The Project Gutenberg eBook, Ontto neula, by Maurice Leblanc, Translated by V. Hämeen-Anttila

ONTTO NEULA

Arsène Lupinin seikkailuja

Kirj.

Maurice Leblanc

Suomentanut V. Hämeen-Anttila
Ranskankielinen alkuteos "Aiguille creuse"

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna,

1909.

[ENSIMMÄINEN LUKU]

Raymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi, erotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista äänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut sanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä vai ulkoa puiston pimennoista.

Hän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän työnsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista maisemaa — ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin hajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine pilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja tukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai tuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen hiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.

Äkkiä sama ääni... Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin alapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka täyttivät linnan läntisen sivustan.

Vaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin hiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.

"Raymonde... Raymonde..."

Heikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa Suzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.

"Raymonde... sinäkö siinä? Kuulitko?"

"Kyllä... vai niin, sinä et nuku?"

"Koira kai minut herätti... jo pitkän tovin olen ollut valveilla. Mutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?"

"Neljän vaiheilla."

"Kuule... salissa ihan varmasti kävelee joku."

"Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne."

"Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä."

"Herra Daval on täällä myös..."

"Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?"

He epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko? Huutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä sointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa, kirahti tukahtuneesti.

"Katso tuonne... mies... suihkulähteen luona..."

Siellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi kainalossaan hyvin suurta esinettä — he eivät kyenneet erottamaan, mikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen astelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti. Veräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen kuulematta saranain tavanmukaista kitinää.

"Hän tuli salista", kuiskasi Suzanne.

"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän vasempaan. Ellei..."

Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan. Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen, kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa tietä kuin edeltäjänsäkin.

Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:

"Meidän täytyy huutaa... huutaa apua..."

"Kuka tulisi apuun? Isäsi... mutta entä jos siellä vielä on montakin miestä... ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"

"Me... me voisimme ilmoittaa palvelusväelle... sinun soittojohtosi vie niiden huonekertaan..."

"Niin, voimmehan... hyvä että muistit... kun vain ehättäisivät ajoissa!"

Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.

He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.

"Minua pelottaa... minua pelottaa..." hoki Suzanne.

Ja äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä, huonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia, päättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku murhattu...

Raymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen käsivarressaan.

"Ei, ei, älä jätä minua yksin... minua pelottaa..."

Raymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä pian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen ehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi kynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen viereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä mies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi heidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten häikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä pienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä matolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi heille syvään ja katosi.

Suzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä makuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky. Viistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista vierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.

"Isä!... Isä rakas!... Sinäkö siinä? Mikä sinun on?" huusi hän suunniltaan säikähtäneenä.

Tuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella äänellä:

"Älä ole peloissasi... minä en ole haavoittunut. Mutta Daval... Elääkö hän? Veitsi... Veitsi?"

Nyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen ruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja uskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo kelmeydellään kuolema.

Tyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka tiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut ainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski jalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana, varsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut tikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin hänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän raunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.

"Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!" huudahti toinen palvelijoista. "Minä menen alas hänen luokseen..."

"Ei, Victor, hän nousee... mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi päästä ulos ainoastaan sitä kautta."

Victor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon asti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.

"Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?"

"Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa... mies on saanut mitä sietääkin."

"Pitäkää häntä silmällä täältä."

"Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan on avoin ruohokenttä..."

"Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla", käski tyttö ikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.

"Ettehän toki mene tuonne, neiti?"

"Menen kyllä", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen kättään, "antakaa minun menetellä mieleni mukaan... minulla on yksi panos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan..."

Hän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan kulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:

"Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa, neiti..."

Raymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä peräytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman minuutin kuluttua, kun tyttöä yhä ei näkynyt, hän kävi levottomaksi ja koetti kiinteästi pitäessään raunioita silmällä saavuttaa tikapuut sen sijaan että hänen olisi muutoin ollut pakko lähteä liikkeelle portaita myöten. Tämän onnistuessa hän nopeasti juoksi alas tikkaita ja riensi suoraa päätä kaarikäytävälle, missä oli viimeistä kertaa nähnyt miehen. Kolmekymmentä askelta loitompana hän kohtasi Raymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.

"No?" tiedusti hän.

"Mahdoton löytää miestä", vastasi Victor.

"Pikku veräjä?"

"Minä tulen sieltä. Tässä on avain."

"Mutta täytyyhän hänen..."

"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä rosvo käsissämme."

Vuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt piharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin sisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.

"Niin, tietysti", sanoi Albert, "se roisto ei ole voinut poistua raunioista. Jostakin kolosta sen saamme."

He järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan pensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat kietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli oli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty. Käytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot. Etsintä oli turha.

Yksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden haavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea autonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.

Kello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset ilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä lähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka sisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen toivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen päähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.

Kello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan mäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa, kyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria. Toisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta sanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden edustajia.

Vanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli joutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli kaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt siinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa, kumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien yli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman ylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja Varangevillen kylien lomasta.

Siellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen, vaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de Saint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin Raymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä menettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita vieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien nuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja vakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse, apunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.

Tutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali Quevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi tapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli mahdoton päästä pakoon.

Pikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta ensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi täydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä kapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden huonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa. Oikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia seinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla riippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin sovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne olivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi de Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi de Bobadilla.

Herra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:

"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan ole tähän saliin kohdistunut."

"Kuka tietää?" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta jyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.

"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa nuo maailmankuulut korukudokset ja taulut."

"Kenties hän ei ehtinyt..."

"Sen saamme nähdä."

Samassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi ei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta hyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten hän avasi kammion oven.

Siinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin lääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena. Kaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla oli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello, kirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille paperilehdille oli räiskynyt verta.

Lääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin yli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli pukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset saappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan juuressa näkyi pieni haava.

"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä", selitti lääkäri. "Yksi pisto riitti."

"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin uuninreunuksella nahkalakin vieressä", virkkoi tutkintotuomari.

"Niin", vahvisti kreivi de Gesvres, "veitsi löydettiin täältä. Se kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de Saint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan lakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja."

Herra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan, mitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:

"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin valveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja näin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä puvussa... kuten nyt... sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä. Hän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä: 'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja raotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin vievä ovi, ilmestyi mies... heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja, herra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät seikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti."

"Ja sitten?"

"Sitten... en tiedä enempää... makasin pyörryksissä. Tointuessani Daval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni."

"Ette epäile ketään?"

"En."

"Eikä teillä ole vihamiehiä?"

"Ei minun tietääkseni."

"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?"

"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa. Kaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja — sen sanon kernaasti — uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen osakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä."

"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi toki olla aihe."

"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!"

"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?"

"Ei."

"No?"

"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä kaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin mukanaan."

"Mitä siis?"

"Sitä en tiedä. Mutta tyttäreni ja sisarentyttäreni voivat kivenkovaan vakuuttaa teille nähneensä kahden miehen erikseen kulkevan halki puiston, kumpaisellakin varsin raskas taakka kannettavanaan."

"Neitoset..."

"Neitoset nähneetkö unta? Tekisi mieleni uskoa niin, sillä aamusta asti olen turhaan etsinyt ja pohtinut. On muuten helppo kuulustella heitä."

Serkukset käytiin kutsumassa paikalle. Suzanne oli vielä ihan valju ja vapiseva, kyeten tuskin puhumaan. Raymonde oli tarmokkaampi ja miehekkäämpi — ja ruskeiden silmiensä heleässä hohteessa myöskin kauniimpi — kertoen selkeästi yön tapahtumat ja oman osuutensa niissä.

"Olette siis aivan varma tiedoissanne, neiti?"

"Ehdottomasti. Puiston halki kulkevat miehet kantoivat kapineita."

"Entä kolmas?"

"Hän lähti täältä tyhjin käsin."

"Voitteko mainita meille hänen tuntomerkkinsä?"

"Hän häikäisi silmiämme kaiken aikaa lyhdyllään. Voin korkeintaan sanoa, että hän tuntui pitkältä ja vantteralta."

"Saitteko tekin hänestä saman vaikutelman, neiti?" kysyi tuomari Suzanne de Gesvresiltä.

"Kyllä... en...", vastasi Suzanne kooten ajatuksiansa, "minusta hän näytti keskikokoiselta ja solakalta".

Herra Filleul hymyili, sillä hän oli tottunut siihen, että henkilöt saavat samasta asiasta aivan erilaisia käsityksiä.

"Tutkimustemme esineenä on siis eräs henkilö — salissa tavattu — joka on pitkä ja lyhyt, vanttera ja solakka, sekä kaksi muuta henkilöä, puistossa nähdyt miehet, joiden syytetään tästä salista vieneen tavaroita... joskin ne vielä ovat täällä jäljellä."

Herra Filleul oli iroonisen suunnan tuomareita, kuten hän itse sanoi. Hän myös halusta tehosi yleisöön ja näytteli terävyyttään; sitä todisti saliin yhä lukuisampana tungeksiva ihmisparvi. Paitsi sanomalehtimiehiä nähtiin siellä vuokraaja ja hänen poikansa, puutarhuri vaimoineen, linnan koko palvelusväki ja molempien Dieppestä saapuneiden ajopelien ajurit.

Hän jatkoi:

"On myös todennettava, millä tavoin tuo kolmas henkilö katosi. Tehän ammuitte tällä pyssyllä, neiti, ja tästä ikkunasta?"

"Niin, hän kaatui rikkaruohon melkein peittämälle hautakivelle, vasempaan luostarikäytävästä."

"Mutta nousi taas jaloilleen?"

"Vain puolittain. Victor kiiruhti heti alas vartioitsemaan pikku veräjää, ja minä seurasin perässä, jättäen palvelijamme Albertin tänne pitämään haavoittunutta silmällä."

Albert sai nyt todistaa vuorostaan, ja tuomari laati seuraavan tuloksen:

"Teidän tiedonantojenne mukaan ei haavoittunut siis ole voinut paeta vasemmalle, koska veräjä oli vartioitu, eikä oikealle, koska siinä tapauksessa olisitte nähnyt hänen menevän ruohokentän yli. Siis oleskelee hän logiikan kaikkien sääntöjen mukaan nykyään sillä verrattain rajoitetulla alueella, joka meillä on silmiemme edessä."

"Se on minun vakaumukseni."

"Ja myöskin teidän, neiti?"

"Niin."

"Ja samaten minun", lausui Victor.

Nimismies huudahti ilvehtivällä äänellä:

"Etsinnän ala on pieni, tarvitsee vain jatkaa neljä tuntia sitten aloitettuja tutkimuksia."

"Kenties meitä lykästää paremmin."

"Lähettäkää heti joku väestänne Dieppeen hattutehtailija Maigretille Rue de la Barren varrelle pyytäen herra Maigretia jos mahdollista ilmoittamaan, kenelle hän on myynyt tämän lakin."

"Etsinnän ala", kuten nimismies sitä nimitti, oli linnan, oikealla olevan ruohokentän sekä vasemmalla ja vastapäätä linnaa olevan muurin kulmauksen välinen alue, sivuiltaan noin sadan metrin mittainen neliö, jossa oli siellä täällä hajallaan Keskiaikana kuulun Ambrumésyn luostarin raunioita.

Tallatussa ruohikossa löydettiin heti jälkiä pakolaisesta. Kahdessa kohden havaittiin mustunutta, melkein kuivanutta verta. Luostarikäytävän rajana olevan kaarikulmakkeen takana ei enää ollut merkille pantavaa; siellä kun maa oli männynneulasien peitossa eikä voinut säilyttää jälkiä ihmisruumiin kosketuksesta. Mutta miten oli haavoittunut sitten kyennyt välttämään nuoren tytön, Victorin ja Albertin silmän? Ensin olivat palvelijat ja sitten santarmit penkoneet muutamia pehkoja moneen kertaan, etsineet joidenkuiden hautakivien alta, ja siinä kaikki.

Tutkintotuomari antoi puutarhurin, jolla oli avain, avata kappelin, kerrassaan ihailtavan veistotaiteen tuotteen, jonka aika ja vallankumoukset olivat säästäneet. Hienosti kaiverrettuine koristeovineen ja runsaine veistokuvineen oli se aina saavuttanut ylistelyjä yhtenä normandialaisen gotiikan ihmetyönä. Kappeli oli sisältä hyvin yksinkertainen, ainoana kaunistuksenaan marmorialttari; mitään suojapaikkaa se ei tarjonnut. Ja millä tavoin olisi hän sisällekään päässyt?

Tutkimus päättyi pikku veräjän luona, josta yleisöä laskettiin sisälle raunioita katselemaan. Se avautui luostarialueen ja hyljättyjä soranottopaikkoja sisältävän metsän väliselle ahtaalle solatielle. Herra Filleul kumartui alas: maantien hiekassa näkyi goodwich-kumirenkaiden uurtoja. Raymonde ja Victor olivat tosiaankin kiväärinlaukauksen jälkeen olleet kuulevinaan auton kohua. Tutkintotuomari arveli:

"Haavoittunut on kai lähtenyt rikostoveriensa seuraan."

"Mahdotonta!" huudahti Victor. "Olin jo veräjällä silloin kun neiti ja Albert vielä näkivät hänet."

"Mutta jossakinhan hänen täytyy oleksia! Ulko- tai sisäpuolella, kolmatta mahdollisuutta ei ole."

"Hän on täällä", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti hartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen huonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön vanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.

Kello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat sanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten herra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita. Mutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää, Ja Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.

"No, tapasitteko hattutehtailijan?" huudahti tuomari, innokkaana vihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.

"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille."

"Ajurille!"

"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi, oliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta valmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi edes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire."

"Millaiset ajopelit?"

"Avoimet vuokra-ajurin vaunut."

"Ja minä päivänä?"

"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan."

"Tänään aamulla? Mitä höpisette?"

"Lakki ostettiin tänä aamuna."

"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen täytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä ennen ostettu."

"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija."

Syntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari vaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.

"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet, jolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!"

Santarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle. Muutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.

"Ajuri —?"

"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten..."

"Sitten?"

"Poistunut."

"Vaunuineen?"

"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan tervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen hattunsa ja kauhtanansa."

"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?"

"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä."

"Lakin?"

"Niin... keltaisen nahkalakin."

"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."

"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."

Nimismies nauraa tirskui.

"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä. Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on puijannut meitä perusteellisesti."

"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul. "Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä karkua!"

"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.

"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."

"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin kauhtanan taskusta."

"Minkä kauhtanan?"

"Ajurin."

Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:

"Voi neitiä, jos on surmannut isännän."

Tämä herätti melkoista hämmästystä.

"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.

"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton. Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön, koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat", lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos..."

Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.

"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"

"Rouenin lehdessä."

"Onko teillä valtuuskorttia?"

"On tässä."

Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.

"Entäs te?"

"Minä?"

"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."

"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari... miten sattuu..."

"Teidän valtuuskorttinne?"

"Sellaista minulla ei ole."

"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"

"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa vakinaisille jäsenille."

"Ja te?"

"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai hyljätään, miten milloinkin."

"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne..."

"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole minkäänlaisia."

"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"

"Minulla ei ole mitään ammattia."

"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"

"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä... vieläpä yksi rikollisistakin."

Hän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon oli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään keikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian ahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä otsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu parta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut olevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan vivahdustakaan.

Herra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat santarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:

"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi rikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin olisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?"

"Saatoittehan toivoa, että..."

"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin, herra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan..."

Herra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:

"Riittää jo pila. Nimenne?"

"Isidore Beautrelet."

"Asemanne?"

"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa."

Herra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.

"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen..."

"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero..."

"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!" huudahti herra Filleul. "Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle."

"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää minua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani ehkä? Tyyntykää, se on tekoparta."

Isidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot, ja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja rusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa hänen valkeat hampaansa pitkitti hän:

"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää todistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä: 'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'"

Tunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu näyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:

"Mitä te täällä teette?"

"Minä... kartutan tietojani."

"Siihen tarjoutuu lyseoita... omanne."

"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun 23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa."

"Entä sitten?"

"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan."

"Isänne?"

"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin neuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa."

"Tekoparralla varustettuna?"

"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä seikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät valepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja. Hauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu, että minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi sanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni kokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen virkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan Ambrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut mukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta."

Isidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan lapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti mieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti pysyi varuillaan, huvitti kuunnella häntä. Hän kysyi lauhtuneemmalla äänellä:

"Ja te olette tyytyväinen retkeenne?"

"Ihastunut! Sitäkin enemmän, kun en ole milloinkaan ollut mukana tällaisessa jutussa... ja siitähän ei puutu mielenkiintoa herättäviä piirteitä..."

"... tai niitä salaperäisiä sekaannuksia, joille tietenkin annatte suuren arvon."

"Ja jotka ovat kovin jännittäviä, herra tutkintotuomari! En tiedä mitään niin kannustavaa kuin nähdä kaikkien tosiseikkojen pistäytyvän niin sanoakseni pimeydestä esille, liittyvän yhteen ja vähitellen muodostuvan luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi."

"Luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi... vähempi vauhti riittäisi, nuori mies! Tarkoitatteko sanoa, että teillä jo on valmiina pikku ratkaisunne arvoitukseen?"

"En suinkaan", vastasi Beautrelet nauraen. "Mutta minusta tuntuu ilmenevän muutamia kohtia... missä ei ole mahdoton muodostaa itselleen mielipidettä... ja toisia niinkin selviä, että tarvitsee vain tehdä johtopäätöksiä."

"No, tämähän on ylen hauskaa, ja nyt saan vihdoin ja viimeinkin tietää jotakin. Sillä suureksi häpeäkseni tunnustan, että minä en tiedä mitään."

"Se johtuu siitä, että teillä ei ole ollut aikaa mietiskellä, herra tutkintotuomari. Mietiskely on pääasia. On tuiki harvinaista, että tosiseikat eivät sisällä omaa selitystänsä."

"Ja ne tosiseikat, jotka nyt olemme panneet merkille, sisältävät teidän mielestänne oman selityksensä?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? En kuitenkaan ole pannut merkille muita tosiseikkoja kuin ne, jotka on otettu pöytäkirjaan."

"Oivallista! Jos siis kysyisin teiltä, mitkä kapineet on varastettu tästä salista —?"

"Niin vastaisin teille, että tiedän sen."

"Erinomaista! Tiedätte asiasta enemmän kuin omistaja itse! Herra de Gesvres ei kaipaa mitään, mutta te kaipaatte. Teiltä puuttuu joku kirjakaappi ja luonnolliseen kokoon veistetty muistopatsas, joita kukaan ei ole koskaan ottanut huomatakseen. Ja jos kysyisin teiltä murhaajan nimeä?"

"Niin vastaisin tietäväni senkin."

Kaikki läsnäolijat hätkähtivät. Nimismies ja sanomalehdentoimittaja lähenivät toisiansa. Herra de Gesvres ja molemmat nuoret tytöt kuuntelivat tarkkaavasti. Beautreletin rauhallinen varmuus tehosi heihin.

"Tiedättekö murhaajan nimen?"

"Tiedän."

"Ja ehkä paikankin, missä hän nyt oleksii?"

"Kyllä."

Herra Filleul hykerteli käsiään.

"Onpa se onni kerrassaan! Tästä apajasta koituu urani loistokohta. Ja te voitte jo nyt antaa minulle päivänselviä selityksiä?"

"Kyllä, jo nyt... taikka, jos teillä ei ole sitä vastaan, tunnin tai parin kuluttua, oltuani mukana tutkintonne päättämisessä."

"Ei, ei suinkaan, heti, nuori mies..."

Raymonde de Saint-Véran, joka tämän kohtauksen alusta asti oli hellittämättä silmäillyt Isidore Beautreletia, astahti nyt herra Filleulin luo.

"Herra tutkintotuomari..."

"Mitä haluatte, neiti?"

Pari kolme sekuntia empi hän, katse Beautreletiin kiintyneenä, mutta kääntyi sitten jälleen herra Filleuliin:

"Tahtoisin, että kysyisitte tuolta herralta, minkätähden hän eilen käveli solatiellä, joka johtaa pikku veräjälle."

Se oli teatteriyllätys. Isidore Beautrelet tuntui joutuvan ymmälle.

"Minä, neiti! Minä! Näittekö minut eilen?"

Raymonde seisoi mietiskelevänä tarkastellen Beautreletia, ikäänkuin etsien täyttä vahvistusta oletukselleen, ja vastasi tyynesti:

"Kello neljä ehtoopäivällä, käydessäni metsän läpi, kohtasin solatiellä teidän kokoisenne nuoren miehen. Hän oli pukeutunut kuten te, parta oli leikattu kuten teidän... ja sain ehdottomasti sen käsityksen, että hän ei halunnut tulla nähdyksi."

"Ja se olin minä?"

"On mahdotonta aivan ehdottoman jyrkästi vakuuttaa sitä, sillä muistini on hiukan hämärä. Mutta... mutta minusta tuntuu... yhdennäköisyys olisi muutoin kovin merkillinen..."

Herra Filleul oli kuin puusta pudonnut. Yksi rikollisista oli jo petkuttanut häntä; antaisiko hän nyt tämän koulupojaksi tekeytyneenkin vetää häntä nenästä? Nuoren miehen sävy tosin puhui hänen puolestaan, mutta eihän voi koskaan tietää...

"Mitä on teillä vastattavana, hyvä herraseni?"

"Että neiti erehtyy ja että voin sen helposti todistaa yhdellä ainoalla sanalla. Eilen siihen aikaan olin Veulesissa."

"Se teidän on todistettava. Missään tapauksessa ei asema enää ole sama. Korpraali, joku väestänne olkoon tämän herran seurana."

Isidore Beautreletin kasvot ilmaisivat syvää mielipahaa.

"Onko toimenpide pitkäaikainen?"

"Meidän täytyy ehtiä hankkia tarvittavat tiedot."

"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä keräämään ne niin joutuisasti ja varoen kuin ikinä mahdollista..."

"Miksi niin?"

"Isäni on vanha. Me pidämme toisistamme kovin paljon, enkä mitenkään soisi hänen saavan huolia minun tähteni."

Äänen itkunsekainen sävy ei herra Filleulia miellyttänyt. Tämä kuulosti teatterimaiselta. Hän lupasi kuitenkin:

"Tänä iltana, viimeistään huomenna, osaan tehdä päätökseni."

Ehtoopäivä kului edelleen. Tutkintotuomari lähti jälleen luostarikäytävän raunioille ja ankarasti karkoitettuansa kaikki uteliaat otti itse johtaakseen etsintää ja käski järjestelmällisesti jakaa alueen pikku neliöiksi, jotka tutkittiin perusteellisesti yksi kerrallaan. Mutta päivän mennessä mailleen hän ei ollut juuri sen pitemmällä kuin ennenkään, ja hän selitti sillävälin linnan täyttäneelle sanomalehtimiesten liudalle:

"Hyvät herrat, kaikki aiheuttaa meidät otaksumaan, että haavoittunut on täällä, aivan lähellämme, mutta todellinen asiaintila on sitä vastaan. Minun nähdäkseni on hänen siis onnistunut paeta, joten hän on linnan alueen ulkopuolella."

Yksissä tuumin santarmikorpraalin kanssa järjesti hän sentään varmuuden vuoksi puistoon vartion, ja vielä kerran perinjuurin tutkittuansa molemmat salit ja koko linnan sekä koottuaan kaikki tarpeelliset tiedot hän lähti nimismiehen seurassa takaisin Dieppeen.

Tuli yö. Koska oli määrä sulkea kammio, niin Jean Davalin ruumis vietiin toiseen huoneeseen. Kaksi lähiseudun vaimoa valvoi sen luona Suzannen ja Raymonden avulla. Alhaalla vanhassa rukouskappelissa torkkui nuori Isidore Beautrelet penkillä, ja häntä vartioitsi tarkoin maalaispoliisi, joka oli saanut hänet vastuulleen. Ulkona olivat santarmit, vuokraaja ja tusina talonpoikia asettuneet vartiopaikoilleen raunioihin pitkin muureja.

Kello yhteentoista oli kaikki rauhallista, mutta kymmenen minuuttia yli yhdentoista kuului laukaus linnan toiselta puolelta.

"Pitäkää varanne!" huusi korpraali. "Kaksi miestä jää tänne... te, Fossier, ja te, Lecanu... muut kaikki mars juoksuun!"

Kaikki hyökkäsivät alas ja kääntyivät linnan läntisen kulman taa. Epäselvä varjo vilahti pois pimeään. Uusi laukaus houkutteli heidät heti loitomma, melkein piharakennukselle asti. Ja kun he joukolla saapuivat hedelmäpuutarhan pensasaidalle asti, leimahti äkkiä tulipatsas ilmaan vuokraajan talon oikealta puolen, ja sitä seurasi sankka savupilvi. Heinillä katonrajaa myöten täytetty lato paloi.

"Ne roistot", huusi korpraali Quevillon, "ne ovat sytyttäneet ladon. Rynnätäänpä ohi, pojat. Ne eivät voi olla etäällä."

Mutta tuuli ajoi liekkejä asuinrakennukseen päin, ja täytyi ensin torjua vaara. He antausivat tähän työhön sitäkin innokkaammin, kun palopaikalle saapunut kreivi de Gesvres kiihotti heitä palkinnon lupauksella. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin oltiin tulen herroina. Takaa-ajo olisi ollut hyödytön.

"Meidän täytyy käydä tätä juttua selvittämään päivän koittaessa", sanoi korpraali. "Ne ovat varmasti jättäneet jälkiä... kyllä ne löydämme."

"Minäpä mielelläni haluaisin tietää tämän hyökkäyksen syyn", kummasteli kreivi. "Perin joutavalta tuntuu minusta heinien polttaminen."

"Tulkaa mukaan, herra kreivi... minä kenties voin sanoa teille syyn."

He lähtivät yhdessä luostarikäytävän raunioille. Korpraali huusi:

"Lecanu!... Fossier!"

Toiset santarmit olivat jo etsimässä niitä tovereitaan, jotka oli sinne jätetty vartioimaan. Heidät löydettiin vihdoin muutaman askeleen päässä pikku veräjästä. He makasivat maassa, köytettyinä, kapula suussa ja side silmillä.

"Herra kreivi", kuiskasi korpraali heitä päästeltäessä irti, "herra kreivi, meitä on petetty kuin pieniä lapsia".

"Kuinka niin?"

"Laukaukset, hyökkäys, tulipalo, kaikki oli juonta, jolla meidät viekoteltiin pois tuonne. Sillaikaa sidottiin molemmat miehemme, ja asia suoritettiin."

"Mikä asia?"

"Haavoittuneen poisvieminen tietysti!"

"Hoo, luuletteko niin?"

"Luulenko niin? Se on ihan varmaa. Se ajatus juolahti mieleeni kymmenen minuuttia takaperin. Mutta suunnattomassa typeryydessäni en tullut sitä jo aikaisemmin älynneeksi. Silloin olisimme siepanneet kiinni heidät jok'ainoan."

Quevillon polki maata äkillisen raivon valtaamana.

"Mutta minne hornaan ne ovat joutuneet? Kuinka ovat ne saaneet hänet pois? Ja hän, tuo roisto, missä hän piileskeli? Sillä tarkastimmehan aluetta koko päivän, eikähän mies voi kätkeytyä ruohotukkoon, semminkään haavoittuneena. Tämä on suorastaan noituutta!"

Mutta korpraali Quevillonia odotti vielä yksi hämmästys. Kun aamun sarastaessa mentiin rukoushuoneeseen, nuoren Isidore Beautreletin vankilaan, huomattiin nuorukaisen olevan tipo tiessään.

Tuolilla istui kyyryssä maalaispoliisi ja nukkui.

Hänen vieressään oli karahvi ja kaksi lasia. Toisen lasin pohjassa havaittiin hiukkanen valkeata pulveria.

Tutkimukset osoittivat ensinnäkin, että nuori Isidore Beautrelet oli antanut maalaispoliisille unipulveria, edelleen että hän oli saattanut päästä ulos ainoastaan ikkunasta, joka oli puolen kolmatta metriä korkealla lattiasta, ja lopuksi — hauska piirre — ettei hän voinut ylettää tuota ikkunaa muutoin kuin käyttämällä vartijansa selkää astinlautanaan.

[TOINEN LUKU]

— — —

Yön uutisia. Tohtori Delattre ryöstetty.

Juuri lehtemme joutuessa painoon tuodaan meille uutinen, jonka todenperäisyyttä emme uskalla mennä takaamaan, niin uskomattomalta se meistä tuntuu. Julkaisemme sen kaikin varauksin.

Tohtori Delattre, kuulu kirurgi, oli eilen illalla puolisonsa ja tyttären keralla katsomassa 'Hernanin' esittämistä Comédie Françaisessa. Kolmannen näytöksen alussa, s.o. noin kymmeneltä, avautui hänen aitionsa ovi, ja muuan herrasmies, jolla oli kaksi kumppania takanaan, kumartui kuiskaamaan tohtorille, kuitenkin siksi kovaa, että rouva Delattre kuuli:

'Herra tohtori, minulla on peräti ikävä tehtävä toimitettavana ja olisin teille suuresti kiitollinen, jos helpottaisitte sitä minulle!'

'Kuka olette, monsieur?'

'Thésard, ensimmäisen arrondissementin poliisikomisario, ja minulla on määräys viedä teidät prefektuuriin herra Dudouisin kuulusteltavaksi.'

'Mutta...'

'Ei sanaakaan, herra tohtori, minä pyydän, ei liikahdustakaan. Tämä on surkuteltava erehdys, ja sen vuoksi täytyy meidän olla hiljaa ja karttaa huomion herättämistä. Ennen näytännön loppua olette jo taas täällä, siitä olen varma.'

Tohtori nousi istuimeltaan ja seurasi komisariota.

Näytännön loppuun hän ei palannut.

Hyvin levottomana lähti rouva Delattre poliisikomisariaattiin. Siellä hän tapasi todellisen herra Thésardin ja huomasi suureksi kauhukseen, että joku petturi oli vienyt hänen miehensä mukanaan.

Ensimmäiset tutkimukset ovat ilmaisseet, että tohtori on noussut autoon, ja että tämä auto on kadonnut Place de la Concordelle päin.

Keskipäiväpainoksessa julkaisemme lukijoille tämän käsittämättömän seikkailun jatkon.

— — —

Niin uskomaton kuin seikkailu olikin, oli se kumminkin tosi. Ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa, ja Grand Journalin keskipäiväpainos vahvisti sen, samalla kun muutamin sanoin ilmoitti sen omituisen lopun.

Jutun loppu
ja
ensimmäiset arvailut.

Tänä aamuna klo 9 toi tohtori Delattren talon n:o 78 portille Rue Duretin varrelle auto, joka heti poistui nopeasti.

N:o 78 Rue Duretilla on tohtori Delattren klinikka, jonne hän tuolla kellonlyönnillä saapuu joka aamu. Ilmoittautuessamme otti tohtori herttaisena meidät vastaan, vaikka olikin parhaillaan neuvottelussa etsivän osaston päällikön kanssa.

'Muuta en voi teille sanoa', hän vastasi, 'kuin että minua on kohdeltu erittäin hienotuntoisesti. Kolme kumppaniani olivat miellyttävimpiä ihmisiä, mitä konsaan olen tavannut, erinomaisen kohteliaita, sukkelia ja älykkäitä keskustelussaan, mikä oli suuri etu niin pitkällä matkalla.'

'Kuinka kauan sitä kesti?'

'Noin neljä tuntia, ja paluu saman verran.'

'Ja matkan määrä?'

'Minut vietiin sairaan luo, jonka tila vaati viipymätöntä kirurgista toimenpidettä.'

'Onnistuiko leikkaus?'

'Kyllä, mutta seuraukset voivat käydä vaarallisiksi. Täällä voisin vastata potilaan paranemisesta. Mutta tuolla, niissä olosuhteissa, mihin hän on joutunut...'

'Epäsuotuisissa olosuhteissa?'

'Mitä viheliäisimmissä... hotellihuoneessa ja ilman minkäänmoista hoidon mahdollisuutta...'

'Kuka siis voi pelastaa hänet?'

'Ihmetyö... ja hänen tavattoman terve ruumiinrakenteensa.'

'Ettekö voi kertoa enempää tästä merkillisestä hoidokistanne?'

'En, sitä en voi. Ensinnäkin olen vannonut, ja toisekseen olen vastaanottanut kymmenentuhatta frangia köyhäinklinikkaani varten. Ellen vaikene, ottavat he rahansa takaisin.'

'Tokko — uskotteko niin?'

'Kyllä, uskon varmastikin. Kaikki nuo ihmiset tuntuvat tietävän, mitä tahtovat.'

Tämän verran ilmoitti meille tohtori Delattre. Toiselta puolen tiedämme, että etsivän osaston päällikön ei ole hartaasta yrittelystään huolimatta vielä onnistunut houkutella häneltä lähempiä tietoja hänen tekemästänsä leikkauksesta, hoitamastansa sairaasta, tai automatkan suunnasta. Näyttää siis olevan työlästä saada tietää totuus.

— — —

Tämän totuuden, jota puhelun laatija oli tunnustanut olevansa kykenemätön keksimään, arvasivat selvänäköisemmät asettamalla tohtorin matkan yhteyteen Ambrumésyssä sattuneet tapahtumat, jotka kaikissa saman päivän lehdissä kerrottiin pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten. Ilmeisesti olivat keskenänsä yhteydessä haavoittuneen murtovarkaan katoaminen ja kuuluisan kirurgin ryöstö.

Tutkimukset sitäpaitsi todistivat oletuksen oikeaksi. Kun seurattiin polkupyörällä paenneen valeajurin jälkiä, havaittiin hänen tulleen Arques-metsään viidentoista kilometrin päähän linnasta, heittäneen polkupyöränsä ojaan, lähteneen Saint-Nicolasin kylään ja sieltä lähettäneen seuraavan sähkösanoman:

"A.L.N., Postikonttori 45, Pariisi.

Epätoivoinen, asema. Leikkaus heti. Lähettäkää kuuluisuus kansallistietä neljätoista."

Tämä oli kumoamaton todistus. Pariisissa oleksivat rikostoverit ryhtyivät nyt kiireesti toimenpiteisiin. Kello kymmeneltä lähettivät he kuuluisuuden kansallistietä n:o 14, joka kulkee pitkin Arques-metsää ja päättyy Dieppeen. Sytyttämänsä tulipalon avulla saivat rosvot viedyksi pois johtajansa ja siirretyksi hänet ravintolaan, missä leikkaus tapahtui heti tohtorin saavuttua kello kaksi yöllä.

Asianlaita oli aivan epäilemätön. Pontoisessa, Cournayssa, Forgesissa oli ensimmäinen poliisipäällikön apulainen Ganimard, vasiten lähetettynä Pariisista apulaisensa Folenfantin keralla, todentanut auton kulkeneen yöllä ohitse. Samaten Dieppen ja Ambrumésyn välisellä taipaleella; ja joskin sen jäljet olivat äkkiä häipyneet puolen lieuen päässä linnasta, niin havaittiin kuitenkin joukko askelten jälkiä pienen puistoveräjän ja luostarikäytävän raunioiden välillä. Ganimard osoitti sitäpaitsi, että pikku veräjän lukko oli murrettu.

Kaikki oli siis selvillä. Oli enää vain löydettävä tohtorin mainitsema ravintola. Se oli helppo tehtävä Ganimardille, vanhalle kärsivälliselle vainukoiralle. Ravintolain lukumäärä on rajoitettu, ja potilaan tilan perusteella saattoi tarkoitettu ravintola olla ainoastaan Ambrumésyn läheisyydessä. Ganimard ja korpraali Quevillon lähtivät liikkeelle. Viidensadan, tuhannen, viidentuhannen metrin kehästä nuuskivat he kaikki mitä voitiin ravintoloiksi sanoa. Mutta vastoin kaikkia odotuksia pysyi kuoleva yhä näkymättömänä.

Ganimard oli itsepintainen. Hän laskeusi lauantai-iltana levolle päättäen itse jatkaa tiedustuksia sunnuntaina. Mutta sunnuntai-aamuna hän sai tietää, että santarmipatrulli oli edellisenä yönä nähnyt tuntemattoman olennon hiiviskelevän solatiellä muurien ulkopuolella. Oliko se asemaa tutkimaan pistäytynyt rikollinen? Saattoiko olettaa, että rosvoliiton päällikkö ei ollutkaan poistunut luostarikäytävästä tai sen läheisyydestä?

Illalla lähetti Ganimard santarmipatrullin vuokratalolle päin ja asettui itse Folenfantin kanssa vartioimaan muurien ulkopuolelle lähelle pikku veräjää.

Hiukan ennen puoltayötä saapui metsästä haamu, hiipi heidän välitsensä veräjälle ja astui puistoon. Kolme tuntia he näkivät hänen harhailevan oikealle ja vasemmalle, raunioiden keskellä, kumartuvan alas, kapuavan ylös vanhoja pilareita ja seisoskelevan pitkät ajat liikkumattomana. Sitten hän läheni veräjää ja astui taas ulos molempien virkamiesten välitse.

Ganimard tarttui häntä kaulukseen, Folenfantin kietaistessa käsivartensa hänen uumilleen. Hän ei ollenkaan asettunut vastarintaan, vaan antoi aivan säveästi heidän sitoa ranteensa ja viedä hänet linnaan. Mutta heidän tahtoessaan häntä kuulustella vastasi hän ainoastaan, ettei hän ollut velvollinen heille tekemään selvää puuhistaan ja että hän odottaisi tutkintotuomarin saapumista.

He köyttivät miehen sitten tukevasti sängynjalkaan toisessa niistä vierekkäisistä huoneista, jotka olivat heidän asuntonaan.

Herra Filleulin saapuessa maanantai-aamuna kello yhdeksältä kertoi hänelle Ganimard saaliistaan. Vanki noudettiin alas saliin. Hän oli Isidore Beautrelet.

"Herra Isidore Beautrelet!" huudahti herra Filleul ihastuneen näköisenä ja ojensi tulijalle molemmat kätensä. "Mikä mieluisa yllätys! Erinomainen salapoliisiharrastajamme täällä ja meidän vallassamme! Olipa onni! Herra apulaispäällikkö, sallikaa minun esitellä teille herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas."

Ganimard näytti hieman ällistyvän. Isidore kumarsi hänelle hyvin syvään kuten suuressa arvossa pidetylle virkaveljelle ja lausui herra Filleuliin kääntyen:

"Herra tutkintotuomari, te näytte saaneen hyviä tietoja minusta?"

"Erinomaisia! Ensinnäkin olitte todellakin Veules-les-Rosesissa silloin kun neiti de Saint-Veran luuli nähneensä teidät solatiellä. Otamme kyllä vielä selvän siitä, kuka niin suuresti on teidän näköisenne. Edelleen olette te aivan oikein Isidore Beautrelet, seitsemännen luokan oppilas — vieläpä oivallinen oppilas, työteliäs ja mallikelpoinen käytökseltänne. Koska isänne asuu maaseudulla, käytte te kerran kuussa tervehtimässä hänen asiamiestänsä herra Bernodia, joka ylistelee teitä ylenpalttisesti."

"Joten..."

"Joten te olette vapaa, herra Isidore Beautrelet."

"Täydellisesti vapaa?"

"Niin. Mutta minä asetan pikku, pikku ehdon. Ymmärrättehän, etten voi päästää käsistäni herrasmiestä, joka antaa toisille unilääkettä, hyppää ulos ikkunasta ja sitten tavataan kiertelemässä yksityisellä alueella... etten voi päästää häntä ilman jonkunlaista hyvitystä."

"No?"

"Me palaamme keskeytyneeseen keskusteluumme, ja te kerrotte minulle, kuinka pitkälle olette edistynyt tutkimuksissanne. Kahden päivän vapaus on kai johtanut teidät varsin pitkälle?"

Kun Ganimard aikoi poistua selvästi ilmaistakseen halveksimisensa mokomaa leikkiä kohtaan, huudahti tuomari:

"Ei mitenkään, herra apulaispäällikkö, teidän paikkanne on täällä. Minä vakuutan teille, että herra Isidore Beautrelet tosiaan ansaitsee huomiota. Herra Isidore Beautrelet on minun saamieni tietojen mukaan saavuttanut Janson de Saillyn lyseossa suurta kunnioitusta havaintojen tekijänä, jonka silmää ei mikään vältä, ja hänen toverinsa kuuluvat pitävän häntä teidän kilpailijananne ja Sherlock Holmesin veroisena."

"Todellakin?" virkahti Ganimard ivallisesti.

"Aivan. Eräs heistä kirjoittaa minulle: 'Jos Beautrelet selittää tietävänsä jotakin, niin teidän pitää häntä uskoa, ja olkaa vakuutettu siitä, että hänen sanomansa on oikean asianlaidan tarkka määritelmä.' Herra Isidore Beautrelet, nyt jos koskaan on oikea hetki osoittaa toverienne luottamus oikeutetuksi. Pyydän mitä hartaimmin, että nyt annatte tarkan määritelmän oikeasta asianlaidasta."

Isidore kuunteli hymyillen ja vastasi:

"Herra tutkintotuomari, te olette armoton. Teette pilaa meistä poloisista koulupojista, jotka huvittelemme niin hyvin kuin taidamme. Siinä muuten menettelettekin oikein, enkä enää aio antaa teille uusia aiheita leikinlaskuun."

"Koska ette tiedä mitään, herra Isidore Beautrelet?"

"Tunnustan todellakin kaikella nöyryydellä, etten mitään tiedä. Sillä sitä en tietämiseksi sano, että olen havainnut pari kolme seikkaa, jotka muuten eivät ole voineet välttää teidän huomiotanne, siitä olen varma."

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi mitä on varastettu."

"Vai niin, te tiedätte sen?"

"Te tiedätte sen varmasti myöskin. Siihen seikkaan kaikkein ensimmäiseksi kohdistin tutkimukseni, sillä se tuntui minusta hyvin helpolta."

"Vai — niin... hyvin helpolta?"

"Tietenkin. Tarvitseehan vain tehdä johtopäätöksiä."

"Ei muuta?"

"Ei."

"Ja nämä johtopäätökset?"

"Kuuluvat näin, ilman pitkiä puheita. Toiselta puolen on tapahtunut varkaus, koskapa molemmat neitoset ovat yhtä mieltä siitä, että he todella ovat nähneet kahden miehen pakenevan kantamuksineen."

"On tapahtunut varkaus."

"Toiselta puolen ei ole kadonnut mitään, sillä kreivi de Gesvres vakuuttaa niin ja hänen täytyy se tietää paremmin kuin kukaan muu."

"Ei ole kadonnut mitään."

"Näistä molemmista peruslauselmista joudutaan ehdottomaan johtopäätökseen: koska on tapahtunut varkaus eikä mitään ole kadonnut, niin on varastetun esineen sijalle tietenkin pantu toinen samanlainen. Sanon heti, että tosiseikat eivät kenties vahvista tätä todistelua. Mutta väitän, että se on ensimmäinen oletus, minkä voimme tehdä, ja että meillä ei ole oikeutta hyljätä sitä ennen kuin huolellisen tutkimuksen perästä."

"Niin... siinä olette oikeassa", myönsi tutkintotuomari ilmeisen kiinnostuneena.

"No", pitkitti Isidore, "mikä tässä salissa saattoi herättää murtovarkaitten himoa? Kaksi kapinetta. Ensinnäkin seinäkudokset. Mutta ne eivät tule kysymykseen. Antiikkisia korukudoksia ei voida jäljitellä, petos olisi heti pistänyt silmään. Kysymykseen tulee vain Rubens-taulujen kokoelma."

"Mitä sanotte?"

"Sanon, että tuossa seinällä riippuvat neljä Rubens-taulua ovat väärennettyjä."

"Mahdotonta!"

"Ne ovat väärennettyjä, ilman inttämistä, loogillisen välttämättömästi ja kumoamattomasti."

"Sanon teille vieläkin, että se on mahdotonta."

"Herra tutkintotuomari, pian vuosi takaperin tuli Charpenaisiksi itseään nimittävä nuori mies Ambrumésyn linnaan Ja pyysi lupaa saada maalata jäljennökset Rubensin tauluista. Kreivi de Gesvres suostui. Viiden kuukauden ajan työskenteli Charpenais tässä salissa joka päivä aamusta iltaan. Hänen valmistamansa jäljennökset — puitteineen päivineen — ne nyt on vaihdettu niihin neljään alkuperäiseen maalaukseen, jotka kreivi testamentilla sai enoltaan Bobadillan markiisilta."

"Todistus?"

"Mitään todistusta en voi antaa. Taulu on väärennetty sentähden, että se on väärennetty, eikä minun mielestäni kannata noita edes tarkastella."

Herra Filleul ja Ganimard silmäilivät toisiaan hämmästystänsä salaamatta. Apulaispäällikkö ei enää ajatellutkaan poistumista.

Lopulta lausui tutkintotuomari:

"Meidän täytyy kysyä kreivi de Gesvresin mielipidettä."

Ja Ganimard yhtyi:

"Niin, ehdottomasti."

Ja he lähettivät kutsumaan kreiviä ystävällisesti pistäytymään saliin.

Se oli todellinen voitto nuorelle lyseolaiselle. Kahden sellaisen ammattimiehen kuin Filleulin ja Ganimardin pakottaminen kiinnittämään huomiota hänen oletuksiinsa olisi hivellyt toisen itserakkautta. Mutta Beautrelet näytti olevan tunteeton sellaiselle, ja hän odotti yhä hymyilevänä ja levollisena, ilman ivan vivahdustakaan.

Kreivi de Gesvres astui huoneeseen.

"Herra kreivi", aloitti tutkintotuomari, "tutkimustemme kehitys on johtanut aivan aavistamattomaan mahdollisuuteen, jonka kaikessa varovaisuudessa mainitsemme teille. On mahdollista — sanon: on mahdollista — että murtovarkailla oli tänne tunkeutuessaan aikomuksena varastaa neljä Rubens-tauluanne... tai ainakin vaihtaa ne neljään jäljennökseen... jäljennöksiin, jotka eräs Charpenais-niminen maalari kuuluu vuosi takaperin laatineen. Viitsittekö hyväntahtoisesti tutkia noita tauluja ja sanoa meille, tunnustatteko ne oikeiksi?"

Kreivi näytti pidättelevän tyytymättömyyden elettä, tähysteli ensin Isidore Beautreletia, sitten herra Filleulia, ja vastasi edes vilkaisematta tauluihin:

"Herra tutkintotuomari, toivoin, että totuus ei tulisi ilmi. Mutta koska se toive on ollut turha, en epäröitse selittää, että nuo neljä taulua ovat väärennetyt."

"Tiesitte sen siis?"

"Heti alusta."

"Miksi ette sanonut sitä?"

"Se, joka omistaa kalleuden, ei milloinkaan ole halukas kertomaan, ettei tätä kalleutta ole olemassa... että se ainakin on väärennetty."

"Se oli ainoa keino saada ne takaisin."

"Minun mielestäni esiintyi toinen ja parempi keino."

"Mikä niin?"

"Olla levittämättä salaisuutta, olla säikyttämättä varkaita, vaan sen sijaan tarjoutua ostamaan takaisin taulut, joiden rahaksimuuttaminen epäilemättä on heille vaikeata."

"Miten voisitte päästä väleihin heidän kanssaan?"

Kun kreivi ei vastannut, niin Isidore virkkoi:

"Sanomalehtiin asetetun ilmoituksen kautta. Se pikku ilmoitus, joka on ollut julkaistuna Le Journalissa, L'Écho de Parisissa ja Le Matinissa, kuuluu seuraavasti:

"'Olen halukas ostamaan takaisin taulut.'"

Kreivi nyökäytti päätään. Vielä kerran oli nuori mies osoittautunut vanhempia ammattiveljiänsä verremmäksi.

Herra Filleul koetti säilyttää hyväntuulista sävyään.

"Monsieur", huudahti hän, "alanpa totisesti uskoa, etteivät toverinne ole aivan väärässä. Millainen silmä! Millainen vaisto! Jos näin jatkuu, ei herra Ganimardilla ja minulla enää ole mitään tehtävää."

"Oh, tämähän ei ole ollut pulmallista..."

"Mutta muu sitä enemmän, tarkoitatte? Muistanpa todellakin, että te ensimmäisessä kohtauksessamme tunnuitte tietävän vielä lisää. Väitittehän muistaakseni tietävänne murhaajan nimen."

"Niin tein."

"No, kuka siis on surmannut Jean Davalin? Elääkö se mies? Missä hän piileskelee?"

"Meidän välillämme on eräs väärinymmärrys, herra tutkintotuomari, eli oikeammin sanoen teidän ja todellisen asiantilan välillä, jo alusta asti. Murhaaja ja pakolainen ovat kaksi eri henkilöä."

"Mitä sanottekaan?" huudahti herra Filleul. "Mies, jonka kreivi de Gesvres näki kammiossa ja joka hänet löi tainnuksiin, mies, jonka neidit näkivät salissa ja jota neiti de Saint-Véran ampui, mies, joka kaatui puistossa ja jota me haemme, eikö hän surmannut Jean Davalia?"

"Ei."

"Oletteko havainnut jälkiä kolmannesta rikollisesta, joka on kadonnut ennen neitien saapumista?"

"En."

"Sittenpä en ymmärrä... Kuka siis on Jean Davalin murhaaja?"

"Jean Davalin surmasi..."

Beautrelet vaikeni, seisoi hetken miettivänä ja jatkoi sitten:

"Mutta ensin minun täytyy osoittaa teille, mitä tietä olen päässyt tähän vakaumukseen ja mitkä olivat murhan syyt... muutoin tuntuisi syytökseni teistä järjettömältä. Ja sitä se ei ole, ei, sitä se ei ole. Ei ole pantu huomiota erääseen seikkaan, joka kuitenkin on ylen tärkeä, nimittäin että Jean Daval haavoittuessaan oli täysin pukeutunut, pitkävartiset saappaat jalassa, kaikin puolin päiväasussa, liivit, irtokaulus, kaulahuivi ja housunkannattimet yllä. Mutta rikos tehtiin kello neljä aamulla."

"Minä huomautin tästä omituisuudesta", virkkoi tutkintotuomari, "mutta kreivi de Gesvres vastasi minulle, että Jean Davalilla oli tapana öisin valvoa työnsä ääressä".

"Palvelijat päin vastoin sanovat hänen aina menneen aikaisin levolle. Mutta otaksukaamme hänen olleen valveilla: miksi on hän silloin rutistellut peitteensä ja hurstinsa, niin että näyttää kuin hän olisi maannut? Jos hän on maannut, miksi hän silloin melua kuullessaan otti vaivakseen pukeutua kiireestä kantapäähän, sen sijaan että olisi hätäisesti heittänyt ylleen joitakuita vaatekappaleita? Olin sisällä hänen huoneessaan ensimmäisenä päivänä, teidän ollessanne aamiaisella; hänen tohvelinsa olivat sängyn vieressä. Kuka esti häntä sieppaamasta niitä jalkaansa noiden raskaitten, rautahelaisten saappaiden asemesta?"

"Minä en vielä näe..."

"Ei, te ette vielä voi nähdä muuta kuin omituisia sattumuksia. Ne tuntuivat minusta kuitenkin hyvin epäiltäviltä, kun sain tietää, että Jean Daval itse oli esitellyt ja suosittanut kreivi de Gesvresille maalari Charpenaisin, joka jäljensi Rubens-taulut."

"No?"

"Nyt ei ollut aiheetonta otaksua, että Jean Daval ja Charpenais olivat rikostoveruksia. Sen johtopäätöksen tein jo ennen viime puheluamme."

"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta."

"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin Davalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä imupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin päin nähdä: 'Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi.' Seuraavana päivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli lähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori 45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa joukkueen kanssa, joka vei taulut."

Herra Filleul ei inttänyt vastaan.

"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?"

"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli hänen rikostoverinsa."

"No?"

"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja, jotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi neiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan: 'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval... elääkö hän? Veitsi?' Ja minä pyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta — samaten pöytäkirjassa —, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka saattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli pistetty veitsellä?"

Isidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti siltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki huomauttelut. Hän pitkitti heti:

"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen ollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen, kuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän syöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata häneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen henkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin."

Taaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa. Ganimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:

"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?"

Kreivi de Gesvres ei vastannut.

"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät... pyydän teiltä vastausta kysymykseeni."

Kreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:

"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun."

Tuomari säpsähti.

"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta harhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte itsepuolustukseksenne oikeutettu?"

"Kaksikymmentä vuotta", selitti kreivi, "oli Daval työskennellyt minun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän — en tiedä minkä kiusauksen johdosta — kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut entisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi."

"Te ette tahtonut, olkoon niin, mutta se ei ollut oikein."

"Minä en yhdy teidän mielipiteeseenne, herra tutkintotuomari. Koska ketään viatonta ei syytetty tästä rikoksesta, niin oli minulla ehdoton oikeus olla syyttämättä sitä, joka samalla kertaa oli rikollinen ja uhri. Hän oli ruumiina. Kuolema on nähdäkseni riittävä rangaistus."

"Mutta nyt, herra kreivi, nyt, kun totuus tiedetään, voitte puhua."

"Kyllä. Tässä on kaksi hänen rikostovereilleen lähettämiensä kirjeiden luonnosta. Otin ne hänen salkustaan muutamia minuutteja jälkeen hänen kuolemansa."

"Ja hänen rikoksensa vaikutin?"

"Menkää Dieppeen Rue de la Barrelle 18. Siellä asuu eräs rouva Verdier. Tuon kaksi vuotta takaperin ensin kohtaamansa naisen tähden, hänen rahatarpeitansa tyydytelläkseen, on Daval varastanut."

Kaikki oli siten selitettyä. Murhenäytelmän hämy häipyi, ja se näyttäysi vähitellen oikeassa valaistuksessaan.

"Jatkakaamme", virkkoi herra Filleul kreivin vetäydyttyä takaisin.

"Niin", vastasi Beautrelet hilpeästi, "minä olen melkein päässyt puheitteni päähän".

"Mutta karkulainen, haavoittunut?"

"Hänestä tiedätte te yhtä paljon kuin minäkin, herra tutkintatuomari. Te olette seurannut hänen jälkiänsä luostaritarhan ruohikossa... te olette..."

"Niin, niin, kyllä tiedän, mutta sittemmin on hänet viety pois, ja minäpä haluaisin joitakuita tietoja tuosta ravintolasta."

Isidore Beautrelet purskahti nauruun.

"Ravintolasta! Ravintolaa ei ole olemassa. Se on satua, juoni oikeuden hämmennyttämiseksi, ja nerokas juoni, koskapa on onnistunut."

"Mutta tohtori Delattre vakuuttaa..."

"Niin kyllä", huudahti Beautrelet ehdottoman varmalla äänellä, "juuri syystä että tohtori Delattre vakuuttaa, ei häntä pidä uskoa. Eihän tohtori Delattre ole tahtonut antaa muuta kuin kaikkein epämääräisimpiä tietoja seikkailustaan; hän ei ole tahtonut ilmaista mitään, mikä voisi olla vaarallista hänen hoidokkinsa turvallisuudelle... ja äkkiä puhuu hän ravintolasta! Saatte pitää varmana, että jos hän on maininnut ravintolaa, on se tapahtunut pakosta. Olkaa varma siitä, että koko hänen meille latelemansa juttu on hänelle saneltu hirveätä kostoa uhaten. Tohtori on nainut, hänellä on tytär. Ja hän rakastaa omaisiaan liian suuresti, ollakseen tottelematon henkilölle, joiden pelottavasta voimasta hän on nähnyt todistuksia. Sen vuoksi hän on antanut teille niin tarkkoja tietoja."

"Niin tarkkoja, ettei voi löytää ravintolaa."

"Niin tarkkoja, että yhä etsitte sitä vastoin kaikkea todenmukaisuutta ja että katseenne ovat kääntyneet siitä ainoasta paikasta, mistä mies voi löytyä, siitä salaperäisestä paikasta, josta hän ei ole kertaakaan poistunut eikä ole voinut poistua, siitä hetkestä asti kun hänen neiti de Saint-Véranin haavoittamana onnistui puikahtaa sinne kuin petoeläin luolaansa."

"Mutta minne hiivattiin? Mihin hornan koloon?"

"Vanhan luostarin raunioihin."

"Eihän ole mitään raunioita! Muutamia muurinkylkiä! Muutamia pilarinkappaleita..."

"Sinne hän on kaivautunut, herra tutkintotuomari", huudahti Beautrelet pontevasti, "raunioihin teidän täytyy keskittää etsintänne! Sieltä, ettekä mistään muualta, te tapaatte Arsène Lupinin."

"Arsène Lupinin!" huudahti herra Filleul hypähtäen seisaalleen.

Syntyi tuokion juhlallinen vaitiolo, jonka aikana kuuluisa nimi sointui sieluissa. Arsène Lupin, oliko mahdollista, että hän oli tuo voitettu, mutta kuitenkin näkymätön vastustaja, jota oli turhaan etsitty monta päivää? Mutta... jos saisi pyydystetyksi Arsène Lupinin omaan ansaansa ja vangituksi hänet... sehän merkitsisi tutkintotuomarille viipymätöntä virkaylennystä, kultaa ja kunniaa.

Ganimard ei ollut hievahtanut. Isidore virkkoi hänelle:

"Tehän uskotte samaa kuin minäkin, vai mitä, herra apulaispäällikkö?"

"Tietysti!"

"Ettehän tekään ole hetkeäkään epäillyt, että hän se on koko tämän jutun juurena?"

"En sekuntiakaan! Onhan leima hänen. Lupin-kepponen eroaa jokaisesta muusta kepposesta kuin yhdet kasvot toisista."

"Sen voi sokeakin nähdä."

"Luuletteko... luuletteko..." sopersi herra Filleul.

"Luulenko!" huudahti nuori mies. "Huomatkaahan eräs pikku seikka: mitä alkukirjaimia nuo herrat käyttävät kirjeenvaihdossaan? A.L.N., — ensimmäistä kirjainta Arsènesta, ensimmäistä ja viimeistä Lupinista."

"Kas vain", kiitteli Ganimard, "teiltäpä ei mikään välty. Olette toden totta terävä poika, ja vanha Ganimard myöntää olevansa vallattu."

Beautrelet punastui ihastuksesta ja puristi apulaispäällikön hänelle ojentamaa kättä.

Nuo kolme miestä olivat lähestyneet kuistia, ja heidän katseensa harhailivat pitkin raunioaluetta. Herra Filleul mutisi:

"Hän siis muka on tuolla!"

"Hän on tuolla", vakuutti Beautrelet hillityllä äänellä. "Hän on ollut tuolla kaatumisestansa asti. Loogillisesti ja käytännöllisesti päättäen hän ei ole voinut poistua neiti de Saint-Véranin ja molempien palvelijain häntä näkemättä."

"Mitä todistuksia teillä siitä on?"

"Todistuksen ovat meille antaneet hänen rikostoverinsa. Samana aamuna pukeutui toinen heistä ajuriksi ja kyyditsi teidät tänne..."

"Ottaakseen heidän jäljilleen johtavan lakin..."

"Kyllähän, mutta myöskin ja eritoten tarkastellakseen paikkaa, tehdäkseen tiedustuksia ja saadakseen selville, mihin hänen isäntänsä oli joutunut."

"Ja sen hän on saanut?"

"Niin luulen, koska hän tunsi piilopaikan. Ja otaksun hänen saaneen tietoonsa johtajansa epätoivoisen tilan, koska hän levottomuutensa vallassa oli kyllin varomaton kirjoittamaan: 'Voi neitiä, jos hän on surmannut isännän'."

"Mutta hänen ystävänsähän ovat sittemmin voineet kuljettaa hänet pois."

"Milloin? Väkenne ei ole poistunut raunioilta. Ja minne olisi hänet viety? Korkeintaan muutamia satoja metrejä edemmäs, sillä kuolevan keralla ei voi tehdä matkoja... ja silloin olisimme hänet löytäneet. Ei, sanon, hän on tuolla. Hänen ystävänsä eivät ikinä olisi vieneet häntä pois niin varmasta turvapaikasta. Sinne he ovat noutaneet tohtorin, poliisien juoksennellessa syötin perässä."

"Mutta miten voi hän elää? Elääkseen tarvitsee hän ruokaa, vettä!"

"Sitä en voi sanoa, siitä en tiedä mitään, mutta hän on tuolla, sen voin vannoa. Hän on tuolla, syystä että hän ei voi olla missään muussa paikassa. Olen siitä yhtä varma kuin jos näkisin hänet ja koskettaisin häntä. Hän on tuolla."

Sormi raunioihin suunnattuna piirsi hän ilmassa pienen kehän, joka vähitellen kutistui, kunnes se oli pelkkä piste. Ja tätä pistettä etsivät hänen molemmat seuralaisensa innokkaasti, kurottautuen ulos ilmaan, kumpainenkin saman uskon valtaamana kuin Beautrelet ja hänen hehkuvan vakaumuksensa kannustamana. Niin, Arsène Lupin oli siellä. Hän oli siellä sekä teoreettisesti että todellisuudessa; kumpaisellakaan ei enää voinut olla epäilystä siitä.

Ja oli jotakin järkyttävää ja kamalaa siinä tietoisuudessa, että kuuluisa seikkailija virui tuolla jossakin pimeässä sopessa, paljaalla maalla, avuttomana, voipuneena, kuumeisena.

"Ja jos hän kuolee?" virkkoi herra Filleul matalalla äänellä.

"Jos hän kuolee", sanoi Beautrelet, "ja hänen toverinsa saavat sen tietää, niin vartioikaa silloin huolellisesti neiti de Saint-Vérania, herra tutkintotuomari, sillä kosto tulee kauhea".

Herra Filleulin suostuttamisyrityksistä huolimatta — sillä hän olisi mielellään pitänyt noin ihmeellisen taitavan apulaisen — läksi Isidore Beautrelet muutamia minuutteja sen jälkeen paluumatkalle Dieppeen. Hän saapui Pariisiin kello viideksi, ja kello kahdeksalta oli hän Janson-lyseossa yhtaikaa kuin toverinsakin.

Yhtä tarkoin kuin hyödyttömästi tutkittuaan Ambrumésyn rauniot läksi Ganimard kotiin iltapikajunalla. Hänen saapuessaan asuntoonsa Rue Pergolèselle oli siellä hänelle seuraava paikalliskirje:

"Herra apulaispäällikkö.

Kun minulla on ollut hiukan vapaata illalla, olen kerännyt muutamia täydentäviä tietoja, jotka varmaankin kiinnittävät mieltänne.

Jo vuoden on Arsène Lupin asunut Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Tämän nimen olette useasti voinut lukea selostuksissa seuraelämästä tai urheilumaailmasta. Suuresti harrastaen matkoja on hän poissa pitkiä aikoja, jolloin hän väittää metsästävänsä tiikereitä Bengalissa tai sinikettuja Siperiassa. Hänen arvellaan työskentelevän liikeasioissa, joiden laatua ei oikein osata sanoa.

Hänen nykyinen asuntonsa on Rue Marbeuf 36. (Minä pyydän teitä panemaan merkille, että Rue Marbeuf on postikonttorin n:o 45 läheisyydessä.) Aina torstaista huhtikuun 23 p:stä asti, päivää ennen Ambrumésyn murtovarkautta, ei ole mitään tietoja Étienne de Vaudreixista.

Kunnioittavasti kiittäen siitä suopeudesta, herra apulaispäällikkö, jota olette minulle osoittanut, piirrän

palvelukseksenne Isidore Beautrelet.

J.K. — Älkää millään muotoa luulko, että minulla on ollut suurta vaivaa näiden tietojen saamisessa. Samana aamuna kun rikos tehtiin, ja herra Filleulin toimittaessa ensimmäistä tutkintoansa muutamien etuoikeutettujen henkilöiden läsnäollessa, sattui onneksi juolahtamaan mieleeni tarkastaa pakolaisen lakkia; valeajuri ei ollut vielä silloin käynyt sitä vaihtamassa. Ymmärrätte hyvin, että minun tarvitsi ainoastaan tietää hattutehtailijan nimi, saadakseni käsiini kassakuitin, joka ilmaisi ostajan nimen ja hänen osoitteensa."

Seuraavana aamuna läksi Ganimard Rue Marbeufin n:oon 36. Hankittuaan tietoja portinvartijalta hän avautti oven oikeaan pohjakerrokseen, mukavaan ja komeaan asuntoon, mistä hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin kasan tuhkaa kamiinista. Neljä päivää aikaisemmin oli kaksi ystävää käynyt siellä polttamassa kaikki vaaralliset paperit.

Mutta juuri poistuessaan kohtasi Ganimard kirjeenkantajan, jolla oli herra de Vaudreixille osoitettu kirje.

Ehtoopäivällä vaati kirjeen tuomioistuin, jolle asia oli ilmoitettu. Se oli Amerikassa leimattu ja sisälsi seuraavat englanniksi kirjoitetut rivit:

"Hyvä herra.

Toistan asiamiehellenne antamani vastauksen. Niin pian kun saatte kreivi de Gesvresin neljä taulua haltuunne, lähettäkää ne sovitulla tavalla.

Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen.

Koska aavistamaton asia pakottaa minut matkustamaan, niin saavun yhtaikaa tämän kirjeen kanssa. Te tapaatte minut Grand Hotelissa.

Harlington."

Annetun vangitsemiskäskyn nojalla pidätti Ganimard samana päivänä herra Harlingtonin, Yhdysvaltain alamaisen, syytettynä varastetun tavaran ostamisesta ja osallisuudesta varkauteen.

Niiden tosiaankin odottamattomien tietojen kautta, jotka seitsentoistavuotias nuorukainen oli antanut, oli siis kaikki juonen pulmat ratkaistu neljässäkolmatta tunnissa.

Neljässäkolmatta tunnissa oli selittämätön käynyt yksinkertaiseksi ja selväksi. Neljässäkolmatta tunnissa oli rikostoverien suunnitelma johtajansa pelastamiseksi tehty tyhjäksi, haavoittuneen ja kuolevan Arsène Lupinin vangitseminen oli varma asia, hänen joukkonsa oli hajoitettu, tiedettiin hänen pariisilainen asuntonsa, se naamari, jonka taakse hän oli kätkeytynyt, ja ensimmäisen kerran paljastettiin eräs hänen nerokkaimpia ja pisimmän aikaa valmisteltuja suunnitelmiansa ennen kuin hän oli voinut suorittaa sen loppuun.

Yleisössä nousi kauttaaltaan hämmästyksen, ihailun ja uteliaisuuden humu. Rouenilainen sanomalehtimies oli jo taitavassa kirjoituksessa selostanut nuoren lukiolaisen ensimmäisen kuulustelun ja maininnut hänen herttaisuutensa, viehättävän suoruutensa ja tyynen varmuutensa. Ganimardin ja herra Filleulin tiedonannot — sellaisia varomattomuuksia he tekivät vastoin tahtoansa innostuksen vaikutuksesta, joka oli voimakkaampi kuin heidän ammatillinen velvollisuutensa vaiteliaisuuteen — saattoivat aivan äkkiä yleisön tiedoksi, mikä osa Isidore Beautreletilla oli viime tapauksissa ollut. Hän yksinään oli tehnyt kaikki. Hänelle yksinään kuului voiton koko kunnia.

Ihastus oli yleinen. Silmänräpäyksessä oli Isidore Beautrelet muuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati kansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien haastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon, seisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista ja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi koski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa maineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken oli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman muita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän monet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka poliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.

Janson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille mutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen nähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla johtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä. Kymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti hän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta. Samaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei kukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.

Mutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella monistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon oppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: Arsène Lupin, hänen menettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä, sekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan välillä.

Se oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta. Siinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen selvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto, hänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille, hänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen, sanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien "muokkaamiseksi" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan, että se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta kaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.

Ja se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla kertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat puolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista Isidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa pidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.

Sekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan näyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton saavuttamiseen.

Toiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin henkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että hän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti vaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes uskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra Harlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen sullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä kaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.

Toiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla, jonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran murhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän tiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta, mikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli kulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?

Lunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse, samaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety Seinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä auto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä isolla taululla lautturien niitä havaitsematta.

Auto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin olivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?

Kaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka päivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui hän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja sen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään — jos Beautreletin mielipide oli oikea — ammotti kuilu, jonka yli kelpo tutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.

Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin Isidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut hälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja läpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta sielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin pitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.

Tämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä Grand Journalin selostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi, Beautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.

Isidore vastasi hänelle aivan tyynesti:

"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja kaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin ylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee mieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?"

"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun Arsène Lupinin?"

"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani..."

"Helluntaina?"

"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6 p:nä."

"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni."

"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?" kysyi Beautrelet nauraen.

"Miksi moinen viivytys?" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla äänellä.

Tämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja jo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä kohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin määrin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla. Mikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä olisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä, mitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun 6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä. Kesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja illalla olisi Arsène Lupin vangittu.

"Ellei hän sitä ennen pakene", huomauttivat ne harvat, jotka vielä olivat seikkailijan puolella.

"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut."

"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa", jatkoivat hänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa kuolleena kuin kahleissa.

Ja vastaus oli valmis:

"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen rikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on myöskin Beautrelet sanonut."

Ja kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi Isidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi seurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa sikseen.

Hän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän oli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä ja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että juna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan ja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta vastapäisen sohvan selässä hän havaitsi ison paperilevyn, joka oli nuppineulalla kiinnitetty harmaaseen kankaaseen. Se sisälsi sanat:

"Hoitakoon kukin omansa. Te omanne. Muutoin varokaa."

"Mainiota", tuumi hän käsiään hykerrellen. "Vastustajat menestyvät huonosti. Tämä uhkaus on yhtä typerä ja kömpelö kuin tuon valeajurin. Tyyli sekin! Kylläpä näkee, ettei Lupin ole ollut kynää pitelemässä."

Juna vieri tuon vanhan normandialaisen kaupungin reunassa alkavaan tunneliin. Ratasuojamassa Isidore käveli asemasillalla pari kolme askelta edes takaisin oikaistakseen sääriänsä. Aikoessaan palata vaunuunsa hän väkisinkin huudahti. Kävellessään sanomalehtimyymälän ohitse oli hän nimittäin nähnyt Journal de Rouenin ylimääräisen numeron etusivulla muutamia rivejä, joiden kamalan merkityksen hän heti tajusi:

"Viimeiset tiedot. — Dieppestä tiedoitetaan puhelimitse, että rosvoja murtausi yöllä Ambrumésyn linnaan, sitoi neiti de Gesvresin, asettaen hänelle kapulan suuhun, sekä riisti mukaansa neiti de Saint-Véranin. Veritahroja on havaittu viidensadan metrin päässä linnasta, ja ihan vierestä on löydetty veripilkkuinen shaali. On syytä olettaa, että nuori tyttöpoloinen on murhattu."

Aina Dieppeen asti istui Isidore Beautrelet liikkumattomana. Hän istui kyynärpää polviin tuettuna, kädet kasvoilla, ja pohti.

Dieppessä hän otti ajurin. Ambrumésyn edustalla hän tapasi tutkintotuomarin, ja tämä vahvisti kolkon sanoman.

"Ettekö tiedä mitään enempää?" kysyi Beautrelet.

"En. Minä tulin äsken."

Samassa astui santarmikorpraali Filleulin luo ja jätti hänelle rutistuneen, repaleisen ja kellastuneen paperilapun, jonka oli vastikään löytänyt läheltä sitä paikkaa, mistä shaali oli tavattu. Herra Filleul tarkasteli sitä, ja ojensi sen sitten Beautreletille sanoen:

"Tämäpä totisesti ei ole suureksikaan avuksi tutkimuksillemme."

Isidore käänsi ja kiersi paperia käsissään. Siihen oli piirretty numeroita, pisteitä ja merkkejä tähän tapaan:

[KOLMAS LUKU]

Kello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä Brédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän näytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:

"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?"

"En, herra tutkintotuomari."

"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä."

Hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa Brédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.

Ison pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien kattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.

"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?"

"Enkä nuku. Minä mietin."

"Aamusta saakka?"

"Niin."

"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän nähdä. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta. Vasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan totuus."

"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea. Mutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea päästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten muodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa tuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti minun otaksumaani."

"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen."

"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän."

"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja."

"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on vähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä määräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne perustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun on kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä voi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock Holmeskin on joutunut ansaan."

"Arsène Lupin on kuollut."

"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin oppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin."

Herra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.

"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän asian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin Pariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta puolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja tämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne kunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana päivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me emme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'"

Ei voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin rehti herra Filleul sen nyt teki.

Beautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen ajatusjuoksuun ja vastasi:

"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut mukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut tietää?"

"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme santarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa vartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen, minne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä ratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa..."

"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja ainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn."

"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta he olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos tehty."

"Millä tavalla?"

"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta tikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten, painettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua miestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi hänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he avasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui. Neiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn melua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen serkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat hänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja säikähdyksissään..."

"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä paimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?"

"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä."

"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle."

"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden läpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön, sivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä linnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he pysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä."

"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi eivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?"

"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa sattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön oli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen, että löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen. Jättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi iskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät."

"Entä ruumis?"

"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole. Seuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen vanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä. Sen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla ympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi nousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin."

"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista."

"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään päänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet sen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan murhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät mitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?"

"Lupin?"

"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti vieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren tytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä vähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai että hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra Beautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin vastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa kahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori mies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta."

"Minä päivänä nuo toiset tulevat?"

"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina..."

Beautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:

"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi minun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte tänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille arvoituksen ratkaisun."

"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma siitä?"

"Ainakin toivon."

"Ja minne nyt menette?"

"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen perusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää."

"Ja jolleivät sopeudu?"

"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari", ilvehti Beautrelet, "ja koetan hankkia itselleni toisia, taipuisampia. Maanantaina siis?"

"Niin, maanantaina."

Muutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen, Isidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä pitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.

Varsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa varman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen heikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua olivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä hetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada selville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?

Beautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut linnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se purkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko ylä- tai alapuolella Caudebecia.

Ensimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen ja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa, isossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.

La Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön tienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla jokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja alkoi aamulla kuulustella lauttureita.

Katsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23 p:nä kuljetettu lautalla virran yli.

"Kaluvaunuja sitten", esitti Beautrelet, "kärryjä, vankkureita?"

"Ei sellaisiakaan."

Isidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri matkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:

"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet kärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse."

"Eikö?"

"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen, pinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa."

"Ja mistä nuo kärryt tulivat?"

"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel."

"Missä hän asuu?"

"Louvetotin kylässä."

Beautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli risteyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi pientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La Mailleraieen!

Vasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata Vatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita kohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi vastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin vaikuttamaan.

"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi aamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin korkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat alas pinassiin."

"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen."

"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua."

Isidore hätkähti.

"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"

"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut hyvä mennä kajoamaan. — Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan vaaleat!"

"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."

Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo pani hänen päänsä pyörälle.

Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä odotti kirje, joka sisälsi sanat:

"Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin..."

"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."

Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.

"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?"

Herra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.

"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari."

"Toisin sanoen?"

"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä huolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita."

Hän näytti herra Filleulille kirjeen.

"Pyh, tyhmää pötyä", huudahti tämä, "ja minä toivon, että se ei estä teitä..."

"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä olen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää... osan totuutta."

"Osan?"

"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana siitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi."

"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten olette voinut keksiä...?"

"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin kirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille..."

"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?"

"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle päänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen.'"

"Niin, kyllä muistan..."

"Mitä oli tuo muu? Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei esiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua ja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja vain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta puolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen kuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota muutakin, jota hän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti tukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa tapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen ryhtyäksensä."

"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut."

"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut."

"Niin, Rubens-taulut, mutta..."

"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu samanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin, jotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin Rubens-taulut."

"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin."

Miehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja astelivat pitkin kappelin reunustaa.

Beautrelet seisahtui.

"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?"

"Totta totisesti!"

Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin että tämä särkyi sirpaleiksi.

"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."

"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella kepiniskulla alas madonnanpatsaan.

Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.

"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."

Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.

"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"

Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja panostamassa revolveriaan.

Beautrelet purskahti nauruun.

"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa päätänsä käsissään..."

Johannes Kastaja keikahti maahan.

"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen. "Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"

"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"

"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin kädestä aseen.

"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta valmistettua".

"Onko se mahdollista?"

"Pelkkää tyhjyyttä!"

Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.

"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä! Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi takaperin!"

Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.

"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista? Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen. Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari, mikä jättiläisnero se mies onkaan!"

"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"

"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle, on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."

"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".

Isidore kohautti hartioitaan.

"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää hämmästyksellä."

"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet... elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."

"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".

"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä viimeisen kerran — ihmetyön kautta, jonka pian selitän — nousevan viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta... josta oli koitumassa hänen hautansa."

Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.

"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."

"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.

"Olemmehan tutkineet sen."

"Huonosti."

"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres. "Minä tunnen kappelin."

"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio. Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka paikalle tämä on rakennettu."

"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.

"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi suorittaa viedäkseen pois kappelin."

"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."

"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista, millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia, korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja, mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."

"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."

Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.

Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:

"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen alitse."

"Ja siitä teette sen johtopäätöksen —?"

"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi työskennellessään tavannut luolakammion."

Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria. Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.

"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada tietää..."

"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.

Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana, jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.

"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."

"Onko luola syvä?"

"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia puuttuu."

"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin... ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet? Luulen hänen olevan tuolla."

Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.

"Menettekö te alas, herra Filleul?"

Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres seurasi häntä.

Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.

Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu ellotti häntä...

Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.

"No, mikä hätänä?"

"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."

Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.

"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."

"Beautrelet... hän on tuolla..."

"Mitä?"

"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan ikäni..."

"Missä hän on?"

"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."

Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.

"Ooh —!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.

Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei ollut mitään piirteitä erotettavina.

— — —

Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja pakeni ulos vapaaseen ilmaan.

Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän puheli:

"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut. Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta riittävältä todistukselta..."

Isidore ei hievahtanutkaan.

"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"

"Kyllä, kyllä."

"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."

Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen keskeytti hänen yksinpuhelunsa.

Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.

"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."

"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen. "Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet, minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."

Beautrelet hätkähti.

"Mitä sanotte? Nuoren..."

"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan. Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"

"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen, kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka olen alusta asti harkinnut."

"Tuota en oikein ymmärrä."

"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa teille koko totuuden."

"Mutta minusta tuntuu..."

"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne. Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin... sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista yöjunaan."

He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi polkupyörälleen.

Dieppessä hän meni La Vigiesin toimitukseen ja pyysi saada nähdä viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.

Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.

Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan hänen taakseen.

Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.

Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen louhikkoon.

Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:

"Kolmas ja viimeinen varoitus."

Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari huudahti:

"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."

"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan ulkopuolella."

"Onko se mahdollista?"

"Herra tutkintotuomari, täällä minua vaanitaan, liikkeitäni vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut, minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."

"Luuletteko niin?"

"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."

"No, no, Beautrelet..."

"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka hän jätti teille minun läsnäollessani?"

"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."

"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."

Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:

"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."

Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.

"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."

Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.

"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa, hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."

Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.

"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä rivillä sekä viidennellä — ainoat, joita meidän tarvitsee pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan —, ei ole ainoatakaan numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme eteemme tulos."

Hän kirjoitti eri paperilehdelle:

Sitten hän jatkoi:

"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla kertaa hyvin helpot — koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi — ja hyvin vaikeat, elleivät mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman mutkistuttamiseksi."

"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."

"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet, jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan 'demoiselles' (neidit)."

"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"

"Ihan varmasti."

"Ja te ette havaitse mitään enempää?"

"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden ai'n ja ui'n välissä on g ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa, ja kun olen saanut tämän sanan alun, aigui, niin on luonnollista ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e muodostuvat sanaksi aiguille."

"Niin, aiguille näyttää tosiaan olevan oikea sana."

"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta. Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi muodostua neljä: fleuve, preuve, pleure ja creuse. Minä pyyhin sanat fleuve, preuve ja pleure, joita ei voi kieliopillisesti yhdistää aiguilleen, ja silloin jää jälelle sana creuse."

"Siitä siis koituu aiguille creuse (ontto neula). Hitto vieköön, minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei mitenkään voi olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"

"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo arvoituksellinen sanayhtymä aiguille creuse sisältää varsin paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin jälkiä..."

Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.

Herra Filleul nousi tuoliltaan.

"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"

"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on vain pari sanaa lausuttavana teille."

"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla. Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."

Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"

"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.

Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.

Brédoux nauroi pilkallisesti:

"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin oven avain."

"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.

"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan eteen.

Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.

"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".

Hän otti esille kellonsa.

"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."

Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.

Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.

"No, puhu pois. Mitä tahdot?"

"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."

"Minulla ei sellaista ole."

"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."

"Entä sitten?"

"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi. Kärsivällisyytemme on lopussa."

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.

Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa. Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.

"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.

"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."

Vaitiolo. Brédoux jatkoi:

"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne heti..."

Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi, vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan lujemmin...

"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."

"Tässä on", sanoi Beautrelet.

Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti sieppasi sen.

"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."

Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.

Askeleita kuului käytävästä.

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti nopeasti lompakkoon.

"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä. Olet puijannut minua!"

Hän loikkasi keskelle huonetta.

Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja ampunut.

"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."

He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.

Ovelle koputettiin kiivaasti.

Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään ja hellitti irti.

Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin. Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän ikkunalaudan yli. —

Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä murhayrityksestä Beautreletia vastaan, — samat lehdet kertoivat myös Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan lähdössä Doveriin.

Lupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen terävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään ja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret vastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet ollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää kenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.

[NELJÄS LUKU]

Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin valloituksen muistopäivä. Suom.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat, sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut niitä vielä lukenut.

Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä mitä haaveellisimpiin arvailuihin.

Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat, romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. Suom.] ja vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.

Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen perusteella.

Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta, oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä — jotka oitis riensivät tietoa levittämään —, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon, haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä vääjäämättömämmin todistetuksi.

Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu rannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.

Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.

Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna, jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta levottomuuteen!

Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.

Sitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin tietää —! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra Filleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli ehkäissyt hänet lausumasta!

Ja saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä — varsinaisen murhenäytelmän sivussa — oli vielä jäänyt viranomaisille käsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.

Beautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin jonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin arvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa. Saataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux, toinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan hämmästyttävä.

Beautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä Ganimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu toimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät niistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän ranskalaisetkaan virkaveljensä.

Helluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä seuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.

Toisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock Holmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi aavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta ja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan, niin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka eivät ehtineet apuun.

Ajuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei tiedetty mitään.

Ja kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen selitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt niin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa. Aiguille creusen ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat arvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen urkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen sanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut, loi esille käsittämättömän kysymyksen: Aiguille creuse! oliko se sisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä? Vai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin historialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.

Se saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet julistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen, ja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti kiihkeä koston halu. —

Hänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein painettuna. Grand Journal sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin kuuluvan tiedoituksen:

... "Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal' Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen."

"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?"

Minä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö, jota en tuntenut.

Nousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti vaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.

Hän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan punertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi. Hänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko olemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti kunnioitusta.

"Kuka te olette?" kysyin minä.

Kun hän ei vastannut, toistin:

"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?"

Hän tarkasteli minua ja sanoi:

"Ettekö tunne minua?"

"En."

"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne... ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin..."

Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.

"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte... se ei ole totta..."

"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.

Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?

"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole mahdollista..."

"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"

Hän nauroi taas.

"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"

"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne..."

"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään, niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani... jos minulla onkaan todellista hahmoa..."

Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli kätkeytynyt.

"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.

"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa. Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana, onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään..."

Nyt oli minun vuoroni nauraa.

"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"

Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen, punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä tavoittelevana...

"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."

"Siitä on vuosi", huomautin minä.

"Siitä on kymmenen vuotta", vakuutti hän. "Jokaiseen Arsène Lupinin vuoteen menee kymmenen vuotta."

Minä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:

"Kuinka olette päässyt sisälle?"

"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään, astuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne."

"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?"

"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin teidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle."

"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?"

"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin taata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta."

"Odotatteko jotakuta?"

"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä."

Hän katsahti kelloonsa.

"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian täällä."

Eteisessä kilahti ovikello.

"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan."

Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.

Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja hyvin kalpea.

Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.

Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka olikaan tuo vastatullut?

Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:

"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."

Sitten hän lausui nuorelle miehelle:

"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että kirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne, kunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette ystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun."

Beautrelet myhäili.

"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän käskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus oli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni."

"No niin", vastasi Lupin nauraen, "ei voi aina menetellä kuten mieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on. Tiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria merkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan. Silloin jäi vedottavaksi vain isäänne... isäänne, johon olette suuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä."

"Ja tässä nyt olen", sanoi Beautrelet.

Käden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin jatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:

"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani, ette kai hylkää anteeksipyyntöäni."

"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?"

"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä."

"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut tavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku..."

"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta hankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat — hoitaessaan asiaa — että meille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta puolellemme."

"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa."

"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on todellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat ovat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua, meni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla vastuullaan, haavoittaessaan teitä."

"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma..."

"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen. Minun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä hämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne. Jos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte säästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta."

"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja Sherlock Holmesin kohtalo?"

"Aivan oikein", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. "Eikä minun olisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni herätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä tänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän ole minulle vihainen?"

"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani ilman ehtoja — minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia Ganimardin ystäviä! — tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki."

Tarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni. Taistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en käsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin ensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa, en voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa, heidän loukattua ylpeyttään — kohteliaan sävyn verhoamaa —, voimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän teeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.

Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään kuulostanut. Hyvin tyynenä — todellista tyyneyttä, joka ei naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa —, hyvin kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä, mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille, jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin.

Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine, vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle. Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa sievistelemiseen.

Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?

Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.

Hän palasi kirje kädessä.

"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.

Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.

Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.

Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:

"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"

Beautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä äänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:

"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä teeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin, mitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan, ja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta."

"Rauhasta?" tokaisi Beautrelet kummastuneena.

"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan sen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin pitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa. Mutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin. Käyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä lupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota."

Beautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi hiljaisesti:

"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan toista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi. Miksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti vihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain? Vihamiehiä... miksi?"

Lupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti, kumartuessaan nuoreen mieheen päin:

"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa valikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä tosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin voimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock Holmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia. Teidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä peräytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme, että minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on lyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä olen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon. Te olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen kyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon sen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen kyllästynyt tähän."

Beautrelet pudisti päätään.

"Mutta mitä siis tahdotte?"

"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa."

"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään tahansa, ja minun pitää palata opintoihini."

"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän pitää antaa minun olla rauhassa... minä tahdon olla rauhassa."

"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?"

Lupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.

"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä on nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein. Teillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään oikeutta julkaista sitä."

"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?"

"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta olen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun Brédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne isästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta tänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on valmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se painetaan."

"Aivan oikein."

Lupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:

"Sitä ei paineta."

"Se painetaan", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.

Vihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui kuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä. Äkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin. Näytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita, rohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.

Lupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun vihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.

"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?"

"En vielä."

"Onko se teillä mukananne?"

"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää olisi."

"Miten siis?"

"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen kirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa hän sen latoa."