Neljä naista ristillä: Jännitysromaani

NELJÄ NAISTA RISTILLÄ

Jännitysromaani

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.

Sota on tuottanut niin paljon mullistuksia, että harvat henkilöt enää muistavat tapauksia, jotka muutama vuosi sitten tunnettiin d'Hergemontin häväistysjutun nimellä.

Herra Antoine d'Hergemontin, joka on julkaissut arvossapidettyjä tutkimuksia Bretagnen kivisistä muistomerkeistä, kävellessä tyttärensä Véroniquen kanssa kerran kesäkuussa vuonna 1902 Boulogne-metsässä Pariisin lähistöllä hyökkäsi neljä miestä hänen kimppuunsa, ja hän sai kasvoihinsa kepiniskun, joka kaatoi hänet nurin. Lyhyen kamppailun jälkeen laahattiin Véronique, kaunis Véronique, kuten häntä ystävätärten kesken nimitettiin, epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta automobiiliin, jonka tämän nopean kohtauksen katselijat näkivät katoavan Saint-Cloudiin päin.

Tavallinen naisenryöstö. Seuraavana päivänä saatiin kuulla totuus. Kreivi Alexis Vorski, nuori puolalainen aatelismies, kovin huono maineeltaan, mutta komeasti esiintyvä, joka väitti olevansa kuninkaallista sukuperää, rakasti Véronique d'Hergemontia. Ja Véronique rakasti häntä. Kun tytön isä oli ajanut pois kreivin, jopa useat kerrat häntä loukannutkin, oli hän suunnitellut tämän seikkailun, johon Véroniquella itsellään ei kuitenkaan ollut pienintäkään osallisuutta.

Julkisesti vannoi Antoine d'Hergemont, joka oli — eräät julkaistut kirjeet sitä todistivat — rajuluontoinen ja umpimielinen mies ja oli eriskummaisella luonteellaan, raa'alla itsekkäisyydellään ja törkeällä ahneudellaan saattanut tyttärensä varsin onnettomaksi, kostavansa mitä leppymättömimmällä tavalla.

Hän antoi suostumuksensa avioliittoon, ja häät vietettiin kaksi kuukautta myöhemmin Nizzassa. Mutta seuraavana vuonna kuultiin sarja mieltenkuohua herättäviä uutisia. Pitäen kostolupauksensa d'Hergemont ryösti vuorostaan tyttärensä ja Vorskin avioliitosta syntyneen pojan ja otti hänet mukaansa astuessaan Villefranchessa huvipurteen, jonka oli vastikään ostanut.

Merellä kävi kova aallokko. Pursi upposi Italian rannikon näkyvissä. Eräs alus korjasi siinä olleet neljä merimiestä. Heidän todistuksensa mukaan olivat herra d'Hergemont ja lapsi kadonneet kuohuihin.

Kun Véronique oli täten saanut varman tiedon heidän kuolemastaan, meni hän karmeliittanunnain luostariin.

Niin kerrottiin. Näiden tapahtumien oli määrä neljäntoista vuoden päästä olla aiheena mitä kauhistuttavimpaan ja kummallisimpaan seikkailuun, joka on todenperäinen, vaikka jotkut yksityiskohdat alussa näyttävät hiukan satumaisilta. Mutta sota on tehnyt elämän ja olosuhteet niin mutkikkaiksi, että sen ulkopuolella sattuvat tapaukset, kuten ne, joista tässä tarinassa kerromme, lainaavat suuresta murhenäytelmästä jotakin epäluonnollista, järjetöntä ja joskus ilmeellistäkin vivahdusta. Tarvitaan totuuden koko häikäisevä valo antaaksemme näille seikoille todellisuuden leiman, niin että ne esiintyvät perin yksinkertaisena kokonaisuutena…

ENSIMMÄINEN LUKU

Autio maja

Bretagnen sydämessä sijaitsevassa Faouëtin sievässä kylässä nähtiin eräänä toukokuun aamuna, että sinne saapui vaunuissa ajaen väljään harmaaseen viittaan puettu nainen, jonka kasvoja verhoava paksu harso ei estänyt eroittamasta, että hän oli hyvin kaunis ja viehättävä.

Tämä nainen söi kiireesti aamiaista kylän pääravintolassa. Sitten hän puolenpäivän lähestyessä pyysi ravintolan isäntää pitämään huolta matkalaukustaan, kyseli yhtä ja toista eri tienoista ja astuen kylän läpi lähti maaseudulle päin.

Hänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei Quimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui pienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella erään sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: "Locriffiin, 3 kilometriä."

"Kas tässähän se on", ajatteli hän.

Mutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään, mitä etsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?

Lähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä kuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti, puilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni linna kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine julkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello kahdeltatoista värähteli avaruudessa angelus -kellojen soitto kehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen. Sitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.

Silloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti taskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.

Ylhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi: Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja; vaitiolo varma.

Sen alapuolella oli osoitteena:

"Madame Véronique, muotiliike, Besançon."

Hän luki:

"Arvoisa rouva!

"Ette usko, kuinka suurella mielihyvällä olen suorittanut sen kaksoistehtävän, jonka arvoisalla kirjeellänne tältä toukokuulta 1917 minulle annoitte. En ole koskaan unohtanut niitä olosuhteita, joissa minulle oli mahdollista neljätoista vuotta sitten tarjota teille tehoisaa apuani elämäänne silloin synkistävissä tuskallisissa asioissa. Minä kykeninkin silloin hankkimaan kaikki varmennukset rakkaan ja kunnioitettavan isänne herra Antoine d'Hergemontin ja armaan poikanne Françoisin kuolemasta. Se oli ensimmäinen merkillinen saavutukseni sillä uralla, joka oli tuottava niin paljon muita loistavia voittoja.

"Minähän myöskin, älkää sitä unohtako, teidän pyynnöstänne ja nähdessäni, kuinka hyödyllistä oli turvata teidät puolisonne vihalta ja, sanokaamme suoraan, hänen rakkaudeltaankin, ryhdyin tarpeellisiin toimenpiteisiin hankkiakseni teille pääsyn karmeliittanunnain luostariin. Minäpä silloinkin, kun oleskelustanne luostarissa oli teille selvinnyt, että uskonnollinen elämä oli luonteenne vastaista, hommasin teille vaatimattoman muotikauppanne Besançonissa, etäällä niistä kaupungeista, joissa olitte viettänyt lapsuutenne vuodet ja avioliittonne viikot. Teillä oli makua ja tarve tehdä työtä elääksenne ja välttääksenne tuskallisia ajatuksia. Teidän täytyi onnistua. Ja te olette onnistunut.

"Käykäämme nyt asiaan, käsillä olevaan kaksinaiseen asiaan. Aluksi ensimmäinen kysymyksenne: Mihin on nykyisessä maailman myllerryksessä joutunut puolisonne herra Alexis Vorski, syntyperältään puolalainen paperiensa mukaan ja omien puheittensa mukaan kuninkaan poika? Puhun lyhyesti. Jouduttuaan epäluulon alaiseksi oli herra Vorski sodan alusta asti suljettuna keskitysleiriin Carpentrasin lähellä, mutta karkasi Sveitsiin, palasi Ranskaan ja saatiin kiinni; häntä syytettiin vakoilusta ja todistettiin hänen olevan saksalaisen. Vielä toisen kerran, silloin kun kuolemantuomio häntä välttämättömästi odotti, hän karkasi ja hävisi Fontainebleaun metsään, jossa hänet vihdoin joku tuntematon henkilö tikarilla surmasi.

"Kerron teille kaiken tämän kaunistelematta, arvoisa rouva, kun tiedän, kuinka suuresti te halveksitte tätä olentoa, joka oli teidät inhoittavasti pettänyt, ja kun myöskin tiedän, että useimmat näistä seikoista ovat teille sanomalehdistä tuttuja, vaikkette olekaan voinut tarkistaa niiden ehdotonta todenperäisyyttä.

"Mutta todistukset ovat olemassa. Minä olen ne nähnyt. Ei ole enää epäilemistä. Alexis Vorski on haudattuna Fontainebleaun multaan.

"Ja ohimennen pyydän saada huomauttaa teille, arvoisa rouva, tämän kuoleman omituisuudesta. Muistattehan eriskummaisen ennustuksen, josta minulle puhuitte ja joka koski herra Vorskia. Herra Vorski, jonka todellakin harvinaisen nerokkuuden ja tarmon oli turmellut valheellinen ja taikauskoinen henki, oli harha-aistimusten ja ahdistavan pelon uhri. Häneen oli tehnyt valtavan vaikutuksen se hänen elämäänsä rasittava ennustus, jonka useat salatieteisiin perehtyneet henkilöt olivat hänelle lausuneet: 'Vorski, kuninkaan poika, sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja puolisosi kuolee ristiinnaulittuna.' Minua naurattaa, arvoisa rouva, näitä viime sanoja kirjoittaessani. Kuolee ristiinnaulittuna! Moinen rangaistus ei juuri enää ole muodissa, ja minä olen levollinen teidän puolestanne! Mutta mitä ajattelette tikariniskusta, jonka herra Vorski sai kohtalon tutkimattomien käskyjen mukaan?

"Mutta jääkööt mietiskelyt… Nyt on kysymys…"

Véronique antoi kirjeen hetkiseksi luisua polvilleen. Herra Dutreillisin mahtailevat lauseet ja tutunomainen leikinlasku loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan, ja sitten häntä kiusasi Alexis Vorskin kaamea kuva. Hän tunsi tuskaista väristystä ruumiissansa muistellessaan tuota kauheaa miestä. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja jatkoi lukemistansa:

"Nyt on kysymys, rouva, toisesta tehtävästäni, teidän silmissänne tärkeämmästä, koska kaikki muu kuuluu menneisyyteen.

"Puhukaamme lyhyesti ja täsmällisesti. On kulunut kolme viikkoa siitä, kun te eräässä niistä harvoista tilaisuuksista, jolloin suostutte keskeyttämään elämällenne niin sopivan, arvokkaan yksitoikkoisuuden, kerran torstai-iltana veitte palveluksessanne olevat muotiompelijattaret eläviin kuviin. Siellä kiinnitti huomiotanne todella selittämätön yksityiskohta. Pääfilmissä, jonka nimenä oli Bretagnelainen legenda, esitettiin toivioretkeä, ja siinä sattui kohtaus, joka tapahtui tienvieressä aution hökkelin edustalla. Tuolla hökkelillä ei muuten ollut näytelmässä mitään merkitystä. Kaiketikin se oli tullut sattumalta mukaan. Mutta se, mikä kiinnitti huomiotanne, oli todella eriskummaista. Ränstyneen oven tervattuihin lautoihin oli kädellä piirretty kirjaimet: V. d'H. Ja nämä kolme kirjainta olivat aivan selvästi teidän nimipiirroksenne tyttövuosiltanne, jota silloin käytitte tuttavallisissa kirjeissä ja jollaista ette enää ole kertaakaan käyttänyt neljääntoista vuoteen! Véronique d'Hergemont! Mikään erehdys ei ollut mahdollinen. Kaksi pienellä d:llä ja heittomerkillä eroitettua isoa alkukirjainta. Ja sitten vielä oli H:n poikkiviiva vedetty kiekuraksi kolmen kirjaimen alle ihan teidän silloisen tapanne mukaan!!

"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä te päätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu. Ja ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.

"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.

"Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.

"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla huomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin Faouëtiin asti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin käykää katsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka kohoaa mitä merkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin, Bretagnelaisen legendan, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin Quimperin tietä pitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä, on puiden ympäröimässä puolikehässä se autio hökkeli, jonka ovessa on mainittu kirjoitus. Mökkipahasessa ei huomaa mitään merkillistä. Sisäpuolelta se on tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa. Mädäntynyt lauta teki penkin virkaa. Kattona toukansyömä kehikko, jonka läpi sade valuu sisään. Sanon vieläkin kerran, että se aivan varmaan on vain sattumalta joutunut kinematografikoneen eteen. Lopuksi lisään, että Bretagnelaisen legendan filmi otettiin viime syyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus on ainakin kahdeksan kuukautta vanha.

"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni on toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä ponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä ajassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä viidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.

"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni…"

Véronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin niissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne olivat surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä hänen avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti häntä yhtä itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän sitä välttääkseen oli heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se vaikutelma, jopa varmuuskin, että kaikki hänen onnettomuutensa, isän kuolema, pojan kuolema, johtuivat virheestä, jonka hän oli tehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin hän oli tämän miehen rakkautta vastustanut ja suostunut avioliittoon vain pakosta, epätoivoissaan ja pelastaakseen herra d'Hergemontin Vorskin kostolta. Mutta sittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta huolimatta hän oli alussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta. Nykyisin se näytti hänestä anteeksiantamattomalta kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia tunnonvaivoja ei aika ollut voinut vaimentaa.

"Oh", mutisi hän, "olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne itkemään."

Tarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne turvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän nousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.

"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä… puiden ympäröimässä puolikehässä…" sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen paikan ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla puolella puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään lähemmäksi hän näki sen.

Se oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka säiden vaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja havaitsi, että sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen paljoa himmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme kirjainta olivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen alla hän näki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta huomaamatta, nimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.

Hänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa käsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen tyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen piirtänyt tämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt ensi kertaa kävi?

Véroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa liittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen menneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen rakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis oli mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt hänen ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo kirjoitus oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?

Véronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä näkynyt eikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra Dutreillis oli avannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan sisässä. Kuitenkin hän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että asiamies ei ollut erehtynyt.

Ovi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti sen, ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen tehdä ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen — tahdonponnistus — vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä tempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten piiriin, jota hän tietämättään kavahti.

"No, mitä nyt?" tuumi hän. "Mikä minua pidättää?" Hän veti äkkiä. Häneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja samalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin, hän näki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena tunnusmerkkinä: siltä puuttui toinen käsi.

Se oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät valkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa havaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet oli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta vammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki juuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten. Vaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet. Ruumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat olivat koukussa.

Kaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai pikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän seisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:

"Ruumis… ruumis…"

Äkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi ja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti vanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.

Tämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia ja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen viranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko mitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.

Taskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä. Mutta kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui pää retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen säärien päälle, joten penkin alusta paljastui.

Penkin alta hän keksi pienen paperikäärön — arkin hyvin ohutta piirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt kieroksi.

Hän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun hänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:

"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala…!"

Hän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että silmät voisivat lukea ja aivot käsittää.

Korkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta sillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi eroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon ristiinnaulittua neljää naista.

Ja etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli nainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot kauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa. Tämä ristiinnaulittu nainen oli — siitä ei ollut epäilystäkään — hän itse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!

Sitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan nimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.

Siinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique d'Hergemont!

Häntä puistatti kiireestä kantapäähän. Hän suoristausi, kääntyi ja, pyörähtäen hökkelistä ulos, kaatui tainnoksiin nurmikolle.

* * * * *

Véronique oli hyvinvoipa, kookas ja tarmokas nainen, joka säilytti ihmeellisesti tasapainonsa ja jonka hyvää sielullista terveyttä ja oivallista ruumiillista sopusuhtaisuutta eivät koettelemukset olleet voineet koskaan masentaa. Tarvittiin poikkeuksellisia ja odottamattomia olosuhteita, joihin tällä kertaa vielä liittyi kaksiöisen rautatiematkan tuottama väsymys, ennenkuin hänen hermonsa ja tahtonsa järkkyivät.

Sitä ei muuten kestänytkään kuin pari, kolme minuuttia, minkä jälkeen hänen sielunkykynsä tulivat jälleen kirkkaiksi ja valppaiksi.

Hän nousi, kääntyi uudelleen mökkiä kohti, otti paperiarkin, katseli sitä tosin sanomattoman levottomana, mutta tällä kertaa näkevin silmin ja täydessä tajussa.

Ensiksikin yksityiskohtia, jotka näyttivät hänestä merkityksettömiltä tai joiden merkitys ei hänelle ainakaan vielä selvinnyt. Vasemmalla oli kapea viisitoistarivinen sareke, joka oli sommiteltu vajaamuotoisista kirjaimista alati samoin perusviivoin ja kaiketi pantu siihen vain täytteeksi.

Eräissä kohdin oli kuitenkin muutama sana selvästi nähtävissä.

Véronique luki: " Neljä naista ristillä ", sitten kauempana: " Kolmellekymmenelle arkulle …", ja viimeinen rivi kokonaisuudessaan kuului:

" Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Koko sarekkeen sulki kahdella hyvin säännöllisellä viivalla piirretty kehys. Toinen viiva oli musta, toinen punaisella värillä vedetty. Punaisella oli vielä yläpuolelle piirretty kaksi mistelinoksalla toisiinsa sidottua sirppiä ja sarekkeen alapuolelle ruumisarkun kuva.

Oikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus, veripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine selityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn jäljennöksen muodon — jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun, missä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia sääntöjä laisinkaan tuntematta.

Siinä oli neljä naista ristillä.

Kolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä mukaa toinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa puvussa, ja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista paikallista kuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta solmu elsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja sivun keskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää säikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko, jonka alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen käsivarret, toinen oikealla, toinen vasemmalla.

Käsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu köysillä, jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen jalkojen yli vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla eräänlainen maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi kärsimyksen riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.

Kasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen sulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta hän oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena Véronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin kuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.

Ja pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille asti samanlaisissa poimuissa.

Ja yläpuolella kirjoitus: V. d'H.

Véronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja koettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei keksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään piirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.

Hän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti ja yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli sai viedä mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen kädestään, oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen asentoon, sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti, mennäkseen ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Mutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin kunnallislautakunnan esimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten kanssa, joiden mieliä hänen merkillinen tiedonantonsa oli kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.

Ruumis oli hävinnyt.

* * * * *

Kaikki tämä oli perin kummallista. Véronique tiesi varsin hyvin, että hänen tässä hämmennyksessään oli mahdoton vastata tehtyihin kysymyksiin ja karkoittaa epäluuloja, joita ihmisissä saattoi herätä hänen todistuksensa vilpittömyydestä, hänen tännetulonsa aiheesta, jopa hänen järjentilastaankin, ja siksi hän äkkiä luopuikin kaikesta ponnistuksesta ja kamppailusta. Majatalon isäntä oli saapuvilla. Véronique kysyi häneltä, mikä oli lähin kylä, jonne hän saapuisi tätä tietä seuraamalla, ja pääsisikö hän siten rautatieasemalle, josta voisi palata Pariisiin.

Hän painoi mieleensä nimet Scaër ja Rosporden, tilasi kärryt, jotka saavuttaisivat hänet tiellä, samalla tuoden hänen matkalaukkunsa, ja läksi liikkeelle komean asunsa ja vakavan kauneutensakin suojellessa häntä kaikkea pahansuopuutta vastaan.

Hän lähti niin sanoaksemme umpimähkään. Tie oli pitkä, kymmeniä kilometrejä. Mutta hänellä oli niin kiire päästä eroon näistä käsittämättömistä tapauksista ja palata rauhaan ja unhoon, että hän käveli ripein askelin, edes ajattelematta jalkavaivojensa hyödyttömyyttä, koska ajoneuvot kerran olivat tulossa hänen jäljestään.

Hän nousi kukkuloille, laskeutui laaksoihin ajatellen tuskin mitään ja luopuen etsimästä ratkaisua näihin moniin arvoituksiin. Menneisyys nousi taas hänen elämänsä pinnalle, ja hän pelkäsi kauheasti tätä menneisyyttä, joka ulottui siitä päivästä, jolloin Vorski hänet ryösti, hänen isänsä ja lapsensa kuolemaan asti…

Hän ei tahtonut ajatella muuta kuin pienoista kotiansa, jonka oli itselleen Besanconissa valmistanut. Siellä ei ollut huolia, ei unelmia, ei muistoja; eikä hän epäillyt, että hän siellä jokapäiväisten, tuttujen pikkuhommiensa keskellä valitsemassaan vaatimattomassa majassa unohtaisi aution hökkelin, silvotun ruumiin ja kauhistuttavan piirustuksen salaperäisine kirjoituksineen.

Mutta lähestyessään Scaërin suurta kauppalaa ja kuullessaan jo hevosenkellon kilinää takaansa hän näki Rospordeniin vievän tien haarassa puoleksi raunioittuneen rakennuksen kiviseinän.

Ja seinään oli valkoliidulla, numerolla 10 merkityn nuolen yläpuolelle, piirretty ennustavat kirjaimet: V. d'H.

TOINEN LUKU

Meren rannalla

Äkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin voimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta menneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä avautuvan pelottavan tien loppuun.

Tämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin pimeydessä olisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä sen muutoin varsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa ja että kymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka viitoitti tietä määräpaikasta toiseen.

Oliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien opastamiseksi? Vähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka, joka voisi auttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen ongelman, kuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä esiintyi näin traagillisten asianhaarain vyyhdissä.

Faouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja käski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.

Hän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa olleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt nimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.

Véronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä tutkimuksiaan.

Numero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti hänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut huomannut muita kirjoituksia.

Hän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi päiväkauden turhaan etsiskelyyn.

Vasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt numero 13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan seuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran eksyikin.

Vihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai meren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.

Hän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän eräänä aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden peittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla matalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun tammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi tullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi, menhir, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla 17 merkitty nimipiirros.

Ei mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki. Risumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.

"Tässä siis on päämäärä", ajatteli Véronique. "Täällä on syöty — ehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja."

Sitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen, lähikallioiden keskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa keinui pieni avonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori näkyi.

Ja hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä — miehen ja naisen äänen. Siltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin jokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta pussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän laski maahan sanoen:

"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?"

"Erinomaisesti."

"Ja missä te sitten kävitte?"

"No Pariisissa… kahdeksan päivää poissa… isäntäni asioilla…"

"Oletteko mielissänne, kun pääsette takaisin kotiin?"

"Totta kai."

"Ja näette, matami Honorine, että veneenne on samassa paikassa. Joka päivä olen käynyt sitä tarkastamassa. Tänä aamuna siitä vihdoin poistin purjeen. Yhäkö se kelluu hyvin?"

"Mainiosti."

"Te olettekin reipas luotsi. Niin, matami Honorine, kuka olisi luullut, että te kelpaisitte siihen toimeen?"

"Sota opettaa. Kaikki saaremme nuoret miehet ovat lähteneet, toiset käyvät kalastamassa. Eikä ole enää höyrylaivavuoroja kahdesti kuussa, kuten entiseen aikaan. Minä käyn siis asioilla."

"Entä öljy…"

"Sitä on varastossa. Ei mitään hätää siinä suhteessa."

"No niin, tässä siis eroamme, matami Honorine. Tarvitseeko minun auttaa lastauksessa?"

"Ei maksa vaivaa, teillähän on kiire."

"No, me eroamme siis", toisti ukko. "Näkemiin, matami Honorine. Minä valmistan kääröt edeltäpäin."

Ja hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:

"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua luotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta nimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!"

Hän hävisi kallion taakse.

Véronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat sanat, jotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!

Hän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti ja laskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.

Véronique näki silloin hänen kasvonsa.

Hän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella mustalla samettisiivellä varustettu hilkka.

"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa", mutisi Véronique räpsähtäen. "Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine…1"

Bretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat, päivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja jäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa, älykästä ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat kultaketjut. Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.

Hän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli niitä veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle, jota vasten vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli taivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan näkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä päästäessään hän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi, että Véronique saattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen, tasapoljentoinen kehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti kauniit valkoiset hampaansa.

Ja sanoi äiti niin, kun tuuti nukuksiin:

"Et itkeä sä saa, se kiusaa Mariaa.

Kun lapsi hymyilee, niin Neitsyt iloitsee.

Ja kädet ristissä rukoile Neitsyttä…"

Hän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen edessään, kasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.

Hämmästyneenä bretagnetar sammalsi:

"Mitä ihmettä tämä on?"

Véronique sanoi vapisevalla äänellä:

"Kuka teille on opettanut sen laulun?… Mistä te olette sen saanut?… Äitini lauloi sitä usein… se on hänen kotiseutunsa, Savoijan, lauluja… Enkä ole koskaan kuullut sitä… hänen kuolemansa jälkeen… Siksi… tahdon… tekisi mieleni…"

Hän vaikeni. Bretagnetar katseli häntä ääneti, ällistyneenä, ikäänkuin hänkin olisi ollut kysymäisillään jotakin.

"Kuka sen on teille opettanut?" toisti Véronique.

"Joku muualla", vastasi vihdoin matami Honorineksi mainittu.

"Missä muualla?"

"Saarellani."

Véronique kysyi ikäänkuin aavistaen pahaa:

"Kolmenkymmenen ruumisarkunko saarella?"

"Siksihän sitä sanotaan. Sen nimi on Sarek."

He silmäilivät yhä toisiaan sellaisella katseella, jossa oli uhmaa, mutta samalla suurta uteliaisuutta ja puhumisen tarvetta. Ja silloin he myöskin molemmat tunsivat, etteivät olleet toistensa vihollisia.

Véronique keskeytti äänettömyyden sanoen: "Suokaa anteeksi, mutta on, nähkääs, muutamia niin huolestuttavia asioita…"

Bretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique jatkoi:

"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä… Ette aavistakaan, miksi olen tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te voitte minulle selittää… Katsokaas… sattuma — aivan pieni sattuma, ja oikeastaan kaikki johtuu siitä — sai minut tulemaan Bretagneen ensi kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien vieressä vanhan aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet, nimipiirroksen, jota en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista vuoteen. Jatkaessani matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman nimikirjoituksen, ja siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja niin jouduin tänne Beg-Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka siis oli jonkun suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä… Mutta kuka tuo henkilö on ollut, sitä en tiedä."

"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?" kysyi Honorine innostuen. "Missä paikassa?"

"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä."

"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?"

"V. d'H."

Bretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa ilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:

"Ah", huudahti nuori nainen, "te siis tiedätte nimeni… te tiedätte…!"

Honorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan omissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä vettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:

"Neiti Véronique… rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah, hyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon kiitetty!"

Véronique oli hämillään ja hoki lakkaamatta:

"Te tiedätte nimeni… te tiedätte, kuka minä olen… Silloin voittekin selittää minulle koko tämän arvoituksen?"

Jokseenkin pitkän vaitiolon jälkeen Honorine vastasi:

"Minä en voi teille mitään selittää… Minäkään en käsitä… Mutta koettakaamme yhdessä ottaa asiasta selvä… Mikä oli sen bretagnelaiskylän nimi?"

"Faouët."

"Faouët… minä tiedän. Ja se autio hökkeli oli…?"

"Kahden kilometrin päässä sieltä."

"Avasitteko sen?"

"Avasin. Ja se olikin kauheinta. Siinä hökkelissä oli…"

"Puhukaa… mitä siellä oli?"

"Ensiksikin miehen, vanhan, paikkakunnan malliin puetun miehen ruumis. Hänellä oli pitkät valkoiset hiukset ja harmaa parta… Voi, sitä vainajaa en koskaan unohda… Hänet oli varmaankin kavalasti murhattu… myrkytetty… en tiedä…"

Honorine kuunteli suu ammollaan, mutta tämä rikos ei näkynyt ilmaisevan hänelle mitään, ja hän virkkoi vain:

"Kuka se oli? Onko pidetty tutkinto?"

"Kun palasin sinne faouëtilaisten kanssa, oli ruumis poissa."

"Poissako? Kuka sen oli korjannut?"

"Sitä en tiedä."

"Ette siis tiedä mitään?"

"En mitään. Mutta ensimmäisellä kerralla löysin hökkelistä piirustuksen… piirustuksen, jonka revin rikki, mutta jonka muisto kiusaa minua vieläkin kuin painajainen… En voi sitä karkoittaa… Kuulkaahan… siellä oli rullaksi kierretty paperiarkki, jolle ilmeisesti oli jäljennetty vanha kuva, ja se kuva esitti… oi, kuinka kauheaa… kauheaa!… se esitti neljää naista ristillä! Ja yksi niistä olin minä, ja siinä oli nimenikin… Toisella taas oli samanlainen päähine kuin teillä…"

Honorine puristi hänen käsiänsä tavattoman rajusti.

"Mitä te sanotte?" huudahti hän. "Neljä naista ristillä?"

"Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis teidän saarestanne."

Bretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see… ne nähkääs ovat hornan asioita… Pyhyyden loukkausta on niistä puhua… Vaietkaamme niistä visusti… Myöhemmin ehkä… saamme nähdä… ehkä jonakin toisena vuonna… Myöhemmin… myöhemmin…"

Kauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita ja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen kalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä, niin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.

Vihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:

"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei velvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä."

Ja hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:

"Teidän täytyy tulla mukanani sinne."

"Sinne, saarellenneko?" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.

Honorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan juhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja lausumattomia ajatuksia.

"Onko teidän nimenne todellakin Véronique d'Hergemont?"

"On."

"Isänne nimi oli…?"

"Antoine d'Hergemont."

"Olitte mennyt naimisiin Vorski-nimisen herrasmiehen kanssa, joka sanoi itseään puolalaiseksi?"

"Niin, Alexis Vorskin kanssa."

"Suostuitte hänen vaimokseen senjälkeen, kun hän oli teidät ryöstänyt, mikä herätti suurta hälinää, ja sittenkun välinne isänne kanssa olivat menneet rikki?"

"Niin."

"Teillä oli hänestä lapsi?"

"Niin, poika François."

"Jota ette oikeastaan ole tuntenut, koska isänne sen teiltä varasti?"

"Totta kyllä."

"Ja molemmat, sekä isänne että poikanne, katosivat eräässä haaksirikossa?"

"Niin, he hukkuivat?."

"Mistä sen tiedätte?"

Véronique ei ehtinyt tästä kysymyksestä kummastua, vaan vastasi:

"Omien tiedustelujeni tulos ja oikeudellinen tutkimus perustuvat molemmat samaan epäämättömään tosiseikkaan, neljän merimiehen todistukseen."

"Kuinka voitte olla varma, että ne eivät valehdelleet?"

"Miksi ne olisivat valehdelleet?" lausui Véronique kummastuneena.

"Niiden todistus saattoi olla ostettu… Ehkä se oli ennakolta saneltu."

"Kuka sen olisi sanellut?"

"Isänne."

"Sepä olisi ihmeellistä! Mutta isänihän oli kuollut!"

"Sanon vieläkin: Mistä sen tiedätte?"

Tällä kertaa näkyi Véronique ällistyvän.

"Mihin te oikeastaan tähtäätte?" kysyi hän.

"Malttakaas. Tiedättekö niiden neljän merimiehen nimiä?"

"Kyllä minä sain ne kuulla. Mutta en niitä enää muista."

"Ettekö muista, että ne olivat bretagnelaisia nimiä?"

"Muistan tosiaan. Mutta en käsitä…"

"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut täällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti. Hän on äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt joutua tekemisiin maan asukasten kanssa. Otaksukaamme, että hän jo kauan oli tuntenut nuo neljä matruusia ja saanut ne puolelleen tai ostanut heidän apunsa, ja että hän oli vartavasten palkannut heidät toimittamaan näennäisen haaksirikon… Otaksukaamme, että he aluksi laskivat isänne ja poikanne maihin johonkin Italian satamaan ja sitten, hyviä uimareja kaikki neljä, upottivat huvipurren rannikon näkyvissä. Otaksukaamme…"

"Ne miehet ovat siis elossa!" huudahti Véronique, jonka mielenliikutus yhä kiihtyi. "Heiltä voisi kysellä!"

"Kaksi kuoli luonnollisella kuolemalla muutama vuosi sitten. Kolmas on Maguennoc-niminen vanhus, jonka tapaatte Sarekissa. Neljännen taas ehkä juuri äsken näitte. Siinä seikkailussa ansaitsemillaan rahoilla hän osti maustekaupan Beg-Meilissä."

"Ah, häntähän voi heti puhutella", virkkoi Véronique vavisten. "Menkäämme häntä etsimään."

"Miksikä? Minä tiedän enemmän kuin hän."

"Te tiedätte… te tiedätte…"

"Minä tiedän kaikki, mikä teille on tuntematonta. Voin vastata kaikkiin kysymyksiinne. Tiedustelkaa minulta."

Mutta Véronique ei tohtinut tehdä hänelle suurinta kysymystä, sitä, joka alkoi värähdellä hänen tietoisuutensa hämärässä. Hän pelkäsi totuutta, joka ei ehkä ollut mahdollinen, totuutta, joka välähteli ikäänkuin usvan kätköstä, ja hän änkytti surullisella äänellä:

"Minä en käsitä… en käsitä. Minkätähden isä olisi niin menetellyt? Minkätähden hän olisi tahtonut, että hänen ja minun lapsiparkani luultaisiin kuolleen?"

"Isänne oli vannonut kostavansa…"

"Vorskille kyllä… Mutta minulle… tyttärelleen…? Sellainen kosto!"

"Te rakastitte miestänne. Kun olitte joutunut hänen valtaansa, ette paennut, vaan suostuitte avioliittoon. Sitäpaitsi oli loukkaus julkinen… Ja tunsittehan isänne, hänen rajun, pitkävihaisen luonteensa… hänen hiukan… hillittömän mielenlaatunsa, kuten hän itsekin myönsi."

"Mutta sitten…?"

"Sitten… sitten! Vuosien vieriessä hänessä syttyi rakkaus tyttärenpoikaansa kohtaan ja sen mukana katumus… ja hän etsi teitä kaikkialta… Kylläpä minä sitä varten sain matkustella! Ensiksi matkustin Chartresin karmeliittanunnain luostariin. Mutta te olitte sieltä lähtenyt kauan sitten… Mihin? Mistä olisi voinut teidät löytää?"

"Ilmoitus sanomalehtiin…"

"Kerran hän koetti sitäkin. Kirjoitti häväistysjutun vuoksi tietenkin hyvin varovaiseen muotoon. Joku vastasi. Sovittiin kohtaamisesta. Tiedättekö, kuka saapui? Vorski. Niin, Vorski, joka myöskin etsi, joka yhä rakasti ja vihasi teitä. Isänne säikähtyi eikä ole senjälkeen rohjennut toimia avoimesti."

Véronique vaikeni. Raukeana hän oli vaipunut kivelle ja istui siinä pää kumarassa. Sitten hän kuiskasi:

"Te puhutte isästäni aivan kuin hän vielä nytkin eläisi…"

"Hän elää."

"Ja ikäänkuin usein hänet tapaisitte…"

"Joka päivä."

"Ja toiselta puolen" — Véronique hiljensi ääntänsä — "toiselta puolen ette virka sanaakaan pojastani… Minulle tulee jotakin kauheaa mieleen… Ehkei hän jäänytkään eloon…? Ehkä hän on sittemmin kuollut? Siksikö ette hänestä puhu?"

Ponnistaen hän kohotti päätänsä. Honorine hymyili.

"Voi, minä rukoilen teitä", pyysi Véronique, "ilmoittakaa minulle totuus… Hirveätä on toivoa enemmän kuin sopisi toivoa… Minä rukoilen teitä…"

Honorine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Mutta, rouva-rukka, olisinko minä kertonut teille kaiken tämän, jos hän olisi kuollut, kaunis Françoisini?"

"Hän elää, hän elää!" huudahti nuori nainen liikutuksesta huumaantuneena.

"Elää niinkin! Ja hyvin hän voi! Ah, sellainen vankka vesa ja, ai, kuinka ryhdikäs! Minulla on syytä olla ylpeä Françoisistanne, koska itse olen hänet kasvattanut!"

Hän tunsi, että Véronique päästäisi tunteensa valloilleen hänen nähtensä, sillä kovia kokenut nainen oli uupua niiden painosta, niihin kun varmaan sisältyi yhtä paljon kärsimystä kuin riemuakin. Ja hän sanoi:

"Itkekää, hyvä rouvaseni. Se tekee teille hyvää. Nämä ovat parempia kyyneleitä kuin entisaikaiset, eikö totta? Itkekää, jotta kaikki entinen tuskanne haihtuisi. Minä palaan kylään. Kai teillä on joku matkalaukku majatalossa? Minut tunnetaan siellä. Minä tuon sen, ja sitten lähdemme."

* * * * *

Kun bretagnetar puolen tunnin päästä palasi, oli Véronique seisaallaan, ja Honorine näki hänen viittaavan jouduttamaan askeliaan ja kuuli hänen huutavan:

"Nopeasti! Hyväinen aika, kuinka kauan te viivyttelette! Emme saa tuhlata minuuttiakaan."

Mutta Honorine ei rientänyt sen enempää eikä vastannut mitään. Mikään hymy ei kirkastanut hänen karkeita kasvojansa.

"No lähdemmekö?" virkkoi Véronique astuen häntä vastaan. "Eihän ole mikään viivyttämässä? Ei mitään estettä? Mitä? Te ette enää näytä samalta…"

"Kyllä, kyllä… tietysti…"

"Riennetään sitten!"

Hänen avullaan Honorine lastasi matkalaukut ja ruokatavarat veneeseen. Sitten bretagnetar äkkiä asettui Véroniquen eteen ja sanoi:

"Oletteko siis ihan varma, että ristiinnaulittu nainen kuvassa olitte te itse?"

"Ihan varma… Sitäpaitsi olivat nimeni alkukirjaimet pään yläpuolella…"

"Se on kummallista", jupisi bretagnetar, "ja kovin huolestuttavaa".

"Miksi…? Joku on minut tuntenut… ja piirtänyt huvikseen… Vain tilapäinen sattuman oikku, joka herättää menneisyyden muistot."

"Oh, ei minua menneisyys huolestuta, vaan tulevaisuus."

"Tulevaisuus?"

"Muistattehan ennustuksen…"

"En käsitä."

"Niin, niin, sen ennustuksen, joka Vorskille lausuttiin teistä…"

"Ah, te tiedätte?"

"Minä tiedän. Ja tuntuu niin kamalalta ajatella sitä piirrosta ja muita paljoa pelottavampia asioita, joista te ette tiedä."

Véronique purskahti nauruun.

"Mitä! Siksikö epäröitte ottaa minua mukaanne…? Sillä siitä kai on puhe?"

"Älkää naurako. Ei sovi nauraa silloin, kun näkee suorastaan hornan liekkejä."

Bretagnetar lausui nämä sanat sulkien silmänsä ja tehden ristinmerkin. Sitten hän jatkoi:

"Kaiketikin… te teette minusta pilaa… Pidätte minua tämän seudun taikauskoisena naisena, joka uskoo aaveisiin ja virvatuliin. Enkä sitä kokonaan kielläkään. Mutta sittenkin… on totuuksia, jotka häikäisevät silmänne…! Saatte puhua niistä asioista Maguennocin kanssa, jos hän alkaa luottaa teihin."

"Maguennocin kanssa?"

"Hän on yksi niistä neljästä merimiehestä. Poikanne vanha ystävä. Hänkin on kasvattanut poikaanne. Hän tietää näistä asioista enemmän kuin kaikki oppineet, enemmän kuin isännekään. Ja kuitenkin…"

"Ja kuitenkin…"

"Kuitenkin Maguennoc yritti kiusata kohtaloa ja tunkeutua syvemmälle asioiden tuntemiseen kuin on luvallista."

"Mitä hän teki?"

"Hän tahtoi koskettaa kädellään, kuuletteko, omalla kädellään (hän itse sen minulle tunnusti) ihan pimennon pohjaan."

"No?" virkkoi Véronique, johon sanat väkisinkin vaikuttivat.

"No niin, hän poltti kätensä liekeissä. Tuli hirveä haava, jota hän näytti minulle. Minä näin sen omin silmin, se oli ikäänkuin syöpähaava… ja hän kärsi niin kovaa tuskaa, että…"

"Että?"

"Että hänen täytyi ottaa kirves vasempaan käteensä ja itse hakata poikki oikea kätensä…"

Véronique hämmästyi. Hän muisti ruumiin Faouëtin lähellä ja sopersi:

"Oikean kätensä? Väitätte, että Maguennoc oli hakannut poikki oikean kätensä?"

"Kirveeniskulla kymmenen päivää sitten… kaksi päivää ennen lähtöäni… Minähän häntä hoidin… Miksi minulta sitä kysytte?"

"Siksi", vastasi Véronique värisevällä äänellä, "siksi, että kuolleelta mieheltä, vanhukselta, jonka näin autiossa hökkelissä ja joka sieltä sitten hävisi, oli oikea käsi äskettäin leikattu pois."

Honorine säpsähti. Hän sai taas sellaisen vauhkouden ja hämmästyneen liikutuksen ilmeen, joka oli ristiriidassa hänen tavallisen levollisuutensa kanssa. Hän lausui:

"Oletteko siitä varma? Niin, niin, hän se kyllä oli… Se oli… Maguennoc… Ukolla oli pitkät, valkoiset hiukset ja viuhkamainen parta, eikö niin? Voi sitä kataluutta!"

Hän hillitsi itsensä ja katsahti ympärilleen, levottomana siitä, että oli puhunut niin äänekkäästi. Hän teki jälleen ristinmerkin ja lausui verkkaan ikäänkuin itsekseen:

"Hän oli ensimmäinen niistä, joiden on määrä kuolla…! Hän oli sen minulle ilmoittanut… Ja vanhalla Maguennocilla oli silmät, jotka lukivat tulevaisuuden kirjaa yhtä hyvin kuin menneisyydenkin. Hän näki selvästi siellä, missä muut eivät näe mitään. 'Ensimmäisenä uhrina kaadun minä, matami Honorine. Ja kun palvelija on mennyt, niin muutaman päivän perästä tulee hänen isäntänsä vuoro…'"

"Ja hänen isäntänsä oli…?" sanoi Véronique hyvin hiljaa.

Honorine suoristautui ja puristi tuimannäköisenä nyrkkejään.

"Minä puolustan häntä", selitti hän, "minä pelastan hänet. Isästänne ei tule toinen uhri! Ei, ei, minä saavun ajoissa. Sallikaa minun lähteä."

"Me lähdemme yhdessä", virkkoi Véronique lujasti.

"Minä pyydän teitä", rukoili Honorine, "älkää olko itsepäinen. Jättäkää asia minun huostaani. Vielä tänä iltapuolena ennen päivällistä tuon isänne ja poikanne luoksenne…"

"Mutta miksi en saisi tulla?"

"Siellä saarella on liian vaarallista… teidän isällenne… ja varsinkin teille. Muistakaa niitä neljää ristiä. Sinne saarelle ne pystytetään… Oh, te ette saa sinne tulla… Se luoto on kirottu."

"Entä poikani?"

"Te näette hänet tänään muutaman tunnin päästä."

Véronique purskahti äkkiä nauruun.

"Muutaman tunnin päästä! Mutta sehän on hulluutta! Mitä! Jo neljätoista vuotta olen kaivannut poikaani, ja nyt kuulen äkkiä, että hän elää, ja te käskette minun odottaa ennenkuin saan häntä syleillä! Mutta ei tuntiakaan! Mieluummin tahdon tuhat kertaa uhmata kuolemaa kuin siirtää kohtauksemme hetkeäkään kauemmaksi."

Honorine katseli häntä ja kaiketi käsitti, että Véroniquen päätös oli niitä, joita on turha vastustaa, eikä hän siis enää estellyt. Hän teki kolmannen kerran ristinmerkin ja sanoi yksinkertaisesti:

" Tapahtukoon Jumalan tahto!"

* * * * *

Molemmat istuutuivat tavarakääröjen keskelle täyteen sullottuun pieneen alukseen. Honorine pani moottorin käymään, tarttui ohjauspyörään ja suuntasi venettä hyvin taitavasti kallioiden ja vedenkalvosta esiinpistävien karien välitse.

KOLMAS LUKU

Vorskin poika

Istuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin kääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta, epävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka koettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli onnellista hymyä.

Ja onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa kuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten koettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista siveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa vakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta keimailusta luopuminen.

Hänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat solmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin etelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden koko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.

Hänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi hänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique tahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää puhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän väliä:

"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli viitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista juuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi päätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka sitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai oliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?"

"Kannattaako sitä nyt…?" huomautti Véronique.

"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka moottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi kalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan rannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi Maguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi oli hänen ruumiinsakin viety pois?"

Mutta Véronique oli itsepäinen.

"Minä pyydän teitä… Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki selviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli saapunut Sarekiin…?"

Ja Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.

"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä senjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle herra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras rouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen tyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin silloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa, jossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska miehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin jouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun Maguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille."

"Millä nimellä?"

"Omalla nimellään… Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi. Herra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi häntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista."

"Ja millainen hän on luonteeltaan?" kysyi Véronique hiukan levottomana.

"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!" vastasi Honorine. "Ei tule laisinkaan isäänsä… eikä isoisäänsäkään, kuten herra d'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei kiukuttele koskaan… on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut osakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän kääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti teitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän. 'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten hän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin saanut hänen luottamuksensa."

Véronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä, hyväntapainen ja hymyilevä!

"Mutta", sanoi hän, "tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen äitinsä on elossa?"

"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa. Mutta minä kerroin pian kaikki."

"Kaikkiko?"

"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te senjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa hävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää. Ja aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta! Hänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri hän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle opettanut."

"Françoisini… pikku Françoisini…!"

"Ah, niin, hän rakastaa teitä", jatkoi bretagnetar. "Onhan hänellä kyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen hänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa."

"Opintonsa? Lukeeko hän…?"

"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on ohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane Maroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja joka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta palveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen."

Moottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti hopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta. Loppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.

"Ja sitten, sitten", toisteli Véronique, joka ei väsynyt kuuntelemaan, "sanokaahan, millainen puku pojallani on!"

"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa paljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja samanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään herra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää oikein somalta hänen päässään."

"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?"

"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät ovat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki muut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle, Concarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia jäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä."

"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä kävelytoverina?"

"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!"

"Kuka se on?"

"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti."

"Koira?"

"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen, puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"

"Kaikki-käy-hyvin?"

"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin. Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä… muuten se on hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta on aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan surullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin vihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on vähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee, sulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti nauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha velikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin. Ei saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan lohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on tehnyt tehtävänsä."

Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt tuntematta.

"Nyt olemme jo puolitiessä", virkkoi Honorine.

He kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan näkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat yhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana, jota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti yhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti, pitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan — ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli tavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka hän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä kaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki salaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli tullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat viikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja halliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä kiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki vaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään allekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin suostuessa.

Hänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä hän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden peikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään, vaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine inhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa hävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi vähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan, pettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen ilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen, joka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään pahuudenhengen kuvana.

"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique", virkkoi Honorine.

"Minä en haaveile enkä muistele", vastasi toinen. "Minua kalvavat tunnonvaivat."

"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on ollut pelkkää kärsimystä?"

"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi."

"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte takaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!"

"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?"

"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on Sarek."

Honorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän käytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa reiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia voimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.

Véronique katsoi häneen kysyvästi.

"Minä kutsun häntä", sanoi Honorine.

"Françoisiako! Te kutsutte Françoisia!"

"Palatessani teen aina niin. Hän juoksee loikkien ylhäältä rantakallioilta, missä asumme, ja tulee aallonmurtajalle asti."

"Sitten saanen hänet heti nähdä?" kysyi Véronique kalpeana.

"Te saatte hänet heti nähdä. Pankaa harsonne kaksin kerroin, jottei hän tuntisi teitä muotokuvienne mukaan. Minä puhun teille kuin Sarekiin saapuvalle vieraalle henkilölle."

Saaren voi hyvin selvästi eroittaa, mutta rantakallioiden juurta kätki joukko kareja.

"Ah niin, kareista täällä ei ole puutetta! Niitä kuhisee kuin sillejä parvessa", huudahti Honorine, jonka oli täytynyt seisottaa moottori ja joka nyt souti kahdella hyvin lyhyellä airolla. "Kah, meri oli äsken tyven. Täällä ei koskaan."

Tuhannet pienet aallot hyökkäsivät täällä tosiaankin toistensa kimppuun, painuivat murtuneina toistensa syliin ja taistelivat herkeämättä ja leppymättä kallioita vastaan. Vene tuntui uivan kuohuvan virran pyörteissä. Missään ei voinut eroittaa täplääkään sinistä tai vihreää merta vaahtovyöryjen keskellä. Ei mitään muuta kuin valkoista kuohua, jota karien teräviä hampaita vastaan raivoavien voimien herkeämätön kieppuminen ikäänkuin vispilöi.

"Ja kaikkialla ympärillä on samanlaista", jatkoi Honorine, "niin että Sarekiin ei pääsekään maihin muutoin kuin veneellä. Tänne eivät saksalaiset olisi voineet perustaa vedenalaisten tukikohtaa. Kaiken varalta saapui upseereja Lorientista kaksi vuotta sitten, ottaakseen asiasta täyden selvän ja tarkastaakseen eräitä luolia lännen puolella, joihin voi tunkeutua ainoastaan pakoveden aikana. Se oli turhaa vaivaa. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ajatelkaahan toki! Saarta ympäröivät kaikkialla kalliot tuhkatiheässä ja huippupäiset karit, jotka purevat petollisesti altapäin. Ja vaikka nämä ovatkin vaarallisimmat, on sittenkin ehkä enemmän pelättävä muita… noita isoja, joita tuolla näette ja joilla on nimensä ja häijy maineensa haaksirikoista. Ah, ne, ne…!"

Hänen äänensä kävi käheäksi. Epäröivällä kädellä, ikäänkuin arastelen viittaavaa liikettänsä, hän osoitti muutamia kallioita, jotka mahtavina ryhminä kohosivat erimuotoisina merestä. Siinä oli lyyhistyneitä eläimiä, sakaraharjaisia torneja, sfinksinpäitä, karkeatekoisia pyramiideja, kaikki mustaa graniittia, mutta punatäpläisiä, ikäänkuin verellä tahrattuja.

Honorine kuiskasi:

"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin, mutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä vain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla… nuo tuolla… Ei, parasta on, ettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne kolmekymmentä hurjaa petoa… Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique… niitä on kolmekymmentä…"

Hän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:

"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään kolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on tässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka silta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties… Mutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique, ja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä löydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita… Herra d'Hergemont itse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen selityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja sitten on vielä…"

Honorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää ajatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:

"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä tien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen Françoisin laiturilla."

Véronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä. Hän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa hahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen pakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:

"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on — ja juuri siksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin — sarja vanhoja muistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia siitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö, kuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä! Kolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta ovat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä kolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan karinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs siitä sanotte?"

Hän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui kaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet, joilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä, kuulisivat hänen sanansa.

"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon salaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti. Kerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi saarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän hoivissanne…"

Véronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin bretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin käsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta, tuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän halunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien, jolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.

He pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen seinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.

"Ah", huudahti Véronique murheellisesti, "hän ei olekaan siellä!"

"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!" ihmetteli Honorine.

Mutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä edessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla aallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli odottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.

"Se on kummallista", virkkoi Honorine hiljaa. "Ensi kertaa hän on kutsuani noudattamatta."

"Ehkä hän on sairaana?" huomautti Véronique.

"Ei, François ei ole koskaan sairaana."

"Kuinka sitten?"

"Sitten minä en tiedä."

"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?" kysyi Véronique jo hätääntyen.

"En hänen… vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua varoittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa."

"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen opettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa… mitä te arvelette?"

Hetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.

"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin, järjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni pyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen elänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä… Älkäämme siitä enää puhuko."

Sarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona, jolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia rantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden vertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen ja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi, pakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta tihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.

Ainoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla notkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta asti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen aallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi alusta oli rantaan köytettyinä.

Maihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.

"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako siis todella vaivaa, että… astutte maihin? Jääkää alukseen… Kahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme päivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?"

Véronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi aallonmurtajalle.

"No, missä lapset ovat?" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää vastustellut. "Eikö François-poika ole tullut?"

"Hän oli täällä täsmälleen kello kahdeltatoista", selitti muuan naisista. "Mutta hän odotti teitä vasta huomenna."

"Se on totta… mutta olisihan hänen pitänyt kuulla, että olin tulossa… Sittenhän nähdään."

Ja kun miehet auttoivat häntä lastin purkamisessa, sanoi hän heille:

"Näitä ei tarvitse tuoda taloon. Ei matkalaukkujakaan… Jollei… No, jollen tule takaisin kello viiden aikaan, niin lähettäkää joku poika tuomaan matkalaukut."

"Ei, minä tulen itse", vastasi yksi merimiehistä.

"Kuten tahdot, Corréjou. Ah, kuulehan, voitko sanoa mitään Maguennocista?"

"Maguennoc on lähtenyt matkalle. Minä itse saatoin hänet ylitse Pont-l'Abbéhen."

"Milloin, Corréjou?"

"Seuraavana päivänä senjälkeen, kun olitte lähtenyt, matami Honorine."

"Mitä hän siellä teki?"

"Hän sanoi lähtevänsä… en tiedä minne… puhui poikkihakatusta kädestään… toivioretkelle…"

"Toivioretkellekö? Ehkä Faouëtiin? Pyhän Barbaran kappeliin?"

"Niin… juuri sinne… Pyhän Barbaran kappeliin… sen nimen hän minulle mainitsi."

Honorine ei kysynyt enempää. Kuinka saattoi enää epäillä Maguennocin kuolemaa? Hän poistui Véroniquen seuraamana, joka oli laskenut harsonsa alas, ja molemmat alkoivat kiivetä kivistä polkua, johon oli hakattu askelmia ja joka nousi tammimetsän keskeltä ja johti saaren pohjoiskärkeä kohti.

"Totta puhuen", virkkoi Honorine, "en ole sittenkään varma, että herra d'Hergemont suostuu lähtemään. Kaikkia kertomuksiani hän pitää hassutuksena, vaikka monet seikat häntä itseäänkin kummastuttavat."

"Onko hänen asuntonsa kaukana?" kysyi Véronique.

"Neljänkymmenen minuutin matka. Siellä pohjoispäässä on melkein toinen saari, kuten saatte nähdä. Se on ikäänkuin ha'alla yhdistetty Sarekiin, ja benediktiläismunkit olivat rakentaneet sinne luostarin."

"Mutta ei suinkaan hän asu siellä yksinään Françoisin ja herra Marouxin kanssa?"

"Ennen sotaa siellä oli kaksi muutakin miestä. Sitten olemme minä ja Maguennoc tehneet melkein kaiken työn keittäjättären, Marie le Goffin, kanssa."

"Joka jäi sinne teidän poissaollessanne."

"Tietysti."

He saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku nousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia mistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden lehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden valkoisena vyöhikkönä saarta.

Véronique puhui taas.

"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?" kysyi hän.

"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan puutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te esiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa."

"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?"

"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme kaikki onnellisiksi, jollei… jollei ole mitään tapahtunut… On niin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta hän voisi nähdä veneemme… melkein Glenanin luodoille asti."

Hän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra d'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti, Véronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki ristinmerkin.

"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique", virkkoi hän. "Ovathan munkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon pahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä."

Entisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien aikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan erillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet näyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset hartausmenonsa, pelottava voimansa.

Véronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla väristen sanomatta:

"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla ylängöllä."

"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte katsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella Keijukaisten patsaasta… Kukkakalmiston nimisessä kolkassa."

"Ovatko ne kauniita?"

"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan määrätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla, sekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee…"

Ja hän lisäsi hampaittensa välistä:

"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset… Niiden vertaisia ei ole missään… Ne ovat ihmekukkia…"

Erään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus jakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan korkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.

"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto", lausui bretagnetar.

Samanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä jyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin kruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä metriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin torninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin kirveenterä.

Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.

He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.

"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka", sanoi Honorine.

Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.

Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja huusi:

"Herra Stéphane!"

"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"

"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin… Minä näin hänet aukeamasta… Herra Stéphane!… Mutta miksi hän ei vastaa? Näittekö vilahduksen miehestä?"

"En."

"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä… Mutta näemmehän tästä taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."

"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa, niin se uhkaa priiorintalossa…"

"Se on totta, rientäkäämme."

He kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten ilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa todellisuuden lähestyessä.

Luoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon alueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan asunnosta.

Honorine huudahti:

"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja… keittäjättären… Marie le Goffin…!"

Hän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin kömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.

"Murtuneen kohdan yli!" käski hän… "Tuolta oikealta…!"

He hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät raunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti raivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja sammaliin.

"Nyt olemme perillä!" huohotti Honorine. "Me pääsemme sinne!"

Ja sitten hän mutisi:

"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata… Voi sitä poloista Marie le Goffia!"

Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.

"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella… Tällä puolella ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."

Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.

Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja sisältä ja hänen yläpuoleltaan.

Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi. Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:

"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä…! Apuun!"

"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"

Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.

"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.

Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen. Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut. Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.

Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.

Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti hirviöksi ja murhaajaksi?

Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.

Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo, hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.

Hän sopersi:

"Murhaaja… murhaaja… Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François! François!"

Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi… Kenties hän oli haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.

"Minä olen täällä… minä olen täällä…!" tahtoi hän huutaa.

Mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt… hän näki… Hänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella seinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia kohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento… Voi kauheata! Véronique tunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen flanellipaidan… Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen vääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä riehui vihan ja julmuuden vimma.

Lapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon tahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään kamalaa tähtäystä.

Myöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään voinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin. Hän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.

Liian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta voihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli ojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä ilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme vasten kasvoja.

"François!" ulvoi hän… "Sinäkö, sinäkö!"

Poika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien. Mutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen, kohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.

Honorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä välin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli Honorine yhä:

"François! François!… Ei… ei se ole totta…! Ah, onko se mahdollista? François…"

Ulkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli tämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja se kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi entisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen edessä!

Hän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.

Heikko ääni kuiskasi hänen vieressään: "Véronique… Véronique…"

Herra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla silmillään, joissa jo oli kuoleman leima.

Hän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä ja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi hänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että isä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.

"Véronique… anteeksi… Véronique…"

Se oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli häntä otsalle ja itki.

"Vaikene, isä… älä uuvuta itseäsi…"

Mutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita tytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat häipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka herpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:

"Pidä varasi… pidä varasi… Kivijumala…"

Äkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä välähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina. Véroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan hänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä uhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin selvällä äänellä:

"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii… Pakene tältä saarelta… Pois… pois…"

Hänen päänsä vaipui takaisin. Hän änkytti vielä muutaman sanan, joista Véronique sai selvän:

"Ah, risti… Sarekin neljä ristiä… tyttäreni… kuolema ristillä…"

Siihen se loppui.

Seurasi syvä äänettömyys, haudan hiljaisuus, jonka nuori nainen tunsi painavan itseänsä raskaana, joka silmänräpäys lisääntyvänä taakkana.

"Pakene tältä saarelta!" toisti ääni… "Niin isänne käskee, rouva Véronique."

Honorine oli hänen vieressään kalmankalpeana, molemmin käsin pidellen veren punaamaa rutistettua lautasliinaa, jota hän painoi rintaansa vasten.

"Mutta teitä täytyy hoitaa!" huudahti Véronique… "Odottakaas… antakaa minun katsoa."

"Myöhemmin… minusta pidetään huolta sitten… myöhemmin…" änkytti bretagnetar. "Voi sitä hirviötä! Kunpa olisin ehtinyt ajoissa! Mutta aliovi oli teljetty…"

"Sallikaa minun hoitaa itseänne…" pyysi Véronique "Kuuletteko…"

"Kohta, kohta… Ensiksi… Marie le Goff, keittäjätär tuolla portaitten päässä… hänkin on haavoitettuna… ehkä kuolettavasti… Menkäähän katsomaan…"

Véronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli mennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui Marie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.

Hän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän murhenäytelmän kolmantena uhrina.

Niinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut järjestyksessä toinen uhri.

NELJÄS LUKU

Sarekin onnettomat asukkaat

Kun Véronique oli sitonut Honorinen haavan — joka ei ollut syvä eikä näyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta — ja siirtänyt Marie le Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun kalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen isänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja alkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen, eikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli huumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien varassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin kun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.

Kaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten aina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi sekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat hänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka itsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät ohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät. Ja siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat, irvistelevät ja kauheat.

Hän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen poikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli herännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä lähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta pahemmaksikin — Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!

Mikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se oli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan uumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky! Millaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen oma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin monien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää suloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen säälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun innostamana!

Syitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut ajatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen opettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli paennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei etsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä, kuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut ainoana turvana ja ratkaisuna.

"Rouva Véronique", jupisi bretagnetar.

"Mitä nyt?" kysyi nuori nainen horroksestaan heräten.

"Ettekö kuule?"

"Mitä?"

"Alimmassa kerroksessa soitetaan. Varmaankin tuovat matkalaukkujanne."

Véronique nousi kiireesti.

"Mutta mitä minun pitää sanoa? Kuinka voin selittää…? Jos syytän lasta…"

"Ei sanaakaan, muistakaa se. Sallikaa minun puhua."

"Te olette kovin heikko, Honorine-parka."

"Ei, ei; minä voin jo paremmin."

Véronique astui maakerrokseen ja päästyään portaiden juurelle laajaan eteiseen, jonka permanto oli laskettu mustilla ja valkoisilla liuskakivillä, veti salvat isosta ovesta.

Muuan merimiehistä siellä todellakin oli.

"Minä kolkutin keittiön ovelle", sanoi mies. "Eikö Marie le Goff siis ole sisällä? Ja matami Honorine…?"

"Honorine on ylhäällä ja tahtoo teitä puhutella."

Merimies katseli häntä, näytti hämmästyvän, kun nuori nainen oli niin kovin kalpea ja vakava, ja seurasi sanaa sanomatta.

Honorine odotti ensimmäisessä kerroksessa, seisten avoimen oven edessä.

"Ah, sinäkö se olet, Corréjou…? Kuuntele minua tarkoin… eikä mitään juttuja, käsitätkö?"

"Mikä nyt on tullut, matami Honorine? Tehän olette haavoitettu. Mitä se tietää?".

Honorine väistyi oviaukosta ja osoittaen käärinliinojensa alla lepääviä kahta ruumista virkkoi koruttomasti:

"Herra Antoine ja Marie le Goff… molemmat murhatut…"

Miehen kasvot vääntyivät. Hän sopersi:

"Murhatut… Onko se mahdollista…? Kuka heidät murhasi?"

"En tiedä, me tulimme myöhemmin."

"Mutta… pikku François…? Herra Stéphane…?"

"Hävinneet… kaiketi hekin murhatut."

"Mutta… mutta… Maguennoc?"

"Maguennoc…? Miksi sinä hänestä puhut, Corréjou?"

"Puhun… puhun… siksi, että jos Maguennoc elää, niin… kaikki tämä… on sitten jotakin muuta. Maguennoc sanoi aina, että hän olisi ensimmäinen, eikä Maguennoc jaarittele sellaista, mistä hän ei ole varma. Maguennoc on asiain perillä."

Honorine mietti ja sanoi sitten:

"Maguennoc on tapettu."

Tällöin Corréjou menetti kaiken kylmäverisyytensä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat samaa vauhkoa pelkoa, jota Véronique oli useat kerrat havainnut Honorinessa. Hän teki ristinmerkin ja virkkoi hiljaa:

"Sitten… sitten… se on kai nyt tapahtumassa, matami Honorine…? Maguennoc oli sitä kyllä ennustanut… Vielä jokunen päivä sitten hän veneessäni ollessaan sanoi meille: 'Aika jo lähenee… Kaikkien tulisi lähteä.'"

Ja äkkiä teki merimies puolikäännöksen paeten portaita kohti.

"Jää tänne, Corréjou", käski Honorine.

"Täytyy lähteä, niin sanoi Maguennoc. Kaikkien täytyy lähteä."

"Jää tänne!" toisti Honorine.

Ja kun merimies pysähtyi epäröiden, jatkoi hän:

"Me olemme samaa mieltä. Täytyy lähteä. Huomenna illan suussa lähdetään. Mutta sitä ennen täytyy pitää huolta herra Antoinesta ja Marie le Goffista. Sinä menet noutamaan tänne Archignatin sisarukset valvomaan ruumiiden ääressä. Ne ovat aika häijyjä naisia, mutta ovat siihen hommaan tottuneet. Heistä kolmesta pitää kahden tulla. Kumpikin saa tavallisen palkkionsa kaksin kerroin."

"Ja sitten, matami Honorine?"

"Sinä toimitat ruumisarkut kaikkien vanhusten kanssa, ja aamulla varhain lasketaan ruumiit kappelin hautuumaan siunattuun multaan."

"Ja sitten, matami Honorine?"

"Sitten sinä olet vapaa ja toiset myös. Voitte kerätä tavaranne ja lähteä tiehenne."

"Mutta te, matami Honorine?"

"Minullahan on moottoriveneeni. Ei tarvita mitään lisäpuheita. Asia on kai sovittu?"

"Sovittu on. Vain yksi yö vielä. Mutta ei suinkaan tästä huomiseen vain tapahdu mitään uutta…?"

"Kaiketi ei… ei suinkaan… Mene, Corréjou… Riennä! Äläkä millään muotoa sano toisille, että Maguennoc on kuollut. Muutoin ei niitä voisi enää pidätellä."

"Sen lupaan, matami Honorine."

Merimies lähti kiireesti.

Tuntia myöhemmin saapui kaksi Archignatin sisarta, vanhoja, kuivia ja luisevia, noita-akan näköisiä olentoja, joiden mustilla samettisiivillä varustetut myssyt olivat likaiset ja tahraiset. Honorine kannettiin hänen omaan huoneeseensa, joka oli saman kerroksen vasemman siiven päässä.

Yövalvonta ruumiiden ääressä alkoi.

* * * * *

Tämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten vuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta. Lopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen sellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea kirkkauttaan:

"François piilee varmaan jossakin… samoin kuin herra Stéphane… Saarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme heitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta."

"Oletteko siitä varma?"

"Varma… Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja me olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee luoksemme."

Véronique vastusti tätä aietta kiivaasti.

"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin isänikin hänet kirosi, niin minäkin… Ajatelkaahan: hän tappoi isäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin… tahtoi tappaa teidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä…!"

Bretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi hiljaa:

"Älkää häntä vielä tuomitko… Hän ei tiennyt, mitä teki…"

"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä… Vorskin silmät…"

"Hän ei tiennyt… hän oli mielipuoli."

"Mielipuoli? Mitä ihmettä?"

"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole vertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut raivokohtauksen… kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät epätoivosta."

"Se on mahdotonta… Minä en voi uskoa…"

"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu… ja mitä vielä vastedes tapahtuu… Mutta jos tietäisitte… Ah, on asioita… asioita…"

Hänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät olivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.

Ennen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä Véronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi huoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään, molemmat kovin kiihtyneinä.

He olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään oli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.

"Maguennoc on kuollut!" huusivat he. "Maguennoc on kuollut, ettekä sanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!"

Palkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin tuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja tahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja lauseita:

"Täytyy lähteä! Täytyy valmistaa kaikki… Myöhemmin ei enää ehtisi… Näihin kahteen veneeseen mahtuvat kaikki."

Honorinen oli pakko käyttää koko arvovaltansa, ja Véroniquen täytyi jaella rahaa. Maahanpano toimitettiin kiireellisesti. Siinä lähellä oli vanha, herra d'Hergemontin korjauttama kappeli, jossa pappi Pont-l'Abbésta kerran kuussa kävi lukemassa messun. Sen vieressä oli Sarekin apottien entinen hautausmaa. Molemmat ruumiit haudattiin sinne, ja eräs vanhus, joka tavallisina aikoina hoiti lukkarin virkaa, sopersi siunauksen sanat.

Kaikki ihmiset näkyivät joutuneen mielenhäiriöön. Heidän äänensä ja liikkeensä olivat levottomia. Heillä oli vain lähtö mielessä, eivätkä he kiinnittäneet mitään huomiota Véroniqueen, joka rukoili ja itki syrjässä.

Ennen kello kahdeksaa oli kaikki valmista. Miehiä ja naisia kulki saaren halki rannikkoa kohti. Véroniquesta tuntui kuin hän olisi elänyt painajaisten maailmassa, jossa tapaukset seurasivat toisiaan ilman mitään johdonmukaisuutta tai yhdyssidettä. Hän palasi Honorinen luo, joka oli ollut liian heikko ollakseen mukana isäntänsä hautaamisessa.

"Tunnen voivani paremmin", virkkoi bretagnetar. "Lähdemme tänään tai huomenna ja otamme Françoisin mukaamme."

Ja kun Véronique suuttui, lisäsi hän:

"François tulee mukaamme, sen teille sanon, ja herra Stéphane. Ja mahdollisimman pian. Minäkin tahdon lähteä… viedä teidät täältä pois, samoin kuin Françoisin… Kuolema väijyy tällä saarella… tuoni isännöi täällä… Täytyy lähteä Sarekista… Me matkustamme kaikki."

Véronique ei halunnut pahoittaa hänen mieltään vastaväitteillä. Mutta kello yhdeksän tienoissa kuultiin jälleen kiireisiä askelia. Corréjou saapui kylästä ja huusi heti ovelta:

"Veneenne on varastettu, matami Honorine! Moottoriveneenne on hävinnyt."

"Mahdotonta!" vastasi bretagnetar.

Ihan hengästyneenä vakuutti merimies:

"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin… Mutta kaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa… en tullut sitä ajatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi on katkaistu… Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot kiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina."

Molemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän mieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.

Hampaittensa välistä mumisi Honorine:

"Niin… niin… niin se on… hän osaa ohjata."

Kenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt eikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine huudahti:

"Mitä… miten sitten on meneteltävä…?"

"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit… jokainen laittaa käärönsä… kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää ketään."

"Honorine ei kykene lähtemään", esteli Véronique.

"Kyllä… Minä voin nyt paremmin", selitti bretagnetar.

"Ei. Se olisi järjetöntä. Odottakaamme päivä, pari… Palatkaa ylihuomenna, Corréjou."

Hän työnsi ovelle päin merimiestä, joka ei muuta tahtonutkaan kuin kiireimmiten päästä tiehensä.

"No niin, minä tulen ylihuomenna takaisin… Kaikkea ei voikaan ottaa samalla kertaa mukaan… Täytyy silloin tällöin palata noutamaan tavaroita… Huolehtikaa itsestänne hyvin, matami Honorine."

Hän hyökkäsi ulos.

"Corréjou, Corréjou!"

Honorine oli kohonnut vuoteessaan ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:

"Ei, ei, sinä et saa lähteä, Corréjou… Odota minua! Saat kantaa minut veneeseen."

Hän kuunteli, ja kun merimies ei palannut, tahtoi hän nousta.

"Minua pelottaa… Minä en tahdo jäädä yksin…"

Véronique pidätti häntä.

"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne."

Molempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin työnnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:

"Minua pelottaa… minua pelottaa… Saari on kirottu… Tänne jääminen on hyvän Jumalan kiusaamista… Maguennocin kuolema on meille varoituksena… Minua pelottaa…!"

Hän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että hänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja sekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen taikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin hartioihin ja hoki:

"Minä sanon teille sen… Saari on kirottu… Eräänä päivänä Maguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi hän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki onnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'"

Véroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä, sammuvalla äänellä:

"Hän rakasti kuitenkin saarta… niinkuin me kaikki. Hän puhui silloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on kaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin, niin, saari oli hyvä asuttavaksi… Me rakastimme sitä… Maguennoc viljeli täällä kukkasia… Oi niitä kukkasia…! Ne ovat uhkeita… varret kolmin verroin korkeampia… ja kauniimpia kuin…"

Kului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä siivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta sekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.

Véronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä tuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon Bretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin saattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen tuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.

Puolitorkuksissa bretagnetar höpisi:

"Sanotaan, että ovena on kivi… ja että se kivi on tuotu hyvin kaukaa, vieraalta maalta… Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan myöskin, että se on kallisarvoinen kivi… kullan ja hopean sekoitusta. Kivijumala… se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän… Maguennoc oli sen nähnyt… Hän avasi portin ja pisti käsivartensa sisään… ja hänen kätensä… hänen kätensä mureni tuhaksi."

Véronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin mieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät tapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät manaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin hirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan pyörteeseensä.

Hän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan voiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä taajenivat.

* * * * *

"Ettekö näe aluksia?" kysyi Honorine.

"Niitä ei voi nähdä täältä", huomautti Véronique.

"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita, ja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä."

Hetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän veneen kokan.

Se kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita ja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti tarmokkaasti.

"Se on Corréjoun vene", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan hypähtänyt vuoteeltansa, "ja kas, tuolta saapui toinen!"

Toinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme miestä ja yksi nainen.

Molemmat veneet olivat liian kaukana — seitsemän tai kahdeksan sadan metrin päässä, — jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain kasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista raskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki Honorine. "Kunpa ne vain pääsisivät hornan kidasta."

"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa."

"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta."

"Mutta ovathan ne jo poissa."

"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät."

"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju."

"Täällä on muutakin kuin meri… eikä meri olekaan vihollinen."

"Mikä sitten?"

"En tiedä, en tiedä…"

Molemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui kaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja Sarekin Hampaan, mukaan.

Melkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.

"Ne pääsevät sen luo", huomautti bretagnetar. "Nyt… Sata metriä vielä, ja vaara on ohi…"

Ja hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:

"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique! Uskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset."

Véronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin masentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin hämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli määrännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä viivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi kuumeesta.

"Minä pelkään… minä pelkään…" höpisi hän.

"Mutta eihän ole hätää", selitti Véronique suoristautuen. "Tämä on järjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?"

"Ah", huudahti bretagnetar, "mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?"

"Mikä? Mikä sitten?"

Molemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa tuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin esiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota eilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!

"François… François!" äännähteli Honorine hämmästyneenä. "François ja herra Stéphane!"

Véronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi merkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat heilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen vastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot, ja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät voineet eroittaa ainoatakaan sanaa.

"Mitä tuo merkitsee?" toisti bretagnetar… "François ja herra Stéphane… Mikseivät he ole laskeneet rantaan?"

"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja alettaisiin heiltä tiedustella…"

"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein seurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he odottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina."

"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt näyttäytyvät?"

"No sitäpä… sitäpä juuri en käsitä… sillä se tuntuu minusta hupsulta… Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?"

Molemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen vanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät olevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti niitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle. Sitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa, viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.

"En käsitä… en käsitä…" mutisi bretagnetar.

Kone oli seisautettu, ja moottorialus joutui hyvin hiljaista vauhtia soutuveneitä erottavan välimatkan kohdalle.

Ja äkkiä naiset näkivät Françoisin kumartuvan, jälleen suoristautuvan ja työntävän oikean käsivartensa taaksepäin ikäänkuin paiskatakseen jotakin. Ja Stéphane Maroux menetteli samoin. Ja sitten tapahtui jotakin kauheata.

"Ah!" parkaisi Véronique.

Hän peitti hetkiseksi silmänsä, mutta kohotti heti päänsä jälleen ja näki hirveän näytelmän kaikessa kamaluudessaan. Kaksi esinettä oli heitetty pienen välimatkan kohdalle, toinen paiskattuna keulasta Françoisin kädestä ja toinen aluksen perästä Stéphane Marouxin lennättämänä.

Ja heti leimahti soutuveneistä kaksi tulipatsasta, joita seurasi kaksi savutuprua.

Pamaukset kajahtivat. Hetkiseksi ei voinut eroittaa, mitä tuon mustan pilven keskellä tapahtui. Sitten vetäytyi savuverho sivulle tuulen hajoittamana, ja Véronique ja bretagnetar näkivät molempain veneitten nopeasti uppoavan, ihmisolentojen hyppiessä mereen.

Tämä näky — ja mikä hornan näky! — ei ollut pitkällinen. He näkivät eräällä ankkuripoijulla naisen hievahtamatta pidellen lasta käsivarsillaan, sitten liikkumattomia ruumiita, jotka räjähdys epäilemättä oli ruhjonut, sekä lopuksi kaksi keskenään ottelevaa miestä, ehkä järkensä menettänyttä. Ja kaikki katosi veneiden mukana.

Hiukan kuohuntaa, ja vedenpinnalla kelluvia mustia pisteitä. Siinä kaikki.

Mykkinä säikähdyksestä Véronique ja Honorine eivät olleet virkkaneet sanaakaan. Tapaus vei voiton kaikesta, mitä he levottomassa tuskassaan olivat voineet kuvitella.

Vihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä, jonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:

"Pääni pakahtuu… Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun ystäviäni… lapsuudenystäviäni… enkä niitä enää koskaan näe… Meri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia… Se säilyttää ne… Sillä on ruumiskirstuja valmiina… tuhansia kätkettyjä ruumiskirstuja… Ah, pääni pakahtuu… Minä tulen hulluksi… hulluksi… niinkuin François… poloinen Françoisini!"

Véronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat. Parvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan kuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt tekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat tänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi olla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä katsellessa.

Moottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä niellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he yhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja heillä oli käsissään… Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi huonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä sauvoilta…

"Ehkä pelastusriukuja…" jupisi Véronique.

"Tai pyssyjä…" vastasi Honorine.

Mustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä. Joskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat avunhuutoja.

Jotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä ui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.

Äkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen, pyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.

Sitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden uijan päät katosivat.

"Voi niitä julmureita!" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan hervottomana.

Hänen vieressään alkoi Honorine kirkua: "François!… François…!"

Ääni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.

"Farnçois… Stéphane…!"

Ja sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen jotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:

"François! François! Kuule…"

Hän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen huulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.

"Kirottua!" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. "Voimani ovat lopussa… François! François!"

Hän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki valumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:

"Honorine, malttakaa!"

"Mutta katsokaahan niitä, katsokaa!"

Alhaalla merellä liikkui moottorivene edelleen, molemmat ampujat valmiina murha-ase ojennettuna.

Eloonjääneet pakenivat. Kaksi niistä jäi jäljemmäksi.

Näihin kahteen laukaistiin, ja heidän päänsä katosivat.

"Mutta katsokaa niitä", toisteli bretagnetar käheällä äänellä… "Ajometsästystä!… Surmataan kuin otuksia… Voi Sarekin onnettomia asukkaita…!"

Taaskin kuului pamaus, ja jälleen painui musta piste aaltoihin.

Véronique väänteli itseään epätoivossa. Hän ravisti parvekkeen pylväitä kuin häkin rautoja, jonne oli vangittuna.

"Vorski! Vorski!" voihki hän, miehensä kamalan muiston ahdistamana… "Se on Vorskin poika!"

Äkkiä tartuttiin hänen kurkkuunsa, ja hän näki edessään bretagnettaren tuntemattomiksi muuttuneet kasvot.

"Sinun poikasi!" änkytti Honorine. "Ole kirottu…! Sinä olet hirviön äiti, ja sinut rangaistaan…"

Hän purskahti nauruun ja kirkui tömistäen jaloillaan hytkyttävän hilpeyden puuskassa:

"Risti, niin, risti! Sinut pannaan ristille… Naulat käsiin!… Mikä rangaistus!… Naulat käsiin!"

Hän oli menettänyt järkensä.

Véronique riuhtautui irti ja tahtoi pakottaa hänet pysymään alallaan, mutta häijyssä raivossaan Honorine työnsi hänet pois, kaatoi hänet nurin ja kiipesi nopeasti parvekkeelle.

Hän jäi seisomaan ikkunalaudalle, kohottaen käsivartensa ja hihkuen jälleen:

"François…! François…!"

Siltä puolelta rakennusta oli tämä kerros maakaltevuuden vuoksi matalammalla. Bretagnetar hyppäsi käytävälle, juoksi sen poikki, hyökkäsi sitä reunustavien pensasryhmäin läpi ja kiiti niiden kallioiden harjaa kohti, jotka kohosivat rannalla jyrkkänä seinänä, ulottaen reunansa merenkin ylle.

Hän pysähtyi hetkiseksi, kirkaisi kolmesti kasvattinsa nimen ja heittäytyi pää edellä kuiluun.

* * * * *

Ulapalla oli ihmismetsästys loppumassa.

Yksi erältään painuivat päät pohjaan. Verilöyly oli päättynyt.

Sitten moottorivene, jossa François ja Stéphane seisoivat, poistui Bretagnen rannikon suuntaan Beg-Meiliä ja Concaineauta kohti.

Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella.

VIIDES LUKU

"Neljä naista ristillä…"

Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella. Siihen asti, kunnes aurinko laski pilvien keskelle, jotka näkyivät uivan meressä taivaanrannalla, hän seisoi hievahtamatta ikkunaa vasten lyyhistyneenä, pää käsivarsien varassa, joita hän tuki sen pieleen.

Todellisuus liikkui hänen sielunsa hämärässä kuin kuvaelmat, joita hän koetti olla näkemättä, mutta jotka ajoittain tulivat niin selviksi, että hän luulotteli uudestaan katselevansa samoja kauheita näytelmiä.

Hän ei vieläkään yrittänyt etsiä selitystä tähän kaikkeen tai keksiä mitään olettamuksia niistä syistä, jotka mahdollisesti olisivat voineet tätä murhenäytelmää valaista. Hän otaksui Françoisin ja Stéphane Marouxin tulleen mielipuoliksi, koska ei osannut kuvitella moisiin tihutöihin muita vaikuttimia. Ja uskoen, että nuo kaksi pyöveliä olivat järjiltään, hän ei koettanut heidän teoissaan nähdä mitään suunnitelmia tai määrättyä tahtoa.

Ja sitäpaitsi sai Honorinen hulluus, jonka hän niin sanoaksemme oli nähnyt purskahtavan esiin, hänet katselemaan kaikkia tapauksia jonkinlaisen tajunnanjärkytyksen aiheuttamina, jonka uhriksi kaikki Sarekin asukkaat olivat joutuneet. Silloin tällöin hän itsekin tunsi aivojensa menevän sekaisin, ajatustensa häipyvän usvaan ja näkymättömien peikkojen harhailevan ympärillään.

Hän nukahti, mutta unessa kiusasivat häntä nämä kuvat niin lakkaamatta ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että alkoi nyyhkyttää. Sitäpaitsi hän luuli kuulevansa rahinaa, joka hänen turtuneessa sielussaan sai pahaenteisen merkityksen. Vihollisia lähestyi. Hän avasi silmänsä.

Kolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen eläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi ja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.

Se oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine oli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän muisti sen nimenkin: "Kaikki-käy-hyvin".

Hänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne, ja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä naamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän kauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua isäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä Françoisia. Kaikki-käy-hyvin!

Mutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli kuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet vedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla tosiaan hymyilyä muistuttava ilme.

Nyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi myötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt kyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti katselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.

Véronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:

"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti. Mutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin muut…"

Elämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas keittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden koiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.

Yö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen, joka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien ponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti häntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen vuoteensa jalkopäässä.

Seuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja turvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen hiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa. Hänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin etäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa myrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita, joita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei vuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.

Tämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa yksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei antanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään onnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä huomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei hievahtanut.

Hän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että varmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää. Mutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa hänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään tavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen nimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin hänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut. Hän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä toisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.

Mutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä mikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.

Näin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista hyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa. Kaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua, juoksi tiehensä.

Entisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää viidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi sortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.

Talon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas bretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista ja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista tyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan tunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto pysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.

Mutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä, hän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin kuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja muratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää niemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia. Perille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista merelle avautuvaa tannerta.

Tämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen muistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella melkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja näköala sieltä rajaton.

"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas", ajatteli hän. "Nyt en voi olla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista."

Hän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli piirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää. Merenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi hiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan näkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan puistatusta.

Oikealla puolella oli syvälle kaiverrettu kömpelötekoinen ja alkeellinen piirustus neljästä rististä, joilla väänteli itseään neljä naishahmoa. Vasemmalla oli sareke kirjoitettuja rivejä, mutta liian heikosti kaiverretut kirjaimet olivat rajusäiden kuluttamina melkein hävinneet, tai ehkä niitä olivat ihmiskädet tahallaan raapineet. Kuitenkin oli muutamia sanoja jäljellä — samat sanat, jotka Véronique oli lukenut Maguennocin ruumiin luota löytämässään piirroksessa: "Neljä naista ristillä… Kolmellekymmenelle arkulle… Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Véronique poistui horjuen. Salaisuus oli yhä hänen edessään, kuten kaikkialla saarella, ja hän päätti sitä paeta siihen asti, kun voisi lähteä Sarekista.

Aukeamalta vei polku oikeanpuolisen tammen ohitse, jonka varmaankin salama oli runnellut ja josta oli jäljellä vain runko ja muutamia kuivia oksia.

Sitten hän laskeutui muutamia kiviaskelmia pitkin, käveli pienen niityn poikki, missä oli neljä riviä muinaiskelttiläisiä hautakiviä, ja pysähtyi äkkiä, päästäen tukahtuvan huudahduksen, jossa ilmeni ihmettelyä ja hämmästystä, kun hän sai nähdä, mitä hänen edessään oli:

"Maguennocin kukkaset!" mutisi hän.

Sen keskikäytävän varrella, jota pitkin hän kulki, kohosivat molemmat viimeiset menhirit kuin uhkeimman ihmetarhan portinpielet. Siinä oli korkeintaan viidenkymmenen metrin pituinen nelikulmainen ala, johon laskeuduttiin muutamia askelmia myöten ja jota reunusti temppelinpylväiden tapaan kaksi riviä samankorkuisia hautapatsaita toisistaan täsmällisesti yhtä pitkäin välimatkain päässä. Tämän temppelin laiva ja alisivut oli laskettu leveillä, säännöttömillä, särkyneillä graniittilaatoilla, ja niiden raoissa versoava ruoho näytti kirkonakkunan vinoneliötä kehystävältä lyijyltä.

Keskellä oli vähäinen neliö, ja siinä rehoitti keskuksesta kohoavan vanhan kivisen Kristuksen-kuvan ympärillä kaikenlaisia kukkia. Mutta millaisia kukkia! Sellaisia, joita ei olisi voinut kuvitellakaan, omituisia haavekukkia, ihmekukkia, joille mitkään tavalliset kukat eivät koon puolesta vetäneet vertoja.

Véronique tunsi ne kaikki, ja kuitenkin hän hämmästyi niiden suuruutta ja loistoa. Niitä oli kaikenlaatuisia, mutta vähän kutakin lajia. Olisi voinut nimittää niitä viuhkaksi, johon oli yhdistetty kaikki värit, kaikki tuoksut ja kaikkinainen muotojen kauneus.

Ja ihmeellisintä oli, että nuo kukat, jotka tavallisesti eivät puhjenneet yhtaikaa, vaan kuukausi kuukaudelta toistensa jälkeen, täällä kaikki heloittivat täydessä loistossaan! Kaikki nämä rehevät kasvit — joiden hehkuvaa kukintaa ei jatku paria, kolmea viikkoa pitemmälle — olivat täysin puhjenneita ja kilpailivat teriöittensä moninaisessa väriloistossa samana päivänä, raskaina, hohtavina, uhkeina ja ylväinä tukevien varsiensa kannattamina.

Siinä oli Virginian päivänkorentoja, leinikköjä, päivänliljoja, akileijoja, veripunaisia hanhenjalkoja, kurjenmiekkoja, joiden purppura oli heleämpää kuin piispan kauhtanassa! Siinä näki kukonkannuksia, liekkikukkia, verenpisaroita, ukonhattuja, montbretioita.

Ja kaiken tämän lisäksi — oi, mitä liikutusta nuori nainen tunsikaan! — kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla ristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla, sadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin kohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia, tätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään…

Hän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän sai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman yksinkertaiset sanat: Äidin kukka.

* * * * *

Véronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä ja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä täytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän epäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys tai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi jääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä aivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden valon.

Oli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan ihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon, kohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja erilaiset tuoksunsa.

Véronique lankesi polvilleen…

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä hän palasi Kukkakalmistoon. Tällä kertaa häntä kaikkialla ympäröivä salaperäisyys esiintyi mitä hurmaavimpana, ja hänen poikansa näytteli siinä osaa, joka teki mahdolliseksi haaveilla hänestä ilman vihan ja epätoivon tunteita Veronica-kukkien edessä.

Viidentenä päivänä hän huomasi ruokavarojensa olevan loppumassa, ja niinpä hän iltapäivän puolivälissä lähti kävelemään alas kylää kohti.

* * * * *

Sinne tultuaan hän näki, että useimmat asunnot oli jätetty sulkematta. Niin varmoja olivat niiden omistajat lähtiessään olleet siitä, että palaisivat toisella retkellä noutamaan tarpeelliset tavaransa.

Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän tohtinut astua kynnysten sisäpuolelle. Kurjenpolvia kasvoi ikkunalaudoilla. Isot seinäkellot vaskiheilureineen jatkoivat autioissa huoneissa yhä ajanmittaamista. Hän poistui.

Mutta eräässä vajassa lähellä rantalaituria hän näki ne säkit ja laatikot, jotka Honorine oli moottoriveneessään tuonut.

"No", tuumi hän, "enpä minä nälkään kuole. Näistä riittää viikoiksi, ja sitten…"

Hän keräsi vasuun suklaatia, korppuja, muutamia säilykepurkkeja, riisiryynejä ja tulitikkuja ja oli juuri lähtemäisillään paluumatkalle priiorintaloon, kun hänen mieleensä juolahti ajatus jatkaa kävelyään saaren toiseen päähän asti. Palatessaan hän noutaisi vasunsa.

Varjoisa tie nousi ylängölle. Maisema ei näyttänyt muuttuneen. Samanlaisia tasankoja, samanlaisia viljelemättömiä ja laitumeksi kelpaamattomia nummia, samanlaisia vanhoja tammimetsikköjä. Saarikin kapeni jälleen, joten saattoi esteettä nähdä meren kummaltakin puolelta ja eroittaa etäältä Bretagnen rannikon.

Siellä oli myös pensasaita, joka ulottuen kalliosta toiseen sulki kurjannäköisen töllin pihamaan. Rakennus oli pitkä ja rappeutunut ja sen vieressä paikkakattoisia ulkohuoneita. Piha oli epäsiisti ja huonosti hoidettu, täynnä rautaromua ja risukasoja.

Véronique oli jo kääntymäisillään, mutta silloin hän hämmästyneenä pysähtyi. Hän oli luullut kuulevansa voihkinaa. Hän heristi korviaan vaaniskellen suuressa hiljaisuudessa ja eroitti taaskin saman äänen, mutta selvempänä. Kuului muitakin ääniä, uikutusta ja hätähuutoja, naisten parahduksia. Eivätkö siis kaikki asukkaat olleetkaan paenneet? Hän tunsi iloa, johon sekoittui hiukan tuskaa, kun hänelle nyt selvisi, että hän ei ollutkaan yksinään Sarekissa, mutta samalla häntä pelotti ajatellessaan, että tapaukset ehkä jälleen tempaisivat hänet kuoleman ja kauhistuksen pyörteeseen.

Mikäli Véronique saattoi päättää, ei melu tullut asunnosta, vaan pihan oikealla puolella olevista ulkohuoneista. Pihaan pääsi yksinkertaisesta häkkiportista, jota hänen tarvitsi vain työntää. Sen avautuessa narskahti puu kahnauksesta.

Heti yltyivät huudot ulkohuoneista. Sinne oli epäilemättä kuultu, ja Véronique joudutti askeliaan. Vaikka ulkohuoneiden katot olivat paikoittain risaiset, olivat seinät paksut ja vankat, ja vanhat ovet olivat rautakiskoilla lujitetut. Muuatta ovea kolkututettiin sisäpuolelta, samalla kun huudot kävivät yhä hätäisemmiksi.

"Apuun…! apuun…!"

Mutta siellä riideltiin, ja toinen vähemmän kimeä ääni vikisi:

"Ole nyt hiljaa, Clémence! Kenties on tulossa juuri niitä…"

"Ei, ei, Gertrude, ei sieltä niitä tule! Niiden askelia ei kuule!… Avatkaa siis, onhan avain suulla…"

Véronique, joka halusi päästä sisälle, näki todellakin ison avaimen reiässä. Hänen tarvitsi vain vääntää. Ovi avautui.

Heti hän tunsi Archignatin sisarukset. He olivat puolipukimissa. Kuihtuneita ja häijyjen noita-akkain näköisiä, kuten tavallisesti. Tämä oli jonkinlainen pesutupa, täynnä astioita, ja perällä Véronique näki oljilla virumassa kolmannen naisen, joka voivotti melkein sammuneella äänellä ja jonka hän arvasi kolmanneksi sisareksi.

Sillä hetkellä tuupertui toinen pystyssä olleista uupuneena maahan, ja toinen, jonka silmät hohtivat kuumeesta, tarttui Véroniquen käsivarteen ja alkoi puhua läähättäen:

"Oletteko nähnyt niitä, häh? Ovatko ne täällä…? Kuinka ne eivät ole teitä tappaneet…? Senjälkeen, kun muut ovat paenneet, ne pitävät koko Sarekia vallassaan… Nyt on meidän vuoromme… Me olemme olleet jo kuusi päivää tänne suljettuina… niin, meidät teljettiin lähtöpäivän aamuna… Käärittiin matkatavaroita ja valmisteltiin lähtöä veneisiin… Kaikki kolme tulimme tähän kotaan noutamaan kuivumaan ripustettuja liinavaatteitamme. Ja silloin ne tulivat… niitä ei kuultu… ei niitä koskaan kuulla… Ja sitten lyötiin ovi äkkiä kiinni… kerran vain narahti, väännettiin lukkoon, ja tässä me nyt olemme… Meillä oli perunoita, leipää ja varsinkin paloviinaa… Ei täällä ole ollut suurempaa hätää… Mutta palaisivatko ne meidät tappamaan? Oliko meidän vuoromme? Ah, hyvä rouva, kylläpä täällä on kuunneltu ja pelosta vavistu! Vanhin sisko tuli sekapäiseksi… Kuunnelkaa… hän hourailee… Toinen, Clémence, on menehtymäisillään… Ja minä… minä… Gertrude…"

Hänellä oli vielä voimia, koska hän niin väänsi Véroniquen käsivartta.

"Entä Corréjou? Eikö hän ole palannut ja lähtenyt jälleen? Miksei meitä tultu etsimään…? Se ei olisi ollut vaikeaa… Tiedettiinhän kyllä, missä me olimme, ja vähäisimmänkin rasahduksen kuullessamme me huusimme… Miksi siis…?"

Véronique epäröi vastata. Mutta miksi hän olisi salannut totuuden?

Hän selitti:

"Molemmat alukset upposivat."

"Mitä!"

"Molemmat alukset upposivat silmänkantaman päässä Sarekista. Kaikki veneissä olleet hukkuivat… Se tapahtui priiorintalon edustalla… juuri kun ne olivat tulleet Pirunsalmesta."

Véronique ei sanonut enempää. Hän vältti nimien mainitsemista eikä halunnut selittää, mitä osaa François ja hänen opettajansa olivat näytelleet. Mutta Clémence oli kohottautunut makuulta, kasvot kauhusta vääntyneinä. Hänkin oli nyt polvillaan, tukien itseään ovea vasten.

Gertrude mutisi:

"Entäs Honorine?"

"Honorine on kuollut."

"Kuollut!"

Molemmat sisaret kirkaisivat tuon sanan yhteen ääneen. Sitten he vaikenivat ja katselivat toisiaan. Sama ajatus valtasi heidät. He näkyivät miettivän. Gertrude liikutteli hyppysiään ikäänkuin laskien, ja molempien kasvoilla lisääntyi kauhu.

Aivan hiljaa, kuin pelon kuristamana, Gertrude sammalsi Véroniqueen tuijottaen:

"Kas… kas… se pitää paikkansa… Tiedättekö, kuinka monta henkeä oli veneissä ilman sisariani ja minua? Tiedättekö? Kaksikymmentä… Laskekaa siis… Kaksikymmentä, ja lisäksi tulee Maguennoc, joka kuoli ensimmäisenä… ja sitten herra Antoine, joka kuoli hänen jälkeensä… ja sitten pikku François ja herra Stéphane, jotka hävisivät, mutta ovat myöskin kuolleet, lisäksi ovat Honorine ja Marie le Goff kuolleet. Laskekaa siis… se tekee kuusikolmatta… kuusikolmatta… Eikö se lyö yhteen? Kuusikolmatta vähennettynä kolmestakymmenestä… Tottahan käsitätte? Ne kolmekymmentä ruumisarkkua ovat täytettävät… Kun siis vähennetään kuusikolmatta kolmestakymmenestä, niin jää neljä… eikö niin?"

Hän ei kyennyt enää puhumaan, kieli takertui kitalakeen. Mutta Véronique kuuli hänen kuitenkin tavu tavulta änkyttävän seuraavat hirvittävät sanat:

"Häh? Käsitättekö? On jäljellä neljä… Archignatin kolme sisarusta, jotka pidätettiin ja teljettiin pesukotaan… ja sitten te… Eikö lasku siis pidä paikkaansa? Neljä ristiä… Neljä naista ristillä, tiedättehän… Lasku on selvä… Ne neljä olemme me… Saarella ei ole enää muita kuin me… neljä naista…"

Véronique kuunteli ääneti… Hänen iholleen nousi hikeä.

Hän kohautti olkapäitänsä.

"No, kun saarella kerran ei enää ole muita kuin me, niin mitä sitten pelkäätte?"

"No niitä! Niitä! "

Hän kävi kärsimättömäksi.

"Neljä naista ristillä…"

"Mutta kun kerran kaikki ovat lähteneet!"

Gertrude säikähtyi:

"Puhukaa hiljaa. Vielä kuulisivat!"

"Ketkä sitten?"

" Ne … ne muinaiset…"

"Muinaiset?"

"Niin, ne, jotka uhrasivat… jotka tappoivat miehiä ja naisia… jumaliansa hyvittääkseen…"

"Mutta siitähän on jo tullut loppu! Tarkoitatte druideja? Mutta eihän enää ole druideja?"

"Puhukaa hiljaa, puhukaa hiljaa! Niitä on vielä… on pahoja henkiä…"

"Siis henkiolentoja?" virkkoi Véronique, jota tämä taikausko pöyristytti.

"Henkiä kylläkin, mutta sellaisia, joissa on lihaa ja luuta… Niillä on kädet, joilla ne murtavat ovet ja telkeevät ihmiset sisään… Ne hukuttavat aluksiakin… Ne ovat samoja, jotka tappoivat herra Antoinen, Marie le Goffin ja muut… samoja, jotka surmasivat kuusikolmatta…"

Véronique ei vastannut. Tähän ei ollut mitään vastattavaa. Hän kyllä tiesi, kuka oli surmannut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin ja muut sekä upottanut molemmat veneet.

Hän kysyi:

"Mihin aikaan teidät kolme teljettiin?"

"Puoli yhdeltätoista… sinä päivänä, jolloin piti kello yhdeltätoista tultaman kylään Corréjoun kanssa."

Véronique mietti. Ei ollut juuri mahdollista, että François ja herra Stéphane olisivat käyneet täällä puoli yhdeltätoista ja tuntia myöhemmin ehtineet luodon taakse, josta olivat hyökänneet alusten kimppuun. Täytyikö otaksua, että saarella vielä oli yksi tai useampia heidän rikostovereitaan?

Hän lausui:

"Joka tapauksessa on tehtävä joku päätös. Ette voi jäädä tähän tilaan. Teidän täytyy levätä, virkistää voimianne…"

Toinen sisar oli noussut. Hän virkkoi samalla käheällä ja tuimalla äänellä kuin edellinen:

"Täytyy ennen kaikkea piilottautua ja voida puolustaa itseänsä niitä vastaan."

"Millä tavalla?" kysyi Véronique, joka vastoin tahtoaankin tunsi samaa turvapaikan tarvetta vihollisten varalta.

"Milläkö tavalla? Siitä puhuttiin paljon saarella varsinkin tänä vuonna, ja Maguennoc oli päättänyt, että heti ensimmäisten hyökkäysten tapahtuessa kaikki pakenisivat priiorintaloon."

"Priiorintaloon? Miksikä sinne?"

"Koska siellä voi puolustautua. Rantakalliot ovat äkkijyrkkiä. Siellä on joka puolelta turvassa."

"Entä silta?"

"Maguennoc ja Honorine olivat järjestäneet kaikki edeltäpäin. Kahdenkymmenen askeleen päässä sillasta vasemmalla on pieni hökkeli. Sinne he olivat hankkineet öljyvaraston. Kolme, neljä leilillistä valeltuna sillalle ja raapaisu tulitikulla; muuta ei olisi tarvittu. Silloin olisi oltu kuin kotonaan. Ei mitään yhteyttä, ei hyökkäyksen mahdollisuutta."

"Mutta mikseivät ne sitten tulleetkaan priiorintaloon, vaan pakenivat veneillä?"

"Veneisiin astuminen, pakeneminen, se oli viisaampaa. Mutta nyt meillä ei enää ole valinnan varaa."

"Ja me lähtisimme?"

"Heti paikalla. Vielä on päivänvaloa, ja päivällä on turvallisempaa kuin yöllä."

"Mutta sisarennehan viruu sairaana?"

"Meillä on käsikärryt. Me kuljetamme hänet. Täältä on oikotie priiorintaloon, niin ettei tarvitse kiertää kylän kautta."

Vaikka Véronique vain vastahakoisesti myöntyi ajatukseen elää läheisessä yhteydessä Archignatin sisarusten kanssa, suostui hän kuitenkin, koska häntä ahdisti outo pelko, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.

"Olkoon niin", sanoi hän. "Lähtekäämme. Minä saatan teitä herra Antoinen asunnolle ja palaan sitten kylään ruokatarpeita noutamaan."

"Oh, ei niitä kauan tarvita", huomautti yksi sisaruksista. "Sittenkun silta on hävitetty, sytytämme tulia Keijukaisten patsaan kukkulalle, ja rannikolta lähetetään kyllä höyrylaiva. Tänään lankee sumua, mutta huomenna…"

Véronique ei väittänyt vastaan. Hän suostui nyt aikeeseen matkustaa pois Sarekista, vaikkapa sitten seuraisi tutkimus, joka paljastaisi hänen nimensä.

He lähtivät, sittenkun molemmat sisarukset ensin olivat kulauttaneet suuhunsa lasin paloviinaa. Käsikärryillä kyyhöttäen mielipuoli nauroi hiljaa ja lateli Véroniquelle osoitettuja lauseenpätkiä ikäänkuin olisi tahtonut naurattaa häntäkin.

"Ei niitä vielä tapaa… ne valmistautuvat…"

"Vaikene siinä, vanha hupsu", käski Gertrude, "sinä tuotat meille onnettomuutta".

"Niin, niin, saadaan huvitella… tästä tulee hauskaa… Minulla on kultaristi kaulassani… ja toinen risti kädessäni, leikattuna saksilla ihoon… Katsokaa… Kaikkialla ristejä… Ristillä on varmaan hyvä olla… Ristillä lienee leppoisa levätä."

"Etkös siitä vaikene, vanha hupsu", toisti Gertrude sivaltaen häntä korvalle.

"Tietysti… tietysti… mutta kohta saat lyöntejä niiltä, minä näen niiden piileskelevän…"

Polku, joka aluksi oli varsin jyrkkä, nousi nyt läntisten rantakallioiden ylängölle, jotka olivat korkeampia, mutta eivät niin hammasreunaisia ja vähemmän rotkoisia. Puita kasvoi harvemmassa, kaikki tammet olivat aavalta ulapalta puhaltavain tuulten käyristämiä.

"Nyt lähestymme sitä paikkaa, jota nimitetään Mustiksinummiksi", selitti Clémence Archignat. "Ne asuvat siellä."

Véronique kohautti taaskin olkapäitänsä.

"Mistä sen tiedätte?"

"Me tiedämme enemmän asioita kuin muut", selitti Gertrude… "Meitä sanotaan velhoiksi, eikä suotta… Itse Maguennoc, joka ymmärsi näitä seikkoja, kysyi meiltä neuvoa kaikissa lääkeasioissa, onnea tuottavien kivien ja juhannuksen yrttien tiedossa…"

"Tarkoitat marunaa ja rautayrttiä…", nauraa virnisti mielipuoli. "Niitä poimitaan auringonlaskussa…"

"Myöskin vanhoissa perinnäistiedoissa", jatkoi Gertrude. "Me tiedämme sen, mistä saarella on puhuttu jo vuosisatoja; on näetten aina kerrottu, että täällä oli oikea kaupunki katuineen, jossa ne ennen vanhaan asuivat. Ja niitä on vieläkin… Minä olen niitä nähnyt, minä, joka teille puhun."

Véronique ei vastannut mitään.

"Molemmat sisareni ja minä olemme niitä nähneet… Kaksi kertaa kuudentena päivänä siitä, kun kesäkuussa tulee uusikuu. Se oli puettu valkoisiin… ja se kiipesi Suureen tammeen pyhää misteliä poimimaan… Leikkasi sitä kultavesurilla… kultaterä kimalteli kuutamossa… Minä näin sen, kuten sanoin… ja muutkin sen näkivät… Eikä se ole ainoa. Niitä on menneiltä ajoilta jäänyt tänne useita aarteen vartijoiksi… Niin, niin, oikein sanoin, aarteen… Se kuuluu olevan ihmeitä tekevä kivi, joka kuolettaa, jos siihen koskee, ja tekee eläväksi, jos sen päällä lepää… Kaikki tämä on totta, Maguennoc on sen meille sanonut… Ne muinaiset vartioivat kiveä… Kivijumalaa… ja niiden täytyy tänä vuonna uhrata meidät kaikki… niin kaikki… Tarvitaan kolmekymmentä ruumista kolmeenkymmeneen arkkuun…"

"Neljä naista ristillä", rallatti mielipuoli.

"Eikä siihen ole pitkä aika… Kuudes päivä uudenkuun jälkeen lähenee. Meidän täytyy ehtiä pois, ennenkuin ne kiipeävät Suureen tammeen misteliä keräämään. Katsokaas, Suuren tammen näkee täältä. Se on metsässä ennen sillalle tuloa… kohoaa muita korkeammalle."

"Neljä naista ristillä…"

" Ne piileskelevät sen takana", virkkoi sekapäinen, joka oli kääntynyt kärryissään. " Ne odottavat meitä."

"Riittää jo, olehan nyt alallasi… Niin, ettekö näe Suurta tammea? Tuolla… viimeisen nummen yläpuolella? Se on kor… korkeampi…"

Hän pudotti kärrynaisat, lopettamatta lausettaan.

Clémence sanoi hänelle:

"Mitä nyt? Mikä sinun on?"

"Näin jotakin…" änkytti Gertrude. "Näin valkoista vilahtavan…"

"Valkoista vilahtavan? Mitä sinä tarkoitat? Näyttäytyvätkö ne päivänvalossa? Sinun silmäsi näkevät olemattomia."

He katselivat molemmat hetkisen ja lähtivät sitten uudestaan liikkeelle. Pian oli Suuri tammi kadonnut näkyvistä. Nummi, jonka yli he astuivat, oli kolkko ja epätasainen, ja siinä oli taajassa hautapatsaan tapaisia kiviä, jotka kaikki olivat samansuuntaisissa riveissä.

"Tässä on niiden hautausmaa", kuiskasi Gertrude.

He eivät virkkaneet enempää. Usean kerran täytyi Gertruden levähtää. Clémence ei jaksanut työntää kärryjä. Molemmat horjuivat ja mittasivat matkan pituutta levottomilla silmillään.

Tultiin notkoon. Noustiin jälleen. Polku yhtyi siihen, jota Véronique oli ensimmäisenä päivänä kulkenut Honorinen kanssa, ja he tulivat metsään, joka on ennen siltaa.

Hetkisen kuluttua huomasi Véronique Archignatin sisarusten lisääntyvästä levottomuudesta, että lähestyttiin Suurta tammea, ja näki sitten, että tämä puu todella oli muita korkeampi, kohoten mullan ja juurien kasaamalta jalustalta tavallista pitemmän välimatkan päässä naapureistaan. Hänen oli mahdotonta olla ajattelematta, että useita miehiä saattoi olla piilossa tuon mahtavan rungon takana ja että niitä ehkä siellä olikin.

Pelostaan huolimatta olivat sisaret kiirehtineet kulkuaan eivätkä katselleet turmanpuuta.

Metsän jättiläinen oli nyt sivuutettu. Véronique hengitti vapaammin. Kaikki vaara oli ohi, ja hän oli juuri koskemaisillaan leikkiä Archignatin sisaruksista, kun yksi näistä, Clémence, kierähti voihkien tantereelle.

Samalla putosi jotakin maahan, jotakin, mikä oli iskenyt häntä selkään. Se oli kirves — kivikirves.

"Ah, ukonkivi, ukonkivi!" huudahti Gertrude.

Hetkiseksi hän kohotti päätänsä ikäänkuin olisi vielä sitkeinä elävien kansanomaisten otaksumien mukaan arvellut, että kirves oli taivaasta singahtanut ukkosenvaaja.

Mutta silloin mielipuoli, joka oli lähtenyt kärryistään, hypähti paikallaan ja kaatui päistikkaa maahan. Joku toinen esine oli suhahtanut ilmassa. Mielipuoli vääntelihe tuskissaan. Gertrude ja Véronique näkivät hänen olkapäähänsä tarttuneen nuolen, joka vielä värisi.

Silloin Gertrude pakeni ulvoen.

Véronique epäröi. Clémence ja mielipuoli kierivät maassa. Mielipuoli hoilotti:

"Tammen takana! Ne ovat piilossa… Minä näen ne."

Clémence änkytti:

"Apuun, auttakaa minua… viekää minut pois! Minä pelkään."

Mutta vieläkin suhahti nuoli ja katosi etäälle.

Myöskin Véronique lähti pakoon, saavutti viimeiset puut ja syöksyi siltaa kohti laskeutuvalle rinteelle.

Hän juoksi vimmatusti, ei niin paljon pelosta, vaikka sekin olisi ollut luonnollista, kuin kiihkeästä halusta löytää jokin ase puolustautuakseen. Hän muisti, että hänen isänsä työhuoneessa oli lasikaappi täynnä kiväärejä ja revolvereja, joihin kaikkiin oli merkitty sana "ladattu", varmaankin Françoisin varalta; ja juuri noista aseista hän tahtoi siepata yhden tehdäkseen viholliselle vastarintaa. Hän ei edes kääntynyt katsahtamaan taakseen. Hän ei tuntenut tarvetta tietää, kuka häntä vainosi, vaan juoksi suoraan päämääräänsä, ajatellen ainoastaan sitä, mikä oli hänen tarkoitukseensa hyödyllistä.

Keveämpänä ja ketterämpänä hän saavutti Gertruden. Tämä läähätti:

"Silta… silta on poltettava… Paloöljyä on tuolla…"

Véronique ei vastannut. Sillan hävittäminen oli toisarvoista, vieläpä esteenä hänen aikeelleen mennä pyssyllään vihollista ahdistamaan.

Mutta hänen saapuessaan sillalle Gertrude kiepsahti ympäri ja oli vähällä suistua veteen. Nuoli oli osunut hänen kupeeseensa.

"Auttakaa minua, auttakaa!" huusi hän. "Älkää jättäkö minua!"

"Minä tulen takaisin", vastasi Véronique, joka ei ollut nähnyt nuolta, vaan luuli Gertruden astuneen harhaan. "Minä luon mukanani kaksi pyssyä… Sitten mennään yhdessä…"

Hän kuvitteli mielessään, että kun he molemmat olisivat asestettuina, he palaisivat metsään asti ja vapauttaisivat toiset sisaret. Yhä enemmän ponnistaen hän juoksi sillan yli, pääsi talon aluetta ympäröivälle kiviaidalle, riensi niityn poikki ja astui isänsä työhuoneeseen. Siellä hänen täytyi hengästyneenä pysähtyä. Kun hän oli siepannut kaksi pyssyistä, oli hänen pakko palata hitaampaa vauhtia, hänen sydämensä kun sykki niin rajusti.

Ihmeekseen hän ei tavannut eikä edes nähnyt Gertrudea. Hän huusi. Ei mitään vastausta. Ja vasta sitten hänen mieleensä juolahti, että Gertrude oli ehkä haavoittunut, kuten toisetkin sisaret.

Hän alkoi jälleen juosta. Mutta kun hän sai jälleen sillan näkyviinsä, tunki hänen humiseviin korviinsa vihlovia ääniä; ja päästyään jyrkän rinteen eteen, joka kohosi Suuren tammen metsään asti, hän näki…

Se, mitä hän näki, naulasi hänet siihen paikkaan, ja hän jäi seisomaan sillan korvaan. Toisella puolen ryömi Gertrude maassa, reuhtoi ja tarrautui kiinni juuriin, pistäen sormensa maahan tai ruohoon ja kohoten verkalleen ja keskeytymättä rinnettä ylöspäin.

Ja Véronique pani merkille, että onnettoman kainaloihin ja vartalon ympäri oli sidottu köysi, jolla näkymättömät kädet ylhäältä päin hinasivat häntä kuin kahlehdittua ja voimatonta otusta.

Véronique nosti pyssyn olkapäätään vastaan. Mutta mihin viholliseen tähdätä? Ketä vastaan taistella? Kuka piili puunrunkojen ja kivien takana, jotka vallituksen tavoin seppelöivät kukkulaa?

Noiden kivien ja puunrunkojen väliin Gertrude livahti. Hän ei huutanut enää. Oli varmaan uupunut, mennyt tainnoksiin. Hän katosi näkyvistä.

Véronique ei ollut hievahtanut. Hän käsitti, kuinka turhia kaikki ponnistukset ja yritykset olivat. Antautuessaan taisteluun, jossa hän jo ennakolta oli tuomittu joutumaan tappiolle, hän ei voinut pelastaa Archignatin sisaria, vaan tarjoisi itsensä voittajalle uutena ja viimeisenä uhrina.

Ja sitten häntä myös pelotti. Kaikki nämä asiat, joiden merkitystä hän ei käsittänyt, tapahtuivat niin leppymättömän johdonmukaisesti. Ne näkyivät salaperäisyydestään huolimatta liittyvän toisiinsa kuin renkaat ketjussa. Hän pelkäsi — pelkäsi noita olentoja, peikkoja, pelkäsi vaistomaisesti ja itsetiedottomasti kuin Archignatin sisarukset, kuin Honorine, kuin kaikki tämän kauhistuttavan vitsauksen uhrit.

Hän kumartui, jotta ei häntä voitaisi nähdä Suuresta tammesta, ja sitten hän, puolikumarassa hiipien ja käyttäen hyväkseen karhunmaarama-pensaiden suomaa suojaa, pääsi vasemmalla olevaan pieneen hökkeliin, josta Archignatin sisaret olivat hänelle maininneet. Se oli jonkinlainen huippukattoinen huvimaja, jonka ikkunaruudut olivat värjättyä lasia ja joka oli puoleksi täynnä öljyastioita.

Sieltä hän hallitsi siltaa, jolle kukaan ei voinut hänen näkemättään astua. Mutta ketään ei tullut metsästä.

Yö yllätti, ja silloin nousi sankka sumu, jota kuu hopeoitsi tehden Véroniquelle mahdolliseksi hiukan eroittaa vastakkaista rantaa.

Tunnin perästä hän vähän rauhoittuneena läksi ensi kertaa sillalle kaksi öljyastiaa mukanaan, joiden sisällön hän kaasi sillan uloimmille palkeille.

Kymmenen kertaa hän suoritti tuon matkan, — korvat herkkinä, pyssy hihnassa olan takana, ollen valmiina puolustautumaan. Hän kaatoi öljyn jokseenkin umpimähkään, hapuillen ja valiten sentään, mikäli mahdollista, ne kohdat, missä tunnusteli puun olevan lahointa.

Hänellä oli laatikollinen tulitikkuja, ainoa, jonka oli talosta löytänyt. Hän otti esille tikun, epäröi hetkisen pelokkaana ajatellessaan, mikä suuri loimu siitä syntyisi.

"Jos se edes voitaisiin nähdä mannermaan rannikolta", ajatteli hän, "mutta tällaisessa sumussa…"

Nopeasti hän raapaisi tulta ja sytytti heti paperisoihdun, jonka oli varannut mukaansa ja kastanut öljyyn.

Siitä leimahti iso liekki, joka poltti hänen sormiaan. Silloin hän viskasi paperin öljylätäkköön, joka oli kerääntynyt koloon, ja pakeni huvimajaa kohti.

Silta syttyi pian ilmiliekkiin ja tuli levisi koko siihen osaan, jonka hän oli öljyllä valellut. Molempain saarten rantakalliot, niitä yhdistävä graniittivyö, ympäröivät isot puut, kukkula, Suuren tammen metsikkö ja meri kurimuksen pohjalla, kaikki näytti valaistulta.

" Ne tietävät, missä minä olen, ne katselevat huvimajaa, jossa piilen…" tuumi Véronique kääntämättä silmiään Suuresta tammesta.

Mutta metsässä ei liikkunut mitään varjoa. Mitään ääntensorinaa ei kuulunut hänen korviinsa. Sinne ylös lymynneet olennot eivät liikahtaneet luoksepääsemättömästä piilopaikastaan.

Muutaman minuutin päästä sortui puolet siltaa suurella rytinällä, tuiskahduttaen kipunasuihkun ilmaan. Mutta toisen puolen palamista jatkui yhä, ja alituisesti putoili kekäleitä, jotka valaisivat syvää pimentoa.

Joka kerta tunsi Véronique silloin huojennusta. Hänen kiihtyneet hermonsa pääsivät jännityksestä. Hänet valtasi turvallisuuden tunne, joka kävi yhä varmemmaksi, mikäli kuilu hänen ja vihollisten välillä laajeni. Hän jäi kuitenkin huvimajaan ja päätti odottaa siellä aamunkoittoon asti, nähdäkseen, ettei toiselta saarelta enää voinut päästä tänne.

Sumu tiheni. Hämärä verhosi kaikki. Keskiyön tienoilla hän kuuli melua toiselta puolelta, kaikesta päättäen kukkulan huipulta. Se oli ryskettä, jota syntyy puita kaadettaessa. Kirves iski säännöllisesti oksiin, joita katkottiin.

Véronique ajatteli, vaikka tiesikin sen ajatuksen järjettömäksi, että siellä ehkä valmisteltiin käymäsiltaa, ja hän puristi tiukasti pyssyänsä.

Noin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa tukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien kahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen suuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton, värisevä, elollinen avaruudessa.

Uupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea paljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut tuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän ei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä — minkä täytyi pian tapahtua — öljyn avulla sytyttää suuria nuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen oli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas kohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut unohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä löytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.

Siitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus, että hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet sellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään itsestään väistyvän.

Näin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan sisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä tuskallisemmiksi.

Sitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin varjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että silta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka eroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain rantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.

Hän oli pelastunut.

Mutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki ylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan. Kukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren tammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella paljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin työnnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle, köydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien peittäminä, Archignatin kolme sisarusta.

Heidät oli ristiinnaulittu.

KUUDES LUKU

Kaikki-käy-hyvin

Pää pystyssä, kääntymättä katselemaan inhoittavaa näkyä, välittämättä siitä, mitä voisi tapahtua, jos hänet huomattaisiin, ja kävellen konemaisen jäykästi Véronique astui priiorintaloon.

Yksi ainoa päämäärä, yksi ainoa toivo häntä kannusti: lähteä Sarekin saarelta. Hän oli kuin kauhun puuduttama. Jos hän olisi nähnyt kolme ruumista, kolme naista ammuttuina tai poikkileikatuin kauloin tai hirtettyinäkin, ei hänessä olisi ollut näin kuohuttavaa kauhua. Mutta tämä kidutus oli liikaa. Tässä oli ylenpalttista kataluutta, suorastaan pyhyyden loukkausta, tämä oli hornan työtä, joka osoitti ennenkuulumatonta julmuutta.

Ja sitten hän ajatteli itseään — neljättä ja viimeistä uhria. Kohtalo näkyi työntävän häntä tätä ratkaisua kohti niinkuin kuolemaantuomittua laahataan mestauslavalle. Kuinka hän saattoi olla pelosta vavahtamatta? Kuinka hän olisi voinut olla näkemättä hirveätä varoitusta Suuren tammen kukkulan valitsemisessa Archignatin sisarusten teloituspaikaksi?

Hän koetti lohduttautua miettimällä tähän tapaan:

"Kaikki selviää… Täytyy olla joitakin perin yksinkertaisia syitä näiden kamalien salaisuuksien ja näennäisesti eriskummaisten tekojen pohjalla, joita sittenkin suorittavat tavalliset ihmisolennot, toimien rikollisista vaikutteista määrätyn suunnitelman mukaan. Tietenkin se on mahdollista ainoastaan sodan seurauksena, ja sota on luonut erikoiset olosuhteet, joissa voi tällaista tapahtua. Mutta sittenkään ei tuossa kaikessa ole mitään yliluonnollista, ihmeellistä, mikä rikkoisi tavallisen elämän säännöt."

Turhia sanoja! Järkeilyn yrityksiä, joita hänen aivojensa oli vaikea seurata! Oikeastaan hän johtui näiden liian rajujen hermojärkytysten horjuttamana ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin kaikki ne sarekilaiset, joiden hän oli nähnyt kuolevan, voipumaisillaan, kuten hekin, samojen kauhujen puistattamana, samojen painajaisten ahdistamana, henkisen tasapainonsa häiriytyessä entisajan vaistoista, muistelmista ja taikauskoisista kuvitteluista, jotka vielä häämöittivät hänen sielussaan, aina valmiina nousemaan pinnalle.

Keitä olivat ne näkymättömät olennot, jotka häntä vainosivat? Kenen toimena siis oli hankkia ruumiita Sarekin kolmeenkymmeneen kirstuun? Kuka tällä tavoin tuhosi onnettoman saaren kaikki asukkaat? Kuka asui luolissa, kävi määräaikoina poimimassa juhannusyrttejä, käytti kirvestä ja nuolia ja oli ristiinnaulinnut naiset? Ja mitä kamalaa tarkoitusta varten? Minkä käsittämättömän suunnitelman mukaan? Pimeyden henkiä, häijyjä peikkoja, kuolleen uskonnon pappeja, jotka uhrasivat verenhimoisille jumalilleen miehiä, naisia, lapsia…

"Riittää, riittää! Minä tulen hulluksi!" huudahti hän ääneensä. "Pois täältä! Minulla ei saa enää olla muuta mielessä kuin päästä pois tästä hornan kidasta…!"

Mutta näytti siltä, että kohtalo keksi keinoja häntä kiduttaakseen. Alettuaan etsiä joitakin mahdollisia ruokavaroja hän huomasi äkkiä isänsä työhuoneessa seinäkomeron taustaan nuppineulalla kiinnitetyn lehtisen, johon oli piirustettu sama näytelmä kuin autiosta hökkelistä Maguennocin ruumiin vierestä löydetyssä pienessä paperirullassa.

Eräällä komeron hyllyllä oli piirustussalkku. Hän avasi sen. Siinä oli useitakin alkuluonnoksia tästä näytelmästä, nekin punakynällä piirrettyjä.

Kussakin oli ensimmäisen naisen pään yläpuolella kirjoitus V. d'H. Yksi oli merkitty nimellä Antoine d'Hergemont.

Hänen isänsä siis oli laatinut Maguennocin paperikäärössä olleen piirustuksen! Hänen isänsä oli kaikissa näissä luonnoksissa yrittänyt antaa kidutetulle naiselle yhä täsmällisemmin oman tyttärensä piirteet!

"Riittää, riittää!" toisteli Véronique. "En tahdo ajatella… En tahdo miettiä."

Hyvin heikontuneena hän jatkoi hakemistaan, mutta ei löytänyt, millä olisi tyydyttänyt nälkäänsä.

Hän ei myöskään löytänyt mitään, jolla olisi voinut sytyttää tulta saaren kärkeen. Ja kuitenkin oli sumu hajaantunut, ja merkit olisi varmaan huomattu!

Hän yritti hieroa kahta piikiveä toistansa vasten, mutta menetteli siinä taitamattomasti eikä saanut kipinää.

Kolme päivää hän ylläpiti henkeään vedellä ja raunioista poimituilla metsämansikoilla. Kuumeisena ja uupumaisillaan hän pillahti usein itkuun, jolloin melkein joka kerta Kaikki-käy-hyvin äkkiä ilmestyi; ja hänen ruumiillinen hätänsä oli niin suuri, että häntä suututti eläin-rukan järjetön nimi; ja hän ajoi sen pois. Kummastunut Kaikki-käy-hyvin asettui takajaloilleen kauemmaksi ja alkoi uudestaan veikistellä. Véronique kiukutteli sille, ikäänkuin se olisi ollut rikollinen ollessaan Françoisin koira.

Pieninkin melu vapisutti häntä kiireestä kantapäähän ja sai hänet hikoilemaan. Mitä tekivät Suuren tammen olennot? Mitä tietä ne valmistivat hyökkäystä häntä vastaan? Hän puristi käsivartensa ruumiinsa ympärille tuntien pöyristystä ajatellessaan joutuvansa noiden hirviöiden valtaan, eikä hän voinut olla miettimättä, että hän vielä oli kaunis ja että hänen kauneutensa ja nuoruutensa kenties yllyttäisi niitä…

Mutta neljäntenä päivänä tuotti suuri toivo hänelle huojennusta. Hän oli eräästä laatikosta löytänyt melko voimakkaan suurennuslinssin. Käyttäen hyväkseen kirkasta päiväpaistetta hän kokosi auringonsäteitä paperiarkille, joka lopuksi leimahti tuleen ja teki mahdolliseksi sytyttää kynttilän.

Hän piti itseään pelastettuna. Hän oli keksinyt kokonaisen varaston kynttilöitä, joten hän ensi aluksi saattoi ylläpitää kallista liekkiä iltaan asti. Kello yhdeltätoista hän läksi lyhty kädessä astumaan huvimajaa kohti aikoen sytyttää sen tuleen. Ilma oli kirkas, joten merkki kyllä huomattaisiin rannikolta.

Peläten, että hänet valoineen keksittäisiin, peläten ennen kaikkea Archignatin sisarusten kaameiden haamujen näkemistä kuun valaistessa heidän teloituspaikkaansa, hän lähti talosta toista tietä, joka kulki kauempana vasemmalla näreikön reunustamana. Hän astui levottomin askelin, varoen kahistelemasta lehtiä ja kolhaisemasta jaloillaan juuria. Tultuaan majan likelle aukealle kohdalle hän oli niin uuvuksissa, että täytyi istahtaa. Pää humisi. Hänestä tuntui kuin olisi sydän kieltäytynyt sykkimästä.

Sieltäkään hän ei vielä voinut eroittaa mestauspaikkaa, mutta kohotettuaan vastoin tahtoaan silmänsä kukkulalle päin hän luuli huomanneensa jotakin valkoista vilahtavan. Se liikahti metsikön sisässä sen käytävän päässä, joka halkaisi puuryhmät siltä puolelta.

Varjo livahti jälleen täydessä valaistuksessa, ja Véronique eroitti tämän varsin pitkän välimatkan päästäkin, että se oli viittaan puettu olento, joka pysytteli erillisen ja muita korkeamman puun keskioksilla.

Hän muisti Archignatin sisarusten sanat:

"Uudenkuun kuudes päivä lähestyy. Ne kiipeävät Suureen tammeen pyhää misteliä keräämään."

Ja heti hän muisti myöskin eräitä kuvauksia lukemistaan kirjoista ja isänsä kertomuksista, ja hänestä näytti, että hän oli saapuvilla eräässä niistä druidilaisista juhlista, jotka lapsuudesta olivat hänen mielikuvitukseensa tehonneet. Mutta samalla hän tunsi itsensä niin heikoksi, ettei ollut oikein varma, oliko hän nyt valveilla ja oliko tämä eriskummainen näytelmä todellinen. Neljä muuta valkoista hahmoa ryhmittyi puun juurelle, ja ne kohottivat käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen putoavia lehtiä. Sieltä ylhäältä välähti. Pääpapin kultasirppi oli leikannut mistelitupsun.

Sitten pääpappi laskeutui tammesta maahan, ja nuo viisi hahmoa livahtivat käytävää pitkin, kiersivät metsänsyrjän ja ilmestyivät töyrään huipulle.

Véronique, joka ei voinut heistä hellittää tuijottavia silmiään, kurkotti päätänsä ja näki puihin ripustetut kolme ruumista. Etäältä katsoen olivat hilkkojen mustat siivet korppien näköisiä. Hahmot pysähtyivät uhrien eteen ikäänkuin suorittaakseen jonkin käsittämättömän uskonnollisen tempun. Vihdoin erkaantui pääpappi joukosta ja pitäen mistelinoksaa kädessään laskeutui rinnettä pitkin sitä paikkaa kohti, jossa sillan ensimmäinen arkku vielä törrötti.

Véroniquea huimasi. Hänen epävarma katseensa, jonka edessä esineet näkyivät tanssivan, kiintyi sirpin säteilevään välkkeeseen sen heiluessa pääpapin rinnalla hänen pitkän valkoisen partansa alapuolella. Mitä hän aikoi? Hyvä, että siltaa ei enää ollut. Véronique vääntelihe tuskasta. Hänen polvensa eivät häntä enää kannattaneet. Hän laskeutui maahan ja tuijotti yhä pelottavaan näkyyn.

Kuilun partaalle pääpappi pysähtyi taas muutaman silmänräpäyksen ajaksi. Sitten hän ojensi misteliä kantavan käsivartensa ja pitäen edessään pyhää kasvia ikäänkuin taikakalua, joka hänen tahdostaan muutti luonnon lait, hän astahti eteenpäin kuilun ylle.

Ja hän käveli tyhjyyden halki valkoisena kuutamossa.

* * * * *

Mitä nyt tapahtui, sitä ei Véronique tiennyt, eikä hän voinut edes tietää, oliko mitään todella tapahtunut vai oliko hän joutunut harhanäkemyksen uhriksi, tai millä hetkellä näiden kummallisten juhlamenojen kestäessä tuo harhanäky oli hänen heikontuneissa aivoissaan alkanut.

Silmät ummessa hän odotteli tapauksia, joita ei tullut ja joita hän muuten ei yrittänytkään edeltäpäin kuvitella. Mutta hänellä oli muita, oleellisempia huolia. Lyhtyyn suljettu kynttilä alkoi sammua. Sen hän huomasi, eikä hän kuitenkaan voinut ryhtyä mihinkään toimiin tai palata taloon. Ja hän ajatteli, että jollei aurinko taas muutamaan päivään näyttäytyisi, hän ei voisi sytyttää merkkiroviota ja olisi silloin hukassa.

Hän alistui kohtaloonsa taisteluun väsyneenä ja tietäen olevansa jo edeltäpäin tuomittu joutumaan tappiolle tässä epätasaisessa kamppailussa. Ainoa sietämätön ratkaisu olisi ollut joutua vangiksi. Mutta miksi ei antautua kuolemaan, joka väijyi häntä nälällä ja uuvutuksella? Jos kärsii, täytyy tulla hetki, jolloin kärsimys lievenee, ja silloin saisi melkein tietämättään siirtyä liian julmasta elämästä siihen raukenemiseen, jota hän vähitellen alkoi toivoa.

"Niin, juuri niin…" mutisi hän, "lähteä Sarekista tai kuolla, melkein samantekevää! Pois minun on täältä päästävä."

Lehtien kahina sai hänet avaamaan silmänsä. Kynttilän liekki sammui. Mutta lyhdyn takana istui Kaikki-käy-hyvin, huitoen etukäpälillään ilmassa.

Véronique näki, että sillä oli kaulassa nauhaan kiinnitetty kimppu korppuja.

"Kerrohan minulle elämäntarinasi, poloinen Kaikki-käy-hyvin", virkkoi Véronique seuraavana aamuna, sittenkun oli hyvin levännyt kamarissaan priiorintalossa, "sillä minä en tosiaan usko, että sinä omin ehdoin olit hakenut ja toit minulle ruokaa. Ehkä se oli sattuma? Sinä kuljeskelit siellä päin. Kuulit minun itkevän ja tulit. Mutta ken oli sitonut sen korppumytyn kaulaasi? Onko meillä siis Sarekissa ystävä, joka pitää meistä huolta? Miksi hän ei näyttäydy. Puhu, Kaikki-käy-hyvin."

Hän hyväili kunnon elukkaa ottaen sen syliinsä ja sanoi sille vielä:

"Ja kelle olit aikonut ne korput? Isännällesi Françoisille vai Honorinelleko? Ei. Ehkä siis herra Stéphanelle?"

Koira heilutti häntäänsä ja kääntyi ovea kohti. Se näkyi tosiaan ymmärtävän. Véronique seurasi sitä Stéphane Marouxin huoneeseen asti. Kaikki-käy-hyvin pujahti opettajan sängyn alle.

Siellä oli kolme muuta korppulaatikkoa, kaksi pakettia kaakaota ja kaksi säilykerasiaa. Ja kaikkien näiden kääröjen rihma päättyi leveään silmukkaan, josta eläimen siis oli täytynyt pujottaa päänsä.

"Mitä tuo merkitsee?" ihmetteli Véronique. "Sinähän ne olet sinne haalinut? Mutta kuka ne oli sinulle antanut? Meillä on siis todellakin saarella ystävä, joka meidät tuntee, joka tuntee Stéphane Marouxin? Voitko opastaa minut sen ystävän luo? Varmaankin hän asuu tässä osassa saarta, koska se ei ole yhteydessä toisen puoliskon kanssa ja koska sinä et ole voinut sinne mennä?"

Véronique mietti. Mutta samalla kun hän oli nähnyt koiran sinne viemät ruokavarat, oli hän löytänyt sängyn alta myöskin pienen kankaisen matkalaukun, ja hän oli utelias tietämään, miksi Stéphane Maroux oli laukun sinne piilottanut. Hän katsoi oikeudekseen sen avata ja hankkia sieltä tietoja siitä, mitä osaa opettaja näytteli ja millainen hän oli luonteeltaan; ehkä selviäisi jotakin hänen menneisyydestäänkin ja hänen suhteestaan herra d'Hergemontiin ja Françoisiin.

"Niin", tuumi hän, "minulla on siihen oikeus, jopa vaatii sitä velvollisuutenikin".

Epäröimättä hän mursi heikon lukon saksilla.

Laukku ei sisältänyt muuta kuin kuminauhalla suljetun muistikirjan. Mutta tuskin hän oli avannut sen kannen, kun hän joutui perin hämilleen. Ensimmäisellä sivulla oli hänen valokuvansa tyttövuosilta ja siinä hänen täydellinen omakätinen nimikirjoituksensa ja omistus: Ystävälleni Stéphanelle.

"En käsitä… en käsitä…" jupisi hän. "Muistan hyvin tämän valokuvan… lienen ollut silloin kuusitoistavuotias… Mutta kuinka olin tullut sen hänelle antaneeksi? Tunsinko minä siis hänet?"

Halukkaana tietämään enemmän Véronique luki seuraavalta sivulta näin kuuluvan alkulauseen tapaisen:

"Véronique, minä tahdon elää teidän silmäinne edessä. Otan kasvattaakseni poikaanne, jota minun pitäisi inhota, koska hän on toisen miehen lapsi, ja jota kuitenkin rakastan, koska hän on teidän. Teen sen siksi, että elämäni olisi täydessä sopusoinnussa sen salaisen tunteen kanssa, joka sitä jo kauan on hallinnut. En epäilekään, että te jonakin päivänä jälleen palaatte äidinpaikallenne. Sinä päivänä te tulette ylpeäksi Françoisista. Olen silloin hävittänyt hänestä kaikki, mikä saattanee olla isän perintöä, ja kehittänyt hänessä kaikki ne jalot ja arvokkaat ominaisuudet, jotka hän on saanut teiltä. Se on kyllin suuri päämäärä uhrautuakseni siihen sieluineni ruumiineni. Teen sen ilomielin. Teidän hymystänne saan kerran palkkioni."

Kummallinen liikutus täytti Véroniquen sydämen. Tyynempi valo kirkasti nyt hänen elämäänsä, ja tämä uusi salaisuus, jota hän ei voinut käsittää enempää kuin muitakaan, oli ainakin lempeä ja lohtuisa, kuten Maguennocin kukat.

Sitten hän selaillen lehtiä sai päivä päivältä olla mukana poikansa kasvatuksessa. Hän näki oppilaan edistyksen, opettajan menettelytavat. Oppilas oli herttainen, älykäs, ahkera, täynnä hyvää tahtoa, hellä ja tuntehikas, samalla sekä omaperäinen että harkitseva. Opettaja oli sydämellinen ja kärsivällinen, ja häntä kannusti jokin syvä tunne, joka ilmeni joka riviltä.

Ja vähitellen kasvoi innostus jokapäiväisen tunnustuksen ohella ja lausuttiin ilmi yhä vähemmän varoen.

"François, rakas poikani — voinenhan häntä niin nimittää? — François, äitisi elää uudestaan sinussa. Sinun puhtaat silmäsi ovat yhtä kirkkaat kuin hänen. Sinun sydämesi on vakava ja vilpitön kuin hänen. Sinä et tiedät pahasta; ja voisipa melkein sanoa, että et tiedä hyvästä, se kun yhtyy niin välittömästi sinun suloiseen luonteeseesi…"

Päiväkirjassa oli mainittu muutamia lapsen velvollisuuksia, jolloin hän puhui tämän äidistä intohimoisen hellästi ja samalla sitkeästi toivoen, että ennen pitkää saisi hänet jälleen tavata.

"Me tapaamme hänet, François", lisäsi Stéphane, "ja silloin sinä käsität paremmin, mitä kauneus on, mitä valo ja elämäntenho, millaista katselemisen ja ihailemisen ilo."

Sitten seurasi kaskuja Véroniquesta, pieniä yksityistapauksia, joita hän kaikkia ei itsekään muistanut tai jotka luuli vain yksin tietävänsä.

Eräänä päivänä Tuileries-palatsissa — hän oli silloin kuusitoistavuotias — kerääntyi piiriksi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka katselivat ja ihmettelivät hänen kauneuttansa. Hänen ystävättärensä nauroivat onnellisina, kun häntä ihailtiin…

— Kun avaat hänen oikean kätensä, François, näet siinä kämmenen keskellä pitkän vaalean arven. Hyvin nuorena tyttönä hän lävisti kätensä piikkilanka-aidassa…

Mutta viimeiset sivut eivät olleet kirjoitetut lasta varten, eikä tämä suinkaan ollut saanut niitä lukeakaan. Rakkaus ei niissä enää verhoutunut ihaileviin lauseisiin, vaan esiintyi peittelemättä, palavana, ylevänä, murheellisena, toivosta väristen, vaikka aina kunnioittavana.

Véronique sulki päiväkirjan. Hän ei voinut enää lukea.

"Niin, niin, minä myönnän sen, Kaikki-käy-hyvin", jupisi hän koiran jo veikistellessä, "niin, silmiäni kostuttavat kyyneleet. Niin vähän naisellinen kuin lienenkin, sanon sinulle, mitä en sanoisi kellekään, että olen syvästi liikutettu. Koetanpa muistella sen miehen tuntemattomia kasvoja, joka minua näin rakastaa… Joku lapsuudenystävä, jonka ujoa lempeä en ole aavistanut ja jonka nimikään ei ole piirtynyt muistiini…"

Hän veti koiran luokseen.

"Kaksi kelpo sydäntä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Ei opettaja enempää kuin oppilaskaan ole syyllinen niihin hirmutöihin, jotka olen nähnyt heidän tekevän. Jos he ovat täkäläisten vihollistemme rikostovereita, niin he ovat toimineet vastoin tahtoaan ja tietämättään. Minä en voi uskoa taikajuomiin, en loihtuihin enkä sellaisiin yrtteihin, jotka vievät ihmiseltä järjen. Mutta tässä on sittenkin jotakin omituista, eikö niin, haukkuseni? Eihän lapsi, joka viljeli tätyruohoja Kukkakalmistossa ja piirsi sanat 'Äidin kukka', voine olla rikollinen, ja kai Honorine oli oikeassa puhuessaan mielipuolisuuden puuskasta? Ja poika palaa minua etsimään, eikö totta? Stéphane ja hän palaavat…?"

Kului rauhoittavia tunteja. Véronique ei enää ollut yksin elämässä. Nykyisyys ei häntä enää pelottanut, ja hän uskoi tulevaisuuteen.

Seuraavana aamuna hän sanoi koiralle, jonka hän oli sulkenut huoneeseen, jottei se livistäisi hänen luotaan:

"Nyt, miekkoseni, sinä saat minua opastaa. Minnekö? No, sen tuntemattoman ystävän luo, joka lähetteli ruokatarpeita Stéphane Marouxille. Lähdetään!"

Kaikki-käy-hyvin odottikin vain Véroniquen suostumista. Se harppasi sille puolen niittyä, joka kohosi muistopatsaalle päin, ja pysähtyi puolitiehen. Véronique saavutti sen. Se kääntyi oikealle ja lähti polkua pitkin, joka vei likelle rantakallion syrjää sekasotkuiseen raunioröykkiöön. Uusi pysähdys.

"Tässäkö se on?" kysäisi Véronique.

Koira painautui maahan. Sen edessä oli kahden toisiaan vasten nojaavan ja samalla murattivaipalla verhotun kivimöhkäleen juurella karhunmaarama-tiheikkö, jonka alta avautui pieni kaniininkolon suuta muistuttava käytävä. Kaikki-käy-hyvin pujahti siitä sisään, katosi näkyvistä ja palasi sitten etsimään Véroniquea, jonka täytyi käydä noutamassa talosta vesuri raivatakseen pois piikkiset pensaat.

Puolen tunnin päästä hänen vihdoin onnistui paljastaa ensimmäinen askelma portaista, joita pitkin hän hapuillen laskeutui alaspäin, Kaikki-käy-hyvin edellään. Koira opasti hänet pitkään tunneliin. Se oli hakattu tiiviiseen kallioon, ja pienet aukot valaisivat sitä oikealta puolelta. Hän kohotti päätänsä ja huomasi, että näistä aukoista näki merelle.

Sitten hän käveli kymmenen minuuttia ja astui sitten uusia portaita alaspäin. Tunneli kapeni. Aukot, jotka kaikki olivat suunnatut taivasta kohti, kaiketikin siksi, että niitä ei voitaisi nähdä alhaalta, valaisivat nyt oikealta ja vasemmalta. Silloin Véronique käsitti, kuinka Kaikki-käy-hyvin voi päästä saaren toiseen osaan. Maanalainen käytävä seurasi kapeaa kalliorihmaa, joka yhdisti entisen luostarialueen Sarekin pääsaareen. Kummaltakin puolen loiskivat aallot kallioita vasten. Sitten noustiin porrasaskelmia myöten Suuren tammen kummun alle. Siellä ylhäällä haarautui käytävä. Kaikki-käy-hyvin valitsi tunnelin oikeanpuolisen haaran, joka yhä kulki läheltä meren rantaa.

Tuli vielä vastaan kaksi muuta tietä, molemmat hämäriä. Saaren sisään oli siis puhkaistu näkymättömiä yhdysreittejä, ja Véroniquen sydäntä kouristi hänen ajatellessaan, että hän nyt läheni sitä osaa, jota Archignatin sisaret olivat maininneet vihollisten alueeksi. Oltiin näet saapumassa Mustiennummien alle.

Kaikki-käy-hyvin tepsutti hänen edellään kääntyen tuon tuostakin vilkaisemaan taaksensa.

Véronique virkkoi hiljaa:

"Niin, niin, miekkoseni, tulenhan minä, ja ole varma, etten pelkää. Sinä johdat minut ystävän luo, joka on sieltä löytänyt turvapaikan… Mutta miksei hän ole lähtenyt piilostaan? Mikset sinä ole ollut oppaana hänelle?"

Käytävä oli kaikkialla samanlaista; se oli hakattu erä erältä, holvi oli pyöristetty ja lattiana hyvin kuiva graniittipohja. Aukot tuulettivat sitä riittävästi. Seinissä ei ollut mitään merkkiä, ei mitään jälkeä. Joskus pisti esille mustan piikiven kärki.

"Sielläkö?" sanoi Véronique koiralle, joka oli pysähtynyt. Jatkumatta pitemmälle laajeni tunneli kammioksi, johon pienemmästä ikkunasta siivilöityi niukalta valoa.

Kaikki-käy-hyvin näytti epäröivän. Se kuunteli korvat pystyssä, seisoen käpäliensä varassa tunnelin perimmäistä seinää vasten.

Véronique huomasi, ettei seinä siltä kohtaa ollut koko pituudeltaan kallion graniittia, vaan tehty sementillä yhteen liitetyistä erisuuruisista kivistä. Työ oli ilmeisesti toiselta, varmaankin myöhemmältä aikakaudelta. Oli rakennettu varsinainen muuri sulkemaan tunnelia, joka kaikesta päättäen jatkui sen toisella puolen.

"Sielläkö siis?" toisti Véronique.

Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää. Hän oli kuullut tukahdutetun ihmisäänen.

Hän lähestyi muuria ja säpsähti hetkisen päästä. Ääni oli käynyt kuuluvammaksi. Sanat tulivat selvemmiksi. Joku lauloi, ääni oli lapsen, ja hän eroitti seuraavat säkeet:

Ja sanoi äiti niin, kun tuuti nukuksiin:

"Et itkeä sä saa, se kiusaa Maariaa…"

"Sama laulu… juuri sama…" mutisi Véronique.

Sitä oli Honorinekin Beg-Meilissä hyräillyt. Kukahan sitä nyt lauloi? Joku saarelle jätetty lapsiko? Joku Françoisin ystävä?

Ja ääni jatkoi:

"Kun lapsi hymyilee, niin Neitsyt iloitsee.

Ja kädet ristissä rukoile Neitsyttä…"

Viime sanoja seurasi hiljaisuus, jota kesti muutaman minuutin. Kaikki-käy-hyvin näkyi kuuntelevan yhä tarkkaavaisemmin, ikäänkuin jotakin sille tuttua olisi tulossa.

Ja tosiaankin kuului juuri siltä kohdalta, missä se seisoi, heikkoa kolinaa, ikäänkuin olisi varovaisesti siirrelty kiviä. Kaikki-käy-hyvin heilutti hurjasti häntäänsä ja haukkui niin sanoaksemme sisällisesti, viisaana eläimenä, joka käsittää, kuinka vaarallista on katkaista äänettömyys. Ja äkkiä liikahti kivi koiran pään yläpuolella. Se vedettiin sisäänpäin, ja nyt siinä oli riittävän iso aukko.

Yhdellä kiepahduksella hyppäsi Kaikki-käy-hyvin aukkoon, venytti ruumistansa ja autellen itseään takakäpälillään ryömi kiemurrellen sisään ja katosi sinne.

"Kah, siinä on herra Kaikki-käy-hyvin!" virkkoi lapsen ääni. "Kuinka herra Kaikki-käy-hyvin jaksaa ja miksei hän eilen tullut isäntäänsä tervehtimään? Tärkeitä hommiako? Kävelylläkö Honorinen kanssa? Ah, jos sinä osaisit puhua, vanha veikkoseni, niin mitä kaikkea sinulla olisikaan kerrottavana. Ja nyt aluksi…"

Rajusti sykkivin sydämin oli Véronique polvistunut muuria vasten. Kuuliko hän sieltä poikansa äänen? Tuliko hänen otaksua, että François oli palannut saarelle ja lymynnyt? Turhaan hän yritti nähdä. Seinä oli paksu, ja sitä lävistävässä aukossa oli mutka. Mutta kuinka selvästi eroittivatkaan hänen korvansa jokaisen lausutun tavun, jokaisen äänenväreen!

"Sanoppas", jatkoi lapsi, "miksi Honorine ei tule minua vapauttamaan? Miksi et sinä opasta häntä tänne? Minuthan sinä kyllä löysit… Ja isoisä on varmaan levoton viipymisestäni…? Mutta kylläpä tämä onkin seikkailu! Etkö sinä yhäkään muuta mieltäsi, vanha veikko, häh? Kaikki käy hyvin, eikö niin? Kaikki käynee paremmin ja yhä paremmin?"

Véronique ei käsittänyt. Hänen poikansa — sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin että se oli François — hänen poikansa puhui kuin ei olisi tiennyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko hän siis unohtanut? Eikö hänellä ollut säilynyt mitään muistoa mielenhäiriössä tehdyistä hirmutöistä?

"Niin, se oli satunnainen mielenhäiriö", ajatteli Véronique itsepintaisesti. "Hän oli hulluna. Honorine ei erehtynyt… Poika oli hulluna… Ja hänen järkensä on palannut. Ah, François… François…"

Hän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten, sanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin paljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen ympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava tässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista vuotta oli kamppaillut.

"Niin, niin", jatkoi lapsi, "olemmehan yhtä mieltä siitä, että kaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos voisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia isoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita olen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia Stéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet on suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa, mihin veit korput toissa päivänä…? Mutta mikä sinun on? Näytät niin miettiväiseltä… Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No mitä sitten?"

Lapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi hiljaisemmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut jonkun seurassa…? Muurin takana taitaa olla joku?"

Koira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.

Véroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään Françoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.

Poika kuiskasi:

"Sinäkö se olet, Honorine?"

Uusi äänettömyys. Ja hän toisti:

"Niin, sinä siellä varmaan olet… minä kuulen hengityksesi… Miksi et vastaa?"

Véronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun oli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen uhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä otaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä? Hänen poikansa kysyi häntä… hänen poikansa!

"François… François…" änkytti hän.

"Oh", kuului seinän takaa, "johan vastataan… kyllähän sen tiesin… Sinä olet siellä, Honorine?"

"Ei, François", vastasi Véronique.

"Kuka sitten?"

"Minä olen Honorinen ystäviä."

"Minä en kai tunne teitä?"

"Et… mutta minä olen ystäväsi."

Nuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?

"Miksei Honorine ole tullut mukananne?"

Véronique ei odottanut tätä kysymystä, mutta käsitti heti, että jos otaksumat, joita hän väkisinkin teki, olivat oikeat, niin lapselle ei vielä voinut sanoa totuutta.

Hän selitti siis:

"Honorine palasi matkalta ja lähti taas."

"Minua etsimäänkö?"

"Niin juuri, niin", vastasi Véronique innokkaasti. "Hän arveli, että sinut oli väkivalloin viety pois Sarekista, samoin kuin opettajasikin."

"Entä isoisä?"

"Lähtenyt myöskin ja hänen seurassaan kaikki saaren asukkaat."

"Ah, aina vain se ruumisarkkujen ja ristien tarina!?"

"Niin se on. Ne luulivat, että sinun katoamisesi oli onnettomuuksien alkuna, ja pelko pakotti heidät lähtemään."

"Entä te, madame?"

"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan Pariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä lähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota."

Lapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys ei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa kasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.

"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut jo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka aamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi, joka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi… Eikö siis…"

"Arvelet siis, että se nainen olen minä?"

"Niin, sitä minun täytynee arvella."

"Tuntisitko sen naisen käden?"

"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä."

"Kas tuossa minun käteni", virkkoi Véronique. "Se mahtuu samasta kolosta kuin Kaikki-käy-hyvin."

Hän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen helposti työnnetyksi sisäpuolelle.

"Oh", virkkoi François heti, "tämä ei ole näkemäni käsi!"

Ja hän lisäsi aivan hiljaa:

"Kuinka tämä käsi on kaunis!"

Äkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä omaansa, huudahtaen:

"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!"

Hän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin näkyviin, ja äännähti:

"Arpi! Se on tuossa… aivan vaalea…"

Silloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti päiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen siihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt lukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona vanhasta varsin vakavasta haavasta.

Hän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta sitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen änkyttävän:

"Oi, äiti… rakas äiti… minun rakas äitini!"

SEITSEMÄS LUKU

François ja Stéphane

Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten, mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.

He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät äidit ja pojat.

"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä, sillä näihin kyyneleihin ei väsytä — vai mitä sanot, äiti?"

Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään. Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli uneksinut.

"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa… "Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla… Ja sinä elät, olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä mahdollista! Minulla on poika… minun poikani on elossa…"

Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:

"Äiti… äiti… minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin surullista… surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."

Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä, monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja sielujen sisimpään.

François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan järjestystä.

"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa, ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä, älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."

"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä sinua jätä!"

"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä, ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."

"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"

"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."

"Näitkö sinä heidät?"

"En, oli pimeä."

"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta tottahan aavistelet…"

"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut kertovat…? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."

"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"

"Arvatenkin."

"Ja te yllätitte heidät…?"

"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin komeroa… Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin. Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös, tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin, ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän. Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen ollut kymmenen päivää…"

"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"

"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis rauhallisesti."

"Ketä?"

"Ethän vain naurane, äiti?"

"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"

"Sitä, mitä sinulle kerron…?"

"Kuinka voit sellaista luulla…?"

"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin tarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua."

"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?"

Poika oli kahden vaiheella.

"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen sinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan… vaikka kyllä jo kerran luulin… Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi kiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani varmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa… raapimista…"

"Se oli Kaikki-käy-hyvin?"

"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä. Arvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei kukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut kynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi tarvinnut muuta kuin seurata koiraa."

"Mahdotonta", huomautti Véronique, "koska luultiin, että olet kaukana Sarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt matkalle."

"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn asiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli meille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän siis ole sinulle siitä maininnut?"

Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin, Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli ainoa tärkeä asia.

Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:

"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti…"

"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut täältä tapaavasi?"

"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"

"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."

"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"

"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."

"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"

"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."

"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan muukaan ollut aavistanut… ei kukaan muu kuin tämä oivallinen Kaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään."

Hän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:

"Kuuntele…"

Mutta hetken perästä hän jatkoi:

"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä voisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä kiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen tarvittaisiin jokin työase."

"No, minä menen…"

"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on rakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc säilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin lyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä hakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti."

"Kunpa sanasi kävisivät toteen."

"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane."

"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?"

"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä olla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on järjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan toisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa…"

"Mikä sinua kiusaa?"

"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen muinoin kidutuskammioita… kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi."

"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!"

"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa. Mutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa, lähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on Kaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien."

"Ei", virkkoi Véronique. "Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt."

"Mistä sen tiedät, äiti?"

"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se on kasannut kaikki sinne sängyn alle."

"Ah", huudahti lapsi levottomana, "kuinkahan Stéphanen on käynyt?"

Ja hän lisäsi heti:

"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme pelastaa Stéphanen ja itsemme."

"Mitä sinä pelkäät?"

"En mitään, jos toimimme nopeasti."

"Mutta sittenkin…"

"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki vastukset."

"Mutta jos tulee muita… vaaroja, joita emme voi aavistaa…?"

"Silloin", vastasi François nauraen, "saapuu se joku, jonka pitäisi tulla, ja hän suojelee meitä".

"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön…"

"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä, mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta. Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi, Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani. Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde, äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."

Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi kuokan kammioon.

"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa. Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"

"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."

"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon maanalaisen käytävän suulle."

"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"

"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."

Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet, häntä seurannut.

"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä. Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla tikkaat?"

"On."

"Poista kivenlohkot ikkunasta… siten säästämme aikaa… sillä minä pelkään todellakin Stéphanen puolesta… Varo ennen kaikkea melua…"

Véronique siirtyi ikkunan luo.

Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.

"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.

Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti, eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!

Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä, että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan. Oli toimittava, ja hän toimi.

Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään, hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden sivupuihin ja alkoi laskeutua.

Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:

"Oi, François… rakkaani…"

Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys, kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.

Hän äännähti: "Stéphane… Stéphane…" mutta niin heikosti, että Stéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän epäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat, eikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään tikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen tikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen onnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti, tarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa. Tekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti hänen tasapainonsa, hän astui sisälle.

Heti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.

Luola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän taivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä kallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo pääsi sinne esteettömästi.

Véronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.

Véronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa varmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä hämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat lapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen. Nuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta taaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään muistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli ollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.

Kätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki ojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen toimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä tavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä ateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:

"Joko nyt…? Mutta ei minun ole nälkä… vielä on päivä…"

Tämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja nousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi ensi kertaa täydessä päivänvalossa.

Hän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti selvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja virkkoi puoliääneen:

"Véronique… Véronique…"

Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:

"Tekö… tekö…! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana… yksi sana vain… Onko mahdollista, että se olette te…?"

Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän… se on tosiaan hän… hän on täällä…"

Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:

"Te…! Yöllä… edellisinäkin öinä… Ettehän te liene käynyt täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että tätä teiltä kysyn… Mutta minä… minä kun en tajua… Mistä te olette tullut?"

"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.

"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.

Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.

Véronique toisti hämmentyneenä:

"Niin, tuolta… François osoitti minut tänne…"

"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä, olin varma, että hän oli vapaana."

"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".

Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen mielenliikutuksensa.

"Hän pääsee vapauteen… Kohta hänet näette… mutta häntä ei saa pelottaa… On asioita, joista hän ei tiedä…"

Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja, vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet vastaamaan:

"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta itsestänikin näyttää, että muinoin… Niin, te muistutatte erästä kuollutta ystävääni…"

"Madeleine Ferrandiako?"

"Niin, Madeleine Ferrandia."

"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli teitä etäältä…"

"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan… Useita kertoja juttelimmekin teistä… Te punastuitte… Niin, niin se onkin… Teidän nimenne oli Stéphane… Mutta Maroux?"

"Madeleine ja minä olimme eri isää."

"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"

Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä pois. Jaksatteko te?"

"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt… Mutta kuinka täältä pääsee?"

"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne… Tikkaiden avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään…"

Stéphane oli noussut.

"Olitteko niin rohkea… sellainen huimapää…?" sanoi hän käsittäen vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.

"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen entiseen kidutuskammioon… kuolemanluoliin…"

Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli puhella.

"Lähtekää täältä! François on oikeassa… Ah, jospa tietäisitte, kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä… minä pyydän…"

Hän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt. Véronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:

"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö tänne… Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan. Katsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme… tätä lattiantapaista… Mutta ei, se on turhaa… Ah, minä pyydän teitä, lähtekää…"

"Teidän kanssanne", sanoi Véronique.

"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi…" Véronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:

"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea säilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani, voimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja hillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?"

"Olen", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.

"Seuratkaa sitten minua!"

Véronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.

"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani", sanoi hän.

Hän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla kädellään.

Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.

Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina, olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.

Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.

KAHDEKSAS LUKU

Ahdistuksessa

Jos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut pyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta ei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään edessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin vankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä ja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:

"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle… niitä ei voi tavoittaa…"

Stéphane katseli häntä tyrmistyneenä.

"Siinä tapauksessa… siinä tapauksessa… te olette hukassa."

"Minkätähden olisimme hukassa?" kysyi Véronique hymyillen.

"Ei ole enää paon mahdollisuutta."

"Mitä? Onhan toki. Entä François?"

"François?"

"Niin juuri. Tunnin kuluttua on Françoisin onnistunut päästä ulos, ja nähdessään tikkaat ja huomatessaan, mihin minä olen mennyt, hän kutsuu meitä. Me kuulemme hänen äänensä helposti; tarvitaan vain kärsivällisyyttä."

"Kärsivällisyyttä…!" toisti toinen kauhuissaan… "Odottaa tunti! Mutta sen tunnin kuluessa tänne varmaan tullaan. Silmälläpito on alituista."

"No, me olemme vaiti."

Stéphane osoitti kurkistusikkunalla varustettua ovea. "Ja tuon ne avaavat joka kerta. Ne näkevät meidät ristikon läpi."

"Sulkekaamme luukku."

"Ne astuvat sisälle."

"Sitten emme sitä sulje, mutta pysymme hyvässä luottamuksessa, Stéphane."

"Teidän puolestanne minä pelkään."

"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani… Pahimmassa tapauksessa me kykenemme puolustautumaan", lisäsi hän näyttäen isänsä asekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.

"Ah", virkkoi Stéphane, "minäpä pelkään, että puolustautuminen ei meille edes ole mahdollista. Niillä on muita keinoja."

"Mitä keinoja?"

Stéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan, ja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.

Yltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja rosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka kullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit olivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä, mutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun partaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä. "Onko tuossa laskuluukku?" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.

"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas", selitti Stéphane.

"Mikä se siis on?"

"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta laitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin…"

"Kuitenkin…?"

"Viime yönä… pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä… Olisi luullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä tämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä… Ei, se ei enää toimi, eivätkä ne voi sitä panna käyntiin."

"Kutka ne?"

Odottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: "Kuulkaa, Stéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on ehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa voi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme hyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä kummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön vaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan."

Véronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että François pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä; mutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen ulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi äitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi seurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?

Kuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat selitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle ja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä päähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa olivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis virui.

Se oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta ilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella ilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat häneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.

"Kas niin, Stéphane", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin sisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja levottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja keskustelustaan Françoisin kanssa, "nyt olette kuullut kaikki, mitä teidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta salannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme vastaan."

Stéphane kohautti päätänsä.

"Mitä vihollisia?" sanoi hän. "Minäkin esitän selityksistänne huolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu kuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty jo vuosikausia — vuosisatoja — ja johon meidät on riuhtaistu vasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu mullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys, vain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä yhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme keksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en tiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat surut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää mielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia, villien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa."

"Niin", myönsi Véronique, "raakalaisaikojen; ja se minua enimmin hämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side on menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden ihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden toiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä johtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten tunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten hädästä?"

He puhuivat hiljaisella äänellä, korvat alati herkkinä. Stéphane tarkkasi, kuuluisiko mitään käytävästä. Véronique katseli luolan aukolle päin, toivoen kuulevansa Françoisin antaman merkin.

"Ne ovat perin sekavia ja monimutkaisia tarinoita", sanoi Stéphane, "hämäriä muinaisjuttuja, joissa on turhaa yrittää määritellä, mikä on taikauskoa ja mikä voisi olla totta. Tuosta jaaritusten sekamelskasta voi korkeintaan eroittaa kaksi ajatussuuntaa: ne tarut, jotka liittyvät ennustukseen kolmestakymmenestä ruumisarkusta, ja ne, jotka koskevat aarretta tai pikemminkin ihmeellistä kiveä."

"Pidetäänkö siis ennustuksena niitä muutamia sanoja, jotka luin Maguennocin piirustuksesta ja sitten myöhemmin keksin Keijukaisten patsaasta?" kysyi Véronique.

"Pidetään. Se ennustus johtaa alkunsa epämääräisen kaukaisilta ajoilta ja on vuosisatojen kuluessa painanut leimansa Sarekin koko historiaan ja elämään. Aina on uskottu, että tulisi aika, jolloin saarta ympäröivät kolmekymmentä pääkaria, joita nimitetään kolmeksikymmeneksi ruumisarkuksi, saisivat kahdentoista kuukauden kuluessa kolmekymmentä väkivaltaisesti kuollutta uhriansa, ja että näiden joukossa olisi neljä ristiinnaulittua naista. Se on vakiintunut, eittämätön perintätieto, joka siirtyy isältä pojalle ja jota ei kukaan epäile. Se sai muotonsa parista säkeestä, jotka tavataan Keijukaisten patsaan kirjoituksessa:

"Kolmellekymmenelle arkulle riittää…"

ja

"Neljä naista ristillä noista…"

"Olkoonpa niin, mutta onhan eletty kuitenkin, eletty luonnollista, rauhallista elämää. Miksi pelko on tänä vuonna niin äkkiä purkautunut esiin?"

"Se on suureksi osaksi Maguennocin syy. Hän oli omituinen, varsin salaperäinen ihminen, samalla sekä taikuri että puoskari, joka osasi parantaa nyrjähtymistä. Hän tunsi taivaankappalten kulun ja kasvien lääkeominaisuudet, ja hänen neuvoaan kysyttiin kernaasti etäisimmän muinaisuuden yhtä hyvin kuin tulevaisuudenkin asioissa. Ja Maguennoc julisti äskettäin, että juuri tämä vuosi 1917 on ennustettu vuosi."

"Minkätähden?"

"Ehkä se oli jotakin vaistomaista, ehkä aavistusta, sisällistä näkemystä tai jotakin alitajuista, miten tahansa kukin tahtoo selittää. Maguennoc, joka ei hylkinyt vanhimmankaan noituuden harjoitusta, puhui lintujen lennosta ja kanan sisälmyksistä. Mutta hänen ennustuksensa lepäsi vakavammalla pohjalla. Hän väitti lapsena Sarekin vanhuksilta keräämiensä todistusten mukaan, että viime vuosisadan alussa ei Keijukaisten patsaan kirjoituksen ensimmäinen rivi vielä ollut kulunut pois ja että siis voi lukea sen rivin, jolla oli sama loppusointu kuin sanoilla 'Neljä naista ristillä noista':

"Saarella Sarekin vuonna seitsemäntoista…

"Se teki Maguennociin ja hänen ystäviinsä viimeiseltä sitä voimakkaamman vaikutuksen, koska parhaillaan riehui sota. Siitä ajasta alkoi Maguennocin vaikutusvalta yhä lisääntyä, ja yhä varmempana ennakkonäkemyksistään ja sitäpaitsi yhä levottomampanakin hän julisti vielä, että hänen kuolemansa, jota seuraisi herra d'Hergemontin kuolema, olisi merkkinä onnettomuuksiin. Ja niin saapui vuosi 1917 aikaansaaden Sarekissa todellisen kauhun. Tapaukset lähestyivät."

"Kuitenkin… kuitenkin", huomautti Véronique, "tuo kaikki oli järjetöntä".

"Järjetöntä tosiaan, mutta kaikki sai erittäin huolestuttavan merkityksen sinä päivänä, jolloin Maguennoc voi verrata Keijukaisten patsaaseen hakattuja ennustuksen pätkiä täydelliseen ennustukseen!"

"Kävikö se hänelle siis mahdolliseksi?"

"Kyllä. Hän löysi vanhan apottiluostarin raunioista, kiviröykkiöstä, joka oli jäännös jonkinlaisesta suojeluskehästä, vanhan tahraantuneen, kuluneen ja repaleisen messukirjan. Jotkut sivut olivat kuitenkin hyvin säilyneet — varsinkin se, jonka näitte tai josta oikeammin näitte jäljennöksen siellä autiossa hökkelissä."

"Isänikö tekemän jäljennöksen?"

"Isänne tekemän, kuten ovat kaikki nekin, jotka ovat hänen työhuoneensa seinäkaapissa. Muistanette, että herra d'Hergemont mielellään piirusti ja maalaili akvarelleja. Hän jäljensi väritetyn sivun, mutta ei kopioinut piirustukseen liittyvästä runopukuisesta ennustuksesta muuta kuin Keijukaisten patsaaseen kaiverretut sanat."

"Ja kuinka selitätte yhtäläisyyden ristiinnaulitun naisen ja minun välilläni?"

"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc oli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti sitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen yhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen piirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä olitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän."

"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua ennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii ristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin paljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni alkukirjaimet V.d'H…?"

Sitten Véronique lisäsi hiljempaa:

"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan…"

He vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta vuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen muistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin tarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain kaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet ihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain vallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi olikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut kohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?

"François viipyy kauan!" lausui Véronique hetkisen kuluttua.

Hän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat yhä ulottumattomissa.

Stéphane sanoi vuorostaan:

"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä tulleet."

Mutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja Véronique toisti rauhallisella äänellä:

"Entä aarre? Kivijumala?"

"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä", vastasi Stéphane, "ja sekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon viimeiseen säkeeseen:

"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

"— Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra d'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin aikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven olemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka laskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka nousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset tulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten vanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin, että pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli siirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista vuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle pantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia."

"Mutta", sanoi Véronique, "eikö kivellä ollut myöskin pahoja ominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?"

"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli sitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä mutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin eriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa niitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia."

"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan", huomautti Véronique.

"Se on totta", vastasi Stéphane; "mutta tässä tulemmekin nykyaikaan. Tähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä, molemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta. Maguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin vähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut? Sitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli elellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä aamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: — Minä kosketin siihen…! Minä olen hukassa…! Minä kosketin siihen…! Otin sen käteeni… Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut siitä luopua… Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan liekkiä, hornan liekkiä! — Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli kärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin hoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: — Minä olen ensimmäinen uhri… Tuli nousee pian sydämeeni asti… Ja minun jälkeeni seuraavat muut. — Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä. Viikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin kaikki ihmiset kauhun valtaan."

"Minne hän meni?"

"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä löysitte hänet kuolleena."

"Kenen luulette hänet tappaneen?"

"Kaiketi hänet murhasi joku niistä olennoista, jotka ovat keskenään ajatusvaihdossa tienvieriin piirrettyjen merkkien avulla, joku niistä, jotka asuvat näiden luolien kätköissä ja pyrkivät johonkin minulle tuntemattomaan päämäärään."

"Niitä samoja siis, jotka hyökkäsivät teidän ja Françoisin kimppuun?"

"Niin, ja jotka heti jälkeenpäin esiintyivät Françoisina ja minuna käyttäen meiltä sitä ennen ryöstämiänsä pukuja."

"Missä tarkoituksessa?"

"Helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon ja eksyttääkseen tutkinnon toimeenpanijat, jos yritys ei onnistuisi."

"Mutta siitä asti, kun ne pitävät teitä täällä, ette ole niitä nähnyt?"

"En ole nähnyt muuta kuin naisen ja hänetkin vain hämärästi. Hän käy täällä öisin. Tuo minulle ruokaa ja juomaa, päästää käteni, höllentää hiukan siteitä säärissäni ja palaa kahden tunnin päästä."

"Onko hän teitä puhutellut?"

"Yhden ainoan kerran. Ensimmäisenä yönä hän virkkoi minulle matalalla äänellä, että jos huutaisin apua, kirkuisin tai yrittäisin paeta, niin François saisi maksaa puolestani."

"Ettekö hyökkäyksen hetkelläkään voinut eroittaa…?"

"En tiedä siinä suhteessa enempää kuin François."

"Ja eikö mikään pannut teitä tuota päällekarkausta aavistamaan?"

"Ei mikään. Aamulla oli herra d'Hergemont saanut kaksi tärkeää kirjettä, jotka koskivat hänen kaikkia näitä seikkoja käsittäviä tutkimuksiaan. Toiseen näistä kirjeistä, jonka oli kirjoittanut vanha, rojalistisista taipumuksistaan tunnettu bretagnelainen aatelismies, oli liitetty harvinainen asiakirja, jonka hän oli löytänyt isoisänsä isän paperien joukosta. Se oli pohjapiirros maanalaisista kammioista, jotka muinoin olivat olleet chouanien — Vendéen kapinoitsijain — hallussa Sarekissa. Ne olivat ilmeisesti samoja druidilaisia asuntoja, joista tarut puhuvat. Piirros näytti, että sisäänkäytävä aukeni Mustiennummien alle, ja maaholviin oli merkitty kaksi kerrosta, jotka kumpikin päättyivät kidutusluolaan. François ja minä lähdimme siis tutkimusretkelle, ja siltä palatessamme hyökättiin meidän kimppuumme."

"Ettekä sen koommin ole havainnut mitään?"

"En mitään."

"Mutta François puhui minulle kuitenkin auttajasta, jota hän odotti… Joku oli muka luvannut apuansa…"

"Oh, lapsellisuutta! Françoisin päähänpisto. Hän, nähkääs, pitää kiinni siitä toisesta kirjeestä, jonka herra d'Hergemont samana aamuna sai."

"Mistä siinä oli puhe…?"

Stéphane ei vastannut heti. Joistakin merkeistä hän päätteli, että heitä vakoiltiin oven läpi, mutta vilkaistuaan kurkistusaukosta hän ei keksinyt ketään käytävässä sillä kohdalla.

"Ah", virkkoi hän, "jos aiotaan meitä auttaa, niin täytyy rientää! Millä silmänräpäyksellä tahansa saattavat ne tulla."

"Onko apu siis todellakin mahdollinen?"

"Emme saa panna siihen suuria toiveita", vastasi Stéphane, "mutta perin kummallista se sentään on. Tiedätte, että Sarekissa on useatkin kerrat käynyt upseereja tai komisaareja tutkiakseen saaren rannikkoja, joiden kätköissä mahdollisesti voisi olla vedenalaisten tukikohta. Viime kerralla saapui Pariisista erikoislähettinä kapteeni Patrice Belval, sodan raajarikkoja, ja joutui puhuttelemaan herra d'Hergemontia, joka kertoi hänelle Sarekin legendan ja mainitsi, kuinka täällä väkisinkin alettiin olla kauhun vallassa. Se tapahtui Maguennocin lähdön jälkeisenä päivänä. Tarina oli kapteeni Belvalista niin mielenkiintoinen, että hän lupasi siitä puhua eräälle pariisilaiselle ystävälleen, espanjalaiselle tai portugalilaiselle, nimeltä don Luis Perenna, joka kuuluu olevan merkillinen mies ja kykenevän selvittämään sekavimmatkin vyyhdit ja saattamaan rohkeimmatkin yritykset onnelliseen päätökseen."

— Muutamia päiviä kapteeni Belvalin lähdön jälkeen herra d'Hergemont sai don Luis Perennalta mainitsemani kirjeen, josta hän, ikävä kyllä, luki meille vain alun:

'Arvoisa herra! Minusta on Maguennocille sattunut tapahtuma varsin vakava asia, ja pyydän teitä pienimmästäkin uudesta hälytyksestä sähköttämään Patrice Belvalille. Eräistä oireista päättäen arvelen teidän olevan kuilun partaalla. Mutta vaikka olisitte sen pohjassakin, ei teillä ole mitään pelättävää, kunhan vain minä saan ajoissa tiedon. Tästä hetkestä alkaen vastaan kaikesta, mitä tahansa tapahtuneekin, vaikka kaikki teistä näyttäisi menetetyltä ja vaikkapa kaikki olisikin menetetty.

— Kivijumalan arvoitus taas on lapsellinen, ja ihmettelen todella, että Belvalille kertomienne tietojen jälkeen voidaan silmänräpäystäkään pitää sitä selittämättömänä. Esitän tässä muutamalla sanalla sen, mikä on saattanut ymmälle niin monet sukupolvet…'

"No?" virkahti Véronique uteliaana tietämään.

"Kuten sanottu, herra d'Hergemont ei ilmoittanut meille kirjeen loppuosaa. Hän luki sen meidän nähtemme, jupisten kummastuneena: 'Onko se mahdollista…? Niin, niin tosiaankin… Mikä ihme!' Ja kun me häneltä kysyimme, vastasi hän: 'Kerron teille kaikki tänä iltana, lapseni, sittenkun palaatte Mustiltanummilta. Nyt mainitsen vain, että tämä tosiaan eriskummainen mies — muuta sopivaa sanaa ei ole — paljastaa minulle muitta mutkitta ja enemmittä tiedonannoitta Kivijumalan salaisuuden ja määrittelee sen paikan, missä se on, tehden sen niin johdonmukaisesti, ettei jää mitään epäilemisen varaa.'"

"Ja illalla?"

"Illalla François ja minut siepattiin kiinni ja herra d'Hergemont murhattiin."

Véronique mietti.

"Kukaties", virkkoi hän, "on häneltä tahdottu riistää tuo perin tärkeä kirje? Sillä minusta tuntuukin Kivijumalan varastaminen ainoalta vaikuttuneita, joka voisi selittää meihin kohdistetut, kamalat vehkeilyt."

"Niin minäkin luulen, mutta don Luis Perennan kehoituksesta herra d'Hergemont repi kirjeen meidän nähtemme."

"Niin että se don Louis Perenna ei sittenkään saanut mitään tietoa?"

"Ei saanut."

"Mutta François…"

"François ei tiedä isoisänsä kuolemaa eikä siis epäile, että herra d'Hergemont, havaittuaan Françoisin ja minun kadonneen, on ilmoittanut asiasta don Louis Perennalle, joka siinä tapauksessa ei voisi viivytellä. Sitäpaitsi on Françoisilla toinenkin odotuksen syy…"

"Vakavakin?"

"Ei. François on vielä hyvin lapsellinen. Hän on lukenut paljon seikkailukirjoja, jotka ovat askarruttaneet hänen mielikuvitustaan. Ja kapteeni Belval on hänelle kertonut ystävästään Perennasta niin satumaisia seikkoja, kuvaillut hänet niin eriskummaisessa valossa, että François ihan tosissaan uskoo hänet Arsène Lupiniksi. Siitä johtuu tuo ehdoton luottamus ja hänen varmuutensa, että vaaran uhatessa tulisi ihmeellinen apu juuri siinä silmänräpäyksessä, kun sitä tarvitaan." Véronique ei voinut olla hymyilemättä.

"Hän on kyllä lapsi, mutta lapsilla on vaistomaisia ounastuksia, jotka ovat otettavat huomioon… Ja sitäpaitsi se antaa hänelle rohkeutta ja pitää häntä reippaalla mielellä. Kuinka hän niin nuorella iällä olisi kestänyt tätä koettelemusta, jollei hänellä olisi ollut sellaista toivoa?"

Véroniquen levottomuus heräsi taas. Hän sanoi hyvin hiljaa: "Samantekevä, mistä apu tulee, kunhan se vain tulee ajoissa eikä poikani joudu kauhistuttavain olentojen uhriksi!"

He olivat kauan ääneti. Näkymätön ja kuitenkin saapuvilla oleva vihollinen puristi heitä koko hirvittävällä painollaan. Se oli kaikkialla, se oli saaren haltijana, isännöi maanalaisissa asumuksissa, nummilla, metsässä ja läheisessä meressä, sen hallussa olivat muistopatsaat ja ruumisarkut. Se jatkoi historiaa muinaisten menojen mukaan, se antoi ne iskut, joita oli tuhat kertaa ennustettu.

"Mutta miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Véronique masentuneena. "Mitä suhdetta on nykyisten ja entisten välillä? Millä tavoin on selitettävissä, että työ on alkanut uudestaan ja samoin barbaarisin keinoin?"

Hän vaikeni jälleen. Hänen sielunsa pohjalla oli vaihdettujen sanojen ja ratkaisemattomain ongelmain takana kiusaamassa yhä sama ahdistava ajatus, ja hän huudahti:

"Ah, kunpa François olisi täällä! Jospa olisimme kaikki kolme niitä vastaan taistelemassa! Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä häntä pidättää luolassa? Odottamaton estekö…?"

Nyt oli Stéphanen vuoro häntä rohkaista:

"Este? Miksi niin otaksutte? Ei ole mitään estettä… Työ vain on pitkällinen…"

"Niin, niin, olette oikeassa… työ on pitkällinen ja vaivaloinen… Ah, kunpa olisin varma, ettei hän menetä rohkeuttaan! Kuinka hilpeä mieliala hänellä on! Mikä luottamus! 'Äitiä ja poikaa, jotka ovat jälleen löytäneet toisensa, ei voida toisistaan enää eroittaa', sanoi hän minulle. 'Meitä voidaan vielä vainota, mutta ei koskaan eroittaa. Loppujen lopuksi me pääsemme voitolle.' Hän puhui totta, eikö niin, Stéphane? En suinkaan minä ole löytänyt poikaani sitä varten, että hänet taaskin kadottaisin?… Ei, ei, se olisi liian suuri vääryys, eikä ole mahdollista…"

Stéphane katseli häntä kummastuen siitä, että hän keskeytti puheensa. Véronique kuunteli.

"Mitä nyt?" kysyi Stéphane.

"Kuulen melua…" vastasi toinen.

Stéphane kuunteli, kuten hänkin.

"Niin… niin… tosiaan…"

"Ehkä me kuulemme Françoisin äänen", sanoi äiti. "Ehkä se tulee tuolta ylhäältä…"

Hän aikoi nousta. Stéphane pidätti häntä.

"Ei, käytävästä kuuluu askeleita…"

"Siis… siis…?" virkkoi Véronique.

He katselivat toisiaan hämmästyneinä, tekemättä mitään päätöstä, tietämättä mihin ryhtyä.

Askelia kuului lähempää. Vihollinen ei varmaankaan epäillyt mitään, sillä lähestyvä henkilö ei tuntunut hiipivän, vaan astuvan ripeästi.

Stéphane lausui verkalleen:

"Minua ei saa nähdä pystyssä… Minä laskeudun takaisin makuulle… Te kiinnitätte siteeni jotenkuten…"

He epäröivät ikäänkuin olisivat antautuneet järjettömään toivoon, että vaara itsestään loittonisi. Ja sitten Véronique, ravistaen itsestään herpaannuttavan horroksen, teki äkkiä päätöksensä.

"Kiireesti… tässä ne ovat… ojentukaa pitkäksenne…"

Stéphane totteli. Muutamassa sekunnissa Véronique sovitteli köydet hänen ympärilleen, niinkuin muisteli niiden olleen, mutta sitomatta kiinni.

"Kääntykää kallioon päin", sanoi hän, "kätkekää kätenne… ne antaisivat teidät ilmi".

"Entä te?"

"Älkää pelätkö mitään."

Véronique kumartui ja painautui ovea vasten, jonka kurkistusaukon rautakiskoilla varustettu luukku kääntyi sisäänpäin sillä tavalla, että häntä ei voitu nähdä.

Samalla hetkellä pysähtyi vihollinen ulkopuolelle. Oven paksuudesta huolimatta Véronique kuuli hameenkahinaa.

Ja hänen yläpuoleltaan tirkistettiin.

Kauhistava minuutti! Pieninkin epäiltävä merkki olisi ollut aiheena hälytykseen.

"Ah", ajatteli Véronique, "miksi hän siinä viipyy? Onko jotakin todistusta täälläolostani…? Vaatteeniko?…"

Sitten hän tuumi, että huomiota oli pikemminkin herättänyt Stéphane, jonka asento ehkä ei näyttänyt luonnolliselta tai jonka siteet eivät olleet paikoillaan.

Ja äkkiä liikahdettiin ulkopuolella ja vihellettiin hiljaa kaksi kertaa.

Silloin kuului etäältä käytävästä toisten askelten töminää, jota juhlallinen äänettömyys korosti. Nekin pysähtyivät oven taakse. Vaihdettiin sanoja. Neuvoteltiin.

Véronique oli varovasti pistänyt toisen käden taskuunsa. Hän veti esille revolverinsa ja pani sormen liipasimelle. Jos joku astuisi sisään, nousisi hän ja ampuisi epäröimättä laukauksen toisensa perään. Eikö pieninkin vitkastelu tietänyt Françoisin perikatoa?

YHDEKSÄS LUKU

"Kuolonkammio"

Suunnitelma oli oikea siinä tapauksessa, että ovi avautui ulospäin ja viholliset heti joutuisivat suojattomiksi. Véronique tarkasti siis ovea ja huomasi, että siinä vastoin kaikkea järkeä oli alhaalla vankka telki. Käyttäisikö hän sitä?

Hänellä ei ollut aikaa harkita tämän aikeen etuja tai haittoja. Hän oli kuullut avainten helinää, ja melkein samassa solahti avain lukkoon.

Véronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain hyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä liikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa ne sulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.

Tämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen. Toisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon rautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle eikä katsella.

Hän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei torjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen viereensä, sanoi:

"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en liikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin."

"Juuri siksi", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. "Ne koettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Paetaksemme."

"Miten?"

"François kyllä kutsuu meitä… François…" Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat nopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen, välittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt mahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt otaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika oli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?

Véronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän niin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François juuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma oli hirveä.

"Miksi minä tulin tänne?" jupisi hän. "Olisi ollut niin yksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan pelastaneet…"

Hänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut tahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän miehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä tähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti lausuen:

"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä."

"Älkää uskoko niin", sanoi Stéphane, "vaan kaikki kääntyy parhain päin".

"Liian myöhään!" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.

"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan? Niinhän te itsekin vastikään arvelitte…"

Véronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina. Kärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen aavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi kaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä pelottavampina.

"Kuolema ympäröi meitä", sanoi hän.

Stéphane yritti hymyillä.

"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko…"

"Heillä oli syytä pelkoon. Ja te itse tiedätte hyvin, kuinka kamalaa tämä kaikki on."

Hän ryntäsi ovelle, veti salvan syrjään ja yritti avata, mutta mitä mahtoi hän paksulle, rautalaatoilla lujitetulle levylle?

Stéphane tarttui hänen käsivarteensa.

"Hetkinen… Kuunnelkaa… Luulisin…"

"Niin", virkkoi Véronique, "siellä ylhäällä isketään… yläpuolellamme… Françoisin kopissa…"

"Eipä, eipä, kuunnelkaa…"

Pitkä äänettömyys, ja sitten kajahti iskuja paksussa kalliossa. Ne kuuluivat heidän alapuoleltaan.

"Samoja iskuja, joita kuulin tänä aamuna", sanoi Stéphane pelästyneenä… "samaa työtä, josta teille mainitsin… Ah, nyt käsitän…!"

"Mitä! Mitä te tarkoitatte…?"

Iskut toistuivat säännöllisin väliajoin. Sitten ne lakkasivat, ja niiden sijaan kuului kumeaa, keskeytymätöntä jyrinää, johon sekaantui kimeämpiä vongahduksia ja äkillisiä rysähdyksiä. Se muistutti käymään pantavan koneen ponnistusta, varppikelain jytinää, joilla hinataan aluksia maalle.

Véronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen arvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä katselee rakastamaansa naista.

Ja äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään seinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan avaruudessa.

"Oh", jupisi hän, "vapisenko minä tosiaan näin…? Pelkoko minua tärisyttää kiireestä kantapäähän?"

Hän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:

"Vastatkaa… Minä tahdon tietää…"

Stéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut pelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa. Hän ajatteli vain Véroniquea.

Oliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä tapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan kuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen ulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen todellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta jota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.

Kuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin tavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista lankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli sen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman iso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta, joka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin loiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa. Ensi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata heidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein heti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan tavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen. Ja sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli varma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he ponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin se hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan täyttäen jyrkän rantakallion aukon.

"Tämä on kauheaa… liian kauheaa…", mutisi Véronique.

He eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.

"Emme siis voine mitään tehdä?" voihki Véronique.

"Emme mitään", vastasi Stéphane.

"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä. Voisimme…"

"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön kolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki se on laskettu. Olen sitä usein miettinyt."

"Siis?"

"Täytyy odottaa."

"Mitä? Ketä?"

"Françoisia."

"Oi", virkkoi nuori äiti nyyhkien, "François on ehkä myöskin tuomittu… Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan. Joka tapauksessa en häntä enää näe… Hän ei saa mitään tietää… Eikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa…"

Hän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi:

"Stéphane, jos jompikumpi meistä välttää kuoleman, — ja minä toivon, että te pelastutte…"

"Ei, vaan te", keskeytti Stéphane vakuuttavasti. "Ihmettelenpä, että vihollinen määrää teille minun rangaistukseni. Mutta kaiketi hän ei tiedä, että juuri te olette täällä."

"Se ihmetyttää minuakin", virkkoi Véronique… "Minullehan on varattu toisenlainen kuolema… Mutta mitäpä sillä väliä, jos en enää saa nähdä poikaani! Stéphane, minä jätän hänet teidän haltuunne, — suostuttehan? Minä tiedän jo kaikki, mitä olette hänen hyväkseen tehnyt…"

Lattia kohosi yhä hyvin hitaasti, epätasaisesti, vavahdellen ja äkillisin nytkähdyksin. Kaltevuus lisääntyi. Vielä muutama minuutti, eivätkä he enää voisi puhua vapaasti ja rauhallisesti.

Stéphane vastasi:

"Jos minä jään eloon, vannon teille, että suoritan tehtäväni loppuun asti. Minä vannon sen teille muistoksi…"

"Muistoksi minusta", sanoi Véronique päättäväisesti, "muistoksi Véroniquesta, jonka olette tuntenut… ja jota olette rakastanut."

Stéphane katseli häntä intohimoisesti:

"Te siis tiedätte…?"

"Tiedän, ja minä sanon sen teille suoraan. Minä olen lukenut päiväkirjanne… Tunnen rakkautenne… ja otan sen vastaan…"

Hän hymyili surullisesti.

"Kovaonninen rakkaus, jonka tarjositte poissaolevalle… ja nyt tarjoatte kuolemaan tuomitulle…"

"Ei, ei", väitti Stéphane innokkaasti, "älkää uskoko sellaista… pelastus on ehkä lähellä… Minä tunnen sen, minun rakkauteni ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen."

Hän aikoi suudella Véroniquen käsiä.

"Suudelkaa otsaani", sanoi Véronique kumartuen häntä kohti. Kummankin heistä oli täytynyt laskea toinen jalkansa kuilun reunalle, kapealle graniittijuovalle, joka oli ponnahduslaudan neljännellä sivulla.

He suutelivat hartaasti.

"Pitäkää minusta hyvin kiinni", sanoi Véronique.

Hän nojautui mahdollisimman pitkälle taaksepäin, kohotti päänsä ja huusi tukehtuneella äänellä:

"François… François…"

Mutta ketään ei ollut yläaukolla. Tikapuut riippuivat siellä yhä toisesta kynnestään, ulottumattomissa.

Véronique kumartui meren yli. Siltä kohtaa oli kallion ulontuma pienempi, ja hän näki vaahdon seppelöimäin karien välissä pienen suvannon uinuvan aivan rauhallisena, niin syvänä, ettei voinut nähdä sen pohjaa. Hän mietti, että kuolema olisi siellä helpompi kuin teräväsärmäisillä kallioilla ja tuntien äkillistä tarvetta päästä tästä hädästä ja vapautua liian hitaasta kuolonkamppailusta hän sanoi Stéphanelle:

"Miksi odottaisimme ratkaisua? Parempi on kuolema kuin tämä kidutus…"

"Ei, ei", huudahti toinen säikähtyen sitä ajatusta, että Véronique voisi heittäytyä alas.

"Te toivotte siis?"

"Viimeiseen silmänräpäykseen asti, kun on puhe teistä."

"Minä en toivo enää", sanoi Véronique.

Mikään toivo ei enää ylläpitänyt Stéphaneakaan, mutta hän olisi niin mielellään tahtonut vaimentaa Véroniquen tuskat ja sälyttää itselleen tämän äärimmäisen koettelemuksen koko taakan.

Lattia kohosi edelleen. Tärinä oli lakannut, ja kaltevuus kävi yhä suuremmaksi. Permannon syrjä ulottui jo kurkistusluukun alireunaan, puoliväliin ovea. Mutta sitten kuului ikäänkuin äkillinen säpin laukeaminen, tuli tuima sysäys, ja koko luukku peittyi. Mahdotonta oli enää pysytellä kaltevalla lattialla. Heidän täytyi siirtyä luolan ulkoreunalle, ottaen siitä jaloillaan tukea.

Vielä tuntui kaksi tärähdystä, ja kummallakin kertaa levyn yläsyrjä ponnahti entistä ylemmäs. Peräseinällä se saavutti katonrajan ja siirtyi hiukan luisuen holvia pitkin luolan aukolle päin. Hyvin selvästi näki, että se liittyisi täsmälleen aukon kohdalle, sulkien sen tiukasti nostosillan tavalla. Kallio oli niin hakattu, että tämä kaamea toimitus onnistuisi jättämättä mitään tilaa satunnaisuuksille.

He eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Pitäen toisiaan käsistä he olivat alistuneet kohtaloonsa. Heidän kuolemansa alkoi näyttää sallimuksen määräämältä. Vuosisatain hämärässä oli rakennettu tämä kone ja sitten kaiketi uudestaan kokoonpantu, korjattu ja sovitettu paikoilleen; ja vuosisatain kuluessa se oli näkymättömien pyövelien käyttämänä tuottanut kuoleman syyllisille, rikollisille, viattomille, armorikalaisille, gallialaisille, ranskalaisille tai vierasrotuisille. Sotavankeja, pyhyyttä loukanneita munkkeja, chouaneja, "sinisiä", vallankumouksen sotilaita oli hirviö viskellyt kuiluun toisen toisensa perästä. Tänään oli heidän vuoronsa.

Heillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma tuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä näkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta yöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista varten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät ennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto, jolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat ennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin verenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen jumalille!

Seinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi pystysuorassa. Ratkaisu läheni.

Kerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä lisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut syöksyä alas…

"Sallikaa minun… minä pyydän", sopersi hän. "Minä en kestä enää…"

Jos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt itsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti malttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna… kidutettavana, ja varmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten äitikin.

"Ei, ei, kyllä hän tulee", vakuutti Stéphane. "Teidät pelastetaan… minä tahdon sen, minä olen siitä varma…"

Véronique vastasi houraillen:

"Hän on niinkuin mekin teljettynä… häntä poltetaan soihduilla… ammutaan nuolilla… hänen lihaansa raadellaan… Voi poikaparkaani…!"

"Hän tulee vielä, rakas ystävä… Hän sanoi teille, että mikään ei voi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet…"

"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme… vain kuolema meidät yhdistää. Ja tapahtukoon se heti…! En tahdo, että hän kärsii…"

Tuska oli liian voimakas. Hän riuhtaisi kätensä Stéphanen käsistä ja aikoi heittäytyä alas, mutta painautui heti takaisin nostosiltaa vasten ja päästi samoin kuin Stéphanekin hämmästyksen huudon. Jotakin oli välähtänyt heidän silmäinsä edessä ja sitten kadonnut. Se oli näkynyt vasemmalta.

"Tikapuut… eikö niin?" jupisi Stéphane. "Niin, siellä on François!" virkkoi Véronique läähättäen toivosta. "Hän on pelastunut… hän tulee meidän avuksemme…"

Tällä hetkellä oli turmanseinä melkein kohtisuora. Se hytkyi leppymättömänä heidän olkapäittensä alla. Luola oli sulkeutunut heidän takanaan. He olivat kuilun uhreja, korkeintaan voivat vielä tarrautua kapeaan reunukseen.

Véronique kurkotti itseään uudestaan esille aukosta, tikapuut siirtyivät sinne päin ja asettuivat sitten paikoilleen molempien kynsien kannattamina.

Ylhäältä, aukon ontelosta, näyttäytyi lapsen pää, ja lapsi hymyili ja viittoili.

"Äiti, äiti… nopeasti…!"

Kutsu oli kiirehtivä ja harras. Molemmat kädet ojentuivat alhaalla olijoita kohti. Véronique voihki:

"Ah, sinäkö… sinäkö, rakkaani…?"

"Nopeasti, äiti, minä pitelen tikkaita… Nopeasti… ei ole mitään vaaraa…"

"Minä tulen, rakkaani… katso, minä tulen jo…"

Véronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa hän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle askelmalle, mutta hän sanoi:

"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?"

"Ehdin vielä", vastasi toinen, "rientäkää nyt vain…"

"Ei, luvatkaa minulle…"

"Minä vannon sen teille; rientäkää…"

Véronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:

"Tuletteko te, Stéphane?"

Tämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä ahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin. Hänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle puolalle. Hänkin oli pelastunut.

Kuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että kuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin kun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin saisi puristaa rintaansa vasten!

"Tässä minä olen… kas tässä…!" hoki hän. "Tässä, rakkaani!"

Ripeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti häntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He heittäytyivät toistensa syliin.

"Ah, äiti…! Onko se mahdollista, äiti!"

Mutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun hän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan hillitsi selittämätön hämmennys.

"Tule, tule", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen päivänvaloon, "tule, että katselen sinua".

Lapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme silmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:

"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?"

Mikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli surmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!

"Tunnetko siis minut?" ilkkui poika.

Lapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut François, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin tavallisiin vaatteisiin puettuna.

Poika virnisti jälleen.

"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?"

Inhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat mitä katalimman ilmeen.

"Vorski…! Vorski…!" sopersi Véronique. "Vorskin minä sinussa tunnen…"

Nuorukainen purskahti nauruun.

"Miksikä ei…? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet hänet kieltänyt?"

"Vorskin poika…? Hänen poikansa…!" toisteli Véronique.

"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa…! Mitäs sinä siitä? Oli kai sillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja sitten lempeä François."

"Vorskin poika!" sanoi Véronique vielä kerran.

"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon… isänsä poika, kasvatettu kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut, häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu… olemme vasta alussa… Kah, tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota opettaja-hölmöä… Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan käsiksi!"

Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen pakolaisen takaisin.

Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta, hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään. Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin rytinää ja sitten molskahdus veteen.

Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta, kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa, johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.

Hän huusi:

"Stéphane… Stéphane…!"

Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu ja meri uinuu.

"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.

"Älä itke, rouvaseni…" virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen! Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"

Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa häntä kohti.

"Mene siitä… mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen villipedon! Mene tiehesi…!"

Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel askeleelta ja puuskui:

"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä! Minä aion sinua syleillä… täynnä ystävällisiä tunteita… ja sinä tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä… kauniilla punaisena virtaavalla verellä… verellä… verellä…"

Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää tunnelia pitkin huutaen:

"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique… rakkaimman Françoisisi veri…"

KYMMENES LUKU

Pakoyritys

Vavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet olivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi kääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen levottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut? Pitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa uhkaavia vaaroja vastaan? "Katsotaanpa", tuumi hän, "minä joudun päästäni pyörälle… No, miettikäämme… Muutama tunti sitten jutteli François minulle vankilansa muurin lävitse… varmasti se oli hän… Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili, oli tietysti François… Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä ja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten… tämän aamun jälkeen ole lähtenyt tyrmästään?"

Hän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:

"Niin… niin on tapahtunut… Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane ja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri Françoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja seinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on… Mitä tietä hän muutoin olisi tullut…? Tänne päästyään hänen mieleensä juolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin ja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi tikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi minut ja huusi minua tulemaan… Ja nyt… nyt hän on matkalla taloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin…"

Kuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei uhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän kyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö toinen ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.

Kauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa ja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä siitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se liian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän ponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa kallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla pujahtaa läpi.

Koppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja Véroniquesta tuntui — pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta tuli liian heikosti valoa, — että joku juuri oli menossa kopista avoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän, niin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus, että se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton tunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.

"Se on heidän liittolaisensa", ajatteli Véronique. "Hän on tullut sen pojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin pois… Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen pitäessä minua silmällä…"

Vähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki selvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi, joka sitä verkalleen veti kiinni.

"Miksi hän ei sitä heti sulje", ajatteli Véronique, "koska hän kaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?"

Vastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos este poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique kiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään kohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella puolellakin kädensija.

Äkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti käytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:

"Äiti, äiti!"

Kuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen poikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä vangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!

"Täällä minä olen, pienokaiseni."

"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä… ne tulevat kohta."

"Täällä minä olen… minä pelastan sinut sitä ennen…!"

Véronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa olivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen koko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui todellakin, antaen vähitellen perään.

Rako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.

Vieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä, pakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän luopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri kädessä.

Nainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa valossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku, käsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta kuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, seassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.

Molemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin viholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä kamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili — uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:

"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät. Lähtekää."

Nainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen. Mitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti ja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.

"Älkää koskeko häneen!" toisti Véronique hurjasti. "Älkää koskeko, taikka minä ammun!"

Nainen kohautti olkapäitänsä ja lausui:

"Jätä uhkaukset. Jos olisin tahtonut surmata sinun lapsesi, olisi se jo tehty. Mutta hänen hetkensä ei ole vielä tullut. Eikä häntä ole määrätty saamaan kuoliniskua minun kädestäni."

Vastoin tahtoaankin Véronique värisi kysyessään:

"Kenen kädestä pitää hänen saada surmansa?"

"Poikani kädestä. Tiedäthän… hänen, jonka juuri näit."

"Vai on hän teidän poikanne, se murhaaja… hirviö…"

"Hänen isänsä on…"

"Vaietkaa, vaietkaa!" käski Véronique käsittäen, että tuo nainen oli ollut Vorskin rakastajatar, ja peläten, että hän tekisi jonkin paljastuksen Françoisin kuullen… "Vaietkaa, sitä nimeä ei saa lausua."

"Se lausutaan, sittenkun on tarvis", vastasi nainen. "Ah, kylläpä minä olen sinun tähtesi kärsinyt, Véronique! Mutta nyt on sinun vuorosi, ja kärsimyksesi on vasta alussa…!"

"Mene siitä!" tiuskasi Véronique, ase yhä ojennettuna.

"Älä uhkaile, sanon sen vieläkin kerran!"

"Mene, tai minä laukaisen! Vannon sen poikani pään kautta."

Nainen perääntyi sittenkin levottomana. Mutta uusi raivokohtaus rohkaisi häntä. Voimattomana hän työnsi molemmat nyrkkinsä eteenpäin ja sähisi käheällä ja katkonaisella äänellä:

"Minä kostan puolestani… saat nähdä, Véronique… Risti… käsitätkö…? ristinpuu on pystytetty… sinä olet neljäs… Mikä kosto!"

Hänen laihat ja suoniset nyrkkinsä huitoivat. Hän sanoi vielä:

"Ah, kuinka minä sinua vihaan! Viisitoistavuotinen viha! Mutta ristinpuu on sinun kostosi… Minä, minä itse sinut siihen ripustan… Ristinpuu on pystytetty… saat nähdä… ristinpuu on pystytetty…"

Hän poistui verkalleen, pää pystyssä, ojennetun revolverin uhkaamana.

"Äiti, ethän sinä häntä tapa?" kuiskasi François arvaten, mikä taistelu riehui hänen äitinsä sydämessä.

Véronique näkyi havahtuvan ja vastasi:

"Ei, ei, älä pelkää mitään… Ehkä sentään täytyisi…"

"Oi, minä pyydän, anna hänen olla, äiti, ja lähtekäämme täältä."

Hän nosti pojan käsivarsilleen jo ennenkuin nainen oli kadonnut näkyvistä, puristi häntä rintaansa vasten ja kantoi hänet koppiin saakka ikäänkuin taakka ei olisi painanut enempää kuin pieni lapsi.

"Äiti… äiti…" sanoi François.

"Niin, rakkaani, sinun äitisi, eikä sinua minulta enää kukaan riistä, sen sinulle vannon."

Välittämättä raapaisuista hän pujahti tällä kertaa melkein yhdellä ponnahduksella aukosta, jonka François oli tehnyt muuriin, ja vasta kun oli vetänyt lapsenkin toiselle puolelle, hän malttoi mieltään sen verran, että vapautti pojan siteistä.

"Täällä ei enää ole vaaraa", sanoi hän, "ei ainakaan toistaiseksi, koska meidän kimppuumme ei voida hyökätä muualta kuin tuon kopin kautta, jonka aukkoa minä kyllä puolustan".

Ah, kuinka hartaasti he syleilivätkään toisiaan! Mikään ei ollut enää eroittamassa heidän huuliaan ja käsivarsiaan. He näkivät toisensa, katselivat toisiaan, katselivat silmästä silmään.

"Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kaunis, Françoisini", huudahti Véronique.

Véronique ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyttä murhaajalapsen kanssa ja kummasteli, että Honorine oli voinut sekoittaa heidät toisiinsa. Eikä hän väsynyt ihailemasta nuorukaisen kasvojen yleviä piirteitä, avomielistä ilmettä ja lempeyttä.

"Ja sinä, äiti", sanoi poika, "luuletko, että minäkään kuvittelin äitiäni niin kauniiksi kuin sinä olet? En, en edes unissani, kun sinä ilmestyit minulle haltiattaren muodossa. Ja kuitenkin kertoi Stéphane minulle usein…"

Véronique keskeytti hänet.

"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän takaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä."

"Niin", vastasi poika, "ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt pakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea, Stéphane… kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta jotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään…"

Vastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.

"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani, surullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta aluksi… tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se nainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa."

"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria puhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan…"

"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?"

"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän sitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi ja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja suuaukon."

"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme tunnelin suun."

"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot", huomautti François.

"Ei", sanoi äiti, "minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan eristettynä."

He astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François hiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.

"Niin, niin…" virkkoi nuorukainen, "minä huomaan tosiaan, että on paljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten säikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu… Kaiketi siihen varatulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos vaara uhkaisi…? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut sinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui vihoissaan muutamia sanoja…! Ja sitten… ja sitten ennen kaikkea, kuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään kuiskaillen… Kaikki se kiusaa minua… En näe niitä tikapuitakaan, jotka lupasit tuoda…"

"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on ehtinyt saada apua… Ne ovat meidän jäljillämme."

Lapsi pysähtyi äkkiä.

"Äiti…"

"Mitä? Kuuletko jotakin?"

"Astuntaa."

"Oletko varma siitä?"

"Joku kävelee meitä kohti…"

"Ah", jupisi Véronique käheästi, "murhaaja palaa priiorintalosta…"

Hän koetteli revolveriaan, valmiina kaikkeen. Mutta äkkiä hän työnsi Françoisin erääseen pimeään soppeen, joka aukeni hänen oikealla puolellaan ja oli varmaan jonkin tukkeutuneen tunnelin suu.

"Tuonne… tuonne…" sanoi hän; "siellä olemme piilossa… hän ei huomaa meitä".

Askeleet lähestyivät.

"Työnny syvemmälle", kehoitti hän, "äläkä hievahdakaan…"

Lapsi kuiskasi:

"Mitä sinulla on kädessäsi…? Revolveri… Ah, äiti, et suinkaan sinä ammu…?"

"Kyllä minun pitäisi… pitäisi…" vastasi Véronique. "Hän on oikea hirviö…! Hän tulee äitiinsä… minun olisi pitänyt… saamme ehkä katua…"

Ja hän lisäsi melkein tietämättään:

"Hän tappoi iso-isäsi."

"Voi, äiti, äiti…"

Véronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän kuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:

"Älä sittenkään ammu, äiti…"

"Tuossa hän on… rakkaani… vaikene… kas tuossa katsele häntä…"

Poika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti kuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja tällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin kummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet; sillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen lakki tietenkin oli lisännyt.

Poika meni ohi ja katosi.

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Véronique.

"En, äiti."

"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?"

"Ihan varma."

"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun kimppuusi?"

"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi, ikäänkuin vihanvimmassa."

"Ah", sanoi Véronique, "tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan pääsemme tästä painajaisesta!"

"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme."

Valossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän käden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen näköisenä.

He läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia saaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan portaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla puolella. Aurinko oli menemässä mailleen.

"Me olemme pelastetut", sanoi Véronique.

"Niin", huomautti lapsi, "mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida tavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava."

"Millä tavoin?"

"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta."

"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François."

"Menkäämme sinne yhdessä, äiti."

"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä aukkoa."

"Auta minua sitten, äiti."

Nopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta kivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin matalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea sitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja kallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti päälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai ainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.

"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani toimeen", sanoi François. "Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä, emmekä ole kaukana päämäärästämme."

Muutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön. Molemmat olivat uupuneita.

"Oikaise itse lepäämään, äiti… kas tuohon… siinä on sammalmatto räystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin kuningatar viileydeltä suojattuna."

"Ah, rakkaani, rakkaani", kuiskasi Véronique täysin onnellisena…

Selitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä. Lapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden kuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka äidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti, hyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien voivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät. Varsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.

"Mutta onko se niin varmaa?" sanoi hän. "Sillä eihän mikään todista, että hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti… niin että… Niin, niin, äiti, ei saa joutua epätoivoon… päinvastoin… Kas, tuossa on ystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei ole menetetty."

Kaikki-käy-hyvin tepsutti todellakin heidän luokseen. Isäntänsä näkeminen ei tuntunut sitä ollenkaan yllättävän. Mikään ei sitä ylenmäärin kummastuttanut. Sen mielestä seurasivat tapaukset toisiaan aivan luonnollisessa järjestyksessään, mikä ei sitä häirinnyt tavallisissa hommissa. Ainoastaan kyyneleet olivat siitä erikoisen huomion arvoisia. Mutta eiväthän Véronique ja François itkeneet.

"Näethän, äiti, Kaikki-käy-hyvin on samaa mieltä minun kanssani; asiamme ei ole toivoton… Mutta onpa sinulla, vanha Kaikki-käy-hyvin, todellakin hyvä vainu. Mitä olisit sanonut, jos olisimme lähteneet saarelta ilman sinua, häh?"

Véronique katsoi poikaansa.

"Lähteneet saarelta?"

"Tietysti, ja niin pian kuin mahdollista. Se juuri on minun suunnitelmani. Mitäs sanot?"

"Mutta millä tavoin täältä lähtisimme?"

"Veneellä."

"Onko täällä vene?"

"On, minun veneeni."

"Missä?"

"Aivan lähellä, Sarekin kärjessä."

"Voiko siis laskeutua sinne alas? Mutta rantakalliohan on äkkijyrkkä."

"Vene onkin juuri jyrkimmällä kohdalla, jota nimitetään Hyökkäysportiksi. Se nimi sai Stéphanen ja minut ymmälle. Tarkoittaahan se jonkinlaista sisään- tai uloskäytävää. Mutta lopuksi saimme tietoomme, että keskiajalla olivat munkit ympäröineet luostarinluodon vallituksella. Sopi siis otaksua, että oli olemassa hyökkäysportti, joka suojeli merelle johtavaa käytävää, ja kun Maguennocin kanssa vähän aikaa haeskelimme, keksimme todellakin kallion pinnassa ikäänkuin raon, hiekalla täytetyn syvennyksen, ja sen suojana oli aivan vähän matkan päässä varsinainen muuri jykevistä rakennuskivistä. Polku pujottelee keskeltä, siinä on askelmia ja muurissa ikkunoita merelle päin, ja vihdoin päästään pienen lahdelman pohjukkaan. Siinä on hyökkäysportin suu. Me panimme sen jälleen kuntoon ja veneeni on nostettu rantakallion juurelle."

Véroniquen kasvot kirkastuivat.

"Mutta sittenhän olemme pelastetut."

"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä."

"Eikä vihollinen voi tulla sinne?"

"Kuinka se voisi?"

"Sillä on moottorivene."

"Koska se ei ole vielä saapunut, täytyy otaksua, ettei tunneta tätä pikku lahtea eikä tietä sinne alas. Kumpikaan ei näy ulapalle, ja niitä suojaavat sitäpaitsi sadat riutat ja kalliot."

"Ja mikä estää meitä lähtemästä heti?"

"Yö, äiti. Niin taitava purjehtija kuin olenkin ja niin hyvin kuin tunnenkin kaikki väylät, joita pitkin voi poistua Sarekista, en ole suinkaan varma, etten ajaisi jollekin karille. Ei, täytyy odottaa päivää."

"Kuinka se tuntuukaan pitkältä!"

"Muutama tunti kärsivällisyyttä, äitiseni! Ja olemmehan yhdessä. Aamunkoitteessa astumme veneeseen ja aluksi seuraamme rantakallion viertä luolakoppien edustalle asti. Sieltä otamme Stéphanen, joka tietenkin odottaa meitä jollakin rantakaistaleella, ja sitten kiidämme tiehemme kaikki neljä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Keskipäivän tienoissa nousemme maihin Pont-l'Abbéssa. Siinä minun suunnitelmani."

Véronique tunsi ylenpalttista ihailevaa iloa. Häntä kummastutti, että lapsi saattoi osoittaa moista kylmäverisyyttä!

"Se on oivallista, rakkaani, ja sinä olet täydellisesti oikeassa. Varmaankin kääntyy onni meille suopeaksi."

Iltakausi kului seikkailuitta. Maanalaista käytävää tukkivan rojun alta kuuluva rapina ja jostakin raosta pilkistävä valontuike hälytti heidät kuitenkin kerran ja pakotti olemaan valppaina lähtöhetkeen asti. Mutta siitä ei heidän hyvä tuulensa kärsinyt.

"Niin, niin, minä olen levollinen", puhui François. "Siitä hetkestä asti, kun sinut jälleen löysin, olen tuntenut saaneeni sinut ainaiseksi. Ja eikä meillä äärimmäisessä hädässä ole vielä viimeinen toivo jäljellä? Stéphane on sinulle kai siitä kertonut? Sinua naurattaa tämä luottamus pelastajaan, jota en ole koskaan nähnyt… Mutta kuule, minä sanon sinulle, äiti, että vaikka näkisin tikarin kohotettuna ylitseni, olen varma, kuuletko, ihan varma, että joku käsi pysähdyttäisi iskun."

"Ah", huoahti Véronique, "mutta sallimuksen käsi ei ole estänyt ainoatakaan niistä onnettomuuksista, joista olen sinulle kertonut."

"Se estää ne, jotka uhkaavat äitiäni", vakuutti lapsi.

"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan."

"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että vaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät luottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!"

"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan."

"Siinä, teet oikein", sanoi poika nauraen, "koska minusta tulee päällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti käsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni äitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä iltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii viettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon nukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?"

Molemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François toimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat toisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.

Kun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava valojuova.

François nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät mitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan, määrättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun hän yhä vielä katseli.

"Toimeen, äiti!" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään äitiään. "Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on kylliksi aikaa ehtiä veneeseen."

He ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin hyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella kasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä meri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.

"Onkohan veneesi siellä enää?" virkkoi Véronique.

"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla kallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää saadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas äiti… Ei ole mitään pelättävää… Ainoastaan… ainoastaan…"

Poika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:

"Mitä…? Mikä nyt on?" kysyi Véronique.

"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys…"

"Mutta sano…?"

Poika purskahti nauruun.

"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan nöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat talossa."

"Mutta sehän on kauheata!" huudahti Véronique.

"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan luoksesi."

Véroniquen koko pelko elpyi uudestaan.

"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?"

"No, no, äiti", sanoi lapsi hymyillen, "sinä lupasit olla luottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin ajan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas äiti! Minä tulen heti takaisin."

Hän lähti juoksemaan.

"François? François?"

Poika ei vastannut.

"Ah", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata, "olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!"

Hän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle Keijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti tunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä pitkin.

François meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan eivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja suuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi sinne.

"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin", tuumi Véronique. "Airot ovat tietenkin eteisessä… Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa… No, korkeintaan kaksi minuuttia."

Hän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.

Mutta kului kolme minuuttia, neljä minuuttia, eikä pääovi enää auennut.

Kaikki Véroniquen luottamus haihtui. Hänestä oli hupsua, ettei hän ollut seurannut poikaansa, ja hän ajatteli, ettei olisi saanut hetkeksikään alistua lapsen tahtoon. Välittämättä tunnelista ja vaaroista, joita saattoi siltä taholta uhata, hän lähti taloa kohti. Mutta hänellä oli sellainen kauhea vaikutelma, jota saa kokea eräissä unissa, kun sääret ovat ikäänkuin halvatut eikä pääse paikaltaan liikahtamaan vihollisen hätyyttäessä.

Ja kelttiläisen muistopatsaan luo saapuessaan hän näki äkkiä jotakin, minkä merkitys ei hänelle heti selvinnyt. Maahan tammien juurelle, jotka oikealta kiersivät puolikehää, oli siroiteltu katkottuja, ihan äskettäin katkottuja oksia, joiden lehdet vielä olivat tuoreet.

Hän kohotti silmänsä ja pysähtyi hämmästyneenä — kauhistuneena.

Yksi ainoa tammi oli karsittu. Ja mahtavaan runkoon, joka oli paljaana neljän, viiden metrin korkeudelta, oli nuolella pistetty ilmoituslippu. Siinä oli kirjaimet: V.d'H.

"Neljäs risti…" äännähti Véronique, "minun nimelläni merkitty risti…!"

Hän ajatteli, että nyt, kun hänen isänsä oli kuollut, oli jonkun hänen vihollisistaan täytynyt piirtää nuo tyttönimen alkukirjaimet. Varmaankin sen oli tehnyt hänen päävihollisensa; ja tällä hetkellä hän sen nojalla, mitä oli tapahtunut, ja muistaen väijyvän naisen ja pojan, antoi varsinaiselle viholliselleen ensi kertaa ja vastoin tahtoaankin määrätyt piirteet.

Ohimenevä vaikutelma, joka ei ollut todennäköinen ja josta hän ei edes ollut tietoinen. Jokin kauheampi asia sai hänet suunniltaan. Hän käsitti äkkiä, että hirviöiden, nummilla ja kalliokammioissa piileskelevien hirviöiden, naisen ja lapsen rikostoverien, oli täytynyt tulla tänne, koska risti oli pystytetty. Epäilemättä ne olivat rakentaneet käymäsillan sen sijalle, joka oli poltettu. Ne olivat nyt talon isäntinä, ja François oli jälleen niiden käsissä.

Silloin hän ponnahti äkkiä, elpyen täysiin voimiinsa. Hänkin vuorostaan juoksi raunioiden täyttämää niittyä pitkin, joka vietti rakennuksen julkisivua kohti.

"François…! François…! François…!"

Hän huusi vihlovalla äänellä. Hän ilmoitti tulonsa kovalla äänellä. Ja niin hän saapui priiorintaloon.

Toinen ovenpuoliskoista oli raollaan. Hän työnsi sitä ja syöksähti eteiseen parkuen:

"François! François!"

Huuto kaikui perustuksesta katonharjaan, kautta koko talon, mutta jäi vastauksetta.

"François! François!"

Hän nousi portaita myöten, avasi umpimähkään ovia, juoksi poikansa kamariin, Stéphanen ja Honorinen huoneisiin. Ei ketään.

"François! François…! Etkö sinä kuule minua? Ehkä ne tekevät sinulle pahaa…? Oi, François, minä pyydän…"

Hän palasi porrassiltamalle. Hänen edessään oli herra d'Hergemontïn työhuone.

Hän hyökkäsi ovea kohti ja perääntyi heti ikäänkuin olisi nähnyt hornan kuilusta kohonneen haamun.

Siellä seisoi mies, käsivarret ristissä, ja näkyi odottavan. Ja se oli tosiaan se mies, jota hän oli naista ja lasta ajatellessaan hetkiseksi kuvitellut. Se oli kolmas hirviö!

Kuvaamattoman kauhistuksen vallassa Véronique äännähti ainoastaan:

"Vorski… Vorski…!"

YHDESTOISTA LUKU

Jumalan ruoska

Vorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja jonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski ei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen omista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun kirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli totta: Vorski eli!

Kaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja, ei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä, käsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana hartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi uhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan voimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista tahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys, alati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka suunnittelu ja sen mielipuolisuus.

Ja tuo mies rakasti häntä.

Véronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen hartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin revittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina, jota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan liikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän suoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin katsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.

Samassa hän huudahti kiivaasti:

"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä."

Vorski vastasi:

" Meidän poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole isältään mitään pelättävää."

"Minä tahdon hänet nähdä."

Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.

"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."

"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.

"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."

Hetkiseksi tuli äänettömyys.

Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.

Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä hymyilyllä.

Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui kumartaen Véroniquelle:

"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"

Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta hämmentää itseänsä:

"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille pahaa…"

Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä tavalla.

Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.

"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."

Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.

Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin, kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän pysähtyi ja sanoi verkalleen:

"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"

Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:

"Silloin, kun te rakastitte minua…"

Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:

"Kuitenkin, Véronique…"

"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä… Te ette saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä…"

Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:

"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin, kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin, kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne, koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne, lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen. Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti, vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita, joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva. Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta…"

Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:

"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä, jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan, joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä. Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut keskitysleiriin…"

Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä ankarammiksi, ja hän murisi:

"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski, kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut — oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte. Tällä hetkellä…"

Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa. Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa. Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.

Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi kiihkeämmin:

"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi. Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne — sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, — vaan järkeenne, todellisuusvaistoonne… sillä te ette suinkaan liene tietämätön nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta…"

Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:

"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin. Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä…"

Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään häntä rajusti olalle ja huusi:

"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."

Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan, ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.

"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette, rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon… tahdon vaimon… sellaisen, joka alistuu… joka on harras, huomaavainen ja uskollinen toveri…"

"Orjatar", jupisi Véronique.

"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, perinde ac cadaver. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon… mitä tahdon… sen sinä hyvin tiedät… eikö totta? Se, mitä tahdon, on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha, olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen ventovieraan — vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin. No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä; täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"

Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:

"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia. Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"

Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.

"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa…"

Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?

Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:

"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön, joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni, havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun… ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän? Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi. Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja ylvästelevänä huvinäyttelijänä.

Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:

"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden naisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä? Kuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset kauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien niiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä minua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä, vaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä. Kieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani kuningattaren asema taikka…"

Hän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:

"Taikka kuolema ristillä."

Véroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava sana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!

"Ristillä", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla. "Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja kunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden välttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai tuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään tarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen vain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta itseltä. Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä, että Véronique d'Hergemont kuolee JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se on ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään, jos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin Vorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean Vorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää kohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan oli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä keksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin se, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy alistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni. Kumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän minun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset… vai kuolemanko?"

"Kuoleman", vastasi Véronique lyhyesti.

Vorski teki uhkaavan liikkeen.

"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta. Minkä valitset?"

"Kidutuksen."

Vorski puhui häijysti painostaen:

"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi manalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä pahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen isä. Minulla on kaikki oikeudet. — Kumman valitset?"

"Kuoleman", vastasi Véronique vielä kerran.

Vorski vimmastui.

"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin kuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen kurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?"

Véronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin kauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.

Kuitenkin hän jupisi:

"Minä tahdon kuolla."

Vorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän lausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: "Voi tuota hupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä näkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään. Äiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä hengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä vihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan. Vihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin muuta… kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä sitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka huonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi sääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean tehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu? Eivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö Archignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin? Minäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä käsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan elävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö? Tiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen henkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä tai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar: 'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen välikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti, köyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on lyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine kirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan ruoska! Jumalan ruoska…!"

— Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä joutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät rangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa kääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne eivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä. Mitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän on valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut, Germanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä eikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki asuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis, Véronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa…

Hän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto natisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana Véronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.

Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:

"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi, Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen, niin kenties minä jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi… minunlaistani miestä ei työnnetä pois… Ei uhmailla miestä, joka rakastaa… niinkuin minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan…"

Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:

"Älä työnnä minua luotasi… se on järjetöntä… hullua… Tiedät hyvin, että minä kykenen kaikkeen… Siis…? Risti, se on kauheata… Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä…? Alistu välttämättömään… Vorski pelastaa sinut… Vorski tekee elämäsi mitä ihanimmaksi… Voi, kuinka sinä minua vihaat…! Mutta vihaa minua, minä suostun vihaasi… minä rakastan sinun vihaasi… rakastan sinun ylenkatseellista suutasi… rakastan sitä enemmän kuin jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi…"

Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä. Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.

Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi laukausta perätysten.

Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti, umpimähkään.

"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."

Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen. Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä, jonka nielaisi yhdellä kulauksella.

"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa: sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"

"On", vastasi Véronique lujasti.

"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"

"Olkoon niin."

Vorski hieroi käsiänsä.

"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä, sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa, jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä. Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein, hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua. Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah, kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni…"

Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:

— Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä. Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa… Oh, älä pahastu! Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin, ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa… Aika juupeli se on, meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään — hiljakkoin viisitoista täyttänyt — minä olin enkeli häneen verrattuna.

— Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua, ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu… Ei mitään pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin… ei, ei, vaan, niin sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä, että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen kaatuu.

Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän. Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.

"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi jokaisen tavun. "On vielä parempaa… Niin, kohtalo on keksinyt hiton hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään, että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla… Ihan niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta sinulle laupeutta… Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä! Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa hänen äitinsä… tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu, kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia… Jollen minä… jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän asti… Silloin, ah silloin, pikku raukka…"

Vorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä kasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:

"Sinä et siis myönny?"

"En, en", huusi Véronique.

"Etkö koskaan myönny?"

"En koskaan, en koskaan, en koskaan!" toisteli Véronique yhä kiivaammin.

"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?"

"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani."

"Sinä valehtelet, valehtelet!" sanoi Vorski hammasta purren… "Sinä valehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella…"

"Vihani sinua vastaan on!"

Kaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho purskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi Vorskille vasten naamaa:

"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni! Sinä olet saastainen murhamies… hourupäinen ja raaka hölmö, rikollisuuden riivaama… minä vihaan sinua…"

Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja paiskasi lattialle änkyttäen:

"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan, raivotar? No, saatpa nähdä!"

Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä nenäliinalla.

"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!… Sinä rakastat enemmän hornaa kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa, mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit ja anoisit armoa, niin se on… liian myöhäistä! Kaksintaistelu ja sitten risti, siinä ohjelma… Lue rukouksesi, Véronique, ja käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan! Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi! Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista, aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista! Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää! Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää…! Ah, mikä julma riemu olla Vorskina…"

Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin, askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa järjettömät ja sekavat käskyt.

Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja. Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja poistui kirkuen:

"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"

KAHDESTOISTA LUKU

Matkalla Golgathalle

Kului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet upposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen otsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun taivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa. Sietämätön, keskeytymätön kidutus… Mutta vaikkapa hän kärsikin, ei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen kärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut jo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei herättänyt hänen turtunutta aistimustaan.

Hän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: "Minun täytyy kuolla", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta, niinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta rauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi tietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä viipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain lyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.

Oikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen sieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa? Eikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista mitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin vaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä Vorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut ja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.

Tämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet, joita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten askelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen tapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta, joka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi rakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei enää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun kaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön luottamuksensa?

"Rakas François", toisti hän, "rakas Françoisini, sinä et kuole… me näemme vielä toisemme… olethan sen minulle luvannut".

Ulkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas suurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri tämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn keskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut, äskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi hiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen äkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.

"Oi, anteeksi, rakas François", mutisi hän, "anteeksi… Kaikki tämä on rangaistusta muinoin tekemistäni… virheistä. Se on sovitus… Poika sovittaa äitinsä rikkomukset… Anteeksi… anteeksi…"

* * * * *

Tällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua ulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.

"Siis", sanoi Vorski, "on asia sovittu? Me menemme kummatkin tahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän poikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla. Te olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta noudatettaisiin kaikkia sääntöjä."

Véronique sulki silmänsä, sillä hän ei tahtonut nähdä poikaansa kaiketikin rääkättynä laahattavan taistelupaikalle kuin orjaa. Hän eroitti kaksien askeleitten töminää, jotka etenivät pitkin molempia kaarevia käytäviä. Rietas Vorski nauroi ja puhui.

Ryhmät kääntyivät ja lähenivät vastakkaisilta suunnilta.

"Älkää astuko lähemmäksi", komensi Vorski. "Asettukoot molemmat kilpailijat paikalleen. Seisahtukaa siihen kumpikin Hyvä. Eikä hiiskuta sanaakaan, kasitättehän? Sen, joka puhuu, isken minä armotta maahan. Oletteko valmiit? Mars!"

Kauhea näytelmä oli nyt siis alkamassa. Vorskin tahdon mukaan tapahtuisi kaksintaistelu äidin nähden, jonka silmäin edessä poika menikin taisteluun. Kuinka Véronique olisi voinut olla katselematta? Hän avasi silmänsä.

Hän näki heti molempien iskevän toisiinsa kiinni ja työntävän toinen toistansa. Mutta näkemäänsä hän ei ensi silmänräpäyksessä käsittänyt, tai ei ainakaan täsmälleen tajunnut sen tarkoitusta. Hän näki kyllä molemmat lapset, mutta kumpi oli François ja kumpi Reinhold?

"Ah", huokasi hän, "tuohan on kauheata…! Ei, ei sentään, minä erehdyn… eihän ole mahdollista…"

Hän ei erehtynyt. Molemmilla lapsilla oli samanlaiset puvut, samanlaiset samettiset polvihousut, samanlaiset paidat valkoisesta flanellista, samanlaiset nahkavyöt. Mutta kumpaisenkin pää oli kääritty punaiseen silkkihuiviin, johon oli silmien kohdalle puhkaistu kaksi reikää niinkuin eräänlaisissa munkinkaavuissa.

Kumpi oli François, kumpi Reinhold?

Silloin hän muisti Vorskin selittämättömän uhkauksen. Juuri tätä hän oli nimittänyt valmistamansa ohjelman täydelliseksi toimeenpanemiseksi, tähän hän oli viitannut puheessaan omasta keksimästään huvituksesta. Poika ei ainoastaan taistellut äidin silmäin nähden, mutta tämä ei edes tiennyt, kumpi oli hänen poikansa.

Pirullisen hieno keksintö, niin oli Vorski itse sanonut. Mikään tuska ei voinut enemmän lisätä Véroniquen kärsimyksiä.

Oikeastaan oli ihme, jota hän oli toivonut, hänessä itsessään ja hänen rakkaudessaan poikaansa kohtaan. Kun hänen poikansa taisteli hänen nähtensä, oli hän varma, että lapsi ei voinut kuolla. Hän suojelisi sitä vihollisen iskuilta ja kavaluudelta. Hän torjuisi tikarin ja kääntäisi pois kuoleman rakastetusta päästä. Hän vuodattaisi lapseen lannistumatonta tarmoa ja hyökkäyshalua, voimaa, joka ei uupuisi, herättäisi hänessä valppaan hengen, jotta hän voisi käyttää hyväkseen otollista hetkeä. Mutta nyt, kun he kumpikin olivat naamioidut, keneen hän kohdistaisi hyvän vaikutuksensa? Kenen puolesta rukoilisi? Ketä vastaan ponnistaisi?

Hän ei tiennyt mitään. Pieninkään merkki ei ollut häntä opastamassa. Toinen pojista oli kookkaampi, hoikempi ja notkeampi. Oliko se François? Toinen oli tanakampi, rotevampi, ja näytti raskaammalta. Oliko se Reinhold? Hän ei olisi voinut sitä väittää. Yksi ainoa kulma kasvoista, yksi ainoa ohimeneväkin ilme tai sana olisi hänelle paljastanut totuuden. Mutta millä tavoin tunkeutua ehdottoman tiiviin verhon läpi?

Ja kamppailu jatkui hänelle pelottavampana kuin jos hän olisi nähnyt poikansa ottelevan avoimin kasvoin.

"Hyvä!" huusi Vorski, kehuen jotakin hyökkäystä.

Hän näkyi seuraavan taistelua muka puolueettomana harrastelijana, joka arvostelee iskujen mukaan ja toivoo ennen kaikkea, että parempi pääsee voitolle. Ja kuitenkin hän oli tuominnut kuolemaan toisen pojistaan.

Vastapäätä seisoivat molemmat apurit, nautanaamaiset miehet, kummallakin yhtäläisesti suippeneva kallo ja silmälasit paksulla nenällään. Toinen oli tavattoman laiha; toinenkin oli laiha, mutta hänellä oli täytetyn nahkaleilin tavoin pöhöttynyt maha. He eivät osoittaneet suosiotansa ja katselivat välinpitämättöminä, kenties vastahakoisestikin näytelmää, johon heidät oli pakotettu mukaan.

"Mainiosti!" kiitti Vorski. "Oivallinen vastaisku! Ah, te olette riuskoja veitikoita, enkä tiedä, kelle määräisin voitonpalmun."

Hän reuhtoi kilpailijoiden ympärillä ja kannusti heitä käheällä äänellä, jossa Véronique, muistaen kohtauksia menneisyydestä, luuli havaitsevansa alkoholin vaikutusta. Kuitenkin yritti onneton nainen ojentaa sidottuja käsiänsä Vorskia kohti ja voihki suukapulansa tukehduttamana:

"Armoa, armoa! En kestä enää… Säälikää!"

Mahdotonta oli, että kärsimystä jatkuisi pitemmälti. Hänen sydämensä löi niin rajusti, että se vapisutti koko hänen ruumistaan, ja hän oli pyörtymäisillään, mutta silloin sattui jotakin, mikä ehdottomasti pakotti hänet tarkkaamaan. Toinen pojista oli varsin rajun yhteenoton jälkeen ponnahtanut taaksepäin ja nopeasti sitaissut oikean ranteensa, josta tipahteli muutama pisara verta. Ja Véronique muisteli aikaisemmin nähneensä pojallaan tuollaisen pienen siniraitaisen nenäliinan, jolla haava nyt sidottiin.

Tämä hänen uskonsa oli välitön ja vastustamaton. Poika — hoikempi ja notkeampi — oli sirompi kuin toinen, ryhdiltään arvokkaampi ja asennoiltaan sopusuhtaisempi.

"Se on François", sopersi Véronique. "Niin, niin, se on hän… Sinähän se olet, rakkaani…? Minä tunnen sinut… Toinen on karkea ja raskasliikkeinen… Sinä se olet, rakkaani… Ah, François… minun rakas Françoisini…!"

Ja vaikka molemmat taistelivatkin yhtä vimmatusti, oli tämän pojan ponnistuksissa vähemmän villiä raivoa ja sokeaa kiihkoa. Olisi voinut sanoa, että hän pikemmin koetti haavoittaa kuin surmata ja että hänen hyökkäyksiensä tarkoituksena etupäässä oli suojata itseään väijyvältä kuolemalta. Véronique kävi siitä levottomaksi ja änkytti, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla hänen sanansa:

"Älä häntä säästä, rakkaani! Hänkin on hirviö… Voi, hyvä Jumala, jos olet jalomielinen, niin olet hukassa. François, François, pidä varasi!"

Kirkas tikari oli välähtänyt sen pojan päätä kohti, jota hän nimitti omakseen, ja suukapulastaan huolimatta hän oli parahtanut varoittaakseen. Kun François väisti iskun, oli hän varma, että hänen huutonsa oli kuulunut pojan korviin, ja vaistomaisesti hän yhä varoitteli ja neuvoi.

"Levähdä… Suo itsellesi hengähdysaikaa… Älä millään muotoa päästä häntä silmistäsi… Hän valmistautuu johonkin… ryhtyy hyökkäykseen… Hän hyökkää! Ah, rakkaani, hän oli vähällä haavoittaa sinua kaulaan. Varo häntä, rakkaani, hän on petturi… Kaikki viekkaus ja kavaluus on hänestä luvallista…"

Mutta onneton äiti huomasi hyvin, vaikkei vielä tahtonut sitä itselleen tunnustaa, että se, jota hän nimitti pojakseen, alkoi uupua. Eräät oireet ilmaisivat hänen vastustuksensa heikontuvan, kun taas toinen kävi entistä kiihkeämmäksi ja voimakkaammaksi. François perääntyi. Hän joutui pienen kilpakentän reunalle.

"No, no, poju", ilvehti Vorski, "ethän sinä vain aio luikkia tiehesi? Tarmoa, hitto vieköön! Enemmän jäntevyyttä… Muista määrättyjä ehtoja!"

Lapsi hyökkäsi uudella voimalla, ja nyt oli toisen vuoro perääntyä. Vorski taputti käsiään, ja Véronique mutisi:

"Minun tähteni hän panee henkensä alttiiksi. Hirviö on hänelle sanonut: 'Äitisi kohtalo riippuu sinusta. Jos sinä voitat, niin hän pelastuu.' Ja poika on vannonut voittavansa. Hän tietää, että minä häntä katselen. Hän arvaa läsnäoloni. Hän kuulee ääneni. Rakkahin poikani, ole siunattu!"

Nyt tuli kaksintaistelun viimeinen vaihe. Véronique vapisi uupuneena liikutuksesta ja toivon ja levottomuuden liian voimakkaista vaihteluista. Vielä kerran hänen poikansa oli pakko perääntyä, vielä kerran hän hyökkäsi eteenpäin. Mutta ratkaisevassa rynnistyksessä hän menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen siten, että hänen oikea käsivartensa jäi hänen alleen.

Vihollinen hyökkäsi heti hänen kimppuunsa, painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja kohotti käsivartensa. Tikari välähti.

"Apuun, apuun!" äännähteli Véronique, jota suukapula tukehutti.

Hän ponnistausi ylös seinää vasten ihoa purevista köysistä välittämättä. Hänen otsastaan, jota teräväsyrjäiset ristikon tangot viiltelivät, vuoti verta, ja hän tunsi kuolevansa poikansa kuolemassa! Vorski oli lähestynyt ja seisoi nyt hievahtamatta, säälimätön ilme kasvoillaan.

Kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia. Ojennetulla kädellään pidätti François vihollisen ponnistusta. Mutta voitollinen käsivarsi painui yhä raskaampana, terä laskeutui eikä kärki ollut enää kuin muutaman senttimetrin päässä kaulasta.

Vorski kumartui. Tällä hetkellä hän oli Reinholdin takana, niin ettei tämä eikä François voinut häntä nähdä, ja katseli jännittyneenä, ikäänkuin aikoen määrätyllä hetkellä sekaantua asiaan. Mutta kenen hyväksi? Mielikö hän pelastaa Françoisin?

Véronique ei enää hengittänyt, ja hänen silmänsä olivat tavattomasti laajentuneet. Hän häilyi kuoleman ja elämän välillä!

Tikarin kärki kosketti kaulaa ja raapaisi kaiketi jo ihoakin, vaikka vasta hyvin vähän. Françoisin vastaponnistus pidätti sitä yhä.

Vorski kumartui alemmaksi, niin että kaksintaistelijat jäivät osaksi piiloon, eikä päästänyt murhaavaa terää silmistään. Äkkiä hän veti taskustaan linkkuveitsen, avasi sen ja odotti. Kului vielä muutamia sekunteja. Tikari laskeutui yhä. Silloin hän viilsi Reinholdin olkapäätä veitsensä terällä.

Lapsi parahti tuskasta. Hän hellitti heti, ja samalla François päästyään pinteestä ja saatuaan vapaaksi oikean käsivartensa kohosi puoleksi pystyyn ja huomaamatta Vorskia tai käsittämättä, mitä oli tapahtunut, hyökkäsi vaistomaisesti kaikella kuolemasta pelastuneen olentonsa voimalla. Ja vimmastuneena ahdista jälleen hän iski tätä vasten kasvoja. Nyt Reinhold vuorostaan suistui päistikkaa maahan.

Kaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia. Mutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea siihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt, tuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja arvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan Vorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.

Aikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin aistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:

"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä hän varmaankin sai surmansa…"

Hän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla päättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä voittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti uskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa vastaan!

"François on kuollut", toisti hän. "Vorski on hänet tappanut…"

Sillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni. Hän astui sisään hoippuvin askelin.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi nukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan hitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka nousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty aika takaisin… Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen puoliyötä. Siis…"

Hän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:

"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä elukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla! Jumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi meille paha kepponen!"

Hän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.

"Kas vain, hän inhoo yhä pikku Vorskiansa! No sitten käy kaikki hyvin, eikä tässä ole mitään hätää. Sinä kestät loppuun asti, Véronique."

Hän kuunteli.

"Mitä? Kuka minua kutsuu, sinäkö, Otto? Nousehan tänne. No, Otto, mitä uutta kuuluu? Minähän nukuin, kuten tiedät. Se saamarin saumurilainen viini!"

Otto, toinen rikostovereista, tuli juosten huoneeseen. Hän oli se heistä, jonka vatsa oli niin kummallisesti pompollaan.

"Mitäkö uutta?" huudahti hän. "Nyt on piru merrassa, minä huomasin jonkun liikkuvan saarella."

Vorski purskahti nauruun.

"Sinä olet pöhnässä, Otto… Se vietävän Saumur-viini…"

"En minä ole pöhnässä… minä näin… ja Konrad näki myös."

"Oho", virkkoi Vorski vakavammin, "jos Konrad oli mukanasi! Ja mitä te näitte?"

"Valkoisen hahmon, joka meidän lähestyessämme piiloutui."

"Missä se oli?"

"Kylän ja nummien välissä, pienessä kastanjametsikössä."

"Siis toisella puolella saarta?"

"Niin."

"Hyvä on. Ryhdymme varokeinoihin."

"Minkälaisiin? Siellä on ehkä useampia…"

"Vaikka niitä olisi kymmenen, niin se ei asiaa muuta. Missä on Konrad?"

"Sen käymäsillan luona, jonka teimme poltetun tilalle. Hän vartioi sieltä käsin."

"Konrad on ovela veitikka. Sillan polttaminen oli pidättänyt meitä toisella puolella, ja jos poltamme uuden sillan, tuottaa se samanlaisen esteen. Véronique, minä uskon, että tullaan sinun avuksesi… odotettu ihme… toivottu pelastus… Liian myöhään, kaunis kultaseni…"

Hän irroitti köydet, joilla uhri oli sidottu parvekkeeseen, kantoi hänet sohvalle ja höllensi hiukan suukapulaa.

"Nuku, tyttöseni, lepää minkä voit. Olet vasta puolitiessä Golgathalle, ja loppumatka on vaikea."

Hän poistui leikkiä laskien, ja Véronique kuuli muutamia lauseita, joita molemmat miehet vaihtoivat keskenään ja joista hänelle selvisi, että Otto ja Konrad toimivat mukana pelkkinä sivuhenkilöinä, jotka eivät olleet asiasta perillä.

"Kuka sitten on tuo onneton, jota te vainoatte?" kysyi Otto.

"Se ei koske sinua."

"Konrad ja minä haluaisimme kuitenkin hiukan tietää."

"Minkätähden, jumaliste?"

"Vain tietääksemme."

"Konrad ja sinä olette tyhmyreitä", vastasi Vorski. "Kun otin teidät palvelukseeni ja autoin teidät livistämään kanssani, ilmoitin teille suunnitelmistani niin paljon kuin voin teille ilmoittaa. Te suostuitte ehtoihini. Syyttäkää itseänne. Teidän täytyy seurata minua päähän asti."

"Mutta jos emme?"

"Jos ette, niin varokaa seurauksia! Minä en pidä epäluotettavista tovereista…"

Kului vielä jokunen tunti. Véroniquesta tuntui, että mikään ei enää voinut pelastaa häntä ratkaisusta, jota hän kaikesta sydämestään toivoikin. Hän ei halunnut Oton mainitsemaa väliintuloa. Oikeastaan hän ei sitä ajatellutkaan. Hänen poikansa oli kuollut, eikä hän kaivannut muuta kuin viipymättä päästä rakkaansa luokse jälleen, vaikkapa sitten kauheimman kidutuksen hinnalla. Ja mitäpä kärsimys hänelle merkitsi? Kidutettujen voimilla on rajansa, ja ne rajat hän oli jo saavuttamaisillaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei siis olisi pitkällinen.

Hän alkoi rukoilla. Vielä kerran muistui hänelle mieleen hänen entisyytensä, ja hänen tekemänsä virhe näytti olevan kaikkien hänen päälleen kasaantuneiden onnettomuuksien syynä.

Ja niin hän yhä rukoillen, nääntyneenä, kiusattuna, herpaantumisen tilassa, joka teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle, vaipui unen helmaan.

Vorskin palaaminenkaan ei häntä herättänyt, vaan miehen täytyi häntä pudistaa.

"Hetki on lähellä, tyttöseni. Lue rukouksesi."

Hän puhui hiljaa, jotta kätyrit eivät voisi kuulla, kuiskaten poloiselle entisiä asioita, vähäpätöisiä seikkoja, joita hän jutteli puuromaisella äänellä. Vihdoin hän huudahti:

"Vielä on liian valoisaa. Otto, menehän penkomaan ruokakaappia. Minun on nälkä."

He asettuivat pöytään, mutta Vorski nousi heti:

"Älä katsele minua, tyttöseni. Silmäsi kiusaavat minua. No, eihän sitä omaatuntoa kovin kutkuta, kun on yksinään, mutta se käy levottomaksi, kun tuollainen kaunis silmäpari kuin sinun tuijottaa ihan sielun pohjaan. Laske silmäluomesi alas, ihanaiseni."

Hän pani Véroniquen silmille nenäliinan, jonka sitoi solmuun pään taakse. Mutta se ei hänestä riittänyt, ja hän verhosi koko pään ikkunasta riuhtaisemallaan uudinharsolla, jonka hän kiersi kaulan ympärille. Sitten hän jälleen istuutui syömään ja juomaan.

Pöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä maininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän kaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut mitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut kuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi hänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden merkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.

Yön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.

"Pysytte siis yhä päätöksessänne?" kysyi Otto sellaisella äänellä, jossa värähti vihamielisyyttä.

"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?"

"Muuten vain… Mutta sittenkin…"

"Sittenkin?"

"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain puolittain."

"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun leikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?"

"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut."

"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo. Täytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan… Konrad, olethan valmistanut kantopaarit…?"

Ja hän palasi uhrin luo.

"Huomaavaisuus sinua kohtaan, rakkaani… kaksi pojusi entistä puujalkaa, jotka ovat hihnoilla yhdistetyt toisiinsa… Käytännöllinen ja mukava vehje…"

Puoli yhdeksän tienoissa lähti synkkä saattue liikkeelle. Vorski kulki etunenässä, kynttilä kädessä. Apurit kantoivat paareja.

Iltapäivällä uhanneet pilvet olivat kasaantuneet ja vyöryivät saaren yli raskaina ja mustina. Pimeys peitti nopeasti maan. Myrskyksi yltynyt tuuli liehutti kynttilää lyhdyssä.

"Prrr", jupisi Vorski, "tämä on kaameaa… Oikea Golgathan ilta…"

Hän horjahti tiepuoleen ja murahti huomatessaan pienen mustan palleron hyppivän kintuillaan.

"Mitä tuo on? Kah… luulisi koiraksi…"

"Se on pojun rakki", selitti Otto.

"Ah niin, mainio Kaikki-käy-hyvin…? Se elukka tulee aina parhaaseen aikaan. Kaikki käy tosiaan peijakkaan hyvin… Odotahan vähän, saastainen otus!"

Hän tähtäsi siihen potkun. Kaikki-käy-hyvin väisti sen ja seurasi saattuetta ulottumattomissa, vähän väliä kumeasti haukahtaen.

Nousu oli jyrkkä, ja joka hetki poikkesi joku näistä kolmesta miehestä näkymättömältä polulta, joka kiersi niittyä rakennuksen julkisivun puolelta Keijukaisten patsaan ympyrälle, ja takertui maarainpensaisiin ja muratinoksiin.

"Seis!" komensi Vorski. "Hengähtäkää hiukan, veikkoset. Otto, kurota minulle se taskumatti. Sydäntäni pakottaa."

Hän joi pitkin siemauksin.

"Sinun vuorosi, Otto… Mitä, kieltäydytkö? Mikä sinua vaivaakaan?"

"Luulen saarella olevan väkeä, ja varmaankin ne etsivät meitä."

"Jatkakoot sitten etsintäänsä!"

"Entä jos ne tulevat veneellä ja nousevat sitä kalliopolkua, jota pitkin nainen ja poika aikoivat paeta tänä aamuna ja jonka me löysimme?"

"Meidän on pelättävä hyökkäystä maalta eikä mereltä päin. Onhan porrassilta nyt poltettu. Ei ole enää yhteyttä."

"Elleivät ne keksi maanalaisen luolan suuta Mustillanummilla ja seuraa tunnelia tänne asti?"

"Ovatko ne keksineet sen aukon?"

"En ollenkaan tiedä."

"Vaikka otaksutaan, että ne sen keksivät, niin emmekö me jo kotvan aikaa sitten tukkineet suuaukkoa tältä puolelta, hävittäneet portaita ja kääntäneet kaikkea mullin mallin? Ulos päästäkseen täytyisi heidän ahertaa ainakin runsaasti puolipäivää. Mutta keskiyöllähän kaikki hommamme on lopussa, ja aamulla varhain olemme kaukana Sarekista."

"Kaikki on lopussa… kaikki on lopussa… toisin sanoen, meillä on yksi rikos lisää omallatunnollamme. Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Se aarre?"

"Ahaa, se aarre, jopa puhuit suusi puhtaaksi! Vai siitä se kenkä puristaakin, rosvo? No, ole huoleti! Aivan kuin sinulla jo olisi taskussasi sinulle tuleva osa."

"Oletteko siitä varma?"

"Olenko varma! Luuletko sitten, että vain lystinpäiten viivyn täällä ja suoritan kaikki nämä kirotut puuhat?"

He jatkoivat kulkuaan. Neljännestunnin päästä tipahti muutama sadepisara. Kuului jyrähdys. Ukkonen tuntui vielä olevan kaukana. He nousivat vaivaloisesti jyrkälle kukkulalle, ja Vorskin täytyi auttaa tovereitaan.

"Vihdoinkin olemme perillä. Otto, ojennahan minulle taskumatti… Hyvä on… Kiitos!"

He olivat laskeneet uhrinsa tammen juurelle, jonka alemmat oksat oli karsittu. Leimahdus kirkasti otsikkokirjoituksen: V.d'H. Vorski otti maasta edeltäpäin tuodun köyden ja pystytti tikapuut puunrunkoa vasten.

"Me menettelemme samoin kuin ripustimme Archignatin sisarukset", selitti hän. "Minä kierrän köyden ison oksan ympärille, jonka jätimme… Sillä tavalla voimme vivuta…"

Hän keskeytti puheensa ja hypähti sivulle. Jotakin tavatonta oli tapahtunut. Hän kuiskasi:

"Mitä? Mikä se oli? Kuulitteko suhinaa?"

"Kyllä", vastasi Konrad, "se hipaisi korviani. Ikäänkuin luoti."

"Sinä olet hullu."

"Minäkin kuulin", virkkoi Otto, "ja minusta tuntui, että se iski puuhun".

"Mihin puuhun?"

"Tähän tammeen, jumaliste! Ikäänkuin olisi tähdätty meitä."

"Eihän kuulunut laukausta."

"Kivi sitten, kivi, joka kaiketikin osui tammeen."

"Helppo todeta", sanoi Vorski.

Hän käänsi lyhtynsä ja päästi heti kirouksen.

"Tuhat tulimmaista! Kas tuossa… Otsikkokirjoituksen alla…"

He katsoivat.

Hänen osoittamansa paikkaan oli tarttunut nuoli, jonka sulat vielä värähtelivät.

"Nuoli!" äännähti Konrad. "Onko se mahdollista? Nuoli?"

Ja Otto sopersi:

"Olemme hukassa. Varmaankin tähdättiin meihin."

"Se, joka meihin tähtäsi, ei ole kaukana", huomautti Vorski. "Pitäkää silmänne auki… Etsitäänpäs…"

Hän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka suunnalta.

"Pysähdyttäkää", sanoi Konrad innokkaasti… "Hiukan enemmän oikealle… Näettekö?"

"Kyllä… kyllä minä näen…"

Neljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman tammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka nähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.

"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme hänet keksineet", komensi Vorski. "Sinä, Konrad, tulet mukaani. Sinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos yritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi laukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?"

"Kyllä."

Hän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja suu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti vaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.

"Meillä on vielä aikaa", jupisi Vorski, "mutta kiirettä tässä täytyy pitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään kärsivän… Ei ole enää tietoinen mistään…"

Vorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista haamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.

Mutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi samalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja että sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.

"Se on se pahuksen rakki!" mörähti Vorski.

Hän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo juoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien kahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.

"Jumaliste!" vannoi Vorski. "Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos ampuisi sitä, Konrad?"

"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen."

"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua…"

Tuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten tunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen rantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat vielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta puolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.

Vorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän ei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo neljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.

"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka…! Mitä sinä tahdot? Vietelläkö meidät ansaan? Minkätähden…? Tahdotko pelastaa naisen? Hänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu, kunpa saisin sinut kynsiini!"

Äkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.

"Mitä nyt, Konrad?"

"Katsokaa. Näyttää siltä kuin se ei enää liikahtaisi."

Todellakin eroitti valkoisen hahmon jo yhä selvempänä pimeässä, ja tällä hetkellä saattoi vesakon lehtien välitse nähdä sen asennon. Se kyyrötti nyt käsivarret hiukan ulospäin käännettyinä, hartiat kumarassa ja sääret taivuksissa, ikäänkuin se olisi ollut kontallaan maassa.

"Se on varmaan kaatunut", selitti Konrad.

Vorski oli rientänyt lähemmäksi ja huusi:

"Ammunko minä, lurjus? Revolverini piippu on tähdätty suoraan sinuun. Nosta kätesi ylös tai minä laukaisen."

Ei mitään liikahdusta.

"Sitä pahempi sinulle! Jos olet itsepäinen, niin pian oikaiset koipesi. Minä lasken kolmeen ja laukaisen."

Hän käveli kahdenkymmenen metrin päähän hahmosta ja laski, käsivarret ojennettuna:

"Yks'… kaks'… Oletko lähellä, Konrad? Laukaiskaamme, kolme!"

Luodit lensivät samaan aikaan.

Kuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.

Molemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.

"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski itseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!"

Muutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta. Tuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi todeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta näyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen Vorski leikkiä laskien tekikin.

"Hyvä saalis, Konrad", virkkoi hän. "Korjatkaamme riista."

Mutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään muuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä viitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli ajoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan kannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.

"Tuhannen tuhatta pentelettä!" kirosi Vorski. "Se veijari on vetänyt meitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?"

Purkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi kankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus.

"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken sanoin… Meille on viritetty ansa… meitä koetetaan vietellä pois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton kimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!"

Hän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten patsaan näkyviinsä, huusi:

"Otto! Otto!"

"Seis! Kuka siellä?" vastasi Otto säikähtyneellä äänellä.

"Minä… Älä hiidessä ammu!"

"Kuka siellä on? Tekö?"

"Minä juuri, minä, kuulethan, pässinpää!"

"Entä ne kaksi laukausta?"

"Ei mitään… erehdys… kyllä sitten kerromme…"

Hän oli saapunut tammen juurelle ja tarttuen lyhtyyn suuntasi heti sen valon uhriinsa. Se ei ollut liikahtanut, vaan lepäsi yhä puuntyveä vasten pää hunnutettuna.

"Ah", virkkoi Vorski, "hengähdän helpotuksesta. Voi turkanen, kuinka minua pelotti!"

"Mitä sitten pelkäsitte?"

"Että hänet riistettäisiin meiltä, lempo soikoon!"

"Entä minä, enkö minä ollut täällä?"

"Sinä, sinä! Sinä et ole urheampi kuin joku toinenkaan… ja jos sinun kimppuusi olisi karattu…"

"Olisin edes ampunut… te olisitte kuulleet merkin."

"Kukapa sen tietää! Eikö siis mitään ole tapahtunut?"

"Ei yhtään mitään."

"Eikö nainen ole liian paljoa sätkytellyt?"

"Alussa kylläkin. Se voihki ja valitti huppumyssynsä alla, niin että olin menettää kärsivällisyyteni."

"Ja sitten?"

"Hm, sitten… ei sitä kauan kestänyt… huumasin hänet nyrkiniskulla."

"Kuinka petomaista!" huudahti Vorski. "Jos olet hänet tappanut, niin olet kuoleman oma."

Hän kyykistyi hädissään ja laski korvansa onnettoman povea vasten.

"Ei", sanoi hän hetkisen perästä, "sydän sykkii vielä… mutta sitä ei kestäne kauan. Työhön, toverit. Kymmenen minuutin päästä täytyy tästä kaikesta tulla loppu."

KOLMASTOISTA LUKU

Äärimmäinen hetki

Valmistukset eivät kestäneet kauan, ja Vorski itse otti niihin tarmokkaasti osaa. Hän sovitti tikkaat puunrunkoa vasten, sitoi köyden toisen pään uhrinsa vyötäisille ja kiersi toisen erääseen ylimmistä oksista. Sitten hän seisoen viimeisellä puolalla antoi määräyksiä tovereilleen:

"No nyt teidän tarvitsee vain vetää. Nostakaa hänet ensin pystyyn ja pitäköön toinen teistä häntä tasapainossa."

Hän odotti hetkisen. Mutta kun Otto ja Konrad supattelivat hiljaa, huusi hän:

"Ettekö voisi pitää kiirettä… varsinkin kun olen tässä liian mukavana maalitauluna, jos joku aikoisi lähettää luodin tai vasaman ruumiiseeni? Eikö vielä?"

Apurit eivät vastanneet mitään.

"No, moinen kuhnailu on jo liikaa! Mitä nyt vielä? Otto… Konrad…"

Hän hyppäsi maahan ja kovisti heitä.

"Kylläpä te olette vaivaisia molemmatkin. Tällä tavalla saamme rähjätä aamuun asti… ja kaikki menee myttyyn. Vastaahan jotakin, Otto!"

Vorski käänsi valonsäteen suoraan hänen kasvoihinsa.

"No mitä? Ethän aio kieltäytyä? Siltä näyttää! Entä sinä, Konrad? Tehdäänkö tässä lakko?"

Otto kohautti päätänsä.

"Lakko… ehkei nyt juuri lakkoa. Mutta Konrad ja minä tahtoisimme kernaasti muutamia selityksiä."

"Selityksiä? Mistä sitten, tolvana? Teloitettavasta naisestako? Vaiko jommastakummasta pojasta? Turhaa itsepäisyyttä, toverit. Sanoinhan minä teille teidät pestatessani: Käyttekö ummessa silmin? Paha urakka on edessämme, paljon verta vuodatettavana. Mutta työn jälkeen iso kasa rahaa."

"Siitäpä juuri onkin kysymys", virkkoi Otto.

"Määrittele sitten, hölmö."

"Teidän on määrättävä ja muistettava myöskin sopimuksemme ehdot. Mitkä ne ovat?"

"Sinä tunnet ne paremmin kuin minä."

"Juuri niin, ja painaakseni ne uudestaan teidänkin muistiinne, minä pyydän teitä ne toistamaan."

"Minun muistini ei petä. Aarre minulle, mutta ennakkovähennyksenä kaksisataatuhatta frangia teidän keskenne jaettavaksi."

"Niin se oli, eikä sentään niinkään. Palaamme asiaan. Puhukaamme aluksi siitä kuuluisasta aarteesta. Jo viikkokausia on raadettu, ryvetty veressä ja eletty kaikenlaisten rikosten kauhuissa… eikä vielä mitään näköpiirissä!"

Vorski kohautti olkapäitänsä.

"Yhä typerämpää mölyä, Otto-parkani. Tiedäthän, että ensin oli tehtävä eräitä tekosia. Nyt ne ovat kaikki suoritetut, paitsi yksi. Muutaman minuutin päästä sekin on selvä ja aarre meillä."

"Mitä siitä tiedätte?"

"Luuletko siis, että olisin tehnyt kaikki, mitä olen tehnyt, jollen olisi varma tuloksesta… yhtä varma kuin siitä, että elän? Kaikki on tapahtunut järkähtämättömässä ja edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä. Viimeinen toimitus tapahtuu ennustetulla hetkellä ja avaa minulle portin."

"Helvetin portin", ivasi Otto, "kuten kuulin Maguennocin sitä nimittävän".

"Nimitettäköön sitä sillä tai jollakin toisella nimellä, mutta se avautuu aarrekammioon, jonne olen raivannut itselleni tien."

"Ehkä kyllä", sanoi Otto, johon Vorskin varmuus alkoi vaikuttaa, "ehkä kyllä. Tahdon uskoa, että olette oikeassa. Mutta kuka takaa, että saamme osuutemme?"

"Te saatte osuutenne siitä yksinkertaisesta syystä, että aarre tuottaa minulle liian satumaisia rikkauksia viitsiäkseni hankkia itselleni vihamiehiä vaivaisten kahdensadantuhannen frangin vuoksi."

"Saamme siis luottaa sanaanne?"

"Tietenkin."

"Sanaanne, että kaikki sopimuksemme ehdot täytetään?"

"Tietenkin. Mihin sinä oikeastaan tähtäät?"

"Siihen, että olette alkanut petkuttaa meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, välittämättä yhdestä tämän sopimuksen kohdasta."

"Häh! Mitä sinä mariset? Tiedätkö kenen kanssa puhut?"

"Sinun kanssasi, Vorski."

Vorski kävi rikostoveriinsa käsiksi.

"Mitä tämä merkitsee? Sinä rohkenet minua herjata… sinutella minua… minua!"

"Miksikä en, koska olet minulta varastanutkin?"

Vorski hillitsi itsensä ja jatkoi vapisevalla äänellä:

"Puhu ja pidä varasi, miekkoseni, sillä sinä leikit kamalaa leikkiä. Puhu!"

"No niin", selitti Otto. "Riippumatta aarteesta ja niistä kahdestasadastatuhannesta frangista, sovittiin välillämme — sinä kohotit kätesi valan merkiksi, — sovittiin, että kaikki käteinen raha, mitä joku meistä tämän homman aikana löytäisi, jaettaisiin kahtia: puolet sinulle ja puolet Konradille ja minulle. Onko se totta?"

"Totta on."

"Anna sitte tänne", virkkoi Otto, ojentaen kätensä.

"Mitä minun pitäisi antaa? En ole mitään löytänyt."

"Sinä valehtelet. Archignatin sisaria teloitettaessa sinä löysit yhdeltä heistä hänen liiveistään säästörahat, joita emme olleet heidän asunnostaan keksineet."

"Kyllä se on juttua!" sanoi Vorski ontolla äänellä, joka osoitti hämmennystä.

"Se on täyttä totta."

"Todista se!"

"Vedä siis paitasi povesta se nyöritetty pieni paketti, jonka olet sinne nuppineulalla kiinnittänyt."

Ja Otto kosketti sormellaan Vorskin rintamustaa lisäten:

"Otahan siis se pikku paketti ja lyö esiin ne viisikymmentä tuhatlappusta!"

Vorski ei vastannut. Hän oli ällistynyt, kuten ainakin joutuu ymmälle silloin, kun ei käsitä mitään siitä, mitä toiset tekevät, ja koettaa turhaan arvata, kuinka vastustaja on hankkinut aseita häntä vastaan.

"Sinä myönnät siis?" kysyi häneltä Otto.

"Miksikä en?" vastasi Vorski. "Aikomukseni oli tehdä tili myöhemmin, kaikesta samalla kertaa."

"Tee se heti. Niin on parempi."

"Entä jos kieltäydyn?"

"Sinä et kieltäydy."

"Kieltäydynpä!"

"Varo silloin itseäsi."

"Mitäpä minä pelkäisin? Teitä on vain kaksi."

"Meitä on ainakin kolme."

"Missä se kolmas on?"

"Se kolmas on herrasmies, joka ei näy olevan ensi kertaa pappia kyydissä, mikäli Konrad on minulle kertonut… sanalla sanoen se, joka vastikään näytti sinulle pitkää nenää. Valkoviittainen jousimies."

"Kutsuisitko sinä häntä?"

"Totta saakeli!"

Vorski tunsi, että ei oltu tasaväkisiä. Apurit kävivät häneen kiinni kumpikin puoleltaan ja puristivat häntä lujasti. Täytyi antaa perään.

"Tuosta saat, varas! Ota sitten, rosvo!" huudahti Vorski, vetäen povestaan pienen mytyn ja aukaisten setelitukon.

"Ei maksa vaivaa laskea", virkkoi Otto, siepaten häneltä kätevästi setelipinkan.

"Mutta…"

"Hyvä näin! Puolet Konradille ja puolet minulle."

"Hävytön roikale! Emävaras! Tämän sinä minulle vielä maksat! Viis minä rahoista! Mutta ryövätä minut kuin olisin joutunut maantierosvojen käsiin! Ah, minä en tahtoisi olla sinun housuissasi, miekkoseni!"

Hän jatkoi vielä sättimistään, mutta purskahti sitten äkkiä nauruun.

"Hyvin sinä sentään pelasit, Otto! Mutta mistä ja millä tavalla sait sen tietää? Kertonethan minulle sitten myöhemmin, häh? Mutta nyt emme saa hukata minuuttiakaan. Olemme päässeet yksimielisyyteen kaikista kohdista, eikö niin? Ja kai te nyt tottelette?"

"Nurisematta, koska te otatte asian niin reilulta kannalta", vastasi Otto.

Ja rikostoveri lisäsi liehakoitsevaan sävyyn:

"Teillä on sittenkin… suuren herran eleet, Vorski!"

"Ja sinulla palkatun rengin. Palkkasi saat; riennä siis! Asia on kiireellinen."

* * * * *

Toimitus, kuten kauhea olento sitä nimitti, suoritettiin nopeasti. Vorski, joka oli jälleen noussut tikapuilleen, toisti käskynsä, joita Konrad ja Otto auliisti tottelivat. He nostivat uhrin pystyyn ja pitäen sitä tasapainossa vetivät samalla nuorasta. Vorski otti onnettoman vastaan, ja kun polvet olivat koukistuneet, suoristi hän ne raa'alla väkivallalla. Näin likistettynä puunrunkoa vasten, hame tiukasti kierrettynä säärten ympärille, käsivarret riippumassa oikealle ja vasemmalle, tuskin erillään kyljistä, hänet sidottiin kiinni köysillä, jotka kulkivat yli vartalon ja kainaloista.

Hän ei näkynyt heränneen horroksestaan eikä valitellut. Vorski tahtoi hänelle lausua muutamia sanoja, mutta sai suustaan vain jotakin änkytystä. Sitten hän koetti suoristaa uhrin päätä, mutta luopui siitä yrityksestä, koska hänellä ei enää ollut rohkeutta koskea kuolemaan; ja pää painui hyvin syvälle.

Heti Vorski astui maahan ja sopersi:

"Konjakkia, Otto… Onko sinulla taskumatti? Huh, inhoittavaa hommaa!"

"On vielä aikaa", huomautti Konrad.

Vorski kulautti muutaman siemauksen ja huudahti:

"Vielä aikaa… mihinkä sitten? Hänet pelastaaksemmeko? Kuulehan, Konrad, mieluummin kuin vapauttaisin hänet, tahtoisin… niin, mieluummin tahtoisin itse asettua hänen paikalleen. Ettäkö jättäisin työni kesken? Ah, sinähän et tiedä sen laatua ja tarkoitusta! Muutoin…"

Hän joi taas.

"Oivallista konjakkia, mutta sydämeni vahvistukseksi maistaisin mieluummin rommia. Eikö sinulla ole, Konrad?"

"Pienen pullon pohjalla hiukan…"

"Anna tänne!"

He olivat verhonneet lyhdyn siitä pelosta, että heidät nähtäisiin, ja istuutuivat puuta vasten nojalleen, päättäen olla hiljaa. Mutta tämä uusi kurkunhuuhtelu nousi heille päähän. Kovin kiihtyneenä alkoi Vorski pitää puhetta:

"Selityksiä te ette kaipaa. Teille on hyödytöntä tietää, kuka tuo kuoleva nainen on. Riittäköön ilmoitus, että hän on neljäs niistä naisista, joiden tuli kuolla ristillä, ja että kohtalo oli erikoisesti valinnut hänet. Mutta on asia, jonka voin mainita tällä hetkellä, kun Vorskin voitto on puhkeamaisillaan kirkkaana näkyviin silmienne edessä. Tunnenpa itseni ylpeäksikin sen teille ilmoittaessani, sillä sensijaan, että kaikki on tähän asti riippunut minusta ja minun tahdostani, riippuu se, mikä nyt kohta tapahtuu, mahtavammista Vorskin hyväksi toimivista voimista!"

Hän toisteli useampaan kertaan, ikäänkuin tuo nimi olisi hyväillyt hänen huuliansa:

"Vorskin hyväksi…! Vorskin hyväksi…!"

Ja hän nousi. Hänen ajatustensa yltäkylläisyys pakotti hänet kävelemään ja liikehtimään.

"Vorski, kuninkaan poika, Vorski, sallimuksen valittu, valmistaudu. Hetkesi on tullut. Sinä olet joko viheliäisin kaikista seikkailijoista ja rikollisin kaikista suurista rikollisista, joita toisten ihmisten veri on tahrannut, tai olet todellakin kirkastettu profeetta, jonka jumalat kruunaavat kunnialla. Yli-ihminen tai roisto. Se on sallimuksen päätös. Pyhän, jumalille tarjotun uhrin sydämentykytykset osoittavat viimeisiä sekunteja. Kuunnelkaahan niitä, te kaksi, jotka olette saapuvilla."

Kiiveten tikkaille hän yritti havaita noita uupuneen sydämen heikkoja sykähdyksiä. Mutta vasemmalle taipunut pää esti hänet laskemasta korvaansa rinnan kohdalle, eikä hän uskaltanut siihen koskea. Vain epätasainen ja käheä hengitys katkaisi äänettömyyden.

Hän lausui hyvin hiljaa:

"Véronique, kuuletko sinä minua…? Véronique… Véronique…"

Hetkisen epäröityään hän jatkoi:

"Sinun täytyy saada tietää… niin, tekoni hirvittää minua itseänikin. Mutta niin on sallimuksen säädös… Muistathan ennustuksen? 'Vaimosi kuolee ristillä.' Mutta johan sinun nimesikin tuo sen mieleen…! Muista, että pyhä Veronica kuivasi Kristuksen kasvoja liinalla ja että siihen liinaan jäi Vapahtajan pyhä kuva… Véronique, kuuletko minua, Véronique…?"

Hän astui kiireesti alas, sieppasi rommipullon Konradin kädestä ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Nyt hän ikäänkuin haltioitui ja houraili hetkisen kielellä, jota hänen apurinsa eivät ymmärtäneet. Sitten hän alkoi manata näkymätöntä vihollista, manata jumalia ja syytää kirouksia ja herjauksia.

"Vorski on väkevin. Vorski hallitsee kohtaloa. Alkuaineiden ja salaperäisten voimien täytyy häntä totella. Kaikki käy niinkuin hän on määrännyt, ja suuri salaisuus ilmaistaan hänelle mystillisin muodoin ja kabbalan määräysten mukaan. Vorskia odotetaan kuin profeettaa. Vorski otetaan vastaan innostunein riemuhuudoin, ja joku tuntematon, jonka minä vain aavistan, tulee minua vastaan palmuseppelein ja siunauksin. Laittautukoon hän valmiiksi! Kohotkoon pimennosta ja nouskoon helvetistä! Kas tässä on Vorski! Kellojen soidessa ja hallelujaa laulettaessa, ilmestyköön ennustava merkki taivaan kannelle, sillä välin kun maan povi aukenee ja syöksee liekkipyörteitä!"

Hän vaikeni ja tuijotti ikäänkuin olisi avaruudesta vaaninut ennustavia tunnusmerkkejä. Ylhäältä kuuluivat kuolevan toivottomat korahdukset. Myrsky mylvi etäällä ja salamat silpoivat mustia pilviä. Olisi luullut, että koko luonto vastasi roiston kutsuun.

Hänen suurelliset puheensa ja eleensä tekivät apureihin valtavan vaikutuksen.

"Minua pelottaa", jupisi Otto.

"Rommin syy", sanoi Konrad. "Mutta kauheita asioita hän tosiaankin ennustaa."

"Asioita, jotka hiipivät ympärillämme", selitti Vorski, jonka korva eroitti pienimmätkin äänet, "asioita, jotka ovat osana nykyisestä hetkestä ja jotka meille on annettu perinnöksi vuosisatojen sarjassa. Tämä on kuin ihmeellinen synnytys. Ja — sanon sen teille molemmille — te saatte olla tapauksen hämmästyneinä silminnäkijöinä. Otto ja Konrad, valmistukaa tekin: maa alkaa täristä ja ihan siltä paikalta, mistä Vorskin on vallattava Kivijumala, kohoaa savupatsas taivasta kohti."

"Hän ei enää tiedä, mitä sanoo", mumisi Konrad.

"Ja nyt hän on taas tikkailla", kuiskasi Otto. "Syyttäköön itseään, jos saa nuolen!"

Mutta Vorskin innostus ei tuntenut enää rajoja. Loppu lähestyi. Voipunut uhri voihki kuolemankouristuksissa.

Hyvin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät sitä kuulisi, mutta sitten yhä kovempaa toisteli Vorski:

"Véronique… Véronique… sinä täytät tehtäväsi… sinä nouset kukkulan huipulle… Kunnia sinulle! Osa voitonriemustani kuuluu sinulle… Kunnia sinulle! Kuuletko? Joko nyt kuulet? Ukkosen tykki pauhaa yhä lähempänä. Viholliseni ovat voitetut, turhaa on sinun enää toivoa apua! Nyt sykähtää sydämesi viimeisen kerran… Viimeinen valitus!"

Hän nauroi kuin mielipuoli, nauroi kuin jollekin perin lystikkäälle seikkailulle. Sitten seurasi äänettömyys. Ukkosenjyrähdykset keskeytyivät. Vorski kumartui ja kirkaisi äkkiä ylhäältä tikkailtaan:

"Jumalat ovat hänet hyljänneet… Tuoni on tehnyt tehtävänsä. Viimeinen neljästä naisesta on kuollut. Véronique on kuollut!"

Hän vaikeni jälleen ja huusi sitten kaksi kertaa:

"Véronique on kuollut! Véronique on kuollut!"

Taaskin oli suuri odottava hiljaisuus.

Ja äkkiä maa tärähti, ei niinkuin ukkonen tärisyttää, vaan sisästäpäin syvältä tulevassa kouristuksessa, ja sitten tuntui uudelleen useita tärähdyksiä, niinkuin metsiin ja kukkuloille laajeneva kaiku toistaa ääntä.

Ja melkein samassa syöksähti ihan läheltä heitä tammien puoliympyrän toisesta päästä tulipatsas, heittäen taivaalle savutuprun, jossa hehkui punaisia, keltaisia tai sinipunervia liekkejä.

* * * * *

Vorski ei virkkanut sanaakaan. Hänen toverinsa olivat kerrassaan pökerryksissä. Vihdoin änkytti toinen heistä: "Se on vanha lahonnut tammi — salama on jo ennenkin sitä polttanut."

Ja vaikka tulipalo oli melkein heti sammunut, pysyi kaikkien kolmen silmissä kaamea kuva iäkkäästä tammesta, joka ilmiliekissä, läpikuultavana syyti tulenkieliä ja monivärisiä huuruja…

"Täällä on Kivijumalan luo johtava sisäänkäytävä", sanoi Vorski vakavasti. "Kohtalo on puhunut, kuten teille ilmoitin, ja se on puhunut minun pakotuksestani, minä kun olin sen palvelija, mutta olen sen herra."

Hän astui eteenpäin, lyhty kädessä. He havaitsivat ihmeekseen, että puussa ei ollut mitään tulipalon jälkeä ja että kuiva lehtiröykkiö, joka oli säilynyt muutamain tyvioksain sammiomaisessa kainalossa, ei ollut edes kärventynyt.

"Taaskin ihme", virkkoi Vorski. "Kaikki on ihmeellistä ja käsittämätöntä."

"Mitä me nyt teemme?" kysyi Konrad.

"Tunkeudumme sisälle meille osoitetusta oviaukosta. Tuo tänne tikapuut, Konrad, ja pengo käsilläsi tuota lehtikasaa. Puu on ontto, ja saammepa nähdä…"

"Olkoon kuinka ontto tahansa", sanoi Otto, "niin sillä on ainakin juuret, enkä uskoisi niiden välitse olevan mitään käytävää."

"Sanon vieläkin kerran, että saamme nähdä. Pöyhi lehtiä, Konrad… kahmaise ne pois…!"

"En", vastasi Konrad jyrkästi.

"Miksi et? Mitä tarkoitat?"

"Muistatteko Maguennocia? Muistakaa, että hän yritti koskea Kivijumalaan ja että hänen täytyi leikata poikki kätensä."

"Mutta tässä ei ole Kivijumala!" nauroi Vorski ivallisesti.

"Mitä te siitä tiedätte? Maguennoc puhui aina helvetin portista. Eikö hän sillä tarkoittanut tätä?"

Vorski kohautti olkapäitänsä.

"Entä sinä, pelkäätkö sinäkin, Otto?"

Otto ei vastannut mitään, eikä Vorskikaan pitänyt kiirettä itse yrittääkseen, sillä hän sanoi lopuksi:

"No, eihän totisesti tarvitse hätäillä. Odottakaamme päivänkoittoa. Kaadamme puun kirveellä, ja silloin näemme kaikkein parhaiten, mitä siellä on ja miten on meneteltävä."

Niin sovittiin. Mutta kun tunnusmerkin olivat huomanneet muutkin kuin he ja koska oli estettävä niitä pääsemästä heidän edelleen, päättivät he sijoittua ihan vastapäätä puuta Keijukaisten patsaan tavattoman ison pöytälaatan alle suojaan.

"Otto", käski Vorski, "mene etsimään priiorintalosta jotakin juotavaa ja tuo samalla kirves, köysiä ja muut tarpeelliset vehkeet."

Sade alkoi ryöpytä rajusti. He asettuivat patsaan suojaan, ja jokainen valvoi vuorostaan, sillä välin kun toiset nukkuivat. Yön kuluessa ei sattunut mitään merkillistä. Rajuilma riehui vimmatusti. Kuultiin aaltojen möyrivän merellä. Sitten myrsky vähitellen asettui. Aamunkoitteessa he kävivät tammen kimppuun, joka piankin saatiin köysien avulla kaadetuksi.

He näkivät silloin, että puun lahonneeseen sisukseen oli kaivettu jonkinlainen käytävä, jota jatkui juurille kasaantuneen hiekan ja kivien välitse.

Lapiolla he puhdistivat paikan. Heti ilmestyi portaiden askelmia, ja kun maata oli vierinyt alas, huomasivat he, että jonkinlaisen muurin kohtisuoran seinän sivulla laskeutuivat portaat pimeyteen. Sinne suunnattiin lyhdyn valo. Heidän allaan näkyi olevan luola.

Vorski lähti sinne ensimmäisenä. Toiset seurasivat varovaisesti.

Portaat, jotka alussa olivat kivimöhkäleiden kannattamaa multaa, oli syvempänä hakattu itse kallioon. Luolassa, johon ne päättyivät, ei ollut mitään erikoista ja se näkyikin oikeastaan olevan vain eteinen. Siitä päästiin eräänlaiseen pyöreäholviseen kellariin, jonka kiviseinät olivat karkeasta muurisavesta kokoonkyhätyt. Yltympäri kohosi pieniä muodottomia hautakiviä, kaksitoista kappaletta, joilla kaikilla lepäsi hevosenpään luuranko. Vorski koski yhteen näistä kalloista: se mureni tomuksi.

"Kukaan ei ole kahteenkymmeneen vuosisataan käynyt tässä hautakammiossa", sanoi hän. "Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka poljemme sen pohjaa, ensimmäiset, jotka katselemme siihen sisältyvän menneisyyden jälkiä."

Hän lisäsi yhä enemmän korostaen:

"Tämä oli mahtavan päällikön hautakammio. Hänen kanssaan haudattiin hänen lemmikkihevosensa, samoin kuin hänen aseensakin… Kah, tuossahan on kirveitä ja kiviveitsi… tapaamme myöskin muutamien hautajaismenojen jälkiä, niinkuin osoittaa tuo hiilikasa ja nämä kalkiksi palaneet luut tässä…"

Liikutus värisytti hänen ääntänsä. Hän kuiskasi:

"Minä olen ensimmäinen, joka tänne tungen… Minua odotettiin. Nukkunut maailma herää minun lähestyessäni."

Konrad keskeytti:

"Täällä on toinenkin aukko, toinen tie, ja tuolta etäältä kuumottaa ikäänkuin valoa."

Kapeaa käytävää pitkin he tulivatkin toiseen kammioon, josta pääsivät kolmanteen saliin. Nämä kolme hautakammiota olivat ihan samanlaiset. Samanlainen muuraustyö, samanlaiset kivet pystyssä, samanlaiset hevosluurangot.

"Kolmen mahtavan päällikön hautakammiot", selitti Vorski.

"On ilmeistä, että ne sijaitsevat kuninkaan haudan edessä ja että he olivat sen kuninkaan vartijoita, oltuaan elämässä hänen tovereitaan. Varmaankin on kuningas haudattu seuraavaan kammioon…"

Hän ei tohtinut mennä sinne. Häntä ei pidättänyt pelko, vaan äärimmäinen hermostus ja kiihtyneen turhamaisuuden tunto, joka tuotti hänelle mieluista nautintoa.

"Kohta saan tietää", selitti hän; "Vorski koskettaa päämäärään eikä hänen tarvitse enää muuta kuin oikaista kätensä ottaakseen vastaan kuninkaallisen palkan vaivoistaan ja taisteluistaan. Kivijumala on siellä. Monien monituisten vuosisatain kuluessa on yritetty loukata saaren pyhätön salaisuutta, eikä se ole kellekään onnistunut. Vorski on tullut, ja Kivijumala kuuluu hänelle. Näyttäytyköön se siis minulle ja antakoon minulle luvatun mahdin. Sen ja Vorskin välillä ei ole mitään… ei mitään muuta kuin minun tahtoni. Ja minä tahdon! Profeetta on kohonnut pimeyden pohjasta. Hän on tässä! Jos tässä kuolleiden valtakunnassa on jokin haamu, jonka tehtäväksi on määrätty opastaa minut jumalallisen kiven ääreen ja laskea päähäni kultainen kruunu, niin nouskoon se haamu esiin! Tässä on Vorski."

Hän astui sisälle.

Tämä neljäs sali oli paljoa suurempi, ja katto oli hiukkasen lutistetun patalakin kaltainen, jonka keskellä oli pyöreä reikä, ei laajempi kuin ohuen putken aukko, ja siitä tuli puoliksi verhottu valosuihku, joka loi lattialle hyvin selvän pyörylän.

Valoläikän keskellä oli toisiaan vastaan nojaavista kivistä kyhätty lava, jolle oli ikäänkuin näytteille pantu metallinen sauva.

Muutoin tämä hautakammio ei eronnut edellisistä. Tämäkin oli koristettu patsailla ja hevosenpäillä, ja täälläkin oli uhritoimitusten jälkiä.

Vorski ei kääntänyt silmiään metallisauvasta. Omituista, että se kiilsi ikäänkuin ei mikään tomu olisi sitä peittänyt. Vorski kurkotti kättään.

"Älkää, älkää", hillitsi Konrad innokkaasti.

"Miksi ei?"

"Ehkä se on sama, johon koskiessaan Maguennac poltti kätensä."

"Sinä olet hullu."

"Mutta sentään…"

"Pyh, minä en pelkää mitään", selitti Vorski ja tarttui esineeseen.

Se oli varsin karkeatekoinen lyijyvaltikka, mutta näki kuitenkin, että siinä oli yritetty jotakin taiteellisuutta. Kahvassa kiemursi käärme, milloin lyijyyn kaiverrettuna, milloin kohokuvana. Käärmeen suhteettoman iso pää oli pontena, täynnä hopeanauloja ja pieniä viheriäisiä kiviä, läpikuultavia kuin smaragdit.

"Onkohan tämä Kivijumala?" höpisi Vorski.

Hän hypisteli esinettä ja tarkasti sitä joka puolelta kunnioittavan pelokkaasti. Ja pian hän tunsi, että ponsi hievahteli melkein huomaamatta. Hän tempoi sitä, käänsi oikealle ja vasemmalle, ja sitten kuului naksahdus: käärmeen pää voitiin ruuvata irti.

Sen sisään oli jätetty tyhjä tila, jossa oli kivi… pienoinen punertava, keltajuovainen kivi… Se oli kullalta vivahtava.

"Tämä se on, oi, tämä se on!" huudahteli Vorski liikutuksesta suunniltaan.

"Älkää koskeko siihen!" toisti Konrad kovin kauhuissaan.

"Se, mikä poltti Maguennocia, ei polta Vorskia", vastasi roistojen päämies vakavasti.

Ja ylpeyden ja ilon herättämässä kerskailussaan hän piti salaperäistä kiveä kourassaan, puristaen niin kovasti kuin jaksoi.

"Polttakoon se minua, jos osaa! Tunkeutukoon se lihaani, minä tunnen itseni siitä onnelliseksi!"

Konrad antoi hänelle merkin painamalla sormen huulilleen.

"Mikä sinun on?" kysyi Vorski. "Kuuletko jotakin?"

"Kuulen", vastasi toinen.

"Niin minäkin", vahvisti Otto.

Kuului tosiaan jotakin poljennollista ääntä samanlaisin loppusävelin, mutta nousten ja laskien ikäänkuin jotakin merkillistä soittoa.

"Sehän kuuluu täältä ihan läheltä!" mutisi Vorski… "Luulisi soitettavan itse salista."

Salista se kuuluikin, siitä he pian pääsivät varmuuteen, ja muistutti ihan ilmeisesti kuorsaamista.

Konrad, joka oli tämän olettamuksen lausunut, oli ensimmäinen sille nauramaan. Mutta Vorski sanoi hänelle:

"Luulenpa totisesti, että olet oikeassa… kuorsaamistahan se onkin… Onko täällä siis joku?"

"Se kuuluu täältäpäin", huomautti Otto, "tuosta pimeästä nurkasta".

Valo ei ulottunut hautapatsaiden toiselle puolelle. Taempana avautui yhtä monta pientä hämärää kappelia. Vorski käänsi yhteen niistä lyhtynsä valon, ja heti pääsi häneltä kummastuksen huudahdus.

"Joku… niin… joku on tuolla… katsokaa…"

Molemmat apurit astuivat lähemmäksi. Seinän nurkkaukseen kasattujen kalkkikivien päällä nukkui mies, valkopartainen vanhus, jonka pitkä tukka oli myöskin valkoinen. Hänen kasvojensa ja käsiensä nahka oli tuhansien ryppyjen uurtama. Sinervä kaari kehysti hänen suljettuja silmäluomiaan. Vähintäänkin vuosisata lepäsi hänen hartioillaan.

Hän oli puettu paikattuun ja rikkinäiseen, jalkoihin asti ulottuvaan aivinaiseen viittaan. Kaulan ympärillä ja riippuen hyvin alas rinnalle hänellä oli niistä pyhistä pallosista — merisiileistä — tehty helminauha, joita gallialaiset nimittivät käärmeenmuniksi. Hänen kätensä ulottuvilla oli kaunis kivikirves, ja siinä oli merkkejä, joista ei voinut saada selvää. Maassa oli rivissä kiviteriä, isoja litteitä renkaita, kaksi korvakellukkaa viheriäisestä jaspiksesta ja kaksi sinisestä, juovikkaasta emaljista valmistettua kaulakoristetta.

Vanhus kuorsasi yhä.

"Ihmettä jatkuu…" jupisi Vorski. "Hän on pappi… sellainen pappi, joita oli muinoin… druidien aikakaudella."

"Siis?" kysyi Otto.

"Hän siis odottaa minua!"

Konrad antoi raa'an neuvon.

"Minä ehdotan, että murskaisimme hänen päänsä tuolla hänen omalla kirveellään", sanoi hän.

Mutta Vorski suuttui.

"Jos kosket hiuskarvaankaan hänessä, niin olet kuoleman oma."

"Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Hän saattaa olla vihollinen… ehkä sama, jota eilenillalla ajoimme takaa… Muistakaahan… valkoinen viitta…"

"Sinä olet hölmö! Luuletko, että tuonikäinen äijä olisi meitä sillä lailla juoksuttanut?"

Hän kumartui ja kosketti hiljaa vanhuksen käsivarteen sanoen:

"Herätkää… Minä täällä olen…"

Ei mitään vastausta. Mies ei herännyt.

Vorski yritti yhä.

Vanhus liikahti kivivuoteellaan, höpisi jonkun sanan ja vaipui jälleen uneen.

Hiukan kärsimättömänä Vorski uudisti yrityksensä, mutta voimakkaammin ja korottaen ääntänsä:

"No, kuulkaahan, ukko! Emmehän voi täällä kauemmin vetelehtiä. Hei!"

Hän ravisti ukkoa tarmokkaammin. Tämä teki ärtyneen liikkeen, työnsi häiritsijän pois ja piti vielä muutaman minuutin verran unen päästä kiinni, mutta vihdoin hän tuskastuneena kääntyi ja mörähti vihaisesti:

"Ääh, pötyä!"

NELJÄSTOISTA LUKU

Vanha druidi

Rikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:

"Häh, mitä hän sanoi?"

"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi", vastasi Otto.

Vihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta olkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli, näkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi istualleen ja virkkoi:

"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä laatikossa?"

Valonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:

"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?"

Vorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot näkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin valituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa ystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:

"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?"

Vorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä nimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä odotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta, kirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän majesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen, otetaan vastaan sanoilla: "Kuinka hurisee?"

Epäröivänä ja levottomana, tietämättä, kenen kanssa oli tekemisissä, Vorski kysyi:

"Kuka te olette? Miksi olette täällä? Kuinka olette tänne tullut?"

Ja kun toinen katseli häntä ihmeissään, toisti hän äänekkäämmin:

"Vastatkaa, kuka te olette."

"Kukako minä olen?" tokaisi vanhus röhisevällä ja vavahtelevalla äänellä. "Kukako minä olen. Kautta Teutatesin, gallialaisten jumalan, sinäkö minulle moisen kysymyksen esität? Sinä et siis minua tunne? Mutta muistelehan… etkö muista kunnon Segenaxia, häh? Velledan isää? Kunnon Segenax… olihan hän suuressa arvossa pidetty hallitusmies rhedoneilla, joista Chateaubriand kertoo Marttyyriensä ensimmäisessä osassa. Ah, johan muistisi näkyy virkistyvän!"

"Mitä te siinä puhutte pötyä!" huudahti Vorski.

"En minä pötyä puhu! Selitän vain, miksi olen täällä saapuvilla ja mitkä surulliset tapaukset minut tänne ennen muinoin johdattivat. Suuttuneena Velledan häpeälliseen käytökseen, hän kun oli 'tehnyt syntiä' kamalan Eudoruksen kanssa, minä menin luostariin, kuten nykyään sanottaisiin, tarkoitan, että suoritin loistavasti druidin-tutkinnon. Sitten täytyi minun muutamien kepposten jälkeen… oh, aivan vähäpätöisten… pujahdin näet kolme neljä kertaa pääkaupunkiin, johon minua vietteli Mabille ja myöhemmin Moulin-Rouge, niin, sitten täytyi minun ottaa vastaan tämä pieni toimi, joka minulla nyt täällä on, oikea laiskanvirka, kuten näet… Kivijumalan vartijana… tällaisessa salaloukossa väijymässä!"

Vorskin hämmästys ja levottomuus lisääntyi joka sanalta. Hän katsoi kysyvästi tovereihinsa.

"Murskatkaa hänen päänsä", toisti Konrad, "se on minun neuvoni, enkä siitä tingi".

"Entä sinä, Otto?"

"Minä sanon, että täytyy varoa."

"Epäilemättä täytyy varoa."

Mutta vanha druidi kuuli tämän sanan. Nojaten sauvaan hän nousi ja huusi:

"Mitä tämä merkitsee? Varoa minua! Onpa sentään liikaa, että minua pidetään veijarina. Etkö siis ole nähnyt kirvestäni ja sen varressa hakaristin kuvaa? Niin, hakaristi on salatieteessä erikoisesti auringonjumalan symboolina. Entä nämä sitten, mitä nämä ovat?" (Hän näytti helminauhaansa). "Ovatko nämä jäniksenpapanoita, häh? Kylläpä te olette hävyttömiä miehiä! Sanoa käärmeenmunia jäniksenpapanoiksi, munia, joita ne valmistavat yhtyneitten ruumistensa limasta ja vaahdosta ja jotka ne sähisten viskaavat ilmaan. Itse Plinius siitä kertoo! Et suinkaan väitä, että Pliniuskin on veijari? Kylläpä sinä olet kaunis otus! Epäillä minua, jolla on kaikki vanhan druidin diploomit, ja jonka kaikki valtuudet, kaikki kunniakirjat, kaikki todistukset ovat Pliniuksen ja Chateaubriandin allekirjoittamat. Onpa sinulla turpaa! Ei, koetahan vain etsiä minunlaisiani vanhoja, todellisia, alkuperäisiä druideja, joilla on ikivanha leimansa ja satavuotinen partansa! Minäkö veijari! Minä, joka omistan kaikki perintätiedot ja tepastelen muinaisten aikojen malliin! Tahdotko, että tanssin sinulle vanhan druidin hyppyä niinkuin olen sitä tanssinut Julius Caesarin edessä? Tahdotko?"

Ja vastausta odottamatta vanhus viskasi sauvansa kädestään ja alkoi pyörähdellä aavemaisin tanssiaskelin ripeässä tahdissa, hulmuavin hapsin, ihan merkillisen notkeasti. Kerrassaan hassunkurista oli nähdä hänen hyppivän ja kieppuvan, selkä taivutettuna, käsivarret riipuksissa, säärien huiskiessa viitan alta oikealle ja vasemmalle ja parran seuratessa pyörähtelevän ruumiin liikkeitä, samalla kun hän väräjävällä äänellä vuoronsa perään ilmoitti eri sarjojen nimet:

"Vanhan druidin hyppy eli Julius Caesarin ihastus…! Pyhän mistelin tanssi, jota rahvas nimittää Pyhän Guyn polskaksi… Käärmeenmunien valssi Pliniuksen säestämänä… Ohoi, ohoi, ei ole enää sappitautia…! Vorskaa eli kolmenkymmenen ruumisarkun tangoa…! Punaisen profeetan ylistyshymni! Halleluja! Halleluja! Kunnia profeetalle!"

Vielä hän hyppi muutaman minuutin kuin pirun riivaama ja pysähtyen sitten äkkiä Vorskin eteen lausui totisesti:

"Riittää jo tämä lörpöttely! Puhukaamme vakavasti. Minun tehtävänäni on luovuttaa sinulle Kivijumala. Oletko nyt, kun asian uskot, valmis ottamaan tavaran vastaan?"

Rikostoverit olivat tyrmistyneitä. Vorski ei tiennyt, mitä tehdä, eikä kyennyt käsittämään, kuka tuo paholainen oli.

"Jättäkäähän minut rauhaan!" huudahti hän suuttuneena. "Mitä te tahdotte? Mikä on tarkoituksenne?"

"Tarkoitukseniko, häh? Juurihan sinulle sanoin, että tehtävänäni on antaa sinulle Kivijumala."

"Mutta millä oikeudella, millä valtuuksilla?"

Vanha druidi kohautti päätänsä.

"Ahaa, jopa käsitän… Tämä ei tapahdu laisinkaan niinkuin sinä otaksuit. Kaiketi saavuit tänne ilosta hytkyen, onnellisena ja ylpeänä suoritetusta työstä? Ajattelehan hiukan… Olit hankkinut sisällystä kolmellekymmenelle ruumisarkulle, ripustanut neljä naista ristille, upottanut laivoja… Kätesi olivat täynnä veritahroja, sinulla oli taskut täynnä rikoksia. Moiset urotyöt eivät ole mitään arkiaskareita, ja sinä odotit muhkeaa vastaanottoa virallisine tervehdyksineen ja juhlamenoineen, muinaisaikuisine kuorolauluineen. Odotit näkeväsi tietäjäin ja runoilijain kulkueita, monstransseja ja ihmisuhreja. Sanalla sanoen odotit jotakin hiivatin hienoa, oikeata gallialaista suurleikkiä…! Sensijaan tapaatkin vanhan vaivaisen druidin, joka torkkuu kolossa ja tarjoo sinulle muitta mutkitta tuon etsimäsi aarteen. Mikä pettymys, hyvät herrat! Mutta mitäs sille mahtaa, Vorski? Jokainen tekee mitä voi ja toimii kykyjensä mukaan. Minä en kieriskele kultaharkoilla, ja paitsi muutamien valkoisten viittain pesupalkkaa olen jo kuluttanut sinun tähtesi kolmetoista frangia ja neljäkymmentä centimea bengaalivalaistukseen, tulisuihkuihin ja yölliseen maanjäristykseen."

Vorski vavahti julmistuneena, sillä nyt hän äkkiä tajusi:

"Mitä te sanotte? Mitä! Olitteko…?"

"Minä juuri se olin! Kukas muu sitten? Pyhä Augustinusko? Vai oletko ihan luulotellut taivaallista väliintuloa ja otaksunut, että jumalat olisivat pitäneet tarpeellisena lähettää luoksesi valkokaapuisen arkkienkelin opastamaan sinut ontolle tammelle…! Kyllä sinä totta totisesti vaadit liikoja."

Vorski puristi kätensä nyrkkiin. Valkopukuinen mies, jota hän illalla oli ajanut takaa, ei siis ollut kukaan muu kuin tämä petkuttaja!

"Minä en pidä siitä, että minun päätäni väijytään!" murahti hän.

"Päätäsi väijytään!" huudahti vanhus. "Kauniita juttuja sinä jaarittelet, poikaseni. Ja kuka sitten ajoi minua takaa kuin metsänpetoa, niin että ihan hengästyin? Ja kuka ampui kaksi luotia viittaani numero yksi? Oletpa sinä kaunis veitikka! Täytyy tässä oppia varovaisemmaksi!"

"Riittää, riittää", sanoi Vorski vimmastuneena. "Riittää! Vielä kerran, mitä minusta tahdotte?"

"Vallan väsytän itseni sitä sinulle toistelemalla. Minun tehtävänäni on antaa sinulle Kivijumala."

"Kenen puolesta?"

"No, peijakas, siitä minulla ei ole aavistustakaan! Olen aina elänyt siinä luulossa, että jonakin kauniina päivänä saapuu Sarekiin Vorski-niminen saksalainen prinssi, joka kaataa kolmekymmentä uhriaan ja jolle minun oli annettava sopiva merkki, silloin kun hänen kolmaskymmenes uhrinsa veti viimeisen henkäyksensä. Koska siis olen tämän määräyksen orja, niin valmistin ilotulitukseni, ostin eräästä Brestin rihkamakaupasta kaksi bengaalitulta kolmella frangilla seitsemälläkymmenelläviidellä centimellä kappaleen ja lisäksi muutamia hyviä räjähdyspommeja. Määrätyllä hetkellä asetuin tähystyspaikalleni, rullalle kierretty vahakynttilä kädessäni, valmiina toimimaan. Kun sinä sitten täyttä kurkkua huusit puustasi: 'Hän on kuollut! Hän on kuollut!' niin arvelin hetken otolliseksi, sytytin bengaalituleni ja panin dynamiittipommeillani maanuumenet vapisemaan. Kas niin. Joko älyät?"

Vorski astui lähemmäksi nyrkit pystyssä. Tämä sanatulva, järkkymättömän tyyni kylmäverisyys, liukaskielisyys ja ilkkuva, rauhallinen ääni, miehen koko sävy sai hänet suunniltaan.

"Vielä sana, niin isken sinut kuoliaaksi", huusi hän. "Olen saanut kylliksi!"

"Nimesihän on Vorski?"

"Niin on. Entä sitten?"

"Oletko saksalainen prinssi?"

"Olen, olen, mutta mitä sitten?"

"Oletko kaatanut kolmekymmentä uhriasi?"

"Olen, olen, olen!"

"Hyvä on! Sitten olet minun mieheni. Minun on jätettävä sinulle Kivijumala ja minä jätän sen, maksoi mitä maksoi. Niin se on, niin totta kuin tässä seison. Sinun on kahmaistava ihmekivesi."

"Mutta minä välitän viis Kivijumalasta!" karjaisi Vorski, polkien jalkaansa. "Ja minä välitän viis sinusta. Minä en tarvitse ketään. Kivijumala! Sehän on minulla, se on minun hallussani, minun omanani."

"Näytäpä!"

"No mikäs tämä on?" virkkoi Vorski, ottaen taskustaan valtikan ponnesta löydetyn pienen pallon.

"Tuoko?" kysäisi vanhus kummastuneena. "Mistä olet sen siepannut?"

"Tämän valtikan ponnesta, jonka hoksasin kiertää auki."

"Ja mikä se sitten on?"

"Kivijumalan sirpale."

"Sinä olet hullu!"

"No, mikä se sinun mielestäsi on?"

"Tuo, sehän on housunnappi."

"Häh?"

"Housunnappi."

"Todista se!"

"Housunnappi, jonka kanta on katkennut. Se on housunnappeja, joita neekerit käyttävät Saharassa. Minulla on niitä iso varasto."

"Todistus, tuhat tulimmaista!"

"Minä itse sen sinne panin."

"Minkätähden?"

"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc sieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että hänen täytyi hakata se poikki."

Vorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja miten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.

Vanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä äänellä:

"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu. Ainoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi epäröit?"

"Minä en tunne teitä."

"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi tahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on sellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko tajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä, epäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei armollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin kolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen pienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla on koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni. Mitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö? Vikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut ihan ymmälle valitsemisessa… Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes uhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?"

"Mistäpä minä sen tietäisin!"

"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin voimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!"

Tämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen kelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa taskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti sitä vetää, mutta se oli rikki.

Suomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi:

"Ällistyttääkö se sinua? Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaisempaa ja helpompaa druidille, joka vähänkään osaa ammattiansa. Druidi näkee näkemätöntäkin. Vieläpä hän näyttää sitä puhetoverilleenkin. Vorski, tahdotko nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa? Mikä on nimesi? Minä en puhu nimestä Vorski, vaan oikeasta nimestäsi, isäukkosi nimestä."

"Vaiti siitä asiasta!" käski Vorski. "Se on salaisuus, jota en ole kellekään ilmaissut."

"Miksi sen nimen sitten kirjoitat?"

"En ole sitä milloinkaan kirjoittanut."

"Se nimi, sinun isäsi nimi, on punaisella lyijykynällä piirrettynä povessasi olevan pienen muistikirjan neljännelletoista sivulle. Katsohan!"

Konemaisesti kuin automaatti, jonka liikkeet määrää vieras tahto, veti Vorski liiviensä sisätaskusta lompakon, jossa oli valkoisista lehdistä ommeltu vihkonen. Hän selaili niitä neljänteentoista sivuun asti ja mutisi sitten kuvaamattomasti säikähtyneenä:

"Onko tämä mahdollista? Kuka on tuon kirjoittanut? Ja te tiedätte, mitä tähän on kirjoitettu…?"

"Tahdotko, että sen sinulle todistan?"

"Vaiti, toistan! Minä kiellän teitä…"

"Niinkuin tahdot, vanha veikko. Mitä teen, teen sinun valistamiseksesi. Ja se tuottaa minulle hiton vähän vaivaa! Kun alan tehdä ihmeitä, en voi enää pidättyä. Vieläkin eräs hupaisa juttu. Sinulla on kaulassasi paidan alla pienten hopeaketjujen päässä medaljonki?"

"Niin on", myönsi Vorski, jonka silmät loistivat, kuumeesta. "Se medaljonki oli kehyksenä siinä ennen pitämällesi valokuvalle, niinkö?"

"Niin, niin… Valokuvalle, joka esittää…"

"Esittää äitiäsi, sen tiedän; ja sen kuvan sinä olet kadottanut?"

"Se tapahtui viime vuonna."

"Sano pikemmin, että luulet sen kadottaneesi."

"No, no! Medaljonki on tyhjä."

"Sinä luulet, että se on tyhjä. Mutta niin ei ole laita. Katsohan."

Yhä toimien konemaisesti ja silmät ammollaan Vorski päästi paidannappinsa ja veti ketjuset esille. Medaljonki tuli näkyviin. Sen sisällä oli kultakehässä naisen valokuva.

"Hän se on… Hän se on…" jupisi Vorski ällistyneenä.

"Ihanko varmaan?"

"Ihan."

"Mitä sitten sanot kaikesta tästä, häh? Ei tämä ole ilveilyä tai petkutusta. Vanha druidi on itsepintainen rynnistäjä, ja sinä seuraat häntä, eikö totta?"

"Kyllä."

Vorski oli voitettu. Tuo mies masensi hänet. Hänen taikauskoiset vaistonsa, hänen atavistinen uskonsa salaperäisiin voimiin, hänen levoton ja tasapainostaan järkähtänyt luonteensa, kaikki pakotti häntä ehdottomasti alistumaan. Hänen epäilyksensä jatkui, mutta se ei estänyt häntä tottelemasta. Hän kysyi:

"Onko se kaukana?"

"Tässä vieressä. Isossa salissa."

Otto ja Konrad olivat hämmästyneinä kuunnelleet kaksinpuhelua. Konrad yritti tehdä vastaväitteitä. Mutta Vorski tukki hänen suunsa.

"Jos pelkäät, niin lähde tiehesi. Sitäpaitsi", lisäsi hän sopivasti vihjaisten, "kävelemmekin vain revolverit kourassa. Pienimmästäkin hälytyksestä ammumme."

"Ammutte minua?" virnisti vanha druidi.

"Ammumme ketä vihollista tahansa."

"No, astu edellä, ampuja Vorski."

Ja kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.

"Vanha Vorski… sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä minustakaan… Mutta täytyyhän huvitella… Kah, sinähän et astu eteenpäin?"

Hän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan. Siellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän, joka suuntautui alaspäin.

Lyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä nelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he minuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.

Toiset seurasivat häntä.

Vanha druidi julisti juhlallisesti:

"Kivijumalan sali."

Se oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan sen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä hautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta, kohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon patsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta tai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty tavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli viemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa, joka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.

Keskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä korkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle tukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, dolmen, joka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.

"Tuoko se on?" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.

Suoraan vastaamatta vanha druidi lausui:

"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita rakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä varokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten esteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren sisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä menhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas asti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa. Keskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista. Sinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta."

"Siis se?" toisti Vorski.

"Tietysti tämäkin on pyhä kivi", vahvisti vanha druidi tyynesti, "koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla, ja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota patsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä teurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä viemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti."

Vorski kysyi yhä kiihtyneempänä:

"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin."

"Ei tarvitse hievahtaa", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti, "tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi, ja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa päätäsi."

"Missä? Oletteko varma?"

"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne… ylimmän levyn yläpuolelle, niin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista tehdyltä mosaiikilta… Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka on ihan erikseen… pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu samanmuotoiseksi…? Ne ovat kuin sisarukset… Mutta vain toinen niistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu…"

Vorski tunsi pettymystä. Hän oli odottanut monimutkaisempaa esittelyä, salaperäisempää piilopaikkaa.

"Tuoko on Kivijumala?" virkkoi hän. "Mutta eihän siinä ole mitään erikoista."

"Kaukaa katsoen ei kylläkään, mutta läheltä näet… Siinä on värijuovia, kullanhohtavia metallisuonia, ja sen rakeisuus on erikoislajia… sanalla sanoen, se on Kivijumala. Mutta se ei olekaan niin merkillinen aineensa kuin ihmeellisten ominaisuuksiensa puolesta."

"Mitä ihmeitätekeviä ominaisuuksia sillä on?" kysyi Vorski.

"Se antaa kuoleman tai elämän, kuten tiedät. Ja se antaa paljon muutakin."

"Mitä sitten?"

"Hitto vie, sinä kyselet liikaa! Enhän minä tiedä."

"Mitä! Te ette tiedä…"

Vanha druidi kurkotti päätään ja sanoi hänelle kahden kesken:

"Kuulehan, Vorski, minä myönnän hiukan kerskailleeni. Asian laita on niin, että tehtävääni, vaikka se olikin perin tärkeä — Kivijumalan vartijan toimi on ensiluokkainen, — että tehtävääni rajoittaa muuan voima, joka on tavallaan omaani korkeampi."

"Mikä voima?"

"Velledan tahto."

Vorski tarkkasi häntä jälleen levottomana.

"Velledan?"

"Niin, tai ainakin sen, jota nimitän Velledaksi — viimeisen druidittaren, jonka oikeasta nimestä en tiedä mitään."

"Missä hän on?"

"Täällä."

"Täälläkö?"

"Niin, uhrikivellä. Hän nukkuu."

"Mitä! Nukkuuko hän?"

"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan nähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen vaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda sitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se mies…"

"Se mies?"

"Olet sinä, Vorski."

Vorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin tämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:

"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä punaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä sinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian kaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on ihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah, veikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?"

Vorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään, kohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli. Mutta vanhus ei antanut perään.

"Vielä viimeinen sana, Vorski — puhun hiljaa, jotta toverisi eivät kuule, — kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen nimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei koskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä pieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?"

"Ette", läähätti Vorski ällistyneenä, "mutta minä olin yksin, ja kertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää…"

"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko luottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt Velledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?"

Vorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat. Hänen päänsä kohosi lavan reunan yli.

"Ah", huudahti hän horjuen, "sormus… sormus on hänen sormessaan!"

Dolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä, jalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna. Hänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle, ja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis, melkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli turkoosisormus.

"Kaihan se on äitisi sormus?" kysyi vanha druidi.

"On, ihan varmaan."

Vorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet dolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti turkoosia.

"Niitä on täysi luku… yksi on haljennut… toinen on puoliksi peittynyt rutistettuun kultalehteen."

"Älä ole niin kovin varovainen", sanoi vanhus; "hän ei kuule, eikä äänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi hänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää hänet horroksestaan."

Vorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja herätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.

"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi", kielsi vanha druidi Ottoa ja Konradia. "Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin Vorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun… No, Vorski, pelkäätkö sinä?"

"Minä en pelkää."

"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää henkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja kosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin sinusta tulee maailman hallitsija."

Vorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin druidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli. Valkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä poljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten enemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.

Mutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän seisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää käsittää.

"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä. Vieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua auttaa?"

Vorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja säikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi. Hänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin johonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.

Vanhus purskahti nauruun.

"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi ei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa narrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt eivät häiritse!"

Vorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa. Kuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen huulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt sitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen naisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi olla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän kuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle sietämätöntä tuskaa:

"Véronique… Véronique…"

"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?" virnisteli vanha druidi. "Saatatpa totisesti olla oikeassa… jonkinlaista perheyhtäläisyyttä… No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut toista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis vannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö, että Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut… ei pienintäkään naarmua… ei köysien jälkiä ranteissa… Mutta katsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen tyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut ristille toisen naisen! Ajattelehan… Ui, ui, kuinka sinä äimistelet minulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota."

Vorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan druidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät varmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa… Vanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja lisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen hänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen mies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.

"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö…! Apuun! Ottakaa murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää. Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"

Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen ja komensi:

"Otto… Konrad… olkaa valmiit…!"

Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa. Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.

"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en enää uudista ilveilyäni… olen siivolla kuin… kuvapatsas… Hyvät herrat…"

Vorski komensi jälleen:

"Otto… Konrad… tähdätkää tarkoin…! Minä lasken… yks'… kaks'… kolme… pam!"

Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri, nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla äänellä:

"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema…! Vanha druidi on mennyt mies…! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"

"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"

"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi sydämeen!… toinen nappi…! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam…! Ja sinä, Otto!"

Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa. Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä, milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa hämmästyttävän ketterästi.

"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan! Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana! Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän — bengaalitulen, räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen! Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"

Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla? Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo paholainen hänen edessään?

Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman ja todellisuuden ulkopuolella.

Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:

"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen? Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo…! No, mene sitten hiiteen, senkin vietävä profeetta…"

VIIDESTOISTA LUKU

Maanalaisten uhrien sali

Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.

Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä, tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa "temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä tyrmistytti ja tukehdutti.

Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.

"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja suurimpaan hautaholviin… "Hän oli ihan varmaan kuollut… Minä tiedän, mitä kuolema on… usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää hänet henkiin?"

Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.

"Paitsi jos…" tuumi hän.

Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:

"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."

Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä jatkoi:

"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva nainen, joka meille näytettiin, ei ollut hän. Ja oliko hän edes elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut jonkun kuvan… vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."

"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."

"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan. Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä…!"

Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin. Konrad ei lakannut nurisemasta.

"Sanoinhan minä teille… olisi pitänyt murskata hänen päänsä."

Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.

Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa…

"Kummallista", sanoi Konrad.

"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah tuossa… tuossa on askelma… ja tuossa toinen…"

Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.

"Ei pääse eteenpäin… tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."

"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi… odotahan… unohdin… onhan minulla taskulamppuni."

Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.

Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.

"Nyt meidät hukka perii… Se kirottu äijä on tämän kaiken järjestänyt… ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."

Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista taistelua. Mutta Konrad suuttui:

"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."

"Ei sille miekkoselle mitään mahda."

"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi hillinnyt itseäni…"

"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"

"Luotimme… luotimme…" jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa pötyä. Antakaahan minulle lamppunne… minulla on toinen revolveri, priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun katson."

Hän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän patruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain tyhjiä laukauksia.

"Siinä asian koko selitys", virkkoi hän, "eikä vanhalla druidillanne ole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet säällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran."

Mutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.

"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut siepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli tehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut revolveristani."

"En minäkään", tunnusti Konrad.

"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis…? Eikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa käytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän on mies, joka tuntee salaisuuksia… jolla on keinoja… keinoja…"

Konrad kohautti olkapäitään.

"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt… Kosketitte jo päämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa. Nyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan päätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy kimppuumme, niin onhan meitä kolme."

"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan nääntymään."

"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se riittää."

"Sinä olet väärässä, Konrad."

"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon ukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin nukkuva nainen."

"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!"

"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin."

"Sinä menet… sinä menet… mutta mitä aiot tehdä?"

"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa… tai oikeammin minulla on ainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän."

"Ole kuitenkin varovainen… Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin, vaan koeta yllättää hänet…"

"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun hänen iskujensa maalitauluksi", sanoi Konrad. "Olkaa huoleti, kyllä minä sen vintiön nutistan!"

Konradin rohkeus vahvisti Vorskia.

"Hän on sittenkin oikeassa", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa oli lähtenyt. "Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä on varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä tekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot, Otto?"

Otto oli samaa mieltä.

"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.

Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin selviytyä vastustajastaan.

"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt hänestä voitolle…"

Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.

"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana, ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."

"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"

"Saamme nähdä."

Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.

"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän luoksemme."

"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy. Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa ei ole leikkimistä."

He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan, valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon, jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin nukkua!"

Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina ja nenä maassa?

Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi? Ja miksi — Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan pimennon läpi, — miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka näyttivät punaisilta… jotka olivat punaisia, ihan varmaan punaisia? Miksi?

Otto virkkoi hiljaa:

"Hänellä on omituinen asento."

Vorski ajatteli samoin ja määritteli:

"Niin, kuolleen ruumiin asento."

"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."

Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.

"Oh", virkkoi hän, "kuka olisi uskonut?"

"Mitä?" kysyi toinen.

"Tuolla hartiain välissä… katso…"

"No mitä?"

"Puukko…"

"Mikä puukko?"

"Konradin", vahvisti Vorski… "Konradin tikari… minä tunnen sen… iskettynä suoraan hartiain väliin."

Ja hän lisäsi vavahtaen:

"Punaiset tahrat johtuvat siitä… ne ovat verta… verta, jota vuotaa haavasta."

"Sitten hän on kai kuollut?" huomautti Otto.

"Hän on kuollut… niin, vanha druidi on kuollut… Konrad on hänet yllättänyt ja tappanut… vanha druidi on kuollut!"

Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään. Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan aseen haavasta.

"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi! Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua unohda."

"Missähän se Konrad on?"

"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin kanssaan!"

"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.

"On, ja hyvin elävä onkin…! Samoin kuin vanha druidi. Se velho oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja, mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa… Tässä näemme siitä todistuksen…!"

"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"

"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski, jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole niitä minulle esittämässä".

He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.

"Jos se siellä enää onkaan", jupisi hän. "Melkeinpä luulen, että hän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä suunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen…"

Vorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.

Nainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin verhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut riipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli turkoosisormus.

Otto sanoi Vorskille:

"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä."

"Ehkä se todellakin nukkuu", lausui Vorski. "Menenpä katsomaan. Annas, kun minä…"

Hän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja siitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa kääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se oli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.

Hän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että paljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka arvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli vanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei ollut mitään rääkkäyksen jälkiä!

Tämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti hänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa nainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä edessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin. Vuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri muodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman, kidutetun uhrin kätenä.

Vorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa, ikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä mielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten, koska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä itseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä sivalluksella kaikki taikuudet luotaan.

Hän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa saivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten hän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen, kaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa vimmassa.

"Siitä saat, kuole!" jupisi hän… "Kuole vielä… ja tulkoon tästä loppu… Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua… ja minä tuhoan sinut… Kuole siis, jotta minä olisin vapaa…! Kuole, jotta minä olisin yksin herrana…!"

Hän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut. Ja samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti raadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin varjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon väliin.

"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?" kysyi muuan ääni.

Vorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi puhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi pitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.

"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle kotimaani härkää, — minä näet olen espanjalainen ja harrastan suuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan lävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa raadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä uudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta. Torjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä, yrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!"

Vorski kohotti päätänsä.

Hänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen dolmenin pilariin, keskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta jo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen. Vieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen merimieslakki.

"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi", virkkoi hän. "Sinä et tunne minua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden hallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele… Sarekin prinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen minulla on jotakin oikeutta."

Vorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:

"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa. Maistelehan sentään… minä olen se herrasmies, jonka oli määrä tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi… se, jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti… Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan… Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin… Se on koko lailla tunnettu… Lupin…? Arsène Lupin…?"

Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?

"Kaikki on mahdollista — sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija, etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi. Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä? Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso, hölmö!"

Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.

Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet itsepäisesti suljettuina.

"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi, eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan kaksi. Véronique on toinen… toisen nimi oli Elfride, — enhän erehtyne…? Elfride ja Véronique… molemmat vaimosi… toinen Reinholdin, toinen Françoisin äiti… Jos siis nainen, jonka ripustit ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän on Reinholdin äiti… Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä… Niin juuri, Elfride, vaimosi ja rikostoverisi… turmanhenkesi… Ja sen sinä tiedät niin hyvin, että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"

Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt! Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.

Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski ei kuitenkaan hievahtanut.

"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa? Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö? Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja. Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"

Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja suoristautui.

"Pidä varasi", virkkoi don Luis, "veitsesi on noiduttu niin kuin revolverisikin. Se on hopeapaperia."

Turhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä harkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja kuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin eteen.

"Sinä kai se olet", sanoi hän, "viime päivien kuluessa kääntänyt kaikki suunnitelmani ylösalaisin?"

"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia sitten."

"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?"

"Pitemmälle, jos mahdollista."

"Minkätähden? Mitä etuja varten?"

"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua."

"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?"

"Ei."

"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?"

"Mitä sinä puhutkaan!"

"Saisit puolet."

"Otan mieluummin kaikki."

"Tarkoitatko Kivijumalaa?"

"Se on jo omanani."

Turhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava, muutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun välillä: kolmatta ei ollut.

Don Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria vasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma tietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään, painoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen epäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis olisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua, ennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän asettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä hän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään edeltäpäin tuomittua saalista.

Mutta kuitenkin — ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi, ettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän sortui, — kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa, aseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla poikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että hän huusi tuskasta.

Don Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella jalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi kumartuneena:

"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen, jota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle, että tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa paremmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä saat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?"

Kun hän ei saanut vastausta, toisti hän:

"Missä on François d'Hergemont?"

Kaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä odottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty, sillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.

"Kieltäydytkö vastaamasta?" kysyi don Luis.

"Yks… kaks… kolme… siis kieltäydyt? Hyvä on!"

Hän vihelsi hiljaa.

Salin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot ja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin puserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.

Melkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen upseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.

"Ah, tekö Patrice?" huudahti don Luis.

Hän esitteli säännönmukaisesti:

"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani."

Sitten hän jatkoi:

"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?"

"Emme."

"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme. Ovatko kaikki miehemme veneen luona?"

"Ovat."

"Ja siellä on kaikki hyvin?"

"Kaikki on hyvin."

Hän antoi marokkolaisille käskyn:

"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän dolmenin luo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan. Malttakaas hetkinen!"

Hän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:

"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä lähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se vuosisatoja etsitty ihmekivi… minä keksin sen jo aikoja sitten… kirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä et sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää saatkaan mitään nähdä."

Hän antoi merkin.

Ripeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet salin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.

Don Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut tapausten kulkua.

"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän sinä sekaannu mihinkään?"

"En mihinkään."

"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata meitä."

Hän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät jutellen keskenään.

Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.

Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.

Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.

"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret ovat lakanneet kivistämästä?"

Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.

"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu, joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin. Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin… Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko Stéphane Marouxia…? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan… taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on! Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle…"

Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään ja sanoi hänelle:

"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan luona. Nyt on päivä juuri puolissa."

Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:

"Opettaja… Stéphane Maroux…"

"Hän juuri", virkkoi don Luis. "Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä menettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen mereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy. Minä korjaan hänet sieltä… Äläkä hämmästy, miekkoseni… Tämä on vasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani. Muistahan, että olen vanhan druidin oppilas…! No, Stéphane, kuinka pitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?"

"Se on turhaa."

"Entä François?"

"Häntä on mahdoton löytää."

"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?"

"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin veneelle asti."

"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?"

"Ei minkäänlaista."

Don Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän näkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan päättämäänsä suunnitelmaa.

Vihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:

"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy minun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin vapauden nyt heti?"

Vorski vastasi:

"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui alakynteen."

"Sinä valehtelet; François voitti hänet."

"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?"

"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi voitolle."

"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut."

"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii."

Vorski mietti.

Vaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:

"No, mitä minulle sitten tarjoot?"

"Vapautesi."

"Ja sen mukana?"

"En mitään."

"Minä tahdon Kivijumalan."

"Ei koskaan!"

Don Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä eleellä ja selitti:

"Ei koskaan! Vapauden saat… niin, sen voin enintään myöntää, kun tunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat itsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta, rikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa…"

"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin", virkkoi Vorski, "ja todistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi siinä, mikä koskee Françoisia".

"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja jos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää."

"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään."

"Kuinka niin?"

"François ei ole syönyt eilisestä asti."

Sen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja don Luis jatkoi:

"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee."

"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua yrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä saavutan päämääräni… sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja päämääräni väliin."

"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi."

"Annoinhan toisenkin kuolla."

Patrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi vilpittömästi.

"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä ja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat häikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta ja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä! Konnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy harjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet enemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!"

Ja hän lisäsi yhä nauraen:

"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran, suostutko sanomaan minulle, missä François on?"

"En."

"Vai niin."

Hyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.

"Toimeen, pojat!"

Se kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin tehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan edeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin maasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet huudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät kiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.

"Luikkaa, miekkoseni", lausui don Luis rauhallisesti, "luikkaa niin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin Archignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit! Luikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet ilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!"

Hän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.

"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on paikallaan… Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti kuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän."

Vorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta kun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän sitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita kirouksia ja herjata don Luisia:

"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset Françoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla verenmyrkytys."

Stéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin… Stéphane pelkäsi.

"Kuka sen tietää?" sanoi hän. "Sellaiselle hirviölle on kaikki mahdollista. Ja jos lapsi on sairas…?"

"Loruja, valheita!" vakuutti don Luis. "Lapsi voi hyvin."

"Oletteko siitä varma!"

"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa tunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin. Hirttonuora päästää kielen irti."

"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?"

"Kuinka niin?"

"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus, valtimon revähdys, verensyöksy?"

"Entä sitten?"

"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville Françoisin olinpaikan."

Mutta don Luis oli taipumaton.

"Hän ei kuole!" huudahti hän. "Vorskinlainen mies ei kuole verensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri parahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!"

Tahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.

"Te aiotte siis esitelmöidä?"

"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin", selitti don Luis. "Saatte kuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa luon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen Attilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä olekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä käsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle siis, don Luis, ja alahan parpattaa!"

Hän asettui Vorskin eteen.

"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene korviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän pimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta johdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein tunne tienoota… Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt vuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä pahemmaksi!"

"Rosvo! Varas!" puhisi Vorski.

"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille Françoisista."

"En koskaan, hän saa kuolla."

"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni. Sitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa mulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet…' Silloin lähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään sinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää Françoisin ruuhella. Suostutko?"

Hän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.

"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta voidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin saavat olla tuomareita."

"Meitä on ainoastaan kaksi", virkkoi Patrice. "Teitä on kolme."

"Kuka on lisänä?"

"Tuolla tulee kolmas."

Kaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää kuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti häntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä sinut tunnen, olemmehan toveruksia…" ja asettui sitten istualleen, nähtävästi tahtomatta ketään häiritä.

"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!" huudahti don Luis. "Sinäkin tunnet halua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on sinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut."

Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli todella viehättävä.

Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi, kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:

"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää…"

KUUDESTOISTA LUKU

Böömin kuninkaitten paasi

Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen, tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta. Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:

— Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa, missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä määritelmät toivoakseni riittävät.

— No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja härkien kuormittamista.

— Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti, jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina. Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan. Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas, ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava: 'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'

— Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein välkkyvää graniittimöhkälettä.

— Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin käsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti hiekkaa.

— Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan kallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä julistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin ihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille Kivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai kuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta sauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton päivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon jumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.

Don Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: "Hänen näin lausuttuaan lähti keko heimo liikkeelle."

Patrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui Stéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis huomautti heille:

"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin vakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat kujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka kaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä täsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti… Niin, tieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja herrat… Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua hilpeyttään ja epäuskoisuuttaan."

Toinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.

— Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä iltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun, jossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja kuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä uudelle vaellukselle.

— Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti ulapalle — huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon kuuluvien perhekuntain luku, — ja viikko- ja kuukausimäärin he harhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja sittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he lähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani, että omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo kiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä, etsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne voisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta, harjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä oman mahtinsa vahvistamiseksi.

— Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli vuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja sittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden kansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren päällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri päällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä tuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan — melkein luoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä kohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.

— Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut havaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta työnnettiin vesille, ja retki alkoi.

— Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta surmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan hautapaasi pantiin paikoilleen… juuri sinne, missä se vielä tänään on, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni väliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä. Puhun lyhyesti.

Oppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:

— Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan länsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty kansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat osittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit olivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella ja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat pystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset suunnattoman suuret hautakammionsa.

— Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia luolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut, ja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien salaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.

— Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa Kivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten menojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan vuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti jonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen oli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin druidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana yhä kasvoi. — Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä kiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja ja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en epäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin jonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa tapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin ja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin saarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja haltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin epäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa, että Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi Kukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä sairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä kivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät naiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat voimaansa elpyvän.

— Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin punottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta kaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki toivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta taikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi haavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän ritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla, kaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus, suuri arvoitus ja suuri selitys…

Don Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän hymyili.

— Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme kertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden loistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska heidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan käyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen kolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle, todenmukaisesti kaiken sen — pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun — asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.

— Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään epäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi taistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa niin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu oli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin tänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin maakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta pyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.

— Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!

— Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa. Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi, mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja varsinkin sen nimen.

— Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa. Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta ja olen sitä tutkinut.

— Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc. Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen, panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan Kivijumalan… Se mies on nimeltään Vorski.

Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:

"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko sinun jano, Vorski?"

Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten liian nopeaa ratkaisua.

"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni, vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä kiihkeän utelias?"

"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.

"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"

"Murhaaja… rosvo…"

"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"

Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan. Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?

Hän jatkoi:

— On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää, saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion. Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana, jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin, häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet saatettiin rajalle.

— Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen, ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.

— 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset itse kuninkaaksi.'

— Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin, sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te, Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille? Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette, asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski — pikemminkin kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique d'Hergemontin kanssa — selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin, puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet kutonut Kivijumalan ympärille.

— Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin, ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli, tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.

— Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta. Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää, jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.

— Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän, että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria, joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.

— Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja sen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat) suuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin autioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli matkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava Beg-Meilin rannikolle.

— Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea pakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien druidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit ja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä päivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä selväpiirteisemmäksi.

— Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa oleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta. Pontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle Kivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen ilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen kotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti löytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki, mitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.

— Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin maaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen löytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja oikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin seisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla kuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista on Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat kätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu haaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla tiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus… kolmellekymmenelle arkulle kolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman antava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä hänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!

— Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä messukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme, että Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että herra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan jäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen kasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista jäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa lamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää muistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista säettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus sokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen vankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen: tämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!

— Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi majakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo ennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi lakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka äärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt, pelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa ei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään edes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa papitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt! Ei mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli kylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä opetuslapsen innostuksen.

— Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle eri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen sitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa pohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice, kuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski, kuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:

"Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää, Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista. Ruumiita (neljä naista ristillä noista) Kolmellekymmenelle arkulle riittää.

Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa, Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä; Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa Levittää teutoniprinssin on työnä.

Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa, Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn Urhokas ritari esille kantaa, Aartehen Pohjolan villeillä viedyn: Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Don Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella äänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen mitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui tuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi kaikessa kauheudessaan.

Hän jatkoi:

— Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte yksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin, Patrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen, jolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat hornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota me nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää minkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta riippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan runoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän arvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan. Kivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle anna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain omasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen jonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen piirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu jollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten patsaan kivimöhkäleeseen.

— Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten riivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo ylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako? Tyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin tärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha ja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on Kivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin, suurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen käskyt.

— Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta. Tosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan varastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee ennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka luulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia. Ja velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin ennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja mainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä. Eikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole kotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'? Eikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat määränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen lempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja hillitön kuin Kain?

— Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan kasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle varman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii. Hänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän kuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat surmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ tehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale, kruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme oivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy elävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Teutoniprinssi kohtalon ruoskana…

Don Louis kääntyi jälleen Vorskiin päin:

"Olemmehan samaa mieltä, toveri? Eikö kaikki, mitä olen sanonut, ole pilkulleen totta?"

Vorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja otsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken väliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:

"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti, eikö totta? Huimaako päätäsi? Muista… kerran vain vihellät… 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet…' ja minä keskeytän heti esitelmäni… Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi! Älkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei, tuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut ja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme unohtako… Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!"

Don Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski oli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:

— Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää, kun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin koskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema ja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota miellyttävä vanha druidimme esitti… Olemme siis kesäkuussa. Se on noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta. Kaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa kesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku seitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat sanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas valinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita on niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli toimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan kolmekymmentä uhria. Ne saadaan… Ne saadaan, mutta kuitenkin vain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta — näemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa — tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin Vorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine kyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän usuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät tavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska hän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on ottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi koskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on niin lausunut.)

— Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa Elfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita myrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman tunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein heti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle, penkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä. Vorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu kuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä olevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta aikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont sen löytää… Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä, ympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja, tälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan kellariin.

— Yksi uhri on kaatunut. Ja sivumennen tahdon huomauttaa, että Maguennocin ennustelut järjestyksestä, jossa nuo kolmekymmentä uhria — hänestä itsestään alkaen — teloitetaan, eivät perustu mihinkään. Profeetta ei siitä mainitse mitään. Joka tapauksessa Vorski toimii umpimähkään. Sarekissa hän ryöstää Françoisin ja Stéphane Marouxin, ja sitten hän sekä varovaisuussyistä että matkatakseen saaren halki huomiota herättämättä ja helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon pukeutuu Stéphanen vaatteisiin, samalla kun Reinhold vetää ylleen Françoisin puvun. Tehtävä ei enää ole vaikea. Talossa on vain vanha ukko, herra d'Hergemont ja palvelijatar Marie le Goff. Kun heidät on raivattu tieltä, voidaan penkoa huoneissa, varsinkin siinä, joka oli Maguennocin hallussa. Kukapa tietää, tuumii Vorski — joka ei vielä ole kuullut, mitä tuloksia Elfriden retkestä oli, — kukapa tietää, vaikka Maguennoc olisi jättänyt taloon ihmeellisen jalokiven?

— Siellä kaatuu Marie le Goff ensimmäisenä uhrina, jonka kurkkuun Vorski tarttuu, iskien siihen puukkonsa. Mutta silloin purskahtaakin verivirta roiston kasvoille. Säikähtyen, saaden tuollaisen pelkurimaisen puuskan, joka hänet ajoittain lannistaa, hän pakenee, usutettuaan ensin Reiholdin herra d'Hergemontia vastaan.

— Lapsen ja vanhuksen välillä kestää kamppailu kauan. Se siirtyy läpi koko huoneiston, ja loppuratkaisu sattuu tapahtumaan Véronique d'Hergemontin nähden. Herra d'Hergemont saa surmansa. Samalla hetkellä saapuu Honorine. Hän kaatuu. Neljäs uhri.

— Tapaukset seuraavat nopeasti toisiaan. Yön kuluessa alkaa pakokauhu. Sarekin hätääntyneet asukkaat, jotka näkevät Maguennocin ennustusten toteutuvan ja heitä kauan uhanneen onnettomuuden hetken tulleen, päättävät paeta. Sitä juuri Vorski poikineen odottaakin. Varastamallaan moottoriveneellä he hyökkäävät pakolaisten jälkeen, ja nyt alkaa kauhea ajojahti, veli Thomasin ennustama suuri isku kumahtaa:

'Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää.'

— Honorine, joka katselee näytelmää ja jonka aivot jo ovat varsin järkkyneet, tulee hulluksi ja heittäytyy rantakalliolta mereen.

— Sitten on muutama päivä tyyntä, jolloin Véronique d'Hergemont tutkii häiritsemättä Sarekin saaren vanhaa priiorintaloa. Isä ja poika ovatkin, saatuaan ajojahtinsa niin hyvin suoritetuksi ja jätettyään Oton yksinään kuluttamaan aikaansa maakammioissa ryypiskelemällä, lähteneet moottoriveneellä Elfridea ja Konradia etsimään, noutaakseen takaisin Maguennocin ruumiin ja heittääkseen sen mereen Sarekin rannalla, koska Maguennocilla on merkitty ja määrätty asuinsijansa kolmenkymmenen ruumisarkun joukossa.

— Sillä hetkellä, Sarekiin palatessaan, on Vorski neljännessäkolmatta uhrinumerossaan. Stéphane ja François ovat vankeina Oton vartioimina. On vielä teloitettava neljä naista, joista Archignatin sisarukset ovat kaikki kolme teljettyinä aittaansa. Nyt on heidän vuoronsa. Véronique d'Hergemont yrittää kyllä heitä vapauttaa. Liian myöhään. Joukko vaanii heitä, ja Reinhold, joka on taitava jousimies, osaa heihin nuolillaan (vasamathan ovat ennustuksensa määrätyt), ja he joutuvat vihollisen käsiin. Samana iltana heidät ripustetaan kolmeen tammeen, sittenkun Vorski sentään ensin on siepannut heiltä ne viisikymmentä tuhannen frangin seteliä, joita he säilyttivät povessaan. Tulos: yhdeksänkolmatta uhria. Missä on kolmaskymmenes? Kuka on kolmaskymmenes uhri? Kuka on neljäs nainen?

Don Luis pysähtyi ja jatkoi sitten:

— Siitä asiasta profeetta puhuu hyvin selvästi, jopa kahdessa toisiaan täydentävässä kohdassa:

'Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä.'

— Ja muutamaa säettä kauempana:

… 'Vaimonsa isä taas surmaa, Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä.'

— Saatuaan asiakirjan tietoonsa Vorski oli tulkinnut nämä kaksi kohtaa omalla tavallaan. Voimatta siihen aikaan mitenkään käyttää tarkoituksiinsa Véroniquea, jota oli turhaan etsinyt kautta Ranskan, hän repostelee kaitselmuksen määräyksiä. Neljäs kidutettava nainen on kyllä hänen aviovaimonsa, mutta hänen ensimmäinen vaimonsa, Elfride. Eikö se ole ehdottomasti ristiriidassa ennustuksen kanssa, sillä voihan tosiaan olla puhe Kainin äidistä yhtä hyvin kuin Abelinkin. Ja huomatkaamme, että toinen ennustus, joka muinoin lausuttiin hänelle itselleen, ei sen paremmin määritellyt, kenen tuli kuolla: 'Vorskin vaimo kärsii ristinkuoleman.' Kumpi vaimo? Elfride.

— Perikatoon joutuu siis uskollinen rikostoveri. Se on suuri sydämentuska Vorskille! Mutta eikö ole toteltava Molok-jumalaa? Ja jos Vorski suorittaakseen hänelle määrätyn tehtävän on päättänyt uhrata poikansa, niin olisihan anteeksiantamatonta, jollei hän uhraisi vaimoaan, Elfrideä. Ja niin käy kaikki hyvin.

— Mutta äkkiä tapahtuu ratkaiseva käänne. Ahdistaessaan Archignatin sisaruksia hän näkee ja tuntee Véronique d'Hergemontin!

— Eikö Vorskinlainen mies olisi vielä tässäkin nähnyt korkeampien voimien suosiota? Nainen, jota hän ei ole koskaan unohtanut, lähetetään hänelle juuri parahiksi esittämään osaansa suuressa seikkailussa. Hänet annetaan Vorskille ikäänkuin ihmeellisenä saaliina, jonka voi uhrata… tai voittaa itselleen. Kuinka aavistamattomia valonvälähdyksiä taivaalle leimahtaakaan! Vorskin päätä alkaa huimata. Hän uskoo yhä varmemmin olevansa messias, valittu, jumalain lähetti, sallimuksen käskyjen toimeenpanija. Hän asettaa itsensä suurien pappien, Kivijumalan vartijain rinnalle. Hän on druidi, arkkidruidi, ja sellaisena hän samana yönä, jolloin Véronique d'Hergemont poltti sillan — uudenkuun kuudentena yönä — menee kultasirpillä pyhää misteliä leikkaamaan!

— Priiorintalon piiritys alkaa. En puhu siitä enempää. Véronique d'Hergemont on kertonut teille kaikki, Stéphane, ja me tunnemme hänen kärsimyksensä, sen osan, jota herttainen Kaikki-käy-hyvin on näytellyt, maaholvin ja luolien löydön, kamppailun Françoisista ja teistä, Stéphane, jonka Vorski oli sulkenut erääseen kidutuksen ja kuoleman kammioista. Siellä teidät yllättää rouva d'Hergemont. Nuori hirviö Reinhold työntää teidät mereen. François ja hänen äitinsä pääsevät livahtamaan. Onnettomuudeksi on Vorski joukkoineen jo ehtinyt priiorintaloon asti. François kaapataan kiinni. Äiti tulee jälleen hänen luokseen… Ja sitten… sitten seuraavat surullisimmat näytökset, joissa en kauemmin viivähdä, kohtaus Vorskin ja Véronique d'Hergemontin välillä, veljesten — Abelin ja Kainin — kaksintaistelu Véronique d'Hergemontin nähden. Eikö ennustuksessa sitä vaadita?

'Äidin ees' Aapeli Kainin on lyönnä.'

— Ja ennustus vaatii myöskin, että vaimo-rukka kärsii sanomattomasti ja että Vorski on oikea riiviö pahuudessa. Hänen työnään on 'levittää tuhoa ja turmaa'. Hän naamioi taistelijat, ja kun Abel on joutumaisillaan alakynteen, haavoittaa hän itse Kainia, jotta Kain saisi surmansa.

— Hirviö on hullu. Hän on hullu ja päissään. Ratkaisu lähestyy. Hän juo, juo, sillä juuri sinä iltana Véronique d'Hergemontin tulee kärsiä tuskallinen kuolemansa.

… 'Vaimonsa isä taas surmaa, Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä…

— Véronique on kokenut jo tuhat kuolemaa ja hän saa kärsiä hidasta, pitkällistä kidutusta. Nyt on hetki tullut. Illallinen, hautajaissaattue, valmistuksia, tikapuiden pystyttäminen, köysien kiinnittäminen ja sitten… sitten vanha druidi!

Tuskin oli don Luis lausunut nämä kaksi viimeistä sanaa, kun hän purskahti nauruun.

"Niinpä niin, siitä tulee hassua. Tästä hetkestä alkaen draama lähentelee huvinäytelmää, ja ilveily sekaantuu kaameaan kalmantanssiin. Ohho, kylläpä se vanha druidi on aika veitikka! Teille, Stéphane, ja teille, Patrice, jotka seurasitte asiain kulkua näyttämön takaa, ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mutta Vorskille… Kuinka jännittäviä paljastuksia…! Kuuleppas, Otto, panehan tikapuut puunrunkoa vasten sillä tavoin, että isäntäsi voi sovittaa jalkansa niiden ylimmälle puolalle. Hyvä. No, Vorski, tuntuuko helpommalta? Muista, että huomaavaisuuteni ei johdu järjettömästä säälintunteesta. Ei. Mutta minä hiukan pelkään, että sinä ummistaisit silmäsi; ja sitäpaitsi tahdon, että olet mukavassa asennossa kuunnellaksesi vanhan druidin tunnustusta."

Uusi naurunpurskahdus. Vanha druidi näkyi herättävän don Luisissa hilpeyttä.

— Vanhan druidin saapuminen, sanoi hän, tuo tähän seikkailuun järjestystä ja järkeä. Se, mikä oli hajallista ja höllää, käy taas tiukaksi. Rikoksen epäjohdonmukaisuus muuttuu rangaistuksessa selvyydeksi. Nyt ei enää totella veli Thomasin runosepustusta, vaan on alistuttava kaikessa vaarin ottavan, tahdostaan tietoisen ja ripeästi toimivan miehen järkiperäiseen ja tinkimättömään menettelyyn. Vanha druidi ansaitsee todella meidän puoleltamme ihailua.

— Vanha druidi, jota, kuten ehkä aavistelet, voisimme yhtä hyvin nimittää don Luis Perennaksi tai Arsène Lupiniksi, ei paljoa tiennyt koko jutusta silloin, kun hänen vedenalaisensa, Kristallitulpan, periskooppi eilen puolenpäivän aikaan sukelsi näkyville Sarekin rantavesillä.

"Eikö paljoa?" huudahti Stéphane Maroux tahtomattaankin.

"Oikeastaan ei mitään", vakuutti don Luis.

"Mitä! Entä kaikki nuo tiedot Vorskin menneisyydestä, kaikki yksityiskohdat hänen hommistaan Sarekissa, hänen suunnitelmistaan, Elfriden esittämästä osasta, Maguennocin myrkytyksestä?"

"Tuon kaiken sain kuulla vasta täällä, kun eilen saavuin", selitti don Luis.

"Matta keneltä? Emmehän ole poistuneet seurastanne."

— Uskokaa minua, kun sanon, että vanha druidi noustessaan eilen maihin Sarekin rannikolla ei tiennyt yhtään mitään. Matta vanha druidi väittää olevansa jumalten suosima ainakin yhtä paljon kuin sinä, Vorski. Ja heti hän sattuikin huomaamaan kapealla syrjäisellä rantakaistaleella Stéphane-ystävän, joka onnekseen oli pudonnut kyllin syvään suvantoon ja siten välttänyt poikasi ja sinun hänelle varaamanne kohtalon. Hänet pelastettiin ja sitten juteltiin. Puolen tunnin päästä oli vanha druidi asioista selvillä. Heti ryhdyttiin tutkimaan tätä sekamelskaa… Vihdoin hän saapuu maaluoliin ja keksii sinun käyttämästäsi, Vorski, valkoisen viitan joka oli hänelle välttämätön; sitten hän näkee paperilapulla sinun kirjoittamasi jäljennöksen ennustuksesta. Mainiota! Vanha druidi tuntee vihollisen suunnitelman.

— Hän seuraa ensin tunnelia, josta François ja hänen äitinsä ovat paenneet, mutta ei pääse ulos sen tukitusta suuaukosta. Hän kääntyy takaisin ja nousee Mustillenummille. Tarkastetaan saarta. Hän tapaa Oton ja Konradin. Vihollinen polttaa käymäsillan. Kello on kuusi illalla. Kuinka voisi päästä priiorintaloon? 'Hyökkäysportilta lähtevää kalliopolkua pitkin', selittää Stéphane. Vanha druidi palaa Kristallitulppaan. Kierretään saari Stéphanen johdolla, joka tuntee kaikki väylät — ja sitäpaitsi on Kristallitulppa, Vorski-kulta, vedenalainen, joka herkästi tottelee ohjausta ja livahtaa kaikkialle. Vanha druidi on rakennuttanut sen oman suunnitelmansa mukaan. Vihdoin saavutaan sille paikalle, missä Françoisin vene on kytkettynä. Sieltä tavataan Kaikki-käy-hyvin, joka nukkuu itse veneen alla. Sille esitetään vanha druidi. Heti herää molemmin puolista myötätuntoa. Lähdetään matkalle. Mutta polun puolitiessä Kaikki-käy-hyvin poikkee syrjään. Rantakallion seinä on sillä kohtaa ikäänkuin paikattu toistensa kannatukselle ladotuilla rakennuskivillä. Niiden keskellä on aukko, Maguennocin kaivama, kuten vanha druidi sitten sai selville, tunkeutuakseen maanalaiseen uhrisaliin ja hautakammioihin. Näin oli vanhalle druidille selvinnyt koko juoni, hän vallitsee asemaa sekä ylhäällä että alhaalla. Mutta kello on kahdeksan illalla.

— Françoisista ei tarvinnut sillä hetkellä olla levoton. Ennustuksen mukaan tappaa Abel Kainin. Mutta onko Véronique d'Hergemont, jonka on kuoltava 'kesäkuun yönä', jo joutunut kauhean rääkkäyksen uhriksi? Ehdittäisiinkö ajoissa hänen avukseen?

Don Luis kääntyi Stéphaneen päin:

— Muistatte, Stéphane, sen levottoman tuskan, jota vanha druidi ja te tunsitte, sekä ilonne nähdessänne teloitusta varten varatun puun ja siinä kirjaimet V.d'H. Puussa ei vielä riippunut ketään uhria. Véronique pelastettaisiin; ja tosiaan kuullaankin priiorintalosta ääniä. Kaamea saattue on sieltä jo tulossa. Taajenevan pimeyden läpi se saapuu verkalleen niittyjä pitkin. Lyhty heilahtelee. Pysähdys. Vorski puhuu. Ratkaisu lähenee. Pian tehdään hyökkäys, ja silloin Véronique pelastetaan.

— Mutta sitten sattuu välikohtaus, joka huvittanee sinua… Niin, ystävieni kanssa minä keksin jotakin kummallista… Huomaamme patsaan ympärillä hiiviskelevän naisen, joka meidät kohdatessaan kätkeytyy. Hänet otetaan kiinni. Sähkölampun valossa Stéphane tuntee hänet. Tiedätkö, kuka hän oli, Vorski? Panen sata yhtä vastaan. Elfride! Niin, Elfride, rikostoverisi, jonka sinä alussa aioit ripustaa ristille! Eikö se ole omituista? Ylenmäärin kiihtyneenä, puolipökertyneenä hän kertoo meille suostuneensa lasten kaksintaisteluun sillä ehdolla, että hänen poikansa voittaisi ja tappaisi Véroniquen pojan. Matta sinä olit jo aamulla pannut Elfriden telkien taakse, ja iltasella, kun hänen onnistui paeta, hän löytääkin oman poikansa, Reinholdin, ruumiin. Nyt hän tulee katselemaan vihaamansa kilpailijattaren kuolemaa, sitten kostaakseen sinulle ja tappaakseen sinut, miespoloinen.

— Juuri niin! Vanha druidi hyväksyy sen, ja sillä välin kun sinä lähestyt patsasta ja Stéphane sinua väijyy, haastattelee hän yhä Elfrideä. Mutta tuskin tuo riiviönainen on kuullut sinun äänesi, Vorski, kun hän rupeaa rimpuilemaan vastaan? Odottamaton mielenmuutos. Mestarin ääni elvyttää hänet verrattoman pontevaksi. Hän tahtoo nähdä sinut, varoittaa sinua vaarasta, pelastaa sinut; ja äkkiä hän hyökkää tikari kädessään vanhan druidin kimppuun. Vanhan druidin täytyy iskeä hänet puolikuolleeksi puolustautuakseen, ja kuolevaa naista katsellessaan hän huomaa äkkiä, että tätä tapausta voisi käyttää mainiosti eduksi. Tuokiossa on viheliäinen olento saatu köytetyksi. Sinä itse, Vorski, saat häntä rangaista, ja hän kärsii sen kohtalon, jonka alussa olit hänelle varannut. Vanha druidi viskaa silloin viittansa Stéphanelle, antaa hänelle ohjeet, ampuu paikalle saapuessasi nuolen sinua kohti; ja sillä välin kun sinä ajat takaa valkoviittaa, siirtää hän salakähmäisesti Véroniquen tilalle Elfriden, vaihtaa edellisen aviovaimosi jälkimmäiseen. Millä keinoin? Se ei koske sinua. Joka tapauksessa tehtiin kepponen, ja sinä tiedät, kuinka hyvin se onnistui!

Don Luis veti henkeänsä. Hänen tuttavallisesta sävystään päättäen olisi tosiaan luullut, että hän kertoi Vorskille hauskaa tarinaa, lystikästä pilaa, jolle Vorski ensimmäisenä nauraisi.

— Siinä ei ollut kaikki, jatkoi hän. Patrice Belval ja muutamat hänen marokkolaisistaan — muista, että niitä on laivassa kahdeksantoista — ovat puuhailleet maanalaisissa saleissa. Eikö ennustus ole tinkimättömän selvä? Heti kun vaimo on vetänyt henkäyksensä, kuuluu 'jyrähdys' ja 'tulenleimu valaisee maata ja rantaa', kohoten siitä paikasta, jonne suuri aarre on kätketty.

— Tietenkään ei veli Thomas enempää kuin kukaan muukaan ollut selvillä siitä, missä se aarre oli. Mutta vanha druidi arvasi paikan ja halusi, että Vorski näkisi ennustetun merkin ja että saalis tipahtaisi hänen suuhunsa kuin paistettu leivonen. Sitä varten tarvittiin Keijukaisten patsaan lähettyville avautuva oviaukko. Kapteeni Belval etsii sitä ja löytää sen, koska Maguennoc oli jo aloittanut työt tältä puolelta. Kaivetaan soran alta esille vanhat portaat. Puhdistetaan kuivettuneen puun ydinonkalo. Vedenalaisesta tuodaan dynamiittipatruunia ja merkkiraketteja. Ja kun sinä, Vorski, korkealta orreltasi airueen tavoin huudat: 'Hän on kuollut! Neljäs nainen on kuollut ristillä!' niin, pom, pom, ukkonen jyrähtää, liekit suitsuavat maasta, koko tienoo vapisee… Aivan niin, sinä olet yhä enemmän jumalien suosikki, kohtalon helmalapsi! Ja sinä riennät täynnä jaloa intoa heittäytymään maanalaiseen uuninpiippuun kaapataksesi Kivijumalan. Huomenna siis, sittenkun olet nukkumalla haihduttanut viinasi ja rommisi humalan, sinä korjaat sykähtelevin sydämin suurtyösi hedelmät. Sinä olet veli Thomasin ohjeitten mukaan tappanut kolmekymmentä uhriasi. Olet voittanut kaikki esteet. Ennustus on toteutettu.

… 'Pyhätöstä aartehen tietyn Urhokas ritari esille kantaa, Aartehen Pohjolan villeiltä viedyn: Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.'

— Vanhan druidin tarvitsee vain toimittaa tehtävänsä ja tarjota sinulle paratiisin avain. Mutta ensiksi tietysti pieni välinäytös, muutamia tanssinpyörähdyksiä ja taikatemppuja, hiukan hauskutusta. Ja sitten Kivijumala, jota nukkuva satuprinsessa vartioi!

Don Luis suoritti vikkelästi pyörähdellen muutamia näistä tanssiliikkeistä, joista hän näkyi niin paljon pitävän. Sitten hän sanoi Vorskille:

"Vanha veikko, minua ikäänkuin aavistuttaa, että sinä olet saanut kylläsi haastelustani ja että mieluummin heti ilmoittaisit minulle Françoisin olinpaikan kuin kuuntelisit enempää. Olen pahoillani! Mutta sinä saat kuitenkin tietää, mitä tulee ajatella nukkuvasta kaunottaresta ja Véronique d'Hergemontin odottamattomasta läsnäolosta. Kaksi minuuttia riittääkin. Suo minulle anteeksi."

Ja don Luis jatkoi, jättäen tästedes vanhan druidin ja puhuen omassa nimessään:

"Niin, miksi toin Véronique d'Hergemontin sinne, kun olin riistänyt hänet sinun kynsistäsi? Vastaukseni on hyvin yksinkertainen. Mihin sitten olisin hänet vienyt? Vedenalaiseenko? Ehdotuksesi on järjetön. Meri oli alkanut kuohua viime yönä, ja Véronique tarvitsi lepoa. Priiorintaloonko? Ei ikinä. Se olisi ollut liian kaukana näyttämöltä, enkä olisi voinut olla rauhallinen. Oli tosiaan vain yksi paikka, mihin saatoin viedä hänet suojaan myrskyltä ja sinun iskuiltasi, nimittäin uhrisali; ja siksipä toin hänet sinne, ja hän nukkui tyynesti narkoottiseen aineen vaikutuksesta, silloin kun sinä hänet näit. Myönnän vielä, että huvi hankkia sinulle tämä näytelmä myöskin jonkun verran vaikutti päätökseeni. Ja kylläpä siitä palkan sainkin! Et aavistanekaan, kuinka pitkäksi sinun naamasi venyi! Kauhea näky! Véronique herännyt henkiin! Kuollut elossa! Se oli niin kaamea näky, että sinä mielit lähteä käpälämäkeen. Mutta puhunpa lyhyesti. Sinä havaitset uloskäytävän tukituksi. Silloin muutat mielesi. Konrad palaa vihaisena ja hyökkää salakavalasti kimppuuni, juuri kun hommasin Véronique d'Hergemontin viemistä vedenalaiseen. Kätyrisi saa kamalan iskun eräältä marokkolaiseltani. Toinen lystillinen välinäytös: Vanhan druidin viittaan käärittynä Konrad on pitkänään eräässä hautakammiossa, ja tietenkin sinä ensi työksesi hyökkäät hänen kimppuunsa. Ja nähdessäsi Elfriden, joka on tuotu Véronique d'Hergemontin sijaan pyhälle pöydälle, sinä paikalla vimmastut taas ja alat paloitella sitä naista, jonka jo olet ristiinnaulinnut. Aina samaa hölmömäisyyttä! Ja sitten seuraa ratkaisu, sekin yhtä hassunkurinen. Sinut ripustetaan kidutuspaaluun, ja minä pidän sinulle vasten naamaa puheen, joka sinut täydellisesti lannistaa ja josta selviää, että, vaikka sinä oletkin kolmenkymmenen rikoksesi voimalla ansainnut itsellesi Kivijumalan, niin minäpä sen otankin haltuuni oman tarmoni nojalla. Siinä on koko seikkailu, Vorski-kaveri. Muutamia pieniä toisarvoisia tapauksia lukuunottamatta tai eräitä tärkeämpiäkin mainitsematta, joita sinun ei ole tarvis tuntea, tiedät siitä yhtä paljon kuin minäkin. Mukavassa asennossasi sinulla on ollut aikaa miettiä. Odotan siis kaikessa luottamuksessa vastaustasi, joka koskee Françoisia. No, vihellähän nyt säveleesi… 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet kiitää…!' Kas niin, joko haastat?"

Don Luis oli kiivennyt tikapuille muutamia askelmia. Stéphane ja Patrice olivat tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat levottomina. Vorski näkyi aikovan puhua.

Hän oli avannut silmänsä ja tuijotti don Luisiin katseella, jossa oli samalla sekä vihaa että pelkoa. Tuo merkillinen mies varmaankin näytti hänestä sellaiselta, jota vastaan on aivan turhaa taistella ja jolta on yhtä hyödytöntä rukoilla sääliä. Don Luis esiintyi voittajana, ja väkevämmän edessä taivutaan tai nöyrrytään. Sitäpaitsi ei Vorski enää kyennytkään vastustukseen. Rangaistus kävi sietämättömäksi. Hän lausui muutaman sanan epäselvällä, kuulumattomalla äänellä:

"Kovempaa", käski don Luis. "Minä en kuule. Missä on François d'Heigemont?"

Hän nousi ylemmäksi tikapuille. Vorski sopersi:

"Pääsenkö minä vapaaksi?"

"Kautta kunniani. Me lähdemme täältä kaikki, paitsi Otto, joka päästää sinut irti."

"Hetikö?"

"Ihan heti."

"Siis…"

"Siis?"

"No niin… François on elossa."

"Sitä en, lempo soikoon, epäile. Mutta missä hän on?"

"Veneeseen sidottuna."

"Siihenkö, joka on ripustettu rantakallion juurelle?"

"Niin."

Don Luis löi otsaansa.

"Kolminkertainen hölmö…! Älä tähän kiinnitä huomiotasi — minä puhun itsestäni. Eikö minun tosiaan olisi pitänyt sitä arvata! Eikö Kaikki-käy-hyvin nukkunut veneen alla ihan rauhallisesti, niinkuin nukkuu hyvä koira, joka on lähellä isäntäänsä! Eikö Kaikki-käy-hyvin silloin, kun se pantiin Françoisin jäljille, opastanut Stéphanea sen veneen luo? Ajoittain tosiaan taitavimmatkin menettelevät kuin aasit! Mutta sinä, Vorski, tiesit siis, että siellä oli maihinnousupaikka ja vene?"

"Eilisestä asti."

"Ja sinä veitikka aioit siinä veneessä livistää?"

"Niin."

"No, sitten saat niin tehdäkin, Vorski, ja Otto lähtee mukaasi. Minä jätän sen sinulle. Stéphane!"

Mutta Stéphane Miroux juoksi jo koiran saattamana rantakalliolle päin.

"Vapauta François, Stéphane", huusi don Luis.

Ja hän lisäsi kääntyen marokkolaisten puoleen:

"Auttakaa te häntä. Ja pankaa vedenalainen käyntiin. Kymmenen minuutin päästä lähdetään."

Hän kääntyi Vorskiin päin:

"Hyvästi, rakas ystävä. Ah, vielä sananen. Jokaisessa hyvin järjestetyssä seikkailussa on lemmentarina. Meidän seikkailustamme se näkyy puuttuvan, sillä minä en uskaltaisi viitata niihin tunteisiin, jotka sinua työnsivät nimeäsi kantavaa pyhää olentoa kohti. Kuitenkin on minun vihjaistava sinulle perin puhtaasta ja jalosta rakkaudesta. Näithän, kuinka innokkaasti Stéphane riensi Françoisia auttamaan? Kaiketi hän rakastaa suuresti oppilastaan; mutta äitiä hän rakastaa vielä enemmän. Ja koska kaiken, mikä on mieluista Véronique d'Hergemontille, täytyy olla sinulle hauskaa, ilmoitankin kernaasti, että Véronique ei ole hänelle kylmä, että tämä ihailtava rakkaus on tehonnut hänen naisensydämeensä, että hän tänä aamuna tuli todella iloiseksi nähdessään Stéphanen jälleen ja että se kaikki päättyy avioliittoon, tietenkin vasta sitten, kun Véronique on leski. Käsitäthän? Ainoana esteenä heidän onnensa tiellä olet sinä. Oikeana herrasmiehenä et varmaankaan tahdo… Mutta enempää en sanokaan. Luotan elämäntaitoosi enkä epäile, että kuolet niin pian kuin mahdollista. Hyvästi, vanha veikko. En ojenna sinulle kättäni, mutta sydämeni myötätunto sinulla on! — Otto, kymmenen minuutin kuluttua sinä päästät isäntäsi irti. Veneen löydätte rantakallion edustalta. Onnea matkalle, ystävykset."

Siihen se loppui. Taistelu don Luisin ja Vorskin välillä päättyi ratkaisuun, joka ei ollut silmänräpäystäkään ollut epävarma. Ensi hetkestä alkaen oli toinen vastapuolista siihen määrin hallinnut toista, että tämä kaikesta rohkeudestaan ja rikollisesta huimapäisyydestään huolimatta ei enää ollut muuta kuin jäsenrikko pelinukke, rujo ja hassunkurinen. Saatuaan suunnitelmansa täytäntöön ja päästyään tarkoituksiaan pitemmällekin, voitokkaana, aseman valtiaana, Vorski joutui äkkiä olemaan sidottuna puunrunkoon, huohottaen siinä vankina, sätkytellen kuin hyönteinen, joka on neulalla korkkiin kiinnitetty.

Enempää välittämättä uhristaan don Luis vei mukaansa Patrice Belvalin, joka ei voinut olla hänelle sanomatta:

"Mutta sittenkin pääsevät nuo kunnottomat roistot liian hyvällä kaupalla leikistä."

"Pyh, kyllä heidät nipistetään toisaalla", sanoi don Luis virnistäen. "Mitäpä he voisivat tehdä?"

"Ensiksikin ottaa haltuunsa Kivijumalan."

"Mahdotonta! Siihen tarvitaan kaksikymmentä miestä, telineet ja työkaluja. Minäkin siitä tällä haavaa luovun. Palaan tänne sodan jälkeen."

"Mutta, don Luis, millainen kapine se ihmeellinen kivi sitten oikeastaan on?"

"Kas vain, ollaanko hiukan uteliaita!" virkkoi don Luis muuta vastaamatta.

He läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen:

"Olen toiminut hyvin. Ei ole kulunut paljoakaan yli vuorokauden siitä, kun astuimme maihin Sarekissa. Ja arvoitusta on jatkunut neljäkolmatta vuosisataa. Tunti vuosisataa kohti. Onnittelen sinua, Lupin."

"Minäkin onnittelisin teitä kernaasti, don Luis", sanoi Patrice Belval, "mutta minun onnitteluni eivät ole samanarvoiset kuin teidänlaisenne asiantuntijan".

Kun he saapuivat pienen rantakaistaleen hietikolle, oli Françoisin nyt jo vesille laskettu vene tyhjä. Kauempana oikealla kellui Kristallitulppa rauhallisen meren pinnalla.

François juoksi heitä vastaan ja pysähtyi äkkiä muutaman askeleen päähän don Luisista katsellen häntä silmät suurina.

"Siis te…?" jupisi hän, "te, jota minä odotin…?"

"En totisesti tiedä, odotitko sinä minua", vastasi don Luis naurahtaen. "Matta minäpä tässä olen, siitä olen varma…"

"Te… te… don Luis Perenna… eli…"

"Hst, ei muuta nimeä… Perenna riittää… Älkäämmekä puhuko minusta, kuulehan. Mutta minä olen ollut sattuma, ohimenevä herrasmies, joka tipahtaa paikalle juuri parahiksi. Sinä sensijaan… Peijakas, sinä, poikaseni, olet selviytynyt aika hyvin…! Vietit siis yösi tuossa veneessä?"

"Niin, sitä peittävän öljykankaan alla, pohjaan sidottuna ja suu visusti kapulalla tukittuna."

"Olitko levoton?"

"En suinkaan. Tuskin olin ollut siellä neljännestuntia, kun Kaikki-käy-hyvin saapui luokseni. Siis…"

"Mutta se mies… se rosvo… millä hän sinua uhkasi?"

"Ei millään. Kaksintaistelun jälkeen ja sillä välin, kun toiset huolehtivat vastustajastani, hän oli tuonut minut tänne muka saattaakseen minut takaisin äidin luo ja auttaakseen meitä yhdessä matkaan veneellä. Sinne tultuamme hän sitten sanaa sanomatta tarttui minuun kiinni."

"Tunnetko sen miehen? Tiedätkö hänen nimeänsä?"

"En tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän vainosi äitiä ja minua."

"Syistä, jotka sinulle ilmoitan, pikku François. Missään tapauksessa sinun ei enää tarvitse pelätä mitään hänen puoleltaan."

"Oh, te surmasitte hänet?"

"En, mutta minä tein hänet vaarattomaksi. Kaikki tämä selitetään sinulle. Mutta tällä hetkellä on mielestäni kiireellisintä päästä äitisi luo jälleen."

"Stéphane sanoi minulle, että hän lepää tuolla vedenalaisessa ja että te pelastitte hänetkin. Kaiketi hän odottaa minua?"

"Niin, tänä yönä me juttelimme keskenämme, ja minä lupasin etsiä sinut käsiini. Tunsin hänen luottavan minuun. Kuitenkin olisi parasta, Stéphane, että menisitte edeltäpäin häntä valmistamaan…"

Oikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena aallonmurtajana, lipui Kristallitulppa tyynessä meressä. Kymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti käymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin astuivat alukseen.

Eräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique leposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä kuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti hyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä loistivat ilosta.

François heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti nyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.

Heidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli etukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.

"Äiti", sanoi François, "don Luis on täällä…"

Véronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin puhellessa:

"Ja te pelastitte äidin… te pelastitte meidät…"

Don Luis keskeytti hänet:

"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua kiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi Kaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen varsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle miehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä, vaatimattomana ja vaiteliaana."

"Niinkuin tekin."

"Oh, minä en ole vaatimaton enkä vaitelias, ja siksipä minä ihailenkin tuota elukkaa. No, Kaikki-käy-hyvin, tule mukaani ja herkeä keimailemasta. Siihen sinulta voisi kulua koko yö, sillä heidän on tarvis tuntikausia itkeä yhdessä, äidin ja pojan…"

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kivijumala

Kristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen, Patricen ja koiran ympäröimänä.

"Kylläpä se Vorski on aika roisto", sanoi hän. "Minä olen eläissäni nähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista."

"Ja kuitenkin…" huomautti Patrice Belval.

"Ja kuitenkin…?" toisti don Luis.

"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö ja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin… ajatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti, välttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen kaikista rikoksista, jotka hän tekee?"

"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?" kysyi don Luis.

"En oikein tiedä mitä ajatella", vastasi Stéphane, "koska Françoisin pelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin…"

"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?"

"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva d'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen puoleltaan."

"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan lupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää hänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun."

"Ehkä niin", virkkoi kapteeni Belval.

"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset olisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville miehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique d'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?"

"Ei, ei!" huudahti Stéphane vilkkaasti.

"Ei tosiaan", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. "Ei. Se ratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te, don Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia tyydyttänyt."

"Ei ollut muuta kuin yksi", selitti don Luis Perenna lyhyesti, "ei ollut muuta kuin yksi ratkaisu".

"Mikä?"

"Kuolema."

Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:

"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä tuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy käsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä. Senvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski teidän käsityksenne mukaan kuoleman?"

"Kyllä", vakuutti Patrice.

"Ihan epäilemättä", säesti Stéphane.

"Ystäväni", jatkoi don Luis, "teidän vastauksenne eivät ole kyllin juhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa muodossa ja omantuntonne mukaan, aivan kuin seisoisitte rikollisen kasvojen edessä. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi ansainnut?"

He kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:

"Kuoleman."

Don Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.

"Kaksi kiikaria, Hadshi!"

Kun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja Patricelle.

"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan niemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä."

"Niin onkin", virkkoi Patrice hetkisen päästä.

"Näettekö, Stéphane?"

"Kyllä, mutta…"

"Siinä on vain yksi henkilö."

"Tosiaankin vain yksi", selitti Patrice.

He laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:

"Yksi vain on paennut saarelta… Varmaankin Vorski… Hän on kai tappanut rikostoverinsa Oton."

Don Luis virnisti:

"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä…"

"Miksi niin sanotte?"

"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen nuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi ystävän kädestä.'"

"Minusta ei ennustus riitä."

"On minulla muitakin todistuksia."

"Mitä?"

"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän on yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta, jolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?"

Stéphane kohautti päätänsä.

"Myönnän että en ole sitä käsittänyt."

"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää teille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee ajatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai että hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa."

"Mitä! Oliko teillä apulainen?"

"Oli kun olikin."

"Mutta kuka?"

"Otto."

"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"

"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta. Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."

"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.

"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin menneisyydestä."

"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."

"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä, joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten, — kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet yhteistoiminnassa."

"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"

"En suinkaan."

"Mikä meille siis todistaa…?"

"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota yhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja luuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta huomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä olisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että anastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana, hervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä pitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on aivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee rangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko oikeudentuntonne rauhoittunut?"

Patrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen loihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.

— No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en pakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme ja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että molemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.

— Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen ja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän kaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat ja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli, kolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies, ja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin sokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle. Tapahtukoon jumalien tahto…!

Sarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä, missä meri ja taivas sulivat yhteen.

Kaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta, jonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt — kuollutta saarta, jossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän murhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat "kuolonkammioineen", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja Elfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren pohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna ennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä rististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja yölintujen nokkimana…

* * * * *

Huvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka pinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.

Véronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta tuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot unohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän kauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee myöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.

Selvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa yhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota lujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane ei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa tekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut, ja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa kohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka hurmauksesta hän tietämättään nauttii.

Tänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin Kristallitulppa vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui Pariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla Patrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat istuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat innostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.

"Ja mitä te sitten teitte…? Miten ihmeessä sen tiesitte… Ja mikä teidät sai sitä varten lähtemään matkalle…?"

"Rakkaani", huomauttaa Véronique, "etkö pelkää tuskastuttavasi don Luisia?"

"Sitä hän ei tee, hyvä rouva", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy Véroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, "ei, François ei minua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä. Mutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään jotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko murhenäytelmän?"

"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti ei Vorskin nimeä."

"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?"

"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki, joka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut täytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut muutaman säkeen Françoisilta."

"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille lausumansa uhkaukset?"

"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin sanoin Françoisille."

Don Luis hymyili.

"Selitys on jokseenkin ylimalkainen", huomautti hän, "ja minä luulen Françoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat pysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin olevan isänsä, eikö niin?"

"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää."

"Mutta — tähän juuri tahdoin päästäkin — mikä tulee silloin hänen omaksi liikanimekseen?"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen kanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin hänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai Vorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan olemassa, ja silloin…?"

Véronique kohautti päätänsä hymyillen.

"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta kaikki järjestyy."

"Miksi?"

"Siksi, että te olette saapuvilla."

Don Luis hymyili nyt vuorostaan.

"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki järjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!"

"Enkö ole oikeassa?"

"Niin", lausui don Luis vakavasti. "Ihmisen, joka on niin paljon kärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä teitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon. Ehdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne tahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi isänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut, niin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa avioliittonne aikuisista vaiheista."

"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen sivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina."

"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen."

"Siis nimeen Vorski?"

"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään serkkunne kanssa nimeltä…"

"Nimeltä?"

"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös avioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on mainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy ilmi."

Véronique katseli hämmästyneenä don Luisia.

"Mutta minkätähden… minkätähden tuo nimi?"

"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole d'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä Vorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote hänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta."

Véronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:

"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?"

"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on Stéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan sanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän kaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani. Siinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan tällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy käyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme, hyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta tehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät olekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?"

Véronique painoi päänsä alas.

"Kyllä, kyllä", virkkoi hän.

Don Luis nousi puoliksi.

"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi — eihän liene epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan? — riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa, jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni, että te ajattelette samoin."

Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:

"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä… Sanalla sanoen, sairaaseen, mielipuoleen riiviöön…"

"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".

"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet… Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin juolahti mieleeni, että — vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa, sillä luontoni ei sellaista salli — kytkisin hänet puuhun, jossa hän oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden, aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen, mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota pyydän anteeksi."

Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa välissä, syleili häntä ja toisti:

"Annatko sinä anteeksi?"

"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä…"

"Puhu."

"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte äidin ja sitten Elfriden sormeen?"

"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä vanhasta sormuksesta ja värikivistä."

"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."

"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."

"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"

"Häneltä itseltään."

"Onko se mahdollista?"

"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten patsaan suojassa… humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana… Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on ja kuinka sattuma minua suosi!"

"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"

"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi. Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja sen ihmeellisestä laadusta."

"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset, joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen — viimeisen kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"

Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen, että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen heidän edessään salaperäisyyden verhon.

Hän alkoi nauraa.

"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".

"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin moisen ihmelegendan".

"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole välttänyt sen lumousta".

"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."

"En minäkään", vakuutti lapsi.

"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi. Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."

"Kuinka niin?"

Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä kohti, ja kysyi Françoisilta:

"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet jo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa isommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?"

"Ei suinkaan", julisti François.

"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet, että Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa määrätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän on ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne."

Stéphane huomautti:

"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet."

"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi, jonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin keinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra d'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti… kuinka sanoisin?… tunnustelemaan… Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja kukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta oli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan raivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän maa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa, jotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis siellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia jättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi sairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'"

"Siis on tapahtunut ihme", huomautti Patrice.

"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta ilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka voivat synnyttää näennäisen ihmeen."

"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa."

"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia."

"Onko siis", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, "olemassa kivi, joka voi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo Kivijumala?"

"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä, kallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa kivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea, nikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy muutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan radioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa, jota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä sitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä… Ja nämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja käsittelemässämme tapauksessa varsinkin…"

"Radiumia", lisäsi François.

— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden ilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko luonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä vaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla on määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että radiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä voisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa ravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten sulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.

— Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti vaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai vähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai edistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko kasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen tai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin tapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja vihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas tauteja parantava voima.

"Te siis", virkkoi Stéphane, "pidätte Kivijumalaa…"

"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin Joachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen tarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani matkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa jokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita."

"Mutta", huomautti Stéphane, "radiumiahan tavataan kallioissa vain perin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan tonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla loppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja te otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia, olevan ihmeellisen voiman…"

"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto ei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut — ja sellainen on sen oikku ollut — kasata sitä Kivijumalaan kyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti tavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme… Laisinkaan ottamatta lukuun sitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua."

Stéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi kuitenkin vielä:

"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka Maguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta poltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut radiumihiukkanen?"

"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima koko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun suuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan putkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua hänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama. Maguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta kädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta kuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli puhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa elämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki."

"Olkoonpa niinkin", virkkoi Stéphane, "mutta mistä tulee tuo kide puhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska — sanon sen vieläkin kerran — olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa, radiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa. Se täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin rikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja monet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita, laboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen sellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette, siitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät…"

Don Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.

"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan ja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi. Huomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni. Voisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää jonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua, että kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän onkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen virtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä vesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa käytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen kuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin se muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on hyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus katkaisee… Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua otaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron ja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi ponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin kypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan… tai antaa elämä tuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François? Olemmeko yhä samaa mieltä?"

"Olemme yhä samaa mieltä", vastasi lapsi.

"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?"

"Mutta onhan se ihme yhä olemassa."

"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa kauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa ja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy, käsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin ja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan, mitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen voiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä oli…?"

Don Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:

"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle! Suokaa anteeksi, hyvä rouva", lisäsi hän nousten ja lähestyen Véroniquea, "ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni liiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut… tai melkein lopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi päätös tehtävänä."

Hän istahti Véroniquen viereen.

"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen todellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?"

Véronique säpsähti keko ruumiiltaan.

"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään sellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on priiorintalossa. Me teemme työtä."

"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille…"

"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä priiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla! Minä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä."

"Ja kuinka te tulette toimeen?"

"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa mieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?"

Ja vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin olisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi:

"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?"

"Täydellisesti", vastasi nuori mies.

Sitten Véronique jatkoi:

"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita, ole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli."

"Ehkä niitä todistuksia on minulla", virkkoi don Luis.

"Mitä te sanotte?"

"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme kirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman kuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin talletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:

"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane Marouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun François tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen. Tahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että tyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'

"Tässä on talletuskirja", virkkoi don Luis… "ja tässä on kirje. Se on päivätty huhtikuussa tänä vuonna."

Véronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä juolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon merkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta puutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin toimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne vaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki oikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.

"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä…" sammalsi Véronique.

"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta", lausui don Luis, "koska isänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja Stéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä Kivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se kuuluu?"

"Teille", selitti Véronique empimättä.

"Minulleko?"

"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä."

Don Luis huomautti:

"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on epäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät ihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain avulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta niin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita."

"Sitä parempi", sanoi Véronique, "te osaatte käyttää niitä hyväksenne paremmin kuin kukaan muu".

Don Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:

"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua odottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien syiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska minä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin kuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä on runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin gallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä yrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen. Muutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni, tuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle laboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa pahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea seikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?"

Véronique ojensi hänelle kätensä.

"Kaikesta sydämestäni."

Nyt tuli pitkä äänettömyys. Sitten don Luis Perenna jatkoi:

"Ah niin, sanomattoman kauhea, pöyristyttävä seikkailu. Minä olen nähnyt hirveitä asioita, olenpa itsekin kokenut sellaisia, jotka ovat jättäneet tuskallisen muiston. Mutta tämä vie niistä kaikista voiton. Se liikkui ikäänkuin kaiken sen ulkopuolella, mikä on todellisuuden rajoissa mahdollista, ja siihen sisältyy ääretöntä inhimillistä tuskaa. Se on ollut järjetön, koska se oli mielipuolen työtä… Myöskin senvuoksi, että se tapahtui hulluuden ja villiintymisen aikakaudella. Sodan takia kävi mahdolliseksi, että hirviö sai kaikessa turvassa ja salaa suunnitella ja panna toimeen sellaiset rikokset. Rauhan aikaan hirviöillä ei ole tilaisuutta toteuttaa järjettömiä haaveitansa. Mutta nyt tarjoutui tuolla eristetyllä saarella hänelle erikoisia, poikkeuksellisia mahdollisuuksia…"

"Älkäämme enää puhuko kaikesta tuosta", virkkoi Véronique vapisevalla äänellä.

Don Luis suuteli nuoren naisen kättä, tarttui sitten koiraan ja nosti sen syliinsä.

"Olette oikeassa. Älkäämme siitä puhuko. Silmät kyyneltyisivät ja Kaikki-käy-hyvin tulisi haikeamieliseksi. Kaikki-käy-hyvin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, älkäämme siis enää puhuko siitä kauhistuttavasta seikkailusta. Mutta muistelkaamme sentään sen muutamia kohtia, jotka olivat kauniita ja runollisia. Eikö totta, Kaikki-käy-hyvin, Maguennocin jättiläiskukkia kasvavan tarhan sinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin? Ja eikö taru Kivijumalasta kelttiläisten heimojen aikakaudelta, jotka vaelsivat maita mantereita kuninkaittensa hautapaasi mukanaan radiumista värähtelevänä, elävöittäviä ja ihmeellisiä hiukkasia erittelevänä — eikö se taru, Kaikki-käy-hyvin, ole aika soma? Mutta kuulehan, oivallinen Kaikki-käy-hyvin, jos minä olisin romaaninkirjoittaja ja minun olisi ryhdyttävä kertomaan tapauksia kolmenkymmenen ruumisarkun saarelta, niin vähät välittäisin hirveästä totuudesta, vaan antaisin sinulle paljoa tärkeämmän osan. Minä sivuuttaisin don Luisin, sen pitkäpiimäisen kerskailijan väliintulon, ja sinä saisit olla rohkeana ja äänettömänä pelastajana. Sinä taistelisit innoittavaa hirviötä vastaan, sinä tekisit tyhjiksi hänen vehkeilynsä ja ihmeellisen vaistosi avulla lopuksi rankaisisit paheen ja saattaisit hyveen loistavaan voittoon. Ja niin olisi paljoa parempi, koska sinua taitavammin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, kukaan ei kykenisi tuhansilla toinen toistaan vakuuttavammilla todistuksilla osoittamaan, että elämässä kaikki järjestyy ja kaikki käy hyvin…"