selittää:

"Vielä sana, vain yksi. Minkä johdosta toverinne antoivat teille tuon ihmeellisen lisänimen Arsène Lupin? Oliko se viittaus teidän rohkeuteenne tahi ruumiilliseen voimaanne?"

"Se oli jotain muutakin, herra prefekti: erään mitä omituisimman varkauden ilmitulo, jossa muutamat näennäisesti selittämättömät seikat saattoivat minut tilaisuuteen ilmaista varkaan."

"Vai niin, teillä on sellaisiakin lahjoja?"

"Kyllä, herra prefekti, eräänlaista nokkeluutta, josta minulla enemmän kuin kerran on ollut hyötyä Afrikassa. Siitä lisänimi Arsène Lupin. Se oli heti tuon miehen kuoleman jälkeen ja hänestä puhuttiin paljon siihen aikaan."

"Oliko se suuri varkaus?"

"Kyllä vain, ja se sattui kohtaamaan Cosmo Morningtonia, joka asui Oranin maakunnassa. Siitä sai tuttavuutemme alkunsa."

Tuli jälleen hiljaisuus ja don Luis jatkoi:

"Cosmo raukka! Tämä tapahtuma antoi hänelle horjumattoman uskon minun salapoliisilahjoihini. Hän sanoi aina: Perenna, jos minut murhataan — hänellä oli piintynyt päähäänpisto, että hän kohtaisi väkivaltaisen kuoleman, — jos minut murhataan, niin lupaa minulle, että sinä etsit rikollisen!"

"Hänen aavistuksensa ei toteutunut", sanoi poliisiprefekti. "Cosmo Morningtonia ei murhattu."

"Siinä erehdytte, herra prefekti," sanoi don Luis.

Herra Desmalions säpsähti.

"Mitä? Mitä sanotte? Cosmo Mornington."

"Sanon, että Cosmo Mornington ei kuollut, niinkuin te luulette, varomattomaan ruiskeeseen, vaan hän kuoli, kuten aavistikin, rikoksen kautta."

"Mutta teidän väitteennehän ei perustu mihinkään todistuksiin!"

"Se perustuu tosiasiaan, herra prefekti."

"Olitteko paikalla? Tiedättekö jotain?"

"En ollut. Kuukausi sitten olin vielä mustien keskuudessa. Vieläpä tunnustan, että minä Pariisiin tullessani, kun en ollut lukenut sanomalehtiä, en tiennyt Cosmon kuolemasta. Sain tietää sen vasta teiltä, herra prefekti, aivan äskettäin."

"Siinä tapauksessa te ette tiedä asiasta enempää kuin minäkään ja teidän on luotettava lääkärin todistukseen."

"Valitan, mutta hänen todistuksensa ei tyydytä minua."

"Mutta kuulkaapas, hyvä herra, mitä syytä teillä on esittää tällainen otaksuma? Onko teillä jotain todisteita?"

"Kyllä".

"Mitä sitten?"

"Teidän omat sananne, herra prefekti."

"Minun sanani? Mitä tarkoitatte?"

"Kuten sanon, herra prefekti. Te aloitte kertomalla, että Cosmo Mornington oli opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt suurella taidolla; sitten te sanoitte, että hän oli antanut itselleen ruiskeen, jonka varomaton suorittaminen aiheutti tulehduksen ja tuotti muutamassa tunnissa kuoleman."

"Niin".

"No niin, herra prefekti, minä väitän, että mies, joka harjoittaa lääkärinammattia suurella taidolla ja joka on tottunut hoitamaan sairaita, kuten Cosmo Mornington, ei anna itselleen ruisketta ryhtymättä tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olen nähnyt Cosmon työssä ja tiedän, miten hänen oli tapana toimia."

"Joten siis?"

"Joten lääkäri kirjoitti sellaisen todistuksen, jollaisen jokainen lääkäri kirjoittaa, kun ei ole mitään, joka herättäisi hänen epäilyksiään."

"Te arvelette siis…"

"Maître Lepertuis", sanoi Perenna kääntyen asianajajaan, "huomasitteko jotain epätavallista, kun teidät kutsuttiin herra Morningtonin kuolinvuoteelle?"

"En, en, mitään. Herra Mornington oli tajuttomana."

"Se on jo sinänsä omituista", huomautti don Luis, "että ruiske, vaikkakin huolimattomasti tehtynä, aiheuttaa niin nopeita seurauksia. Eikö ollut mitään merkkejä tuskasta?"

"Ei, tahi oikeammin sanoen, oli. Muistan hänellä olleen ruskeita pilkkuja kasvoissaan, joita en ollut ensi käynnilläni huomannut."

"Ruskeita pilkkuja? Se vahvistaa otaksumiseni. Cosmo Mornington myrkytettiin."

"Mutta millä tavoin?"

"Jollakin aineella, jota oli sekoitettu lääkepulloihin tahi ruiskuun, jota sairas käytti."

"Mutta lääkäri?" väitti herra Desmalions.

"Maître Lepertuis", jatkoi Perenna, "huomautitteko lääkärille noista ruskeista pilkuista?"

"Kyllä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota?"

"Oliko se hänen tavallinen kotilääkärinsä?"

"Ei, hänen kotilääkärinsä, tohtori Pujol, joka on ystäväni ja oli suositellut minua hänelle asianajajaksi, makasi sairaana. Se lääkäri, jonka näin hänen kuolinvuoteensa ääressä, on kai ollut joku lähistössä toimiva lääkäri."

"Minulla on tässä hänen nimensä ja osoitteensa. Tohtori Bellavoine, rue d'Astorgue 14."

"Onko teillä lääkäriluettelo, herra prefekti?" Herra Desmalions aukaisi lääkäriluettelon ja selaili lehtiä. Sitten sanoi hän:

"Ei ole olemassa tohtori Bellavoinea eikä rue d'Astorgue 14:ssä asu lääkäriä."

II LUKU

Kuollut mies

Tätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet keskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi hyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut erehtyä.

Polisiprefekti myönsi:

"Aivan niin, aivan niin… meillä on tässä useita epäilyttäviä asianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri… tämä on tapaus, joka on lähemmin tutkittava." Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi ikäänkuin vasten tahtoaan: "Teidän mielestänne on siis olemassa joku yhdysside murhan… ja Morningtonin testamentin välillä?"

"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi otaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen kenenkään tiedossa, maître Lepertuis?"

"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti."

"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta puhetta konttorissanne?"

"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia ja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit, oli avain ainoastaan minulla."

"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?"

"Ei."

"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?"

"Kyllä, perjantai-aamuna."

"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen kassakaappiin?"

"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon."

"Ja laatikkoa ei oltu avattu?"

Maître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.

"No", kysyi Perenna.

"Niin, nyt muistan… sinä päivänä tapahtui jotain… samana perjantaina."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut lukittu… vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin verrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän… käsitän."

Kaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi; otaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta todistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää miehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa, joiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.

"Me emme laiminlyö," sanoi poliisiprefekti, "niin pian kuin mahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan uskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin todistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on koonnut… ja jonka pitäisi olla jo täällä."

"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?" kysyi asianajaja.

"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän minulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä koskevat, jotka… mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen sihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten. Tänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington…"

Herra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen yksityissihteerinsä astui heti sisään.

"Tarkastaja Vérot?" kysyi prefekti terävästi.

"Hän ei ole vielä palannut."

"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet tänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä."

Hän kääntyi don Luis Perennaan:

"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä pahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun esineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää Mornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka aiottiin tehdä tänä yönä… ja jotka olisivat seurauksena Cosmo Morningtonin murhasta."

"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?"

"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä luulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan seikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki. Tässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin pahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän suklaapalan."

"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?"

"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään."

"Ehkä."

Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:

"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."

"Joka todistaa?"

"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän paperiarkin sisältävään kuoreen."

"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.

"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."

"No, no…"

"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä uhria."

"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton. Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."

"Tarkastaja Vérot ei palaa."

"Minkä vuoksi ei?"

"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin."

"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen sanat…"

"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot itse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla, jotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän muistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen kirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä. Eivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi takaisin."

Prefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät levottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei kukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.

"Herra prefekti", sanoi don Luis, "pyydän vakavasti teitä kutsumaan tänne lähetin."

Ja heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa sanoa mitään:

"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä uudelleen?"

"Aivan varma."

"Ja hän ei tullut ulos?"

"Ehdottomasti ei."

"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?"

"Ei hetkeäkään."

"Siinä kuulette, hyvät herrat!" huudahti prefekti. "Jos tarkastaja Vérot olisi täällä, tietäisimme me sen."

"Hän on täällä, herra prefekti."

"Mitä!"

"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon, että jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy hänen olla sisällä."

"Piiloutuneena?" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä kiihtyneemmäksi.

"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana… ehkä kuolleena."

"Mutta missä, hitto vie?"

"Tuon verhon takana."

"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi."

"Ja se ovi?"

"Johtaa pukeutumishuoneeseen."

"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa konttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän pukuhuoneeseenne."

Herra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan sen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä pois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka antoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan olosuhteidenkin herra?

Don Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.

"En usko…" sanoi herra Desmalions.

"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n ilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat tuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on korvaamaton."

Herra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima hallitsi häntä ja hän aukaisi oven.

Hän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:

"Onko tämä mahdollista!"

Heikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien kautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.

"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!" läähätti lähetti hypähtäen esiin.

Hän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin prefektin huoneeseen.

Tarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin tunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat vielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein kauemmin kuin elämä.

Don Luis mutisi:

"Näettekö, herra prefekti… nuo ruskeat pilkut!" Kaikkiin läsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa ovia ja huutaa apua.

"Lähettäkää hakemaan lääkäriä", käski herra Desmalions. "Sanokaa niille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat… ja papin. Me emme voi antaa miesraukan…"

Don Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.

"Tässä ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "Teemme parhaiten käyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. — Sallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?"

Hän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään tuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:

"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla jotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos kuulette, niin sulkekaa silmänne."

Silmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis jatkoi:

"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon me tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän perillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei tietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa minua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät muodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu? Mikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun sanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?"

Mutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää laskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta, voimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää liikkunut.

Hän oli kuollut.

Tämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet, jotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken lamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen. Prefekti mutisi:

"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan ja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan lääkärinapua — ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa — hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot parka!"

"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?" kysyi don Luis.

"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta", vastasi prefekti.

"Minä pidän heistä huolta", sanoi don Luis tyynesti.

Kun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että ruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään ja sanoo:

"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut myrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja tulehtuneen renkaan sen ympärillä."

"Häntä pistettiin siis ranteeseen?"

"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he ehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja myöhemmin."

Vahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut ketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut luokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea, jotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään lämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli majuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä vilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka olivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten, aikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.

"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa minua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte nähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau', oletteko siitä varma?"

"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä a ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee epäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Omituista kyllä, sattuu se tavu olemaan… mutta odottakaa, verratkaamme!"

Herra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri oli hänen tullessaan jättänyt. "Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin: 'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'… ei muuta, ei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu kuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta. Käsiala on vapisevaa."

Ja herra Desmalions luki ääneen:

'Herra prefekti.

Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti. Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.

"Ei mitään muuta valaisevaa?" kysyi Perenna. "Ei mitään toiminimen leimaa?"

"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta. Vérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen vetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen poikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi Fauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme johtaisi tuloksiin aikanaan."

"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin…"

"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken väkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään johtolankaa."

"Oh, se olisi hirveää!" huudahti don Luis. "Nuo molemmat ihmiset tuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan heitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että…"

Hän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui sisään käyntikortti kädessään.

"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen…! minä en tiennyt, jos minä…"

Herra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.

"Katsokaa", sanoi hän Perennalle.

Ja hän ojensi tälle kortin:

HIPPOLYTE FAUVILLE Siviili-insinööri Boulevard Suchet 14 B

"Katsokaa", sanoi herra Desmalions, "sattuma suosii meitä. Jos tämä herra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon helpommaksi."

"Joka tapauksessa, herra prefekti", huomautti asianajaja, "täytyy minun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen julkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei saa sen vuoksi tietää…"

Ovi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi sisään.

"Tarkastaja… tarkastaja Vérot?" läähätti hän. "Hän on kuollut, eikö totta? Minä kuulin…"

"Niin, hyvä herra, hän on kuollut".

"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.

Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:

"Oh, ne roistot, ne roistot!"

Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.

Prefekti kysyi:

"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat? Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"

Hippolyte Fauville pudisti päätään.

"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt… minun todistukseni eivät olisi riittäviä… ei, varmasti ei…"

Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.

"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin tietää… toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta hän on ehkä ehtinyt kertoa teille…"

"Ei, hän puhui tästä illasta… tästä yöstä…"

Hippolyte Fauville säpsähti.

"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he eivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit".

"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä".

"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki. Aikaisintaan huomen illalla… ja me vangitsemme ne kaikki ansaan. Oh, ne roistot!"

Don Luis meni hänen luokseen ja kysyi:

"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?"

"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut".

"Ja hän oli Saint-Etiennestä?"

"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?"

"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"

"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"

Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän nousi ja ryntäsi ovelle:

"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen aamulla varhain näytän teille… silloin on minulla kaikki todisteet. Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä haluan elää. Minulla on oikeus elää… ja pojallani myös… ja me elämme! Oh, ne roistot!"

Ja hän horjui ulos kuin juopunut.

Herra Desmalions nousi nopeasti.

"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon. Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."

Don Luis sanoi:

"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden toimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen velvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni. Herra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja rohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä yönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä."

Prefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen mukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi että tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin. Herra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä viisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja hymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua omistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa näyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän sihteerinsä:

"Onko salapoliisiosastosta tullut ketään?"

"Kyllä, herra prefekti, etsivä komissario Mazeroux on täällä."

"Antakaa hänen tulla sisälle."

Hän kääntyi Perennaan:

"Komissario Mazeroux on eräs kyvykkäimmistä salapoliiseistamme. Minulla oli tapana käyttää häntä samoin kuin Vérot-raukkaakin silloin kuin tarvitsin enemmän kykyä ja terävyyttä. Hän tulee olemaan teille suureksi hyödyksi."

Komissario Mazeroux astui sisään. Hän oli lyhytkasvuinen, laiha, jäntevä mies, jonka riippuvat viikset, raskaat silmäluomet, vetiset silmät ja pitkät, harvat hiukset antoivat hänelle vaivaisen ulkonäön.

"Mazeroux", sanoi prefekti, "te olette kai kuulleet toverinne Vérot'n kuolemasta ja niistä hirveistä asianhaaroista, jotka olivat sen yhteydessä. Meidän on nyt kostettava hänet ja estettävä ennenkuulumaton rikos. Tämä herra, joka tuntee asian alusta loppuun, selittää teille kaiken mitä tarvitaan. Te työskentelette yhdessä hänen kanssaan ja annatte minulle raportin varhain aamulla."

Tämä merkitsi, että hän antoi don Luis Perennalle vapaat kädet ja luotti hän aloitekykyynsä ja terävänäköisyyteensä. Don Luis kumarsi.

"Kiitän teitä, herra prefekti. Toivon, ettette saa mitään syytä katua luottamusta ja hyväntahtoisuutta, jota osoitatte minulle."

Hän otti jäähyväiset herra Desmalionsilta ja maître Lepertuisilta ja lähti yhdessä komissario Mazerouxin kanssa.

Heti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen seuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen salapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen. He päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he tietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli kirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti, että eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan aikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen kirjekuoren kaksi kertaa.

"Näettekö", sanoi Mazeroux don Luisille, "kirje on vaihdettu toiseen niinkuin te epäilittekin."

Ylitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan kumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa silkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen; kädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään muotoinen koukku.

"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni," sanoi Mazeroux.

He aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.

"Silmänräpäys".

"Mistä on kysymys?"

"Meitä vakoillaan."

"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä."

"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä hyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua, tulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus tulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan."

Hän tuli hetken kuluttua takaisin seurassaan pitkä, laiha herra, jolla oli poskiparta.

"Herra Mazeroux, eräs ystävistäni, senor Cacérès, perulaisen lähetystön attashea. Senor Cacérès otti osaa keskusteluun prefektin luona juuri äsken. Hän se oli, joka Perun ministerin käskystä kokosi minua koskevat henkilötiedot." Ja hän lisäsi reippaasti: "Vai niin, te odotitte minua, rakas senor Cacérès. Minä luulin, että kun me jätimme prefektin viraston…"

Perulainen attashea teki liikkeen ja osoitti kersantti Mazerouxia. Perenna vastasi:

"Oh, älkää välittäkö herra Mazeroux'sta! Voitte puhua hänen läsnäollessaan, hän on itse vaiteliaisuus. Sitäpaitsi tuntee hän koko jutun."

Attashea vaikeni. Perenna antoi hänelle merkin istuutua heidän pöytäänsä.

"Puhukaa ilman epäilyä, rakas senor Cacérès. Tämä on asia, jota on käsiteltävä verukkeitta, enkä minä pelkää kuulla sievistelemätöntä sanaa. Se säästää paljon aikaa. Eteenpäin vaan. Te haluatte saada rahaa, arvaan minä? Tahi oikeammin sanottuna, enemmän rahaa. Kuinka paljon?"

Perulainen näytti epäilevän, heitti katseen don Luisin seuralaiseen, mutta kokosi sitten päättäväisyytensä ja sanoi hillityllä äänellä:

"Viisikymmentätuhatta frangia".

"Peijakas!" huudahti don Luis. "Te olette ahne. Mitä ajattelette, herra Mazeroux? Viisikymmentätuhatta on koko paljon rahaa. Erittäinkin kun… Kuulkaa, rakas Cacérès, käykäämme läpi menneisyys vielä kerran… Kolme vuotta sitten oli minulla kunnia tutustua teihin Algeriassa, jossa te matkustelitte. Ymmärsin heti minkälainen mies te olitte ja kysyin, voisitteko te kolmessa vuodessa minun, Perennan, nimelle hankkia espanjalaisperulaisen henkilöllisyystodistuksen varustettuna moitteettomilla asiakirjoilla sekä kunnioitusta herättävillä esi-isillä. Te vastasitte myöntävästi. Me sovimme hinnaksi kaksikymmentätuhatta frangia. Kun poliisiprefekti viime viikolla pyysi minun papereitani, etsin teidät ja sain tietää teidän saaneen toimeksenne suorittaa tutkimuksia menneisyydestäni. Kaikki näkyi olevan kunnossa. Papereilla, jotka olivat kuuluneet edesmenneelle perulaiselle aatelismiehelle Perennalle, valmistitte te minulle — asianmukaisesti korjattuna — ensiluokkaisen siviiliaseman. Me sovimme, mitä kerroimme poliisiprefektille ja minä maksoin kaksikymmentätuhatta; Me olemme kuitit. Mitä muuta te voitte vaatia?"

Perulaisessa attasheassa ei näkynyt pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän asetti molemmat kyynärvartensa pöydälle ja sanoi rauhallisesti:

"Puhellessani kanssanne kolme vuotta sitten luulin olevani tekemisissä miehen kanssa, joka oli piiloutunut muukalaislegioonan sotilaspukuun ja halusi varata itselleen mahdollisuuden sen jälkeen elää moitteetonta elämää. Tänään olenkin tekemisissä Cosmo Morningtonin perillisen kanssa, miehen, joka huomenna väärällä nimellä nostaa miljoonan frangia ja muutaman kuukauden kuluttua ehkä sata miljoonaa. Se on kokonaan toinen asia."

Tämä todistelu näytti vaikuttavan don Luisiin. Hän huomautti kuitenkin:

"Entä jos minä kieltäydyn."

"Jos te kieltäydytte, ilmoitan minä asianajajalle ja poliisiprefektille joutuneeni tutkimuksissani harhaan, ja että don Luis Perennan laita ei ole oikein. Silloin ette te saa mitään ja tulette luultavasti vangituksi."

"Yhdessä teidän kanssanne, hieno herrani."

"Minun kanssani?"

"Niin… syytettynä väärennyksestä, petoksesta ja kirkonkirjojen muuttamisesta. Sillä ette kai te luule minun pysyvän kokonaan toimettomana."

Attashea ei vastannut. Hänen nenänsä, joka oli hyvin pitkä, näytti tulevan vielä pitemmäksi.

Don Luis purskahti nauruun.

"Kas niin, senor Cacérès, älkää näyttäkö niin happamalta. Ei kukaan aio tehdä teille pahaa. Mutta älkää vain luulko, että te voitte suoraa päätä astua tielleni. Pätevämmät miehet kuin te ovat sitä koettaneet, mutta taittaneet niskansa heti. Te näytätte todellakin tyhmältä, Cacérès, niin, hyvin tyhmältä. Me olemme siis yhtä mieltä? Laskemme aseet alas. Ei mitään viheliäisiä salajuonia erinomaista ystävää Perennaa vastaan. — Mainiota, Cacérès, mainiota! Ja nyt haluan olla jalomielinen ja osoittaa teille, että todellinen herrasmies meistä kahdesta on… juuri hän, joka kaiken aikaa on käyttäytynyt sellaisena!"

Hän otti esiin maksuosoituskirjan Credit Lyonnais'iin.

"Kas tässä, poikaseni. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia lahjaksi Cosmo Morningtonin perinnöstä. Pistäkää se taskuunne ja näyttäkää iloiselta. Kiittäkää nyt tätä ystävällistä herraa ja lähtekää päätänne kääntämättä tiehenne ikäänkuin olisitte joku Lotin tyttäristä. Tiehenne nyt… mars!"

Tämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, että attashea totteli täsmälleen. Hän hymyili pistäessään maksuosoituksen taskuunsa, kiitti kahdesti ja lähti päätään kääntämättä.

"Tuo viheliäinen koira!" mutisi don Luis. "Mitä sanotte tästä, komissario?"

Komissario Mazeroux tuijotti hämillään häneen ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet tunkeutua päästä ulos.

"Niin, mutta hyvä herra…"

"Mitä?"

"Kuka te olette sitten?"

"Minäkö?"

"Niin."

"Eivätkö ne ole sitä sitten teille sanoneet? Eräs perulainen tai espanjalainen aatelismies, en tiedä kumpainen. Lyhyesti ja selvästi 'don Luis Perenna'…"

"Lorua! Minähän juuri kuulin. Don Luis Perenna, ent. muukalaislegioonalainen…"

"Kylliksi, hyvä herra."

"Koristettu kunniamerkein edestä ja takaa."

"Kylliksi, hyvä herra, seuratkaa minua nyt prefektin…"

"Antakaa minun lopettaa, hitto vie! Minä sanoin: ent. muukalaislegioonalainen… ent. sankari… ent. vanki etsivässä osastossa… ent. venäläinen ruhtinas… ent. etsivän osaston päällikkö… ent…"

"Tehän olette hullu!" sähähti komissario. "Mitä nämä kaikki jutut merkitsevät?"

"Se on todellinen historia, herra komissario, ja täydellisesti tosi. Te kysytte, kuka minä olen ja minä sanon sen teille suoraan. Pitääkö minun mennä kauemmaksi taapäin? Minulla on vielä useita arvoja tarjottavina: markiisin, paroonin, herttuan, arkkiherttuan, suurherttuan… koko de Gothan almanakka, hitto vie! Jos joku sanoisi minulle, että olen ollut kuningas, niin kaikkien pyhimysten nimessä, en uskaltaisi vannoa vastaan!"

Komissario Mazeroux ojensi kätensä, jotka olivat tottuneet karkeisiin askareihin, tarttuen toisen, kuten näytti, heikkoihin ranteihin ja sanoi:

"Ei mitään tyhmyyksiä. En tiedä kenen olen saanut kiinni, mutta minä en teitä päästä. Jos teillä on jotain sanottavaa, saatte sen sanoa prefektille."

"Älä puhu niin kovaa, Alexandre."

Molemmat heikot ranteet vapautuivat silmänräpäyksessä, komisarion vahvoihin käsiin tartuttiin nyt vuorostaan ja don Luis sanoi irvistäen:

"Etkö sinä tunne minua, tyhmyri!"

Komissario Mazeroux ei sanonut sanaakaan. Hänen silmänsä tunkeutuivat vielä kauemmaksi päästä. Hän yritti tajuta, mutta oli aivan lamaantunut. Tämä äänensävy, tapa laskea leikkiä, koulupoikamainen pilanteko yhtyneenä tähän uskaliaisuuteen, näiden silmien yllättävä ilme ja lopuksi lisänimi Alexandre, joka ei ollenkaan ollut hänen ja jota ainoastaan yksi ainoa henkilö oli käyttänyt monta vuotta sitten… oliko se mahdollista?

"Isäntä!" sammalsi hän. "Isäntä!"

"Miksikä ei?"

"Ei, ei, sen vuoksi että…"

"Sen vuoksi että?"

"Sen vuoksi että te olette kuollut."

"Mitä sitten? Olen kuollut… luuletteko te sen estävän minua elämästä?"

Ja kun toinen näytti menevän yhä enemmän ja enemmän päästään pyörälle, laski hän kätensä tämän olalle ja sanoi:

"Kuka hankki teille paikan poliisilaitoksella?"

"Etsivänosaston päällikkö herra Lenormand."

"Ja kuka oli herra Lenormand?"

"Isäntä".

"Te tarkoitatte Arsène Lupin?"

"Niin".

"No niin, Alexandre, ettekö tiedä, että Arsène Lupinille oli paljon vaikeampaa olla etsivänosaston päällikkönä — ja hän oli ensiluokkainen sellainen — kuin olla don Luis Perenna kunnialegioonassa, olla sankari ja elää sen jälkeen kun oli kuollut?"

Komissario Mazeroux tarkasti vaieten seuralaistaan. Sitten selkenivät hänen loisteettomat silmänsä, hänen harmaankalpeat kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi ja hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään ja murahti suuttuneella äänellä:

"No niin, saattaa niin olla… mutta sen sanon teille etukäteen, että te ette saa luottaa minuun. Ei. Minä olen etsivänpoliisin palveluksessa ja siihen minä jään. Ei mikään auta. Olen maistanut kunniallista leipää enkä aio muuta syödä. En, en, en! Ei mitään huijauksia enää."

Perenna kohautti olkapäitään.

"Te olette aasi, Alexandre. Kunniallinen leipä ei ole todellakaan kohottanut teidän älyänne. Kuka on puhunut uudelleen alkamisesta?"

"Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Kaikki teidän temppunne, isäntä!"

"Minun temppuni! Luuletteko te minulla olevan mitään osaa tässä asiassa?"

"Kuulkaa, isäntä…"

"Ei, olen kaukana sellaisesta, poikaseni. Kaksi tuntia sitten en tiennyt asiasta enempää kuin te. Se on kohtalo, joka on minulle lähettänyt tämän testamentin sanomatta edes: pidä varasi! Ja sitä on toteltava."

"Ja sitten?"

"Minun tehtäväni on kostaa Cosmo Mornington ja ottaa selko perillisistä, suojella heitä ja jakaa heidän kesken ne sata miljoonaa, jotka kuuluvat heille. Siinä kaikki. Eikö se ole mielestänne kunniallisen miehen tehtävä?"

"Kyllä, mutta…"

"Kyllä, mutta täytänkö minä sen niinkuin kunniallinen mies, sitäkö tarkoitatte?"

"Isäntä…"

"No niin, poikaseni, jos te näette jotain minun käytöksessäni, johon ette ole tyytyväinen, jos löydätte pienimmänkin mustan pilkun don Luis Perennan omassatunnossa, suurennuslasilla katsottuna, niin älkää epäilkö, iskekää kaulukseeni molemmin käsin. Annan teille siihen luvan. Käsken teitä niin tekemään. Riittääkö se teille?"

"Se ei ole kylliksi, että se riittää minulle, isäntä."

"Mitä tarkoitatte?"

"On toisiakin."

"Selittäkää."

"Ajatelkaa, jos te joudutte kiinni?"

"Millä tavoin?"

"Te voitte tulla paljastetuksi."

"Kuka voisi keksiä?"

"Teidän vanhat toverinne."

"Poissa. Olen lähettänyt heidät pois Ranskasta".

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni. Teidät jätin jäljelle etsivänpoliisiin siltä varalta, että joskus tarvitsisin teidän palveluksianne, ja te näette, että tein oikein."

"Mutta ajatelkaa, jos poliisi huomaa, kuka te olette?"

"Mitä sitten?"

"Silloin teidät vangitaan."

"Mahdotonta."

"Minkä vuoksi?"

"He eivät voi vangita minua."

"Miksikä ei?"

"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan, kiistämättömän syyn!"

"Mitä tarkoitatte?"

" Minä olen kuollut! "

Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi heti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta. Ja äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin ja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla tavalla.

"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!… Hyvä Jumala, niin hauskaa!… Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein kuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!… Mainiota, mainiota…!"

* * * * *

Siviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla, lähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla puolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen suuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.

Don Luis Perenna seurasi Mazerouxia Passyn poliisikonttoriin, jossa Mazeroux Perennan ohjeiden mukaan ilmoitti nimensä ja pyysi, että herra Fauvillen taloa vartioisi yöllä kaksi poliisikonstaapelia, jotka pidättäisivät jokaisen sisään yrittävän epäilyttävän henkilön.

Sitten söivät don Luis ja Mazeroux päivällistä läheisyydessä. Kello yhdeksän olivat he talon portilla.

"Alexandre", sanoi Perenna.

"Niin, isäntä!"

"Ettekö te ole peloissanne?"

"En, isäntä. Minkä vuoksi pitäisi minun olla?"

"Minkä vuoksi? Koska me puolustaessamme herra Fauvillea ja hänen poikaansa ryhdymme taisteluun henkilöiden kanssa, joille on suuri etu päästä heistä ja jotka näyttävät olevan aina varuillaan. Teidän elämänne ja minun elämäni… tuulahdus, pikkuseikka. Ettekö pelkää!"

"Isäntä", vastasi Mazeroux, "en tiedä saanko koskaan kokea, mitä merkitsee olla peloissaan. Mutta yhdessä tilanteessa en varmastikaan tule sitä kokemaan."

"Missä sitten?"

"Silloin kun olen yhdessä teidän kanssanne."

Ja hän veti tarmokkaasti kellonnuorasta.

III LUKU

Tuomittu mies

Palvelija avasi oven. Mazeroux lähetti korttinsa. Hippolyte otti molemmat herrat vastaan työhuoneessaan. Pöydällä oli siirrettävä puhelin, kirjoja, lentokirjasia ja sanomalehtiä. Sitäpaitsi oli siellä kaksi korkeata pöytää peitettynä suunnitelmilla, piirustuksilla ja lasikuvuilla, joiden sisällä oli elefantinluisia pienoismalleja ja teräskoneita, jotka insinööri oli itse rakentanut tahi keksinyt. Seinän vieressä oli suuri sohva. Yhdestä nurkasta johtivat kierreportaat koko huoneen kiertävälle parvekkeelle. Katossa riippui sähkölamppu.

Sanottuaan kuka hän oli ja esiteltyään ystävänsä Perennan poliisiprefektin lähettämäksi selitti Mazeroux heti heidän käyntinsä syyn. Hän sanoi herra Desmalionsin tunteneen itsensä levottomaksi niiden painavien syiden vuoksi, jotka hän oli äskettäin saanut tietää ja pyysi herra Fauvillea, huomispäivän keskustelua odottamatta, ryhtymään kaikkiin niihin varovaisuustoimenpiteisiin, joita hänen salapoliisinsa neuvoivat.

Fauville näytti aluksi hieman hämmästyneeltä.

"Olen ryhtynyt omiin varovaisuustoimenpiteisiini, vieläpä sangen perusteellisiin. Toiselta puolen pelkään, että teidän sekaantumisenne voi olla vahingollista."

"Millä tavoin?"

"Herättämällä vihollisteni huomio ja sen kautta estämällä minua kokoamasta niitä todistuksia, jotka tarvitsen paljastaakseni heidät."

"Voitteko selittää…?"

"En, sitä en voi. Huomenna, huomenaamulla… ei ennen."

"Mutta jos silloin on myöhäistä?" huomautti don Luis.

"Myöhäistä? Huomenna?"

"Tarkastaja Vérot puhui herra Desmalionsin sihteerille, että molemmat murhat tapahtuisivat tänä yönä. Hän sanoi, että päätös oli peruuttamaton ja kohtalon määräämä."

"Tänä yönä", huudahti Fauville suuttuneena. "Ei, sanon minä. Ei tänä yönä. Siitä olen varma. On asioita, jotka minä tiedän, mutta joita te ette tiedä, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi don Luis, "mutta saattaa myös olla asioita, jotka Vérot tiesi, mutta te ette. Hän oli saanut tietää vihollistenne salaisuudesta enemmän kuin te. Sitä todistaa se, että häntä epäiltiin ja että mies ebenholtsikeppineen vartioi kaikkia hänen liikkeitään ja että hänet lopuksi murhattiin."

Hippolyte Fauvillen itsevarmuus väheni. Perenna käytti tilaisuutta suostutellakseen häntä ja se onnistui niin hyvin, että Fauville vihdoinkin, vaikkakin vaiteliaisuudestaan luopumatta, antoi perään tahdolle, joka oli hänen omaansa voimakkaampi.

"Mutta ette kai te aio viettää yötä täällä?"

"Niin me todellakin aiomme".

"Sehän on naurettavaa! Se on suoraa ajanhukkaa. No niin, jos se on aivan välttämätöntä, niin… no, mitä muuta te haluatte?"

"Ketä asuu talossa?"

"Vaimoni, alkaakseni alusta. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa".

"Rouva Fauvillea ei ole uhattu?"

"Ei, ei ollenkaan. Minua uhataan kuolemalla, minua ja poikaani Edmondia. Senvuoksi olen viikko sitten sulkeutunut nukkumaan tänne enkä tavalliseen makuuhuoneeseeni. Olen vedonnut työhöni, joka pakottaa minut olemaan kauan ylhäällä ja johon tarvitsen poikani apua".

"Nukkuuko hänkin täällä?"

"Ei, hän nukkuu tuolla ylhäällä pienessä huoneessa, jonka olen antanut järjestää häntä varten. Nuo kierreportaat ovat ainoa tie sinne".

"Onko hän nyt siellä?"

"On, hän nukkuu."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kuusitoistavuotias."

"Se, että te olette muuttaneet huonetta, osoittaa, että te pelkäätte jonkun hyökkäävän. Ketä epäilette? Jotain vihollista, joka asuu talossa? Jotain palvelijaa? Tahi vieraita ihmisiä? Kuinka pääsisivät he siinä tapauksessa sisään? Siitä riippuu kaikki."

"Huomenna, huomenna," vastasi Fauville jäykästi. "Selitän teille kaikki huomenna."

"Miksi ei tänä iltana?" kysyi Perenna.

"Koska minulla täytyy olla todisteita, olenhan jo sanonut… koska vain siitä, että minä puhun, saattaa olla hirveitä seurauksia… ja minä olen peloissani, niin, olen peloissani…"

Hän vapisi todellakin ja näytti niin surkealta ja säikähtyneeltä, että don Luis ei pyydellyt enää.

"Hyvä on", sanoi hän "pyydän siis vain itselleni ja toverilleni lupaa viettää yön täällä, sellaisessa paikassa, josta voimme kuulla, jos te huudatte."

"Kuten haluatte. Ehkä niin on parasta."

Tällä hetkellä koputti eräs palvelijoista oveen ilmoittaakseen, että rouva Fauville halusi ennen ulosmenoaan tavata miestään. Rouva Fauville tuli melkein heti sisään. Hän kumarsi ystävällisesti päätään Perennan ja Mazerouxin noustessa tuoleiltaan. Hän oli kolmenkymmenen ja kolmenenkymmenenviiden välillä, vaalea ja hymyilevä. Hänellä oli siniset silmät, aaltoileva tukka ja hiukan kuihtuneet, mutta rakastettavat ja kauniit kasvot. Hänen avonaisen iltapukunsa päällä oli pitkä kukikas silkkiviitta.

Hänen miehensä sanoi kummastuneena:

"Aiotko ulos tänä iltana?"

"Oletko unohtanut", sanoi rouva, "että Auverardit ovat tarjonneet minulle paikan ooppera-aitiossaan? Sinähän pyysit itse minua menemään hetkeksi rouva d'Ersingerin kutsuihin jälkeenpäin…"

"Aivan niin", sanoi hänen miehensä, "sen olin unohtanut, minä työskentelen niin hellittämättömästi…"

Rouva oli nyt napittanut hansikkaansa ja kysyi:

"Etkö halua saattaa minua rouva d'Ersingerin luo?"

"Minkä vuoksi?"

"He pitäisivät siitä."

"Ei, en voi. Sitäpaitsi en voi oikein hyvin…"

"Sitten esitän anteeksipyyntösi."

"Tee se."

Rouva kääriytyi viittaansa miellyttävällä liikkeellä, seisoi hetken liikkumatta ikäänkuin etsien jäähyväissanoja. Sitten hän sanoi:

"Onko Edmond täällä? Luulin hänen työskentelevän sinun kanssasi."

"Hän oli väsynyt."

"Nukkuuko hän?"

"Kyllä."

"Haluaisin mielelläni antaa hänelle hyvänyönsuudelman."

"Ei, sinä vain herättäisit hänet. Nyt sinun autosi tulee, mene nyt, ystäväni. Toivon sinulle hauskaa iltaa."

"Hauskaa iltaa" vastasi rouva. "Oopperassa ja illallisessa ei ole juuri paljon iloa."

"Onhan se kumminkin parempi kuin istua kotona."

Tuli pieni kiusallinen hiljaisuus. Tämä oli nähtävästi sellaisia epäsuhtaisia avioliittoja, jossa terveydeltään heikko mies, joka ei ole huvitettu seuraelämästä, jää kotiin vaimon etsiessä ikänsä ja tapojensa mukaisia huvituksia.

Kun ei mies sanonut muuta, kumartui rouva ja suuteli häntä otsalle. Sitten nyökäytti hän päätään molemmille vieraille ja meni.

Hippolyte Fauville nousi heti ja soitti. Sitten hän sanoi:

"Ei kellään täällä ole aavistustakaan vaarasta, joka minua uhkaa. En ole luottanut kehenkään, en edes Silvestreen, omaan palvelijaani, vaikka hän on ollut palveluksessani vuosikausia ja on itse kunniallisuus."

Palvelija astui sisään.

"Minä menen levolle, Silvestre," sanoi herra Fauville. "Laita kaikki kuntoon".

Silvestre käänsi alas suuren sohvan yläosan, joka muodosti mukavan makuupaikan ja valmisti vuoteen. Sitten toi hän isäntänsä määräyksestä vettä, lasin, leivoksia ja hedelmiä. Herra Fauville söi pari leivosta ja leikkasi kahtia omenan. Se ei ollut kypsä. Hän otti kaksi muuta, tunnusteli niitä ja pani ne takaisin, koska nekään eivät näyttäneet hyviltä. Sen jälkeen kuori hän päärynän ja söi sen.

"Voitte jättää hedelmät tänne," sanoi hän palvelijalle.

"Ne ovat hyvät olemassa, jos minulle tulee yöllä nälkä. — Ja minä unohdin… nämä molemmat herrat jäävät tänne. Älkää mainitko siitä kenellekään ja älkää tulko aamulla ennenkuin soitan."

Palvelija asetti ennen poistumistaan hedelmämaljan pöydälle.

Perenna, joka pani kaikki merkille ja jälkeenpäin saattoi kertoa jokaisen yksityisseikan illasta, jonka hänen muistinsa oli koneellisella tarkkuudella painanut mieleen, huomasi maljakossa kolme päärynää ja neljä omenaa.

Fauville meni sillävälin kierreportaita parvekkeelle ja astui huoneeseen, jossa hänen poikansa nukkui.

"Hän nukkuu hyvin," sanoi hän Perennalle, joka oli seurannut häntä.

Makuuhuone oli hyvin pieni. Se sai ilmaa erikoisen ilmavaihtolaitteen kautta, sillä talvi-ikkuna oli ilmanpitävästi suljettu kiinninaulatulla puuluukulla.

"Minä ryhdyin näihin varovaisuustoimenpiteisiin viime vuonna", selitti Hippolyte Fauville. "Minulla oli tapana tehdä sähkökokeita tässä huoneessa ja olin peloissani, että joku voisi vakoilla minua ja tukin sen vuoksi kattoikkunan".

Hän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä:

"Ne ovat hiipineet ympärilläni ja kauan."

Molemmat miehet menivät jälleen alas.

Fauville katsoi kelloaan.

"Neljännestä yli kymmenen; makuuaika. Olen hirvittävän väsynyt ja te suonette anteeksi…"

He sopivat, että Perenna ja Mazeroux asettuivat pariin lepotuoliin, jotka he kantoivat välihuoneeseen työhuoneen ja eteisen välillä. Mutta Hippolyte Fauville, joka tähän saakka, vaikkakin äärimmilleen kiihoittuneena, oli saanut säilytetyksi itsehillintänsä, sai nyt äkkiä heikkouden kohtauksen. Hän päästi pienen huudon. Don Luis kääntyi ja näki hien virtaavan pitkin hänen kasvojansa ja kaulaansa ja että hän tärisi kuumeesta ja kauhusta.

"Mikä nyt?" kysyi Perenna.

"Olen peloissani… olen peloissani!" sanoi hän.

"Sehän on mielettömyyttä!" huudahti don Luis. "Emmekö me kaksi ole täällä? Voimmehan me, jos te haluatte, istua koko yön vuoteenne vieressä."

Fauville tarttui kovasti Perennan olkapäähän ja sopersi vääristynein kasvoin:

"Jos teitä olisi kymmenen… vaikka teitä olisi kaksikymmentä luonani, niin älkää uskoko, että voisitte estää heidän suunnitelmiaan! He voivat tehdä mitä haluavat, kuulitteko, mitä haluavat. He ovat jo murhanneet päällikkö Vérotin… he aikovat tappaa minut… ja he aikovat tappaa minun poikani… oh, ne roistot! Jumala, armahda minua! Tämä on kauheata… kuinka minä kärsin."

Hän oli langennut polvilleen, löi rintaansa ja toisti:

"Oi, jumala, armahda minua! Minä en voi kuolla… en voi antaa poikani kuolla… rukoilen sinua, armahda minua!"

Hän hyppäsi ohi Perennan lasisuojukselle, jonka antoi kiertyä ylös messinkirullia myöten niin että seinään rakennettu pieni kaappi näkyi.

"Täältä löydätte koko minun tunnustukseni", sanoi hän, "muistiin kirjoitettuna päivästä päivään viimeisen kolmen vuoden aikana. Jos minulle jotain tapahtuisi, tulee teille helpoksi kostaa minut."

Hän käänsi varmuuslukon kirjaimia, otti taskustaan avaimen ja aukaisi kaapin, se oli melkein tyhjä, mutta eräällä hyllyllä oli paperipakkojen joukossa päiväkirja sidottuna harmaisiin kansiin. Hän otti päiväkirjan ja sanoi:

"Tässä on kaikki. Tämän avulla voidaan saada selville koko kauhea juoni… aluksi minun epäilyni ja sitten se, mitä varmasti tiedän… kaikki, kaikki kuinka heille voidaan virittää ansa ja vangita heidät. Tehän muistatte, eikö niin? Harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja. Asetan sen takaisin kaappiin."

Hänen rauhallisuutensa palautui vähitellen. Hän työnsi lasisuojustimen paikoilleen, asetti järjestykseen muutamia papereita, sytytti vuoteensa yläpuolella olevan sähkölampun, sammutti kattovalon ja pyysi don Luisia ja Mazerouxia poistumaan.

Don Luis, joka kiersi ympäri huoneen ja tutki ikkunaluukut, huomasi oven, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää ja teki insinöörille muutamia kysymyksiä siitä.

"Se on minun tavallisia vieraitani varten", sanoi Fauville. "Ja välistä menen ulos sitä tietä".

"Johtaako se puutarhaan?"

"Kyllä."

"Onko se kunnollisesti suljettu?"

"Katsokaa itse. Se on lukittu ja suljettu varmuuslukolla. Molemmat avaimet ovat tässä avainkimpussani, samoin kuin puutarhan avainkin."

Hän asetti pöydälle avainkimpun, lompakon ja taskukellon vedettyään sen ensin.

Lupaa pyytämättä otti don Luis avaimet ja avasi lukon sekä salvan. Kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan. Hän meni pitkin kapeata ruohomattoa. Muuriköynnösten läpi näki ja kuuli hän poliisikonstaapeleiden kulkevan edestakaisin bulevardilla. Hän tutki portinlukon. Se oli kiinni.

"Kaikki on järjestyksessä", sanoi hän tullessaan takaisin, "ja te voitte olla rauhallinen. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", sanoi insinööri ja seurasi Perennaa ja Mazerouxia ulos.

Työhuoneen ja välihuoneen välillä oli kaksi ovea, joista toinen oli täytetty ja vahakankaalla peitetty. Toisella puolen erotti välihuoneen eteisestä raskas verho.

"Nukkukaa te", sanoi Perenna seuralaiselleen. "Minä istun ylhäällä".

"Ette kai te luule, että jotain tapahtuu?"

"En luule sitä, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme. Mutta te, joka tunsitte päällikkö Vérot'n niin hyvin, uskotteko hänen luulotelleen itselleen olemattomia asioita?"

"En".

"Te tiedätte mitä hän ennusti. Se merkitsee, että hänellä oli siihen syynsä. Senvuoksi aion pitää silmäni auki."

"Me vuorottelemme, isäntä; herättäkää minut kun valvomisvuoroni tulee."

He istuivat liikkumattomina vierekkäin ja vaihtoivat silloin tällöin muutamia sanoja. Mazeroux nukkui pian. Don Luis istui liikkumattomana tuolissaan ja jännitti kuuloaan. Talossa vallitsi kaikkialla hiljaisuus. Ulkopuolelta kuului tuon tuostakin auto tahi vaunut vierivän ohi. Hän kuuli myöskin viimeisen Auteuil-linjan junan.

Hän nousi useita kertoja ja meni ovelle. Ei ääntäkään. Hippolyte Fauville nähtävästi nukkui.

"Erinomaista", sanoi Perenna itsekseen. "Bulevardi on vartioitu. Ei kukaan voi tulla huoneeseen muuta kuin tätä tietä. Meillä ei siis ole mitään pelättävää."

Kello kaksi yöllä pysähtyi automobiili talon ulkopuolelle ja eräs palvelijoista, joka oli kai istunut ja odottanut keittiössä, kiiruhti portille. Perenna väänsi valon välihuoneessa sammuksiin, raotti verhoa ja näki rouva Fauvillen tulevan Silvestren seuraamana kotiin.

Portaissa sytytettiin valoa. Noin puolen tunnin ajan kuului ääniä ja tuolien kolinaa, joita siirrettiin, sitten tuli aivan hiljaista.

Tämän hiljaisuuden aikana rupesi Perenna tuntemaan käsittämätöntä tuskaa, hän ei tiennyt minkä vuoksi. Mutta tuo tunne oli niin voimakas ja hänen mielenliikutuksensa niin kiihkeä, että hän mutisi:

"Minäpä menen katsomaan, jos hän nukkuu. Arvaan, ettei hän ole sulkenut ovea."

Hänen tarvitsi vain työntää auki molemmat ovet ja sähkölamppu kädessä meni hän suoraan vuoteelle.

Hippolyte Fauville nukkui kasvot seinään päin käännettyinä.

Perenna hymyili rauhoitettuna. Hän meni jälleen välihuoneeseen ja ravisti Mazerouxin hereille.

"Nyt on teidän vuoronne, Alexandre."

"Eikö mitään uutta."

"Ei, hän nukkuu."

"Mistä sen tiedätte?"

"Silmäsin sinne".

"Merkillistä, etten kuullut mitään. Mutta sehän on totta, minä nukuin kuin tukki."

Hän seurasi Perennaa huoneeseen ja tämä sanoi:

"Istukaa ja älkää herättäkö häntä. Minä koetan nukkua."

Ensin hän teki kierroksen. Mutta nukkuessaankin oli hän tietoinen kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään. Kello löi hiljaisella äänellä ja joka kerran laski Perenna lyönnit. Sitten alkoi elämä ulkona herätä, maitorattaat rämisivät ja aikainen aamujuna vihelsi.

Väki talossa alkoi liikkua. Päivänsäteet pilkistivät ikkunaluukkujen välitse ja huone tuli vähitellen valoisaksi.

"Menkäämme nyt", sanoi komisario Mazeroux. "On parasta, ettei hän tapaa meitä täällä."

"Pitäkää suunne", sanoi don Luis tehden käskevän eleen.

"Minkä vuoksi."

"Te herätätte hänet."

"Näettehän, etten herätä", sanoi Mazeroux ääntään alentamatta.

"Olette oikeassa", kuiskasi don Luis kummastellen ettei hänen äänensä ollut häirinnyt nukkuvaa.

Ja hänet valtasi sama tuska kuin yölläkin mutta vielä voimakkaammin, vaikka hän ei tahtonut tahi ei uskaltanut ajatella sen syytä.

"Kuinka on laitanne, isäntä? Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teidän on?"

"Ei mikään… ei mikään… olen peloissani…"

Mazeroux säpsähti:

"Peloissanne, mistä? Sanotte sen aivan kuin hän eilen illalla".

"Niin… niin… ja samasta syystä."

"Mutta…"

"Ettekö ymmärrä? Ettekö ymmärrä, että minä kummastelen…"

"En, mitä sitten?"

"Onko hän kuollut!"

"Tehän olette hullu!"

"En… en tiedä, minulla on tunne kuolemasta…"

Lamppu kädessä seisoi hän kuin lamaantuneena vuoteen vieressä, ja hänellä, joka ei ollut koskaan maailmassa pelännyt, ei ollut rohkeutta suunnata valoa Hippolyte Fauvillen kasvoihin. Kauhistava hiljaisuus levisi ja täytti huoneen.

"Hän ei liiku, isäntä!"

"Tiedän… tiedän… ja nyt huomaan, ettei hän ole liikahtanut koko yönä. Se se on, joka minua pelottaa."

Hänen täytyi todella ponnistaa ottaakseen askeleen eteenpäin. Nyt hän melkein kosketti vuodetta.

Insinööri ei näyttänyt hengittävän.

Perenna tarttui päättäväisesti hänen käteensä.

Se oli jääkylmä.

Don Luis sai jälleen koko itsehillitsemiskykynsä

"Ikkuna! Avatkaa ikkuna!" huusi hän.

Ja kun valo virtasi huoneeseen, näki hän, että Hippolyte Fauvillen kasvot olivat turvonneet ja täynnä ruskeita pilkkuja.

"Oh", sanoi hän puoliääneen, "hän on kuollut".

"Piru vieköön!" sähisi komisario.

Pari minuuttia seisoivat he kivettyneinä, lamaantuneina, hämmästyneinä nähdessään tämän yllättävän ja salaperäisen näyn. Silloin sai äkillinen ajatus Perennan vavahtamaan. Hän lensi ylös kierreportaita, kiisi läpi parvekkeen ja syöksyi ullakkohuoneeseen.

Edmond, Hippolyte Fauvillen poika, makasi vuoteessaan jäykkänä ja kankeana, hänkin oli kuollut.

"Piru vieköön!… Piru vieköön!" toisti Mazeroux.

Milloinkaan koko seikkailurikkaan elämänsä aikana ei Perenna ollut kokenut näin musertavaa iskua. Se aiheutti hänelle äärettömän väsymyksen tunteen ryöstäen hänen liikkumis- ja puhekykynsä. Isä ja poika olivat kuolleet! He olivat tulleet murhatuiksi yöllä. Muutamia tunteja sitten, vaikka talo oli vartioitu ja jokainen uloskäytävä ilmanpitävästi suljettu, olivat molemmat tulleet myrkytetyiksi saatanallisella pistoksella, täsmälleen samalla tavoin kuin Vérot ja Cosmo Mornington.

"Piru vieköön," sanoi Mazeroux vielä kerran. "Ei hyödyttänyt mitään nähdä niin paljon vaivaa noiden ihmisparkojen takia ja tehdä sellaisia ihmetöitä pelastaakseen heidät."

Huudahdus sisälsi moitteen. Perenna käsitti sen ja myönsi:

"Olette oikeassa, Mazeroux; minä en ollut tämän tehtävän tasalla."

"Enkä minä liioin".

"Te… tehän ette ole olleet mukana asiassa kuin eilisillasta."

"Aivan niinkuin tekin!"

"Niin, tiedän, eilisillasta, ja nuo toiset ovat työskennelleet useita viikkoja. Mutta nämä kaksi ovat joka tapauksessa kuolleet ja minä olin läsnä, minä, Lupin, olin läsnä. Asia on tapahtunut minun silmieni edessä ja minä en nähnyt mitään! Minä en huomannut mitään. Kuinka se on mahdollista?"

Hän paljasti poikaraukan olkapään ja osoitti pistoksen jättämää merkkiä olkapäässä.

"Sama merkki… selvästi sama merkki, jonka löydämme isässäkin. Nuorukaisella ei toki näytä olleen mitään tuskia. Pieni poikaraukka! Hän ei näyttänyt vahvalta. Joka tapauksessa kauniit kasvot. Mikä hirveä isku äidille, kun hän saa tästä tietää!"

Etsivä komisario itki kiukusta ja säälistä mutisten yhtämittaa:

"Piru vieköön!… Piru vieköön!"

"Meidän on kostettava heidät, eikö niin, Mazeroux?"

"Senpä uskon! Kaksinkertaisesti!"

"Yksi kerta riittää, Mazeroux. Mutta se on tehtävä suunnitelman mukaan!"

"Sen vannon."

"Aivan niin; vannokaamme. Vannokaamme, että nämä kaksi kuolemaa tulevat kostetuiksi. Vannokaamme, ettemme laske aseitamme ennenkuin Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajat ovat saaneet ansaitun palkkansa."

"Vannon sen, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi."

"Hyvä", sanoi Perenna, "ja nyt toimeen. Ilmoittakaa puhelimella poliisilaitokseen. Olen varma, että herra Desmalions hyväksyy sen, että ilmoitamme hänelle viipymättä. Hän on seurannut tätä asiaa innokkaasti."

"Entä jos palvelijat tulevat? Jos rouva Fauville —?"

"Ei kukaan tule ennenkuin me avaamme oven ja sen avaamme vain poliisiprefektille. Hänen tehtäväkseen jää ilmoittaa rouva Fauvillelle, että tämä on leski ja ettei hänellä ole enää poikaa. Lähtekää nyt, kiiruhtakaa."

"Silmänräpäys, isäntä; me unohdamme erään asian, joka voi olla meille suureksi avuksi."

"Minkä niin?"

"Sen pienen, harmaisiin kansiin sidotun päiväkirjan, jossa herra Fauville tekee selvää häneen kohdistuneesta salaliitosta."

"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Olette oikeassa… erittäinkin kun hän unhoitti sekoittaa kirjaimet lukossa eilen illalla ja avaimet ovat pöydällä olevassa avainkimpussa."

He juoksivat ylös portaita.

"Antakaa minun tehdä se", sanoi Mazeroux. "On oikeampaa, että te ette koske lukkoon."

Hän otti avainkimpun, työnsi syrjään lasisuojuksen ja pisti avaimen lukkoon kuumeentapaisella levottomuudella, jota don Luis tunsi vielä suuremmassa määrässä. Vihdoinkin he saisivat tietää tämän salaperäisen jutun yksityiskohdat. Kuollut mies itse antaisi ilmi murhaajiensa salaisuudet.

"Herra Jumala, kuinka te olette hidas," murisi don Luis.

Mazeroux työnsi molemmat kätensä hyllyllä olevaan paperikasaan.

"No, Mazeroux, antakaa se minulle."

"Mikä".

"Päiväkirja."

"En voi."

"Mitä tarkoitatte?"

"Se on poissa."

Don Luis nieli kirouksen. Päiväkirja, jonka insinööri oli lukinnut heidän silmiensä edessä kaappiin, oli kadonnut.

Mazeroux pudisti päätään.

"Piru vieköön! He tunsivat siis päiväkirjan!"

"Tietystikin ja he tunsivat paljon muutakin. Me emme ole vielä tehneet tiliä noiden veijarien kanssa. Ei ole yhtään aikaa kadotettavana. Soittakaa."

Mazeroux teki niin ja sai vastaukseksi, että herra Desmalions heti tulisi puhelimeen. Hän odotti.

Perenna, joka oli kulkenut edestakaisin huoneessa ja tutkinut esineitä, tuli esiin ja asettui hänen viereensä. Hän näytti tuumivalta. Hän mietiskeli hetken. Mutta heittäessään silmäyksen hedelmämaljakkoon, mutisi hän:

"Ahaa, on vain kolme omenaa neljän sijasta. Hän on siis syönyt neljännen."

"Niin", sanoi Mazeroux, "hänen on täytynyt syödä neljäs."

"Se on kummallista", sanoi Perenna, "nehän eivät olleet hänestä kypsiä".

Hän vaikeni jälleen, istuutui nojaten käsivarsillaan pöytään nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena; sitten kohotti hän päätään ja lausui seuraavat sanat:

"Murha oli tehty ennenkuin me tulimme sisään täsmälleen puoli yksi."

"Mistä sen tiedätte?"

"Kun herra Fauvillen murhaajat koskettelivat esineitä pöydällä, pudottivat he taskukellon, jonka hän oli siihen asettanut. He panivat sen takaisin, mutta se oli pudotessa pysähtynyt. Ja se on seisahtunut puoli yksi."

"Kun me siis istuuduimme tänne kello yksi yöllä, oli se siis ruumis, joka makasi edessämme ja toinen tuolla ylhäällä?"

"Niin."

"Mutta kuinka ne pirut tulivat sisään?"

"Ovesta, joka johtaa puutarhaan ja portista, joka on Suchet-bulevardille."

"Niillä oli siis avaimet lukkoihin?"

"Niin, väärät avaimet."

"Mutta poliisit, jotka vartioivat talon ulkopuolella?"

"Ne vartioivat siellä yhä, kuten sellaiset ihmiset vartioivat taloa, kulkemalla yhdestä pisteestä toiseen ajattelematta, että ihmiset voivat hiipiä puutarhaan kun he kääntävät selkänsä. Sillä tavoin juuri tapahtui heidän kulkiessaan edestakaisin."

Komisario Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Rikollisten rohkeus, heidän taitavuutensa ja hyvin peitetyt jälkensä tyrmistyttivät hänet.

"He ovat kirotun viekkaita", sanoi hän.

"Kuten sanotte, Mazeroux, kirotun viekkaita ja minä odotan pelottavaa taistelua. Peijakas, millä ripeydellä he ovat kulkeneet tietään!"

Puhelin soi. Don Luis antoi Mazerouxin puhua prefektille, otti avainkimpun, avasi helposti oven ja meni puutarhaan toivoen löytävänsä jonkun jäljen, joka helpottaisi hänen tutkimuksiaan.

Samoin kuin päivää ennen näki hän muuriköynnösten läpi poliisien kulkevan yhdeltä lyhtypatsaalta toiselle. He eivät nähneet häntä. Se, mitä mahdollisesti tapahtui talossa, näytti olevan heille aivan samantekevää.

"Tämä oli minulta suuri erehdys", sanoi Perenna itsekseen. "Ei sovi uskoa tehtävää henkilöille, joilla ei ole aavistustakaan sen tärkeydestä."

Hänen tutkimisensa johtivat muutamien jälkien löytöön hiekassa, jotka eivät olleet riittävän selviä, että hän olisi voinut erottaa jalkineen muodon, mutta se vahvisti hänen otaksumaansa, että roistot olivat tulleet tätä tietä.

Äkkiä teki hän iloisen eleen. Tien vieressä näki hän jotain punaista, jonka muoto heti kiinnitti hänen huomiotaan. Hän kumartui alas. Siinä oli omena, se neljäs omena, joka oli puuttunut hedelmämaljakosta.

"Mainiota", sanoi hän. "Hippolyte Fauville ei ole syönyt sitä. Joku heistä on ottanut sen — hän tunsi kai itsensä nälkäiseksi — ja kadottanut, mutta hänellä ei ole ollut aikaa haeskella ja ottaa sitä ylös."

Hän otti omenan ja tarkasteli sitä.

"Mitä!" huudahti hän hätkähtäen. "Onko tämä mahdollista?"

Hän seisoi kivettyneenä, äärimmäisen kiihoittuneena, mutta haluttomana tunnustamaan mahdollisuutta, joka oli kuitenkin kiistämättömänä todellisuutena hänen silmiensä edessä. Joku oli purrut omenaan, omenaan, joka oli liian hapan syötäväksi. Ja hampaat olivat jättäneet merkkinsä siihen!

"Onko tämä mahdollista?" toisti don Luis. "Onko mahdollista, että joku heistä on tehnyt itsensä syypääksi sellaiseen varomattomuuteen? Hänen on täytynyt kadottaa omena huomaamattaan… tahi sitten hän ei ole löytänyt sitä pimeydessä."

Hän ei voinut tointua kummastuksestaan. Hän koetti etsiä hyväksyttävää selitystä. Mutta hänellähän oli tosiasia edessään. Kaksi hammasriviä, jotka olivat leikanneet ohuen punaisen kuoren, olivat jättäneet jälkeensä säännöllisen, puoliympyrän muotoisen pureman hedelmään. Yläpuolella olivat merkit aivan selvät, mutta alapuolella olivat ne sulautuneet yhteen ainoaan käyrään viivaan.

"Tiikerinhampaat!" mutisi Perenna, joka ei voinut irrottaa silmiään noista kaksinkertaisista merkeistä. "Tiikerinhampaat! Ne hampaat, jotka ovat jo jättäneet merkkinsä päällikkö Vérot'n suklaapalaan! Mikä yhteensattuma! Se tuskin riippuu pelkästä sattumasta. Pitääkö meidän katsoa sitä todistukseksi, että sama henkilö on purrut omenaan ja suklaapalaan, jonka päällikkö Vérot luovutti poliisiprefektille vastaansanomattomaksi todistuskappaleeksi?"

Hän epäröi hetken. Säilyttäisikö hän omenan omia tutkimuksiaan varten tahi jättäisikö hän poliisille? Mutta kosketus siihen tuotti hänelle sellaisen vastenmielisyyden, niin että hän heitti pois, jolloin se pyöri pensaikkoon.

Ja hän toisti itsekseen:

"Tiikerinhampaat! Villieläimen hampaat!"

Hän sulki jälkeensä puutarhaoven, pani sen salpaan, asetti avaimen pöydälle ja sanoi Mazerouxille:

"Oletteko puhuneet prefektin kanssa?"

"Olen."

"Tuleeko hän?"

"Tulee."

"Eikö hän käskenyt teitä soittamaan poliisikomissariota?"

"Se merkitsee, että hän haluaa nähdä kaikki itse. Siten on paras. Mutta etsiväpoliisi? Yleinen syyttäjä?"

"Hän on puhunut niiden kanssa."

"Mikä teidän on, Alexandre? Minun täytyy kiskoa teiltä sanat väkisin. Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään."

"No, hyvä on. Tämä juttu on pannut päänne pyörälle. Se ei olekaan ihmeellistä. Prefekti ei myöskään tule iloiseksi… erittäinkin kun hän on niin kevytmielisesti luottanut minuun ja tullaan vaatimaan selitystä, miksi minä olen täällä. Kas niin, on parasta, että te otatte vastuun kaikesta mitä olemme tehneet. Suostutteko siihen? Sitäpaitsi se on teille suureksi hyödyksi. Pitäkää itsenne häikäilemättä esillä, syrjäyttäkää minut niin paljon kuin voitte ja ennenkaikkea — otaksun ettei teillä ole mitään tätä pikkuseikkaa vastaan — älkää olko niin tyhmä ja puhuko siitä, että nukuitte hetkeäkään tänä yönä välihuoneessa. Teitä vain moitittaisiin sen takia. Ja sitten… niin, se on siis sovittu? Ja meidän on vain sanottava hyvästi. Jos prefekti haluaa tavata minua, niinkuin hän arvatenkin tekee, niin soittakoon minulle Place de Palais-Bourboniin. Minä olen kotona. Näkemiin. Ei ole välttämätöntä, että minä olen mukana kuulustelussa, minun läsnäoloni ei olisi paikallaan. Hyvästi, rakas ystävä."

Hän kääntyi ovelle.

"Silmänräpäys!" huudahti Mazeroux.

"Silmänräpäys? Mitä tarkoitatte?"

Etsiväkomisario oli heittäytynyt hänen ja oven väliin ja sulki häneltä tien.

"Niin, silmänräpäys. Minä en yhdy teidän käsitykseenne. On paljon parempi, että odotatte kunnes prefekti on tullut."

"Minä en kysy teidän mielipidettänne."

"Mahdollista kyllä, mutta minä en päästä teitä ulos."

"Mitä! Te olette sairas, Alexandre."

"Kuulkaa nyt, isäntä," sanoi Mazeroux vaipuvalla tarmolla, "mitä he voivat teille tehdä? Onhan aivan luonnollista, että prefekti tahtoo puhua kanssanne."

"Vai niin, se on siis prefekti, joka haluaa… No niin, voitte sanoa hänelle, että minä en ole hänen määräystensä alainen, ja vaikka tasavallan presidentti tahi itse Napoleon I tahtoisi sulkea tieni… niin sanon vain: syrjään! Kylliksi siitä. Pois tieltä nyt!"

"Te ette pääse täältä", selitti Mazeroux päättäväisesti ja ojensi käsivartensa.

"Tämä on todellakin…"

"Te ette pääse täältä."

"Laskekaa kymmeneen, Alexandre."

"Sataan, jos niin haluatte, mutta te ette…"

"Vaietkaa loruinenne! Pois tieltä!" Hän tarttui Mazerouxin molempiin olkapäihin, käänsi hänet ympäri ja heitti hänet sohvalle. Sitten avasi hän oven.

"Pysähtykää tahi minä ammun!"

Mazeroux oli noussut ja seisoi nyt revolveri kädessä päättäväisin kasvoin.

Don Luis pysähtyi hämmästyneenä. Uhkaus ei tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta, häneen suuntautuvan revolverinsuun kohtasi hän kylmäverisellä katseella. Mutta kuinka ihmeessä uskalsi Mazeroux, hänen entinen rikoskumppaninsa, hänen aulis oppilaansa, hänen innokas palvelijansa, käyttäytyä niinkuin teki.

Perenna meni hänen luokseen ja laski kätensä salapoliisin ojennetulle käsivarrelle.

"Prefektin käskystäkö?" kysyi hän.

"Niin," mutisi Mazeroux tyytymättömänä.

"Määräys pidättää minut täällä kunnes hän tulee?"

"Niin."

"Ja estää minut pakenemasta?"

"Niin."

"Keinolla millä hyvänsä?"

"Niin."

"Vaikka ampumalla?"

"Niin."

Perenna mietti ja sanoi sitten vakavasti:

"Olisitteko te ampuneet, Alexandre?"

Komisario laski päänsä alas ja sanoi hiljaa:

"Kyllä, isäntä."

Perenna katsoi häneen ilman vihaa, ystävällisen osanottavalla katseella ja häneen teki syvän vaikutuksen nähdessään kurin ja velvollisuudentunnon sillä tavoin hallitsevan entistä toveriaan. Mikään ei voinut voittaa näitä tunteita, ei edes voimakas ihailu, jota Mazeroux melkein eläimellisellä uskollisuudella tunsi isäntäänsä. "En ole suuttunut, Mazeroux. Päinvastoin, hyväksyn menettelynne. Mutta teidän on sanottava minulle, minkä vuoksi prefekti…"

Salapoliisi ei vastannut mutta hänen silmänsä saivat niin surullisen ilmeen, että don Luis säpsähti ja ymmärsi kaikki.

"Ei", huudahti hän, "Ei! Se on kauheaa, hän ei voi ajatella sitä. Ja te, Mazeroux, luuletteko tekin, että minä olen rikollinen?"

"Oh, minä olen teistä yhtä varma kuin itsestäni. Te ette murhaa! Mutta on joka tapauksessa asioita… asianhaaroja…"

"Asioita… asianhaaroja", toisti don Luis pitkään.

Hän seisoi tuumivana sanoen sitten matalalla äänellä:

"Niin, kun asiaa ajattelee, on paljonkin totuutta siinä mitä sanotte. Niin, se sopii, aivan täydelleen… Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Tuttavuuteen Cosmo Morningtonin kanssa, tuloni Pariisiin juuri testamentin lukemisen aikaan, haluni viettää yö täällä, se tosiasia, että molempien Fauvillien kuolema epäilemättä tekee minut miljoonaperilliseksi… ja sitten… ja sitten… niin, hän on aivan oikeassa, teidän prefektinne… paljon enemmän kuin… niin, minä olen kiinni."

"Oh, ei vielä, isäntä…"

"Auttamattomasti kiinni, poikaseni, se teidän on selvitettävä itsellenne. Ei kuten Arsène Lupin, ent. murtovaras, ent. rangaistusvanki, ent. mitä haluatte — siinä ominaisuudessa olen minä saavuttamaton — mutta kuten don Luis Perenna, kunnianmies, pääperillinen j.n.e. Se on liian hullua. Sillä kuka etsii käsiinsä Cosmon, Vérot'n ja molempien Fauvillien murhaajat, jos minut pistetään vankilaan?"

"Kas niin, isäntä…"

"Hiljaa!… Kuulkaa!"

Auto pysähtyi bulevardille ja sitten toinen.

Ne olivat selvästikin prefektin ja yleisen syyttäjän väkeä.

Don Luis tarttui Mazerouxin käsivarteen.

"On vain yksi keino, Alexandre! Älkää sanoko, että te nukuitte."

"Minun täytyy."

"Tyhmä aasi!" murisi don Luis. "Miten on mahdollista olla sellainen aasi! Saattaa tulla suorastaan pahoinvoivaksi kunniallisuudesta. Mihin voin nyt ryhtyä?"

"Ottakaa selvä rikollisesta."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

Nyt tarttui Mazeroux vuorostaan hänen käsivarteensa, puristi sitä jonkunlaisella epätoivolla ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:

"Ottakaa selko rikollisesta. Muuten olette te kadotettu… se on varma… sen sanoi prefekti minulle. Poliisi haluaa saada rikollisen… tänä iltana… rikollinen täytyy löytyä… teidän on saatava hänet esille."

"Te olette leikinlaskija, Alexandre, se minun täytyy tunnustaa."

"Sehän on lapsenleikkiä teille, isäntä. Teidän tarvitsee vain ryhtyä siihen."

"Mutta eihän ole olemassa pienintäkään johtolankaa, te aasi!"

"Te löydätte sellaisen… teidän täytyy! Vannotan teitä, paljastakaa murhaaja… minä en voi kestää, että te tulette vangituksi. Teillä on sitä varten koko päivä… ja Lupin on suorittanut suurempiakin tekoja kuin tämä."

Hän sammalsi, itki, väänteli käsiään, irvisteli jokaisella lystillisten kasvojensa lihaksella. Ja tämä suru oli todellakin liikuttavaa, tämä epätoivo vaaran johdosta, joka uhkasi hänen isäntäänsä.

Eteisestä kuului herra Desmalionsin ääni. Kolmas auto pysähtyi portille, sen jälkeen neljäs, molemmat nähtävästi poliiseja täynnä.

Talo oli ympäröity, piiritetty.

Perenna vaikeni.

Mazeroux seisoi hänen vieressään tuskan täyttämin silmin.

Muutamia minuutteja kului. Sitten selitti Perenna miettivästi:

"Tarkemmin ajatellen myönnän, että te olette käsittänyt tilanteen selvästi, Alexandre, ja että teidän olettamuksenne ovat täydellisesti oikeutetut. Jos ei minun muutamien tuntien kuluessa onnistu luovuttaa poliisille Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajia, niin se olen minä, don Luis Perenna, joka suljetaan vankilaan tänä iltana, torstaina, ensimmäisenä päivänä huhtikuuta."

IV LUKU

Himmeä turkoosi

Kello oli noin yhdeksän aamulla, kun poliisiprefekti astui huoneeseen, jossa kaksoismurhan käsittämätön murhenäytelmä oli näytelty.

Hän ei edes kumartanut don Luisille ja lakimiehet, jotka seurasivat häntä, olisivat luulleet don Luisin olevan ainoastaan Mazerouxin avustajan, jos ei salapoliisipäällikkö olisi muutamilla sanoilla kertonut heille mitä osaa tämä vieras mies oli näytellyt.

Herra Desmalions tutki nopeasti molemmat ruumiit ja vastaanotti lyhyen selostuksen Mazerouxilta. Sitten meni hän ulos ja lähti toisen kerroksen salonkiin, johon rouva Fauville, jolle hänen tulostaan ilmoitettiin, tuli melkein heti häntä vastaan.

Perenna oli seisahtunut välihuoneeseen. Nyt meni hän eteiseen. Talon palvelijat, jotka nyt olivat kuulleet puhuttavan murhasta, tekivät itselleen asiaa sinne ja tänne. Hän meni pihamaalle johtavia portaita pitkin.

Siellä seisoi kaksi miestä; toinen heistä sanoi:

"Te ette saa kulkea ohi."

"Niin, mutta…"

"Te ette saa kulkea, sellainen on määräys."

"Määräys? Kuka on antanut sellaisen määräyksen?"

"Prefekti itse."

"Mikä huono onni!" sanoi Perenna nauraen.

"Minä olen ollut ylhäällä koko yön ja olen hyvin nälissäni. Eikö ole mitään mahdollisuutta saada jotain syödäkseen?"

Molemmat poliisikonstaapelit katsoivat toisiinsa ja toinen heistä viittasi luokseen Silvestren ja puhui hänen kanssaan. Silvestre meni ruokasalin läpi keittiöön ja tuli takaisin tarjottimen kera.

"Hyvä", ajatteli don Luis kiitettyään palvelijaa, "nyt on asia selvä. Olen kiinni. Sen juuri halusin tietää. Mutta herra Desmalions on heikko logiikassa, sillä jos se on Arsène Lupin, josta hän aikoo pitää kiinni, ovat kaikki nämä kunnialliset kiinniottajat tuskin riittäviä, ja jos se taas on don Luis Perenna, on heitä liiaksikin, sillä herra Perennan pako ryöstäisi herra Perennalta kaikki mahdollisuudet saada vilahdukseltakaan nähdä Cosmo-raukan sekiinejä. Ja nyt on parasta, että istuudun."

Hän istuutui jälleen tuolilleen välihuoneessa ja odotti tapahtumia.

Työhuoneen avatun oven kautta näki hän kuinka poliisit toimittivat tutkimuksiaan. Piirilääkäri suoritti alustavan ruumiinkatselmuksen ja huomasi samat myrkytysoireet kuin eilen illalla päällikkö Vérot'ssa. Sitten ottivat salapoliisit ruumiit ja kantoivat ne toistensa yhteydessä oleviin makuuhuoneisiin, joita isä ja poika olivat ennen käyttäneet.

Sitten tuli poliisiprefekti alas ja don Luis kuuli hänen sanovan sisällä oleville herroille:

"Naisraukka! Hän ei tahtonut ymmärtää… mutta kun hän vihdoinkin käsitti, kaatui hän pyörtyneenä lattialle. Ajatelkaa, mies ja poika samalla kertaa! Ihmisparka!"

Siitä hetkestä ei Perenna kuullut eikä nähnyt mitään. Ovi oli suljettu. Prefektin oli täytynyt antaa muutamia ohjeita puutarhatietä, sillä molemmat salapoliisit tulivat ja asettuivat eteiseen, välihuoneen verhon oikealle ja vasemmalle puolelle.

"Yksi asia on varma," sanoi don Luis itsekseen. "Minun asemani ei ole loistava. Minkälaisessa tilassa mahtaakaan Alexandre olla?"

Kello kaksitoista tuli Silvestre hänen luokseen tuoden hiukan ruokaa tarjottimella.

Ja hänen kiusallisen pitkä odotuksensa alkoi taas.

Työhuoneessa ja talossa jatkui tutkiminen, joka oli keskeytynyt aamiaisen ajaksi. Perenna kuuli askeleita ja ääniä joka taholta. Lopuksi tuli hän välinpitämättömäksi ja väsyneeksi, ojentautui tuoliinsa ja nukkui.

Kello oli neljä kun komisario Mazeroux tuli herättämään hänet. Viedessään häntä huoneeseen kuiskasi Mazeroux:

"Oletteko saanut hänet selville?"

"Kenet?"

"Murhaajan".

"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Kaikki käy kuin tanssi".

"Kyllä oli aikakin!" sanoi Mazeroux suunnattomasti keventyneenä käsittämättä pilaa. "Muuten olisitte olleet mennyttä miestä, kuten itsekin näitte".

Don Luis astui sisään. Huoneessa olivat yleinen syyttäjä, tutkintotuomari, poliisiprefekti, piirin poliisikomisario, kaksi tarkastajaa ja kolme virkapuvussa olevaa konstaapelia.

Bulevardi Suchetilta kuului huutoa ja komisario kolmine konstaapeleineen meni prefektin määräyksestä ottamaan selkoa mitä melua se oli, jolloin ovea avattaessa kuuluivat sanomalehtipoikien kiihottuneet huudot:

"Kaksoismurha bulevardi Suchetilla!… Lähemmät tiedot päällikkö Vérot'n kuolemasta!… Poliisi ymmällä!"

Kun ovi suljettiin, tuli hiljaisuus.

"Mazeroux oli aivan oikeassa", ajatteli Luis. "Se koskee minua tahi sitä toista, se on selvä. Jos eivät ne sanat, joita puhutaan tahi ne tosiasiat, jotka tulivat tutkimuksessa päivänvaloon, anna minulle johtolankaa, joka saattaa minut tilaisuuteen sanoa heille tuon salaperäisen murhaajan nimen, luovuttavat he minut julkisuudelle tänä iltana kauniiksi rasvattuna. Ole varuillasi, Lupin poikani! Nyt alkaa suuri peli."

Hän tunsi miellyttävää väristystä, joka aina valtasi hänet, kun suuret tapaukset lähestyivät. Tämä oli todellakin luettava kauheimpiin, missä hän milloinkaan oli ollut. Hän tunsi prefektin katsantokannan, hänen kokemuksensa, hänen itsepäisyytensä ja hänen kiihkonsa itse johtaa tärkeimpiä kuulusteluja ja saada aikaan tulos ennenkuin hän luovutti asian tuomarin käsiin; hän tunsi myöskin etsivänosaston päällikön ammatilliset lahjat ja kaiken sen terävänäköisyyden ja läpitunkevan logiikan, joka tutkintotuomarilla oli.

Poliisiprefekti johti itse hyökkäystä. Hän teki sen suoralla tavalla, ilman verukkeita ja jotenkin karskilla äänellä, jossa ei ollut entistä myötätuntoista sävyä don Luisia kohtaan. Hänen käytöksensä oli myöskin jäykempää ja siitä puuttui se ylhäisyys, joka oli vaikuttanut don Luisiin edellisenä päivänä.

"Hyvä herra", sanoi hän, "kun asianhaarat ovat niin johtaneet, että te, mr Cosmo Morningtonin pääperillisenä ja edustajana, olette viettäneet yön tässä talossa kaksoismurhan tapahtuessa, haluamme kuulla teidän yksityiskohtaisen selontekonne tämän yön tapahtumista."

"Toisin sanoen, herra prefekti," sanoi Perenna, "kun asianhaarat ovat johtaneet teidät valtuuttamaan minut viettämään yön täällä, haluatte te mielellänne tietää vastaako minun selontekoni joka kohdassa Mazerouxin selitystä."

"Niin".

"Te tarkoitatte, että minun menettelyni näyttää epäilyttävältä?"

Herra Desmalions epäröi. Hänen silmänsä kohtasivat don Luisin ja tämän avonainen katse teki selvästikin vaikutuksen häneen. Hän vastasi kuitenkin tiukasti:

"Teidän tehtäviinne, hyvä herra, ei kuulu tehdä minulle kysymyksiä."

Don Luis kumarsi.

"Niinkuin haluatte, herra prefekti," sanoi hän.

"Olkaa hyvä ja kertokaa mitä te tiedätte".

Don Luis antoi seikkaperäisen kuvauksen tapahtumista, jonka jälkeen herra Desmalions tuumi hiukan ja sanoi:

"On eräs seikka, jonka me haluamme saada selväksi. Kun te tulitte tähän huoneeseen puoli kolme aamulla ja istuuduitte herra Fauvillen viereen, eikö teillä ollut mitään aavistusta siitä, että hän oli kuollut?"

"Ei, herra prefekti. Muuten olisimme, komisario Mazeroux ja minä, tehneet häivytyksen."

"Oliko ovi puutarhaan suljettu?"

"Sen on täytynyt olla, koska me lukitsimme sen kello seitsemän."

"Millä".

"Avainkimpussa olevalla avaimella".

"Mutta miten saattoivat murhaajat, jos he tulivat ulkoapäin, avata sen?"

"Väärillä avaimilla."

"Onko teillä mitään todistuksia siitä, että se avattiin väärillä avaimilla?"

"Ei, herra prefekti."

"Siksi kunnes saamme todistuksen vastakohdasta, täytyy meidän uskoa, että sitä ei avattu ulkoapäin ja että rikolliset olivat talossa."

"Mutta täällähän ei ollut ketään muita kuin Mazeroux ja minä."

Syntyi hiljaisuus… keskeytys, jonka sisältö oli silminnähtävä. Herra Desmalionsin seuraavat sanat kärjistivät sen merkitystä.

"Te ette nukkunut yöllä?"

"Kyllä, aamupuolella."

"Te ette nukkunut ennen kun jätitte välihuoneen?"

"En."

"Ja komisario Mazeroux?"

Don Luis epäröi hetken, mutta kuinka saattoi hän toivoa, että tämä kunniallinen ja huolellinen Mazeroux ei olisi totellut omantuntonsa ääntä.

Hän vastasi:

"Komisario Mazeroux nukkui tuolilla eikä herännyt ennenkuin rouva Fauville tuli kotiin kello kahden jälkeen."

Tuli hiljaisuus, joka nähtävästi merkitsi:

"Niin että niinä kahtena tuntina, joina Mazeroux nukkui, oli siis mahdollista avata ovi ja murhata molemmat Fauvillet."

Kuulustelu näytti saavan sen käänteen, jonka Perenna oli ennustanut ja ympyrä vetäytyi yhä tiukemmaksi hänen ympärilleen. Hänen vastustajansa hoiti taistelua logiikalla ja voimalla, joka herätti hänen jakamatonta ihailuaan.

"Peijakas", ajatteli hän, "on tavattoman vaikea puolustaa itseään kun on syytön. Sekä oikea että vasen siipeni ovat ympäröidyt. Kestäneekö keskusta hyökkäyksen?"

Kuiskaavan keskustelun jälkeen tutkintotuomarin kanssa jatkoi herra Desmalions kysymyksiään.

"Eilen illalla, kun herra Fauville avasi kaapin teidän ja komisarion läsnäollessa, mitä siellä oli?"

"Joukko papereita eräällä hyllyllä ja näiden joukossa harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja, joka sitten katosi."

"Te ette liikuttaneet näitä papereita?"

"En papereita enkä kaappia, herra prefekti. Komisario Mazeroux on kyllä sanonut teille, että hän pyysi minua vetäytymään syrjään, jotta etsintä tapahtuisi oikealla tavalla."

"Teillä ei ole siis ollut pienintäkään tekemistä kaapin kanssa?"

"Ei."

Herra Desmalions katsoi tutkintotuomariin ja nyökkäsi. Jos Perenna olisi epäillyt, että hänelle viritettiin ansa, olisi silmäys Mazerouxhiin ollut riittävä päästämään hänet harhaluulostaan. Mazeroux oli kasvoiltaan tuhkanharmaa.

Herra Desmalions jatkoi:

"Te olette ottanut osaa jälkien haeskeluun, poliisitoimiin. Kun nyt asetan teille seuraavan kysymyksen, katson siis asettavani sen kokeneelle salapoliisille."

"Vastaan kysymykseenne parhaan ymmärrykseni mukaan."

"Se on tällainen: Otaksukaa, että tällä hetkellä löytyisi kaapista joku esine, sanokaamme jalokivi, timantti, ja että tämä timantti on rintaneulasta, joka kuuluu tuntemallemme henkilölle, joka on viettänyt yönsä tässä talossa, niin mitä ajattelisitte te siitä?"

"Siinä on ansa", ajatteli Perenna. "Niin on asia. On selvää, että he ovat löytäneet jotain kaapista ja luulevat sen kuuluvan minulle. Hyvä. Mutta siinä tapauksessa täytyy otaksua — koska minä en ole kaappiin koskenut — että esine on otettu minulta ja asetettu kaappiin vahingoittamisekseni. Mutta koska vasta eilen olen ryhtynyt koko juttuun, on mahdotonta, että joku nyt tänä yönä, kun en ole tavannut ketään, olisi saanut tilaisuuden johtaa ja suorittaa sellaisen salajuonen minua vastaan. Siis…"

Poliisiprefekti keskeytti tämän hiljaisen yksinpuhelun toistamalla:

"Mitä te ajattelisitte siitä?"

"Silloin olisi olemassa kiistämätön yhdysside tämän talossa läsnäolleen henkilön ja molempien rikosten välillä."

"Meillä olisi siis ainakin oikeus epäillä tätä henkilöä teidän mielestänne?"

"Kyllä".

"Onko se teidän mielipiteenne?"

"Ehdottomasti."

Herra Desmalions otti taskustaan palan silkkipaperia ja nosti siitä pienen sinisen kiven.

"Tässä", sanoi hän osoittaen sitä don Luisille, "on turkoosi, jonka me löysimme kaapista. Se kuuluu ilman pienintäkään epäilyä sormukseen, jota te kannatte sormessanne."

Don Luis sai raivokohtauksen. Hän sähisi yhteenpurtujen hampaiden välitse:

"Oh, ne roistot! Kuinka taitavia ne ovat! Mutta en voi uskoa…"

Hän katsoi sormukseensa, jota koristi suuri, himmeä turkoosi, pienten säännöttömien turkoosien ympäröimänä, nekin väriltään himmeän sinisiä. Yksi niistä puuttui ja se, jota herra Desmalions piti käsissään, sopi täsmälleen sormukseen.

"Mitä te sanotte?" kysyi herra Desmalions.

"Sanon, että tämä turkoosi kuuluu minun sormukseeni, jonka sain Cosmo Morningtonilta pelastaessani ensi kerran hänen elämänsä."

"Silloin olemme siis yhtä mieltä?"

"Niin, herra prefekti, olemme samaa mieltä."

Don Luis Perenna alkoi ajatuksiinsa vaipuneena kulkea edestakaisin huoneessa. Poliisit tekivät liikkeen lähestyäkseen molempia ovia, ja hän ymmärsi siitä, että oltiin varustauduttu vangitsemaan hänet. Sana vain herra Desmalionsilta ja komisario Mazeroux olisi pakotettu tarttumaan isäntäänsä kaulukseen.

Don Luis heitti vielä katseen entiseen rikostoveriinsa. Mazeroux teki rukoilevan eleen kuin olisi halunnut sanoa:

"No, mitä te odotatte? Miksi ette paljasta rikollista? Kiiruhtakaa! On viimeinen hetki!"

Don Luis hymyili.

"No," sanoi prefekti sävyllä, josta kokonaan oli kadonnut hänen kuulustelun alussa vastahakoisesti käyttämänsä kohteliaisuus.

"No? No?"

Perenna otti tuolin, käänsi sen ja istuutui sanoen rauhallisesti.

"Keskustelkaamme…"

Tämä sanottiin niin päättäväisesti, että prefekti mutisi epäröivästi:

"En oikein ymmärrä…"

"Sen teette pian, herra prefekti."

Ja hän alkoi puhella hitaasti, pannen painoa joka tavulle:

"Herra prefekti, tilanne on selvä kuin päivä. Eilen illalla te annoitte minulle valtuuden, joka asettaa teidät itsenne mitä vakavimpaan vastuuseen. Seuraus on, että te nyt mihin hintaan tahansa ja ilman viivyttelyä tarvitsette rikollisen. Ja täksi rikolliseksi pitäisi minun tulla. Minua painavat asianhaarat ovat: minun läsnäoloni täällä, se tosiasia, että ovi oli lukittu, että komisario Mazeroux nukkui rikoksen tapahtuessa ja että turkoosi löydettiin kaapista. Tämä kaikki on vakuuttavaa, sen myönnän. Siihen tulee se musertava tosiasia, että minulle oli mitä suurimmassa määrin edullista päästä herra Fauvillesta ja hänen pojastaan, sillä jos ei Cosmo Morningtonin perillisiä löydy, saan minä sata miljoonaa frangia. Minulla ei siis ole muuta valittavaa kuin joko seurata teitä, herra prefekti, vankilaan, tahi myöskin…"

"Tahi myöskin?"

"Tahi myöskin jättää teille rikollinen, se oikea rikollinen."

Poliisiprefekti hymyili ja otti esiin kellonsa.

"Minä odotan", sanoi hän.

"Tarvitsen siihen tunnin, herra prefekti, en enempää, jos te annatte minulle vapaat kädet. Ja minä luulen, että totuuden etsiminen on pienen kärsivällisyyden arvoinen."

"Minä odotan", toisti herra Desmalions.

"Herra Mazeroux, olkaa hyvä ja sanokaa palvelija Silvestrelle, että herra prefekti haluaa jutella hänen kanssaan."

Saatuaan merkin herra Desmalionsilta meni Mazeroux ulos.

Don Luis selitti:

"Herra prefekti; vaikkakin turkoosin löytö teidän silmissänne muodostaa tavattoman painavan todisteen minua vastaan, on löydöllä myöskin minulle suuri merkitys. Sanon teille minkä tähden. Tämän turkoosin on täytynyt pudota sormuksestani eilen illalla ja vieriä matolle. Ainoastaan neljä henkilöä on voinut huomata tämän tapahtuman, ottaa ylös turkoosin ja panna sen kaappiin vahingoittaakseen minua, uutta vastustajaa. Ensimmäinen näistä henkilöistä on teidän salapoliisinne, komisario Mazeroux, jota en ota lukuun. Toinen on kuollut… tarkoitan herra Fauvillea. Hänestä emme puhu. Kolmas on palvelija Silvestre. Haluaisin puhua muutaman sanan hänen kanssaan. Se ei vie kauan aikaa."

Silvestren kuulustelu oli pian toimitettu. Hän saattoi todistaa, ettei hän rouva Fauvillen tuloon saakka ollut jättänyt keittiötä, jossa hän oli istunut pelaamassa korttia kamarineidin ja erään toisen palvelijan kanssa.

"Hyvä on", sanoi Perenna. "Vielä sana. Tehän olette lukeneet päällikkö Verot'n kuolemasta ja nähneet hänen valokuvansa aamulehdissä?"

"Kyllä."

"Tunsitteko päällikkö Vérot'a?"

"Ei ole siis todennäköistä, että hän olisi ollut täällä eilen."

"Siitä en voi sanoa mitään", vastasi palvelija. "Herra Fauvillellä oli tapana vastaanottaa kävijöitä, jotka hän itse laski sisään puutarhatietä."

"Onko teillä mitään muuta ilmoitettavaa?"

"Olkaa sitten hyvä ja sanokaa rouva Fauvillelle, että herra prefekti olisi hyvin kiitollinen, jos saisi puhua pari sanaa hänen kanssaan."

Silvestre jätti huoneen.

Tutkintatuomari ja yleinen syyttäjä lähenivät kummastunein ilmein.

Prefekti huudahti:

"Mitä, hyvä herra, ette kai halunne väittää, että rouva Fauville olisi jollain tavoin sekaantunut tähän Juttuun?"

"Herra Prefekti, rouva Fauville on neljäs henkilö, joka on voinut nähdä turkoosin putoavan sormuksestani."

"Mitä sitten? Onko meillä oikeutta ilman pienintäkään todistusta otaksua, että vaimo murhaisi miehensä, äiti myrkyttäisi poikansa?"

"Minä en otaksu mitään, herra prefekti."

"Mutta silloin…"

Don Luis ei vastannut. Herra Desmalions ei peittänyt harmiaan. Hän sanoi vain:

"Hyvä on, mutta minä käsken mitä jyrkimmin teitä olemaan vaiti. Mitä kysymyksiä on minun esitettävä rouva Fauvillelle?"

"Vain yksi. Kysykää häneltä, tunteeko hän jonkun — paitsi miestään — joka polveutuu Roussel-sisaruksista?"

"Minkä vuoksi tämä kysymys?"

"Koska silloin, jos tällainen jälkeläinen on olemassa, en minä peri miljoonia, vaan hän; ja silloin on edullisinta hänelle, eikä minulle, toimittaa herra Fauville ja hänen poikansa pois tieltä."

"Luonnollisesti, luonnollisesti," mutisi herra Desmalions. "Mutta tämä uusi jälki on joka tapauksessa…"

Rouva Fauville astui sisään ennen kuin hän oli puhunut loppuun.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva," sanoi prefekti äärimmäisen kunnioittavasti, "ja suokaa minulle anteeksi, että aiheutin teille hirveän mielenliikutuksen. Mutta aika on kallista ja meidän on tehtävä kaikkemme, että ne molemmat uhrit, joiden kuolemaa te itkette, tulisivat kostetuiksi niin pian kuin mahdollista."

Kyyneleet juoksivat vielä kauniista silmistä ja hän sammalsi nyyhkyttäen:

"Jos poliisi tarvitsee minua, herra prefekti…"

"Niin, asia koskee muutamia selityksiä. Teidän miehenne äiti on kuollut, eikö niin?"

"Aivan niin, herra prefekti."

"Olenko oikeassa sanoessani, että hän oli Saint-Etiennestä ja että hänen tyttönimensä oli Roussel?"

"Kyllä."

"Elisabeth Roussel?"

"Niin."

"Oliko miehellänne muita veljiä tahi sisaria?"

"Ei".

"Siis ei ketään Elisabeth Rousselin jälkeläistä ole elossa?"

"Ei."

"Mutta Elisabeth Rousselilla oli kaksi sisarta, eikö niin?"

"Niin."

"Ermeline Roussel, vanhempi, matkusti ulkomaille eikä hänestä kuultu sen enempää. Toinen, nuorempi…"

"Toinen oli nimeltään Armande Roussel. Hän oli minun äitini."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Sanoin, että äitini tyttönimi oli Armande Roussel ja minä menin naimisiin serkkuni, Elisabeth Rousselin pojan kanssa."

Tämä ilmoitus vaikutti kuin salamanisku. Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa Edmondin kuoleman jälkeen siirtyi Cosmo Morningtonin perintö toiselle haaralle, Armande Rousselin jälkeläisille ja tätä haaraa edusti nyt rouva Fauville!

Poliisiprefekti ja tutkintotuomari vaihtoivat katseita ja molemmat silmäsivät vaistomaisesti don Luis Perennaan, joka ei liikuttanut lihastakaan.

"Eikö teillä ole mitään sisaria tahi veljiä, hyvä rouva?" kysyi prefekti.

"Ei, herra prefekti, minä olen ainoa lapsi."

Ainoa lapsi! Toisin sanoen, nyt kun hänen miehensä ja poikansa ovat kuolleet, tulevat Cosmo Morningtonin miljoonat ehdottomasti ja kiistämättömästi hänelle, yksin hänelle.

Ahdistava ajatus vilahti poliisin edustajien mieleen vaikuttaen ikäänkuin painajainen ja he eivät voineet vapautua siitä: tuo nainen, joka istuu heidän edessään, oli Edmond Fauvillen äiti. Herra Desmalions suuntasi katseensa Luis Perennaan, joka kirjoitti muutamia sanoja kortille ja jätti sen prefektille.

Herra Desmalions, joka oli vähitellen saanut takaisin sen kohteliaan käytöksen, jolla hän oli kohdellut don Luisia eilen, luki sen, mietti hetken ja teki sitten rouva Fauvillelle seuraavan kysymyksen:

"Kuinka vanha oli poikanne Edmond?"

"Seitsemäntoista vuotias."

"Te näytätte niin nuorelta…"

"Edmond ei ollut minun poikani, vaan poikapuoleni, mieheni ja hänen ensimmäisen vaimonsa poika."

"Vai niin, Edmond Fauville…" mutisi prefekti, mutta ei täydentänyt ajatustaan.

Parissa minuutissa oli koko tilanne muuttunut. Tuomarien silmissä ei rouva Fauville enää ollut leski eikä äiti, jota mihin hintaan hyvänsä oli säästettävä. Hänestä oli äkkiä tullut nainen, jota asianhaarat pakottivat heitä kuulustelemaan.

Poliisiprefekti jatkoi:

"Tunnetteko tämän turkoosin?"

Hän otti kiven ja tarkasti sitä näyttämättä vähintäkään hämmästyksen merkkiä.

"En", sanoi hän. "Minulla on vanhanaikainen turkoosikaulanauha, jota en koskaan käytä, mutta sen kivet ovat suurempia eikä mikään niistä ole näin säännöttömästi muodostunut."

"Me löysimme sen tuosta kaapista", sanoi herra Desmalions, "se kuuluu sormukseen, joka on erään tuntemamme henkilön oma."

"Silloin teillä täytyy olla se henkilö käsissänne", sanoi hän innokkaasti.

"Hän on täällä", sanoi prefekti osoittaen don Luisia, joka seisoi hiukan syrjässä eikä senvuoksi ollut herättänyt rouva Fauvillen huomiota.

Rouva säpsähti nähdessään Perennan ja huudahti nopeasti:

"Tämä herra oli täällä eilen illalla! Hän puhui mieheni kanssa… samoinkuin tämäkin herra", sanoi hän Mazerouxista. "Teidän pitää kuulustella näitä herroja, kysyä heiltä minkä vuoksi he olivat täällä. Tehän ymmärrätte, jos turkoosi kuuluu toiselle heistä…"

Salaviittaus oli suora, mutta kömpelö ja se lisäsi Perennan lausumattoman väitteen merkitystä:

"Turkoosin otti minulta joku, joka näki minut eilen ja halusi minua vahingoittaa. Paitsi herra Fauvillea ja etsivää komisariota näki minut vain kaksi henkilöä: palvelija Silvestre ja rouva Fauville. Kun Silverstre on epäilysten ulkopuolella, minä väitän rouva Fauvillen ottaneen turkoosin ja panneen sen kaappiin."

Herra Desmalions kysyi:

"Saanko nähdä kaulanauhanne, hyvä rouva."

"Tietysti. Se on muiden koristeitteni joukossa kaapissani. Menen hakemaan sen."

"Älkää vaivautuko. Tunteeko kamarineitinne kaulanauhan?"

"Aivan hyvin."

"Siinä tapauksessa herra Mazeroux sanoo hänelle mitä haluamme."

Ei puhuttu sanaakaan Mazerouxin poissaollessa. Rouva Fauville näytti vaipuneen suruunsa. Herra Desmalions piti häntä silmällä.

Komisario tuli takaisin hyvin suuren, erilaisia jalokivikoteloita ja irtonaisia jalokiviä sisältävän rasian kanssa.

Herra Desmalions otti kaulanauhan, tutki sitä ja huomasi, että kivet todellakaan eivät muistuttaneet turkoosia, eikä niistä puuttunut yhtään. Mutta nostaessaan kahta muuta koteloa saadakseen otsakoristeen, jossa myös oli siniset kivet, teki hän hämmästyneen liikkeen.

"Mitä avaimia nämä ovat?" kysyi hän osoittaen kahta aivan samanlaista avainta kuin puutarhanoveen kuuluvat olivat.

Rouva Fauville oli aivan tyyni. Lihaskaan hänen kasvoissaan ei värähtänyt. Mikään ei todistanut pienintäkään mielenliikutusta tämän löydön johdosta. Hän sanoi ainoastaan:

"En tiedä. Ne ovat olleet siellä kauan."

"Mazeroux", sanoi herra Desmalions. "Koettakaa niitä tuohon oveen."

Mazeroux teki niin. Ovi avautui.

"Niin", sanoi rouva Fauville, "nyt muistan… mieheni antoi ne minulle. Ne olivat hänen omien avaintensa kaksoiskappaleet."

Sanat lausuttiin mitä luonnollisimmalla äänensävyllä ja ikäänkuin ei hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta hirveästä epäilystä, jonka kohteeksi hän alkoi tulla.

Ja tämä rauhallisuus oli mitä suurimmassa määrässä ällistyttävää. Oliko se todistus täydellisestä viattomuudesta tahi pirullisesta rikollisen viekkaudesta, joka ei joudu hämilleen mistään? Eikö hän ymmärtänyt mitään murhenäytelmästä, jota näyteltiin ja jonka päähenkilönä hän tietämättään oli? Tahi aavistiko hän sen hirveän syytöksen, joka vähitellen kietoutui joka puolelta hänen ympärilleen ja uhkasi häntä kauhealla vaaralla? Mutta kuinka hän oli siinä tapauksessa tehnyt itsensä syypääksi siihen kuulumattomaan erehdykseen, että oli säilyttänyt molemmat avaimet?

Joukko kysymyksiä kohosi kaikkien läsnäolijoiden mieleen. Poliisiprefekti ilmaisi ne seuraavasti:

"Tehän olitte poissa, hyvä rouva, murhan tapahtuessa?"

"Olin."

"Te olitte oopperassa?"

"Niin, ja sitten menin minä erään ystäväni, rouva d'Ersingerin kutsuihin."

"Veikö autonkuljettajanne teidät sinne?"

"Kyllä, oopperaan. Mutta lähetin hänet takaisin ja hän tuli hakemaan minua juhlan loputtua."

"Ymmärrän", sanoi herra Desmalions. "Mutta kuinka te tulitte oopperasta rouva d'Ersingerin luo?"

Rouva Fauville näytti nyt vasta huomaavan olevansa todellisen kuulustelun esineenä, ja hänen ilmeensä ja käytöksensä ilmaisivat jonkunlaista epävarmuutta. Hän vastasi:

"Otin ajurin."

"Kadulta?"

"Place de l'Operan luota."

"Kello kaksitoista?"

"Ei, puoli kaksitoista; minä poistuin ennen oopperan loppua."

"Teillä oli kiire ystävienne luo?"

"Niin, tahi oikeammin sanoen…"

Hän keskeytti, hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, hänen huulensa ja leukansa vapisivat ja hän kysyi:

"Miksi teette minulle kaikkia näitä kysymyksiä?"

"Ne ovat välttämättömiä. Ne saattavat valaista sitä mitä haluamme tietää. Pyydän teitä senvuoksi vastaamaan niihin. Mihin aikaan tulitte ystävättärenne luo?"

"Tuskin tiedän… en pannut merkille aikaa."

"Ajoitteko sinne suoraan?"

"Melkein."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Minulla oli hiukan päänsärkyä ja käskin ajurin ajamaan pitkin Champs-Elyséetä… ja Avenue du Bloisia… hyvin kauan… ja sitten jälleen Champs-Elyséetä."

Hän tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen äänensä kävi epäselväksi. Hän painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hänen vaikenemisensa ei kuitenkaan ollut mikään tunnustus eikä ollut mitään, joka olisi antanut aihetta luulla hänen masentuneisuutensa olevan muuta kuin surua. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja syrjästäkatsojat saivat sen käsityksen, että hän tunsi itsensä kadotetuksi ja luopui taistelusta. He tunsivat melkein myötätuntoa tätä naista kohtaan, jota vastaan kaikki asianhaarat näyttivät vannoutuneen, ja joka puolustautui niin huonosti, että kuulustelija epäröi kiusata häntä kauempaa.

Herra Desmalions näytti neuvottomalta ikäänkuin voitto olisi ollut liian helppo.

Hän heitti vaistomaisesti katseen Perennaan, joka ojensi hänelle paperilapun, jossa oli sanat:

"Rouva d'Ersingerin puhelinnumero."

Herra Desmalions mutisi:

"Niin, se on totta, heidän täytyy kai tietää…"

Hän astui puhelimen luo ja pyysi numeron 325 04 ja kysyi heti:

"Kuka puhuu? Hovimestari? Vai niin. Onko rouva d'Ersinges kotona? Eikö? Entä herra? Ei hänkään? No, ei tee mitään, te voitte sanoa minulle mitä haluan tietää. Minä olen Desmalions, poliisiprefekti, ja tarvitsen eräitä tietoja. Mihin aikaan yöllä tuli rouva Fauville teille? Mitä te sanotte? Oletteko siitä varma? Kello yksi? Ei ennen? Ja hän lähti —? Kymmenen minuutin kuluttua? Hyvä. Mutta oletteko varma, ettette erehdy hänen tuloajastaan? Minun täytyy tietää se ehdottoman varmaan, se on hyvin tärkeää. Te sanotte, että se oli kello yksi yöllä? Kello yksi yöllä? — Hyvä on. Kiitos."

Kun herra Desmalions kääntyi, näki hän rouva Fauvillen seisovan vieressään silmissään mielettömän tuskan ilme. Kaikki läsnäolijat tekivät saman huomion. Heillä oli edessään joko aivan syytön nainen tai harvinainen näyttelijätär, jonka kasvot täydellisellä tavalla saattoivat näytellä viatonta.

"Mitä te tahdotte", sopersi hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Selittäkää!"

Herra Desmalions kysyi aivan rauhallisesti: "Mitä teitte yöllä puoli kahdestatoista yhteen?"

Se oli pelottava kysymys asiain nykyisessä tilassa, kohtalokas kysymys, joka merkitsi:

"Jos te ette voi antaa tarkkaa ja totuudenmukaista selitystä tavasta, jolla vietitte aikanne murhan tapahtuessa, on meillä oikeus vetää se johtopäätös, että te ette ole tietämätön miehenne ja poikapuolenne murhasta."

Hän käsitti sen ja vaikeroi:

"Tämä on kauheata!… Kauheata!"

Prefekti toisti:

"Mitä te teitte? Siihen kysymykseen on helppo vastata."

"Oi," huudahti rouva Fauville valittaen, "kuinka te voitte uskoa? Ei, ei, se on mahdotonta. Kuinka te uskotte…?"

"Minä en usko vielä mitään," sanoi Desmalions. "Sitäpaitsi voitte te tuoda esiin totuuden yhdellä ainoalla sanalla."

Hänen huultensa liikkeistä ja päättäväisyydestä, jolla hän ojentautui, saattoi luulla hänen lausuvan sen sanan. Mutta äkkiä näytti kuin olisi hän tuntenut itsensä lamaantuneeksi, hän lausui muutamia käsittämättömiä tavuja ja vaipui tuolille antaen kuulua epätoivoisen huudahduksen ja nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti.

Tämä oli sama kuin tunnustus. Ainakin se oli samaa kuin ilmoitus, ettei hän voinut antaa hyväksyttävää selitystä, joka olisi tehnyt lopun kuulustelusta.

Poliisiprefekti poistui hänen luotaan ja puhui hillityllä äänellä tutkintotuomarin ja yleisen syyttäjän kanssa. Perenna ja Mazeroux jäivät kahden, toistensa viereen.

Mazeroux kuiskasi:

"Mitä minä sanoin? Tiesin, että te saatte sen selville. Oh, minkälainen mies te olette! Millä tavoin olettekaan kulkenut tietänne!"

Hän säteili ihastuksesta ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli selviytynyt ja ettei tällä ollut enää hanhea kynittävänä hänen esimiehensä kanssa, tämän esimiehen, jota Mazeroux kunnioitti melkein yhtä paljon kuin isäntäänsä. Nyt oli kaikki sovittu, he olivat kaikki hyviä ystäviä ja Mazeroux huokasi helpotuksesta.

"Ne telkeävät hänet, vai kuinka?"

"Ei", sanoi Perenna. "Niillä ei ole riittäviä syitä voidakseen antaa vangitsemismääräystä."

"Mitä?" murisi Mazeroux harmistuneena. "Ei riittäviä syitä? Toivon kuitenkin, että te ette päästä häntä. Hän ei häikäillyt hyökätessään teitä vastaan. Kas niin, isäntä, antakaa hänelle matkapassi… sille pirulliselle naiselle!"

Don Luis oli yhä mietteissään. Hän ajatteli ennenkuulumattomia tosiasioita, jotka kokoontuivat joka puolelta rouva Fauvillea vastaan. Ja se ratkaiseva todistus, joka yhdistäisi kaikki nämä erilaiset tosiasiat, oli Perennan hallussa. Sen muodostivat hampaiden jäljet omenassa, joka oli pensaikossa puutarhassa. Poliisille se olisi yhtä hyvä kuin sormenjäljet, sitä enemmän, kun he saattoivat verrata jälkiä suklaapalaan.

Ja kuitenkin hän epäili. Hän keskitti koko huomiokykynsä ja silmäili naista puoleksi vastenmielisyydellä, puoleksi myötätunnolla, naista, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli murhannut miehensä ja poikansa. Antaisiko hän viimeisen iskun? Oliko hänellä oikeus näytellä tuomaria? Jos hän erehtyisi?

Sillä aikaa oli herra Desmalions tullut hänen luokseen ja ollen puhuvinaan Mazerouxille, kysyi itse asiassa Perennalta:

"Mitä te tästä ajattelette?"

Mazeroux pudisti päätään. Perenna vastasi:

"Arvelen, herra prefekti, että jos tämä nainen on syyllinen, puolustautuu hän viekkaudestaan huolimatta käsittämättömällä tyhmyydellä."

"Te tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hän on ollut, ilman epäilystäkään vain välikappale kanssarikollistensa käsissä."

"Yhden kanssarikollisen?"

"Muistakaa hänen miehensä huudahdusta eilen virastossanne: 'Oh, ne roistot! Ne roistot.' On siis ainakin yksi kanssarikollinen ja se on ehkä sama mies, joka oli läsnä Café du Pont-Neufilla päällikkö Vérot'n ollessa siellä viimeistä kertaa: mies punaisenruskeine partoineen ja hopeapäisine ebenholtsikeppineen. Niin että…"

"Niin että", täydensi herra Desmalions, "vangitsemalla rouva Fauville epäilyksenalaisena on meillä toivoa saada käsiimme hänen rikostoverinsa."

Perenna ei vastannut. Prefekti jatkoi miettivästi;

"Vangita hänet… vangita hänet… siihen tarvitsemme jonkun syyn. Ettekö ole löytäneet mitään aihetta?"

"En, herra prefekti. Tutkimukseni on ollut ymmärrettävästikin hyvin summittaista."

"Mutta meidän on ollut äärimmäisen tarkkaa. Olemme etsineet joka sopen huoneessa."

"Ja puutarhassa?"

"Siellä myöskin."

"Yhtä tarkasti."

"Ehkä ei. Mutta luulen…"

"Uskon päinvastoin, herra prefekti, että kun murhaajat liikkuivat puutarhassa, kun he tulivat ja menivät, on mahdollista…"

"Mazeroux", sanoi herra Desmalions, "menkää ulos ja tehkää huolellinen tarkastus."

Komisario lähti. Perenna, joka jälleen seisoi jaloillaan, kuuli prefektin sanovan tutkintotuomarille:

"Jos meillä vain olisi yksi todistus, yksi ainoa! Nainen on nähtävästi syyllinen. Todennäköisyyssyyt häntä vastaan ovat liian suuret. Ja sittenhän ovat Cosmo Morningtonin miljoonat. Mutta toiselta puolen, katsokaa häneen… katsokaa, kuinka rehelliset hänen kauniit kasvonsa ovat, katsokaa kuinka ilmeisesti hän suree."

Rouva Fauville nyyhkytti silloin tällöin ja väänteli käsiään.

Mazeroux tuli takaisin. Herra Desmalions meni innokkaasti komisariota vastaan, joka näytti hänelle muuriköynnösten luota löytämänsä omenan. Perenna käsitti heti minkä tavattoman painon poliisiprefekti antoi Mazerouxin selityksille ja hänen odottamattomalle löydölleen.

Desmalions meni huoneen poikki rouva Fauvillen luo. Tämä oli ratkaisu. Hän epäröi hiukan kuinka aloittaisi loppukuulustelun ja kysyi sitten:

"Ettekö vieläkään halua sanoa meille kuinka käytitte aikanne yöllä?"

Rouva Fauville ponnistautui ja kuiskasi:

"Kyllä, kyllä… minä otin ajurin ja ajoin ympäri. Kävelin myöskin kappaleen matkaa…"

"Se on asianhaara, jonka helposti saamme todetuksi löydettyämme ajurin. Teillä on kuitenkin nyt tilaisuus haihduttaa sitä… valitettavaa vaikutusta, jonka vaiteliaisuutenne on meihin tehnyt…"

"Olen aivan valmis…"

"Asia on näin: se henkilö tahi ne henkilöt, jotka ovat rikoksen tehneet, näyttävät puraisseen omenaa ja heittäneen sen puutarhaan, josta se juuri löydettiin. Tehdäksenne lopun kaikista teitä koskevista olettamuksista, haluaisimme teidän tekevän samalla tavoin."

Rouva Fauville otti yhden kolmesta hedelmästä maljakosta, jonka prefekti hänelle ojensi ja vei omenan suuhunsa.

Tämä oli ratkaiseva tapahtuma. Jos merkit olisivat samanlaiset, olisi siinä todistus, varma ja vastaansanomaton.

Mutta rouva Fauville pysähtyi kuin olisi hänet äkkiä vallannut pelko. Pelko mistä? Pelko eriskummallisesta sattumasta, josta tulisi hänen turmionsa? Tahi pelko siitä, että hän tämän kautta antoi aseen itseään vastaan? Joka tapauksessa ei mikään ollut niin selvästi syyttävä kuin tämä viimeinen epäröinti, joka oli käsittämätöntä, jos hän oli viaton, mutta selvä kuin päivä, jos hän oli syyllinen.

"Mitä te pelkäätte, hyvä rouva?" kysyi herra Desmalions.

"En mitään", vastasi hän väristen. "En tiedä… pelkään kaikkea… kaikki on niin kauheaa…"

"Mutta vakuutan teille, että pyyntömme ei ole ollenkaan merkillinen ja sen täyttämisestä voi olla teille ainoastaan suotuisat seuraukset, siitä olen vakuutettu. Niin että jollei teillä ole mitään vastaan…"

Rouva Fauville kohotti kättään ylemmäksi ja ylemmäksi hitaudella, joka osoitti hänen levottomuuttaan. Ja kysymyksessä olevat asianhaarat loivat tämän murhenäytelmän yli todellista juhlallisuutta, joka vaikutti sydäntäsärkevästi.

"Entä jos minä kieltäydyn?" kysyi hän äkkiä.

"Teillä on täysi oikeus kieltäytyä", sanoi poliisiprefekti. "Mutta maksaako se vaivan? Olen vakuutettu, että teidän asianajajanne olisi ensimmäinen neuvomaan teitä…"

"Asianajajani?" sopersi rouva Fauville ja ymmärsi tämän vastauksen pelottavan tarkoituksen.

Päättäväisesti, villein ilmein, jotka vääristävät kasvoja suurten vaarojen uhatessa, teki hän äkkiä sen mitä he halusivat. Hän avasi suunsa. He näkivät valkoisten hampaiden kiiltävän. Yhdellä puraisulla kaivautuivat ne hedelmään.

"Kas tässä…" sanoi hän.

Herra Desmalions kääntyi tutkintotuomariin.

"Onko teillä omena, joka löydettiin puutarhasta?"

"Tässä se on, herra prefekti."

Herra Desmalions asetti molemmat omenat rinnakkain.

Ja ne, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen innokkaina näkemään, huudahtivat samalla kertaa.

Hampaiden merkit olivat täsmälleen samanlaiset.

Aivan samanlaiset! Ennenkuin he sanoisivat, että kaikki yksityiskohdat sopivat yhteen, että jokaisen hampaan jälki oli samanlainen, täytyi heidän odottaa asiantuntijan lausuntoa. Mutta mitään erehtymisen mahdollisuutta ei ollut.

Herrat eivät lausuneet sanaakaan. Herra Desmalions katsoi ylös. Rouva Fauville ei liikkunut, vaan seisoi kalpeana ja kauhusta suunniltaan. Mutta kaikki se kauhu ja mielipaha, jota hänen ilmeikkäät kasvonsa ja erinomaiset näyttelijälahjansa saivat aikaan, ei riittänyt kumoamaan sitä valtavaa todistusta, joka oli kaikkien edessä.

Molemmat jäljet olivat yhtäläiset! Samat hampaat olivat purreet molempiin omeniin!

"Hyvä rouva", alkoi poliisiprefekti.

"Ei, ei," huudahti tämä joutuen jonkunlaisen raivon valtaan. "Kaikki on vain erehdystä. Ette te kai aio vangita minua? Minut vankilaan! Sehän on hirveätä! Mitä minä olen tehnyt? Oh, minä vannon, että te olette erehtynyt!"

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Sydämeni jyskyttää haljetakseen. Mitä tämä kaikki merkitsee? En ole tehnyt mitään pahaa. En tiedä mitään. Tehän kerroitte minulle aamulla… Mies raukkani… ja tuo rakas Edmond, joka piti minusta… ja jota minä rakastin! Minkä vuoksi minä olisin heidät tappanut? Sanokaa! Miksi ette vastaa? Eihän tehdä murhaa ilman syytä, eikö niin? Ettekö voi vastata?"

Hänet valtasi jälleen viha ja hän seisoi yhteenpuristettuine käsineen tuomariensa edessä ja huudahti:

"Te ette ole parempia kuin pyövelit… teillä ei ole mitään oikeutta kiduttaa naista tällä tavoin. Kauheata! Syyttää minua… vangita minut… turhanpäiten! Se on halveksittavaa! Sellaisia pyöveleitä! Ja erittäinkin te," sanoi hän kääntyen Perennaan, "te se olette — niin, minä tiedän — te se olette viholliseni. Oh, minä ymmärrän! Teillä oli omat syynne ollessanne täällä eilen illalla. Miksi ei teitä vangita? Miksi, vaikka te olitte täällä minä olin muualla, enkä minä tiedä mitään, ehdottomasti en mitään koko tapahtumasta. Minkä vuoksi ei teitä vangita?"

Viimeiset sanat sanottiin tuskin kuuluvasti. Hänellä ei ollut yhtään voimia jäljellä. Hänen täytyi istuutua.

Perenna meni hänen luokseen, kohotti hänen päätään, niin että kyynelten täyttämät kasvot näkyivät ja sanoi:

"Jäljet molemmissa omenissa ovat aivan samanlaiset. Ei ole senvuoksi epäilystäkään siitä, että molemmat eivät olisi teidän tekemiänne."

"Ei", sanoi rouva Fauville.

" Kyllä," selitti Perenna. "Se on tosiasia, jota on mahdoton kieltää. Mutta tuon toisen jäljen teitte te ensin, se tahtoo sanoa, teidän on täytynyt purra omenaa eilen, esimerkiksi…"

Rouva Fauville sopersi:

"Luuletteko niin? Niin, voi olla, nyt muistan… eilen aamulla…"

Mutta poliisiprefekti keskeytti hänet:

"Se ei hyödytä mitään, hyvä rouva; olen juuri kuulustellut palvelijaanne Silvestreä. Hän osti itse hedelmät kello kahdeksan illalla. Herra Fauvillen mennessä vuoteeseen oli vadissa neljä omenaa. Kello kahdeksan aamulla oli niitä vain kolme. Se, joka löydettiin puutarhasta, on ehdottomasti neljäs, ja tämä neljäs omena merkittiin tänä yönä. Ja merkit ovat teidän hampaidenne tekemät."

Hän sopersi:

"Se en ollut minä… se en ollut minä… minä en ole tehnyt merkkejä…"

"Mutta…"

"En ole tehnyt merkkejä, sen vannon, niin totta kuin luulen tulevani autuaaksi. Ja minä vannon myöskin, että otan itseltäni hengen… tapan itseni mieluummin kuin menen vankilaan. Minä otan itseltäni hengen… otan hengen…"

Hän tuijotti suoraan eteensä. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen noustakseen tuolilta. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän horjui ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Kun häntä hoideltiin, viittasi Mazeroux don Luisille ja kuiskasi:

"Lähtekää tiehenne!"

"Vai niin, määräys on peruutettu? Minä olen vapaa?"

"Katsokaa miestä, joka tuli sisään kymmenen minuuttia sitten ja puhelee nyt prefektin kanssa. Tunnetteko hänet?"

"Peijakas", sanoi Perenna heitettyään silmäyksen suurikasvuiseen, punahipiäiseen mieheen, joka ei irrottanut hänestä silmiään. "Peijakas, sehän on Weber, varapäällikkö."

"Ja hän on tuntenut teidät. Hän tunsi Lupinin ensi silmäyksellä. Ei ole mitään valepukua, jonka läpi hän ei näkisi. Se on hänen erikoisalansa. Ajatelkaa kaikkia niitä kujeita, joita olette tehnyt hänelle ja kysykää itseltänne, häikäileekö hän saadakseen kostaa teille."

"Luuletteko hänen puhuneen siitä prefektille?"

"Luonnollisesti hän on sen tehnyt ja prefekti on antanut määräyksen tovereilleni pitää teitä silmällä. Jos te pienimmälläkään tavalla näytätte haluavanne paeta, ottavat he teidät kiinni."

"Siinä tapauksessa ei ole mitään tehtävää."

"Ei mitään tehtävää? On vain johdettava heidän tarkkaavaisuutensa pois teistä ja tehtävä se heti."

"Mitä se hyödyttäisi, kun minä kumminkin menen kotiin ja he tietävät missä minä asun?"

"Mitä? Onko teillä rohkeutta mennä kotiinne kaiken tapahtuneen jälkeen?"

"Missä te haluatte minun nukkuvan? Sillan allako?"

"Mutta hitto vie, ettekö ymmärrä, että tämän jälkeen tulee aivan helvetillinen sekasorto ja että te olette sekaantuneet tähän yli korvien, niin että kaikki kääntyvät teistä pois?"

"Mitä sitten?"

"Antakaa koko asian mennä hiiteen."

"Ja Cosmo Morningtonin ja Fauvillien murhaajien?"

"Siitä saa poliisi huolehtia."

"Te olette aasi, Alexandre."

"Tulkaa sitten Lupiniksi jälleen, saavuttamattomaksi Lupiniksi, jota ei kukaan saa kiinni ja huolehtikaa itsestänne niinkuin ennenkin. Mutta taivaan nimessä älkää olko kauempaa Perenna. Se on liian vaarallista. Ja älkää sekaantuko julkisesti asiaan, joka ei koske teitä."

"Kylläpä te puhelette, Alexandre! Se koskee minua sadan miljoonan edestä. Jos Perenna ei seiso paikallaan, siepataan ne sata miljoonaa minun nenäni edestä. Ja se olisi sitä suututtavampaa, kun minä nyt ensi kerran voin ansaita muutamia kunniallisia lantteja."

"Entä jos teidät vangitaan?"

"Ei käy päinsä. Minä olen kuollut."

"Lupin on kuollut. Mutta Perenna elää."

"Kun he eivät ole vanginneet minua tänä päivänä, niin voin olla rauhallinen."

"Se on vain ajankysymys. Ja tästä hetkestä alkaen on ankarat määräykset. He aikovat ympäröidä teidän talonne ja pitää tarkkaa vahtia sekä päivällä että yöllä."

"Erinomaista! Minä olen aina öisin tuntenut pelkoa."

"Mutta herra jumala, mihin te luotatte?"

"En luota mihinkään, Alexandre. Olen varma. Nyt olen varma siitä, että he eivät rohkene minua vangita."

"Luuletteko te Weberin kursailevan teitä?"

"En välitä hituistakaan Weberistä. Ilman määräystä ei Weber voi tehdä mitään."

"Mutta he antavat hänelle määräyksen."

"Niin, määräyksen vakoilla minua, mutta ei määräystä vangita minua. Poliisiprefekti on joutunut kanssani tekemisiin siten, että hänen on pakko pitää minua selkänsä takana. Ja sitten on tämä asia: koko juttu on niin kauhea ja monimutkainen, että te, salapoliisit, ette saa sitä ikinä selväksi omin neuvoin. Ennemmin tahi myöhemmin te tulette hakemaan minua. Sillä ei ole olemassa ketään muita kuin minä joka saattaisi taistella sellaisia vastustajia vastaan; ette te, eikä Weber, eikä kukaan muukaan tovereistanne. Minä odotan käyntiänne, Alexandre."

* * * * *

Seuraavana päivänä tutki asiantuntija hampaiden jäljet molemmissa omenissa ja totesi myöskin sen tosiasian, että jäljet suklaapalassakin olivat samat.

Vuokra-ajuri tuli ja todisti erään naisen, jättäessään oopperan, vuokranneen hänet ja käskeneen ajaa suoraan Avenue Henri-Martin kadun päähän ja lähteneen siellä ajurista.

Avenue Henri-Martin kadun päästä on vain viiden minuutin matka Fauvillen taloon.

Ajuri asetettiin vastakkain rouva Fauvillen kanssa ja tunsi tämän heti.

"Mitä hän oli tehnyt täällä talon lähistöllä yhden tunnin?"

Marie Fauville vietiin etsivään osastoon, hänen nimensä merkittiin luetteloihin ja hän nukkui sen yön Saint-Lazare-vankilassa.

* * * * *

Samana päivänä kun sanomalehdet alkoivat julkaista yksityiskohtia tutkinnosta, mm. hampaidenjäljistä, käytti kaksi johtavaa päivälehteä, vaikkakaan he eivät vielä tienneet, kuka nimen oli alkuunpannut, kertomustensa otsikkona don Luis Perennan lausumia kauheita sanoja:

Tiikerinhampaat.

V LUKU

Rautaesirippu

Arsène Lupinin historian kertominen on joskus epäkiitollinen tehtävä syystä, että kaikki hänen seikkailunsa ovat yleisölle osaksi tutut ja ovat aikanaan tulleet monien innokkaiden muistiinpanojen kohteeksi, niin että hänen elämäkertansa kirjoittaja on pakotettu, koettaessaan luoda valoa sellaiseen, joka ei ole tunnettua, tekemään selkoa alusta alkaen ja yksityiskohtaisesti kaikesta siitäkin, joka jo ennestään tiedetään.

Juuri sen vuoksi olen pakotettu vielä kerran puhumaan siitä äärettömästä hälinästä, jonka nämä huomiota herättävät rikokset aiheuttivat Ranskassa, Euroopassa ja koko sivistyneessä maailmassa. Yleisö kuuli itse asiassa puhuttavan yhdellä kertaa neljästä murhasta, sillä Cosmo Morningtonin testamentin yksityiskohdat julkaistiin kaksi päivää sen jälkeen. Ei ollut epäilystäkään, etteikö sama henkilö ollut murhannut Cosmo Morningtonia, päällikkö Vérot'ta, insinööri Fauvillea ja hänen poikaansa. Sama henkilö oli tehnyt nuo kauheat puremat ja näin ollen huolettomuudella, jossa näkyi kohtalon kostava käsi, jättänyt jälkeensä langettavan ja musertavan todistuksen itseään vastaan, todistuksen, joka sai ihmiset vapisemaan ikäänkuin he olisivat vapisseet kauhean todellisuuden edessä, tiikerinhampaiden edessä!

Ja keskellä tätä mieshukkaa, tätä kauhean murhenäytelmän kauheinta hetkeä, sukeltaa pimeydestä ihmeellinen olento. Sankarillinen seikkailija, varustettuna hämmästyttävällä älyllä ja vaistolla, oli muutamassa tunnissa selvittänyt sotkeutuneen vyyhdin, arvannut Cosmo Morningtonin murhan, selittänyt, että päällikkö Vérot on murhattu, ryhtynyt itse johtamaan tutkimusta, luovuttanut oikeuden käsiin sen epäinhimillisen olennon, jonka kauniit valkoiset hampaat sopivat jälkiin niinkuin jalokivi sopii juotokseensa, vastaanottanut miljoonan frangin maksuosoituksen ja näytti nyt olevan suunnattoman omaisuuden oletettu perillinen.

Ja nyt heräsi Arsène Lupin jälleen elämään!

Sillä julkisuus ei antanut viedä niin helposti itseään harhaan, se julisti korkealla äännellä ja ihailtavalla vaistolla, että don Luis Perenna oli Arsène Lupin, jo ennen kuin tarkat tosiasioiden tutkimiset olivat millään tavoin vahvistaneet tätä otaksumaa.

"Mutta hänhän on kuollut!" väittivät epäilijät.

Johon toiset vastasivat:

"Niin, Dolores Kesselbachin ruumis löydettiin erään pienen huvilan savuavien raunioiden alta lähellä Luxemburgin rajaa, samoin kuin erään miehen ruumis, jonka poliisi päätti olevan Arsène Lupinin. Mutta kaikki todistaa, että koko näytelmä oli Lupinin järjestämä, joka määrätyistä syistä halusi tekeytyä kuolleeksi. Ja kaikesta näkyy, että poliisi hyväksyi ja vahvisti otaksuman hänen kuolemastaan vain vapautuakseen alituisesta vastustajastaan. Todistuksena meillä on luottamuksellinen ilmoitus Valenglay'lta, joka oli jo siihen aikaan pääministerinä. Ja sitten on meillä salaperäiset tapahtumat Caprin saarella, jolloin Saksan keisari ollessaan juuri hautautumaisillaan maanvieremän alle pelastui erään erakon avulla, joka saksalaisten tietojen mukaan ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin."

Siihen vastattiin uudella väitteellä:

"Sangen hyvä, mutta lukekaa senaikuisia sanomalehtiä, kymmenen minuuttia sen jälkeen heittäytyi erakko mereen."

Ja vastaus kuului:

"Niin, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Ja me tiedämme sattumalta, että eräs höyrylaiva otti ylös miehen, joka antoi heille merkkejä, ja että tämä höyrylaiva oli matkalla Algeriaan. Muutamia päiviä tämän jälkeen kirjoittautui don Luis Perenna muukalaislegioonaan Sidi-bel-Abbesissa."

Sanomalehtijupakkaa tästä asiasta käytiin luonnollisesti hyvin varovaisesti. Kaikki pelkäsivät Lupinia, sanomalehtimiehet noudattivat jonkunlaista maltillisuutta kirjoituksissaan rajoittuen vertaamaan päivämääriä ja osoittamaan asianhaarojen yhteensattumisia varoen lausumasta ehdottoman varmasti, että Lupin piiloutui Perennan naamarin taa. Mutta muukalaislegioonan sotilaasta ja hänen käytöksestään Marokossa ottivat he täyden korvauksen ja kertoivat ihmeellisiä kuvauksia.

Majuri d'Astrignac oli puhunut. Muut upseerit ja Perennan toverit selittivät, mitä he olivat nähneet. Häntä koskevat lausunnot julkaistiin.

Mediounan luona oli adjutantti, kapteeni Pollex, tuominnut sotilas Perennan neljäksi vuorokaudeksi päävahtiin siitä, että hän iltahuudon jälkeen oli tunkeutunut vahtisotilaiden ohi ulos leiristä vastoin käskyä ja ollut poissa ilman lomalupaa kello kahteentoista asti seuraavaan päivään. Perenna, jatkoi raportti, tuli takaisin mukanaan väijytyksessä kaatuneen kersantin ruumis. Ja raportin syrjässä oli seuraava everstin lisäys:

"Komentava eversti kaksinkertaistuttua sotilas Perennan rangaistuksen, mutta mainitsee hänen nimensä päiväkäskyssä ja onnittelee sekä kiittää häntä."

Ber-Reshidin taistelun jälkeen, kun luutnantti Fardetin osasto pakotettiin vetäytymään takaisin nelisataisen maurilaisjoukon tieltä, pyysi sotilas Perenna lupaa saada suojella peräytymistä ryhtymällä hyökkäykseen.

"Montako miestä tarvitsette, Perenna?"

"En yhtään."

"Mitä? Ette kai aio suojella peräytymistä yksin?"

"Mitä iloa olisi kuolemisesta, jos toiset myöskin kuolisivat?"

Hänen pyynnöstään antoivat he hänelle tusinan kivääreitä ja jakoivat jäljellä olevat patruunansa. Hänen osalleen tuli seitsemänkymmentäviisi.

Osasto jatkoi matkaansa tulematta enää häirityksi. Kun he seuraavana päivänä palasivat vahvistunein voimin takaisin, näkivät he maurien loikovan maassa, mutta pelkäävän lähestyä Lupinin "linnoitusta". — Maata peitti seitsemänkymmentäviisi kuollutta.

Ranskalainen joukko korjasi ne pois. He tapasivat Perennan makaamassa "linnoituksen" lattialla ja luulivat, että hän oli kuollut. Hän nukkui!

Hänellä ei ollut jäljellä ainoatakaan patruunaa, mutta kaikki hänen seitsemänkymmentäviisi kuulaansa olivat sattuneet.

Mutta se, mikä teki suurimman vaikutuksen yleisöön, oli kuitenkin majuri d'Astrignacin kertoma juttu taistelusta Dar-Dbibashin luona. Majuri kertoi, että se pataljoona, joka vapautti Fezin juuri sillä hetkellä, kun luultiin, että kaikki oli kadotettu, ja joka herätti sellaista huomiota Ranskassa, voitti ennen taistelun alkamista ja voittaja oli Perenna yksin!

Päivän valjetessa kun maurilaisheimot kokoontuivat rynnäkköön, vangitsi sotilas Perenna lassolla tasangon yli nelistävän arabialaisen hevosen, heittäytyi sen selkään ilman satulaa, ilman suitsia tahi mitään muutakaan ohjausvälinettä, takitta, hatutta ja aseitta. Valkea viitta liehuen ja savuke hampaiden välissä kiisi hän tiehensä kädet housuntaskuissa.

Hän ohjasi suoraan vihollista kohti, nelisti heidän leirinsä läpi, ratsasti edestakaisin telttojen välissä ja jätti leirin samasta paikasta, josta oli sisäänkin ratsastanut.

Tämä aivan käsittämätön kuolonratsastus levitti sellaisen hämmingin maurien joukkoon, että heidän hyökkäyksensä kävi aivan laimeaksi ja voitto saatiin ilman vastustusta.

Nämä sekä lukemattomat muut esimerkit hullunrohkeasta sankarillisuudesta muodostivat nyt Perennan sankaritarun. Ne kuvasivat tämän salaperäisen olennon yli-inhimillistä tarmoa, ihmeellistä häikäilemättömyyttä, yllättävää mielikuvitusta, seikkailuhalua ja kylmäverisyyttä sekä suorastaan ruumiillista etevämmyyttä, joten oli mahdotonta olla pitämättä häntä Arsène Lupinina, mutta uutena, suurempana Arsène Lupinina, voittojensa kautta ihannoituna ja jalostuneena.

Eräänä aamuna neljätoista päivää bulevardi Suchet'illa tapahtuneen kaksoismurhan jälkeen oli tämä merkillinen mies, joka oli herättänyt niin suurta huomiota, ja josta kaikkialla puhuttiin kuten tarumaisesta olennosta — eräänä aamuna oli don Luis Perenna pukeutunut ja tehnyt kierroksen talossaan.

Se oli tilava ja mukava talo 1700-luvulta pienen Place du Palais-Bourbonin varrella. Hän oli ostanut sen eräältä rikkaalta unkarilaiselta, kreivi Malonyilta täysin kalustettuna; hän sai hevoset, vaunut, auto samoinkuin kahdeksan palvelijaakin, vieläpä kreivin sihteerin, neiti Levasseurin, joka otti hoitaakseen taloutta ja lähettääkseen pois kävijöitä — kiusanhenkiä, sanomalehtihaastattelijoita ja taide-esineitten kaupittelijoita — joita talon loisto ja uuden omistajan rikkauden maine sinne houkutteli.

Lopetettuaan tallin ja vaunuvajan tarkastuksen kulki hän viistoon yli pihan, meni työhuoneeseensa, aukaisi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Hänen eteensä aukeni vilkas näkymä koko place du Palais Bourbonilta.

"Oh, peijakas", sanoi hän, "nuo kirotut salapoliisit ovat vielä siellä. Ja niin on jo jatkunut neljätoista päivää. Nyt olen jo pian kyllästynyt tähän vakoilemiseen."

Hän istuutui tyytymättömänä silmäämään kirjeitään, repi rikki ne, jotka olivat henkilökohtaisia ja teki huomautuksia toisiin, jotka koskivat almunanojia tahi sisälsivät tapaamisia. Lopetettuaan hän soitti.

"Pyytäkää neiti Levasseuria tulemaan sanomalehtineen."

Neiti Levasseur oli ollut unkarilaisen kreivin esilukijana samalla kertaa kuin sihteerinäkin ja Perenna oli opettanut hänet poimimaan sanomalehdistä kaikki häntä koskevan ja joka aamu antamaan hänelle tarkan selonteon rouva Fauvillen asiasta.

Aina mustiin puettuna, omaten hyvin hienon ja miellyttävän ulkomuodon, oli heti alussa tehnyt Perennaan vaikutuksen. Hänellä oli hieno käytös, vakavat ja miettivät kasvot, joiden kautta oli mahdoton tunkeutua hänen sielunsa salaisuuksiin; kasvot olisivat vaikuttaneet kovilta, jollei niitä olisi ympäröinyt vaaleiden kutrien sädeloisto. Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ja Perenna kuunteli sitä mielellään ihmetellen usein, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä, hänen elämäntavoistaan ja kaikesta mitä lehdillä oli sanomista hänen salaperäisestä menneisyydestään.

"Ei mitään uutta?" kysyi hän heittäen silmäyksen otsikkoihin.

Neiti Levasseur luki sen, mikä koski rouva Fauvillea ja don Luis huomasi, ettei poliisitutkinto ollut päässyt eteenpäin. Rouva Fauville noudatti ensimmäistä menettelytapaansa, itki, tekeytyi loukkaantuneeksi, näytti tietämättömältä niistä tosiasioista, joita kuulustelussa oli häntä vastaan ilmennyt.

"Sehän on naurettavaa", sanoi Perenna. "En ole milloinkaan nähnyt kenenkään puolustautuvan niin kömpelösti."

"Mutta jos hän on syytön?"

Tämä oli ensimmäinen kerta kun neiti Levasseur ilmaisi oman käsityksensä. Don Luis katsoi häneen hyvin kummastuneena.

"Te luulette siis hänen olevan syyttömän, neiti?" Neiti Levasseur näytti olevan vastaamaisillaan ja selittämäisillään tarkoituksensa. Näytti kuin riisuisi hän välinpitämättömyyden naamarin ja antaisi kasvojensa omaksua eloisamman ilmeen sisäisten tunteidensa vaikutuksesta. Mutta hän pidättäytyi selvästi ponnistaen ja sanoi vain:

"En tiedä. Minulla ei ole mitään mielipidettä?"

"Saattaa olla", sanoi Perenna tarkastellen häntä tutkivin ilmein, "mutta teillä on epäily, epäily, joka olisi sallittu, jos ei olisi rouva Fauvillen omien hampaiden jälkiä. Nähkääs, nämä merkit merkitsevät enemmän kuin tavalliset tuntomerkit, enemmän kuin rikoksen tunnustaminen. Ja niin kauan kuin hän ei voi antaa hyväksyttävää selitystä niistä…"

Mutta Marie Fauville ei antanut pienintäkään selitystä niistä, eikä mistään muustakaan. Toiselta puolen poliisin ei onnistunut löytää hänen rikostoveriaan tahi rikostovereitaan, ei myöskään ebenholtsikeppistä miestä kilpikonnanluisine silmälasisankoineen. Lyhyesti ja selvästi, ei pieninkään valonsäde ollut asiaa valaissut. Yhtä turhia olivat kaikki Victorin, Roussel-sisarusten serkun haeskelemiset, hänen, joka perisi Mornington-omaisuuden, ellei löytäisi muita läheisimpiä perillisiä.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Perenna.

"Ei", sanoi neiti Levasseur, "vielä on kirjoitus Echo de Francessa."

"Minusta?"

"Niin luulen. Otsikko kuuluu. Minkä vuoksi ei häntä vangita? "

"Se koskee minua", sanoi Perenna nauraen.

Hän otti lehden ja luki:

"Minkä vuoksi ei häntä vangita? Miksi vastustetaan kaikkea järkeä ja pitkitetään luonnotonta tilannetta, jota ei yksikään kunniallinen ihminen voi ymmärtää. Siinä kysymys, jonka kaikki tekevät itselleen ja johon meidän tutkimuksemme antavat meille tilaisuuden vastata.

"Kaksi vuotta sitten, toisin sanoen, kolme vuotta Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen oli poliisi keksinyt, tahi luullut keksineensä, että Arsène Lupin itse asiassa ei ollut kukaan muu kuin eräs Floriani, Boisissa syntynyt ja sitten kadonnut tietymättömiin, ja sille sivulle, joka koski tätä Floriania, merkittiin sana 'kuollut' sekä lisäys: 'nimellä Arsène Lupin.'

"Saadakseen Arsène Lupinin nousemaan kuolleista tarvitaan siis vain vastaansanomaton todistus hänen olemassaolostaan, minkä ei luulisi olevan mahdottoman hankkia. Hallituskoneiston monimutkainen pyörä on asetettava käyntiin ja tutkinto asiassa toimitettava.

"Nyt näyttää siltä kuin pääministeri, herra Valenglay, samoinkuin poliisiprefektikin olisivat haluttomat ryhtymään tutkimuksiin, jotka jälleen voisivat aiheuttaa häväistysjutun, jota viranomaiset koettavat välttää. Herättää Arsène Lupin jälleen eloon! Alkaa taistelu tätä kolmasti kirottua lurjusta vastaan? Panna itsensä alttiiksi uusille nöyryytyksille ja masennuksille? Ei milloinkaan!

"Senpä vuoksi onkin edessämme se ennenkuulumaton, luvaton, käsittämätön, nöyryyttävä tilanne, että Arsène Lupin, saavuttamaton varas, hioutunut rikollinen, ryövärikuningas, murtovarkaiden ja veijarien keisari, on tilaisuudessa tänään, ei salaa, vaan koko maailman nähden, täyttämään pelottavimman työn, johon hän milloinkaan on ryhtynyt, elämällä virallisesti nimen varjossa, joka ei ole hänen, mutta jonka hän on kiistämättömästi tehnyt omakseen, rankaisematta syrjäyttämään neljä henkilöä, jotka seisoivat hänen tiellään ja antamaan vangita syyttömän naisen, jota vastaan hän on itse hankkinut vääriä todistuksia, lopuksi ottamaan kauheiden rikostoveriensa avulla haltuunsa Morningtonin sadan miljoonan perinnön.

"Tässä on muutamin sanoin tuo häpeällinen totuus. Se täytyy todeta. Toivokaamme, että se nyt, ollessaan kaikkien nähtävänä, vaikuttaa tapahtumien seuraavaan kehitykseen."

"Se vaikuttaa joka tapauksessa siihen tyhmyriin, joka tämän on kirjoittanut," sanoi Lupin irvistäen.

Hän lähetti neiti Levasseurin pois ja soitti puhelimitse majuri d'Astrignacille.

"Tekö se olette, herra majuri? Tämä on Perenna."

"No, mitä kuuluu?"

"Oletteko lukeneet Echo de Francen kirjoituksen?"

"Olen."

"Olisiko siitä teille liian paljon vaivaa, jos menisitte sen herran luo ja kertoisitte, että vaadin hyvitystä?"

"Ahaa, kaksintaistelu!"

"Niin, se on välttämätöntä. Nuo herrat kirjallisine ponnistuksineen ärsyttävät minua. Siitä täytyy tulla loppu. Tuo lurjus saa maksaa muiden puolesta."

"Niin, tietysti, jos te olette halukas…"

"Sitä juuri olen mitä suurimmassa määrin."

* * * * *

Keskustelut alettiin viipymättä. Echo de Francen toimittaja selitti, että kirjoitus on lähetetty nimettömänä, koneella kirjoitettuna ja että se oli painettu hänen tietämättään, mutta hän otti siitä vastuun.

Kello kolme samana päivänä jätti don Luis Perenna majuri d'Astrignacin, erään toisen upseerin ja lääkärin seuraamana talon place de Palais-Bourbonilla, ja ajoi Parc des Princesiin. Ne salapoliisit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida häntä, seurasivat autolla.

Heidän odottaessaan vastustajan tuloa vei kreivi d'Astrignac don Luisin syrjään.

"Rakas Perenna, minä en tee teille mitään kysymyksiä. En halua tietää paljonko totuutta on kaikessa siinä, mitä teistä kirjoitetaan, ja mikä teidän todellinen nimenne on. Minulle te olette Perenna muukalaislegioonasta ja muusta en välitä. Teidän menneisyytenne alkoi Marokossa. Mitä tulee tulevaisuuteen, tiedän, että mitä tapahtuneekin ja kuinka suuri kiusaus lieneekin, on teidän ainoa päämääränne kostaa Cosmo Mornington ja suojella hänen perillisiään. Mutta on eräs toinen asia, joka huolestuttaa minua."

"Sanokaa se, herra majuri."

"Antakaa minulle kunniasananne, ettette tapa tuota miestä."

"Kaksi kuukautta lakanoiden välissä, sopiiko se?"

"Liian kauan. Neljätoista päivää."

"Myönnetään."

Molemmat vastustajat ottivat paikkansa. Toisessa hyökkäyksessä haavoittui Echo de Francen toimittaja rintaan ja kaatui.

"Oh, se oli teiltä pahasti tehty, Perenna!" murisi kreivi d'Astrignac. "Te lupasitte minulle…"

"Ja olen pitänyt lupaukseni."

Lääkärit tutkivat haavoittuneen. Sitten nousi toinen heistä ja sanoi:

"Tämä ei ole mitään. Kolmen viikon lepo vuoteessa. Mutta kolmasosa tuumaa syrjään ja hänestä olisi tullut loppu."

"Niin, mutta juuri se kolmasosa tuumaa puuttui", mutisi Perenna.

Yhä salapoliisien auton seuraamana palasi don Luis Faubourg St. Germainiin ja siellä sattui tapaus, joka aiheutti hänelle paljon päänvaivaa ja heitti omituisen valon Echo de Francen kirjoitukseen.

Pihallaan näki hän parin koiranpenikoita, jotka kuuluivat kuskille ja olivat tavallisesti tallissa. Ne leikkivät punaisella langalla, joka lakkaamatta tarttui kiinni sinne ja tänne. Vihdoin tuli paperi, jolle lanka oli keritty, näkyviin. Don Luis sattui juuri silloin menemään ohi. Hän pani merkille, että paperiin oli jotain kirjoitettu ja otti sen koneellisesti ylös katsellakseen sitä.

Hän säpsähti. Hän oli heti ensi riveistä tuntenut Echo de Francen kirjoituksen. Se oli kokonaan siinä, musteella kirjoitettuna viivoitetulle paperille poispyyhkimisineen ja lisäyksineen.

Hän huusi kuskia ja kysyi tältä:

"Mistä tämä lankakerä on?"

"Vaunuvajasta, arvelen minä. Se on kai ollut se pieni peijakas Mirza, joka…"

"Milloin lanka kerittiin paperiin?"

"Eilen illalla."

"Vai niin. Eilen illalla. Ja mistä saitte paperin?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa. Halusin saada jotain keriäkseni sille langan. Otin tämän paperipalan vaunuvajan takaa mihin heitetään roskat lakaistavaksi illan tullen kadulle."

Don Luis jatkoi tutkimustaan. Hän kuulusteli tahi oikeammin pyysi neiti Levasseurin kuulustelemaan muita palvelijoita. Hän ei keksinyt mitään, mutta se tosiasia jäi jäljelle, että Echo de Francen kirjoituksen oli kirjoittanut joku, joka asui talossa tahi oli kosketuksissa talonväen kanssa.

Vihollinen oli muurien sisäpuolella.

Mutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan vangitsemistako?

Koko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja suuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman toimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen vuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin hidastuttaa hänen liikkeitään.

Kun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka sanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän havaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä vastaan, ravisti ja huudahti:

"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi suorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun luokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni? Oh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala, kuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle olette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä selvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla sanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden käänteessä. No, te sanotte siis?"

"Mutta, isäntä!" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.

"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! — No, minä alan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?"

"Niin".

"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?"

"Olemme."

"Edelleen."

"Niin, asia on näin. Oli vielä muuan, joka huomasi hänet ylitarjoilijan lisäksi. Tämä oli eräs vieras kahvilassa ja hän meni ulos yht'aikaa meidän miehemme kanssa ja kuuli hänen kysyvän eräältä henkilöltä kadulla, missä lähin Metropolitaine-asema Neuilly'in oli."

"Mainiota! Ja Neuillyssä te saitte selon hänestä tiedustelemalla kaikkialta?"

"Sainpa tietää hänen nimensäkin: Hubert Lautier, avenue du Roule. Mutta sieltä hän oli muuttanut puoli vuotta sitten jättäen jälkeensä huonekalunsa ja ottaen mukaansa vain kaksi matka-arkkua."

"No… ja postikonttorissa?"

"Olemme olleet postikonttorissa. Eräs virkamiehistä tunsi hänet meidän kuvauksestamme. Miehemme tuli sinne joka kahdeksas tahi kymmenes päivä hakemaan postiaan, joka ei milloinkaan ollut suuri, yksi tahi pari kirjettä. Hän ei ollut nyt käynyt siellä pitkään aikaan."

"Oliko hänen nimensä kirjeissä?"

"Ei, vain kirjaimet."

"Muistivatko he, mitkä ne olivat?"

"Kyllä: B.R.W.8."

"Siinäkö kaikki".

"Siinä on ehdottomasti kaikki mitä olen keksinyt. Mutta erään tovereistani onnistui, kahden salapoliisin suorittaman tehtävän perusteella, todeta, että ebenholtsikeppinen mies kilpikonnanluisine silmälasineen tuli samana iltana, jolloin kaksoismurha tapahtui, Auteuilin asemalta ja meni Ranelaghiin. Muistakaa, että rouva Fauville oli samaan aikaan siellä lähistöllä. Ja muistakaa, että murha tehtiin noin puolenyön aikaan. Siitä vedämme sen johtopäätöksen…"

"Hyvä on; lähtekää!"

"Mutta."

"Kadotkaa!"

"Enkö tapaa teitä enää?"

"Kohdatkaa minut puolen tunnin kuluttua sen miehen talon ulkopuolella."

"Minkä miehen?"

"Marie Fauvillen rikostoverin."

"Mutta tehän ette tiedä…"

"Osoitetta! Annoittehan minulle sen itse: bulevardi Richard Wallace N:o 8. Menkää! Älkääkä näyttäkö niin tyhmältä."

Hän käänsi Mazerouxin ympäri, otti tätä olkapäästä ja työnsi ovelle jättäen hänet palvelijoille aivan hölmistyneenä.

Itse hän poistui muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisit vanavedessään. Hän jätti nämä vartioon erään kerrostalon eteen. Itse hän poistui vaivihkaa talon takaovesta ja otti vuokra-auton Neuilly'in.

Hän kulki jalan pitkin avenue de Madridia ja kääntyi bulevardi Richard-Wallacelle, vastapäätä Boulognen metsää. Mazeroux seisoi odottamassa häntä pienen puutalon ulkopuolella, joka oli erään pihan sisässä, naapuritalojen korkeiden muurien välissä.

"Onko tämä numero kahdeksan?"

"On. Mutta sanokaa minulle, kuinka…"

"Odottakaa hiukan, ukkoseni, antakaa minun vetää henkeäni."

Hän henkäsi pari kolme kertaa syvään.

"Herra jumala, niin ihanaa päästä jälleen vauhtiin!" sanoi hän. "Olin todellakin jo ruostumassa. Kuinka hauska seurata niitä roistoja! Vai niin, te tahdotte, että minä kertoisin teille —? Kuulkaa nyt, Alexandre, ja painakaa sanani mieleenne. Kun joku henkilö valitsee kirjaimia postiosoitteekseen, ei hän ota niitä umpimähkään, vaan aina sillä tavoin, että kirjaimet muodostavat johtolangan sille, joka on kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, niin että tämä helposti voi muistaa todellisen osoitteen."

"Ja tässä tapauksessa?"

"Miehelle, joka tuntee Neuilly'n ja Boulognen metsän ympäristöineen niin hyvin kuin minä, pistivät nämä kolme kirjainta heti silmään, erikoisesti W, ulkomaalainen kirjain, englantilainen kirjain. Niin että minä heti näin nuo kolme kirjainta oikeilla paikoillaan. Näin B sanassa 'bulevardi', R ja englantilaisen W:n 'Richard-Wallacessa'. Siinä on teille arvoituksen ratkaisu."

Mazeroux näytti vähän epäilevältä.

"Ja mitä te luulette?"

"En luule mitään. Minä katselen ympärilleni. Rakennan suunnitelman ensimmäiselle perustalle, joka tarjoutuu, todennäköisen suunnitelman. Ja teen sen johtopäätöksen… sen johtopäätöksen… teen sen johtopäätöksen, Mazeroux, että tämä on kirotun salaperäinen kolo ja tämä talo… vaiti! Kuulkaa!"

Hän työnsi Mazerouxin pimeään soppeen. He olivat kuulleet oven sulkemisesta johtuneen melun.

Askeleet lähestyivät yli pihan. Veräjän lukko kitisi. Joku tuli ulos ja kaasulyhty valaisi hänen kasvonsa.

"Peijakas", mutisi Mazeroux, "se on hän".

"Luulen teidän olevan oikeassa".

"Hän se on, isäntä. Katsokaa mustaa keppiä ja valkoista koukkua. Ja silmälaseja… ja partaa? Minkälainen veitikka olettekaan, isäntä!"

"Rauhoittukaa ja seuratkaamme häntä".

Mies oli mennyt bulevardi Richard-Wallacen yli ja kääntyi bulevardi Maillotille. Hän kulki sangen nopeasti vastatuuleen ja heilutti reippaasti keppiään sekä sytytti sitten savukkeen.

Maillot bulevardin päässä meni hän läpi tullista ja oli nyt sisällä Pariisissa. Ceinture-asema oli aivan vieressä. Hän meni sinne, ja yhä noiden kahden seuraamana, nousi Auteuiliin menevään junaan.

"Tämä on hauskaa", sanoi Mazeroux. "Hän tekee täsmälleen samoin kuin neljätoista päivää sitten. Täällä hänet huomattiin."

Mies meni nyt ohi linnoitusten. Neljännestunnin kuluttua hän oli perillä bulevardi Suchetilla ja melkein heti sen talon luona, jossa herra Fauville ja hänen poikansa olivat tulleet murhatuiksi.

Hän kiipesi ylös linnoituksen muurille vastapäätä taloa ja seisoi siellä muutamia minuutteja liikkumattomana, kasvot taloon käännettyinä. Sitten jatkoi hän matkaansa, meni La Muetteen ja sukelsi Boulognen metsän hämäryyteen.

"Toimeen… ja pelkäämättä!" sanoi don Luis ja kiiruhti käyntiään.

Mazeroux pidätti hänet.

"Mitä te tarkoitatte?"

"Otamme luonnollisesti hänet kiinni. Meitä on kaksi ja suotuisampaa tilaisuutta emme voi toivoa."

"Se on mahdotonta."

"Mahdotonta? Pelkäättekö? No, silloin teen sen yksin."

"Kuulkaa, isäntä, te ette voi olla tosissanne."

"Miksi en olisi tosissani?"

"Koska miestä ei voi vangita ilman syytä."

"Ilman syytä? Tuollaista roistoa! Murhaajaa! Mitä te vielä haluatte?"

"Koska häntä ei ole tavattu itse teossa, tarvitsen jotain, jota minulla ei ole."

"Mitä?"

"Vangitsemismääräyksen. Sitä minulla ei ole."

Mazeroux'n äänensävy oli vakava ja vastaus näytti don Luis Perennasta niin lystikkäältä, että hän purskahti nauruun.

"Vai niin, teillä ei ole vangitsemismääräystä? Poika parka! No, minä näytän teille tarvitsenko minä mitään vangitsemismääräystä."

"Te ette näytä mitään", huudahti Mazeroux ja tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Te ette koske tuohon mieheen."

"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne."

"Kas niin, isäntä…"

"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet", sanoi don Luis suuttuneena, "jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme, ei toista milloinkaan tarjoudu."

"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan poliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla varhain…"

"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?"

"Minulla ei ole vangitsemismääräystä."

"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?"

Mutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen todistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että Mazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin vihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:

"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä monta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä paperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja muulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun te tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan iskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle, kun järjestelynne ovat kunnossa."

Hän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän ei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen tahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.

Mutta herätessään seuraavana aamuna hän oli niin innokas näkemään poliisin ottavan ebenholtsikeppisen miehen kiinni, että hän pukeutui niin pian kuin mahdollista.

"Jos en minä tule avuksi", ajatteli hän, "he antavat vetää itseään nenästä. He eivät ole sellaisen tehtävän tasalla."

Samalla soitti Mazeroux hänelle ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. Hän ryntäsi puhelimeen, jonka entinen omistaja oli laitattanut ensimmäiseen kerrokseen, pimeään pikku huoneeseen, jonne saattoi käydä vain työhuoneen kautta. Hän väänsi sähkön palamaan.

"Tekö se olette, Alexandre?"

"Niin, isäntä. Olen eräässä kahvilassa lähellä Richard-Wallace bulevardin taloa."

"Miten on miehemme laita?"

"Lintu on vielä pesässä. Mutta tämä onkin viimeinen hetki."

"Todellakin?"

"Niin, hän on koonnut tavaransa. Hän lähtee aamupäivällä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Naiselta, joka siivoaa siellä. Hän on äskettäin sinne tullut ja päästää meidät sisään."

"Asuuko mies yksin?"

"Asuu, nainen laittaa hänen ruokansa ja menee iltaisin kotiin. Ei kukaan käy hänen luonaan, lukuunottamatta erästä hunnutettua naista, joka on ollut siellä kolme kertaa. Taloudenhoitajatar ei ole voinut nähdä miltä nainen näytti. Mies tekeytyy tiedemieheksi, joka lukee ja kirjoittaa aina."

"Onko teillä vangitsemismääräys?"

"Kyllä. Tulemme käyttämään sitä."

"Minä tulen heti."

"Ei, se ei käy päinsä. Meillä on mukanamme Weber. Mutta asiasta toiseen, oletteko kuulleet uutisia rouva Fauvillesta?"

"En."

"Hän koetti tehdä yöllä itsemurhan."

"Mitä? Koettiko hän tehdä itsemurhan?"

Perenna oli päästänyt kummastuksen huudon ja hämmästyi kovin kuullessaan melkein samassa toisen huudon ikäänkuin kaikuna takanaan. Päästämättä puhelintorvea kääntyi hän ja näki neiti Levasseurin seisovan vaalein ja epätoivoisin kasvoin kappaleen matkan päässä takanaan työhuoneessa. Heidän silmänsä kohtasivat. Hän aikoi puhutella neitiä, mutta tämä vetäytyi syrjään jättämättä kuitenkaan huonetta.

"Minkä vuoksi hän kuunteli?" ihmetteli don Luis. "Ja miksi tuollainen kauhistunut ilme?"

Sillä välin jatkoi Mazeroux:

"Hänhän sanoi aikovansa ottaa itseltään hengen."

"Mutta miten?" kysyi Perenna.

"Sen kerron teille toisen kerran. Ne huutavat minua. Mitä teettekään, niin älkää tulko tänne, isäntä."

"Kyllä, minä tulen", vastasi don Luis päättävästi. "Vähin minkä voin tehdä, on olla mukana loppuselvityksessä, koska olen löytänyt jäljet. Minä pysyttelen taka-alalla."

"Kiiruhtakaa sitten. Ryhdymme hyökkäykseen kymmenen minuutin kuluttua."

"Olen luonanne ennen sitä."

Hän pani nopeasti pois kuulotorven ja kääntyi lähteäkseen pienestä puhelinhuoneesta. Melkein samassa hetkessä hän paiskautui vastakkaiselle seinälle. Ollessaan juuri astumassa ulos oli hän kuullut jonkun irtoavan yläpuolellaan ja oli tuskin ehtinyt hypätä taapäin pelastaakseen musertumasta rautaesiripun alle, joka putosi hirveällä räminällä hänen eteensä.

Vain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli kuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut kokenut niin hirveää kauhun tunnetta.

Silmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana hän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan, hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan. Mutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu metalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä, vaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että alhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.

Hän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään rautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa. Jos hän ei ollut lähtenyt huoneesta — ja sitä hän ei tapahtuman sattuessa varmastikaan ollut tehnyt — täytyi hänen ehdottomasti kuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi apuun.

Don Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni seiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro hänen huudoilleen.

"Mutta kuitenkin… kuitenkin… neiti Levasseur…"

"Mitä tämä merkitsee?" mutisi hän. "Mitä kaikki tämä tarkoittaa?"

Hän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista käytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja hän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan, jotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi pudonnut alas.

VI LUKU

Ebenholtsikeppinen mies

Varapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario Mazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat bulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.

Mazeroux katseli avenue de Madridille, josta don Luisin piti tulla ja alkoi kummastella, mitä oli tapahtunut, sillä puoli tuntia oli kulunut heidän puhelinkeskustelustaan, eikä Mazeroux keksinyt enää mitään veruketta asian viivyttämiseksi.

"On aika ryhtyä hyökkäykseen", sanoi Weber.

"Taloudenhoitajatar antaa merkkejä ikkunasta, että mies pukeutuu."

"Minkä vuoksi emme sieppaa häntä kun hän tulee ulos?" sanoi Mazeroux. "Se käy silmänräpäyksessä."

"Mutta jos hän livistää jonkun meille tuntemattoman käytävän kautta ulos?" sanoi varasalapoliisipäällikkö. "Meidän on oltava sellaisen veijarin kanssa varuillamme. Me vangitsemme hänet omassa luolassaan. Se on varmempaa."

"Mutta…"

"Mikä teidän on, Mazeroux?" kysyi Weber vieden hänet syrjään. "Ettekö näe, että väkemme alkaa tulla levottomaksi? He pelkäävät sitä lurjusta. On vain yksi keino, ja se on se, että heidät usutetaan hänen päälleen kuin hän olisi villipeto. Sitä paitsi asian pitää olla selvä kun prefekti tulee."

"Tuleeko hän?"

"Tulee. Hän haluaa nähdä tapauksen omin silmin. Koko juttu herättää hänessä tavatonta mielenkiintoa. Siis eteenpäin! Oletteko valmiina, hyvät ystävät? Nyt menen ja soitan."

Kello kilahti ja taloudenhoitajatar tuli heti avaamaan veräjän selko selälleen.

Vaikkakin määräys kuului, että mentäisiin aivan rauhallisesti, ettei vihollinen tulisi varoitetuksi liian pian, oli pelko kuitenkin niin voimakas, että syntyi yleinen rynnäkkö ja kaikki salapoliisit tunkeutuivat pihaan varustautuen taisteluun. Eräs ikkuna avautui ja joku huusi toisesta kerroksesta:

"Mitä tämä on?"

Weber ei vastannut. Kaksi salapoliisia, ensimmäinen tarkastaja, komisario ja hän itse menivät taloon toisten pysähtyessä pihalle tehdäkseen jokaisen pakoyrityksen mahdottomaksi.

Kohtaus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa. Mies oli tullut alas täydellisesti puettuna ja hattu päässä. Weber karjui:

"Pysähtykää! Kädet ylös! Oletteko Hubert Lautier?" Mies näytti hölmistyneeltä. Viisi revolveria suuntautui häneen. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet pienintäkään pelkoa, ja hän sanoi:

"Mitä te haluatte, hyvä herra? Miksi tulette tänne?"

"Olemme täällä lain nimessä määräyksellä vangita teidät."

"Vangita minut?"

"Vangita Hubert Lautier, osoite bulevardi Richard-Wallace nro 8."

"Tämähän on kauheata!" sanoi mies. "Tämä on uskomatonta! Mitä tämä merkitsee? Minkä vuoksi —?"

He tarttuivat hänen molempiin käsivarsiinsa hänen tekemättä vähintäkään vastarintaa ja työnsivät hänet suureen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin kolme tuolia, lepotuoli ja kirjojen peittämä pöytä.

"Kas niin", sanoi Weber. "Älkää liikahtako. Jos teette pienenkään liikkeen, saatte syyttää itseänne."

Mies ei tehnyt mitään huomautuksia. Kahden salapoliisin pitäessä häntä kauluksesta hän näytti tuumivan ikäänkuin ymmärtääkseen syyn salaperäiseen vangitsemiseensa. Hänellä oli älykkäät kasvot, ruskeanpunainen parta ja harmaansiniset silmät, jotka tuon tuostakin saivat kovan ilmeen silmälasien takana. Hänen leveät hartiansa ja väkevä niskansa todistivat suurta ruumiinvoimaa.

"Sidommeko hänen kätensä?" kysyi Mazeroux.

"Odottakaa vähän. Nyt tulee prefekti. Oletteko tutkineet miehen taskut? Onko hänellä aseita?"

"Ei".

"Eikä pientä pulloa, ei mitään epäiltävää?"

"Ei, ei mitään."

Herra Desmalions tuli ja pitäen silmänsä kiinnitettyinä vangin kasvoihin kuunteli vaieten Weberiä ja sai tietää kuinka vangitseminen oli suoritettu.

"Kelpo juttu", sanoi hän. "Tämä oli hyvä kaappaus. Nyt kun meillä on molemmat rikostoverit tallessa, täytyy heidän puhua ja asia saadaan selväksi. Vai niin, hän ei tehnyt vastarintaa?"

"Ei, herra prefekti, ei vähintäkään."

"Meidän on joka tapauksessa oltava varuillamme."

Vanki ei ollut sanonut sanaakaan, mutta näytti tuumivalta. Ymmärrettyään, että äskentullut ei ollut kukaan muu kuin poliisiprefekti, kohotti hän päätään, katsoi herra Desmalionsiin, joka sanoi:

"Otaksun, ettei ole välttämätöntä sanoa teille syytä vangitsemiseenne?"

Mies vastasi kunnioittavasti:

"Suokaa anteeksi, herra prefekti, mutta minun täytyy pyytää teitä ilmoittamaan se minulle. Minulla ei ole siitä kaukaisintakaan aavistusta. Teidän salapoliisinne ovat tehneet suuren erehdyksen, joka varmasti voidaan oikaista yhdellä sanalla. Sen sanan haluan kuulla, pyydän ehdottomasti saada sen tietää."

Prefekti kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Teitä epäillään osallisuudesta insinööri Fauvillen ja hänen poikansa Edmondin murhaan."

"Onko Hippolyte kuollut?"

Huudahdus tuli vasten hänen tahtoaan, melkeinpä itsetiedottomasti, sydämestään liikutetun ja kovasti hämmästyneen miehen huulilta. Hänen hämmästyksensä oli merkillinen, hänen kysymyksensä, jonka kautta hän koetti uskotella olevansa tietämätön kaikesta, oli aivan odottamaton:

"Onko Hippolyte kuollut?"

Hän toisti kysymyksen käheällä äänellä, vapisten joka jäsenestään sanoessaan:

"Onko Hippolyte kuollut? Mitä te sanotte? Onko mahdollista, että hän on kuollut? Ja millä tavalla? Murhattu? Ja Edmond myöskin?"

Prefekti kohautti olkapäitään.

"Jo se, että te kutsutte herra Fauvillea ristimänimeltä, osoittaa, että te tunsitte hänet sangen läheisesti. Ja vaikka te ette olisikaan osallinen hänen murhaansa, on siitä puhuttu viimeisenä neljänätoista päivänä sanomalehdissä riittävästi, jotta teidän on täytynyt saada siitä tieto."

"Minä en lue milloinkaan sanomalehtiä, herra prefekti."

"Mitä? Ette kai väitä…"

"Se saattaa kuulua uskomattomalta, mutta se on täydellisesti totta, vietän työteliästä elämää, askaroitsen tieteellisissä tutkimuksissa suurelle yleisölle tarkoitetun teoksen parissa, enkä tunne pienintäkään mielenkiintoa muun maailman tapahtumiin. Kuka hyvänsä voi todistaa, etten ole lukenut ainoatakaan sanomalehteä moneen kuukauteen. Sen vuoksi voin täydellä syyllä sanoa, etten tuntenut Hippolyte Fauvillen murhaa."

"Mutta te tunsitte herra Fauvillen?"

"Tunsin hänet ennen, mutta me olimme riidoissa."

"Mistä?"

"Perheasioista."

"Perheasioista? Olitteko te sukulaisia?"

"Olimme, Hippolyte oli isäni serkku."

"Niin, mutta silloinhan… kas niin, selvittäkäämme tämä asia. Herra Fauville ja hänen vaimonsa olivat sisarusten lapset, Elisabeth ja Armande Rousselin. Nämä molemmat sisarukset olivat kasvaneet yhdessä serkkunsa Victorin kanssa."

"Niin, Victor Sauveraudin, jonka äidinisä oli Roussel. Victor Sauveraud meni ulkomailla naimisiin ja hänellä oli kaksi poikaa. Toinen kuoli viisitoista vuotta sitten; toinen olen minä."

Herra Desmalions hätkähti. Asia oli hyvin mielenkiintoinen. Jos mies puhui totta, jos hän todellakin oli tämän Victorin poika, jota poliisi oli tiedustellut, niin he olivat vanginneet Cosmo Morningtonin lopullisen perillisen, koska herra Fauville ja hänen poikansa olivat kuolleet ja rouva Fauville oikeastaan oli todistettu syylliseksi murhaan ja näin ollen kadottanut oikeutensa. Mutta miksi mies oli hetkellisessä hulluudessa vapaaehtoisesti luovuttanut tämän musertavan todisteen itseään vastaan?

Mies jatkoi:

"Ilmoitukseni näyttävät hämmästyttävän teitä, herra prefekti. Ne ehkä heittävät valoa siihen epäilykseen, jonka uhriksi olen joutunut?"

Hän puhui rauhallisesti, suurella kohteliaisuudella ja tavattoman sivistyneellä äänensävyllä, eikä hän näyttänyt silmänräpäystäkään ajattelevan, että hänen ilmoituksensa juuri vahvistivat niitä toimenpiteitä, joihin häntä vastaan oli ryhdytty.

Vastaamatta miehen tuumailuihin kysyi poliisiprefekti:

"Teidän todellinen nimenne on siis —?"

"Gaston Sauveraud."

"Miksi siis kutsutte itseänne Hubert Lautieriksi?"

Mies epäröi silmänräpäyksen, joka ei välttänyt niin terävänäköisen miehen huomiota kuin herra Desmalions. Hän horjui sinne tänne, hänen silmänsä kääntyivät syrjään ja hän vastasi:

"Se ei kuulu poliisiin, se koskee vain minua itseäni."

Herra Desmalions hymyili.

"Se on huono puolustus. Annatteko saman vastauksen kun kysyn teiltä minkä vuoksi elätte piiloutuneena, minkä vuoksi jätitte avenue du Roulen, jossa asuitte, antamatta uutta osoitettanne, ja minkä vuoksi otatte vastaan postinne vain kirjaimilla merkittynä?"

"Niin, herra prefekti, ne ovat yksityisasioita, jotka kuuluvat vain minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näitä kysymyksiä."

"Juuri saman vastauksen saamme aina teidän rikostoveriltanne."

"Minun rikostoveriltani?"

"Niin, rouva Fauvillelta."

"Rouva Fauvillelta!"

Gaston Sauveraud päästi saman huudon, jonka hän oli antanut kuulua kuullessaan insinöörin kuolemasta ja hänen hämmästyksensä näytti vielä voimakkaammalta, sillä se muuttui tuskaksi, joka vääristi hänen kasvonsa tuntemattomiksi.

"Mitä?… Mitä?… Mitä sanotte? Marie!… Ei, sitä te ette tarkoita, se ei ole totta!"

Herra Desmalions katsoi tarpeettomaksi vastata, siksi hullua ja lapsellista oli tämä teeskentely olla muka tietämätön Suchet Boulevardin murhenäytelmästä.

Poissa suunniltaan, tuijottavin silmin mutisi Gaston Sauveraud itsekseen:

"Onko se totta? Onko Marie saman erehdyksen uhrina kuin minäkin? Ne ovat ehkä vanginneet hänet? Hän vankilassa?"

Hän kohotti uhkaavasti nyrkkiin puserretut kätensä kohti tuntemattomia vihollisia, jotka häntä ympäröivät, niille, jotka vainosivat häntä, niille, jotka olivat murhanneet Hippolyte Fauvillen ja luovuttaneet Marie Fauvillen poliisille.

Mazeroux ja ensimmäinen tarkastaja Ancenis tarttuivat karkeasti hänen käsivarsiinsa. Hän teki vastustusliikkeen ikäänkuin olisi tahtonut torjua hyökkäyksen. Mutta se oli vain ohimenevä tunne ja hän vaipui tuolille peittäen kasvot käsiinsä.

"Mikä arvoitus!" mutisi hän. "En ymmärrä… en käsitä…"

Weber, joka oli mennyt muutamia minuutteja aikaisemmin ulos, tuli takaisin ja herra Desmalions kysyi:

"Onko kaikki valmiina?"

"On, herra prefekti, olen antanut auton ajaa portille teidän autonne viereen."

"Montako teitä on?"

"Kahdeksan. Kaksi salapoliisia on juuri tullut toimistosta."

"Oletteko tarkastaneet talon?"

"Kyllä, herra prefekti. Mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista."

"Hyvä on. Viekää hänet pois ja pitäkää tarkkaan silmällä."

Gaston Sauveraud meni rauhallisesti Weberin ja Mazerouxin välissä. Ovella hän kääntyi.

"Herra prefekti, kun te pidätte tutkimusta, pyydän teitä huolehtimaan makuuhuoneestani ja pöydällä olevista papereista. Siellä on piirustuksia, jotka ovat maksaneet minulle paljon työtä. Ja sitten…"

Hän epäröi nähtävästi hämillään.

"Niin, herra prefekti, minun täytyy sanoa teille… jotain…"

Hän etsi sanoja ja näytti samassa silmänräpäyksessä, kun hän ne lausui, pelästyvän niiden seurauksesta. Mutta hän kokosi äkkiä päättäväisyytensä.

"Herra prefekti… täällä talossa on pakka kirjeitä… joista olen huolissani enemmän kuin elämästäni. On mahdollista, että näistä kirjeistä, jos ne väärin selitetään, tulee ase minua vastaan, mutta se on yhdentekevää. Pääasia on, että ne tulevat varmaan talteen. Te saatte nähdä… ne sisältävät hyvin tärkeitä selityksiä. Uskon ne teidän hoitoonne… teille yksin, herra prefekti."

"Missä ne ovat?"

"Piilopaikka on helppo löytää. Tarvitsee vain mennä ullakolle minun makuuhuoneeni yläpuolelle ja painaa ikkunan oikealla puolella olevaa naulanpäätä. Se on tavallinen, turhanpäiväinen naula, mutta on yhteydessä kattoparrujen alla olevan piilopaikan kanssa."

Hänet vietiin pois kahden miehen välissä. Prefekti huusi heidät takaisin.

"Silmänräpäys. Mazeroux, menkää ullakolle ja tuokaa minulle kirjeet."

Mazeroux meni ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän ei ollut saanut vieteriä liikkumaan.

Prefekti käski ensimmäisen tarkastaja Ancenisin mennä Mazerouxin kanssa, viemään vangin mukaansa ja antamaan hänen näyttää kuinka piilopaikka avataan. Itse pysähtyi hän Weberin kanssa alas odottaakseen tuloksia ja tarkastellakseen pöydällä olevien kirjojen nimiä.

Ne olivat tieteellisiä kirjoja, joiden joukossa hän havaitsi kemiaa koskevat teokset: Orgaaninen kemia ja Kemia ja sen suhde sähköön. Niiden lehdet olivat täynnä merkintöjä. Hän seisoi selaillen lehtiä kun luuli kuulevansa laukauksen. Hän ryntäsi ovelle, mutta ei ollut ehtinyt yli kynnyksen, ennen kuin portaissa kaikui pistoolinlaukaus ja hän kuuli tuskanhuudon.

Välittömästi kajahti kaksi uutta laukausta, joita säesti huuto, kamppailu ja vielä laukaus…

Reippaudella, jota ei olisi hänen kokoiseltaan mieheltä odottanut, ryntäsi prefekti Weberin seuraamana ylös portaita. Portaiden mutkassa, putosi horjuva mies hänen käsivarsilleen; se oli Mazeroux, joka oli haavoittunut.

Portailla makasi toinen ruumis, ensimmäinen tarkastaja Ancenis.

Heidän yläpuolellaan, pienessä avatussa ovessa, seisoi Gaston Sauveraud kasvoillaan villi ilme ja käsivarsi ojennettuna. Hän laukaisi viidennen laukauksen umpimähkään. Mutta nähdessään poliisiprefektin tähtäsi hän tähän.

Prefekti tuijotti pelottavaan pistoolin piippuun, joka oli suunnattu hänen päähänsä ja piti itseään menneenä miehenä. Mutta juuri samassa pamahti hänen takanaan laukaus, Sauveraudin ase putosi tämän kädestä ennenkuin hän oli ehtinyt ampua ja prefekti näki ikäänkuin unessa miehen, sen miehen, joka oli pelastanut hänen henkensä, hyppäävän yli ensimmäisen tarkastajan ruumiin, työntävän tieltään Mazerouxin ja ryntäävän eteenpäin salapoliisien seuraamana. Prefekti tunsi miehen: se oli don Luis Perenna.

Don Luis juoksi ullakolle, jonne Sauveraud oli vetäytynyt, mutta ehti vain nähdä tämän kiipeävän ikkunanlaudalle ja hyppäävän ulos kolmannesta kerroksesta.

"Onko hän hypännyt ulos?" huusi prefekti, joka ryntäsi sisään. "Silloin emme ikinä saa häntä elävänä."

"Ei elävänä eikä kuolleena, herra prefekti. Katsokaa, nyt hän nousee. Sellaiset miehet ovat erikoisen kohtalon huomassa. Hän suuntaa kulkunsa portille. Hän tuskin ontuu."

"Mutta missä on minun väkeni?"

"Ne ovat kaikki portaissa, sisällä talossa, jonne laukaukset ne houkuttelivat, ne hoitavat haavoittuneita…"

"Sellainen lurjus!" mutisi prefekti. "Hän on hoitanut pelinsä mestarillisesti!"

Gaston Sauveraud näytti todellakin pääsevän pakoon ehjin nahoin.

"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.

Kaksi autoa seisoi katukäytävän vieressä, joka siinä kohden oli sangen leveä: prefektin oma ja se, jonka Weber oli hankkinut vangittua varten. Ohjaajat, jotka istuivat paikoillaan, eivät olleet huomanneet taistelua. Mutta he näkivät Caston Sauveraudin tekevän ilmamatkansa ja prefektin kuski, jonka istuimelle useita todistuskappaleita oli asetettu, tempasi ensimmäisen aseen minkä sai, se oli ebenholtsikeppi, ja ryntäsi pelottomasti karkuria vastaan.

"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.

He yhtyivät pihan veräjällä. Se ei kestänyt kauan. Sauveraud heittäytyi vastustajansa päälle, tempasi kepin hänen kädestään ja löi sillä häntä kasvoihin, niin että se katkesi. Päästämättä kädestään keppiä syöksyi hän tiehensä kintereillään toinen kuski ja kolme salapoliisia, jotka vihdoinkin olivat tulleet ulos talosta. Hänellä oli kolmenkymmenen metrin etumatka; eräs poliiseista ampui hänen jälkeensä useita laukauksia, mutta tuloksetta.

Kun herra Desmalions ja Weber tulivat alas, tapasivat he Ancenisen Gaston Sauveraudin vuoteessa toisessa kerroksessa, kasvoiltaan harmaana. Häntä oli ammuttu päähän ja hän oli kuolemaisillaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli hän kuollut.

Mazeroux, jonka haava oli aivan vähäpätöinen, kertoi, kun se oli sidottu, että Sauveraud oli vienyt heidät ullakolle ja oven ulkopuolella pistänyt kätensä vanhaan laukkuun, joka riippui seinällä muutamien kuluneiden alusvaatteiden ja takkien joukossa. Hän veti sieltä revolverin ja ampui tarkastajaan, joka kaatui paikoilleen. Kun Mazeroux kiersi kätensä murhaajan ympärille, vapautti tämä itsensä ja ampui kolme laukausta, joista kolmas sattui komisarion olkapäähän.

Taistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita salapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei näyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli tämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella vienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi, houkutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.

Herra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:

"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva naulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!"

Hän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden salapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin aivan hengästyneenä.

"No?" kysyi hän innokkaasti.

"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä häntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti etumatkan."

"Mutta minun autoni?"

"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen…"

"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?"

"Oli".

"Silloin saamme siitä selon. Ohjaaja ilmoittautuu vapaaehtoisesti, kun hän saa lukea siitä sanomalehdissä."

Weber pudisti päätään.

"Sikäli kuin hän itse ei ole kanssarikollinen, herra prefekti. Sitäpaitsi vaikka me löytäisimmekin auton, täytyy meidän otaksua, että Gaston Sauveraud osaa peittää jälkensä. Me saamme paljon vaivaa."

"Niin", mutisi don Luis, joka oli ollut läsnä alustavassa tutkinnossa ja jäi nyt hetkeksi kahdenkesken Mazerouxin kanssa, "niin me saamme paljon vaivaa, erittäinkin jos te annatte vankienne tuolla tavoin luistaa tiehensä. Mazeroux, mitä minä eilen illalla sanoin? Sellainen lurjus! Mutta hän ei ole yksin, Alexandre. Vakuutan, että hänellä on rikostovereita… ei sataakaan metriä minun asunnostani, ajatelkaa… minun asunnostani!"

Tehtyään Mazerouxille kysymyksiä Sauveraudin käyttäytymisestä ja muista vangitsemisen yksityisseikoista palasi don Luis place du Palais-Bourbonille.

Vaikkakin se osa, jota Gaston Sauveraud oli näytellyt Morningtonin perintöjutussa, ansaitsi kaiken hänen huomionsa, ei neiti Levasseurin käytös silti aiheuttanut hänelle sen pienempää huolta. Hän ei saattanut unohtaa tämän kauhistunutta huudahdusta, hänen keskustellessaan Mazerouxin kanssa, eikä tuota kasvojen pelästynyttä ilmettä. Oli aivan mahdotonta asettaa tätä huudahdusta ja tätä ilmettä yhteyteen minkään muun kuin niiden sanojen kanssa, jotka hän oli Mazerouxille lausunut:

"Mitä! Onko rouva Fauville koettanut tehdä itsemurhan?"

Tämä tosiasia oli varma ja yhteenkuuluvaisuus itsemurhauutisen ja neiti Levasseurin voimakkaan mielenliikutuksen välillä oli aivan liian selvä, jottei Perenna olisi koettanut vetää johtopäätöksiä.

Hän meni suoraan työhuoneeseensa ja tarkasti heti käytävän, joka johti puhelinkomeroon. Käytävään, joka oli noin kuusi jalkaa leveä ja sangen matala, ei johtanut yhtään ovea, vaan oviaukon peitti samettiverho, joka melkein aina oli syrjään vedettynä, niin että työhuoneesta näkyi käytävään. Verhon takana oli nappi, jota tarvitsi vain painaa saadakseen rautaesiripun alas.

Hän painoi nappia pari kolme kertaa, ja hänen kokeensa osoitti aivan selvästi, että koneisto oli kunnossa eikä saattanut toimia ilman ulkoapäin tulevaa vaikutusta. Pitikö hänen siis otaksua, että tyttö oli tahtonut tappaa hänet! Mutta mikä oli siinä tapauksessa syy siihen?

Hän aikoi soittaa ja lähettää hakemaan neiti Levasseur'ta vaatiakseen häneltä selitystä. Mutta minuutit kuluivat eikä hän soittanut. Hän näki ikkunasta tämän kulkevan kevyin ja miellyttävin askelin yli pihan. Auringonsäde kimalteli hänen kultaisilla hiuksillaan.

Koko aamupäivän makasi don Luis sohvalla ja poltti sikareita. Hän oli huonolla tuulella, tyytymätön itseensä ja tapahtumien kulkuun, sillä ne eivät olleet antaneet hänelle ainuttakaan totuudenpilkahdusta; kaikki näytti vain olevan omiaan lisäämään sitä pimeyttä, jossa hän haparoi eteenpäin. Mutta juuri kun hän kello kaksitoista soitti aamiaista, tuli tarjoilija sisään kädessään tarjotin ja sanoi innolla, joka osoitti palveluskunnan tietävän hänen vaarallisen tilansa:

"Siellä on poliisiprefekti".

"Niinkö?" sanoi Perenna. "Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla. Aluksi en tiennyt mitä olisi tehtävä… ja ajattelin sanoa neiti Levasseurille, mutta…"

"Oletteko varma —?"

"Tässä on hänen korttinsa."

Perenna otti tarjottimelta kortin ja luki herra Desmalionsin nimen. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja näki kattopellin avulla yli place du Palais-Bourbonin. Siellä kulki puoli tusinaa miehiä edestakaisin. Hän tunsi ne. Ne olivat hänen tavallisia vartijoitaan, joista hän oli eronnut edellisenä iltana, mutta jotka olivat tulleet takaisin ryhtyäkseen vartioimiseensa.

"Vai niin, ei ketään muita?" sanoi hän itsekseen. "Sitten ei meillä ole mitään pelättävää ja prefektillä on vain parhaat tarkoitukset minua kohtaan. Tätä minä juuri odotin ja näyttää olleen viisasta, että pelastin hänen henkensä."

Herra Desmalions astui sisään sanaakaan lausumatta. Hän ainoastaan taivutti hiukan päätään, sen saattoi ottaa kumarrukseksi. Weber, joka oli hänen mukanaan, ei nähnyt vaivaa peittääkseen tunteitaan sellaisen miehen kuin Perennan edessä.

Don Luis ei kiinnittänyt huomiota häneen, mutta nosti mielenosoituksellisesti esiin vain yhden tuolin. Herra Desmalions katsoi kuitenkin paremmaksi kävellä kädet selän takana edestakaisin huoneessa ikäänkuin haluten vielä hiukan miettiä ennenkuin sanoisi mitään.

Hiljaisuus oli kestänyt pitkän aikaa. Don Luis odotti kärsivällisesti. Sitten pysähtyi prefekti äkkiä ja sanoi:

"Menittekö te suoraan kotiin lähdettyänne bulevardi Richard-Wallacelta?"

Don Luisia ei häirinnyt hänen tutkintotuomarimainen sävynsä ja hän vastasi: "Kyllä, herra prefekti."

"Tänne, työhuoneeseenne?"

"Niin."

Herra Desmalions oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

"Minä lähdin kolmekymmentä tai neljäkymmentä minuuttia teidän jälkeenne ja ajoin autolla virastooni. Siellä sain tämän pikakirjeen. Lukekaa se. Niinkuin näette, jätettiin se sisään pörssin luona puoli kymmenen."

Don Luis otti kirjeen ja luki seuraavat suurilla kirjaimilla kirjoitetut sanat:

"Täten ilmoitetaan, että Gaston Sauveraud pakoon päästyään tapasi rikostoverinsa Perennan, joka, niinkuin tiedätte, ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin. Arsène Lupin antoi teille Sauveraudin osoitteen päästäkseen hänestä ja saadakseen yksin Morningtonin perinnön. He yhtyivät tänä aamuna ja Arsène Lupin näytti Sauveraudille varman piilopaikan. On helppo todistaa, että he ovat tavanneet ja ovat rikostovereita. Sauveraud antoi Lupinille sen kävelykeppinsä puolikkaan, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Te löydätte sen Perennan työhuoneesta ikkunoiden välissä olevan sohvan pielusten alta."

Don Luis kohautti olkapäitään. Kirje oli mieletön, sillä hän ei ollut hetkeksikään jättänyt työhuonettaan. Hän käänsi kirjeen rauhallisesti kokoon ja luovutti poliisiprefektille huomautuksitta. Hän oli katsonut parhaaksi antaa herra Desmalionsin aloittaa keskustelun.

Prefekti kysyi:

"Mitä te sanotte syytökseen?"

"En mitään."

"Onhan helppo todistaa onko se oikea tahi ei."

"Hyvin helppo; sohva on tuossa."

Herra Desmalions odotti pari kolme sekuntia, meni sitten sohvan luo ja nosti pois pieluksen. Sen alla oli kepin yläpuoli koukkuineen.

Don Luis ei voinut pidättää yllätyksen ja suuttumuksen elettä. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut näin hämmästyttävää mahdollisuutta ja se tuli hänelle aivan odottamatta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä. Ei ollut olemassa mitään, joka todistaisi, että tämä olisi sama keppi jonka hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin kädessä, ja jota tällä oli tapana käyttää.

"Minulla on toinen puolikas mukanani", sanoi prefekti vastaukseksi lausumattomaan väitteeseen. "Varasalapoliisipäällikkö Weber otti sen ylös bulevardi Richard-Wallacelta. Tässä se on."

Hän otti sen esiin päällystakkinsa sisätaskusta ja huomattiin, että molemmat puolikkaat sopivat täydellisesti yhteen.

Tuli jälleen hiljaisuus. Perenna oli yhtä neuvoton kuin vastustajatkin, hän ei ollut varustautunut kokemaan sellaista masennusta ja nöyryytystä. Hän ei voinut sitä sulattaa. Mutta minkä ihmetyön kautta oli Gaston Sauveraud näiden kahdenkymmenen minuutin kuluessa päässyt hänen taloonsa ja huoneeseensa! Vaikkapa otaksuisi, että rikostoveri asuisi täällä, ei arvoitus olisi sen helpompi ymmärtää.

"Tämä tekee tyhjäksi kaikki minun laskelmani", ajatteli hän, "ja tällä kertaa minut on myyty. Minä saatoin torjua rouva Fauvillen syytöksen ja turkoosijutun. Mutta herra Desmalions ei ikinä usko, että tämä on samanlainen koetus, ja että Gaston Sauveraud on koettanut, samoin kuin Marie Fauvillekin teki, saada minut vaarattomaksi järjestämällä niin, että tulisin vangituksi."

"No", sanoi herra Desmalions kärsimättömästi, "vastatkaa! Puolustautukaa!"

"Ei, herra prefekti, se ei hyödytä minua."

Prefekti polkaisi lattiaa ja mutisi:

"Siinä tapauksessa… siinä tapauksessa… koska te tunnustatte… koska…"

Hän pani kätensä ikkunalaudalle varustautuen avaamaan. Vihellys, ja salapoliisit ryntäisivät sisään ja kaikki olisi loppu.

"Lähetänkö hakemaan tarkastajaa, herra prefekti?" kysyi don Luis.

Herra Desmalions ei vastannut. Hän lähti ikkunan luota ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Perennan kummastellessa miksikä hän vielä epäröi, asettui prefekti toisen kerran hänen eteensä ja sanoi:

"Ja entäpä jos minä nyt jätän tämän välikohtauksen huomiotta, tahi oikeammin sanoen tapahtumana, joka ei voi saattaa teitä huonoon valoon, vaikkakin se epäilemättä todistaa palvelijoittenne petollisuutta? Jos minä otan huomioon ne palvelukset, joita olette meille tehneet? Sanalla sanoen, jos annan teidän kulkea vapaana?"

Perenna ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Huolimatta keppijutusta ja huolimatta siitä, että tapaukset olivat näennäisesti häntä vastaan, sai asia, juuri kun kaikki oli menossa hullusti, sen käänteen, jota hän oli alussa ennustanut, ja josta hän oli bulevardi Suchetilla kuulustelun aikana Mazerouxille maininnut. He halusivat saada hänen apuaan.

"Vapaana?" kysyi hän. "Ei mitään vakoilua enää? Ei ketään, joka seuraisi aina kintereillä?"

"Ei ketään".

"Ja jos sanomalehtijupakka minun nimeni ympärillä jatkuu, jos sanomalehtien erilaisten puheiden ja yhteensattumien kautta onnistuu nostaa yleinen mielipide minua vastaan ja minua vastaan vaaditaan toimenpiteitä?"

"Niin ei näihin toimenpiteihin ryhdytä."

"Minulla ei siis ole mitään pelättävää?"

"Ei mitään".

"Suostuuko herra Weber peruuttamaan ennalta muodostamansa mielipiteen minusta?"

"Hän tulee joka tapauksessa käyttäytymään niinkuin hän tekisi sen, eikö niin Weber?"

Varasalapoliisipäällikkö murisi muutamia sanoja, jotka saattoivat käydä suostumuksesta, ja don Luis huudahti heti:

"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton ja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti."

Kokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis poliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä, tunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän vastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää hänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.

Se oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan don Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla, voittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa? Oliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään ymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?

Ei mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan. Hän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi on usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty eikä asiasta puhuttu enempää.

"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?" kysyi poliisiprefekti.

"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta, joka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun johtolangan?"

"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki. Odottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta en ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä sanomalehtiin. Tässä se on."

Perenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei välttänyt prefektin huomiota.

"Tunnetteko naisen?"

"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain yhdennäköisyys… jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle kuvan täksi illaksi."

"Kyllä, täksi illaksi. Kun olette käyttäneet sitä, niin jättäkää se komisario Mazerouxille, jolle minä annan määräyksen työskennellä kanssanne Mornington-jutussa."

Keskustelu oli loppunut. Prefekti meni. Don Luis seurasi häntä ovelle. Kun herra Desmalions aikoi laskeutua alas portaita, kääntyi hän ja sanoi tyynesti:

"Te pelastitte aamulla henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, olisi tuo lurjus Sauveraud…"

"Oh, herra prefekti…" sanoi don Luis vastustaen.

"Niin, minä tiedän, että teillä on tapana tehdä sellaisia tekoja. Teidän on kuitenkin otettava vastaan kiitokseni."

Ja poliisiprefekti teki kumarruksen kuin olisi hän kumartanut don Luis Perennan, espanjalaisen aatelismiehen ja muukalaislegioonan sankarin edessä. Weber sitävastoin pisti molemmat kätensä housuntaskuihin ja meni ohi sellaisin ilmein kuin verikoira ja heitti viholliseensa katseen täynnä mitä syvintä vihaa.

"Peijakas", ajatteli don Luis, "siinä on lurjus, joka ei laukaise ohi, kun hän saa tilaisuuden ampua minua."

Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki herra Desmalionsin auton vierivän pois. Salapoliisit kokoontuivat päällikön taa ja lähtivät place du Palais-Bourbonilta. Piiritys oli lakkautettu.

"Ja nyt toimeen!" sanoi don Luis. "Käteni ovat vapaat ja me panemme vauhtia koneistoon."

Hän soitti palvelijaa.

"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen, haluan puhella hänen kanssaan."

Hän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions oli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi valokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien joukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen seurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin; hiuksissa oli kukkia.

"Neiti Levasseur", sanoi hän. "Onko tämä mahdollista?"

Kuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava kirjoitus. Hän tavasi siitä "Florence", todennäköisesti tytön nimi. Ja hän toisti:

"Neiti Levasseur, Florence Levasseur… kuinka on hänen kuvansa joutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on unkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?"

Hän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de Francen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen omalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä työhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja, ponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli näytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli suun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää kaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.

Ovi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna, joka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä, jonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui hänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että se meni pirstaleiksi.

"Oletteko juonut siitä?" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.

Perenna vastasi:

"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?"

Neiti sopersi:

"Vesi tässä astiassa… vesi…"

"Mitä?"

"On myrkytetty."

Perenna hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Mitä se merkitsee? Myrkytetty? Oletteko varma siitä? Vastatkaa!"

Huolimatta tavallisesta itsehallinnastaan oli hän todellakin levoton. Tuntien sen myrkyn hirveän vaikutuksen, jota hänen vastustajansa käytti ja muistaen Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa ruumiit, hän tiesi, että vaikkakin oli karaistu kestämään suuria myrkkyannoksia, hän ei kuitenkaan voisi vastustaa tämän aineen kuolettavaa vaikutusta.

Tyttö vaikeni. Don Luis sanoi käskevästi:

"Vastatkaa minulle! Oletteko varma siitä?"

"En… se oli päähänpisto… aavistus… eräät asianhaarat…"

Tuntui kuin olisi hän katunut sanojaan ja nyt koettanut ottaa ne takaisin.

"Kas niin," sanoi Perenna, "minä haluan tietää totuuden. Ettekö siis ole varma siitä, että tämä vesi on myrkytetty?"

"En… se on mahdollista…"

"Mutta aivan äskenhän…"

"Minä luulin niin… mutta ei… ei…"

"Siitä on helppo vakuuttautua", sanoi Perenna ja ojensi kätensä tarttuakseen vesikannuun.

Neiti Levasseur oli nopeampi, tempasi astian ja iski sen rikki pöydän kulmaan.

"Mitä te teette?" sanoi don Luis suuttuneena.

"Minä erehdyin. Ja siihen ei maksa vaivaa kiinnittää huomiota…"

Don Luis lähti nopeasti ruokasalista. Vesi, jota hänellä oli tapana juoda, otettiin vedenpuhdistuskoneesta, joka seisoi tarjoiluhuoneen päässä ruokasalista keittiöön päin. Hän juoksi sinne, otti astian ja täytti sen vedellä puhdistuskoneesta. Sitten meni hän kauemmaksi käytävään ja huusi tallin edessä leikkivää Mirzaa, koiranpentua.

"Kas tässä", sanoi hän ja asetti astian sen eteen.

Se alkoi juoda. Mutta äkkiä se jäi seisomaan liikkumattomaksi, jännitetyin, vapisevin jaloin. Sitten sen koko ruumis rupesi vapisemaan. Se päästi kuuluviin vaikeroivan vinkunan, pyörähti pari kertaa ja kaatui.

"Se on kuollut", sanoi don Luis tunnusteltuaan penikan ruumista.

Neiti Levasseur oli seurannut häntä. Perenna kääntyi häneen ja sanoi terävästi:

"Olitte oikeassa myrkkyyn nähden; te tiesitte sen sangen hyvin. Mistä saitte tietää sen?"

Neiti Levasseur vastasi:

"Näin toisen penikan juovan tarjoiluhuoneessa. Se on kuollut. Minä puhuin asiasta kuskille ja autonohjaajalle. He ovat tallissa. Ja sitten juoksin varoittamaan teitä."

"Siinä tapauksessahan siinä ei ollut mitään epäiltävää. Miksi te sanoitte, ettette olleet varma oliko vesi myrkytettyä, sillä…"

Autonohjaaja ja kuski tulivat ulos tallista. Perenna vei tytön pois ja sanoi:

"Meidän on puheltava tästä. Menkäämme teidän huoneeseenne."

He menivät pitkin käytävää jälleen. Tarjoiluhuoneen, vierestä, sieltä, missä vedenpuhdistaja oli, lähti toinen käytävä, joka päättyi eräälle ovelle. Perenna avasi tämän oven. Se johti niihin huoneisiin, joissa neiti Levasseur asui.

He menivät hänen salonkiinsa. Don Luis sulki kaikki ovet.

"Ja nyt", sanoi hän päättävästi, "on teillä ja minulla pieni tilinteon hetki".

VII LUKU

Shakespearen teokset, 8 osa

Kaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta kuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta muurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista. Nämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa ulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli ja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa, keittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.

Tämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän eteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen, samalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan vain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan kautta oli näköala place du Palais Bourbonille.

Ensimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen. Vaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se oli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja mahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä raskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä. Mutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi. Seinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista, aurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia huviloita, sisilialaisia temppeleitä…

Tyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä; hänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota oli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella oli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi, oli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita oli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa. Näytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää selityksien suhteen.

Don Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä, mutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän mielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea niitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi: "Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?"

"Tänä aamuna?"

"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun."

"Kuulin siitä palvelijoilta."

"Ette ennen?"

"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?"

Hän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin oli hän puhunut niin rauhallisesti.

Perenna jatkoi:

"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri aikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty seinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten voinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli puhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri d'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla ulos. Tämänkö te olette kuullut?"

"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten tiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä."

"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa olevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon."

"Aivan niin."

"Ja mistä tiesitte sen?"

"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti, joka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui giljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä komerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän väriseksi."

"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin vähällä tulla surmatuksi."

Tämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:

"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se oli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti."

"Koneisto työskentelee erinomaisesti. Olen koettanut sitä."

"Kuka olisi sen tehnyt, jos ei se olisi onneton sattuma?"

"Joku vihollinen, jota en tunne."

"Hänet olisi nähty."

"On vain yksi henkilö, joka olisi voinut hänet nähdä: Te itse. Te menitte sattumalta työhuoneen läpi ollessani puhelimessa ja minä kuulin teidän huudahtavan kauhusta, kun te kuulitte uutisen rouva Fauvillesta."

"Niin, minä tulin niin liikutetuksi. Minun tuli häntä sääli, olkoonpa hän syyllinen tahi syytön."

"Ja kun te olitte käytävässä, niin että saatoitte painaa vieteriä kädellä, ei rikollisen läsnäolon olisi pitänyt välttää huomiotanne."

Tyttö ei laskenut alas katsettaan. Kevyt puna levisi hänen kasvoilleen ja hän sanoi:

"Minun olisi pitänyt kohdata hänet, sillä mikäli käsitän, menin minä ulos muutamia sekunteja ennen tapahtumaa."

"Aivan niin. Mutta kummallisinta ja epätodenmukaisinta on, että te ette kuulleet putoavan raudan räminää, ettekä huutoani ja sitä melua, jonka aiheutin."

"Minä olin kai sulkenut jo välioven. En kuullut mitään."

"Silloin on minun otaksuttava, että joku oli piiloutunut työhuoneeseeni sillä hetkellä, ja että tämä henkilö on liitossa niiden roistojen kanssa, jotka tekivät molemmat murhat bulevardi Suchetilla, sillä poliisiprefekti on äskettäin minun sohvanpielukseni alta löytänyt kepinpuolikkaan, joka kuului eräälle näistä roistoista."

Tyttö näytti hyvin kummastuneelta. Tämä uusi tapahtuma näytti todellakin olevan hänelle tuntematon. Perenna lähestyi häntä, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:

"Teidän täytyy ainakin myöntää, että tämä on kummallista."

"Mikä sitten?"

"Tämä minua vastaan suunnattu sarja tapahtumia: eilen Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus; tänä aamuna ensiksi rautaesirippu, joka putosi juuri kun minun piti astua sen alitse, sitten kepin löytäminen, ja nyt myrkytetty juomavesi."

Tyttö nyökkäsi ja mutisi:

"Niin, niin… siinä on joukko tosiasioita…"

"Niin merkityksellinen rivi tosiasioita", sanoi Perenna, "että ne poistavat epäilyksen varjonkin. Olen aivan varma siitä, että juuri minun rohkein ja häikäilemättömin viholliseni hoitaa täällä peliään. Hänen läsnäolonsa on todistettu. Hän on valmis toimimaan millä hetkellä tahansa. Hänen tarkoituksensa on selvä. Tuon nimettömän kirjoituksen ja kepinpuolikkaan kautta hän tahtoi saada minut huonoon valoon ja vangituksi. Rautaesiripun pudottamisella hän tahtoi tappaa minut, tahi ainakin pitää suljettuna sisälle muutaman tunnin. Ja nyt sitten myrkky, salakavala myrkky, joka tappaa hiljaisuudessa… tänään sekoitettiin juomaveteeni myrkkyä, huomenna ehkä ruokaani. Sitten tulee veitsi, revolveri ja nuora, mikä hyvänsä, kunnes minä katoan, sillä sitä he juuri haluavat, päästä minusta. Minä olen vastustaja, minä olen mies, jota he pelkäävät; se mies, joka eräänä päivänä paljastaa salaisuuden ja pistää miljoonat, joita he kärkkyvät, taskuunsa. Minä vartioin Mornington-perintöä. Nyt on minun vuoroni kärsiä. Neljä uhria on jo kuollut. Minusta tulee viides. Niin on Gaston Sauveraud päättänyt, Gaston Sauveraud tahi joku muu, joka hoitaa asioita. Ja rikostoveri on täällä, tässä talossa, kaikkien keskellä, minun vieressäni. Hän pysyttelee takana ja vaanii minua. Hän seuraa jokaista askeltani. Hän elää minun varjossani. Hän odottaa sopivaa tilaisuutta ja paikkaa iskeäkseen. Mutta nyt olen saanut siitä kyllikseni. Minä haluan tietää ja minä saan tietää kuka hän on."

Tyttö oli vetäytynyt hiukan taapäin ja seisoi nojaten pyöreään pöytään. Perenna otti vielä askeleen eteenpäin ja silmät yhä kiinnitettyinä tytön liikkumattomiin kasvoihin, tarkastaen pienintäkin levottomuuden tahi pelon merkkiä, toisti hän vielä kiivaammin:

"Kuka on rikostoveri? Kuka tässä talossa on vannonut ottavansa minulta hengen?"

"En tiedä", sanoi tyttö, "en tiedä… Ehkä se ei ole mikään salajuoni, niinkuin luulette, vaan ainoastaan joukko yhteensattuneita asianhaaroja…"

Perenna tunsi halua sanoa hänelle sillä sievistelemättömällä tavalla, jolla hänen oli tapana puhutella vihollisiaan:

"Te valehtelette, pikku ystävä, te valehtelette. Rikostoveri olette te itse, kaunottareni. Te yksin tunsitte puhelinkeskusteluni Mazerouxin kanssa, te yksin saatoitte mennä auttamaan Gaston Sauveraudia, odottaa häntä autossa ja sopia hänen kanssaan tänne tulosta kepinpuolikkaan kanssa. Te se olette, joka haluatte tappaa minut, jostakin syystä, jota en tunne. Se käsi, joka uhkaa minua pimeydessä, on teidän."

Mutta hänen oli mahdoton käyttäytyä tyttöä kohtaan sillä tavoin ja hän oli niin katkeroitunut, kun ei voinut ilmaista vakaumustaan, että hän tarttui tytön käteen, puristi sitä kovasti samalla kun hänen ilmeensä syytti tätä terävämmin kuin mitkään sanat.

Hän hillitsi itsensä ja päästi otteensa. Tyttö vapautui nopealla liikkeellä, joka todisti vastenmielisyyttä ja vihaa. Don Luis sanoi:

"Hyvä on. Minä kuulustelen palvelijoita. Jos niin vaaditaan, niin erotan ne, joita epäilen."

"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi tyttö innokkaasti. "Sitä ette saa tehdä. Minä tunnen heidät kaikki."

Tahtoiko hän puolustaa heitä? Tunsiko hän omantunnonvaivoja siinä silmänräpäyksessä, kun hänen itsepäisyytensä ja valheellisuutensa antoivat aihetta palvelijajoukon uhraamiseen, joiden käytöksen hän tiesi olevan yläpuolella kaiken epäilyksen! Don Luis sai sen vaikutuksen, että katse, jonka tyttö heitti häneen, sisälsi vetoamisen hänen myötätuntoonsa. Myötätuntoa kenelle? Toisilleko vai itselleen?

He olivat vaiti pitkän aikaa. Don Luis seisoi muutamia askeleita hänestä ja ajatteli valokuvaa kummastuen huomatessaan alkuperäisessä löytävänsä kaikki kuvan kauneudet, kaiken sen kauneuden, johon hän ei tähän saakka ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt pisti silmiin kuin ilmestys. Kultaiset hiukset säteilivät loistolla, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Suun ympärillä oli kenties vähemmän onnellinen ilme, melkein katkera piirre, mutta sillä oli joka tapauksessa jäljellä muotonsa. Leuan piirteet, viehkeä kaula, joka kohosi yli liinakauluksen, olkapäiden muodot, kaikki oli ihastuttavaa, ylhäistä, puoleensavetävää. Oliko mahdollista, että tämä nainen oli murhaaja, myrkynsekoittajatar?

Perenna sanoi:

"Olen unohtanut etunimen, jonka ilmoititte. Mutta se nimi ei ollut oikea."

"Kyllä, se oli."

"Teidän nimenne on Florence… Florence Levasseur."

Tyttö säpsähti.

"Mitä? Kuka on sanonut sen teille? Florence? Mistä te sen tiedätte?"

"Tässä on valokuva… teidän nimellänne varustettu. Sitä voi tuskin lukea."

"Oh —!" sanoi hän kauhistuneesti saadessaan nähdä kuvan. "En voi sitä uskoa. Mistä tämä tulee? Mistä te olette sen saaneet?" Ja äkkiä hän jatkoi: "Poliisiprefekti antoi sen teille, eikö niin? Niin, hän se oli, siitä olen varma. Olen varma, että tämä valokuva on aiottu todistamaan minun henkilöllisyyteni, ja että he vainoavat minua, minua myöskin… Ja se olette jälleen te, jälleen te…"

"Älkää olko peloissanne," sanoi Perenna. "Tarvitaan vain pieni korjaus ja kasvot tulevat tuntemattomiksi. Minä pidän siitä huolen. Älkää olko peloissanne."

Tyttö ei enää kuullut häntä, vaan tarkasteli hellittämättä valokuvaa ja mutisi:

"Olin kaksikymmenvuotias… asuin Italiassa… oh, Jumalani, kuinka onnellinen olin sinä päivänä, kun tämä valokuva otettiin! Ja kuinka iloinen olinkaan saadessani nähdä kuvani! Luulin siihen aikaan olevani kaunis. Ja sitten valokuva katosi. Se varastettiin minulta yhdessä muiden esineiden kera, jotka minulta siihen aikaan vietiin…"

Hän hiljensi vielä enemmän ääntään ja lausui nimensä ikäänkuin olisi puhunut toiselle naiselle, onnettomalle ystävälle:

"Florence… Florence…"

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan.

"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat", ajatteli Luis. "En voi uskoa hänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin… kuitenkin…"

Hän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu seinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien kirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia, romaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka todistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen Danten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen Goethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä, joka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan yksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän, että eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt aivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain erikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja raitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli kahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin saattoi.

Hän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia, jota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista kirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua paperia, kaikki samaa suuruutta.

Hänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti paperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli kirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan samat.

Katsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti lyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.

Hän luki:

' Bulevardi Suchet

Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.

Toinen. Yöllä 25. päivä.

Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.

Viides ja räjähdys. Yöllä 25. toukokuuta.'

Hän huomasi heti, että ensimmäisen yön määräaika oli juuri tämä päivä ja sitten, että nämä määräajat seurasivat toisiaan kymmenen päivän väliajoilla. Hän pani myöskin merkille tämän käsialan ja käsikirjoituksen yhtäläisyyden.

Sanomalehtikäsikirjoitus oli muistiinpanokirjassa hänen taskussaan. Hän saattoi siis verrata molempien käsialojen yhtäläisyyttä ja molempia viivattuja papereita. Hän otti muistikirjansa ja avasi sen, siellä ei ollut käsikirjoitusta.

"Oh, peijakas," mutisi hän, "tämä menee jo liian pitkälle!"

Nyt muisti hän selvästi, että soittaessaan puhelimella Mazerouxille oli muistikirja hänen päällystakkinsa taskussa, jonka hän oli asettanut puhelinkomeron ulkopuolelle. Samalla hetkellä oli neiti Levasseur ilman erikoista asiaa liikuskellut hänen työhuoneessaan. Mitä hän teki siellä?

"Oh, minkälainen näyttelijätär!" ajatteli Perenna katkeroituneena. "Hän vaani minua. Hänen kyyneleensä, hänen rehellinen ilmeensä, hänen hellät muistonsa… kaikki on teeskentelyä. Hän kuuluu samaan luokkaan kuin Marie Fauville ja Gaston Sauveraud. Samoin kuin hekin on hän täydellinen näyttelijätär pienimmästä eleestään viattoman äänensä heikoimpaan vivahdukseen asti."

Hän aikoi ryhtyä suoraan asiaan ja paljastaa tytön. Tällä kertaa oli todistus eittämätön. Peläten kuulustelua, joka saattoi käydä vaaralliseksi, oli tyttö anastanut häneltä käsikirjoituksen. Miten saattoikaan Perenna tästä hetkestä alkaen olla epäilemättä, ettei tyttö ollut niiden rikostoveri, jotka hoitivat Mornington-juttua ja koettivat raivata don Luisin tieltään? Eikö ollut kaikki syy uskoa, että tyttö oli tämän kauhean liiton johtaja auttaen sitä häikäilemättömyydellään ja älyllään saavuttamaan asettamansa maalin?

Sillä hänhän oli vapaa, täydellisesti vapaa toimimaan ja liikkumaan. Oli mahdollista, että hän oli ottanut osaa murhiin, ehkäpä myrkyn oli juuri ruiskuttanut tämä kaunis valkoinen käsi, joka siveli kultaisia hiuksia.

Perennaa värisytti. Hän oli pistänyt paperin takaisin kirjaan, pannut sen paikoilleen ja meni nyt tytön luo. Äkkiä kiinnitti hän huomiota tämän kasvojen alaosaan, leuan muotoon. Hän ponnisteli saadakseen sen selville poskien pyöreyden ja huulten viehkeyden alta. Melkein vastoin tahtoaan, levottomuudella ja kiduttavalla uteliaisuudella tuijotti hän herkeämättä tyttöön valmiina väkivalloin avaamaan nuo suljetut huulet ja etsimään vastausta pelottavaan arvoitukseen, joka kohosi hänen eteensä. Nämä hampaat, nämä hampaat, joita hän ei nähnyt, eivätkö ne olleet samat hampaat, jotka olivat jättäneet paljastavat merkkinsä hedelmään. Kummat olivat tiikerinhampaat, petoeläimen hampaat: nämä vaiko Marie Fauvillen?

Se oli mieletön otaksuma, koska jäljet oli todettu Marie Fauvillen tekemiksi. Mutta otaksuman mielettömyys ei ollut riittävä syy sen hylkäämiseksi.

Itse kummastuneena tunteista, jotka liikkuivat hänessä ja peloissaan paljastaa itsensä, katsoi hän parhaaksi keskeyttää keskustelun, meni tytön luo ja sanoi käskevästi:

"Haluan, että kaikki palvelijat talossa erotetaan. Antakaa heille palkkansa, maksakaa heille haluamansa vahingonkorvaus ja järjestäkää niin, että he lähtevät tänään. Toinen palvelijakunta tulee tänä iltana. Teidän on otettava se vastaan."

Tyttö ei vastannut. Perenna meni, mukanaan kiusallinen tunne, sama, joka oli ollut luonteenomainen koko hänen keskustelulleen Florencen kanssa. Ilma heidän välillään oli raskas ja painostava. Heidän sanansa eivät näyttäneet ilmaisevan kummankaan ajatuksia ja heidän käytöksensä ei ollut lausuttujen sanojen mukainen. Eivätkö asianhaarat vaatineet, että myöskin neiti Levasseur erotettaisiin heti? Mutta sitä ei don Luis edes ajatellut.

Hän palasi työhuoneeseensa, soitti Mazerouxille ja sanoi matalalla äänellä, niin ettei sitä voinut kuulla viereiseen huoneeseen:

"Tekö se olette, Mazeroux?"

"Olen."

"Onko prefekti määrännyt teidät minun käytettäväkseni?"

"On."

"Sanokaa hänelle sitten, että minä olen erottanut kaikki palvelijani ja antanut teille luettelon heidän nimistään ja jättänyt tehtäväksenne pitää heitä tarkasti silmällä. Heidän joukostaan on meidän etsittävä Gaston Sauveraudin rikostoveri. Vielä eräs asia: pyytäkää prefektiä antamaan teille ja minulle lupa viettää tämä yö Hippolyte Fauvillen asunnossa."

"Hulluutta! Bulevardi Suchet'n talossa?"

"Niin. Minulla on syytä luulla, että jotain tapahtuu siellä."

"Mitä sitten?"

"Sitä en tiedä. Mutta jotain ehdottomasti tapahtuu. Ja haluan välttämättömästi olla siellä läsnä. Onko asia päätetty?"

"On, isäntä. Jos ette saa minulta kieltoa, kohtaan teidät kello yhdeksän illalla bulevardi Suchetilla."

Perenna ei enää sinä päivänä tarvinnut neiti Levasseuria. Hän meni iltapäivän kuluessa ulos ja kävi välitystoimistossa, jossa valitsi muutamia palvelijoita, autonajajan, kuskin, tarjoilijan, kokin jne. Sitten meni hän valokuvaamoon otattamaan neiti Levasseurin kuvasta uuden kopion. Don Luis valmisti sen itse ja muutti siten, ettei poliisiprefekti huomaisi piirteiden tulleen vaihdetuiksi toisiin.

Hän söi päivällistä ravintolassa ja kello yhdeksän tapasi hän Mazerouxin bulevardi Suchetilla.

Fauvillen murhan jälkeen oli talo ollut portinvahdin hoidossa. Kaikki huoneet ja lukot olivat sinetöidyt paitsi työhuoneen sisin osa, johon poliisilla oli avaimet ja lupa tehdä siellä tutkimuksia.

"No, Alexandre, poikaseni", huudahti don Luis kun he olivat istuutuneet, "mitä sanotte tästä? On sangen jännittävää olla jälleen täällä, eikö niin? Mutta tällä kertaa ei mitään ovisulkuja, ei mitään vartijoita, kuuletteko. Jos jotain tapahtuu yöllä 15 päivänä huhtikuuta, emme me aseta mitään esteitä ystävillemme. Heillä on oleva täysin vapaa pääsy. Tällä kertaa he ovat tervetulleita."

Vaikkakin hän laski pilaa, oli hän kuitenkin, kuten itse sanoi, omituisen jännittynyt muistaessaan molemmat rikokset, joita ei oltu voitu estää; hän näki lakkaamatta edessään molemmat ruumiit. Hän tunsi myöskin eräänlaista sääliä muistaessaan säälimätöntä kaksintaisteluaan rouva Fauvillen kanssa, hänen epätoivoaan ja vangitsemistaan.

"Kertokaa minulle rouva Fauvillesta", sanoi hän Mazerouxille. "Hän koetti siis ottaa itseltään hengen?"

"Niin", sanoi Mazeroux, "perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka on täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä yhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt lakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin keinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä ei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä itsemurhan."

"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?"

"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan."

"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?"

"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan häntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi todistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen yhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen hampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat maailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?"

"En, en", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.

"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä tosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen. Mutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs henkilö…"

"Mikä henkilö?"

"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä kaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja ja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa olettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota."

He jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat asiaa joka puolelta.

Keskiyöllä he kiersivät sähkön sammuksiin ja sopivat vuoroon nukkumisesta.

Ja tunnit kuluivat samalla tavalla kuin heidän viimeksikin valvoessaan, samat myöhästyneiden autojen ja vaunujen äänet, samat junanvihellykset ja sama hiljaisuus.

"Olenko ehkä erehtynyt?" ihmetteli Perenna "Saattoiko tuo johtolanka Shakespearen teoksessa merkitä jotain muuta? Tahi tarkoittiko se tapahtumia viime vuonna samaan aikaan?"

Kaikesta huolimatta tunsi hän kummallista levottomuutta, kun päivänvalo alkoi tunkeutua puoleksi suljettujen verhojen kautta sisään. Ei neljätoista päivää takaperinkään mikään ollut häntä varoittanut että jotain oli tapahtunut ja kuitenkin oli hänellä herätessään edessään kaksi uhria.

Kello seitsemän hän huusi:

"Alexandre!"

"Mikä on?"

"Te ette ole kuollut?"

"Mitä sillä tarkoitatte? Kuollut? En, miksikä sitä olisin?"

"Aivanko varmasti?"

"Te olette leikkisä! Miksikä ette ole itse kuollut?"

"Oh, pian tulee minun vuoroni. Kiitos roistojen älyn, ei ole mitään syytä, jonka vuoksi minä yhä voisin välttää niitä."

He odottivat vielä tunnin. Sitten avasi Perenna ikkunan ja työnsi syrjään verhon.

"Niin, Alexandre, te ette ole ehkä kuollut, mutta kovin viheriäiseltä te näytätte."

Mazeroux nauroi pakoitetusti.

"Niin, tunnustan, että minulla oli vaikea olo valvoessani, kun te nukuitte."

"Olitteko peloissanne?"

"Sydänjuuriin saakka. Ajattelin koko ajan, että jotain tapahtuisi. Mutta ette tekään näytä siltä kuin olisi teillä ollut hauskaa. Olitteko te myöskin…"

Hän keskeytti, sillä hän näki Don Luisin katseessa pohjatonta kummastusta.

"Mikä nyt on?" hän kysyi.

"Katsokaa… pöydällä… kirje…"

Hän katsoi. Kirjoituspöydällä oli kirje, jonka kulmat olivat rikkoutuneet ja he näkivät osoitteen, leiman ja postimerkin.

"Oletteko pannut sen siihen, Alexandre?"

"Laskette leikkiä. Te tiedätte kyllä ettei kukaan muu kuin te itse ole voinut panna sitä siihen."

"Ei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä tehdä… ja kuitenkaan se en ole minä."

"Mutta silloinhan…"

Don Luis otti kirjeen ja tutkiessaan sitä huomasi, että osoite ja postimerkit olivat raaputetut pois, niin että oli mahdoton nähdä kirjeensaajan nimeä tahi asuinpaikkaa, mutta lähetyspaikka ja -aika olivat selvät, Pariisi 4. tammikuuta 1919 —.

"Kirje on siis kolme ja puoli kuukautta vanha," sanoi don Luis.

Hän tutki nyt kirjeen sisällön. Se sisälsi tusinan verran rivejä ja hän huudahti heti:

"Hippolyte Fauvillen allekirjoitus!"

"Ja hänen käsialansa", huomautti Mazeroux. "Sen näin heti. Siitä ei voi erehtyä. Mitä tämä merkitsee? Hippolyte Fauvillen kolme kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittama kirje?"

Perenna luki ääneen:

'Rakas vanha ystäväni!

Valitettavasti voin vain vahvistaa mitä sinulle äskettäin kirjoitin, salajuoni kutoutuu ympärilleni. En tiedä vielä mikä on heidän suunnitelmansa ja vielä vähemmin kuinka he aikoivat sen toteuttaa, mutta kaikki varmistaa minua siitä, että loppu on lähellä. Luen sen naisen silmistä. Hän katsoo minuun joskus niin ihmeellisesti!

Oh, sellainen häpeä! Kuka olisi voinut uskoa hänen kykenevän sellaiseen?

Rakas ystäväni, olen hyvin onneton ihminen.'

"Ja tämän on allekirjoittanut Hippolyte Fauville", jatkoi Mazeroux, "ja minä vakuutan, että se on todellakin hänen käsialaansa, kirjoitettu neljäntenä päivänä tammikuuta tänä vuonna eräälle ystävälle, jonka nimeä emme tiedä, vaikkakin nuuskimme sen jostain selville, sen vannon. Ja tämä ystävä on antava meille tarvitsemamme todistukset."

Mazeroux kiihottui.

"Todistus! Sitähän emme tarvitse! Sehän meillä on. Herra Fauville itse antaa sen meille! 'Loppu on lähellä, luen sen hänen silmistään!' 'Hänen' tarkoittaa Marie Fauvilleä ja miehen todistus vahvistaa kaiken mitä me tiedämme rouvasta. Mitä te sanotte?"

"Olette oikeassa", vastasi Perenna tuumivasti, "te olette oikeassa, kirje on ratkaiseva. Mutta…"

"Mutta… mitä?"

"Kuka peijakas on tuonut sen tänne? Jonkun on täytynyt olla yöllä huoneessa meidän täällä ollessamme. Onko se mahdollista? Olisimmehan sen kuulleet. Se se on, joka tekee minut hölmistyneeksi."

"Niin, näyttää siltä…"

"Neljätoista päivää sitten oli kyllin ihmeellistä. Mutta silloin olimme eteisessä, ulkopuolella, heidän askaroidessaan sisällä. Tällä kertaa olimme molemmat täällä, aivan lähellä pöytää. Ja tältä pöydältä, jossa ei illalla ollut pienintäkään paperilappua, löydämme aamulla kirjeen."

"Emme tutki kauempaa", jatkoi Perenna, "se ei hyödytä mitään. Menkää kirjeen kanssa poliisiprefektin luo, kertokaa hänelle kuinka olemme viettäneet yön ja pyytäkää häneltä lupa meille molemmille tulla tänne yöllä 25 päivänä huhtikuuta. Sinä yönä tulee uusi yllätys ja minä kuolen kärsimättömyydestä saada tietää, saammeko silloin uuden kirjeen jonkun 'hengen' kautta."

He sulkivat ovet ja lähtivät talosta.

Heidän mennessään oikealle, La Muettelle saadakseen auton, sattui don Luis kääntämään päätään kun he tulivat Suchet bulevardin päähän. Eräs mies ajoi ohi polkupyörällä. Don Luis ehti ainoastaan hämärästi nähdä sileäksi ajetut kasvot ja säihkyvät silmät, jotka olivat suunnatut häneen.

"Varo!" huusi hän ja tyrkkäsi Mazerouxia niin nopeasti, että tämä kadotti tasapainonsa.

Mies oli ojentanut revolverin. Pamahti laukaus. Kuula vinkui ohi don Luisin korvien.

"Ottakaa hänet kiinni", hän huusi. "Ette kai ole haavoittunut, Mazeroux?"

"En".

Molemmat kiiruhtivat miehen jälkeen ja huusivat apua. Mutta näin aikaisin aamulla ei ole milloinkaan tämän kaupunginosan leveillä kaduilla ihmisiä. Mies kääntyi rue Octave-Feuilletille ja katosi.

"Kas niin, lopuksi saan sinut kuitenkin kiinni, roisto!" sähisi don Luis luopuen tuloksettomasta takaa-ajosta.

"Mutta tiedättekö kuka hän oli?"

"Kyllä tiedän; se oli hän."

"Kuka?"

"Ebenholtsikeppinen mies. Hän on ajanut pois partansa, mutta tunsin hänet kuitenkin. Se oli sama mies, joka seisoi väijymässä ja ampui miehen Richard-Wallace bulevardin portailta, hän, joka tappoi Ancenisen. Se roisto! Kuinka hän tiesi että minä olin viettänyt yön Fauvillen talossa? Vakoillaanko minua kaikkialla. Mutta kuka vakoilee? Ja minkä vuoksi? Ja kuinka?"

Mazeroux tuumi ja sanoi:

"Muistakaa, että te soititte minulle iltapäivällä ja sovitte kohtauksesta. Vaikka te puhuitte hiljaa, on joku saattanut kotonanne kuunnella."

Don Luis ei vastannut. Hän ajatteli Florencea.

Sinä aamuna ei neiti Levasseur tullut sisään kirjeineen, eikä Perenna lähettänyt häntä hakemaan. Hän näki tytön useita kertoja antavan määräyksiä uusille palvelijoille. Iltapäivällä käski Perenna ajaa esiin auto ja ajoi bulevardi Suchetille prefektin määräyksen mukaisesti tekemään Mazerouxin kanssa tutkimuksia, jotka eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.

Kello oli kymmenen hänen palatessaan takaisin. Etsiväkomissario ja hän söivät yhdessä päivällistä. Sitten hän tahtoi tarkastaa taloa, jossa ebenholtsikeppinen mies oli asunut, nousi jälleen autoon, yhä Mazerouxin seuraamana, ja käski ohjaajan ajaa bulevardi Richard-Wallacelle.

Auto kulki yli Seinen ja seurasi sen oikeata rantaa.

"Nopeammin", sanoi hän puhetorveen uudelle ohjaajalle. "Olen tottunut kulkemaan hyvällä vauhdilla."

"Eräänä kauniina päivänä ajatte kumoon", sanoi Mazeroux.

"Älkää pelätkö", vastasi don Luis. "Auto-onnettomuudet ovat vain tyhmyreitä varten." He tulivat place de l'Almalle. Auto kääntyi vasemmalle.

"Suoraan eteenpäin", huusi don Luis. "Ajakaa ohi Trocadéron."

Äkkiä alkoi auto horjua sinne tänne, lensi erästä puuta vasten ja kääntyi kyljelleen.

Muutamassa hetkessä syntyi väentungos. Ihmiset löivät rikki ikkunan ja avasivat oven. Don Luis oli ensimmäinen.

"Kiitos, tämä ei ole mitään", sanoi hän. "Minä olen vahingoittumaton. Entä te, Alexandre?"

He auttoivat ulos komissarion. Hänellä oli joitakin naarmuja ja mustelmia, mutta muuten oli hän vahingoittumaton.

Ohjaaja sitävastoin oli lentänyt istuimeltaan ja makasi vertavuotavin päin liikkumattomana kadulla. Hänet kannettiin erääseen apteekkiin, jossa hän kymmenen minuutin kuluttua kuoli.

Perenna oli ottanut vuokra-auton ja ajanut kotiin niin nopeasti kuin saattoi. Hän tuli torille, ajoi sisään portista, meni yli pihan käytävään, joka johti neiti Levasseurin asuntoon. Hän juoksi ylös portaita, koputti ja astui vastausta odottamatta sisään.

Ovi huoneeseen, joka muodosti salongin, avautui ja Florence näyttäytyi. Perenna syöksyi hänen luokseen ja sanoi raivoisalla äänellä:

"Nyt se on tehty. Onnettomuus on tapahtunut. Eikä kuitenkaan kukaan vanhoista palvelijoista ole pannut sitä toimeen, sillä he eivät ole täällä ja minä olin ulkona autolla koko iltapäivän. Senvuoksi on jonkun täytynyt myöhään päivällä, kuuden ja kymmenen välillä mennä autovajaan ja viilata ohjaustanko melkein poikki."

"En ymmärrä", sanoi tyttö pelästynein ilmein.

"Te ymmärrätte varsin hyvin, että roistojen rikostoveri ei voi olla kukaan uusista palvelijoista, ja te ymmärrätte sangen hyvin, että teon täytyi onnistua ja se onnistui yli odotuksien. Eräs uhri sai kärsiä minun puolestani."

"Mutta sanokaa toki mitä on tapahtunut! Te pelotatte minut! Mikä onnettomuustapaus? Mitä on tapahtunut?"

"Auto ajoi kumoon. Ohjaaja kuoli."

"Oh, hirveätä!" sanoi tyttö. "Ja te luulette, että minä voin… Kuollut, hirveätä! Miesraukka!"

Hänen äänensä hiljeni. Hän seisoi aivan lähellä Perennaa. Hän oli kalpea, silmät olivat suljetut ja hän horjui. Perenna otti hänet käsivarsilleen kun hän kaatui. Tyttö koetti vapautua, mutta hänellä ei ollut siihen voimia. Perenna laski hänet lepotuoliin hänen lakkaamatta toistaessaan:

"Ihmisraukka! Ihmisraukka!"

Tyttö oli kadottanut tajuntansa kokonaan, sillä hän jättäytyi ilman vähintäkään vastustusta Perennan hoidettavaksi. Perenna ei liikkunut, hän alkoi innokkaasti tutkia edessään olevaa suuta, tavallisesti niin punaista, mutta nyt veretöntä ja kalpeahuulista.

Kahdella sormellaan erotti hän huulet toisistaan ja näki nyt molemmat hammasrivit.

Ne olivat ihastuttavat, valkoiset ja kaunismuotoiset, ehkä hiukan pienemmät kuin rouva Fauvillen, ehkäpä järjestyneet myöskin kaarevammin. Kuka saattoi sanoa ettei näiden purema jättäisi samanlaista merkkiä? Se oli epätodennäköinen otaksuma, sen hän tiesi, mahdoton ihmetyö. Ja kuitenkin olivat asianhaarat tyttöä vastaan ja viittasivat häneen kuten häikäilemättömimpään, hirveimpään ja pelottavimpaan rikolliseen.

Hän nousi ja lähti.

VIII LUKU

Pirullinen viesti

Kaikista näistä tapahtumista yleisö tunsi ainoastaan rouva Fauvillen itsemurhayrityksen, tarkastaja Ancenisin murhan ja Hippolyte Fauvillen kirjeen löytymisen. Mutta tämä oli riittävää herättääkseen kaikkien uteliaisuuden, kun he olivat jo ennestään innokkaasti seuranneet Mornington-juttua ja odottivat jännittyneinä salaperäisen don Luis Perennan pienimpiäkin liikkeitä, sekoittaen hänet itsepäisesti Arsène Lupiniin.

Kuinka monimutkainen ja hämmästyttävä olikaan se arvoitus, joka koski Perennaa itseään? Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli tehty neljä yritystä tappaa hänet: rautaesiripulla, myrkyllä, revolverilla ja auto-onnettomuudella. Florencen osaa näissä murhayrityksissä ei voitu kieltää. Ja nyt oli tytön yhteys Fauvillen murhaajien kanssa asianmukaisesti todettu sen pienen paperin löydöllä, joka oli ollut Shakespearen kahdeksannen osan välissä, samalla kun kaamea luettelo oli lisääntynyt kahdella kuolemalla, poliisitarkastaja Ancenisin ja ohjaajan. Kuinka voitaisiin selittää se osa, jota tämä arvoituksellinen tyttö oli näytellyt näissä tapahtumissa?

Millä kuumeentapaisella innolla don Luis tutkikaan hiljaisuudessa tyttöä!

"Kuka te olette? Kuka te olette?" tunsi hän halua huudahtaa. "Eikö teitä tyydytä vähempi, te pirullinen nainen, kuin kuoleman ja murhan levittäminen ympärillenne? Ja tahdotteko te tappaa minutkin saavuttaaksenne tarkoituksenne? Mistä te tulette ja mihin käy teidän tienne?"

Tarkemmin ajatellessaan hän tuli vakuutetuksi eräästä seikasta, joka ratkaisi arvoituksen, jota hän oli kauan miettinyt, nimittäin salaperäisestä yhteydestä häntä vihaavan naisen ja place du Palais-Bourbonille muuttonsa välillä. Hän ymmärsi nyt että hän ei ollut ostanut taloa sattumalta. Kun hän teki kaupan, oli häneen vaikuttanut eräs nimetön tarjous, joka oli joutunut hänen käsiinsä koneella kirjoitetun kiertokirjeen muodossa. Mistä tuli tämä tarjous, jollei Florencelta, joka tahtoi saada hänet läheisyyteensä voidakseen vakoilla ja käydä sotaa häntä vastaan.

"Niin", ajatteli hän, "siinä on totuus. Cosmo Morningtonin mahdollisena perillisenä ja etevänä näyttelijänä murhenäytelmässä minä olen vihollinen ja he koettavat raivata minut pois tieltään niinkuin tekivät toisillekin. Ja se on Florence, joka hoitaa peliä minua vastaan. Ja hän se on, joka on tehnyt murhat."

Kun Florence jätti hänet tunsi hän tavallisesti helpotuksen tunteen ja hengitti keveämmin, kuten hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mutta hän juoksi kuitenkin ikkunaan ja katsoi tytön jälkeen, ja hän odotti aina saadakseen nähdä tämän salaperäisen vihollisen, jonka tuoksuvan hengityksen hän oli tuntenut kasvoillaan, tulevan ja menevän.

Eräänä aamuna sanoi tyttö hänelle:

"Sanomalehdet kertovat, että tänä yönä tapahtuu jotain."

"Tänä yönä?"

"Niin," sanoi tyttö näyttäen hänelle kirjoitusta lehdestä. "Tänään on kahdeskymmenesviides päivä, ja poliisin ilmoituksen mukaan jätetään bulevardi Suchetin taloon kirje joka kymmenes päivä ja talo räjäytetään sinä päivänä, jolloin viides ja viimeinen kirje tulee."

Uhmasiko tyttö häntä? Tahtoiko hän tehdä selväksi, että tapahtuipa mitä hyvänsä, asetettakoon tielle mitä esteitä tahansa, niin tulee kirje kuitenkin, tämä salaperäinen kirje, josta oli mainittu Shakespearen kahdeksannesta osasta löydetyssä paperissa?

Hän tarkasteli tyttöä terävästi. Tämä ei muuttanut ilmettäkään. Hän vastasi:

"Niin, se on tänä yönä. Minä olen siellä. Ei mikään maailmassa voi estää minua."

Tyttö aikoi vastata, mutta hillitsi jälleen tunteensa.

Sinä päivänä oli don Luis varuillaan. Hän söi aamiaisen ja päivällisen muualla ja sopi Mazerouxin kanssa siitä, että place du Palais-Bourbonia vahdittaisiin.

Neiti Levasseur ei poistunut talosta iltapäivällä. Illalla käski don Luis Mazerouxin väkeä vakoilemaan jokaista, joka tulisi talosta ulos.

Kello kymmenen tapasivat etsiväkomisario ja don Luis toisensa Hippolyte Fauvillen työhuoneessa.

Mazerouxilla oli mukanaan varasalapoliisipäällikkö Weber ja kaksi siviilipukuista miestä.

Don Luis vei Mazerouxin syrjään.

"He epäilevät minua. Tunnustakaa se."

"Ei. Niin kauan kuin herra Desmalions on, eivät he voi tehdä teille mitään. Mutta herra Weber väittää — ja hän ei ole ainoa — että te suoritatte kaikki nämä teot itse."

"Missä tarkoituksessa?"

"Tarkoituksessa saada todistuksia Marie Fauvillea vastaan. Olen sen vuoksi pyytänyt saada mukaani kaksi salapoliisia. Silloin on meitä neljä, jotka voivat todistaa rehellisyytenne."

Kaikki asettuivat paikoilleen. Kaksi salapoliisia valvoisi kerrallaan.

Tutkittuaan huolellisesti sen pienen huoneen, jossa Fauvillen poika oli nukkunut, sulkivat ja lukitsivat he kaikki ovet ja ikkunat. Kello yksitoista he kiersivät sähkön sammuksiin.

Don Luis ja Weber saivat tuskin unen rahtuakaan silmiinsä.

Yö kului ilman että mitään tapahtui.

Mutta kello seitsemän, kun ikkunaluukut avattiin, nähtiin taas, että pöydällä oli kirje. Aivan niinkuin edelliselläkin kerralla.

Kun ensimmäinen hämmästys oli asettunut, otti Weber kirjeen. Hänellä oli määräys olla sitä lukematta eikä antaa kenenkään muunkaan lukea.

Tässä on kirje sellaisena kuin se julkaistiin sanomalehdissä, jotka samalla julkaisivat asiantuntijan todistuksen, että käsiala oli Hippolyte Fauvillen:

"Olen nähnyt hänet! Sinä ymmärrät, rakas ystävä, eikö niin? Minä olen hänet nähnyt. Hän kulki Boulognen metsän tietä, takinkaulus ylös käännettynä ja hattu korviin painettuna. En luule hänen nähneen minua. Oli melkein pimeä. Mutta minä tunsin hänet heti. Minä tunsin jälleen hänen hopeakoukkuisen ebenholtsikeppinsä. Se oli aivan varmaan hän, tuo roisto!

"Hän on siis lupauksestaan huolimatta Pariisissa. Gaston Sauveraud on Pariisissa. Ymmärrätkö, mikä hirveä merkitys sillä on? Jos hän on Pariisissa, niin se merkitsee, että hän aikoo toimia. Oh, kuinka paljon pahaa se mies on minulle tehnyt! Hän on jo ryöstänyt minulta onneni ja nyt aikoo hän ottaa elämäni. Olen kauhun lamauttama."

Fauville tiesi siis, että ebenholtsikeppisen miehen, Gaston Sauveraudin tarkoitus oli tappaa hänet. Sen selitti Fauville aivan selvästi tässä omakätisessä kirjeessään, ja kirje vahvisti ne Gaston Sauveraudin, vangitsemistilaisuudessa epähuomiossa lausumat sanat, että molemmat miehet olivat olleet tuttavia, mutta riitautuneet, ja että Gaston Sauveraud oli luvannut olla milloinkaan tulematta Pariisiin.

Tämä levitti myöskin hiukan valoa Mornington-juttuun. Mutta toiselta puolen, kuinka käsittämätöntä olikaan, että tämä kirje oli löydetty työhuoneen pöydältä! Viisi henkilöä oli vartioinut, viisi mitä kelvollisinta miestä, ja kuitenkin oli tuntematon käsi tänä yönä, kuten viidennentoista päivän yönäkin, salaa pistänyt kirjeen huoneeseen suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi, heidän kuulematta ääntäkään tahi näkemättä merkkiäkään siitä, että joku olisi liikuttanut ikkunoita tahi ovia.

On mahdotonta sanoa mitään yleisön hämmingistä. Kirjeen ilmestyminen sai silmänkääntötempun luonteen.

Don Luis Perennan terävänäköisyys oli siis osunut oikeaan joka suhteessa, sillä odotetut tapahtumat olivat sattuneet viidentenätoista ja kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä huhtikuuta. Jatkuisiko sarja viides toukokuuta? Ei kukaan epäillyt sitä, sillä olihan don Luis sen sanonut ja kaikki uskoivat, ettei don Luis voinut erehtyä. Koko viidennen päivän yön seisoi väkijoukko Suchet bulevardilla; uutistenhankkijat ja kaikenlaiset yökulkijat tulivat sinne laumoina saadakseen tietää oliko jotain tapahtunut.

Poliisiprefekti, johon molemmat edelliset ihmetyöt olivat tehneet vaikutuksen, oli päättänyt itse olla läsnä kolmantena yönä. Hän tuli seurassaan useita tarkastajia, jotka hän asetti puutarhaan, eteiseen ja yläkertaan. Itse hän asettui vartioon yhdessä Weberin, Mazerouxin ja don Luis Perennan kanssa.

He pettyivät odotuksessaan ja se oli herra Desmalionsin syy. Välittämättä don Luisin lausumasta käsityksestä oli prefekti päättänyt olla kiertämättä sähkövaloa sammuksiin, nähdäkseen estäisikö valo ihmetyön. Sellaisissa olosuhteissa ei kirje saattanut tulla eikä se tullutkaan. Oliko se sitten silmänkääntäjän kuje tahi rikollisten temppu, tarvitsi ihmetyö pimeyden apua.

* * * * *

Toukokuun viidettätoista odotettiin ja sama väkijoukko oli kokoontunut talon ympärille, levoton, jännittynyt väkijoukko, joka hätkähti pienimmästäkin äänestä ja noudatti täydellistä hiljaisuutta silmät Fauvillen taloon suunnattuina.

Tällä kertaa sammutettiin valo, mutta poliisiprefekti piti kättään sähkönappulan päällä. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa sytytti hän äkkiarvaamatta tulen. Pöydällä ei ollut mitään. Se, mikä oli herättänyt hänen huomiotaan, oli ainoastaan huonekalujen natina tahi hänen miestensä tekemä liike.

Äkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva ääni oli rikkonut hiljaisuuden.

Herra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei ollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.

Mazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.

Herra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta sanaakaan.

He tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.

Myöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden siitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se hälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin murhaa.

Se oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan kirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se kuului näin:

'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas, joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia. Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie — ota huomioon mitä sanon — Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'

Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi ainaiseksi.'

Niin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte Fauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun arvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.

He tunsivat varmasti Cosmo Morningtonin testamentin, sillä he olivat ensiksi raivanneet tieltä Cosmo Morningtonin ja heidän kiihkonsa anastaa suunnaton omaisuus oli kiiruhtanut tapahtumia. Mutta murhan ensimmäinen syy polveutui syvälle juurtuneesta intohimosta: Marie Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.

Yksi arvoitus oli vielä ratkaisematta: kuka oli tuo tuntematon kirjeenvaihtaja, jolle Hippolyte Fauville oli jättänyt tehtäväksi kostaa hänen murhansa ja joka, sensijaan että olisi yksinkertaisesti luovuttanut kirjeet poliisille, harjoitti terävänäköisyyttään antamalla niiden tulla päivänvaloon mitä kummallisimpien temppujen kautta. Oliko hänen etujensa mukaista pysyä näkymättömänä?

Kaikkiin näihin kysymyksiin vastasi Marie Fauville odottamattomalla tavalla, vaikkakin tavalla, joka täydelleen sopi yhteen hänen uhkauksiensa kanssa. Viikkoa myöhemmin, pitkän kuulustelun jälkeen, jonka aikana häneltä koetettiin saada tietää miehensä vanhan ystävän nimi, oli hänen onnistunut piilottaa lasipala, jolla hän koetti avata suonensa.

Don Luis sai kuulla asiasta Mazerouxilta, joka tuli hänelle siitä seuraavana aamuna kello kahdeksan kertomaan. Komisariolla oli kädessään matkalaukku ja hän oli matkalla asemalle.

"Onko hän kuollut?" huudahti don Luis.

"Ei, hän näyttää välttäneen sen vielä tämän kerran. Mutta mitä se auttaa?"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Hän tietysti tekee sen. Se on hänen päähänpistonsa. Ja eräänä päivänä…"

"Eikö hän nytkään tehnyt tunnustusta ennen itsemurhayritystään?"

"Ei. Hän kirjoitti muutamia sanoja paperille, että kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiaa, saattoi hän neuvoa kysymään salaperäisistä kirjeistä eräältä herra Langernault'a. Tämä oli, mikäli rouva tiesi, ainoa ystävä, joka hänen miehellään oli ollut ja joka tapauksessa ainoa, jota tämä saattoi kutsua 'rakkaaksi vanhaksi ystäväkseen'. Tämä herra Langernault ei voisi muuta kuin selittää hänen viattomuutensa ja valaista sitä kauheata erehdystä, jonka uhriksi hän oli joutunut."

"Mutta", sanoi don Luis, "jos on joku, joka saattaa todistaa hänen viattomuutensa, mistä syystä avaa hän sitten valtasuonensa?"

"Hänen elämänsä on arvoton," sanoo hän, "ja ainoa, mitä hän haluaa, on lepo ja kuolema."

"Lepo? Lepo? Onhan muitakin tapoja saada lepoa kuin kuolema. Jos totuuden paljastaminen johtaa hänen vapautukseensa, niin ei totuus ehkä ole aivan mahdoton saavuttaa."

"Mitä sanotte? Oletteko arvanneet jotain? Alatteko ymmärtää?"

"Hyvin hämärästi, mutta juuri näiden kirjeiden yliluonnollisen täsmällinen saapuminen näyttää minusta hyvältä merkiltä."

Hän mietti hetkisen ja jatkoi:

"Onko noiden kolmen kirjeen poisraavitut osoitteet huolellisesti tutkittu?"

"Ovat, ja onnistuttiin saamaan esiin nimi Langernault."

"Missä asuu tämä Langernault?"

"Rouva Fauvillen sanojen mukaan Ornen departementissa Damignin kylässä."

"Mikä on lähin kaupunki?"

"Alençon."

"Matkustatteko te nyt sinne?"

"Kyllä, poliisiprefekti on käskenyt minun matkustaa heti. Astun junaan Les Invalides'illä."

"Ei, minä kyyditsen teidät autollani."

"Mitä varten?"

"Matkustamme molemmat. Minun on ryhdyttävä johonkin. Ilma täällä talossa on minulle hengenvaarallista."

"Mitä tarkoitatte?"

"En mitään. Tiedän sen."

Puoli tuntia tämän jälkeen kiisivät he pitkin Versaillesin tietä. Perenna ajoi itse avonaista autoa ja he kiisivät eteenpäin niin raivoisasti, että Mazerouxilta miltei salpautui hengitys ja hän huudahti tuontuostakin:

"Herra Jumala, minkälainen vauhti!… Millä tavoin te ajatte!… Ettekö pelkää, että ajamme kumoon? Muistakaa mitä tapahtui äskettäin…"

He tulivat Alençoniin juuri aamiaiseksi. Kun he olivat sen lopettaneet, menivät he postitoimistoon. Siellä ei kukaan tuntenut nimeä Langernault. Damignilla oli oma postikonttorinsa, mutta oli otaksuttu, että herra Lagernault jätti kirjeensä Alençon poste restante.

Don Luis ja Mazeroux ajoivat edelleen Damignin kylään. Ei täälläkään tuntenut postinhoitaja Langernaultia, vaikka Damignissa oli vain tuhat asukasta.

"Menkäämme määrin luo," sanoi Perenna.

Määrille sanoi Mazeroux kuka hän oli ja kertoi hänelle käyntinsä syyn.

"Vanha Langernault? Tietysti. Erinomainen mies, hänellä oli liike kaupungissa."

"Ja hänellä oli tapana arvattavastikin jättää kirjeensä Alençonin postitoimistoon?"

"Niin, joka päivä, saadakseen vähän liikuntoa."

"Ja hänen talonsa?"

"On kylän laidassa. Te ajoitte tullessanne sen ohi."

"Voiko sen nähdä?"

"Tietysti, mutta…"

"Ehkä hän ei ole kotona?"

"Ei, se miesraukka ei ole pannut jalkaansa talon sisäpuolelle jätettyään sen neljä vuotta sitten."

"Mistä se johtuu?"

"Hänhän on ollut neljä vuotta kuolleena."

Don Luis ja Mazeroux vaihtoivat hämmästyneen katseen.

"Hän on siis kuollut?" sanoi don Luis.

"Niin, ammuttu."

"Kuinka niin?" huudahti Perenna. "Murhattiinko hänet?"

"Ei, ei. Ensin luulimme niin, kun löysimme hänet lattialta omasta huoneestaan, mutta tutkimus osoitti, että se oli tapaturma. Hän oli puhdistamassa pyssyään kun se laukesi satuttaen häntä vatsaan. Meistä kaikista se oli sangen merkillistä. Langernault, joka oli taitava metsämies, ei ollut niitä, jotka käyttäytyivät varomattomasti."

"Oliko hänellä rahoja?"

"Oli, ja se oli juuri merkillisintä: ei löydetty soutakaan."

Don Luis tuumi hetkisen ja kysyi sitten:

"Jättikö hän jälkeensä samannimisiä sukulaisia?"

"Ei ketään, ei edes serkkuja. Ja siitä seurasi, että hänen maatilansa — sitä kutsuttiin Vanhaksi linnaksi sen raunioiden mukaan — jäi kaupungille. Viranomaiset ovat sinetöineet ovet ja sulkeneet portit puistoon. He odottavat, että lain määräämä aika kuluisi umpeen ottaakseen sen haltuunsa."

"Mutta eikö satu, että uteliaat ihmiset kiipeävät yli muurin puistoon?"

"Ei. Ensiksikin ovat muurit hyvin korkeat. Ja sitten… ja sitten on vanhalla linnalla ollut huono maine täällä ympäristössä niin kauan kuin voin muistaa. On puhuttu aina kummituksista… tyhmiä juttuja tietystikin, mutta kuitenkin…"

Perenna ja hänen toverinsa eivät voineet toipua kummastuksestaan.

"Se oli kummallinen juttu," huudahti don Luis heidän erottuaan määristä. "Fauville kirjoittaa kirjeitä kuolleelle miehelle… kuolleelle miehelle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut murhatuksi."

"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet."

"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on kirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen uskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista."

Mazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.

Heidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton kuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä Alençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen tarkastamaan Vanhaa linnaa.

Hän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden koristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu puuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin oli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan käyttäen, kiivetä sen yli.

Puistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja lapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden täyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle talolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän suuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä sateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat pienten, hienojen naistenkenkien jättämät.

"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?" ajatteli hän.

Hän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien omistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo, jossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.

Hän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla rakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin riippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä raosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen välitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä viinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.

"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut," ajatteli Don Luis. "Katsokaamme toiselta taholta."

Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä jotain ääntä.

Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä asiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään ja astui vajaan.

Silmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä johonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui ylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan äänen.

Oli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti taskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.

"Peijakas", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.

Hänen yläpuolellaan riippui luuranko!

Ja melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen. Luuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!

Molemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin renkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli törmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla kolinalla.

Mutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman ainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka olivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät kuitenkin koukistuneissa sormissa.

Hän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan vihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12. elokuuta 1887 ja nimet: "Alfred; Victorine."

"Mies ja vaimo", mutisi hän. "Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi murha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole keksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan Langernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan haltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?"

Hän ajatteli hiukan.

"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä puutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään."

Ajatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta kuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi tullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi lähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne olivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen matkaa hänen seisomapaikastaan.

Oliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä, oli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että tynnyrinvanteet putosivat alas?

Don Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo suuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan joukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin, villikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä varmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.

Äkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi ääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan takaa nousi olento uhkaavin elein.

Kaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen halkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi epäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo kauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin painautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui jälleen maahan.

Mutta hän oli nähnyt…

Hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen takanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina sähkövalossa.

IX LUKU

Lupinin viha

Hän seisoi hetken liikkumattomana ja mykkänä. Ylhäältä kuului melua ja kolinaa ikäänkuin piiritetyt rakentaisivat sulkuja. Mutta sähkövalon oikealta puolelta virtasi eräästä äkkiä paljastuneesta aukosta päivänvaloa ja hän näki; tässä valossa ensin toisen, sitten toisen pakenevan luukun kautta katolle.

Hän kohotti revolverin ja ampui, mutta harhaan, sillä hän ajatteli Florencea ja hänen kätensä vapisi. Vielä kolme laukausta pamahti rautaromujen keskellä ullakolla. Viidettä laukausta seurasi tuskan huuto. Don Luis ryntäsi ylös portaita.

Hän juoksi umpimähkään ullakon läpi, laskeutui maavallille ja kiisi alas jyrkännettä vasemmalle vajasta, ohi päärakennuksen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten hän meni oikealta puolelta jälleen ylös, vaikka ullakko olikin hyvin pieni, etsi sen huolellisesti, sillä lisääntyvässä hämärässä oli hänellä täysi syy varoa uutta hyökkäystä vihollisen puolelta.

Hän huomasi nyt jotain, jota ei ollut ennen huomannut. Maavalli jatkui poikki muurin, joka täällä oli vähintäin kuusi jalkaa korkea. Gaston Sauveraud ja Florence olivat epäilemättä päässeet pakoon sitä tietä.

Perenna seurasi leveää muuria, kunnes tuli matalammalle paikalle, jossa hyppäsi äsken kynnetylle pellolle, jonka toisella puolella oli metsikkö; sinne olivat kai pakolaiset juosseet. Hän aikoi tutkia sen, mutta huomattuaan sen tiheyden ymmärsi sen olevan vain ajanhukkaa.

Hän palasi sen vuoksi kylään tuumiskellen viimeisiä tapahtumia. Vielä kerran oli Florence rikostoverinsa kanssa koettanut päästä hänestä.

"Oh, se kurja olento," mutisi hän värähtäen. "Kuinka voi hänellä olla niin suloiset kasvot ja niin kauniit silmät, niin vakavat, rehelliset ja melkein viattomat?"

Majatalon ulkopuolella kirkon luona oli Mazeroux täyttämässä polttoainesäiliötä ja sytyttämässä lyhtyjä. Don Luis näki Damignin määrin kulkevan poikki torin. Hän vei tämän syrjään.

"Oletteko sattuneet, herra määri, kuulemaan milloinkaan täällä ympäristössä — ehkä pari vuotta sitten — puhuttavan kadonneesta avioparista noin neljän-, viidenkymmenen ikäisistä? Miehen nimi oli Alfred…"

"Ja vaimon Victorine", jatkoi määri. "Kyllä ollen! Se juttu herätti paljon huomiota. He asuivat Alençonissa sangen vaatimattomissa olosuhteissa; he katosivat yhtäkkiä samalla kertaa eikä kukaan ole saanut milloinkaan tietää heistä enempää kuin heidän pienestä pääomastaankaan, paristakymmenestä tuhannesta frangista, jotka he olivat saaneet edellisenä päivänä myymästään talosta. Muistan sen hyvin. Heidän nimensä oli Dedessuslamare."

"Kiitos, herra määri," sanoi Perenna, joka oli saanut tietää mitä halusi.

Auto oli kunnossa. Minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Alençoon.

"Mihinkä menemme, isäntä?" kysyi Mazeroux.

"Asemalle. Minulla on syytä luulla ensiksikin, että Sauveraud on tänä aamuna saanut vihiä — millä tavalla, en vielä tiedä — rouva Fauvillen ilmoituksesta Langernaultista, ja toiseksi, että hän on tänä päivänä hiiviskellyt Langernaultin talon ympärillä syystä, jota myöskään en tiedä. Otaksun, että hän tuli junalla ja aikoo sillä palata."

Perennan otaksuma vahvistui pian. Hän sai asemalta tietää erään herran ja naisen saapuneen Pariisista kello kaksi, vuokranneen rautatiehotellista ajoneuvot ja asiansa suoritettuaan palanneen muutamia minuutteja sitten, 7,40 junalla, takaisin. Kuvaus herrasta ja naisesta sopi täsmälleen Sauveraudiin ja Florenceen.

"Lähdemme heti", sanoi Perenna katsottuaan aikatauluun. "Heillä on pitkä etumatka. Mutta me tapaamme sen roiston Le Mansissa."

"Sen me teemme, isäntä, ja minä sieppaan hänet, sen vannon, hänet ja hänen naisensa, koska heitä on kaksi."

"Niin, heitä on kaksi, mutta…"

"Mutta… mitä?"

Don Luis viivytteli vastausta kunnes he olivat, asettuneet paikoilleen automobiiliin ja sanoi sitten: "Mutta teidän on varottava edes viittaamasta naiseen."

"Minkä vuoksi?"

"Mitä te hänestä tiedätte? Onko teillä vangitsemismääräys häntä varten?"

"Ei."

"Pitäkää sitten suunne kiinni."

"Mutta…"

"Jos te sanotte vielä sanankaan, Alexandre, jätän teidät maantielle. Sitten saatte vangita niin monta kuin haluatte." "Ehdimme kyllä ajoissa perille", huomautti Mazeroux. "Meidän ei tarvitse kiitää tällaista vauhtia." Vauhti lisääntyi, eikä hän sanonut enää mitään.

Kyliä, tasankoja, kukkuloita ja äkkiä keskellä pimeyttä tulia suuresta kaupungista, Le Mansista.

"Tiedättekö tien asemalle, Alexandre?"

"Kyllä, isäntä, oikealle ja sitten suoraan."

Luonnollisesti olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. He kuluttivat seitsemän, kahdeksan minuuttia kiertelemällä ympäri katuja saaden ristiriitaisia ohjeita. Kun auto pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.

Don Luis hyppäsi pois, ryntäsi läpi odotussalin; huomasi ovet suljetuiksi, iski sivuun rautatiepalvelijan, joka koetti estää häntä ja saapui asemasillalle.

Ulommaisilla raiteilla oli juna juuri lähtemäisillään Viimeinen ovi lyötiin kiinni. Hän juoksi pitkin vaunuja pitäen itseään pystyssä messinkisten kädensijojen avulla.

"Lippu! Missä on lippunne?" huusi suuttunut junailija.

Don Luis jatkoi hyppimistään vaununportailla, katsoi nopeasti ikkunoista, työnsi syrjään ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa estäen hänet näkemästä ja varustautui millä hetkellä hyvänsä heittäytymään vaunuosastoon, jossa molemmat rikolliset istuivat.

Hän ei nähnyt heitä viimeisissä vaunuissa. Juna alkoi liikkua. Äkkiä päästi hän huudon: siellä he olivat, molemmat, kahdenkesken. Hän oli nähnyt heidät! He olivat siellä. Florence lepäsi sohvalla pää Sauveraudin olkapäätä vasten, tämän käsi vyötäistensä ympärille kiertyneenä.

Suunniltaan raivosta paiskasi hän auki alimmaisen salvan ja tarttui vaununoven kädensijaan. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kiihtynyt junailija sekä Mazeroux vetivät hänet alas, jälkimmäisen huutaessa:

"Tehän olette hullu, te otatte itseltänne hengen!"

"Päästäkää, aasit," karjui don Luis. "Siinä he ovat! Antakaa minun olla, sanon minä!"

Vaunut liikkuivat ohi. Hän koetti hypätä vielä kerran vaunun portaille. Mutta molemmat miehet tarrautuivat häneen kiinni, muutamia kantajia tuli heidän avukseen asemapäällikkö saapui juosten. Juna vieri ohi aseman.

"Tyhmyrit!" huusi hän. "Hölmöt! Aasit! Ettekö te voineet antaa minun olla? Oh, vannon, että minä…"

Vasemmalla nyrkillään hän iski junailijan maahan, oikealla saattoi hän Mazerouxin kierimään ympäri. Pudistaen irti kantajat ja asemapäällikön ryntäsi hän asemasillalta matkatavarahuoneeseen ja hyppäsi yli laatikkojen, matka-arkkujen ja matkalaukkujen.

"Oh, se pölkkypää!" mutisi hän nähdessään Mazerouxin sammuttaneen moottorin. "Ei ole mitään tyhmyyttä, jonka hän olisi jättänyt tekemättä."

Don Luis oli ajanut kovaa koko päivän, mutta nyt tuli vauhti huimaavaksi. Oli kuin olisi meteori kiitänyt läpi Le Mansin esikaupunkien ja syöksähtänyt maaseudulle. Perennalla oli aivoissaan vain yksi ajatus: tulla lähimmälle asemalle, joka oli Chartres, ennen molempia rikoksellisia ja heittäytyä Sauveraudin päälle. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tämän: kuinka hän molemmin käsin tarttuisi Florence Levasseurin rakastajan kurkkuun, niin että tämä tukehtuisi!

"Florencen rakastaja! Florencen rakastaja!" mutisi hän kiristellen hampaitaan. "Niin, tietysti, se selittää kaiken. He molemmat ovat kääntyneet rikostoveriaan Marie Fauvillea vastaan ja hän se on, joka saa maksaa tämän kauhistavan sarjan rikoksia! Onko hän edes heidän rikostoverinsa? Kuka tietää? Kuka tietää, eivätkö nämä molemmat paholaiset ole koettaneet, tapettuaan Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa, yhteiseen ponnistukseen tuhota Marie Fauvillen, viimeisen esteen, joka seisoi heidän ja Mornington-perinnön välillä. Eikö kaikki viittaa siihen? Enkö minä löytänyt päivämääriä Florencen muistikirjasta? Eikö se todista, että kirjeet julkaisee Florence? Ne kirjeet syyttävät myöskin Gaston Sauveraudia. Mutta mitä se merkitsee? Hän ei rakasta enää Marieta, vaan Florencea. Ja Florence rakastaa häntä. Hän on Sauveraudin rikostoveri, hänen neuvonantajansa, se nainen, joka haluaa elää hänen rinnallaan ja jakaa hänen rikkautensa. On totta, että hän on teeskennellyt puolustavansa Marie Fauvillea. Näyttelemistä! Tahi ehkä omantunnontuskaa, pelkoa ajatellessaan kaikkea pahaa, jonka on tehnyt kilpailijattarelleen ja kohtaloa, joka odottaa onnetonta naista. Mutta hän on rakastunut Sauveraudiin ja hän jatkaa taistelua säälimättä ja viivyttelemättä. Sen vuoksi tahtoi hän tappaa minut, väliin tulevan esteen, jonka selvänäköisyyttä hän pelkäsi…"

"Piru vieköön!" murahti hän yhtäkkiä. "Kone ei tottele! — Mazeroux! Mazeroux!"

"Mitä…! Tiesittekö minun olevan täällä?" huudahti Mazeroux ryömien esiin pimeydestä, jonka turvissa hän oli istunut.

"Aasi! Luuletteko te, että kuka tahansa tyhmyri voi tarrautua autooni minun sitä huomaamatta? Teillä mahtoi olla hauskaa siellä porrasaskelmalla?"

"Minä vapisen kylmästä ja hampaani kalisevat."

"Se on teille oikein, se opettaa teitä. Sanokaa mistä ostitte bensiiniä?"

"Eräältä sekatavarakauppiaalta."

"Varkaalta, tarkoitatte. Se on rasvaa. Kone on tulemaisillaan täyteen nokea."

"Oletteko varma siitä?"

"Ettekö huomaa, että moottori uhkaa pysähtyä?"

Moottori näytti tuon tuostakin niskuroivan. Sitten tuli taas kaikki säännölliseksi. Don Luis lisäsi vauhtia. Kun he ajoivat alas mäkiä, tuntui kuin olisivat he lentäneet avaruuteen. Toinen lyhty sammui. Toinenkaan ei palanut niin kirkkaasti kuin tavallisesti. Mutta mikään ei voinut taltuttaa Don Luisin intoa.

Kone hiljensi taas vauhtia, teki uusia ponnistuksia koettaen tehdä velvollisuutensa. Sitten tuli onnettomuus, auto pysähtyi tienlaitaan.

"Piru vieköön!" huusi don Luis. "Istumme kiinni. Tämä oli viimeinen oljenkorsi!"

"Me saamme kyllä koneen kuntoon ja saavutamme Sauveraudin Pariisissa Chartresin sijasta, siinä kaikki."

"Kirottu aasi! Korjaus kestää tunnin. Ja sitten tapahtuu sama uudelleen koska tahansa. Se ei ole bensiiniä, vaan jotain viheliäistä voidetta, jota ne ovat teille tunkeneet."

Don Luis polki raivoissaan jalkaa. Hän olisi halunnut pirstoa auton kappaleiksi. Hän olisi halunnut…

"Hän se on, kuuletteko, Mazeroux, se on Sauveraudin auttajatar, joka on tehnyt kaikki. Sanon sen teille nyt, koska heikkoudessani olen taipuvainen häntä säälimään. Niin, minä olen heikko raukka. Hänellä on sellaiset vakavat kasvot lapsensilmineen. Mutta hän se on, Mazeroux. Hän asuu minun talossani. Pankaa mieleenne hänen nimensä: Florence Levasseur. Te vangitsette hänet, eikö niin? Minä ehkä en voisi sitä tehdä. Rohkeuteni pettää kun katson häneen. Tosiasia on, etten milloinkaan ennen ole ollut rakastunut. On ollut toisia naisia… mutta ei, ne ovat olleet ohimeneviä mielikuvia… ei edes sitä… en edes muista menneisyyttä. Florence sitävastoin…! Teidän on vangittava hänet, Mazeroux! Teidän on vapautettava minut hänen silmistään. Ne polttavat minua kuin myrkky. Jos ette vapauta minua, tapan hänet niinkuin tapoin Doloresin… tahi tappavat he minut… tahi… oh, en tiedä… on tuhat ajatusta, jotka tekevät minut villiksi! Nähkääs, on toinen mies… Sauveraud, jota hän rakastaa.

"Oh, he ovat häpeämättömiä, nuo kaksi! He ovat tappaneet Fauvillen, ja pojan, ja vanhan Langernaultin, ja ne molemmat vajassa ja vielä muita: Cosmo Morningtonin, Vérot'n ja toisia. He ovat villipetoja, erittäinkin tyttö. Ja jos te näkisitte hänen silmänsä…"

Hän puhui niin hiljaa, että Mazeroux tuskin kuuli. Hän oli päästänyt tämän irti ja näytti aivan epätoivon murtamalta.

"Kas niin, isäntä", sanoi komissario. "He ovat vain tyhmyyksiä. Ikävyyksiä vaimoväestä… niitä on ollut minulla kuten muillakin. Vaimoni — niin, minä menin naimisiin teidän poissa ollessanne — vaimoni käyttäytyi huonosti, hän teki elämäni helvetiksi, niin, siksi juuri. Kerron teille kaikki kuinka hän palkitsi suudelmani."

Hän vei don Luisin automobiilin luo ja asetti hänet etuistuimelle.

"Levätkää nyt. Ei ole kovin kylmä ja meillä on hyviä huopapeitteitä. Ensimmäisen talonpojan, jonka aamulla varhain tapaan, lähetän lähimpään kaupunkiin hakemaan mitä tarvitsemme… Kerron teille vaimostani…"

Don Luis ei saanut milloinkaan tietää mitä oli rouva Mazerouxille tapahtunut. Jännittävimmätkään perheonnettomuudet eivät olisi voineet häiritä hänen syvää untaan.

Hän ei herännyt ennenkuin myöhään aamulla. Kello seitsemän huusi Mazeroux erästä polkupyöräilijää ja pyysi häntä ajamaan Chartesiin.

He lähtivät kello yhdeksän. Don Luis oli jälleen saanut takaisin kylmäverisyytensä. Hän kääntyi komisarioon:

"Minä puhuin paljon sellaista yöllä, jota en koskaan ollut ajatellut sanoa. Mutta minä en sitä kadu. Niin, minun velvollisuuteni on pelastaa rouva Fauville ja ottaa kiinni oikeat rikolliset. Mutta minun on taisteltava itseäni vastaan, ja minä vannon, etten anna periksi. Tänä iltana saa Florence Levasseur nukkua vankilassa."

"Minä autan teitä", vastasi Mazeroux.

"En tarvitse kenenkään apua. Jos te otatte hiuskarvankaan hänen päästään, saatte tekemistä minun kanssani. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, isäntä."

"Pitäkää sitten suunne."

Hänen vihansa kuohui jälleen ja ilmeni huimaavassa vauhdissa. He kiisivät yli Chartesin kivetyksen. Rambouillet, Chevreuse ja Versailles vilahtivat kuin salama heidän ohitseen.

Saint-Cloud. Boulogne-metsä…

Kun auto place de la Concord'lla kääntyi Tuileriesiä päin, kysyi Mazeroux:

"Ettekö aio ajaa kotiin?"

"En. Ensiksi on jotain muuta mikä on tärkeämpää: meidän on vapautettava Marie Fauville itsemurhakiihkostaan antamalla hänen tietää, että olemme keksineet rikolliset."

"Ja sitten?"

"Sitten haluan puhella poliisiprefektin kanssa."

"Herra Desmalions on poissa eikä tule ennen iltapäivää."

"Tutkintatuomari sitten?"

"Hän ei tule oikeuspalatsiin ennen kello kahtatoista ja nyt on vasta yksitoista."

"Katsokaamme."

Mazeroux oli oikeassa, siellä ei ollut ketään.

Don Luis söi aamiaista läheisyydessä ja kun Mazeroux oli pistäytynyt etsivässä osastossa tuli hän hakemaan don Luisia ja seurasi häntä tuomarin ovelle. Don Luisin hermostunut kiihkeys pisti Mazerouxin silmiin, joka kysyi:

"Pysyttekö aikeessanne?"

"Enemmän kuin koskaan. Silmäsin aamiaisen aikana sanomalehtiin. Marie Fauville, joka toisen itsemurhayrityksensä jälkeen lähetettiin sairashuoneeseen, on jälleen tahtonut ottaa itseltään hengen lyömällä päänsä seinään. He ovat pukeneet hänet pakkopaitaan. Mutta hän kieltäytyy syömästä. Minun velvollisuuteni on pelastaa hänet."

"Millä tavoin?"

"Luovuttamalla todelliset rikokselliset. Minä ilmoitan tuomarille asiasta ja tänä iltana tulen luoksenne mukanani Florence Levasseur kuolleena tai elävänä."

"Ja Sauveraud?"

"Sauveraud? Kaikki käy kuin tanssi. Mikäli…"

"Mikäli ette?"

"Mikäli en itse suoriudu siitä roistosta?"

"Isäntä!"

"Vaietkaa!"

Muutamia sanomalehtimiehiä seisoi läheisyydessä odottaen saavansa tietää jotain. Perenna tunsi heidät ja meni heidän luokseen.

"Te voitte sanoa, hyvät herrat, että tästä päivästä alkaen otan puolustaakseni Marie Fauvillea ja omistaudun kokonaan hänen asialleen."

"Kaikki vastustivat, eikö hän juuri ollut antanut vangita rouva Fauvillea? Eikö juuri hän ollut hankkinut raskauttavinta todistusta tätä vastaan?"

"Ne minä kumoan", sanoi hän. "Marie Fauville on roistojen uhri, jotka ovat järjestäneet pirullisen salajuonen häntä vastaan, ja jotka minä luovutan oikeuden käsiin."

"Mutta hampaat? Hampaiden jäljet?"

"Sattuma! Yksinomaan sattuma, mutta se on nyt minulle tavattoman voimakas todistus hänen viattomuudestaan. Sanon teille, että jos Marie Fauville olisi ollut tarpeeksi taitava tehdäkseen nämä murhat, olisi hän myöskin ollut kylliksi älykäs ollakseen jättämättä jälkeensä hedelmää, jossa oli hänen molempien hammasriviensä jäljet."

"Mutta."

"Hän on syytön! Ja sen aion nyt ilmoittaa tutkintotuomarille. Rouva Fauvillelle on ilmoitettava niistä ponnistuksista, joita hänen hyväkseen tehdään. Hänelle on heti annettava toivoa. Muuten ottaa se olentoraukka itseltään hengen ja hänen kuolemansa on oleva syytös kaikkia niitä vastaan, jotka ovat syyttäneet viatonta naista. Hänen on…"

Hän keskeytti. Hänen silmänsä suuntautuivat erääseen sanomalehtimieheen, joka seisoi hiukan syrjässä kuunnellen ja tehden muistiinpanoja.

Hän kuiskasi Mazerouxille:

"Voitteko hankkia minulle tuon miehen nimen? En muista missä olen nähnyt hänet ennen."

Mutta eräs vahtimestari avasi nyt ovet tutkintotuomarin huoneeseen; tämä oli, saatuaan don Luisin kortin, sanonut heti ottavansa hänet vastaan. Perenna otti askeleen eteenpäin aikoen käydä sisään Mazerouxin kanssa, mutta kääntyikin äkkiä seuraajaansa ja huudahti raivoisasti:

"Se on hän! Se oli Gaston Sauveraud valepuvussa. Pidättäkää hänet! Onko hän lähtenyt? Juoskaa!"

Hän ryntäsi ulos kintereillään Mazeroux, muutamia vahtimestareita ja sanomalehtimiehiä. Hän ehti pian heidän edelleen, niin ettei hän kolmen minuutin kuluttua kuullut takanaan ketään. Hän kiisi läpi käytävän pihalle, sieltä toiselle, joutui vihdoin väärien jälkien ohjaamana Saint Lazaren rautatiepihalle ja kulutti kaksi tuntia etsiskelyissä, mutta turhaan.

Lopuksi hän joutui lähelle asuntoaan place du Palais-Bourbonille. Oikealla ja vasemmalla huomasivat hänen tottuneet silmänsä heti puolitusinaa miehiä, joiden ammatista ei voinut erehtyä. Ja Mazeroux, joka oli huomannut hänet, kääntyi äkkiä ja piiloutui porttikäytävään.

Perenna huusi häntä:

"Mazeroux!"

Komisario näytti tulevan kummiinsa kuullessaan nimeään huudettavan ja tuli esiin.

"Hyvää päivää taas, isäntä."

Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että don Luis tunsi epäilyksiensä saavan varman muodon.

"Kuulkaa nyt, minun takianiko te ja teidän väkenne kuljeskelette jälleen taloni ulkopuolella?"

"Millaisia päähänpistoja", vastasi Mazeroux ja näytti hyvin vaivautuneelta. "Tehän tiedätte olevanne erinomaisessa suosiossa."

Don Luis hätkähti. Hän ymmärsi. Mazeroux oli ilmaissut hänen kertomuksensa. Sekä tyynnyttääkseen omantunnonsoimauksensa ja pelastaakseen "isännän" onnettoman intohimon pauloista, oli Mazeroux ilmiantanut Florence Levasseurin.

Perenna puristi nyrkkiään koettaen tukahduttaa kuohuvan raivonsa. Tämä oli kauhea isku.

"Onko teillä vangitsemismääräys?" kysyi hän.

Mazeroux sopersi:

"Se oli aivan sattuma. Minä kohtasin prefektin, joka oli tullut takaisin. Me puhuimme tuosta nuoresta naisesta. Ja he olivat sattumalta keksineet, että valokuvaa — tiedättehän, Florence Levasseurin valokuvaa, jonka prefekti oli teille lainannut — oli muutettu. Ja kun olin maininnut Florencen nimen, muisti prefekti, että kuvassa oli sama nimi."

"Onko teillä vangitsemismääräys?" toisti don Luis teräväliä äänellä.

"Niin, nähkääs, minä en voinut sitä auttaa… herra Desmalions ja tutkinto tuomari…"

Jos place du Palais-Bourbonilla ei olisi ollut ihmisiä, olisi don Luis varmasti keventänyt mieltään antamalla Mazerouxille voimakkaan iskun leuan alle taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ja Mazeroux näki tämän mahdollisuuden, sillä hän pysytteli varovaisesti niin pitkän matkan päässä kuin mahdollista ja lepyttääkseen "isännän" kiukkua sammalsi hän kokonaisen jakson anteeksipyyntöjä:

"Se oli teidän parhaaksenne. Minun täytyi se tehdä. Ajatelkaa vain! Tehän sanoitte itse: Vapauttakaa minut tuosta olennosta. Minä olen liian heikko. Vangitsettehan hänet, eikö niin? Hänen silmänsä polttavat kuin myrkky! No, saatoinko jättää sen tekemättä? En, sitä en voinut. Sitä suurimmalla syyllä kun varapoliisipäällikkö…"

"Vai niin, Weber tietää myöskin?"

"Tietysti! Prefekti epäilee teitä hiukan huomattuaan petoksen valokuvaan nähden. Herra Weber tulee siis, ehkä noin tunnin kuluttua, apuvoimien kera. Hän oli saanut tietää, että nainen, jolla oli tapana käydä Gaston Sauveraudin luona Neillyssä, oli vaalea, kaunis ja nimeltään Florence. Hän jäi sinne joskus yöksikin."

"Te valehtelette! Te valehtelette!" sähisi Perenna.

Koko hänen vihansa kuohahti jälleen. Hän oli pitänyt silmällä Florencea syystä, jonka tarkoituksesta hänen olisi ollut vaikea tehdä itselleenkään selvää. Ja nyt tahtoi hän taas musertaa tytön ja tällä kertaa täysin tietoisesti. Itse asiassa ei hän enää tiennyt mitä teki.

Eräs sanomalehtipoika meni ohi myyden Paris Midin ylimääräistä numeroa, jossa oli suurin kirjaimin:

Don Luis Perennan hälyttävä selitys.

Rouva Fauville syytön.

Molempien rikoksellisten vangitsemista odotetaan.

"Niin, niin," sanoi hän ääneen, "näytelmä lähestyy loppuaan. Florence saa maksaa velkansa yhteiskunnalle. Se on välttämätöntä."

Talonsa pihalla hän sanoi autonkuljettajalle, joka kiiruhti häntä vastaan:

"Ajakaa auto esiin ja pankaa kone käyntiin. Voin lähteä koska tahansa."

Hän juoksi ylös portaita ja kysyi palvelijalta:

"Onko neiti Levasseur sisällä?"

"On, hän on omassa huoneessaan."

"Eilen oli hän poissa, eikö niin?"

"Niin, hän sai sähkösanoman saapua tervehtimään maalle erästä sairasta sukulaistaan. Hän palasi yöllä."

"Haluan puhutella häntä. Lähettäkää hakemaan hänet heti."

"Työhuoneeseen?"

"Ei, makuuhuoneen vieressä olevaan salonkiin."

Se oli pieni huone toisessa kerroksessa, aikaisemmin talon rouvan pukuhuone ja hän katsoi sen murhayrityksen jälkeen varmemmaksi kuin työhuoneen.

Mazeroux oli seurannut pihalle ja pysytteli hänen takanaan nähtävästi Perennan huomaamatta. Nyt tarttui Perenna kuitenkin hänen käsivarteensa ja meni yhdessä hänen kanssaan portaille.

"Kaikki käy hyvin. Minä olin peloissani, että Florence epäili jotain eikä ollut palannut takaisin. Nyt ei hän voi välttää meitä."

He menivät läpi eteisen ja ylös portaita ensimmäiseen kerrokseen. Mazeroux hykerteli käsiään.

"Vai niin, te olette tulleet järkiinne."

"Olen ainakin tehnyt päätökseni. Minä en tahdo, kuuletteko, minä en tahdo, että rouva Fauville ottaa itseltään hengen; ja kun ei ole mitään muuta keinoa estää onnettomuutta, uhraan Florencen."

"Ilman kaipausta?"

"Omantunnonvaivoitta."

"Te annatte siis minulle anteeksi?"

"Sen teen ja minä kiitän teitä."

Sitten antoi hän oikeaoppisen iskun tämän leuan alle. Mazeroux kaatui ääntä päästämättä, kuin kuollut, toisen kerroksen portaille.

Portaiden puolivälissä oli pimeä komero, jossa palvelijat säilyttivät astioita ja likaisia talousvaatteita. Sinne kantoi don Luis Mazerouxin, asetti hänet lattialle selkä taloudenhoitajattaren matka-arkkua vasten, pisti nenäliinan hänen suuhunsa ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa kahdella pöytäliinalla, joiden päät hän iski lattiaan parilla tukevalla piikillä.

Kun Mazeroux hitaasti heräsi tajuihinsa, sanoi don Luis:

"Arvelen, että teillä on kaikki mitä tarvitsette. Pöytäliina, lautasliina… jotain suussa siltä varalta, että tulette nälkäiseksi. Syökää niin paljon kuin haluatte. Ottakaa sitten pieni unonen niin heräätte raikkaana kuin talviaamu."

Hän sulki oven ja katsoi kelloaan.

Tällä hetkellä oli hänen aikomuksensa loukata Florencea, heittää hänen kasvoilleen kaikki hänen tekemänsä kauheat rikokset ja sillä tavoin pakottaa hänet muodolliseen tunnustukseen. Sitten kun Marie Fauvillen pelastus oli turvattu saataisiin nähdä. Ehkä hän asettaisi Florencen autoon ja veisi tytön piilopaikkaan, josta hän, käyttämällä tätä ruoskana, saisi poliisin tekemään mitä halusi.

"Minulla on tunti aikaa. Erinomaista!"

Hän juoksi toisessa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseensa ja pisti kasvonsa kylmään veteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut koko olemustaan niin kiihottuneeksi, koskaan eivät sokeat vaistot olleet olleet näin irrallaan.

"Se on hän", mutisi don Luis. "Kuulen hänen tulonsa. Hän on portaiden alapäässä. Vihdoinkin! Oh, mikä ilo saada hänet eteensä! Kasvoista kasvoihin! Hän ja minä kahdenkesken!"

Hän meni eteiseen salongin ulkopuolella. Hän otti taskustaan avaimen. Ovi avautui.

Hän huudahti: Gaston Sauveraud oli siellä! Tässä suljetussa huoneessa seisoi Gaston Sauveraud kädet ristissä rinnalla ja odotti häntä.

X LUKU

Gaston Sauveraudin selitys

Gaston Sauveraud!

Don Luis otti vaistomaisesti askeleen takaisin, veti esiin revolverinsa ja tähtäsi rikolliseen.

"Kädet ylös!" käski hän. "Kädet ylös, muuten ammun!"

Sauveraud ei liikahtanutkaan. Hän heitti silmäyksen molempiin pöydälle asettamiinsa revolvereihin ja sanoi:

"Tuolla ovat aseeni. En ole tullut tänne taistelemaan, vaan puhumaan."

"Kuinka tulitte sisään?" karjui don Luis raivoissaan hänen rauhallisuudestaan. "Väärällä avaimella, arvaan minä. Mutta kuinka saitte mallin avaimeen?"

Toinen ei vastannut. Don Luis polki jalkaa.

"Vastatkaa, kuuletteko te! Vastatkaa! Muuten…"

Mutta nyt syöksyi Florence sisään. Hän juoksi ohi Perennan tämän koettamatta häntä estää ja heittäytyi Gaston Sauveraudin syliin, sanoen, kiinnittämättä pienintäkään huomiota Perennan läsnäoloon:

"Miksi tulit tänne? Sinä lupasit ettet tulisi. Sinä vannoit minulle sen. Mene nyt."

Sauveraud vapautui ja pakotti hänet istumaan eräälle tuolille.

"Anna minun olla, Florence. Lupasin sen vain rauhoittaakseni sinua. Anna minun olla."

"En, en anna!" huudahti tyttö kiivaasti. "Tämähän on mielettömyyttä. En halua, että sanot ainoatakaan sanaa. Älä tee sitä!"

Sauveraud kumartui hänen puoleensa, silitti hänen otsaansa ja hiuksiaan.

"Anna minun hoitaa tämä asia omalla tavallani, Florence," sanoi hän hiljaa.

Tyttö vaikeni ikäänkuin toisen lempeä ääni olisi riisunut hänet aseista.

Perenna ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi heidän edessään ojennetuin käsivarsin, sormi liipaisimella, viholliseen tähdäten. Kun Sauveraud kutsui Florencea etunimeltä, säpsähti hän ja hänen sormensa vapisivat. Mikä esti hänet ampumasta? Millä yli-inhimillisellä tahdonponnistuksella onnistui hänen pitää kurissa mustasukkainen vihansa, joka poltti kuin tuli? Ja nyt uskalsi Sauveraud silittää Florencen hiuksia?

Hän laski kätensä. Hän kyllä tappaisi heidät, hän tekisi heidän kanssaan mitä haluaisi, sillä he olivat hänen vallassaan, eikä mikään saattaisi pelastaa heitä hänen kostoltaan.

Hän otti Sauveraudin molemmat revolverit ja pani ne laatikkoon. Sitten meni hän ovelle sulkeakseen sen. Mutta silloin kuuli hän ääniä ensimmäisen kerroksen portailta ja kumartui yli kaiteen. Palvelija tuli ylös portaita tarjotin kädessään.

"Mikä nyt on?"

"Eräs tärkeä kirje komisario Mazerouxille."

"Hän on minun luonani. Antakaa kirje tänne älkääkä häiritkö minua."

Hän aukasi kuoren. Kirje oli lyijykynällä kirjoitettu ja sisälsi seuraavaa:

"Pitäkää varanne, herra komisario! Gaston Sauveraud on talossa. Kaksi henkilöä, jotka asuvat vastapäätä, kertoi, että tyttö, joka on olevinaan taloudenhoitajatar talossa, tuli kotiin puoli kolme, ennenkuin olimme ottaneet paikkamme. Sitten nähtiin hänet siipirakennuksensa ikkunan vieressä. Muutamia silmänräpäyksiä tämän jälkeen avasi joku, arvatenkin hän, pienen, matalan siipirakennuksen kellariin johtavan oven. Melkein heti tuli torin poikki mies ja astui kellarinovesta sisään. Kuvauksen mukaan oli se Gaston Sauveraud. Olkaa sen vuoksi varuillanne. Tulemme pienimmänkin hälyytyksen, ensimmäisen merkin teiltä saatuamme."

Don Luis mietti. Nyt hän ymmärsi kuinka roisto oli tullut taloon ja varmassa piilopaikassa pysytellen oli kyennyt ryhtymään kaikenlaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan. Hän eli saman katon alla kuin mies, joka oli osoittautunut hänen pelottavimmaksi vastustajakseen.

"Käy päälle," ajatteli don Luis. "Tuo lurjus on tuomittu ja hänen tyttönsä myös. He voivat valita revolverinkuulan ja poliisin käsirautojen välillä."

Hän oli lakannut ajattelemasta autoa, joka odotti ulkopuolella. Hänellä ei ollut enää mitään aikomusta paeta Florencen kanssa. Jos hän ei tappaisi molempia, laskisi laki kätensä heidän ylleen, käden, joka ei päästäisi otettaan.

Hän sulki ja lukitsi oven, kääntyi jälleen molempiin vankeihin, istuutui ja sanoi Sauveraudille:

"Puhukaamme."

Huone oli pieni ja he istuivat niin lähellä toisiaan, että don Luis saattoi melkein koskettaa miestä, jota kaikesta sielustaan halveksi. Heidän tuoliensa välillä oli tuskin metriäkään. Pitkä, kirjoilla peitetty pöytä oli heidän välillään.

Florence oli kääntänyt tuolinsa pois valosta ja don Luis ei saattanut nähdä selvästi hänen kasvoaan. Mutta hän katsoi suoraan Gaston Sauveraudin silmiin ja tutki hänen kasvojaan kiihkeän uteliaasti, ja hänen vihansa kasvoi huomatessaan vielä nuorekkaat piirteet, ilmehikkään suun ja älykkäät silmät, jotka olivat kovasta ilmeestään huolimatta kauniit.

"No, puhukaamme nyt," sanoi don Luis käskevästi. "Olen myöntänyt teille lyhyen aselevon, juuri niin pitkän, että välttämättömin ehditään sanoa. Oletteko peloissanne nyt, kun hetki on käsillä? Kadutteko ottamaanne askelta?"

Mies hymyili rauhallisesti ja sanoi:

"En ole peloissani enkä kadu tänne tuloani, sillä minulla on voimakas tunne, että me voimme, että meidän täytyy päästä yhteisymmärrykseen."

"Yhteisymmärrykseen!" vastusti don Luis ja säpsähti.

"Miksikä ei?"

"Sovitteluun? Liittoon teidän ja minun välilläni?"

"Miksikä ei? Se on ajatus, jota olen tuuminut jo useammin kuin kerran ja joka sai määrätyn muodon tutkintotuomarin eteisessä ja vahvistui vielä luettuani sanomalehtien ylimääräisissä numeroissa antamanne tunnustuksen: 'Don Luis Perennan hälyttävä selitys. Rouva Fauville syytön'."

Gaston Sauveraud nousi nopeasti tuoliltaan ja sanoi vahvasti korostaen jokaisen sanan:

"Näissä kolmessa sanassa on kaikki. Nämä kolme sanaa, jotka te olette kirjoittaneet ja lausuneet julkisesti, — 'rouva Fauville syytön' — ilmaisevatko ne teidän todellisen ajatuksenne? Uskotteko ehdottomasti rouva Fauvillen syyttömyyteen?"

Don Luis kohautti olkapäitään.

"Rouva Fauvillen syyttömyydellä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Ei ole kysymys hänestä, vaan teistä kahdesta ja minusta. Käykää sen vuoksi suoraan asiaan ja niin pian kuin voitte. Siitä on yhtä paljon etua teille kuin minullekin."

"Etua meille?"

"Te unohdatte kirjoituksen kolmannen otsikon", sanoi don Luis. "Minä en tiedottanut ainoastaan Marie Fauvillen viattomuutta. Minä ilmoitin myöskin — lukekaa itse — että 'rikollisten vangitsemista odotetaan'."

Sauveraud ja Florence nousivat samalla kertaa kuin tiedottomasta vaistosta.

"Ja teidän käsityksenne mukaan ovat rikollisia —?" kysyi Sauveraud.

"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: ne ovat ebenholtsikeppinen mies, joka missään tapauksessa ei voi kieltää tappaneensa Ancenista, ja se nainen, joka on hänen rikostoverinsa kaikissa hänen rikoksissaan. Te muistanette molemmat kokeenne murhata minut: revolverinlaukaus bulevardi Suchetilla, auto-onnettomuus, joka vei ohjaajan hengen, ja eilen vajassa — tiedätte missä — viikatteella, joka oli vähällä katkaista kaulani."

"Joten pelinne on kadotettu. Teidän on maksettava, ja sitä enemmän, kun olette pistäneet päänne leijonan solaan."

"En ymmärrä. Mitä tämä tarkoittaa?"

"Yksinkertaisesti sitä, että he tuntevat Florence Levasseurin, tietävät teidän molempien olevan täällä ja että talo on ympäröity sekä että varasalapoliisipäällikkö Weber on matkalla tänne."

Sauveraud näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän odottamattoman uhkauksen. Florence, joka seisoi hänen vieressään, tuli kuolonkalpeaksi. Hänen piirteensä vääristyivät tavattomasta tuskasta. Hän sammalsi:

"Oh, se on hirveää! En voi kestää sitä!"

Hän syöksähti don Luisin eteen.

"Lurjus! Lurjus! Te se olette ilmiantaneet meidät! Roisto! Oh, tiesin että te kykenisitte viheliäisimpäänkin petokseen! Siinä te seisotte nyt kuin pyöveli! Oh, te roisto… kurja!"

Hän putosi tuolille väsyneenä ja nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä.

Don Luis kääntyi pois. Ihmeellistä kyllä ei hän tuntenut myötätuntoa ja Florencen kyyneleet tekivät häneen yhtä vähän vaikutusta kuin hänen solvauksensa; oli kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut häntä. Se kauhu, jota tyttö hänessä herätti, oli kuolettanut rakkauden.

Kun hän jälleen seisoi heidän edessään kuljettuaan kerran edestakaisin huoneessa, näki hän heidän pitävän toisiaan kädestä kuin kaksi hädässä olevaa ystävää, jotka koettavat rohkaista toisiaan. Silloin valtasi hänet jälleen vihan hyöky, hän tarttui miehen käsivarteen ja huusi poissa suunniltaan:

"Minä kiellän teitä… Millä oikeudella? Onko hän teidän vaimonne? Rakastajattarenne? Silloin…"

Ääni petti hänet. Hän tunsi tästä merkillisestä vihanpurkauksesta, ettei sokea intohimo ollutkaan kuollut. Ja hän joutui hämilleen, sillä Gaston Sauveraud katsoi kummastuneena häneen eikä don Luis epäillyt, että vihollinen oli arvannut hänen salaisuutensa.

Tuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän kohtasi Florencen silmät, vihamieliset silmät täynnä uhmaa ja halveksimista. Oliko hänkin arvannut?

"No niin", sanoi Sauveraud, "olen vangittu ansaan. Kohtalon täytyy kulkea kulkuaan. Mutta minä saan kuitenkin puhella kanssanne? Se on ainoa toive, joka on minulla jäljellä."

"Puhukaa", vastasi don Luis. "Ovi on suljettu. En avaa sitä ennenkuin katson sen sopivaksi. Puhukaa."

"Koetan olla mahdollisimman lyhyt", sanoi Gaston Sauveraud. "Ensiksikin ei minulla ole paljon kerrottavana teille. En pyydä, että te uskoisitte sitä, mutta pyydän teitä kuuntelemaan niinkuin se ehkä kuitenkin olisi totuus, koko totuus."

Ja hän alkoi kertomuksensa:

"En ollut koskaan tavannut Hippolyte ja Marie Fauvillea, vaikka olin ollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa — te ehkä muistatte, että me olimme sukulaisia — ennenkuin sattuma viisi vuotta sitten vei meidät yhteen Palermossa. He viettivät siellä talven, sillävälin kun heidän uutta taloaan rakennettiin bulevardi Suchetilla. Me olimme Palermossa viisi kuukautta ja kohtasimme joka päivä. Suhde Hippolyten ja Marien välillä ei ollut parhaita. Eräänä iltana kun he olivat väitelleet tavallista kiivaammin, tapasin hänet itkemässä. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua ja minä en voinut kauemmin peittää salaisuuttani. Olin rakastanut Marieta ensi tapaamisestamme asti. Ja rakastan häntä aina ja aina syvemmin."

"Te valehtelette!" huudahti don Luis kadottaen itsehillintäkykynsä. "Näinhän teidät molemmat junassa, kun te palasitte Alençonista."

Gaston Sauveraud katsoi Florenceen. Tämä istui liikkumattomana kasvot käsissä ja kyynärpäät polviin nojaten. Vastaamatta don Luisin huudahdukseen jatkoi Sauveraud:

"Myöskin Marie rakasti minua. Hän tunnusti sen, mutta antoi minun vannoa, etten koskaan koettaisi saada häneltä enempää kuin puhdasta ystävyyttä. Minä pidin valani. Me nautimme muutamia viikkoja sanomatonta onnea. Hippolyte Fauville, joka oli rakastunut erääseen varieteelaulajattareen, oli usein poissa. Minulla oli paljon vaivaa huolehtiessani pikku Edmondin terveydestä, joka ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt. Meillä oli myöskin kanssamme, välillämme, ystävättäristä paras, alttein ja hellin neuvonantajatar, joka koetti lääkitä haavojamme, pitää yllä rohkeuttamme, reipastuttaa mieltämme omistaen rakkaudellemme vähän omasta voimastaan ja arvokkuudestaan. Florence oli siellä.

"Viisitoista vuotta aikaisemmin oli vanhin veljeni Buenos Airesissa ottanut huolehtiakseen erään ystävänsä isättömästä ja äidittömästä tyttärestä. Kuollessaan uskoi hän lapsen, joka silloin oli neljäntoista ikäinen, vanhalle imettäjälle, joka oli huolehtinut minun lapsuudestani ja seurannut veljeäni Etelä-Amerikkaan. Vanha imettäjä toi lapsen minulle ja kuoli itse muutamia päiviä Ranskaan tulonsa jälkeen eräässä onnettomuustapauksessa. Otin pienen tytön mukaani Italiaan, ystävieni luo, missä hän työskenteli ja opiskeli kunnes tuli siksi… mikä hän on. Kun hän halusi huolehtia itsestään, otti hän paikan opettajattarena eräässä perheessä. Sittemmin suosittelin häntä äitini sukulaisille Fauvilleille, joiden luona Palermossa tapasin hänet pikku Edmondin opettajana ja alttiina ja rakkaana Marien ystävättärenä. Hän oli myöskin minun ystävättäreni noina onnellisina aikoina, jotka olivat niin aurinkoisia, mutta aivan liian lyhyitä. Onnemme — onni, jota me kaikki kolme nautimme — musertui kuitenkin mitä äkillisemmällä ja kiusallisemmalla tavalla. Joka ilta minulla oli tapana päiväkirjassani kertoa rakkauselämääni, elämää ilman tapahtumia, ilman toivoa, ilman tulevaisuutta, mutta onnellista ja säteilevää. Kirjassani palvoin Marieta kuin jumalatarta. Makasin melkein polvillani kirjoittaessani ja lauloin hänen kauneutensa ylistystä; minulla oli myöskin tapana, ikäänkuin eräänlaiseksi mitättömäksi korvaukseksi, kirjoitella kuviteltuja tapahtumia, joissa Marie sanoi kaiken, mitä hän olisi voinut sanoa, muttei koskaan sanonut ja lupasi minulle kaiken sen onnen, josta olimme vapaaehtoisesti kieltäytyneet. Hippolyte Fauville löysi tämän päiväkirjan. Hänen vihansa oli kauhea. Hänen ensimmäinen aikeensa oli erota Mariesta. Mutta Marien tapa suhtautua asiaan, todistukset, joita hän saattoi esittää viattomuudestaan, hänen horjumaton kieltonsa suostua avioeroon ja hänen lupauksensa olla minua koskaan näkemättä, saivat Hippolyten tyytymään. Minä matkustin kuolema sydämessä. Myöskin Florence matkusti, erotettuna. Ja en milloinkaan, huomatkaa se, en milloinkaan tämän onnettoman päivän jälkeen, ole vaihtanut sanaakaan Marien kanssa. Mutta katoamaton rakkaus yhdisti meidät, rakkaus, jota ei aika eikä välimatka voinut heikontaa."

Hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin don Luisin kasvoista lukeakseen kertomuksensa aikaansaaman vaikutuksen. Don Luis ei salannut jännittynyttä mielenkiintoaan. Eniten häntä kummastutti Gaston Sauveraudin tavaton kylmäverisyys, se rauhallinen silmien ilme, se hiljainen tyyneys, jolla hän kiirehtimättä, melkein hitaasti ja aivan ilman vaikutuksen tavoittelua kertoi tästä murhenäytelmästä.

"Minkälainen näyttelijä!" ajatteli hän.

Ja hän muisti samassa, että Marie Fauville oli tehnyt häneen saman vaikutuksen. Palaisiko hän ensimmäiseen vakaumukseensa ja katsoisi Marien syylliseksi, samanlaiseksi teeskentelijäksi kuin Florencenkin? Tahi tunnustaisiko hän tälle miehelle jonkunlaista rehellisyyttä?

Hän kysyi:

"Ja sitten?"

"Sitten minä matkustin. Palasin työteliääseen elämääni, jatkoin tutkimuksiani mihin tulinkaan, makuuhuoneessani, hotellissa, matkoilla ja suurten kaupunkien yleisissä laboratorioissa."

"Ja rouva Fauville?"

"Hän asui Pariisissa uudessa talossaan. Ei hän eikä hänen miehensä puhuneet koskaan menneisyydestä."

"Mistä sen tiedätte? Kirjoittiko hän teille?"

"Ei. Marie on nainen, joka ei tee velvollisuuttaan puoleksi ja hänen velvollisuudentuntonsa on liiankin ankara. Hän ei kirjoittanut minulle koskaan. Mutta Florencen luona, joka oli saanut sihteerin ja lukijattaren paikan tässä talossa edeltäjänne kreivi Malonyin luona, Marie kävi usein. He eivät puhuneet minusta milloinkaan, eikö niin, Florence? Marie ei olisi sitä sallinut. Mutta koko hänen elämänsä ei ei ollut mitään muuta kuin rakkautta ja intohimoista kaipausta… eikö niin ollut, Florence? Väsyneenä olemaan niin kaukana hänestä palasin vihdoin Pariisin. Se oli onnettomuutemme. Se tapahtui noin vuosi sitten. Vuokrasin asunnon avenue du Roulelta ja sisustin sen kaikessa hiljaisuudessa ettei Hippolyte saisi tietää minun palanneen takaisin. Pelkäsin häiritä Marien rauhaa. Ainoastaan Florence tiesi siitä ja hän tuli silloin tällöin minua tervehtimään. Minä menin harvoin ulos, silloinkin pimeyden turvissa ja Boulognen metsän kaukaisimpiin osiin. Mutta meidän jalot aikeemme saattavat meidät aina pulaan ja eräänä keskiviikkoiltana yhdentoista aikaan satuin kiertelemään, itse siitä tietämättä, bulevardi Suchetilla ja menin ohi Marien talon. Oli lämmin, kaunis ilta ja kohtalo satutti niin, että Marie istui ikkunassa. Hän näki minut — siitä olen varma — ja tunsi minut jälleen, ja minä olin niin onnellinen, että jalkani tuskin tapasivat maata jatkaessani tietäni. Sitten menin ohi hänen talonsa joka keskiviikkoilta ja näin Marien melkein aina."

"Kiiruhtakaa," sanoi don Luis innokkaana saamaan tietää enemmän. "Keskittykää, tulkaamme asiaan."

Hän alkoi pelätä ettei ehtisi kuulla jäljellä olevaa selontekoa ja tunsi äkkiä, että Sauveraudin sanat vaikuttivat tosilta.

"Kiiruhtakaa," toisti hän, "jokainen minuutti on kallis."

Sauveraud pudisti päätään.

"En voi kiiruhtaa. Kaikki sanani ovat huolellisesti punnittuja ennenkuin päätin puhua. Jokainen niistä on painava. Ei yhtäkään voi jättää pois. Sillä te ette löydä arvoituksen ratkaisua joissakin erillisissä tosiasioissa, vaan kaikkien tosiasioiden kokonaisuudessa ja selityksessä, joka kerrotaan niin uskottavasti kuin mahdollista."

"Minkä vuoksi? En ymmärrä?"

"Koska totuus on piiloutuneena tähän juttuun."

"Mutta totuus on teidän viattomuutenne, eikö niin?"

"Totuus on Marien viattomuus."

"Sitä vastaan en väitä!"

"Mitä se auttaa, jos te ette voi sitä todistaa?"

"Aivan niin. Teidän on annettava minulle todistuksia."

"Minulla ei ole mitään."

"Mitä?"

"Minulla ei ole siihen, mitä haluan saada teidät uskomaan, mitään todistuksia."

"Silloin en sitä usko!" huudahti don Luis vihaisesti. "En ja tuhannen kertaa en. Jos te ette voi antaa minulle vakuuttavia todistuksia, kieltäydyn uskomasta ainoaankaan sanaan, jonka aiotte kertoa."

"Te olette uskoneet kaikki mitä tähän saakka olen kertonut", sanoi Sauveraud tyynesti.

Sitä ei don Luis voinut kieltää. Hän käänsi katseensa Florence Levasseuriin ja hänestä näytti, että tämä katseli häntä nyt vähemmän vastenmielisesti ja halusi innokkaasti ettei hän vastustaisi kertomuksen aikaansaamaa vaikutusta. Hän mutisi:

"Jatkakaa kertomustanne!"

"Nyt," sanoi Sauveraud vakavalla äänellään, "tulemme mitä tärkeimpiin tapahtumiin, joiden selitys, joka on teille uusi, mutta täydellisesti tosi, saa teidät uskomaan meidän suoruutemme. Kun minä erään kerran onnettomuudeksi satuin kohtaamaan kävelylläni Boulognen metsässä Hippolyte Fauvillen, päätin varovaisuudesta muuttaa asuntoa ja muutin tuohon pieneen taloon Richard-Wallace bulevardilla, jossa Florence kävi minua useita kertoja tapaamassa. Tein mm. kaikkeni pitääkseni hänen käyntinsä salassa ja varoin olemasta hänen kanssaan kirjeenvaihdossa muuten kuin poste restante. Olin sen vuoksi aivan tyyni. Työskentelin yksin ja aivan rauhallisesti. En odottanut mitään. Ei mikään vaara, ei mikään vaaran mahdollisuus uhannut meitä. Kun poliisiprefekti ja hänen väkensä tunkeutuivat sisään ja tahtoivat vangita minut, kuulin ensi kerran puhuttavan Hippolyten ja hänen poikansa Edmondin murhasta ja Marien vangitsemisesta."

"Mahdotonta!" huudahti don Luis jälleen vihasta kuohahtaen. "Mahdotonta! Nämä uutiset olivat neljäntoista päivän vanhoja. En voi uskoa ettette olisi niitä kuullut."

"Keneltä?"

"Sanomalehdistä," huudahti don Luis. "Ja vielä varmimmin neiti Levasseurin kautta."

"Sanomalehdistä?" sanoi Sauveraud. "Niitä en lue koskaan. Mitä? Onko se uskomatonta? Se on tavatonta, minä myönnän sen, mutta asian harvinaisuus ei ole mikään todistus sitä vastaan. Toiselta puolen olin rikoksen tapahtuma-aamuna kirjoittanut Florencelle matkustavani pois kolmeksi viikoksi. Muutin aikeeni viime hetkessä, mutta hän ei sitä tiennyt, ja siinä uskossa, että olin matkustanut sekä tietämättömänä osoitteestani, ei hän voinut ilmoittaa minulle rikoksesta eikä Marien vangitsemisesta, eikä siitä, että ebenholtsikeppistä miestä syytettiin rikoksen osallisuudesta ja että epäilykset kohdistuivat minuun."

"Niin," sanoi don Luis, "tehän ette väittäne, että ebenholtsikeppinen mies, mies, joka seurasi päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufille ja varasti hänen kirjeensä."

"Minä en ole se mies", keskeytti Sauveraud.

Ja kun don Luis kohautti olkapäitään, jatkoi hän voimakkaammalla korostuksella:

"Minä en ole se mies. Tässä kaikessa on jokin selittämätön erehdys, mutta minä en ole ikinä pannut jalkaani Café du Pont-Neufin ovien sisäpuolelle, sen vannon. — Ja minä toistan, en tiennyt mitään. Salama tuli odottamatta. Juuri siitä syystä — se teidän on ymmärrettävä — isku sai aikaan odottamattoman hämmingin. Muistakaa, että he olivat satuttaneet kätensä pyhimpään, joka minulla maan päällä oli. Marie oli vankilassa. Marie oli syytettynä murhasta. Olin suunniltani. Aluksi hallitsin itseni ja näyttelin osaani poliisiprefektin edessä, sitten heitin kaikki esteet syrjään, ammuin tarkastaja Ancenisin, pudistin irti komisario Mazeroux'n ja hyppäsin ulos ikkunasta. Minulla oli päässäni vain yksi ajatus: päästä pakoon. Vapaana ollen voisin pelastaa Marien. Jos joku asettuisi tielleni, oli se pahin hänelle itselleen. Millä oikeudella nämä ihmiset uskalsivat syyttää moitteettominta naisista? Minä tapoin sinä päivänä vain yhden miehen, mutta olisin voinut tappaa kymmenen… kaksikymmentä! Mitä merkitsi minulle Ancenisen elämä? Mitä välitin minä kenestäkään näistä roistoista tahi heidän elämästään? He seisoivat minun ja Marien välillä ja Marie oli vankilassa."

Gaston Sauveraud ponnisti niin, että jokainen lihas hänen kasvoissaan vääntyi, palauttaakseen rauhallisuutensa, joka oli pettämäisillään, ja jatkoi:

"Kadun kulmassa, jolle olin kääntynyt juostuani prefektin väkeä karkuun, pelasti Florence minut juuri kun luulin, että kaikki oli kadotettu. Ja olemalla yhteydessä teidän kanssanne, kuuntelemalla teitä ja keskustelemalla kanssanne kaksoismurhasta, tuli hän vakaumukseen, jota kaikki tapahtumat näyttivät tukevan: että Marien vihollinen, hänen ainoa vihollisensa, olitte te."

"Mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi?"

"Koska hän näki teidän toimenne", huudahti Sauveraud, "koska oli enemmän teidän kuin kenenkään muun etujen mukaista ettemme ensiksikin Marie ja sitten minä seisoisi teidän ja Mornington-perinnön välissä ja vihdoinkin…"

"Mitä?"

Gaston Sauveraud epäröi, mutta sanoi sitten suoraan:

"Vihdoinkin, koska hän aivan varmasti tiesi teidän oikean nimenne ja ymmärsi, että Arsène Lupinilta saattoi odottaa mitä tahansa."

Sauveraud jatkoi:

"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi taisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin antoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen löysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän kuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun odotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän pudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace bulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua, koska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi ajoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä hän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä kohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät väärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa asiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te näyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte epäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen poliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne alle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli epäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu oli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne oikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole ainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa heräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja saamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja joka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut mitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi hän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua naista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän henkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä — hänen tietämättään, sen vannon — myrkyttää teidät. Hänen moitteensa, hänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun, mutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne näytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä Suchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana piti teidän autonne — huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan autovajanne vieressä — viedä teidät sekä liittolaisenne komisario Mazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton ohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin suunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea aseeni.

"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille pelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan tavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten hankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen ja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien rohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia lohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat. Te tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä. Mitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut syytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka heittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä yöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä. Eilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla mitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja kylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö te lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli tuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin asemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin saatoimme. Kun saimme kuulla — minkä te tietysti myöskin tiedätte — että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa ja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki teidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää teitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa. Mutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin erästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme ullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun te tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän huomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen johdosta… teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla ensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun kautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence pyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa huomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava oli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen äärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät — Le Mansissa, vai kuinka — nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten…"

Don Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä osaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä ja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken tarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan ja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen, että todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton kaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut tämän olevan liatun.

Mutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence olla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen ymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä olettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä saattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli tätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei, tuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki sellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes ei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä valkeaa, mikä mustaa.

Hän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen valheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence, joka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli vapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen ja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh, kuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!

Gaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi don Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja intohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi matalalla äänellä:

"Te uskotte minua, eikö niin?"

"En, sitä en tee," sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen vaikutusta vastaan.

"Teidän täytyy!" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella. "Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun elämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä muuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että tuo olentoraukka oli avannut valtimonsa — teidän takianne, kun Hippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä — halusin ei vain tappaa teidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie raukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä! Kun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko aamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan ympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä, tutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte te Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte heille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä oli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui silmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut liittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli siis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki edelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin tieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin: 'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on tavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne takaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua odottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan teoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli tehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne sanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä sitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että te palaisitte ja tulin tänne."

Hän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä keskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka olivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa tarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen polvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:

"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän vallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut tuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut ainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni suojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain se, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä niin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä totuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte sen mahdollisena… jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu. Odottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki niin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti Marien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä, ainoastaan se mies saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä vannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se liian myöhäistä. Muutamassa päivässä on Marie ottanut itseltään hengen. Hän ei voi jatkuvasti olla vankilassa. Hänen aikomuksensa on kuolla. Mikään ei voi estää häntä."

Kyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin. Myöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä tavaton pelko.

Vaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut häneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että hänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että Florence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä oli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka sielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat hänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat vangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet särkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna, vetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän ympärilleen.

"Jos vain ei ole liian myöhäistä", mutisi hän.

Hän hätkähti niiden ajatusten ja tunteiden painosta, jotka virtasivat häneen. Hänen aivoissaan oli täydellinen sekasorto: iloa, varmuutta, epätoivoa, raivoa. Hän taisteli kauheata painajaista vastaan ja hänestä näytti salapoliisi laskevan jo raskaan kätensä Florencen olkapäälle.

"Tulkaa mukaan!" huudahti hän hypähtäen ylös kauhuissaan… "On mieletöntä viipyä täällä."

"Mutta talohan on piiritetty", huomautti Sauveraud.

"Mitä sitten? Luuletteko te että minä hetkeäkään sallin —? Ei, ei, tulkaa. Meidän on taisteltava kylki kyljessä. Minulla on vielä muutamia epäilyjä; ne täytyy teidän hajoittaa. Ja me pelastamme rouva Fauvillen."

"Mutta salapoliisit talon ympärillä?"

"Niistä me kyllä selviydymme!"

"Weber, varasalapoliisipäällikkö?"

"Hän ei ole vielä täällä. Ja niin kauan kuin hän ei ole saapuvilla, vastaan minä kaikesta. Tulkaa, seuratkaa minua, mutta pienen välimatkan päässä. Kun minä annan merkin, mutta ei ennen…"

Hän painoi alas lukkolaitteen. Samassa joku koputti. Se oli palvelija.

"Mitä?" kysyi don Luis. "Miksi häiritsette minua?"

"Varasalapoliisipäällikkö herra Weber on täällä."