ONTTO NEULA
Arsène Lupinin seikkailuja
Kirj.
Maurice Leblanc
Suomentanut V. Hämeen-Anttila Ranskankielinen alkuteos "Aiguille creuse"
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna,
1909.
ENSIMMÄINEN LUKU
Raymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi, erotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista äänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut sanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä vai ulkoa puiston pimennoista.
Hän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän työnsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista maisemaa — ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin hajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine pilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja tukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai tuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen hiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.
Äkkiä sama ääni... Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin alapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka täyttivät linnan läntisen sivustan.
Vaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin hiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.
"Raymonde... Raymonde..."
Heikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa Suzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.
"Raymonde... sinäkö siinä? Kuulitko?"
"Kyllä... vai niin, sinä et nuku?"
"Koira kai minut herätti... jo pitkän tovin olen ollut valveilla. Mutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?"
"Neljän vaiheilla."
"Kuule... salissa ihan varmasti kävelee joku."
"Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne."
"Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä."
"Herra Daval on täällä myös..."
"Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?"
He epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko? Huutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä sointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa, kirahti tukahtuneesti.
"Katso tuonne... mies... suihkulähteen luona..."
Siellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi kainalossaan hyvin suurta esinettä — he eivät kyenneet erottamaan, mikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen astelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti. Veräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen kuulematta saranain tavanmukaista kitinää.
"Hän tuli salista", kuiskasi Suzanne.
"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän vasempaan. Ellei..."
Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan. Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen, kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa tietä kuin edeltäjänsäkin.
Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:
"Meidän täytyy huutaa... huutaa apua..."
"Kuka tulisi apuun? Isäsi... mutta entä jos siellä vielä on montakin miestä... ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"
"Me... me voisimme ilmoittaa palvelusväelle... sinun soittojohtosi vie niiden huonekertaan..."
"Niin, voimmehan... hyvä että muistit... kun vain ehättäisivät ajoissa!"
Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.
He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.
"Minua pelottaa... minua pelottaa..." hoki Suzanne.
Ja äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä, huonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia, päättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku murhattu...
Raymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen käsivarressaan.
"Ei, ei, älä jätä minua yksin... minua pelottaa..."
Raymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä pian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen ehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi kynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen viereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä mies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi heidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten häikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä pienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä matolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi heille syvään ja katosi.
Suzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä makuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky. Viistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista vierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.
"Isä!... Isä rakas!... Sinäkö siinä? Mikä sinun on?" huusi hän suunniltaan säikähtäneenä.
Tuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella äänellä:
"Älä ole peloissasi... minä en ole haavoittunut. Mutta Daval... Elääkö hän? Veitsi... Veitsi?"
Nyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen ruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja uskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo kelmeydellään kuolema.
Tyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka tiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut ainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski jalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana, varsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut tikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin hänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän raunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.
"Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!" huudahti toinen palvelijoista. "Minä menen alas hänen luokseen..."
"Ei, Victor, hän nousee... mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi päästä ulos ainoastaan sitä kautta."
Victor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon asti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.
"Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?"
"Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa... mies on saanut mitä sietääkin."
"Pitäkää häntä silmällä täältä."
"Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan on avoin ruohokenttä..."
"Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla", käski tyttö ikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.
"Ettehän toki mene tuonne, neiti?"
"Menen kyllä", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen kättään, "antakaa minun menetellä mieleni mukaan... minulla on yksi panos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan..."
Hän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan kulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:
"Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa, neiti..."
Raymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä peräytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman minuutin kuluttua, kun tyttöä yhä ei näkynyt, hän kävi levottomaksi ja koetti kiinteästi pitäessään raunioita silmällä saavuttaa tikapuut sen sijaan että hänen olisi muutoin ollut pakko lähteä liikkeelle portaita myöten. Tämän onnistuessa hän nopeasti juoksi alas tikkaita ja riensi suoraa päätä kaarikäytävälle, missä oli viimeistä kertaa nähnyt miehen. Kolmekymmentä askelta loitompana hän kohtasi Raymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.
"No?" tiedusti hän.
"Mahdoton löytää miestä", vastasi Victor.
"Pikku veräjä?"
"Minä tulen sieltä. Tässä on avain."
"Mutta täytyyhän hänen..."
"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä rosvo käsissämme."
Vuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt piharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin sisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.
"Niin, tietysti", sanoi Albert, "se roisto ei ole voinut poistua raunioista. Jostakin kolosta sen saamme."
He järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan pensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat kietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli oli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty. Käytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot. Etsintä oli turha.
Yksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden haavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea autonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.
Kello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset ilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä lähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka sisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen toivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen päähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.
Kello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan mäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa, kyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria. Toisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta sanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden edustajia.
Vanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli joutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli kaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt siinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa, kumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien yli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman ylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja Varangevillen kylien lomasta.
Siellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen, vaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de Saint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin Raymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä menettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita vieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien nuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja vakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse, apunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.
Tutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali Quevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi tapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli mahdoton päästä pakoon.
Pikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta ensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi täydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä kapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden huonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa. Oikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia seinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla riippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin sovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne olivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi de Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi de Bobadilla.
Herra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:
"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan ole tähän saliin kohdistunut."
"Kuka tietää?" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta jyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.
"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa nuo maailmankuulut korukudokset ja taulut."
"Kenties hän ei ehtinyt..."
"Sen saamme nähdä."
Samassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi ei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta hyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten hän avasi kammion oven.
Siinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin lääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena. Kaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla oli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello, kirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille paperilehdille oli räiskynyt verta.
Lääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin yli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli pukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset saappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan juuressa näkyi pieni haava.
"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä", selitti lääkäri. "Yksi pisto riitti."
"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin uuninreunuksella nahkalakin vieressä", virkkoi tutkintotuomari.
"Niin", vahvisti kreivi de Gesvres, "veitsi löydettiin täältä. Se kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de Saint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan lakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja."
Herra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan, mitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:
"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin valveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja näin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä puvussa... kuten nyt... sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä. Hän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä: 'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja raotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin vievä ovi, ilmestyi mies... heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja, herra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät seikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti."
"Ja sitten?"
"Sitten... en tiedä enempää... makasin pyörryksissä. Tointuessani Daval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni."
"Ette epäile ketään?"
"En."
"Eikä teillä ole vihamiehiä?"
"Ei minun tietääkseni."
"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?"
"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa. Kaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja — sen sanon kernaasti — uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen osakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä."
"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi toki olla aihe."
"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!"
"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?"
"Ei."
"No?"
"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä kaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin mukanaan."
"Mitä siis?"
"Sitä en tiedä. Mutta tyttäreni ja sisarentyttäreni voivat kivenkovaan vakuuttaa teille nähneensä kahden miehen erikseen kulkevan halki puiston, kumpaisellakin varsin raskas taakka kannettavanaan."
"Neitoset..."
"Neitoset nähneetkö unta? Tekisi mieleni uskoa niin, sillä aamusta asti olen turhaan etsinyt ja pohtinut. On muuten helppo kuulustella heitä."
Serkukset käytiin kutsumassa paikalle. Suzanne oli vielä ihan valju ja vapiseva, kyeten tuskin puhumaan. Raymonde oli tarmokkaampi ja miehekkäämpi — ja ruskeiden silmiensä heleässä hohteessa myöskin kauniimpi — kertoen selkeästi yön tapahtumat ja oman osuutensa niissä.
"Olette siis aivan varma tiedoissanne, neiti?"
"Ehdottomasti. Puiston halki kulkevat miehet kantoivat kapineita."
"Entä kolmas?"
"Hän lähti täältä tyhjin käsin."
"Voitteko mainita meille hänen tuntomerkkinsä?"
"Hän häikäisi silmiämme kaiken aikaa lyhdyllään. Voin korkeintaan sanoa, että hän tuntui pitkältä ja vantteralta."
"Saitteko tekin hänestä saman vaikutelman, neiti?" kysyi tuomari Suzanne de Gesvresiltä.
"Kyllä... en...", vastasi Suzanne kooten ajatuksiansa, "minusta hän näytti keskikokoiselta ja solakalta".
Herra Filleul hymyili, sillä hän oli tottunut siihen, että henkilöt saavat samasta asiasta aivan erilaisia käsityksiä.
"Tutkimustemme esineenä on siis eräs henkilö — salissa tavattu — joka on pitkä ja lyhyt, vanttera ja solakka, sekä kaksi muuta henkilöä, puistossa nähdyt miehet, joiden syytetään tästä salista vieneen tavaroita... joskin ne vielä ovat täällä jäljellä."
Herra Filleul oli iroonisen suunnan tuomareita, kuten hän itse sanoi. Hän myös halusta tehosi yleisöön ja näytteli terävyyttään; sitä todisti saliin yhä lukuisampana tungeksiva ihmisparvi. Paitsi sanomalehtimiehiä nähtiin siellä vuokraaja ja hänen poikansa, puutarhuri vaimoineen, linnan koko palvelusväki ja molempien Dieppestä saapuneiden ajopelien ajurit.
Hän jatkoi:
"On myös todennettava, millä tavoin tuo kolmas henkilö katosi. Tehän ammuitte tällä pyssyllä, neiti, ja tästä ikkunasta?"
"Niin, hän kaatui rikkaruohon melkein peittämälle hautakivelle, vasempaan luostarikäytävästä."
"Mutta nousi taas jaloilleen?"
"Vain puolittain. Victor kiiruhti heti alas vartioitsemaan pikku veräjää, ja minä seurasin perässä, jättäen palvelijamme Albertin tänne pitämään haavoittunutta silmällä."
Albert sai nyt todistaa vuorostaan, ja tuomari laati seuraavan tuloksen:
"Teidän tiedonantojenne mukaan ei haavoittunut siis ole voinut paeta vasemmalle, koska veräjä oli vartioitu, eikä oikealle, koska siinä tapauksessa olisitte nähnyt hänen menevän ruohokentän yli. Siis oleskelee hän logiikan kaikkien sääntöjen mukaan nykyään sillä verrattain rajoitetulla alueella, joka meillä on silmiemme edessä."
"Se on minun vakaumukseni."
"Ja myöskin teidän, neiti?"
"Niin."
"Ja samaten minun", lausui Victor.
Nimismies huudahti ilvehtivällä äänellä:
"Etsinnän ala on pieni, tarvitsee vain jatkaa neljä tuntia sitten aloitettuja tutkimuksia."
"Kenties meitä lykästää paremmin."
"Lähettäkää heti joku väestänne Dieppeen hattutehtailija Maigretille Rue de la Barren varrelle pyytäen herra Maigretia jos mahdollista ilmoittamaan, kenelle hän on myynyt tämän lakin."
"Etsinnän ala", kuten nimismies sitä nimitti, oli linnan, oikealla olevan ruohokentän sekä vasemmalla ja vastapäätä linnaa olevan muurin kulmauksen välinen alue, sivuiltaan noin sadan metrin mittainen neliö, jossa oli siellä täällä hajallaan Keskiaikana kuulun Ambrumésyn luostarin raunioita.
Tallatussa ruohikossa löydettiin heti jälkiä pakolaisesta. Kahdessa kohden havaittiin mustunutta, melkein kuivanutta verta. Luostarikäytävän rajana olevan kaarikulmakkeen takana ei enää ollut merkille pantavaa; siellä kun maa oli männynneulasien peitossa eikä voinut säilyttää jälkiä ihmisruumiin kosketuksesta. Mutta miten oli haavoittunut sitten kyennyt välttämään nuoren tytön, Victorin ja Albertin silmän? Ensin olivat palvelijat ja sitten santarmit penkoneet muutamia pehkoja moneen kertaan, etsineet joidenkuiden hautakivien alta, ja siinä kaikki.
Tutkintotuomari antoi puutarhurin, jolla oli avain, avata kappelin, kerrassaan ihailtavan veistotaiteen tuotteen, jonka aika ja vallankumoukset olivat säästäneet. Hienosti kaiverrettuine koristeovineen ja runsaine veistokuvineen oli se aina saavuttanut ylistelyjä yhtenä normandialaisen gotiikan ihmetyönä. Kappeli oli sisältä hyvin yksinkertainen, ainoana kaunistuksenaan marmorialttari; mitään suojapaikkaa se ei tarjonnut. Ja millä tavoin olisi hän sisällekään päässyt?
Tutkimus päättyi pikku veräjän luona, josta yleisöä laskettiin sisälle raunioita katselemaan. Se avautui luostarialueen ja hyljättyjä soranottopaikkoja sisältävän metsän väliselle ahtaalle solatielle. Herra Filleul kumartui alas: maantien hiekassa näkyi goodwich-kumirenkaiden uurtoja. Raymonde ja Victor olivat tosiaankin kiväärinlaukauksen jälkeen olleet kuulevinaan auton kohua. Tutkintotuomari arveli:
"Haavoittunut on kai lähtenyt rikostoveriensa seuraan."
"Mahdotonta!" huudahti Victor. "Olin jo veräjällä silloin kun neiti ja Albert vielä näkivät hänet."
"Mutta jossakinhan hänen täytyy oleksia! Ulko- tai sisäpuolella, kolmatta mahdollisuutta ei ole."
"Hän on täällä", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti hartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen huonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön vanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.
Kello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat sanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten herra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita. Mutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää, Ja Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.
"No, tapasitteko hattutehtailijan?" huudahti tuomari, innokkaana vihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.
"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille."
"Ajurille!"
"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi, oliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta valmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi edes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire."
"Millaiset ajopelit?"
"Avoimet vuokra-ajurin vaunut."
"Ja minä päivänä?"
"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan."
"Tänään aamulla? Mitä höpisette?"
"Lakki ostettiin tänä aamuna."
"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen täytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä ennen ostettu."
"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija."
Syntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari vaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.
"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet, jolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!"
Santarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle. Muutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.
"Ajuri —?"
"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten..."
"Sitten?"
"Poistunut."
"Vaunuineen?"
"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan tervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen hattunsa ja kauhtanansa."
"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?"
"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä."
"Lakin?"
"Niin... keltaisen nahkalakin."
"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."
"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."
Nimismies nauraa tirskui.
"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä. Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on puijannut meitä perusteellisesti."
"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul. "Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä karkua!"
"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.
"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."
"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin kauhtanan taskusta."
"Minkä kauhtanan?"
"Ajurin."
Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:
" Voi neitiä, jos on surmannut isännän."
Tämä herätti melkoista hämmästystä.
"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.
"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton. Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön, koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat", lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos..."
Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.
"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"
"Rouenin lehdessä."
"Onko teillä valtuuskorttia?"
"On tässä."
Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.
"Entäs te?"
"Minä?"
"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."
"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari... miten sattuu..."
"Teidän valtuuskorttinne?"
"Sellaista minulla ei ole."
"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"
"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa vakinaisille jäsenille."
"Ja te?"
"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai hyljätään, miten milloinkin."
"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne..."
"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole minkäänlaisia."
"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"
"Minulla ei ole mitään ammattia."
"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"
"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä... vieläpä yksi rikollisistakin."
Hän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon oli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään keikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian ahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä otsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu parta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut olevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan vivahdustakaan.
Herra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat santarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:
"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi rikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin olisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?"
"Saatoittehan toivoa, että..."
"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin, herra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan..."
Herra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:
"Riittää jo pila. Nimenne?"
"Isidore Beautrelet."
"Asemanne?"
"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa."
Herra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.
"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen..."
"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero..."
"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!" huudahti herra Filleul. "Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle."
"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää minua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani ehkä? Tyyntykää, se on tekoparta."
Isidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot, ja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja rusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa hänen valkeat hampaansa pitkitti hän:
"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää todistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä: 'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'"
Tunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu näyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:
"Mitä te täällä teette?"
"Minä... kartutan tietojani."
"Siihen tarjoutuu lyseoita... omanne."
"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun 23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa."
"Entä sitten?"
"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan."
"Isänne?"
"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin neuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa."
"Tekoparralla varustettuna?"
"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä seikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät valepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja. Hauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu, että minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi sanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni kokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen virkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan Ambrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut mukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta."
Isidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan lapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti mieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti pysyi varuillaan, huvitti kuunnella häntä. Hän kysyi lauhtuneemmalla äänellä:
"Ja te olette tyytyväinen retkeenne?"
"Ihastunut! Sitäkin enemmän, kun en ole milloinkaan ollut mukana tällaisessa jutussa... ja siitähän ei puutu mielenkiintoa herättäviä piirteitä..."
"... tai niitä salaperäisiä sekaannuksia, joille tietenkin annatte suuren arvon."
"Ja jotka ovat kovin jännittäviä, herra tutkintotuomari! En tiedä mitään niin kannustavaa kuin nähdä kaikkien tosiseikkojen pistäytyvän niin sanoakseni pimeydestä esille, liittyvän yhteen ja vähitellen muodostuvan luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi."
"Luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi... vähempi vauhti riittäisi, nuori mies! Tarkoitatteko sanoa, että teillä jo on valmiina pikku ratkaisunne arvoitukseen?"
"En suinkaan", vastasi Beautrelet nauraen. "Mutta minusta tuntuu ilmenevän muutamia kohtia... missä ei ole mahdoton muodostaa itselleen mielipidettä... ja toisia niinkin selviä, että tarvitsee vain tehdä johtopäätöksiä."
"No, tämähän on ylen hauskaa, ja nyt saan vihdoin ja viimeinkin tietää jotakin. Sillä suureksi häpeäkseni tunnustan, että minä en tiedä mitään."
"Se johtuu siitä, että teillä ei ole ollut aikaa mietiskellä, herra tutkintotuomari. Mietiskely on pääasia. On tuiki harvinaista, että tosiseikat eivät sisällä omaa selitystänsä."
"Ja ne tosiseikat, jotka nyt olemme panneet merkille, sisältävät teidän mielestänne oman selityksensä?"
"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? En kuitenkaan ole pannut merkille muita tosiseikkoja kuin ne, jotka on otettu pöytäkirjaan."
"Oivallista! Jos siis kysyisin teiltä, mitkä kapineet on varastettu tästä salista —?"
"Niin vastaisin teille, että tiedän sen."
"Erinomaista! Tiedätte asiasta enemmän kuin omistaja itse! Herra de Gesvres ei kaipaa mitään, mutta te kaipaatte. Teiltä puuttuu joku kirjakaappi ja luonnolliseen kokoon veistetty muistopatsas, joita kukaan ei ole koskaan ottanut huomatakseen. Ja jos kysyisin teiltä murhaajan nimeä?"
"Niin vastaisin tietäväni senkin."
Kaikki läsnäolijat hätkähtivät. Nimismies ja sanomalehdentoimittaja lähenivät toisiansa. Herra de Gesvres ja molemmat nuoret tytöt kuuntelivat tarkkaavasti. Beautreletin rauhallinen varmuus tehosi heihin.
"Tiedättekö murhaajan nimen?"
"Tiedän."
"Ja ehkä paikankin, missä hän nyt oleksii?"
"Kyllä."
Herra Filleul hykerteli käsiään.
"Onpa se onni kerrassaan! Tästä apajasta koituu urani loistokohta. Ja te voitte jo nyt antaa minulle päivänselviä selityksiä?"
"Kyllä, jo nyt... taikka, jos teillä ei ole sitä vastaan, tunnin tai parin kuluttua, oltuani mukana tutkintonne päättämisessä."
"Ei, ei suinkaan, heti, nuori mies..."
Raymonde de Saint-Véran, joka tämän kohtauksen alusta asti oli hellittämättä silmäillyt Isidore Beautreletia, astahti nyt herra Filleulin luo.
"Herra tutkintotuomari..."
"Mitä haluatte, neiti?"
Pari kolme sekuntia empi hän, katse Beautreletiin kiintyneenä, mutta kääntyi sitten jälleen herra Filleuliin:
"Tahtoisin, että kysyisitte tuolta herralta, minkätähden hän eilen käveli solatiellä, joka johtaa pikku veräjälle."
Se oli teatteriyllätys. Isidore Beautrelet tuntui joutuvan ymmälle.
"Minä, neiti! Minä! Näittekö minut eilen?"
Raymonde seisoi mietiskelevänä tarkastellen Beautreletia, ikäänkuin etsien täyttä vahvistusta oletukselleen, ja vastasi tyynesti:
"Kello neljä ehtoopäivällä, käydessäni metsän läpi, kohtasin solatiellä teidän kokoisenne nuoren miehen. Hän oli pukeutunut kuten te, parta oli leikattu kuten teidän... ja sain ehdottomasti sen käsityksen, että hän ei halunnut tulla nähdyksi."
"Ja se olin minä?"
"On mahdotonta aivan ehdottoman jyrkästi vakuuttaa sitä, sillä muistini on hiukan hämärä. Mutta... mutta minusta tuntuu... yhdennäköisyys olisi muutoin kovin merkillinen..."
Herra Filleul oli kuin puusta pudonnut. Yksi rikollisista oli jo petkuttanut häntä; antaisiko hän nyt tämän koulupojaksi tekeytyneenkin vetää häntä nenästä? Nuoren miehen sävy tosin puhui hänen puolestaan, mutta eihän voi koskaan tietää...
"Mitä on teillä vastattavana, hyvä herraseni?"
"Että neiti erehtyy ja että voin sen helposti todistaa yhdellä ainoalla sanalla. Eilen siihen aikaan olin Veulesissa."
"Se teidän on todistettava. Missään tapauksessa ei asema enää ole sama. Korpraali, joku väestänne olkoon tämän herran seurana."
Isidore Beautreletin kasvot ilmaisivat syvää mielipahaa.
"Onko toimenpide pitkäaikainen?"
"Meidän täytyy ehtiä hankkia tarvittavat tiedot."
"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä keräämään ne niin joutuisasti ja varoen kuin ikinä mahdollista..."
"Miksi niin?"
"Isäni on vanha. Me pidämme toisistamme kovin paljon, enkä mitenkään soisi hänen saavan huolia minun tähteni."
Äänen itkunsekainen sävy ei herra Filleulia miellyttänyt. Tämä kuulosti teatterimaiselta. Hän lupasi kuitenkin:
"Tänä iltana, viimeistään huomenna, osaan tehdä päätökseni."
Ehtoopäivä kului edelleen. Tutkintotuomari lähti jälleen luostarikäytävän raunioille ja ankarasti karkoitettuansa kaikki uteliaat otti itse johtaakseen etsintää ja käski järjestelmällisesti jakaa alueen pikku neliöiksi, jotka tutkittiin perusteellisesti yksi kerrallaan. Mutta päivän mennessä mailleen hän ei ollut juuri sen pitemmällä kuin ennenkään, ja hän selitti sillävälin linnan täyttäneelle sanomalehtimiesten liudalle:
"Hyvät herrat, kaikki aiheuttaa meidät otaksumaan, että haavoittunut on täällä, aivan lähellämme, mutta todellinen asiaintila on sitä vastaan. Minun nähdäkseni on hänen siis onnistunut paeta, joten hän on linnan alueen ulkopuolella."
Yksissä tuumin santarmikorpraalin kanssa järjesti hän sentään varmuuden vuoksi puistoon vartion, ja vielä kerran perinjuurin tutkittuansa molemmat salit ja koko linnan sekä koottuaan kaikki tarpeelliset tiedot hän lähti nimismiehen seurassa takaisin Dieppeen.
Tuli yö. Koska oli määrä sulkea kammio, niin Jean Davalin ruumis vietiin toiseen huoneeseen. Kaksi lähiseudun vaimoa valvoi sen luona Suzannen ja Raymonden avulla. Alhaalla vanhassa rukouskappelissa torkkui nuori Isidore Beautrelet penkillä, ja häntä vartioitsi tarkoin maalaispoliisi, joka oli saanut hänet vastuulleen. Ulkona olivat santarmit, vuokraaja ja tusina talonpoikia asettuneet vartiopaikoilleen raunioihin pitkin muureja.
Kello yhteentoista oli kaikki rauhallista, mutta kymmenen minuuttia yli yhdentoista kuului laukaus linnan toiselta puolelta.
"Pitäkää varanne!" huusi korpraali. "Kaksi miestä jää tänne... te, Fossier, ja te, Lecanu... muut kaikki mars juoksuun!"
Kaikki hyökkäsivät alas ja kääntyivät linnan läntisen kulman taa. Epäselvä varjo vilahti pois pimeään. Uusi laukaus houkutteli heidät heti loitomma, melkein piharakennukselle asti. Ja kun he joukolla saapuivat hedelmäpuutarhan pensasaidalle asti, leimahti äkkiä tulipatsas ilmaan vuokraajan talon oikealta puolen, ja sitä seurasi sankka savupilvi. Heinillä katonrajaa myöten täytetty lato paloi.
"Ne roistot", huusi korpraali Quevillon, "ne ovat sytyttäneet ladon. Rynnätäänpä ohi, pojat. Ne eivät voi olla etäällä."
Mutta tuuli ajoi liekkejä asuinrakennukseen päin, ja täytyi ensin torjua vaara. He antausivat tähän työhön sitäkin innokkaammin, kun palopaikalle saapunut kreivi de Gesvres kiihotti heitä palkinnon lupauksella. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin oltiin tulen herroina. Takaa-ajo olisi ollut hyödytön.
"Meidän täytyy käydä tätä juttua selvittämään päivän koittaessa", sanoi korpraali. "Ne ovat varmasti jättäneet jälkiä... kyllä ne löydämme."
"Minäpä mielelläni haluaisin tietää tämän hyökkäyksen syyn", kummasteli kreivi. "Perin joutavalta tuntuu minusta heinien polttaminen."
"Tulkaa mukaan, herra kreivi... minä kenties voin sanoa teille syyn."
He lähtivät yhdessä luostarikäytävän raunioille. Korpraali huusi:
"Lecanu!... Fossier!"
Toiset santarmit olivat jo etsimässä niitä tovereitaan, jotka oli sinne jätetty vartioimaan. Heidät löydettiin vihdoin muutaman askeleen päässä pikku veräjästä. He makasivat maassa, köytettyinä, kapula suussa ja side silmillä.
"Herra kreivi", kuiskasi korpraali heitä päästeltäessä irti, "herra kreivi, meitä on petetty kuin pieniä lapsia".
"Kuinka niin?"
"Laukaukset, hyökkäys, tulipalo, kaikki oli juonta, jolla meidät viekoteltiin pois tuonne. Sillaikaa sidottiin molemmat miehemme, ja asia suoritettiin."
"Mikä asia?"
"Haavoittuneen poisvieminen tietysti!"
"Hoo, luuletteko niin?"
" Luulenko niin? Se on ihan varmaa. Se ajatus juolahti mieleeni kymmenen minuuttia takaperin. Mutta suunnattomassa typeryydessäni en tullut sitä jo aikaisemmin älynneeksi. Silloin olisimme siepanneet kiinni heidät jok'ainoan."
Quevillon polki maata äkillisen raivon valtaamana.
"Mutta minne hornaan ne ovat joutuneet? Kuinka ovat ne saaneet hänet pois? Ja hän, tuo roisto, missä hän piileskeli? Sillä tarkastimmehan aluetta koko päivän, eikähän mies voi kätkeytyä ruohotukkoon, semminkään haavoittuneena. Tämä on suorastaan noituutta!"
Mutta korpraali Quevillonia odotti vielä yksi hämmästys. Kun aamun sarastaessa mentiin rukoushuoneeseen, nuoren Isidore Beautreletin vankilaan, huomattiin nuorukaisen olevan tipo tiessään.
Tuolilla istui kyyryssä maalaispoliisi ja nukkui.
Hänen vieressään oli karahvi ja kaksi lasia. Toisen lasin pohjassa havaittiin hiukkanen valkeata pulveria.
Tutkimukset osoittivat ensinnäkin, että nuori Isidore Beautrelet oli antanut maalaispoliisille unipulveria, edelleen että hän oli saattanut päästä ulos ainoastaan ikkunasta, joka oli puolen kolmatta metriä korkealla lattiasta, ja lopuksi — hauska piirre — ettei hän voinut ylettää tuota ikkunaa muutoin kuin käyttämällä vartijansa selkää astinlautanaan.
TOINEN LUKU
— — —
Yön uutisia. Tohtori Delattre ryöstetty.
Juuri lehtemme joutuessa painoon tuodaan meille uutinen, jonka todenperäisyyttä emme uskalla mennä takaamaan, niin uskomattomalta se meistä tuntuu. Julkaisemme sen kaikin varauksin.
Tohtori Delattre, kuulu kirurgi, oli eilen illalla puolisonsa ja tyttären keralla katsomassa 'Hernanin' esittämistä Comédie Françaisessa. Kolmannen näytöksen alussa, s.o. noin kymmeneltä, avautui hänen aitionsa ovi, ja muuan herrasmies, jolla oli kaksi kumppania takanaan, kumartui kuiskaamaan tohtorille, kuitenkin siksi kovaa, että rouva Delattre kuuli:
'Herra tohtori, minulla on peräti ikävä tehtävä toimitettavana ja olisin teille suuresti kiitollinen, jos helpottaisitte sitä minulle!'
'Kuka olette, monsieur?'
'Thésard, ensimmäisen arrondissementin poliisikomisario, ja minulla on määräys viedä teidät prefektuuriin herra Dudouisin kuulusteltavaksi.'
'Mutta...'
'Ei sanaakaan, herra tohtori, minä pyydän, ei liikahdustakaan. Tämä on surkuteltava erehdys, ja sen vuoksi täytyy meidän olla hiljaa ja karttaa huomion herättämistä. Ennen näytännön loppua olette jo taas täällä, siitä olen varma.'
Tohtori nousi istuimeltaan ja seurasi komisariota.
Näytännön loppuun hän ei palannut.
Hyvin levottomana lähti rouva Delattre poliisikomisariaattiin. Siellä hän tapasi todellisen herra Thésardin ja huomasi suureksi kauhukseen, että joku petturi oli vienyt hänen miehensä mukanaan.
Ensimmäiset tutkimukset ovat ilmaisseet, että tohtori on noussut autoon, ja että tämä auto on kadonnut Place de la Concordelle päin.
Keskipäiväpainoksessa julkaisemme lukijoille tämän käsittämättömän seikkailun jatkon.
— — —
Niin uskomaton kuin seikkailu olikin, oli se kumminkin tosi. Ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa, ja Grand Journalin keskipäiväpainos vahvisti sen, samalla kun muutamin sanoin ilmoitti sen omituisen lopun.
Jutun loppu ja ensimmäiset arvailut.
Tänä aamuna klo 9 toi tohtori Delattren talon n:o 78 portille Rue Duretin varrelle auto, joka heti poistui nopeasti.
N:o 78 Rue Duretilla on tohtori Delattren klinikka, jonne hän tuolla kellonlyönnillä saapuu joka aamu. Ilmoittautuessamme otti tohtori herttaisena meidät vastaan, vaikka olikin parhaillaan neuvottelussa etsivän osaston päällikön kanssa.
'Muuta en voi teille sanoa', hän vastasi, 'kuin että minua on kohdeltu erittäin hienotuntoisesti. Kolme kumppaniani olivat miellyttävimpiä ihmisiä, mitä konsaan olen tavannut, erinomaisen kohteliaita, sukkelia ja älykkäitä keskustelussaan, mikä oli suuri etu niin pitkällä matkalla.'
'Kuinka kauan sitä kesti?'
'Noin neljä tuntia, ja paluu saman verran.'
'Ja matkan määrä?'
'Minut vietiin sairaan luo, jonka tila vaati viipymätöntä kirurgista toimenpidettä.'
'Onnistuiko leikkaus?'
'Kyllä, mutta seuraukset voivat käydä vaarallisiksi. Täällä voisin vastata potilaan paranemisesta. Mutta tuolla, niissä olosuhteissa, mihin hän on joutunut...'
'Epäsuotuisissa olosuhteissa?'
'Mitä viheliäisimmissä... hotellihuoneessa ja ilman minkäänmoista hoidon mahdollisuutta...'
'Kuka siis voi pelastaa hänet?'
'Ihmetyö... ja hänen tavattoman terve ruumiinrakenteensa.'
'Ettekö voi kertoa enempää tästä merkillisestä hoidokistanne?'
'En, sitä en voi. Ensinnäkin olen vannonut, ja toisekseen olen vastaanottanut kymmenentuhatta frangia köyhäinklinikkaani varten. Ellen vaikene, ottavat he rahansa takaisin.'
'Tokko — uskotteko niin?'
'Kyllä, uskon varmastikin. Kaikki nuo ihmiset tuntuvat tietävän, mitä tahtovat.'
Tämän verran ilmoitti meille tohtori Delattre. Toiselta puolen tiedämme, että etsivän osaston päällikön ei ole hartaasta yrittelystään huolimatta vielä onnistunut houkutella häneltä lähempiä tietoja hänen tekemästänsä leikkauksesta, hoitamastansa sairaasta, tai automatkan suunnasta. Näyttää siis olevan työlästä saada tietää totuus.
— — —
Tämän totuuden, jota puhelun laatija oli tunnustanut olevansa kykenemätön keksimään, arvasivat selvänäköisemmät asettamalla tohtorin matkan yhteyteen Ambrumésyssä sattuneet tapahtumat, jotka kaikissa saman päivän lehdissä kerrottiin pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten. Ilmeisesti olivat keskenänsä yhteydessä haavoittuneen murtovarkaan katoaminen ja kuuluisan kirurgin ryöstö.
Tutkimukset sitäpaitsi todistivat oletuksen oikeaksi. Kun seurattiin polkupyörällä paenneen valeajurin jälkiä, havaittiin hänen tulleen Arques-metsään viidentoista kilometrin päähän linnasta, heittäneen polkupyöränsä ojaan, lähteneen Saint-Nicolasin kylään ja sieltä lähettäneen seuraavan sähkösanoman:
" A.L.N., Postikonttori 45, Pariisi . Epätoivoinen, asema. Leikkaus heti. Lähettäkää kuuluisuus kansallistietä neljätoista ."
Tämä oli kumoamaton todistus. Pariisissa oleksivat rikostoverit ryhtyivät nyt kiireesti toimenpiteisiin. Kello kymmeneltä lähettivät he kuuluisuuden kansallistietä n:o 14, joka kulkee pitkin Arques-metsää ja päättyy Dieppeen. Sytyttämänsä tulipalon avulla saivat rosvot viedyksi pois johtajansa ja siirretyksi hänet ravintolaan, missä leikkaus tapahtui heti tohtorin saavuttua kello kaksi yöllä.
Asianlaita oli aivan epäilemätön. Pontoisessa, Cournayssa, Forgesissa oli ensimmäinen poliisipäällikön apulainen Ganimard, vasiten lähetettynä Pariisista apulaisensa Folenfantin keralla, todentanut auton kulkeneen yöllä ohitse. Samaten Dieppen ja Ambrumésyn välisellä taipaleella; ja joskin sen jäljet olivat äkkiä häipyneet puolen lieuen päässä linnasta, niin havaittiin kuitenkin joukko askelten jälkiä pienen puistoveräjän ja luostarikäytävän raunioiden välillä. Ganimard osoitti sitäpaitsi, että pikku veräjän lukko oli murrettu.
Kaikki oli siis selvillä. Oli enää vain löydettävä tohtorin mainitsema ravintola. Se oli helppo tehtävä Ganimardille, vanhalle kärsivälliselle vainukoiralle. Ravintolain lukumäärä on rajoitettu, ja potilaan tilan perusteella saattoi tarkoitettu ravintola olla ainoastaan Ambrumésyn läheisyydessä. Ganimard ja korpraali Quevillon lähtivät liikkeelle. Viidensadan, tuhannen, viidentuhannen metrin kehästä nuuskivat he kaikki mitä voitiin ravintoloiksi sanoa. Mutta vastoin kaikkia odotuksia pysyi kuoleva yhä näkymättömänä.
Ganimard oli itsepintainen. Hän laskeusi lauantai-iltana levolle päättäen itse jatkaa tiedustuksia sunnuntaina. Mutta sunnuntai-aamuna hän sai tietää, että santarmipatrulli oli edellisenä yönä nähnyt tuntemattoman olennon hiiviskelevän solatiellä muurien ulkopuolella. Oliko se asemaa tutkimaan pistäytynyt rikollinen? Saattoiko olettaa, että rosvoliiton päällikkö ei ollutkaan poistunut luostarikäytävästä tai sen läheisyydestä?
Illalla lähetti Ganimard santarmipatrullin vuokratalolle päin ja asettui itse Folenfantin kanssa vartioimaan muurien ulkopuolelle lähelle pikku veräjää.
Hiukan ennen puoltayötä saapui metsästä haamu, hiipi heidän välitsensä veräjälle ja astui puistoon. Kolme tuntia he näkivät hänen harhailevan oikealle ja vasemmalle, raunioiden keskellä, kumartuvan alas, kapuavan ylös vanhoja pilareita ja seisoskelevan pitkät ajat liikkumattomana. Sitten hän läheni veräjää ja astui taas ulos molempien virkamiesten välitse.
Ganimard tarttui häntä kaulukseen, Folenfantin kietaistessa käsivartensa hänen uumilleen. Hän ei ollenkaan asettunut vastarintaan, vaan antoi aivan säveästi heidän sitoa ranteensa ja viedä hänet linnaan. Mutta heidän tahtoessaan häntä kuulustella vastasi hän ainoastaan, ettei hän ollut velvollinen heille tekemään selvää puuhistaan ja että hän odottaisi tutkintotuomarin saapumista.
He köyttivät miehen sitten tukevasti sängynjalkaan toisessa niistä vierekkäisistä huoneista, jotka olivat heidän asuntonaan.
Herra Filleulin saapuessa maanantai-aamuna kello yhdeksältä kertoi hänelle Ganimard saaliistaan. Vanki noudettiin alas saliin. Hän oli Isidore Beautrelet.
"Herra Isidore Beautrelet!" huudahti herra Filleul ihastuneen näköisenä ja ojensi tulijalle molemmat kätensä. "Mikä mieluisa yllätys! Erinomainen salapoliisiharrastajamme täällä ja meidän vallassamme! Olipa onni! Herra apulaispäällikkö, sallikaa minun esitellä teille herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas."
Ganimard näytti hieman ällistyvän. Isidore kumarsi hänelle hyvin syvään kuten suuressa arvossa pidetylle virkaveljelle ja lausui herra Filleuliin kääntyen:
"Herra tutkintotuomari, te näytte saaneen hyviä tietoja minusta?"
"Erinomaisia! Ensinnäkin olitte todellakin Veules-les-Rosesissa silloin kun neiti de Saint-Veran luuli nähneensä teidät solatiellä. Otamme kyllä vielä selvän siitä, kuka niin suuresti on teidän näköisenne. Edelleen olette te aivan oikein Isidore Beautrelet, seitsemännen luokan oppilas — vieläpä oivallinen oppilas, työteliäs ja mallikelpoinen käytökseltänne. Koska isänne asuu maaseudulla, käytte te kerran kuussa tervehtimässä hänen asiamiestänsä herra Bernodia, joka ylistelee teitä ylenpalttisesti."
"Joten..."
"Joten te olette vapaa, herra Isidore Beautrelet."
"Täydellisesti vapaa?"
"Niin. Mutta minä asetan pikku, pikku ehdon. Ymmärrättehän, etten voi päästää käsistäni herrasmiestä, joka antaa toisille unilääkettä, hyppää ulos ikkunasta ja sitten tavataan kiertelemässä yksityisellä alueella... etten voi päästää häntä ilman jonkunlaista hyvitystä."
"No?"
"Me palaamme keskeytyneeseen keskusteluumme, ja te kerrotte minulle, kuinka pitkälle olette edistynyt tutkimuksissanne. Kahden päivän vapaus on kai johtanut teidät varsin pitkälle?"
Kun Ganimard aikoi poistua selvästi ilmaistakseen halveksimisensa mokomaa leikkiä kohtaan, huudahti tuomari:
"Ei mitenkään, herra apulaispäällikkö, teidän paikkanne on täällä. Minä vakuutan teille, että herra Isidore Beautrelet tosiaan ansaitsee huomiota. Herra Isidore Beautrelet on minun saamieni tietojen mukaan saavuttanut Janson de Saillyn lyseossa suurta kunnioitusta havaintojen tekijänä, jonka silmää ei mikään vältä, ja hänen toverinsa kuuluvat pitävän häntä teidän kilpailijananne ja Sherlock Holmesin veroisena."
"Todellakin?" virkahti Ganimard ivallisesti.
"Aivan. Eräs heistä kirjoittaa minulle: 'Jos Beautrelet selittää tietävänsä jotakin, niin teidän pitää häntä uskoa, ja olkaa vakuutettu siitä, että hänen sanomansa on oikean asianlaidan tarkka määritelmä.' Herra Isidore Beautrelet, nyt jos koskaan on oikea hetki osoittaa toverienne luottamus oikeutetuksi. Pyydän mitä hartaimmin, että nyt annatte tarkan määritelmän oikeasta asianlaidasta."
Isidore kuunteli hymyillen ja vastasi:
"Herra tutkintotuomari, te olette armoton. Teette pilaa meistä poloisista koulupojista, jotka huvittelemme niin hyvin kuin taidamme. Siinä muuten menettelettekin oikein, enkä enää aio antaa teille uusia aiheita leikinlaskuun."
"Koska ette tiedä mitään, herra Isidore Beautrelet?"
"Tunnustan todellakin kaikella nöyryydellä, etten mitään tiedä. Sillä sitä en tietämiseksi sano, että olen havainnut pari kolme seikkaa, jotka muuten eivät ole voineet välttää teidän huomiotanne, siitä olen varma."
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi mitä on varastettu."
"Vai niin, te tiedätte sen?"
"Te tiedätte sen varmasti myöskin. Siihen seikkaan kaikkein ensimmäiseksi kohdistin tutkimukseni, sillä se tuntui minusta hyvin helpolta."
"Vai — niin... hyvin helpolta?"
"Tietenkin. Tarvitseehan vain tehdä johtopäätöksiä."
"Ei muuta?"
"Ei."
"Ja nämä johtopäätökset?"
"Kuuluvat näin, ilman pitkiä puheita. Toiselta puolen on tapahtunut varkaus, koskapa molemmat neitoset ovat yhtä mieltä siitä, että he todella ovat nähneet kahden miehen pakenevan kantamuksineen."
"On tapahtunut varkaus."
"Toiselta puolen ei ole kadonnut mitään, sillä kreivi de Gesvres vakuuttaa niin ja hänen täytyy se tietää paremmin kuin kukaan muu."
"Ei ole kadonnut mitään."
"Näistä molemmista peruslauselmista joudutaan ehdottomaan johtopäätökseen: koska on tapahtunut varkaus eikä mitään ole kadonnut, niin on varastetun esineen sijalle tietenkin pantu toinen samanlainen. Sanon heti, että tosiseikat eivät kenties vahvista tätä todistelua. Mutta väitän, että se on ensimmäinen oletus, minkä voimme tehdä, ja että meillä ei ole oikeutta hyljätä sitä ennen kuin huolellisen tutkimuksen perästä."
"Niin... siinä olette oikeassa", myönsi tutkintotuomari ilmeisen kiinnostuneena.
"No", pitkitti Isidore, "mikä tässä salissa saattoi herättää murtovarkaitten himoa? Kaksi kapinetta. Ensinnäkin seinäkudokset. Mutta ne eivät tule kysymykseen. Antiikkisia korukudoksia ei voida jäljitellä, petos olisi heti pistänyt silmään. Kysymykseen tulee vain Rubens-taulujen kokoelma."
"Mitä sanotte?"
"Sanon, että tuossa seinällä riippuvat neljä Rubens-taulua ovat väärennettyjä."
"Mahdotonta!"
"Ne ovat väärennettyjä, ilman inttämistä, loogillisen välttämättömästi ja kumoamattomasti."
"Sanon teille vieläkin, että se on mahdotonta."
"Herra tutkintotuomari, pian vuosi takaperin tuli Charpenaisiksi itseään nimittävä nuori mies Ambrumésyn linnaan Ja pyysi lupaa saada maalata jäljennökset Rubensin tauluista. Kreivi de Gesvres suostui. Viiden kuukauden ajan työskenteli Charpenais tässä salissa joka päivä aamusta iltaan. Hänen valmistamansa jäljennökset — puitteineen päivineen — ne nyt on vaihdettu niihin neljään alkuperäiseen maalaukseen, jotka kreivi testamentilla sai enoltaan Bobadillan markiisilta."
"Todistus?"
"Mitään todistusta en voi antaa. Taulu on väärennetty sentähden, että se on väärennetty, eikä minun mielestäni kannata noita edes tarkastella."
Herra Filleul ja Ganimard silmäilivät toisiaan hämmästystänsä salaamatta. Apulaispäällikkö ei enää ajatellutkaan poistumista.
Lopulta lausui tutkintotuomari:
"Meidän täytyy kysyä kreivi de Gesvresin mielipidettä."
Ja Ganimard yhtyi:
"Niin, ehdottomasti."
Ja he lähettivät kutsumaan kreiviä ystävällisesti pistäytymään saliin.
Se oli todellinen voitto nuorelle lyseolaiselle. Kahden sellaisen ammattimiehen kuin Filleulin ja Ganimardin pakottaminen kiinnittämään huomiota hänen oletuksiinsa olisi hivellyt toisen itserakkautta. Mutta Beautrelet näytti olevan tunteeton sellaiselle, ja hän odotti yhä hymyilevänä ja levollisena, ilman ivan vivahdustakaan.
Kreivi de Gesvres astui huoneeseen.
"Herra kreivi", aloitti tutkintotuomari, "tutkimustemme kehitys on johtanut aivan aavistamattomaan mahdollisuuteen, jonka kaikessa varovaisuudessa mainitsemme teille. On mahdollista — sanon: on mahdollista — että murtovarkailla oli tänne tunkeutuessaan aikomuksena varastaa neljä Rubens-tauluanne... tai ainakin vaihtaa ne neljään jäljennökseen... jäljennöksiin, jotka eräs Charpenais-niminen maalari kuuluu vuosi takaperin laatineen. Viitsittekö hyväntahtoisesti tutkia noita tauluja ja sanoa meille, tunnustatteko ne oikeiksi?"
Kreivi näytti pidättelevän tyytymättömyyden elettä, tähysteli ensin Isidore Beautreletia, sitten herra Filleulia, ja vastasi edes vilkaisematta tauluihin:
"Herra tutkintotuomari, toivoin, että totuus ei tulisi ilmi. Mutta koska se toive on ollut turha, en epäröitse selittää, että nuo neljä taulua ovat väärennetyt."
"Tiesitte sen siis?"
"Heti alusta."
"Miksi ette sanonut sitä?"
"Se, joka omistaa kalleuden, ei milloinkaan ole halukas kertomaan, ettei tätä kalleutta ole olemassa... että se ainakin on väärennetty."
"Se oli ainoa keino saada ne takaisin."
"Minun mielestäni esiintyi toinen ja parempi keino."
"Mikä niin?"
"Olla levittämättä salaisuutta, olla säikyttämättä varkaita, vaan sen sijaan tarjoutua ostamaan takaisin taulut, joiden rahaksimuuttaminen epäilemättä on heille vaikeata."
"Miten voisitte päästä väleihin heidän kanssaan?"
Kun kreivi ei vastannut, niin Isidore virkkoi:
"Sanomalehtiin asetetun ilmoituksen kautta. Se pikku ilmoitus, joka on ollut julkaistuna Le Journalissa, L'Écho de Parisissa ja Le Matinissa, kuuluu seuraavasti:
"' Olen halukas ostamaan takaisin taulut.'"
Kreivi nyökäytti päätään. Vielä kerran oli nuori mies osoittautunut vanhempia ammattiveljiänsä verremmäksi.
Herra Filleul koetti säilyttää hyväntuulista sävyään.
"Monsieur", huudahti hän, "alanpa totisesti uskoa, etteivät toverinne ole aivan väärässä. Millainen silmä! Millainen vaisto! Jos näin jatkuu, ei herra Ganimardilla ja minulla enää ole mitään tehtävää."
"Oh, tämähän ei ole ollut pulmallista..."
"Mutta muu sitä enemmän, tarkoitatte? Muistanpa todellakin, että te ensimmäisessä kohtauksessamme tunnuitte tietävän vielä lisää. Väitittehän muistaakseni tietävänne murhaajan nimen."
"Niin tein."
"No, kuka siis on surmannut Jean Davalin? Elääkö se mies? Missä hän piileskelee?"
"Meidän välillämme on eräs väärinymmärrys, herra tutkintotuomari, eli oikeammin sanoen teidän ja todellisen asiantilan välillä, jo alusta asti. Murhaaja ja pakolainen ovat kaksi eri henkilöä."
"Mitä sanottekaan?" huudahti herra Filleul. "Mies, jonka kreivi de Gesvres näki kammiossa ja joka hänet löi tainnuksiin, mies, jonka neidit näkivät salissa ja jota neiti de Saint-Véran ampui, mies, joka kaatui puistossa ja jota me haemme, eikö hän surmannut Jean Davalia?"
"Ei."
"Oletteko havainnut jälkiä kolmannesta rikollisesta, joka on kadonnut ennen neitien saapumista?"
"En."
"Sittenpä en ymmärrä... Kuka siis on Jean Davalin murhaaja?"
"Jean Davalin surmasi..."
Beautrelet vaikeni, seisoi hetken miettivänä ja jatkoi sitten:
"Mutta ensin minun täytyy osoittaa teille, mitä tietä olen päässyt tähän vakaumukseen ja mitkä olivat murhan syyt... muutoin tuntuisi syytökseni teistä järjettömältä. Ja sitä se ei ole, ei, sitä se ei ole. Ei ole pantu huomiota erääseen seikkaan, joka kuitenkin on ylen tärkeä, nimittäin että Jean Daval haavoittuessaan oli täysin pukeutunut, pitkävartiset saappaat jalassa, kaikin puolin päiväasussa, liivit, irtokaulus, kaulahuivi ja housunkannattimet yllä. Mutta rikos tehtiin kello neljä aamulla."
"Minä huomautin tästä omituisuudesta", virkkoi tutkintotuomari, "mutta kreivi de Gesvres vastasi minulle, että Jean Davalilla oli tapana öisin valvoa työnsä ääressä".
"Palvelijat päin vastoin sanovat hänen aina menneen aikaisin levolle. Mutta otaksukaamme hänen olleen valveilla: miksi on hän silloin rutistellut peitteensä ja hurstinsa, niin että näyttää kuin hän olisi maannut? Jos hän on maannut, miksi hän silloin melua kuullessaan otti vaivakseen pukeutua kiireestä kantapäähän, sen sijaan että olisi hätäisesti heittänyt ylleen joitakuita vaatekappaleita? Olin sisällä hänen huoneessaan ensimmäisenä päivänä, teidän ollessanne aamiaisella; hänen tohvelinsa olivat sängyn vieressä. Kuka esti häntä sieppaamasta niitä jalkaansa noiden raskaitten, rautahelaisten saappaiden asemesta?"
"Minä en vielä näe..."
"Ei, te ette vielä voi nähdä muuta kuin omituisia sattumuksia. Ne tuntuivat minusta kuitenkin hyvin epäiltäviltä, kun sain tietää, että Jean Daval itse oli esitellyt ja suosittanut kreivi de Gesvresille maalari Charpenaisin, joka jäljensi Rubens-taulut."
"No?"
"Nyt ei ollut aiheetonta otaksua, että Jean Daval ja Charpenais olivat rikostoveruksia. Sen johtopäätöksen tein jo ennen viime puheluamme."
"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta."
"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin Davalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä imupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin päin nähdä: ' Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi.' Seuraavana päivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli lähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori 45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa joukkueen kanssa, joka vei taulut."
Herra Filleul ei inttänyt vastaan.
"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?"
"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli hänen rikostoverinsa."
"No?"
"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja, jotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi neiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan: 'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval... elääkö hän? Veitsi?' Ja minä pyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta — samaten pöytäkirjassa —, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka saattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli pistetty veitsellä?"
Isidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti siltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki huomauttelut. Hän pitkitti heti:
"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen ollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen, kuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän syöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata häneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen henkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin."
Taaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa. Ganimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:
"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?"
Kreivi de Gesvres ei vastannut.
"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät... pyydän teiltä vastausta kysymykseeni."
Kreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:
"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun."
Tuomari säpsähti.
"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta harhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte itsepuolustukseksenne oikeutettu?"
"Kaksikymmentä vuotta", selitti kreivi, "oli Daval työskennellyt minun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän — en tiedä minkä kiusauksen johdosta — kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut entisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi."
"Te ette tahtonut, olkoon niin, mutta se ei ollut oikein."
"Minä en yhdy teidän mielipiteeseenne, herra tutkintotuomari. Koska ketään viatonta ei syytetty tästä rikoksesta, niin oli minulla ehdoton oikeus olla syyttämättä sitä, joka samalla kertaa oli rikollinen ja uhri. Hän oli ruumiina. Kuolema on nähdäkseni riittävä rangaistus."
"Mutta nyt, herra kreivi, nyt, kun totuus tiedetään, voitte puhua."
"Kyllä. Tässä on kaksi hänen rikostovereilleen lähettämiensä kirjeiden luonnosta. Otin ne hänen salkustaan muutamia minuutteja jälkeen hänen kuolemansa."
"Ja hänen rikoksensa vaikutin?"
"Menkää Dieppeen Rue de la Barrelle 18. Siellä asuu eräs rouva Verdier. Tuon kaksi vuotta takaperin ensin kohtaamansa naisen tähden, hänen rahatarpeitansa tyydytelläkseen, on Daval varastanut."
Kaikki oli siten selitettyä. Murhenäytelmän hämy häipyi, ja se näyttäysi vähitellen oikeassa valaistuksessaan.
"Jatkakaamme", virkkoi herra Filleul kreivin vetäydyttyä takaisin.
"Niin", vastasi Beautrelet hilpeästi, "minä olen melkein päässyt puheitteni päähän".
"Mutta karkulainen, haavoittunut?"
"Hänestä tiedätte te yhtä paljon kuin minäkin, herra tutkintatuomari. Te olette seurannut hänen jälkiänsä luostaritarhan ruohikossa... te olette..."
"Niin, niin, kyllä tiedän, mutta sittemmin on hänet viety pois, ja minäpä haluaisin joitakuita tietoja tuosta ravintolasta."
Isidore Beautrelet purskahti nauruun.
"Ravintolasta! Ravintolaa ei ole olemassa. Se on satua, juoni oikeuden hämmennyttämiseksi, ja nerokas juoni, koskapa on onnistunut."
"Mutta tohtori Delattre vakuuttaa..."
"Niin kyllä", huudahti Beautrelet ehdottoman varmalla äänellä, "juuri syystä että tohtori Delattre vakuuttaa, ei häntä pidä uskoa. Eihän tohtori Delattre ole tahtonut antaa muuta kuin kaikkein epämääräisimpiä tietoja seikkailustaan; hän ei ole tahtonut ilmaista mitään, mikä voisi olla vaarallista hänen hoidokkinsa turvallisuudelle... ja äkkiä puhuu hän ravintolasta! Saatte pitää varmana, että jos hän on maininnut ravintolaa, on se tapahtunut pakosta. Olkaa varma siitä, että koko hänen meille latelemansa juttu on hänelle saneltu hirveätä kostoa uhaten. Tohtori on nainut, hänellä on tytär. Ja hän rakastaa omaisiaan liian suuresti, ollakseen tottelematon henkilölle, joiden pelottavasta voimasta hän on nähnyt todistuksia. Sen vuoksi hän on antanut teille niin tarkkoja tietoja."
"Niin tarkkoja, ettei voi löytää ravintolaa."
"Niin tarkkoja, että yhä etsitte sitä vastoin kaikkea todenmukaisuutta ja että katseenne ovat kääntyneet siitä ainoasta paikasta, mistä mies voi löytyä, siitä salaperäisestä paikasta, josta hän ei ole kertaakaan poistunut eikä ole voinut poistua, siitä hetkestä asti kun hänen neiti de Saint-Véranin haavoittamana onnistui puikahtaa sinne kuin petoeläin luolaansa."
"Mutta minne hiivattiin? Mihin hornan koloon?"
"Vanhan luostarin raunioihin."
"Eihän ole mitään raunioita! Muutamia muurinkylkiä! Muutamia pilarinkappaleita..."
"Sinne hän on kaivautunut, herra tutkintotuomari", huudahti Beautrelet pontevasti, "raunioihin teidän täytyy keskittää etsintänne! Sieltä, ettekä mistään muualta, te tapaatte Arsène Lupinin."
"Arsène Lupinin!" huudahti herra Filleul hypähtäen seisaalleen.
Syntyi tuokion juhlallinen vaitiolo, jonka aikana kuuluisa nimi sointui sieluissa. Arsène Lupin, oliko mahdollista, että hän oli tuo voitettu, mutta kuitenkin näkymätön vastustaja, jota oli turhaan etsitty monta päivää? Mutta... jos saisi pyydystetyksi Arsène Lupinin omaan ansaansa ja vangituksi hänet... sehän merkitsisi tutkintotuomarille viipymätöntä virkaylennystä, kultaa ja kunniaa.
Ganimard ei ollut hievahtanut. Isidore virkkoi hänelle:
"Tehän uskotte samaa kuin minäkin, vai mitä, herra apulaispäällikkö?"
"Tietysti!"
"Ettehän tekään ole hetkeäkään epäillyt, että hän se on koko tämän jutun juurena?"
"En sekuntiakaan! Onhan leima hänen. Lupin-kepponen eroaa jokaisesta muusta kepposesta kuin yhdet kasvot toisista."
"Sen voi sokeakin nähdä."
"Luuletteko... luuletteko..." sopersi herra Filleul.
"Luulenko!" huudahti nuori mies. "Huomatkaahan eräs pikku seikka: mitä alkukirjaimia nuo herrat käyttävät kirjeenvaihdossaan? A.L.N., — ensimmäistä kirjainta Arsènesta, ensimmäistä ja viimeistä Lupinista."
"Kas vain", kiitteli Ganimard, "teiltäpä ei mikään välty. Olette toden totta terävä poika, ja vanha Ganimard myöntää olevansa vallattu."
Beautrelet punastui ihastuksesta ja puristi apulaispäällikön hänelle ojentamaa kättä.
Nuo kolme miestä olivat lähestyneet kuistia, ja heidän katseensa harhailivat pitkin raunioaluetta. Herra Filleul mutisi:
"Hän siis muka on tuolla!"
" Hän on tuolla ", vakuutti Beautrelet hillityllä äänellä. "Hän on ollut tuolla kaatumisestansa asti. Loogillisesti ja käytännöllisesti päättäen hän ei ole voinut poistua neiti de Saint-Véranin ja molempien palvelijain häntä näkemättä."
"Mitä todistuksia teillä siitä on?"
"Todistuksen ovat meille antaneet hänen rikostoverinsa. Samana aamuna pukeutui toinen heistä ajuriksi ja kyyditsi teidät tänne..."
"Ottaakseen heidän jäljilleen johtavan lakin..."
"Kyllähän, mutta myöskin ja eritoten tarkastellakseen paikkaa, tehdäkseen tiedustuksia ja saadakseen selville, mihin hänen isäntänsä oli joutunut."
"Ja sen hän on saanut?"
"Niin luulen, koska hän tunsi piilopaikan. Ja otaksun hänen saaneen tietoonsa johtajansa epätoivoisen tilan, koska hän levottomuutensa vallassa oli kyllin varomaton kirjoittamaan: ' Voi neitiä, jos hän on surmannut isännän '."
"Mutta hänen ystävänsähän ovat sittemmin voineet kuljettaa hänet pois."
"Milloin? Väkenne ei ole poistunut raunioilta. Ja minne olisi hänet viety? Korkeintaan muutamia satoja metrejä edemmäs, sillä kuolevan keralla ei voi tehdä matkoja... ja silloin olisimme hänet löytäneet. Ei, sanon, hän on tuolla. Hänen ystävänsä eivät ikinä olisi vieneet häntä pois niin varmasta turvapaikasta. Sinne he ovat noutaneet tohtorin, poliisien juoksennellessa syötin perässä."
"Mutta miten voi hän elää? Elääkseen tarvitsee hän ruokaa, vettä!"
"Sitä en voi sanoa, siitä en tiedä mitään, mutta hän on tuolla, sen voin vannoa. Hän on tuolla, syystä että hän ei voi olla missään muussa paikassa. Olen siitä yhtä varma kuin jos näkisin hänet ja koskettaisin häntä. Hän on tuolla."
Sormi raunioihin suunnattuna piirsi hän ilmassa pienen kehän, joka vähitellen kutistui, kunnes se oli pelkkä piste. Ja tätä pistettä etsivät hänen molemmat seuralaisensa innokkaasti, kurottautuen ulos ilmaan, kumpainenkin saman uskon valtaamana kuin Beautrelet ja hänen hehkuvan vakaumuksensa kannustamana. Niin, Arsène Lupin oli siellä. Hän oli siellä sekä teoreettisesti että todellisuudessa; kumpaisellakaan ei enää voinut olla epäilystä siitä.
Ja oli jotakin järkyttävää ja kamalaa siinä tietoisuudessa, että kuuluisa seikkailija virui tuolla jossakin pimeässä sopessa, paljaalla maalla, avuttomana, voipuneena, kuumeisena.
"Ja jos hän kuolee?" virkkoi herra Filleul matalalla äänellä.
"Jos hän kuolee", sanoi Beautrelet, "ja hänen toverinsa saavat sen tietää, niin vartioikaa silloin huolellisesti neiti de Saint-Vérania, herra tutkintotuomari, sillä kosto tulee kauhea".
Herra Filleulin suostuttamisyrityksistä huolimatta — sillä hän olisi mielellään pitänyt noin ihmeellisen taitavan apulaisen — läksi Isidore Beautrelet muutamia minuutteja sen jälkeen paluumatkalle Dieppeen. Hän saapui Pariisiin kello viideksi, ja kello kahdeksalta oli hän Janson-lyseossa yhtaikaa kuin toverinsakin.
Yhtä tarkoin kuin hyödyttömästi tutkittuaan Ambrumésyn rauniot läksi Ganimard kotiin iltapikajunalla. Hänen saapuessaan asuntoonsa Rue Pergolèselle oli siellä hänelle seuraava paikalliskirje:
"Herra apulaispäällikkö. Kun minulla on ollut hiukan vapaata illalla, olen kerännyt muutamia täydentäviä tietoja, jotka varmaankin kiinnittävät mieltänne. Jo vuoden on Arsène Lupin asunut Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Tämän nimen olette useasti voinut lukea selostuksissa seuraelämästä tai urheilumaailmasta. Suuresti harrastaen matkoja on hän poissa pitkiä aikoja, jolloin hän väittää metsästävänsä tiikereitä Bengalissa tai sinikettuja Siperiassa. Hänen arvellaan työskentelevän liikeasioissa, joiden laatua ei oikein osata sanoa. Hänen nykyinen asuntonsa on Rue Marbeuf 36. (Minä pyydän teitä panemaan merkille, että Rue Marbeuf on postikonttorin n:o 45 läheisyydessä.) Aina torstaista huhtikuun 23 p:stä asti, päivää ennen Ambrumésyn murtovarkautta, ei ole mitään tietoja Étienne de Vaudreixista. Kunnioittavasti kiittäen siitä suopeudesta, herra apulaispäällikkö, jota olette minulle osoittanut, piirrän palvelukseksenne Isidore Beautrelet . J.K. — Älkää millään muotoa luulko, että minulla on ollut suurta vaivaa näiden tietojen saamisessa. Samana aamuna kun rikos tehtiin, ja herra Filleulin toimittaessa ensimmäistä tutkintoansa muutamien etuoikeutettujen henkilöiden läsnäollessa, sattui onneksi juolahtamaan mieleeni tarkastaa pakolaisen lakkia; valeajuri ei ollut vielä silloin käynyt sitä vaihtamassa. Ymmärrätte hyvin, että minun tarvitsi ainoastaan tietää hattutehtailijan nimi, saadakseni käsiini kassakuitin, joka ilmaisi ostajan nimen ja hänen osoitteensa."
Seuraavana aamuna läksi Ganimard Rue Marbeufin n:oon 36. Hankittuaan tietoja portinvartijalta hän avautti oven oikeaan pohjakerrokseen, mukavaan ja komeaan asuntoon, mistä hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin kasan tuhkaa kamiinista. Neljä päivää aikaisemmin oli kaksi ystävää käynyt siellä polttamassa kaikki vaaralliset paperit.
Mutta juuri poistuessaan kohtasi Ganimard kirjeenkantajan, jolla oli herra de Vaudreixille osoitettu kirje.
Ehtoopäivällä vaati kirjeen tuomioistuin, jolle asia oli ilmoitettu. Se oli Amerikassa leimattu ja sisälsi seuraavat englanniksi kirjoitetut rivit:
"Hyvä herra. Toistan asiamiehellenne antamani vastauksen. Niin pian kun saatte kreivi de Gesvresin neljä taulua haltuunne, lähettäkää ne sovitulla tavalla. Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen. Koska aavistamaton asia pakottaa minut matkustamaan, niin saavun yhtaikaa tämän kirjeen kanssa. Te tapaatte minut Grand Hotelissa.
Harlington."
Annetun vangitsemiskäskyn nojalla pidätti Ganimard samana päivänä herra Harlingtonin, Yhdysvaltain alamaisen, syytettynä varastetun tavaran ostamisesta ja osallisuudesta varkauteen.
Niiden tosiaankin odottamattomien tietojen kautta, jotka seitsentoistavuotias nuorukainen oli antanut, oli siis kaikki juonen pulmat ratkaistu neljässäkolmatta tunnissa.
Neljässäkolmatta tunnissa oli selittämätön käynyt yksinkertaiseksi ja selväksi. Neljässäkolmatta tunnissa oli rikostoverien suunnitelma johtajansa pelastamiseksi tehty tyhjäksi, haavoittuneen ja kuolevan Arsène Lupinin vangitseminen oli varma asia, hänen joukkonsa oli hajoitettu, tiedettiin hänen pariisilainen asuntonsa, se naamari, jonka taakse hän oli kätkeytynyt, ja ensimmäisen kerran paljastettiin eräs hänen nerokkaimpia ja pisimmän aikaa valmisteltuja suunnitelmiansa ennen kuin hän oli voinut suorittaa sen loppuun.
Yleisössä nousi kauttaaltaan hämmästyksen, ihailun ja uteliaisuuden humu. Rouenilainen sanomalehtimies oli jo taitavassa kirjoituksessa selostanut nuoren lukiolaisen ensimmäisen kuulustelun ja maininnut hänen herttaisuutensa, viehättävän suoruutensa ja tyynen varmuutensa. Ganimardin ja herra Filleulin tiedonannot — sellaisia varomattomuuksia he tekivät vastoin tahtoansa innostuksen vaikutuksesta, joka oli voimakkaampi kuin heidän ammatillinen velvollisuutensa vaiteliaisuuteen — saattoivat aivan äkkiä yleisön tiedoksi, mikä osa Isidore Beautreletilla oli viime tapauksissa ollut. Hän yksinään oli tehnyt kaikki. Hänelle yksinään kuului voiton koko kunnia.
Ihastus oli yleinen. Silmänräpäyksessä oli Isidore Beautrelet muuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati kansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien haastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon, seisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista ja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi koski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa maineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken oli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman muita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän monet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka poliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.
Janson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille mutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen nähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla johtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä. Kymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti hän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta. Samaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei kukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.
Mutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella monistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon oppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: Arsène Lupin, hänen menettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä, sekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan välillä.
Se oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta. Siinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen selvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto, hänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille, hänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen, sanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien "muokkaamiseksi" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan, että se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta kaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.
Ja se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla kertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat puolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista Isidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa pidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.
Sekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan näyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton saavuttamiseen.
Toiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin henkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että hän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti vaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes uskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra Harlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen sullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä kaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.
Toiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla, jonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran murhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän tiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta, mikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli kulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?
Lunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse, samaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety Seinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä auto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä isolla taululla lautturien niitä havaitsematta.
Auto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin olivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?
Kaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka päivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui hän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja sen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään — jos Beautreletin mielipide oli oikea — ammotti kuilu, jonka yli kelpo tutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.
Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin Isidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut hälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja läpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta sielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin pitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.
Tämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä Grand Journalin selostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi, Beautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.
Isidore vastasi hänelle aivan tyynesti:
"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja kaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin ylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee mieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?"
"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun Arsène Lupinin?"
"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani..."
"Helluntaina?"
"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6 p:nä."
"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni."
"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?" kysyi Beautrelet nauraen.
"Miksi moinen viivytys?" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla äänellä.
Tämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja jo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä kohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin määrin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla. Mikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä olisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä, mitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun 6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä. Kesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja illalla olisi Arsène Lupin vangittu.
"Ellei hän sitä ennen pakene", huomauttivat ne harvat, jotka vielä olivat seikkailijan puolella.
"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut."
"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa", jatkoivat hänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa kuolleena kuin kahleissa.
Ja vastaus oli valmis:
"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen rikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on myöskin Beautrelet sanonut."
Ja kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi Isidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi seurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa sikseen.
Hän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän oli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä ja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että juna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan ja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta vastapäisen sohvan selässä hän havaitsi ison paperilevyn, joka oli nuppineulalla kiinnitetty harmaaseen kankaaseen. Se sisälsi sanat:
" Hoitakoon kukin omansa. Te omanne. Muutoin varokaa ."
"Mainiota", tuumi hän käsiään hykerrellen. "Vastustajat menestyvät huonosti. Tämä uhkaus on yhtä typerä ja kömpelö kuin tuon valeajurin. Tyyli sekin! Kylläpä näkee, ettei Lupin ole ollut kynää pitelemässä."
Juna vieri tuon vanhan normandialaisen kaupungin reunassa alkavaan tunneliin. Ratasuojamassa Isidore käveli asemasillalla pari kolme askelta edes takaisin oikaistakseen sääriänsä. Aikoessaan palata vaunuunsa hän väkisinkin huudahti. Kävellessään sanomalehtimyymälän ohitse oli hän nimittäin nähnyt Journal de Rouenin ylimääräisen numeron etusivulla muutamia rivejä, joiden kamalan merkityksen hän heti tajusi:
"Viimeiset tiedot. — Dieppestä tiedoitetaan puhelimitse, että rosvoja murtausi yöllä Ambrumésyn linnaan, sitoi neiti de Gesvresin, asettaen hänelle kapulan suuhun, sekä riisti mukaansa neiti de Saint-Véranin. Veritahroja on havaittu viidensadan metrin päässä linnasta, ja ihan vierestä on löydetty veripilkkuinen shaali. On syytä olettaa, että nuori tyttöpoloinen on murhattu."
Aina Dieppeen asti istui Isidore Beautrelet liikkumattomana. Hän istui kyynärpää polviin tuettuna, kädet kasvoilla, ja pohti.
Dieppessä hän otti ajurin. Ambrumésyn edustalla hän tapasi tutkintotuomarin, ja tämä vahvisti kolkon sanoman.
"Ettekö tiedä mitään enempää?" kysyi Beautrelet.
"En. Minä tulin äsken."
Samassa astui santarmikorpraali Filleulin luo ja jätti hänelle rutistuneen, repaleisen ja kellastuneen paperilapun, jonka oli vastikään löytänyt läheltä sitä paikkaa, mistä shaali oli tavattu. Herra Filleul tarkasteli sitä, ja ojensi sen sitten Beautreletille sanoen:
"Tämäpä totisesti ei ole suureksikaan avuksi tutkimuksillemme."
Isidore käänsi ja kiersi paperia käsissään. Siihen oli piirretty numeroita, pisteitä ja merkkejä tähän tapaan:
KOLMAS LUKU
Kello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä Brédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän näytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:
"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?"
"En, herra tutkintotuomari."
"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä."
Hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa Brédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.
Ison pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien kattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.
"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?"
"Enkä nuku. Minä mietin."
"Aamusta saakka?"
"Niin."
"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän nähdä. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta. Vasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan totuus."
"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea. Mutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea päästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten muodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa tuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti minun otaksumaani."
"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen."
"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän."
"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja."
"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on vähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä määräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne perustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun on kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä voi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock Holmeskin on joutunut ansaan."
"Arsène Lupin on kuollut."
"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin oppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin."
Herra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.
"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän asian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin Pariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta puolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja tämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne kunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana päivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me emme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'"
Ei voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin rehti herra Filleul sen nyt teki.
Beautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen ajatusjuoksuun ja vastasi:
"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut mukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut tietää?"
"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme santarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa vartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen, minne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä ratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa..."
"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja ainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn."
"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta he olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos tehty."
"Millä tavalla?"
"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta tikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten, painettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua miestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi hänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he avasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui. Neiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn melua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen serkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat hänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja säikähdyksissään..."
"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä paimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?"
"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä."
"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle."
"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden läpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön, sivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä linnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he pysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä."
"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi eivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?"
"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa sattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön oli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen, että löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen. Jättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi iskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät."
"Entä ruumis?"
"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole. Seuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen vanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä. Sen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla ympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi nousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin."
"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista."
"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään päänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet sen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan murhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät mitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?"
"Lupin?"
"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti vieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren tytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä vähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai että hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra Beautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin vastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa kahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori mies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta."
"Minä päivänä nuo toiset tulevat?"
"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina..."
Beautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:
"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi minun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte tänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille arvoituksen ratkaisun."
"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma siitä?"
"Ainakin toivon."
"Ja minne nyt menette?"
"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen perusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää."
"Ja jolleivät sopeudu?"
"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari", ilvehti Beautrelet, "ja koetan hankkia itselleni toisia, taipuisampia. Maanantaina siis?"
"Niin, maanantaina."
Muutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen, Isidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä pitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.
Varsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa varman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen heikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua olivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä hetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada selville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?
Beautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut linnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se purkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko ylä- tai alapuolella Caudebecia.
Ensimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen ja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa, isossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.
La Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön tienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla jokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja alkoi aamulla kuulustella lauttureita.
Katsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23 p:nä kuljetettu lautalla virran yli.
"Kaluvaunuja sitten", esitti Beautrelet, "kärryjä, vankkureita?"
"Ei sellaisiakaan."
Isidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri matkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:
"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet kärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse."
"Eikö?"
"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen, pinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa."
"Ja mistä nuo kärryt tulivat?"
"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel."
"Missä hän asuu?"
"Louvetotin kylässä."
Beautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli risteyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi pientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La Mailleraieen!
Vasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata Vatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita kohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi vastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin vaikuttamaan.
"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi aamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin korkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat alas pinassiin."
"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen."
"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua."
Isidore hätkähti.
"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"
"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut hyvä mennä kajoamaan. — Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan vaaleat!"
"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."
Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo pani hänen päänsä pyörälle.
Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä odotti kirje, joka sisälsi sanat:
" Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin..."
"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."
Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.
"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?"
Herra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.
"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari."
"Toisin sanoen?"
"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä huolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita."
Hän näytti herra Filleulille kirjeen.
"Pyh, tyhmää pötyä", huudahti tämä, "ja minä toivon, että se ei estä teitä..."
"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä olen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää... osan totuutta."
"Osan?"
"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana siitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi."
"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten olette voinut keksiä...?"
"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin kirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille..."
"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?"
"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle päänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen.'"
"Niin, kyllä muistan..."
"Mitä oli tuo muu? Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei esiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua ja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja vain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta puolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen kuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota muutakin, jota hän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti tukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa tapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen ryhtyäksensä."
"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut."
"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut."
"Niin, Rubens-taulut, mutta..."
"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu samanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin, jotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin Rubens-taulut."
"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin."
Miehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja astelivat pitkin kappelin reunustaa.
Beautrelet seisahtui.
"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?"
"Totta totisesti!"
Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin että tämä särkyi sirpaleiksi.
"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."
"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella kepiniskulla alas madonnanpatsaan.
Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.
"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."
Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.
"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"
Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja panostamassa revolveriaan.
Beautrelet purskahti nauruun.
"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa päätänsä käsissään..."
Johannes Kastaja keikahti maahan.
"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen. "Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"
"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"
"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin kädestä aseen.
"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta valmistettua".
"Onko se mahdollista?"
"Pelkkää tyhjyyttä!"
Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.
"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä! Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi takaperin!"
Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.
"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista? Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen. Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari, mikä jättiläisnero se mies onkaan!"
"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"
"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle, on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."
"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".
Isidore kohautti hartioitaan.
"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää hämmästyksellä."
"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet... elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."
"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".
"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä viimeisen kerran — ihmetyön kautta, jonka pian selitän — nousevan viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta... josta oli koitumassa hänen hautansa."
Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.
"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."
"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.
"Olemmehan tutkineet sen."
"Huonosti."
"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres. "Minä tunnen kappelin."
"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio. Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka paikalle tämä on rakennettu."
"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.
"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi suorittaa viedäkseen pois kappelin."
"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."
"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista, millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia, korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja, mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."
"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."
Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.
Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:
"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen alitse."
"Ja siitä teette sen johtopäätöksen —?"
"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi työskennellessään tavannut luolakammion."
Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria. Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.
"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada tietää..."
"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.
Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana, jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.
"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."
"Onko luola syvä?"
"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia puuttuu."
"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin... ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet? Luulen hänen olevan tuolla."
Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.
"Menettekö te alas, herra Filleul?"
Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres seurasi häntä.
Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.
Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu ellotti häntä...
Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.
"No, mikä hätänä?"
"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."
Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.
"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."
"Beautrelet... hän on tuolla..."
"Mitä?"
"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan ikäni..."
"Missä hän on?"
"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."
Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.
"Ooh —!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.
Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei ollut mitään piirteitä erotettavina.
— — —
Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja pakeni ulos vapaaseen ilmaan.
Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän puheli:
"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut. Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta riittävältä todistukselta..."
Isidore ei hievahtanutkaan.
"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"
"Kyllä, kyllä."
"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."
Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen keskeytti hänen yksinpuhelunsa.
Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.
"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."
"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.
"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen. "Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet, minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."
Beautrelet hätkähti.
"Mitä sanotte? Nuoren..."
"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan. Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"
"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen, kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka olen alusta asti harkinnut."
"Tuota en oikein ymmärrä."
"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa teille koko totuuden."
"Mutta minusta tuntuu..."
"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne. Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin... sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista yöjunaan."
He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi polkupyörälleen.
Dieppessä hän meni La Vigiesin toimitukseen ja pyysi saada nähdä viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.
Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.
Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan hänen taakseen.
Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.
Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen louhikkoon.
Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:
" Kolmas ja viimeinen varoitus."
Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari huudahti:
"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."
"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan ulkopuolella."
"Onko se mahdollista?"
"Herra tutkintotuomari, täällä minua vaanitaan, liikkeitäni vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut, minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."
"Luuletteko niin?"
"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."
"No, no, Beautrelet..."
"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka hän jätti teille minun läsnäollessani?"
"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."
"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."
Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:
"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."
Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.
"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."
Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.
"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa, hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."
Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.
"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä rivillä sekä viidennellä — ainoat, joita meidän tarvitsee pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan —, ei ole ainoatakaan numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme eteemme tulos."
Hän kirjoitti eri paperilehdelle:
Sitten hän jatkoi:
"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla kertaa hyvin helpot — koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi — ja hyvin vaikeat, elleivät mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman mutkistuttamiseksi."
"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."
"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet, jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan ' demoiselles ' (neidit)."
"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"
"Ihan varmasti."
"Ja te ette havaitse mitään enempää?"
"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden ai 'n ja ui 'n välissä on g ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa, ja kun olen saanut tämän sanan alun, aigui, niin on luonnollista ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e muodostuvat sanaksi aiguille."
"Niin, aiguille näyttää tosiaan olevan oikea sana."
"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta. Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi muodostua neljä: fleuve, preuve, pleure ja creuse. Minä pyyhin sanat fleuve, preuve ja pleure, joita ei voi kieliopillisesti yhdistää aiguilleen, ja silloin jää jälelle sana creuse."
"Siitä siis koituu aiguille creuse (ontto neula). Hitto vieköön, minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei mitenkään voi olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"
"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo arvoituksellinen sanayhtymä aiguille creuse sisältää varsin paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin jälkiä..."
Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.
Herra Filleul nousi tuoliltaan.
"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"
"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on vain pari sanaa lausuttavana teille."
"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla. Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."
Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"
"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.
Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.
Brédoux nauroi pilkallisesti:
"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin oven avain."
"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.
"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan eteen.
Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.
"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".
Hän otti esille kellonsa.
"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."
Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.
Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.
"No, puhu pois. Mitä tahdot?"
"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."
"Minulla ei sellaista ole."
"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."
"Entä sitten?"
"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi. Kärsivällisyytemme on lopussa."
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.
Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa. Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.
"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.
"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."
Vaitiolo. Brédoux jatkoi:
"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne heti..."
Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi, vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan lujemmin...
"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."
"Tässä on", sanoi Beautrelet.
Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti sieppasi sen.
"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."
Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.
Askeleita kuului käytävästä.
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti nopeasti lompakkoon.
"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä. Olet puijannut minua!"
Hän loikkasi keskelle huonetta.
Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja ampunut.
"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."
He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.
Ovelle koputettiin kiivaasti.
Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään ja hellitti irti.
Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin. Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän ikkunalaudan yli. —
Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä murhayrityksestä Beautreletia vastaan, — samat lehdet kertoivat myös Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan lähdössä Doveriin.
Lupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen terävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään ja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret vastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet ollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää kenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.
NELJÄS LUKU
Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin valloituksen muistopäivä. Suom.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat, sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut niitä vielä lukenut.
Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä mitä haaveellisimpiin arvailuihin.
Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat, romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. Suom.] ja vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.
Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen perusteella.
Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta, oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä — jotka oitis riensivät tietoa levittämään —, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon, haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä vääjäämättömämmin todistetuksi.
Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu rannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.
Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.
Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna, jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta levottomuuteen!
Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.
Sitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin tietää —! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra Filleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli ehkäissyt hänet lausumasta!
Ja saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä — varsinaisen murhenäytelmän sivussa — oli vielä jäänyt viranomaisille käsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.
Beautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin jonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin arvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa. Saataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux, toinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan hämmästyttävä.
Beautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä Ganimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu toimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät niistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän ranskalaisetkaan virkaveljensä.
Helluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä seuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.
Toisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock Holmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi aavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta ja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan, niin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka eivät ehtineet apuun.
Ajuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei tiedetty mitään.
Ja kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen selitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt niin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa. Aiguille creusen ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat arvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen urkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen sanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut, loi esille käsittämättömän kysymyksen: Aiguille creuse! oliko se sisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä? Vai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin historialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.
Se saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet julistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen, ja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti kiihkeä koston halu. —
Hänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein painettuna. Grand Journal sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin kuuluvan tiedoituksen:
... " Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal' Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen ."
"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?"
Minä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö, jota en tuntenut.
Nousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti vaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.
Hän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan punertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi. Hänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko olemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti kunnioitusta.
"Kuka te olette?" kysyin minä.
Kun hän ei vastannut, toistin:
"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?"
Hän tarkasteli minua ja sanoi:
"Ettekö tunne minua?"
"En."
"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne... ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin..."
Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.
"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte... se ei ole totta..."
"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.
Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?
"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole mahdollista..."
"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"
Hän nauroi taas.
"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"
"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne..."
"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään, niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani... jos minulla onkaan todellista hahmoa..."
Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli kätkeytynyt.
"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.
"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa. Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana, onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään..."
Nyt oli minun vuoroni nauraa.
"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"
Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen, punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä tavoittelevana...
"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."
"Siitä on vuosi", huomautin minä.
"Siitä on kymmenen vuotta", vakuutti hän. "Jokaiseen Arsène Lupinin vuoteen menee kymmenen vuotta."
Minä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:
"Kuinka olette päässyt sisälle?"
"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään, astuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne."
"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?"
"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin teidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle."
"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?"
"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin taata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta."
"Odotatteko jotakuta?"
"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä."
Hän katsahti kelloonsa.
"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian täällä."
Eteisessä kilahti ovikello.
"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan."
Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.
Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja hyvin kalpea.
Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.
Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka olikaan tuo vastatullut?
Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:
"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."
Sitten hän lausui nuorelle miehelle:
"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että kirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne, kunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette ystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun."
Beautrelet myhäili.
"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän käskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus oli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni."
"No niin", vastasi Lupin nauraen, "ei voi aina menetellä kuten mieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on. Tiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria merkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan. Silloin jäi vedottavaksi vain isäänne... isäänne, johon olette suuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä."
"Ja tässä nyt olen", sanoi Beautrelet.
Käden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin jatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:
"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani, ette kai hylkää anteeksipyyntöäni."
"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?"
"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä."
"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut tavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku..."
"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta hankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat — hoitaessaan asiaa — että meille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta puolellemme."
"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa."
"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on todellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat ovat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua, meni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla vastuullaan, haavoittaessaan teitä."
"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma..."
"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen. Minun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä hämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne. Jos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte säästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta."
"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja Sherlock Holmesin kohtalo?"
"Aivan oikein", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. "Eikä minun olisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni herätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä tänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän ole minulle vihainen?"
"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani ilman ehtoja — minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia Ganimardin ystäviä! — tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki."
Tarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni. Taistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en käsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin ensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa, en voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa, heidän loukattua ylpeyttään — kohteliaan sävyn verhoamaa —, voimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän teeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.
Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään kuulostanut. Hyvin tyynenä — todellista tyyneyttä, joka ei naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa —, hyvin kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä, mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille, jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin.
Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine, vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle. Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa sievistelemiseen.
Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?
Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.
Hän palasi kirje kädessä.
"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.
Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.
Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.
Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:
"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"
Beautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä äänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:
"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä teeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin, mitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan, ja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta."
"Rauhasta?" tokaisi Beautrelet kummastuneena.
"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan sen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin pitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa. Mutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin. Käyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä lupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota."
Beautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi hiljaisesti:
"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan toista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi. Miksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti vihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain? Vihamiehiä... miksi?"
Lupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti, kumartuessaan nuoreen mieheen päin:
"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa valikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä tosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin voimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock Holmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia. Teidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä peräytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme, että minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on lyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä olen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon. Te olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen kyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon sen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen kyllästynyt tähän."
Beautrelet pudisti päätään.
"Mutta mitä siis tahdotte?"
"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa."
"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään tahansa, ja minun pitää palata opintoihini."
"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän pitää antaa minun olla rauhassa... minä tahdon olla rauhassa."
"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?"
Lupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.
"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä on nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein. Teillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään oikeutta julkaista sitä."
"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?"
"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta olen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun Brédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne isästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta tänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on valmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se painetaan."
"Aivan oikein."
Lupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:
"Sitä ei paineta."
"Se painetaan", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.
Vihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui kuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä. Äkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin. Näytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita, rohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.
Lupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun vihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.
"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?"
"En vielä."
"Onko se teillä mukananne?"
"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää olisi."
"Miten siis?"
"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen kirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa hän sen latoa."
"Ah, tuota veitikkaa", mutisi Lupin, "hän on aavistanut kaikki".
Hän ei voinut enää hillitä kiehuvaa suuttumustansa.
Beautrelet nauroi — nyt oli hänen vuoronsa pilkata — voitostaan päihtyneenä.
"Vaikene toki, poika!" karjaisi Lupin. "Etkö siis tiedä, mikä minä olen miehiäni. Ja että minä, jos tahtoisin... hän uskaltaa todella nauraa!"
Syntyi syvä äänettömyys. Sitten Lupin astui hänen luokseen ja lausui hillityllä äänellä ja katsoen Beautreletia silmiin:
"Sinä menet heti Grand Journaliin."
"En."
"Sinä revit palasiksi sanomalehtikirjoituksesi."
"En."
"Sinä pyydät saada puhutella päätoimittajaa!"
"En."
"Sinä sanot hänelle, että olet erehtynyt."
"En."
"Ja sinä sepität toisen kirjoituksen, — annat Ambrumésy-jutulle sen virallisen sisällön, jonka kaikki ihmiset ovat omaksuneet."
"En."
Lupin sieppasi rautaviivoittimen, joka oli lipastoni päällä, ja katkaisi sen vaivattomasti poikki. Hän oli hirveän kalpea. Hän pyyhki hikipisaroita, jotka helmeilivät hänen otsallaan. Hän ei ollut milloinkaan tavannut vastusta, tahtoessaan jotakin, ja tuon pojan itsepintaisuus sai hänet suunniltaan.
Hän laski molemmat kätensä tuimasti Beautreletin olkapäille ja virkkoi sanojansa painostaen:
"Sinun pitää tehdä kaikki tämä, Beautrelet, sinun pitää sanoa, että viimeiset havaintosi ovat saaneet sinut vakuutetuksi kuolemastani, että siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Sinun pitää ennen kaikkea sanoa se, sillä jos et sitä sano..."
"Jos en sitä sano?"
"Siepataan isäsi tänä yönä, kuten Ganimard ja Sherlock Holmes on siepattu."
Beautrelet hymyili:
"Älä naura! Vastaa!"
"Vastaan, että minulle on kovin vastenmielistä toimia tahtoanne vastaan, mutta minä olen luvannut puhua, ja minä puhun."
"Puhu sitten siihen laatuun kuin olen nyt viittaillut."
"Minä puhun totuuden!" huudahti Beautrelet innostuneesti. "Siinä on jotakin teille käsittämätöntä: ilo tai oikeammin sanoen tarvis lausua täsmälleen, miten asia on, ja lausua se korkealla äänellä. Totuus on aivoissani, jotka ovat arvanneet ja keksineet sen, ja sen täytyy astua esiin alastomana ja värisevänä. Kirjoitus tulee siis painetuksi juuri sellaisena kuin se on käsistäni lähtenyt. Saadaan tietää, että Lupin elää, saadaan tietää syy, miksi hän tahtoi joutua kuolleiden lukuun. Kaikki saadaan tietää."
Ja hän lisäsi tyynesti:
"Eikä isääni siepata."
He vaikenivat taas molemmin ja katselivat lakkaamatta toisiaan. Säilät olivat täydellä todella iskeneet ristikkäin.
Seurasi kolea hiljaisuus, kuten kuoloniskun edellä. Kuka sen löisi?
Lupin virkahti:
"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello kolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet väkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin vankeustoveriksi."
Kimakka nauru oli vastauksena.
"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"
Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas, ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet heti vastustajansa tasalle.
Hän jatkoi:
"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä! Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä..."
Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka, joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien puolesta.
Ja hän jatkoi:
"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa, keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni, joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona — asevarikon, muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."
Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee toverilleen.
"Mitä sanot siitä, suuri mestari?"
Lupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä aikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin ylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän silmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi vastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.
"Mitä sanot siitä, suuri mestari?" kertasi Beautrelet.
Lupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi täysin hillityllä äänellä:
"Kas tässä, poikani, lue tämä."
Beautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän avasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:
"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä..."
"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin", sanoi Lupin, "nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty... katsos tuossa... Cherbourg."
"Kyllä, kyllä", änkytti Beautrelet, "kyllä, minä käsitän... Cherbourg... entä sitten?"
"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: ' Tavaralähetys toimitettu... toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita kello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin.' Mikä sinusta tässä tuntuu epäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra Beautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se ihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta kahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen aakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä sanot siitä, poikaseni?"
Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan, hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan, vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.
"Oi, isä... isä..."
Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän yksinkertaista.
Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta. Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten verkalleen, askel askelelta.
Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:
"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut, kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."
Sitten jatkoi hän melkein hellästi:
"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt. Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan myötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään asian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan! Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua... mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä... ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään keinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki, että koko elämäni — syntymästäni asti, voisin sanoa — on ollut kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut esittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu se sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole tullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua... muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle kärsimystä..."
Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:
"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy takertua, jo olisi viritetty?"
Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.
Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin, ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.
Viimein hän sanoi Lupinille:
"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee vapaaksi?"
"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus Grand Journalissa on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella heille, ja silloin on isänne vapaa."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".
Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.
Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:
"Lapsi parka..."
Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan Grand Journalia. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.
Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:
Ambrumésyn murhenäytelmä.
Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu, johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina, ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.
Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille. Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä. Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan sinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan pohjalla?
Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan; hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä. Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de Saint-Véran.
Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen kohtaus.
Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. Hän se on miestä haavoittanut. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?
Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle, miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt hänen enonsa, kreivi de Gesvres.
Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?
Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen, on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. Pitääkö hänen jättää viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?
Nuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä ymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan, jotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen, ja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin sisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.
Jos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua tutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että olisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion portaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus toimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin. Lupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä surmata hänet.
Neiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen rikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun, vieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut menehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja hän jatkaa.
Jos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle velvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän on erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän se tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista (muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se ilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa, että valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle tietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön. Hän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se kirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä henkilökohtaisesti uhataan — kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin epäillä?
Hän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille ensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä minut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja saa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se kääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän valheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on ennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.
Ja hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja lääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa tietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta, vaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, parantaa hänet.
Nyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn murhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen avun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen piilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.
Nyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa Ambrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa, hän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin; miksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia — ponnistuksia, jotka alituiseen ovat vastassani — pakottaakseen poliisin ja yleisön siihen uskoon, että hän on kuollut?
Pitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne valokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat vaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi käydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon kauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa ollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen saapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen kumartuessaan potilaansa yli, — hän rakastuu hoitajattareensa, hänen kiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi. Tyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo, hänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.
Hän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen uhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään rikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin epävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat, ja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden, joka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta aina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan lopettaa ne hänen parantuessaan... tekee hän epätoivonsa rajussa tuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan, suorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä kumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.
Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin: neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha, sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen, ja juuri siten — yhdistelmä on peräti nerokas — juuri siten houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.
Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa. Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen koko rakennelmansa luhistuu.
Luolakammio ei saa olla tyhjillään.
Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.
Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis.
Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.
Niin, kaikille muille paitsi Lupinille...
Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt. Hänen ruumiinsa viruu siellä!
Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.
Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.
Muistuttelen mieleeni eräitä asioita... ja ymmärrän. Muutamia päiviä aikaisemmin olen Vigie de Dieppe -lehdestä lukenut, että nuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä ja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä riennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi mitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat tulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten laillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.
Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène Lupin ja Kumpp.
Todistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin on toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun omasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä tietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja kehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit näyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän pysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei konsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada unholaan painetuksi.
Kukaan? Kyllä sentään... kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi jotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on lähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä on kolminainen vaara.
Hän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee Sherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin tikaria.
Yksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin puolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi sanoihin Aiguille creuse? Eihän hän toki olettanut sen riistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä? Miksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje saattaisi minut jäljille?
Olipa se asia miten tahansa — tällainen kuitenkin on Ambrumésyn murhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on sijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin nujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi vaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää sellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan päinvastaiseen suuntaan.
Olen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat täydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.
— — —
Isidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin vaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa; mutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus oli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi antaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä vääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.
Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna, kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.
VIIDES LUKU
Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.
Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti häntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.
Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui pikajunan kiidättämänä.
Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen kirjoitukseensa:
"Herra toimittaja. En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen. Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa. Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on silloin enää kansalaisilla? Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä. Hyvä, siispä —? Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena — siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut — on saanut kokea enonsa ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän johtuu rakastamaan minua. Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni eteen öljypuunoksa kädessä — samalla kertaa kun muuten jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia. Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla, että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna saanut kehnolta Cooleylta. Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. Arsène Lupin ."
Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli tutkistellut Aiguille creusen lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.
Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?
Tuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana vaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta, kuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä henkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi kertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen hyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja ajatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu vangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun pitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo alun pitäin ollut voiton puolella?
Tätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos vaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen virkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.
Froberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet vanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-, kolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.
"No?" huudahti Beautrelet.
Tuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei hänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia ja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan vähääkään poiketa aineesta.
"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!"
"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt."
"Milloin?"
"Sitä emme tiedä."
"Kuinka?"
"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas kuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä enää."
"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai —?"
"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän väsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana ja päivällisen kello seitsemältä illalla."
"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello kuuden välillä?"
"Niin, toissa yönä. Mutta..."
"Mutta?"
"Niin... yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta."
"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?"
"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman."
"Siispä on hän poistunut alueelta."
"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita."
Beautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:
"No... sitten?"
"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille."
"Ja sieltä käytiin luonanne?"
"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän he hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut mihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille."
"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?"
"Ei."
"Ja kamari oli järjestyksessä?"
"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen tupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä pikku valokuvanne kirjanmerkkinä."
"Näyttäkäähän."
Froberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti hämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat kädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.
Froberval jatkoi:
"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt hänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä... huhtikuun 3:s, valokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion... ehkä Lion-sur-Mer..."
Isidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut sanat:
R. de Val. — 3.4. — Lion.
Hän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:
"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?"
"Ei... ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen... sillä isänne puhui hyvin usein teistä."
Uusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:
"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa... ehkä on parasta, että menemme kotiin..."
Hän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän tutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:
"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola nimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?"
"Kyllä, lieuen päässä täältä."
"Valognesin tien varrella, eikö totta?"
"Aivan niin."
"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin ystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen isäni kanssa."
"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut ketään."
"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää."
"Mitä todistuksia teillä on siitä?"
"Tämä valokuva."
"Sehän on teidän?"
"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes nähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa; luultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli Arsène Lupinin rikostoveri."
"No —?"
"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu isäni luottamus."
"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?"
"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja hän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata häntä Lion-d'Orin majatalossa."
"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?"
"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin taakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin ravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki."
"Voi niin olla", vastasi Froberval hämmentyneenä; "myönnän näin voineen käydä... mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen aikaan päässyt ulos".
"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni yhtymäpaikalle."
"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko toispäivänä!"
"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan, Froberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa sinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä."
"Lähdettekö siis matkalle?"
"Lähden, junalla."
"Mitä sanotte? Ettehän tiedä... tutkimuksenne..."
"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon tietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista."
Froberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan typertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.
"Tule, Charlotte."
"Ei", sanoi Beautrelet, "tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa hänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen tuntenut hänet pienestä pitäin."
Froberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen kahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit ja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja Beautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö katseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa mielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Hän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:
"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut välittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja kun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit, ettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos..."
Tyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:
"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa... ostaaksesi helyjä... puvun..."
Hän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat kyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät, epäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua kaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.
"Kas niin", puheli Beautrelet, "ei siitä asiasta sen enempää... Minä en kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa minulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!... Kuulitko sinä mitään... mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he hänet pois?"
Tyttö vastasi heti:
"Autolla... niin kuulin heidän puhuvan."
"Ja mitä tietä menivät?"
"Voi, sitä en tiedä."
"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille avuksi?"
"Ei... Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa hukata... huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi meille sieltä'..."
"Mistä?"
"Sitä en voi... muistaa..."
"Koeta... muistuttele... joku kaupunginhan nimi se oli?"
"Niin, nimi... alkutavuina 'Château'..."
"Châteaubriant?... Château-Thierry?"
"Ei, ei..."
"Châteauroux?"
"Se juuri... Châteauroux..."
Beautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja Frobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta — tämän ällistyneenä tuijotellessa häneen — hän avasi oven ja riensi asemalle.
"Châteauroux... rouva hyvä... piletti Châteaurouxiin..."
"Le Mansin ja Toursin kautta?" kysyi myyjätär.
"Tietenkin... lyhintä tietä... Saavunhan sinne aamiaiseksi?"
"Ette mitenkään..."
"Päivälliseksikö? Iltaan?..."
"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta... Pariisin pikajuna lähtee kello kahdeksan... On liian myöhäistä..."
Ei ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.
"Kas niin", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, "viivyinpä Cherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi".
Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä, voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä, ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt, että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen liittolaisensa telefonoisivat hänelle.
Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi varomattomuus voisi tärvellä kaikki.
Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun, polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.
Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös pyytänyt puhelun Pariisiin.
Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.
Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.
Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut takaisin.
Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia, toisin sanoen Pariisia kohti.
Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella, että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään palatakseen Pariisiin?
Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.
"Ja se paikka on minun saavutettavissani", ajatteli Isidore toivosta vapisten. "Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni minua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin minäkin."
Hän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan, jakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni maalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä koulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli naisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa päämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut vapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit, Raymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja muut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla Lupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä kätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa aarteita.
Mutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui hänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa. Kun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan mahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän kuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat saaneet mitään ilmi.
Vieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai sanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä olivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös, että herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa todistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.
Hän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen, kahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.
Nyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen isänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä jonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli hänen isänsä kaukana.
Hän aikoi matkustaa pois.
Mutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn maksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin. Hän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä peläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko se mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa virittämä ansa?
Hän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä omakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut omituiset pyörähdykset ja piirrot.
Hän luki:
"Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en uskalla toivoa. Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa, aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama. Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa, mutta alituiseen vartioituna. Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven. Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin. Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti. Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on tuottanut rakastava isäsi."
Isidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren departementista.
Indre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti tutkistellut!
Hän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.
Guzion, Eguzonin kantonissa... Sielläkin hän oli ollut.
Varovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi tulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa Guzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville kirjeen lähettäjä.
Sattuma auttoi häntä.
"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?" huudahti kylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui hänen auttajakseen. "Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan tiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee kaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna kylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti kirjettä, ilman postimerkkiä?' — 'Kyllä.' — 'Ja se menee perille?' 'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'"
"Ja missä tuo ukko Charel asuu?"
"Hän asuu aivan yksinään... tuolla kummulla... tuvassa heti kirkkomaan takana... Tahdotteko että tulen mukaanne?"
Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.
Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.
He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.
Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.
"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"
Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan haavoittunut.
He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin. Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa keinotekoista unta.
Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä siteistä, jotka häntä kahlehtivat.
Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän horroksen herpaamat.
Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:
"Mitä on teillä täällä tekemistä?"
Ensi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.
Vähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia. Mutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän nukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.
Beautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt. Hän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen perjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa elämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä kuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli syönyt majatalossa. Sen jälkeen... sen jälkeen ei ollut mitään muuta; hän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.
Se oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat nähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä; noissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa aivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka oli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista aivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli niin lähellä häntä!
Voi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen ponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen vastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin saattoi — luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli yrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä — lamauttaa osittaisella kuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet ei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että hänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti häntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja terävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon kuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että erään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.
Kukaan? Kyllä, — Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä siitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli käynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon tien varressa olisi ehkä mahdollista löytää...
Isidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä. Hän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän tietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman lieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko isoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.
Hän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei nähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.
Hän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri lähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä lykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.
Ukko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen tusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka johti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.
Beautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia vaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään äijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui aina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin tämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.
"Vanhusta vartioidaan", ajatteli Beautrelet; "kenties tahdotaan tietää, pysähtyykö hän muurin luo..."
Hänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.
Kaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen Crozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa. Siellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja astui sillan yli.
Mutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja ei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä näkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.
Mitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten rivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.
"Tuo on kai nähnyt", ajatteli hän, "että ukko Charel meni suoraan tietänsä. Hän on huoleton, ja nyt hän lähtee pois. Minne? Linnaan?"
Hän oli lähellä päämääräänsä. Sen tunsi hän siitä kaihomielisestä ilosta, joka sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään.
Mies pujahti pimeään, virran äyräällä kohoavaan metsikköön ja näyttäysi taas sitten päiväpaisteessa, missä polku päättyi näköpiirin rajaan.
Kun Beautrelet vuorostaan pääsi ulos metsiköstä, kummastui hän hyvin suuresti nähdessään miehen kadonneeksi. Hän etsi katseillaan, mutta tukahdutti äkkiä huudahduksen ja loikkasi taaksepäin puiden väliin, jotka oli äsken jättänyt. Oikeallaan hän näki korkean muurin, josta säännöllisten välimatkojen päässä läksi valtavia, vahvikkeiksi rakennettuja ulkonemia.
Löydetty! Löydetty! Noiden muurien takana värjötteli vankina hänen isänsä! Hän oli keksinyt sen salaisen paikan, missä Lupin säilytti uhrejaan!
Hän ei rohjennut astua esille metsän lehtevästä kätköstä. Hitaasti, melkein nelinkontan ryömien vetäysi hän oikealle ja joutui siten kunnaalle, jonka laki oli lähimpien puiden latvojen tasalla. Muurit olivat vielä korkeammat. Mutta hän näki niiden saartaman linnan katon, Ludvig XIII:n tyyliin rakennetun hentoine pikku torneineen, joiden keskessä kohosi terävämpi ja korkeampi huippu.
Beautrelet ei sinä päivänä tehnyt enempää. Hänen oli tarvis punnita asioita ja laatia hyökkäyssuunnitelmansa, jottei mitään jäisi sattuman varaan. Hän oli nyt voiton puolella Lupinista ja pystyi valitsemaan aikansa ja taistelutapansa.
Hän pyörsi takaisin.
Sillan korvassa hän kohtasi kaksi talonpoikaisnaista, jotka kantoivat maitoraintoja. Hän kysyi heiltä:
"Miksi nimitetään linnaa, joka on tuolla puiden takana?"
"Linnaa... sen nimi on Aiguille."
Hän oli tehnyt kysymyksensä pitämättä sitä millään tavoin tärkeänä. Mutta vastaus sai hänet ihan ällistymään.
"Aiguillen linna... vai niin!... Mutta missä siis olemme? Indren departementissa?"
"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen... Tämä ranta on Creusea."
Isidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti! Aiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu, ratkaiseva, täydellinen.
Sanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi tiehensä hoippuen kuin päihtynyt.
KUUDES LUKU
Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta, ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.
Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.
Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.
Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.
"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."
"Hän siis asuu siellä?"
"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta hänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt siellä. He muuttivat sieltä viime vuonna."
"Ja nyt siellä ei asu ketään?"
"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen kesäksi, parooni Anfredi."
"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin ylpeältä..."
"Sitä en todellakaan tiedä... Liiketuttavani teki kaupan hänen kanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta... asia sovittiin kirjeellä..."
"Mutta te tunnette paroonin?"
"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta... Toisinaan autolla ja yöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka ei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä..."
"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?"
"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig XIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei hän ole muuttanut mielipidettään..."
"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?"
"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34."
Beautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi päivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi Louis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli avoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä tarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa tarkoituksen.
"Minulla on syytä uskoa", hän lopetti, "että isääni pidetään vangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa. Ja minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne parooni Anfredista?"
"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena. Hän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että minä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen."
"Hän on hyvin nuori mies..."
"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka."
"Ja punertava parta, eikö niin?"
"Päättyvä kahteen suippuun... ja hänen irtokauluksensa on napitettu takaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia."
"Hän se on", mutisi Beautrelet, "hän se on, sellaisena kuin minä hänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä".
"Kuinka? Te uskotte siis —?"
"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin."
Kertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin seikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa. Hän hykerteli käsiään.
"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi... eikä minulla ole mitään sitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen ajatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan. Mutta..."
"Mutta?"
"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta mitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko ajatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni ei ole Arsène Lupin?"
Beautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön aikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon...
Louis Valméras keskeytti hänet heti.
"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos se teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta kahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan."
"Pyh! Myrkytetty leipäpala..."
"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs sitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat ristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin... kuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta."
"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa..."
"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka löydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo. Vaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä, joutuisitte silti harhaan."
"Tulkaa mukaan", esitti Beautrelet nauraen.
"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle."
— — —
Beautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja alkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan poikkesi Valméras hänen luokseen.
"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?"
"Tahdonko muka!"
"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä koidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen... Eikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi teillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan."
Hän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.
"Ja tuo avain sopii —?" kysyi Beautrelet.
"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman rakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut tarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle päin, ihan metsänlaitaa vastassa..."
Beautrelet keskeytti hänet kerkeästi:
"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies, jota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme. Mutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!"
... Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen konin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua kylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen. Paitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului seurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia juurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.
He pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta kuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla. Kerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden hyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt orjantappurapensaston taa.
Neljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien kattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan, joskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä takaisin.
He astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet tiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti kohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko hänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi... ovi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.
"Pääsittekö, Beautrelet?" kysyi Valméras. "Odottakaa minua. Vartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi. Viheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää."
Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään linnan huipukkaat tornit, — ne oli rakennettu sen korkean, terävän kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille — neula. Ei ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.
Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.
"Hiljaa!"
"Miksi?"
"Näettehän... koirat tuolla..."
Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.
"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako..."
Ja hän virkkoi Beautreletille:
"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."
"Oletteko varma tiestä?"
"Olen. Lähestymme juuri pengermää."
"Ja sitten?"
"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran puolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku, joka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata."
Sinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi ikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa he olivat kuistilla.
"Olemme käytävän päässä", selitteli Valméras. "Siihen yhtyy avara, kuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat johtavat isänne kamarin lähelle."
Hän astui askeleen eteenpäin.
"Tuletteko, Beautrelet?"
"Kyllä, kyllä."
"Mutta ettehän te tulekaan... Mikä teitä vaivaa?"
Hän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen lyyhistyneen permannolle.
"Mikä teitä vaivaa?" kertasi hän.
"Ei mikään... se menee ohitse..."
"Mutta..."
"Minä pelkään..."
"Tekö pelkäätte!"
"Niin", tunnusti Beautrelet avomielisesti, "hermoni tekevät tenän... tavallisesti saan ne talttumaan... mutta tänään, hiljaisuus... jännitys... Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti... Mutta se menee ohi... jo tulen kuntoon..."
Hän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta. He hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei kumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.
Mutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät. Valméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu yölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden oksien lomasta.
"Seis!" kuiskasi Valméras.
Lampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.
Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä hän laski pyssynsä olalleen.
Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja sydän hypähteli hänen rinnassaan.
Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon päin.
Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan hänen kasvoihinsa.
Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä nousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.
Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?
Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan, sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.
Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului kamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös, tarttuen hänen käsivarteensa.
"Pian... eteenpäin!"
Puhuja oli Valméras.
He astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.
"Oikealle", kuiskasi Valméras... "neljäs huone vasemmalla".
He löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he olivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen tuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät sisälle.
Beautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.
Hän herätti vanhuksen varovasti.
"Minä se olen, Isidore... ja eräs ystävä... älä pelkää... nousehan... ei sanaakaan..."
Isä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla äänellä:
"Minä en ole yksinäni linnassa..."
"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?"
"Ei... ainakaan en minä ole heitä nähnyt."
"Ken siis?"
"Eräs nuori tyttö."
"Epäilemättä neiti de Saint-Véran."
"En tiedä... olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa... ja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt minulle merkkejä."
"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?"
"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla."
"Sininen kamari", jupisi Valméras. "Siinä on kaksipuolinen ovi, se on helpompi saada auki."
Toinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti toimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi pojalleen:
"Olit oikeassa... Se on neiti de Saint-Véran."
Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille hän selitti:
"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."
"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.
"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava. Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."
Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.
Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän luultavasti ei ollut linnassa.
Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan, nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään päättäen.
"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja jos emme menetä aikaa..."
Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona. Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan pääkäytävälle.
Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.
Tutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue luultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen. Löydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään muuta.
Vielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen katoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta, eivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.
Ei ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli oleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin ja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä, ellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta löydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène Lupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja unohtuneita... Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota Raymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä avasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia, uhkauksia, epätoivon purkauksia — halveksimista ja kylmyyttä osakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.
Kirje päättyi seuraavasti: "Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde. Ajatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan kauempaa. Olen valmis kaikkeen."
Tiistai-iltana... saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut neiti de Saint-Véranin.
Vereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja ihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton ratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin rakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli riistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä, jonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa aikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi kaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa, julkinen, yli koko maailman levinnyt!
Suurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta sepitettiin lauluja.
"Lupinin lemmenseikkailu!" "Arsènen huokailut!" "Rakastunut voro!" "Taskuvarkaan valitus!" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin työpajoissa.
Kysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili mitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko surkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan alas.
Ja Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut kaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille antama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen harkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan hänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt herransa.
Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.
Lokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin lukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät kuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten saattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?
Lupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt alistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen ihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock Holmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea. Muuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa vastapäätä nukkumasta, köytettyinä.
Oltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi ajatuksiaan ja kertoivat — tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä Holmes jurotteli yrmeänä — että olivat huvijahti "Pääskysellä" tehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla he olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina, jotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa ulkomaisiin satamiin.
He eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet Orfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.
Heidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen nyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.
Eräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden luoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien nuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden kaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia ja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen oli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.
Hääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi jälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään rakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja hiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana puolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi häntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa. Mutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja Raymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.
Oli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja varmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi, ja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen loistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin tuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä innostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa. Erikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin lyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli kiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.
Mutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet oli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean leiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan hämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä ylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja etevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta tuntien.
Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta. Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de Gesvresille ja isälleen.
Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista vilkaisi osoitetulle sivulle.
"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.
Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.
"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.
Ja toiset hokivat:
"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"
Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää. Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat hänen käsityksensä Aiguille creusesta ja osoittivat, kuinka hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:
" Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje . Herra toimittaja! Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä: 'ONTON NEULAN SALAISUUS. Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi .' Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori, hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen niistä vain yhden itselleen. Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio. Ja totuus — tai ainakin osa totuutta — ei olisi konsanaan tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi, kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta, ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut. Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin. Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano. Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus, joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc; nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa: 'Ranskan kuninkaalle.' Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta aarretta. Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle: 'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä joku sukulainen kapteenina?' 'Kyllä, sire.' 'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'... Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen: 'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'... 'No, kuulkaahan.' Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä erään irti. Mutta hän katui: 'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'... Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan, sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille. 'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'... 'Jollei hän ymmärrä'... 'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.' Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen. Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle. Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille. Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli: 'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen pojalleen.' Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle. Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit, mutta sitten äkkiä käsittävän. Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat: 'Miksi niin myöhään?' Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon. 'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut. On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan mestauslavalle. Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista, valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille hajautuneita mainitsemisia asiasta. Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan, että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin, vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa ilmaisemalla Neulan salaisuuden... Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan salaisuuden haltija'. 'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään, lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen... Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin, kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.' ' Par la vertu de l'Aiguille ', kirosi joskus kepuli kuningas Henrik IV. Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520, lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.' — — — Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu luonnollisesti jäi huomaamatta. Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta, saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa. Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig XV:n ratsuväen kenraali. Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää, että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna on rakennettu vuonna 1680. 1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. L'Aiguille creuse ? Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna. Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja tutkimukset taukosivat. Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat, niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n historiallisen ansan. Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä, että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan hallitsijain viimeisenä perillisenä Aiguille creusen kuninkaallisen salaisuuden."
Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan, siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.
Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen ympärillään.
Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä vastaväitteitä hän tekisi.
Hän ei hievahtanutkaan.
Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös hänen päänsä.
Isidore Beautrelet itki.
SEITSEMÄS LUKU
Kello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei aiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa säälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien viedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.
Mieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä yksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?
Miten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin haavoittaa häntä? Hän on koskematon.
Kello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa vieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät sen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen itseään kuvastimesta.
Hän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai raivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän tahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.
Eikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään, ikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi silmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa — ikäänkuin toivoen tuosta olennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta itsestään löydä.
Kello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä irroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy kysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana, kuin laskutieteellinen esimerkki.
Niin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen. Sana aiguille ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä demoiselles -sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja hänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.
Kaikki tuo on tehtävä uudestaan.
Miten?
Yksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana julkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista sadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen sieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig XIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti. Mutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi ongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai Marie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.
Minne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt käsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään? Vai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?
Kysymys sai nyt muodon: "Minne on kuningattaren rukouskirja joutunut?"
Levättyään hetken Beautrelet neuvotteli ystävänsä isän, erään etevän keräilijän kanssa, jota useasti käytettiin virallisena asiantuntijana ja jota äskettäin valtion museoiden intendenttikin oli tarvinnut apunaan luetteloimistyössä.
"Marie Antoinetten rukouskirja?" huudahti hän. "Senhän kuningatar testamenttasi kamarineidilleen salaisella määräyksellä toimittaa se edelleen kreivi Fersenille. Kreivin suvussa sitä on säilytetty hellävaroen, ja nyt se on viisi vuotta ollut lasikuvun alla..."
"Missä?"
"Musée Carnevaletissa aivan yksinkertaisesti."
"Ja tämä museo avataan —?"
"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua... kuten kaikkina aamuina."
— — —
Täsmälleen samalla minuutilla kun madame de Sévignén aikoinaan omistaman talon ovi avattiin, astui Isidore vaunuista ystävänsä keralla.
"Hei, herra Beautrelet!"
Kymmenen ääntä tervehti hänen tuloaan. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi koko joukon sanomalehtiselostajiksi, jotka seurasivat Aiguille creusen juttua. Ja eräs heistä huudahti:
"Tämäpä naurettavaa! Meillä on kaikilla ollut sama ajatus. Olkaa varuillanne, Arsène Lupin saattaa olla joukossamme."
He menivät kaikki sisään. Intendentti, joka myös oli saapuvilla, asettui kokonaan heidän käytettäväkseen, vei heidät lasikuvun luo ja näytti heille mitätöntä, korutonta pikku kirjaa, jossa ei ollut mitään kuninkaallista.
Heidät valtasi kuitenkin jonkunlainen liikutus, kun silmäilivät esinettä, jota kuningatar oli pidellyt niin synkkinä päivinä ja jota hänen itkettyneet silmänsä olivat katselleet... Eivätkä he rohjenneet ottaa sitä selatakseen; tuntui kuin pyhyyden häväisemiseltä...
"Kas niin, herra Beautrelet, se tehtävä kuuluu teille..."
Hän otti kirjan jännittyneenä. Sen ulkomuoto vastasi täydellisesti kirjasen kuvausta. Ensin pergamenttipäällys — tahrautunut, mustunut, siellä täällä kulunut — ja sen alla varsinaiset kankeasta nahasta valmistetut kannet.
Kuinka levottomasti etsikään Beautrelet salalokeroa! Oliko juttu satua? Vai löytäisikö hän Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun, jonka kuningatar oli testamentannut tuliselle ihailijalleen?
Etukannessa ei ollut mitään kätköä.
"Ei mitään", jupisi hän.
"Ei mitään", kertasivat toiset suunnattomassa jännityksessä.
Mutta ottaessaan käsitelläkseen takakannen ja taivuttaessaan sitä hiukan havaitsi hän heti, että pergamentti hieman irtausi kannesta. Hän pisti sormensa rakoon... tunnusteli jotakin... paperia...
"Hei!" huudahti hän riemukkaasti. "Tässä se on... onko mahdollista..."
"Pian, pian!" huusivat toiset. "Mitä siekailette?"
Hän veti esille kokoontaitetun paperilapun.
"No, lukekaa toki! Se on kirjoitettu punaisella musteella... se näyttää vereltä... vaaleanpunaiselta vereltä... lukekaahan!"
Hän luki:
" Teille, Fersen. Poikaani varten. Lokakuun 16 p:nä 1793... Marie Antoinette."
Äkkiä pääsi Beautreletilta hämmästyksen huudahdus. Kuningattaren nimikirjoituksen alta hän luki... luki kaksi mustalla musteella kirjoitettua sanaa, joiden alla oli koukero... sanat: "Arsène Lupin".
"Marie Antoinette... Arsène Lupin."
Tuli hiljaisuus. Tuo kaksois-allekirjoitus, nämä molemmat yhteen liitetyt nimet, jotka oli löydetty rukouskirjasta, tuosta pyhäinjäännöksestä, jossa kuningatar poloisen avunhuuto oli vuosisadan tyhjiin kaikunut, tuo kauhistuttava päivämäärä 16 lokakuuta 1793, sama päivä, jona kuninkaallinen pää putosi, tämä kaikki oli niin kummastusta herättävää ja draamallista...
"Arsène Lupin!" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka oli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä pyhällä lehdellä.
"Niin, Arsène Lupin", kertasi Beautrelet. "Kuningattaren ystävä ei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt rakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen tarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut..."
"Mitä?"
"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja se on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat kuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei tahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun perille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta."
"Entä sitten?"
"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen, koska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska Marie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra Massibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin olemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma siitä, että saan sen selvitetyksi."
"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä hyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI hävitti kirjan, jossa selitys oli."
"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni tempasi liekeistä, ole tuhoutunut."
"Mistä sen tiedätte?"
"Todistakaa toisin olevan."
Beautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa, kuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:
"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku eriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy. Hän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus salaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja hän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen saappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli saanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön kätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun sitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut."
"Mitä siis päätätte, Beautrelet?"
"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman julkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa nimeltä Onton neulan salaisuus. Kenties se voidaan nuuskia esille jostakin maalaiskirjastosta."
Uutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia tuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.
Hänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin seudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä tietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville kaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia, jotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin. Paikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu maalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku piirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen tai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.
Hän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan eräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat käräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei ilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.
Hän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa, missä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli turha.
Mutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat hänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää sen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan armeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin kuningasperheen ollessa siellä vankina?
Loppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada kokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja: herra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie hirmuhallituksen kautena.
Se oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn kirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa hänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.
Herra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle vastasi:
"Hyvä herra: Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen löytänyt hänen käsikirjoituksestansa Ludvig XIV:n vuosisata (XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista: 'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä. Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.' Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de Chamillard Voltairen mukaan oli viimeinen ministeri, joka tunsi Rautanaamion merkillisen salaisuuden . Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä, mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka kaartin kapteeni pelasti liekeistä. Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen? Kirjoitin eilen umpimähkään paroonille ja kysyin häneltä, eikö hänellä ole hallussaan pieni kirjanen, jonka nimessä esiintyy sana Aiguille . Odotan hänen vastaustaan. Olisi äärettömän hauskaa puhella tästä kaikesta kanssanne. Käykäähän luonani, ellei siitä ole teille liian suurta vaivaa. Kunnioittavasti j.n.e. J.K. Minä en tietysti anna näitä pikku tietoja sanomalehdille. Nyt päämäärää lähetessämme on vaiteliaisuus pääehtojamme."
Se oli Beautreletinkin mielipide. Menipä hän vielä pitemmällekin: kun kaksi sanomalehtimiestä aamulla ahdisteli häntä, antoi hän mitä haaveellisimpia vastauksia mielialastaan ja suunnitelmistaan.
Ehtoopäivällä hän kiirehti Massibanin luo, jonka asunto oli n:o 17 Voltaire-laiturin varrella. Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli Massibanin vastikään matkustaneen, jättäen hänen varalleen kirjelmän.
Isidore avasi sen ja luki:
"Olen saanut sähkösanoman, joka herättää minussa toiveita. Matkustan siis ja lepään yöni Rennesissä. Te voitte lähteä iltajunalla ja Rennesiin pysähtymättä jatkaa matkaanne Vélinesin pikku asemalle. Tapaamme toisemme linnassa, joka on neljän kilometrin päässä asemalta."
Ehdotus miellytti Beautreletia, varsinkin ajatus, että hän saapuisi linnaan melkein samaan aikaan kuin Massiban, sillä hän pelkäsi, että tämä kokemattomuudessaan tekisi jonkun virheen.
Hän palasi ystävänsä luokse ja vietti lopun päivää tämän seurassa. Illalla hän läksi pikajunalla Bretagneen, saapuen Vélinesiin kello kuusi aamulla.
Hän asteli nuo neljä kilometriä tuuhean metsikön halki. Kaukana kohosi kunnaallansa linna, sekatyylinen rakennus, puolittain renesanssi- ja puolittain Ludvig Filip-tekoa, mutta kuitenkin komea neljine pyörötorneineen ja köynnöksien verhoamme nostosiltoineen.
Lähestyessään tunsi Isidore sydämensä pamppailevan. Oliko hän vihdoinkin perillä? Löytyisikö linnasta salaisuuden avain?
Hänellä oli huoliakin. Kaikki tämä tuntui hänestä liian suotuisalta, ja hän joutui arvelemaan, eikö hän nytkin antautunut johonkin Lupinin laatimaan hornamaiseen suunnitelmaan; eikö esimerkiksi Massiban ollut hänen vihollisensa kätyri.
Hän purskahti nauruun.
"Jopa olenkin naurettava. Eihän totisesti kannata ajatella, että Lupin olisi erehtymätön ihminen, joka ennakolta älyää kaikki, jonkunlainen kaikkivaltias jumala, jota vastaan ihminen ei mitään mahda. Lempo soikoon, saattaahan myöskin Lupin erehtyä, hänkin on olosuhteiden alainen. Lupin tekee virheitä, ja minähän alan päästä voitolle hänestä juuri sen virheen takia, jonka hän teki kadottaessaan paperilapun. Siitä johtuu kaikki. Ja hänen ponnistelunsa tähtää vain tuon huolimattomuuden parsimiseen."
Ja Beautrelet soitti ovikelloa, iloisena ja täydellä luottamuksella.
"Ketä etsitään?" kysyi kynnykselle ilmestynyt palvelija.
"Ottaako parooni de Vélines vastaan?"
Hän ojensi nimikorttinsa.
"Herra parooni ei ole vielä jalkeilla, mutta jos odotatte..."
"Eikö täällä ole jo käynyt häntä tavoittelemassa joku, valkopartainen, hiukan köyryselkäinen herrasmies?" tiedusti Beautrelet, joka oli nähnyt Massibanin valokuvan sanomalehdistä.
"Kyllä; hän saapui kymmenen minuuttia sitten, ja minä vein hänet vierashuoneeseen. Herra seuratkoon minua..."
— — —
Massibanin ja Beautreletin kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Isidore kiitti vanhaa herraa häneltä saamistansa perin tärkeistä tiedoista, ja Massiban ilmaisi ihailunsa mitä lämpimimmin. Sitten he lausuilivat mielipiteitänsä paperilapusta, mitä toiveita saattoi olla kirjasen löytämisestä, ja Massiban kertoi mitä oli Rennesissä kuullut de Vélinesistä. Parooni oli kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, jo useita vuosia ollut leskenä, ja hän eleli hyvin yksikseen tyttärensä Gabrielle de Villemonin kanssa, jota äskettäin oli kohdannut hirveä suru, kun hänen miehensä ja vanhempi poikansa olivat saaneet surmansa auto-onnettomuudessa.
"Herra parooni pyytää herroja hyväntahtoisesti saapumaan ylös."
Palvelija opasti heidät ylös portaita isoon autioon huoneeseen, jonka ainoina huonekaluina oli kirjoituspulpetti, hyllyjä sekä paperikääröjen ja konttorikirjojen peittämiä pöytiä.
Parooni vastaanotti heidät ylen kohteliaasti ja sellaisella suulaudella, joka on useasti havaittavana liian yksikseen olostelevissa henkilöissä. Heidän oli kovin työläs saada asiaansa selitetyksi hänelle.
"Niin, kyllä tiedän, kirjoitittehan siitä, herra Massiban. Kysymys on kirjasesta, jossa puhutaan neulasta, eikö niin? Kirjasesta, joka minun on ilmoitettu perineen esi-isiltäni?"
"Aivan."
"Voin mainita teille, että minä ja esi-isäni emme ole hyviä ystäviä. Siihen aikaan oli kovin kummallisia mielipiteitä. Minä olen seurannut omaa aikaani. Olen katkaissut välini menneisyyteen."
"Niin", tokaisi Beautrelet kärsimättömästi, "mutta ettekö ollenkaan muista nähneenne sellaista kirjaa?"
"Kyllä, sähkötinhän siitä teille", huudahti hän kääntyen Massibaniin, joka hermostuneesti käveli edestakaisin lattialla ja kurkisteli ulos korkeista ikkunoista. "Ainakin luuli tyttäreni nähneensä sellaisen kirjan nimen niiden tuhansien kirjojen seassa, joita yläkerran kirjastohuone on ahdettu puolilleen... Sillä minä puolestani tuskin milloinkaan lueskelen... en lue edes sanomalehtiä... Tyttäreni lukee joskus hiukan, silloinkin ainoastaan kun hänen pikku Georgesinsa, ainoa hänelle jäänyt poika, on ihan virkku, jotta hän saa pienokaiselta rauhaa... Minun harrastuksiani on etupäässä vuokrieni periminen ja sopimusten noudattamisen valvominen... Täällä näette tilikirjani, hyvät herrat; täällä minä vietän elämäni, ja tunnustanpa, ettei minulla ole aavistustakaan koko siitä jutusta, josta kirjeessänne puhuitte, herra Massiban..."
Tämän lörpöttelyn väsyttämänä keskeytti Isidore Beautrelet hänet:
"Suokaa anteeksi, herra parooni, mutta... se kirjanen..."
"Tyttäreni sitä haeskeli. Hän teki työtä eilispäivästä asti."
"No?"
"Niin, hän on löytänyt sen, hän löysi sen tunti tai pari takaperin. Teidän tullessanne..."
"Ja missä se on?"
"Missäkö se on? Hän laski sen tuolle pöydälle... tuonne..."
Isidore hätkähti. Pöydällä, suunnattoman paperiläjän päällä, oli pieni sahviaanikansiin sidottu kirjanen. Hän laski äkkiä nyrkkiin puristuneen kätensä sen päälle, kuin olisi tahtonut estää ketään muuta maailmassa koskemasta siihen... ja jossakin määrin myöskin kuin ei hän itsekään olisi uskaltanut sitä ottaa.
"No —?" huudahti Massiban innokkaasti.
"Minulla on se... tässä on... nyt on asia selvä."
"Mutta nimi... oletteko varma?..."
"Olenpa kyllä... katsokaa."
Hän viittasi sahviaanin painettuihin kultakirjaimiin: 'Onton neulan salaisuus.'
"Oletteko varma? Onko salaisuus vihdoinkin meidän hallussamme?"
"Ensimmäinen sivu... Mitä mainitaan nimilehdellä?"
"Lukekaa: ' Koko totuus paljastettu ensimmäisen kerran. — Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi.'"
"Aivan niin, aivan", jupisi Massiban, ja hänen äänensä vavahteli; "se on liekeistä siepattu kappale! Se on sama kirja, jonka Ludvig XIV otti takavarikkoon."
He selailivat sitä. Ensimmäinen luku sisälsi samaa, mitä kapteeni de Larbeyrie oli muistikirjassaan maininnut.
"Käykäämme edelleen!" hoputti Beautrelet, jolla oli kiire päästä ratkaisuun.
"Edelleen? Eihän toki. Tiedämme jo, että Rautanaamio vangittiin, koska hän tiesi ja tahtoi julkaista Ranskan kuningassuvun salaisuuden. Mutta kuinka hän sen tiesi? Ja miksi tahtoi hän sen julkaista? Kuka oli tuo eriskummainen olento? Ludvig XIV:n velipuoliko, kuten Voltaire väitti, vai italialainen ministeri Mattioli, kuten nykyajan tiede arvelee? Hitto vieköön, tämä kysymys on tuiki tärkeä."
"Myöhemmällä, myöhemmällä", vastusti Beautrelet, kuumeellisen kiihkeästi käännellen lehtiä, kuin peläten kirjan lentävän hänen käsistään ennen kuin hän saisi arvoitukseen ratkaisun.
"Mutta..." yritti Massiban inttää, intohimoisesti kiintyneenä moisiin historiallisiin seikkoihin.
"Ehdimmehän tuon... sittemmin... ottakaamme ensin selityksestä selko."
Beautrelet pysähtyi äkkiä. Asiakirja! Keskellä erästä vasemmanpuolista sivua näki hän nuo viisi salaperäistä piste- ja numeroriviä! Yhdellä silmäyksellä havaitsi hän ne aivan samoiksi, joita oli niin tarkoin tutkinut. Sama kokoonpano... samat lomat, jotta saattoi erottaa sanat demoiselles ja loppurivillä aiguille creuse.
Niiden edellä oli pikku huomautus: " Kaikki tarpeelliset tiedot on kuningas Ludvig XIII sommitellut pikku tauluksi, jonka jäljennän tähän."
Ja sitä seurasi taulu.
Sen selitys oli alempana.
Beautrelet luki katkonaisella äänellä:
"Kuten näkyy, ei tämä taulu anna mitään selitystä, vaikkakin muuttaa numerot ääntiöiksi. Voidaan sanoa, että tämän arvoituksen tulkitsemiseksi on se ensin tunnettava. Se on korkeintaan johtolanka niitä varten, jotka tuntevat sokkelon käytävät. Tarttukaamme tähän johtolankaan ja lähtekäämme liikkeelle, minä opastan teitä. Ensin neljäs rivi. Neljäs rivi sisältää mittoja ja ohjeita. Jos noudattaa ohjeita ja ottaa mainituista mitoista vaarin, joutuu ehdottomasti perille, tietysti silti vain siinä tapauksessa, että tietää missä on ja minne menee, sanalla sanoen, että tietää L'Aiguille creusen todellisen merkityksen. Tämä selitetään kolmella ensimmäisellä rivillä. Ensimmäinen on siten laadittu kostaakseni kuninkaalle, ja olinkin ilmoittanut hänelle..."
Beautrelet vaikeni ymmällä.
"No? Mikä nyt?" kysyi Massiban.
"Siinä ei ole mitään ajatusta."
"Eipä tosiaankaan", myönsi Massiban. " Ensimmäinen on siten laadittu kostaakseni kuninkaalle... Mitä tämä merkitsee?"
"Tuhat tulimmaista!" sadatti Beautrelet.
"Mitä nyt?"
"Revitty! Kaksi lehteä! Seuraavat lehdet!... Katsokaa jälkiä!"
Hän vapisi pettymyksensä raivosta. Massiban kumartui katsomaan:
"Totta tosiaan... näkee kahden lehden jätteitä, pieniä paperitukkoja. Ne on nähtävästi reväisty ihan äskettäin. Niitä ei ole leikattu, vaan selvästi revitty... katsokaa, kaikki loppulehdet ovat rypistyneet."
"Mutta kuka, kuka on sen tehnyt?" valitteli Isidore käsiänsä väännellen. "Palvelija? Rikostoveri?"
"Tuo on sentään voinut tapahtua joitakuita kuukausia takaperin", huomautti Massiban.
"Olipa miten oli... jonkun on täytynyt vainuta tämä kirja ja siepata se... Kuulkaahan, herra parooni", huudahti Beautrelet isäntään kääntyen, "ettekö te tiedä mitään?... Epäilettekö ketään?"
"Voimmehan kysyä tyttäreltäni."
"Niin... niin... aivan... kenties hän tietää..."
Parooni de Vélines soitti kamaripalvelijaansa. Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle rouva de Villemon. Hän oli vielä nuori, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen ja alakuloinen ilme. Beautrelet kysyi häneltä heti:
"Tekö löysitte tämän kirjasen kirjastosta?"
"Niin, eräästä langalla sidotusta kimpusta."
"Ja te olette lukenut sen?"
"Kyllä, eilen illalla."
"Puuttuiko siitä lukiessanne nämä kaksi lehteä? Koettakaa muistella... kaksi lehteä tämän salakirjoituksen perästä?"
"Ei suinkaan", vastasi rouva hyvin hämmästyneenä; "siitä ei ollut ainoatakaan lehteä poissa".
"Kuitenkin on siitä revitty..."
"Mutta kirja oli minun kamarissani koko yön."
"Entä aamulla?"
"Aamulla toin itse sen alas, kun herra Massibanin ilmoitettiin saapuneen."
"Siispä —?"
"En voi käsittää... paitsi jos... mutta ei..."
"Kuinka?"
"Georges... poikani... tänä aamuna... leikki kirjalla."
Hän kiirehti ulos, kintereillään Beautrelet, Massiban ja parooni. Poika ei ollut huoneessaan. Häntä haeskeltiin kaikkialta. Vihdoin tavattiin hänet linnan takalistolla kisailemassa. Mutta nuo kolme näyttivät niin kiihtyneiltä ja tekivät hänelle kysymyksiä niin käskevällä äänellä, että hän pillahti itkuun.
Juostiin oikeaan ja vasempaan. Kuulusteltiin palvelijoita. Sekamelska oli kuvaamaton.
Ja Beautreletilla oli se kauhea aistimus, että totuus lipui pois niinkuin vesi häviää sormien välitse.
Hän ponnisti malttaakseen mielensä, tarttui rouva de Villemonin käsivarteen, vei hänet paroonin ja Massibanin seuraamana vierashuoneeseen ja virkkoi hänelle:
"Kirja on kylläkin vajanainen, kaksi lehteä on reväisty pois... mutta olettehan lukenut ne, hyvä rouva?"
"Kyllä."
"Te tiedätte mitä ne sisältävät?"
"Kyllä."
"Voitteko kertoa sen?"
"Varsin hyvin. Luin koko kirjan mitä uteliaimmin, mutta etenkin nuo kaksi lehteä kiinnittivät mieltäni, niissä kun oli kovin merkillisiä ja tärkeitä tietoja."
"Puhukaapa siis, hyvä rouva, puhukaa, minä pyydän. Ne tiedot ovat aivan verrattomia. Puhukaa nyt, minä rukoilen, hukattuja hetkiä ei koskaan saa takaisin. L'Aiguille creuse..."
"Oh, se on aivan yksinkertaista. L'Aiguille creuse merkitsee..."
Huoneeseen astui palvelija.
"Kirje armolliselle rouvalle..."
"Mitä? Postihan on jo käynyt."
"Eräs poika antoi tämän minulle."
Rouva de Villemon avasi kirjeen, luki ja painoi kätensä sydämelleen, pyörtymäisillään, kauhistuksesta valjuksi valahtaneena.
Paperi oli pudonnut lattialle. Beautrelet otti sen ja edes lupaa kysymättä luki vuorostaan:
" Vaietkaa... muutoin ei poikanne enää herää."
"Poikani... poikani..." sopersi onneton äiti niin voipuneena, ettei edes voinut mennä lemmikkiänsä suojelemaan vaaralta.
Beautrelet tyynnytti häntä.
"Tämä ei voi olla todeksi tarkoitettua... tämä on pilaa... kenellä voisi olla etua...?"
"Mahdollisesti Arsène Lupinilla", huomautti Massiban.
Beautrelet antoi hänelle merkin vaieta. Hän luonnollisesti tiesi vihollisen taas olevan kärkkymässä, ketteränä ja kaikkeen valmiina, ja juuri sen vuoksi hän tahtoi houkutella rouva de Villemonilta nuo tärkeät, kauan odotetut sanat ja heti paikalla, silmänräpäystäkään menettämättä.
"Minä rukoilen teitä, hyvä rouva, rauhoittukaa... olemmehan kaikki saapuvilla... ei ole minkäänlaista vaaraa..."
Puhuisiko tuo? Hän uskoi niin, toivoi niin. Toinen sopersi joitakuita sanoja. Mutta taas avautui ovi. Tällä kertaa saapui lapsenhoitajatar. Hän näytti joutuneen suunniltaan.
"Nuori herra Georges... armollinen rouva... Georges..."
Äiti saavutti heti kaikki kykynsä. Erehtymättömän vaiston ajamana hän kiiti kaikkien edellä alas portaita, pylväikön läpi pengermälle. Siellä makasi puutarhasohvalla pikku Georges liikkumattomana.
"Mutta hänhän nukkuu!..."
"Hän vaipui uneen ihan äkkiä, armollinen rouva", selitti lapsenhoitajatar. "Koetin estää häntä nukkumasta, kantaa hänet kamariinsa. Mutta hän oli jo unessa, ja hänen kätensä... hänen kätensä olivat kylmät..."
"Kylmät!" sopersi hänen äitinsä. "Niin, se on totta... oih, hyvä Jumala! Herätköön hän!"
Beautrelet sujautti kätensä housuntaskuun, tarttui revolveriinsa, viritti hanan etusormellaan, veti aseen nopeasti esille ja ampui Massibania.
Massiban oli ennakolta, ikäänkuin olisi pitänyt nuoren miehen liikkeitä silmällä, heittäytynyt syrjään, joten laukaus ei osunut. Mutta Beautrelet hyökkäsi hänen kimppuunsa ja huusi palvelijoille:
"Tänne! Hän on Lupin..."
Töytäyksen voimasta oli Massiban kuukertunut taaksepäin juurituolille.
Seitsemän, kahdeksan sekunnin kuluttua hän nousi, jättäen Beautreletin pökerryksiin, puolittain tukehtuneeksi, ja pidellen nuoren miehen revolveria kädessään.
"Kas niin... hyvä... älähän liikahda... nyt olet vahingoton pari kolme minuuttia... et enempää... Mutta hitaastipa tunsit minut... Olenko niin oivallisesti naamioinut itseni Massibaniksi?"
Hän ojentausi suoraksi, ja seistessään siinä rintakehä laajenneena ja ryhti pelottavana nauroi hän pilkallisesti, silmäillessään kolmea tyrmistynyttä palvelijaa ja ymmälle joutunutta paroonia.
"Isidore, teitpä yhden virheen. Ellet olisi heille sanonut, että minä olin Lupin, niin he olisivat heittäytyneet niskaani. Ne ovat isoja, vantteria miehiä, ja miten olisi minun käynyt? Neljä yhtä vastaan!"
Hän lähestyi heitä:
"No, pojat, älkää pelästykö... en minä teille pahaa tee... otatteko ehkä pastillin? se virkistää. Ahaa! sinä siinä, annappas minulle pois satamarkkaseni. Kyllä minä sinut vintiön tunnen. Sinulle minä äsken maksoin kirjeen antamisesta rouvallesi... Pian nyt, lurjus..."
Hän otti palvelijan ojentaman setelin ja repi sen silpuksi.
"Kavaltajan raha... se polttaa sormiani."
Hän kohotti hattuaan ja kumarsi hyvin syvään rouva de Villemonille:
"Annattehan minulle anteeksi, hyvä rouva? Elämän sattumukset — eritoten minun elämäni — pakottavat useasti julmuuksiin, joita itse enimmin häpeilen. Mutta älkää olko levoton pojastanne, annoin hänelle vain pikku piston käsivarteen häntä kuulustellessamme. Tunnin kuluttua on kaikki ennallaan... Pyydän vielä kerran anteeksi. Mutta minun täytyi saada teidät vaikenemaan asiasta."
Hän kumarsi jälleen, kiitti parooni de Vélinesiä hänen herttaisesta vieraanvaraisuudestaan, otti keppinsä, sytytti savukkeen, tarjosi paroonillekin, kohotti hattuaan joka taholle ja huusi suojelevalla äänellä Beautreletille:
"Hyvästi, pojuseni!"
Sitten hän asteli tyynesti tiehensä, tuprautellen savua palvelijain kasvoihin...
Beautrelet odotti muutamia minuutteja. Rouva de Villemon oli tyyntynyt ja seisoi poikaansa katsellen. Beautrelet astui hänen luokseen aikoen vielä kerran pyytää häntä ilmaisemaan, mitä hän tiesi. Mutta hän tajusi, ettei rouva de Villemon nyt ikinä puhuisi, tapahtui mitä tahansa. Tämän äidin aivoihin oli Onton neulan salaisuus hautautunut yhtä syvälle kuin menneisyyden pimentoon peittyneenä. Silloin hän luopui ja lähti pois.
— — —
Kello oli puoli yksitoista. Juna lähtisi kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Hän asteli hitaasti pitkin puistokujaa ja poikkesi kulkemaan asemalle johtavaa tietä.
"No, mitä tuosta kaikesta sanot?"
Massiban, eli oikeastaan Lupin, se puikahti metsästä tien varrelta.
"Eikö luistanut hyvin? Eikö vanha toverisi ole nokkela nuorallatanssija? Olen varma siitä, että sinä olet aivan ymmällä ja kummastelet, onko olemassakaan ketään miekkosta nimeltä Massiban, akatemian jäsentä? Onpa hyvinkin. Saatpa hänet nähdäkin, jos olet kiltti. Mutta ensiksikin on minun annettava sinulle revolverisi takaisin... Katsot, vieläkö se on panostettu? On kuin onkin, poikaseni. Viisi luotia jälellä, ja yksi ainoa riittää lähettämään minut isäini luo... Vai niin, sinä pistätkin sen taskuusi?... No niin... enemmän pidän siitä kuin käytöksestäsi linnassa... karmiva oli äkillinen temppusi!... Mutta kun on nuori ja äkkiä huomaa — kuin salamana — joutuneensa taaskin tuon riivatun Lupinin jutkauttamaksi, tämän seistessä ihan vastapäätä, kolmen askeleen päässä... niin sitä ampuu, präiskis!... En minä siitä sen enempää... Sen todistan tarjoamalla sinulle nyt sijan autossani. Sopiiko?"
Hän pisti sormet suuhunsa ja vihelsi.
Vanhan Massibanin arvokkaan ulkonäön ja Lupinin veijarimaisen olemuksen vastakohta oli kovin hupainen. Beautrelet ei voinut olla nauramatta.
"Hän nauraa! Hän on nauranut!" huudahti Lupin ilosta hypähdellen. "Katsos, pojuseni, nauramisen lahja se sinulta puuttuu... Sinä olet hieman liian vakava ikäiseksesi... Sinä olet hyvin kiltti ja hupainen, sinun viaton ja teeskentelemätön luonnollisuutesi on ihastuttava, mutta sinä et ymmärrä nauramisen taitoa."
Hän asettui hänen eteensä.
"Lyön vetoa siitä, että saan sinut vielä itkemäänkin. Tiedätkös, kuinka olen tullut seuranneeksi sinun tutkimuksiasi? Kuinka sain tietää Massibanin sinulle lähettämän kirjeen sisällön, ja että hän oli sopinut tapaavansa sinut Vélinesin linnassa tänä aamuna? Sen ystäväsi lörpöttelyn kautta, jonka luona asuit... Sinä luotat tuohon epattoon, joka lörpöttelee heti kaikki pikku ystävättärelleen... Ja hänen pikku ystävättärellään ei ole mitään salaisuuksia Lupinille. Mitä sanoinkaan sinulle? Näytät kovin omituiselta... saat kyyneleitä silmiisi... suret uskotonta ystävääsi, eikö niin?... Olet todellakin ihastuttava, pienokaiseni... melkeinpä syleilisin sinua. Sinulla on verraton tapa hämmästellä. Muistuu aina mieleeni tuo ilta Gaillonissa, jolloin kysyit neuvoa minulta... Niin juuri, vanha notaari olin minä... Mutta naurahan toki, lapsoseni!... Sanon vielä kerran, sinä et ymmärrä nauramisen taitoa. Sinulta puuttuu... kuinka lausuisinkaan ajatukseni?... sinulta puuttuu 'välitöntä'. Minä olen 'välitöntä'."
Auton huohotusta kuului läheltä.
Lupin tarttui ripeästi Beautreletin käsivarteen ja sanoi kylmästi, katsoen häntä silmiin:
"Sinä pysyt rauhallisena nyt, niinhän? Huomaathan, ettei tässä mikään auta. Miksi siis kuluttaisit voimiasi ja haaskaisit aikaa? Rosvoja on maailmassa yllinkyllin... Juokse niiden perässä, mutta anna minun olla... muutoin... Onhan se sovittua, vai mitä?"
Hän pudisteli toista hiukan, kuin antaakseen tahdollensa painoa. Sitten hän purskahti nauruun.
"Olenpa hupakko! Sinäkö jättäisit minut rauhaan? Ei, sinä et ole niitä, jotka taipuvat... En todellakaan tiedä, mikä estää minua... kädenkäänteellä olisit sinä sidottu ja kapuloitu... ja parin tunnin kuluttua istuisit korjuussa useaksi kuukaudeksi... Ja silloin minä voisin liikkua täydessä turvassa, vetäytyä siihen rauhalliseen tyyssijaan, jonka minulle ovat valmistaneet esi-isäni, Ranskan kuninkaat, nauttien niistä aarteista, joita he ystävällisesti ovat minulle kasailleet... Mutta on tietenkin tähtiin kirjoitettu, että minun pitää käyttäytyä kuin epäkäytännöllinen hupelo... Jokaisella on omat heikkoutensa... ja minulla se on leppeys sinua kohtaan... Ja sitäpaitsi, sinä et ole vielä voittanut. Monet tuulet ovat puhaltaneet, ennen kuin sinä saavutat tuon neulan. Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta. Onhan sinun ja minun välillä sentään suuri ero."
Auto ajoi nyt kohdalle, suunnattoman suuri umpinainen vaunu. Ovea avattaessa Beautreletilta pääsi huudahdus. Vaunuissa oli jo yksi mies, ja se oli Lupin tai oikeastaan Massiban.
Hän purskahti nauruun, sillä nyt ymmärsi hän äkkiä. Lupin virkkoi hänelle:
"Ei sinun tarvitse iloasi hillitä, hän nukkuu sikeästi. Lupasinhan sinulle, että saisit nähdä hänet. Nyt kai ymmärrät tapausten menon? Puolenyön aikaan kuulin teidän sopineen tapaamisestanne linnassa. Kello seitsemän aamulla olin minä paikalla. Massibanin saapuessa tarvitsi vain siepata hänet ja antaa hänelle pieni pisto... siinä koko homma! Nuku, ukkoseni, nuku... asetamme sinut tiepuoleen... noin... mainiota... auringon paisteeseen, jotta et vilustu. Oivallista... ja hattu vielä käteen... 'antakaa ukolle pikku ropo!' Vai niin, sinä vanha kelpo Massiban, vai sekaannut sinä Arsène Lupinin asioihin!..."
Oli tosiaankin sanomattoman lystikästä nähdä molemmat Massibanit vastakkain, toinen unessa ja päätänsä huojutellen, toinen totisena ja kunnioittavaa kohteliaisuutta tulvillaan.
"Armahtakaa köyhää sokeata... Kas tässä, Massiban, saat kaksi souta ja käyntikorttini... Ja nyt eteenpäin, pojat, ja nelinkertaista vauhtia! Ymmärräthän, ajaja, 120 kilometriä tunnissa. Astu sisään, Isidore. Tänään on akatemiassa täysistunto, ja Massibanilla on määränä pitää esitelmä kello puoli neljältä... en tiedä mistä aineesta. No niin, hän pitää pikku esitelmänsä. Minä esitän heille oikein todellisen Massibanin, todellisemman kuin oikea Massiban, sekä omat mielipiteeni paalurakennuskauden kirjoituksista. Kun kerran olen akatemian jäsen, niin —! Nopeammin, ajaja, tämä on vasta 115... Pelkäätkö? Unohdat siis, että olet Lupinin matkassa? Ah, Isidore, ja on ihmisiä, jotka väittävät elämää yksitoikkoiseksi! Elämähän on jumalallista, pienokaiseni, jos vain tietää sen... ja minä sen tiedän... Etkö usko, että olisin voinut pakahtua ihastukseen äsken linnassa, kun sinä ja ukko Vélines loruilitte ja minä ikkunan vieressä repäisin lehdet tuosta historiallisesta kirjasta! Ja sitten, kun sinä kuulustelit rouva de Villemonia Ontosta neulasta! Puhuisiko hän? Kyllä, hän puhuu... ei, hän ei puhuisi... kyllä... ei... kylmät väreet karmivat pintaani... Jos hän puhuisi, niin saisin aloittaa koko elämäni uudelleen, koko rakennus luhistuisi... Ehtisikö palvelija ajoissa? Kyllä... ei... kas tuossa... Mutta Beautrelet paljastaa naamarini! Ei mitenkään! Hän ei ole kyllin tarkkanäköinen. Kyllä... ei... kas niin, nyt on kaikki hyvin... ei, eipä olekaan... hän tarkastelee minua... totisesti... nyt ottaa hän revolverinsa... Ah, mikä ihana hetki!... Sinä puhut liiaksi, Isidore... Emmekö jo nuku? Olen läpeensä väsynyt... hyvää yötä..."
Beautrelet katseli häntä. Hän näytti jo melkein nukkuvan. Nyt nukkui hän todellakin.
Auto suhisi eteenpäin kohti taivaanrantaa, joka yhä pakeni tieltä. Kaupunkeja, kyliä, peltoja, metsiä ei enää ollut olemassa, ainoastaan ääretön avaruus, joka aukeni ja sulkeutui takana...
Kauan katseli Beautrelet matkatoveriaan kiihkeän uteliaana ja kovin haluten nähdä tuon kaihtavan naamarin läpi hänen todellisiin kasvoihinsa. Ja hän harkitsi niitä asianhaaroja, jotka sulkivat heidät molemmat vierekkäin tuohon autoon.
Mutta hänkin oli väsynyt aamullisten mielenliikutusten ja pettymysten jälkeen ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, Lupin istui ja luki. Beautrelet kumartui katsomaan kirjan nimeä. Se oli filosofi Senecan Kirjeet Luciliukselle.
KAHDEKSAS LUKU
"Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta!"
Tämä Lupinin lause vaikutti suuresti Beautreletin menettelyyn.
Lupin oli pohjaltaan hyvin tyyni ja aina itsensä hillitsevä, mutta hänelläkin oli toisinaan ylvästelyn hetkiä, pikku innostumisen purkauksia, jotka olivat sekä teatterimaisia että luontevia; silloin hän tuli lasketelleeksi tunnustuksia ja varomattomia sanoja, joita Beautreletin tapainen nuorukainen voi käyttää hyväkseen.
Väärin tai oikein luuli Beautrelet tuossa lauseessa huomaavansa tahdottoman tunnustuksen. Hän teki järkevästi sen johtopäätöksen, että jos Lupin vertasi omia ja hänen ponnistelujaan Onton neulan salaisuuden paljastamiseksi, johtui se siitä, että heillä molemmilla oli samat mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen. Lupinillakaan ei siis ollut muita keinoja menestyäkseen, kuin mitä hänen vastustajallaankin oli. Mahdollisuudet olivat samat. Mutta vaikka heillä olikin samat mahdollisuudet, samat menestyksen toiveet, samat keinot, oli Lupin kuitenkin tarvinnut ainoastaan kymmenen päivää.
Mitkä olivat ne keinot, ne toiveet, ne mahdollisuudet? Ne rajoittuivat ehdottomasti sen 1815 ilmestyneen kirjasen tuntemiseen, jonka Lupin epäilemättä, kuten Massiban, oli sattumalta löytänyt ja jonka avulla hän oli saanut Marie Antoinetten rukouskirjasta löydetyksi tuon välttämättömän salakirjoituksen.
Kirjanen ja salakirjoitus olivat siis ainoat perusteet, joihin Lupin oli voinut turvautua. Niillä keinoin hän oli siis sommitellut koko rakennuksen. Ei mitään vierasta apua. Hän oli tutkinut nidettä ja salakirjoitusta... siinä kaikki.
No niin, eikö Beautrelet voisi käydä taisteluun samasta lähtökohdasta? Mitä hyödyttäisi mahdoton taistelu? Mitä hyödyttäisivät hänen muut tutkimuksensa, jotka — jos hänen onnistuisi välttää ne moninaiset ansat, jotka hänen tielleen viritettäisiin — parhaassa tapauksessa johtaisivat kehnoon tulokseen?
Hän teki varman päätöksen, ja sen mukaan toimiessa oli hänellä kohottava tunne siitä, että hän oli oikealla tiellä. Ensi työkseen erosi hän ilman tarpeettomia nuhteluja lyseotoveristaan, otti matkalaukkunsa ja muutti — monen mutkan ja kiertotien kautta — pieneen, keskellä Pariisia sijaitsevaan hotelliin. Toisinaan hän oli koko päivät hotellissa. Hän aterioitsi ruokasalissa. Muulloin hän istui huoneeseensa sulkeutuneena, ikkunaverhot alas laskettuina, miettien.
"Kymmenen päivää", oli Lupin sanonut. Beautrelet koetti unohtaa kaikki mitä hän oli tehnyt ja ainoastaan muistaa kirjasen ja salakirjoituksen. Hänen korkeimpana kunnianhimonaan oli ehtiä suoriutuneeksi tästä tehtävästään kymmenessä päivässä. Mutta kymmenes päivä meni, yhdestoista ja kahdestoista samaten. Kolmantenatoista päivänä hänen aivoissaan välähti, ja sillä hämmästyttävällä vauhdilla, jolla aatokset toisinaan kehittyvät meissä kuin ihmeelliset kasvit, pistäysi totuus esille, varttui, vahvistui. Kolmannentoista päivän iltana hän ei tiennyt arvoituksen ratkaisua, mutta hän tunsi ihan varmaan yhden niitä menetelmiä, jotka saattoivat johtaa menestykseen, epäilemättä sen samaisen menetelmän, jota Lupin oli käyttänyt.
Sangen yksinkertainen menetelmä, joka johtui tästä ainoasta kysymyksestä: onko mitään yhteyttä kaikkien niiden enemmän tai vähemmän tärkeiden historiallisten tapausten välillä, joihin kirjanen liittää Onton neulan salaisuuden?
Tapausten moninainen laatu ei tehnyt vastausta helpoksi. Mutta perinjuurisella tarkastelullaan sai Beautrelet näistä kaikista tapauksista löytäneeksi oleellisesti yhtenäisen luonteen. Kaikki olivat poikkeuksetta sattuneet muinaisessa Neustriassa, joka suunnilleen vastasi nykyistä Normandiaa. Kaikki tuon satumaisen tarinan henkilöt ovat normandialaisia tai tulevat siksi tai toimivat normandialaisella maaperällä.
Jännittävä kulkue läpi vuosisatojen! Outoa nähdä kaikkien noiden paroonien, herttuain ja kuningasten eri tahoilta liikkeelle lähteneinä tapaavan toisensa tässä maailman kolkassa!
Beautrelet selaili historiaa umpimähkään. Rol eli Rollo, ensimmäinen normandialainen herttua, se piti salaisuutta hallussaan Saint-Clair-sur-Epten rauhansopimuksen jälkeen!
Wilhelm Valloittaja, Normandian herttua, Englannin kuningas, se käytti silmäneulan kaltaiseen kärkeen päättyvää lipputankoa!
Rouenissa englantilaiset polttavat Jeanne d'Arcin, joka tietää salaisuuden!
Ja ihan sarjan alussa: kuka on tuo kaleettien päällikkö, joka Caesarilta lunastaa vapautensa Neulan salaisuudella, muu kuin Cauxin seudun miesten päällikkö — Cauxin, joka on Normandian sydämessä?
Oletus varmistuu. Alue supistuu. Rouen, Seinen rannat, Cauxin tienoo... näyttää tosiaankin siltä kuin kaikki tiet johtaisivat tälle taholle. Kun erityisesti mainitaan kaksi Ranskan kuningasta, sitten kun salaisuus on joutunut hukkaan Normandian herttuoilta ja Englannin kuningasten perillisiltä sekä joutunut Ranskan kuningashuoneen haltuun, niin ne ovat Henrik IV — joka piirittää Rouenia ja voittaa Arquesin taistelun juuri Dieppen ulkopuolella — ja Frans I, joka perustaa Havren ja lausuu merkitsevät sanat: "Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot!"
Rouen, Dieppe, Havre... kolmion kolme kulmaa, ne kolme isoa kaupunkia, jotka ovat sen kärkinä. Keskessä on Cauxin tienoo.
Seitsemästoista vuosisata saapuu, Ludvig XIV polttaa kirjasen, jossa tuntematon ilmaisee totuuden. Kapteeni de Larbeyrie anastaa yhden kappaleen, käyttää väkisin sieppaamaansa salaisuutta, varastaa joukon jalokiviä, joutuu maantierosvojen uhriksi ja kuolee murhattuna. Mikä onkaan tapahtumapaikan nimi? Gaillon! Pieni kaupunki sen tien varressa, joka kulkee Havresta, Rouenista tai Dieppestä Pariisiin.
Vuotta myöhemmin Ludvig XIV ostaa tilan ja rakennuttaa Aiguillen linnan. Minkä seudun valitsee hän? Ranskan keskuksen. Jotta uteliaat joutuisivat harhatielle. Ei etsitä Normandiasta.
Rouen... Dieppe... Havre... cauxilainen kolmio... Kaikki on siellä... Yhtenä sivuna meri. Toisena Seine. Kolmantena ne kaksi laaksoa, jotka johtavat Rouenista Dieppeen.
Salama välähti Beautreletin aivoissa. Tuo alue, Seinen ja Kanaalin kalliorantain välinen ylätasanko, oli melkein aina Arsène Lupinin puuhien näyttämönä.
Kymmenen vuoden ajan oli hän säännöllisesti korjannut satonsa tuolta alueelta, kuin hänellä olisi ollut tyyssijansa juuri sen seudun keskuksessa, johon Onton neulan tarina läheisimmin liittyi.
Parooni de Cahornin juttu? Seinen rannoilla, Rouenin ja Havren välillä.
Thiberménil-juttu? Ylätasangon toisessa päässä, Rouenin ja Dieppen välillä.
Gruchetin, Montignyn, Crasvillen murtovarkaudet? Keskellä Cauxin tienoota.
Minne lähti Lupin, kun hänet nujersi ja sitoi Pierre Onfrey, joka oli tehnyt murhan Rue Lafontainen varrella? Roueniin.
Missä vietiin laivaan Sherlock Holmes Lupinin vankina? Havren lähellä.
Ja mikä oli koko nykyisen draaman näyttämönä? Ambrumésy, Havren ja Dieppen välisellä tiellä.
Rouen, Dieppe, Havre, aina tuo cauxilainen kolmio.
Arsène Lupin, joka omisti kirjasen ja tiesi sen kätköpaikan, missä Marie Antoinette oli tallettanut salakirjoitusta, oli siis joitakuita vuosia takaperin saanut käsiinsä tuon paljon puhutun rukouskirjan. Salakirjoitus johtonaan hän läksi etsiskelemään, löysi, ja asettui sinne olostelemaan kuin voitettuun maahan.
Beautrelet läksi sotaretkelleen.
— — —
Todellista liikutusta tuntien läksi hän matkaan, ajatellen että Lupin oli tehnyt saman retkeilyn ja ollut samoissa toiveissa, lähtiessään hakemaan sitä suurta salaisuutta, joka hänelle tuottaisi moisen mahdin. Menestyisivätkö hänen, Beautreletin, ponnistukset yhtä loistavasti?
Hän asteli Rouenista eräänä aamuna varhain, jalkaisin, kasvot ruskettuneiksi maalattuina ja reppu selässä ryhmysauvan kahvassa kuin Ranskan maata kiertävällä ammattilaisella.
Hän kulki suoraa päätä Duclairiin ja söi siellä aamiaista. Tästä kauppalasta lähdettyään hän seurasi Seineä ja pysytteli melkein herkeämättä jokivarressa. Hänen vaistonsa, jota muuten monet todenmukaiset oletukset vahvistivat, johtivat hänet yhä takaisin tuon kauniin virran polveileville partaille. Cahorniin tehdyn murtovarkauden jälkeen vietiin sen kokoelmat Seineä myöten pois. Kappelista ryöstetyt vanhat kiviveistokset oli kuljetettu Seinelle. Hän oli näkevinään kokonaisen laivaston lotjia säännöllisessä liikenteessä Rouenin ja Havren välillä, ottamassa lastikseen koko seudun taideaarteita ja rikkauksia, toimittaakseen ne miljaardimiesten maahan.
"Tunnen käryä!... Tunnen käryä!" mutisi nuori mies läähättäen, siten kerran toisensa perästä hipaistessaan totuutta.
Ensimmäisten päivien pettymykset eivät lannistaneet hänen miehuuttaan. Hänellä oli luja ja horjumaton luottamus johtonansa olevan otaksuman oikeuteen. Riuska, huima se oli — mitäpä siitä! Se oli hänen ahdistamansa vihollisen arvoinen. Otaksuma sopeutui siihen ihmeelliseen todellisuuteen, jolla oli nimenä Lupin. Kun oli tekemisissä tuon miehen kanssa, täytyi pysytellä kuulumattoman, liioitellun, yli-inhimillisen rajoissa.
Jumièges, La Mailleraie, Saint-Vandrille, Caudebec, Tancarville, Quilleboeuf, kaikki seutuja hänen muistojansa täynnä. Kuinka monta kertaa olikaan hän katsellut niiden upeita goottilaisia torneja tai niiden avaroiden raunioiden suuruutta!
Mutta Havre ja sen ympäristöt houkuttelivat Isidorea kuin majakan tuike. " Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot."
Nuo hämäräperäiset sanat loistivat äkkiä Beautreletille säihkyvän kirkkaina. Eikö tuossa ollut selvä selitys niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet Frans I:n perustamaan kaupungin tähän paikkaan, ja eikö Havre-de-Grâcen kohtalo ollut liittynyt Neulan salaisuuteen?
"Niin se on... niin se on..." jupisi Beautrelet kiihkeänä. Vanha normandialainen jokisuisto, noita tärkeitä kohtia, noita alkuperäisiä ytimiä, joiden ympärillä ranskalainen kansallisuus on muodostunut, vanha jokisuisto linnoitettiin noilla kahdella voimalla, toinen julkinen, elävä, kaikkien tuntema, — uusi satama, joka hallitsee merta ja avautuu maailmalle —, toinen hämärä, tuntematon, ja näkymättömyytensä, luoksepääsemättömyytensä takia sitä pelottavampi. Neulan kautta selkiää kokonainen sivu Ranskan ja kuningashuoneen historiaa, niinkuin Lupininkin koko historia. Samat voiman ja vaikutusvallan lähteet ylläpitävät ja vartuttavat kuningasten ja seikkailijan menestystä.
Kauppalasta toiseen, joesta mereen Beautrelet nuuski, kaikki aistit teritettyinä, ja koetti hengettömiltäkin olioilta saada tietoonsa niiden salaista merkitystä. Tämäkö kumpu hänen pitäisi tutkia? Tämä metsä? Tämän kylän talot? Tämän talonpojanko jokapäiväisistä sanoista hän löytäisi sen pikku sanan, joka ilmaisisi kaikki?
Eräänä aamuna hän söi aamiaista muutamassa vanhan rannikkokaupungin Honfleurin ravintolassa. Saman pöydän ääressä aterioitsi muuan noita punakoita ja kömpelöitä normandialaisia hevoskauppiaita, jotka kiertelevät seudun markkinoilla pitkä mekko yllä ja piiska kourassa. Hetkisen kuluttua oli Beautrelet huomaavinaan miehen silmäilevän häntä jonkun verran tarkkaavasti, kuin tuntisi hänet tai ainakin koettaisi muistutella häntä mieleensä.
"Ei", ajatteli hän, "minä erehdyn; en ole milloinkaan nähnyt tuota hevoskauppiasta eikä hänkään minua".
Mies ei todellakaan enää näyttänyt omistavan hänelle mitään huomiota. Hän sytytti piippunsa, tilasi kahvia ja konjakkia, poltteli ja siemaili.
Lopetettuaan murkinansa Beautrelet maksoi ja nousi tuoliltaan. Joukko väkeä astui sisälle juuri hänen aikoessaan lähteä, hänen täytyi seisahtua muutamaksi sekunniksi pöydän viereen, ja hän kuuli hevoskauppiaan sanovan matalalla äänellä:
"Hyvää päivää, herra Beautrelet."
Isidore ei epäröinyt. Hän istuutui miehen viereen ja vastasi:
"Niin, minä se olen... mutta te, kuka te olette? Kuinka saatoitte tuntea minut?"
"Se ei ollut vaikeata... ja kuitenkin olen ainoastaan nähnyt kuvanne sanomalehdistä. Mutta te olette niin kehnosti... miten sanoisinkaan kielellänne... niin kehnosti naamioitu."
Hän puhui aivan ilmeisesti ulkomaalaisena murtaen, ja Beautrelet luuli häntä tarkastellessaan huomaavansa, että hänkin oli naamioitu pysyäkseen tuntemattomana.
"Kuka te olette?" toisti hän.
Vieras hymyili.
"Ettekö tunne minua?"
"En. En ole teitä milloinkaan nähnyt."
"Enhän minäkään teitä. Mutta muistelkaa... Minunkin kuvani on ollut varsin useastikin lehdissä... No, tiedättekö nyt?"
"En."
"Sherlock Holmes."
Se oli omituinen kohtaus. Ja se merkitsi myös paljon. Nuori mies oivalsi heti sen tärkeyden. Heidän vaihdettuaan joitakuita kohteliaisuuksia hän virkkoi Holmesille:
"Olette kai täällä... hänen vuokseen?"
"Niin."
"Siispä... siispä luulette, että meillä on mahdollisuuksia tällä seudulla?"
"Olen varma siitä."
Beautreletin ilo siitä, että Holmes oli samaa mieltä kuin hän, ei ollut ihan häiriintymätön. Jos englantilainen pääsisi perille, olisi voitto jaettava, ja kuka tietää, vaikkapa tuo ehtisi hänen edelleen?
"Onko teillä todistuksia? Vihjauksia?"
"Älkää pelätkö", nauroi englantilainen hänen rauhattomuutensa tajuten, "minä en joudu teidän tiellenne. Te nojaudutte salakirjoitukseen, kirjaseen... niihin en suurestikaan luota."
"Ja te?"
"Minulla on muuta."
"Onko arkaluontoista kysyä..."
"Ei suinkaan. Muistattehan jutun otsakoristeesta... ja Charmeracen herttuasta?"
"Kyllä."
"Siinä tapauksessa ette ole unohtanut Victoirea, Lupinin vanhaa imettäjätärtä, jonka hyvä ystäväni Ganimard päästi pakenemaan väärissä vanginvaunuissa."
"Enpä kyllä."
"Olen hakenut esille Victoiren. Hän asuu eräässä maatalossa lähellä kansallistietä n:o 25. Kansallistie n:o 25 johtaa Havresta Lilleen. Victoiresta johdun helposti Lupiniin asti."
"Se käy pitkälliseksi."
"Siitä viisi! Olen jättänyt kaikki hommani. Tämä on nyt ainoana tehtävänäni. Lupinin ja minun välillä on taistelu... taistelu elämästä ja kuolemasta."
Hän lausui nämä sanat raivolla, jossa ilmeni hänen kaikki mielenkarvautensa kärsimistänsä nöyryytyksistä, hurja viha suurta vihollista kohtaan, joka oli niin julmasti leikitellyt hänen kanssaan.
"Menkäähän", mutisi hän sitten. "Meitä katsellaan... se on vaarallista... Mutta muistakaa sanani: sinä päivänä, jona Lupin ja minä seisomme vastatusten... sinä päivänä tapahtuu murhenäytelmä."
Beautrelet erosi Holmesista aivan tyyntyneenä: ei ollut uskottavaa, että englantilainen ehättäisi hänen edelleen.
Ja olihan hän tästä satunnaisesta kohtauksesta saanut tärkeän lisätodisteen! Tie Havresta Lilleen menee Dieppen kautta. Se on Cauxin seudun iso rantatie, kulkien pitkin Kanaalin kalliorantoja! Ja maatalossa tämän tien lähellä siis asui Victoire, s.o. Lupin, koskapa he olivat eroamattomia, isäntä ja sokeasti häneen kiintynyt palvelijatar!
"Tunnen käryä... tunnen käryä..." toisti nuori mies. "Tämä satunnainen uusi tieto vahvistaa oletustani. Toiselta puolen on Seinen ranta varma, toiselta puolen kansallistie yhtä epäilemätön. Molemmat kulkutiet yhtyvät Havressa, Frans I:n kaupungissa, salaisuuden kaupungissa. Rajat vetäytyvät yhteen. Cauxin alue ei ole laaja, ja päälle päätteeksi kuuluu vain sen läntinen osa tutkimusteni alaan."
Hän ryhtyi jälleen sitkeästi työhön. "Ei ole mitään syytä estämässä minua löytämästä, minkä Lupin on löytänyt", vakuutti hän lakkaamatta itselleen. Lupinilla kaiketikin oli häneen verraten ollut puolellaan joku suuri etu, kenties parempi seudun tuntemus, perehtyminen kansantarinoihin tai vain joku muistokin — ja se merkitsi paljon, sillä Beautrelet ei tiennyt mitään, hän ei ollenkaan tuntenut seutua, käytyään sen kautta vain pikaisesti yhden ainoan kerran, Ambrumésyn murtovarkauden jälkeen.
Mutta mitä sillä väliä? Vaikka hän omistaisi elämästänsä kymmenenkin vuotta tähän etsintään, niin loppuun hän sen saattaisi. Lupin oleili läheisyydessä. Hän näki etsimänsä, sielunsa silmillä. Hän odotti Lupinia tuossa tienmutkassa, tuossa metsänlaidassa, tuon kyläkujan päässä. Hän pettyi aina, mutta jokainen pettymys oli hänelle uuden itsepintaisuuden aiheena.
Useasti heittäysi hän nurmikolle tiepuoleen ja syventyi pohtimaan salakirjoitusta, josta hänellä oli aina taskussaan jäljennös, numerot ääntiöiksi muutettuina.
Useasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja mietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli koko tulevaisuus käytettävänään.
Ihmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä merenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan, kääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä ainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä ollut mitään tietoja saatavissa.
Hän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen, Epouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.
Hän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen jälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä juttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja yhäti sama salakavala kysymys:
"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta... Ettekö sitä osaa?"
"En tosiaan... sitäpä minä en..."
"Ajatelkaa tarkoin... joku vanha lastensatu... missä vain jotakin mainitaan neulasta... Kenties lumottu neula... mitä hyvänsä."
Ei. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana päivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.
— — —
Eräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on ylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien, kalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas ylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle, Belle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja reippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin pirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja Victoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan sinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka säihkyi auringon hehkussa.
Hänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien jäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten hän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen, jonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen tapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen rannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki molemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.
Melkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi oli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä näkyivät sanat: Fort de Fréfossé. Hän ei edes yrittänyt linnaan sisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen pikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia. Sen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena äkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.
Luolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin rastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein nelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä Fréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä.
Beautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut paahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.
Luolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.
Hän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina. Hän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo saanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi vaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle taholle, suurenivat, tuijottivat johonkin...
Hän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi hikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.
"Ei... ei", sopersi hän, "tämä on unta... näköhäiriötä... Olisiko mahdollista?"
Hän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.
Hän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi kaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.
Nämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain hammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja F.
D ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta! Beautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen neljännen rivin kirjainryhmän — sen rivin, joka sisälsi mittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen sieluunsa.
Hän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan linnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja kiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa läheisessä ylänteen notkelmassa.
"Tuo luola... luola tuolla..."
Hänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.
Paimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:
"Luola... tuolla... linnoituksesta oikealle... onko sillä mitään nimeä?..."
"Onpa hyvinkin, kyllä... Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les Demoiselles."
"Mitä? Mitä sanottekaan?"
"Niin... se on La Chambre des Demoiselles (neitien kamari)..."
Isidore oli syöksähtämäisillään hänen niskaansa, kuin olisi koko totuus ollut kätkettynä tuohon mieheen ja puristettava hänen kurkustaan esille...
Les Demoiselles! Toinen salakirjoituksen ainoista kahdesta tunnetusta lauselmasta!
Mielenliikutukseltaan Beautrelet hädin sai pysytyksi jaloillaan. Tuntui kuin olisi pyörremyrsky häntä riepoitellut, mereltä, maalta, kaikilta suunnilta puhallellen häikäiseviä totuuksia...
Hän ymmärsi! Salakirjoitus oli saanut oikean merkityksensä! La Chambre des Demoiselles... Etretat...
"Niin se on..." mietiskeli hän, totuuden säihkyessä hänen aivoissaan; "sen täytyy olla niin... Mutta miten en sitä tiennyt aikaisemmin?"
Hän virkahti paimenelle matalalla äänellä:
"Hyvä... saat mennä... kiitos..."
Mies vihelsi nolostuneena koiraansa ja poistui.
Heti yksin jäätyään Beautrelet kääntyi takaisin linnoitusta kohti. Hän oli jo melkein päässyt sen ohitse, kun äkkiä heittäysi maahan ja jäi makaamaan muuria vasten painautuneena. Ja hän ajatteli käsiänsä väännellen:
"Olenko järjiltäni? Entä jos hän näkee minut? Jos hänen apurinsa näkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin..."
Hän ei enää hievahtanut paikaltaan.
Aurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat hämyyn.
Melkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion ulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.
Hän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.
Vastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton kallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea — jättimäinen obeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka pistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön jättiläishammas. — Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin rantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen niistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä olivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.
Siellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja ruohotukot täyttäneet.
Jättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen hyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta, vaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti mittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton tilavuus.
Beautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun hyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui kivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui hänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen haltuunsa, omaksui sen...
Taivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit, ja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat uhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja, kultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.
Taivaan sini tummui. Iltatähti heloitti ihmeellisen loistavana, sitten syttyi useampia tähtiä, vielä arasti.
Ja Beautrelet sulki äkkiä silmänsä ja painoi käsin otsaansa kuin kouristuksen tempomana. Tuolla — oih, hän pelkäsi kuolevansa ilosta, niin rajusti paisutti mielenliikutus hänen sydäntänsä — tuolla, Etretatin Neulan latvapuolessa, jonka yllä kalalokit kaartelivat, tunkeusi hiukan savua jostakin raosta, ikäänkuin näkymättömästä savutorvesta, leijaillen hitaina kiehkuroina hämyn hiljaiseen ilmaan.
YHDEKSÄS LUKU
Etretatin Neula oli ontto!
Luonnonilmiökö? Sisäisten sortumienko aiheuttama koverrus vaiko kiehuvan meren tai syövyttävien sateiden huomaamatonta työtä? Vai ihmistenkö yli-inhimillistä toimintaa — gallialaisten, kelttien, ehkäpä esihistoriallisten olentojen?
Kysymystä on epäilemättä mahdoton ratkaista. Ja mitä sillä olikaan väliä? Tärkeintä oli se, että Neula oli ontto.
Neljän- tai viidenkymmenen metrin päässä siitä mahtavasta luonnon rakentamasta kivikaaresta, jolla on nimenä La Porte d'Aval, Läntinen portti, ja joka pistäytyy kalliorannan ylänteestä kuin jättimäinen puun oksa, juurehtien vedenalaisissa kallioissa, kohoaa suunnaton kalkkikiven kartio, ja tämä kartio on vain sisäisen ontelon kuorena!
Tyrmistyttävä havainto! Kuten Lupin, oli nyt myöskin Beautrelet löytänyt ratkaisun siihen suureen arvoitukseen, joka oli periytynyt enemmän kuin kahdenkymmenen vuosisadan halki! Ratkaisun mitä tärkeimmän sille, joka oli sen tiennyt muinoin, etäisimpinä aikakausina, jolloin raakalaisparvet samoilivat kautta vanhan maailman! Loihtulauselman, joka avaa kyklooppiluolan kokonaisille vihollista pakeneville heimoille! Salaperäisen sanan, joka vartioitsee mitä turvallisimman suojapaikan ovea! Ihmesanan, joka antaa vallan ja voiton!
Caesar kykenee anastamaan Gallian, koska tietää tämän sanan. Normandialaiset pääsevät maan herroiksi, koska tuntevat sanan, ja tätä lähtökohtaa käyttäen he sitten valloittavat naapurisaaret, Sisilian, Idän, Uuden maailman!
Salaisuuden valtiaina Englannin kuninkaat hallitsevat Ranskaa, nöyryyttävät sitä, paloittelevat sen, kruunauttavat itsensä Pariisissa. He menettävät salaisuuden, ja tappio on seurauksena.
Salaisuuden valtiaina Ranskan kuninkaat tulevat yhä mahtavammiksi, he tunkeutuvat maansa ahtaitten rajojen ulkopuolelle, perustavat vähitellen ison kansallisuuden ja säihkyvät kunnian ja vallan hohteessa. He unohtavat sen tai eivät ymmärrä sitä käyttää, ja seurauksena on kuolema, maanpako, kukistuminen!
Näkymätön valtakunta, meren helmassa ja kymmenen syltä rannasta!... Tuntematon linnoitus, Notre Damen torneja korkeampi ja rakennettu graniittiperustalle tilavammalle kuin tori... Mikä voima ja turva! Pariisista merelle, pitkin Seineä. Siellä perustetaan Havre, uusi kaupunki, välttämätön kaupunki. Ja seitsemän lieuen päästä sieltä Ontto neula, eikö se ole valloittamaton turvapaikka?
Se on turvapaikka ja samalla pelottava talletuskammio. Kaikki kuningasten aarteet, joita vuosisadat ovat kartutelleet, kaikki Ranskan kulta, kaikki mitä kansalta kiskotaan, kaikki mitä papeilta riistetään, kaikki Euroopan sotatanterilta haalittu saalis kasataan tähän kuninkaalliseen kätköön. Vanhoja kultasouita, kiiltäviä écuita, dubloneja, tukaatteja, floriineja, guineoita, jalokiviä, timantteja, koristeita ja kalleuksia kaikenlaatuisia, kaikkea löytyy sieltä. Kuka voisi keksiä sen? Kuka voi konsanaan saada tietoonsa Neulan saavuttamattoman salaisuuden. Ei kukaan.
Kyllä, Lupin.
Ja Lupinista koituu tuo miltei yliluonnollinen olento, tuo ihme, joka on mahdoton selittää niin kauan kuin totuus pysyy pimitettynä. Niin määräämättömät kuin hänen neronsa apuneuvot ovatkin, ne eivät voi riittää siihen mielettömään taisteluun, jota hän käy yhteiskuntaa vastaan. Tarvitaan muita, enemmän aineellisia. Tarvitaan varmaa tyyssijaa, turvaa rankaisulta, sitä rauhaa, joka tekee suunnitelmien suorittamisen mahdolliseksi.
Ilman Onttoa neulaa on Lupin käsittämätön. Hän on taru, romaaniolento, vailla todellisuutta.
Salaisuuden valtiaana — ja millaisen salaisuuden! — hän on aivan yksinkertaisesti ihminen kuten kaikki muutkin, joskin hän osaa verrattomalla tavalla käytellä kohtalon hänelle lahjoittamaa asetta.
— — —
Neula oli siis ontto, se oli epäämätön seikka. Nyt oli vain saatava tietoon, miten sinne päästä.
Ilmeisesti meren puolelta. Oli nähtävästi merelle päin joku aukko, johon joinakuina vuorokauden aikoina pääsi veneellä.
Mutta maan puolelta?
Aina kello kymmeneen asti illalla lojui Beautrelet tuolla jyrkänteen kaltaalla silmät suunnattuina pyramidin mustaan möhkäleeseen, aprikoiden, koko ajatuskyky terittyneenä.
Sitten hän läksi alas Etretatiin, valitsi yksinkertaisimman majatalon, söi illallista, meni huoneeseensa ja otti salakirjoituksen esille.
Nyt oli hänelle vain lapsenleikkiä tarkoin määrätä sen sanamuoto. Hän havaitsi oitis, että Etretat sanan kolme ääntiötä olivat ensimmäisellä rivillä, oikeassa järjestyksessä ja tarvittavien välimatkojen päässä. Tämä ensimmäinen rivi tuli siten kuulumaan:
e . a . a . . etretat . a . .
Mitä sanoja saattoi olla Etretatin edellä? Todenmukaisesti sanoja, jotka osoittivat Neulan aseman kylään nähden. Mutta Neula kohosi vasemmalla, lännessä... Hän mietiskeli, ja muistaessaan, että rannikkolaiset nimittivät länsituulta aval-tuuleksi ja että läheisellä kiviholvilla juuri oli nimenä Porte d'Aval, hän kirjoitti:
En aval d'Etretat . a ..
Toinen rivi oli se, jolla sana Demoiselles esiintyi, ja nähdessään, että sen sanan edellä olivat kaikki ne ääntiöt, jotka ovat sanoissa la chambre des, hän merkitsi muistiin kaksi lausetta:
En aval d'Etretat — La chambre des Demoiselles.
Kolmas rivi oli vaikeampi, mutta kauan hapuiltuaan hän muisti Fréfossén linnoituksen perustalle rakennetun linnasen lähellä La Chambre des Demoisellesia, ja nyt oli hänellä salakirjoitus melkein valmis:
En aval d'Etretat — La Chambre des Demoiselles — Sous le fort de Fréfossé — L'Aiguille creuse.
"Etretatin länsipuolella — Neitien kamari — Fréfossén linnoituksen alitse — Ontto neula."
Siinä olivat nuo neljä tunnuslausetta, ne tärkeät, yleiset tunnuslauseet, jotka oli tunnettava. Niiden opastuksella lähdettiin Etretatin länsipuolitse Neitien kamariin, kuljettiin kaiken todennäköisyyden mukaan Fréfossén linnoituksen alta ja tultiin Onttoon neulaan.
Millä tavoin? Niiden mittojen ja ohjeiden nojalla jotka esiintyvät neljännessä rivissä:
Siinä olivat ilmeisesti yksityiskohtaisemmat kaavat, tarkoitetut vihjaamaan lähtökohdan ja tien Neulaan.
Beautrelet otaksui heti — ja hänen oletuksensa oli loogillinen johdelma salakirjoituksesta —, että jos todellakin oli olemassa suoranainen yhteys mantereen ja neulaobeliskin välillä, niin tämän maanalaisen käytävän täytyi lähteä Neitien kamarista, kulkea Fréfossé-linnoituksen alitse, painua kohtisuorasti sata metriä korkeita rantakallioita alas ja meren pohjan alla kulkevaa tunnelia myöten johtaa Onttoon neulaan.
Maanalaisen käytävän aukko? Eikö se ollut noiden kahden niin selvästi hakattujen kirjainten D:n ja F:n luona, jotka ilmaisivat sen, vieläpä kenties jonkun nerokkaan koneiston avulla päästivätkin siihen?
Koko seuraavan aamupäivän Isidore kuljeskeli Etretatissa ja pakinoitsi kaikkien ihmisten kanssa, yrittäen kerätä joitakuita hyödyllisiä tietoja. Ehtoopäivällä hän kapusi ylös rantakallioille, Merimiespuvussaan hän oli tekeytynyt vielä nuoremmaksi ja näytti kaksitoistavuotiaalta pojalta liian lyhyine nousuineen ja sinimekkoineen.
Heti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen. Pettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja koetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan. Hän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan voineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.
Mutta kuitenkin... kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä saaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan kyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet arvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [ Etretatin alkuvaiheet. — Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi kirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän kertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on turhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta Isidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle muinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet esiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi paikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?...
Hänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen menevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo D ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen alkukirjaimet, niiden sanojen, jotka — Neulan ohella — ilmaisivat pääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des Demoiselles ja Fréfossé? Toisen D ja toisen F... noin omituinen sattuma ei voinut olla merkityksetön.
Siinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:
Jos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des Demoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin yksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi asetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin maanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.
Näiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen vinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja sitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on luolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.
Tuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko hänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään vinosuunnikkaasta muistuttavaa?
Hän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta samassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka oli kuin ikkunana.
Tuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja tökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa, ja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan kalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F — sitä merkitsivät siis salakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa —, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.
Hän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten sanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle vievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen kukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.
Yrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan, ja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa alanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku ulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein pyssyn tähtäimeltä.
Ja jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi vastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei kokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai sen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.
Beautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä pitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.
Mutta luku 19?
Hän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi langan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista metrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut polun päähän.
"Minua kolminkertaista pöhköä", ajatteli Beautrelet. "Laskettiinko siihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä."
Laskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin kohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen päässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.
Tovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän siirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.
Häneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja etusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu korkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.
19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!
Hänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken määrätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin ja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi liikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää. Vääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja äkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan tiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen maanalaisen käytävän suun.
Beautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet olivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen. Hämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon oven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden tietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta... keltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset, ranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien jälkeen Arsène Lupinin... Lupinin jälkeen oman itsensä... Hän tunsi aivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi pyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti...
Hänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin päin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.
Illalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä teki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan salaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi osoitteensa.
Vastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien kamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön äänien johdosta... Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän. Tiedettiin hänen olevan luolassa... ne lähenivät... kuristivat.
Mutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi suunnattuna muurinpintaan.
Ensimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki tähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen luisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi...
Hän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja taakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän erotti pois vierivän auton kohun.
Heidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison maatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta ruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse, neljä... viisi... kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia myöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa palata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.
Hänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen. Siinä oli Ganimardin käyntikortti.
"Vihdoinkin!" huudahti Beautrelet, joka tunsi noin kovan taistelun jälkeen tosiaankin tarvitsevansa apulaista.
Hän hypähti ylös kädet ojossa. Ganimard tarttui niihin, tähysteli häntä hetken ja sanoi:
"Te olette mies kerrassaan!"
"Pyh", vähitteli toinen, "sattuma on minua auttanut".
" Häneen nähden ei ole olemassa mitään sattumaa", vakuutti apulaispäällikkö, joka Lupinista aina puhui juhlallisella äänellä ja hänen nimeänsä mainitsematta.
Hän istuutui.
"Olemme siis saaneet hänet kiinni?"
"Kuten hänet on jo kaksikymmentä kertaa kiinni saatu", nauroi Beautrelet.
"Niin, mutta nyt..."
"Nyt on asian laita tosiaankin hiukan toinen. Me tunnemme hänen turvapaikkansa, hänen linnoituksensa, sanalla sanoen sen, mikä Lupinista tekee Lupinin. Hän voi päästä karkuun. Mutta Etretatin Neula ei voi."
"Miksi luulette, että hän voi paeta?" kysyi Ganimard rauhattomana.
"Miksi luulette, että hänen tarvitsee paeta?" vastasi Beautrelet. "Mikään ei todista, että hän nykyään on Neulassa. Viime yönä on sieltä lähtenyt yksitoista hänen rikostoveriansa. Hän saattoi olla niistä yksi."
Ganimard mietti.
"Oikeassa olette. Pääasiana on Ontto neula. Mitä muuhun tulee, toivokaamme, että sattuma meitä auttaa. Ja nyt pakiskaamme."
Hän sai jälleen totisen sävynsä ja merkitsevän katsantonsa, lausuen:
"Hyvä herra Beautrelet, minulla on määräys kehoittaa teitä tässä asiassa mitä ehdottomampaan vaitioloon."
"Määräys keneltä?" tiedusti Beautrelet leikkisästi. "Poliisiprefektiltä?"
"Korkeammalta."
"Konseljin presidentiltä?"
"Korkeammalta."
"Lempo."
Ganimard alensi äänensä.
"Beautrelet, minä tulen Élysée-palatsista. Tätä asiaa pidetään valtiosalaisuutena, ja perin tärkeänä. On vakavia syitä tämän varustuksen pitämiseen tietymättömissä... ennen kaikkea sotilaallisia syitä... Siitä voi sukeutua muonituskeskus, uudenlaisten räjähdysaineitten tai vasta keksittyjen ampuma-aseitten talletuspaikka... mitäpä minä tiedän? Ranskan salainen asevarikko."
"Mutta kuinka toivotaan voitavan säilyttää moinen salaisuus? Muinoin se oli vain yhden miehen, kuninkaan, hallussa. Nyt on meitä jo moniaita asiasta perillä, Lupinin joukkueesta puhumattakaan."
"No, kunhan saataisiin vain viiden tai kymmenenkin vuoden vaitiolo... Ne viisi vuotta voivat olla... pelastus."
"Mutta tämän linnoituksen, tämän vastaisen asevarikon valtaamiseksi on siihen hyökkäys tehtävä, Lupin sieltä häädettävä. Eikä tuo käy päinsä ilman hälinää."
"Tietenkin arvataan yhtä ja toista, mutta ei saada varmaa tietoa. Ja yrittäähän pitää."
"Olkoon menneeksi. Mikä on suunnitelmanne?"
"Sen kerron lyhyeen. Ensinnäkään ette te ole Isidore Beautrelet, eikä myöskään enää ole kysymys Lupinista. Te pysytte etretatilaisena poikana, joka kuljeskellessaan on nähnyt miehiä kapuavan ylös maanalaisesta käytävästä. Tehän luulette, että kallioon on hakattu portaat ylhäältä alas?"
"Niin, tuollaisia portaita on pitkin rannikkoa useampia. Onpa Etretatin oikealla puolella Bénouvillen edustalla näytetty minulle Pirunportaita, jotka ovat kaikille kylpijöille tutut. Enkä edes puhukaan niistä kolmesta tai neljästä tunnelista, jotka ovat kalastajille aiotut."
"No niin, minä otan puolet joukkoani mukaani, ja te näytätte meille tietä. Minä menen sisälle joko yksinäni tai useampien kanssa, senhän saamme nähdä. Sieltä käsin on hyökkäys kaikessa tapauksessa suunnattava. Jollei Lupin ole Neulassa, niin laitamme ansan, johon hän jonakuna päivänä takertuu. Jos hän on siellä..."
"Jos hän on siellä, herra Ganimard, niin hän pakenee Neulan merenpuoliselta sivulta."
"Siinä tapauksessa väkeni toinen puoli heti sieppaa hänet kiinni."
"Niin, mutta jos te, kuten luulen, valitsette laskuveden ajan, jolloin meri on peräytynyt paljastaen Neulan jalustan, niin metsästys käy julkiseksi, tapahtuessaan kaikkien niiden kalastajien näkyvissä, jotka pyytävät äyriäisiä ja simpukoita läheisiltä kallioilta."
"Sen vuoksi aionkin valita juuri korkean veden ajan."
"Siinä tapauksessa hän pelastautuu veneellä."
"Mutta kun minulla on tusina veneitä, joita kutakin yksi miehistäni on ohjaamassa, niin hän joutuu pihtiin."
"Ellei puikahda venetusinanne lomasta kuin kala verkonsilmästä."
"Senkin tehköön. Mutta silloin ammutan hänet upoksiin."
"Kas hittoa! Onko teillä siis kanuunia?"
"On, Herra nähköön. Parhaillaan on Havressa torpeedovene. Sähköteitse annettuani sille määräyksen saapuu se ilmoitettuna aikana Neulan läheisyyteen."
"Kylläpä Lupin siitä ylpistyy! Torpeedovene... Niin, herra Ganimard, huomaanpa teidän nähneen ennakolta kaikki. Tarvitsee vain ryhtyä yritykseen. Milloin teemme ryntäyksen?"
"Huomenna."
"Yöllä?"
"Keskellä kirkasta päivää, meri kun nousee kymmenen aikaan."
"Mainiota."
Beautreletin näennäisen iloisuuden alla piili todellista tuskaa. Aamuun asti hän ei päässyt uneen, hautoen vain mielessään mitä mahdottomimpia suunnitelmia.
Hänestä erottuaan läksi Ganimard kymmenen kilometrin päässä Etretatista sijaitsevaan Yportiin, missä varovaisesti oli sopinut tapaavansa väkensä. Siellä hän vuokrasi kaksitoista kalastajavenettä muka toimittaakseen luotauksia pitkin rannikkoa.
Neljännestä vailla kymmenen hän kahdentoista vankan miehen seurassa tapasi Isidoren tiellä, joka nousi kalliorannalle.
Täsmälleen kello kaksitoista he saapuivat muurin edustalle. Se oli ratkaiseva hetki.
"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?" hihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.
"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi", vastasi Beautrelet; "luulisipa viimeisen hetkesi tulleen".
Heidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.
"Jänistä minua ei", virkkoi hän, "mutta onpa mieleni hitosti järkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää sisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?"
"Ei."
"Mutta jos heitätte kesken?"
"Silloin olen ruumiina."
"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene vaaraa tulla nähdyiksi?"
"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa."
Beautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului ratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.
Sytyttämiensä lyhtyjen valossa he näkivät sen olevan holvattu; holvi, kuten lattiakin, oli kauttaaltaan katettu tiilillä.
He marssivat muutaman sekunnin, kunnes äkkiä tapasivat portaat.
Beautrelet laski viisiviidettä tiiliastuinta, joita pitkällinen poljenta oli keskeltä hiukan hivutellut.
"Tuhat tulimaista!" noitui Ganimard, joka kulki etunenässä ja äkkiä pysähtyi kuin johonkin esteeseen törmänneenä.
"Mikä hätänä?"
"Ovi."
"Hitto", jupisi Beautrelet sitä katsellen, "eikä helppo murtaa. Rautamöhkäle kerrassaan."
"Olemmepa kiikissä", virkkoi Ganimard; "eihän siinä ole edes lukkoa".
"Ei tosiaankaan. Se herättää minussa toivoa."
"Miten niin?"
"Ovi tehdään avattavaksi, ja koska tässä ei ole lukkoa, niin on olemassa joku salainen tapa sen avaamiseksi."
"Ja koska me emme tunne tuota salaisuutta..."
"Minä otan siitä selon."
"Millä tavoin?"
"Salakirjoituksen avulla. Neljännellä rivillä ei ole muuta tehtävää kuin selittää esiintyviä vaikeuksia. Ja ratkaisu on verrattain helppo, koska sitä ei ole kirjoitettu harhaannuttamaan, vaan auttamaan niitä, jotka etsivät."
"Verrattain helppo! Minäpä en ole samaa mieltä", huudahti Ganimard, joka oli ottanut esille salakirjoituksen. "Luku 44 ja vasemmassa alakulmassa pisteellä merkitty kolmio, se on jokseenkin hämärää."
"Ei suinkaan. Tarkastakaahan ovea. Näette että se on kaikissa neljässä kulmassaan lujitettu kolmiomaisilla rautaheloilla, jotka ovat kiinnitetyt isoilla nauloilla. Tarttukaa vasemman alakulman kolmioon ja painakaa tämän vasemman alakärjen naulankantaa... On yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että osaamme oikeaan."
"Kymmenes mahdollisuus voitti", vastasi Ganimard yritettyänsä.
"Siispä on syynä luku 44..." Miettivästi jatkoi Beautrelet hillityllä äänellä: "Katsotaanpa... Te ja minä seisomme kumpainenkin alimmalla porrasaskeleella... niitä on 45... Miksi 45, kun salakirjoituksen numero on 44?... Sattumusko? Ei... Koko tässä jutussa ei ole kertaakaan ollut mitään sattumusta, ainakaan tarkoittamatonta. Ganimard, olkaapa hyvä ja nouskaa askelta ylemmä... Kas niin, pysykää nyt siinä 44. astuimella. Ja nyt minä painan naulankantaa... Ja jos koneisto ei nyt lähde käyntiin, niin minä olen matti."
Jyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo avautui heidän katseilleen.
"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet. "Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut. Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."
Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä. Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden siron kaareutuman: la Manneporte ( magna porta = iso veräjä), niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.
"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.
"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru vesirajassa..."
"No?..."
"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin... jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."
Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä. Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät Neulan yhä jättimäisempänä.
Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat ikkunat ja käytävä pimeni.
Isidore laski askeleet ääneensä. Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla rautaheloilla lujitettu ovi.
"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion. Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."
Toinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt pitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu lyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun helpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu oikealla puisella jalkakäytävällä.
"Nyt käymme meren alle", huomautti Beautrelet. "Tuletteko mukaan, Ganimard?"
Vastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja seisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.
"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen. Nuo herrat käyttävät auerlamppuja."
Hän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki edessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.
"Nyt alkaa neulaan nouseminen", virkkoi Ganimard; "tämä käy vakavammaksi hommaksi".
Mutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:
"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat."
Ja heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.
"Hitto", mutisi apulaispäällikkö, "asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä kautta, niin nuo pakenevat toisaalta."
"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.
"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä lähteä vakoilemaan."
"Minä lähden, jos tahdotte..."
"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä. Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen... kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta takaisin."
Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille. Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi. Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.
Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti hänestä kovin matalalta.
Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein samankokoiselta kuin Neula.
Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita, kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.
Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan etsintäänsä omin päin.
Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi, tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.
Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...
Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät. Kaikkia käytettiin varastohuoneina.
Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä allansa.
Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.
"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.
Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä, nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet, kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut lasiruuduilla.
Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia, paljous kukkia.
Se oli katettu kolmelle hengelle.
Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa vieraitten nimet.
Ensin hän luki: Arsène Lupin.
Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.
Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen nimensä: Isidore Beautrelet!
KYMMENES LUKU
Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.
"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään. Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki sinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin muuttunut!"
Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys, ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä, tyrmistystä.
Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras, Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä! Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin rikostovereita hämärässä pylväikössä!
"Te... te... Tekö siis?" änkytti hän.
"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin, kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja katsele minua tarkoin!"
"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti..."
"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit..."
Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:
"Rouva Arsène Lupin."
"Oh —!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de Saint-Véran!"
"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo Beautrelet."
Hän ojensi tälle kätensä.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne ette kanna siitä kaunaa."
Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.
Hän puristi tarjottua kättä.
"Pöytä on katettu."
Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn tarjottimen.
"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."
Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin, suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan? Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan Ganimardista ja tämän apulaisista?
Lupin jatkoi:
"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri niin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki hölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti. Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."
"Ja yksinkertaisuuttani."
"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."
"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"
"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen, jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne, Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!..."
Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja kaihomielisyyden kajastusta.
Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.
"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen mukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."
Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: Caesar. Kaarle Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin.
"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on valmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah, Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus, tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"
Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.
"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme... kuuletteko..."
"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.
"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta..."
"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen. "En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."
Hän kääntyi palvelijaan:
"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin jälkeen?"
"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen."
Lupin nousi ylös.
"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi... sinähän olet aivan kalpea!"
Hän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija nosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.
Alhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka uudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:
"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia."
Lupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään kuullut:
"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin löytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut salaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen. Tunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui sisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen."
Beautrelet ei voinut olla kysymättä:
"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?"
"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa varastohuoneenaan..."
"Pakopaikkana siis?"
"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien aikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut... kuinka sanoisin... olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina."
Jyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi. Ganimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi toiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se oli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.
Eräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan ympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan näköisenä.
"Mikä melu!" huudahti Lupin. "Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö tuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta."
He nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi; sen Lupin lukitsi perässään.
"Taulukokoelmani", selitti hän.
Seinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä kuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin Katso Jumalan karitsa, Andrea del Sarton Lucrezia Feden muotokuva, Tizianin Salome, Botticellin Madonna enkeleineen, Tintoretton, Carpaccion, Rembrandtin, Velasquezin maalauksia...
"Oivallisia jäljennöksiä", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.
Lupin katseli häntä hämmästellen.
"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä ystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa."
"Ja nämä täällä?"
"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan museoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä sijalle."
"Mutta ennemmin tai myöhemmin..."
"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin löydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta — takaa — ja saadaan tietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset mestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon teki Italialle... Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de Gesvresin neljä Rubensia..."
Iskut jatkuivat Neulassa.
"Tämä on sietämätöntä", sanoi Lupin. "Käykäämme ylemmäs."
Uudet portaat. Uusi ovi.
"Seinämattojen osasto", ilmoitti Lupin.
Ne eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä, sidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia kangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia, ihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä, messukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia...
He astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja pöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja kallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi ainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen, muinaismuistojen salin.
Ja joka kerralla pieneni huoneen koko.
Ja joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.
"Tässä on viimeinen sali", selitti Lupin, "aarrekamari".
Se oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin korkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli kai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.
Maan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei tarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa, joiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.
Lattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu yhteiskehäisiä kuvioita.
Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.
"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista, korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet, kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä rannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia, Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa... Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet, muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen liittolaisensa — minun kätyreitäni sivumennen sanoen — no niin, tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet! Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan, nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on Saitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet, tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen ajatus, oikea Leonardo da Vincin Gioconda. Polvillesi, Beautrelet, ylväin Nainen siinä on edessäsi!"
Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen musta selkä ja risteilevät soutuveneet.
Nuori mies kysyi:
"Ja aarteet?"
"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin aarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin, tahtosi täyttyköön."
Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.
Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin tyhjä.
Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat tyhjät.
"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya! Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä..."
Hän keskeytti puheensa.
"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on koskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli viimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso tänne, Beautrelet."
Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku. Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.
Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät, kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli, smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.
"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan, Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora, Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä, Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"
Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:
"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta..."
Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka johti muinaisjäännösten saliin.
"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin... kaikki nämä pienet tyhjät haudat..."
Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja tauluja, ja puheli miettivästi kävellen:
"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni, yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä koskettamaan."
Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa, kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.
Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:
"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas... oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia, Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän hallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival Caesarista Lupiniin!"
Hän purskahti nauruun.
"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas! Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet... Siellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin — oma johto —, vasemmalta Lontooseen, oma johto. — Lontoon kautta hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä. Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani tunnosta..."
Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa seuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi tukahtuneella äänellä:
"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin, rehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän suunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta ja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset... hänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä."
Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...
Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.
"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä, minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille, jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen? Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja, pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni, tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus, jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta, tulevaisuus..."
Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:
"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"
Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.
Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?
Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:
"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää... elää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten menestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi, Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä jälkimaailmaa varten!"
Hän remahti nauruun:
"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten sanojeni hyötyä."
Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja kirjoitti suurin kirjaimin:
" Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä ainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa, saleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit '."
"Ja nyt on omatuntoni rauhassa", hän sanoi. "Ranska ja minä olemme kuitit."
Hyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista irtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.
"Hitto vieköön", huudahti Lupin, "tuo Ganimard ääliö on kerrankin saavuttamaisillaan päämaalinsa".
Hän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.
"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa... Nyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet... Ja kiitokset!... sillä sinä olisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi... mutta sinä olet säädyllinen ihminen!"
Hän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen eli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän taivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven, jonka ripaan hän laski kätensä.
"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!"
Laukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.
"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta ampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle sydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!"
"Antaudu, Lupin!" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi pirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat. "Antaudu, Lupin!"
"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!"
"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!"
"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne."
Lupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua oven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati tähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.
Tämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen takana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan vastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan poliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä...
"Lempo", sanoi hän nauraen, "osakkeeni näyttävät laskevan. Se on sinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen jännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet lörpötellyt liiemmälti."
Hän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin lauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.
Kolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa toisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.
"Autahan toki, Beautrelet!" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta purren... "ammu, äläkä siinä töllistele..."
Isidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän asti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija. Hän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa uhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli hänet estänyt siitä.
Hän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa liipasimeen.
"Jos minä ryhdyn asiaan", ajatteli hän, "on Lupin hukassa... ja minulla on siihen oikeus... se on velvollisuuteni..."
Heidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa keskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa, jossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle viholliselle kuoloniskun?
Ovi murtui keskeltä halki.
"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni", huusi Ganimard.
Isidore kohotti revolverinsa.
Mitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen vasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan seinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard turhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan, tempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa kiskaistuksi pois.
Lupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi suojaan.
"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos, Lupinilla on aina keinoja..."
Hän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän painoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun sivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.
Aivan heidän edessään oli jyrkät portaat. "Kas niin", puheli Lupin työntäen Beautreletia edellään, "maajoukot on lyöty... ajatelkaamme nyt Ranskan laivastoa... Ensin Waterloo, sitten Trafalgar... Näkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!... Voi, kuinka tämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa... Liian myöhäistä, lapsukaiset... Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet."
Portaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan, kiersivät pyramidia kierukan tavoin.
Toinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme astuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista, ja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät jonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä...
He juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin yhtä puheliaana kuin ennenkin.
"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän toisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei, niin typerä hän ei kai ole... Hän on varmaan jättänyt neljä miestä sinne... ja enempää ei tarvita."
Hän keskeytti puheensa.
"Kuulehan... he huutavat tuolla ylhäällä... selväpä se, ovat avanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen... Katsos vain, jo tulee liikuntaa ja elämää veneisiin... merkkejä vaihdetaan... torpeedovene lähtee liikkeelle... kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet Havresta... Paikoillenne, kanuunamiehet!... Lempo soikoon, tuollapa on komentaja... Hyvää päivää, Duguay-Trouin."
Hän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti nenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.
"Vihollislaivasto lähenee täydellä höyryllä", sanoi hän. "Pian ne iskevät kiinni. Hyvä Jumala, tämäpä vasta huvittavaa!"
He kuulivat ääniä altansa. Samassa he lähenivät merenpintaa ja joutuivat melkein heti avaraan luolaan, jossa kaksi lyhtyä häilyi edestakaisin pimeydessä.
Naisen haamu sukelsi esille ja heittäytyi Lupinin syliin.
"Pian, pian! Minä olen ollut kovin levoton... Mitä oletkaan hommannut?... Mutta sinähän et ole yksinäsi?..."
Lupin rauhoitti häntä.
"Mukana on vain ystävämme Beautrelet... Ajatteles, ystävämme Beautrelet on ollut niin herttainen, että... mutta tuon kerron sittemmin... nyt meillä ei ole siihen aikaa... Oletko siellä, Charolais? Hyvä... Entäs vene?"
Charolais vastasi:
"Vene on valmis."
"Tulta alle", määräsi Lupin.
Tuossa paikassa kuului moottorin suriseva ääni, ja Beautrelet, jonka silmät vähitellen tottuivat puolipimeään, tuli vihdoin tajunneeksi, että he olivat jonkunlaisella rantalaiturilla, vesirajassa, ja että heidän edessään oli moottorivene.
"Autovene", selitti Lupin täydentäen Beautreletin havaintoja. "Niin, ällistyttäähän tämä kaikki sinua, hyvä Isidoreni... Sinä et ymmärrä?... No, vesi, jonka näet edessäsi, ei ole muuta kuin merivettä, joka tunkeutuu tänne luolaan aina nousuveden aikana; minulla on siten täällä pieni näkymätön, varma satama..."
"Mutta suljettu", muistutti Beautrelet. "Kukaan ei pääse täältä ulos eikä sisään."
"Kyllä minä", vastasi Lupin, "ja sen näytän sinulle".
Ensin hän vei pois Raymonden, ja palasi sitten noutamaan Beautreletia. Tämä empi.
"Pelkäätkö?" kysyi Lupin.
"Mitä sitten?"
"Torpeedoveneen ampuvan meidät upoksiin."
"En."
"Sitten tuumiskelet kai, eikö sinun velvollisuutesi ole käydä Ganimardin puolelle, oikeuden, yhteiskunnan, siveellisyyden puolelle sen sijaan että pidät yhtä Lupinin, häpeän, kunniattomuuden kanssa."
"Aivan niin."
"Pahaksi onneksi sinulla ei ole valinnan varaa, poikani... Nykyisin täytyy meidät molemmat uskoa kuolleiksi, jotta saan jäädä rauhaan... kuten tulevaisen kunniallisen ihmisen sopii vaatia. Myöhemmin, kun annan sinulle vapautesi, saat puhua mielesi mukaan... silloin ei minulla ole enää mitään varomista."
Tavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet, että vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa? Olihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut oikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota tuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?
Se tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa Lupinille:
"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on jäljillänne..."
"Kas niin, tulkaa", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää puhua.
Hän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti hänestä omituiselta.
Kannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita tai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui heidän perässään.
Alhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde jo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.
Lupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:
"Eteenpäin, Charolais."
Isidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa laskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä ilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi...
"Nyt uppoamme", nauroi Lupin. "Emme sentään, rauhoitu... Me laskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme olevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee ulkoapäin laskuveden aikana... kaikki simpukankalastajat tuntevat sen... Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus... ja nyt kiidämme läpi. Käytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan siitä."
"Mutta", kysyi Beautrelet, "mistä johtuu, että alempaan luolaan tulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka johtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka hyvänsä siitä saa selon."
"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana liikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois tieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku luolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana... Sukkela temppu se, hyvä aatos... Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig XIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä silloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä... He tyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti... Minä olen ottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon juonen... Se on lahja Ranskalle... Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu vierestäsi... me emme tarvitse sitä enää... päin vastoin..."
Heikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan heitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi molempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös kannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.
Varjo liukui niiden yli.
"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa... Mutta olipa se miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat tunkeutua sen sisään..."
Hän otti puhelutorven.
"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen sinulle sanonut. Lupin-satamaan... ja pistelekin pikajunan vauhtia, ymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla, meillähän on nainen matkassamme."
He lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä metsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja sitten ojentumaan suoriksi... ne muistuttivat hiussuortuvia.
Vielä yksi varjo, mutta pitempi...
"Tuo on torpeedovene", sanoi Lupin. "Nyt saamme kuulla kanuunain jymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä vahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin ja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! — Halloo, Charolais, nukutko, poikaseni?"
Heillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut hiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului Etretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.
Kalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi, tarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla silmillään.
"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono", huudahti Lupin. "Mitä sanot pähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua herttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja kuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle hänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset — lahja Ranskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt itselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä on sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani."
Hän huusi Charolaisille:
"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa."
He ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.
He olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin ulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa vauhtia he kiitivät eteenpäin.
Fécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset kylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes, Saint-Valéry, Veules, Quiberville.
Lupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä katselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta, hänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista suruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.
Hän piti myös Raymondea silmällä. Nuori nainen painui hiljaisesti kiinni rakastamaansa mieheen. Hän oli ottanut tämän kädet omiinsa ja katsahti useasti häneen, ja Beautrelet huomasi monesti, että hänen kätensä puristivat hänen käsiään ja että hänen silmiensä ilme kävi vieläkin kaihomielisemmäksi kuin ennen. Ja joka kerta oli se ikäänkuin äänettömänä ja surullisena vastauksena Lupinin huomautteluihin. Oli kuin tuo kevyt sanatulva, tuo ivaava elämänkatsomus olisi tuottanut hänelle kärsimystä.
"Vaikene", jupisi hän, "pilanteko on kohtalon uhmaamista. Paljon onnettomuuksia voi vielä osua tiellemme."
Dieppen kohdalla täytyi heidän sukeltaa alas, jottei heitä voitaisi kalastajaveneistä nähdä. Ja kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen he kaarsivat rantaa kohden, ja vene livahti pieneen vedenalaiseen satamaan, jona oli kallioon säännöllisesti muodostunut komero, laskeutui aallonmurtajan viereen ja nousi hitaasti pinnalle.
"Lupin-satama", selitti Lupin.
Paikka oli noin viisi lieuea Dieppestä ja kolme Tréportista; sitä suojeli sekä oikealta että vasemmalta kaksi kallioröykkiötä, ja se oli apo autio. Hieno hiekka peitti tuon kaltevan pyöreän rannan.
"Astu maihin, Beautrelet... ojenna kätesi minulle, Raymonde. Ja sinä, Charolais, lähde takaisin Neulaan ja ota selville, mitä tapahtuu Ganimardin ja Duguay-Trouinin välillä, ja tule sitten illalla kertomaan minulle. Tuo juttu kiinnittää mieltäni tavattomasti."
Beautrelet ihmetteli jonkun verran uteliaasti, miten he pääsisivät ylös tuosta suljetusta lovesta; sitten hän huomasi rautaiset tikkaat rantaylängön juurella.
"Isidore", puheli Lupin, "jos tuntisit maantieteesi ja historiasi, niin tietäisit, että me olemme alapuolella Parfonvalin solatien, joka vie Bivillen seudulle. Enemmän kuin sata vuotta sitten, yöllä elokuun 23 päivää vasten 1803, nousivat Georges Cadoudal ja kuusi hänen rikostoveriansa maihin Ranskassa, viedäkseen vankeuteen Bonaparten, ensimmäisen konsulin, ja he kapusivat ylös sitä tietä, jonka sinulle nyt osoitan. Sittemmin ovat kallion vieremät tärvelleet tien. Mutta Louis Valméras — laajemmin tunnettu nimellä Arsène Lupin — on laitattanut sen kuntoon omalla kustannuksellaan, ja hän on ostanut talonpoikaistalon nimeltä Neuvillette, jossa salaliittolaiset viettivät ensimmäisen yönsä ja jossa hän nyt liikehommistaan luopuen ja maailmasta eronneena aikoo asua äitinsä ja vaimonsa kanssa, viettäen rehellisen maalaisherran elämää. Herrasmies-murtovaras on kuollut, eläköön herrasmies-talonpoika!"
Tikkaat kavuttuansa he tulivat ahtaalle rotkolle, nähtävästi sadeveden kaivamalle jyrkälle vesiuurrokselle, jonka toiseen päähän oli hakattu portaiden tapainen, kaidepuulla varustettu käytävä. Tämä kaide oli Lupinin selityksen mukaan asetettu pitkän, paaluihin kiinnitetyn köyden sijalle, jota seudun asukkaat ennen olivat käyttäneet päästäkseen alas pikku lahdelmalle.
Puolen tunnin vaivaloinen kiipeäminen toi heidät ylängölle, vähän matkan päähän sellaisesta pienestä maaluolasta, joista rannikon tullisotamiehet etsivät kattoa päänsä päälle. Kahta minuuttia myöhemmin he tapasivatkin tullisotamiehen tienmutkassa.
Tämä siirtyi syrjään ja teki kunniaa.
Lupin kysyi:
"Onko mitään uutta, Gomel?"
"Ei, armollinen herra."
"Et ole kohdannut ketään epäilyttävää henkilöä?"
"En... mutta..."
"Mitä aiot sanoa?"
"Vaimoni... joka on ompelijattarena Neuvillettessä..."
"Tiedän... Gésarine... Äitini on puhunut hänestä minulle. No?"
"Joku matruusi kuuluu kuljeskelleen kylässä tänä aamuna."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Ei tavallisen... hän näytti englantilaiselta."
"Ahaa!" sanoi Lupin ajatuksissaan. "Ja sinä sanoit Césarinelle..."
... "että hänen on pidettävä silmät auki; niin, armollinen herra".
"Hyvä on. Pidä varalla Charolaisia hänen palatessaan parin, kolmen tunnin kuluttua. Jos jotakin tapahtuu, niin olen maatalossa."
Hän pitkitti matkaansa ja huomautti Beautreletille:
"Tämä huolestuttaa minua. Onko se Holmes? Jos se on hän, niin me voimme pelätä mitä hyvänsä, sillä nyt on hän ärsyttynyt äärimmäisyyteen asti."
Hän epäröi silmänräpäyksen.
"Olisikohan kuitenkin parasta pyörtää takaisin? Niin, minulla on niin pahoja aavistuksia."
Kumpuilevia tasankoja avautui eteen niin laajalti kuin silmä kantoi. Hiukan vasemmalla oli kauniita tuuheapuisia notkelmia ja niiden takana Neuvillette, jonka rakennukset näkyivät. Sen suojapaikan hän oli valinnut itselleen, Raymondelle lupaamakseen rauhalliseksi turvaksi. Luopuisiko hän noiden järjettömien arkailujen tähden onnestansa juuri silloin kun hän oli sen saavuttamassa?
Hän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli heidän edellään.
"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla, jota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta koko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja rakkauden vavistuksen — hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa, hänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten käveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa. Oi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen ollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun häivyttää se hänen mielestään?"
Hän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:
"Hänen pitää unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki uhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman turvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni... uhraan kaikki... en tahdo enää olla mikään... ainoastaan rakastava mies... kunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä sillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää kuin muukaan."
Tämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen äänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi hillityn intohimoisesti:
"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen nauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä riemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on tyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni tekee itkeä..."
Itkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat kosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!
— — —
He lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.
Lupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi:
"Miksi pelkään? On kuin rintaani ahdistaisi. Eikö Neulan juttu ole loppunut? Eikö kohtalo hyväksy minun valitsemaani ratkaisua?"
Raymonde kääntyi takaisin hyvin levottomana.
"Tuolta tulee Césarine. Hän juoksee..."
Tullisotamiehen vaimo tuli todellakin juosten heitä vastaan maatalosta.
Lupin riensi häntä kohti.
"Mikä on hätänä? Puhu!"
Césarine änkytti läähättäen ja hengästyneenä:
"Eräs mies... olen nähnyt erään miehen vierashuoneessa..."
"Aamullisen englantilaisen?"
"Niin, mutta toisessa valepuvussa."
"Näkikö hän teidät?"
"Ei, hän tapasi äitinne. Rouva Valméras yllätti hänet juuri kun hänen piti poistua."
"No?"
"Hän sanoi etsivänsä Louis Valmérasia ja olevansa teidän hyvä ystävänne."
"Ja sitten?"
"Sitten rouva vastasi, että hänen poikansa oli matkoilla... eikä palaisi useaan vuoteen."
"Ja silloin hän meni?"
"Ei. Hän viittaili ulos ikkunasta, joka antaa tasangolle päin... kuin olisi tahtonut huutaa jotakuta."
Lupin näytti epäröivän. Kimeä huuto vihlaisi ilmaa. Raymonde huudahti epätoivoissaan:
"Se on äitisi... minä tunnen äänen..."
Lupin heittäysi häneen käsiksi ja laahasi häntä mukanaan.
"Tule... paetkaamme... sinä ennen kaikkea..."
Mutta hän hillitsi itsensä heti, järkkyneenä suunniltaan.
"Ei, minä en voi... se on inhottavaa... anna minulle anteeksi, Raymonde... naisparka tuolla... jää sinä tänne... älä jätä häntä, Beautrelet."
Hän juoksi pitkin nurmettunutta multavallia, joka ympäröi maataloa, kääntyi kulmauksessa ja seurasi sitä aina sille veräjälle asti, joka johti tasangolle.
Raymonde, jota Beautrelet ei voinut estää, saapui sinne melkein samalla kertaa kuin hänkin, ja puiden taakse kätkeytyneenä näki Beautrelet tiellä, joka vei maatalosta veräjälle, kolme miestä. Pisin heistä käveli edellä, toiset kaksi kuljettivat välissään naista, joka koetti tehdä vastarintaa ja vaikersi.
Alkoi hämärtää. Beautrelet tunsi kuitenkin Holmesin. Nainen oli jo vanha; hänen kalpeat kasvonsa olivat hopeisten hapsien ympäröimät. He lähestyivät kaikki neljä.
He olivat nyt veräjän luona. Holmes avasi sen toisen puolikkaan.
Silloin Lupin astui esille ja asettui heidän tielleen.
Asema näytti sitä kamalammalta, kun kaikki kävi äänettömästi, melkein juhlallisesti.
Kauan mittelivät nuo kaksi vastustajaa katseillansa toisiaan. Heidän kasvonsa vääntyivät samasta vihasta. He eivät liikahtaneet paikaltaan.
Lupin sanoi vaikuttavan tyynesti:
"Käske häntyriesi laskea irti tuo nainen."
"En."
Näytti siltä kuin molemmat olisivat pelänneet aloittaa viimeistä ottelua ja sentähden kokoisivat kumpikin voimiaan. Ei mitään tarpeettomia sanoja tällä kertaa, ei haukkumisia, eikä pilkallisia haasteita. Kuolemanhiljaisuus.
Tuskaansa menehtymäisillään odotti Raymonde kaksintaistelun loppua, Beautrelet oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja pidätti häntä liikkumattomana.
Hetken perästä kertasi Lupin:
"Käske miestesi päästää tuo nainen."
"En."
Lupin sanoi:
"Kuulehan, Holmes..."
Mutta hän keskeytti, käsittäen että sanat eivät tässä hyödyttäisi mitään. Mitä merkitsivät uhkaukset tuota tahdonvoiman ja ylpeyden jättiläistä vastaan, jolla oli Holmesin nimi.
Valmiina mihin hyvänsä hän pisti kätensä viittansa taskuun. Englantilainen ennätti ennen, ryntäsi vangitun naisen luo ja piti revolverinsa piippua parin tuuman päässä tämän ohimosta.
"Älä liikahda, Lupin, muutoin ammun."
Hänen molemmat apulaisensa vetivät esille pistoolinsa ja tähtäsivät Lupiniin.
Tämä ojentautui suoraksi ja hillitsi sielussaan kiehuvan raivon. Molemmat kädet taskuissa ja rinta käännettynä viholliseen kuin ampumatauluksi hän sanoi kylmästi:
"Kolmannen kerran, Holmes: jätä se nainen rauhaani"
Englantilainen nauroi pilkallisesti:
"Eikö muka ole oikeutta koskea häneen? — Kas niin, tarpeeksi on jo valehtelua! Sinun nimesi on yhtä vähän Valméras kuin Lupinkaan, sen nimen olet varastanut, kuten olet varastanut Charmeracen nimen. Ja tuo, jota sanot äidiksesi, on Victoire, vanha rikostoverisi ja hoitajattaresi..."
Holmes menetteli varomattomasti: kostonhalunsa houkuttelemana hän katseli Raymondea, jota nämä paljastukset kauhistuttivat. Lupin käytti hyväkseen hänen virhettään. Hän laukaisi revolverinsa salamannopeasti.
"Kirottua!" ulvahti Holmes, jonka läpiammuttu käsivarsi putosi hervottomana sivulle.
Hän huusi apulaisilleen:
"Ampukaa toki, te! Ampukaa toki!"
Mutta Lupin oli jo heittäytynyt heidän kimppuunsa, eikä kulunut kahtakaan sekuntia, kun jo oikeanpuolinen mies kaatui maahan haava rinnassaan, toisen murskatuin leuoin lyyhistyessä veräjää vasten.
"Irroita nyt itsesi nuorista, Victoire... sido heidät... ja nyt on asia sinun ja minun, englantilainen..."
Hän kumartui alas ja kähisi:
"Hoo, sinä lurjus..."
Holmes oli kohottanut aseensa vasemmalla kädellään ja tähtäsi häntä.
Laukaus... kirahdus... Raymonde oli heittäytynyt noiden kahden miehen väliin, kasvot englantilaiseen päin. Hän horjui, nosti käden kaulaansa, oikaisihe, hoippui ympäri ja kaatui Lupinin jalkoihin.
"Raymonde!... Raymonde!"
Lupin painautui hänen ylitseen, kietaisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja puristi häntä rintaansa vasten.
"Kuollut", ähkäisi hän.
Tuli hetkeksi kuolonhiljaisuus. Holmes näytti tyrmistyvän teostaan. Victoire änkytti:
"Poikani... pikku poikani..."
Beautrelet astui nuoren naisen luokse ja kumartui häntä lähemmin tarkastamaan. Lupin toisti: "Kuollut, kuollut..." rauhallisella äänellä, niinkuin ei hän olisi vielä oikein käsittänyt. Mutta äkkiä muuttuivat hänen kasvonsa, vääristyen ja pingoittuen sanomattomasta tuskasta. Hänet valtasi jonkunlainen mielettömyys, hän teki hurjia liikkeitä, väänteli käsiään ja polki maata kuin epätoivoinen lapsi.
"Konna!" huusi hän äkillisen vimman valtaamana.
Hän hypähti käsiksi Holmesiin rajulla voimalla, löi hänet maahan, tarttui hänen kurkkuunsa ja iski kouristuneet sormensa hänen ihoonsa.
Englantilainen korisi, mutta ei liikahtanut.
"Poikani, poikani...", hoki Victoire rukoilevalla äänellä.
Beautrelet ryntäsi esille. Mutta Lupin oli jo hellittänyt otteensa ja seisoi nyyhkyttäen maassa makaavan vihollisensa vieressä.
Säälittävä näky! Beautrelet ei voinut milloinkaan unohtaa tuota järisyttävää hetkeä, hän, joka tiesi, kuinka suuresti Lupin oli rakastanut Raymondea ja kuinka loppumattomasti tuo suuri seikkailija oli uhrannut omaa olemustansa elvyttääkseen hymyn rakastettunsa kasvoille.
Pimeys alkoi levittää harsoaan taistelutantereen yli. Nuo kolme englantilaista makasivat sidottuina ja kapinoituina ruohikolla. Aron syvä hiljaisuus värähteli lauluista. Neuvilletten väki siellä palasi kotiin työstään.
Lupin nousi ylös. Hän kuunteli yksitoikkoisia ääniä. Sitten hän silmäili rauhallista maataloa, jossa oli toivonut saavansa elää rauhassa Raymonden kanssa. Lopuksi hän katseli rakastavaista naispoloista, joka oli saanut surmansa rakkautensa vuoksi ja nyt makasi lumivalkeana uinumassa iäistä unta.
Työväki läheni.
Silloin Lupin kumartui, nosti kuolleen voimakkaille käsivarsilleen ja asetti hänet selkäänsä.
"Lähtekäämme, Victoire."
"Niin, lähtekäämme, poikani."
"Hyvästi, Beautrelet", toivotti hän.
Ja kallista ja hirveätä taakkaansa kantaen, vanhan palvelijattarensa seuraamana, hän hiljaisena ja yrmeänä aloitti matkansa merta kohden ja hävisi pimeyteen.