KÖYHÄIN AARTEET

Kirj.

Maurice Maeterlinck

Tekijän luvalla alkuperäisen 88. painoksesta suomentanut

F. E. SILLANPÄÄ

Alkuteoksen nimi: Le Trésor des Humbles

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

I. Hiljaisuus, vaitiolo. II. Sielun herääminen. III. Tietäjät. IV. Salainen siveyssääntö. V. Naisista. VI. Mainio Ruysbroek. VII. Emerson. VIII. Novalis. IX. Jokapäiväisyyden tragiikka. X. Tähti. XI. Näkymätön hyvyys. XII. Syvä elämä. XIII. Sisäinen kauneus.

I.

HILJAISUUS, VAITIOLO.

"Silence and Secrecy!" — hiljaisuus ja salaisuus — huudahtaa Carlyle. — Niille pitäisi pystyttää alttari, jonka ääressä kaikki voisivat kumartaen rukoilla — jos meidän päivinämme vielä alttareita pystytettäisiin. Hiljaisuus on se alkutila, jossa kaikki suuret seikat ensin kehkeytyvät, tullakseen sitten täysivalmiissa majesteetillisuudessaan esiin maailman valkeuteen, sitä hallitsemaan ja vallitsemaan. Ei yksin Vilhelm vaitelias, vaan kaikki merkkimiehet, joihin olen tutustunut, muutkin kuin valtiomiehet ja joukkojen johtajat; kaikki he ovat pidättyneet ennakolta juttelemasta aikeistaan ja teoksistaan. Ja sinä, jolla on vain jokapäiväisiä pikkuharrastuksia, koetappas pitää kielesi kurissa yhden päivän ajan; saat nähdä, kuinka paljon sinun aikeesi ja tehtäväsi jo sinä aikana selvenevät ja kirkastuvat. Sinusta ihan tuntuu, kuin olisivat jotkut hiljaiset henget siivonneet pois sielustasi suuret määrät katkonaista ja turhanaikaista tuon yhden päivän kuluessa, jolloin suljit sielusi ulkonaisen maailman melulta. Ranskalainen sanoo, että puhuminen on yksi tapa peitellä ajatuksia. Mutta ei siinä kyllin: paljoa useammin puhumisella suorastaan tukahutetaan ja kytketään ajatukset, niin ettei niissä enää olekaan mitään peittelemistä. Puhuminen voi sekin kyllä olla suurta, mutta se ei ole suurinta. Sananlasku sanoo: Puhuminen on hopeaa, mutta vaiti-olo kultaa; eli selvemmin sanoen: puhuminen on ajallisuutta, vaikeneminen ikuisuutta.

"Mehiläiset toimivat ainoastaan pimeässä, ajatus toimii ainoastaan hiljaisuudessa ja hyve ainoastaan salaisuudessa…"

Ei pidä luullakaan, että puhumisen välityksellä milloinkaan syntyisi todellista yhteyttä kahden olennon välille. Huulet ja kieli voivat esitellä sielun asioita vain samaan tapaan, kuin esimerkiksi jokin järjestysnumero voi esitellä jotain suuren taiteilijan maalausta. Mutta niinpian kun meillä tosiaan on jotain sanomista toisillemme, on meidän pakko turvautua vaitioloon. Ja jollemme tällöin taivu hiljaisuuden, vaitiolon näkymättömiin ja pakottaviin käskyihin, niin teemme ikuisen vahingon, jota eivät ihmisviisauden suurimmat aarteet voi korvata: olemme päästäneet ohitse sellaisen tilaisuuden, jona olisimme saaneet tajuta toista sielua ja jona oma sielumme olisi hetkisen saanut tuta omaa olemassaoloaan. Ja voi hyvin sattua, ettei tuollaista tilaisuutta enää tule toista kertaa sille, joka sen kerran päästi menemään.

Ihminen puhelee vain niinä hetkinä, joina hän ei elä; kun hän ei tahdo olla missään yhteydessä lähimäisensä kanssa; kun hän tuntee olevansa etäällä todellisuudesta. Heti kun ryhdymme puhumaan, me samassa hämärästi aavistamme, kuinka jossain joitakin jumaluuden ovia meiltä sulkeutui. Me olemmekin tavallisesti hyvin tarkkoja vaitiolostamme, eikä varomattominkaan meistä vaikene kenen seurassa tahansa. Meillä kaikilla on vaisto joistakin totuuksista, jotka ovat ylempänä meitä itseämme, ja se vaisto sanoo meille, että on vaarallista olla vaiti sellaisen ihmisen seurassa, jota ei halua tulla tuntemaan tai josta ei pidä. Sillä puhuminen on katoovaista, mutta jos vaitiolo on saanut hetkenkin vaikuttaa, niin se ei enää voi kadota olemattomiin, ja todellinen elämä, ainoa joka jättää jotain jälkeensä, se muodostuu yksinomaan hiljaisuuden, vaitiolon hetkistä. Koetahan nyt muistella, tuossa hiljaisuudessa — johon alati vetoomme, jotta se itse itsestään meille selviäisi — ja jos olet saanut sen lahjan, että voit omassa sielussasi syventyä aina sinne asti, missä enkelit asuvat, niin muistele sieltä käsin sellaista olentoa, jota olet syvästi rakastanut. Tällöin huomaat, ettet sen olennon yhteydessä ensi sijassa muista niitä sanoja, joita hän on lausunut, etkä niitä eleitä, joita hän on tehnyt, vaan muistat niitä vaitiolon hetkiä, joita yhdessä olette eläneet. Sillä noiden vaitiolon hetkien laatu ja pitoisuus, se yksin ja ainoastaan ilmaisee teidän rakkautenne ja teidän sielujenne laadun ja pitoisuuden.

Tässä on koko ajan ollut puhe toimivasta, aktiivisesta vaitiolosta; on myös toimetonta, passivista vaitioloa, hiljaisuutta, joka on vain unen, kuoleman tai olemattomuuden heijastelua. Se on nukkuvaa vaitioloa; ja nukkuessaan se ei ole niinkään pelättävää kuin puhuminen. Mutta odottamaton sattuma voi sen äkkiä herättää, ja siinä samassa vallitseekin jo suuri, toimiva vaitiolo. Olkaa varuillanne! Kaksi sielua tapaa toisensa, niiden väliltä häviävät kaikki eristävät seinät, padot murtuvat, ja tavallinen arkielämä saa jättää tilansa toiselle elämälle, jossa kaikki on hyvin tärkeätä, jossa kaikki on jätetty oman onnensa nojaan, jossa ei enää naureta, ei totella, ei unohdeta…

Ja juuri sentähden me niin pelkäämme vaitioloa, kun jokainen itse tykönämme tunnemme tuon hämärän voiman ja sen vaaralliset äkkipäät. Jotenkuten voimme vielä kestää oman eristetyn vaitiolomme. Mutta useamman ihmisen, sanokaamme kokonaisen kansanjoukon yhteinen vaitiolo on sellainen sielullinen taakka, että sen käsittämätöntä painoa säikkyvät voimallisimmatkin. Me käytämme suuren osan elämästämme sellaisten paikkojen etsimiseen, missä ei olla vaiti. Kun kaksi tai kolme ihmistä tulee yhteen, niin he harkitsevat vain sitä, millä häätäisivät tuon näkymättömän vihollisen, sillä monen tavallisen ystävyyden perustana on yksinomaan vaitiolonviha. Ja jos se kaikista ponnistuksista huolimatta on päässyt liukumaan koossaolevien olentojen keskuuteen, niin alkavat nuo olennot kärsimättöminä väännellä päitään, pois tuosta asioitten juhlallisesta puolesta, jota he eivät selvästi havaitse. Ja tuota pikaa he jo menevät matkoihinsa, jättäen paikan tuolle tuntemattomalle viholliselle, ja karttavat siitä puolin visusti toisiaan, sillä he pelkäävät, että sama ikuinen taistelu vaitioloa vastaan jälleen päättyisi huonosti, ja että siinä seurassa ehkä on joku, joka salaa avaa portit viholliselle…

Useimmat meistä ihmisistä tajuavat vaitiolon ja antautuvat sille vain pari kolme kertaa koko elämänsä aikana. Ainoastaan juhlallisina hetkinä he uskaltavat ottaa vastaan tuon suuren ja tutkimattoman, mutta melkein kaikki tekevät sen silloin kyllä arvokkaasti. Sillä kurjimmillakin olennoilla on hetkiä, joina he osaavat toimia sillä tavoin, kuin he jo tietäisivät kaiken minkä jumalatkin. Muistatko sen päivän, jolloin ensi kerran olit vaiti tuntematta kauhua? Hetki oli esillä, se lähestyi sieluasi. Sinä näit sen saapuvan sellaisista elämän aarnioista, joista ei koskaan puhuta, peloittavan kauneuden syvyyksistä, etkä sinä paennut… Se sattui kerran kun palasit jostain, kerran kun juuri olit lähdössä jonnekin, kun sinut kohtasi suuri ilo, kun näit kuoleman hyvin läheltä, kun jouduit onnettomuuteen. Muistatko niitä minuutteja, joina elämän kaikki salaiset, näkymättömät aarteet kimaltelivat, ja kaikki siihen asti syvällä tiedottomuudessa uinuneet totuudet äkkiä heräsivät sinun tajuttaviksesi. Sano minulle, eikö hiljaisuus, vaitiolo silloin ollut kaunis ja sinulle ihan välttämätön, ja vaikka aina olit sitä karttanut ja pitänyt vihollisenasi, niin sano, eikö sen hyväily tuona päivänä, tuona hetkenä tuntunut jumalalliselta. Surunvoittoisen hiljaisuuden syleilyt — sillä etenkin surussa Hiljaisuus meitä syleilee — ne eivät unohdu, ja sen vuoksi ne, jotka ovat kokeneet niitä useammin kuin muut, myös ovat parempia kuin muut. He yksin ehkä tietävät, millaisten mykkien syvyyksien päällä keinuu arkielämän hatara alus. He ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa, ja ne askeleet, joita he ovat astuneet valon vaiheilla, ne eivät enää häviä olemattomiin. Sillä sielu on sellainen seikka, joka kyllä voi olla nousematta ylemmäksi, mutta joka ei milloinkaan voi laskeutua alemmaksi.

"Vaitiolo, hiljaisuuden suuri keisarikunta", huudahtaa edelleen Carlyle — mies, joka niin hyvin tunsi tuon elämän keisarikunnan, jonka helmassa me kaikki elämme — "se ulottuu korkeammalle tähtiä ja syvemmälle kuoleman valtakuntaa!… Hiljaisuus ja jalot vaitiolon ihmiset!… Niitä on siellä täällä, kukin maakunnassaan, he ajattelevat ääneti, työskentelevät ääneti, eivätkä päivän sanomalehdet heistä tiedä mitään. He ovat maan suola, ja missä heitä ei ole tai on liian harvassa, siellä eivät asiat ole hyvin. Siellä on vain metsä, jolla ei ole ollenkaan juuria, jossa on vain lehtiä ja oksia, ja joka pian kuihtuu, eikä enää ole mikään metsä…"

Mutta todellinen hiljaisuus, joka on vielä suurempi ja jota on vielä vaikeampi lähestyä kuin aineellista hiljaisuutta, josta Carlyle puhuu, se ei kuulu niihin jumaliin, jotka joskus voivat luopua ihmisestä. Se ympäröi meitä joka taholta, se on pohjana siinä meidän elämässämme, joka liikkuu meidän ymmärryksemme alapuolella, ja niin pian kun joku meistä vavisten kolkuttaa jollekin syvyyden ovelle, niin on siellä aina avaamassa tuo samainen valvova perushiljaisuus.

Siinä sen äärettömyyden edessä me jälleen kaikki olemme tasa-arvoisia. Niinpä on tuolla hiljaisuudella samat kasvot katsoessaan kuningasta ja katsoessaan orjaa kuoleman, surun tai rakkauden hetkellä, ja sen tutkimattoman viitan suojassa piilevät aina samat aarteet. Se on oikea varsinainen hiljaisuus, jonka salaperäisyys ei koskaan katoa ja joka aina pysyy ihmissielun loukkaamattomana pakopaikkana. Ja jos maailman kaikkein ensimäinen ihminen tapaisi maailman viimeisen asukkaan suudelmien, kauhujen tai kyynelten elämyksissä, niin tuntisivat he molemmat ympärillään yhtäläisen hiljaisuuden, yhtäläisesti he vaikenisivat sellaisten seikkain edessä, jotka täytyy ymmärtää ilman valheellisia selityksiä; ja vaikka välillä on niin monta vuosisataa, ymmärtäisivät he kumminkin yht'aikaa, ihan kuin olisivat maanneet samassa kehdossa, kaiken sen, mitä huulet saisivat maailmanloppuun asti turhaan opetella tulkitsemaan…

Kun huulet vaikenevat, silloin heräävät sielut toimimaan. Sillä hiljaisuus, vaitiolo, on täynnä yllätysten, vaarojen ja onnen mahdollisuutta, ja siinä olotilassa sielut liikkuvat vapaasti. Jos tahdot oikein antautua jollekulle, niin vaikene; jos sinua pelottaa olla vaiti hänen kanssaan — sikäli kuin ei pelkosi ole ihmeitä odottavan rakkauden pelkoa tai ylevää saituutta — niin pakene häntä, sillä sielusi tietää jo, minkä kanssa se on tekemisissä. On olentoja, joiden kanssa ei suurinkaan sankari uskaltaisi pitää vaitioloa, ja sieluja, joilla ei ole mitään peitettävää, mutta jotka kumminkin pelkäävät toisia sieluja senvuoksi, että nämä muka voisivat paljastaa heidän sielunsa. On sellaisiakin, jotka eivät tiedä mitään hiljaisuudesta ja aina hävittävät sen läheisyydestään; ne ovat ainoat olennot, jotka menevät menoaan todella huomaamattomina. He eivät matkallaan koskaan pääse kirkastuksen vyöhykkeeseen, kiinteän ja varman valon suureen piiriin. Emme voi luoda itsellemme oikein täsmällistä kuvaa sellaisesta olennosta, joka ei milloinkaan ole ollut vaiti. Voisi sanoa, ettei hänen sielullaan ole kasvonpiirteitä. Minulle kirjoitti eräs, jota syvästi rakastin: "Emme tunne vielä toisiamme, emme ole vielä uskaltaneet pitää yhdessä vaitioloa." Ja se oli totta; me rakastimme toisiamme jo niin syvästi, ettemme olleet uskaltaneet yrittää tuota yli-inhimillistä koetta. Ja joka kerta kun sittemmin vaitiolo, korkeimpien totuuksien enkeli ja kuhunkin eri rakkauteen kuuluvien erikoissalaisuuksien viestintuoja, kun se sittemmin laskeutui meidän keskellemme, tuntui kuin olisivat meidän sielumme polvillaan rukoilleet armoa ja pyytäneet saada vielä muutamia hetkiä elää viattomassa teeskentelyssä, teennäisessä tietämättömyydessä, lapsellisuudessa… Mutta rukouksista huolimatta se pelätty hetki vaan saapuu. Se on rakkauden aurinko ja se kypsyttää sielun hedelmät, niinkuin toinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät. Suotta eivät ihmiset sitä pelkää; sillä he eivät voi ennakolta arvata sen vaitiolon laatua ja pitoisuutta, johon he tuntevat joutuvansa. Puhuminen on näet aina yhtäläistä, mutta vaitiolo on aina erilaista, ja sangen usein riippuu kokonainen ihmiskohtalo sellaisen ensimäisen kahdenkeskisen vaitiolon laadusta ja pitoisuudesta. Jossain sekoitetaan juoma, ei tiedä missä, sillä vaitiolon ainevarastot sijaitsevat korkealla ajatuksen ainevarastojen yläpuolella; ja sekoituksesta tulee joko pahaaennustavan katkera tai sanomattoman suloinen. Kaksi oivallista ja tasaväkistä sielua voi yhdessä luoda vihantäyteisen vaitiolon ja sen pimeydessä käydä armotonta sotaa keskenään, kun taas kuritushuonevangin sielu voi yhdessä viattoman immen sielun kanssa luoda jumalallisen vaitiolon. Ennakolta ei voi mitään tietää, kaikki tapahtuu sellaisessa taivaassa, joka ei lähetä mitään enteitä. Sen vuoksi herkkätuntoiset rakastajat usein aivan viimeisiin hetkiin asti viivyttävät tuon olemuksen syvyyksistä saapuvan suuren kirkastajan juhlallista tuloa.

He tietävät myös — sillä todellinen rakkaus siirtää kaiken pinnallisenkin elämän keskukseen — he tietävät myös, että kaikki muu oli vain lasten leikkiä ympärysmuurin ulkopuolella, ja että nyt vasta muurit kukistuvat ja olemassaolo aukenee sielun silmien nähtäväksi. Heidän vaitiolonsa arvo on sama kuin niiden jumalien arvo, jotka heitä vallitsevat, ja jolleivät he tavoita toisiaan tuossa ensimäisessä vaitiolossa, on se merkki siitä, etteivät heidän sielunsa milloinkaan voi rakastaa toisiaan, sillä heidän yhteinen vaitiolonsa ei koskaan muodostu toisellaiseksi, kuin se oli ensi kerralla. Se voi nousta ja laskea heidän sielujensa välillä, mutta sen luonne ei vaihdu. Hamaan noiden rakastavaisten kuolemaan asti on heidän yhteisellä vaitiolollaan sama sävy, sama muoto ja voima, mikä sillä oli silloin kun se ensi kerran astui heidän huoneeseensa.

Sitä mukaa kuin ihminen elää elämäänsä, tulee hän huomaamaan, kuinka kaikki tapahtuu ikäänkuin jonkin ennakkosopimuksen mukaan, josta ei koskaan puhuta sanaakaan, jota ei edes ajatella, mutta jonka kumminkin tiedetään olevan olemassa, jossakin meidän yläpuolellamme. Kaikkein välinpitämättömin ihminen hymyilee jo ensi näkemällä, ikäänkuin hän olisi vanhastaan osallinen lähimmäistensä kohtaloon. Ja tällä alalla, jolla nyt liikumme, juuri ne, jotka osaavat syvällisimmin puhua, tuntevat paraiten sen totuuden, etteivät sanat milloinkaan tulkitse kahden olennon välillä todellisesti vallitsevia erikoissuhteita. Jos minä nyt puhun sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista, rakkaudesta, kuolemasta tai kohtalosta, niin en sanoillani pääse lähellekään kuolemaa, rakkautta, kohtaloa. Aina jää sanomatta jokin totuus, jota ei ole edes aijottu sanoa, ja kuitenkin tuo sanomatta jäänyt totuus on hetkisen yksinään elänyt meidän kahden kesken, emmekä me sinä hetkenä olisi voineet mitään muuta ajatuksellamme pohtia. Tuo totuus, se on meidän totuutemme kuolemasta, kohtalosta, rakkaudesta; ja ainoastaan vaitiolon hetkellä me saamme sen nähdä vilaukselta. Lähemmin katsoen oli vaitiolo siinä kaikkein tärkein kohta. "Rakkaat sisaret", sanoo joku lapsi jossain haltiasadussa, "teillä jokaisella on oma salainen ajatuksenne, jonka perille minä tahdon päästä." Meilläkin on jokaisella jotakin, jonka toiset tahtoisivat tietää, mutta se piilee paljon korkeammalla kuin mikään salainen ajatus. Se on meidän vaitiolomme salaisuus. Mutta kysymykset ovat turhia. Varoillaan olevan hengen liikkeelle saattaminen muodostuu suorastaan esteeksi tuolle toiselle elämälle, joka elää tuossa salaisuudessa; ja päästäkseen selville siitä mitä todella on olemassa, pitää jalostaa vaitioloaan, sillä ainoastaan siinä näyttäytyvät hetkittäin ne odottamattomat, ikuiset kukkaset, jotka vaihtavat muotoa ja väriä sen sielun mukaan, jonka vaiheilla ne kulloinkin kukkivat. Sielut punnitaan hiljaisuudessa, niinkuin kulta ja hopea punnitaan puhtaassa vedessä, ja meidän lausumamme puheet saavat merkityksensä vain siitä vaitiolosta, joka niitä ympäröi. Jos sanon jollekulle, että häntä rakastan, niin ei hän ymmärrä tuota, jonka ehkä olen sanonut tuhannelle muulle. Mutta jos häntä tosiaan rakastan, niin osottaa sanojani seuraava vaitiolo, kuinka syvälle noiden sanojen juuret sinä päivänä tunkeutuvat, ja siitä vaitiolosta syntyy edelleen hiljainen varmuus; ja se hiljaisuus ja se varmuus eivät enää uusiinnu samanlaisina saman elämän kuluessa…

Eikö juuri hiljaisuus, vaitiolo ole se tekijä, joka kerta kaikkiaan määrää rakkauden sävyn? Jos rakkaudelta riistettäisiin sen hiljaisuus, niin se samalla menettäisi ikuisen makunsa ja tuoksunsa. Kuka meistä ei olisi kokenut noita hiljaisia minutteja, kun huulet ovat eronneet toisista huulista, jotta sielu voisi yhtyä toiseen sieluun? Niitä hetkiä pitää yhä uudestaan tavoittaa. Mikään hiljaisuus ei ole niin taipuisa kuin rakkauden hiljaisuus: ainoa seikka, joka on olemassa vain meitä varten. Muut suuret hiljaisuudet, kuten kuoleman tuskan, kohtalon hiljaisuus, ne eivät ole meidän hallussamme. Ne liikkuvat meitä kohden tapausten pohjalta itse valitsemallaan hetkellä, ja jos ne eivät jotakuta kohtaa, niin älköön hän siitä itseään moittiko. Mutta rakkauden hiljaisuutta voimme itse käydä tapaamaan. Se odottaa yötä päivää meidän ovemme takana ja se on yhtä kaunis kuin nuo toisetkin hiljaisuudet. Niillekin, jotka tuskin koskaan ovat itkeneet, tekee rakkauden hiljaisuus mahdolliseksi päästä yhtä lähelle toisia sieluja kuin ne, jotka ovat olleet syvästi onnettomia. Senpä vuoksi ne, jotka ovat paljon rakastaneet, myös tietävät sellaisia salaisuuksia, joita toiset eivät tiedä. Sillä siinä kaikessa, mistä syvän ja todellisen rakkauden ja ystävyyden huulilla ei ikänä puhuta, siinä löytyy tuhansia asioita, joista muilla huulilla ei ikänä oltaisi puhumatta…

II.

SIELUN HERÄÄMINEN.

On ehkä tulossa aika, ja monet seikat ilmaisevat sen olevan lähellä, — aika, jolloin meidän sielumme ymmärtävät toisiaan ilman aistien välitystä. Varmaa on, että sielun alue päivä päivältä laajenee. Se on jo paljon lähempänä meidän näkyväistä minäämme ja vaikuttaa meidän kaikkiin toimiimme paljoa tehokkaammin kuin pari kolmesataa vuotta takaperin. Voisi sanoa, että olemme lähestymässä henkisyyden aikakautta. Historiasta löytyy useita samanlaisia aikakausia, joina sielu joittenkin tuntemattomien lakien pakosta niin sanoaksemme kohoo ihmisyyden pinnalle ja ilmaisee entistä välittömämmin olemassaolonsa ja voimansa. Tämä olemassaolo ja tämä voima tulevat näkyviin tuhansilla odottamattomilla eri tavoilla. Tuntuu siltä kuin ihmisyys noina aikoina hankkiutuisi kohottamaan aineen, materian, raskasta taakkaa. Jonkinlainen henkinen kevennys vallitsee, ja kaikkein kovimmat ja horjumattomimmat luonnonlaitkin ikäänkuin antavat hiukan perää siellä täällä. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja lähemmäksi toisiaan, he katsovat toisiinsa ja rakastavat toisiaan vakavammin ja läheisemmin. He suhtautuvat hellemmin ja syvemmin lapsiin, naisiin, eläimiin, kasveihin ja kaikkiin seikkoihin. Heidän jälkeensä jättämät veistokset, maalaukset ja kirjoitukset eivät ehkä ole täysivalmiita, mutta niihin on kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäänyt jokin, tiesi mikä, voima ja salaperäinen sulo. Niiden silloisten olentojen katseisiin on täytynyt sisältyä jotain veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ja joitakin hämäriä toiveita, ja kaikkialla siellä havaitseekin tavallisen elämän rinnalla väikettä jostain toisesta, selittämättömästä elämästä.

Tietomme muinaisesta Egyptistä saattavat meidät olettamaan, että siellä silloin vallitsi yksi tuollainen henkisyyden aikakausi. Intian historiasta löytyy muuan hyvin etäinen jakso, jonka kuluessa sielu pääsi lähemmäksi elämän näkyväistä pintaa, kuin milloinkaan sen jälkeen. Se oli silloin melkein välittömästi läsnä elämän menossa, ja tuon läsnäolon jäljet ja muistot tuntuvat siellä monissa oudoissa ilmiöissä vielä meidän päivinämme. Löytyy muitakin samallaisia ajankohtia, joina henkisyyden aines näyttää ponnistelevan ihmisyyden pohjalla, kuten hukkuva virran pyörteessä. Ajatelkaamme esimerkiksi Persiaa, Aleksandriaa ja keskiajan kahta salamyhkäistä vuosisataa.

Toisaalta tavataan puhtaan älyn ja kauneuden ehjiä ajanjaksoja, jolloin sielu ei nouse näkyviin. Niinpä se on hyvin etäällä siitä elämästä, jota elettiin Kreikassa ja Roomassa ja kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan Ranskassa. (Ainakin on se etäällä viimemainitun vuosisadan elämänpinnasta, sillä sen syvyydet — jonne kuuluvat Claude de Saint-Martin, liian kevyesti arvioitu Cagliostro, Pasealis ja muutamia muita; —- ne syvyydet kätkevät meiltä vielä monta salaperäistä seikkaa.) Ei voi sanoa mitä puuttuu, mutta jotakin puuttuu; jokin salainen yhdysside on katkennut, ja kauneus esiintyy suljetuin silmin. Sitä on hyvin vaikea sanoilla tulkita. Ei voi selittää, miksei kreikkalaisten näytelmien ympärillä leijuva jumaluuden ja kohtalokkuuden ilmakehä tunnu oikealta sielun ilmakehältä. Noiden oivallisten murhenäytelmien näköpiirissä liikkuu alati jokin salattu seikka, jota kohtaan tunnemme jonkinlaista kunnioitustakin. Mutta se ei ole se sama salattu seikka, joka monessa pienemmässä ja vähemmän kauniissa teoksessa ilmenee niin lempeänä ja läheisenä ja vaikuttaa niin läpitunkevasti. Ja Racine, ottaaksemme likeisemmän esimerkin, vaikka hän onkin naissydämen hairahtumaton runoilija, niin kuka uskaltaisi väittää hänen milloinkaan askeltakaan lähestyneen naisen sielua. Mitä vastaatte, jos tiedustan teiltä jotakin Andromaque'n tai Britannicuksen sielusta? Racinen henkilöistä ymmärrämme vain sen, mitä he sanovat, ei yksikään sana murra meren sulkuja. He ovat kauhistavan yksin, ikäänkuin jonkin tähden pinnalla, joka ei enää kierrä taivasta. He eivät voi vaijeta, sillä silloin he lakkaisivat olemasta. Heillä ei ole mitään näkymätöntä perusaatetta, ja tekisi mieli luulla, että on kiinnitetty jokin eristävä aine heidän ja heidän henkensä väliin, kaikkea olemassaolevaa koskevan elämän ja sen elämän väliin, joka koskettaa vain kärsimyksen, tuskan, intohimon kiitävää hetkeä. On todella sellaisia aikakausia, joina sielu painuu nukuksiin, eikä kukaan enää siitä välitä.

Meidän päivinämme se ilmeisesti tekee suuria ponnistuksia päästäkseen jälleen pinnalle. Se ilmaisee kaikkialla itsensä luonnottomalla, tunkeilevalla tavalla, ikäänkuin se olisi saanut käskyn eikä sillä enää olisi varaa menettää aikaa. Se luultavasti valmistautuu ratkaisevaan taisteluun, eikä kukaan aavista, mitä kaikkia seurauksia tulee olemaan voitosta tai tappiosta. Se ei ehkä koskaan ennen ole käyttänyt niin moninaisia ja niin vastustamattomia voimakeinoja. Voisi sanoa, että se nyt on työnnettynä näkymätöntä muuria vasten, emmekä tiedä, kuoleman kauhuko sitä kiihdyttää, vaiko uuden elämän alku. En puhu niistä kätketyistä voimista, joita meidän ympärillämme heräilee, kuten magnetismi, telepatia, lavitatsioni, säteilevien aineitten ennen aavistamattomat ominaisuudet, ja tuhannet muut ilmiöt, jotka järkyttävät vallitsevia tieteitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja helposti todettavia asioita. Sitäpaitsi ne todennäköisesti ovat mitättömiä seikkoja kaiken sen rinnalla, mitä oikeastaan on tapahtumassa, sillä sielu on kuin nukkuva olento, joka unissaan tekee suunnattomia ponnistuksia liikuttaakseen käsivarttaan tai avatakseen silmäluomiaan.

Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se tietoinen ylevyys[le sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan uhkavaatimuksen luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen, joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen. On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.

Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä? Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista. Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää "tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä "aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa. Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme tuntoisuutta sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni epätavallista ilmenemistä. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.

Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja tunnetuimpia.

Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta vaikutuksesta; — jos sellaisista tuli kysymys — mikä muuten oli jotenkin harvinaista — niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä alati on niiden jumalaisen paineen alaisena, jatkuvasti kiiruhdettiin vain takaisin intohimojen ja ulkonaisten tapausten tuttuun leikkiin.

Noita henkisiä ilmiöitä, joihin entisaikaan tuskin suurimmat ja syvämietteisimmätkään lähimäisemme puuttuivat, niitä nyt harrastavat vähäpätöisimmätkin; ja tämä seikka osottaa kohdaltaan, kuinka ihmissielu on verrattavissa täysin yhtenäiseen kasviin, jonka kaikki oksat, kun aika on täytetty, puhkeevat kukkaan samalla haavaa. Jos tavallinen rahvaanmies nyt yhtäkkiä saisi kyvyn ilmaista sielunsa kaiken sisällön, niin saisi hän ilmaista asioita, joita ei Racinen sielu vielä sisältänyt. Ja sillä tavoin ovat monet pienemmät kyvyt kuin Shakespeare tai Racine, päässeet näkemään sellaista salaisen kirkkauden elämää, jonka rinnalla noiden mestarien yksinäiset näkemykset olivat varsin pinnallisia. Ei näet riitä, että joku suuri sielu yksinään liikkuu siellä täällä paikan ja ajan piirissä. Hän saa vähän aikaan, jolleivät toiset ole häntä auttamassa. Hän on joukkojen kukka. Hänen on saavuttava silloin, kun sielujen valtameri on kauttaaltaan käynnissä; jos hän saapuu unen aikana, voi hän puhua vain unen ailahteluista. Hamlet — ottaaksemme kuvaavimman esimerkin — Hamlet Helsingörissä on hetki hetkeltä heräämäisillään, mutta vaikka kylmä hiki peittää hänen kalpeaa otsaansa, jää häneltä kuitenkin sanomatta monta sanaa, jotka hän kyllä osaisi sanoa nykyhetkellä, kun häntä olisi siinä auttamassa vaikkapa jonkun kulkurin tai pahantekijän sielu. Katsellessaan Claudiusta tai äitiään saisi Hamlet meidän päivinämme selville sellaista, mistä hän ei silloin omana aikanaan tiennyt, sillä nykyään eivät sielut enää piile yhtä monen verhon takana kuin silloin. Tiedätkö — nyt minä sanon erään järkyttävän ja vähän tunnetun totuuden; — tiedätkö, että jos sinä nyt olet paha, niin saat olla jotenkin varma, että sinun olentosi nykyään ilmaisee sen sata vertaa selvemmin kuin mitä se olisi ilmaissut pari- kolmesataa vuotta sitten. Tiedätkö, että jos sinä tänä aamuna olet tuottanut surua jollekin yksinäiselle sielulle, ja sinun luoksesi senjälkeen saapuu joku rahvaan mies puhelemaan ilmoista ja tuulista, niin tällä on tietoa sinun aamullisesta menettelystäsi ennenkuin hän on oveasikaan avannut. Jos sinä haudot pahoja ajatuksia tai vääriä tekoja tai olet syypää veljesi kyyneliin, niin vastaasitulevan lapsen katse ilmaisee sen heti, vaikka ottaisit päällesi millaisen pyhimyksen, marttyyrin tai sankarin hahmon. Sata vuotta sitten olisi sen lapsen sielu samallaisessa tilaisuudessa ehkä sivuuttanut sinun sielusi huomaamatta mitään…

On tosiaan vaikeata toisten katseilta kätkeä sydämessään säilyvää vihaa, kateutta tai petollisuutta, sillä välinpitämättömimmätkin sielut ovat aina varuillaan meidän ympärillämme. Meidän esi-isämme eivät ole meille näistä asioista mitään puhuneet, ja me saamme todeta, että tämä elämä, jossa me liikumme, on peräti toisellaista kuin heidän kuvaamansa elämä. Ovatko he puhuneet vasten tietoaan, vai eivätkö he ole tietäneetkään? Merkit ja sanat eivät enää mitään auta, melkein kaikki ratkaistaan jonkin yksinkertaisen tilanteen salaperäisissä piireissä.

Vieläpä tahtokin, tuo vanha hyvin tunnettu ja johdonmukainen tahto, sekin vuorostaan muuttaa muotoaan ja joutuu kosketuksiin suurten, selittämättömien ja syvien lakien kanssa. Tuskin on enää mitään pakopaikkaa, ja niin ihmiset lähestyvät toisiaan. Arvostellessaan toisiaan he eivät perusta puheisiin ja tekoihin, vaan katsovat niiden yli vieläpä ajatustenkin yli, sillä se käsittämätön mitä he saavat nähdä, on peräisin kaukaa ajatuksen alojen ulkopuolelta. Ja tämä juuri on yksi noiden henkisyyden aikakausien suuria tunnusmerkkejä, joista äsken oli puhe. Joka taholla tuntuu, kuinka kaikki säännöllisen elämän suhteet ovat vaihtumassa, ja nuorimmat meistä puhuvat ja toimivat jo aivan toisella lailla kuin edellinen sukupolvi. Monen monet sovinnaisuudet, hyödyttömät verhot ja välitykset jäävät ja painuvat pois, ja tietämättämme me melkein kaikki arvostelemme toisiamme sellaisten seikkojen perusteella, joita ei silmä näe. Jos minä ensi kerran astun sinun huoneeseesi, niin sinä, käytännössä olevan sielutieteen syvimpien lakien mukaan, et suinkaan ryhdy lausumaan sitä salaista arvosteluasi minusta, jommoisen ihmiset aina toisensa tavatessaan toisistaan muodostavat. Sinun ei onnistuisi minulle selittää, mistä olet saanut tietoosi mikä minä olen, mutta kumminkin sinä tuot mukanasi sanomattoman varmuuden. Sinun isäsi ehkä olisi arvostellut minua toisin ja siinä erehtynyt. On luultavaa, että ihmisten lähentyminen pian menee niin pitkälle, että he suorastaan joutuvat koskettamaan toisiaan, ja että ympäröivä ilmapiiri vaihtuu toiseksi. Olemmeko — kuten sanoo Claude de Saint-Martin, suuri "tuntematon filosofi" — olemmeko "jälleen ottaneet yhden askeleen sillä opettavaisella ja valoisalla tiellä, joka johtaa olentojen yksinkertaisuuteen?" Odottakaamme hiljaisuudessa; ehkäpä piankin jo voimme erottaa "jumalten kuiskauksen".

III.

TIETÄJÄT.

He ovat tuttuja useimmille ihmisille ja melkein kaikki äidit ovat heitä nähneet. He ovat ehkä yhtä välttämättömiä kuin kärsimykset, ja ne ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet heitä lähellä, eivät myös koskaan ole oikein lempeitä, oikein surullisia, eivätkä oikein hyviä.

He ovat outoja ja ihmeellisiä. He näyttävät olevan lähempänä elämää kuin toiset lapset eikä mitään aavistavan, ja kumminkin asuu heidän silmissään niin syvä varmuus, ettei voi muuta kuin uskoa heidän olevan kaikesta selvillä ja useampana kuin viitenä iltana katselleen omaa salaisuuttaan silmästä silmään. Kun heidän veljensä vielä hapuilevat sinne tänne syntymän ja elämän välillä, ovat he jo vakiintuneet, seisovat jo kohona kädet ja sielu valmiina. Kiireesti, viisaasti ja tarkasti he valmistuvat elämään, ja juuri tuo kiireellisyys on se merkki, jota äidit, tarkan uskollisina vaistolleen, tuskin uskaltavat havaita.

Useimmiten emme ehdi heitä ollenkaan havaitakaan; he menevät pois mitään puhumatta ja tällöin jäävät he meille ijäti tuntemattomiksi. Mutta toiset viipyvät vähän aikaa meidän luonamme, katsovat meihin hymyillen ja tarkkaavasti, näyttävät olevan myöntämäisillään, että ovat kaiken ymmärtäneet, ja kahdenkymmenen vaiheilla sitten kiireesti poistuvat vaimennetuin askelin, ikäänkuin vasta olisivat huomanneet joutuneensa väärään asuntoon, viettämään elämäänsä uppo-outojen ihmisten parissa.

Itse he tuskin puhuvat mitään ja vetäytyvät heti kuoreensa, kun tuntevat haavoittuneensa tai kun joku on pääsemäisillään heistä selville. Tänään he ovat aivan meidän keskellämme, mutta muutaman päivän päästä, eräänä iltana, he yhtäkkiä ovat meistä niin kaukana, ettemme enää uskalla olla tuntevinamme heitä emmekä heiltä mitään kysyä. Siellä he ovat, melkein elämän toisella äärellä, ja sinusta tuntuu, että vihdoinkin on hetki tullut lausua julki jotain tärkeämpää, inhimillisempää, todempaa ja syvempää kuin on ystävyys, myötätunto tai rakkaus, jotakin joka ponnistelee rintasi syvyydessä, josta et tiedä mitä se on, josta ei milloinkaan puhuta, ja josta ei enää voikaan puhua, sillä niin monta elämää kuluu vaitiollen… Ja aika rientää; ja kuka meistä ei olisi sillä tavoin odottanut siihen asti, kunnes ei enää voinut mitään kysyä?

Mitä varten he ovat tulleet ja mitä varten he menevät pois? Syntyvätkö he vain vakuuttaaksensa meille, ettei elämällä ole mitään päämäärää? Mitä maksaa kysyä, kun ei kumminkaan koskaan saa vastausta? Minä olen useita kertoja joutunut näkemään näitä asioita ja kerran näin niin läheltä, etten enää tiennyt, koskiko asia jotakuta toista vaiko minua itseäni…

Yksi veljistäni on kuollut sillä tavoin. Oli kuin hänellä yksinään olisi ollut asiasta ennakkoaavistus hänen itsensä sitä tietämättä, kun sen sijaan me toiset ehkä kylläkin tiesimme jotain, vaikkemme olleet saaneet sellaista elimellistä ilmoitusta, jollaista hän säilytti olentonsa kätkössä elämänsä ensi hetkistä asti. Mitä merkillistä piilee niissä, jotka kulkevat kohti jotakin sangen vakavaa tapahtumaa? Se ei ole mitään näkyväistä, mutta kumminkin me sen näemme. He pelkäävät meitä, sillä me ilmaisemme heille tuon asian, joka hetki tahtomattamme. Tuskin olemme heitä lähestyneet, kun he jo tuntevat, että tuo heidän tuleva vielä tuntematon kohtalonsa saa meissä aikaan jonkun vaikutuksen. Useimmilta ihmisiltä me salaamme jotakin, emmekä päästä omaankaan tietoomme, mitä me heiltä salaamme. Kahden olennon välitse, jotka ensi kerran tapaavat toisensa, kulkee tuntemattomia elämän ja kuoleman salaisuuksia; ja muitakin salaisuuksia, joilla ei ole vielä nimeäkään, mutta jotka tuollaisessa kohtauksessa välittömästi vallitsevat meidän asentojamme, katseitamme ja kasvojemme ilmeitä; ja kun tartumme jonkun ystävän käteen, tekee meidän sielumme varomattomuuksia, jotka ehkä ulottuvat yli tämän elämän kynnyksen. On kyllä mahdollista, ettei kahden ihmisen välillä ole mitään taka-ajatuksia, mutta on olemassa valtavampia ja syvempiäkin seikkoja kuin ajatus. Nuo tuntemattomat lahjat eivät ole meidän vallassamme ja me petämme alati tuota puhumatonta profeettaa. Emme milloinkaan ole toisia kohtaan samanlaisia kuin itseämme kohtaan, vieläpä olemme samojakin kohtaan erilaisia valossa ja pimeässä. Meidän katseemme muuttuvat alati sen mukaan millainen menneisyys tai tulevaisuus niiden eteen sattuu, ja siksi juuri me tahtomattamme olemme varuillamme. Kohdatessamme noita, jotka eivät elä kauan, me emme näe heitä itseään, vaan heidän tulevan kohtalonsa. He tahtoisivat eksyttää meitä eksyttääkseen itseään. He tekevät kaikkensa johtaakseen meitä harhaan, ja kumminkin heidän hymynsä ja elämänhalunsa läpi jo kuultaa tuo tuleva tapahtuma, aivan kuin se olisi koko heidän olemassaolonsa tuki ja tarkoitus. Taaskin on kuolema heidät pettänyt, ja murhemielin he huomaavat, että me olemme kaikki nähneet, ja että on ääniä, jotka eivät voi vaieta.

Kuka voi sanoa, kuinka suuri on tapahtumain voima ja ovatko tapahtumat meitä, vai mekö vain olemme niitä, tapahtumia? Syntyvätkö ne meistä, vai synnymmekö me ehkä niistä? Vedämmekö me puoleemme niitä, vai nekö meitä? Muutammeko me niiden muotoa, vai muuttavatko ne meidän muotoamme? Eivätkö ne koskaan osu harhaan? Miksi saapuvat ne meille, kuten mehiläiset pesään ja kyyhkyset lakkaan? ja mihin joutuvat ne silloin, kun me emme olekaan sovitulla paikalla? Mikä on se mistä ne meille saapuvat, ja miksi muistuttavat ne meitä kuin omat veljemme? Toimivatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa, ja kummat ovat voimakkaampia, nekö jotka eivät enää vallitse, vai nekö jotka eivät vielä vallitse? Kumpi muuntaa meidän muotoamme, eilinen vaiko huominen? Eivätkö useimmat meistä vietä suurinta osaa elämästään jonkun tulossa olevan tapahtuman varjossa? Minä olen nähnyt tuota tunnettua arvokasta käytöstapaa, tuota menoa, jolla näyttää olevan aivan liian läheinen päämäärä, tuota suuren kylmyyden ennakkotunnetta ja noita silmiä, jotka eivät milloinkaan hairahdu; olen nähnyt niitä sellaisilla joiden loppu on ollut luonnoton ja jotka kuolema on tavottanut odottamatta ulkoapäin. Ja kumminkin heillä oli juuri sama kiire kuin noilla heidän veljillään, jotka kantoivat yhtäläistä edessä olevaa kohtaloa koko ikänsä oman olentonsa kätkössä. Heillä oli samat piirteet, Heistäkin elämä tuntui vakavammalta kuin niistä, jotka saavat elää kauemmin. Heidän toimissaan ilmeni sama varma ja hiljainen tarkkaavaisuus. Heillä ei ollut aikaa menetettävänä, heidän piti olla valmiit samalla hetkellä: siinä määrin tuo tapaus, jota ei yksikään profeetta olisi voinut ennustaa, oli heidän tietämättään luonut elämän itse heidän elämälleen.

Meidän kuolemamme ohjaa meidän elämäämme, eikä meidän elämällämme ole muuta päämäärää kuin meidän kuolemamme. Meidän kuolemamme on se muotti, jossa meidän elämämme valetaan; kuolema muovailee meidän kasvojemme piirteet. Muotokuvia pitäisi tehdä vain kuolleista, sillä ne yksin ovat omaa itseään ja näyttäytyvät hetkisen sellaisina kuin ovat. Ja mikäpä elämä ei kirkastuisi siinä puhtaassa, viileässä ja yksinkertaisessa valaistuksessa, joka ympäröi ihmislapsen viimeisten hetkien leposijaa? Onko se sitä samaa valoa, joka jo väikkyy noiden lasten kasvoissa ja heidän kiinteässä hymyssään, ja joka meissä herättää hiljaisuudentunteen, mikä muistuttaa sellaisen huoneen hiljaisuutta, jossa joku äsken on ijäksi vaiennut? Kun muistelen noita tuttujani, joita samanlainen kuolema on kaikkia kädestä johtanut, näen edessäni joukon lapsia, neitoja ja nuorukaisia, jotka näyttävät olevan samasta kodista. He ovat jo sisaruksia keskenään, he ikäänkuin tuntevat toisensa joistakin seikoista, joita me emme näe, ja antavat meidän huomaamattamme toisilleen vaitiolon merkin. He ovat ennenaikaisen kuoleman tarkkaavaisia lapsia. Jo koulussa he jollain hienolla tavalla herättivät meidän huomiotamme. He näyttivät etsivän toisiaan ja samalla ikäänkuin karttavan toisiaan, kuten ne, joilla on samanlainen ruumiinvika. Näimme heidän seisovan sivulla päin puitten alla. Heidän hymynsä oli pysyväisempää ja aineettomampaa kuin meidän toisten ja siinä ilmeni aina sama vakavuus, ikäänkuin he olisivat alati pelänneet paljastavansa jonkun salaisuuden. Melkein aina he heti vaikenivat, kun heitä lähestyivät nuo toiset, joiden ikä oli oleva pitempi. Puhuivatko he jo tuosta tulevasta tapahtumasta, vai tiesivätkö he ehkä, että tuo tapaus itse puhui suoraan heidän lävitsensä ja vasten heidän tahtoaan, ja ympäröivätkö he sillä tavoin vaikenemalla tuon tulevan tapahtuman, kaihtaakseen sitä asiaankuulumattomien katseilta. Joskus he näyttivät katselevan meihin alaspäin, niinkuin jonkin tornin korkeudesta, ja vaikka he olivat meitä heikompia, emme me uskaltaneet heihin koskea. Mikään ei tosiaankaan ole kätkettyä; ja kaikki te, jotka minut tapaatte, tiedätte myös mitä minä olen tehnyt ja mitä tulen tekemään, tiedätte mitä minä ajattelen ja olen ajatellut; te tiedätte tarkalleen minun kuolemani päivän, vaikkette vielä ole keksineet keinoa sitä ilmaistaksenne, tai edes omalle sydämellenne sitä kuiskataksenne. Meillä on tapana sivuuttaa äänettömästi kaikki sellainen mihin ei kätemme ylety, ja ehkäpä me tietäisimmekin liian paljon, jos tietäisimme kaiken sen minkä tiedämme. Me elämme sivulla meidän todellisesta elämästämme ja me tunnemme, ettei meidän kaikkein mieskohtaisimmilla ja syvimmilläkään ajatuksillamme ole mitään tekemistä meidän kanssamme, sillä me olemme aivan toista kuin meidän ajatuksemme ja unelmamme. Ja vain joinakin hetkinä me ikäänkuin hairahdumme elämään oman itsemme mukaisesti. Koska koittaa se päivä, jona meistä tulee oma itsemme? Niinpä me siis olimme muukalaisia heidän edessään. Joskus he kävelivät meidän kanssamme käytävissä ja pihoilla ja heidän seuransa vaivasi meitä. Joskus he yhtyivät meidän leikkiimme, ja silloin ei leikki enää tuntunut samalta. Jotkut heistä eivät löytäneet kohtaloveljiään. He harhailivat yksinäisinä meidän meluavassa joukossamme, eikä heillä ollut ystäviä niiden parissa, joiden ei tarvinnut kuolla. Ja kumminkin me heitä rakastimme, eikä kellään ollut niin ystävällisiä kasvoja kuin heillä. Mitä oli heidän ja meidän välillämme ja mitä on meidän kaikkien välillämme? Minkä salaperäisen meren syvyyksissä me elämme? Tässä kohden vallitsikin se rakkaus, joka ei enää ilmaise itseään, koska sillä ei ole mitään osaa tämän maailman elämässä. Se ei ehkä kestäisi minkäänlaista koetta, se tuntuu joka hetki pettyvän, ja vaatimattomampikin tavallinen ystävyys näyttää sen voittavan. Ja kumminkin on sen elämä syvempää kuin me itse, ja ehkäpä me vain senvuoksi olemmekin siitä välinpitämättömiä, että se tietää olevansa varattu pitempiä ja varmempia aikoja varten.

Se ei puhu täällä mitään, kun se tietää saavansa puhua myöhemmin; eivätkä ne, joita me sylellemme ja suutelemme, milloinkaan ole niitä joita me syvimmin rakastamme. On siis olemassa yksi elämän osa — ja se on sen paras, puhtain ja suurin osa — joka ei liity tavalliseen elämään, eivätkä edes rakastavaisten silmät milloinkaan pääse näkemään tuon hiljaisuuden ja rakkauden väliseinän läpi.

Vai jätimmekö me heidät yksikseen sen vuoksi, että he nuorempinakin olivat meitä vanhempia!… Tiesimmekö, etteivät he olleet meidän ikätoverejamme ja pelkäsimmekö me heidän tuomiotansa? Heidän katseensa eivät enää olleet yhtä eloisia kuin meidän, ja kun he vain sattumalta loivat nuo katseensa meidän elämöivään joukkoomme, niin me heti ilman syytä tyynnyimme ja käsittämätön hiljaisuus valtasi meidät samassa hetkessä. Me vetäydyimme pois päin: he tarkkasivat meitä ja nauroivat vakavasti. Minä muistan kahden sellaisen kasvot, joita odotti väkivaltainen kuolema. Mutta melkein kaikki he olivat arkoja ja pyrkivät toisten ohi huomaamatta. Heillä oli jonkinlainen kuoleman ujous ja he näyttivät alati pyytävän anteeksi jotakin tuntematonta tekoa, jonka he pian tulisivat tekemään. He menivät menoaan, me vaihdoimme yhden katseen, erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta ja ymmärsimme kaikki tietämättä mitään.

IV.

SALAINEN SIVEYSSÄÄNTÖ.

On liiankin totta, että meidän käypä ajatuksemme mielivaltaisesti muuntelee sisäisten valtakuntien näkymättömiä liikkeitä. Niinikään on olemassa tuhansia ja taas tuhansia varmuuksia, noita hunnutettuja kuningattaria, jotka meitä johtavat kautta olemassaolon ja joista emme kykene sanoilla puhumaan. Niinpian kun yritämme sanoa jonkun asian, niin se heti ihmeellisesti pienenee. Luulemme liikkuneemme syvyyksien syvyyksissä, mutta kun nousemme pinnalle, niin ei alkuperäisestä merestä enää ole jälkeäkään siinä vesipisarassa, joka kimmeltää kalpean sormemme sivussa. Luulemme keksineemme ihmeellisten aarteitten luolan, mutta kun tulemme päivänvaloon, niin huomaammekin tuoneemme vain väärennettyjä kiviä ja lasinpalasia. Ja kumminkin ne aarteet siellä pimeydessä yhäti loistavat. On jotakin läpäisemätöntä meidän ja meidän sielujemme välillä ja muutamina hetkinä, sanoo Emerson, "me ihan intohimoisesti haluamme itsellemme tuskaa toivoen edes siitä löytävämme jotakin tosiolevaista ja saavamme tuntea totuuden terävät kärjet ja kulmat."

Sanoin aikaisemmin, että sielut näyttävät lähestyvän toisiaan. Sillä seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea, sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme, ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä. Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä valloitusta.

Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä. Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon, hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet. Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon, vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden, ja vain sitä elämää se muistelee.

Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.

Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.

On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa; ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli valoisa…

Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi? Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin: kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi, ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?

* * * * *

Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän, oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta, jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava, kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan mailman alusta asti ole nähnyt.

V.

NAISISTA.

Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty…

Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä, jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta — jumalat yksin tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu — etkö saavuta siitä sielusta varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako — perin vaivainen kylläkin, mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin valoon, — siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua. Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme, jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.

Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä itsestään… Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola, joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä…

Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin…

Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä aikaa…

Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua tulevaisuudesta?

Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme. Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista? Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä, vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle, kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai lasiketjustaan…

Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni vierellä…

Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.

On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle kuin kuningattarellekin…

Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä, niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta käskyä…

Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu, ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun asti… Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen, taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty. Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta. Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen…

Kätketyt, nimettömät aarteet!… Tahtoisin että kaikki ne, jotka ovat kokeneet naisten pahuutta, julistaisivat hekin nuo kokemuksensa ja samalla perustelunsa, ja jos perustelut ovat päteviä, niin me hämmästymme ja pääsemme hyvän matkan eteenpäin salaisuutta kohden. Naiset ovat todellakin suurten näkymättömien seikkojen hunnutettuja sisaria. He ovat todellakin meitä ympäröivän ikuisuuden lähimpiä omaisia, ja he yksin voivat sille vielä hymyillä yhtä välittömästi kuin lapsi isälleen. Heissä säilyy täällä maan päällä meidän sielumme puhdas suola, niinkuin kallis ja hyödytön jalokivi, ja jos he menisivät pois, niin jäisi tänne äly erämaata hallitsemaan. Heissä on vielä jumalaisten alku-aikojen tunnelmaa, ja heidän olemuksensa juuret käyvät suoraan kohti ikuista rajattomuutta, enemmän kuin meidän miesten. Valitan todellakin niiden puolesta, jotka naisten tähden valittavat, sillä he eivät tiedä, missä korkeuksissa liikkuvat todellisen rakkauden suudelmat. Ja kuinka vähäpätöisiltä naiset kumminkin ohimennen näyttävät miesten silmissä! Siellä he häärivät pienten asuntojensa perällä. Tuossa yksi hiukan kumartuu, tuolla toinen nyyhkyttää; kolmas laulaa ja tuo viimeinen ompelee; eikä kukaan ymmärrä, mitä he oikein tekevät!… Miehet käyvät heidän luonaan, niinkuin käydään katsomassa hymyileviä olentoja, ja äly aina esillä, niin että sielu vain äärimmäisen sattuman toten pääsee mukaan. He, miehet, tekevät epäluuloisia kysymyksiä; naiset eivät sano heille mitään, sillä he tietävät jo asiat, ja niin miehet poistuvat olkapäitään kohentaen ja vakuutettuina, etteivät naiset ymmärrä… "Mutta mikä tarvis on heidän sitä ymmärtääkään", sanoo runoilija, joka aina on oikeassa; "mitä tarvitsee ymmärtää noiden autuaitten sielujen, jotka ovat paremman osan valinneet, jotka ovat rakkauden puhtaita soihtuja tässä maallisessa maailmassa ja sellaisina loistavat vain templien harjoilla ja harhailevien laivojen huipuissa, merkkinä taivaallisesta tulesta, joka kaikkea ympäröi! Sangen usein nuo nuoret sielut rakkautensa pyhinä hetkinä keksivät luonnon ihania salaisuuksia ja antavat niille oman tiedottoman lapsekkaan tulkintansa. Viisaat seuraavat heidän jälkiään poimiakseen kaikki ne jalokivet, joita he viattomuudessaan ja ilossaan sirottelevat pitkin teitä. Runoilija, joka tuntee heidän tunteensa, ylistää heidän rakkauttaan ja koettaa laulussaan siirtää tuota kulta-ajan ituversoa, toisiin aikoihin ja toisiin maihin. Sillä se mitä hän on sanonut salattujen asiain harrastajista, soveltuu etenkin naisiin, jotka näihin asti ovat maan päällä säilyttäneet aistia noihin salattuihin asioihin."

VI.

MAINIO RUYSBROEK.

Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin. Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan " Hengellisten häitten koristus " ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin se joka on palannut kuolleista.

Hänen lauserakenteensa on niin kireää, että minä useamman kuin yhden kerran olen saanut hikoilla sen parissa. Hän esittää jonkun kuvan ja unohtaa sen siinä samassa. Hän käyttää monasti aivan vääriäkin kuvia, jotka olisivat mahdottomia jossakin kunnon teoksessa, mutta jotka tässä saavat selityksensä tekijän kömpelyydestä ja tavattomasta kiireestä. Useimmat kertomataidon temput ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän osaa puhua muista kuin sanoin selittämättömistä asioista. Hänellä on tuskin aavistustakaan filosofisen ajattelun tavoista ja tottumuksista ja apukeinoista, ja hänen on pakko ajatella vain sellaista, mikä ei kuulu ajatuksen alaan. Kun hän puhuu meille pienestä luostaritarhastaan, niin hänen on vaikea kyllin tarkasti sanoa, mitä siellä tapahtuu, ja hän kirjoittaa tällöin kuin lapsi. Hän haluaa opettaa meille mitä tapahtuu Jumalassa, ja silloin hän kirjoittaa sellaisia sivuja, joita Platon ei olisi kyennyt kirjoittamaan. Kaikkialla hänen tuotannossaan vallitsee suunnaton epäsuhta tiedon ja tiedottomuuden, voiman ja kaipauksen välillä. Ei ole syytä odottaa häneltä mitään kirjallista teosta; me saamme nähdä vain humaltuneen kotkan, joka sokeana ja verissään tempovin liikkein lentää jäisten huippujen yli. Lisään tähän vielä muutaman sanan jonkinlaiseksi veljelliseksi esipuheeksi. Olen joskus lukenut teoksia, joita pidetään hyvin vaikeatajuisina, kuten esim. Novaliksen Saïs'in oppilaat ja Katkelmat; Samuel Taylor Coleridge'n Biographia litteraria ja Ystävä; Platonin Timaios; Plotinoksen Enneadit; pyhän Dionysius Areopagitan Jumalaiset nimet ja suuren saksalaisen mystikon Jakob Böhmen Aurora; jonka viime mainitun kirjailijan kanssa Ruysbroekilla muuten on monta yhteisyyttä. En mene sanomaan, että Ruysbroekin teokset olisivat sen vaikeatajuisempia, mutta niiden vaikeus on anteeksiantamattomampaa, ne kun käsittelevät sellaista tuntematonta, johon emme vielä oikein tiedä luottaa. Minusta on välttämätöntä rehellisesti varottaa niitä, jotka toimettomina seisovat tämän säännöttömän temppelin kynnyksellä. Sillä tämä käännös on suoritettu yksinomaan muutamien platonilaisten tarpeiksi. Ken ei ole lähemmin tutustunut Platoniin ja Aleksandrian uusplatonilaisiin, sen en luule tätä kirjaa pitkällekään lukevan. Hän luulee joutuneensa tyhjyyteen, hänestä tuntuu kuin olisi hän yhtämittaa putoamassa pohjattomaan kuiluun mustien tasaisten kallioitten välitse. Tässä kirjassa ei ole tavanmukaista ilmaa eikä valaistusta, se on henkisesti sietämätön niille, jotka eivät ole siihen valmistuneet, Ei pidä avatakaan sitä pelkän kirjallisen uteliaisuuden tähden; sieltä ei löydy mitään pikku koruja eikä kielikukkien etsijä hyödy sieltä enempää kuin napaseudun jäätiköiltä. Minä sanon heille, että se on näännyttävää erämaata. Sangen vähän he löytävät siitä semmoisia lauseita, joita voisi ottaa kiinni ja kirjailijamaisesti ihailla; siinä on vain tulenliekkejä ja jäälohkareita. Ei kannata hakea ruusuja Islannista. Voi kyllä sielläkin joku kukka odotella kahden jäävuoren välissä, ja niin löytyy tästäkin kirjasta erikoisia purkauksia, outoja sanontatapoja, ennen kuulemattomia vertauksia, mutta niitä ei maksa etsiä niin kaukaa. Ennenkuin tähän kirjaan ryhtyy, pitää olla erityisessä filosofisessa mielentilassa, joka eroaa tavallisesta yhtä paljon kuin uni valveilla olosta. Porfyrius on Tieto-opin perusteissaan kirjoittanut sanat, jotka parhaiten sopisivat tämän teoksen johdannoksi: "Älyn avulla puhutaan paljon perusaatteesta, joka on kaiken älyn yläpuolella. Mutta se on enemmän ajatuksettomuuden kuin ajatuksen ansio. Siinä on sama asia kuin unen käsitteessä, josta valveilla ollen voi puhua vain määrättyyn kohtaan asti, mutta jota ei pääse tuntemaan eikä ymmärtämään muuten kuin unessa. Ainoastaan samanlainen voi käsittää toista samanlaista ja kaiken käsittämisen ehtona on että käsittäjä on samanlainen kuin käsitettävä." Toistan vielä, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jollei ole siihen valmistunut; ja minä luulen, että näistä esitutkimuksista huolimatta suuri osa noista salaperäisistä asioista jää meille puhtaasti tietopuoliseksi saavutukseksi ja että me useimpiin noihin yli-inhimillisen sieluopin kokemuksiin voimme suhtautua vain katselijoina. Filosofinen kuvittelukyky on kasvultaan kovin hidas. Olemme äkkiä joutuneet inhimillisen ajatuksen äärimäisille aloille, kauas hengen napapiirin yläpuolelle. Siellä on tavattoman kylmää ja tavattoman pimeätä, ja kumminkaan et sieltä muuta löydä kuin liekkejä ja valoa. Mutta ken sinne saapuu valmistamatta sieluaan noihin uusiin tuntemuksiin, hänelle valo ja liekit ovat niin pimeitä ja kylmiä kuin olisivat ne maalattuja kuvia. Kysymyksessä on tarkin kaikista tieteistä, on samoiltava jumalaisen "Tunne-itsesi" -opin kaikki jyrkimmät ja karuimmat louhikot ja keskiyön aurinko vallitsee lainehtivaa merta, jossa ihmisen sieluoppi sekaantuu Jumalan sieluoppiin. On alati muistettava tämä; kysymyksessä on erittäin syvällinen tieto, ei mikään unelma. Unelmat eivät ole yhtenäisiä, unelmilla ei ole juurta, mutta jumalallisen metafysikan hehkuvalla kukalla, joka tässä on puhjennut, sillä on salaiset juurensa Persiassa ja Intiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Ja kuitenkin se näyttää tiedottomalta kuin kukkanen ikään, eikä tunne juuriansa. Ikävä kyllä on meidän miltei mahdoton asettua siihen sieluntilaan, joka varsin vaivattomasti on tuon tiedon tuottanut. Emme voi havaita sitä ab intra, sisältäpäin, emmekä uudelleen luoda sitä omassa itsessämme. Meiltä puuttuu sitä, mitä Emerson sanoisi samaksi "keskeiseksi spontaneiteetiksi". Emme voi enää muuntaa näitä käsitteitä omaan olemukseemme soveltuviksi, korkeintaan on meille mahdollista, ulkopuolella ollen, pitää arvossa niitä ihmeellisiä kokemuksia, joita suodaan vain aniharvoille sieluille yhden aurinkokunnan olemassaoloaikana. "Ei ole asiaankuuluvaa", sanoo Plotinos, "lähteä tutkimaan, mistä tuo näkemystieto on lähtöisin, ikäänkuin se millään tavoin olisi riippuvainen paikasta ja liikkeestä. Sillä se ei lähesty täältä eikä lähde tuolta mennäkseen jonnekin, vaan se näyttäytyy tai on näyttäytymättä. Jotenka ei pidä pyrkiäkään sitä seuraamaan ja etsimään sen salattuja lähteitä, vaan on hiljaisuudessa odotettava, kunnes se äkisti loistaa meidän päällämme valmistaen meille pyhän näyn, aivan kuin silmä kärsivällisesti odottaa auringon nousua."

Ja toisessa paikassa hän lisää: "Kun me muodostamme käsityksemme älyllisistä asioista (s.o. siitä mikä on ylhäällä) niin ei se tapahdu mielikuvituksen avulla, eikä järkeilynkään, joka itsekin on pakotettu hakemaan perusteensa muualta; vaan se tapahtuu sen kyvyn avulla, joka meillä on niiden tarkastelevaan katselemiseen, kyvyn, joka tekee meille mahdolliseksi puhua niistä täällä maan päällä. Me näemme ne siis herättämällä itsessämme täällä alhaalla saman kyvyn, joka meidän on itsessämme herätettävä, kun olemme älyllisyyden maailmassa. Me muistutamme ihmistä, joka vuorenhuipulle kiivetessään näkee esineitä, joita eivät näe ne, jotka eivät ole häntä sinne seuranneet." Mutta vaikka kaikki olennot kivestä ja kasvista aina ihmiseen asti ovatkin näkemyssisältöjä, niin ovat ne itsetiedottomia näkemyssisältöjä ja meidän on hyvin vaikea löytää itsessämme mitään muistoja kuolleen kyvyn entisestä toiminnasta. Me muistutamme tässä kohden uusplatonilaista kuvausta silmästä: "Se etenee valosta nähdäkseen pimeyttä, ja juuri sen tähden se ei näe; sillä se ei voi nähdä pimeyttä valon avulla, ja ilman valoa se ei näe. Juuri siten, että se ei näe, se näkee pimeyden sikäli kuin sillä on luontaista kykyä nähdä sitä."

Minä tiedän kyllä minkä tuomion useimmat ihmiset langettavat tästä kirjasta. He näkevät siinä aistinhäiriöitä potevan munkin työtä, villin yksinäisen erakon, jota paasto ja kuume runtelivat. He näkevät siinä eriskummallisen mustan unelman, jossa loimahtaa suuria salamoita, ei muuta. Se on tavallinen ajatus mystikoista; unohdetaan liian usein, että kaikki varmin viisaus on yksin heissä. Jos lisäksi on totta, kuten sanotaan, että jokainen ihminen unelmissaan on Shakespeare, niin sopii kysyä, eikö jokainen ihminen elämässään ole muodostelematon mystikko, tuhannesti enemmän transcendentalinen kuin kaikki ne, jotka sanoilla ovat rajansa määritelleet. Minkäpä ihmistoimen äärimäinen alkuvoima ei olisi mystillinen? Eikö esimerkiksi rakastajan tai äidin katse ole tuhat kertaa mystillisempi, vaikeampi tajuta ja selittää kuin tämä kirja, joka sittenkin kaikesta huolimatta on niin vähäpätöinen ja yksinkertainen kuten kaikki kirjat, jotka eivät koskaan muuta ole kuin kuolleita mysterioita, joiden näköpiiri ei siitä enää uudistu. Jollemme ymmärrä tätä, niin johtuu se siitä, ettemme enää ymmärrä mitään. Mutta — palataksemme Ruysbroekiin — moni huomaa kyllä helposti, ettei tämä munkki ollut minkään nälän, yksinäisyyden ja kuumeen jäytämä, vaan päinvastoin yksi viisaimpia, tarkimpia ja hienoimpia filosofisia kykyjä, mitä koskaan on ollut. Sanotaan, että hän eli majassaan Groenendaelissa keskellä Soignes'in metsiä. Keskiajan synkin vuosisata, neljästoista, oli alussa. Hän ei osannut kreikkaa, tuskinpa latinaakaan. Hän oli yksinäinen ja köyhä. Ja kumminkin hänen oppimattomaan ja yksinkertaiseen sieluunsa sinne brabantilaismetsien syvyyteen hänen aavistamattaan saapuu häikäiseviä heijasteluja kaikilta inhimillisen ajattelun yksinäisiltä ja salaperäisiltä huipuilta. Hän tuntee tietämättään kreikkalaisen platonismin, persialaisen sufismin, Intian bramalaisuuden ja tibetiläisen buddalaisuuden. Ja ihmeellisessä tietämättömyydessään hän uudestaan keksii menneitten vuosisatain viisauden ja näkee edessään tulevien vuosisatain tiedon. Voisin lainata tähän kokonaisia sivuja Platonilta, Plotinokselta, Porfyriukselta, Zend-kirjoista, gnostikoilta ja Kabbalasta näyttääkseni, kuinka niiden melkein jumalalliset perusaatteet väärentämättöminä esiintyvät tämän vähäpätöisen flamilaisen papin kirjoituksissa. Hämmästyttäviä yhtymäkohtia ja melkein pelottavaa samanhenkisyyttä on havaittavissa. Vieläpä enemmänkin. Hän näyttää paikotellen aivan tarkasti nojautuvan noihin tuntemattomiin edeltäjiinsä; ja samoin kuin Plotinos alkaa raskaan vaelluksensa siitä tienhaarasta, johon Platon kauhistuneena polvistuen pysähtyi, samoin voisi sanoa Ruysbroeckin vuosisatojen unesta herättäneen — ei tuota ajatustapaa, sillä se ei koskaan uneen uuvu — vaan tuon sanontatavan, joka oli nukahtanut niille huipuille, joille Plotinos sen oli jättänyt, kun hän häikäistynä peitti kasvonsa käsillään kuten pohjattoman kuilun partaalla.

Mutta heidän ajatuselimistönsä ovat varsin erilaisia. Platon ja Plotinos ovat ensikädessä dialektikan mestareita. He joutuvat mystisismiin järkeilyn tietä. He viljelevät sielunsa diskursivista puolta ja näyttävät vierovan sen intuitivista ja kontemplativista osaa. Järkeilytaito tarkkaa itseään järkeilyn kuvastimessa ja yrittää kaikin voimin pysyä erillään muista väliin pyrkivistä heijasteluista. Se jatkaa kulkuaan niinkuin suolaton jokivesi suolaisen meriveden seassa, aavistaen pian sekaantuvansa. Tässä sen sijaan tapaamme aasialaisia ajattelutapoja; intuitivinen sielu yksin vallitsee yli kaikkien sellaisten pyrkimysten, jotka tahtoisivat sanoilla diskursivisesti täsmentää aatteita. Unelma on päässyt siteistään. Onko sellainen vähemmän varmaa? Kukaan ei voi sitä sanoa. Inhimillisen älyn kuvastin on vallan tuntematon tässä kirjassa. Mutta on olemassa toinen kuvastin, hämärämpi ja syvempi, jota me säilytämme olemuksemme syvimmässä. Mikään yksityiskohta ei näy siitä selvästi, eivätkä sanat ota sen pintaan. Se murtuisi, jos älyn karkea valo hetkenkin saisi siihen säteillä. Mutta jotakin siinä joskus näkyy. Onko se sielu? tai itse Jumala? tai molemmat yhdessä? Emme saa sitä koskaan tietää; ja kumminkin nuo melkein näkymättömät ilmiöt ne yksin ja ylivoimaisesti hallitsevat jumalattomimman ja sokeimmankin elämää. Tässä ette saa nähdä muuta kuin tuon kuvastimen hämäriä välkähdyksiä, ja kun hänen aartehistonsa ovat ehtymättömät, niin eivät nuo välkähdykset muistuta mitään niistä, joita olemme omassa itsessämme havainneet; ja kaikesta huolimatta ne vaikuttavat erinomaisen varmoilta. Siksipä en tiedäkään mitään kauhistavampaa kuin tämä kunnon teos. Ei ole maailmassa sellaista sieluopillista käsitettä, metafysillistä kokemusta, mystillistä näkemystä, olkootpa kuinka vaikeita, kuinka syvällisiä ja odottamattomia tahansa, joita emme tarpeen tullen kykenisi uusimaan ja hetkiseksi eläyttämään omaan itseemme, todetaksemme niiden inhimillisyyden. Mutta tässä olemme sokean isän vertaiset, joka ei enää muista lastensa näköä. Yksikään näistä ajatuksista ei näöltään ole minkään maallisen ajatuksen poika eikä veli; näyttää kuin olisimme kadottaneet kokemuksen Jumalasta, ja kumminkin kaikki meille vakuuttaa, että emme ole astuneet unelmien tupaan. Pitääkö meidän Novaliksen kanssa huudahtaa, että se aika on mennyttä, jolloin Jumalan henki oli käsitettävissä ja että maailman tarkoitus oli ikuisesti kadotettu? Että muinoin kaikki oli Hengen ilmestymistä, mutta että nykyään havaitsemme vain hengettömiä heijastuksia, joita emme ymmärrä, ja että me elämme yksinomaan parempien aikojen hedelmistä.

Luullakseni täytyy nöyrästi tunnustaa, ettei tämän kirjan avain ole löydettävissä ihmishengen arkiteiltä. Sitä avainta ei ole tehty tämän maailman portteja varten, ja sitä ansaitakseen pitää edetä tästä maailmasta niin kauaksi kuin mahdollista. Yksi ainoa opas on tavattavissa näiden yksinäisten teiden risteyksissä ja hän voi meille antaa viimeiset ohjeet pyrkiessämme kohden noita henkisyyden ja rakkauden salaperäisiä tulisaaria ja jäämaita; se on Plotinos, joka on vaivautunut inhimillisellä älyllä erittelemään sitä jumalallista kykyä, joka tässä valtioi. Hän on — käyttääksemme tyhjänpäiväistä sanaa — kokenut nuo samat haltioitumiset, jotka pohjaltaan ovat vain ensimäisiä alkuja meidän olentomme täydelliseen paljastamiseen; ja kaiken järkytyksen ja hämäryyden keskellä ei hän hetkeksikään ole ummistanut tutkivaa psykologinsilmäänsä, joka pyrkii pääsemään selville hänen sielunsa oudoimmistakin ilmiöistä. Siten hän on ikäänkuin sataman äärimäinen varustus, jolta katsoen hiukan pääsemme ymmärtämään tuon hämärän meren käyntiä ja näköpiiriä. Hän ponnistelee jatkaakseen tavallisen ymmärryksen polkuja aina noiden erämaiden sydämeen asti, ja sen vuoksi täytyy aina palata häneen; sillä hän on ainoa erittelevä mystikko. Niitä varten joita nuo ihmeelliset retkeilyt viehättävät, otan tähän yhden kohdan, jossa hän on koettanut selittää jumalallisen itsetarkastelukyvyn elimistöä.

"Älyllisessä näkemyksessä äly näkee älyttävät esineet sen valon avulla, jonka suuri Ensimäinen niihin levittää, ja nähdessään nuo esineet se todellakin näkee älyttävyyden valon. Mutta kun se kohdistaa huomionsa valaistuihin esineihin, niin ei se oikein selvästi näe valaisun perustetta; jos se sitä vastoin unohtaa ne esineet, jotka se näkee, ja tarkastelee vain sitä kirkkautta, joka ne tekee näkyviksi, niin se näkee valon itsensä ja valon perusteen. Mutta äly ei tarkastele älyttävyyden valoa oman itsensä ulkopuolella. Se muistuttaa siis silmää, johon — vaikka se ei ole tarkannut mitään ulkonaista vierasta, valoa, eipä vielä havainnutkaan sellaista — äkkiä osuu loiste, joka on sen omaa, tai säde, joka kimpoaa siitä itsestä ja näyttäytyy sille keskellä pimeyttä; kuten silloin, kun silmä päästäkseen näkemästä toisia esineitä sulkee luomensa ja ottaa valonsa itsestään, tai kun se kädellä painettaessa näkee sen valon, joka sillä on itsessään. Silloin se näkee näkemättä mitään ulkonaista; vieläpä se näkee enemmän kuin koskaan muulloin, sillä se näkee valon. Muut esineet, joita se ennen näki, eivät olleet valoa vaikka olivatkin valaistuja. Sama on asia, kun äly jollakin tavoin sulkee silmänsä muilta esineiltä, kun se keskittyy omaan itseensä, niin se mitään näkemättömänä ei näe vierasta valoa, joka loistaa vieraissa muodoissa, vaan näkee oman valonsa, joka yhtäkkiä sisäisesti säteilee puhtaalla valolla."

"Sielun, joka tutkii Jumalaa, sanoo hän vielä, täytyy muodostaa itselleen hänestä aate pyrkimällä häntä tuntemaan. Hänen täytyy edelleen, tietäen minkä suuren seikan yhteyteen hän pyrkii ja vakuutettuna löytävänsä autuuden siinä yhteydessä, vaipua jumaluuden syvyyksiin, kunnes hän, sensijaan että tarkastelisi itseään tai älyttävyyden maailmaa, itse tulee tarkastelman esineeksi ja loistaa niiden käsitteiden kirkkaudella, joiden lähde on ylhäällä."

Siinä on melkein kaikki mitä inhimillinen viisaus voi meille näistä asioista sanoa; siinä on melkein kaikki, mitä transcendentalisen metafysikan suurmies on voinut sanoa; muut selitykset on meidän löydettävä oman itsemme syvyyksistä, missä kaikki selitykset häviävät omiin lauseisiinsa. Sillä ei yksin taivaassa ja maan päällä, vaan ennen kaikkea meissä itsessämme piilee asioita, joita eivät mitkään filosofiat voi käsittää, ja siitä ruveten kun ei meidän enää tarvitse muovailla noita salaperäisyyksiämme, olemme me syvempiä kuin kaikki mitä on kirjoitettu ja suurempia kuin kaikki mitä on olemassa.

Tämän olen nyt kääntänyt yksinomaan siksi, että uskon mystikkojen kirjoitusten olevan puhtaimpia timantteja ihmisyyden ihmeellisessä aartehistossa; vaikka käännös ehkä onkin tarpeeton, sillä kokemus näyttää osottavan, että on jotenkin samantekevää tapahtuuko tuo salaperäinen ajatuksen havainnollistuttaminen valossa vai pimeydessä; riittää kun se vaan tapahtuu. Mutta kuinka lieneekään, niin mystiikan totuuksilla on ihmeellinen erikoisuus muiden totuuksien rinnalla: ne eivät voi vanheta eivätkä kuolla. Jokainen totuus on kerran jonain aamuna saapunut maailmaan ihanana ja nuorekkaan voimallisena, ympärillään se tuores ruusulähde, joka on ominainen niille asioille, joita ei ennen ole sanottu; mutta jos ottaa ja käy läpi kaikki ihmissielun sairashuoneet, jonne ne kaikki päivä päivältä saapuvat kuolemaan, niin ei sieltä tapaa ainoatakaan mystillistä ajatusta. Ne ovat kuin Swedenborgin enkelit, jotka alati käyvät nuoruutensa kevättä kohden, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta; ja tulkootpa ne Intiasta, Kreikasta tai Pohjolasta, niin ei niillä ole kotimaata eikä syntymäpäivää, ja missä ikänä niitä kohtaamme, tuntuvat ne järkkymättömiltä ja nykypäiväisiltä kuin itse Jumala. Jokin teos vanhenee vain sikäli kuin se on epämystillinen; sen vuoksi ei tässä teoksessa ole mitään aikamäärää. Minä tiedän, että se on luonnottoman musta, mutta minä uskon, ettei rehellinen kunnon kirjailija koskaan ole hämärä tämän sanan ikuisessa merkityksessä, koska hän itse aina ymmärtää itsensä ja tavattoman paljon enemmän kuin mitä hän sanoo. Vain keinotekoiset aatteet kohoovat todellisesta pimeydestä ja menestyvät vain kirjallisissa aikakausissa ja liian itsetietoisten vuosisatain teennäisyydessä, kun kirjailijan ajatus pysähtyy tälle puolelle sitä mitä hän sanoo. Yhtäällä metsän hedelmällinen siimes, toisaalla luolamainen pimeys, missä vain hämäriä loiseläimiä sikiää. On myös otettava huomioon se tuntematon maailma, jota hänen on lauseillaan kirkastettava sanojen ja ajatusten kaksinkertaisten ja puutteellisten sarveisruutujen lävitse. Kuten on huomautettu, ovat sanat vain jokapäiväisen elämän tarpeita varten keksityt, ja kun aika-ajoin joku kuninkaallinen sielu johtaa niitä muualle, käy niitten niinkuin maankiertäjäin valtaistuimen ääressä: ne tulevat onnettomiksi ja levottomiksi, hämmentyvät. Ja toisaalta, antaako ajatus koskaan tarkkaa kuvaa siitä jostakin, joka sen on pannut syntymään, ja emmekö sen ohessa aina näe jonkin hurjan taistelun varjoa. Se on kuin Jakobin taistelua enkelin kanssa ja sen hurjuus on riippuvainen sielun ja enkelin suuruussuhteista. Voi meitä, sanoo Carlyle, jos ei meissä muuta ole kuin se mitä voimme ilmaista ja tuoda näkyviin. Minä tiedän, että näiltä sivuilta väikkyy sellaisten esineitten varjoja, joita emme muista nähneemme, joiden tarpeellisuutta ei tämä munkkikaan ryhdy selittelemään ja joita emme tunne ennenkuin tapaamme ne elämän toisella puolen; mutta sillä välin olemme kumminkin tulleet katsoneeksi kauas etäälle ja se on jo paljon. Minä tiedän myös, että moniaat hänen lauseensa soluvat kuin läpinäkyvät jääkappaleet hiljaisuuden värittömällä merellä; mutta ne ovat olemassa, ne ovat vedestä eristyneet ja siinä kyllin. Tiedän vihdoin, että ne ihmeelliset kasvit, joita hän siellä hengen huipuilla on viljellyt, ovat erikoisten usvien ympäröiminä, mutta nuo usvat haittaavat vain niitä, jotka katselevat alhaalta päin. Jos vaan on rohkeutta nousta ylemmäs niin huomaa kyllä, että usvat ovat noiden kasvien omaa ilmakehää, ainoata missä ne voivat versoa suojassa olemattomuudelta. Sillä se on niin hentoa kasvillisuutta, että se tuskin eroaa siitä hiljaisuudesta, josta se on mehunsa ammentanut ja johon se tuntuu pyrkivän liukenemaan. Koko tämä teos on muuten kuin suurennuslasi, jolla katsotaan pimeyttä ja hiljaisuutta, joskus ei heti erotakaan siellä liukuvien aatteitten äärimmäisiä puolia. Jotain näkymätöntä kuultaa joskus läpi, ja ilmeisesti vaaditaan tällöin joltistakin tarkkuutta sen varallapitoon. Tämä kirja ei ole kovin kaukana meistä; se on todennäköisesti ihan meidän ihmisyytemme keskuksessa; me vain olemme liian kaukana tästä kirjasta; ja jos se meistä tuntuu masentavalta kuin erämaa, jos jumalallisen rakkauden tuskallisuus siinä tuntuu hirveältä ja huippujen kaipuu sietämättömältä, niin ei se johdu siitä, että teos olisi yli-ikäinen, vaan me ehkä olemme liian vanhoja, olemme synkkiä ja masentuneita niinkuin vanhukset lapsukaisen ympärillä; ja on eräs toinen mystikko, Plotinos, suuri pakana-mystikko, joka ilmeisesti on meidän suhteemme oikeassa, kun hän sanoo niille, jotka valittavat etteivät itsetarkastelun korkeuksissa mitään näe: On ensin saatava näköelin analogiseksi ja samanlaiseksi sen esineen kanssa, jota on katseltava. Silmä ei koskaan olisi havainnut aurinkoa, jollei se ensin olisi tullut auringon muotoiseksi; samoin sielukaan ei osaa nähdä kauneutta, jollei se ensin itse tule kauniiksi, ja jokaisen ihmisen on aluksi tehtävä itsensä kauniiksi ja jumalalliseksi päästäkseen näkemään kauneutta ja jumaluutta.

VII.

EMERSON.

"Yksi ainoa on tärkeätä", sanoo Novalis, "ja se on meidän transcendentalisen minämme etsiminen." Tuon minän me joskus havaitsemme Jumalan sanoissa, runoilijain ja viisaitten lauseissa, muutamien surujen pohjalla, unessa, rakkaudessa ja sairaudessa, ja odottamattomissa tilanteissa, jolloin se etäältä antaa meille merkkejä ja sormellaan osottaa meidän suhdettamme kaikkeuteen. Muutamat viisaat ovat siihen ainoaan etsimiseen kiintyneet ja heidän kirjoittamiaan ovat nuo kirjat, joissa epätavallisuus vallitsee. "Mikä muu kirjoissa olisi arvollista", sanoo kirjailijamme, "jollei transcendentalinen ja epätavallinen." He ovat kuin maalareita, jotka pimeässä tavoittavat yhdennäköisyyttä. Muutamat piirtävät abstraktisia kuvia, jotka ovat hyvin suuria mutta melkein epäselviä. Toisten on onnistunut kiinnittää joku asento tai ominainen liike korkeammasta elämästä. Useat ovat kuvanneet outoja olentoja. Näitä kuvia ei ole erittäin paljoa. Eivätkä ne koskaan muistuta toisiansa. Muutamat ovat sangen kauniita, ja ne jotka eivät ole niitä nähneet, ovat koko elämänsä niiden ihmisten veroisia, jotka eivät koskaan ole olleet päiväsydännä ulkosalla. Muutamien piirteet ovat puhtaampia kuin taivaan piirteet; ja silloin näyttävät nuo kuviot meistä niin kaukaisilta, ettemme tiedä ovatko ne eläviä, vai ovatko ne piirretyt meidän itsemme mukaan. Ne ovat puhtaiden mystikkojen teoksia, ja ihminen ei niistä vielä tunne itseään. Muutamat, joita sanotaan runoilijoiksi, ovat puhuneet meille näistä asioista välillisesti. Erään kolmannen ryhmän ajattelijat ovat nostaneet vanhan kentauri-tarun askelta ylemmäksi ja antaneet meille selvemmän kuvan tuosta salatusta yhteellisyydestä siten, että ovat yhdyttäneet meidän näennäisen minämme piirteet meidän korkeamman minämme piirteisiin. Meidän jumalallisen sielumme kasvot siellä joskus hymyilevät sisarensa, meidän inhimillisen sielumme, olan yli, kun se kumartuu ajatuksen pikku toimiskeluja kohden; ja tuo hymy, joka sivumennen meille välähdyttää kaikkea sitä mitä on ajatuksen tuolla puolen, se on ainoa merkitsevä kohta ihmisen töissä ja teoksissa.

Ei ole monta niitä, jotka ovat meille osottaneet, että ihminen on suurempi ja syvempi kuin ihminen, ja joiden siten on onnistunut kiinnittää muutamia niistä ikuisista viitteistä, joita me kohtaamme elämämme joka askeleella, tässä liikkeessä, tuossa merkissä tai katseessa, puheessa, hiljaisuudessa ja tapauksissa, jotka meitä ympäröivät. Oppi inhimillisestä suuruudesta on kummallisin kaikista opeista. Jokainoa ihminen tuntee sen opin, mutta ani harva tietää sen tuntevansa. Lapsi, jonka tuossa tapaan, ei kykene sanomaan äidillensä, mitä hän on nähnyt; mutta samalla hetkellä kun hänen silmänsä keksii minut, hän kumminkin jo tietää kaikki mitä minä olen, mitä olen ollut ja mitä tulen olemaan, yhtä hyvin kuin minun veljeni ja kolme vertaa paremmin kuin minä itse. Hän tuntee minut heti menneessä ja tulevassa, tässä ja toisissa maailmoissa, ja hänen silmänsä taas paljastavat minulle sen osan, jota minä esitän kaikkeudessa ja ikuisuudessa. Erehtymättömät sielut ovat langettaneet toistensa tuomion; ja heti kun hänen katseensa on omaksunut minun katseeni, kasvoni, asentoni ja kaiken sen äärettömän joka niitä ympäröi ja jonka tulkkeja ne ovat, niin heti hän tietää, mihin oloihin hän on joutunut; ja vaikkei hän vielä erotakaan keisarin kruunua kerjäläisen pussista, niin on hän hetken ajan tuntenut minut yhtä tarkasti kuin Jumala.

On totta, että me jo toimimme kuin jumalat, ja että meidän elämämme kuluu ikuisten varmuuksien ja erehtymättömyyksien keskellä. Mutta me olemme sokeitten vertaisia, jotka leikkivät jalokivillä teitten varsilla; ja tuo mies, joka kolkuttaa ovelleni ja tervehtii minua, luovuttaa tällöin yhtä ihmeellisiä hengen aarteita kuin prinssi, jonka olisin pelastanut kuolemasta. Minä avaan hänelle oveni ja hetkessä hän näkee jalkainsa juuressa niinkuin valtaistuimen korkeudesta kaiken mitä tapahtuu kahden sielun välillä. Maalaistytön, jolta kysyn tietä, arvioin yhtä syvällisesti kuin jos anoisin häneltä äitini elämää, ja hänen sielunsa on puhunut minulle yhtä läheisesti kuin morsiameni sielu. Hän siirtyi äkisti valtavimpiin salaperäisyyksiin, ennenkuin hän vastasi minulle; sitten hän, samassa tietäen kaiken mitä minä olen, levollisesti sanoo minulle, että kylän tie poikkeaa vasemmalle. Jos olen hetken ajan ollut jossain ihmisjoukossa, niin olen mitään sanomatta ja ajattelemattani lausunut tuhat tuomiota elävistä ja kuolleista; ja mikä niistä tuomioista ei pitäisi paikkaansa viimeisenä päivänä? Tuolla istuu yhdessä huoneessa viisi kuusi olentoa puhellen sateesta ja poudasta, mutta tuon mitättömän puhelun yläpuolella tapahtuu kuuden sielun keskustelu, jota mikään ihmisviisaus ei voisi pelotta lähestyä; ja vaikka sielut puhuvat noiden ihmisten katseissa, käsissä, kasvoissa ja koko olennossa, niin eivät he koskaan saa tietää mitä sielut sanoivat. Heidän täytyy kumminkin jäädä paikoilleen siksi kunnes tuo käsittämätön keskustelu päättyy, ja sen vuoksi heillä ikävystymisensä ohella on jokin salattu ilo, vaikka he eivät tunnekaan sitä, mikä heissä kuuntelee kaikkia niitä elämän, kuoleman ja rakkauden lakeja, jotka kiertävät sitä huonetta kuin ikivuolaat virrat.

Näin on aina ja kaikkialla. Me elämme ainoastaan meidän transcendentalisen olentomme mukaan, jonka toimet ja ajatukset joka hetki tulevat esiin sen verhon läpi, joka meitä ympäröi. Minä saan tänään nähdä erään ystäväni, jota en vielä koskaan ole nähnyt, mutta jonka työn tunnen ja tiedän, että hänellä on erikoinen sielu, ja että hän on käyttänyt elämänsä sen ilmi tuomiseen korkeamman älyn velvollisuuden mukaan. Tunnen levottomuutta, hetki on juhlallinen. Hän astuu sisään; ja kaikki ne selvitykset, joita hän monien vuosikausien kuluessa on meille antanut, valahtavat tomuksi kun ovi aukenee hänen ilmestyessään. Hän ei ole se mikä hän luulee olevansa. Hän on eri luontoa kuin hänen ajatuksensa. Jälleen saamme todeta, kuinka hengen lähettiläät aina ovat petollisia. Hän on omasta sielustaan sanonut sangen syviä seikkoja; mutta sinä pienenä hetkenä, joka on pysähtyvän ja poistuvan katseen välillä, olen minä saanut tietooni kaiken sen, mitä hän ei ikänä kykene sanomaan eikä ikänä omassa hengessään elävöittämään. Tästä puolen hän on jatkuvasti minun vallassani. Ennen meitä yhdisti ajatus. Nyt me antaudumme toisillemme tuhannen tuhatta kertaa salaisemman seikan toimesta kuin on ajatus. Vuodesta vuoteen me odotimme tätä hetkeä; ja tässä me nyt tunnemme, että kaikki on hyödytöntä ja päästäksemme vaitiolon pelosta me, jotka olimme valmistuneet näyttelemään toisillemme salattuja ja ihmeellisiä aarteita, alamme keskustella hetkestä, joka on lyömässä, tai auringosta, joka on laskemassa, jättääksemme sieluillemme tilaisuuden ihailla toisiaan ja syleillä toisiaan siinä hiljaisuudessa, jota ei huulten eikä ajatusten melu koskaan voi hämmentää.

Syvemmältä katsoen me elämme vain sielusta sieluun ja olemme jumalia, jotka eivät tiedä toisistaan. Minun on tänä iltana mahdoton sietää yksinäisyyttäni, minä menen ihmisten pariin ja he puhuvat minulle, että myrsky on hakannut maahan heidän päärynänsä tai että viime kylmät ovat jäädyttäneet sataman. Sitäkö kuulemaan minä lähdin? Ja kuitenkin minä kohta palaan sieltä sielu niin täynnä tyydytystä ja voimaa ja uusia aarteita, kuin jos olisin viettänyt ne hetket Platonin, Sokrateen tai Markus Aureliuksen seurassa. Se mitä heidän suunsa puhui ei ollenkaan kuulunut sen rinnalla mitä heidän läsnäolonsa ilmaisi, ja ihmisen on mahdotonta olla olematta suuri ja ihana. Se mitä ajatus ajattelee ei merkitse mitään sen totuuden rinnalla, mitä me olemme ja joka varmenee hiljaisuudessa; ja jos minä olisin ollut viisikymmentä vuotta yksinäni jollain saarella ja sinne sitten saapuisivat Epiktetos, Goethe ja pyhä Paavali, niin eivät he osaisi minulle sanoa sen enempää kuin mitä heidän pieni laivapoikansa ehkä sanoisi samalla kertaa ja välittömämmin.

Todella on ihmisessä ihmeellisintä hänen peitetty vakavuutensa ja viisautensa. Kevytmielisinkään meistä ei koskaan naura todellisesti eikä ponnistamallakaan saa menetetyksi minuttiakaan, sillä ihmissielu on tarkka eikä tee mitään hyödytöntä. Ernst ist das Leben, elämä on totista, ja meidän olemuksemme syvimmässä ei meidän sielumme vielä kertaakaan ole hymyillyt. Tahdottoman riehuntamme tuolla puolen me vietämme ihmeellistä, hiljaista ja hyvin puhdasta ja hyvin turvallista oloa, johon alati viittaavat ojentuvat kädet, aukenevat silmät ja toisiansa kohtaavat katseet.

Kaikki meidän elimemme ovat korkeamman olennon salaperäisiä kumppaneita, emmekä me koskaan tutustu ihmiseen vaan me tutustumme sieluun. Minä en ole ennen nähnyt sitä kerjäläistä, joka minun portaillani anoi almua, mutta minä havaitsin muuta: meidän silmissämme tervehti toisiaan ja rakasti toisiaan kaksi samanlaista kohtaloa, ja siinä kun hän ojensi kättään, aukeni huoneen pieni ovi hetkiseksi merelle päin. "Suhteissani lapseeni", sanoo Emerson, "ei minua auta rahtuakaan kreikka eikä latina, ei mitkään minun tietoni eikä kaikki minun kultani; vain se mikä minussa on sielua, se yksin merkitsee jotain. Jos minulla on jokin tahto, asettaa lapsi oman tahtonsa minun tahtoani vastaan, yhden yhtä vastaan, ja jos niin tahdon, antaa se minun hävetä, että olen käyttänyt voimaani väärin ja lyönyt sitä; mutta jos luovun tahdostani ja toimin sielun nimessä, panemalla sen tuomariksi meidän välillemme, niin lapsen nuorista silmistä katsoo vastaan sama sielu; se pelkää ja se rakastaa minun kanssani."

Mutta jos on totta, ettei mitättöminkään meistä voi tehdä pienintäkään elettä ottamatta lukuun sielua ja niitä hengen valtakuntia, joissa sielu hallitsee, niin totta on myös, etteivät viisaimmatkaan juuri koskaan tule harkinneeksi sitä ääretöntä, minkä työntää pois joku aukeeva silmäluomi, kumartuva pää, puristuva käsi. Me elämme niin kaukana omasta itsestämme, että tuskin tiedämme mitään kaikesta siitä, mitä tapahtuu meidän olemuksemme näköpiirissä. Me harhailemme umpimähkää laaksossa emmekä aavista, että jokainen meidän liikahduksemme toistuu ja saa merkityksensä vuoren huipulla, ja joskus on tarpeen, että joku tulee meille sanomaan: Kohottakaa katseenne, nähkää mitä te teette; emme me täällä elä; tuolla ylhäällä me olomme. Tässä vaihdettiin pimennossa katsetta, tuossa sanottiin sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä alhaalla vuoren juurella; nähkää mitä niistä tulee ja mitä ne merkitsevät lumihuippujen tuolla puolen; ja kuinka meidän kätemme, joita luulemme niin heikoiksi ja pieniksi, kumminkin joka hetki tavottavat Jumalaan, itse sitä tietämättä. On tullut muutamia, jotka siten lyövät meitä olalle ja sormellaan osottavat mitä tapahtuu salaperäisyyden jääkentillä. Heitä ei ole monta. Kolme tai neljä on tällä vuosisadalla. Viisi tai kuusi on muilla vuosisadoilla; ja kaikki se, mitä he ovat osanneet sanoa, ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu ja mitä on meidän sielumme tiedossa. Mutta mitä siitä. Emmekö me ole sen ihmisen vertaiset, joka menetti näkönsä lapsuutensa ensi vuosina? Hän on nähnyt olevaisen summattoman näytelmän. Hän on nähnyt auringon, meren ja metsän. Nyt ne ihmeet ainiaasti ovat hänen olemuksessansa; ja mitä voisit sinä hänelle niistä puheellasi sanoa, mitä olisivat sinun poloiset sanasi sen metsämaan, sen myrskyn, sen aamuruskon rinnalla, jotka yhäti elävät syvällä hänen hengessään ja lihassaan? Hän kumminkin kuuntelee sinua innokkaana ja ihmeissään, ja vaikka hän tietää kaikki ja vaikka sinun puheesi tulkitsee noita hänen tietämiään paljoa puutteellisemmin kuin vesilasi suurta virtaa, niin sittenkin ne voimattomat pikku lauseet, jotka ihmisten huulilta putoilevat, saavat hetkiseksi kirkastumaan sen valtameren, sen valon ja ne hämärät lehdikot, jotka ovat nukahtaneet hänen kuihtuneitten luomiensa hämyyn.

Tuossa "transcendentalisessa minässä", josta Novalis puhuu, on ilmeisesti lukemattomia eri puolia, eikä kukaan mystikan moralisteista ole joutunut tutkimaan samaa kuin toinen. Swedenborg, Pascal, Novalis, Hello ja muutamat muut selvittävät meidän suhteitamme abstraktiseen, hienoon ja sangen etäiseen äärettömyyteen. He johtavat meidät niille vuorille, joiden huiput kaikki tyynni näyttävät meistä luonnottomilta ja asumiseen mahdottomilta ja joilla meidän hengityksemme usein salpautuu. Goethe saattaa meidän sieluamme pitkin seesteisten vesien rannikoita. Markus Aurelius asettaa sen istumaan täydellisen ja väsähtäneen ihmishyvyyden mäenrinteeseen, taikka toivottoman alistumisen ylen raskaitten lehvistöjen varjoon. Carlyle, Emersonin henkinen veli, joka tällä vuosisadalla varottaa meitä laakson toisesta laidasta, hän antaa meidän olemuksemme harvojen juhlahetkien salamien tavoin välkähdellä alati valtavan tuntemattoman tummaa ja ukkosjylhää taustaa vastaan. Hän johdattaa meitä niinkuin myrskyn säikyttämää laumaa tuntemattomia tulikivilaitumia kohden. Hän ajaa meidät syvimpään pimeyteen, jonka hän iloiten on keksinyt, ja jossa vain sankarien tähti ajoittain ja kiihkeästi välkähtää, ja jättää ilkeästi naurahtaen meidät sinne, alttiiksi mysterioiden laajoille repressalioille.

Mutta siinäpä on samassa Emerson, vaaleanvihreitten niittujen aamunraikas hyväpaimen, uuden, luonnollisen ja tarttuvan optimismin mies. Hän ei vie meitä syvyyksien partaalle. Hän ei johda meitä pois tutuista pikku piireistämme, sillä kaikki sijaitsee saman taivaan alla: jääkentät, meri, ikuiset lumet, palatsi, navetta, köyhän sammunut liesi ja sairaan vuode; ja kaikki ne puhdistuvat samojen ikuisten voimien alaisina.

Monelle hän on tullut juuri sinä hetkenä, jona hänen on täytynyt tulla, kun uusien ilmoitusten tarve on kehittynyt elinkysymykseksi. Sankarillisuuden hetket ovat vähemmän näkyväisiä, kieltäymyksen hetket eivät vielä ole tulleet takaisin; meillä on jälellä vain arkinen elämä ja kumminkaan emme voi elää ilman suuruutta. Hän on löytänyt melkein hyväksyttävän tarkoituksen tälle meidän elämällemme, jolla ei enää ollut perinnäisiä näköalojaan, ja ehkäpä hän on kyennyt meille osottamaan, että se elämä on tarpeeksi ihmeellinen, tarpeeksi syvä ja tarpeeksi suuri riittääkseen itse omaksi päämääräkseen. Hän ei niistä asioista tiedä enempää kuin muutkaan; mutta hänen tekonsa on rohkeampaa ja hänellä on luottamusta salaperäisyyteen. Pitää elää teidän, jotka vietätte päiviä ja vuosikausia toimettomina, ajatuksettomina, valottomina, sillä teidän elämänne on kaikesta huolimatta käsittämätöntä ja jumalallista. Pitää elää, koska kellään ei ole oikeutta vetäytyä pois arkiviikkojen henkisistä tapauksista. Pitää elää, koska joka-ainoalla hetkellä on oma sisäinen ihmeensä ja oma sanomaton merkityksensä. Pitää elää, koska ei yksikään teko, ei sana, eikä yksikään liike pääse irti vaatimuksista, joita ei voi selittää maailmassa, "missä on paljon tekemistä ja vähän tietämistä".

Ei ole mitään suurta eikä pientä elämää, ja Reguluksen tai Leonidaan teoilla ei ole niin mitään merkitystä kun vertaan niitä johonkin sieluni salatun olemassaolon kohtaan. Se voisi tehdä mitä hekin tekivät tai olla tekemättä, sellaiset asiat eivät ylety sen piiriin; kun Regulus palasi Kartagoon, oli hänen sielunsa varmaan yhtä hajallinen ja välinpitämätön kuin työhönsä käyvän tehtaalaisen. Sielu on liian kaukana kaikista meidän teoistamme; se on liian kaukana kaikista meidän ajatuksistamme. Se elää syvällä meidän olemuksessamme yksinäistä elämää, josta se ei puhu; eikä niistä korkeuksista, joissa se vallitsee, enää erota olentojen eroavaisuuksia. Me vaellamme sielumme taakan alla, eikä sen ja meidän välillä ole mitään suhteellisuutta. Sielu ei ehkä koskaan aprikoi, mitä me teemme, sen voi lukea jo meidän kasvoiltammekin. Jos voisi kysyä jonkun toisen maailman älylliseltä olennolta, millainen on ihmisten kasvojen yhteisvaikutelma, niin hän, nähtyään heidät ilossa, surussa ja tuskassa, aivan varmaan vastaisi: Ne näyttävät ajattelevan jotain muuta. Ole suuri, ole viisas ja jalopuheinen. Sillan korvassa almua anovan kerjäläisen sielu ei tule kateelliseksi, mutta sinun sielusi ehkä kadehtii hänen hiljaisuuttaan. Sankari tarvitsee arki-ihmisen hyväksymistä, mutta arki-ihminen ei kaipaa sankarin hyväksymistä, ja hän elää elämäänsä levollisesti niinkuin se, jonka aarteet ovat hyvässä tallessa. "Kun Sokrates puhuu", sanoo Emerson, "niin Lysis ja Menexenes eivät ollenkaan häpeä vaitioloaan. Hekin ovat suuria. Ja Sokrates viittaa heihin ja rakastaa heitä puhuessaan, koska jokainen ihminen sisältää sen totuuden ja on itse se totuus, jota kaunopuhuja julistaa. Mutta juuri siitä syystä, että kaunopuhuja osaa sitä julistaa, tuntuu hänessä tuo totuus asuvan jo höllemmässä; ja sen vuoksi kaunopuhuja lähestyy noita ihailtavia vaitiolon miehiä nöyrästi ja kunnioittavasti."

Ihminen himoo selityksiä. Hänelle pitää näyttää hänen elämänsä. Hän iloitsee, kun hän jossakin tapaa sattuvan tulkinnan jostakin pikkueleestä, jonka hän teki viisikolmatta vuotta sitten. Tässä ei ole mitään pikku elettä, vaan on suurin osa meidän arkipäiväisen sielumme asenteista. Tästä ei löydä sitä ikuisuuden piirrettä, joka on ominainen Markus Aureliuksen ajattelulle. Markus Aurelius, hän on itse ajattelu korkeimmassa asteessaan. Mutta kuka meistä muuten elää Markus Aureliuksen elämää? Tässä on vain ihminen, ei muuta. Häntä ei ole mielivalloin suurennettu; hän on vain lähempänä meitä kuin tavallisesti. On Jussi karsimassa puitaan, on Pekka veistämässä pirttiään, sinä puhumassa minulle elon korjuusta, minä antamassa sinulle kättä; mutta meidät on asetettu semmoiseen kohtaan, jossa olemme jumalten kosketuksissa, ja me hämmästymme omia tekojamme. Emme tienneet, että kaikki sielun kyvyt olivat esillä, emme tienneet, että kaikkeuden lait odotellen ympäröitsivät meitä; ja niin me käännymme katsomaan toisiimme, sanattomina, niinkuin ihmeen yllättäminä.

Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön. Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.

VIII.

NOVALIS.

[Esipuheen katkelma Saïs'in oppilaiden käännöksestä.]

"Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" — niin sanoo kirjailijamme. Minä olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin. Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.

On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; — jos joku niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa, niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.

Kaikki se mitä sanoilla sanotaan ei itsessään ole mitään. Pane toiselle vaakalaudalle kaikki suurten viisaitten puheet ja toiselle tuon lapsen tiedoton viisaus ja sinä saat nähdä, että kaikki se mitä Platon, Markus Aurelius, Schopenhauer ja Pascal ovat meille ilmoittaneet, ei saa rahtuakaan hievahtamaan tiedottomuuden aartehistoa, sillä vaiti oleva lapsi on tuhatta vertaa viisaampi kuin puhetta pitävä Markus Aurelius. Ja kumminkaan eivät kaikki tuon lapsen tuntemattomat sisäiset aarteet olisi sitä mitä ne nyt ovat, jollei Markus Aurelius olisi kirjoittanut kahtatoista Meditatio-kirjaansa. Ehkei ole mahdollista puhua näistä asioista selvää kieltä, mutta ne joilla on kykyä asettaa omalle itselleen kyllin syviä kysymyksiä ja jotka osaavat vaikkapa vain salamanlyönnin ajan elää täysin olemuksensa mukaisesti, ne tietävät, että asia on niin. Jonain päivänä voidaan saada selville ne syyt, jotka vaikuttavat sen, että vaikka joku kansanmies ei ikänään ole lukenut Platonia, Swedenborgia eikä Plotinosta, niin ei hänen sielunsa nyt olisi sitä mitä se niin erehtymättä on, jolleivät nuo mainitut miehet koskaan olisi eläneet. Mutta miten lieneekin, niin ainoaltakaan sielulta ei koskaan ainoakaan ajatus katoa olemattomiin, ja kuka tietää kuinka monet meistä elävät vain sellaisten ajatusten varassa, joita ei koskaan ole ilmaistu? Meidän tietoisuudellamme on monta astetta, ja suurimmat viisaat huolehtivat vain meidän tietoisuudestamme, joka on melkein tiedotonta sen tähden, että se juuri on tulossa jumalalliseksi. Tuon transeendentalin tietoisuuden kartuttaminen näyttää aina olleen ihmisten korkein vaikka tuntematon halu. Että se on heille tietämätöntä ei merkitse mitään, sillä heille on kaikki tietämätöntä, ja kumminkin he sieluissaan toimivat niin viisaasti kuin kaikkein viisaimmat. Totta on että suurin osa ihmisistä vasta kuoleman vaiheilla saa elää pienen hetken. Kuitenkin tuo mainittu tietoisuus karttuu vain sikäli kuin karttuu se selittämätön mikä meitä ympäröi. Me pyrimme tietämään oppiaksemme olemaan tietämättä. Me suurenemme vain sikäli kuin suurennamme niitä salaperäisiä seikkoja, jotka meitä painavat, ja me olemme sellaisten orjien kaltaisia, jotka vain sillä ehdolla saavat elämänhalunsa säilymään, että aina ja masentumatta lisäävät armottomien kahleittensa painoa…

Noiden ihmeellisten kahleitten historia on meidän oman itsemme ainoa historia. Sillä me olemme pelkkä mysterio ja se mitä me tiedämme ei ole mielenkiintoista. Tuo historia ei vielä ole pitkä; se mahtuu muutamille sivuille ja parhaimmatkin näyttävät pelkäävän sitä. Kuinka harvat uskaltavatkaan edetä inhimillisen ajatuksen äärimmäisille aloille! ja sano minulle niiden nimet, jotka olisivat siellä jonkun hetken viipyneet… Monet ovat sitä luvanneet, ja jotkut ovat yrittäneet, mutta pian on heiltä loppunut se voima, jota siellä tarvitaan, he ovat vierähtäneet takaisin ulkonaisen elämän vaiheille, ihmisymmärryksen tutuille maille, "ja heidän silmäinsä edessä solui kaikki taas vanhaan tapaan."

On todella vaikeata tehdä kysymyksiä omalle sielulleen ja erottaa sen heikko lapsenääni ympäröivän turhan melun keskeltä. Ja kumminkin, kun ajattelemme: kuinka mitättömiä ovatkaan kaikki muut hengen ponnistukset, ja kuinka kaukana meistä itsestämme käykään meidän tavallinen elämämme! Voisi sanoa että siellä alhaalla näkyy vain meidän tyhjien, hajanaisten ja hedelmättömien hetkiemme kuvajainen; mutta täällä on meidän olemuksemme ainoa kiinnekohta ja itse elämän olinpaikka. Sinne meidän on alati ja yhä uudelleen paettava. Kaiken muun me tiedämme jo ennen kuin meille on mitään sanottukaan; mutta täällä me opimme paljon enemmän kuin mitä puhumalla puhutaan. Ja juuri kun lause uupuu ja sanat häviävät, kohtaa meidän levoton katseemme yhtäkkiä, vuotten ja vuosisatain halki, toisen katseen, joka uskollisesti on sitä odottanut Jumalan tiellä. Silmäluomet värähtävät yhtaikaa, silmät kostuvat saman mysterion pelottavan suloisesta kasteesta, ja me tiedämme ettemme enää ole yksin tällä loputtomalla tiellä…

Mutta mitkä kirjat puhuvat meille tuosta elämän olinpaikasta? Metafysikot pääsevät tuskin sen rajamerkeille asti ja kun niiden ohi on menty, niin mitä oikeastaan on silloin jälellä? Joitakin mystikoita, jotka näyttävät mielettömiltä sen vuoksi, että he ilmeisesti edustaisivat itse inhimillisen ajattelun luonnetta, jos ihmisellä olisi aikaa ja voimaa olla tosi ihminen. Vaikka me yli kaiken rakastammekin tavallisen järjen mestareita, semmoisia kuin Kant, Spinoza, Schopenhauer ja muutamat muut, niin ei se anna aihetta vieromaan toisellaisen järjen mestareita, joiden järki on veljellistä järkeä sekin ja ehkäpä meidän tulevaisuuden järkeämme. Kuitenkin kaikitenkin he ovat meillä sanoneet asioita, jotka olivat meille välttämättömiä. Ota syvällisin kaikista tavanmukaisista siveysoppineista tai sielutieteilijöistä ja katso mitä hän opettaa. Hän puhuu sinulle rakkaudesta, vihasta, ylpeydestä ja muista meidän sydämemme intohimoista, ja nuo seikat voivat viehättää meitä hetkisen, niinkuin poimitut kukat. Mutta meidän todellinen ja muuttumaton elämämme kulkee tuhannen peninkulman päässä rakkaudesta ja sadantuhannen peninkulman päässä ylpeydestä. Meillä on minä, joka on syvempi ja tyhjentymättömämpi kuin intohimojen tai puhtaan järjen minä. Ei ole tärkeätä sanoa meille mitä tunnemme silloin kun rakastajattaremme hylkää meidät. Tänä päivänä hän menee pois, ja meidän silmämme itkee, mutta meidän sielumme ei itke. Voi sattua, että sielu saa tuosta tapauksesta tiedon ja muuntaa sen valoksi, sillä kaikki mikä sieluun saapuu, alkaa heti säteillä. Myös on mahdollista, ettei sielu tiedä mitään koko asiasta, ja mitäpä siitä silleen on puhumista? Sellaiset pienet asiat on jätettävä niille, jotka eivät tiedä että elämä on syvää, Jos minä tänä aamuna olen lukenut La Rochefoucauld'ia tai Stendhal'ia, niin luuletteko siitä saamieni ajatusten lisänneen minun ihmisyyttäni tai tehneen minua kauniimmaksi niiden enkelien edessä, joita minun päivin ja öin on lähestyminen? Kaikki mikä ei kohoa koeteltua arkiviisautta korkeammalle, se ei kuulu meille eikä ole meidän sielullemme arvollista. Kaikki mitä opimme ilman tuskaa, tekee meidät pienemmiksi. Minä hymyilisin vaivaloisesti, jos sinun onnistuisi minulle osottaa, että olin itsekäs siinäkin kun uhrasin onneni ja elämäni; mutta mitä on itsekkyys niin monien muiden kaikkivaltiasten seikkain rinnalla, joiden tunnen itsessäni elävän sanoin kuvaamatonta elämää? Meidän olemuksemme puhtaat lait eivät löydy intohimojen vaiheilta. Tulee hetki, jolloin meitä ei enää hyödytä eikä meidän elämäämme enää liikuta tavallisen tietoisuuden ilmiöt — jota myös voisimme sanoa intohimojen tai ensiasteisten suhteiden tietoisuudeksi. Minä myönnän, että tuokin tietoisuus jossain kohdin on mielenkiintoinen ja että on välttämätöntä tuntea sen tapoja. Mutta se on vain pinnallinen kasvi, sen juuret karttavat sitä tulta, joka palaa meidän olemuksemme keskuksessa. Minä voin tehdä jonkun rikoksen eikä silti pieninkään henkäys kosketa sen tulen liekkejä; ja taas joku vaihdettu katse, tulkitsematon ajatus, vaitiolon hetki voi kiihdyttää sen hirmuisiin loimuihin ja saada sen piilojensa syvyydestä tulvimaan yli minun elämäni. Meidän sielumme ei tuomitse samoin kuin me; se on oikullinen ja kätkössä pysyvä. Se voi huomata tuulenhenkäyksen ja myrsky voi siltä jäädä huomaamatta. On etsittävä sellaista, jota se huomaa. Siinä on kaikki, sillä siinä olemme me itse.

Niinpä — palatakseni jälleen tuohon tavalliseen tietoisuuteen, joka vallitsee niin etäällä meidän sielustamme — tiedän monta, joita ei enää ollenkaan hämmästytä esimerkiksi kuvaus Othellon ihmeellisestä lemmenkateudesta. Se on määräävänä ihmisen ensimäisissä piireissä. Se on vielä ihailtavaakin, kun varoo avaamasta ovia ja ikkunoita; jos ne aukenevat, virtaa ulkoa sisään kaikki se tuntematon mikä siellä on odottanut, ja siinä virrassa varahtaa koko kuva tomuksi. Me kuuntelemme Maurin ja Desdemonan puhelua ja pidämme sitä täysivalmiina luomana, mutta emme kuitenkaan voi olla sen ohessa ajattelematta syvempiä asioita. Tuo afrikalainen soturi elää toista elämää, joka ei riipu siitä, pettääkö jalo venetsiatar häntä vai eikö petä. Hänen sielussaan ja hänen olemuksensa ympärillä voi juuri hänen kurjimman epäluulonsa ja raaimman vihansa hetkellä sattua tuhat vertaa ylevämpiä tapauksia, joita hänen kiljuntansa ei voi hämmentää, ja lemmenkateuden pinnallisten kuohujen läpi kuultaa jokin muuntumaton olemus, johon ihmisnero toistaiseksi vain sivumennen on viitannut.

Siitäkö johtuu kaikkien mestariteosten suruvoittoinen sävy? Niitä luodessaan on runoilijain täytynyt sulkea silmänsä näkemästä sielunsa hirvittäviä näköaloja ja vaimentaa sen lukuisat vakavat äänet. Jolleivät he niin olisi tehneet, olisivat he kadottaneet uskalluksensa. Ei mikään ole niin masentavaa ja petollista kuin mestariteos, sillä se osottaa parhaiten ihmisen kyvyttömyyttä päästä tietoisuuteen omasta suuruudestaan ja arvokkuudestaan. Jollei siinä ohessa jokin ääni meille ilmoittaisi, että suurimmatkaan kauneudet eivät ole mitään sen rinnalla mitä me olemme, niin olisi sellainen mestariteos omansa alentamaan meitä enemmän kuin mikään.

"Sielu", sanoo Emerson, "on korkeampi kuin kaikki mitä siitä voidaan tietää ja viisaampi kuin mikään sen teoista. Suuri runoilija saa meidät tuntemaan oman arvomme ja niin me annamme vähemmän arvoa hänen luomalleen. Paras oppi mitä hän meille antaa on se, että opimme pitämään halpana kaikkea, mitä hän on tehnyt. Shakespeare vie meidät niin yleville älyllisen toiminnan maille, että hänen omat rikkautensa vaikuttavat mitättömiltä niiden rikkauksien rinnalla, joihin siellä saamme eläytyä, ja niin me tunnemme, ettei se ylevä teos, jonka hän on luonut ja jonka me hetkittäin kohotamme itsestään olemassa olevan arvoon; ettei se teos koske asiain todellista luontoa sen syvemmälti kuin ohikulkijan varjo jotakin kallionkylkeä."

Suurten runoelmien ja suurten murhenäytelmien ylevät huudahdukset eivät ole muuta kuin salaperäisiä huudahduksia, jotka eivät koske noiden runoelmien ja näytelmien ulkonaista toimintaa. Ne ovat sisällisen elämän hetkittäisiä pilkistyksiä ja ne saavat meidät toivomaan jotakin odottamatonta — jota me kumminkin niin kiihkeästi odotamme! — kunnes ylen tutut intohimot taas peittävät ne lumellaan… Juuri semmoisissa kohdissa ihmisyys hetkeksi asettuu oman itsensä eteen, niinkuin joku ihminen jonkun enkelin eteen. Mutta nyt on tarpeellista, että se niin usein kuin mahdollista asettuu oman itsensä eteen saadakseen tietoa omasta olemuksestaan. Jos jonkun toisen maailman olento astuisi alas meidän keskellemme ja kysyisi meidän sielumme jaloimpia kukkia ja ihmiskunnan aateliskirjoja, niin mitä me hänelle antaisimme. Jotkut, tietämättä mitä tehdä, viittaisivat filosoofeihin. Joku taas, en muista kuka, on luvannut tuoda esiin Othellon, Kuningas Lear'in ja Hamletin. Ei, ei, emme me ole mitään semmoista. Ja minä luulen, että meidän sielumme painuisi syvälle meidän ruumiiseemme ja kuolisi sinne häpeästä, sillä se tietää kyllä hyvin, etteivät sen näkyväiset aartehistot ole mitään vieraille näytettäviä ja että ne sisältävät vain väärennettyjä jalokiviä. Vähäisinkin meistä tuntee yksinäisyyden hetkinä — kun hän tietää sen mitä ihmisen pitäisi tietää — olevansa oikeutettu toisenlaiseen esittelyyn kuin se minkä mestariteokset antavat. Me olemme näkymättömiä olentoja. Meillä ei olisi taivaan lähettiläälle mitään sanottavaa eikä liioin mitään näytettävää, ja meidän parhaat kauneutemme tuntuisivat yhtäkkiä samanlaisilta kuin ne poloiset perhemuistot, jotka ovat olevinaan niin kalliita siellä omissa laatikoissaan, mutta muuttuvat heti niin surkeiksi jos ne vedetään piilostaan välinpitämättömien silmien katseltaviksi. Me olemme näkymättömiä olentoja, jotka elämme vain omassa itsessämme, ja tuo tarkkaavainen vieras menisi pois aavistamatta mitä kaikkea hän olisi voinut nähdä, jollei meidän suopea sielumme juuri silloin tulisi väliin. Sielu pakenee niin mielellään pikkuasioita ja sitä on niin vaikea tavottaa elämän seasta, ja sen vuoksi pelätään kutsua sitä apuun. Ja kumminkin se on aina läsnä eikä pety koskaan, eikä petäkään koskaan kun sitä oikein pyytämällä pyydetään. Se näyttäisi tuolle odottamattomalle lähettiläälle ihmisen yhteenpuristettuja käsiä, hänen silmiään, jotka ovat täynnä nimettömiä unelmia, ja hänen huuliaan, jotka eivät mitään osaa sanoa; ja ehkei toinen, jos hän on kyllin arvokas ymmärtääkseen, silleen enää uskaltaisi kysyä…

Mutta jos hän muita todistuksia tahtoisi, niin veisi sielu hänet niiden pariin, joiden teot liikkuvat melkein hiljaisuuden rajoilla. Se avaisi ovet sinne, missä jotkut rakastaisivat sitä sen itsensä vuoksi pitämättä lukua ruumiin pikku eleistä. He nousisivat yhdessä niille yksinäisille ylängöille, missä tietoisuus kohoo askelta korkeammalle ja missä kaikki ne, jotka ovat levottomia itsensä tähden, tarkastellen kiertelevät sitä suunnatonta rataa, joka yhdistää näkyväisen maailman meidän korkeampiin maailmoihimme. He menisivät ihmisolemuksen äärille; sillä missä inhimillinen näyttäisi loppuvan, siinä se todennäköisesti vasta alkaa; ja sen varsinaiset ja ehtymättömät ainekset löytyvät vain näkymättömistä, missä alati on oltava varuillaan. Vain niiltä ylängöiltä löytyy ajatuksia, joita sielu voi hyväksyä, ja aatteita, jotka muistuttavat sitä itseään ja ovat yhtä järkkymättömiä kuin se itse. Siellä ihmisyys on saanut hetkisen hallita ja nuo heikosti valaistut huiput ovat ehkä ainoat merkit, jotka maasta pilkottavat hengen avaruuteen. Niiden heijastukset ovat todellakin saman värisiä kuin meidän sielumme. Me tunnemme itsessämme, että kaikki älyn ja sydämen intohimot vieraan olennon silmissä olisivat joittenkin kyläriitojen veroisia; mutta ne miehet, joista minä puhun, ovat teoissaan edenneet intohimojen pienistä oloista ja sanoneet asioita, jotka jaksavat kiinnittää muittenkin mieltä kuin maallisen seurakunnan jäsenten. Meidän ihmisyytemme ei saa myyräyhteiskunnan tavoin liikkua yksin omissa syvyyksissään. Sen on tärkeätä elää niinkuin sen joskus pitäisi tehdä elämästään tiliä vanhemmille veljille. Omaan itseensä kiintynyt henki on vain paikallinen kuuluisuus, joka saa matkustajan hymyilemään. On olemassa muutakin kuin henkeä, eikä henki ole se, mikä meitä yhdistää maailman kaikkeuteen. On jo aika oppia tekemään ero hengen ja sielun välillä. Ei ole kysymys siitä mitä tapahtuu meidän keskuudessamme, vaan siitä mitä tapahtuu meissä, intohimojen ja järjen yläpuolella. Jollei minulla tuolle toisen maailman olennolle ole muuta antamista kuin La Rochefoucauld, Lichtenberg, Meredith tai Stendhal, niin hän katselisi minua samaan tapaan kuin minä katselen jotain hengettömän kaupungin epätoivoista porvaria, joka minulle haastelee kaduistaan, avioelämästään tai teollisuudestaan. Mikäpä enkeli kyselisi Titukselta, miksei tämä nainut Bereniceä tai miksi Andromake lupautui Pyrrhukselle? Mitä edustaa Berenice, jos vertaan häntä siihen näkymättömään mikä piilee tuossa kerjäläisnaisessa, tai ilotyttöön, joka tuossa tekee minulle merkkejään? Joku salaperäinen sana voi joskus, yksin ja semmoisenaan, edustaa inhimillistä olentoa; mutta meidän sielumme ei noilla toisilla alueilla ole ilman varjoja ja kuiluja; ja sinä itse — pysähdytkö siihen vakavina hetkinä, kun elämän paino makaa raskaana hartioillasi? Ihminen ei ole noissa seikoissa ja kumminkin nuo seikat ovat täysiä ja valmiita. Mutta niistä saa puhua vain itsekseen ja pitää heti vaieta, jos joku vieras illalla kolkuttaa ovelle. Mutta jos sama vieras yllättää minut juuri kun sieluni etsii läheisimpien aartehistojensa avainta Pascalilta, Emersonilta tai Hellolta tai niiltä joiden huolen esineenä on hyvin puhdas kauneus, niin silloin en sulje kirjaa enkä punastu; ja ehkäpä hän itse siinä saisi tuntemuksen jostakin hiljaisuuteen tuomitusta lähimäisestä, tai ainakin tulisi tietämään, ettemme kaikki ole pelkkiä tyytyväisiä maan asuvaisia.

JOKAPÄIVÄISYYDEN TRAGIIKKA.

On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka. Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön. Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa, joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa? Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä kuin kuvanveisto.

Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä, mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja sellaista lisää ei enää voi kadottaa.

Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi…

Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista, kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla, jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai rakastajattarensa?

Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta. Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen, miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.

Minä ihailen Othelloa, mutta minusta hän ei elä samaa ylevää arkielämää kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa, seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään, kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen, hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat; tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää, johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; — joskus olen taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".

Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä, joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan Prometeuksesta enkä Rukoilijoista, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme Choephores -näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin Eumenidit, Antigone, Elektra, Oedipus Kolonoksessa. Esipuheessaan Bereniceen sanoo Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen Ajax'ia, jossa ei tapahdu muuta, kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty Achilleen aseet. He ovat ihailleet Filoktetesta, jonka ainoana aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse Oedipus, huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."

Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa. Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan. Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia, tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat, tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä, puolihämärässä hartaudessa.

Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä? Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus, sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa paljastavat pisarat…

Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat, kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa, että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä "loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona" tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni, tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona, niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki "todellisuudessa" tapahtuu?

Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen vuoropuhelu", nimittäin " Solness rakentajassa ". Kuitenkin on siinä sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja, jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija Solnessissa liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä hänen on täytynyt sanoa. Hän on vapauttanut eräitä sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri — näettekös — se on se, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja siinä on antautumien — joko sitten tahtoi tai ei."

Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan, niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan, toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen. Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle. Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita, niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin. Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.

Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään…

Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako, että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä, syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet…

X.

TÄHTI.

Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten". Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta, että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli kaikkein kauhistavin.

Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan, vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä käsittämättä.

Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen. Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita; mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole mitanneet.

Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.

Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä, salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa…

Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima. Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä, näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.

Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen. Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä. Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin? Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.

Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät fey'iksi sellaista ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko, sellainen fey, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?

Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi sitä tiennyt… Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen, mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille ovelle kolkuttamaan… Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin kohtalo…

* * * * *

Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu ab intra. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit, jotka elävät meidän verestämme?

Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin…

Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin salaperäistä lohdutusta.

Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee. Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää kaikki taas vapaasti.

Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta — vaikkemme kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain toisarvoisia asioita — tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs kohtalo saanut määrätyn suuntansa…

Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa? Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen…

Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen merkki, että tähti tekee sammumista…

Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei ole enää kysymys tahdosta, — me olemme tuhansia peninkulmia sen yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.

Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät. Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut. Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat, kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa, toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen, että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi…

Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet. Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina, tunteneet yhtäältä niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet, ja toisaalta kuolleitten voiman. Taustalla näkyy vain uusi salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti. Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa; täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme, meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän esi-isämme nousemaan — ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda — vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.

Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo, kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti: Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy sallimuskin törkeänä ja raakana".

Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut, mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten, että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän tehtävämme.

XI.

NÄKYMÄTÖN HYVYYS.

Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla; mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys, johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta…

Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä. Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa, katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua syleilee toistaan kyynelsilmin…

Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää itsellään olla sama tunnonherkkä kohta. Jollet eläissäsi koskaan ole kokenut omaa näkymätöntä hyvyyttäsi, niin pysähdy tähän, tämä ei hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa, jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan hyviä…

Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! — Olen vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä, uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita rakastetun kyynelissä?

Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto, ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla, kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah, rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi…

Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin — puhui hän edelleen — ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota ne eivät vielä tunteneet…

Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? — Minä en sitä tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten seikkain aloilla, jotka eivät petä…

On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä, sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?

Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:

Eräs nainen — luullakseni mainitsin siitä äsken — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä — sillä vaikka ihminen kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä ympärilleen — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin, että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen, kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja kuitenkin kaikki tapahtui tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta, mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia, huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme samassa sielunliikunnossa kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa…

Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä, kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla. Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön lauma joka aamu saapuu juomaan.

Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä rakastaminen todella merkitsee. Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään. Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi vastustaa. Kukapa ei — jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin tavallisesti ei huomiota kiinnitetä — kukapa ei sisimmästään löytäisi muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä hää-aterialle.

Kaikki meidän veljiemme sielut leijuvat lakkaamatta meidän ympärillämme etsien suudelman tilaisuutta ja odottaen vain saavansa merkin. Mutta kuinka paljon onkaan niitä olentoja, jotka eivät eläissään ole uskaltaneet sitä merkkiä antaa! Koko meidän olemisemme onnettomuus on siinä, että me elämme niin syrjässä sielustamme ja pelkäämme sen pienempiäkin liikuntoja. Jos me sallisimme sen siellä äänettömässä valossaan avoimesti hymyillä, niin olisi meidän elämämme jo ijäisyyselämää. Riittää kun hetkisen harkitsemme mitä se saa aikaan niinä kalleina minutteina, joina me unohdamme vartioida sitä niinkuin mielipuolta: esimerkiksi rakkaudessa, jossa me joskus päästämme sen ulkonaisen elämän ristikoille asti. Ja eikö alkeellisen totuuden mukaan kaikkien olentojen pitäisi meidän kasvojemme edessä olla samalla lailla kuin rakastaja on rakastettunsa kasvojen edessä?

Tämä näkymätön ja jumalallinen hyvyys, josta nyt olen puhunut vain senvuoksi, että se on varmimpia ja läheisimpiä merkkejä meidän sielumme taukoomattomasta toiminnasta, se jalostaa tietämättään pysyväisesti kaiken, mitä se joutuu koskettamaan. Kaikki, jotka syyttävät jotakuta olentoa pahuudesta, syventykööt omaan itseensä ja kysykööt, ovatko he koskaan olleet hyviä tuon olennon läheisyydessä. Minä puolestani en ole tavannut ketään, joka ei olisi tullut minua paremmaksi heti samalla hetkellä kun hänen läheisyydessään olen tuntenut näkymättömän hyvyyteni heräävän. Olkaa vaan syvintänne myöten hyviä ja te saatte nähdä, kuinka teidän lähimäisenne tulevat yhtä syvästi hyviksi. Ei mikään ole niin tarkka vastaamaan hyvyyden salaiseen huudahdukseen kuin toisen hyvyyden salainen huudahdus. Kun sinun näkymätön hyvyytesi toimii, niin kaikki, jotka sinua lähestyvät, tekevät tietämättään sellaista, mitä eivät tekisi jonkun toisen läheisyydessä. Siinä vaikuttaa jokin voima, jolla ei ole nimeä, jokin henkinen kilpa, jota ei voi vastustaa. Voisi sanoa, että juuri tässä on meidän sielujemme herkin kohta; sillä niitä on sieluja, jotka näyttävät unohtaneen olemassaolonsa ja luopuneen kaikesta mikä ylentää; mutta kun ne tapaavat toisensa tässä kohden, niin ne taas kiinnostuvat; ja salaisen hyvyyden jumalaisilla kentillä ei kaikkein mitättöminkään sielu joudu tappiolle.

Ja kuitenkin on mahdollista, ettei mikään muutu siinä elämässä, jota silmin nähdään. Mutta tämä yksinkö on tärkeätä ja onko meidän olemassaolomme sidottu vain tekoihin, joita voimme käsin koskettaa niinkuin maantien kiviä? Jos teet itsellesi tuon kysymyksen, jonka on sanottu kuuluvan ihmisen jokailtaiseksi tehtäväksi: "Mitä kuolematonta olet tänään tehnyt?" — niin onko vastaus silloin ensi kädessä etsittävissä sellaisten seikkain parista, joita voidaan tarkalleen laskea, punnita ja mitata? Olet ehkä vuodattanut ihmeellisiä kyyneleitä, täyttänyt jonkun sydämen aavistamattomilla varmuuksilla tai hankkinut ikuisen elämän jollekin sielulle kenenkään sitä havaitsematta, itsesikään tietämättä. Mahdollista on että koettelemuksen hetkellä kaikki romahtaa ja että tämäkin hyvyys väistyy pienintä pelkoa. Mutta se ei mitään merkitse. Jotain jumalallista on tapahtunut ja sinun Jumalasi on jossain ehkä hymyillyt. Eikö lienekin elämän korkein määrä saada selittämätön sillä tavoin meissä uudesti syntymään: ja tiedämmekö mitä me lisäämme itseemme silloin, kun herätämme hitusen sitä käsittämätöntä, jota uinuu joka käänteessä? Tässä olet herättänyt rakkauden, joka ei silleen enää nuku. Sielu, jota sinun sielusi on katsellut ja joka sinun kanssasi kenenkään näkemättä on vuodattanut juhlallisen ilon pyhiä kyyneleitä, se sielu ei kärsimystensä kuluessa kanna sinulle vihaa. Sillä ei ole edes mitään anteeksiannon tarvetta. Se on niin varma jostakin, tietämättömästä jostakin, ettei mikään siitä puolin voi hävittää eikä kalventaa sen sisäistä hymyä; sillä mikään ei voi erottaa kahta sielua, jotka lyhyenkin hetken ajan "ovat yhdessä olleet hyviä".

XII.

SYVÄ ELÄMÄ.

On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä "kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren henkisen personallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä todellisuutta, varmasti on juuri tämä."

Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet. Siinä on meidän jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin tajunnut jonkun sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sen tähden, että heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme aavistakaan.

Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on ihmisen todellinen aineeton personallisuus alkuisin semmoisesta hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään, joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta, tai ajatuksesta.

Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että "kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailmankaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotähtisen yön tuolla puolen". Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei sisälly edes ajatusta. "Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni", sanoo jossain joku Shakespearen sankari, "mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin omaa sieluani". Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli maailmaan.

Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi, pitääkö lastesi liukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töintuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään, että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi edestä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran, Altairin ja Berenicehiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen? Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitseniskuja herättämään niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.

Sillä mitä ovatkaan "viisaus", "hyve", "sankarillisuus", "elämän suuret juhlahetket" — mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä onnellisia hetkiä, kun se aukenee hiljaisuudessa; ja niin se aukenee alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: "Jumala! Siinähän on Jumala!"

Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua, jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset, yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle, saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä huojutellen: "Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut sanaakaan." He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni, eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa. Meidän Jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.

Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään? Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä, pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä? Luuletko että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus — saman tekevä onko se korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri — eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että "laaja tähtikatto kaikesta huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa?"… Kaikki mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin, sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeset askeleet, jotka hänelle on suotu?

Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet, niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille, sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.

"Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme", sanoo Lavater, "vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon." Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin siihen ei riitä se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa. Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakoittaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, "että maailma ei lopu pihaveräjälle"; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua joka ilta.

Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä. Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta kuin joku odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan. He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava meidät.

Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet katsellut tähtiä ennen kuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin sinulla ei enää ollut vihollista.

Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa tuntuvat yhtäkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla; minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: "Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano!"

Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet "päättymätöntä varjoa" paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna "niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään". Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä. Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta. Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama ulottuvaisuus paikassa ja ajassa, voit leikkiä elämässäsi yhtä viattomana "kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä", eikä itkeminen ole mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan, löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet porttien vaiheilla.

* * * * *

Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani, siihen "että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse, muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon tasan hänestä itsestään ja ihanteesta." Mutta nyt on niin, että tuota "suurta siveellistä persoonallisuutta" ei koskaan ole muovailtu muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan "jumaluuden ilmestymisen" toten. Jokainen ihminen voi hengessä saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa, kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta. Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha minkä ihminen tahtoisi tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi, rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä, jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee, minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa. Sillä lähimäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä. On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä, et kaunis, etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta hoitaessaan voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimäisen rakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimäinen on se, joka eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä suuren Jean-Paulin tavoin sanoa: "Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa." Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: "Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja minä näin hänet ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli." Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?

Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille joilla hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Sen vuoksi hänelle on hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja jossa ei tarvitse selitellä totuutta vaan valhetta. Jos veljesi onni sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse; jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.

Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. "Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton", sanoo Renan. "Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan." Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen… Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hyljättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita? Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät…

XIII.

SISÄINEN KAUNEUS.

Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.

Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa eroitus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun joku kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useammin kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut "säveliä jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta", ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkun sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtuu. Mutta katso: on sanottu joku jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yhtäkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähtien sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä.

Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta…

Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli… Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri sen vuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö silloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä?

Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä. Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.

Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy "alkaa". Miksi ei uskalleta ruveta siksi joka "alkaa"? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niin kuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.

Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He "ovat alkaneet". Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitäviin kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.

On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: "Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta." Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakoitettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja sen vuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle. Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vaan olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vaan olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luotaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen pois ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain sen vuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sen tähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: "En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta." Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?

Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan, että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä. Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi? Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus? Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta, joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut, eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?

Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa, lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sen tähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava valveilla.

Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa "älyllisestä — s.o. jumalallisesta — kauneudesta" lopettaa Plotinos seuraavasti: "Mitä meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja rumia kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme." Mutta tällöin emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia kun etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme sikäli kuin opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.

Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä, vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se ihmisten silmissä näyttää tekevän: "Ne muuttavat kauneudeksi kaikki pikku seikat mitä niille annetaan." Ihmissielu on todellakin harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.

Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan. Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivaloisena ja hupsuna. Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä. Siellä se lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi, kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, ja (monessako elämässä sitä avataan?) palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään yhtymään tähän elämään…

Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu, ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaan häiritsisi sielumme uutteraa askartelua! Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet, joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vaan jonkun vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin voimiin, jotain lähteensilmää "toisesta maailmasta", josta voit sen ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.

"Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme", sanoo Emerson, "joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme syvimmästä taivaan korkeuteen". Tämä on syvempi totuus kuin Emerson ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.

Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi, ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä: onnettomimmilla ja köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole vaikea päästä niiden joukkoon, "joiden silmät näkevät kukkien peittämän maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin", ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden suuri ihmeellinen pääjohde.

Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa. Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään, sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä kohoamaan korkeuksiin, joilta eivät voi pudota ja joilta ruma teko putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin lähtöäänkin eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine aarteilleen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien valossa. Kun siten rakastaa, ei eroita toisistaan kauneutta, joka muuttuu rakkaudeksi, ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin angelus unicus, enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä enkelissä, joka kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. — Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä kauniiksi kuin vapautettu sielu. "Ellet sen liikutuksen valtaamana, minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää", sanoo näistä puhuessaan Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt lähimmäksi jumaluutta, "ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta kauneudesta…"