ARSÈNE LUPIN TAISTELUSSA SHERLOCK HOLMESTA VASTAAN

Kirj.

Maurice Leblanc

Suomentanut Jalmari Finne

Ranskalainen alkuteos: Arsène Lupin contre Sherlock Holmes

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

Marcel L'Heurex'lle syvällä kiintymyksellä

M.L.

SISÄLLYS:

Arpa numero 514 — sarja 23 Sininen timantti Sherlock Holmes aloittaa taistelun Vähän valoa pimeyteen Asiat alkavat selvitä Arsène Lupin joutuu kiinni

ARPA NUMERO 514 — SARJA 23

Joulukuun 8. päivänä viime vuonna Versaillesin lyseon matematiikan professori Gerbois löysi eräästä vanhaintavaroiden kaupasta pienen mahonkisen kirjoituspöydän, joka miellytti häntä monien laatikkojensa vuoksi.

Sepä olisi sopiva syntymäpäivälahja Suzannelle, hän ajatteli.

Ja kun hän etsiskeli tyttärelleen sopivaa lahjaa, jonka hän voisi pienillä varoillaan hankkia, niin hän tinki hinnasta ja maksoi kirjoituspöydästä kuusikymmentäviisi frangia.

Samalla kun hän antoi myyjälle osoitteensa, niin nuori, hienon näköinen mies, joka oli etsiskellen katsellut oikealle ja vasemmalla, huomasi pöydän ja kysyi:

— Mitä se maksaa?

— Se on jo myyty, vastasi kauppias.

— Vai niin… varmaankin tälle herralle?

Herra Gerbois kumarsi onnellisena siitä, että hän omisti huonekalun, jota toinen hänen vertaisensa halusi, ja poistui.

Mutta hän oli tuskin kulkenut kymmentäkään askelta pitkin katua, kun tuo nuori mies saavutti hänet ja hattu kädessä sanoi hänelle hyvin kohteliaasti:

— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra… tehdessäni epähienon kysymyksen… Etsittekö nimenomaan tuota kirjoituspöytää.

— En. Minä etsin huokeahintaista vaakaa fysikaalisia kokeilujani varten.

— Te ette siis pane sille suurta arvoa?

— Panen kyllä.

— Siksikö, että se on vanhanaikainen?

— Siksi, että se on mukava.

— Suostuisitteko siinä tapauksessa vaihtamaan sen yhtä mukavaan, mutta paremmassa kunnossa olevaan kirjoituspöytään?

— Tämä on hyvässä kunnossa ja vaihto on minun mielestäni tarpeeton.

— Mutta…

Herra Gerbois saattoi helposti kiivastua ja oli epäluuloinen. Hän vastasi kuivasti:

— Minä pyydän teitä luopumaan pyytelemisestänne.

Tuntematon asettui hänen eteensä.

— Minä en tiedä paljonko te olette siitä maksanut… minä maksan kaksi kertaa enemmän.

— Minä en myy.

— Kolme kertaa?

— Lopettakaa, huudahti professori kärsimättömästi, — se mikä kuuluu minulle ei ole kaupan.

Nuori mies katsoi häneen terävästi tavalla, jota herra Gerbois ei voinut unohtaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ympäri ja poistui.

Tuntia myöhemmin tuotiin pöytä pieneen taloon, jossa professori asui Viroflay-kadun varrella. Hän huusi tytärtään.

— Tämä on sinulle, Suzanne, jos vain pidät siitä.

Suzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle kuninkaallisen lahjan.

Samana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen, palvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti niihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa ja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa säilytti.

Seuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello kymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra Gerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan vieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.

He palasivat yhdessä kotiin.

— Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?

— Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet messinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.

— Sinä olet siis tyytyväinen?

— Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin tulisin ilman sitä toimeen.

He kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois ehdotti:

— Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?

— Mennään, mennään, sepä on mainio ajatus.

Suzanne astui edeltä, mutta saavuttuaan huoneensa kynnykselle hän huudahti kauhusta.

— Mitä on tapahtunut? sopersi herra Gerbois.

Hän saapui vuorostaan huoneeseen. Kirjoituspöytä oli poissa.

* * * * *

… Tutkintatuomari ihmetteli miten yksinkertaisia keinoja oli käytetty. Sillä aikaa, kun Suzanne oli poissa ja palvelijatar ostoksilla, tuli tavallisella virkamerkillä varustettu kaupunginpalvelija — naapurit näkivät hänet — pysäytti kärrynsä puutarhan eteen ja soitti kaksi kertaa. Naapurit, jotka eivät tietäneet palvelijattaren olevan poissa, eivät epäilleet mitään, joten mies sai aivan rauhassa suorittaa tehtävänsä.

On huomioon otettava, että mitään kaappia ei ollut kosketeltu eikä pöytäkelloa siirretty. Sitä paitsi löytyi Suzannen rahakukkaro, jonka hän oli jättänyt pöydän marmorilevylle, viereiseltä pöydältä ja kukkarossa olevat kultarahat olivat jäljellä. Pöydän varastaminen oli siis pääasia, ja se teki jutun sitä kummallisemmaksi, sillä kannattiko niin pienen hyödyn tähden syöksyä niin suureen vaaraan?

Ainoana viitteenä oli professorille edellisenä päivänä sattunut tapaus.

— Heti kieltäydyttyäni myymästä kaappia tuo nuori mies näytti suuttuvan niin kovasti, että minä selvästi tunsin hänen poistuessaan aikovan kostaa.

Se ei selvittänyt asiaa. Kuulusteltiin kauppiasta. Hän ei tuntenut kumpaakaan herraa. Mitä pöytään tulee, niin oli hän ostanut sen neljästäkymmenestä frangista Chevreusessa erään kuolinpesän huutokaupasta ja uskoi myyneensä sen oikeaan hintaan. Tutkimuksia jatkettiin, mutta mitään ei saatu tietää.

Mutta herra Gerbois uskoi lujasti siihen, että hän oli kärsinyt tavattoman suuren häviön. Kokonainen omaisuus mahtoi olla kätketty johonkin salalaatikkoon, ja sen vuoksi tuo nuori mies, joka tunsi salaisuuden, oli toiminut niin päättäväisesti.

— Isä parka, mitä me sillä rikkaudella olisimme tehneet? sanoi Suzanne usein.

— Mitäkö? Sellaiset myötäjäiset saadessasi voisit joutua hyviin naimisiin.

Suzanne, joka toivoi saavansa serkkunsa Philippen puolisokseen, vaikka tämä olikin perin köyhä, huokasi katkerasti. Ja pienessä talossa Versaillesissa jatkui elämä ilottomampana kuin ennen, täynnä katkeruutta ja pettymyksiä.

Kului kaksi kuukautta. Ja silloin, aivan yhtäkkiä sattui mitä vakavampia tapauksia, sarja onnellisia ja onnettomia sattumia…

Helmikuun ensimmäisenä päivänä tuli herra Gerbois puoli kuusi kotiin kädessään iltalehti, istuutui, otti silmälasit nenälleen ja alkoi lukea. Kun politiikka ei häntä huvittanut, käänsi hän lehteä. Heti veti hänen huomionsa puoleensa kirjoitus, jonka otsikkona oli:

"Kolmannen sanomalehtimiesyhdistyksen raha-arpajaiset.

Numero 514 — sarja 23, voittaa miljoonan…"

Sanomalehti putosi hänen käsistään. Seinät huojuivat hänen silmissään ja sydän hakkasi. Numero 514 — sarja 23, se oli hänen numeronsa! Hän oli ostanut sen sattumalta, tehdäkseen palveluksen eräälle ystävälleen, sillä hän ei lainkaan uskonut kohtalon suosioon, ja nyt hän voittikin!

Nopeasti hän otti muistikirjan esiin. Numero 514 — sarja 23 oli aivan oikein muistin tueksi kirjoitettu kirjan sivulle. Mutta arpa?

Hän syöksyi työhuoneeseensa ja etsi laatikkoja, jonne hän oli pistänyt tuon kallisarvoisen paperin, ja heti huoneeseen tultuaan hän seisahtui, horjui uudelleen ja sydämessä tuntui kouristus: laatikko ei ollutkaan siellä ja kauhukseen hän muisti, ettei hän ollut nähnyt sitä siellä moneen viikkoon! Moneen viikkoon ei hän ollut enää nähnyt sitä edessään korjatessaan oppilaiden vihkoja!

Puutarhan hietikolla kuului askelia… Hän huusi:

— Suzanne! Suzanne!

Suzanne tuli juoksujalkaa. Hän riensi huoneeseen. Herra Gerbois sopersi kuten tukehtuva:

— Suzanne… laatikko… laatikko?

— Mikä?

— Se, jonka ostin Louvresta… jonka toin eräänä torstaina kotiin ja joka oli tämän pöydän päässä.

— Muistelehan, isä… yhdessähän me sen siirsimme…

— Milloin?

— Illalla… tiedäthän… ennen tuota päivää…

— Mutta minne… vastaa… minä aivan kuolen…

— Minnekö?… kirjoituspöydän laatikkoon.

— Senkö, joka varastettiin!

Hän kertasi sanat aivan hiljaa kuin kauhun vallassa. Sitten hän tarttui Suzannen käteen ja sanoi vieläkin hiljempaa:

— Se sisälsi miljoonan, tyttäreni…

— Voi, isä, miksi et sanonut sitä minulle? mutisi Suzanne lapsellisesti.

— Miljoonan! jatkoi Gerbois, — se oli sanomalehtiarpajaisten päävoitto.

Onnettomuuden suuruus aivan musersi heidät, he olivat kauan vaiti uskaltamatta katkaista äänettömyyttä.

Silloin Suzanne lausui:

— Mutta, isä, maksetaanhan se sinulle yhtä kaikki.

— Miksi? Minkä todistusten nojalla?

— Tarvitaanko siihen todistuksia?

— Tietysti!

— Eikä sinulla ole niitä?

— On kyllä, on yksi.

— Siis?

— Se oli laatikossa.

— Siinä laatikossa, joka on kadonnut?

— Niin. Ja joku toinen perii rahat.

— Sehän olisi kamalaa! Kuulehan, isä, etkö sinä voi sitä estää?

— Enhän minä tiedä! Enhän minä tiedä! Tuo mies on varmaankin hyvin mahtava! Hänellä on sellaisia apukeinoja! Muistelehan vain… tuota kirjoituspöytää…

Hän nousi äkkiä vimmastuneena ja polki jalkaansa:

— Ei, ei, hän ei saa tuota miljoonaa, hän ei sitä saa! Miksi hän sen saisi? Olkoonpa hän kuinka taitava tahansa, ei hänkään voi tehdä mitään. Jos hän tulee rahoja nostamaan, niin hän joutuu kiinni! Saammepahan nähdä, miten sen veijarin käy!

— Sinulla on siis jokin hyvä ajatus, isä?

— Minä aion puolustaa oikeuksiani viimeiseen asti, tapahtukoon mitä tahansa! Ja me onnistumme! Miljoona on minun: minä saan sen käsiini!

Muutama minuutti sen jälkeen hän lähetti seuraavan sähkösanoman:

"Credit Foncierin johtaja Capucines-katu. Pariisi

Omistan numeron 514 — sarja 23, vastustan kaikin laillisin keinoin vierasten vaatimuksia.

Gerbois."

Melkein samaan aikaan saapui pankkiin seuraava sähkösanoma:

"Numero 514 — sarja 23, on minun hallussani.

Arsène Lupin."

* * * * *

Joka kerta kun alan kertoa niitä lukemattomia seikkailuja, joista Arsène Lupinin elämä koostuu, niin tunnen tehtäväni niin joutavaksi, sillä minun mielestäni tuntee lukija hänen tavallisimmatkin seikkailunsa. Tottahan on että tuskin löytyy ainoatakaan käden liikettä — jonka on tehnyt tuo "kansallisvarkaamme", joksi häntä on kutsuttu — jota ei ole aivan tarkkaan kuvattu, ei ainoatakaan tekoa, jota ei ole tutkittu joka puolelta, ei ainoatakaan toimenpidettä, jota ei ole kuvattu yksityiskohtia myöten niin tarkkaan kuin tavallisesti kuvataan vain sankarillisia tekoja.

Kuka esimerkiksi ei tuntisi kertomusta "Vaaleatukkaisesta naisesta" monine kummallisine yksityiskohtineen joista sanomalehdet mainitsivat suurilla kirjaimilla: Numero 514, sarja 23! Henri-Martin-puistokadun rikos! Sininen timantti! Miten suurta melua pidettiinkään suuren englantilaisen salapoliisin Sherlock Holmesin sekaantuessa asiaan! Mikä mielten kuohu jokaisen yksityistapauksen jälkeen, joista näkyi näiden molempien suurten taiteilijoiden keskinäinen taistelu! Ja mikä melu kaduilla sinä päivänä, jona sanomalehtipojat huusivat: "Arsène Lupin on vangittu!"

Puolustukseni on se, että minä julkaisen uusia tietoja: minä ilmaisen salaisuuden avaimen. Noiden tapausten ympärille on aina jäänyt hämäryyttä, minä poistan sen. Minä painatan monasti luettuja sanomalehtikirjoituksia, minä kopioin entisiä haastatteluja: mutta minä järjestän, luokittelen ne ja muodostan ne totuuden mukaisiksi. Auttajani on Arsène Lupin, jonka ystävällisyys minua kohtaan näyttää olevan loppumaton. Toisinaan minua auttaa myös Watson, Sherlock Holmesin ystävä ja uskottu.

Kaikki muistavat mikä naurunräjähdys syntyi, kun sanomalehdet julkaisivat nuo molemmat sähkösanomat. Arsène Lupinin nimi oli odottamaton lahja, joka lupasi paljon huvia suurelle yleisölle. Ja tuohon yleisöön kuului koko maailma.

Credit Foncierin heti tekemien tutkimuksien kautta saatiin selville, että numero 514 — sarja 23, oli Credit Lyonnais-pankin Versaillesissa olevan haaraosaston kautta myyty tykistön komentajalle Bessylle. Komentaja oli kuollut pudottuaan ratsun selästä. Muutamien toverien kautta, joille hän oli puhellut asioitaan, saatiin tietää että hän vähää ennen kuolemaansa oli myynyt tuon arvan eräälle ystävälleen.

— Tuo ystävä olen minä, vakuutti herra Gerbois.

— Todistakaa se, sanoi Credit Foncierin johtaja.

— Todistaako? Se on helppoa. Parikymmentä henkilöä voi sanoa, että minä seurustelin paljon komentajan kanssa ja että me tapasimme toisemme Asetorin kahvilassa. Siellä minä eräänä päivänä, auttaakseni häntä rahapulasta ostin häneltä arvan kahdestakymmenestä frangista.

— Onko teillä siihen todistaja?

— Ei.

— Siinä tapauksessa, mihin te perustatte vaatimuksenne?

— Kirjeeseen, jonka hän kirjoitti minulle tämän asian johdosta.

— Minkä kirjeen?

— Kirjeen, joka oli nuppineulalla kiinnitetty arpaan.

— Näyttäkää se.

— Se oli varastetun kirjoituspöydän laatikossa!

— Etsikää se.

Arsène Lupin julkaisi tuon kirjeen. Uutinen l'Echo de Francessa — jolla oli kunnia olla hänen virallisena äänenkannattajanaan, ja jonka pääosakas hän näytti olevan — uutinen ilmaisi että hän jätti asianajajalleen herra Detinanille kirjeen, jonka komentaja Bessy oli kirjoittanut nimenomaan hänelle.

Siitäpä syntyi riemu: Arsène Lupin ottaa itselleen asianajajan! Arsène Lupin kunnioittaa lain määräyksiä ja antaa varsinaisen lakimiehen edustaa itseään!

Kaikki sanomalehtimiehet ryntäsivät herra Detinanin luo, joka oli vaikutusvaltainen radikaalinen kansanedustaja, rehelliseksi tunnettu henkilö, samalla kun hän oli sukkela, hiukan skeptinen, mielellään lasketellen sanasutkauksia.

Herra Detinan ei koskaan ollut ilokseen saanut tavata Arsène Lupinia — ja hän oli siitä hyvin pahoillaan — mutta hän oli saanut vastaanottaa hänen määräyksensä, ja täysin tuntien mikä kunnia hänelle oli tämä valinta, aikoi hän voimakkaasti puolustaa suojattinsa oikeuksia. Hän avasi salkun, josta löytyivät kaikki asiaa koskevat paperit ja veti esiin komentajan kirjeen. Siinä puhuttiin kyllä arvan luovuttamisesta, mutta ei mainittu saajan nimeä. "Rakas ystävä"… oli vain kirjeen alussa.

— Rakas ystävä, se olen minä, väitti Arsène Lupin pienessä kirjelapussa, joka oli liitetty komentajan kirjeeseen. Ja paras todistus siitä on se, että minulla on kirje.

Lehtimiesten parvi ryntäsi heti herra Gerboisin luo, joka ei osannut sanoa muuta kuin:

— "Rakas ystävä" ei ole kukaan muu kuin minä. Arsène Lupin varasti komentajan kirjeen yhdessä arpalipun kanssa.

— Todistakoon hän sen! vastasi Lupin sanomalehtimiehille.

— Mutta hänhän on varastanut kirjoituspöydän! huudahti herra Gerbois samoille sanomalehtimiehille.

Ja Lupin vastasi:

— Todistakoon hän sen!

Huvittava oli tämä kaksintaistelu näiden molempien henkilöiden välillä jotka molemmat omistivat numeron 514 — sarja 23; sanomalehtimiehet juoksivat toisen luota toisen luo, Arsène Lupin oli aivan kylmäverinen, herra Gerbois parka aivan suunniltaan.

Mies parka, sanomalehdet olivat täynnä hänen valituksiaan! Hän kertoi onnettomuudestaan liikuttavan avomielisesti.

— Ymmärrättekö, hyvät herrat, tuo konna riistää minulta Suzannen myötäjäiset! Mitä minuun tulee, niin vähät minä siitä välittäisin, mutta Suzannen tähden! Ajatelkaahan, miljoona! Kymmenen kertaa satatuhatta! Arvasinhan minä, että kirjoituspöydän sisällä oli aarre!

Turhaa oli väittää hänelle, että hänen vastustajansa viedessään kirjoituspöydän pois ei tietänyt mitään arpalipun olemassaolosta, ja ettei kukaan voinut edeltäpäin aavistaa että tuo arpa voittaisi päävoiton, hän vain huokaili:

— Joutavia, kyllä hän sen tiesi! Miksi hän muuten olisi nähnyt niin paljon vaivaa saadakseen tuon kurjan pöydän haltuunsa?

— Tuntemattomista syistä, mutta ei suinkaan saadakseen haltuunsa paperipalasen, jonka arvo silloin oli kaksikymmentä frangia.

— Kokonainen miljoona! Hän tiesi sen… Hän tietää kaikki! Te ette tunne tuota roistoa! Hän ei ole teiltä siepannut miljoonaa!

Tätä tällaista keskustelua olisi voinut jatkua kauankin. Mutta kahdentenatoista päivänä herra Gerbois sai Arsène Lupinilta kirjeen, jonka alussa oli: "erittäin salainen". Hän luki sen yhä kasvavalla levottomuudella.

"Hyvä herra, yleisö pitää hauskaa meidän kustannuksellamme. Eikö teidän mielestänne olisi jo aika toimia vakavasti! Minä omasta puolestani olen sen lujasti päättänyt.

Tilanne on selvä: minulla on arpalippu, jonka voittamia rahoja minulla ei ole oikeutta nostaa, teillä taas on oikeus nostaa ne arpalipulla, jota teillä ei ole. Me emme siis voi mitään ilman toistemme apua.

Mutta te ette suostu luovuttamaan minulle teidän oikeuttanne, enkä minä teille minun arpalippuani.

Mitä siis teemme?

Minä en näe muuta keinoa kuin: jakakaamme. Puoli miljoonaa teille, puoli miljoonaa minulle. Eikö se ole tasajakoa? Eikö tämä Salomonin tuomio vastaa niitä oikeudellisia vaatimuksia, jotka meillä kummallakin on?

Tämä on oikeudenmukainen ratkaisu, mutta sen täytyy tapahtua heti. Teidän ei sovi ruveta väittelemään tarjoukseni johdosta, se on välttämättömyys, johon teidän tulee olojen pakosta taipua. Minä annan teille kolme päivää miettimisaikaa. Perjantaiaamuna toivon saavani lukea l'Echo de Francen pikkuilmoitusten joukossa vaatimattoman ilmoituksen osoitteella Herra Ars. Lup. joka sisältää peitetyin sanoin vilpittömän ja suoran suostumuksenne ehdottamaani sovintoon. Silloin saatte heti haltuunne arpalipun ja peritte miljoonan — josta annatte minulle viisisataatuhatta frangia tavalla, jonka teille myöhemmin ilmoitan.

Jos hylkäätte ehdotukseni, niin olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joista tulos on oleva sama. Mutta paitsi niitä suuria ikävyyksiä, joita ehdotukseni hylkääminen toisi mukanaan, niin kärsitte vielä lisäksi kahdenkymmenenviidentuhannen frangin tappion ylimääräisten menojen suorittamiseksi.

Ottakaa vastaan, hyvä herra, syvän kunnioitukseni vakuutus.

Arsène Lupin."

Epätoivoissaan teki herra Gerbois sen tavattoman virheen, että näytti muille tämän kirjeen ja antoi siitä ottaa kopioita. Hänen suuttumuksensa sai hänet tekemään kaikenlaisia tyhmyyksiä.

— Ei ropoakaan! Hän ei saa ropoakaan! hän huusi sanomalehtimiehille. — Jakaisinko sitä, mikä kuuluu minulle? En koskaan. Repiköön hän arpalipun rikki, jos hän tahtoo!

— Onhan viisisataatuhatta frangia aina enemmän kuin ei mitään.

— Nyt ei ole kysymys siitä, vaan minun oikeuksistani, ja ne minä hankin itselleni tuomioistuimen edessä.

— Hyökkäätte Arsène Lupinia vastaan? Se olisi järjetöntä.

— En, mutta Credit Foncieria vastaan. Sen täytyy luovuttaa minulle minun miljoonani.

— Arpalippua vastaan tai todistusta vastaan, että te sen olette ostanut.

— Todistus on olemassa, koska Arsène Lupin tunnustaa varastaneensa kirjoituspöydän.

— Onko Arsène Lupinin sana pätevä oikeuden edessä?

— Samapa se, minä ajan asiaani.

Suuri yleisö oli riemuissaan. Lyötiin vetoa, toiset väittivät, että Lupin saisi herra Gerboisin taipumaan, toiset että hän saisi palkan uhkauksistaan. Asia kävi hyvin jännittäväksi, niin epätasaiset olivat taistelevien voimat, toinen hyökkäsi suoraan, toinen oli kauhuissaan kuin saarrettu metsänpeto.

Perjantaina kaikki tappelivat saadakseen käsiinsä l'Echo de Francen, kaikki tutkivat kuumeisesti viidettä sivua, jossa pikkuilmoitukset olivat. Ei ainoatakaan riviä ollut siellä osoitteella Herra Ars. Lup. Arsène Lupinin röyhkeään vaatimukseen herra Gerbois vastasi äänettömyydellä. Se oli sodanjulistus.

Samana iltana kertoivat sanomalehdet, että neiti Gerbois oli ryöstetty kotoaan.

* * * * *

Meitä huvittaa tässä Arsène Lupinin toimeenpanemassa näytelmässä poliisin ehdottomasti naurettava asema. Kaikki tapahtuu sen tietämättä. Lupin puhuu, kirjoittaa, varoittaa, käskee, uhkaa, panee toimeen, ikään kuin ei olisi olemassakaan poliisipäällikköä, salapoliiseja, komisarioita, sanalla sanoen ketään, joka voisi estää hänen aikeitaan. Poliisi on aivan kuin olematon hänelle. Sitä estettä hän edes ei ota lukuun.

Ja yhtä kaikki poliisi on liikkeellä! Heti kun on kysymys Arsène Lupinista, niin arvoasteikon yläpäästä alapäähän kaikki syttyy tuleen, kiehuu ja kuohuu raivosta. Lupin on vihollinen, vihollinen, joka ilkkuu, ärsyttää, halveksii, tai mikä pahinta, ei välitä vähääkään.

Ja mitä saattaa tehdä sellaista vihollista vastaan? Kahtakymmentä vaille kymmenen, palvelijattaren todistuksen mukaan, Suzanne lähti kotoaan. Viisi minuuttia yli kymmenen ei hänen isänsä lähtiessään lyseosta nähnyt hänen seisovan katukäytävällä, jossa hänen tapansa oli odottaa. Kaikki oli siis tapahtunut kaksikymmentä minuuttia kestäneen kävelyn aikana kotoa lyseolle tai ainakin lyseon lähettyville.

Kaksi naapuria sanoi tavanneensa hänet kolmensadan askeleen päässä kotoaan. Eräs nainen oli nähnyt pitkin katua kävelevän naisen, jonka tuntomerkit vastasivat Suzannea. Ja sen jälkeen? Sen jälkeen ei ollut mitään tietoa.

Tiedusteltiin joka taholta, kuulusteltiin rautatievirkailijoita ja kaupunginportin virkamiehiä. He eivät sinä päivänä olleet nähneet mitään, joka olisi näyttänyt nuoren tytön ryöstöltä. Ville-d'Arayssä kuitenkin eräs kauppias kertoi myyneensä bensiiniä autolle, joka tuli Pariisista. Etuistuimella oli kuljettaja, autossa sisällä istui vaaleatukkainen nainen — harvinaisen vaaleatukkainen, lisäsi todistaja. Tuntia myöhemmin auto palasi Versaillesista. Liikenne tungos pakotti sitä hiljentämään vauhtiaan, jolloin kauppias saattoi nähdä jo ennen huomaamansa vaalean naisen rinnalla toisen, joka oli kiedottu huiveihin ja harsoihin. Ei ollut epäilystäkään, että se oli Suzanne Gerbois.

Mutta silloin oli pakko olettaa ryöstön tapahtuneen keskellä päivää, väkirikkaalla kadulla, aivan kaupungin keskellä!

Miten? Missä? Kukaan ei ollut kuullut huutoa, ei huomannut epäilyttävää liikettä.

Kauppias mainitsi auton tuntomerkit, umpinainen 24 hevosvoimainen Peugeon, väriltään tummansininen. Tiedusteltiin autovuokraamon johtajattarelta, rouva Bob-Walthourilta, jonka erikoisalana oli järjestää auton avulla tehtäviä ryöstöjä. Perjantaiaamuna hän oli aivan oikein vuokrannut koko päiväksi Peugeonin vaaleatukkaiselle naiselle, jota hän sen koommin ei ollut nähnyt.

— Mutta kuljettaja?

— Oli Ernest-niminen, hän oli edellisenä päivänä otettu palvelukseen erinomaisten suosituskirjeittensä nojalla.

— Onko hän täällä?

— Ei, hän toi auton takaisin, mutta sen jälkeen hän ei ole näyttäytynyt.

— Emmekö voisi saada tietoja hänestä?

— Kyllä, niiden henkilöiden kautta, jotka suosittelivat häntä. Tässä on heidän nimensä.

Käytiin niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.

Niin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä hämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.

Herra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut hänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen jälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.

l'Echo de Francessa ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi sen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.

Voitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan poikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 — sarja 23. Johtaja hyppäsi seisaalleen.

— Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?

— Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi herra Gerbois.

— Mutta tehän väititte… olihan kysymys…

— Pelkkää juttua ja valhetta.

— Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.

— Riittääkö komentajan kirje?

— Riittää.

— Tässä se on.

— Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä on viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä ilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon, että oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä hiiskumatta sanaakaan.

— Se onkin aikomukseni.

Herra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta on salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä puhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut lähettää herra Gerboisille numeron 514 — sarja 23! Kaikki ottivat tämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton pelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon kallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään muuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka kautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi pakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän oli joutunut?

Poliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti voimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne heittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään ahneesti haluamastaan miljoonasta… niin silloin heti naurajat ovat toisella puolella.

Mutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän siis myöskään päässyt pakoon!

Samapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut ensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti Gerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta kuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo vaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin heidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi ilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla säilyttäen rahansa?

Kyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta koko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.

— Ja neiti Gerbois?

— Etsimistä jatketaan.

— Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?

— Ei ole.

— Vakuutatteko sen?

— En.

— Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?

— Ei minulla ole mitään sanottavaa.

Hyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.

— Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, — ymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.

Tämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin salassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä päivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä: vangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.

Mutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja seuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.

* * * * *

Tiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen kirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.

Torstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi annettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.

Sillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili — olihan tuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta — puheli kaksi miestä ajoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies. Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:

— Se ei kestä kauan… viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen jälleen. Onko kaikki valmiina?

— Täydellisesti.

— Montako meitä on?

— Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.

— Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme… muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.

— Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin, hän saisi pitää koko miljoonansa.

— Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.

— Ketä toista?

— Häntä.

Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen oli ollut.

— Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, — että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.

— Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard huoaten.

Kului minuutti.

— Varuillanne, Ganimard huomautti.

Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden ohi katsellen näyteikkunoita.

— Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. — Mies, jolla on miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.

— Mitä hän aikonee tehdä?

— Varmaankaan ei mitään… Olkoon kuinka tahansa, minä olen varuillani. Tämän takana piilee Lupin.

Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.

— Perhana! huudahti Ganimard, — tuokin on taas niin hänen tapaistaan!

Hän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin hänkin Madeleine-kirkon ympäri.

Hän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto pysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.

— Sukkelaan, Folenfant… kuljettaja… hän on ehkä Ernest.

Folefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja vuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs herra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina lehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.

— Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, — minkä osoitteen hän antoi?

— Ei mitään… Boulevard Malesherbes… Messinan puistokatu… kaksinkertaiset juomarahat… Siinä kaikki.

Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.

— Concorde-torin asemalle.

Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa, sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.

— 25 Clapeyron-katu.

Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.

— Täällähän asuu herra Detinan?

— Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.

— Aivan oikein.

— Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme, ja hän sanoi heti:

— Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?

— Ei vielä.

Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:

— Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:

— Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa, jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi viikkoa kovasti vartioitu… Minua pidetään silmällä.

— Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.

— Mutta siis…

— Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, — eikä minua tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella hänen määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut hänen määräyksiään, olen nostanut rahat hänen määräämällään hetkellä, ja minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin hän on käskenyt. Kun olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.

Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:

— Tuohan hän tyttäreni, tuohan?

— Toivottavasti.

— Mutta… oletteko te hänet nähnyt?

— Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua ilmoittamaan siitä parilla rivillä l'Echo de Francessa. Mutta minä olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä suostuin kaikkeen.

Herra Gerbois huokasi:

— Voi, miten tämä kaikki päättyy?

Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin herra Gerbois jäi kuuntelemaan… Eikö ovikelloa soitettu?

Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi melkein ahdistavaa tunnetta.

Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:

— Me emme näe häntä… Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.

Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä setelien päälle:

— Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.

Ovi aukeni.

— Puolet riittää, herra Gerbois.

* * * * *

Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.

— Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan hansikkaita käsistään asianajajalle:

— Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne, jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule unohtamaan.

Herra Detinan sopersi:

— Mutta tehän ette soittanut… minä en kuullut oven…

— Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.

— Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.

— Hyvä Jumala, sanoi Lupin, — kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa, odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.

Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee kiitoksia:

— Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun… Mutta, se oli niin sallittu.

Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:

— Hyvä on! Miljoona on tuossa… Me emme kuluta aikaa hukkaan. Sallittehan?

— Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, — neiti Gerbois ei ole vielä täällä.

— Entä sitten?

— Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?

— Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois. Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut tekemään tekoja, jotka ovat hiukan… erikoisia, niin epäillään minun sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen! Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.

— Niinkö luulette?

Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.

— Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan Ganimardia… Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha veikko!

— Onko se mahdollista! huudahti professori. — Minä vannon kuitenkin…

— Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume… ja Dienzy! Kaikki minun hyvät ystäväni.

Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara uhkaisi häntä.

Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.

Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille kokoamansa viisikymmentä seteliä:

— Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme näin paljon teille velkaa.

— Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.

— Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!

— Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!

— Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, — kun ihmisellä on niin paha maine.

Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.

— Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.

Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:

— Tyttäreni ei mene naimisiin.

— Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta hänellä on kova halu päästä naimisiin.

— Mistä sen tiedätte?

— Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten sielujen salaisuudet.

— Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. — Minä myönnän olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta tuosta huonekalusta.

— Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu — ja sitä minä en tietänyt — niin minä halusin saada sen itselleni ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: Omistanut Napoleon I:lle Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion, ja sen yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: " Sinulle, Marie." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna Josephinea varten — siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.

Professori huokasi:

— Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!

Arsène Lupin sanoi nauraen:

— Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte yksinänne saanut pitää numeron 514 — sarja 23.

— Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.

— Tästäkö kaikesta?

— Tuo ryöstö…

— Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.

— Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!

— Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.

— Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.

— Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan, olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.

Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:

— On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut teidän ehdotuksiinne.

— Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun naisystäväni otti tämän asian huolekseen.

— Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti herra Detinan.

— Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse…

Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.

— Se on hän, sanoi Lupin, — oletteko niin hyvä, herra Detinan ja avaatte…

Asianajaja riensi avaamaan.

Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen, kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.

Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten neiti Gerboisille:

— Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin onnettomaksi.

— Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä raukkaani olisi ollut.

— Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää tilaisuutta hyväksenne — se on verraton — puhuakseni hänelle serkustanne.

— Serkustani… mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä…

— Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.

Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.

Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.

— Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky! Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin, olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.

Hän meni ikkunaa kohden.

— Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää… ei enää ketään… ei häntä, eikä muita… Perhana! Tilanne taitaa käydä vakavaksi… En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!

Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.

— Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan? Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi, vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.

Ja hän jatkoi miettiväisenä:

— Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei, luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni… miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa vaihtokauppa… Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen poistuessaan.

Ovikello soi.

Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:

— Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten… Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.

Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja ei liikahtanutkaan.

Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän pyyhkäisi sen hihallaan pois.

— Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua… Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni herra Philippelle.

Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.

— Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden poistua tästä huoneesta… Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?

— Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan sanomaan.

— Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta, enkä minä tahtoisi käyttää väärin…

Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi vaaleatukkaisen naisen puoleen:

— Oletteko valmis, ystäväni?

Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.

Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:

— Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.

Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja ääniä portailta.

— Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.

Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.

— Isä! Et saa… odota! huudahti Suzanne.

— Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle veijarille. Ja puoli miljoonaa!

Hän avasi oven.

Ganimard syöksyi sisään.

— Tuo nainen… missä hän on ja Lupin?

— Hän oli täällä. Hän on täällä!

Ganimard huudahti riemusta:

— Me saamme hänet kiinni… talo on saarrettu!

Herra Detinan huomautti:

— Mutta keittiön portaat?

— Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.

— Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä tietä…

— Mistä sitten? vastasi Ganimard, — läpi ilmanko?

Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta poliisille:

— Eikö ketään?

— Ei ketään.

— Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.

* * * * *

Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan sisällä.

— Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.

Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:

— Ohoi, ohoi!

Herra Dudouis huudahti nauraen:

— Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?

Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.

— Minä etsin häntä, hän ärähti.

— Ketä?

— Arsène Lupinia… Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.

— Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.

Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi raivosta käheällä äänellä:

— Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset eivät haihdu kuin höyry.

— Eivät, mutta he katoavat kumminkin.

— Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.

— Mutta viereinen talo?

— Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.

— Toisten kerrosten huoneistot?

— Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.

— Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?

— Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.

— Meidän täytyy saada hänet kiinni.

— Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä… he eivät voi olla olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.

Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään johtopäätöksiä.

Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa mielipidettä:

— Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat täällä!

Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.

SININEN TIMANTTI

Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun palamaan.

Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren vuoteen ääressä.

— Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti seuraneidille.

— Hyvä on, sisar.

— Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.

— Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.

Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.

— Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.

— Kenraali on siis yhä vielä levoton.

— Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin asti pääsimmekään kirjassa?

— Eikö herra paroni siis menekään levolle?

— En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa kenenkään apua.

Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.

Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.

Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.

Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan: kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja koko ajan taukoamatta…

Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on taas saanut jonkin uuden kohtauksen.

Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.

— Kas, täälläpä on pimeää… hän mutisi. — Miksi kaikki valot on sammutettu?

Ja matalalla äänellä hän sanoi:

— Neiti?

Ei vastausta.

— Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni sairaana?

Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus, joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin, hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi, että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi sen, väänsi sitä.

Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.

— Mitä… onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.

Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina, jossa näkyi veritäpliä.

Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.

Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta, joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän kauhun ilme.

— Hänet on surmattu, sopersi palvelija, — hänet on surmattu.

Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut: nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja surmannut ehkä hänetkin?

Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.

Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.

Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti, koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan kautta.

* * * * *

Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos, hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja hän tunsi yhtäkkiä kauhua.

Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.

— Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.

Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.

Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut ketään.

Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa hänelle nuo kolmetoista seteliä.

Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:

— Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto.

Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan: koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet olivat kadonneet.

Hän sopersi aivan ällistyneenä:

— Ruumis… herra paroni…

— Se on totta, huudahti komisario, — missä on murhattu?

Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs. Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan ristillä, verhosi häntä.

Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.

Palvelija sopersi:

— Joku on tullut tänne.

— Mitä tietä?

— En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani… Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on korjattu pois. Kaikki on järjestetty.

— Kuka sen on tehnyt?

— Murhaaja!

— Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.

— Hän oli jäänyt tänne.

— Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette koko ajan kävellyt kadulla.

Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:

— Se on totta… se on totta… minä en liikkunut portin luota… mutta…

— Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin seurassa?

— Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.

— Minne hän on joutunut?

— Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon, on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan, hän on kaunis, nuori…

— Mutta miten hän olisi voinut poistua?

— Pääovesta.

— Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!

— Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.

— Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?

— Tietysti.

Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut. Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.

* * * * *

Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia, sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen jäseniä.

Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan. Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.

— Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, — hän olisi jo palannut kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on joutunut?

— Minä uskon, sanoi Charles, — murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.

Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen kanssa. Poliisipäällikkö lausui:

— Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.

— Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, — mutta se sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja asioita vastaan.

Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno puhetapa.

— Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, — minä en nähnyt teitä.

— Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.

— Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista ja Arsène Lupinia?

— Hehe! nauroi vanha tarkastaja, — en minä väitä, että Lupinilla olisi tekemistä tämän asian kanssa… mutta jättäkäämme, siksi kunnes saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä tässä on kysymyksessä.

* * * * *

Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon, joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia, huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen häiritsevästi.

Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla, ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle suuren arvon.

— Ensiksi, hän alkoi, — pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan tavallisella paikallaan?

— Olivat.

— Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö, joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.

Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:

— Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka teidän luulonne mukaan soitti?

— Tietysti herra paroni.

— Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?

— Taistelun jälkeen… kuolinhetkellään.

— Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa yli neljän metrin päässä soittokellosta.

— Silloin soitti hän taistelun aikana.

— Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen, keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan. Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa soittaa niin kauan?

— Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.

— Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on mahdotonta.

— Mutta, sanoi tutkintotuomari, — joku soitti. Jollei se ollut paroni, kuka se sitten oli?

— Murhaaja.

— Mutta miksi hän oikein soitti?

— Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.

Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla, selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle, ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:

— Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.

— Minä en häntä epäile, minä syytän.

— Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?

— Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.

— Ettehän toki! Millä perusteella?

— Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään, jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.

Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin kulta, ja Charles mutisi:

— Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.

Ja hän jatkoi:

— Ja sitten… vielä eräs asia… Minä luulen että tikari… jota en toisella kertaa enää nähnyt… kuului hänelle. Hän käytti sitä paperiveitsenä.

— Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon, että Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä, mitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen Charlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa. Onko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?

— Ei mitään.

— Siis?

Ganimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan vaivalloisesti:

— Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat menettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota voi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee tässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra Detinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen seurassa.

— Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin omituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin kaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen nainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on aivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin hiuksissa.

— Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat…

— Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.

— Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?

— Niin minä luulen.

Kuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.

— Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!

— Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.

— Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti herra Dudouis, — ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä. Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu. Kultaakin on jäänyt pöydälle.

— Niin on, huudahti Ganimard, — mutta kuuluisa timantti?

— Mikä timantti?

— Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A… antoi Léonide L—lle, ja Léonide L—n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä. Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.

— Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, — että jollei sinistä timanttia löydy, niin kaikki selviää… Mutta mistä sitä etsimme?

— Herra paronin sormesta, vastasi Charles. — Sininen timantti oli aina hänen vasemmassa kädessään.

— Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista, — ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin tavallinen kultasormus.

— Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.

Ganimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt sisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.

— Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, — nyt en ymmärrä enää mitään.

— Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.

Ganimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:

— Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène Lupinia.

* * * * *

Näihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista rikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat tutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi. Antoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin vaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli tuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni d'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia, joka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.

Kaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle pelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan uteliaisuudesta.

* * * * *

Paroni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä hyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat Henri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen huonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin vientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla ei ollut taiteellista arvoa… mutta keskellä huonetta granaatin värisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden poliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.

Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä… ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia portaita…

Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.

Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne, jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan, että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori, maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.

Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.

— Kaksisataakuusikymmentätuhatta… kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta… seitsemänkymmentäviisi… kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. — Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle… Eikö kukaan tarjoa enempää?

— Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.

Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä, nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:

— Kolmesataaviisituhatta.

Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen tarjouksen.

Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän piteli avatun kirjekuoren palasia.

— Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. — Ensimmäinen kerta… toinen kerta… vielä on aikaa… eikö tarjota enempää… vielä kerran: ensimmäinen kerta… toinen kerta?

Herschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.

— Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan kuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.

Liian myöhään. Kauppa oli jo tehty.

Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän ei ollut puhunut aikaisemmin?

Hän alkoi nauraa.

— Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin hetkisen hajamielinen.

— Onko se mahdollista?

— On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.

— Ja tuo kirje riitti…

— Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.

Ganimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa. Hän lähestyi erästä juoksupoikaa.

— Te kai toitte kirjeen Herschmannille?

— Niin.

— Kuka sen lähetti?

— Eräs nainen.

— Missä hän on?

— Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa… tuo nainen, jolla on tiheä harso.

— Ja joka menee pois.

Ganimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita. Hän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää nähnyt naista.

Hän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja pyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli lyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla kirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:

" Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni d'Hautrecia."

* * * * *

Sinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet päättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan ja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi kuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä varastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka hän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.

Kertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja dramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien huomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.

Elokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat koolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen lahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle pöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni d'Hautrecin timantti.

Tunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen molemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de Crozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin Bleichenin ja hänen rouvansa kanssa.

He puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli salongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla olevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat huoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti kreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä palasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen lähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että yksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.

Hän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa: kamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut olla kukaan muu kuin herra Bleichen.

Kreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani toimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan konsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.

Yöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.

Kului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti matkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan. Komisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi. Pienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli hammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!

Rouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.

Kaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei voinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de Crozonin puolelta. "Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi. Minä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja kehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä kosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani laukkuuni." Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja konsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä luultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen. Ei ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan kummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa, olettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.

Väsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää aihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista salapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard saapui.

Neljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli puistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan, puutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti ne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat. Sitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.

Mutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:

"Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen teehuoneeseen.

Ganimard."

Lyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9 eteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha tarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen teehuoneen yläkertaan.

Eräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard esitteli heille:

— Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten muistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. — Herra Léonce d'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.

Nuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä saapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.

Herra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja sanoi:

— Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa puhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?

— Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen, niin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut, saavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli välttämätön.

— Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla portin luona?

— Niin.

— Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret valmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.

Ganimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä syvän vaikutuksen kuulijoihinsa:

— Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön sormuksen varastamiseen.

— Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus… ja hyvin vakava.

Ja kreivi kysyi:

— Ja tähän… huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?

— Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme teidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa kun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella, riensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen, langalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun paketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.

Herra de Crozon huomautti:

— Sehän on kaikki aivan luonnollista.

— Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun kuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan lähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux, joka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän oli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.

— Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, — jompaa kumpaa serkkuani d'Andellea?

— Ei ole kysymys heistä.

— Se oli siis rouva de Réal?

— Niin.

Kreivitär huudahti hämmästyneenä:

— Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?

— Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. — Oliko rouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?

— Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.

— Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?

Kreivitär muisteli.

— Oli… oli kyllä… minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.

— Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että rouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti teitä ostamaan sen.

— Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi…

— Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen eikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet, ja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa. Te tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille todistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään, menneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche de Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä häntä ole tälläkään hetkellä olemassa.

— Entä sitten?

— Entä sitten? sanoi Ganimard.

— Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen, joka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra Bleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon vaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä teillä on siihen vastattavaa?

— Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.

— Hän on siis olemassa?

— On… eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää sitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin kylpyvieraiden joukossa Trouvillessa "Hotelli Beaurivage: Rouva de Réal jne." Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja tiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni tietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni henkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa Pariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain kuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal, joka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa ja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut matkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin valenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa henkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan. Tänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.

— Mitä! Te odotatte häntä?

— Kello puoli kuusi.

— Ja oletteko varma siitä?…

— Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on epäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa… Folenfant antaa merkin.

Kuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.

— Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa siirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec… ja tekin, herra Gerbois… Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin annettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä pyydän.

— Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra Dudouis.

— Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni, päästä tänne yläkertaan muita henkilöitä… kuin vaaleatukkaisen naisen.

— Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?

— Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja ystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan minulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken muun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden henkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.

Hän kumartui ikkunasta katsomaan.

— Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme: Folenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän käsissämme.

Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä, laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.

Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.

Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen salaamatta levottomuuttaan.

— Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard kauhuissaan.

Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi poistua.

— Ei, ei, sanoi Ganimard, — miksi aiotte poistua?

— Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.

— Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä jäädä tänne.

— Mutta…

— Tarpeetonta. Te ette lähde.

Aivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:

— Mitä te aiotte?

Ganimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan. Hän oli taas oma herransa ja lausui:

— Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on halukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen käsiinne, minkä lupasitte minulle?

— En… en… en minä tiedä… en minä muista.

— Kyllä te muistatte… Ajatelkaahan tarkemmin… Eräs naistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, "sinisen timantin tapaisen", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: "Hyvä on, ehkä minä voin sen hankkia". Muistatteko?

Nainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen nopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa vapisivat hiukan.

— Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de Réal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä minä omistan.

Hän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.

— Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni oli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen tavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen hiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.

Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:

— Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.

— Mitä te sanotte!… Vaaleatukkainen nainen… Crozonin linnassa…

Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.

— Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs… on teidän… se on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat aivan samoja.

— Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki tietää?

— Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, — että vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen, olette te.

Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.

— Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja jonka näitte herra Detinanin luona?

— En.

Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard horjahti.

— Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää…

— Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin… mutta hän ei ole vähääkään hänen näköisensä.

— Minä en voi uskoa… eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen. Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?

— Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.

— Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de Crozon.

Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma sortui.

Herra Dudouis nousi.

— Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne… omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.

— Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin pelottavalta.

— Mutta teidän ainaiset matkanne?

— Vaatiihan minun toimeni sitä?

Herra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin puoleen.

— Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan leväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan sangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki virkahuoneeseeni.

Kuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun tapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa ja sanoi:

— Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?

— Ette.

— Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna, ja sen osoite on seuraava kuten näette: "Herra Justin Ganimard, rouva Réalin kautta". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut teitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja tiesi meidän tapaavan toisemme.

Kummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata kirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä esimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava, ja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:

"Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle, mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi, että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka on sama — tai melkein sama — kuin erään kunnianarvoisen liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun! Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte, Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun, tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille. Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani nauraneeni sille hurjasti.

Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon herra Dudouisille.

Arsène Lupin."

— Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut nauraa, — hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään! Miten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten hän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää…

Hän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin tuli häntä sääli.

— Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.

Ja poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.

* * * * *

Kului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin kirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec ja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi tarkastajaa ja sanoi:

— Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet hituistakaan pitemmälle.

— Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että vaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen päähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.

— Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä. Vaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä varastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten toisen hyödyksi.

— Sille minä en mitään mahda.

— Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä…

— Ketä tarkoitatte?

Kreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi suoraan:

— Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun mielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra Ganimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme Sherlock Holmesin apua?

Hän joutui hämilleen.

— Ei suinkaan, mutta… minä en oikein ymmärrä…

— Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon selvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me olemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen salapoliisin puoleen.

— Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti, ja se on hänelle kunniaksi luettava, — te olette oikeassa; vanha Ganimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko Sherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä suuresti, mutta se ei ole luultavaa.

— Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?

— Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia. Englantilainen häviää.

— Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?

— Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.

— Tiedättekö hänen osoitteensa?

— Tunnen, Parker Street 219.

Samana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra Bleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.

SHERLOCK HOLMES ALOITTAA TAISTELUN

— Mitä herroille saa olla?

— Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee vähän painoa ruoalle… Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.

Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:

— Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?

— Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.

— Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?

— Terveydellisistä syistä.

— Ettekö koskaan hairahdu?

— Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani… jotta en erottuisi muista.

Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa, jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä, iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä ennen.

Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa, joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä, vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.

— Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön, että elän tuhlaamalla.

— Ehkä liiaksikin.

— Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata, minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa, eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna… puhujaksi, tehtaan johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää, jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty, kiihkeämpi… Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen viimeisensä.

Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli kiihkeä, ja hän jatkoi.

— Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa! Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan, ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä, hievahtamattakaan! Muuten on hukassa… Yksi ainoa tunne vetää tälle vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia. Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko elämän!

— Miten runollista! huudahdin. — Ja te aiotte saada minut uskomaan, ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!

Hän hymyili.

— Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. — Toinenkin aihe on todella olemassa.

Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:

— Olettehan lukenut Temps -lehteä tänään?

— Olen kyllä.

— Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.

— Hitto vieköön! Kuinka niin?

— Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat kuuden kesken.

Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen, enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:

— Temps julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun, jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen näiden rikosten toimeenpanijana.

Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja hänen katseensa oli vilpitön.

Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet…

— Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:

— Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.

— Nerokaskin!

— Niin juuri. Tuo haastattelu esimerkiksi on mestariteko. Se ensiksi ilmaisee englantilaisen kilpailijani saapuvan, voidakseni olla varuillani ja tehdäkseni hänen tehtävänsä vaikeammaksi. Toiseksi hän määrää tarkoin kohdan, johon asti hän on vienyt asian, jotta Sherlock Holmes ei saisi nauttia muuta kuin omien töittensä hedelmät. Se on julkista sotaa.

— Olkoon kuinka tahansa, nyt teillä on kaksi vastustajaa niskassanne, ja millaiset vastustajat!

— No, toinen ei tule kysymykseen.

— Ja toinen?

— Holmes? Myönnän kyllä, että hän on vaarallinen. Mutta juuri se kiihottaa minua ja siksi näette minun olevan näin hyvällä tuulella. Ensiksikin se hivelee itserakkauttani: ihmisten mielestä vain kuuluisa englantilainen voi saada voiton minusta. Sitä paitsi ajatelkaa, kuinka minunlaiseni taistelija riemuitsee saadessaan taistella Sherlock Holmesin kanssa. Sitä paitsi minun täytyy panna kaikki voimani liikkeelle, sillä minä tunnen hänet, hän ei väisty tuumaakaan.

— Hän on etevä.

— Hyvin etevä. Salapoliisien joukossa en usko koskaan olleen tai tulevan olemaan hänen kaltaistaan. Minulla on se etu puolellani, että hän hyökkää ja minä puolustaudun. Minun osani on helpompi. Sitä paitsi…

Hän hymyili tuskin huomattavasti, ja lopetti lauseensa:

— Sitä paitsi minä tunnen hänen taistelutapansa, mutta hän ei minun. Ja minä olen säästänyt häntä varten muutamia erikoisia temppuja, jotka panevat hänet miettimään.

Hän naputteli pöytään sormillaan, ja lausui lyhyitä lauseita ihastuneen näköisenä.

— Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesia vastaan. Ranska Englantia vastaan. Vihdoinkin Trafalgarin taistelu kostetaan! Tuo miesparka, hän ei aavistakaan, että minä olen valmistautunut, ja kun Lupin saa varoituksen…

Hän vaikeni äkkiä, alkoi kovasti yskiä ja kätki kasvonsa ruokaliinaan kuten se, joka on saanut palan väärään kurkkuun.

— Leivän muru kai meni väärään kurkkuun? kysyin minä häneltä, — juokaahan hiukan vettä.

— Ei, ei se ole syynä, sanoi hän tukahtuneella äänellä.

— Vaan mikä?

— Minä tarvitsen raitista ilmaa.

— Tahdotteko, niin avaan ikkunan?

— Ei, minä poistun, nopeasti, antakaa minulle päällystakkini ja hattuni, minä pakenen.

— Mutta miksi, mitä tämä tietää?

— Katsokaa noita molempia herroja, jotka tulivat juuri sisään, katsokaahan sitä kookkaampaa, no niin, lähtiessämme, kulkekaa vasemmalla puolellani, jotta hän ei voi minua nähdä.

— Hänkö, joka istahtaa taaksemme?

— Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa. Ulkona selitän teille kaikki.

— Mutta kuka hän on?

— Sherlock Holmes.

Hän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski lautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle hymyillen aivan entisellä tavallaan:

— Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä odottamaton näky…

— Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien valepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen seisovani uuden henkilön edessä.

— Hän tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. — Hän on nähnyt minut vain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen mieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni, vaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi… ja sitä paitsi… minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma tässä pienessä ravintolassa.

— No niin, sanoin minä, — lähdemmekö pois?

— Emme, emme.

— Mitä te aiotte?

— Parasta olisi toimia avoimesti, ilmaista itsensä hänelle…

— Ettehän toki sitä aio?

— Aion kyllä, sitä paitsi minulle on siitä hyötyä, voin kysellä mitä hän tietää… kuulkaahan, minä tunnen, että hänen silmänsä painuvat niskaani, olkapäihini, ja että hän etsii, että hän muistuttelee.

Hän mietti. Minä huomasin ilkikurisen hymyn hänen suupielissään, ja sitten noudattaen luullakseni enemmän hetken vaikuttimille altista luonnettaan kuin olojen pakkoa, hän nousi äkkiä, kääntyi ympäri, kumarsi ja sanoi hyvin iloisesti:

— Mikä sattuma. Kylläpä minulla on hyvä onni… Sallikaa minun esitellä teille eräs ystäväni…

Hetkisen tai pari englantilainen istui hämmästyneenä paikallaan, sitten hän teki vaistomaisesti liikkeen valmiina heittäytymään Arsène Lupinin kimppuun. Tämä nosti päänsä pystyyn:

— Siinä tekisitte väärin… lukuunottamatta sitä, että se ei olisi kaunista, se olisi aivan hyödytöntä!

Englantilainen kääntyi oikealle ja vasemmalle, kuin apua etsien.

— Ei sekään auttaisi, sanoi Lupin. — Luuletteko sitä paitsi pystyvänne ottamaan minut kiinni? Ottakaahan toki kaikki leikin kannalta.

Ei ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin kannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä viisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:

— Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.

Watsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja ammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa, jonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka ympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin paksu ja rehevä ruoho.

— Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman luonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan pilkallisesti.

Watson sopersi:

— Miksi ette vangitse häntä?

— Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja minun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin tuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.

— Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.

Hän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja oven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.

Watson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta ihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät ilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi:

— Viinuri!

Viinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:

— Olutta, whiskya ja soodaa.

Rauha oli solmittu… siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen jälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme rauhallisesti.

* * * * *

Sherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin viisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt koko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa. Häntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei hänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan kömpelö ulkomuotonsa — ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät, vilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.

Sitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen yhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi luonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit, Edgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla tavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan hänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli koko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes ollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka oli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.

Heti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi viipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.

— Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.

— Oho! huudahti toinen nauraen, — jos se riippuu minusta, niin pyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.

— Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä kahdeksan tai kymmenen päivän päästä.

— Onko teillä siis niin kova kiire?

— Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö, lady Ecclestonin ryöstö… Luuletteko, herra Lupin, että viikko on kylliksi?

— Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin kaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä varokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte etuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.

— No niin, sanoi englantilainen, — juuri nuo edut aion hankkia itselleni kahdeksassa päivässä.

— Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?

— Kymmenentenä viimeistään.

Lupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:

— Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa…

— Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.

— Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa toivottuun tulokseen.

Sherlock Holmes hymyili:

— Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:

— On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni, sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan tutkimukseni.

— Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella painolla.

— Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä, on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia persoonallisia ajatuksia.

— Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.

— Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, — onko epähienoa kysyä teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?

Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.

Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:

— Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi kuin miltä se ensi alussa näyttää.

— Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena kaikuna.

— Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi ainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä unohtako arpalipun 514 — sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta kuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen arvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side, joka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka ilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard, jonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden katoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.

— Siis?

— Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, — on näille kolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat alueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän puoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan välttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.

— Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?

— Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa, niin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin asunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata toisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin varma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen tapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.

— Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.

— Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada sitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette. Mutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin ilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys. Timantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella kohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma siitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä kun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen hänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama, yllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei: teillä ei ollut keinoja siihen. Siis, väliaika. Mutta kreivitär asettui linnaansa asumaan. Sitä juuri te odotitte. Sormus katosi.

— Ilmestyäkseen kaikeksi kummaksi konsuli Bleichenin hammastahnaan, huomautti Lupin.

— Joutavia, huudahti Sherlock, naputtaen pöytään, — minulle ei pidä kertoa sellaisia typeryyksiä. Tyhmät voivat mennä sellaiseen ansaan, mutta ei sellainen vanha kettu kuin minä olen.

— Mitä se tietää?

— Se tietää, että…

Holmes vaikeni hetkeksi ikään kuin tehostaakseen vaikutelmaa. Lopulta hän lausui:

— Se sininen helmi, joka löydettiin hammastahnasta, oli väärä. Oikea on teidän hallussanne.

Arsène Lupin oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän sanoi aivan yksinkertaisesti katsoen suoraan englantilaiseen:

— Te olette terävä mies.

— Terävä mies, eikö olekin, alleviivasi Watson aivan suunniltaan ihastuksesta.

— Niin, vakuutti Lupin, — kaikki selviää, kaikki saa oikean muotonsa. Ei ainoakaan tutkintotuomari, ei ainoakaan sanomalehtimies, jotka ovat tätä asiaa pohtineet, ole päässyt noin pitkälle totuutta kohden. Tämä on ihmeellinen todistus teidän vaistostanne ja loogisuudestanne.

— Mitä vielä! sanoi englantilainen mielissään saadessaan kuulla tunnustuksen sellaisen tuntijan suusta, — ei tarvinnut muuta kuin miettiä asiaa.

— Täytyi osata miettiä, ja niin harvat sitä osaavat! Mutta nyt kun olettamusten alue on ahtaampi ja maaperä on valmistettu…

— No niin, nyt minun ei tarvitse muuta kuin tietää, miksi nuo kolme seikkailua ovat tapahtuneet sellaisissa paikoissa kuin Clapeyron-katu 25, Henri-Martin-puistokatu 134 ja Crozonin linna. Siinä on koko solmu. Loppu on vain jonnin joutavaa, kuin arvoitusten selittely lapsille. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?

— Se on minun mielipiteeni.

— Siinä tapauksessa, herra Lupin, on minun turhaa sanoa uudelleen, että kymmenen päivän päästä tehtäväni on täytetty?

— Niin, kymmenessä päivässä saatte koko totuuden selville.

— Ja te olette vankina.

— En.

— Ettekö?

— Jotta minä joutuisin vangiksi, täytyisi tapahtua niin mahdottomia asioita, kokonainen sarja niin hämmästyttäviä tapahtumia, että minä en voi otaksuakaan sellaista mahdollisuutta.

— Sen, mitä eivät olosuhteet eivätkä epäsuotuisat sattumat voi saada aikaan, sen voi mies omalla tahdollaan ja päättäväisyydellään luoda, herra Lupin.

— Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle voittamattomia esteitä, herra Holmes.

— Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.

Katse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin ollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan kalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.

— Hyvä on, huudahti Lupin, — sepä on jotain! Vastustaja, mutta se onkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.

— Ettekö pelkää? kysyi Watson.

— Melkein, herra Watson, — ja todistuksena siitä on se, että minä riennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua ansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?

— Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja kaikki on lopussa!

— Ja minä istun lukkojen takana?

— Epäilemättä.

— Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni. Poissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi loitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia ympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli. Kaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!

— Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota Holmes niin kunnioittavasti kohteli, — älkää heittäkö minuuttiakaan hukkaan.

— En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen olen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria, jolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.

He kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla kaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo pakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui käsivarteeni ja veti minut kadulle.

— Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät hyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.

Hän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:

— Poltatteko?

— En, mutta ettehän tekään luullakseni.

— En minäkään.

Hän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan saadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois, juoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta esiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman minuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun luokseni.

— Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja katkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut Lupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on tekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään hukattavana.

Hän poistui nopeasti.

Täten loppui tämä omituinen ilta, tai ainakin osa tästä illasta, johon minä olin ottanut osaa. Sillä seuraavien tuntien kuluessa sattui tapauksia, joista minä, toisten tähän ateriaan osallistuneiden henkilöiden avulla, olen tilaisuudessa antamaan täyden selostuksen.

* * * * *

Samalla hetkellä kun Lupin erosi minusta, Sherlock Holmes katsoi kelloaan ja nousi vuorostaan.

— Kahtakymmentä vaille yhdeksän. Kello yhdeksän piti minun tavata kreivi ja kreivitär asemalla.

— Siis matkaan! huudahti Watson ryypäten perätysten kaksi lasillista whiskya.

He poistuivat.

— Watson, älkää katsoko taaksenne! Meitä ehkä seurataan; sen vuoksi menetelkäämme siten kuin kaikki se olisi meille yhdentekevää. Kuulkaahan, Watson, sanokaahan minulle mielipiteenne: miksi Lupin oli tuossa ravintolassa?

Watson ei viivytellyt vastausta.

— Syödäkseen.

— Watson, mitä enemmän me työskentelemme yhdessä, sitä selvemmin huomaan teidän edistyvän. Te toden totta aivan hämmästytätte minua.

Pimeässä Watson punastui mielihyvästä, ja Holmes jatkoi:

— Syödäkseen, varmaankin, ja sitten luultavasti ottaakseen selville, menenkö todellakin Crozonien luo, kuten Ganimard ilmoitti haastattelussaan. Minä menen siis sinne, jotta en pahoittaisi hänen mieltään. Mutta kun minun täytyy hänen suhteensa voittaa aikaa, niin en menekään.

— Ah! sanoi Watson ällistyneenä.

— Te, ystäväiseni, juoskaa tätä katua pitkin, ottakaa ajuri, kaksi kolme ajuria. Palatkaa myöhemmin etsimään matkatavaroita, jotka jätimme asemalle, ja täyttä laukkaa l'Elysée-Palace-hotelliin.

— l'Elysée-Palace-hotelliin?

— Te tilaatte itsellenne huoneen, jonne menette levolle ja nukutte kädet nyrkissä odottaen minun määräyksiäni.

Watson lähti ylpeillen hänelle uskotusta tehtävästä. Sherlock Holmes otti matkalippunsa ja meni Amiensin pikajunaan, jossa kreivi ja kreivitär jo häntä odottivat.

Hän kumarsi vain heille, sytytti uuden piipun, ja tupakoi rauhallisesti seisoen vaunun käytävässä.

Juna lähti liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä hän tuli istumaan kreivittären viereen ja sanoi hänelle:

— Onhan teillä sormuksenne?

— On.

— Suvaitkaa lainata sitä minulle. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä.

— Minä arvasin oikein, timantti on keinotekoinen.

— Timantti keinotekoinen?

— Se on uusi keino. Timanttihiekkaa kuumennetaan hyvin kovassa kuumuudessa, jolloin se saadaan sulamaan, silloin ei tarvitse muuta kuin koota se yhdeksi kiveksi.

— Mitä! Minun timanttinihan on oikea.

— Tiedän, on kyllä, mutta tämä ei ole teidän.

— Missä minun sitten on?

— Arsène Lupinin hallussa.

— Siis tämä?

— Tämä on pantu teidän timanttienne sijaan ja pistetty herra Bleichenin hammas tahnaputkeen, josta te sen löysitte.

— Tämä on siis väärä.

— Aivan varmasti.

Hämmästyneenä, hämillään kreivitär vaikeni, ja hänen miehensä käänteli epäuskoisena jalokiveä. Lopulta kreivitär sopersi:

— Onko se mahdollista! Mutta miksei sitä ole aivan yksinkertaisesti varastettu? Ja miten se on anastettu?

— Siitä juuri minä tahdon päästä selville.

— Crozonin linnassa?

— Ei, minä nousen junasta Creilissä, ja palaan Pariisiin. Siellä minä taistelen Arsène Lupinin kanssa. Sopisihan siihen mikä muu paikka tahansa, mutta edullisinta on, että Lupin uskoo minun olevan matkoilla.

— Mutta…

— Mitäkö teihin tulee, hyvä rouva, pääasia on teidän timanttinne, eikö niin?

— Niin.

— No niin, olkaa rauhassa. Minä annoin äsken lupauksen jota on paljon vaikeampi pitää. Luottakaa Sherlock Holmesiin, minä annan teille oikean timanttinne takaisin.

Juna hiljensi kulkuaan. Hän pisti väärän timantin taskuunsa ja avasi oven. Kreivi huudahti:

— Mutta tehän nousette junasta väärälle puolelle!

— Siten Lupin, jos hän antaa vartioida minua, kadottaa jälkeni. Hyvästi.

Eräs aseman virkamies koetti turhaan estää häntä. Englantilainen suuntasi kulkunsa asemapäällikön työhuonetta kohden. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin hän hyppäsi junaan, joka toi hänet Pariisin vähää ennen puoliyötä.

Hän juoksi asemahuoneen läpi, meni ravintolaan, poistui toisesta ovesta ja riensi ajoneuvoihin.

— Clapeyron-katu.

Päästyään varmuuteen siitä, ettei häntä seurattu, hän pysäytti ajurin kadun päässä ja alkoi tarkkaan tutkia herra Detinanin taloa ja molempia viereisiä taloja. Askelilla hän mittaili muutamia etäisyyksiä ja teki muistiinpanoja taskukirjaansa.

— Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.

Puistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki katukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään samoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä olevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja laskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat talojen edessä.

Puistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien suojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan taistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan yhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki "vuokrattavana", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat puistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon suuret, tyhjät ikkunat.

— Se on totta, hän ajatteli, — paronin kuoltua ei kukaan ole asunut täällä… Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen tarkastuksen.

Tuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen toteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli mahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan sähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli raollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta porttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän seisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.

Ja valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut nähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta kerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta huoneeseen.

— Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa paroni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin uteliaana.

Yhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse taloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen nurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies varmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes enää nähnyt häntä.

Hiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun hän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin, tapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus, sama pimeys vallitsi kaikkialla.

Päästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja lähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän huomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita alas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia puutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.

— Perhana, huudahti Holmes, — hän pujahtaa käsistäni!

Hän kompuroi portaita alas ja kulki nurmikon poikki estääkseen miestä poistumasta. Mutta hän ei nähnyt enää ketään ja hän tarvitsi muutamia sekunteja erottaakseen pensaikosta muita mustemman kohdan, joka hiukan liikahteli.

Englantilainen mietti. Miksei tuo olento ollut koettanut paeta silloin kun hän olisi niin helposti voinut sen tehdä? Jäikö hän puolestaan vakoilemaan kutsumatonta vierasta, joka oli häirinnyt häntä hänen salaperäisissä puuhissaan?

— Missään tapauksessa se ei ole Lupin, Lupin olisi taitavampi. Se on joku, joka kuuluu hänen joukkioonsa.

Kului pitkiä minuutteja. Sherlock ei liikahtanut vaan tuijotti häntä vaanivaan vastustajaan. Mutta kun ei vastustaja enää liikahtanut ja kun englantilainen ei tuhlannut koskaan aikaa joutenoloon, tarkasti hän toimiko hänen revolverinsa liipaisin, otti tikarinsa tupestaan ja astui suoraan vihollista kohti osoittaen siten tuota kylmää uhkarohkeutta ja vaaran halveksimista, joka hänet teki niin pelottavaksi.

Kuului rasahdus: tuo toinen veti revolverinsa vireeseen. Sherlock syöksyi äkkiä pensaikkoon. Toisella ei ollut aikaa liikahtaakaan: englantilainen oli jo hänen kimpussaan. Syttyi vimmattu, epätoivoinen taistelu, jonka aikana Sherlock arvasi tuon toisen ponnistelevan saadakseen puukkonsa esille. Mutta Holmes tahtoi aivan mielettömällä kiihkolla saada heti ensi hetkenä käsiinsä Arsène Lupinin kätyrin, ja tunsi sen vuoksi voimansa vastustamattomiksi. Hän kaatoi vastustajansa maahan, lepäsi koko painollaan hänen päällään ja pakotti hänet aivan liikkumattomana makaamaan pusertamalla sormillaan kuten pihdeillä tuon onnettoman kurkkua, vapaalla kädellään hän etsi sähkölamppuaan, painoi sitä ja valaisi vangitun kasvoja.

— Watson! huudahti hän kauhistuneena.

— Sherlock Holmes! sopersi puoliksi tukehtuneen koriseva ääni.

* * * * *

Molemmat makasivat kauan maassa sanaakaan vaihtamatta, molemmat aivan lamassa. Tuulen viima liikutti hiukan lehtiä. Holmes ei liikahtanutkaan, hänen sormensa puristivat yhä vielä Watsonin kurkkua, joka korisi yhä heikommin.

Ja äkkiä sai suuttumus Sherlockissa vallan, hän irrotti kätensä, mutta tarttui toisen olkapäihin ja ravisti vimmatusti häntä.

— Mitä te täällä teette? Vastatkaa… Olenko minä käskenyt teitä piiloutumaan pensastoihin ja vakoilemaan minua?

— Vakoilemaan teitä, huokasi Watson, — enhän minä tietänyt teidän olevan täällä.

— Miksi sitten tulitte? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti mennä nukkumaan.

— Minä olin nukkumassa.

— Olisitte sitten nukkunut!

— Minä nukuin.

— Te ette olisi saanut herätä!

— Teidän kirjeenne…

— Minun kirjeenikö?

— Niin, jonka kaupunginlähetti toi teiltä minulle hotelliin.

— Minultako? Oletteko hullu?

— Mutta se on totta!

— Missä se kirje on?

Watson ojensi hänelle kirjeen. Lyhdyn valossa hän luki hämmästyksekseen:

"Watson, ylös vuoteesta ja rientäkää Henri-Martin-puistokadulle. Talo on autio. Astukaa sisään, tarkastakaa, laatikaa tarkka pohjapiirustus ja palatkaa nukkumaan. Sherlock Holmes."

— Minä mittailin juuri parhaillaan huoneita, sanoi Watson, — kun näin varjon puutarhassa. Ainoa ajatukseni oli…

— Saada tuo varjo käsiinne. Se oli hyvä ajatus… Mutta, katsokaahan, sanoi Holmes auttaen toveriaan nousemaan ja lähtien hänen kanssaan liikkeelle, — ensi kerralla, Watson, kun saatte kirjeen minulta, niin ottakaa ensin selko siitä, että kirje ei ole väärennetty.

— Mutta, sanoi Watson, joka alkoi käsittää asian oikean laidan, — kirje ei ollutkaan teidän kirjoittamanne?

— Ei!

— Kenenkä sitten?

— Arsène Lupinin.

— Mutta miksi se kirjoitettiin?

— Sitä en tiedä, ja juuri se tekeekin minut levottomaksi. Miksi hitossa hän vaivasi teitä? Jos olisi kysymys minusta, niin ymmärtäisin, mutta kysymys onkin vain teistä. Ja minä kysyn, missä tarkoituksessa?

— Minulla on kiire takaisin hotelliin.

— Niin minullakin, Watson.

He olivat portin luona. Watson, joka kulki edellä tarttui lukkorautaan ja veti.

— Kas, tekö suljitte portin?

— En suinkaan, minä jätin portin raolleen.

— Mutta…

Sherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon käsiksi. Hän kirosi.

— Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!

Hän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa turhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren hampaitaan:

— Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä nousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen hiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin tutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle vankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän, ja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta vain omista asioistani.

— Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.

— Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin vankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se ei ole mahdollista.

Käsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.

— Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.

He riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia portaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle. Keskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja tästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas leipää.

Holmes purskahti nauruun.

— Mainiota, meille tarjotaan illallista. Tämä on oikea lumottu linna. Oikea satulinna. Älkää Watson näyttäkö niin synkältä kuin olisitte hautajaisissa. Tämä on hyvin hullunkurista.

— Oletteko varma siitä, että tämä on hullunkurista? huomautti Watson synkän näköisenä.

— Olenko varma siitä, huudahti Holmes, mutta hänen iloisuutensa oli liiaksi meluavaa tuntuakseen luonnolliselta, — se tahtoo sanoa, etten koskaan ole nähnyt näin hullunkurista. Tämä on sangen koomillista! Tuo Arsène Lupin on verraton. Hän pitää meitä pilkkanaan, mutta niin hauskalla tavalla! Minä en vaihtaisi paikkaani tässä juhlassa maailman kaikkiin aarteisiin. Watson, vanha ystäväni, te tuotatte minulle surua. Olisinko erehtynyt teistä, eikö teillä olisikaan tuota luonteen suuruutta, joka auttaa kantamaan vastoinkäymisiä. Mitä te valitatte? Tällä hetkellä voisi puukkoni olla kurkussanne, tai teidän puukkonne minun kurkussani, sillä sitähän te tavoititte, hyvä ystävä.

Hänen onnistui iloisuudellaan ja ivallaan saada Watson-parka elpymään ja ottamaan viipaleen kanaa ja lasillisen viiniä. Mutta kun kynttilä oli palanut, kun heidän täytyi nukkuakseen oikaista permannolle ja pitää seinää tyynynä niin heidän asemansa tuskallinen ja naurettava puoli ilmeni heille selvästi. Ja he vaipuivat levottomana uneen.

Aamulla Watson heräsi keho jäykkänä ja vilusta väristen. Varovainen liikunta herätti hänen huomiotaan: Sherlock Holmes oli polvillaan ja tarkasti kumarassa suurennuslasin avulla lattialla olevaa tomua ja näki valkoisella liidulla kirjoitettuja, melkein hävinneitä numeroita. Hän kirjoitti ne muistikirjaan.

Watsonin seurassa, jota tämä toimi erikoisesti innostutti, hän tarkasti jokaisen huoneen, ja kahdesta muusta huoneesta hän löysi samanlaisia numeroita. Hän löysi myös kaksi ympyrää tammilaudoituksessa, nuolen marmorilaatasta, ja neljä numeroa neljästä porrasaskelmasta.

Hetken kuluttua Watson sanoi hänelle:

— Ovatko numerot oikeita?

— Oikeita, en tiedä, vastasi Sherlock, joka tällaisten löytöjen vuoksi oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, — joka tapauksessa ne merkitsevät jotain.

— Jotain aivan selvää, sanoi Watson, — ne ilmoittavat kuinka monta laattaa on lattiassa.

— Ah!

— Niin. Mitä ympyröihin tulee, niin ne merkitsevät, että laudoitus on ontto, kuten voitte tarkastaa, ja nuoli on suunnattu sinnepäin, jossa keittiöstä tuleva ruokahissi on.

Sherlock Holmes katsahti ihmetellen häneen.

— Niinkö! Mutta, ystäväni, miten sen tiedätte? Teidän älykkyytenne saa minut melkein häpeämään.

— Onhan se niin helppoa tietää, sanoi Watson, ilosta mahtavana, — minähän nuo merkit kirjoitin eilen seuratessani teidän… tai oikeammin Arsène Lupinin antamia määräyksiä, koska teidän nimissänne tullut kirje olikin hänen kirjoittamansa.

Watson oli tällä hetkellä suuremmassa vaarassa kuin taistellessaan Holmesin kanssa pensaikossa, sillä Holmesin teki hurjasti mieli kuristaa hänet. Mutta hän hillitsi itsensä, hänen kasvoilleen levisi irvistys, joka koetti olla hymyily ja hän sanoi:

— Hyvä on, hyvä on, te olette toiminut mainiosti ja se auttaa meitä paljon eteenpäin. Onko teidän ihailtava tutkimis- ja huomiokykynne kohdistunut muihin seikkoihin? Minä käyttäisin saavutetut tulokset hyväkseni.

— Ei, minä en ole päässyt sen pitemmälle.

— Mikä vahinko! Alku oli niin lupaava. Mutta koska asian laita on näin, niin meillä ei ole muuta tehtävää kuin poistua.

— Poistua! Ja miten?

— Siten kuin kunniallisten ihmisten tapana on: oven kautta.

— Se on suljettu.

— Avataan se.

— Kuka sen tekee?

— Olkaa niin hyvä ja kutsukaa tänne nuo kaksi poliisia, jotka kävelevät puistokadulla.

— Mutta…

— Mutta mitä?

— Se on niin nöyryyttävää. Mitä ihmiset sanovat kuullessaan, että Sherlock Holmes ja minä Watson olemme olleet Arsène Lupinin vankina.

— Minkä me sille voimme, hyvä ystävä, ihmiset nauravat niin, että pitelevät kylkiään, vastasi Sherlock käheällä äänellä väännellen kasvojaan. — Mutta emmehän me voi valita tätä taloa asunnoksemme.

— Ettekö te yritä mitään?

— En.

— Mutta eihän mies, joka toi meille ruokakorin, kulkenut puutarhan kautta tullessaan eikä mennessään. Täällä on siis toinenkin tie ulos. Etsikäämme sitä, eikä meidän tarvitse turvautua poliiseihin.

— Oivasti ajateltu. Mutta te unohdatte, että koko Pariisin poliisilaitos on etsinyt kuusi kuukautta tuota käytävää ja että minäkin teidän nukkuessanne olen tarkastanut talon ylhäältä alas asti. Hyvä Watson, Arsène Lupin on lintu, jollaisia me emme ole tottuneet pyydystämään. Hän ei jätä mitään jälkiä.

* * * * *

Kello yksitoista Sherlock Holmes ja Watson pääsivät vapaiksi… ja heidät vietiin lähimmälle poliisiasemalle, jossa komisario, ensin ankarasti kyseltyään heiltä, päästi heidät vapaaksi surkutellen heitä suuresti.

— Minä olen aivan onneton siitä, mitä on tapahtunut. Teillä mahtaa olla huonot ajatukset ranskalaisten vieraanvaraisuudesta. Hyvä Jumala, millaisen yön te olette saaneet viettää! Tuo Lupin ei ole lainkaan hienotunteinen.

He ajoivat l'Elysée-Palace-hotellin luo. Watson pyysi huoneensa avainta.

Hetkisen etsittyään vastasi portieri hyvin hämmästyneenä:

— Mutta, hyvä herra, tehän olette luopuneet huoneestanne.

— Minä! Ja mitenkä?

— Kirjeellisesti, kirjeessä jonka ystävänne tänä aamuna toi tänne.

— Mikä ystävä?

— Se herra, joka toi tänne kirjeenne. Katsokaa, teidän käyntikorttinnekin oli sen sisällä. Tässä se onkin.

Watson tarttui siihen. Se oli todellakin hänen käyntikorttinsa ja kirje oli todellakin hänen käsialallaan kirjoitettu.

— Hyvä Jumala, hän mutisi, — sekin on taas uusi konnankoukku.

Ja hän jatkoi varovaisesti kyselyään:

— Ja matkatavarani?

— Ystävännehän vei ne mukanaan.

— Vai niin, ja te annoitte ne hänelle?

— Annoimme, koska käyntikorttinne antoi meille siihen oikeuden.

— Se on totta. Se on totta!

He molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja hitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.

Keskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat kulkuaan. Watson huudahti:

— Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä tehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren kanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!

Holmes seisahtui ja sanoi:

— Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.

— Miten niin?

— Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun meitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani mallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne. Huomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen, ottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?

— Se tietää…

— Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka on niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut — ja voittaakseen hänet — täytyy olla… täytyy olla minä. Ja kuten näette, Watson, lisäsi hän nauraen, — ei sittenkään ensi kerralla onnistu.

* * * * *

Kello kolme julkaisi l'Echo de France iltapainoksessaan seuraavan uutisen:

"Tänä aamuna, herra Thénard, 16:nnen kaupunginosan poliisikamarin komisario vapautti Sherlock Holmesin ja Watsonin, jotka Arsène Lupin oli sulkenut paroni d'Hautrec-vainajan asuntoon, jossa he viettivät miellyttävän yön.

Kun heidän matkatavaransa sitä paitsi varastettiin, ovat he nostaneet kanteen Arsène Lupinia vastaan.

Arsène Lupin tyytyen tällä kertaa antamaan heille pienen läksytyksen, pyytää heitä olemaan pakottamatta häntä ryhtymään ankarampiin toimenpiteisiin."

— Joutavia! huudahti Sherlock Holmes, rutistaen sanomalehden käsissään, — pelkkiä kujeita! Muusta en minä Lupinia syytä, hän on lapsellinen. Suuri yleisö luottaa liian paljon häneen. Tuo mies on liiaksi katupoikamainen.

— Te, Sherlock, pysytte siis yhtä tyynenä?

— Yhtä tyynenä, vastasi Holmes äänellä, jossa kajahti mitä ankarin suuttumus. — Miksi suotta kiivastuisin? Minä olen aivan varma siitä, että minä saan sanoa viimeisen sanan.

VÄHÄN VALOA PIMEYTEEN

Olkoon mies kuinka karaistu tahansa — ja Sherlock Holmes oli sellainen, jota vastoinkäyminen ei voi kukistaa — niin kuitenkin olemassa hetkiä, jolloin uhkarohkeinkin tuntee tarvetta koota voimansa ennen kuin hän uudelleen lähtee uhmailemaan taisteluonnea.

— Minä pidän tänään lepopäivän, hän sanoi.

— Ja minä?

— Te, Watson, saatte ostaa päällysvaatteita ja alusvaatteita täydentääksenne pukuvarastoamme. Sillä aikaa minä lepään.

— Levätkää te, Holmes. Minä valvon.

Watson lausui nämä sanat juhlallisesti kuin vahtisotilas, joka on asetettu ulommalle vahtipaikalle ja joka on suurimmassa vaarassa. Hänen vartalonsa oikeni. Rypistäen silmäkulmiaan hän kulki edes takaisin pienessä hotellihuoneessa, jonka he olivat valinneet asunnokseen.

— Valvokaa, Watson. Minä sillä välin valmistan taistelusuunnitelman, joka paremmin soveltuu vastustajaamme. Katsokaahan, Watson, me olemme erehtyneet Lupinista. Meidän täytyy alkaa asiat aivan alusta.

— Vaikkapa sitä kauempaakin. Mutta onko meillä kylliksi aikaa?

— Yhdeksän päivää, vanha veikko! Siinä on viisi liikaa.

Koko iltapäivän englantilainen tupakoi ja nukkui. Hän ryhtyi vasta seuraavana päivänä toimiin.

— Watson, minä olen valmis, nyt lähdemme liikkeelle.

— Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. — Omasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.

Holmes piti kolme pitkää keskustelua — ensin herra Detinanin kanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne Gerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen saadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten kanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt visitandinien luostariin.

Jokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän kysyi:

— Tyytyväinenkö?

— Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me olemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!

He kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat Henri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen, sitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero 25:n päätyä Holmes sanoi:

— Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä. Minä en vain löydä niitä.

Syvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin kaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?

— Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin, — siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä umpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden varmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten tutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.

— Varsinkin salaiset käytävät?

— Ja entä sitten! Vaikka löytäisinkin ne ja tietäisin, mitä tietä Lupin tuli asianajajansa luo, tai seurasi vaaleatukkaista naista paroni d'Hautrecin murhan jälkeen, niin olisinko sen pitemmällä? Saisinko sen kautta aseita hyökätäkseni?

— Hyökätkäämme yhtäkaikki! huudahti Watson.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän peräytyi kiljaisten. Jotain putosi hänen jalkojensa juureen, puolillaan hiekkaa oleva säkki, joka oli ollut vähällä pudota hänen päälleen.

Holmes katsahti ylöspäin, heidän yläpuolellaan teki kaksi työmiestä työtä viidennen kerroksen parvekkeeseen kiinnitetyillä telineillä.

— Kylläpä meillä oli onnea! hän huudahti, — olisimme astuneet vain askeleenkaan eteenpäin niin olisimme saaneet noiden lurjusten säkin päähämme. Voisipa melkein luulla…

Hän vaikeni, syöksyi taloon, juoksi viidenteen kerrokseen, soitti ovikelloa, riensi huoneistoon palvelijain suureksi kauhuksi ja meni parvekkeelle. Siellä ei ollut ketään.

— Missä ne työmiehet ovat, jotka olivat äsken täällä? sanoi hän palvelijalle.

— He lähtivät pois.

— Mitä tietä?

— Tietysti keittiön portaita.

Holmes kumartui katsomaan kadulle. Hän näki kahden miehen poistuvan talosta kuljettaen polkupyöriään. He hyppäsivät satulaan ja poistuivat.

— Ovatko he jo kauankin tehneet työtä näillä telineillä?

— Hekö? Vasta tästä aamusta alkaen. He tulivat vasta silloin.

Holmes palasi Watsonin luo.

He palasivat alakuloisina asuntoonsa ja tämä päivä päättyi synkkään vaitioloon.

Seuraavana päivänä he noudattivat samaa ohjelmaa. He istuivat samalla penkillä Henri-Martin-puistokadun varrella, ja Watson oli siitä aivan epätoivoissaan, sillä hänen mielestään ei ollut hauskaa istuskella tuolla tavoin tarkastamassa noita kolmea asuntoa.

— Mitä te odotatte? Sitäkö, että Lupin ilmestyy jostain noista taloista?

— En.

— Että vaaleatukkainen nainen ilmestyy?

— En.

— Mitä sitten?

— Minä toivon, että jokin pieni tapaus ilmestyy, aivan pieni seikka, josta voin sitten lähteä eteenpäin.

— Ja jollei sitä ilmesty?

— Silloin syttyy minussa jotain, pieni kipinä, joka sytyttää ruudin.

Eräs tapaus sattui tänä yksitoikkoisena aamuna, mutta se oli vähällä koitua onnettomuudeksi.

Eräs herra ratsasti puiden välissä olevaa ratsutietä, hänen hevosensa pillastui ja töytäisi penkkiin, jolla he istuivat, jolloin hevosen lanne iski Holmesin olkapäähän.

— Aha! tämä huudahti, — olinpa vähällä saada olkapääni murskatuksi!

Herra koetteli hillitä hevostaan. Englantilainen veti revolverinsa esiin ja tähtäsi. Mutta Watson tarttui äkkiä hänen käteensä.

— Olettehan aivan hullu, Holmes! Mitä te aiottekaan! Tappaa tuon herran!

— Päästäkää minut, Watson… päästäkää minut! Heidän välillään syntyi taistelu, jona aikana herra sai hillityksi ratsunsa ja kiiti pois heidän luotaan.

— Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli päässyt jonkun matkan päähän.

— Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène Lupinin rikostoveri?

Holmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:

— Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?

— On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka heittivät hiekkasäkin meidän päähämme.

— Onko se totta?

— Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.

— Tappamallako tuon herran?

— Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman teitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt typeryytenne?

Iltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin Clapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli kolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan ja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes, joka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen. Holmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja löi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.

— Ah! hän huudahti, — sepä teki hyvää… minun hermoni olivatkin juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus…

Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:

— Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?

Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja sopersi:

— Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.

— Käsivarteenneko? Oikein kovasti?

— Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!

Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan. Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli. Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.

Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka tuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.

— Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, — koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on kaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin roistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on tämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus…

Hän vaikeni äkkiä, päästi käden irti, mikä tuotti Watsonille niin kauhean tuskan, että tuo onneton pyörtyi uudelleen… ja lyöden otsaansa hän huudahti:

— Watson, minussa heräsi uusi ajatus, olisikohan sattumalta…

Hän ei enää liikahtanut, katsoi eteensä ja sopersi lyhyitä lauseita.

— Mutta sehän on totta, sehän selittää kaiken. Ihminen etsii etäältä sitä, joka on aivan vieressä. Hittovie, tiesinhän minä, että miettimällä pääsee selville. Hyvä Watson, minä luulen, että te tulette olemaan minuun tyytyväinen!

Ja jättäen vanhan toverinsa siihen paikkaan, hän riensi kadulle ja juoksi numero 25:n luo.

Oven ylä- ja oikealla puolella oli kilvessä kirjoitus: Destange arkkitehti, 1874.

Talossa numero 23 oli sama kirjoitus.

Tähän asti oli kaikki tämä aivan luonnollista. Mutta mitä hän saisi lukea Henri-Martin-puistokadun varrella?

Ajuri ajoi ohitse.

— Ajuri, Henri-Martin-puistokatu, numero 134, ja täyttä laukkaa.

Seisoen ajoneuvoissa hän joudutti hevosta ja tarjosi juomarahaa ajurille. Nopeammin! Vieläkin nopeammin!

Kuinka levoton hän olikaan ajoneuvojen kääntyessä Pompe-kadulta! Olikohan hän päässyt hiukan totuudesta selville?

Erääseen kiveen palatsin seinässä oli kaiverrettu seuraavat sanat: Destange, arkkitehti 1874.

Viereisissä taloissa sama kirjoitus: Destange, arkkitehti 1874 …

* * * * *

Nämä seikat vaikuttivat niin tärisyttävästi häneen, että hän vaipui muutamaksi minuutiksi aivan hervottomana istumaan ajoneuvoihin vavisten ilosta. Vihdoinkin pieni valo välkkyi keskellä pimeyttä! Keskellä synkkää metsää, jossa tuhansia polkuja risteili, hän löysi ensimmäisen seikan, joka ilmaisi, mitä tietä vihollinen oli kulkenut!

Postikonttorissa hän pyysi soittaa Crozonin linnaan. Kreivitär oli itse vastaamassa.

— Halloo! Tekö se olette, armollinen rouva?

— Herra Holmes, eikö niin? Luonnistuuko kaikki hyvin?

— Mainiosti, mutta kesken kaikkea kiirettä, sanokaa minulle yksi ainoa asia.

— Minä kuuntelen.

— Milloin Crozonin linna on rakennettu?

— Se paloi noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja rakennettiin uudestaan.

— Kuka rakensi, ja minä vuonna?

— Pääoven yläpuolella on seuraava kirjoitus: Lucien Destange, arkkitehti, 1877.

— Kiitos, armollinen rouva, ja hyvästi.

Holmes poistui postikonttorista mutisten:

— Destange, Lucien Destange, tuo nimi on tuttu minulle.

Mennessään lukusalin ohitse hän katsoi eräästä nykyaikaisesta elämäkerrallisesta teoksesta ja kopioi kaikki, mitä kirjassa oli miehestä, jonka nimi oli "Lucien Destange, synt. 1840. Suuri Rooman palkinto, kunnialegioonan upseeri, kirjoittanut useita huomattavia teoksia rakennustaiteesta, jne."

Sieltä hän palasi apteekkiin ja meni sitten sairaalaan, jonne Watson oli viety. Sairasvuoteellaan, käsivarsi kipsissä, väristen kuumeesta, virui hänen vanha toverinsa.

— Voitto! Voitto! huudahti Holmes, — minä olen saanut langan päästä kiinni.

— Minkä langan?

— Sen, joka vie minut perille asti! Minä pääsen kulkemaan varmalla pohjalla, josta löydän todisteita, merkkejä…

— Kuten savukkeenpätkiä esimerkiksi? kysyi Watson, joka alkoi innostuneena asiaan virkistyä.

— Ja paljon muutakin! Ajatelkaahan, minä olen saanut selville sen salaperäisen siteen, joka yhdisti nuo vaaleatukkaisen naisen eri seikkailut. Miksi Lupin valitsi nuo kolme asuntoa, jossa nuo eri tapaukset sattuivat?

— Niin, miksi?

— Siksi, että sama arkkitehti oli rakentanut nuo kolme rakennusta. Helppoahan se oli arvata, sanotte kai? Oli kyllä, mutta kukaan ei sitä ajatellut.

— Ei kukaan muu, paitsi te.

— Paitsi minä, joka tiedän, että kun sama arkkitehti teki kaikkien kolmen talon piirustukset samanlaisiksi, hän siten teki mahdolliseksi noiden kolmen seikkailun onnistumisen, jotka näyttävät niin ihmeellisiltä, mutta ovatkin yksinkertaisia ja helppoja.

— Mikä onni!

— Jo oli aikakin päästä siitä selville, vanha veikko, sillä minä aloin jo käydä levottomaksi. Onhan jo neljäs päivä kulumassa.

— Kymmenestä.

— No, tästä lähin…

Hän ei pysynyt paikoillaan, niin riemuissaan ja iloissaan hän oli.

— Ajattelen, että äsken nuo roistot olisivat kadulla voineet katkaista minun käsivarteni yhtä hyvin kuin teidän. Mitä siihen sanotte, Watson?

Watson vavahti ajatellessaan niin kauheata mahdollisuutta.

Ja Holmes jatkoi:

— Viisastukaamme tästä opetuksesta! Katsokaahan, Watson, meidän suurin erehdyksemme on ollut taistella Lupinin kanssa paljain kasvoin, jolloin hän mielin määrin on saanut iskeä meitä. Vahinko on ollut vain puolinainen, koska hän ei ole onnistunut osumaan muuta kuin teihin…

— Jos olen suoriutunut saamalla toisen käsivarteni katkaistuksi, huokasi Watson.

— Sen sijaan että olisimme menettäneet molemmat. Mutta älkäämme enää toimiko varomattomasti. Keskellä päivää ja valvonnan alaisena ollessani saa hän voiton. Pimeässä ja saadessani vapaasti liikkua olen minä voiton puolella, olkoon vihollinen kuinka voimakas tahansa.

— Ganimard voisi auttaa teitä.

— Ei koskaan! Sinä päivänä, jona voin sanoa: Arsène Lupin on tuolla, tuossa on hänen piilopaikkansa, ja näin hänet saan kiinni, silloin menen tapaamaan Ganimardia niistä kahdesta paikasta, joiden osoitteen hän antoi minulle: hänen asuntonsa Pergolése-kadun varrella ja sveitsiläinen ravintola Chatelet-torin varrella. Tästä lähin toimin yksin.

Hän lähestyi vuodetta, laski kätensä Watsonin olalle — kipeälle olalle luonnollisesti — ja sanoi hyvin hellästi:

— Hoitakaa itseänne, vanha veikko. Teidän tehtävänne on tästälähin antaa työtä parille kolmelle Arsène Lupinin miehelle, jotka löytääkseen jälkeni saavat turhaan odottaa, että tulen tänne tiedustelemaan vointianne. Tämä on luottamustoimi.

— Luottamustoimi, ja minä kiitän teitä siitä, lausui Watson syvästi kiitollisena, — minä koetan kaikin tavoin huolellisesti sen täyttää. Mutta kaikesta päättäen te ette siis enää palaa?

— Miksikä? kysyi Holmes kylmästi.

— Olette oikeassa, olette oikeassa. Voinhan minä jokseenkin hyvin. Vielä viimeinen palvelus, Sherlock: tahdotteko antaa minulle juotavaa?

— Juotavaako?

— Niin, minä kuolen janoon, ja kun minulla on tällainen kuume.

— Tietysti! Heti paikalla…

Hän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti piippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä pyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen vesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.

* * * * *

— Herra Destange!

Palvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän avasi oven palatsiin — tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi Malesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa — ja nähdessään pienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka pitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa, jonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi halveksivalla äänellä, kuten tulikin:

— Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko herralla käyntikorttinsa?

Herralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje, ja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange käski tuomaan vastatulleen luoksensa.

Hänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin nurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja arkkitehti sanoi hänelle:

— Te olette herra Stickmann.

— Niin olen.

— Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan kirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin saksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin töihin?

— Olen, aivan tottunut, vastasi herra Stickmann saksalaisella korostuksella.

Näin ollen tehtiin piankin sopimus ja Destange ryhtyi heti työhön uuden sihteerinsä kanssa.

Sherlock Holmes oli päässyt minne tahtoi.

Päästäkseen Lupinin valvonnan alta ja siihen taloon, jossa Lucien Destange asui tyttärensä Clotilden seurassa, täytyi kuuluisan salapoliisin sukeltaa tuntemattomaan piiriin, käyttää kaikkia salakeinoja, saavuttaa mitä erilaisimpien nimien suojassa monen monituisten henkilöiden suosio ja luottamus, lyhyesti sanoen, elää kahden vuorokauden sisällä mitä vaiherikkainta elämää.

Hän oli saanut tietää seuraavaa: herra Destange jonka terveys oli huononpuoleinen ja joka kaipasi lepoa, oli vetäytynyt syrjään kaikista puuhista ja eleli rakennustiedettä käsittelevien kirjojen seurassa. Häntä ei mikään muu huvittanut kuin vanhojen, tomuisten kirjojen selaileminen.

Mitä tulee hänen tyttärensä Clotildeen, niin pidettiin häntä hiukan omituisena. Hän pysyi aina huoneissaan, kuten isänsäkin, mutta toisessa päässä taloa, eikä koskaan käynyt ulkona.

Tämä kaikki, hän ajatteli kirjoittaessaan luetteloon herra Destangen luettelemien kirjojen nimiä, ei ole vielä mitään varmaa, mutta askel eteenpäin! Minun täytyy täten päästä selville muutamista jännittävistä kysymyksistä: onko herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen? Tapaavatko he toisensa? Löytyykö enää noita kolmea taloa koskevia piirustuksia? Enköhän noiden paperien kautta saa käsiini toisten talojen piirustuksia, joissa myös on salaisia käytäviä, ja jotka Lupin on varannut itseään varten.

Herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen! Tuo kunnioitettu mies, kunnialegioonan upseeri, toimisi yhdessä varkaan kanssa, sitä oli hyvin vaikea otaksua. Sitä paitsi, vaikka otaksuisikin tämän kanssarikollisuuden mahdolliseksi, niin miten herra Destange olisi kolmekymmentä vuotta aikaisemmin voinut aloittaa sen, mitä Arsène Lupin, joka silloin makasi kehdossaan, tulisi tekemään?

Samapa se! Englantilainen ryhtyi tutkimaan. Hänen verraton vainunsa, tuo hänelle erikoinen vaisto sanoi, että jokin salaisuus oli tähän kätkettynä. Hän aavisti sitä pienistä seikoista, joille hän ei voinut antaa selvää muotoa, mutta joiden vaikutuksen hän tunsi heti taloon astuessaan.

Toisen päivän aamuna ei hän vielä ollut tehnyt mitään mieltäkiinnittävää löytöä. Kello kaksi hän ensi kertaa näki Clotilde Destangen, joka tuli kirjastoon kirjaa hakemaan. Hän oli noin kolmenkymmenenvuotias, ruskeatukkainen, hidasliikkeinen ja hiljainen, ja hänen kasvoillaan oli välinpitämätön ilme, joka on kaikilla niillä, jotka elävät paljon omissa ajatuksissaan. Hän vaihtoi muutaman sanan herra Destangen kanssa, ja poistui katsahtamattakaan Holmesiin.

Iltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange lähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän salin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa. Ja äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen vierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo näkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?

Ja mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa polvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana Holmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita kaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!

Ja äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi jollekulle, joka seurasi häntä:

— Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon. Odota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.

Mies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen, jonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä? Miten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa ja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti Destange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.

— Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen kuluttua.

— Ei, kuten näet.

— Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän ei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin astumisesta hänen sijaansa.

— Olen, olen.

Herra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.

Kului hetkisen. Nuori tyttö luki. Mutta toinen ikkunan verho liikahti ja mies hiipi seinän vierustaa ovea kohden, jolloin hän tuli kulkemaan herra Destangen taitse, mutta aivan neiti Destangen editse, ja siten, että Sherlock Holmes saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli Arsène Lupin.

Englantilainen vavahti ilosta. Hänen laskelmansa olivat olleet oikeita, hän oli päässyt salaperäisen asian ytimeen, ja Arsène Lupin oli odotetulla paikalla.

Mutta Clotilde ei liikahtanutkaan, vaikka oli mahdotonta otaksua, ettei hän nähnyt miehen jokaista liikettä. Ja Lupin kosketti jo melkein oveen, ja ojensi kätensä ripaa kohden kun muuan esine putosi pöydältä, jota hänen vaatteensa oli hipaissut. Herra Destange sävähti hereille. Arsène Lupin seisoi jo hänen edessään, hattu kädessään ja hymyillen.

— Maxime Bermond, huudahti herra Destange iloisesti, — rakas Maxime! Mikä hyvä tuuli tuo teidät tänne?

— Halu nähdä teidät, samoin kuin neiti Destangen.

— Te olette siis palannut matkoilta?

— Olen, eilen.

— Ja jäättekö päivälliselle?

— En, minä syön ravintolassa ystävieni kanssa.

— Huomenna kai tulette? Clotilde, pyydä, että hän tulee huomenna. Hyvä Maxime, minä ajattelin juuri näinä päivinä teitä.

— Todellako?

— Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta kaapista viimeisen tilityksemme.

— Minkä tilityksen?

— Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.

— Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!

He siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne johti leveä aukko.

— Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.

Niin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies, joka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla kuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa, hiusten väri…

Hännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä laskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen kaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat hymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti olevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli ne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja vähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat Clotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka teki ne vastenmielisiksi.

He rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla Clotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että Maxime onkin Arsène Lupin?

Kello seitsemään asti hän kuunteli, ahnaasti tarkaten joka sanaa. Sitten hän varovaisesti astui portaita alas ja kulki huoneen sitä puolta, josta häntä ei voitu nähdä.

Kadulla Holmes tarkasti, oliko auto tai ajoneuvoja odottamassa, ja kun hän ei niitä nähnyt, poikkesi hän Malesherbes-bulevardille. Mutta eräällä sivukadulla hän otti ylleen käsivarrellaan kantamansa päällystakin, muutti hattunsa toisen muotoiseksi, kääntyi ja palasi, muuttuneena toisennäköiseksi torille odottamaan, koko ajan pitäen silmällä Destangen asunnon ovea.

Arsène Lupin tuli talosta melkein heti ja suuntasi kulkunsa Constantinople- ja Londres-katuja myöten Pariisin keskiosaa kohden. Sadan askeleen päässä kulki Sherlock.

* * * * *

Ne olivat suloisia hetkiä englantilaiselle! Hän veti ahnaasti ilmaa sieraimiinsa kuten hyvä ajokoira, joka on löytänyt tuoreet jäljet. Hänestä tuntui todella suurenmoiselta seurata vastustajaansa. Hän ei siis enää ollutkaan varjostettu, vaan Arsène Lupin, voittamaton Arsène Lupin.

Mutta hän huomasi piankin omituisen seikan: sille välille, joka erotti hänet Arsène Lupinista, ilmestyi muita henkilöitä, jotka kulkivat samaan suuntaan. Hän huomasi varsinkin kaksi huopahattuista miestä vasemmanpuolisella katukäytävällä, ja kaksi lippalakkista ja savuketta polttavaa miestä oikealla katukäytävällä.

Kaikki olikin vain sattumaa. Mutta Holmes kummastui vielä enemmän, kun Lupinin poikettua erääseen tupakkakauppaan, nuo neljä miestä pysähtyivät — ja vielä enemmän kun he lähtivät liikkeelle samalla kertaa kuin hänkin kulkien omalla puolellaan katukäytävää.

Perhana, ajatteli Holmes, häntä siis vartioidaan!

Se ajatus, että toiset olivat päässeet Arsène Lupinin jäljille, että toiset riistivät häneltä, ei kunniaa — siitä hän vähät välitti — vaan tuon suuren ilon, korvaamattoman nautinnon saada kiinni aivan yksinään tuo vaarallisin vihollinen, minkä hän koskaan oli tavannut, se ajatus sai hänet epätoivoon. Mutta erehdys ei voinut olla mahdollinen: noilla miehillä oli oma erikoinen ilmeensä, heillä oli tuo liiankin luonnollinen ilme, joka on niillä, jotka sovittavat kulkunsa toisten mukaan, mutta eivät tahdo tulla huomatuksi.

— Olisikohan Ganimard pitemmällä kuin hän sanoikaan? mutisi Holmes, — tekeekö hän minusta pilkkaa?

Hänen teki mielensä lähestyä jotakuta noista neljästä miehestä puhellakseen hänen kanssaan. Mutta lähestyttäessä bulevardia tuli tungos yhä taajemmaksi, hän pelkäsi kadottavansa Lupinin näkyvistä ja kiirehti kulkuaan. Hän kääntyi Heldeskadun kulmasta juuri sillä hetkellä kun Lupin nousi unkarilaisen ravintolan portaita ylös. Ravintolan ovi oli auki siten että Holmes, istuessaan bulevardipenkillä kadun toisella puolella näki hänen istahtavan komeasti katettuun, kukilla koristettuun pöytään, jonka ympärillä jo oli kolme hännystakkipukuista herraa ja kaksi hienosti pukeutunutta naista, jotka ottivat hänet erinomaisen ystävällisesti vastaan.

Sherlock etsi silmillään noita neljää miestä ja näki heidät erillään toisistaan keskellä väkijoukkoa, joka kuunteli viereisen kahvilan mustalaisorkesteria. Kummallista kyllä he eivät näyttäneet pitävän silmällä Arsène Lupinia vaan paljon enemmän ympärillään olevaa joukkoa.

Äkkiä eräs heistä otti taskustaan savukkeen ja pyysi tulta herralta, jolla oli pitkä takki ja silkkihattu. Herra ojensi sikarinsa, ja Holmes oli huomaavinaan heidän puhelevan kauemmin kuin mitä tarvittiin savukkeen sytyttämiseen. Sitten tuo herra nousi portaita ylös ja vilkaisi ravintolaan. Huomattuaan Lupinin hän lähestyi, puheli hetkisen hänen kanssaan, valitsi sitten itselleen viereisen pöydän ja Holmes huomasi että hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hieno herra Henri-Martin-puistokadulta.

Silloin hän ymmärsi kaiken. Arsène Lupinia pidettiin silmällä ja nuo miehet kuuluivat hänen joukkoonsa! Nuo miehet valvoivat hänen turvallisuuttaan, olivat hänen henkivartionsa, hänen turvajoukkonsa. Kaikkialla missä heidän herransa oli vaaran alaisena, olivat hänen rikostoverinsa varoittamassa ja puolustamassa häntä. Nuo neljä miestä olivat hänen liittolaisiaan! Liittolainen oli myös tuo pitkätakkinen herra!

Englantilainen värisi. Onnistuisiko hänen koskaan päästä käsiksi tuohon täydellisesti turvattuun olentoon? Mikä rajaton valta olikaan tuollaisella joukolla, jolla oli sellainen johtaja!

Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutaman sanan sille, pisti sen kirjekuoreen, ja sanoi viisitoistavuotiaalle penkillä lojuvalle katupojalle:

— Kuule, poika, ota ajuri ja vie tämä kirje sveitsiläisen ravintolan kassanhoitajalle, Chatelet-torin varrella. Ja sukkelaan…

Hän pisti viisi frangia pojan käteen. Poika katosi.

Kului puoli tuntia. Tungos oli tullut yhä suuremmaksi, ja Holmes näki vain aika ajoin Lupinin kätyrit. Mutta joku kosketti häntä, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa:

— No niin! Mitä on tapahtunut, herra Holmes?

— Tekö se olette, herra Ganimard?

— Minä, sain teidän kirjeenne ravintolaan. Mitä on tapahtunut?

— Hän on täällä.

— Mitä sanottekaan?

— Tuolla, ravintolan perällä, kumartukaa hiukan oikealle. Näettekö hänet?

— En.

— Hän kaataa samppanjaa naapurilleen.

— Eihän se ole hän.

— Se on hän.

— Minä vakuutan teille. Mutta… Hän voi todellakin olla. Senkin lurjus, kuinka hän muistuttaa itseään! mutisi Ganimard ymmällään.

— Ja nuo toiset, ovatko ne kätyreitä?

— Eivät, hänen naapurinsa on lady Gliveden, toinen on herttuatar de Cleath, ja vastapäätä istuu Espanjan Lontoon-lähettiläs.

Ganimard astui askeleen, Sherlock pidätti häntä.

— Ei ajattelemattomuuksia! Te olette yksin.

— Niin on hänkin.

— Ei, bulevardilla on miehiä, jotka muodostavat hänen henkivartionsa. Lukuunottamatta ravintolan sisällä tuota herraa…

— Mutta kun minä tartun Arsène Lupinia niskaan ja huudan ääneen hänen nimensä, niin koko sali on minun puolellani, kaikki palvelijat.

— Parempia olisivat poliisit.

— Se avaisi heti Arsène Lupinin ystävien silmät. Ei, herra Holmes, meillä ei ole valinnan varaa.

Hän oli oikeassa, Holmes ymmärsi sen. Parasta oli koettaa onneaan ja käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Hän neuvoi vain Ganimardille:

— Koettakaa vain toimia niin, että teidät tunnetaan mahdollisimman myöhään.

Hän itse pujahti sanomalehtimyymälän taakse pitäen koko ajan silmällä Arsène Lupinia, joka ravintolassa kumartui hymyillen naapurinsa puoleen.

Tarkastaja astui kadun poikki kädet taskuissa kuin ainakin mies, joka kulkee suoraan tietään. Mutta heti vastaiselle katukäytävälle päästyään hän teki nopean käännöksen ja syöksyi portaita ylös.

Kuului kimeä vihellys. Ganimard töytäisi hovimestaria, joka äkkiä astui keskelle ovea ja vihaisena työnsi hänet pois ikään kuin olisi kysymys ollut tungettelijasta, jonka huono vaatetus saattaisi loukata ravintolan loistoa. Ganimard horjahti. Samassa pitkätakkinen herra lähti ulos. Hän asettui puolustamaan Ganimardia ja molemmat, hovimestari ja hän, riitelivät kiivaasti, molemmat pidellen Ganimardista, toinen pidättäen häntä ja toinen työntäen pois, ja sillä tavoin, että kaikista ponnistuksistaan ja raivoisasta vastustuksestaan huolimatta onneton Ganimard tuli työnnetyksi aivan portaiden alapäähän asti.

Heti syntyi väentungos. Kaksi poliisia kuultuaan mellakan koetti tunkeutua joukon läpi, mutta ihmeellistä kyllä he eivät päässeet eteenpäin, toisten olkapäät painoivat heitä ja toisten selät olivat tiellä.

Ja äkkiä aivan kuin ihmeen kautta oli tie vapaa! Hovimestari huomaten erehtyneensä pyyteli tuhannesti anteeksi, pitkätakkinen lakkasi puolustamasta Ganimardia, joukko hajaantui, poliisit pääsivät perille, Ganimard syöksyi pöydän luo, jonka ääressä oli ollut kuusi henkilöä. Viisi oli enää jäljellä! Hän katseli ympärilleen, muuta tietä ei päässyt kadulle kuin pääovesta.

— Missä on se herra, joka istui tällä paikalla, hän huusi hämmästyneille pöytävieraille. — Niin, teitä oli kuusi! Missä on kuudes?

— Herra Destro?

— Ei, vaan Arsène Lupin?

Eräs palvelija lähestyi:

— Se herra meni yläkertaan.

Ganimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin eri portaita myöten bulevardille!

— Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, — hän on jo kaukana!

* * * * *

Hän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin päässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri eteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja poikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi kookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä, torkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.

Ja pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli itsekseen:

— Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän olisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen kaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää silmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on jännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!

Pääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin kulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: — L'Etoileen.

— L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen ajaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin vaunuissa noita molempia kätyreitä.

Molemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein L'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa, Chalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu kun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan taakse.

Toinen alakerran ikkunoista aukeni, huopahattuinen mies sulki ikkunaluukut. Luukkujen yläreunasta tunkeutui valo heijastuen seinään.

Kymmenen minuutin päästä soitti eräs herra talon ovikelloa, vähän ajan päästä toinen. Ja lopulta pysähtyi auto, josta Holmes näki kahden henkilön astuvan ulos: Arsène Lupinin ja viittaan ja tiheään harsoon verhotun naisen.

— Vaaleatukkainen nainen epäilemättä, ajatteli Holmes, ajoneuvojen poistuessa.

Hän odotti hetkisen, lähestyi taloa, kiipesi ikkunalaudalle ja nousten varpailleen hän voi yläosasta vilkaista huoneeseen.

Arsène Lupin nojautui uuniin ja puhui kiihkeästi. Toiset seisoivat hänen edessään kuunnellen tarkkaavasti. Heidän joukostaan tunsi Holmes pitkätakkisen herran ja oli tuntevinaan ravintolan hovimestarin. Vaaleatukkainen nainen istui selin ikkunaan nojatuolissa.

He pitävät neuvottelua, hän ajatteli. Tämän illan tapaukset ovat tehneet heidät levottomiksi ja he huomaavat hyväksi neuvotella. Jospa saisi heidät kaikki käsiinsä yhdellä kertaa!

Kun eräs liittolaisista liikahti, hän hyppäsi maahan ja piiloutui pimeään. Pitkätakkinen herra ja hovimestari poistuivat talosta. Heti ilmestyi valoa toiseen kerrokseen ja verhot laskettiin ikkunoiden eteen. Ja koko talo oli taas pimeä ylhäältä alas asti.

Lupin ja tuo nainen ovat jääneet alakertaan, ajatteli Sherlock. Nuo molemmat kätyrit asuvat toisessa kerroksessa.

* * * * *

Hän odotti liikkumatta osan yötä peläten Arsène Lupinin poistuvan poissaollessaan. Kello neljä hän näki kadun toisessa päässä kaksi poliisia, meni heidän luokseen, selitti heille asian ja uskoi talon vartioimisen heidän huostaansa.

Sitten hän meni Ganimardin asuntoon Pergolese-kadun varrelle, ja herätti hänet.

— Hän on taas käsissäni.

— Arsène Lupinko?

— Niin.

— Jos hän on yhtä hyvin käsissänne kuin äsken, niin viisainta on mennä levolle. Menkäämme kuitenkin komisarion luo.

He menivät Mesnil-kadun varrelle ja sieltä komisario Decointren asuntoon. Sitten kuuden miehen seurassa he palasivat Chalgrin-kadun varrelle.

— Mitä uutta? kysyi Holmes vahdissa olevilta poliiseilta.

— Ei mitään.

Päivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin varokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan huonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan vavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia alakerrassa.

— Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.

— Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux. He ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.

— Erästä herraa ja naista varten?

— Niin.

— Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?

— Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he eivät ole pyytäneet sitä.

Tällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan oven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat tyhjiä.

— Mahdotonta! huudahti Holmes, — minä näin heidät molemmat.

Komisario sanoi ivallisesti:

— Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.

— Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.

— Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.

— Kyselkäämme herroilta Leroux.

He nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän soitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston miehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.

— Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!

Mutta hän vaikeni hämillään:

— Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre! Ja tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?

Kuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi naama tulipunaisena aivan mutkalle.

— Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! — Tämäpä on hullua, Leroux, Arsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko hän kotona?

— Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin…

Ilmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.

— Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan! Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!

Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:

— Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux, päävirkailija antropometrisessä laitoksessa…

ASIAT ALKAVAT SELVITÄ

Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan? Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.

Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja poistui.

Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.

Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".

Sama kirjoitus numerossa 42.

Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42 ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.

Hän sanoi poliiseille:

— Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?

Ja hän osoitti viereisen talon ovea.

— Niin, herra ja nainen.

Hän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:

— Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut siitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?

— Minä en ole vähääkään teille suuttunut.

— Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja minun mielestäni on jo aika lopettaa.

— Minä olen samaa mieltä.

— Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun ehdottomasti olla Lontoossa.

— Oho!

— Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä tiistain ja keskiviikon välillä.

— Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.

— Samalla retkeä varten.

— Ja se päättyy?

— Lupinin vangitsemiseen.

— Niinkö luulette?

— Minä vannon sen kunniani kautta.

Holmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin, jonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi Chalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen, sai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että talon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin pienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.

Portaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.

Minä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme avaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan oikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka, josta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.

Hän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti kynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman sekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä kääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty. Lyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.

Hän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili sormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti jotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja vaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.

Hän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa maassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.

Englantilainen kumartui hänen puoleensa.

— Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?

Mies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi kaikki kyselynsä turhiksi.

Hän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen tuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia, jota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia granaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!

Sitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes hänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan? Mitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?

Hän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä oli seuraava osoite: "Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix".

Hän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan. Hän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui talosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän voinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän meni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.

— Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet koristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.

Holmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:

— Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta tulla tänne.

Vasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan kadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui epäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille vanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.

Hän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle ja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä Holmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta viisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis tavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi ja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen koetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä kimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.

Hämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan tyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat auki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli varpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin viereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa ja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen samettisen aamuviitan.

Hän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon nappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella aukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.

Heti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään… ja katosi vieden lampun mukanaan.

Keino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui pimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat jotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä komerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja hameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka oli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla puolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän valon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.

Hän katsoi.

Vaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.

Hän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi nähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka hän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta, olikin Clotilde Destange.

* * * * *

Clotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin varastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä! Siis vaaleatukkainen nainen!

Hitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että Lupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en ole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen nainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin varastamisen jälkeen!

Holmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu kirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.

Kaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä peittäen käsillään kasvonsa.

Ja hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä vieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja putosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin ikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky oli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa virrassa.

Mutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.

He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.

— Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi, mutisi Lupin.

— Minä olen onnellinen.

— Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon, Clotilde.

Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:

— Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole siihen oikeutta.

Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi raskaasti:

— Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan murheellinen, Maxime.

— Miksikä?

— Ne ovat murhanneet.

Maxime huudahti:

— Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys ei merkitse mitään.

Ja hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi Maximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi hiukan häiventänyt kauheaa muistoa.

— Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan nainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni teitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän määräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä teen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee kapinaan, mutta minä en voi vastustaa… kaikki mitä teen, teen koneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte… ja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna… ja aina.

Hän vastasi katkerasti:

— Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen elämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi vuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä, joka minä olen.

Clotilde vastasi aivan hiljaa:

— Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.

— Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.

— Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde intohimoisesti. — Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen teidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin ja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii kaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!

— Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan ainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.

— Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen sanoihinsa.

— Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni on kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa, jonka tahtoisin.

Clotilde kauhistui heti.

— Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.

— Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta…

— Mutta?

— No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.

— Holmesko?

— Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan. Viime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä tiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes oli hänen seurassaan. Sitä paitsi…

— Sitä paitsi?

— No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu, Jeanniot.

— Porttivahtiko?

— Niin.

— Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle kokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.

— Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.

— Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.

— Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?

— Maxime, minä pelkään!

— Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin vakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on siinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.

— Mitä olette päättänyt?

— Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa asuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja tiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies löytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen vuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu muutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse poistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole mikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen…

— Sitä ennen?

— Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä, Clotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta puolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.

— Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.

— Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen kun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan kaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara. Niitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja tulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä… virittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät koskaan petä.

— Siinä tapauksessa, Maxime, lähtekää, älkääkä enää ajatelko minun kyyneleitäni. Minä olen luja ja odotan, kunnes vaara on torjuttu. Hyvästi Maxime!

Clotilde antoi hänelle pitkän suudelman. Ja Clotilde itse työnsi hänet lähtemään pois. Holmes kuuli heidän loittonevat äänensä.

Uhkarohkeasti, saman toimintakiihkon vallassa, joka eilisestä asti oli hänessä ollut, hän riensi eteiseen, jonka toisessa päässä oli portaat. Mutta juuri kun hän aikoi laskeutua alas portaita, kuului keskustelua alakerrasta, ja hän katsoi viisaammaksi seurata kaaressa kulkevaa käytävää, joka johti toisille portaille. Näiden portaiden juurella hän hämmästyi nähdessään huonekaluja, joiden muodon ja paikan hän jo ennestään tunsi. Ovi oli raollaan. Hän tuli suureen pyöreään huoneeseen. Se oli herra Destangen kirjasto.

— Mainiota! Verratonta! hän mutisi, — nyt minä ymmärrän kaiken. Clotilden eli vaaleatukkaisen naisen huone on yhteydessä viereisen talon kanssa, ja tämän talon ulko-ovi ei johdakaan Malesherbes-torille vaan viereiselle kadulle, jos oikein muistan… Mainiota! Ja minä ymmärrän, miten Clotilde Destange käy tapaamassa rakastettuaan säilyttämällä sellaisen henkilön maineen, joka ei koskaan liikuskele ulkosalla. Ja minä ymmärrän myös, miten Arsène Lupin eräänä iltana ilmestyi viereeni parvekkeelle: kirjaston ja viereisen huoneiston välillä lienee toinenkin yhdyskäytävä.

Ja hän teki seuraavan johtopäätöksen:

— Siis uusi salaovinen talo. Tämäkin epäilemättä Destangen rakentama! Minun täytyy nyt käyttää hyväkseni tuloani ja tarkastaa kaapin sisältöä… saadakseni tietää muistakin salaovisista taloista.

Holmes nousi parvekkeelle ja piiloutui kaidepuun peitteiden taakse. Siellä hän pysytteli iltaan asti. Palvelija tuli sammuttamaan sähkön. Tuntia myöhemmin englantilainen sytytti sähkölamppunsa ja meni kaappia kohden.

Hän tiesi jo ennestään että siellä oli vanhoja rakennustieteellisiä papereita, salkkuja, kustannusarvioita ja tilikirjoja. Taaempana oli rivi kirjekansioita, jotka oli järjestetty vuosilukujen mukaan.

Hän otti vuoron perään viimeisten vuosien luettelot ja heti hän tarkasti loppuluettelon etsien varsinkin H-kirjaimen kohdalta. Lopulta hän löysi sanan Harmingeat, sen vierestä numeron 63, etsi sivulta 63 ja näki siinä:

"Harmingeat, 40, Chalgrin-katu."

Sitten seurasi selostus lämpöjohdoista, jotka oli valmistettu tätä taloa varten. Ja sivussa oli seuraava huomautus: "Katso salkkua M.B."

— Nyt tiedän, hän sanoi, — salkku M.B. on se, jota etsin. Sen avulla saan tiedon Lupinin nykyisestä asunnosta.

Vasta aamulla hän löysi eräästä luettelosta tämän kuuluisan salkun.

Siihen kuului viisitoista lehteä. Yhdessä oli selitys herra Harmingeatin talosta Chalgrin-kadun varrella. Toinen selitteli niitä töitä, jotka oli suoritettu herra Vatinelille, talonomistajalle, Chapeyron-katu 25:ssä. Kolmas kuului paroni d'Hautrecille, Henri-Martin-puistokatu 134, neljäs koski Crozonin linnaa, ja loput kahtatoista eri taloa Pariisissa.

Holmes kopioi nämä kaksitoista nimeä ja kaksitoista osoitetta, sitten pani hän kaikki jälleen paikoilleen, avasi ikkunan, ja hyppäsi autiolle torille suljettuaan huolellisesti ikkunan.

Hotellihuoneessaan hän sytytti piippunsa juhlallisesti kuten aina tätä tekoa tehdessään, ja keskellä savupilveä hän tutki, mitä johtopäätöksiä hän voisi vetää M.B.-salkun johdosta, joka selvemmin sanoen tarkoitti Maxime Bermondia, eli toisella nimellä Arsène Lupinia.

Kello kahdeksan hän lähetti Ganimardille tällaisen pikakirjeen:

"Minä epäilemättä tänä aamuna kuljen pitkin Pergolèse-katua ja uskon huostaanne henkilön, jonka vangitseminen on hyvin tärkeää. Joka tapauksessa olkaa kotona ensi yönä ja huomenna keskiviikkona puolipäivään asti ja pitäkää kolmekymmentä miestä apunanne."

Sitten hän bulevardilla valitsi auton, jonka kuljettaja miellytti häntä hyväntahtoisen, typeränpuoleisen ulkomuotonsa vuoksi, ja käski ajamaan Malesherbes-torille viidenkymmenen askeleen päähän Destangen talosta.

— Sulkekaa ovet, hän sanoi kuljettajalle, — nostakaa päällystakkinne kaulus pystyyn, sillä nyt käy kylmä tuuli ja odottakaa kärsivällisesti. Puolentoista tunnin päästä panette koneen käyntiin. Heti kun palaan ajatte Pergolèse-kadulle.

Astuessaan talon ovesta sisään hän viimeisen kerran epäröi. Eiköhän hän menetellyt virheellisesti kääntäessään kaiken huomion vaaleatukkaiseen naiseen antaen Lupinin siten rauhassa valmistautua muuttoon? Ja eiköhän olisi ollut viisainta talojen luettelon mukaan ensin etsiä vastustajansa asuntoa?

Joutavia! hän ajatteli, kun vaaleatukkainen nainen vain on ensin vankini, niin olen minä voitolla.

Ja hän soitti ovikelloa.

* * * * *

Herra Destange oli jo kirjastossa. He tekivät hetkisen yhdessä työtä ja Holmes etsi tekosyytä päästäkseen Clotilden huoneeseen, kun nuori tyttö astuikin sisään, toivotti hyvää huomenta isälleen, istahti pieneen saliin ja alkoi kirjoittaa.

Omalta paikaltaan Holmes näki, miten hän vuoroin kumartui kirjoittamaan, vuoroin mietiskeli kynä koholla. Holmes odotti, sitten hän otti erään kirjan käteensä ja sanoi herra Destangelle:

— Tuossapa juuri on kirja, jonka neiti Clotilde on pyytänyt tuomaan hänelle heti kun se vain osuu käsiini.

Hän meni pieneen saliin ja asettui Clotilden eteen siten, että hänen isänsä ei voinut nähdä ja sanoi:

— Minä olen Stickmann, herra Destangen uusi sihteeri.

— Vai niin! sanoi Clotilde liikahtamattakaan. — Minun isäni on siis vaihtanut sihteeriä?

— Oh, neiti, ja minä haluaisin puhella kanssanne.

— Olkaa niin hyvä ja istukaa, minä olen lopettanut.

Hän lisäsi muutaman sanan kirjeeseensä, kirjoitti nimensä sen alle, sulki kuoren, työnsi paperit syrjään, nosti puhelimen kuulokkeen, sai yhdistetyksi ompelijattarelleen, pyysi häntä jouduttamaan valmiiksi matkaviittaa, jonka hän kiireesti tarvitsi ja kääntyi vihdoin Holmesin puoleen:

— Nyt olen palveluksessanne. Mutta eikö meidän keskustelumme voi tapahtua isäni läsnäollessa?

— Ei, neiti, ja minä pyydän teitä puhumaan hiljaa. Edullisinta on, että herra Destange ei kuule puhettamme.

— Kenelle se on edullista?

— Teille, neiti.

— Minä en ryhdy keskusteluihin, joita isäni ei voi kuulla.

— Teidän täytyy kuitenkin ryhtyä tähän.

He nousivat molemmat katsoen terävästi toisiaan silmiin. Ja Clotilde sanoi:

— Puhukaa.

Seisaallaan Holmes alkoi:

— Suokaa anteeksi, jos erehdyn muutamista sivuseikoista. Minä takaan, että esittämäni tosiseikat ovat yleensä oikeita.

— Jättäkää korupuheet. Asiaan.

Nuori nainen lausui tämän lauseen jyrkästi ja Holmes huomasi hänen olevan varuillaan.

— Samapa se, minä ryhdyn suoraan asiaan. Siis: viisi vuotta sitten tapasi isänne sattumalta Maxime Bermondin, joka esitteli itsensä rakennusmestarina… tai arkkitehtina, kumpana, en voi varmasti sanoa. Pääasia on, että herra Destange mieltyi tähän nuoreen mieheen ja kun hänen terveydentilansa ei enää sallinut hänen hoitaa kaikkia yrityksiään, niin uskoi hän herra Bermondin huostaan muutamien tilausten suorituksen, jotka hän oli ottanut vanhoilta liiketuttaviltaan vastaan, ja jotka näyttivät soveltuvan hänen uuden työtoverinsa tehtäviksi.

Sherlock vaikeni. Hänen mielestään oli nuori tyttö tullut kalpeammaksi. Tämä vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

— Minä en tunne asioita, joita minulle selitätte, enkä ymmärrä, miten ne voisivat kiinnostaa minua.

— Siten, neiti, että herra Maxime Bermondin oikea nimi on, kuten te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, Arsène Lupin.

Clotilde purskahti nauruun.

— Se ei ole mahdollista! Arsène Lupin? Herra Maxime Bermondin nimi Arsène Lupin?

— Kuten minulla on kunnia sanoa, neiti, ja koska te ette tahdo ymmärtää puolinaista puhettani, niin lisään, että Arsène Lupin on, täyttääkseen aikeensa, täällä löytänyt ystävän, enemmän kuin ystävän, sokean ja… intohimoisesti kuuliaisen rikostoverin.

Clotilde nousi, ja vailla mielenliikutusta tai ainakin niin suuressa määrässä hilliten itseään, että Holmes hämmästyi, hän lausui:

— Minä en käsitä teidän käytöksenne tarkoitusta, enkä tahdokaan sitä tietää. Minä pyydän sen vuoksi teitä vaikenemaan ja poistumaan täältä.

— Minä en koskaan ole aikonutkaan vaatia teitä viihtymään seurassani, vastasi Holmes yhtä tyynesti kuin hänkin. — Mutta minä olen päättänyt, etten lähde yksin tästä talosta.

— Kuka siis lähtee seurassanne?

— Te!

— Minäkö?

— Niin, neiti, me lähdemme yhdessä tästä talosta, ja te seuraatte minua vastustelematta, sanaakaan sanomatta.

Omituista tässä kohtauksessa oli vastustajien tavaton tyyneys. Ei olisi luullut kahden tarmokkaan luonteen käyvän säälimätöntä sotaa keskenään, sillä jos olisi katsellut heidän asentoaan, kuunnellut heidän ääntään, olisi luullut tätä kaikkea kohteliaaksi väittelyksi henkilöiden välillä, jotka eivät olleet samaa mielipidettä jostain asiasta.

Suuren oviaukon kautta näki, miten pyöreässä huoneessa herra Destange käsitteli hitain liikkein kirjoja.

Clotilde istahti jälleen kohauttaen kevyesti olkapäitään. Sherlock Holmes katsoi kelloaan.

— Kello on puoli yksitoista. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä.

— Taikka?

— Taikka menen herra Destangen luo ja kerron hänelle.

— Mitä?

— Totuuden. Minä ilmaisen hänelle Maxime Bermondin petollisen elämän ja hänen kanssarikollisensa kaksinaisen elämän.

— Hänen kanssarikollisensa?

— Niin, hänen, jota kutsutaan vaaleatukkaiseksi naiseksi, ja joka oli vaaleatukkainen.

— Ja mitä todistuksia voitte tuoda esiin hänelle.

— Minä vien hänet taloon Chalgrin-kadun varrelle, ja näytän hänelle käytävän, jonka Arsène Lupin ollessaan taloa rakentamassa, antoi kätyreittensä valmistaa numerojen 40:n ja 42:n välille, käytävän, jota te molemmat käytitte toissayönä.

— Ja sitten?

— Sitten vien herra Destangen herra Detinanin asuntoon, ja me kuljemme portaita, joita kuljitte Arsène Lupinin kanssa paetessanne Ganimardia. Ja me molemmat etsimme ehkä samanlaista käytävää joka vie viereiseen taloon. Siten pääsemme Batignolles-bulevardille emmekä Clapeyron-kadulle.

— Ja sitten?

— Sitten vien herra Destangen Crozonin linnaan, ja hänen, joka tietää mitä korjaustöitä Arsène Lupin siellä teki, on helppo löytää salainen käytävä, jonka Lupin antoi apureittensa valmistaa. Hän huomaa, että tämän käytävän kautta vaaleatukkainen nainen saattoi yöllä tulla kreivittären huoneeseen ottaakseen uuninreunalta sinisen timantin, sitten kaksi viikkoa myöhemmin, hän saattoi pujahtaa herra Bleichenin huoneeseen ja kätkeä sinisen timantin erääseen putkeen, se oli kummallinen teko, sen myönnän, ehkä sen sai aikaan pieni naisellinen kosto, sitä en tiedä, eikä se niin tärkeätä olekaan tietää.

— Ja sitten?

— Sitten, jatkoi Sherlock vakavammalla äänellä, — vien herra Destangen taloon numero 134 Henri-Martin-puistokadun varrella, ja me tutkimme, miten paroni d'Hautrec…

— Vaietkaa, vaietkaa, sopersi nuori nainen äkkiä kauhistuen, — minä vastustan teitä! Te uskallatte siis sanoa minulle, te syytätte minua!

— Minä syytän teitä paroni d'Hautrecin murhasta.

— Ei, ei, se on halpamaista.

— Te surmasitte paroni d'Hautrecin. Te tulitte hänen palvelukseensa Antoinette Bréhatin nimellä, aikoen varastaa häneltä sinisen timantin ja te surmasitte hänet.

Uudelleen Clotilde sopersi aivan murtuneena, pakotettuna rukoilemaan armoa:

— Vaietkaa, minä rukoilen teitä. Koska te tiedätte niin paljon, niin tiedätte varmaankin senkin, etten minä ole murhannut paronia.

— Minä en ole sanonut, että te tapoitte hänet, neiti. Paroni d'Hautrecia vaivasivat hulluuskohtaukset, joita vain sisar Auguste osasi hillitä. Minä olen saanut kuulla sen sisar Augustelta itseltään. Hänen poissaollessaan paroni syöksyi kimppuunne, ja puolustaaksenne omaa henkeänne te iskitte häntä puukolla. Kauhistuen sellaista tekoa te soititte ja te pakenitte riistämättä edes uhrin kädestä sinistä timanttia, jota olitte tullut varastamaan. Hetki sen jälkeen toitte sinne kanssarikollisenne Arsène Lupinin, joka oli palvelijana viereisessä talossa, te kannoitte paronin vuoteelle, siivositte huoneen, uskaltamatta ottaa sinistä timanttia. Siten kaikki tapahtui. Siis, minä sanon sen kerta vielä, te ette ole murhannut paronia. Mutta teidän kätenne kuitenkin iskivät häneen kuoliniskun.

Clotilde oli painanut otsalleen ristiin hienot ja kalpeat kätensä ja antoi niiden olla siinä kauan. Lopulta hän laski kätensä alas ja hänen tuskan vääristämät kasvonsa tulivat näkyviin ja hän lausui:

— Ja tämän kaiken te aiotte sanoa isälleni?

— Niin, ja minä sanon hänelle, että minulla on todistajina neiti Gerbois, joka tuntee vaaleatukkaisen naisen, sisar Auguste, joka tuntee Antoinette Bréhatin ja kreivitär de Crozon, joka tuntee rouva de Réalin. Sen sanon hänelle.

— Sitä te ette uskalla, sanoi Clotilde, jonka kylmäverisyys palasi todellisen vaaran uhatessa.

Holmes nousi ja astui askeleen kirjastoon päin. Clotilde pidätti häntä.

— Odottakaa hetkinen.

Clotilde mietti, hän hallitsi taas omaa itseään ja kysyi hyvin tyynesti:

— Te olette Sherlock Holmes, olettehan?

— Olen.

— Mitä te minusta tahdotte?

— Mitäkö minä tahdon? Minä olen ryhtynyt Arsène Lupinin kanssa kaksintaisteluun, josta tahdon lähteä voittajana. Odottaessani loppua, joka kohta tapahtuu, antaa sellainen panttivanki kuin te olette minulle hyvän aseen vastustajaani vastaan. Te saatte siis seurata minua ja minä uskon teidät erään ystäväni huostaan. Heti kun tarkoitukseni on toteutunut, olette vapaa.

— Siinäkö kaikki?

— Siinä kaikki. Minä en kuulu teidän maanne poliisilaitokseen, eikä minulla siis ole oikeutta tuomita.

Clotilde näytti tehneen päätöksen. Mutta hän tarvitsi vielä hetken kootakseen voimansa. Hänen silmänsä sulkeutuivat, ja Holmes näki hänen äkkiä muuttuneen aivan rauhalliseksi, melkein välinpitämättömäksi kaikille vaaroille, jotka häntä ympäröivät!

Uskoneekohan hän vaaroja olevankaan? ajatteli englantilainen. Ei suinkaan, suojeleehan Lupin häntä. Lupinin turvissa ei voi mikään vaara uhata. Lupin on kaikkivoipa, Lupin on erehtymätön.

— Neiti, sanoi hän, — minä puhuin viidestä minuutista, meillä on yli kolmekymmentä minuuttia aikaa.

— Sallitteko minun mennä huoneeseeni ottamaan tavaroitani?

— Jos niin tahdotte, neiti, minä menen silloin odottamaan Montchanin-kadun puolelle. Minä olen porttivahti Jeanniotin hyvä ystävä.

— Te siis tiedätte! huudahti Clotilde kauhuissaan.

— Minä tiedän yhtä ja toista.

— Jääköön se siis. Minä soitan.

Clotildelle tuotiin hänen hattunsa ja päällystakkinsa, ja Holmes sanoi hänelle:

— Teidän täytyy keksiä syy, jolla selitätte herra Destangelle lähtömme, ja tämän syyn täytyy tarpeen tullen selittää pitemmänkin ajan poissaolo.

— Se on tarpeetonta. Minä palaan pian takaisin.

He loivat uudelleen toisiinsa terävän ja ivallisen katseen ja hymyilivät.

— Kuinka varmasti te luotatte häneen, sanoi Holmes.

— Sokeasti.

— Kaikki mitä hän tekee, on oikein, eikö niin? Kaikki mitä hän tahtoo, toteutuu. Ja te hyväksytte kaiken ja olette valmis kaikkeen hänen tähtensä.

— Minä rakastan häntä, sanoi Clotilde vavahtaen intohimosta.

— Ja te uskotte hänen pelastavan teidät? Clotilde kohautti olkapäitään ja lähestyen isäänsä hän ilmoitti tälle:

— Minä otan herra Stickmanin sinulta. Me menemme kansalliskirjastoon.

— Palaatko aamiaiselle?

— Ehkä, tai ehkä en, mutta älä ole levoton. Ja hän lausui varmasti Holmesille:

— Minä seuraan teitä.

— Vastustelemattako?

— Silmät ummessa.

— Jos te koetatte paeta, huudan, teidät otetaan kiinni ja joudutte vankilaan. Älkää unohtako, että vaaleatukkainen nainen on etsintäkuulutettu.

— Minä vannon kautta kunniani, etten tee mitään päästäkseni pakoon.

— Minä uskon teitä. Eteenpäin.

Yhdessä, kuten Holmes oli määrännyt, he poistuivat talosta.

* * * * *

Torilla odotti auto, takaosa käännettynä taloon päin. Näkyi kuljettajan selkä. Ja hänen hattunsa, joka melkein katosi kauluksen alle. Lähestyessään Holmes kuuli koneen käyvän. Hän avasi vaunun oven, pyysi Clotildea astumaan sisään ja istuutui hänen viereensä.

Auto lähti äkkiä liikkeelle, kiiti ulommille bulevardeille, Hoche-puistokadulle, Suuren armeijan puistokadulle.

Sherlock punnitsi mietteisiin vaipuneena suunnitelmiaan.

— Ganimard on kotona, minä jätän nuoren tytön hänen huostaansa. Sanonko hänelle, kuka tämä tyttö on? En, hän veisi hänet suorastaan vankilaan, ja se häiritsisi tuumiani. Kun saan olla rauhassa, tutkin M.B. -salkun luetteloa ja alan ajaa takaa. Ja ensi yönä tai huomisaamuna viimeistään menen tapaamaan Ganimardia kuten olemme sopineet ja jätän hänen huostaansa Arsène Lupinin joukkoineen.

Hän hykerteli käsiään onnellisena nähdessään saaliin vihdoinkin olevan lähettyvillä, eikä mikään vaikea este erottanut häntä siitä. Ja vaikka hänen tapansa ei ollutkaan puhjeta ilmaisemaan riemuaan, niin hän huudahti:

— Suokaa anteeksi, neiti, kun näytän niin tyytyväiseltä. Taistelu oli vaivalloinen ja minä iloitsen tavattomasti hyvästä tuloksestani.

— Se tulos olikin ansaittu, hyvä herra, ja teillä onkin täysi oikeus siitä iloita.

— Kiitos. Mutta minne kummaan me ajamme! Eikö kuljettaja kuullutkaan oikein?

Tällä hetkellä he poistuivat Pariisista Neuillyn portin kautta. Hitto vieköön! Eihän Pergolèse-katu ole vallituksen ulkopuolella.

Holmes laski vaunun ikkunan alas.

— Kuulkaahan, kuljettaja, te ajatte väärään suuntaan! Pergolèse-katu!

Mies ei vastannut. Holmes huusi kovempaa:

— Minä käskin teitä ajamaan Pergolèse-kadulle.

Mies ei vastannut.

— Oletteko te kuuro. Vai teettekö kiusaa. Ei meillä ole mitään asiaa tännepäin, Pergolèse-katu! Minä käsken teitä kääntymään oikealle tielle, ja heti paikalla.

Mies pysyi mykkänä. Englantilainen kävi levottomaksi. Hän katsahti Clotildeen: hieno hymy välkkyi nuoren tytön huulilla.

— Miksi te nauratte? hän ärähti, — tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, se ei vähääkään muuta asioita.

— Ei vähääkään, vastasi tyttö.

Äkkiä eräs ajatus heräsi Holmesissa. Hän nousi puoliksi, katsoi tarkkaavasti etuistuimella olevaan mieheen. Hänellä oli kapeammat hartiat, hän oli hienopiirteisempi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, kätensä puristuivat nyrkkiin ja kauhea varmuus heräsi hänessä: tuo mies oli Arsène Lupin.

— No, herra Holmes, mitä te sanotte tästä pienestä huvimatkasta?

— Se on hyvin hauska, hyvä herra, todella hauska, vastasi Holmes.

Tuskin milloinkaan ennen oli hänen täytynyt niin paljon hillitä itseään voidakseen lausua nämä sanat ilman että hänen äänensä värähti, ilman että mikään ilmaisi, miten vimmoissaan hän oli. Mutta pian tapahtui hänessä muutos, raivo ja viha mursi esteet, valtasi hänen tahtonsa ja äkkiä siepaten revolverin, hän ojensi sen neiti Destangeen päin.

— Tällä minuutilla, tällä sekunnilla pysähtykää, tai minä ammun neidin.

— Minä kehotan teitä tähtäämään poskeen osuaksenne ohimoon, vastasi Lupin kääntämättä päätään.

Clotilde lausui:

— Maxime, älkää ajako niin vinhaa vauhtia, kivetys on epätasainen enkä minä kestä vaunun tärinää.

Clotilde hymyili yhä ja katseli tien kivetystä, joka näkyi auton edessä.

— Hänen täytyy pysähtyä! Hänen täytyy pysähtyä! sanoi Holmes aivan hulluna suuttumuksesta, — ettekö näe, että minä olen valmis tekemään vaikka mitä!

Revolverin piippu kosketti Clotilden hiussuortuviin.

Clotilde sanoi kuin itsekseen:

— Kuinka Maxime on ajattelematon! Tätä vauhtia mennen kaadumme ihan varmasti.

Holmes pisti revolverin taskuunsa ja tarttui oven ripaan valmiina heittäytymään ulos, niin järjettömältä kuin se teko tuntuikin.

— Olkaa varuillanne, meidän takanamme on toinen auto.

Holmes kumartui katsomaan. Heitä seurasi todellakin auto. Se oli hyvin suuri, pelottavan näköinen, teräväkärkinen ja verenvärinen, ja siinä istui neljä turkiksiin pukeutunutta miestä.

— Kas niin, hän ajatteli, — minä olen hyvin vartioitu, odottakaamme.

Hän pani käsivartensa ristiin rinnalle kuin ainakin mies, joka ylpeänä alistuu, taipuu ja odottaa silloin, kun kohtalo kääntyy häntä vastaan. Ja kulkiessaan Seine-virran yli ja Suresnesin, Rueilin, Chatousin kautta hän pysyi liikkumattomana, kohtaloonsa alistuneena, hilliten vihansa ja vailla katkeruutta; hän ei ajatellut muuta kuin päästä selville siitä, minkä ihmeen kautta Arsène Lupinin oli onnistunut päästä kuljettajan sijaan. Että tuo nuori mies, jonka hän aamulla itse oli bulevardilla valinnut, olisi ollut Lupinin kätyri, sitä hän ei voinut otaksuakaan. Joka tapauksessa oli Arsène Lupinin täytynyt saada tieto kaikesta, eikä se voinut tapahtua ennen kuin sen jälkeen kun hän oli uhannut Clotildea, sillä eihän kukaan sitä ennen aavistanutkaan hänen aikeitaan. Mutta tuosta hetkestä alkaen eivät Clotilde ja hän olleet eronneet toistensa seurasta.

Yhtäkkiä hän muisti erään tapauksen: nuori tyttö oli soittanut ja puhellut ompelijattarensa kanssa. Ja heti hän ymmärsi kaiken. Ennen kuin hän, Holmes, oli puhunutkaan, heti kun hän vain pyysi saada keskustella herra Destangen uutena sihteerinä, oli Clotilde aavistanut vaaran uhkaavan, oli arvannut hänen nimensä ja tarkoituksensa, ja kylmän tyynesti, aivan kuin hän todella tekisi teon, jonka hän oli tekevinään, hän oli pyytänyt Lupinilta apua, puhellen kuin ompelijattarelle ja käyttäen heidän keskensä sovittuja lauseparsia.

— Miten Arsène Lupin oli saapunut, miten tuo odottava, käynnissä oleva auto oli tuntunut hänestä epäilyttävältä, miten hän oli asettunut kuljettajan sijaan, siitä hän ei välittänyt. Se mikä herätti hänen mielenkiintonsa siinä määrin, että hänen suuttumuksensa oli lauhtua, oli muisto tuosta hetkestä, jolloin tavallinen nainen, rakastunut tosin hilliten hermonsa, valliten vaistonsa, halliten kasvojensa ilmeen, silmiensä katseen oli antanut iskun vanhalle Sherlock Holmesille.

Miten voi vastustaa miestä, jolla on sellaisia apulaisia palvelemassa häntä, ja joka auktoriteettinsa voimalla herätti naisessa sellaisen rohkeuden ja tarmon?

He kulkivat Seine-virran yli ja lähenivät Saint-Germainia; mutta viidensadan metrin päässä tästä kaupungista auto hiljensi vauhtiaan. Toinen auto saapui sen viereen ja molemmat pysähtyivät. Lähettyvillä ei ollut ketään.

— Herra Holmes, sanoi Lupin, — olkaa hyvä ja vaihtakaa autoa! Meidän automme on niin hidaskulkuinen!

— Sallikaa minun myös antaa teille nämä turkit, sillä me kiidämme hurjaa vauhtia, ja nämä pari leivosta. Syökää, syökää, kukapa tietää milloin saatte päivällistä suuhunne!

— Tietysti! huudahti Holmes heti paikalla, sillä eihän hänellä ollut valitsemisen varaa.

Vaunussa olevat neljä miestä olivat astuneet tielle. Eräs heistä lähestyi, ja kun hän oli ottanut suojuslasit silmiltään, tunsi Holmes hänet pitkätakkiseksi herraksi, joka oli ollut unkarilaisessa ravintolassa. Lupin sanoi hänelle:

— Te viette tämän auton kuljettajalle, jolta sen vuokrasin. Hän odottaa ensimmäisessä viiniravintolassa Legendre-kadun oikealla puolella. Te suoritatte hänelle toiset tuhannen markkaa, jotka lupasin. Ai! unohdin, suvaitkaa antaa suojuslasinne herra Holmesille.

Hän puheli neiti Destangen kanssa, sitten istuutui ohjauspyörän ääreen ja lähti ajamaan, Holmes hänen rinnallaan ja takanaan yksi hänen apulaisistaan.

Lupin ei ollut liioitellut sanoessaan, että he tulisivat ajamaan hurjaa vauhtia. Heti alussa oli vauhti aivan huimaava. Maisema tuli heitä vastaan aivan kuin salaperäisen voiman vetämänä ja katosi samassa kuten kuilun nielemänä, jota kohden heti uudet esineet, puut, talot, tasangot ja metsät kiisivät pauhaavaa vauhtia kuten virta, joka tuntee kuilun lähenevän.

Holmes ja Lupin eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän päänsä päällä lehmukset kohisivat kuin aallot, tasaisesti puiden kasvaessa säännöllisen matkan päässä toisistaan. Ja kaupungit vilahtivat ohi. Montes, Vernon, Caillon. Kukkulalta toiselle Bonsecourista Canteleuhin asti, Rouen, sen esikaupungit, satama, sen kilometrien pituiset rantakadut. Koko Rouen näytti vain kauppalalta. Ohi kiisivät Duclair, Caudebec, Caux, jonka halki he lensivät kovaa vauhtia, ja Lillebonne ja Quillebeuf. Ja äkkiä he olivat Seinen rannalla pienen rantakadun päässä. Joen rannalla oli siisti, tanakkapiirteinen laiva, jonka piipusta nousi paksu savupilvi.

Auto pysähtyi. Kahdessa tunnissa he olivat kulkeneet yli neljäkymmentä penikulmaa.

* * * * *

Sinitakkinen mies lähestyi, hän kumarsi nostaen kultareunaista lakkiaan.

— Hyvä on kapteeni! huudahti Lupin. — Saittehan sähkösanoman?

— Sain.

— Pääskynen on valmis?

— Pääskynen on valmis.

— Siinä tapauksessa, herra Holmes… Englantilainen katsoi ympärilleen, näki joukon henkilöitä erään kahvilan edustalla, toisen henkilön lähempänä, epäröi hetkisen, sitten hän ymmärsi, että ennen kuin apu ennättäisi tulla, hänet sidottaisiin ja heitettäisiin laivan kannen alle. Hän astui noususiltaa myöten ja Lupin seurasi häntä kapteenin hyttiin.

Se oli avara, erinomaisen siisti, lakkavärillä maalatut seinät loistivat, ja messingit kiilsivät.

Lupin sulki oven ja pitemmittä mutkitta, melkein tylysti hän sanoi Holmesille:

— Mitä te oikeastaan tiedätte?

— Kaikki.

— Kaikkiko? Selittäkää tarkemmin.

Hänen äänessään ei enää ollut tuota kohteliasta ivaa, jota hän teeskenteli puhellessaan englantilaisen kanssa. Hän puhui käskevällä äänellä, joka on tottunut komentamaan ja jonka edessä hän oli tottunut näkemään kaikkien taipuvan, vieläpä Sherlock Holmesinkin.

He katsoivat terävästi toisiinsa, nyt vihamiehinä, jyrkkinä, vihasta vapisevina vihamiehinä. Lupin jatkoi hiukan ärtyneesti:

— Minä olen jo usean kerran tavannut teidät tielläni. Se on jo liikaa, ja minä olen kyllästynyt kuluttamaan aikaani särkiessäni ansoja, joita te minulle viritätte. Minä sanon siis jo edeltäkäsin, että käytökseni teitä kohtaan riippuu teidän vastauksestanne. Mitä te siis oikeastaan tiedätte?

— Kaikki, johan minä sen sanoin.

Arsène Lupin hillitsi itseään ja sanoi terävällä äänellä:

— Minä sanon teille, mitä te tiedätte. Te tiedätte, että Maxime Bermond -nimisenä olen korjannut kuusitoista taloa, jotka herra Destange on rakentanut.

— Niin.

— Näistä kuudestatoista te tunnette neljä.

— Niin.

— Ja teillä on luettelo lopuista kahdestatoista.

— Niin.

— Te otitte tuon luettelon herra Destangen kaapista, luultavasti viime yönä.

— Niin.

— Ja kun te otaksutte, että näistä kahdestatoista rakennuksesta minä ehdottomasti olen säilyttänyt yhden itseäni varten, itseni ja ystävieni tähden, niin te olette jättänyt Ganimardin tehtäväksi ryhtyä toimeen ja etsiä minun piilopaikkaani.

— En.

— Mitä se tietää?

— Se tietää, että minä toimin yksin, ja että minä juuri aioin ryhtyä toimeen.

— Minulla ei siis ole mitään pelättävää, koska te olette minun käsissäni.

— Teillä ei ole mitään pelättävää, niin kauan kuin minä olen teidän käsissänne.

— Se tahtoo sanoa, että te ette jää?

— En.

Arsène Lupin lähestyi vielä englantilaista ja laski hellästi kätensä hänen olalleen:

— Kuulkaahan, minun ei tee mieleni väitellä, eikä teillä ikävä kyllä ole tilaisuutta voittaa minua. Lopettakaamme siis.

— Lopettakaamme vaan.

— Antakaa minulle kunniasananne, ettette koeta paeta tästä laivasta ennen kuin tulette Englannin vesille.

— Minä annan teille kunniasanani, että koetan kaikin keinoin paeta, vastasi Holmes, joka ei niin vähällä talttunut.

— Mutta, perhana, tiedättehän, ettei minun tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin ette kykene liikkumaan. Kaikki nämä miehet tottelevat minua sokeasti. Kun annan vain merkin, niin he panevat kahleet kaulaanne.

— Kahleet taittuvat.

— Ja heittävät teidät mereen kymmenen metrin syvyyteen.

— Minä osaan uida.

— Hyvin vastattu, huudahti Lupin nauraen. — Jumala suokaan minulle anteeksi, minä olin suutuksissani. Antakaa minulle anteeksi ja lopettakaamme. Sallitteko, että ryhdyn tarpeellisiin keinoihin turvatakseni itseni ja ystäväni?

— Ryhtykää vain. Mutta ne ovat turhia.

— Sen myönnän. Mutta ettehän suutu vaikka niitä käytän.

— Se on teidän velvollisuutenne.

— Ryhtykäämme siis toimeen.

Lupin avasi oven ja kutsui kapteenin ja kaksi merimiestä luokseen. Nämä tarttuivat englantilaiseen, ja tyhjennettyään hänen taskunsa sitoivat nuorilla hänen jalkansa ja kietoivat hänet kiinni kapteenin vuoteeseen.

— Jo riittää! komensi Lupin. — Toden totta, oma itsepäisyytenne, ja tilanteen vakavuus ovat syynä, että rohkenen näin tehdä.

Merimiehet poistuivat. Lupin sanoi kapteenille:

— Kapteeni, yksi laivamies jää tänne herra Holmesia palvelemaan ja te pidätte hänelle mahdollisimman paljon seuraa. Häntä tulee kohdella mahdollisimman hyvin. Hän ei ole vanki vaan vieras. Paljonko kellonne on, kapteeni?

— Viisi yli kahden.

Lupin katsoi kelloaan, sitten seinään kiinnitettyä kelloa.

— Viisi yli kahden? Paljonko tarvitsette aikaa ennättääksenne Southamptoniin?

— Yhdeksän tuntia kiirettä pitämättä.

— Saatte käyttää kaksitoista. Te ette saa laskea maihin ennen sen laivan lähtöä Southamptonista, joka lähtee kello kaksitoista yöllä ja saapuu Havreen kello kahdeksan aamulla. Ymmärrättehän, kapteeni? Minä sanon kerran vielä: kun meille on tavattoman vaarallista, jos tämä herra palaa Ranskaan sillä laivalla, niin te ette saa saapua Southamptoniin ennen kello yhtä aamulla.

— Kyllä ymmärrän.

— Hyvästi. Näkemiin ensi vuonna tässä tai toisessa maailmassa.

— Huomiseen asti.

Muutama minuutti myöhemmin Holmes kuuli auton loittonevan, ja höyry nousi heti voimakkaammin Pääskysen konehuoneesta. Laiva lähti liikkeelle.

Kello kolmen aikaan oli päästy Seinen suusta ulommaksi ja tultiin aavalle merelle. Tällä hetkellä Sherlock Holmes nukkui syvää unta vuoteella, johon hänet oli sidottu.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kymmenentenä ja viimeisenä päivänä siitä sodasta johon nämä suuret kilpailijat olivat ryhtyneet, l'Echo de France julkaisi tämän hauskan uutisen:

"Eilen Arsène Lupin antoi karkoittamiskäskyn englantilaiselle salapoliisille Sherlock Holmesille. Se allekirjoitettiin kello kaksitoista päivällä ja pantiin samana päivänä täytäntöön. Kello yksi aamuyöstä Holmes nousi maihin Southamptonissa."

ARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI

Kello kahdeksasta alkaen aamulla täytti kaksitoista muuttovaunua Grevaux-kadun, Boulogne-metsän ja Bugeaud-puistokadun välillä. Herra Félix Davey muutti pois neljännestä kerroksesta talosta numero 8. Ja herra Dubreuil, ylitarkastaja, joka oli yhdistänyt saman talon viidennen kerroksen ja molempien viereisten talojen viidennen kerroksen, muutti samana päivänä — sattumalta yhtaikaa, sillä herrat eivät tunteneet toisiaan — huonekalukokoelmansa, jota niin useat ulkomaalaiset kävivät joka päivä katsomassa.

Olipa eräs seikka, jonka kaikki huomasivat, mutta josta vasta myöhemmin puhuttiin paljon: missään noissa kahdessatoista vaunussa ei ollut muuttoliikkeen nimeä eikä osoitetta, eikä ainoakaan niiden kuljettajista poikennut läheisiin kapakoihin. He tekivät niin hyvin työtä, että kello kaksitoista oli kaikki ohi. Jäljelle ei jäänyt muuta kuin paperinpalasia ja rääsyjä, joita oli tyhjien huoneiden nurkissa.

Herra Félix Davey, nuori, hieno mies, joka oli puettu viimeisen muodin mukaan ja jolla kädessään oli kävelykeppi, poistui rauhallisesti ja istuutui penkille poikkikäytävälle, joka leikkasi Bois-puistokäytävän vastapäätä Pergolèse-katua. Hänen vieressään luki nainen sanomalehteä ja hänen lapsensa kaiveli lapiollaan hiekkaa.

Hetkisen päästä sanoi Félix Davey naiselle päätään kääntämättä:

— Ganimard?

— Lähti tänä aamuna kello yhdeksän.

— Minne?

— Poliisiprefektuuriin.

— Yksinkö?

— Yksin.

— Eikö yöllä ole tullut sähkösanomaa?

— Ei.

— Teihin luotetaan yhä vielä talossa?

— Yhä vielä. Minä teen rouva Ganimardille pieniä palveluksia ja hän kertoo minulle kaikki, mitä hänen miehensä tekee. Me olemme viettäneet aamupäivän yhdessä.

— Hyvä on. Kunnes toisin määrään, niin tulkaa tänne joka päivä kello yksitoista.

Hän nousi ja meni Dauphine-portin luona kiinalaiseen paviljonkiin, jossa söi yksinkertaisen aamiaisen, kaksi kananmunaa, vihanneksia ja hedelmiä. Sitten hän palasi Crevaux-kadulle ja sanoi portinvartijalleen:

— Minä pistäydyn vielä huoneistoon ja annan teille avaimet.

Hän lopetti tarkastuksensa huoneessa, joka oli ollut hänen työhuoneensa. Siellä meni hän kaasutorven luo, jonka pää oli taivutettu kaarelle ja joka kulki uunin vieressä, irrotti vaskitulpan, joka sen sulki, kiinnitti pienen torven tapaisen esineen siihen ja puhalsi.

Heikko vihellys vastasi. Pannen torven suulleen hän sanoi hiljaa:

— Onko siellä ketään, Dubreuil?

— Ei ole.

— Voin siis tulla?

— Kyllä.

Hän pani torven paikoilleen sanoen itsekseen.

— Minne asti keksinnöt kehittyvätkään? Meidän aikamme on aivan täynnä pieniä keksintöjä, jotka todella tekevät elämän mukavaksi ja hauskaksi. Ja niin huvittavaksi, varsinkin kun osaa nauttia elämästä siten kuin minä.

Hän käänsi osaa marmoriuunin reunustasta. Koko marmorilaatta liikahti ja sen yläpuolella oleva peili kääntyi näkymättömillä saranoilla, paljastaen siten ammottavan aukon, jossa näkyivät alimmat astimet portaista, jotka oli rakennettu itse uunin sisään. Metalliosat olivat niissä kauniin kiiltävät ja askelmat olivat valkoisesta posliinista.

Hän nousi portaita ylös. Viidennessä kerroksessa oli samanlainen aukko uunissa. Herra Dubreuil odotti.

— Te olette lopettanut?

— Olen.

— Kaikki on muutettu pois?

— Aivan kaikki.

— Ja miehet?

— Jäljellä on vain kolme vartijaa.

— Menkäämme.

Samaa tietä he nousivat palvelijoiden kerrokseen asti ja saapuivat pieneen huoneeseen, jossa oli kolme miestä, joista yksi katseli ikkunasta.

— Ei mitään uutta?

— Ei mitään.

— Katu on turvallinen?

— Kymmenen minuutin päästä minä lähden lopullisesti, ja te teette samoin. Jos täältä näette vähintäkään epäiltävää kadulla niin ilmoittakaa minulle.

— Minä pidän aina sormeni hälytyskellon nappulalla.

— Dubreuil, olittehan varoittanut muuttomiehiä koskemasta tähän kelloon.

— Olin, se on täydessä kunnossa.

— Silloin olen rauhallinen.

Molemmat herrat palasivat Félix Daveyn asuntoon asti. Ja tämä, siirrettyään marmoriliuskan paikoilleen, huudahti iloisesti:

— Dubreuil, tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka keksi kaikki nämät ihmeelliset laitteet, varoituskellot, sähköjohdot ja puhetorvet, näkymättömät käytävät, liikkuvat lattialaatat, salaiset portaat. Mikä satumainen koneisto!

— Mitä mainosta Arsène Lupinille!

— Mainosta, jonka saamme piankin heittää. Ikävä kyllä meidän täytyy lähteä tällaisesta asunnosta. Saamme alkaa taas alusta, Dubreuil… ja uudella tavalla, ehdottomasti, sillä koskaan ei saa matkia. Piru periköön Holmesin!

— Tuo Holmes ei ole vielä palannut!

— Miten se olisi mahdollistakaan? Southamptonista lähtee yksi ainoa höyrylaiva, kello kaksitoista yöllä. Havresta yksi ainoa juna, joka lähtee kello kahdeksan aamulla ja saapuu kello 12.12. Jollei hän ole lähtenyt yölaivalla — eikä hän sitä ole voinut tehdä, sillä minä annoin selvät määräykset kapteenille — niin voi hän saapua Ranskaan vasta illalla Newhavenin ja Dieppen kautta.

— Jos hän saapuu!

— Holmes ei koskaan jätä asioita kesken. Hän palaa, mutta liian myöhään. Me olemme silloin jo kaukana.

— Ja neiti Destange?

— Minun pitäisi tavata hänet kello yhden aikaan.

— Hänen kotonaanko?

— Ei, ei, hän ei palaa kotiinsa ennen kuin muutaman päivän päästä, myrskyn mentyä ohitse, ja silloin kun minun ei tarvitse enää pitää huolta muusta kuin hänestä. Mutta teidän, Dubreuil, täytyy kiirehtiä. Meidän tavaroittemme lastaaminen vie paljon aikaa ja teidän läsnäolonne rannalla on välttämätön.

— Oletteko varma siitä, ettei meitä vartioida?

— Kuka sen tekisi? Minä en pelkää muita kuin Holmesia.

Dubreuil poistui. Félix Davey kulki viimeisen kerran huoneiden kautta, nosti lattialta pari kolme revittyä kirjettä, löysi liidunpalasen, otti sen, piirsi ruokasalin tummalle seinäpaperille suuren ruudun, ja kirjoitti siihen kuin muistotauluun:

"Täällä asui viisi vuotta 20:nnen vuosisadan alussa Arsène Lupin, herrasmiesvaras."

Tämä pieni pila näytti miellyttävän häntä suuresti. Hän katseli vihellelle ja tyytyväisenä sitä ja huudahti:

— Nyt kun olen saanut tulevan ajan historian järjestykseen, niin paetkaamme. Rientäkää, mestari Sherlock Holmes, kolmen minuutin kuluttua olen lähtenyt pesästäni ja tappionne on oleva täydellinen. Vielä kaksi minuuttia! Te annatte minun odottaa! Vielä minuutti! Ettekö tule? Siinä tapauksessa julistan teidät hävinneeksi ja korotan itseni voittajaksi. Sen jälkeen puikahdan pakoon. Hyvästi, Arsène Lupinin kuningaskunta! Hyvästi kuuden huoneiston viisikymmentäviisi huonetta, joiden hallitsija olen ollut! Hyvästi!

Kellon soitto keskeytti äkkiä hänen tunnepurkauksensa, kimeä, nopea, vihlova kellonsoitto, joka kahdesti taukosi, kahdesti alkoi uudelleen ja taukosi. Se oli hälytyskello.

Mitä on tapahtunut? Mikä odottamaton vaara uhkasi? Ganimardko? Ei suinkaan…

Hän oli menemäisillään työhuoneeseensa paetakseen. Mutta ensiksi hän kääntyi ikkunaan päin. Kadulla ei ollut ketään. Olikohan vihollinen jo talossa? Hän kuunteli ja oli kuulevinaan etäistä hälinää. Viipymättä hän juoksi työhuoneeseensa, ja kun hän astui sen kynnyksen yli, hän kuuli avaimella koetettavan avata eteisen ovea.

— Perhana, hän mutisi, — aivan viime hetkessä. Talo on ehkä saarrettu. Keittiön portaiden kautta mahdotonta! Kaikeksi onneksi on uuni.

Hän työnsi nopeasti marmorilaattaa: se ei liikahtanutkaan. Hän ponnisti voimiaan kovemmin: se ei liikahtanutkaan.

Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan, että alaovi avattiin ja askeleita kuului.

— Perhana, hän kirosi, — minä olen hukassa, jollei tuo kirottu koneisto…

Hänen sormensa tarttuivat suonenvedon tapaisesti reunustaan. Hän painoi koko voimallaan. Ei mikään liikkunut. Ei mikään. Uskomattoman pahan onnen, kohtalon pelottavan ilkeyden kautta ei koneisto, joka äsken vielä toimi, enää toiminutkaan!

Hän ponnisteli, loukkasi kätensä. Marmorilaatta pysyi paikallaan, liikkumattomana. Kirottua! Voisiko noin typerä este katkaista hänen tiensä? Hän iski marmoriin, löi raivoissaan sitä nyrkillä, hakkasi sitä, kiroili sitä…

— No, mitä nyt, herra Lupin, kaikki ei kai toimikaan teidän tahtonne mukaan?

* * * * *

Sherlock Holmes! Lupin katsoi silmiään siristäen häneen aivan kuin uskomattoman näyn vaivaamana. Sherlock Holmes Pariisissa! Sherlock Holmes, jonka hän eilen oli toimittanut Englantiin kuin vaarallisen paketin, ja joka nyt ilmestyi hänen eteensä voitokkaana ja vapaana! Jotta tämä uskomaton ihme oli voinut tapahtua vastoin Arsène Lupinin tahtoa, niin täytyi luonnonlakien rikkoutua, kaiken epäloogisen ja mahdottoman päästä valtaan! Sherlock Holmes hänen edessään!

Ja englantilainen lausui vuorostaan ivallisesti ja halveksivan kohteliaasti kuten hänen vastustajansa häntä oli niin usein kohdellut:

— Herra Lupin, minä ilmoitan teille, että tästä hetkestä alkaen, en enää ajattele yötä, jonka annoitte minun viettää paroni d'Hautrecin talossa, en enää ystäväni Watsonin onnetonta kohtaloa, en automatkaani, enkä enää matkaa, jonka sain tehdä sidottuna kiinni epämukavaan vuoteeseen. Tämä hetki korvaa kaiken. Minä en muista enää mitään. Minä olen saanut korvauksen. Kuninkaallisen korvauksen.

Lupin oli vaiti. Englantilainen jatkoi.

— Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?

Hän näytti itsepäisesti aivan kuin vaativan tilitystä, jonkinlaista kuittia menneistä tapauksista.

Hetken mietittyään, jonka aikana englantilainen tunsi itseään tutkittavan ja tarkastettavan sielun syvimpään sopukkaan asti, Lupin selitti:

— Minä otaksun, että teidän nykyinen käytöksenne perustuu vakaviin alkusyihin?

— Aivan vakaviin?

— Se, että olette päässyt kapteenin ja merimiesteni käsistä on vain sivuseikka meidän keskinäisessä taistelussamme. Mutta se seikka, että olette täällä edessäni yksin, kuuletteko yksin Arsène Lupinin edessä, saattaa minut uskomaan, että teidän kostonne on mahdollisimman täydellinen.

— Mahdollisimman täydellinen.

— Tämä talo?

— Saarrettu.

— Molemmat viereiset talot?

— Saarretut.

— Huoneisto tämän yläpuolella.

— Kaikki kolme huoneistoa, joissa herra Dubreuil asui viidennessä kerroksessa, saarretut.

— Joten…

— Joten te olette ansassa, hyvä herra, täydellisesti ansassa.

Samat tunteet, jotka Holmesilla oli ollut autolla ajaessaan, sai Lupin nyt tuntea, saman raivon, saman kapinahengen — mutta myös, kaiken lopuksi, sama suoramielisyys taivutti hänet alistumaan olosuhteisiin. He molemmat yhtä voimakkaat ottivat tappion samalla tavoin vastaan ohimenevänä pahana, jonka alaiseksi täytyy taipua.

— Me olemme kuitit, hyvä herra, hän sanoi lyhyesti.

Englantilainen näytti riemastuvan tästä tunnustuksesta. He vaikenivat molemmat. Lupin, joka jo taas oli oman itsensä herra, jatkoi hymyillen:

— Enkä minä ole lainkaan suuttunut! Alkoikin jo ikävystyttää tuo alituinen voittaminen. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsivarteni osuakseni keskelle rintaanne. Tällä kertaa se osui minuun. Sain iskun!

Hän nauroi sydämestään.

— Nytpä syntyy hauskaa! Lupin on loukussa! Miten hän pääsee sieltä pois? Loukussa… mikä seikkailu! Minä saan kiittää teitä kovasta säikähdyksestä. Tämä on elämää!

Hän painoi nyrkkinsä ohimoilleen ikään kuin hillitäkseen sekavaa iloa, joka hänessä riehui, ja hän teki myös liikkeitä kuten lapsi, joka näyttää olevan ylenmäärin huvitettu.

Vihdoin hän lähestyi englantilaista:

— Ja nyt, mitä odotatte?

— Mitäkö odotan?

— Niin, Ganimard on lähellä miehineen. Miksei hän astu sisään.

— Minä olen pyytänyt häntä olemaan astumatta sisään.

— Ja hän on siihen suostunut?

— Minä en ole turvautunut hänen apuunsa muuta kuin sillä nimenomaisella ehdolla, että hän antaa minun määrätä. Sitä paitsi ei hän usko muuta kuin että Félix Davey on Lupinin kanssarikollinen!

— Siinä tapauksessa uusin kysymykseni toisessa muodossa. Miksi te tulitte yksin sisään?

— Minä tahdoin ensin puhella kanssanne.

— Aha! Teillä oli minulle asiaa.

Tämä seikka näytti miellyttävän Lupinia. On tapauksia, jolloin monet sanat ovat edullisempia kuin teot.

— Herra Holmes, ikävä kyllä en voi tarjota teille tuolia istuttavaksenne. Tämä vanha, puoliksi särkynyt laatikko, kelpaako se teille tai tämä ikkunalauta? Minä olen varma siitä, että lasillinen olutta maistuisi hyvältä. Tummaa vai vaaleata? Mutta olkaa hyvä ja istukaa.

— Tarpeetonta. Puhelkaamme.

— Minä kuuntelen.

— Minä puhun lyhyesti: Minun Ranskassa oloni tarkoituksena ei ollut teidän vangitsemisenne. Jos minä ryhdyin ajamaan takaa teitä, niin tein sen siksi, ettei minulla ollut muuta keinoa päästäkseni tarkoitukseni perille.

— Joka oli?

— Löytää sininen timantti!

— Sininen timantti!

— Juuri niin, sillä se, joka löydettiin konsuli Bleichenilta oli väärä.

— Se on totta. Oikean lähetti vaaleatukkainen nainen, minä annoin sen kopioida tarkkaan, ja kun minä sitä paitsi halusin saada kreivittären muutkin jalokivet käsiini, ja kun konsuli Bleicheniä jo epäiltiin, niin tuo vaaleatukkainen nainen, joksi häntä kutsuttiin, välttääkseen epäluulojen kohdistumista itseensä, pisti väärän timantin mainitun konsulin tavaroiden joukkoon.

— Jota vastoin te piditte oikean omananne.

— Luonnollisesti.

— Minun täytyy saada tuo timantti.

— Mahdotonta.

— Minä lupasin sen kreivitär de Crozonille. Minä saan sen vielä.

— Miten te sen saisitte, kun se on minun hallussani?

— Minä saan sen juuri siksi, että se on teidän hallussanne.

— Minäkö siis annan sen teille?

— Niin.

— Vapaaehtoisestiko?

— Minä ostan sen teiltä.

Lupin purskahti nauruun.

— Te olette toden teolla englantilainen. Te käsittelette tätä aivan kuin liikeasiaa.

— Liikeasia se onkin.

— Ja mitä te tarjoatte?

— Neiti Destangen vapauden.

— Hänen vapautensako? Mutta enhän minä tiedä hänen olevan vangittunakaan.

— Minä hankin Ganimardille tarpeelliset todisteet. Vailla teidän suojelustanne joutuu hänkin kiinni.

Lupin purskahti uudelleen nauramaan.

— Hyvä herra, te tarjoatte minulle sellaista, jota teillä ei olekaan. Neiti Destange on turvassa eikä pelkää mitään. Minä vaadin muuta.

Englantilainen epäröi, hän oli huomattavasti hämillään, ja hänen poskipäänsä punoittivat. Sitten hän äkkiä laski kätensä vastustajansa olalle:

— Jos minä tarjoaisin…

— Vapaudenko minulle?

— En, mutta minä voisin poistua tästä huoneesta neuvotellakseni herra Ganimardin kanssa.

— Antaaksenne minulle miettimisaikaa?

— Niin.

— Hyvä Jumala, mitä hyötyä siitä olisi! Eihän tämä kirottu koneisto enää toimi, sanoi Lupin painaen ärtyneenä marmorilaattaa.

Hän pidätti hämmästyksen huudahduksen: tällä kertaa mikä kohtalon oikku, odottamaton onnen potku: marmorilaatta oli liikkunut hänen sormiensa alla!

Se oli pelastus, mahdollinen pako. Siinä tapauksessa miksi hän alistuisi Holmesin ehtoihin?

Hän kulki edes ja takaisin kuten miettiäkseen vastausta. Sitten hän vuorostaan laski kätensä englantilaisen olkapäälle.

— Asiaa arveltuani, herra Holmes, pidän viisaimpana toimittaa pikku asiani yksin.

— Mutta…

— Ei, minä en tarvitse ketään.

— Kun Ganimard saa teidät käsiinsä, niin on kaikki loppunut. Hän ei päästä teitä käsistään.

— Kukapa tietää!

— Te ajattelette mahdottomia. Kaikki ulko-ovet ovat vartioidut.

— Jäljellä on yksi.

— Mikä?

— Se, minkä minä valitsen.

— Turhia sanoja! Teidän vangitsemistanne voi pitää jo tapahtuneena.

— Sitä se ei ole.

— Siis?

— Siis minä pidän sinisen timantin.

Holmes veti kellonsa esiin.

— Kello on kymmentä vaille kolme. Kello kolme kutsun Ganimardin tänne.

— Meillä on siis kymmenen minuuttia aikaa lörpötelläksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme, herra Holmes, ja tyydyttääksenne tavatonta uteliaisuuttani, niin sanokaa minulle, miten olette saanut käsiinne minun nimeni ja osoitteeni Félix Daveyna.

Koko ajan pitäen silmällä Lupinia, jonka hyvä tuuli teki hänet rauhattomaksi, Holmes suostui mielellään antamaan tämän pienen selityksen, sillä se tyydytti hänen itserakkauttaan, ja sanoi:

— Osoitteenne? Sen sain vaaleatukkaiselta naiselta.

— Clotildeltä!

— Häneltä itseltään. Muistelkaahan… eilisaamuna… kun aioin ryöstää hänet autolla, hän soitti ompelijattarelleen.

— Aivan oikein.

— No niin, myöhemmin ymmärsin, että tuo ompelijatar olittekin te. Ja viime yönä laivalla pinnistäen muistia, jonka erinomaisesta terävyydestä rohkenen ylpeillä, onnistui minun saada selville puhelinnumeronne viimeiset numerot… 73. Siten, omistaessani teidän korjaamienne talojen luettelon, onnistui minun helposti Pariisiin tultuani, tänä aamuna kello kahdeksan, etsiä ja löytää puhelinluettelosta Félix Daveyn nimi ja osoite. Päästyäni selville tästä nimestä ja osoitteesta pyysin apua herra Ganimardilta.

— Mainiota! Verratonta! Minä en voi muuta kuin ihailla teitä. Mutta minä en tiennyt, että te tulitte Havren junalla. Miten te pääsitte Pääskysestä pakenemaan?

— Minä en paennut.

— Mutta…

— Te olitte antanut kapteenille määräyksen, että hänen ei tulisi saapua Southamptoniin ennen kuin kello yksi yöllä. Minä tulin sinne kello kaksitoista. Minä ennätin siis Havren laivaan.

— Pettikö kapteeni minut? Se ei ole otaksuttavaa.

— Ei hän pettänyt teitä.

— Miten siis?

— Vaan hänen kellonsa.

— Hänen kellonsako?

— Niin, hänen kellonsa, jonka panin käymään tuntia edelle.

— Miten?

— Mitenkö kello saadaan käymään edelle. Vääntämällä viisaria. Me puhelimme istuen vieretysten, minä kertoilin hänelle huvittavia juttuja… Toden totta, hän ei huomannut mitään.

— Hyvä, hyvä, keinonne oli hyvä, minä aion sitä vast'edes käyttää. Mutta seinäkello, joka riippui hytin seinällä?

— Seinäkellon siirtäminen oli paljon vaikeampaa, sillä jalkani olivat sidotut, mutta se merimies, joka vartioi minua kapteenin poissaollessa siirsi ystävällisesti viisaria.

— Hän? Ei suinkaan! Miten hän siihen suostui?

— Oh! Hän ei käsittänyt tekonsa tärkeyttä! Minä sanoin hänelle, että minun kaikin mokomin täytyi ennättää ensimmäiseen Lontoon junaan… ja hän suostui…

— Mistä hinnasta…

— Pientä lahjaa vastaan, jonka tuo kunnon mies sitä paitsi aikoo rehellisesti antaa teille.

— Minkä lahjan?

— Vähäpätöisen.

— Mutta minkä.

— Sinisen timantin.

— Sinisen timantin!

— Niin, sen väärän, jonka panitte kreivittären timantin sijaan, ja jonka hän uskoi minun huostaani.

Lupin purskahti äkkiä äänekkääseen nauruun. Hän vääntelehti ja kyyneleet valuivat hänen silmistään.

— Hyvä Jumala, tämäpä on hassua! Minun väärä timanttini on joutunut merimiehelle! Ja kapteenin kello! Seinäkellon viisarit!

Holmes ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut taistelua Lupinin kanssa niin vaikeaksi kuin nyt. Hänen terävä vaistonsa sanoi, että tämän liiallisen iloisuuden alle kätkeytyi suuri määrä loistavia ajatuksia, jotka aivan kuin kokosivat yhteen hänen kaikki henkiset voimansa.

— Kello on kolme, herra Lupin.

— Mikä vahinko! Meillä oli niin hauskaa!

— Minä odotan vastaustanne.

— Minun vastaustaniko? Hyvänen aika, kuinka vaativainen te olette! Pelimme on siis loppunut. Ja pelin kohteena on minun vapauteni!

— Minä lyön kuninkaan, sanoi Holmes laukaisten revolverin.

— Ja minä ässän, vastasi Arsène iskien nyrkillään englantilaista.

Holmes oli ampunut ilmaan kutsuakseen Ganimardin, jonka läsnäoloa hän piti välttämättömänä. Mutta Arsènen nyrkki singahti suoraan Holmesin vatsaan, niin että tämä kalpeni ja horjahti. Yhdellä hyppäyksellä oli Lupin uunin luona ja jo siirtyi marmorilevy… Liian myöhään! Ovi aukeni.

— Antautukaa, Lupin. Muuten… Ganimard, joka oli ollut epäilemättä lähempänä kuin Lupin oli uskonutkaan, astui sisään uhaten revolverillaan häntä. Ja Ganimardin takana syöksyi sisään kymmenen miestä, kaksikymmentä miestä, tuollaisia rotevia ja häikäilemättömiä miehiä, jotka olisivat lyöneet hänet maahan kuin koiran pienemmänkin vastarinnan jälkeen.

Hän teki hyvin rauhallisen liikkeen.

— Alas aseet! Minä antaudun.

Ja hän pani käsivartensa ristiin rinnalle.

* * * * *

Kaikki aivan kuin ällistyivät. Autiossa huoneessa kuuluivat Arsène Lupinin sanat kuin kaiku. "Minä antaudun!" Mitkä uskomattomat sanat! He olivat odottaneet hänen äkkiä katoavan lattian kautta tai seinän aukeavan hänen edessään ja pelastavan hänet kerta vielä ahdistajiensa käsistä. Ja hän antautui!

Ganimard lähestyi ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vakavana kuten tällainen hetki vaatikin hän hitaasti ojensi kätensä vastustajaansa kohden, ja sanoi suurella sisällisellä nautinnolla:

— Te olette vankini, Lupin.

— Prrr, värisi Lupin, — aivan te säikytätte minut, hyvä Ganimard. Mikä hautajaisääni! Luulisi teidän puhuvan ystävänne haudalla. Heittäkää pois tuo maahanpanijaisilme.

— Te olette vankini.

— Ja te olette aivan suunniltanne ihastuksesta? Lain nimessä, jonka uskollinen toimeenpanija hän on, Ganimard, ylitarkastaja, vangitsee rikollisen Lupinin. Historiallinen hetki, jonka arvon te täydellisesti tunnette, ja jo toisen kerran se tapahtuu teille. Hyvä Ganimard, te edistytte vielä pitkälle virkaurallanne!

Ja hän tarjosi kätensä käsirautoja varten. Tämä toimitus tapahtui hiukan juhlallisella tavalla. Poliisit, vaikka he tavallisesti olivat nopealiikkeisiä ja suuttuneita Lupiniin, toimivat hitaasti ihmetellen, että heidän oli sallittu koskettaa tähän koskemattomaan olentoon.

— Lupin parka, tämä huokasi, — mitähän sinun ylhäiset ystäväsi sanoisivat nähdessään sinut näin nöyryytettynä.

Hän ponnisti nyrkkejään erilleen jännittäen kaikkia lihaksiaan. Hänen otsasuonensa paisuivat. Kahleiden silmut painuivat lihaan.

— Kas niin, hän sanoi. Kahle putosi katkenneena.

— Uusi, toverit, tämä ei kelpaa mihinkään.

Hänelle pantiin kahdet kahleet. Hän katseli hyväksyen niitä:

— Hyvä on! Te ette koskaan voi olla kylliksi varovaisia.

Sitten hän laski kuinka monta poliisia oli läsnä:

— Montako teitä on, ystäväiseni? Kaksikymmentäviisi? Kolmekymmentä? Liian monta. En voi tehdä mitään. Jospa teitä olisi ollut vain viisitoista!

Hän oli todellakin suurenmoinen, suurenmoinen kuten näyttelijä, joka näyttelee loistavaa ja vauhdikasta osaansa nenäkkäästi ja kepeästi. Holmes katseli häntä kuten katsellaan näytöstä, joka kaikille yksityiskohdille osataan antaa arvo. Ja hänessä heräsi todellakin se omituinen ajatus että taistelu oli tasaväkinen näiden puolueiden välillä, johon toiseen kuului kolmekymmentä koko lain koneiston auttamaa miestä ja toiseen tuo yksinäinen, aseeton ja kahlehdittu mies. Molemmat puolet olivat tasaväkiset.

— No niin, mestari, sanoi Lupin hänelle, — tämä on nyt teidän työtänne. Teidän vuoksenne Lupin saa mädätä kopin kosteilla oljilla. Myöntäkää, että omatuntonne ei ole aivan puhdas, ja että teillä on omantunnonvaivoja?

Vasten tahtoaan englantilainen kohotti olkapäitään kuten sanoen: "Teistähän vain riippuu…"

— Ei koskaan! Ei koskaan! huudahti Lupin. — Minäkö antaisin sinisen timantin? En, en, minä olen sen tähden saanut jo nähdä liian paljon vaivaa. Minä pidän sen omanani. Ensi kerralla käydessäni luonanne Lontoossa, ehkä jo ensi kuussa, sanon teille syyt siihen. Mutta oletteko ensi kuussa Lontoossa? Valitsetteko mieluummin Wienin? Tai Pietarin?

Hän säpsähti. Katon rajassa soi äkkiä kello. Eikä se ollut hälytyskello, vaan puhelin, jonka langat johtivat hänen työhuoneeseensa molempien ikkunoiden väliin, ja jonka koneistoa ei oltu korjattu pois.

Puhelin! Kuka joutuisi ansaan, jonka kauhea sattuma oli virittänyt! Arsène Lupin teki raivoisan liikkeen puhelinta kohden, hän olisi tahtonut sen särkeä, hakata kappaleiksi ja siten tukahuttaa äänen, joka pyysi saada puhutella häntä. Mutta Ganimard otti kuulo torven ja puhui.

— Haloo… haloo… numero 64873… niin, se on täällä.

Nopeasti, käskevällä liikkeellä Holmes työnsi hänet syrjään, tarttui kulotorveen ja levitti nenäliinansa puhetorven päälle tehdäkseen äänensä epäselvemmäksi.

Tällä hetkellä hän loi katseen Lupiniin. Ja se katse, jonka he vaihtoivat, todisti, että sama ajatus oli herännyt kummassakin, ja että molemmat uskoivat melkein mahdolliseksi, luultavaksi, varmaksi saman olettamuksen: soittaja oli vaaleatukkainen nainen. Hän luuli soittavansa Félix Daveylle, tai oikeastaan Maxime Bermondille, ja hän puhuttelikin Holmesta!

Ja englantilainen huusi:

— Halloo, halloo!

Äänettömyys, sitten Holmes:

— Niin, minä se olen, Maxime.

Heti koko draama kehittyi traagillisen voimakkaana. Lupin, voittamaton ja ilkkuva Lupin ei edes ajatellutkaan salata levottomuuttaan, ja kasvot kauhusta kalpeina hän koetti kuunnella ja arvata. Ja Holmes jatkoi, vastaten salaperäisellä äänellä:

— Halloo, halloo, kyllä, kaikki on loppunut, ja minä aion juuri lähteä tapaamaan teitä kuten olimme sopineet. Minnekö? Tietysti sinne missä olette. Ettekö luule, että se on vielä…

Hän epäröi, etsi sanoja, sitten vaikeni. Oli selvää, että hän koetti kysellä nuorelta tytöltä sanomatta itse liian paljon, ja että hän oli kerrassaan tietämätön siitä missä tuo nuori tyttö oli. Sitä paitsi näytti Ganimardin läsnäolo häiritsevän häntä. Jospa jokin ihme olisi voinut katkaista tämän helvetillisen keskustelun! Lupin toivoi sitä kaikesta sydämestään, kaikki hermot pingottuneina.

Ja Holmes puhui:

— Ettekö kuule? En minäkään… huonosti… tuskin erotan sanoja. No niin, mietittyäni asiaa katson viisaimmaksi, että menette kotiin. Mikä vaara? Ei ole mitään vaaraa. Hänhän on Englannissa! Minä sain sähkösanoman Southamptonista, joka ilmoittaa hänen saapuneen sinne.

Mikä iva näissä sanoissa! Holmes lausui ne tavattoman tyytyväisesti. Ja hän lisäsi:

— Älkää siis hukatko aikaa, rakas ystävä, minä tulen teitä tapaamaan.

Hän laski kuulotorven kädestään.

— Herra Ganimard, minä pyydän teiltä kolme miestänne.

— Vaaleatukkaisen naisen tähden, niin?

— Niin.

— Tiedättekö kuka hän on, missä hän on?

— Tiedän.

— Hitto vieköön! Mikä verraton saalis. Yhdessä Lupinin kanssa, tämä päivä on täydellinen. Folenfant, ottakaa kaksi miestä matkaanne ja seuratkaa herraa.

Englantilainen lähti kolmen poliisin seurassa.

Kaikki oli siis loppunut. Vaaleatukkainen nainenkin oli siis joutunut Holmesin valtaan. Ihailtavan kestävyytensä, onnellisten tapausten liittymisen kautta päättyi taistelu hänen voitokseen ja Lupinin korvaamattomaksi tappioksi.

— Herra Holmes!

Englantilainen pysähtyi.

— Herra Lupin?

Tämä viimeinen tapaus näytti tehneen tärisyttävän vaikutuksen Lupiniin. Hänen otsansa oli rypyssä. Hän oli väsynyt ja synkkä. Hän oikaisi kuitenkin vartalonsa kooten kaikki voimansa. Ja huolimatta kaikesta, kepeästi, nasevasti hän huudahti:

— Myönnättehän että kohtalo sotii minua vastaan. Äsken se esti minua pakenemasta tuon uunin kautta ja jätti minut teidän haltuunne. Nyt se käyttää puhelinta lahjoittaakseen teille vaaleatukkaisen naisen. Minä taivun sen määräyksien alle.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Sitä, että minä olen valmis ryhtymään neuvotteluihin.

Holmes vei tarkastajan syrjään ja pyysi äänellä, joka ei vastaväitteitä kärsinyt, lupaa saada vaihtaa muutamia sanoja Lupinin kanssa. Sitten hän palasi Lupinin luo. Viimeinen sovittelu! Hän alkoi kuivalla ja hermostuneella äänellä:

— Mitä te tahdotte?

— Neiti Destangen vapauden.

— Tiedätte hinnan?

— Tiedän.

— Ja suostutte?

— Minä suostun kaikkiin ehtoihinne.

— Ah! huudahti englantilainen kummastuneena, — mutta tehän hylkäsitte, kun oli puhe teistä.

— Kun oli puhe minusta, herra Holmes. Nyt on kysymys naisesta, ja naisesta jota minä rakastan. Ranskassa katsokaahan, meillä on erikoiset ajatukset näistä asioista. Ja vaikka miehen nimi onkin Arsène Lupin, niin ei hän toimi toisin. Päinvastoin!

Hän sanoi sen hyvin yksinkertaisesti. Holmes nyökkäsi tuskin huomattavasti päällään ja mutisi:

— Siis sininen timantti?

— Ottakaa keppini, tuolta, uunin nurkasta. Tarttukaa toisella kädellänne kepin nuppiin ja toisella vääntäkää rautahylsyä joka on vastakkaisessa päässä kuin nuppi.

Holmes tarttui keppiin ja väänsi hylsyä ja vääntäessään hän näki, että nuppi irtaantui. Tämän nupin sisällä oli vahapallo. Pallon keskellä timantti.

Hän tarkasti sitä. Se oli sininen timantti.

— Neiti Destange on vapaa, herra Lupin.

— Vapaa tulevaisuudessa kuten nytkin! Hänen ei tarvitse pelätä mitään teidän puoleltanne?

— Eikä kenenkään muun.

— Tapahtukoon mitä tahansa?

— Tapahtukoon mitä tahansa. Minä en enää tiedä hänen nimeään enkä osoitettaan.

— Kiitos. Ja näkemiin asti! Sillä tapaammehan me toisemme, eikö niin, herra Holmes?

— Sitä en epäilekään.

Englantilaisen ja Ganimardin välillä oli jokseenkin kiivas väittely, jonka Holmes äkkiä lopetti jokseenkin jyrkästi.

— Ikävä kyllä, herra Ganimard, en ole lainkaan samaa mieltä teidän kanssanne. Mutta minulla ei ole aikaa selittää sitä teille. Minä lähden tunnin kuluttua Englantiin.

— Mutta, vaaleatukkainen nainen?

— Minä en tunne häntä.

— Äskenhän te juuri…

— Ottakaa hänet tai jättäkää hänet. Minä olen jo antanut Lupinin teidän käsiinne. Tässä on sininen timantti, jonka iloksenne saatte itse antaa kreivitär de Crozonille. Minun mielestäni ei teillä ole mitään syytä valittaa.

— Mutta vaaleatukkainen nainen?

— Etsikää.

Hän painoi hatun päähänsä ja poistui nopeasti, kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut viivyttelemään toimitettuaan asiansa.

* * * * *

— Hauskaa matkaa, huudahti Lupin. — Ja olkaa varma siitä, etten koskaan unohda niitä ystävällisiä suhteita jotka ovat vallinneet välillämme. Terveisiä herra Watsonille.

Hän ei saanut mitään vastausta ja ilkkui:

— Tuota voi kutsua englantilaiseksi paoksi. Tuolla saarivaltakunnan asukkaalla ei ole sitä kohteliaisuuden kukkaa, jonka kautta me eroamme muista kansoista. Ajatelkaahan, Ganimard, millaisen lähdön ranskalainen olisi vastaavassa tapauksessa pannut toimeen! Minkä erikoisen kohteliaisuuden alle hän olisi kätkenyt voitonriemunsa! Mutta, Jumala varjelkoon, Ganimard, mitä te teette? Panetteko te kotitarkastuksen toimeen! Mutta eihän täällä löydy enää mitään, ystäväiseni, ei paperin palaakaan. Minun arkistoni ovat varmassa paikassa.

— Kukapa tietää! Kukapa tietää!

Lupin alistui tarkastukseen. Kaksi tarkastajaa piteli hänestä kiinni, ja kaikki muut seisoivat ympärillä, ja hän alistui kärsivällisesti kaikkeen. Mutta kahdenkymmenen minuutin päästä hän jo huokasi:

— Kiirehtikää, Ganimard, ettekö jo lopeta.

— Onko teillä siis kova kiire?

— Onko minulla kiire! Välttämätön vierailu.

— Vankilassako?

— Ei, kaupungilla.

— Joutavia! Mihin aikaan?

— Kello kaksi.

— Kello on kolme.

— Juuri niin, minä olen myöhästynyt, enkä minä halveksi mitään muuta niin paljon kuin myöhästymistä.

— Annatteko minulle viisi minuuttia aikaa?

— En minuuttiakaan enempää.

— Te olette liian ystävällinen, minä koetan…

— Älkää puhuko niin paljon. Joko taas tutkitte tuota laatikkoa? Sehän on tyhjä!

— Onhan täällä kirjeitä.

— Vanhoja laskuja!

— Ei, silkkinauhalla sidottu pinkka.

— Vaaleanpunaisellako nauhalla? Oh! Ganimard, älkää millään muotoa avatko!

— Ovatko ne naisen kirjeitä?

— Ovat.

— Hienon naisen?

— Hyvin hienon.

— Hänen nimensä?

— Rouva Ganimard.

— Hyvin hauskaa! Hyvin hauskaa! huudahti tarkastaja loukkaantuneena.

Tällä hetkellä palasivat muihin huoneisiin lähetetyt miehet ja ilmoittivat, että kotitarkastus oli ollut tulokseton. Lupin alkoi nauraa.

— Hitto vieköön! Luulitteko löytävänne luettelon tovereistani, tai todistuksen suhteestani Saksan keisariin? Teidän tulisi etsiä tämän huoneiston pikku salaisuuksia. Tämä kaasuputki on esimerkiksi puhetorvi. Tämän uunin sisällä on portaat. Tämä seinä on ontto. Ja kuinka suuri määrä täällä on kelloja! Painakaahan, Ganimard, tuota nappulaa.

Ganimard totteli.

— Ettehän kuule mitään? kysyi Lupin.

— En.

— En minäkään. Te olette kuitenkin ilmoittanut minun lentoasemani hoitajalle, jotta hän panee kuntoon ohjattavan ilmalaivan, joka kohta vie meidät yläilmoihin.

— Joutavia, sanoi Ganimard, joka oli lopettanut tarkastuksensa, — nämä hullutukset jo riittävät, matkaan!

Hän astui muutaman askeleen, miehet seurasivat häntä. Lupin ei liikahtanut tuumaakaan. Vahdit työnsivät häntä. Turhaan.

— No, sanoi Ganimard, — ettekö aio lähteä?

— En suinkaan.

— Siinä tapauksessa…

— Mutta se riippuu.

— Mistä?

— Paikasta, jonne viette minut.

— Vankilaan, tietysti.

— Sitten en liikahda. Minulla ei ole mitään tehtävää vankilassa.

— Tehän olette hullu?

— Eikö minulla ollut kunnia ilmoittaa teille, että minulla oli tärkeä vierailu tehtävänä?

— Lupin!

— Ganimard, vaaleatukkainen nainen odottaa minua, ja te luulette minua niin epähienoksi, että jätän hänet levottomana odottamaan? Hieno mies tekisi siinä raukkamaisesti.

— Kuulkaahan, Lupin, sanoi tarkastaja, jota tämä pilailu alkoi ärsyttää, — minä olen tähän asti ollut teitä kohtaan tavattoman hienotunteinen. Mutta kaikella on rajansa. Seuratkaa minua.

— Mahdotonta. Minun täytyy mennä tapaamaan erästä henkilöä ja minä menen.

— Viimeisen kerran?

— Mah-do-ton-ta.

Ganimard viittasi. Kaksi miestä nosti Lupinin syliinsä. Mutta he päästivät hänet piankin vapaaksi parahtaen tuskasta: Lupin pisti molemmilla käsillään pitkät neulat heidän kehoihinsa.

Hulluina raivosta syöksyivät miehet hänen kimppuunsa, heidän vihansa oli päässyt valloilleen, he halusivat kostaa toveriensa puolesta ja monet kärsimänsä häpeät, ja he iskivät ja löivät. Kova isku osui hänen ohimoonsa. Hän kaatui maahan.

— Jos te tapatte hänet, karjui Ganimard raivoissaan, — niin joudutte tekemisiin minun kanssani.

Hän kumartui hoitamaan Lupinia. Mutta huomattuaan hänen vapaasti hengittävän hän käski toisia kantamaan häntä jaloista ja pääpuolesta, itse tuki hän vartalon kohdalta.

— Astukaa tasaisesti! Ei saa tärisyttää. Senkin roistot, olitte vähällä tappaa hänet. No, Lupin, miten voitte?

Lupin avasi silmänsä. Hän mutisi:

— En aivan hyvin, Ganimard, te olette antanut murskata minut.

— Oma syynnehän se oli, miksi olette niin itsepäinen! vastasi Ganimard onnettomana. — Ettehän tunne kipua?

He saapuivat portaille. Lupin vaikeroi:

— Ganimard, hissiin, muuten he katkovat luuni.

— Hyvä ajatus, mainio ajatus, myönsi Ganimard. — Sitä paitsi ovat portaat niin kaidat, olisi vaikeata…

Hän painoi hissin ylös. Lupin asetettiin hyvin varovaisesti penkille istumaan. Ganimard istui hänen viereensä ja sanoi apulaisilleen:

— Menkää samalla aikaa portaita alas kuin me. Odottakaa porttivahdin oven luona. Onko selvä?

Hän sulki hissin oven. Mutta tuskin se oli sulkeutunut, kun kaikkien suusta kuului kiljahdus. Vinhaa vauhtia kuin ilmapallo, joka on päässyt irti, hissi kiiti ylöspäin. Kuului ivallinen nauru.

— Hyvä Jumala, ulvoi Ganimard, etsien kiihkeästi pimeässä nappulaa, jota painamalla hissi saataisiin laskeutumaan alas.

Kun hän ei sitä löytänyt hän huusi:

— Viides kerros! Vartioikaa viidennen kerroksen ovea.

Hypäten neljä porrasta kerrallaan syöksyivät poliisit portaita ylös. Mutta jotain ihmeellistä tapahtui: hissi näytti puhkaisevan viimeisen kerroksen katon, katosi poliisien näkyvistä, pysähtyi äkkiä ylimpään, palvelijain ullakkokerrokseen. Kolme miestä oli siellä vartioimassa, he avasivat hissin oven. Kaksi heistä tarttui Ganimardiin, joka aivan ymmällään ja hervottomana ei ajatellutkaan puolustautua. Kolmas vei Lupinin pois.

— Ennustinhan minä teille, Ganimard, paosta ilmapallossa… ja teidän avullanne! Ensi kerralla älkää olko niin säälivä. Ja ennen kaikkea muistakaa, että Arsène Lupin ei anna lyödä itseään eikä tehdä itselleen pahaa muuta kuin pätevistä syistä. Hyvästi!

Ovi oli jo uudelleen suljettu ja hissi laskeutui Ganimardin kanssa alakertaan. Ja kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että vanha poliisi sai poliisit kiinni porttivahdin oven luona.

Sanaakaan sanomatta he kiireimmän kautta kulkivat pihan poikki ja juoksivat keittiöportaita ylös, sillä ainoastaan siten he pääsivät palvelijan kerrokseen, jossa pako oli tapahtunut.

Pitkä, monimutkainen käytävä, jonka varrella oli pieniä numeroituja huoneita, johti ovelle, joka oli raollaan. Tämän oven toisella puolen, ja siis toisessa talossa, oli samanlainen käytävä, samoin mutkikas ja sen varrella samanlaisia huoneita. Käytävän päässä oli keittiön portaat. Ganimard laskeutui niitä alas, kulki pihan poikki ja saapui kadulle, Picot-kadulle. Silloin hän ymmärsi kaiken: nämä molemmat talot, jotka ulottuivat syvälle kaupunginkorttelin sisään, koskettivat toisiinsa ja niiden päädyt olivat eri kaduille, ei kulmittain toistensa kanssa vaan yhdensuuntaisesti ja yli kuudenkymmenen metrin päässä toisistaan.

Hän meni porttivahdin luo ja näytti poliisikorttinsa:

— Neljä miestä kulki juuri äsken tästä ohi?

— Niin, neljännen ja viidennen kerroksen asukkaiden palvelijat ja kaksi heidän ystäväänsä.

— Ketkä asuvat neljännessä ja viidennessä kerroksessa?

— Herrat Fouvel ja heidän serkkunsa Provost. He muuttivat tänä aamuna pois. Jäljelle jäi vain kaksi palvelijaa. He poistuivat äsken.

— Ah! ajatteli Ganimard, vaipuessaan porttivahdin huoneen sohvalle, mikä mainio saalis luisui käsistämme! Koko joukkio asui tässä taloryhmässä.

* * * * *

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin saapui kaksi herraa ajurilla Pariisin pohjoiselle asemalle ja riensi Calaisin pikajunaa kohden ja heitä seurasi mies kantaen heidän tavaroitaan.

Toisen käsi oli siteessä ja hänen kalpeutensa ilmaisi hänet sairaaksi. Toinen näytti iloiselta.

— Nopeasti, Watson, me emme saa myöhästyä junasta. Watson, minä en koskaan tule unohtamaan näitä kymmentä päivää.

— En minäkään.

— Mitä ihania taisteluja!

— Verrattomia.

— Siellä täällä vain muutamia pieniä ikävyyksiä.

— Hyvin pieniä.

— Ja lopuksi täysi voitto pitkin linjaa. Lupin vangittu! Sininen timantti saatu takaisin!

— Minun käsivarteni on poikki!

— Kun on kysymys sellaisesta voitosta, niin mitä merkitsee poikki mennyt käsivarsi!

— Varsinkin minun.

— Niin! Muistakaahan, Watson, että juuri silloin kun olitte apteekkarin luona, ja kärsitte kuten sankari ainakin, silloin löysin sen langan, joka vei minut perille.

— Mikä onnen potku.

Vaunun ovia suljettiin.

— Sisään, olkaa hyvät. Pitäkäämme kiirettä, hyvät herrat.

Kantaja kapusi tyhjään vaunuosastoon ja laski tavarat hyllylle, Holmesin auttaessa onnetonta Watsonia vaunuun.

— Mutta mikä teitä vaivaa, Watson? Ettehän pääse ylös! Voitteko pahoin, vanha toveri.

— En minä voi pahoin.

— Mikä teitä sitten vaivaa?

— Minä en voi käyttää muuta kuin toista kättäni.

— Entä sitten! huudahti iloisesti Holmes. — Tyhjää puhetta. Luuletteko olevanne ainoa käsipuoli tässä maassa! Entä ne todelliset käsipuolet? Täällä sitä nyt ollaan.

Hän ojensi kantajalle viisikymmentä sentimiä.

— Kiitos, ystäväni. Tässä on Teille.

— Kiitos, herra Holmes.

Englantilainen katsoi häneen: se oli Arsène Lupin.

— Te, te! hän änkytti aivan ällistyneenä.

Ja Watson suu ammollaan heilutti tervettä kättään kuten puhuja, joka vakuuttaa jotain tosiasiaa:

— Te! Te! Mutta teidäthän on vangittu! Holmes kertoi sen minulle. Hänen lähtiessään Ganimard ympäröi teitä kolmenkymmenen apulaisensa kanssa.

Lupin laski käsivartensa rinnalle ristiin ja sanoi hyvin loukkaantuneena:

— Ja silloin te luulitte että antaisin teidän lähteä sanomatta teille hyvästi? Kaiken sen ystävyyden jälkeen, joka aina on vallinnut meidän kesken! Mutta sehän olisi ollut tavattoman epähienoa. Keneksi te minua luulette?

Juna vihelsi.

— No, minä annan sen teille anteeksi. Mutta onko teillä kaikki, mitä tarvitsette? Tupakkaa, tulitikkuja. On! Ja tämän päivän iltalehdet? Te luette siitä vangitsemiseni yksityiskohdat, viimeisen urotyönne, mestari. Ja nyt näkemiin, olen ihastunut saatuani tutustua teihin… todella ihastunut. Ja jos joskus minua tarvitsette, niin olen onnellinen…

Hän hyppäsi asemasillalle ja sulki oven.

— Hyvästi, hän sanoi vielä, heiluttaen nenäliinaansa. — Hyvästi, minä kirjoitan teille. Tekin minulle, eikö niin? Ja katkennut käsivartenne, herra Watson? Minä odotan uutisia teiltä molemmilta. Postikortti silloin tällöin. Osoite: Lupin, Pariisi. Se riittää. Tarpeetonta panna postimerkkiä, näkemiin, näkemiin!