Sininen lintu: Satunäytelmä

SININEN LINTU

Satunäytelmä

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Ranskankielestä suomentanut Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1921.

PUVUT.

TILTIL: Peukaloisen puku: punaiset polvihousut, lyhyet, siniset liivit, valkoiset sukat, kengät vaaleata nahkaa.

MITIL: Punahilkan puku.

VALO: Hame kuutamon värinen: se on vaaleata kultaa, jossa välkkää hopeata; kiiltäviä harsoja ikäänkuin säteitä. Tyyli on uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista Walter Cranen tai myös empiren tyyliin. — Solakka vartalo, paljaat käsivarret j.n.e. Päässä on hänellä otsaripa tai kevyt kruunu.

HALTIJATAR. BERYLUNE, NAAPURIN VAIMO. BERLINGOT: Satujen kerjäläishaltijattaren tavallinen puku. Ensimäisessä näytöksessä tapahtuva prinsessaksi muuttuminen voidaan jättää esittämättä.

ISÄ TIL, ÄITI TIL, ISO-ISÄ TIL, ISO-ÄITI TIL: Puvut sellaiset, jommoisina ne tavataan Grimmin satujen kuvauksissa halonhakkaajista ja saksalaisista talonpojista.

TILTILIN veljet ja sisaret: Puvut muunnoksia Peukaloisen puvuista.

AIKA: Ajan tavallinen puku: laaja viitta, musta tai tummansininen; valkoinen, pitkä parta, viikate ja tuntilasi.

ÄIDINRAKKAUS: Puku jotenkin samanlainen kuin Valolla; hienoja, mahdollisimman valkeita ja läpikuultavia huntuja niinkuin kreikkalaisissa veistoksissa. Helmiä ja kalliita kiviä, niin loistavia ja niin paljon kuin halutaan, kun ne vain eivät riko kokonaisuuden puhdasta ja hienoa sopusointua.

ISOT ILOT: Niinkuin tekstissä on huomautettu, tulee niillä olla loistoisat viitat, väreiltään sekä hieno- että herkkävivahteiset; niissä tulee ilmetä ruusun puhkeaminen, veden väreily, aamuruskon sini j.n.e.

KODIN ONNET: Erivärisiä viittoja tai myös talonpoikain, paimenten, halonhakkaajain y.m. pukuja, mutta ihannoituina ja sadullisesti sovellettuina.

SUURET ONNET: Ennen muuttumista komeita ja raskaita, punaisella ja keltaisella kirjaeltuja viittoja, suuria ja paksuja jalokiviä j.n.e. Muuttumisen jälkeen: kahvin tai suklaanruskeita ihokkaita, jotka saavat ajattelemaan ruskeapukuisia tanssinukkeja.

YÖ: Väljät, mustat vaatteet, joihin on siroteltu kullalle välkkyviä tähtiä. Huntuja, tummia unikukkia j.n.e.

NAAPURIVAIMON PIKKU TYTTÖ: Valkoinen ja loistelias tukka, pitkä, valkoinen hame.

KOIRA: Punainen hännystakki, valkoiset housut, kiiltokengät, kiiltonahkahattu; puku yleensä muistuttaa englantilaista herrasmiestä.

KISSA: Musta, helyillä koristettu ihokas.

Näiden molempien päät saavat muistuttaa hiukan vastaavien eläinten päitä.

LEIPÄ: Pashan komea puku. Tummanpunainen, kullalla kirjaeltu, laaja silkki- tai samettipuku. Suuri turbaani. Turkkilainen käyräsapeli. Suunnaton vatsa, punaiset ja tavattoman pulleat posket.

SOKERI: Silkkipuku, eunukkien puvun tapaan; puoleksi valkoinen, puoleksi sininen, muistuttaakseen sokeritopan käärepaperia. Haareminvartijan päähine.

TULI; Punainen pusero, helakanpunainen, välkkyvä viitta, jonka sisusta on kullanvärinen. Erivärisiä liekkejä muistuttavia töyhtöjä.

VESI: Puku on sinertävä tai sinisenvihertävä, paikoitellen läpikuultava, ikäänkuin se olisi tehty vetenä vuotavasta harsosta; uuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista tyyliä, mutta laajempi ja valahtelevampi. Tukka joko kukkia tai vesiheiniä tai kaislaa.

ELÄIMET: Puvut kansallispukuja tai maalaispukuja.

PUUT: Pukujen värit eri vihreätä tai puiden runkojen mukaista; lisänä on lehtiä tai oksia, joista ne tunnetaan.

KUVAELMAT.

ENSIMÄINEN KUVAELMA (I näytös): Halonhakkaajan tupa.

TOINEN KUVAELMA (II näytös): Haltijattaren luona.

KOLMAS KUVAELMA (II näytös): Muistojen maa.

NELJÄS KUVAELMA (III näytös): Yön linna.

VIIDES KUVAELMA (III näytös): Metsä.

KUUDES KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.

SEITSEMÄS KUVAELMA (IV näytös): Hautausmaa.

KAHDEKSAS KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.

YHDEKSÄS KUVAELMA (IV näytös): Onnien linna.

KYMMENES KUVAELMA (V näytös): Tulevaisuuden valtakunta.

YHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Jäähyväiset.

KAHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Herääminen.

HENKILÖT:

Siinä järjestyksessä, missä ne ensiksi tulevat näyttämölle.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

ENSIMÄINEN KUVAELMA

Halonhakkaajan tupa

Näyttämö kuvaa halonhakkaajan tupaa; se on yksinkertainen, mutta ei köyhä. Takka, jossa kytee tuli. Keittokaluja, kaappi, leipälaatikko, seinäkello, rukki, vesijohto y.m. Eräällä pöydällä sytytetty lamppu. Kaapin vieressä lattialla nukkuvat kokoonkääriytyneinä, kuono hännän alla, koira ja kissa. — Heidän välillään on suuri sokeritoppa käärittynä valko- ja siniraitaiseen paperiin. Seinällä riippuu pyöreä lintuhäkki, jossa on turtturikyyhkynen. — Perällä kaksi ikkunaa, joiden sisäluukut ovat suljetut. — Toisen ikkunan alla on rahi. — Vasemmalla on ulko-ovi, ja siinä suuri linkku. Oikealla toinen ovi. — Raput, jotka vievät ullakolle. Samoin on oikealla kaksi pientä lapsenvuodetta, joiden päänpohjissa kahdella tuolilla on huolellisesti kokoonkäännettyjä vaatteita.

Esiripun noustessa Tiltil ja Mitil nukkuvat sikeästi pienissä vuoteissaan. — Äiti Til vielä viimeisen kerran tiukentelee heidän peitteitään, nojautuu heidän ylitsensä, katselee heitä hetken. Viittaa luokseen isä Tilin, joka pistää päänsä oven raosta. Äiti Til painaa sormen suulleen merkiksi, ettei saa puhua, menee verkalleen oikealle ja sammuttaa lampun. Näyttämö on hetken aikaa hämäränä, sitten alkaa yhä lisääntyvä valo tihkua ikkunaluukkujen säleiden välistä. Lamppu pöydällä syttyy itsestään. Lapset näyttävät heräävän ja nousevat istumaan.

TILTIL. Mitil?

MITIL. Tiltil?

TILTIL. Nukutko sinä?

MITIL. Entä sinä?

TILTIL. Enhän, enhän minä mitenkä nuku, koska puhun sinulle…

MITIL. Nythän on joulu… mitä?

TILTIL. Ei vielä; se on vasta huomenna. Mutta joulupukki ei tuo mitään tänä vuonna…

MITIL. Miksi ei?…

TILTIL. Kuulin äidin sanovan, ettei hän ollut voinut mennä kaupunkiin sille siitä puhumaan… Mutta ensi vuonna se tulee…

MITIL. Sinne on niin pitkä aika, ensi vuoteen…

TILTIL. Onhan sinne koko pitkä aika… Mutta rikkaiden lapsien luo se tulee tänä yönä…

MITIL. Niinkö?…

TILTIL. Katsos. Äiti on unhottanut lampun palamaan… Kuulehan…

MITIL. …?

TILTIL. Me nousemme ylös…

MITIL. Sehän on kielletty…

TILTIL. Kun ei kukaan näe… Katso ikkunaluukkuja…

MITIL. Ai, kuinka ne loistavat…

TILTIL. Ne on juhlatulia…

MITIL. Mitä juhlatulia?

TILTIL. Tuostapa tuosta vastapäätä, niiden rikkaiden lasten talosta. Heidän joulukuusestaan. Avataan luukut…

MITIL. Mutta saammeko?

TILTIL. Totta kai, koska olemme yksin… Sieltä soitetaan, kuuletko?… Noustaan…

Lapset nousevat, juoksevat ikkunaan, nousevat rahille ja avaavat luukut. Kirkas valo tunkee huoneeseen. Lapset katselevat ahnaasti ulos.

TILTIL. Tästä näkee kaikki…

MITIL, jolla on huono paikka rahilla. En minä näe mitään…

TILTIL. Siellä sataa lunta… Kahdet vaunut ja kuusi hevosta kumpienkin edessä…

MITIL. Vaunuista nousee kaksitoista pikku poikaa…

TILTIL. Pöllö!… Tyttöjähän ne on…

MTTIL. Mutta koska niillä on housut…

TILTIL. Sinä et ymmärrä mitään… Elä tyrki minua noin…

MITIL. Enhän minä ole koskenutkaan sinuun.

TILTIL, joka on vallannut koko rahin itselleen. Sinähän valtaat koko rahin…

MITIL. Vaikka itse valtaat!…

TILTIL. Ole vaiti, nyt näkyy kuusi…

MITIL. Mikä kuusi?

TILTIL. Joulukuusi tietenkin… Sinähän katsot seinään…

MITIL. Minä katson seinään, koska sinä et päästä minua rahille.

TILTIL, luovuttaen hänelle pienen pikkuruisen sijan rahilla. No?… Riittääkö?… Onhan sinulla parempi paikka kuin minulla… Kylläpä siellä on kynttilöitä. Kylläpä on…

MITIL. Mitä ne tekevät nuo, jotka noin huitovat ja puhkuvat?

TILTIL. Nehän soittavat.

MITII. Ovatko ne toisilleen vihoissaan?

TILTIL. Eivät, vaan se on hyvin vaikeata.

MITIL. Siellä on vielä yhdet vaunut ja yhdet valkoiset hevoset!…

TILTIL. Ole vaiti!… Katselehan…

MITIL. Mitä ne on nuo kultaiset, jotka riippuvat oksista?…

TILTIL. Etkö sinä nyt ymmärrä, että ne ovat leikkikaluja!… Sapeleita, pyssyjä, sotamiehiä, kanunoita…

MITIL. Ja nukkeja, sano, onko siellä nukkejakin?…

TILTIL. Nukkejako?… Sinä vasta olet tyhmä; eivät ne välitä nukeista…

MITIL. Entä mitä ne ovat nuo tuolla pöydällä?

TILTIL. Leivoksia, hedelmiä, kermatorttuja…

MITIL. Minä söin kerran kermatorttuja, kun olin pieni…

TILTIL. Niin minäkin; se on parempaa kuin leipä, mutta sitä saa niin kovin vähän…

MITIL. Nuo näkyvät saavan kuinka paljon tahansa… Niitä on siellä pöytä täynnä. Syövätkö ne niitä?…

TILTIL. Totta kai; mitäs ne niillä muuten tekisivät?

MITIL. Minkähän tähden ne ei syö niitä hetipaikalla?

TILTIL. Kun ei niillä ole nälkä…

MITIL hämmästyksissään. Eikö ole nälkä?… Kuinka ei ole?…

TILTIL. Koska ne saavat syödä, milloin vain tahtovat.

MITIL ei oikein usko. Joka päiväkö?

TILTIL. Kuuluvat saavan…

MITIL. Syövätköhän ne kaiken?… Antaisivatkohan ne muillekin?

TILTIL. Kenelle?

MITIL. Meille…

TILTIL. Eiväthän ne tunne meitä

MITII. Jos menisi pyytämään?…

TILTIL. Ei se sovi.

MITIL. Miksi ei?…

TILTIL. Koska se on kielletty.

MITIL taputtaen käsiään. Oi, kuinka ne ovat kauniita!

TILTIL innoissaan. Näetkö, kuinka ne nauravat?

MITIL. Ja pikkulapset tanssivat!…

TILTIL. Tanssitaan mekin.

He tepastelevat ilosta rahilla.

MITIL. Oi, kuinka se on hauskaa!…

TILTIL. Nyt niille tarjotaan leivoksia!… Ne saavat ottaa niitä niin paljon, kuin tahtovat… Nyt ne syövät… nyt ne syövät!…

MITIL. Pikkulapsetkin saavat… Kaksi, kolme, neljä…

TILTIL innoissaan ilosta. Voi, kuinka se maistuu makealle… Kuinka maistuu makealle!…

MITIL lukien kuviteltuja leivoksia. Minä, minä sain kaksitoista!…

TILTIL. Ja minä sain neljä kertaa kaksitoista!… Mutt minä annan sinullekin, jos tahdot…

Ovelle kolkutetaan

TILTIL yhtäkkiä jäähtyen ja pelästyen. Mitä se on?

MITIL kauhuissaan. Se on isä…

Kun he eivät mene avaamaan, näkyy suuri linkku nousevan itsestään, narahtaen; ovi aukeaa puoleksi ja sisään tulee vanha nainen, joka on puettu vihreään ja jolla on päässä punainen myssy. Hän on kyttyräselkäinen ja toissilmä ja ontuu; nenä ja leuka tavottelevat toisiaan; hän käy nojautuneena sauvaan. Ilmeisesti hän on haltijatar.

HALTIJATAR. Onko teillä täällä laulavaa heinää tai sinistä lintua?

TILTIL. On meillä heiniä, mutta ei ne laula…

MITIL. Meillä on lintu.

TILTIL. Mutta minä en anna sitä.

HALTIJATAR. Mikset?

TILTIL. Koska se on minun.

HALTIJATAR. Onhan se syy sekin, totisesti. Missä lintusi on?…

TILTIL osoittaen häkkiä. Häkissä…

HALTIJATAR asettaen silmälasit nenälleen ja tarkastellen lintua. En huoli; ei ole tarpeeksi sininen. Teidän täytyy lähteä hakemaan minulle sitä, jota tarvitsen.

TILTIL. Mutta enhän minä tiedä, missä se on…

HALTIJATAR. En minäkään. Sentähdenhän sitä täytyy etsiä. Laulavaa heinää minä en nyt ihan välttämättä tarvitse, mutta minun täytyy ehdottomasti saada käsiini Sininen Lintu. Minä tarvitsen sen pikku tyttärelleni, joka on sairas.

TILTIL. Mikä häntä vaivaa?…

HALTIJATAR. Sitä ei kukaan oikein tiedä; hän tahtoisi olla onnellinen.

TILTIL. Niinkö?…

HALTIJATAR. Tiedättekö, kuka minä olen?…

TILTIL. Olette hiukan naapurin rouvan, täti Berlingot'n näköinen…

HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. En ensinkään… Ei ole olemassa minkäänlaista yhdennäköisyyttä… Se on hävytöntä… Minähän olen Haltijatar. Berylune…

TILTIL. Niinpä niin… vai niin…

HALTIJATAR. Täytyy lähteä heti paikalla,

TILTIL. Tuletteko te meidän kanssamme?…

HALTIJATAR. Se on suorastaan mahdotonta, koska minulla on pata tulella ja koska se kiehuu yli heti, joka kerta, kun olen poissa vähänkään yli tunnin… (Osoittaen vuorotellen kattoa, uunia ja ikkunaa) Haluatteko lähteä tuolta kautta vaiko tuolta vaiko tuolta?…

TILTIL osoittaen ovea. Kyllä minä mieluimmin menisin tuolta kautta…

HALTIJATAR suuttuen taas yhtäkkiä. Se on kerrassaan mahdotonta, se olisi kerrassaan sopi-sopimatonta. (Osoittaen ikkunaa) Me menemme tuota tietä… Kas niin… Mitä te odotatte?… Pukeutukaa hetipaikalla… (Lapset tottelevat ja pukeutuvat nopeasti) Minä autan Mitiliä…

TILTIL. Meillä ei ole kenkiä…

HALTIJATAR. Ei sillä väliä. Minä annan teille pienen ihmeellisen hatun. Mutta missä ovat vanhempanne?…

TILTIL osoittaa oikealla olevaa ovea. Tuolla; ne nukkuvat…

HALTIJATAR. Entä iso-isänne ja iso-äitinne?…

TILTIL. Ne ovat kuolleet…

HALTIJATAR. Entä pikku veljenne ja pikku sisarenne… Kai teillä on niitä?…

TILTIL. Onhan toki; kolme pikku veljeä…

MITIL. Ja neljä pikku sisarta…

HALTIJATAR. Missä ne ovat?…

TILTIL. Ne ovat kuolleet nekin…

HALTIJATAR. Tahdotteko nähdä heidät jälleen?

TILTIL. Tahdomme, tahdomme… Hetipaikalla… Näyttäkää heidät meille!…

HALTIJATAR. Eivät ne ole minulla taskussa mukanani… Mutta sehän sopii erinomaisesti; saatte nähdä heidät, kun kuljemme Muistojen maan kautta. Se on sen tien varressa, joka vie Sinisen Linnun luo. Heti vasempaan käteen, kolmannen risteyksen jälkeen… Mitä te teitte silloin, kun minä kolkutin?

TILTIL. Me leikimme leivoksien syömistä.

HALTIJATAR. Onko teillä leivoksia?… Missä ne ovat?…

TILTIL. Rikkaiden lasten linnassa… Tulkaa katsomaan, kuinka kaunista siellä on!…

Vetää Haltijattaren ikkunaan.

HALTIJATAR ikkunassa. Mutta muuthan ne niitä syövät!…

TILTIL. Niinpä niin, mutta me voimme kuitenkin nähdä…

HALTIJATAR. Eikö käy kateeksesi?

TILTIL. Mistä syystä?…

HALTIJATAR. Koska he syövät kaiken eivätkä anna sinulle mitään. Minusta se on kovin väärin…

TILTIL. Eikä ole, koskapa he kerran ovat rikkaita… Mitä?… eikö siellä ole ihmeen kaunista?…

HALTIJATAR. Ei siellä ole sen kauniimpaa kuin täälläkään.

TILTIL. Mitä? Täällä meillä on paljon pimeämpää ja pienempää, eikä ole leivoksiakaan…

HALTIJATAR. Täällä on aivan niinkuin sielläkin, sinä vain et näe mitään…

TILTIL. Kyllä minä näen, aivan erinomaisesti, ja minulla on hyvät silmät. Minä näen kirkon kellotaulusta saakka, kuinka paljon kello on, vaikk'ei isäkään näe…

HALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. Ja minä sanon, että sinä et näe mitään… Miltä minä sinusta näytän? Millainen minä sitten olen?… (Tiltil vaikenee hämillään) Kas niin, et vastaa, tiesinhän, ettet näe… Olenko minä kaunis vai ruma?… (Tiltil vaikenee yhä enemmän hämillään) Et vastaa? Olenko nuori vai vanha? Olenko punaposkinen vai keltainen?… Olenko ehkä kyttyräselkäinen?…

TILTIL sovitellen. Et, et, et ainakaan paljon…

HALTIJATAR. Olenpahan, naamastasi päättäen minä olen kauhean kyttyräselkäinen… Olenko koukkunenäinen? Onko vasen silmäni puhki?

TILTIL. Ei, ei, eihän toki… Kuka sen puhkaisi?

HALTIJATAR yhä enemmän hermostuen. Mutta sehän ei ole puhki… Hävytön… senkin kakara… Se on kauniimpi kuin toinen; se on suurempi, kirkkaampi, se on sininen, taivaan sininen… Entä tukkani, näetkö?… Se on keltainen kuin tuleentunut vilja… minun kutrini hohtavat kuin kulta… Ja niitä on minulla niin paljon, että päätäni painaa… Niitä pistää esiin kaikkialta… Näetkö, tässä?

Hän vetää esiin kaksi hienoa harmaata suortuvaa.

TILTIL. Näen, kyllä minä näen muutamia…

HALTIJATAR ihan loukkaantuneena. Vai muutamia!… Vaikka tukkani on tuuhea ja paksu kuin olkilyhde!… vaikka sitä on sylin täydeltä!… vaikka se valuu kultana maahan!… Tiedän kyllä, että ihmiset sanovat, etteivät ne näe minun tukkaani; mutta sinä et ole sellainen sokea, ilkeä ihminen, ethän?

TILTIL. En, en, minä näen niitä aivan hyvin sen verran, kuin niitä näkyy…

HALTIJATAR. Sinun pitää uskaltaa nähdä kaikki muukin, mikä ei näy!… Ihmiset ovat kovin eriskummallisia… Sittenkuin haltijat kuolivat, ihmiset eivät näe mitään eivätkä aavista mitään… Onneksi on minulla aina mukanani kaikki, mitä tarvitaan sammuneiden silmien sytyttämiseksi… Mikäs tämä on, jonka nyt vedän esiin pussistani?

TILTIL. Oi, kuinka kaunis pikku lakki… Mikä se on tuo, joka niin loistaa sen otsassa?…

HALTIJATAR. Se on se suuri Timantti, joka avaa silmät…

TILTIL. Ah…

HALTIJATAR. Niin; kun hattu on päässä, niin pyöräytetään Timanttia hiukan oikealta vasemmalle, kas näin, näetkö?… Se painaa silloin erästä nystyrää päässä, jota kukaan ei tunne ja joka avaa silmät…

TILTIL. Eihän se vain tee kipeää?…

HALTIJATAR. Päinvastoin. Se on loihdittu. Siitä näkee heti samassa, mikä on mihinkin kätkettynä; leivän sielun, viinin sielun, pippurinkin sielun…

MITIL. Näkeekö siitä sokerinkin sielun?

HALTIJATAR yhtäkkiä suuttuen. Tietysti… Minä en siedä turhia kysymyksiä… Sokerin sielu ei ole sen merkillisempi kuin pippurinkaan sielu… Kas niin, nyt minä annan kaiken, minkä voin, auttaakseni teitä etsimään Sinistä Lintua… Tiedän kyllä, että teillä olisi enemmän hyötyä Näkymättömyyden sormuksesta tai myös Lento-Liinasta… Mutta minä olen hukannut sen kaapin avaimen, johon ne panin… Ah, olin aivan unohtaa… (Osoittaa Timanttia) Kun sitä pitää näin, näetkö… vielä yksi kierros, niin näkee Menneisyyden… vielä pieni kierros, niin näkee Tulevaisuuden… Se on hyvin ihmeellinen ja käytännöllinen eikä sitä kukaan huomaa…

TILTIL. Isä ottaa sen minulta…

HALTIJATAR. Hän ei näe sitä, ei kukaan näe sitä, niin kauan kuin se on päässä… Tahdotko koettaa?… (Panee Tiltilin päähän vihreän lakin) Ja nyt, pyöräytä Timanttia… ensin yksi kierros ja sitten…

Tuskin on Tiltil kiertänyt Timanttia, kun kaikki muuttuu yhtäkkiä ja ihmeellisesti. Vanha haltijatar on yhtäkkiä ihana, ihmeellinen prinsessa; kivet joista tuvan seinä on tehty, loistavat sinisinä kuin safiirit, tulevat läpikuultaviksi, säteilevät, häikäisevät kuin kaikkein kalleimmat jalokivet. Vanhat huonekalut alkavat elää ja loistaa; valkoinen puupöytä näyttää yhtä juhlalliselta, yhtä hienolta kuin marmoripöytä, kellon taulu iskee silmää ja hymyilee hellän ystävällisesti, samalla kun sen kaapin ovi, jonka takana heiluri liikkuu, aukeaa puoleksi, jolloin sieltä astuvat ulos Hetkettäret käsikkäin ja nauraen, ja alkavat tanssia suloisen soiton kuuluessa. On sanomattakin selvää, että Tiltil pelästyy ja huudahtaa, osoittaen Hetkettäriä.

TILTIL. Mitä ne ovat kaikki nuo kauniit naiset?

HALTIJATAR. Elä pelkää, ne ovat elämäsi hetket, jotka iloitsevat siitä, että ovat hetkeksi päässeet vapautumaan ja näkymään…

TILTIL. Miksi seinät ovat näin kirkkaat?… Ovatko ne sokeria tai kallista kiveä?…

HALTIJATAR. Kaikki kivet ovat samanlaisia, kaikki kivet ovat kalliita kiviä: mutta ihminen ei näe niistä kuin muutamia…

Heidän puhuessaan jatkuvat ja täydentyvät ihmeet. Leipien henget, jotka esiintyvät leivän kuoren värisiin mekkoihin puettuina miehinä, syöksyvät pelästyneinä ja jauhoista valkeina leipälaatikosta ja hyppelevät pöydän ympärillä, missä heidät saavuttaa tuli, joka tultuaan uunista Tulikiven keltaisessa ja punaisessa mekossa, ajaa heitä takaa ollen pakahtumaisillaan naurusta.

TILTIL. Keitä ovat nuo rumat miehet?…

HALTIJATAR. Elä pelkää; ne ovat vain leipien henkiä, jotka käyttävät hyväkseen tätä totuuden vallallaolo-aikaa päästäkseen vähän jaloittelemaan laatikostaan, jossa niillä oli hiukan ahdasta olla…

TILTIL. Entä tuo ruma punainen paholainen, joka haisee pahalle?…

HALTIJATAR. St… Elä puhu liika kovaa, se on tuli… Hän on hyvin ilkeäluontoinen.

Tämä keskustelu ei ole keskeyttänyt ihmeitten jatkumista. Kissa ja koira, jotka ovat maanneet kiehkurassa kaapin edessä, parkaisevat yhtaikaa ja katoavat lattialuukkuun, ja heidän sijaansa lennähtää sieltä kaksi henkilöä, joista toisella on verikoiran naamio, toisella Kissan pää. Verikoiraksi naamioitu pikku mies jota tästedes nimitämme koiraksi — hyökkää Tiltiliin kiinni, suutelee ja syleilee häntä raivokkaasti; samalla Kissaksi naamioitu pikku nainen — jota lyhykäisyyden vuoksi sanomme Kissaksi — vetäisee kammalla tukkaansa, pesaisee käsiään ja silittelec viiksiään, ennenkuin lähestyy Mitiliä.

KOIRA ulvoo, hyppii, panee kaikki paikoiltaan, ollen ihan sietämätön. Sinä minun pikku jumalani. Hyvää päivää, hyvää päivää, pikku jumalani… Vihdoin minäkin voin puhua. Minulla on ollut niin kauhean paljon sanomista sinulle. Vaikka kuinka olisin haukkunut ja häntääni heiluttanut, ethän minua ymmärtänyt… Mutta nyt… mutta nyt… Hyvää päivää, hyvää päivää… Minä rakastan sinua… Tahdotko, että istun?… Kuljenko käsilläni? vai tanssinko nuoralla?…

TILTlL Haltijattarelle. Kuka on tuo herra jolla on koiran pää?

HALTIJATAR. Mutta etkö sinä tunne?… Sehän on Vahdin sielu, jonka sinä olet vapauttanut…

KISSA lähestyen Mitiliä ja ojentaen hänelle kätensä, kursastellen, varovasti. Hyvää huomenta, neitiseni… Olette kovin kaunis tänään…

MITIL. Huomenta, rouvaseni… (Haltijattarelle) Kuka tuo on?…

HALTIJATAR. Kai sinä hänet tunnet, sehän on Mirrin sielu, joka ojentaa sinulle kätensä… Suutele häntä…

KOIRA tyrkkien kissaa. Minuakin… Minäkin tahdon suudella pikku jumalaa… Minäkin tahdon suudella pikku tyttöä… Minä tahdon suudella koko maailmaa… Hih… Nyt pidetään hauskaa… Minä pelotan Mirrin… Huti, huu huu…

KISSA. Herraseni, en tunne teitä…

HALTIJATAR uhaten koiraa kepillään. Pysytkö siivolla siinä; vai pitääkö minun sulkea sinut äänettömyyteen iäksi päiväksi…

Ihmeet jatkuvat: Rukki alkaa nurkassa pyöriä, kehräten ihania valonsäteitä; vesijohto toisessa nurkassa alkaa laulaa kimeällä äänellä, ja muuttuen välkkyväksi suihkuksi se pärskyttelee tiskipöydälle helmiä ja smaragdeja, joiden keskeltä ponnahtaa esiin veden sielu, joka on niinkuin vettä valuva, hajahapsi, irvistelevä nuori tyttö; hän hyökkää suoraa päätä Tulen kimppuun.

TILTIL. Kuka on tuo märkä nainen?…

HALTIJATAR. Elä huoli pelätä, se on se vesi, joka tulee johdosta…

Maitokannu kaatuu, putoaa pöydältä lattialle ja särkyy; maahan menneestä maidosta nousee suuri, valkoinen, ujosteleva olento, joka näyttää pelkäävän kaikkea.

TILTIL. Entä tuo paitasillaan oleva nainen, joka pelkää?…

HALTIJATAR. Se on Maito, joka on särkenyt kannunsa.

Sokeritoppa, joka on kaapin edessä, alkaa suureta, laajentua ja särkee paperisen kuorensa, josta tulee esiin imelähkö, teeskentelevä olento, yllään väljä tallitakki, puoleksi valkea, puoleksi sininen; hän lähestyy tekopyhästi hymyillen Mitiliä.

MITIL levottomasti. Mitä tuo tahtoo?…

HALTIJATAR. Mutta sehän on sokerin sielu…

MITIL rauhoittuen. Onko sillä karamellia?…

HALTIJATAR. On, taskut täynnä, sen joka sormi on karamelli…

Lamppu putoo pöydältä, ja niin pian kuin se on pudonnut, leimahtaa sen liekki loistavaksi, verrattoman kauniiksi neidoksi. Hän on puettu läpikuultaviin, häikäisevän valkoisiin pitkiin huntuihin ja seisoo liikkumatonna ja kuin haltioituneena.

TILTIL. Kuningatar!

MITIL. Neitsyt Maaria!…

HALTIJATAR. Ei, vaan Valo…

Samaan aikaan ovat kastrullit hyllyillään alkaneet pyöriä kuin hyrrät, liinavaatekaappi paukauttaa auki ovensa ja sieltä alkaa purkautua kuun ja auringon värisiä liinavaatteita, joiden kulkueeseen yhtyy, ullakon portaita laskeutuen, kaikenlaista komeata riepua ja rääsyä. Silloin yhtäkkiä kolkutetaan kolme kertaa oikeanpuoliseen oveen.

TILTIL kauhuissaan. Se on isä… Isä on kuullut…

HALTIJATAR. Kierrä Timanttia… Vasemmalta oikealle… (Tiltil kiertää kiireesti timanttia) Ei niin nopeasti… Voi hyvä Jumala! Liian myöhään… Sinä kiersit liian nopeasti. Nyt niillä ei ole aikaa palata paikoilleen, voi, voi, mikä tästä tuleekaan!… (Haltijatar muuttuu taas vanhaksi vaimoksi, tuvan seinät sammuvat, Hetkettäret rientävät takaisin kellokaappiin, rukki pysähtyy j.n.e. Mutta yleisessä hämmingissä ja sekasorrossa, kun Tuli juoksentelee hullaantuneena pitkin huonetta etsien uunia, yksi leivistä, joka ei mahtunut leipälaatikkoon, purskahtaa itkemään ja kauhuissaan kiljumaan.) Mikä on hätänä?…

LEIPÄ kyyneliin sulaen. Minä en mahdu laatikkooni…

HALTIJATAR katsoo laatikkoa. Mahdutpas… (Siirtelee muita leipiä, jotka ovat asettuneet entisille paikoilleen.) Kas niin, pian, pian, limikkäin, lomakkain!

Taas kolkutetaan ovelle.

LEIPÄ epätoivoissaan, koettaa turhaan mahtua laatikkoon. Eihän se käy. Se syö suuhunsa ensiksi minut…

KOIRA hypellen Tiltilin ympärillä. Pikku jumalani… Minä olen vielä täällä… Minä osaan vielä puhua… Minä voin vielä suudella ja syleillä sinua… Vielä voin… Vielä. Vielä…

HALTIJATAR. Kuinka? Sinäkin?… Oletko sinäkin vielä siinä?…

KOIRA. Sattuipa hyvin… En ehtinytkään palata äänettömyyteen; luukku meni kiinni liian pian…

KISSA. Minun luukkuni myöskin… Mitä tulee tapahtumaan?… Onko olemassa vaaraa?…

HALTIJATAR. Minun täytyy sanoa teille totuus: kaikki, jotka lähtevät näiden lasten mukana, tulevat kuolemaan matkan lopussa…

KISSA. Entä ne, jotka eivät lähde?…

HALTIJATAR. Ne elävät hetkisen kauemmin…

KISSA koiralle. Tule, palataan takaisin luukun reikään…

KOIRA. Ei, ei… Minä en tahdo… Minä tahdon lähteä pikku jumalan mukaan… Tahdon yhtä mittaa puhua hänen kanssaan.

KISSA. Pöllö!…

Oveen kolkutetaan.

LEIPÄ itkien kuumia kyyneleitä. Minä en tahdo kuolla matkan lopussa… Tahdon heti paikalla takaisin laatikkooni!…

TULI, joka yhä on huimaavaa vauhtia lennellyt edes takaisirs huoneessa päästellen vihlovia hätävihellyksiä. En löydä enää uuniani…

VESI, joka turhaan on koettanut tunkeutua johtoon. En voi päästä takaisin johtoon…

SOKERI, joka häärii paperitötterönsä ympärillä. Minä särjin kääreeni!…

MAITO haikeasti ja ujosti. Minun pikku kannuni on rikottu…

HALTIJATAR. Olettepa te tyhmiä ja pelkureita!… Ennemmin elätte kurjissa laatikoissanne, luukuissanne, loukoissanne ja torvissanne kuin lähdette lasten mukaan, jotka menevät hakemaan Lintua?…

KAIKKI paitsi Koira ja Valo. Niin, niin! Heti! Heti! — Päästäkää minut johtooni!… ja minut laatikkooni!… Ja minut uuniini… Ja minut luukkuuni…

HALTIJATAR Valolle, joka katselee haaveillen lamppunsa siruja. Entä sinä, Valo, mitä sinä sanot?…

VALO. Minä lähden lasten kanssa…

KOIRA ilosta ulvoen. Minä myös, minä myös…

HALTIJATAR. Se on järkevää puhetta se. Sitäpaitsi on jo myöhäistä peräytyä; teillä ei ole enää valitsemisen varaa, teidän on kaikkien tultava meidän kanssamme… Mutta sinä, Tuli, elä lähentele ketään, sinä, Koira, elä härnää Kissaa, ja sinä, Vesi, seiso suorana ja koeta olla juoksematta joka paikkaan…

Ovelle isketään vimmatusti.

TILTIL kuuntelee. Se on yhä isä… Nyt hän nousee ylös. Minä kuulen hänen kävelevän…

HALTIJATAR. Menkäämme ikkunasta. Te tulette kaikki minun luokseni, ja minä annan sopivat vaatteet eläimille ja ilmiöille… (Leivälle) Sinä, Leipä, ota tuo häkki Sinisen Linnun varalta. Pidä siitä tarkka vaari… Pian, pian, elkäämme hukatko hetkeäkään…

Ikkuna pitenee yhtäkkiä oveksi. Kaikki astuvat ulos, jonka jälkeen ikkuna muuttuu entiselleen ja sulkeutuu äänettömästi. Huoneessa pimenee ja pienet vuoteet joutuvat hämärän peittoon. Oikeaa ovea raotetaan ja rakoon ilmaantuu isä ja äiti Tilin pää.

ISÄ TIL. Ei se ollut mitään… Sehän on vain sirkka, joka sirittää…

ÄITI TIL Näetkö sinä ne?…

ISÄ TIL. Näen… Ne nukkuvat rauhallisesti…

ÄITI TIL. Kuuluu, kuinka ne hengittävät…

Ovi sulkeutuu.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS

TOINEN KUVAELMA

Haltijattaren luona

Komea etehinen. Haltijatar Berylunen linnassa. Kulta- ja hopeapäisiä patsaita vaaleasta marmorista, portaita, pylväskäytäviä, parvekkeita j.n.e.

Perältä oikealla tulevat Kissa, Sokeri ja Tuli komeissa, kalleissa puvuissa. Ne tulevat huoneesta, josta säteilee Valoa. Se on Haltijattaren vaatehuone. Kissalla on mustasilkkisen puseronsa päällä kevyt harso. Sokeri on puettu puoleksi valkoiseen, puoleksi vaaleansiniseen silkkihameeseen, ja Tulella, jolla on päässään monivärisiä töyhtöjä, on yllään pitkä, kullalla sisustettu tummanpunainen viitta. Ne kulkevat salin läpi ja laskeutuvat etualalle, oikealle, jossa Kissa vie heidät erääseen pylväskäytävään.

KISSA. Täältä kautta. Minä tunnen kaikki tämän linnan sokkelot… Haltijatar Berylune on perinyt sen Sini-Parralta… Sillaikaa kun lapset ja Valo ovat käymässä Haltijattaren pikkutyttären luona, käyttäkäämme hyväksemme vapautemme viimeisiä hetkiä… Olen tuonut teidät tänne keskustellakseni kanssanne tilanteesta, johon meidät on saatettu… Olemmeko kaikki koolla?…

SOKERI. Tuolla tulee Koira. Haltijattaren vaatehuoneesta…

TULI. Mitä ihmettä hänellä on yllään?…

KISSA. Hän on pukeutunut Tuhkimon vaunulakeijan pukuun… Se on aivan omansa hänelle… Hänellä on orjan sielu… Mutta piiloutukaamme kaiteen taa… Häneen ei ole vähääkään luottamista… Olisi parempi, jos hän ei kuulisi, mitä minulla on teille sanottavaa…

SOKERI. Hän on jo saanut meistä vainua… Kas, tuolla tulee myöskin Vesi vaatehuoneesta… Herran päivät, kuinka impi on ihana…

Koira ja Vesi yhtyvät ryhmään.

KOIRA harppaillen. Katsokaa!… Katsokaa!… Emmekö ole kauniita?… Näettekö näitä pitsejä?… Näettekö näitä kahinoita?… Tämä on kultaa… ja ihan oikeata!…

KISSA Vedelle. Se on joka sään hame… Luulen tuntevani sen…

VESI. Niin, se juuri sopiikin minulle…

TULI mutisten. Puuttuu vain sateenvarjo…

VESI. Mitä sanoitte?

TULI. En mitään, en mitään…

VESI. Luulin teidän puhuneen muutamasta suuresta punaisesta nenästä, jonka näin tuonoisna päivänä…

KISSA. Kas niin. Elkäämme nyt riidelkö, meillä on tärkeämpääkin tekemistä… Puuttuu enää vain Leipä… missä hän on?…

KOIRA. Hän oli hirveässä touhussa valitessaan itselleen pukua…

TULI. Onhan ihan yhdentekevä, miten on puettu, kun on naama niin tyhmä ja vatsa kuin tynnöri…

KOIRA. Viimein hän päätti valita jalokiviä välkkyvän turkkilaisen kauhtanan, käyräsapelin ja turbaanin…

KISSA. Tuossa hän tulee… Hän on pukeutunut Siniparran kaikkein komeimpaan kauhtanaan…

Leipä tulee puettuna, niinkuin yllä on kuvattu. Silkkikauhtana on tuiki tiukalla hänen mahdottoman suuren vatsansa päällä. Hän pitää toisella kädellään kahvasta käyräsapelia, joka on pistetty vyön alle; toisessa kädessään hänellä on Sinistä Lintua varten aiottu häkki.

LEIPÄ keinutellen ruumistaan itserakkaasti. Sanokaahan. Mitä?… Miltäs minä teistä nyt näytän?…

KOIRA harppaillen Leivän ympärillä. Ai, kuinka sinä olet hieno! Ai, kuinka sinä olet hassu! Ai, kuinka hieno! ai, kuinka hieno…

KISSA Leivälle. Ovatko lapset jo puetut?…

LEIPÄ. Ovat, herra Tiltilillä on Peukaloisen punainen takki, valkoiset sukat ja siniset polvihousut; neiti Mitilillä on Punahilkan hame ja Tuhkimon tohvelit… Mutta vaikeinta oli saada Valolle sopivat vaatteet…

KISSA. Miksi?

LEIPÄ. Haltijattaren mielestä hän on niin kaunis, ettei hän olisi tarvinnut vaatteita lainkaan… Siihen minä panin ankaran vastalauseeni meidän kaikkien ikuisten ja arvossa pidettävien elementtien kunnian ja arvon nimessä, ja kun ei lopulta auttanut muu, ilmoitin minä, että minä siinä tapauksessa kieltäyn näyttäytymästä hänen seurassaan…

TULI. Sille olisi pitänyt ostaa lampun varjostin suojaksi…

KISSA. Ja mitä sanoi Haltijatar siihen?…

LEIPÄ. Paukautti minua kepillään päähän ja vatsaan…

KISSA. Ja mitä sitten?…

LEIPÄ. Huomasin heti olleeni väärässä, mutta viime hetkessä päätti Valo ottaa kuutamohameen, joka oli Haltijattaren aarrearkun pohjalla.

KISSA. Kas niin, on tarpeeksi jaariteltu, aika rientää… On kysymys tulevaisuudestamme… Kuulittehan, mitä Haltijatar juuri sanoi, että tämän retken päättyessä päättyvät myöskin meidän päivämme… Se on siis saatava kestämään niin kauvan kuin mahdollista ja keinoilla millä hyvänsä… Ja sitten vielä yksi asia; meidän on ajateltava rotumme kohtaloa ja lastemme tulevaisuutta…

LEIPÄ. Hyvä! Hyvä!… Kissa on oikeassa…

KISSA. Kuulkaa, kun sanon… Meillä kaikilla tässä läsnäolevilla, eläimillä, ilmiöillä ja elementeillä, meillä on sielu, jota ihminen ei vielä tunne. Siitä syystä me olemme hänestä vielä jossain määrin riippumattomia; mutta jos hän löytää Sinisen Linnun, hän tulee tietämään kaiken ja näkemään kaiken ja me joudumme kokonaan hänen valtaansa… Tämän ilmaisi minulle juuri vanha ystäväni Yö, joka samassa on Elämän salaisuuksien vartija… on siis meidän etumme mukaista estää näitä lapsia, maksoi mitä maksoi, löytämästä tätä lintua, vaikkapa saattamalla vaaraan heidän henkensäkin…

KOIRA suuttuen. Mitä sinä sanot?… Sano se vielä kerta!…

LEIPÄ. Hiljaa!… Teillä ei ole puheenvuoroa!… Minä olen tämän kokouksen puheenjohtaja…

TULI. Kuka sinut on valinnut puheenjohtajaksi?…

VESI Tulelle. Hiljaa!… Mitä te siihen sekaannutte?…

TULI. Sekaannun, mihin sekaannun… En tarvitse teidän neuvojanne…

SOKERI sovitellen. Hyvät ystävät… Elkäämme riidelkö. Hetki on vakava… Ennen kaikkea täytyy sopia keinoista…

LEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Sokeri ja Kissa…

KOIRA. Se on typerää puhetta kaikki!… Kun Ihminen kerran on olemassa, niin sillä hyvä… Häntä täytyy siis totella ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoo… Muusta ei voi olla kysymystäkään… En tunne muita kuin hänet… Eläköön Ihminen!… Elämä ja kuolema, kaikki Ihmisen hyväksi!… Ihminen on Jumala…

LEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Koira…

KISSA Koiralle. Olisi kuitenkin hauska kuulla, millä perusteella…

KOIRA. Minä perusteista vähät… Minä rakastan Ihmistä ja se liittää… Jos teette hänelle mitään pahaa, niin minä ensin kuristan teidät kuoliaaksi ja sitten minä ilmaisen hänelle kaiken…

SOKERI sulosuisesti valitellen. Sallikaa… Elkäämme kiivastuko, hyvät ystävät… Eräältä kannalta katsoen te olette oikeassa, toinen niinkuin toinenkin… Asia on niin ja voi myöskin olla näin…

LEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Sokeri…

KISSA. Emmekö me kaikki tässä, Vesi, Tuli ja tekin, Leipä ja Koira, emmekö me kaikki ole kuulumattoman hirmuvallan uhreja?… Muistakaahan aikaa, jolloin me, ennen tuon itsevaltiaan ilmestymistä, retkeilimme vapaina Maan pinnalla… Vesi ja Tuli olivat yksin maailman herroina; katsokaa, mitä heistä nyt on tullut… Mitä meihin, metsän suurpetojen surkeihin jälkeläisiin, tulee… Varokaa!… Elkäämme olko tietävinämmekään… Tuolta tulevat Haltijatar ja Valo… Valo on asettunut Ihmisen puolelle; hän on meidän pahin vihamiehemme… Siinä he ovat.

Oikealta tulevat Haltijatar ja Valo, Tiltilin ja Mitilin seuraamina.

HALTIJATAR. No?… Mitä tämä on?… Mitä te teette siellä nurkassa?… Näyttää siltä, kuin olisitte solmimassa jotain salaliittoa… On aika lähteä taipaleelle… Olen päättänyt, että Valo on oleva teidän päällikkönne… Teidän tulee kaikkien totella häntä niinkuin minua itseäni ja minä uskon hänelle taikasauvani… Lapset käyvät tänä iltana tervehtimässä iso-isäänsä ja iso-äitiään, jotka ovat kuolleet… Hienotunteisuudesta te muut ette seuraa heitä sinne. He saavat viettää siellä iltahetken manalle menneiden perheenjäsentensä keskuudessa… Te sillaikaa varustaudutte huomispäivän pitkää matkaa varten… Ylös kaikki; eteenpäin, paikoilleen jokainen…

KISSA ulkokullatusti. Minä juuri sanoin heille samaa, rouva Haltijatar… Kehoitin heitä tunnollisesti ja rohkeasti täyttämään tehtävänsä; ikävä kyllä, Koira koko ajan keskeytteli minua…

KOIRA. Mitä sinä sanot? Maltahan…

Hän on karkaamassa Kissan kimppuun, kun Tiltil, joka on ehtinyt väliin, pysähdyttää hänet uhkaavalla liikkeellä.

TILTIL. Siivolla, Vahti… Varo itseäsi; jos sinä kerrankaan vielä uskallat…

KOIRA. Pikku jumala, pikku jumala, sinä et tiedä, mitä hän…

TILTIL uhaten. Vaikene!…

HALTIJATAR. Lakatkaahan toki… Leipä antakoon täksi illaksi häkin Tiltilille… Onhan mahdollista, että Sininen Lintu piilee Menneisyydessä, iso-isän ja isoäidin luona… Oli miten oli, se on tilaisuus, jota ei saa jättää käyttämättä… Leipä, anna tänne häkki…

LEIPÄ juhlallisesti. Heti paikalla, rouva Haltijatar, heti paikalla… (Niinkuin puhuja, joka asettuu pitämään puhetta.) Arvoisat läsnäolijat, olkaa minun todistajani, että tämä hopeahäkki, joka uskottiin minun haltuuni…

HALTIJATAR keskeyttäen. Riittää jo!… Ei nyt ole aikaa korupuheisiin… Me menemme tuota tietä, lapset menevät tätä…

TILTIL koko lailla levotonna. Onko meidän mentävä yksin?…

MITIL. Minulla on nälkä…

TILTIL. Niin minullakin…

HALTIJATAR Leivälle. Avaa turkkilainen kauhtanasi ja anna heille viipale lihavaa vatsaasi…

Leipä avaa kauhtanansa, vetää käyrän sapelinsa ja leikkaa vatsastaan kaksi viipaletta, jotka antaa lapsille.

SOKERI lähestyy lapsia. Sallikaa minun samalla tarjota teille hiukan rintasokeria.

Hän taittaa yksitellen vasemman kätensä kaikki viisi sormea ja tarjoo heille.

MITIL. Mitä se tekee?… Se katkoo kaikki sormensa…

SOKERI kohteliaasti ja ystävällisesti. Maistakaa, olkaa hyvä, ne ovat erinomaiset. Se on oikeata rintasokeria…

MITIL imeksien yhtä sormea. Herran päivät, kuinka se maistuu makealle!… Onko sinulla sitä paljonkin?

SOKERI vaatimattomasti. Niin paljon kuin vain tahdon…

MITIL. Koskeeko sinuun kipeästi, kun niitä noin katkot?…

SOKERI. Ei vähääkään… Päinvastoin; siitä on minulle vain hyötyä, sillä kun ne kasvavat heti uudestaan, on minulla aina puhtaat ja uudet sormet…

HALTIJATAR. Kas niin, lapset, ei saa syödä sokeria liiaksi. Muistakaa, että te heti kohta saatte illallista vaarin ja mummon on luona…

TILTIL. Ovatko he täällä?

HALTIJATAR. Te saatte nähdä heidät heti paikalla…

TILTIL. Kuinka me voimme nähdä heidät, koska he ovat kuolleet?…

HALTIJATAR. Kuinka he olisivat kuolleet, koska he elävät teidän muistissanne? Ihmiset eivät tunne tätäkään salaisuutta, koska he yleensä tietävät niin vähän; mutta kun sinulla nyt on tuo Timantti, tulet sinä näkemään, että vainajat, joita muistellaan, elävät yhtä onnellisesti, kuin jos eivät olisikaan kuolleet…

TILTIL. Tuleeko Valo meidän kanssamme?…

VALO. Ei, on sopivampaa, ettei ole vieraita läsnä… Jotten näyttäisi tungettelevalta, odotan teitä täällä, aivan lähellä… He eivät ole kutsuneet minua…

TILTIL. Mistä kautta pitää meidän mennä?…

HALTIJATAR. Tästä kautta… Olette aivan "Muistojen Maan" kynnyksellä. Niin pian kuin olet kiertänyt Timanttia, näet suuren puun, jossa on tienviitta, joka ilmaisee, että olet saapunut perille… Mutta muistakaa, että teidän on kummankin oltava täällä jälleen neljännestä vailla yhdeksän… Se on erinomaisen tärkeää… ennen kaikkea, olkaa täsmällisiä, sillä kaikki on hukassa, jos myöhästytte… Näkemiin… (Kutsuu Kissan, Koiran, Valon y.m.) Tätä tietä, ja lapset tuota…

Hän poistuu oikealle, Valon, eläinten y.m. kanssa, samalla kun lapset menevät vasemmalle.

Esirippu.

KOLMAS KUVAELMA

Muistojen maa

Sakea sumu, josta oikealla puolella, aivan edustalla, häämöittää suuren tammen runko, jossa on tienviitta. Vallitsee maitomainen, sekava, läpitunkematon Valo.

Tiltil ja Mitil seisovat tammen alla.

TILTIL. Siinä on puu…

MITIL. Ja tienviitta…

TILTIL. En näe, mitä siihen on kirjoitettu… Odota, minä nousen tämän juuren päälle… Niin se on… Siihen on kirjoitettu: "Muistojen maa."

MITIL. Tästäkö se siis alkaa…

TILTIL. Niin, tässä on nuoli…

MITIL. Niinpä niin, mutta missä ovat ukki ja mummo?

TILTIL. Sumun takana… Saamme pian nähdä…

MITIL. Minä en näe yhtään mitään… En näe enää jalkojani enkä käsiänikään… (Vetistellen) Minulla on vilu… En tahdo enää matkustaa… Minä tahdon kotiin…

TILTIL. Elä siinä yhtämittaa itke, niinkuin Vesi… Ettet häpeä!… Iso tyttö!… Katso, kuinka sumu jo haihtuu… Näemme pian, mitä sen sisässä on…

Ja todellakin, sumu on alkanut liikkua, se ohenee, haihtuu, häviää. Ennen pitkää näkyy kirkkaammassa valaistuksessa vihreän holvin alla köynnösten peitossa oleva talonpojan tupa. Ikkunat ja ovi ovat auki. Katoksen alla on mehiläisen pesiä, kukka-astioita ikkunalaudalla, häkki, jossa nukkuu satakieli y.m. Oven vieressä on penkki, jolla istuvat, sikeään uneen vaipuneina, vanha talonpoika ja hänen vaimonsa, se on: Tiltilin ukki ja mummo.

TILTIL yhtäkkiä, tuntien heidät. Ukki ja mummo…

MITIL taputtaen käsiään. Niin, niin… Ukki ja mummo…

TILTIL vielä hiukan epäillen. Varrohan vielä… En tiedä vielä, nukkuvatko ne… Jäädään tähän puun taa…

Iso-äiti Til avaa silmänsä, kohottaa päätään, venytteleikse, huokaa ja katselee Iso-isä Tiliä, joka hänkin vähitellen herää.

ISO-ÄITI TIL. Minusta tuntuu, kuin meidän lapsenlapsemme, jotka vielä ovat elossa, tänään tulisivat meitä tervehtimään…

ISO-ISÄ TIL. Aivan varmaan he ainakin ajattelevat meitä, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta ja on niinkuin muurahaisia kiipeliisi säärissäni…

ISO-ÄITI TIL. He varmaan ovat tässä ihan lähellä, koska ilokyyneleitä hyppelee silmissäni…

ISO-ISÄ TIL. Ei, ei, kyllä he vielä ovat kaukana… Tunnen vielä olevani heikko…

ISO-ÄITI TIL. Ei, usko minua, he ovat täällä, koska olen jo saanut kaikki voimani takaisin…

TILTIL ja MITIL hyökäten esiin tammen takaa. Tässä me olemme… Tässä me olemme. Ukki, mummo. Ettekö tunne meitä?…

ISO-ISÄ TIL. Siinähän ne ovat… Näetkö? Sanoinhan minä… Olin varma siitä, että he tulevat tänään…

ISO-ÄITI TIL. Tiltil… Mitil… Se on Tiltil.. Se on Mitil… Lapset… (Koettaa juosta heitä vastaan.) En voi juosta… Leinini vaivaa minua yhä…

ISO-ISÅ TIL rientäen samalla tavalla ontuen heitä vastaan. En minäkään voi juosta… Koska minulla on puujalka sen sijassa, joka katkesi pudotessani suuresta tammesta…

Ukki ja mummo ja lapset syleilevät toisiaan mielettömän ilon vallassa.

ISO-ÄITI TIL. Oletpa sinä, Tiltil, kasvanut ja voimistunut!…

ISO-ISÄ TIL silitellen Mitilin tukkaa. Entä Mitil!… Katsohan!… Katsohan sen kaunista tukkaa ja kauniita silmiä!… Kuinka hän tuoksuu hyvälle!…

ISO-ÄITI TIL. Syleilkäämme ja suudelkaamme vielä kerran!… Tulkaa, istukaa polvelleni…

ISO-ISÄ TIL. Entä minä, minäkö jäisin ilman?…

ISO-ÄITI TIL. Maltahan… Minä ensin… Kuinka voivat isä ja äiti?…

TILTIL. Erittäin hyvin, mummo… He nukkuivat, kun lähdimme…

ISO-ÄITI. TIL katsellen heitä, hyväillen heitä lakkaamatta. Herran päivät, kuinka te olette kauniit ja puhtaaksi pestyt!… Äitikö sinut on pessyt?… Eikä sinun sukissasi ole yhtäkään reikää!… Minähän niitä ennen muinoin parsin… Miksi ette tule useammin meitä tervehtimään?… Se olisi meistä niin hauskaa… Ette muista meitä kuukausimääriin, eikä kukaan tule meitä katsomaan…

TILTIL. Mummo hyvä, emmehän ole voineet tulla; ilman tuota Haltijata emme olisi voineet nytkään…

ISO-ÄITI TIL. Me täällä aina odotamme, että joku elossa oleva pistäytyisi luonamme… He tulevat niin harvoin… Viime kerralla, kun tulitte, annahan olla, milloinkas se olikaan?… Sehän oli pyhäinmiesten päivänä, kun kirkonkellot soivat…

TILTIL. Pyhäinmiesten päivänäkö? Emme me silloin olleet missään, sillä meillä oli hirmuinen nuha…

ISO-ÄITI TII. Vaikk'ette, mutta te ajattelitte meitä…

TILTIL. Niin teimmekin…

ISO-ÄITI TIL. Sepä se, joka kerta kun te ajattelette meitä, me heräämme ja näemme teidät…

TILTIL. Kuinka, riittääkö se, että me?…

ISO-ÄITI TII. Totta kai, etkö sitä tiedä?…

TILTIL. En minä sitä tiennyt…

ISO-ÄITI TIL Iso-isä Tilille. Onhan merkillistä siellä maailmassa; ne eivät vieläkään tiedä… Eivätkö ne sitten opi mitään?…

ISO-ISÄ TIL. Siellä on siis aivan niinkuin meidänkin aikanamme… Elävät ovat niin kauhean tyhmiä, kun puhuvat meistä muista…

TILTIL. Nukutteko te täällä koko ajan?…

ISO-ISÄ TIL. Niin, me nukumme koko paljon, odottaessamme, että joku Elävien ajatus meidät herättäisi… Ah! onhan ihanaa nukkua, kun elämä on loppunut… Mutta hauskaa on myöskin herätä silloin tällöin…

TILTIL. Ettekö siis olekaan oikein todella kuolleet?

ISO-ISÄ TIL säpsähtäen. Mitä sinä sanot?… Mitä hän sanoo?… Hän käyttää sanoja, joita me emme enää ymmärrä… Onko se joku uusi sana, joku uusi keksintö?…

TILTII. Sekö, että "kuolleet"?…

ISO-ISÄ TIL. Se juuri, se oli juuri se sana… Mitä se merkitsee?…

TILTIL. Sehän merkitsee sitä, että ei enää elä…

ISO-ISÄ TIL. Kylläpä ne ovat typeriä siellä maailmassa…

TILTIL. Onko täällä hyvä olla?…

ISO-ISÄ TIL. Siinähän menee, siinähän menee; ja menisi vielä paremminkin, jos siellä vielä rukoiltaisiin…

TILTIL. Isä sanoi minulle, ettei enää pidä rukoilla…

ISO-ISÄ TII. Pitää, pitää… Rukoileminen on muistelemista…

ISO-ÄITI TIL. Niin, kaikki menisi hyvin, jos vain te hiukan useammin tulisitte meitä katsomaan… Muistatko, Tiltil?… Viime kerralla, kun minä tein sen kauniin omenatortun… Sinä söit ja söit niin, että tulit kipeäksi…

TILTIL. Mutta siitähän on vuosia, kun minä sain omenatorttua… Tänä vuonna ei tullutkaan omenia…

ISO-ÄITI TIL. Älä puhu tyhmyyksiä… Täällä niitä tulee aina…

TILTIL. Täällä onkin toista…

ISO-ÄITI TIL. Mitä? Toistako?… Ei mikään ole toista, niin kauan kun me voimme syleillä toinen toistamme…

TILTIL katsellen vuoroon iso-isää, vuoroon iso-äitiä. Et ole ollenkaan muuttunut, ukki, et ollenkaan, et ollenkaan… Eikä mummokaan ole ollenkaan muuttunut… Mutta te olette tulleet kauniimmiksi…

ISO-ISÄ TIL. Ka, mikäs täällä on ollessa… Me kun emme enää vanhene… Mutta te, teidän pitää kasvaa… Niin, niin, kovasti kasvattekin… Katsokaa, tuossa ovessa, siinä on vielä viime kerran kasvun merkki… Pyhäinmiesten päivänä… Katsotaanpas, seiso ihan suorana… (Tiltil asettuu ovea vastaan) Neljä sormen leveyttä… Suurenmoista… (Mitilkin asettuu ovea vastaan) Ja Mitil, neljä ja puoli… Hohhoo, jajaa, tietäähäu sen, rikkaruohon; se rehottaa se, se rehottaa…

TILTIL katsellen ihastuneena ympärilleen. Täällähän on kaikki aivan ennallaan, kaikki paikoillaan. Mutta kaikki on kauniimpaa. Siinä on seinäkellokin isoine viisareineen, josta minä taitoin kärjen…

ISO-ISÄ TII. Ja siinä on soppamalja, jonka korvan sinä rikoit…

TILTIL. Ja siinä on reikä, jonka tein oveen, kun löysin poran…

ISO-ISÄ TIL. Niin, niin, sinä teit paljon pahojasi… Ja tuossa on luumupuu, johon kiipesit aina minun poissaollessani… Se on yhä täynnä kauniita, punaisia luumuja…

TILTIL. Mutta paljon, paljon kauniimpia kuin ennen…

MITIL. Ja siinä on vanha laulurastas, vieläkö se laulaa?…

Rastas herää ja alkaa laulaa täyttä kurkkua.

ISO-ÄITI TTL. Näetkö nyt… heti kohta, kun häntä ajattelit…

TILTIL huomaten hämmästyksekseen, että lintu on ihan sininen. Mutta sehän on sininen… Siinähän se nyt on… Sininen lintu, joka minun on vietävä Haltijattarelle… ettekä hiiskuneet sanaakaan siitä, että se on täällä… Oi, kuinka se on sininen, ihan sininen, niinkuin sininen lasikuula… (Rukoillen) Hyvä, rakas ukki, hyvä, rakas mummi, antakaa se minulle.

ISO-ISÄ TIL. Ota vain… vai mitä sinä sanot, äiti Til?

ISO-ÄITI TIL. Ota vain, ota vain… Mitäpä se täälläkään… eihän se muuta kuin nukkuu… Eihän se koskaan laula…

TILTIL. Minä panen sen häkkiin… Mutta missä on häkkini?… Ah, minähän unhotin sen suuren puun taa… (Hän juoksee puun luo, noutaa häkin ja sulkee linnun siihen.) Ihanko totta, ihanko totta, te annatte sen minulle?… Kyllä Haltijatar nyt tulee hyvilleen… Ja Valo myös…

ISO-ISÄ TIL. Linnusta en ota vastatakseni… Pelkään pahoin, ettei se totu levottomaan elämään siellä ylhäällä, ja ensimäinen myötätuuli tuo hänet tänne takaisin… No, senhän sitten näkee… Pane se tuohon hetkeksi ja tule katsomaan lehmää…

TILTIL huomaa mehiläispesät. Kuinka mehiläiset voivat?…

ISO-ISÄ TIL. Kyllä ne voivat hyvin… Ne eivät elä nekään, niinkuin siellä maailmassa sanotaan; mutta työtä ne tekevät uupumatta…

TILTIL lähestyen pesiä. Niin… Tuntuu hunajan tuoksu… Pesät mahtavat olla raskaat… Kaikki kukkaset täällä ovat niin kauniita… Pienet sisarvainajani, ovatko nekin täällä?…

MITIL. Ja minun kolme pienintä veljeäni, jotka haudattiin, missä ne ovat?

Tuskin ovat sanat lausutut, kun seitsemän pientä erikokoista lasta tulee huoneesta toinen toisensa jälestä.

ISO-ÄITI TIL. Siinä ne ovat… Tuskin heitä ajattelet, tuskin heistä puhut, niin siinä ne näet!…

Tiltil ja Mitil juoksevat lapsia vastaan. Tyrkitään, syleillään, tanssitaan, lennetään, huudahdellen ilosta.

TILTIL. Pekka, Pekka! (Tarttuvat toisiaan tukkaan.) Ollaanko tukkanuottasilla niinkuin ennen muinoin… Ja Robert… Päivää, Hanna… Missä sinun hyrräsi on?… Leena ja Paavo, Liisa ja Kerttu…

MITIL. Kerttu, voi, katsokaa Kerttua… Hän käy vielä nelinkontan…

ISO-ÄITI TIL. Niin, hän ei tule sen suuremmaksi…

TILTIL huomaten pikku Koiran, joka haukahtelee heidän ympärillään. Kas Kikiä, jolta minä leikkasin hännän Liisan saksilla… Ei sekään ole muuttunut…

ISO-ISÄ TIL syvämietteisesti. Niin on, niin on, täällä ei mikään muutu, ei mikään muutu…

TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä…

ISO-ÄITI TIL. Niin, se ei mene pois, sille ei voi mitään…

TILTIL. Oi, kuinka ne ovat terveen näköisiä, kuinka ne ovat lihavia ja pulskia!… Ei ole ollut ruuasta puutetta…

ISO-ÄITI TIL. He voivat paljon paremmin, kun eivät enää ole elossa… Ei tarvitse enää mitään pelätä, ei olla mistään levoton, kun ei kukaan koskaan sairastu…

Huoneessa lyö kello kahdeksan.

ISO-ÄITI TIL hämmästyen. Mitä se oli?

ISO-ISÄ TIL. Niin, mitähän se oli? Olisiko se ollut seinäkello…

ISO-ÄITI TIL. Mahdotonta… Eihän se koskaan lyö…

ISO-ISÄ TIL. Niin, kun emme enää ajattele, paljonko se on… Ajatteliko kukaan, paljonko kello on?

TILTIL. Minä ajattelin… Paljonko se on?…

ISO-ISÄ TIL. Niin, paljonkohan se oli… En enää osaa sanoa… Kahdeksan kertaa se löi, se oli kai sitä, niinkuin ennen sanottiin siellä maailmassa, että kello on kahdeksan.

TILTIL. Valo odottaa minua neljännestä vailla yhdeksän… Nyt minun täytyy mennä, Haltijatar pahastuu… Se on aivan välttämätöntä… Minun täytyy mennä…

ISO-ÄITI TIL. Vaan ettehän te nyt mitenkään voi lähteä ilman illallista… Pian, pian, katetaan pöytä tuohon oven eteen… Minulla on aivan verratonta kaalisoppaa ja ihanoita luumutorttuja…

Tuodaan pöytä huoneesta oven eteen ja katetaan, kannetaan ruuat, lautaset y.m. Kaikki ovat mukana auttamassa.

TILTIL. Koska minulla nyt jo on Sininen Lintu… Ja koska on kaalisoppaa pitkästä aikaa… En koko sinä aikana, kun olen ollut matkoilla… Hotelleissa ei koskaan saa kaalisoppaa.

ISO-ÄITI TIL. Kas niin… Nyt se on valmis… Tulkaa syömään, lapset… Elkäämme hukatko aikaa, koska teillä kerran on kiire…

Lamppu on sytytetty ja soppa pantu lautasille. Vanhukset ja lapset istuutuvat illalliselle, tyrkkien, meluten ja nauraen.

TILTIL ahnaasti syöden. Sepä vasta maistuu… Herran päivät, kuinka se maistuu… Minä tahdon vielä!… Vielä!

Heiluttaa puulusikkaansa ja takoo sillä lautastaan.

ISO-ISÄ TIL. Ei saa sillä tavalla, maltahan toki… Sinähän olet yhtä vallaton kuin ennenkin; särjet vielä lautasesi, poika!

TILTIL kohottautuen jakkaraltaan. Minä tahdon vielä, minä tahdon vielä!

Hän vetäisee eteensä soppamaljan, joka kaatuu, kuuma soppa hulahtaa pöydälle ja siitä syömämiesten syliin. Huutoja ja kirkumisia.

ISO-ÄITI TIL. Siinä sen nyt näet!… Johan minä sanoin…

ISO-ISÄ TIL läimäyttäen Tiltiliä korvalle. Siinä saat!…

TILTIL ei saa ensin sanaa suustaan, mutta panee sitten käden poskelleen, ihastuksissaan. Sehän… sehän lätkähti aivan niinkuin ennen eläessäsi… Ukki, sepä vasta tuntui hyvälle… Anna, kun minä syleilen ja suutelen sinua…

ISO-ISÄ TIL. Suutele vain; on täällä enemmänkin sitä makeata, jos mielesi tekee…

Kello lyö puoli yhdeksän.

TILTIL hypähtäen. Puoli yhdeksän… (Heittää lusikkansa) Mitil, meidän täytyy heti lähteä!…

ISO-ÄITI TIL. Elkäähän nyt!… Viipykää vielä hetkinen… Eihän nurkka ole tulessa… Kun niin harvoin tavataan…

TILTIL. Ei, ei, kyllä meidän täytyy… Valo on niin hyvä… Minä lupasin hänelle… Mennään nyt, Mitil!…

ISO-ISÄ TIL. Aina ne nuo Elävät vain niine kiireineen ja touhuineen…

TILTIL ottaa häkin ja syleilee kiireesti kaikkia. Hyvästi ukki… hyvästi mummo… Hyvästi veljet ja sisaret, hyvästi Robert, Hanna, Leena, Liisa, Paavo ja Kerttu, ja sinä myöskin, Kiki… Minä tunnen, ettemme voi viipyä täällä kauemmin… Elä itke, mummi, me tulemme usein teitä tervehtimään…

ISO-ÄITI TIL. Tulkaa joka päivä…

TILTIL. Me tulemme niin usein kuin suinkin mahdollista…

ISO-ÄITI TIL. Se on meidän ainoa ilomme, meillä on suuri juhla aina, kun ajatuksenne tulevat meitä tervehtimään!…

ISO-ISÄ TIL. Meillä ei ole mitään muuta huvia…

TILTIL. Pian, pian… Missä on häkki? Missä lintu?

ISO-ISÄ TIL antaen hänelle häkin. Tässä ne ovat, mutta minä en vastaa mistään, niinkuin sanoin; ja jos sen väri ei kelpaisi!…

TILTIL. Hyvästi, hyvästi!…

VELJET ja SISARET. Hyvästi, Tiltil!… Hyvästi Mitil!… Muistakaa rintasokeria!… Hyvästi… Tulkaa pian takaisin… Tulkaa pian takaisin…

Kaikki heiluttavat nenäliinojaan Tiltilin ja Mitilin poistuessa verkalleen. Mutta viimeisten sanojen aikana on usva asteittain tullut takaisin ja äänet heikontuneet, niin että kohtauksen lopussa kaikki on hävinnyt sen taa. Esiripun laskeutuessa huomaavat Tiltil ja Mitil olevansa yksin näkyvissä suuren tammen alla.

TILTIL. Mennään tätä tietä, Mitil…

MITIL. Missä Valo on?

TILTIL. En tiedä… (Katsellen lintua häkissä.) Kas, lintu ei olekaan enää sininen… Se on muuttunut mustaksi…

MITIL. Anna minulle kätesi… Minua pelottaa ja paleltaa…

Esirippu

KOLMAS NÄYTÖS

NELJÄS KUVAELMA

Yön linna

Suunnattoman suuri sali, rakenteeltaan ankaran komea, raudan jylhä ja hautamainen, vaikuttaen kuin kreikkalainen tai egyptiläinen temppeli, jonka pylväät, orret ja lattiakivet ovat mustaa marmoria, kultaa ja elefantinluuta. Sali on puolisuunnikkaan muotoinen. Basalttiraput jakavat salin kolmeen tasoon, jotka asteittain kohoavat taustaa kohti. Oikealla ja vasemmalla pylväiden välissä tummasta pronssista tehtyjä ovia. Perällä jykevä vaskiovi. Epämääräinen valo, joka näyttää tulevan marmorin ja elefantinluun omasta loisteesta, on linnan ainoana valaistuksena.

Esiripun noustessa Yö, joka on hyvin kaunis nainen ja verhottu pitkiin mustiin vaatteisiin, istuu keskimäisen tason portaalla kahden lapsen välissä; toinen niistä on melkein alaston, niinkuin Amor, ja hymyilee syvään uneen vaipuneena, toinen seisoo liikkumatonna ja hunnutettuna päästä jalkoihin asti. — Oikealta puolen etualalta tulee Kissa.

YÖ. Kuka siellä?

KISSA lyykähtäen uupuneena marmoriportaalle. Minä, äiti Yö… En jaksa, en jaksa enempää…

YÖ. Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet kalpea, laihtunut ja liassa viiksiäsi myöten… Oletko taas tapellut katonräystäillä, sateessa ja tuiskussa?

KISSA. Kunpa ei olisikaan muusta kysymys… Ei nyt ole aikaa semmoiseen. Meidän salaisuutemme on vaarassa… Nyt kohta kaikki menee menojaan!… Pääsin hetkeksi pujahtamaan tänne teitä varottamaan; mutta minä pelkään pahoin, ettei se enää ole autettavissa…

YÖ. Miksei?… Mitä on sitten tapahtunut?

KISSA. Olenhan jo puhunut teille pikku Tiltilistä, puunhakkaajan pojasta, ja siitä ihmeellisestä Timantista… No niin, hän tulee tänne vaatimaan teiltä Sinistä Lintua…

YÖ. Vaadittu ei ole vielä saatu.

KISSA. Mutta hän saa sen, jollei ihmettä tapahdu… Näin ovat asiat: Valo, joka häntä johtaa ja joka pettää meidät kaikki, sillä hän on asettunut kokonaan Ihmisen puolelle, Valo on juuri saanut tietää, että Sininen Lintu, se oikea ja ainoa, joka voi elää päivän valossa, piilee täällä unien sinisten lintujen joukossa, jotka elävät kuun säteistä ja kuolevat kohta, kun näkevät auringon… Hän tietää, että hänet on kielletty astumasta teidän linnanne kynnyksen yli; mutta hän lähettää tänne lapset; ja koska te ette voi estää Ihmistä avaamasta salaisuuksienne ovia, en tiedä, kuinka tämä kaikki tulee päättymään… Jos kävisi niin onnettomasti, että he saisivat käsiinsä oikean Sinisen Linnun, ei meillä olisi muuta neuvoa kuin hävitä…

YÖ. Herra armahtakoon meitä, millaiset ovatkaan nämä nykyiset ajat!… Minulle ei suoda hetkenkään lepoa… En ole enää moneen vuoteen ymmärtänyt, mitä Ihminen oikein tahtoo… Mihin hän pyrkii?… Pitääkö hänen päästä kaiken perille? Kolmannen osan salaisuudestani hän jo tietää. Kaikki Kauhuni on vallannut pelko eivätkä ne enää uskalla liikahtaakaan. Aaveeni ovat pakosalla, suurin osa Taudeistani sairastaa…

KISSA. Minä tiedän, äiti Yö, minä tiedän, että ajat ovat kovat, ja me olemme melkein yksin jälellä taistelemassa Ihmistä vastaan… Kuulen heidän tulevan… On olemassa vain yksi keino… Kun he ovat lapsia, on heidät pelotettava niin, etteivät uskalla pitää kiinni vaatimuksestaan eivätkä avata suurta peräovea, jonka takana Kuun linnut ovat… Toisten luolien salaisuudet riittävät johtamaan heidän huomionsa toisaalle tai saattamaan heidät kauhun valtaan…

YÖ kuulostaa ulkoa kuuluvia ääniä. Mitä se on? Onko heitä useampia?

KISSA. Ei se ole mitään vaarallista, ne ovat meidän ystävämme Leipä ja Sokeri; Vesi voi pahoin ja Tuli ei voinut tulla, koska hän on Valon sukulainen… Kaikki muut ovat meidän puolellamme paitsi Koira, mutta häntä ei saa koskaan heistä haihdutetuksi…

Oikealta, etualalta tulevat arastellen Tiltil, Mitil, Leipä, Sokeri ja Koira.

KISSA rientää Tiltiliä vastaan. Täältä kautta, täältä kautta, pikku herrani… Olen ilmoittanut Yölle tulostanne ja hän on ihastunut saadessaan ottaa teidät vastaan… Hän ei ole oikein terve, sentähden hän ei voi tulla teitä vastaan…

TILTIL. Hyvää päivää, rouva Yö.

YÖ loukkautuneena. Hyvää päivääkö? Mitä se on?… Voisit sanoa minulle: hyvää yötä, tai ainakin: hyvää iltaa…

TILTIL nolona. Anteeksi, rouva… En tiennyt… (Osoittaen sormellaan kahta lasta.) Ovatko nämä teidän lapsianne? Ne ovat kai kovin kilttejä?…

YÖ. Ovat, toisen nimi on Uni…

TILTIL. Miksi hän on niin lihava?…

YÖ. Siksi, että hän nukkuu hyvin…

TILTIL. Entä tuo toinen, joka on piilossa?… Miksi hänellä on huntu kasvoillaan?… Vai onko hän sairas?… Mikä on hänen nimensä?…

YÖ. Hän on Unen sisar… On parasta olla mainitsematta hänen nimeänsä…

TILTIL. Miksi?

YÖ. Koska hänellä on nimi, jota ei kernaasti mainita… Mutta puhukaamme muusta… Kissa sanoi minulle juuri, että tulette tänne etsimään Sinistä lintua?…

TILTIL. Niin, juuri sitä varten tulimme, rouva hyvä… Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se on…

YÖ. Sitä en tiedä… En voi sanoa mitään muuta kuin että täällä se ei ole… En ole koskaan sitä nähnyt…

TILTIL. Kyllä se on täällä… Valo sanoi minulle, että se on täällä; ja hän tietää, mitä hän sanoo… Olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne…

YÖ. Mutta ymmärräthän toki, ystäväiseni, etten voi antaa avaimiani kenelle tahansa… Minun tulee vartioida kaikkia Luonnon salaisuuksia, olen niistä vastuussa ja minua on ehdottomasti kielletty ilmaisemasta niitä kenellekään, kaikista vähimmin lapsille…

TILTIL. Teillä ei ole oikeutta salata niitä Ihmiseltä, kun hän tahtoo ne nähdä… minä tiedän sen…

YÖ. Kuka sinulle on sen sanonut?…

TILTIL. Valo….

YÖ. Aina ja aina vain se Valo ja Valo… Mitä hänellä oikeastaan on sen kanssa tekemistä?

KOIRA. Tahdotko, pikku jumala, että minä otan ne häneltä väkisin?…

TILTIL. Vaiti sinä, pysy paikallasi ja koeta olla kohtelias… (Yölle) Kas niin, olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne…

YÖ. Onko sinulla mitään valtakirjaa?… Missä se on?…

TILTIL koskettaen lakkiaan. Tässä… tämä Timantti…

YÖ on pakotettu taipumaan. No niin… Siinä on, sillä aukeavat salin kaikki ovet… Mutta syytä itseäsi, jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus… Minä en vastaa mistään.

LEIPÄ kovin levotonna. Onko se hyvinkin vaarallista?

YÖ. Vaarallista?… En ainakaan minä itse tiedä, kuinka siitä selviäisin, jos jotkut näistä pronssiovista avautuisivat kuiluun… Siellä on tuolla tämän salin ympärillä, sen basalttiluolissa, kaikki kivut, kaikki vitsaukset, kaikki taudit, kaikki kauhut, kaikki onnettomuudet, kaikki salaisuudet, jotka maailman alusta alkaen ovat elämää ahdistaneet… Vaivoin olen saanut heidät Kohtalon avulla sinne teljetyiksi; ei ole helppoa pitää kurissa noita kurittomia olioita. Pian näkyy, mitä tapahtuu, kun jokukaan heistä pääsee karkuun ja ilmestyy maailmaan…

LEIPÄ. Ikäni, kokemukseni ja uskollisuuteni nojalla olen minä näiden lasten luonnollinen holhooja; sallikaa sen vuoksi, rouva Yö, minun asettaa vastattavaksenne eräs kysymys…

YÖ. Kysykää…

LEIPÄ. Vaaran uhatessa, mitä tietä voi parhaiten päästä pakoon?…

YÖ. Sitä tietä ei ole olemassa.

TILTIL ottaa avaimen ja lähtee nousemaan ensimäisiä portaita. Alkakaamme täältä… Mitä on tämän pronssioven takana?

YÖ. Minä luulen, että siellä ovat Aaveet… On hyvin pitkä aika siitä, kun olen sitä ovea avannut ja kun he ovat olleet ulkona…

TILTIL panee avaimen lukon reikään. Katsokaamme… (Leivälle) Onko teillä Sinisen Linnun häkki?…

LEIPÄ hampaat kalisten. Minä en suinkaan pelkää, en suinkaan, mutta eikö ehkä olisi viisaampaa olla aukaisematta ja tyytyä tirkistämään avaimen reiästä?…

TILTIL. En tarvitse neuvojanne…

MITIL pillahtaa itkemään. Minua pelottaa… Missä on Sokeri?… Minä tahdon mennä kotiin…

SOKERI hätiköiden, mielistellen. Minä olen tässä, neiti, tässä… Elkää itkekö, minä taitan yhden sormistani ja annan teille karamellia…

TILTIL. Toimeen siis…

Hän kiertää avainta ja raottaa varovasti ovea. Heti paikalla pujahtaa sieltä ulos viisi tai kuusi erimuotoista ja eriskummaista Aavetta, jotka hajaantuvat kaikille haaroille. Kauhuissaan nakkaa Leipä häkin maahan ja kätkeytyy salin perälle, sillaikaa kuin Yö, Aaveita takaa ajaen, huutaa Tiltilille:

YÖ. Pian, pian!… Ovi kiinni!… Jos ne pääsevät karkuun, emme voi mitenkään saada heitä kiinni… Heidän aikansa käy siellä pitkäksi, kun Ihminen ei enää heihin usko… (Hän ajaa takaa Aaveita, koettaen saada heitä käärmepiiskalla pakoitetuksi takaisin vankilaan.) Auttakaa minua!… Tulkaa tänne!… Tulkaa tänne!…

TILTIL Koiralle. Autahan toki, Vahti, autahan!…

KOIRA laukkailee ja haukkuu. Minä autan… au-hauta-hau-autan!…

TILTIL. Ja missä on Leipä?…

LEIPÄ salin perältä. Täällä… Minä olen täällä ovella estämässä heitä pääsemästä ulos…

Mutta kun Aaveet lähestyvät, pakenee hän minkä pääsee, pelosta ulvoen.

YÖ kolmelle Aaveelle, jotka on saanut kauluksesta kiinni. Tätä tietä'… (Tiltilille) Raota ovea hiukan… (Hän työntää Aaveet luolaan) Kas niin, hyvä on… (Koira tuo muut) Ja vielä ne… Sisään vain… Saatte pysyä siellä Pyhäinmiesten päivään saakka… Sulkee oven.

TILTIL mennen toiselle ovelle. Mitä on tämän oven takana?

YÖ. Mitä se nyt hyödyttää? Johan sanoin, ettei Sininen Lintu ole täällä… Vaan tee, niinkuin tahdot… Avaa vain, jos se sinua huvittaa… Siellä ovat taudit…

TILTIL avain lukon reiässä. Onko avattava varovasti?…

YÖ. Ei tarvitse… Ne pikku raukat kyllä pysyvät aloillaan… Ne viettävät kovin onnetonta elämää, sittenkun Ihminen alkoi käydä heidän kimppuunsa sillä tavalla… Varsinkin sen jälkeen kun mikroobit keksittiin… Aukaise, niin näet…

Tiltil avaa oven selkoselälleen; ei näy mitään.

TILTIL. Eivätkö ne tule ulos?…

YÖ. Sanoinhan jo… ne melkein kaikki ovat sairaita ja alakuloisia… lääkärit eivät ole erittäin ystävällisiä heitä kohtaan… Käyhän sisään, niin näet…

TILTIL menee luolaan ja tulee takaisin melkein samassa.

TILTIL. Sininen Lintu ei ole siellä… Taudit siellä ovat todella hyvin sairaan näköisiä… Eivät edes nostaneet päätään… (Muuan pikku Tauti, jolla on tohvelit jalassa, yllään aamunuttu ja päässään yömyssy, pääsee pujahtamaan ulos ja alkaa harppailla salissa). Kas tuota pientä, kun pääsi… Mikä se on?…

YÖ. Ei se ole mitään, se on vain kaikista pienin. Nuha… Kun sitä ahdistetaan vähemmän kuin muita, voi se paremmin kuin muut… (Kutsuen Nuhaa) Tulehan tänne, pienokainen… Tulit ulos liika varhain; täytyy odottaa jäiden lähtöä…

Aivastellen, rykien ja nenäänsä niistellen palaa Nuha luolaan ja Tiltil sulkee oven.

TILTIL menee seuraavalle ovelle. Nyt katsomme tänne… Mitä täällä on?…

YÖ. Ole varuillasi… Siellä on Sodat… Ne ovat kauheammat ja voimakkaammat kuin koskaan ennen… Jumala tietää, mitä tapahtuisi, jos joku heistä pääsisi irti… Onneksi he ovat kömpelöitä ja hidasliikkeisiä… Mutta meidän on kaikkien oltava valmiina painamaan ovea, sillaikaa kun sinä vilkaiset sisään…

Hyvin varovasti avaa Tiltil ovea sen verran, että silmä mahtuu näkemään raosta. — Samassa hän koko voimallaan painaa ovea kiinni, huutaen:

TILTIL. Pian, pian!… Painakaahan toki!… Ne näkivät minut!… Ne tulevat kaikki!… Ne avaavat oven!…

YÖ. Hei, kaikki tänne!… Painakaa!… Leipä, miksette paina?… Painakaa!… Ne ovat kauhean väkeviä!… Aha! Hyvä tuli… Taipuivatpas… jo olikin aika!… Näitkö ne?…

TILTIL. Näinhän!… Ne olivat äärettömiä, hirmuisia!… Ei Sininen Lintu voi olla siellä…

YÖ. Ei totisesti… He olisivat jo aikoja sitten syöneet sen… No, joko riittää?… Näethän, ettei siitä tule mitään…

TILTIL. Minun on nähtävä kaikki… Valo sanoi…

YÖ. Valo sanoi… On helppo sanoa, kun itse pelkää ja pysyy kotonaan…

TILTIL. Menkäämme seuraavalle ovelle… Mitä tämän takana on?…

YÖ. Sen taa olen sulkenut Pimeydet ja Kauhut…

TILTIL. Saako avata?

YÖ. Niin paljon kuin haluttaa… Ne ovat verrattain rauhallisia olentoja, niinkuin Tauditkin…

TILTIL avaten puoleksi oven, hiukan epäillen ja vilkaisten luolaan. Eivät ne ole siellä…

YÖ katsoen vuorostaan luolaan. Hoi! Pimeydet, ettekö kuule?… Tulkaa hetkeksi ulos vähän verrytteleimään… Ja Kauhut myös… Ei teidän tarvitse mitään pelätä… (jotkut Pimeydet ja jotkut Kauhut esiintyvät hunnutettuina naisina, edelliset mustien, jälkimäiset vihertävien huntujen peitossa, astuvat pelokkain askelin ulos luolasta, mutta pakenevat sinne takaisin, niin pian kuin Tiltil tekee pienen liikkeen.) Jääkäähän toki… Sehän on vain lapsi, ei hän tee teille mitään pahaa… (Tiltilille) Ne ovat tulleet niin kauhean aroiksi; paitse suuret, ne, jotka näkyvät perällä…

TILTIL katsellen luolan perälle. Oo, mitä hirviöitä!…

YÖ. Ne ovat kahleissa… Ne ovat ainoat, jotka eivät pelkää ihmistä… On kuitenkin parasta, että suljet oven, jotteivät ne suuttuisi.

TILTIL mennen seuraavalle ovelle. Kas!… Tämä ovi on muita synkempi… Mitä on sen takana?…

YÖ. Sen takana on joukko Salaisuuksia… Jos välttämättömästi tahdot, voit avata senkin… Mutta elä mene sisään… Ole varuillasi ja olkaamme valmiina painamaan ovea, niinkuin teimme Sodille…

TILTIL raottaa ovea mitä varovaisimmin ja pistää pelokkaasti päänsä sisään. Hui, kuinka kylmä!… Silmääni ihan polttaa!… Sulkekaa pian… Painakaahan toki… Ne työntävät sieltä… (Yö, Koira, Kissa ja Sokeri painavat ovea.) Kauheata!…

YÖ. Mitä sinä näit?

TILTIL järkytettynä. En tiedä, mutta kauheaa se oli… Ne istuivat kaikki siellä niinkuin silmittömät hirviöt… Mikä oli se jättiläinen, joka tavotti minua?…

YÖ. Luultavasti Hiljaisuus; hän vartioi tätä ovea… Taisi hiukan säikäyttää? Olet vieläkin kalpea ja vapiset…

TILTIL. En olisi uskonut… En ole koskaan nähnyt… Käsiänikin ihan palelee…

YÖ. Tulee vielä pahempaa, jos jatkat…

TILTIL menee seuraavalle ovelle. Mitä täällä on?… Onko täälläkin yhtä kauheaa?

YÖ. Ei ole, siellä on vähän minkä mitäkin… Minä säilytän siellä virattomat Tähdet, omat yksityistuoksuni, kaikenlaiset pikku loistoni, niinkuin virvatulet, kiiltomadot ja kiiltoperhot; sinne minä myöskin suljen Kasteen, Satakielen Laulun j.n.e.

TTLTIL. Tähdet ja Satakielen Laulun… Mutta silloin tämä lienee se oikea ovi…

YÖ. Avaa vain, jos tahdot; sieltä päin et tarvitse pahaa pelätä…

Tiltil avaa oven selkoselälleen. Heti kohta Tähdet, kauniina nuorina tyttöinä, verhottuina eri väreissä loistaviin huntuihin, vapautuvat vankilastaan, leviävät saliin ja muodostavat siellä pitkin portaita ja pylväiden välissä siroja sikermiä, joista heijastuu tumma loisto. Melkein näkymättömät Yön Tuoksut, Virvatulet, Tuliperhot ja Läpinäkyvä Kaste liittyvät heihin, samalla kuin Satakielten Laulu aaltoillen ulos luolasta tulvii yli yöllisen linnan salin.

MITIL ihastuneena, taputtaen käsiään. Katsokaa noita kauniita tätejä!…

TILTIL. Kuinka hyvin ne tanssivat!…

MITIL. Ja kuinka hyvälle ne tuoksuvat!…

TILTIL. Ja kuinka kauniisti ne laulavat!…

MITIL. Ketä ne ovat nuo, joita tuskin näkee?…

YO. Ne ovat minun varjoni Tuoksut…?

TILTIL. Entä nuo tuolla, jotka ovat kuin lasilangasta tehdyt?…

YÖ. Se on metsien ja niittyjen kastetta… Mutta riittää jo… Ne eivät koskaan lakkaisi… Niitä on melkein mahdoton saada sinne takaisin, kun kerran ovat päässeet tanssin makuun… (Taputtaa käsiään) Kas niin, pian, Tähdet!… Ei nyt ole tanssin aika… Taivas on paksussa pilvessä… Kas niin, sisään kaikki, tai minä menen ja kutsun auringon säteen…

Tähdet, Tuoksut y.m. pakenevat kauhuissaan luolaan, joka suljetaan heidän jälkeensä. Samaan aikaan taukoo Satakielen Laulu.

TILTIL menee peräovelle. Siinä on nyt keskiovi…

YÖ vakavasti. Sitä elä avaa…

TILTIL. Miksi ei?…

YÖ. Koska se on kielletty…

TILTIL. Sininen Lintu on siis siellä, Valo sanoi…

YÖ äidillisesti. Kuulehan, lapsi… Olen ollut sinulle hyvä ja ystävällinen… Olen tehnyt mieliksesi, mitä en tähän saakka ole tehnyt kenellekään… Olen paljastanut sinulle kaikki salaisuuteni… Sinä miellytät minua, säälin sinua, kun olet niin nuori ja niin viaton, puhun sinulle kuin äiti omalle pojalleen… kuule minua ja usko minua, luovu aikeestasi, elä mene ovea edemmä, elä kiusaa Kohtaloa, elä avaa tätä ovea…

TILTIL epäröiden. Mutta minkätähden?…

YÖ. Koska en tahdo, että joudut turmioon… Koska ei kukaan niistä, kuuletko, ei kukaan, jotka raottavat tätä ovea, vaikkapa vain hiuskarvankaan verran, ole elävänä palannut päivän valoon… Koska kaikkein kauhein, kaikkein hirmuisin, kaikkein pelottavinkaan maan päällä ei ole mitään verrattuna siihen, mikä valtaa Ihmisen, niin pian kuin hän näkee viattomimmankin vilahduksen siitä kuilusta, jota hän ei uskalla edes nimeltä mainita… Se on siihen määrin kamalaa, että minun itsenikin täytyy, jos et kaikesta huolimatta luovu koskemasta tähän oveen, pyytää sinua odottamaan, kunnes olen päässyt ikkunattoman tornini turviin… Ja nyt mieti, mitä teet…

Mitil pillahtaa itkuun, kirkuu kauheasti ja koettaa vetää pois Tiltiliä.

LEIPÄ hampaat kalisten. Elkää tehkö sitä, pieni herrani!… (Heittäytyy polvilleen) Säälikää meitä!… Pyydän teiltä sitä polvillani… Näettehän, että Yö on oikeassa…

KISSA. Teillä ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien meidän henkeämme…

TILTIL. Ei auta, minun täytyy avata…

MITIL polkee jalkaa, samalla kuin itkee. Et saa… Et saa…

TILTIL. Sokeri ja Leipä ottakoot Mitilin mukaansa ja menkööt… Nyt minä avaan…

YÖ. Pelastukoon, ken voi… Tulkaa!… Tulkaa, kun vielä on aika!…

Pakenee.

LEIPÄ pakenee, poissa suunniltaan. Odottakaa ainakin niin kauan, että olemme ehtineet toiseen päähän salia…

KISSA samoin paeten. Odottakaa!… odottakaa!…

He piiloutuvat salin toisessa päässä olevien patsaiden suojaan. Tiltil yksin jää Koiran kanssa pääoven luo.

KOIRA läähättäen ja hikoillen pidätetystä kauhusta. Minä jään, minä jään… Minä en pelkää… Minä jään… Minä jään pikku jumalani luo… Jä-hä… Jä-hän…

TILTIL taputtaen Koiraa. Se on oikein, Vahti, se on oikein… Syleile minua… Meitä on kaksi… Ja nyt, jumala meitä auttakoon… (Hän panee avaimen lukon reikään. Kuuluu kauhun huuto toisesta päästä salia, minne pakenijat ovat piiloutuneet. Tuskin on avain koskettanut oveen, kun sen molemmat puoliskot aukeavat keskeltä, liukuvat sivulle ja katoavat seinään, toinen oikealle, toinen vasemmalle, jolloin tulee näkyviin mitä ihmeellisin, satumaisin yöllisten unelmien puutarha, jossa tähtien ja kuun loistossa lentelee jalokivestä jalokiveen, kuun säteestä toiseen tarumaisia Sinisiä Lintuja, kierrellen ja kaarrellen lakkaamatta ja sulavin liikkein aina taivaan ääriin saakka, ja niin lukuisina, että ne näyttävät olevan tämän ihmepuutarhan sininen ilma, sen henkäys, se aine, mistä se on tehty. — Tiltil seisoo puutarhan valon huikaisemana, haltioituneena.) Oh, sitä taivasta! (Kääntyen niiden puoleen, jotka ovat paenneet.) Tulkaa pian!… Ne ovat tuolla!… Ne on niitä… Ne on niitä… Ne on niitä… Nyt me ne vihdoinkin löysimme… Siellä on tuhansia sinisiä lintuja… Miljoonia!… Miljardeja!… Emme voi ottaa kaikkia… Tule, Mitil!… Tule, Vahti!… Tulkaa kaikki!… Auttakaa minua!… (Rientäen lintujen joukkoon.) Niitä voi ottaa kuinka paljon tahansa!… Ne ovat kesyjä!… Ne eivät pelkää!… Tänne, tänne!… (Mitil ja muut juoksevat sinne. Kaikki, paitsi Yö ja Kissa, menevät puutarhaan.) Näettekö?… Niitä on liika paljon!… Ne lentävät suoraan syliin!… Katsokaahan, ne syövät kuun säteitä!… Mitil, missä sinä olet?… On niin paljon sinisiä siipiä, lentäviä höyheniä, ettei näe mitään!… Vahti, elä pure niitä!… Elä tee niille pahaa!… Ota niitä varovasti!

MITIL sinisten lintujen ympäröimänä. Minulla on jo seitsemän!… Oi, kuinka ne räpyttävät siipiään!… Enhän voi niitä kaikkia pitää!…

TILTIL. En minäkään!… Minulla on niitä liiaksi!… Nyt ne pääsevät. Nyt ne tulevat takaisin!… Vahdillakin on!… Ne vievät pian meidät mukanaan!… Ne vievät meidät pian taivaaseen!… Tule, mennään täältä kautta!… Valo odottaa meitä!… Kyllä hän ilostuu… Tänne, tänne…

He rientävät ulos puutarhasta, kädet täynnä lintuja, jotka räpyttelevät siipiään irti päästäkseen, juoksevat salin läpi, sinisten siipien tuiskussa ja poistuvat oikealle, josta olivat tulleet; Leipä ja Sokeri, jotka eivät ole ottaneet lintuja, seuraavat heitä. — Yksin jäätyään Yö ja Kissa rientävät perälle ja katsovat levottomina puutarhaan.

YÖ. Saivatko he linnun?…

KISSA. Eivät… Hän istuu tuolla tuon kuun säteen päällä… He eivät ulottuneet, se oli liian korkealla…

Esirippu laskee. Heti sen jälkeen tulevat samaan aikaan Valo vasemmalta ja Tiltil, Mitil ja Koira oikealta; nämä juoksevat esiin ottamiensa lintujen peitossa. Linnut näyttävät kuitenkin elottomilta, niiden päät riippuvat ja siivet ovat rikki; ne ovat muuttuneet heidän käsissään elottomiksi ruumiiksi.

VALO. No… löysittekö?…

TILTIL. Löysimme! Löysimme!… Siellä oli niin paljon, kuin halusimme. Siellä oli tuhansia, miljoonia!… Kas tässä!… Näetkö!… (Ojentaa lintunsa Valoa kohti ja huomaa samassa, että ne ovat kuolleet) Ne eivät enää elä… Mikä niille tuli? Sinun lintusiko myös, Mitil?… Ja Vahdin linnut myös… (Heittää vihoissaan pois lintujen ruumiit.) Voi surkeutta… Kuka ne tappoi?… Minulla on niin hirmuisen ikävä…

Peittää päänsä käsivarsiinsa ja näyttää hytkyvän nyyhkytyksistä.

VALO sulkee hänet äidillisesti syliinsä. Elä itke, lapseni… Et tavannut sitä, joka voi elää päivän valossa… Se lensi jonnekin muuanne… Me kyllä hänet vielä saavutamme…

KOIRA katselee kuolleita lintuja. Olisikohan noista syötäväksi?…

Kaikki menevät oikealle.

Esirippu

VIIDES KUVAELMA

Metsä.

Metsä. — On yö. — Kuutamo. — Kaikenlaisia vanhoja puita, muun muassa tammi, pyökki, jalava, poppeli, kuusi, sypressi, lehmus, kastanja.

Kissa tulee.

KISSA tervehtien kaikkia puita. Terve kaikille puille!…

LEHDISTÖN HUMINA. Terve…

KISSA. Tämä päivä on tärkeä päivä!… Meidän vihamiehemme tulee pian tänne päästämään vapaaksi teissä piilevät voimat ja itse menettämään vapautensa… Hänen nimensä on Tiltil, hän on puunhakkaajan poika, sen, joka on tehnyt teille niin paljon pahaa… Hän etsii Sinistä Lintua, jota te siitä lähtien, kun maailma luotiin, olette pitäneet Ihmiseltä kätkössä ja joka yksin tuntee meidän salaisuutemme. (Lehvistössä humahtaa) Mitä sanoitte? Poppeliko puhui?… Niin on, hänellä on hallussaan Timantti, jolla on se voima, että se hetkeksi voi vapauttaa henkemme; se voi pakottaa meidät luovuttamaan Sinisen Linnun ja silloin me olemme lopullisesti Ihmisen vallassa. (Lehvistössä humahtaa) Kuka puhui? Tammiko? Kuinka voitte? (Tammen lehvissä humahtaa) Aina vain nuha?… Eikö Lakritsa enää hoida teitä?… ja ainako luuvalo vain vaivaa?… Teidän ei pitäisi pitää niin paljon sammalia jalkojenne ympärillä, se tulee siitä… Onko Sininen Lintu yhä teidän hallussanne? (Tammen lehvissä humahtaa) Mitä sanoitte?… Niin juuri, koska nyt sattui niin sopivasti, hänet on tuhottava… (Lehvistössä humahtaa) Mitä?… On, hänellä on mukanaan pikku sisarensa; kuolkoon hänkin. (Lehvistössä humahtaa) On kyllä, heillä on Koira mukanaan; häntä on mahdoton saada haihdutetuksi… (Lehvistössä humahtaa) Lahjoako?… Mahdotonta… Olen koettanut kaikkea… (Lehvistössä humahtaa) Kuusiko siellä puhui?… Hyvä on, sahauta vain arkkulaudat valmiiksi… Siellä on vielä Tuli, Sokeri, Vesi ja Leipä… He ovat kaikki meidän puolellamme, paitse Leipä, joka on hyvin epäluotettava… Valo yksin on kokonaan Ihmisen puolella, mutta hän ei tule… Olen yllyttänyt pienokaiset pujahtamaan tänne häneltä salaa, hänen nukkuessaan… Näin mainiota tilaisuutta ei enää koskaan tule… (Lehvistössä humahtaa) Kuka puhui? Ahaa, Pyökki!… Olette oikeassa: on ilmoitettava Eläimille… Onko Kaniinilla rumpunsa kunnossa?… Kai hän on näillä mailla?… Hyvä, rummuttakoon hän heidät koolle heti paikalla… Siinä ne tulevat!…

Kuuluu Kaniinin rummun etenevä ääni. Tiltil, Mitil ja Koira tulevat.

TILTIL. Täälläkö?

KISSA matelevasti, makeillen, hätiköiden, rientäen lapsia vastaan. Ah, siinähän te olette, pikku hallitsijani!… Olettepa te taas terveen näköinen ja kaunis tänä iltana… Riensin tänne ennen teitä ilmoittamaan tulostanne… Kaikki käy hyvin… Tällä kertaa me varmasti saamme Sinisen Linnun kiinni… Lähetin juuri Kaniinin rummuttamaan kokoon tämän paikkakunnan huomattavimmat eläimet… Ne tulevat jo tuolla puiden takana… Kuuletteko?… Ne hiukan arkailevat eivätkä uskalla lähestyä… (Kuuluu lehmien ammuntaa, sikojen röhkinää, hevosten hirnuntaa, aasien huutoja y.m.s. Hiljaa Tiltilille, vetäen hänet syrjään.) Miksi otitte mukaanne Koiran?… Sanoinhan jo, että hän on riidassa koko maailman kanssa, jopa puidenkin… Pelkään pahoin, että hänen läsnäolonsa heitä ärsyttää ja että kaikki menee myttyyn…

TILTIL. En päässyt hänestä erilleni… (Koiralle, häntä uhaten.) Menetkö tiehesi, inhoittava elukka!…

KOIRA. Minäkö?… Kuka?… Minkätähden?… Mitä pahaa olen tehnyt?…

TILTIL. Mene tiehesi!… Aina sinä vain pyörit jaloissa!… Sinä kyllästytät minua, nyt sen kuulit!…

KOIRA. En tule hiiskumaan halaistua sanaa… Seuraan sinua kaukaa… Ei kukaan minua näe… Tahdotko, että teen jonkun tempun?…

KISSA hiljaa Tiltilille. Kuinka voitte suvaita tuollaista tottelemattomuutta?… Lyökää häntä kepillä turpaan, hän on suorastaan sietämätön!…

TILTIL lyöden Koiraa. Siinä saat, niin opit heti tottelemaan!…

KOIRA ulvoen. Ai! ai! ai!

TILTIL. Mitäs siitä sanot?

KOIRA. Sanon, että minun täytyy suudella sinua, koska… minua löit…

Suutelee ja hyväilee kiihkeästi Tiltiliä.

TILTIL. Hyvä… hyvä!… Riittää jo!… Mene tiehesi!…

MITIL. Ei, ei, minä tahdon, että hän jää… Minua pelottaa, kun Vahti on poissa…

KOIRA hypähtää ja on vähällä kaataa Mitilin rajuilla ja innokkailla hyväilyillään. Oo, sinä hyvä pikku tyttö!… Oo, kuinka sinä olet kaunis!… Oo, kuinka sinä olet hyvä!… Hyvä, hyvä ja hellä… Anna minä syleilen sinua! Vielä, vielä, vielä!…

KISSA. Semmoinen pöllöpää… Mutta kyllä vielä nähdään… Elkäämme kuluttako aikaa hukkaan… Kiertäkää Timanttia…

TILTIL. Mihin minä asetun?…

KISSA. Tähän, tämän kuun säteen kohdalle; siitä näette parhaiten. Siihen niin! ja nyt kiertäkää hiljakseen…

Tiltil kiertää Timanttia; heti kohta käy pitkä värähdys läpi oksien ja lehtien. Vanhimmat ja mahtavimmat rungot aukenevat päästääkseen ulos kukin henkensä. Nämä henget eroavat ulkomuodoltaan ja luonteeltaan toisistaan sikäli kuin ne puutkin, joita ne edustavat. Niinpä esim. Jalavan henki on raskaasti hengittävä, isovatsainen, äreä maahinen, Lehmuksen henki hiljainen, ystävällinen, leikkisä; Pyökin henki siro ja uljas; Koivun henki valkoinen, umpimielinen ja levoton; Pajun henki pienikasvuinen, hajahapsinen, surkeileva. Kuusen henki on pitkä, laiha, vaitelias. Sypressin henki murheellinen; Kastanjan henki vaatelias, hiukan keikarimainen; Poppelin henki vilkas, isotilainen, puhelias. Toiset tulevat rungostaan hitaasti, kankeasti, venytellen jäseniään kuin vuosisatoja kestäneen vankeuden ja unen jälkeen, toiset vapautuen yhdellä ainoalla reippaalla tempauksella. Ne asettuvat kaikki lasten ympärille, pysyen samalla mikäli mahdollista sen puun läheisyydessä, josta ovat syntyneet.

POPPELI juosten ensimäisenä ja huutaen täyttä kurkkua. Täällä on Ihmisiä!… Pikku Ihmisiä!… Niille voi puhua!… Ei tarvitse enää vaieta. Ei tarvitse enää vaieta!… Mistä he tulevat?… Kuka tuo on?… Ketä he ovat?… (Lehmukselle, joka tulee rauhallisesti, piippuaan poltellen.) Tunnetko heidät, ukko Lehmus?…

LEHMUS. En muista nähneeni…

POPPELI. Varmaan tunnet… Sinähän tunnet kaikki Ihmiset, sinähän aina käyskentelet heidän talojensa ympärillä…

LEHMUS tarkastellen lapsia. En tunne heitä… Ovat liian nuoria… Tunnen vain rakastuneita, jotka kuutamossa tulevat minua tervehtimään; ja kannun kallistajoita, jotka maistelevat oluviaan oksieni alla…

KASTANJAPUU olevinaan, hypistellen silmälasejaan. Keitä ne ovat nuo?… Mieron kiertäjiäkö?…

POPPELI. Senjälkeen kun teistä, herra Kastanjapuu, on tullut suurkaupunkien bulevardipuu, te luulette, että kaikki, jotka…

PAJU lähestyy linkuttaen puukengissä. Voi, hyvä jumala, voi hyvä jumala… Joko ne taas tulevat nylkemään nahkani parkiksi?…

POPPELI. Hiljaa!… Tammi tulee linnastaan… Onpa hän taas aika huonon näköinen… Eikö hän mielestänne ole vanhentunut? Kuinka vanha hän oikeastaan lieneekään?… Kuusi sanoo, että hän on neljän tuhannen vuoden vanha, mutta minä luulen, että kuusi liioittelee… Olkaa vaiti, hän sanoo meille, mitä tämä kaikki tietää…

Tammi astelee hitaasti esille. Hän on tarumaisen vanha, päässään mistelikruunu ja yllään pitkä, vihreä kauhtana, joka on koristettu sammalilla ja jäkälillä. Hän on sokea, hänen valkea partansa liikkuu tuulessa. Hän nojaa toisella kädellään ryhmysauvaan ja toisella nuoreen tammeen, joka opastaa häntä. Sininen Lintu istuu hänen olkapäällään. Hänen lähestyessään muut puut asettuvat kunnioittaen riviin ja kumartavat.

TILTIL. Hänellä on Sininen Lintu… Pian, pian… Tulkaa tänne!… Antakaa se minulle!…

PUUT. Vaikenehan toki!…

KISSA Tiltille. Paljastakaa päänne, se on Tammi!

TAMMI Tiltille. Kuka sinä olet?…

TILTIL. Nimeni on Tiltil… Milloin minä voin saada Sinisen Linnun?…

TAMMI. Tiltil, puunhakkaajan poika?

TILTIL. Niin.

TAMMI. Isäsi on tehnyt meille paljon pahaa… Ja minunkin perheestäni hän on surmannut kuusisataa poikaani, neljäsataa seitsemänkymmentä viisi setää ja tätiä, tuhat kaksisataa orpanaa, kolmesataa kahdeksankymmentä miniää ja kaksitoista tuhatta lastenlasta…

TILTIL. Enhän tiedä… Ei hän ole tehnyt sitä tahallaan…

TAMMI. Mitä sinulla on täällä tekemistä? Ja miksi olet tullut päästämään henkemme heidän asunnoistaan?

TILTIL. Pyydän anteeksi, jos olen teitä häirinnyt… Mutta Kissa sanoi, että te sanoisitte, missä on Sininen Lintu…

TAMMI. Tiedän, sinä etsit Sinistä Lintua, se on: ilmiöiden ja onnen suurta salaisuutta, jotta Ihmiset voisivat tehdä orjuutemme vieläkin kovemmaksi…

TILTIL. Ei suinkaan sitä varten, vaan että Haltijatar Berylunen pikku tyttö tulisi terveeksi…

TAMMI vaatien häntä vaikenemaan. Kiittää… Eikö Eläimiä jo kuulu?… Missä ne viipyvät?… Tämä koskee heitä yhtä paljon kuin meitäkin… Ei ole asianmukaista, että me Puut yksin otamme vastuullemme seuraukset niistä ankarista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä… Sinä päivänä, jona ihminen saa tietää, että olemme tehneet sen, mitä aiomme tehdä, on hän ryhtyvä meille kamalasti kostamaan… Päätöksemme tulee olla yksimielinen, jotta jokainen olisi pakotettu vaikenemaan…

KUUSI katsellen toisten puiden yli. Eläimet saapuvat… He tulevat kaikki Kaniinin jälestä… Siinä on Hevosen henki, siinä Sonnin, siinä Härän, siinä Lehmän, siinä Suden, siinä Lampaan, siinä Sian, siinä Kukon, siinä Vuohen, siinä Aasin ja siinä Karhun…

Eläinten henget tulevat perätysten siinä järjestyksessä kuin Kuusi luettelee ja istuutuvat puiden väliin, kaikki muut paitsi Vuohi, joka kuljeksii erillään, ja Sika, joka alkaa tonkia puunjuuria.

TAMMI. Ovatko kaikki saapuvilla?

KANIINI. Kana ei voinut jättää muniaan, Jäniksen oli juostava jonnekin asialle, Hirven sarvia särki, Kettu on sairas — tässä on lääkärin todistus — Hanhi ei ymmärtänyt, mistä on kysymys, ja Kalkkuna suuttui eikä tullut…

TAMMI. Heidän poissaolonsa on kovin valitettava asia… Mutta onhan meitä sentään riittämään asti… Te tiedätte, rakkaat veljet, mistä on kysymys. Tuo poikanen tuossa voipi taikakalun avulla, jonka hän on Maan Valloilta saanut, saada käsiinsä Sinisen lintumme, ja niin ryöstää meiltä salaisuutemme, joka on ollut hallussamme Elämän alusta… Tunnemme Ihmisen tarpeeksi hyvin tietääksemme, mikä on oleva kohtalomme, niin pian kuin tuo salaisuutemme on hänen tiedossaan. Sentähden on minusta, niinkuin kaikkinainen epäröiminen olisi yhtä typerää kuin rikoksellistakin… Hetki on vakava. Tämä lapsi on tuhottava, ennenkuin se on myöhäistä…

TILTIL. Mitä hän puhuu?…

KOIRA kierrellen Tammea ja näyttäen hampaitaan. Varo itseäsi, senkin lahopökkelö!…

PYÖKKI suuttuen. Hän uskaltaa parjata tammea!… Uskallatko sinä parjata Tammea?…

TAMMI. Oliko se Koira?… Ajakaa hänet ulos! Pois petturi seurastamme!…

KISSA hiljaa Tiltilille. Toimittakaa pois Koira… On olemassa väärinkäsitys… Minä kyllä selvitän kaiken… Mutta toimittakaa ensin Koira pois niin pian kuin suinkin…

TlLTIL Koiralle. Mene tiehesi siitä!…

KOIRA. Antakaa minun repiä sammaltohvelit tuon vanhan rähjän jaloista!… Pidettäisiin hauskaa vähän!…

TILTIL. Vaiti sinä!… Mene tiehesi!… Totteletko vai, elukka!…

KOIRA. Hyvä, hyvä. Minä menen… Mutta minä tulen, kun minua tarvitset…

KISSA hiljaa Tiltilille. Olisi ehkä varovaisinta sitoa hänet, muuten hän tekee tyhmyyksiä; puut suuttuvat ja kaikki päättyy pahoin…

TILTII. Milläpäs hänet sitoisi? Olen hukannut hänen kahleensa…

KISSA. Tuolla tulee juuri Muratti, häneltä saat lujat kahleet…

KOIRA muristen. Minä tulen takaisin, tulen takaisin!… Senkin rujo ja rampa pökkelö!… Senkin rääsyäijät!… Senkin lahokannot, räkäpetäjät!… Se on Kissa, joka heitä yllyttää… Mutta maltahan… Mitä sinä siinä kuiskuttelet, Juudas, Tiikeri, Iskariotti… Hau… hau, hau…

KISSA. Nyt sen näet, hän haukkuu kaikkia…

TILTIL. Hän on sietämätön, eihän täällä enää kuule omaa ääntään… Herra Muratti, olkaa hyvä ja sitokaa hänet!…

MURATTI lähestyy pelokkaasti Koiraa. Jos se puree?…

KOIRA muristen. Päinvastoin! päinvastoin!… Minä vain suutelen sinua!… Koeta, niin saat nähdä… Tule lähemmä… Ka, tule lähemmä, senkin narukerä!…

TILTIL uhaten häntä kepillään. Vahti!…

KOIRA ryömien Tiltilin jalkojen juureen ja heiluttaen häntäänsä. Mitä käsket, pikku jumala?…

TILTIL. Laskeu pitkällesi, vatsallesi!… Tottele Murattia… Anna sitoa itsesi! Joll'et, niin…

KOIRA muristen hampaittensa välistä, Muratin häntä sitoessa. Senkin narukerä!… Senkin hirttonuora!… Vasikan kytkyt!… Sikain side!… Hyvä, rakas pikku jumala… katsohan… Se sitoo käpäläni… Se kuristaa minut kuoliaaksi!…

TILTIL. Syytä itseäsi!… Ole vaiti, pysy paikoillasi, olet sietämätön!…

KOIRA. Samapa se. Olet väärässä… Heillä on paha mielessä… Ole varuillasi, pikku jumala!… Nyt se sitoo kuononi… En voi enää puhua…

MURATTI on käärinyt Koiran kuin paketin. Mihin tämä on vietävä?… Nyt sillä on semmoinen kapula suussa, että ei ääntä päästä…

TAMMI. Sitokaa hänet lujasti tuonne, minun runkoni taa, paksuun juureeni!… Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänelle on tehtävä… (Muratti ja Poppeli kantavat Koiran Tammen rungon taa.) Onko se tehty?… Hyvä on, ja nyt, kun olemme päässeet ikävästä todistajasta ja luopiosta, käykäämme päättämään, mitä oikeutemme ja totuutemme meille käskee… En tahdo teiltä salata, että mieleni on järkytetty ja että olen levoton… Ensi kerran on meille suotu tilaisuus tuomita Ihmistä ja antaa hänen tuntea voimaamme… Kaiken sen jälkeen, mitä hän on meille tehnyt, kaiken sen kuulumattoman vääryyden jälkeen, jota hän on meitä kohtaan harjoittanut, en luule olevan pienintäkään epäilystä siitä, mikä tuomio häntä odottaa…

KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Ei, ei, ei!… Ei mitään epäilyä… Hirteen!… Kuolemaan!… Liian kauan on vääryys…! Hän on kauheasti käyttänyt väärin!… Murskatkaa hänet!… Syötäköön hänet!… Heti paikalla!… Heti paikalla!…

TILTIL Kissalle. Mikä heitä vaivaa?… Mistä he ovat tyytymättömiä?…

KISSA. Rauhoittukaa… He ovat hiukan hermostuneita siitä, että Kevät on myöhästynyt… Minä kyllä selvitän… luottakaa vain minuun…

TAMMI. Koska siis olemme yhtä mieltä, niinkuin luonnollista olikin, on meidän nyt toiseksi ratkaistava, kostotoimenpiteitä välttääksemme, mikä rangaistustapa olisi sopivin, mukavin, nopein ja varmin, mikä vähimmin jälille johtava, kun Ihmiset löytävät metsästä heidän pikku ruumiinsa…

TILTIL. Mitä tämä on?… Mitä hän aikoo?… Alan kohta saada tarpeekseni… Koska hänellä on Sininen lintu, niin antakoon hän sen ja heti…

SONNI astuu esiin. Mukavin ja varmin keino on se, kun puskaisen heitä vatsaan. — Saanko?

TAMMI. Kuka puhuu?

KISSA. Sonni…

LEHMÄ. Minun mielestäni olisi parasta malttaa mielensä… Minä en ainakaan sekaannu koko asiaan… Minun on jyystettävä puhtaaksi niitty, joka näkyy tuolla kuutamossa… Minulla on työtä tosissakin…

HÄRKÄ. Minulla myös. Muuten hyväksyn edeltäpäin kaiken, mitä muut tekevät…

PYÖKKI. Ylin oksani on käytettävänänne, jos haluttaa hirttää heidät siihen…

MURATTI. Minä sidon surmansilmukan…

KUUSI. Minä lahjoitan arkkulaudat…

SYPRESSI. Minä annan aitani haudan paikan ikuisiksi ajoiksi…

PAJU. Heittäkäämme heidät johonkin minun jokeeni… Minä kyllä otan sen tehdäkseni…

LEHMUS sovitellen. Mutta kuulkaahan toki… Onko nyt välttämätöntä ryhtyä noin äärimäisiin toimenpiteisiin? He ovat vielä niin nuoria… Estäkäämme heitä tekemästä pahaa sulkemalla heidät johonkin aitaukseen, jonka minä kyllä otan laittaakseni heidän ympärilleen…

TAMMI. Kuka puhui niin?… Eikö se ollut Lehmuksen vetinen ääni?

KUUSI. Oli…

TAMMI. On siis petturi meidänkin keskuudessamme, samoin kuin Eläinten?… Tähän saakka meidän ei ole tarvinnut surra muiden kuin Hedelmäpuiden lankeemusta, jotka oikeastaan eivät olekaan mitään Puita…

SIKA mulkoillen ahnaita silmiään. Minä olen sitä mieltä, että se pikku tyttö on ensiksi syötävä… Sen liha on varmaankin hyvin mureaa…

TILTIL. Mitä sinä puhut?… Odotahan, senkin…

KISSA. En tiedä, mikä heitä oikein vaivaa; mutta tämä alkaa näyttää pahalta…

TAMMI. Hiljaa!… Nyt on ratkaistava, kuka meistä saa kunnian antaa ensimäisen iskun; kuka on poistava päältämme vaaran, jota suurempi ei ole uhannut meitä sitten Ihmisen syntymän…

KUUSI. Se kunnia on oleva teidän, meidän kuninkaamme ja patriarkkamme…

TAMMI. Kuusiko puhui? Olen liika vanha. Olen sokea, raihnainen. Kangistuneet käsivarteni eivät enää minua tottele… Ei, minusta ei ole, mutta teidän, veli, teidän, joka pysytte vihreänä, aina seisotte suorana, joka olette nähnyt melkein kaikkien näiden puiden syntyvän, teidän on saatava minun sijassani tehdä se kunniakas, kaunis liike, joka meidät vapauttaa…

KUUSI. Kiitän teitä, arvoisa isä… Mutta koska vainajien viimeisen asunnon valmistaminen joutunee minun kunniakkaaksi tehtäväkseni, pelkään herättäväni kohtaani virkatoverieni oikeutettua kateutta; ja niinpä arvelen, että meidän jälkeemme vanhin ja arvokkain tähän tehtävään on Pyökki, hän, jolla myöskin on siihen sopivin nuija…

PYÖKKI. Tiedättehän, että sydämeni on madonsyömä, ja että en voi luottaa nuijaani… Mutta Jalavan ja Sypressin aseet eivät petä…

JALAVA. Minä kyllä mielelläni muuten, mutta tällä haavaa minä tuskin voin pysyä pystyssä… Myyrä väänti viime yönä sijoiltaan ison varpaani…

SYPRESSI. Olen kyllä valmis… Mutta joskaan minulla, niinkuin veljelläni Kuusella, ei ole etuoikeutta valmistaa heille viimeistä leposijaa, on minulla kuitenkin oikeus ennen muita itkeä heidän haudallaan… Olisi kohtuutonta, jos sen lisäksi vielä… Ehdottaisin, että kysyisitte Poppelilta…

POPPELI. Minultako?… Mitä te ajattelette?… Mutta minun puunihan on yhtä pehmoista kuin lapsen ruumis!… Ja sitäpaitsi, en tiedä, mikä minua oikein vaivaa… Horkkako minua pudistanee… katsokaahan lehtiäni… Luultavasti vilustuin tänä aamuna auringon noustessa…

TAMMI suuttuu. Te pelkäätte Ihmistä!… Nämä pienet aseettomat lapsetkin jo saattavat teidät sen salaperäisen kauhun valtaan, joka teki meistä ne orjat, joita aina olemme olleet… Mutta ei!… Tästä on tuleva loppu!… Koska on niin, koska tämä tilaisuus ei koskaan uudistu, niin menen minä yksin, minä vanha ja vaivainen, minä sokea ja rujo ja rampa, minä menen yksin verivihollista vastaan!… Missä hän on?…

Haparoiden kepillään hän lähestyy Tiltiliä.

TILTIL vetää veitsen taskustaan. Minuako tuo äijä tavottelee kepillään?…

Nähdessään veitsen, Ihmisen salaperäisen ja voittamattoman aseen, kaikki Puut kirkaisevat kauhistuneina ja pidättävät Tammea.

PUUT. Sillä on veitsi!… Varokaa!… Sillä on veitsi!…

TAMMI pyrkien irti. Päästäkää!… En välitä… Sama se, veitsikö vai kirves!… Kuka minua pitelee? Mitä? Kaikkiko?… Mitä? Oletteko kaikki yhtä mieltä?… (Heittää keppinsä) Olkoon sitten!… Raukkoja meitä!… Tulkoot sitten Eläimet meitä vapauttamaan!…

SONNI. Hyvä on!… Minä olen valmis!… Kerran viillän sarvillani, niin se on tehty!…

HÄRKÄ ja LAMMAS pidättäen häntä hännästä. Elä sinä sekaannu tähän!… Elä tee tyhmyyksiä!… Se on paha juttu!… Se päättyy huonosti!… Me saamme maksaa sen selkänahallamme. Jätä se Metsäeläinten asiaksi…

SONNI. Ei! Ei!… Tämä tehtävä sopii juuri minulle!… Odottakaa!… Pidättäkäähän toki, etten saa aikaan onnettomuutta!…

TILTIL Mitilille, joka kirkuu. Elä pelkää!… Asetu taakseni… Minulla on veitsi…

KUKKO. Se on topakka poika tuo…

TILTIL. Onko siis todella aikomus käydä minun kimppuuni?…

AASI. Nytkö vasta se alkaa sinulle selvitä?

SIKA. Parasta, että siunaat sielusi, viimeinen hetkesi on tullut. Elä peitä tuota pikku tyttöä selkäsi taa… Anna, kuu ilahdutan hänellä silmiäni… ja sitten syön hänet suuhuni…

TILTIL. Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?…

LAMMAS. Et mitään, pienokainen, et mitään muuta kuin syönyt pikku veljeni, kaksi siskoani, kolme setääni, tätini, isäni ja äitini… Mutta maltahan, maltahan, on ne hampaat minullakin, jahka makaat tuossa maassa…

AASI. Ja minulla kaviot…

HEVONEN korskeillen. Saattepa vielä nähdä sen, minkä vielä saatte nähdä!… Puraisenko hänet kuoliaaksi vai potkaisenko?… Kummin tahansa! (Hän lähestyy suurenmoisin elein Tiltiliä, mutta kun tämä näyttää hänelle veistään, säikähtää Hevonen, pyörähtää perin ja laukkaa pois.) Oohoh! Ei sillä tavalla! Ei tuo ole rehellistä peliä… Rupeaa vastustelemaan!…

KUKKO voimatta salata ihailuaan. Näittekö, se poika ei ole arkalasta kotoisin!…

SIKA Karhulle ja Sudelle. Hyökätkäämme yhdessä heidän kimppuunsa… Minä autan teitä, takaa… Me tyrkkäämme heidät kumoon ja panemme pikku tytön miehiä myöten, niin pian kuin hän makaa maassa…

SUSI. Narratkaa heitä katsomaan tuonne… Minä sill'aikaa teen kiertoliikkeen…

Kiertää Tiltilin taa ja hyökkää hänen selkäänsä ja kaataa hänet kontalleen.

TILTIL. Juudas! Petturi!… (Hän nousee toiselle polvelleen, huitoo veitsellään ja suojaa parhaansa mukaan pikku sisartaan, joka huutaa hädissään. — Huomatessaan, että Tiltil on puoleksi maassa, kaikki Eläimet ja Puut lähestyvät ja koettavat iskeä. Yhtäkkiä tulee hämärä. Epätoivoissaan huutaa Tiltil apua.) Auttakaa! Auttakaa! Vahti! Tulehan tänne! Tule tänne!… Vahti! Vahti!… Missä on Kissa?… Vahti! Vahti!… Mirri! Mirri!… Joutukaa! Auttakaa!

KISSA teeskennellen, syrjästä. En pääse… nyrjäytin käpäläni…

TILTIL torjuen iskuja ja puolustautuen parhaansa mukaan. Avuksi, Vahti!… Minä uuvun!… Heitä on liian monta!… Karhu! Sika! Susi! Aasi! Kuusi! Pyökki!… Vahti! Vahti!

Laahaten perässään katkaisemiaan siteitä hyökkää Koira esiin Tammen rungon takaa ja tyrkkien tieltään Puita ja Eläimiä hän heittäytyy Tiltilin eteen ja puolustaa häntä raivoisasti.

KOIRA vimmatusti purren. Tässä olen! Tässä olen!… Elä pelkää, pikku jumala!… Ei hätää mitään!… Hampaistani saakoot senkin!… Siinä sait, Karhu, paksuihin pakaroihisi!… Hahhaa!… Kuka tahtoo vielä? Siinä sait, Sika, siinä sait, Hevonen, siinä sait häntääsi, Sonni!… Hei, hei!… Siinä ratkesivat Pyökin pöksyt!… Siinä repesi Tammen kauhtana!… Korjaa luusi, senkin Kuusi!… Hei vain! On vähän vari, vaan ei se mitään…

TILTIL nääntymäisillään. En jaksa enää!… Sypressi iski minua päähän…

KOIRA. Ai, se on Paju, joka iski… Löi käpäläni poikki!

TILTIL. Nyt ne hyökkäävät taas!… Kaikki yhdessä!… Nyt se on Susi!…

KOIRA. Malta, kyllä minä sinut höyhennän!…

SUSI. Hullu… Etkö ole veljemme? Hänen vanhempansa hukuttivat pentusi!…

KOIRA. Siinä tekivät oikein!… Hyvä, että heidät hukutettiin, koska olivat sinun näköisesi!…

KAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Luopio!… Pöllö!… Petturi!… Katala!… Juudas!… Jätä hänet!… Pelasta henkesi!… Tule meidän puolellemme!…

KOIRA hehkuen tulta ja uhrautuvaisuutta. En! En!… Yksin kaikkia vastaan… En, en!… En petä jumaliani! parhaimpia! kaikkein suurimpia!… (Tiltilille) Varo Karhua!… Varo Sonnia!… Käyn häntä kurkkuun… Ai! Aasi potkaisi minulta kaksi hammasta!

TILTIL. En jaksa enää, Vahti!… Ai! Jalava iski… Katso, kädestäni vuotaa verta… Se oli joko Susi tai Sika…

KOIRA. Odota, pikku jumala… Anna, kun suutelen sinua, nuolaisen haavaa, se auttaa… Seiso takanani… Ne eivät uskalla enää tulla… Nyt ne tulevat taas!… Nyt on leikki kaukana!… Mutta ei hätää mitään!… Pystyyn vain!…

TILTIL vaipuu maahan. En jaksa enää…

KOIRA. Tullaan! Kuulen, vainuan!…

TILTIL. Missä? Kuka?…

KOIRA. Tuolla, tuolla! Se on Valo!… Hän on löytänyt meidät!… Olemme pelastetut, pikku kuningas! Suutele minua!… Pelastetut!… Katso! Ne jo väistyvät, hajaantuvat… Ne pelkäävät…

TILTIL. Valo! Valo!… Tulkaahan!… Joutukaa!… Ne kapinoivat!… Ne ovat kaikki meitä vastaan…

Valo tulee; sitä mukaa kuin hän lähestyy, valaisee Aamurusko metsää.

VALO. Mitä tämä on?… Mitä on tapahtunut?… Etkö sinä, onneton, siis tietänyt?… Kierrä Timanttia!… Ne palajavat Hiljaisuuteen ja Hämäryyteen; etkä sinä enää näe heidän tunteitaan…

Tiltil kiertää Timanttia. — Heti kohta kaikkien Puiden henget rientävät runkoihinsa, jotka sulkeutuvat. Eläinten henget katoavat samalla tavalla; kauempana näkyy vain rauhallinen Lehmä ja Lammas y.m. laitumella. — Metsä on käynyt vaarattomaksi, hiljaiseksi. Tiltil katselee ympärilleen.

TILTIL pyyhkien veistään. Minne ne hävisivät?… Mikä niitä vaivasi?… Olivatko ne tulleet hulluiksi?…

VALO. Eivät, sellaisia ne ovat aina; mutta sitä ei tiedä, koska sitä ei näe… Sanoinhan sinulle, että on vaarallista herättää heidät, kun minä en ole mukana…

TILTIL. Ei se mitään, mutta ilman Koiraa… ja jos minulla ei olisi ollut veistäni… En olisi koskaan uskonut heitä niin ilkeiksi…

VALO. Nyt näet, että Ihminen on yksin maailmassa, yksin kaikkia vastaan…

KOIRA. Pitelivätkö ne sinua hyvin pahoin, pikku jumala?

TILTIL. Hiukan vain, mutta ei sillä väliä… Mitiliin ne eivät edes koskeneetkaan… Mutta entä sinä itse, Vahti hyvä?… Suustasihan vuotaa verta ja käpäläsi on poikki?…

KOIRA. Ei se mitään… Huomenna on kaikki hyvin… Mutta kovalle se otti!…

KISSA tulee nilkuttaen pensaikosta. Kyllä otti kovalle! Härkä puski minua vatsaan… Se ei näy päälle päin, mutta sitä särkee niin… Ja kun Tammi löi minulta käpälän poikki…

KOIRA. Olisi hauskaa tietää, minkä käpälän…

MITIL silitellen Kissaa. Mirri parka, voi sinua, Mirri parka, ihanko totta?… Missä sinä olit, kun en sinua lainkaan nähnyt?…

KISSA ulkokullaillen. Rakas, pikku äiti, minä haavoituin heti käydessäni Sian kimppuun, kun se ilkimys aikoi syödä sinut suuhunsa… Silloin Tammi iski minua niin, että olin vähällä pyörtyä…

KOIRA Kissalle, hampaittensa välistä. Minulla olisi sanottavana sinulle pari sanaa, senkin… Mutta olkoon, perästähän kuuluu…

KISSA valitellen Mitilille. Pikku äiti, kuuletko, se haukkuu minua… Se aikoo tehdä minulle pahaa…

MITIL Koiralle. Jätä hänet rauhaan, ilkeä elukka…

Menevät.

Esirippu

NELJÄS NÄYTÖS

KUUDES KUVAELMA

Esiripun edessä.

Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli, Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.

VALO. Haltijatar Berylune on lähettänyt minulle tiedon, että Sininen Lintu mahdollisesti on täällä…

TILTIL. Missä?

VALO. Täällä, hautuumaalla, joka on tämän muurin takana… Luultavasti se piilee jonkun tässä hautuumaassa lepäävän vainajan haudassa… Kun nyt vain saisi tietää, kenen… Heidät on tarkastettava järjestänsä jokainen…

TILTIL. Tarkastettava? Miten se voisi tapahtua?…

VALO. Sopivin hetki on keskiyön aika; silloin ei tarvitse pelätä, että heitä liiaksi häiritään… Sinä kierrät Timanttia ja näet heidän lähtevän haudoistaan, tai näet sinä hautainsa pohjassa ne, jotka eivät tule ulos…

TILTIL. Eivätkö ne pane pahaksensa?…

VALO. Eivät vähääkään, niillä tuskin on siitä aavistustakaan… Ne eivät pidä siitä, että heitä häiritään, mutta kun heillä yleensä on tapana olla liikkeellä keskiyön aikana, ei se heitä rasita…

TILTIL. Miksi Leipä, Sokeri ja Maito ovat niin kalpeita? Miksi ette sano mitään?…

MAITO horjuen. Minua pyörryttää…

VALO hiljaa Tiltilille. Elä heistä välitä… Ne pelkäävät vainajia…

TULI hypellen. Minä en heitä pelkää… Olen tottunut heitä polttamaan… Ennen aikaan minä poltin heidät kaikki; se oli paljon hauskempaa kuin tätä nykyä…

TILTIL. Mutta miksi Vahtikin vapisee?… Pelkäätkö sinäkin?…

KOIRA hampaat kalisten. Minäkö?… Enhän minä vapise… Minä en koskaan pelkää; mutta jos sinä menet pois, tulen minäkin…

TILTIL. Miksi ei Kissa virka mitään?…

KISSA salaperäisesti. Minä tiedän, mitä se on…

TILTIL Valolle. Tuletko sinä meidän kanssamme?…

VALO. En, on parempi, että Ilmiöiden ja Eläinten kanssa jään hautuumaan portille. Aika ei ole vielä tullut… Valo ei voi vielä päästä tunkeutumaan kuolleiden luo… Jätän sinut yksin Mitilin kanssa…

TILTIL. Eikö Vahti voisi jäädä luoksemme?…

KOIRA. Minä jään tänne, minä jään… Minä tahdon jäädä pikku jumalani luo…

VALO. Se on mahdotonta… Se on Haltijattaren käsky, ja sitä täytyy totella; eikä teidän muuten tarvitse mitään pelätä…

KOIRA. Hyvä, hyvä, mutta jos he aikovat tehdä sinulle pahaa, tee vain näin (Hän viheltää), niin minä tulen… Sitten tehdään, niinkuin tehtiin metsässä: Hau! Hau! Hau!…

VALO. Kas niin, hyvästi nyt, pienokaiset… Olen tässä lähellä… (Suutelee lapsia.) Olen aina lähellä niitä, jotka minua rakastavat ja joita minä rakastan… (Ilmiöille ja Eläimille.) Te muut, tulkaa!…

Hän poistuu Ilmiöiden ja Eläinten kanssa. Lapset jäävät yksin keskelle näyttämöä. Esirippu avautuu ja seitsemäs kuvaelma paljastuu.

SEITSEMÄS KUVAELMA

Hautuumaa.

On yö. Kuutamo. Maaseudun hautuumaa. Paljon hautoja, nurmipenkkejä, puuristejä, hautakiviä.

Tiltil ja Mitil seisovat erään pilarinpuolikkaan vieressä.

MITIL. Minua pelottaa!…

TILTIL koettaa olla rohkea. Minua ei milloinkaan pelota…

MITIL. Sano, ovatko kuolleet pahoja?

TILTIL. Eivät, koska eivät elä…

MITIL. Oletko sinä nähnyt kuolleita?…

TILTIL. Näin minä kerran, silloin kun olin hyvin pieni…

MITIL. Mimmoista se on, sano?

TILTIL. Se on ihan valkoista, ja hyvin kylmää, eikä se liiku, eikä puhu…

MITIL. Näemmekö heidät, sano?…

TILTIL. Kyllä varmasti, koska Valo sanoi…

MITIL. Missä kuolleet ovat?

TILTIL. Täällä, nurmen alla tai näiden suurten kivien alla…

MITIL. Ovatko ne siellä koko vuoden?…

TILTIL. Ovat.

MITIL osoittaen hautakiviä. Nuoko ovat heidän huoneidensa ovia?

TILTIL. Ne.

MITIL. Tulevatko ne ulos kauniilla ilmalla?

TILTIL. Eivät ne voi tulla ulos muulloin kuin yöllä…

MITIL. Miksi ei?

TILTIL. Koska ovat paitasillaan…

MITIL. Tulevatko ne ulos, kun sataa?…

TILTIL. Eivät ne tule silloin, kun sataa…

MITIL. Onko siellä hyvä olla?

TILTIL. Sanotaan, että siellä on hyvin ahdasta…

MITIL. Onko siellä pieniä lapsia?…

TILTIL. Totta kai, koska siellä on kaikkia niitä, jotka kuolevat…

MITIL. Mitä he syövät?…

TILTIL. Juuria…

MITIL. Saammeko me nähdä heidät?

TILTIL. Totta kai, koska saa nähdä kaiken, kun on Timanttia kiertänyt…

MITIL. Mitä ne sanovat?…

TILTIL. Eivät mitään, koska kerran eivät puhu…

MITIL. Miksi ne eivät puhu?

TILTIL. Koska heillä ei ole mitään sanomista…

MITIL. Miksi heillä ei ole mitään sanomista?…

TILTIL. Ole vaiti…

He ovat vaiti hetken aikaa.

MITIL. Milloin sinä kierrät Timanttia?

TILTIL. Kuulithan sinä, että Valo käski odottamaan keskiyötä, koska silloin emme häiritse heitä…

MITIL. Miksi emme silloin häiritse heitä?

TILTIL. Koska he silloin muutenkin lähtisivät hengittämään raitista ilmaa…

MITIL. Eikö ole jo keskiyö?

TILTIL. Voitko erottaa tornikellon taulun?…

MITIL. Voin, minä näen sen pikku viisarinkin…

TILTIL. Nyt se soi… kuuletko?

Kuuluu keskiyön kaksitoista kellonlyöntiä.

MITIL. Mennään pois…

TILTIL. Nyt se on myöhäistä, koska minä heti paikalla kierrän Timanttia…

MITIL. Elä, Tiltil, elä tee sitä!… Mennään pois!… Minua pelottaa, minua pelottaa niin kauheasti!

TILTIL. Eihän tässä ole mitään hätää…

MITII. Minä en tahdo nähdä kuolleita!… Minä en tahdo heitä nähdä!…

TILTIL. Eihän sinun tarvitsekaan. Sulje silmäsi!…

MITIL tarttuu Tiltiliä vaatteihin. Tiltil, minä en voi!… En mitenkään! Ne nousevat maan sisästä!…

TILTIL. Elä nyt vapise noin… Nehän tulevat vain tuokioksi…

MITIL. Sinähän vapiset itsekin… Ne hirvittävät minua!…

TILTIL. Nyt on oikea hetki, aika rientää…

Tiltil kiertää Timanttia. Lyhyt, kaamean hiljaisuuden ja liikkumattomuuden hetki; sen kuluttua ristit alkavat hiljalleen horjua, nurmipenkit avautuvat, hautakivet nousevat paikoiltaan.

MITIL kyyristyy Tiltiliin kiinni. Nyt ne tulevat!… Siinä ne ovat!

Silloin alkaa auenneista haudoista vähitellen koheta kukinta, ensin hento ja arka niinkuin vesihöyry, sitten vaalea ja puhdas ja yhä enemmän tiivistyvä, nousten yhä ylemmä, käyden yhä runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi, jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy, kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat, linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä, häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.

MITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?

TILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan…

Esirippu

KAHDEKSAS KUVAELMA

Esiripun edessä, joka kuvaa kauniita pilviä.

Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli, Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.

VALO. Nyt luulen olevani Sinisen Linnun jälillä. Ihme, ettei se heti johtunut mieleeni… Vasta tänä aamuna, saadessani uusia voimia aamun koista, välähti se mielessäni kuin taivaasta tullen… Olemme nyt lumottujen puutarhojen perillä, missä ovat kohtalon valvonnan alaisina kaikki Ihmisten Ilot ja Onnet…

TILTIL. Onko niitä siellä paljon? Saako ne omakseen? Ovatko ne pieniä vai suuria?

VALO. Niitä on pieniä ja suuria, karkeita ja hienoja, hyvin kauniita ja myöskin vähemmän miellyttäviä… Rumimmat heistä karkoitettiin joku aika sitten näistä puutarhoista ja ne pakenivat Onnettomuuksien turviin. — Sillä on huomattava, että Onnettomuudet elävät luolassa, joka on aivan lähellä Onnen puutarhaa. Sen erottaa siitä vain jonkunlainen sumuharso tai hieno esirippu, jota yhtä mittaa häilyttelee Oikeuden korkeuksista tai Iäisyyden ääriltä puhalteleva ilman henki… On sentähden oltava hiukan varuillaan… Yleensä Onnet ovat hyvin siivoa väkeä, mutta on heidän joukossaan kuitenkin joitakuita, jotka ovat vaarallisempia ja kavalampia kuin suurimmat Onnettomuudet…

LEIPÄ. Tulin ajatelleeksi, kuulkaahan!… Jos ne ovat vaarallisia ja kavalia, eikö olisi ehkä viisainta, että me odottaisimme portilla, ollaksemme heti valmiina rientämään apuun, jos lapset olisivat pakotetut pakenemaan?…

KOIRA. Ei yhtään niin! ei yhtään niin!… Minä tahdon seurata kaikkialle pikku jumaliani!… Jääkööt portille kaikki ne, jotka eivät uskalla tulla sisään!… Me emme tarvitse (katsoo Leipään) pelkureita emmekä (katsoo Kissaan) pettureita…

TULI. Minä menen mukana!… Näyttää kuin siellä tulisi olemaan hauskaa!… Siellä luultavasti tullaan tanssimaan…

LEIPÄ. Saako siellä syödäkin?

VESI vaikeroiden. En ole ikänäni tuntenut pienintäkään Onnea. Tahdon hänet kerrankin nähdä…

VALO. Olkaa vaiti! Ei kukaan kysy teidän mielipidettänne… Olen päättänyt näin: Koira, Leipä ja Sokeri menevät lasten mukana. Vesi ei mene, koska hän on liian kylmä, eikä myöskään Tuli, koska hän on liian levoton. Maitoa kehoitan mitä hartaimmin jäämään ulkopuolelle, koska hän on liian herkkä vaikutuksille; Kissa saa tehdä, niinkuin itse tahtoo…

KOIRA. Kissa pelkää!…

KISSA. Minä pistäyn ohi mennen tervehtimässä eräitä Onnettomuuksia, jotka ovat vanhoja ystäviäni ja asuvat tässä lähellä…

TILTIL. Entä sinä itse, etkö sinä tulekaan?…

VALO. En voi tässä asussani tulla sinne, missä Onnet asuvat; useimmat heistä eivät voi minua sietää… Mutta minulla on tässä tiivis huntu, jonka heitän ylleni mennessäni tervehtimään Onnellisia ihmisiä… (Hän käärii auki pitkän hunnun ja kiertää sen huolellisesti ympärilleen.) En tahdo, että säde sielustani sattuisi heihin ja säikähdyttäisi heitä, sillä monet Onnet ovat onnestaan arkoja, eivätkä ole edes onnellisiakaan… Kas näin, nyt heidän ei tarvitse mitään pelätä, ei vähemmän kauniiden eikä edes kaikkein rumimpienkaan…

Esirippu avautuu ja yhdeksäs kuvaelma paljastuu.

YHDEKSÄS KUVAELMA

Onnen puutarhat.

Esiripun avautuessa näkyy puutarhojen etualalla eräänlainen korkeiden marmoripylväiden muodostama sali; pylväiden välissä riippuu kultanuorien varassa raskaita, purppuranpunaisia verhoja, peittäen koko taustan. Laitteet johtavat mieleen venetsialaisen ja flaamilaisen (Veronese, Rubens) renesanssitaiteen aistillisimpia ja komeimpia esityksiä. Köynnöksiä, runsaudensarvia, kiehkuroita, maljakkoja, veistoksia, ylellisiä kultauksia kaikkialla. — Keskustassa on jykevä ja satumaisen ihana pöytä jaspiksesta ja kullatusta hopeasta, jonka päällä on kynttiläjalkoja, kristallilaseja, kulta- ja hopea-astioita ja mitä merkillisimpiä ruokia. Tämän maailman suurimmat Onnet syövät, juovat, meluavat, laulavat, heittelehtivät, vetelehtivät tai nukkuvat pöydän ympärillä paistien, ihmeellisten hedelmien, vesikannujen ja viiniruukkujen keskessä. Ne ovat suunnattoman suuria, sanomattoman lihavia ja punottavia, samettiin ja kirjailtuihin pukuihin puettuja, päässä kultakruunuja, helmiä ja kalliita kiviä. Kauniit orjattaret tuovat lakkaamatta sulkatöyhdöillä koristettuja ruokia ja vaahtoavia viinejä. — Soitto on meluavan jokapäiväistä ja räikeitä, jossa vaskitorvet ovat voitolla. — Raskas, punainen valaistus. —

Tiltil, Mitil, Koira, Leipä ja Sokeri seisovat aluksi hiukan peloissaan Valon ympärillä etualalla, oikealla. Kissa menee sanaakaan sanomatta perälle, oikealle, kohottaa erästä tummaa esirippua ja katoaa.

TILTIL. Keitä ovat nuo lihavat herrat, joilla on niin hauska ja jotka syövät noita herkkuja?

VALO. Ne ovat Maailman Suurimmat Onnet, ne, jotka voi nähdä paljaalla silmällä. On mahdollista, että Sininen Lintu joskus on eksynyt heidän joukkoonsa, vaikkei se olekaan luultavaa. Elä sentähden vielä huoli kiertää Timanttia… Tarkastamme kiireimmittäin ja vain muodon vuoksi tämän osan salia.

TILTIL. Uskaltaako heitä lähestyä?…

VALO. Epäilemättä. Ne eivät ole pahoja, vaikka ovatkin hiukan raakoja ja huonosti kasvatettuja.

MITIL. Kylläpä niillä on makeita leivoksia!…

KOIRA. Ja metsällistä ja makkaroita ja lammasta ja vasikan maksaa… (julistaen) Ei mikään koko maailmassa ole parempaa, ei mikään ole ihanampaa, eikä mikään ole sen veroista kuin vasikan maksa!…

LEIPÄ. Paitse kaikkein hienoimmista vehnistä leivotut neljän kilon leivät!… Oo, ne ovat suurenmoisia, ne ovat ihmeen ihania!… Ne ovat suurempia kuin minä…

SOKERI. Pyydän anteeksi, pyydän tuhat kertaa anteeksi… Sallitteko… En tahtoisi loukata ketään, mutta elkäähän toki unhottako kaikkia näitä imeliä, jotka ovat tämän pöydän kunnia ja joiden loisto ja ihanuus, jos niin saamme sanoa, voittaa kaiken, mitä on tavattavana ei ainoastaan tässä salissa, vaan luultavasti kaikkialla muuallakin…

TILTIL. Katsokaahan, kuinka ne ovat tyytyväisen ja onnellisen näköisiä!… Kuulkaahan, kuinka ne huutavat ja nauravat!… Nyt ne näkivät meidät…

Ja todella onkin kymmenkunta Suurempaa Onnea noussut pöydästä alkaen vaivaloisesti ja vatsojaan pidellen lähestyä lapsia.

VALO. Elä pelkää, ne ovat hyvin ystävällistä väkeä… Ne tulevat luultavasti pyytämään sinua pöytäänsä… Elä suostu mihinkään, elä ota vastaan mitään, muuten voit unohtaa tehtäväsi…

TILTIL. Enkö saa ottaa pikku leivostakaan? Miksi en? Ne ovat niin makean näköisiä, niin tuoreita, niin hyvin sokeroituja, niiden päällä on hedelmäsylttiä, katsokaa, ne ovat kermalla voideltuja, miksen saa?

VALO. Ne ovat hyvin vaarallisia, ne voisivat lamauttaa tahtosi. Täytyy osata uhrata jotain sen velvollisuuden vuoksi, joka on täytettävänä. Kieltäy kohteliaasti, mutta varmasti… Siinä ne ovat…

SUURIN ONNI ojentaa kätensä Tiltilille. Päivää, Tiltil!…

TILTIL ihmeissään. Tunnetteko minut?… Ken olette?…

SUURIN ONNI. Olen Suurin Onni, olen Rikkaana-olemisen-onni, ja tulen veljieni puolesta pyytämään teitä, teitä ja perhettänne, läsnäolollanne kunnioittamaan meidän ainaista ateriaamme… Tulette istumaan siellä tämän maailman oikeiden ja suurinten Onnien parhaimmiston seurassa. Sallikaa minun esitellä teille heistä huomattavimmat. Tässä on vävypoikani Omistamisen-onni, jolla on vatsa pullea kuin päänala. Tässä on pulloposkinen Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni. (Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni tervehtii suojelevasti.) Tässä on Onni-juoda-juotuaankin ja Onni-syödä-syötyäänkin, ne ovat kaksoset ja niiden jalat ovat makaroonista. (Ne tervehtivät horjuen.) Tässä on Onni-olla-mitään-tietämättä ja hän on kuuro kuin kampela, ja Onni-olla-mitään-ymmärtämättä, ja hän on sokea kuin myyrä. Tässä on Onni-olla-mitään-tekemättä ja Onni-nukkua-enemmän-kuin-on-tarpeen; niillä on kädet leivän sydämestä ja silmät hedelmähyytelöstä. Tässä on vihdoin Röhö-Nauru, jolla on suuta korvia myöten ja jota ei kukaan voi vastustaa…

Röhö-Nauru tervehtii nauraen katketakseen.

TILTIL osoittaen sormellaan erästä Suurinta Onnea, joka pysyttelee hiukan syrjässä. Entä tuo, joka on selin eikä uskalla lähestyä?…

SUURIN ONNI. Antakaa hänen olla, hän hiukan ujostelee, eikä hänestä ole lasten seuraan… (Tarttuu Tiltiliä käsiin.) Mutta tulkaahan toki! Juhla-ateria alkaa… Tämä on kahdestoista sitten auringon nousun… Kaikki muut ovat jo saapuneet… Ettekö kuule, kuinka kaikki vieraat yhteen ääneen kutsuvat teitä… En voi esittää teitä kaikille, koska heitä on niin äärettömän monta… (Tarjoten käsivartensa lapsille.) Sallikaa minun saattaa teidät kunniasijalle…

TILTIL. Kiitän nöyrimmästi teitä, herra Maailman Suurin Onni… Ikävä kyllä en voi… Valitettavasti täytyy meidän… Meillä on kovin kiire, etsimme Sinistä lintua… Ette sattumalta tiedä, missä hän piilee?

SUURIN ONNI. Sininen lintuko? Odottakaahan… Niinpä niin, nyt muistan… Olen joskus kuullut hänestä puhuttavan… Sehän on kai niitä lintuja, joita ei voi syödä… Ei häntä ainakaan ole koskaan näkynyt meidän pöydällämme… Siitä päättäen hänestä ei täällä paljoakaan välitetä… Mutta olkaa huoletta, meillä on tarjottavana paljon parempaa… Tulkaa seuraamme, yhtykää meihin, tulkaa katsomaan, mitä kaikkea me teemme…

TILTIL. Mitä te teette?

SUURIN ONNI. Me teemme aina sitä, ettemme koskaan tee mitään… Meillä ei ole hetkenkään lepoa… Meidän täytyy juoda, syödä, nukkua… Aika ei tahdo mitenkään riittää…

TILTIL. Onko se hauskaa?

SUURIN ONNI. Onhan se… Sen täytyy olla, koska ei ole muutakaan täällä Maan päällä…

VALO. Eikö todellakaan?…

SUURIN ONNI osoittaen sormellaan Valoa, hiljaa Tiltilille. Kuka on tuo huonosti kasvatettu nuori ihminen?…

Edellisen keskustelun aikana on joukko toisarvoisia Suuria Onnia lähennellyt Koiraa, Sokeria ja Leipää, vetäen heidät seuraansa. Yhtäkkiä huomaa Tiltil heidät veljellisesti istumassa isäntiensä kanssa pöydässä syömässä, juomassa ja remuamassa.

TILTIL Valolle. Näettekö!… Nekin syövät ja juovat heidän kanssaan!…

VALO. Kutsu heidät pois… muuten paha perii!…

TILTIL. Vahti!… Vahti!… Tuletko? Heti paikalla, kuuletko!… Ja te siellä, Sokeri ja Leipä, kuka on antanut teille luvan poistua luotani?… Mitä teillä on siellä tekemistä, senkin tottelemattomat?

LEIPÄ posket pullollaan. Etkö voisi puhua meille hiukan kohteliaammin?…

TILTIL. Mitä? Uskallatko sinä minua sinutella? Mitä sinä oikein ajattelet? Ja sinä, Vahti!… Noinko sinua on opetettu tottelemaan? Heti tänne!… polvillesi! polvillesi ja heti paikalla!…

KOIRA puoliääneen pöydän päästä. Kun syön, en välitä kenestäkään enkä kuule mitään…

SOKERI metisesti. Anteeksi, mutta emmehän voi lähteä noin vain ja loukata näitä herttaisia isäntiämme…

SUURIN ONNI. Näettehän!… Ne näyttävät teille hyvää esimerkkiä… Tulkaa, teitä odotetaan. Emme mitenkään salli, että kieltäydytte… Viemme teidät väkisin! Auttakaa minua, Onnet! Kiskomme heidät väkisin pöytään, teemme heidät onnellisiksi vasten tahtoaan!…

Kaikki Suuret Onnet kiskovat, ilosta huutaen ja kömpelösti hypellen, lapsia, jotka koettavat panna vastaan minkä voivat, samalla kun Röhö-Nauru kietaisee kätensä Valon vyötäisten ympäri.

VALO. Kierrä Timanttia, kierrä pian!…

Tiltil tekee, niinkuin Valo käski. Samassa näyttämön täyttää sanomattoman puhdas, jumalallisen ruusun hohtava, tasainen keveä valo. Etualan raskaat koristeet, paksut ja punaiset seinäverhot irtautuvat ja katoavat, jolloin paljastuu satumaisen suloinen puutarha, eräänlainen lehtipalatsi sopusuhtaisine aukeamineen, jossa tuuhean ja loistelevan, uhkuvan ja samalla järjestyneen lehvistön komeutta ja kukkien neitseellistä huumausta ja nopeasti virtailevien vesien viileyttä pursuaa joka taholta, ikäänkuin pyrkien näköpiirin kaukaisimpiin ääriin saakka levittämään onnen aatetta. Herkkupöytä vajoaa maahan jälkeä jättämättä. Suurten Onnien sametit, kullat, kruunut heilahtavat valohenkäyksen puhaltaessa näyttämölle, nousevat sijoiltaan, repeytyvät ja putoavat hämmästyneiden juhlijain jalkojen juureen. Nämä lyyhistyvät kokoon niinkuin haljenneet rakot, katselevat toisiaan, räpyttävät silmiään heille tuntemattomien, kirvelevien auringon säteiden niihin sattuessa. Nähtyään itsensä semmoisina kuin todellisuudessa ovat, se on alastomina, inhottavan rumina ja surkuteltavina, alkavat he päästellä häpeän ja kauhun huutoja, joista ylinnä ja selvimmin kuuluvat Röhö-Naurun huudot. Ainoastaan Onni-olla-mitään-ymmärtämättä pysyy täysin tyynenä, sillaikaa kun hänen toverinsa häärivät hädissään, koettaen paeta ja piiloutua loukkoihin, joiden toivoisivat olevan vieläkin pimeämpiä. Mutta ei ole enää olemassa mitään varjoa häikäisevänä säteilevässä puutarhassa. Silloin useimmat heistä epätoivoissaan päättävät tunkea sen uhkaavana seisovan esiripun läpi, joka eräässä oikealla olevassa nurkassa sulkee Onnettomuuksien luolan aukon. Joka kerta kuin joku pakokauhun valtaamana kohottaa esiripun lievettä, kuuluu sen takaa luolan kuilusta sadatuksia, kirouksia, häväistyksiä. Koira, Leipä ja Sokeri hiipivät hädissään lasten luo ja piiloutuvat heidän taakseen.

TILTIL katselee pakenevia Onnia. Kauheata, kuinka ne ovat rumia!… Minne ne menevät?

VALO. Aivanhan ne ovat päästään pyörällä… Ne pakenevat Onnettomuuksien luo ja minä luulen, etteivät ne sieltä enää koskaan palaja…

TILTIL katsellen ympärilleen, haltioissaan. Oi, ihanaa puutarhaa. Oi ihanaa puutarhaa… Missä me olemme?

VALO. Samassa paikassa, missä äsken; sinun silmäsi vain näkevät toisin nyt kuin taannoin… Me näemme nyt oikein sen, minkä juuri ikään näimme väärin; saamme pian nähdä niiden Onnien sielun, joiden silmät sietävät Timantinkin kirkkauden…

TILTIL. Oi kuinka se on kaunista!… On ihan niinkuin keskellä kesää… Kas, on niinkuin meitä lähestyttäisiin, niinkuin meitä muistettaisiin…

Puutarhoihin alkaa todella ilmestyä enkelimäisiä olentoja, jotka näyttävät kuin heräävän pitkästä unesta ja liukuvat sulavasti puiden välissä. Ne ovat puetut hohtaviin vaatteihin, joissa vaihtelevat hienot suloiset värit: puhkeavan ruusun väri, veden väreily, aamuruskon sini.

VALO. Siinä tulevat eräät rakastettavat ja ihmeelliset Onnet, joilta voimme saada tietää yhtä ja toista…

TILTIL. Tunnetko heidät?

VALO. Tunnen, tunnen heidät jokaisen; käyn usein heidän luonaan, vaikkeivät he tiedä, kuka olen…

TILTIL. Katso, kuinka niitä on paljon!… Niitä tulee joka taholta!…

VALO. Niitä oli ennen vanhaan paljoa enemmän. Suuret Onnet ovat tehneet niille paljon vääryyttä.

TILTIL. Näkyypä heitä silti riittävän…

VALO. Saat nähdä heitä vieläkin enemmän, kunhan Timantin voima vain ehtii vaikuttaa puutarhoihin… Onnet ovat maailmassa lukuisammat kuin luulisikaan; Ihmiset eivät vain osaa heitä löytää…

TILTIL. Siinä tulee heitä muutamia pieniä; juostaan heidän luokseen…

VALO. Ei tarvitse; ne, joita haluamme nähdä, tulevat tästä kautta. Meillä ei ole aikaa tutustua heihin kaikkiin…

Joukko Pikku Onnia tulee hypellen ja nauraen puiden takaa, alkaen tanssia lasten ympärillä.

TILTIL. Oi, kuinka ne ovat kauniita!… Mistä ne tulevat, keitä ne ovat?…

VALO. Ne ovat Lasten Onnia…

TILTIL. Saako niitä puhutella?

VALO. Se olisi turhaa, he laulavat, tanssivat, nauravat, mutta eivät osaa vielä puhua…

TILTIL ilosta säihkyen. Päivää! Hyvää päivää!… Katso tuota lihavaa tuolla, joka vain nauraa!… Voi, voi, kuinka niillä on kauniit posket, kuinka niillä on kauniit vaatteet!… Ovatko ne kaikki rikkaita?…

VALO. Eivät, täällä niinkuin kaikkialla muuallakin on enemmän köyhiä kuin rikkaita…

TILTIL. Missä ovat sitten köyhät?…

VALO. Heitä ei voi erottaa. Lapsen Onni pukeutuu aina siihen, mikä on kauneinta taivaassa ja maan päällä.

TILTIL voimatta enää pysyä paikoillaan. Tahtoisin tanssia heidän kanssaan…

VALO. Se on suorastaan mahdotonta, meillä ei ole aikaa… Näen, että Sininen Lintu ei ole heidän hallussaan… Sitäpaitsi, heillä on kiire, näetkös, nyt ne menivät jo… Ei heilläkään ole aikaa hukata, sillä lapsuus kestää kovin vähän aikaa…

Toinen joukko Onnia, hiukan suurempia kuin edelliset, hyökkää puutarhaan ja laulaen kohti kurkkua… "Siinä ne ovat, siinä ne ovat! Ovat nähneet meidät! ovat nähneet meidät!…" tanssii lasten ympärillä iloisen tarandolan, jonka loputtua se, joka näyttää olevan tuon pikku joukon johtaja, lähestyy Tiltiliä ja ojentaa hänelle kätensä.

ONNI. Päivää, Tiltil!…

TILTIL. Siinä on vielä muuan, joka tuntee minut!… (Valolle) Minut kohta tunnetaan kaikkialla… Ken olet?

ONNI. Etkö tunne minua?… Lyön vetoa, ettet tunne näitä muitakaan?…

TILTIL aika tavalla hämillään. En… En tiedä… En muista teitä nähneeni…

ONNI. Kuuletteko?… Enkö arvannut!… Hän ei muka ole meitä koskaan nähnyt!… (Kaikki muut Onnet purskahtavat nauramaan.) Mutta ethän sinä, Tiltil parka, tunne ketään muita kuin meidät!… Mehän olemme aina ympärilläsi!… Mehän syömme, juomme, heräämme, hengitämme, elämme sinun kanssasi!…

TILTIL. Niinpä niin, kyllä, kyllä, minä tiedän, muistan… Tahtoisin vain tietää nimenne…

ONNI. Näen, ettet tiedä niin kerrassa mitään… Minä olen Koti-onniesi johtaja; ja kaikki nämä ovat niitä Onnia, jotka teillä asuvat.

TILTIL. Onko meidän kotona sitten Onnia?

Kaikki Onnet purskahtavat nauramaan.

ONNI. Kuulitteko?… Hän kysyy, onko hänen kotonaan Onnia?… Voi sinua, kotisihan on niitä niin täynnä, etteivät ovet ja ikkunat tahdo kestää!… Me nauramme, laulamme, remuamme ja riemuitsemme niin, että luulisi seinien kaatuvan ja kattojen lentävän ilmaan, mutta sinä et vain huomaa mitään, et kuule mitään… Toivon, että vanhetessasi vähän viisastut… sitä odotellessasi tee hyvin ja tule paiskaamaan kättä kuuluisimmille heistä, jotta tuntisit heidät helpommin, kun kerran palajat kotiisi… Ja sittenhän voit jonakin päivänä ilahduttaa heidän mieltään pienellä hymyilyllä, kiittää heitä ystävällisellä sanalla, sillä he tekevät todella kaiken voitavansa keventääkseen elämääsi ja hauskuttaakseen sitä… Minä, nöyrin palvelijasi, olen Hyvinvoinnin-onni… En ole heistä kaunein, mutta olen tärkein. Tunnetko minut nyt?… Tässä on Raikkaan-ilman-onni, joka on melkein läpikuultava… Tässä on Vanhempiensa-rakastamisen-onni, jolla on harmaa puku ja joka on aina hiukan alakuloinen, koska häntä ei koskaan huomata… Tässä on Sinitaivaan-näkemisen-onni, jolla tietysti on sininen puku; ja Metsässä-oleskelemisen-onni, joka tietystikin on puettu vihreään ja jonka näet joka kerta, kun katselet ikkunasta… Sitten on tässä vielä Päiväpaisteessa-olemisen-onni, jolla on timantinvärinen puku, ja Kevään-onni, joka välähtelee kuin smaragdi…

TILTIL. Oletteko joka päivä yhtä kauniita?…

ONNI. Tietysti olemme, kaikissa kodeissa on aina pyhä, kun aamulla herätään… Ja kun ilta joutuu, tulee tämä Auringonlaskun-onni, joka on kauniimpi kaikkia kuninkaita maan päällä; ja jota seuraa Tähtiennousun-näkemisen-onni, joka kiiltää kullalle kuin muinaisajan jumala… Ja kun sitten tulee ruma ilma, on tässä Sateisen-ilman-onni, jonka puku on yltyleensä helmillä koristettu, ja Talvisen-takkatulen-onni, joka tarjoo kauniin purppuraviittansa kohmettuneiden käsien hyväiltäväksi… En nyt esitä parasta kaikista, koska hän on melkein niiden Suurten Taivaisten Ilojen veroinen, jotka pian saatte nähdä, kaikista kirkkainta joukossamme, Viattomain-ajatusten-onnea… Tässä on vielä… Mutta heitä on liika paljon!… Heistä ei tule koskaan loppua ja minun täytyy lähettää sana Suurille-Iloille, jotka ovat tuolla ylhäällä, perällä, taivaan porttien luona, eivätkä vielä tiedä tulostanne… lähetän heidän luokseen kaikista nopeimman Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onnen (Onnelle, jonka nimen hän on maininnut ja joka lähestyy hypellen ja kuperkeikkoja tehden.) Riennä!…

Silloin tulee esiin mustaan puseroon puettu pikku paholainen, tyrkkien kaikkia ja päästellen suustaan käsittämättömiä kirahduksia. Hän lähestyy Tiltiliä ja harppailee hurjasti sinne tänne näppäisten häntä nenälle, läimäytellen ja potkiskellen häntä.

TILTIL hämmästyksissään ja syvästi loukkaantuneena. Mikä se on tuo villikko?

ONNI. Se on Kiusanteon-huvi, joka on päässyt karkuun Onnettomuuksien luolasta. Häntä ei tahdo saada pysymään missään. Hän karkaa kaikkialta, eivätkä Onnettomuudetkaan tahdo enää pitää häntä luonaan.

Paholainen kiusaa yhä Tiltiliä, joka turhaan koettaa puolustautua. Yhtäkkiä se rähähtää nauramaan ja katoaa yhtä odottamatta kuin oli tullutkin.

TILTIL. Mikä hänen oikein oli? Eikö hän ole hiukan hassu?

VALO. En tiedä, vaan etköhän sinä itse ole hiukan samanlainen silloin, kun et ole kiltti. Mutta nyt meidän pitäisi odottaessamme ottaa selkoa Sinisestä linnusta. On hyvin luultavaa, että Koti-ilojesi johtaja tietää, missä hän on…

TILTIL. Missä hän on?…

ONNI. Hän ei tiedä, missä on Sininen Lintu!…

Kaikki Koti-onnet purskahtavat nauramaan.

TILTIL loukkaantuen. Niin, en tiedä… Mitä nauramista siinä on?

Taas he purskahtavat nauramaan.

ONNI. Kas niin, elähän suutu… mutta puhukaamme nyt totisesti… Eihän tämä poika ole sen naurettavampi kuin Ihmiset yleensä… Siinä tulee Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onni ilmoittamaan, että Suuret Ilot saapuvat.

Todellakin näkyy kauniita enkelien kaltaisia, loistaviin vaatteihin puettuja olennoita lähestyvän.

TILTIL. Katso, kuinka kauniita ne ovat!… Miksi ne eivät naura? Eivätkö ne ole onnellisia?…

VALO. Ei nauru ilmaise suurinta onnea…

TILTIL. Keitä ne ovat?…

ONNI. Ne ovat Suuria Iloja…

TILTIL. Tiedätkö heidän nimensä?…

ONNI. Tietysti, koska me leikimme usein heidän kanssaan… Siinä on ensiksikin etumaisena Oikeintekemisen-suuri-ilo, joka hymyilee joka kerta, kun joku vääryys oikaistaan — olen liian nuori, en vielä ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän. — Hänen takanaan on Hyvänä-olemisen-ilo, joka on Iloista onnellisin, mutta samalla myöskin surullisin, ja jota on hyvin vaikea estää menemästä Onnettomuuksien luo, joita hän tahtoisi lohduttaa. Oikealla tuolla on Suoritetun-työn-ilo ja hänen rinnallaan astuu Ajattelemisen-ilo. Sitten tulee Ymmärtämisen-ilo, joka etsii aina veljeään, Onnea-olla-mitään-ymmärtämättä…

TILTIL. Minä näin hänet!… Hän meni Onnettomuuksien luo yhdessä Suurten Onnien kanssa…

ONNI. Minä arvasin sen!… Hän on joutunut hunningolle, huonot toverit ovat hänet kokonaan turmelleet… Mutta elä puhu siitä hänen sisarelleen. Hän lähtisi heti häntä etsimään ja me menettäisimme yhden ihanimpia ilojamme… Siinä on vielä yksi kaikkein suurimpia ilojamme: Ilo-nähdä-sitä-mikä-on-kaunista, joka lisää joka päivä joitakin säteitä siihen valoon, joka täällä vallitsee…

TILTIL. Entä tuo tuolla, kaukana, kaukana, kultapilvissä, jota tuskin voin nähdä, vaikka kuinka nousisin varpailleni?

ONNI. Se on rakastamisen-suuri-ilo… Elä koetakaan, olet liian pieni voidaksesi nähdä hänet kokonaan…

TIETIL. Entä nuo tuolla ihan perällä, nuo, joilla on huntu silmillä ja jotka eivät tule lähemmä?…

ONNI. Ne ovat niitä, joita Ihmiset eivät vielä tunne…

TILTIL. Mitä ne nyt aikovat? Miksi väistyvät kaikki syrjään?

ONNI. Ne väistyvät erään uuden Ilon tieltä, joka juuri lähestyy ja joka ehkä on kaikista Iloistamme puhtain…

TILTIL. Kuka hän on?

ONNI. Etkö tunne häntä vielä?… Mutta katsohan tarkemmin, avaahan toki silmäsi olentosi pohjaan saakka!… Nyt hän huomasi sinut, hän huomasi sinut!… Hän rientää luoksesi avoimin sylin… Se on äitisi ilo, se on, se on Äidinrakkauden-ilo, jolla ei ole maailmassa vertaa.

Muut Ilot juoksevat esiin joka taholta ja tervehdittyään häntä vetäytyvät kunnioittavasti syrjään Äidin-rakkauden-ilon tieltä.

ÄIDINRAKKAUS. Tiltil ja Mitil!… Kuinka, oletteko te täällä!… Minulla ei ollut aavistustakaan siitä! Olin aivan yksin kotona, ja nyt te yhtäkkiä tulette aina tänne taivaaseen saakka, jossa säteilee Ilossa kaikkien äitien sielu!… Mutta antakaahan, kun suutelen teitä, kun suutelen teitä!… Tulkaa syliini, molemmat, ei ole maailmassa suurempaa onnea!… Tiltil, miksi olet niin totinen? Ja sinä myös, Mitil?… Ettekö tunne äitinne rakkautta? Mutta katsokaahan toki, eivätkö nämä ole minun silmäni, minun huuleni, minun käsivarteni? Ettekö tunne niitä?

TILTIL. Minä tunnen, minä kyllä tunnen, mutta minä en tiennyt… Sinä olet äidin näköinen, mutta sinä olet paljon, paljon kauniimpi…

ÄIDINRAKKAUS. Tietysti, koskapa en enää vanhene… ja koska joka päivä antaa minulle uusia voimia, nuoruutta ja onnea… Jokainen hymyilysi keventää iästäni vuoden… Siellä kotona sitä ei näy, mutta täällä näkyy kaikki, ja se on totta se…

TILTIL ihastuneena, häntä vuoroon katsellen, vuoroon syleillen ja suudellen. Mistä kaikesta on tehty tämä sinun kaunis hameesi?… Onko se silkkiä vaiko hopeaa, vaiko helmiä?

ÄIDINRAKKAUS. Se on tehty suuteloista, hellistä katseista, hyväilyistä… jokainen uusi suudelma lisää siihen uuden auringon tai kuun säteen…

TILTIL. En olisi koskaan luullut sinua noin rikkaaksi… Mihin kummaan sinä kätkit tuon pukusi? Oliko se siinä kaapissa, jonka avain on isällä?

ÄIDINRAKKAUS. Eihän, se on minulla aina ylläni, vaikkei sitä näy, koska emme näe mitään silloin, kun emme osaa katsoa… Kaikki äidit ovat rikkaita silloin, kun rakastavat lapsiaan… Ei ole silloin köyhiä, ei ole rumia, ei ole vanhoja… Heidän rakkautensa on aina heidän ihanin Ilonsa… Ja kun he näyttävät olevan suruissaan, ei tarvitse muuta kuin että he saavat tai antavat suudelman, niin muuttuvat heidän kyyneleensä tähdiksi, jotka kimmeltävät kirkkaina heidän silmiensä pohjassa…

TILTIL katsellen häntä ihmeissään. Ei mutta, katsohan, sinun silmäsi ovat todellakin tähtiä täynnä… Sinun silmäsi ne ovat, mutta paljon kauniimmat… Tämä on sinun kätesi ja tuossa on pieni sormuksesi… Siinä on vielä arpi siitä palohaavasta, joka tuli siihen eräänä iltana, kun panit tulta lamppuun… Mutta sinun kätesi on paljoa valkoisempi, ja voi kuinka sen hipiä on hieno!… Näyttää ihan kuin sen suonissa virtaisi valoa… Ei kai tämä tee työtä niinkuin se, joka on siellä kotona?…

ÄIDINRAKKAUS. Tottahan toki, tämä on kyllä sama käsi; etkö ole siis huomannut, että se muuttuu hienoksi ja valkoiseksi ja että siinä alkaa valo virtailla heti, kun se hyväilee sinua?…

TILTIL. Ihme ja kumma, sehän on sinun äänesikin, mutta sinä puhut paljoa kauniimmin kuin kotona…

ÄIDINRAKKAUS. Siellä on niin paljon tekemistä eikä ole aikaa… Mutta sitä, mitä ei sanota, sen kuitenkin kuulee… Mutta kun olet nähnyt minut näin, mahtaisitkohan sinä tunteakaan minut enää siinä rikkinäisessä, vanhassa hameessani, kun huomenna taas palaat sinne mökkipahaseemme?

TILTIL. Minä en tahdo palata sinne… Koska sinä olet täällä, tahdon minäkin olla täällä, niin kauan kuin sinäkin olet…

ÄIDINRAKKAUS. Mutta toinenhan on sama kuin toinenkin, minä olen siellä ja me kaikki olemme siellä… Olet tullut tänne ainoastaan sitä varten, että oppisit, kuinka sinun on minua katsottava siellä kotona… Ymmärrätkö, Tiltil?… Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on kaikkialla, missä me suutelemme toisiamme… Ei kenelläkään ole kahta äitiä eikä sinullakaan ole muuta äitiä kuin minä… Jokaisella lapsella on vain yksi äiti, aina sama ja aina kaikista kaunein; täytyy vain tuntea hänet ja osata katsoa… Mutta millä tavalla sinä olet päässyt tänne, kuinka olet löytänyt tien, jota Ihmiset turhaan ovat etsineet siitä saakka, kuin ovat asuneet maailmassa?

TILTIL osoittaen Valoa, joka hienotunteisesti on vetäytynyt hiukan syrjään. Hän toi minut tänne…

ÄIDINRAKKAUS. Kuka hän on?…

TILTIL. Valo…

ÄIDINRAKKAUS. En ole häntä koskaan nähnyt… Minulle kerrottiin, että hän rakastaa teitä ja että hän on ollut hyvin hyvä teitä kohtaan… Mutta miksi hän kätkeytyy? Eikö hän koskaan näytä paljaita kasvojaan?…

TILTIL. Näyttää, mutta hän pelkää, että Onnet pelästyvät, jos tulee liian kirkasta…

ÄIDINRAKKAUS. Mutta eikö hän tiedä, että juuri häntähän me vain odotamme!… (Kutsuen muita Isoja Iloja.) Tulkaa, tulkaa, sisareni!… Tulkaa, rientäkää kaikki, Valo on vihdoinkin tullut meitä tervehtimään!…

Liikettä Isojen Ilojen joukossa, jotka lähestyvät. Huutoja: "Valo on täällä! Valo, Valo!…"

YMMÄRTÄMISEN-ILO työntää syrjään kaikki muut päästäkseen syleilemään Valoa. Te olette Valo, emmekä sitä tienneet!… Olemme odottaneet teitä vuosia ja yhä vuosia!… Tunnetteko minut?… Minä olen Ymmärtämisen-ilo ja minä olen etsinyt teitä niin paljon, niin paljon… Me olemme hyvin onnellisia, mutta me emme näe ulomma omaa itseämme…

OIKEIN-TEKEMISEN-ILO syleilee vuorostaan Valoa. Tunnetteko minut? Minä olen Oikein-tekemisen-ilo, olen rukoillut teitä niin usein, niin usein… Me olemme hyvin onnellisia… Mutta me emme näe ulomma omia varjojamme…

ILO-NÄHDÄ-SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA syleilee häntä samalla tavalla. Tunnetteko minut?… Minä olen Kauneuden-ilo ja minä olen rakastanut teitä niin paljon, niin paljon… Me olemme hyvin onnellisia, mutta me emme näe ulomma omia unelmiamme…

YMMÄRTÄMISEN-ILO. Sisko, elkää antako meidän odottaa enää… Olemme kyllin lujat, olemme kyllin puhtaat… Poistakaa huntunne, joka vielä peittää meiltä viimeisen viisauden ja suurimman onnen… Näettekö, kaikki sisareni polvistuvat jalkojenne juureen… Olette kuningattaremme ja palkintomme…

VALO kiertää huntuaan yhä lujemmalle. Sisareni, kauniit sisareni, minun on toteltava Herraani… Hetki ei ole vielä tullut, mutta se on ehkä tuleva ja silloin minä palajan arastelematta ja peittäytymättä… Hyvästi, nouskaa, syleilkäämme toisiamme vielä kerran, niinkuin sisaret, jotka ovat tavanneet toisensa, odottaen päivää, joka on pian koittava…

ÄIDINRAKKAUS syleillen Valoa. Olette ollut niin hyvä lapsiraukoilleni…

VALO. Olen aina hyvä niille, jotka rakastavat toisiaan…

YMMÄRTÄMISEN-ILO lähestyen Valoa. Painakaa viimeinen suudelma minun otsalleni…

Syleilevät toisiaan kauan, ja kun he eroavat ja nostavat päänsä, näkyy heidän silmissään kyyneleitä.

TILTIL ihmeissään. Miksi itkette?… (Katsellen toisia iloja.) Tekin itkette!… Mutta minkätähden kaikkien silmät ovat kyyneliä täynnä?…

VALO. Hiljaa, lapseni…

Esirippu

VIIDES NÄYTÖS

KYMMENES KUVAELMA

Tulevaisuuden valtakunta.

Taivaan Sinilinnan äärettömät salit, joissa syntymättömät lapset odottavat syntymistään. — Silmän kantamattomaan kaukaisuuteen ulottuvat safiiripylvästöt kannattavat turkoosiholveja. Täällä on kaikki alkaen valaistuksesta ja lattian lapislatsuli-paasista aina utuisen taustan häipyviin holveihin saakka, aina pienimpään esineeseen saakka, haaveellista, voimakasta, satumaista sineä. Ainoastaan pylväiden päät ja jalustat, holvien ylimmät kivet, jotkut istuimet, jotkut ympäryspenkit ovat valkeata marmoria tai alabasteria. — Oikealla pylväiden välissä opaali-ovia. Nämä ovet, jotka Aika kohtauksen lopulla avaa, vievät nykyiseen Elämään ja Aamuruskon rantasilloille. Kaikkialla on sopusuhtaisissa ryhmissä laumoittain sinipukuisia lapsia. — Toiset leikkivät, toiset kävelevät, toiset puhelevat tai ovat mietteissään, monet nukkuvat, monet valmistelevat pilaristojen välissä vastaisia keksintöjä; heidän työkalunsa, koneensa, tekeleensä, kaikki kasvit, kukat ja hedelmät, joita he hoitavat tai poimivat, ovat samaa yliluonnollista ja valoisaa sineä kuin linnan ilma yleensä. — Lasten joukossa liikuskelee edestakaisin muutamia vaaleaan, läpikuultavaan sineen puettuja pitkävartaloisia ylevän kauniita, äänettömiä olentoja, jotka näyttävät olevan enkeleitä.

Vasemmalta tulevat, ikäänkuin salaa hiipien, etualan pylväiden välitse Tiltil, Mitil ja Valo. Heidän tulonsa herättää jonkun verran Sinisten-Lasten huomiota, joita sitten pian juoksee esiin kaikkialta ja jotka ryhmittyvät uteliaina näiden outojen vierasten ympärille.

MITIL. Missä ovat Sokeri, Kissa ja Leipä?

VALO. He eivät voi tulla tänne; he oppisivat tuntemaan tulevaisuuden eivätkä enää tottelisi…

TILTIL. Entä Koira?

VALO. Ei hänenkään olisi hyödyllistä tietää; mikä häntä odottaa vuosisatain kuluessa… Olen teljennyt heidät kirkon lattian alle.

TILTIL. Missä me olemme?

VALO. Olemme Tulevaisuuden Valtakunnassa, lasten keskuudessa, jotka eivät vielä ole syntyneet. Koska Timantti sallii meidän nähdä selvästi täällä ylhäällä, minne Ihmisten silmät eivät kanna, me luultavasti löydämme täältä Sinisen Linnun…

TILTIL. Lintu on täällä tietysti Sininen, koska kaikki muukin on sinistä. (Katsellen ympärilleen.) Kylläpä, kylläpä täällä on kaunista kaikki…

VALO. Katso, kuinka lapset rientävät tänne…

TILTIL. Eivätkö ne soisi teidän tulleen?…

VALO. Kyllä ne sen suovat, näethän, he hymyilevät, vaikka kummastelevatkin…

SINISET-LAPSET rientävät luo yhä lukuisampina. Pieniä Eläviä Lapsia… Tulkaa katsomaan pieniä Eläviä Lapsia…

TILTIL. Miksi sanovat he meitä "pieniksi Eläviksi Lapsiksi?"

VALO. Koska he itse eivät vielä elä…

TILTIL. Mitä he sitten tekevät?…

VALO. He odottavat syntymisensä hetkeä…

TILTIL. Syntymisensä hetkeä?…

VALO. Niin; kaikki lapset, jotka syntyvät Maassa tulevat täältä. Jokainen heistä odottaa täällä syntymisensä päivää… Kun Isät ja Äidit toivovat itselleen lapsia, avataan nuo suuret portit, jotka tuossa näet; ja pienokaiset laskeutuvat…

TILTIL. Onpa niitä… Onpa niitä!…

VALO. Niitä on vielä paljon, paljon enemmänkin… Ei heitä kaikkia näy… Ajattelehan, että heitä täytyy olla millä kansoittaa maailma aikojen loppuun asti… Ei kukaan voisi heitä lukea…

TILTIL. Ja keitä ovat nuo suuret siniset olennot?…

VALO. Sitä ei voi sanoa ihan varmaan… Arvellaan, että ne ovat hyviä hengettäriä… Sanotaan heidän tulevan maailmaan Ihmisten jälkeen… Mutta ei ole lupa heiltä mitään kysyä…

TILTIL. Miksi ei?

VALO. Koska se on yksinomaan Maan salaisuus…

TILTIL. Entä nuo muut, nuo pienet, saako heitä puhutella?…

VALO. Tottahan toki, tutustukaa vain… Kas, siinä on muuan, joka on muita merkillisempi… Mene vain lähemmä ja puhuttele häntä…

TILTIL. Mitä minun pitää sanoa hänelle?

VALO. Mitä vain, niinkuin puhuttelisit jotain pikku toveriasi…

TILTIL. Saako hänelle antaa kättä?

VALO. Tottahan toki, ei hän pure… No, elä nyt siinä tekeydy… Jätän teidät kahden, niin perehdytte paremmin. Minun täytyy muuten tavata Suurta-Sinetärtä…

TILTIL lähestyen Sinistä-Lasta ja ojentaen hänelle kätensä. Päivää… (Koskettaa sormensa päällä lapsen sinistä mekkoa) Mikä tämä on?

LAPSI koskettaa totisena sormellaan Tiltilin lakkia. Mikä tuo on?

TILTIL. Tämäkö?… Se on minun lakkini… Eikö sinulla ole lakkia?

LAPSI. Ei; mitä sinä sillä teet?…

TILTIL. Minä teen sillä hyvänpäivän… ja sitten se lämmittää, kun on kylmä…

LAPSI. Mitä on se, että on kylmä?…

TILTIL. Kun puistattaa näin… hrrrr… hrrrr… Kun täytyy puhaltaa käsiin ja paiskella käsillään näin…

Paiskelee käsivarsiaan kuin lämmitäkseen.

LAPSI. Onko Maassa kylmä?…

TILTIL. On joskus talvella, kun ei ole tehty tulta…

LAPSI. Miksi ei tehdä tulta?…

TILTIL. Koska se tulee kalliiksi ja kun ei ole rahaa millä ostaa puita…

LAPSI. Mitä se on se, että "rahaa"?

TILTIL. Se on sitä, jolla maksetaan…

LAPSI. Vai niin…

TILTIL. Toisilla on rahaa, toisilla ei ole…

LAPSI. Miksi toisilla ei ole?

TILTIL. Koska eivät ole rikkaita… Oletko sinä rikas? Kuinka vanha sinä olet?…

LAPSI. Minä synnyn pian… Minä synnyn kahdentoista vuoden kuluttua… Onko hauskaa syntyä?

TILTIL. Onhan se… Aika mukavaa…

LAPSI. Kuinka sinä synnyit?

TILTIL. En enää muista oikein… Siitä on niin pitkä aika…

LAPSI. Sanotaan, että Maa on niin kaunis, ja kaikki, jotka siellä elävät.

TILTIL. Onhan se, ovathan ne… Siellä on lintuja ja makeisia ja leikkikaluja… Muutamilla on kaikkea, mitä vain; mutta ne, joilla ei ole, voivat katsella sitä, mitä toisilla on…

LAPSI. Meille sanotaan, että äidit odottavat ovella… Onko totta, että ne ovat hyviä?…

TILTIL. On ne… Ne ovat parempia kuin mikään muu… Ja isoäidit myöskin; mutta ne kuolevat niin pian…

LAPSI. Kuolevat?… Mitä se on?

TILTIL. Ne vain menevät pois jonakin iltana, eivätkä enää tule takaisin…

LAPSI. Miks'eivät?…

TILTIL. Mene tiedä… Ehkä niille tulee ikävä pois…

LAPSI. Onko se sinunkin mennyt pois?

TILTIL. Iso-äitikö?

LAPSI. Äitisi tai iso-äitisi, enhän tiedä niin tarkoin, kun en tiedä…

TILTIL. Niin, mutta se ei ole yhtään sama asia… Isoäidit menevät ensin; se on jo hyvin surullista sekin… Minun iso-äitini oli kovin hyvä…

LAPSI. Mikä sinun silmiesi on?… Syntyykö niissä helmiä?…

TILTIL. Eihän, eivät ne ole helmiä…

LAPSI. Mitäs ne sitten on?…

TILTIL. Ei mitään, kaikki tuo sinen paljous vain häikäisee hiukan…

LAPSI. Miksi sitä sanotaan?…

TILTIL. Mitä niin?

LAPSI. Tuotapa, tuota, joka tippuu?…

TILTIL. Ei se ole mitään, vähän vettä vain…

LAPSI. Tuleeko sitä silmästä?…

TILTIL. Tulee, joskus, kun itkee…

LAPSI. Mitä on se, että "itkee"?

TILTIL. En minä itkenyt; se on vain tuo sinen paljous… Mutta jos minä olisin itkenyt, olisi se ollut samanlaista.

LAPSI. Itketäänkö usein?

TILTIL. Pikku pojat eivät itke, mutta pikku tytöt kyllä… Eikö täällä sitten itketä?…

LAPSI. Ei, en minä tiedä…

TILTIL. Kyllä sinä vielä opit… Mitä ne ovat nuo suuret siniset siivet, joilla sinä leikittelet?

LAPSI. Nämäkö? Se on vain semmoinen keksintö, jonka minä teen, sitten kun tulen Maahan…

TILTIL. Mikä keksintö?… Oletko tehnyt jonkun keksinnön?…

LAPSI. Olenhan, etkö tiedä?… Maahan päästyäni minä keksin semmoisen, joka tekee onnelliseksi…

TILTIL. Onko se jotain makeaa? Vai onko se jotain, joka rämisee?…

LAPSI. Ei lainkaan, se kulkee ihan hiljaa…

TILTIL. Mitäs sillä sitten tekee?…

LAPSI. Minä valmistelen sitä joka päivä… Se on jo melkein valmis… Tule katsomaan!…

TILTIL. Missä se on?

LAPSI. Tuolla, se näkyy täältä, tuolla noiden pilarien välissä.

TOINEN SININEN LAPSI. lähestyy Tiltiliä ja viittaa häntä luokseen. Tule katsomaan minunkin laitoksiani, tuletko?

TILTIL. Mitä ne on?.

TOINEN LAPSI. Minä olen keksinyt kolmekymmentä kolme lääkettä elämän pidentämiseksi… Ne ovat täällä, näissä sinisissä pulloissa…

KOLMAS LAPSI tullen esiin joukosta. Minulla on semmoinen valo, jota ei kukaan vielä tunne… (Hän valaisee itsensä kokonaan omituisella liekillä.) Eikö se ole mukavaa, mitä?…

NELJÄS LAPSI kiskoo Tiltiliä käsivarresta. Tulehan toki katsomaan minun konettani, joka lentää ilmassa niinkuin lintu ilman siipiä…

VIIDES LAPSI. Ei, ei, ensin minun konettani, jolla voi löytää ne aarteet, mitkä piilevät kuussa…

Siniset Lapset tunkeilevat Tiltilin ja Mitilin ympärillä ja huutavat kaikki kilvan: "Ei, ei, tule katsomaan minun… Ei, ei, minun on kauniimpi… Minun on vielä kauniimpi!… Minun on kokonaan sokerista!… Ei sen kone ole mitään!… Hän on saanut siihen aatteen minulta! j.n.e." Näin huudahdellessaan sinne tänne he vetävät Tiltilin ja Mitilin sinisiä työhuoneitaan kohti… Siellä sitten jokainen keksijä panee koneensa käymään. Siinä alkaa pyöriä rattaita, siipiä, kiertoja, hyrriä, remmejä, kaikenlaisia merkillisiä ja vielä olemattomia ja nimettömiä esineitä, joita kaikkia verhoo epäoleellisuuden sininen sumu. Joukko kummallisia ja salaperäisiä koneita käy tai riippuu holvien alla tai seisoo pylväiden juurella, samalla kun lapset käärivät auki ja kiinni karttoja ja piirustuksia, aukovat kirjoja, paljastelevat sinisiä kuvapatsaita, tuovat suunnattoman suuria kukkia ja jättiläishedelmiä, jotka näyttävät olevan safiirista ja turkoosista.

ERÄS PIENI SININEN LAPSI kumarassa suunnattoman suurten sinisten satakaunojen painon alla. Katsokaahan toki näitä minun kukkiani?

TILTIL. Mitä ne ovat?… En ole semmoisia koskaan nähnyt…

PIENI SININEN LAPSI. Ne ovat satakaunoja…

TILTIL. Eihän toki… Nehän ovat kärrynpyörän kokoisia…

PIENI SININEN LAPSI. Ja kuinka ne tuoksuvat!…

TILTIL haistaen niitä. Suurenmoista!

PIENI SININEN LAPSI. Ihan tällaisina minä tuon nämä mukanani, kun tulen Maahan…

TILTIL. Milloin sinä tulet?

PIENI SININEN LAPSI. Viidenkymmenen kolmen vuoden, neljän kuukauden ja yhdeksän päivän päästä…

Tulee kaksi Sinistä Lasta, kantaen kuin kynttiläkruumia korennossa riippuvaa suunnattoman suurta viinirypäleterttua, jonka marjat ovat päärynän kokoisia.

TOINEN TERTTUA KANTAVISTA LAPSISTA. Mitä sanot minun hedelmistäni?

TILTIL. Kas, mimmoinen päärynäterttu!…

LAPSI. Eipähän, nämä ovat viinirypäleitä… Kaikki rypäleet tulevat olemaan tämmöisiä, kun minä täytän kolmekymmentä vuotta… Olen keksinyt keinon…

TOINEN LAPSI uupumassa korin alle, joka on täynnä meluunin kokoisia suuria omenia. Entä minä!… Katsokaa minun omeniani!…

TILTIL. Mutta nehän ovat meluuneja…

LAPSI. Eihän… Nämä ovat omenia eivätkä olekaan vielä kaikkein kauneimpia!… Kaikki omenat tulevat olemaan tämmöisiä, niin pian kuin minä synnyn… Olen keksinyt keinon…

TOINEN LAPSI työntää sinisillä käsirattailla kurpitsan kokoisia sinisiä meluuneja. Entä nämä minun pikku meluunit?…

TILTIL. Mutta nehän ovat kurpitsoita…

LAPSI. Kun minä tulen Maahan, kasvavat kaikki meluunit tämmöisiksi… Minusta tulee Yhdeksän Kiertotähden Kuninkaan puutarhuri…

TILTIL. Yhdeksän Kiertotähden Kuninkaan?… Missä hän on?

YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS lähestyy ylpeästi. Hän näyttää olevan neljän vuoden vanha vääräsääri, ja pysyy vaivoin jaloillaan. Tässä hän on…

TILTIL. Et ole suuren suuri…

YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS totisesti ja juhlallisesti. Tekoni tulevat olemaan suuret…

TILTIL. Mitä sinä tulet tekemään?

YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS. Minä perustan aurinkoa kiertävien tähtien yhteisen liiton.

TILTIL hämmästyen. Todellako?

YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS. Siihen tulevat kuulumaan kaikki tähdet, paitsi Saturnus, Uranus ja Neptunus, jotka ovat ylen liiallisten ja mittaamattomien matkojen päässä.

Peräytyy arvokkaasti.

TILTIL. Se on hyvin merkillistä…

ERÄS SININEN EAPSI. Näetkö tuon tuolla?…

TILTIL. Minkä?

LAPSI. Tuon pienokaisen, joka nukkuu tuolla pilarin juurella…

TILTIL. Kuka hän on?

LAPSI. Hän tuo kerran maailmaan puhtaan ilon…

TILTIL. Millä tavalla?

LAPSI. Aatteiden avulla, joita ei vielä tunneta…

TILTIL. Entä tuo toinen, jolla on sormet nenässä, mitä hän on tekevä?

LAPSI. Hän tulee keksimään tulen, jolla maailmaa voidaan lämmittää, sittenkuin Aurinko alkaa jäähtyä…

TILTIL. Entä nuo kaksi, jotka pitävät toisiaan kädestä ja suutelevat yhtä mittaa; ovatko ne veli ja sisar?…

LAPSI. Eihän, ne ovat hyvin hullunkurisia… Niitä sanotaan Rakastavaisiksi…

TILTIL. Mitä se on?

LAPSI. En tiedä… Aika nimittää niitä niin, tehdäkseen heistä pilaa… He katselevat toisiaan koko ajan silmiin, he suutelevat toisiaan ja heittävät jäähyväisiä…

TILTIL. Minkätähden?

LAPSI. Taitaa olla niin, että he eivät saa lähteä yhdessä…

TILTIL. Entä tuo pieni punaposkinen, joka näyttää niin totiselta ja joka imee peukaloaan, mikä hän on?

LAPSI. Sanotaan, että hän on hävittävä Vääryyden Maasta…

TILTIL. Niinkö?

LAPSI. Sanotaan, että se tulee olemaan kauhean vaikea tehtävä…

TILTIL. Entä tuo pieni punatukkainen, joka kulkee, niinkuin ei näkisi. Onko hän sokea?

LAPSI. Ei vielä, mutta hän tulee olemaan sokea… Katsele häntä tarkoin; sanotaan, että hän tulee voittamaan Kuoleman…

TILTIL. Mitä se on?

LAPSI. En tiedä oikein; mutta se kuuluu olevan jotain hyvin suurta…

TILTIL osoittaa lapsia, joita nukkuu kaikkialla pilarien juurella, portailla, penkeillä y.m. Entä kaikki nuo, jotka nukkuvat — kylläpä niitä on paljon! — eivätkö ne tee mitään?…

LAPSI. Ne ajattelevat jotain…

TILTIL. Mitä sitten?

LAPSI. Ne eivät vielä tiedä, mutta niidenkin on vietävä jotakin Maahan, mitä tahansa: on kielletty lähtemästä tyhjin käsin…

TILTIL. Kuka on kieltänyt?

LAPSI. Aika seisoo ovella ja vartioi… Saatpa nähdä, kun hän avaa. Hän on ihan sietämätön…

ERÄS LAPSI juoksee salin perältä, tunkeutuen lapsilauman läpi. Päivää, Tiltil!…

TILTIL. Kas, mistä sinä tiedät minun nimeni?

LAPSI joka on päässyt esiin, syleilee ja suutelee Tiltiliä ja Mitiliä sydämellisesti. Päivää!… Kuinka voitte?… — Kas niin, suutelehan toki, ja sinä myöskin, Mitil… Totta kai minä tiedän sinun nimesi, koska minusta tulee sinun veljesi… Minulle juuri tuotiin sana, että sinä olet täällä… Olin aivan toisessa päässä salia pakkaamassa aarteitani. Sano äidille, että olen valmis.

TILTIL. Mitä?… Aiotko tulla meille?

LAPSI. Aion, ensi vuonna, palmusunnuntaina… Elä kiusaa minua kovin, kun olen pieni… Olen kovin iloinen, että olen saanut suudella teitä jo nyt… Sano Isälle, että hän korjaa kätkyen… Onko siellä hyvä olla siellä meillä?…

TILTIL. Siinähän tuo menee… Äiti on niin hyvä…

LAPSI. Entä ruoka?…

TILTIL. Miten milloinkin… Välistä on leivoksiakin, eikös ole, Mitil?…

MlTlL. On, jouluna ja pääsiäisenä. Äiti niitä leipoo…

TILTIL. Mitä sinulla on tuossa säkissä? Onko sinulla meille tuomisia?…

LAPSI hyvin itsetietoisesti. Siinä on kolme tautia: Tulirokko, hinkuyskä ja tuhkarokko…

TILTIL. Eikö muuta… Ja mitä sitten teet?…

LAPSI. Sittenkö?… Sitten minä menen pois…

TILTIL. Ei sitten maksanut vaivaa tullakaan…

LAPSI. Eihän voi muutakaan…

Silloin alkaa kuulua ja levitä pitkittyvä värinä, voimakas ja kristallinkirkas, joka näyttää tulevan pilareista ja opaali-ovista, joihin samalla sattuu voimakas valo.

TILTIL. Mitä se on?

ERÄS LAPSI. Se on Aika!… Hän avaa pian ovet!…

Hetipaikalla joutuvat Siniset Lapset voimakkaaseen liikkeeseen. Useimmat heistä jättävät koneensa ja työnsä, suuri joukko nukkuvia herää ja kaikkien katseet kääntyvät opaali-oviin, joita he lähestyvät.

VALO tullen Tiltilin luo. Piiloutukaamme pilarin taa… Aika ei saa meitä nähdä…

TILTIL. Mistä syntyy tuo ääni?

ERÄS LAPSI. Aamuruskon noususta… Nyt on se hetki, jolloin tänä päivänä syntyvät saavat lähteä laskeutumaan alas Maahan…

TILTIL. Millä tavalla he laskeutuvat sinne?… Tikapuitako?…

LAPSI. Saat pian nähdä… Aika irroittaa juuri salpoja…

TILTIL. Kuka on Aika?…

LAPSI. Se on eräs vanha mies, joka tulee kutsumaan niitä, jotka saavat lähteä…

TILTIL. Onko hän paha?

LAPSI. Ei, mutta hän ei kuule mitään… Rukoilitpa kuinka paljon tahansa, kun ei ole sinun vuorosi, käännyttää hän takaisin kaikki, jotka tahtoisivat lähteä…

TILTIL. Onko heistä hauska lähteä?

LAPSI. Ei kukaan tahtoisi jäädä, mutta kun tulee lähtö, on ikävä… Nyt!… Nyt!… Nyt hän avaa!…

Suuret opaali-ovet kääntyvät hitaasti saranoillaan. Niinkuin kaukaisena soittona kuuluu tänne melu Maasta. Punaisenvihreä valo tunkee saliin. Kynnykselle ilmestyy Aika; hän on hyvin vanha, pitkäpartainen mies, hänellä on viikate ja tuntilasi; hänen ilmestyessään kynnykselle tulevat samalla näkyviin valkoisten ja kullattujen purjeiden liepeet ja pursi, joka on kiinnitetty eräänlaiseen Aamuruskon rusohuuruista tehtyyn siltaan.

AIKA kynnyksellä. Ovatko ne valmiit, joiden hetki on lyönyt?…

SINISET LAPSET rientävät joukosta esiin joka taholta. Olemme!… Olemme!… Olemme!…

AIKA ärtyisellä äänellä lapsille, jotka kulkevat hänen ohitsensa mennäkseen ulos. Yksi kerrallaan!… Nyt niitä taas tarjoutuu yli määrän!… Aina sama juttu!… Vaan ette minua petä!… (Sysäten pois erään lapsen.) Ei nyt vielä ole sinun vuorosi!… Mene takaisin sisään ja tule huomenna!… Sinä siinä, takaisin vain, sinun vuorosi tulee vasta kymmenen vuoden päästä… Vieläkö kolmastoistakin paimen? Kaksitoistakin riittää; eihän nyt enää eletä Theokritoksen ja Virgilion aikoja… Yhäkö vain lääkäreitä? Niitä on Maassa jo liiaksikin; ihan vaivaksi asti!… Missä ovat insinöörit?… Maailmassa tarvittaisiin rehellistä miestä… kun löytyisi yksi ainoakaan, ihmeenä esitettäväksi… Missä olet, rehellinen mies?… Sinäkö?… (Lapsi tekee myöntävän liikkeen.) Oletpa sinä surkean näköinen… et elä kauan… Hoi te siellä, ei ole kiirettä mitään… Missä ovat viemiset?… Vai ei mitään, kädet tyhjää täynnä… Niinpä jäädään tälle puolelle… Mene valmistamaan jotakin, tuo vaikka joku suuri rikos, tai joku tauti, minulle on yhdentekevä, kunhan tuot jotakin… (Osoittaen erästä pienokaista, jota toiset työntävät eteenpäin ja joka vastustelee kaikin voimin.) No, mikä sinua vaivaa? Tiedäthän, että hetkesi on tullut… Siellä tarvitaan sankaria taistelemaan vääryyttä vastaan; sinä olet se sankari; sinun on lähteminen…

SINISET LAPSET. Hän ei tahdo, Herra…

AIKA. Mitä?… Eikö tahdo?… Missä sinä luulet olevasi, senkin sekasikiö?… Ei tässä ole aikaa riitoihin…

PIENOKAINEN jota sysitään. Ei, ei!… Minä en tahdo… Minusta on hauskempi olla syntymättä!… Minusta on hauskempi jäädä tänne!…

AIKA. Sinusta, niin, mutta tässä ei kysytäkään sinulta… Kun on lähdettävä, niin on lähdettävä!… Pian vain… Eteenpäin!…

ERÄS LAPSI astuu esiin. Antakaa minun mennä hänen sijassaan… Me vaihdamme paikkaa!… Sanotaan, että minun vanhempani ovat vanhat ja että he ovat jo kauan odottaneet minua!…

AIKA. Ei käy päinsä… Hetki on hetki ja aika on aika… Ei tulisi loppua koskaan, jos tässä rupeaisi teitä kuuntelemaan… Mikä tahtoo, mikä ei tahdo, milloin on liika varhaista, milloin liika myöhäistä… (Työntäen takaisin lapset, jotka ovat täyttäneet kynnyksen.) Ei niin lähelle, lapsukaiset… Uteliaat pois… Niillä, jotka eivät tänään lähde, ei ole mitään asiaa ulos… Nyt on teillä kiire, mutta kun vuoronne tulee, pelkäätte ja alatte peräytyä… Tuossa onkin jo neljä, jotka vapisevat kuin haavanlehdet… (Eräälle lapselle, joka juuri kun on astumassa kynnyksen yli, yhtäkkiä peräytyy.) Mitä nyt?… Mikä sinulle tuli?…

LAPSI. Kun minä unohdin sen rasian, jossa on ne kaksi rikosta, jotka minun pitää tehdä…

TOINEN LAPSI. Ja minä sen pikku ruukun, jossa on se aate, jolla minun pitää valistaa kansanjoukkoja…

KOLMAS LAPSI. Minä unohdin kaikkein kauneimman päärynäpuuni ymppäysoksan…

AIKA. Juoskaa pian ne noutamaan!… Ei ole enää jälellä kuin kuusi sataa kaksitoista sekuntia… Aamuruskon pursi pullistelee jo purjeitaan ilmoittaakseen, että se jo odottaa… Jos tulette liian myöhään, jäätte syntymättä… Pian siis, pursi vartoo!… (Ottaa kiinni lapsen, joka aikoo pujahtaa hänen sääriensä lomitse päästäkseen sillalle.) Vai sinä, eläpäs! Sinä jo kolmannen kerran koetat päästä syntymään ennen vuoroasi… Jos se tapahtuu vielä kerran, saat mennä odottamaan vuoroasi sisareni Iankaikkisuuden luo; saat nähdä, onko siellä hauskempi ollaksesi… Mutta olemmeko nyt valmiit?… Ovatko kaikki paikoillaan?… (Silmäilee tarkastellen jo purteen istuneita lapsia.) Yksi puuttuu vielä… On turha kätkeytyäksesi toisten taa, kyllä minä sinut sieltäkin löydän… Ei minua petetä… Hoi sinä siellä, sinä, jota sanotaan Rakastavaiseksi, heitä hyvästit hempukallesi…

Pienokaiset, joita nimitetään "Rakastuneiksi", lähestyvät hellässä syleilyssä ja kasvot kalpeina epätoivosta Aikaa ja polvistuvat hänen eteensä.

ENSIMÄINEN LAPSI. Hyvä herra Aika, antakaa minun jäädä hänen luokseen!…

TOINEN LAPSI. Hyvä herra Aika, antakaa minun lähteä hänen kanssaan!…

AIKA. Mahdotonta… Ei ole enää jälellä kuin kolme sataa yhdeksänkymmentäneljä sekuntia.

ENSIMÄINEN LAPSI. Olen mieluummin syntymättä!…

AIKA. Ei auta, sinun täytyy…

TOINEN LAPSI rukoillen. Hyvä herra Aika, sitten minä saavun liian myöhään!…

ENSIMÄINEN LAPSI. Minä en ole silloin enää siellä, kun hän tulee!…

TOINEN LAPSI. Minä en saa enää koskaan nähdä häntä!…

ENSIMÄINEN LAPSI. Meidän täytyy elää yksin maailmassa!…

AIKA. Kaikki tuo ei kuulu minuun… Valittakaa Elämälle… Minun asiani on yhdistää ja erottaa sen mukaan, kuin käsketään… (Tarttuu ensimäiseen lapseen.) Tule!…

ENSIMÄINEN LAPSI taistelee vastaan. Ei, ei, ei!… Ottakaa hänetkin!…

TOINEN LAPSI takertuen ensimäisen vaatteihin. Päästäkää hänet!… Päästäkää hänet!…

AIKA. Mutta elämäänhän tässä mennään eikä kuolemaan!… (Vetää ensimäistä lasta mukanaan.) Tule nyt vain!

TOINEN LAPSI ojentaen epätoivoissaan kätensä poisvietävää lasta kohti. Anna minulle joku merkki!… Yksi ainoa merkki!… Sano minulle, mistä sinut tunnen!…

ENSIMÄINEN LAPSI. Siitä, että sinua aina rakastan!…

TOINEN LAPSI. Ja sinä minut siitä, että olen surullisempi kuin kukaan muu!… Siitä sinä minut tunnet!…

Kaatuu liikkumattomaksi maahan.

AIKA. Tekisitte paljoa viisaammin, jos antautuisitte toivon ettekä epätoivon valtaan… Ja nyt ovat kaikki koolla… (Tarkastaa tuntilasiaan.) Nyt on jälellä vain kuusikymmentä kolme sekuntia…

Lähtevät ja jäävät lapset tulevat vielä viimeisen kerran vilkkaaseen liikkeeseen. — Huudetaan viimeiset hätäiset jäähyväiset: "Hyvästi, Pekka… Hyvästi Janne… Onko sinulla kaikki, mitä tarvitset?… Puhu heille minun keksinnöistäni!… Etkö ole unohtanut mitään?… Tunnekin sitten minut!… Kyllä minä tunnen!… Elä vain hukkaa aatteitasi!… Elä kumarru liiaksi laidan yli, ettet putoo avaruuteen!… Anna minulle tietoja itsestäsi!… Ei kuulu voivan!… Kyllä, kyllä, koetahan ainakin!… Ilmoita, onko siellä hyvä olla!… Minä tulen sinua vastaan!… Minä synnyn kuninkaan pojaksi!"… j.n.e.

AIKA heiluttaen avaimiaan ja viikatettaan. Jo riittää, jo riittää!… Ankkuri on nostettu!…

Purren purjeet tulevat sen laskeutuessa näkyviin ja katoavat. Kuuluu purressa olevien lasten eteneviä huutoja: "Maa näkyy, maa näkyy!… Minä näen sen!… Oi, kuinka se on kaunis!… Se loistaa!… Se on suuri!…" Ja sitten kuuluu niinkuin syvästä kuilusta äärettömän kaukainen riemuisa odottava laulu.

TILTIL Valolle. Mitä se on?… Se ei ole lasten laulua… On, niinkuin kuuluisi joidenkin toisten ääniä…

VALO. Äidit tulevat laulaen lapsiaan vastaan…

Sillä välin on Aika sulkenut opaali-ovet. Hän kääntyy luodakseen vielä viimeisen katseen saliin ja huomaa yhtäkkiä Tiltilin ja Mitilin ja Valon.

AIKA hämmästyen ja raivostuen. Mitä tämä on?… Mitä teillä on täällä tekemistä… Keitä te olette?… Miksette ole sinisiä?… Mitä tietä te olette päässeet sisään?…

Hän lähestyy uhaten heitä viikatteella.

VALO Tiltilille. Elä vastaa!… Minulla on Sininen lintu… Se on piilossa viittani alla… Joutukaamme pian pois…; Kierrä Timanttia, niin hän haihtuu jäliltämme…

He hiipivät vasemmalle, etualan pilarien taa.

Esirippu

KUUDES NÄYTÖS

YHDESTOISTA KUVAELMA

Jäähyväiset

Näyttämö kuvaa seinää, jossa on pieni ovi. Aamu sarastaa.

Tiltil, Mitil, Valo, Leipä, Sokeri, Tuli ja Maito tulevat.

VALO. Etpä arvaa, missä olemme

TILTIL. Mistäs arvaisin, kun en tiedä…

VALO. Et siis tunne tätä seinää ja tätä pikku ovea?

TILTIL. Siinä on punainen seinä ja vihreä ovi…

VALO. Eikö sinulle johdu mikään mieleen?

TILTIL. Johtuu, se, että Aika ajoi meidät ovesta ulos.

VALO. Kuinka omituisia olemmekaan, kun näemme unta… Emme tunne omaa kättämme…

TILTIL. Kuka näkee unta?… Minäkö?

VALO. Tai ehkä minä… Eihän tiedä… kuinka hyvänsä, tämän seinän takana on huone, jonka olet nähnyt monen monta kertaa elämässäsi…

TILTIL. Monen monta kertaa elämässäni?

VALO. Niin juuri, pikku unikeko… Se on se talo, josta lähdimme eräänä iltana päivälleen vuosi sitten…

TILTIL. Päivälleen vuosi sitten? Mutta sittenhän se on?…

VALO. Jokos silmäsi repesivät!… Niin juuri; se on vanhempiesi koti…

TILTIL lähestyy ovea. Niinpä niin… Todellakin… Nyt minä… Tämä pieni ovi… Tämä on meidän oven linkku… Ovatko ne siellä? Olemmeko äidin luona?… Minä tahdon mennä heti paikalla sisään… Minä tahdon suudella ja syleillä häntä heti paikalla…

VALO. Malta hiukan… He nukkuvat vielä sikeästi; ei pidä herättää heitä kovin äkkiä… Eikä ovi muuten avautuisikaan, ennenkuin kello lyö…

TILTIL. Täytyykö sitä odottaa vielä kauan?…

VALO. Ah, ei… muutamia minuutteja vain…

TILTIL. Eikö sinun teekään mieli tulla sisään?… Valo, kuule, mikä sinun on?… Olet kalpea, oletko sairas?

VALO. Ei se ole mitään, lapsukaiseni… On vain vähän ikävä, kun täytyy teistä erota…

TILTIL. Erota?… eihän…

VALO. Täytyy… Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä; vuosi on vierähtänyt, Haltijatar tulee kysymään sinulta Sinistä Lintua…

TILTIL. Mutta minullahan ei ole mitään Sinistä Lintua… Muistojen Maan Sininen Lintu tuli mustaksi, Tulevaisuuden lintu tuli punaiseksi, Yön linnut kuolivat ja Metsän Sinistä Lintua minä en lainkaan löytänyt… Onko minun syyni, että ne muuttavat väriään tai kuolevat tai lentävät tiehensä?… Mahtaakohan Haltijatar suuttua, ja mitähän hän sanoo?

VALO. Olemme koettaneet parastamme… Täytyy uskoa, ettei Sinistä Lintua olekaan; tai että hän muuttaa väriä, kun hänet pannaan häkkiin…

TILTIL. Missä on häkki?

LEIPÄ. Tässä se on, herra… Se uskottiin minun hoitooni tämän pitkän ja vaarallisen matkan ajaksi; nyt, kun tehtäväni on päättymässä, minä luovutan sen teille takaisin, ehjänä ja yhtä hyvin suljettuna kuin sen sainkin… (Niinkuin puhuja, joka alkaa puhua.) Ja nyt, sallittakoon minun kaikkien nimessä sanoa sananen…

TULI. Ei sinulla ole puheenvuoroa…

VESI. Hiljaa…

LEIPÄ. Halveksittavat vihamiehen, kateellisen kilpailijan, pahansuovat keskeytykset (korottaa ääntään) eivät saa minua estetyksi täyttämästä velvollisuuttani loppuun saakka… Minä siis kaikkien nimessä…

TULI. Ei minun nimessäni… Minulla on itsellänikin kieli suussa…

LEIPÄ. Minä siis kaikkien nimessä hillityllä, mutta totisella ja syvällä liikutuksella heitän hyvästit näille siihen valituille lapsille, joiden suuri tehtävä päättyy tänään. Sanoessani heille: jääkää hyvästi! kaikella sillä surulla ja kaikella sillä hellyydellä, minkä meissä molemminpuolinen kunnioitus…

TILTIL. Mitä?… Heitätkö jäähyväiset?… Aiotko siis sinäkin jättää meidät?

LEIPÄ. Täytyy, ikävä kyllä… Jätän teidät, valitettavasti; mutta eromme on oleva vain näennäinen… ette saa enää kuulla minun puhuvan…

TULI. Jumalan kiitos!…

VESI. Hiljaa…

LEIPÄ hyvin arvokkaasti. En välitä, en vähääkään välitä… Minä siis sanoin: ette saa enää kuulla minua, ette saa nähdä minua niin sanoakseni henkihahmossani… Teidän silmänne eivät enää tule näkemään sitä, mikä ilmiöissä on näkymätöntä; mutta minä olen siellä kuitenkin alati, leipälaatikossa, pöydällänne, liemimaljanne vieressä, minä, joka rohkenen väittää olevani Ihmisen uskotuin pöytätoveri, hänen vanhin ystävänsä…

TULI. Entä minä sitten?…

VALO. Kas niin, hetket rientävät, tuossa tuokiossa meidän on palattava hiljaisuuteen… Joutukaa syleilemään lapsia…

TULI. Minä ensiksi, minä ensiksi! (Hän syleilee raivoisasti lapsia.) Hyvästi, Tiltil, Mitil!… Hyvästi, rakkaat pienokaiseni!… Muistakaa minua, jos joskus sattuisitte tarvitsemaan jonkun pistämään tulta jonnekin!…

MITIL. Ai, ai!… Polttaa!…

TILTIL. Ai, ai! Hän kärvensi nenäni!…

VALO. Kas niin, Tuli, hillitkäähän toki hiukan hehkuanne… Ettehän nyt sentään ole tekemisissä kamiininne kanssa…

VESI. Senkin pöllö!…

LEIPÄ. On sekin saanut kasvatuksen!…

VESI lähestyy lapsia. Minä syleilen teitä tekemättä teille pahaa, hellästi, varovasti, rakkaat lapseni…

TULI. Varokaa, ettette kastu!…

VESI. Minä hyväilen ja hellin, olen kaikille hyvä…

TULI. Hukkuneillekin?…

VESI. Rakastakaa Lähteitä, kuunnelkaa pulppuavia Puroja… Olen aina siellä…

TULI. Nyt se jo kasteli ne!…

VESI. Kun te illan viileässä istahdatte Lähteiden reunalle — niitä on paljon täällä metsässä —, koettakaa ymmärtää, mitä he koettavat teille sanoa… En voi enempää… Kyyneleet tukahduttavat ääneni ja estävät minua puhumasta…

TULI. Ei juuri siltä näytä…

VESI. Muistakaa minua, kun näette karahviinin… Te tapaatte minut niinikään kannussa, ruiskukannussa, säiliössä ja vesijohdossa…

SOKERI simaisin suin. Jos muistossanne on vielä pienoinen paikka minullekin, johdattakaa mieleenne, että läsnäoloni joskus oli teille mieluinen… En voi sanoa teille enempää… Kyyneleet eivät sovi minun luonteelleni ja minun täytyy varoa, etteivät ne putoaisi varpailleni…

LEIPÄ. Jesuiitta…

TULI haukkuen. Karamelli! Karamelli! Karamelli!

TILTIL. Mutta missä ovat Kissa ja Koira? Minnekä he ovat joutuneet?

Samassa alkaa kuulua korvia vihlovaa naukunaa.

MITIL levottomasti. Mirri itkee! Joku rääkkää Mirriä…

Kissa tulee juosten sisään, karvat pystyssä, tukka hajallaan, vaatteet revittyinä, painaen nenäliinallaan poskeaan, niinkuin hänellä olisi hammastauti. Hän sylkee ja sähisee, kintereillään Koira, joka ahdistelee häntä purren, lyöden ja potkien.

KOIRA lyöden Kissaa. Siinä saat!… Riittääkö?… Tahdotko vielä? Siinä saat!… siinä!… siinä!…

VALO, TILTIL ja MITIL rientävät erottamaan heitä. Vahti? Oletko hullu?… Senkin vietävä!… Pois siitä!… Lakkaatko jo!… Onko moista nähty!… Maltahan, maltahan!…

Heidät erotetaan toisistaan

VALO. Mitä tämä on?… Mitä on tapahtunut?

KISSA vetistellen ja kuivaten kyyneliään. Tuo Koira kun… alkaa minua haukkua ja härnätä, panee nauloja soppaani, kiskoo minua hännästä, potkii ja repii, vaikka minä en ole tehnyt en niin mitään, en niin kerrassa mitään!…

KOIRA matkien. En niin kerrassa mitään, en kerrassa mitään… (Puoliääneen tehden halveksivan liikkeen) Sama se, sait saatavasi, sait saatavasi, ja tulet vieläkin saamaan!…

MITIL sulkien syliinsä Kissan. Mirri parka, sano minulle, mihin sinun koskee, minä itken kanssasi!…

VALO Koiralle ankarasti. Teidän käytöksenne on sitä sopimattomampi, kun panette toimeen moisen kiusallisen kohtauksen hetkellä, joka jo muutenkin on surullinen, koska meidän tuossa tuokiossa täytyy erota näistä rakkaista ystävistämme…

KOIRA yhtäkkiä selviten. Erotako?…

VALO. Eronhetki lyö pian… Meidän on palattava takaisin Hiljaisuuteen… Emme voi enää puhutella heitä…

KOIRA alkaa yhtäkkiä ulvoa epätoivosta ja heittäytyy lasten jalkojen juureen hyväillen heitä raivoisan intohimoisesti. Ei, ei!… Minä en tahdo!… En tahdo!… Minä tahdon aina puhua!… Sinähän ymmärrät nyt, mitä minä sanon, pikku jumala? Ymmärräthän? Sinä ymmärrät, ymmärrät! Me puhelemme kaikesta, kaikesta, kaikesta… Minä en tee mitään pahaa. Minä opettelen vaikka lukemaan, ja vaikka kirjoittamaan ja vaikkapa pelaamaan dominoa sinun kanssasi… Minä tulen aina olemaan tavattoman siisti… Enkä varasta enää mitään keittiöstä… Tahdotko, että teen jonkun tempun?… Tahdotko, että syleilen Kissaa?…

MITIL Kissalle. Mirri rakas, eikö sinulla ole meille mitään sanomista?

KISSA tekeytyen, kaksimielisesti. Rakastan teitä molempia niin paljon, kuin ansaitsette…

VALO. Ja nyt minä vuorostani, rakkaat lapset, suutelen teitä viimeisen kerran…

TILTIL ja MITIL käyden kiinni hänen hameeseensa. Ei, ei, Valo, elä mene… Jää tänne meidän luoksemme… Ei isä sano mitään… Me sanomme äidille, että sinä olet ollut meille hyvä…

VALO. Enhän voi, enhän voi… Tämä ovi on meiltä suljettu, minun täytyy jättää teidät…

TILTIL. Minne sinä menet noin aivan yksin?

VALO. Kauas en mene, tuonne vain lähelle, Hiljaisuuden maahan.

TILTIL. Et saa, minä en tahdo!… Me tulemme kanssasi… Minä sanon äidille…

VALO. Elkää itkekö, lapset… Minulla ei ole ääntä, niinkuin Vedellä, minulla ei ole muuta kuin kirkkauteni, jota Ihminen ei voi kuulla… Mutta minä valvon hänen yllään aina aikojen loppuun saakka… Muistakaa, että minähän puhun teille jokaisessa kuun säteessä, joka sattuu maahan, jokaisessa tähdessä, joka teille hymyilee, jokaisessa aamuruskon hohteessa, jokaisessa syttyvässä lampussa, jokaisessa hyvässä ja kauniissa ja kirkkaassa ajatuksessanne… (Kello lyö kahdeksan seinän takana.) Kuulkaa! Kello lyö… Hyvästi! astukaa sisään! Ovi avautuu!… Astukaa sisään.

Hän työntää lapset sisään pienestä ovesta, joka aukeaa puoleksi ja sulkeutuu heidän jälkeensä. Leipä kuivaa salavihkaa kyyneleen. Sokeri, Vesi y.m. kaikki itkien, pakenevat kiireesti ja katoavat oikealle ja vasemmalle. Koira ulvoo mennessään. Näyttämö on hetken ajan tyhjänä, sitten pikkunen seinä aukeaa keskeltä, ja viimeinen kuvaelma tulee näkyviin.

KAHDESTOISTA KUVAELMA

Herääminen

Sama huone, kuin ensimäisessä kuvaelmassa, mutta kaikki, seinät, ilma, näyttää verrattomasti, satumaisesti paljoa puhtaammalta, hauskemmalta, onnellisemmalta. — Päivän valo helmeilee iloisesti sisään ikkunaluukkujen kaikista raoista.

Oikealla puolella, huoneen perällä, nukkuvat pienissä vuoteissaan Tiltil ja Mitil sikeässä unessa. — Kissa, Koira ja Ilmiöt ovat samoilla paikoillaan kuin ensimäisessä kuvaelmassa ennen Haltijattaren tuloa. — Äiti Til tulee.

ÄITI TIL ystävällisesti toruen. Ylös, ylös, pikku laiskurit!… Ettekö jo hiukan häpeä?… Kello on kahdeksan ja aurinko kurkistaa ja nauraa taivaalla metsän takaa… Mutta kylläpä niillä riittääkin unta!… Riittääpä, riittääpä! (Kumartuu suutelemaan lapsia.) Ovatpa ne punakoita… Tiltil tuoksuu lavendelille ja Mitil kielolle… (Suutelee heitä vielä.) Kyllä ovat suloisia nuo lapset!… Mutta eiväthän ne nyt sentään voi nukkua puolelle päivin… Heistä ei saa tulla vetelyksiä… Eihän se kuulu olevan oikein terveellistäkään… (Pudistaa Tiltiliä hellävaroen.) Nouse nyt, Tiltil, nousehan…

TILTIL heräten. Mitä? Valo? Missä hän on? Ei, ei, elä mene…

ÄITI TIL. Valoko? Missäkö? Tuossa… On jo aikakin… Onhan täällä yhtä valoisaa kuin keskellä päivää, vaikka luukut ovat kiinni… Odotahan hiukan, niin minä avaan… (Työntää luukut auki, jolloin häikäisevä kirkkaus täyttää huoneen.) Kas niin… Mikä Sinun on?… On kuin et näkisi mitään…

TILTIL hieroen silmiään. Äiti, äiti!… Sinäkö siinä oletkin?

ÄITI TIL. Totta kai minä… Kukas sitten?

TILTIL. Sinä… niin… sinäpä sinä…

ÄITI TIL. Minäpä minä… Ei suinkaan minun naamani ole yöllä muuttunut. Mitä varten sinä sitten töllistelet minua kuin mitäkin ihmettä? Onko minulla ehkä nenä vinossa?

TILTIL. Voi, kuinka hauskaa on taas nähdä sinut!… Siitä on niin kauan, niin kauan!… Anna, kun minä suutelen sinua heti paikalla… Vielä, vielä, vielä… Ja tämähän on minun vuoteeni!… Olenko minä kotona!…

ÄITI TIL. Mitä tuo nyt on?… Etkö sinä vieläkään ole hereillä?… Ethän vain liene sairas?… Näytähän kieltäsi?… Kas niin, nouse pois vain ja pue päällesi…

TILTIL. Kas, olenko minä paitasillani!…

ÄITI TIL. Totta kai… Housusi ja liivisi ovat tuossa tuolilla… pian nyt vain…

TILTIL. Tämmöisenäkö minä sitten tein koko sen matkan?…

ÄITI TIL. Minkä matkan?

TILTIL. Senpä sen, viime vuonna…

ÄITI TIL. Viime vuonna?…

TILTIL. Niin juuri… Kun minä jouluna lähdin…

ÄITI TIL. Lähdit?… Et sinä ole mihinkään lähtenyt… et astunut jalallasi tästä huoneesta… Panin sinut eilen illalla maata siihen, mistä nyt sinut löysin… Oletko nähnyt unta siitä kaikesta?…

TILTIL. Mutta ethän sinä nyt ymmärrä yhtään mitään!… Sehän oli viime vuonna, kun minä lähdin Mitilin, Haltijattaren ja Valon kanssa… Valo on tavattoman hyvä… ja Leivän, Sokerin, Veden ja Tulen kanssa… Ne tappelivat keskenään yhtä mittaa… Ethän ole suuttunut?… Ei kai sinulla ollut meitä kovin ikävä? Mitä Isä sanoi?… Enhän voinut olla menemättä… Minä jätin kirjeen, jossa selitin…

ÄITI TIL. Mitä sinä siinä höpiset? Joko sinä olet sairas tai et ole vielä oikein hereillä?… (Ravistaa häntä suotta aikojaan tukasta.) Kas niin, heräähän nyt… No, joko alat selvitä?

TILTIL. Mutta se on ihan totta, äiti… Sinä itse nukut vielä…

ÄITI TIL. Mitä?… Minäkö nukun?… Joka olen ollut ylhäällä kello kuudelta… Olen siistinyt ja laittanut ja tehnyt tulenkin…

TILTIL. Mutta kysy Mitililtä, eikö se ole totta… Ah, meilläpä vasta on ollut seikkailuja jos jonkinmoisia!…

ÄITI TIL. Mitä sinä? Mitililtä?…

TILTIL. Hän oli kanssani… Me näimme ukin ja mummon…

ÄITI TIL yhä enemmän hämmästyen. Ukin ja mummon?…

TILTIL. Niin juuri, Muistojen maassa… matkamme varrella… He ovat kuolleet, mutta he voivat hyvin… Mummi leipoi meille kauniin luumutortun… Ja siellä oli kaikki pikku veljet Robert, Hanna ja hänen hyrränsä, ja Leena ja Paavo ja Kerttu…

MITIL. Kerttu kulki nelinkontan…

TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä…

MITIL. Sinutkin me näimme eilen illalla.

ÄITI TIL. Eilen illalla? Mikäs kumma se on, koska minä panin teidät maata.

TILTIL. Ei, vaan Onnen puutarhassa, sinä olit paljoa kauniimpi, mutta kyllä me kuitenkin tunsimme sinut.

ÄITI TIL. Onnen puutarhassa? Missä se mahtanee olla…

TILTIL katselee häntä ja suutelee sitten. Niin, sinä olit kauniimpi, mutta minä pidän sinusta enemmän näin…

MITIL samoin suudellen. Niin minäkin, niin minäkin…

ÄITI TIL liikutettuna, mutta levottomana. Hyvä Jumala, mikä heitä vaivaa?… Kun eivät vain menisi pois, niinkuin muutkin ovat menneet!… (Yhtäkkiä suunniltaan.) Isä! Isä!… Tulehan toki! Pienokaiset ovat sairastuneet…

Isä Til tulee, hyvin tyynenä, kirves kädessä.

ISÄ TIL. Mikä on hätänä?…

TILTIL ja MITIL juosten iloissaan syleilemään isäänsä. Isä! Isä!… Huomenta, isä!… Kummoisissa työvoimissa olet ollut viime vuonna?…

ISÄ TIL. Mitä sinä, äiti, hätäilet?… Eihän niitä mikään vaivaa: onhan ne ihan terveen näköisiä…

ÄITI TIL vetistellen. Ei ole luottamista siihen… Käy, niinkuin kävi toisillekin… Nekin olivat hyvin terveen näköisiä, aina viimeiseen asti; mutta kuitenkin taivaallinen Isä otti heidät. En tiedä, mikä heitä vaivaa… Eilen illalla he nukkuivat niinkuin ennenkin; mutta tänä aamuna, kun heräävät, käy kaikki hullusti… He eivät tiedä, mitä sanovat; he puhuvat jostain matkasta… Ovat muka nähneet Valon ja ukin ja mummon, jotka ovat kuolleet, mutta voivat kuitenkin hyvin…

TILTIL. Ukilla on kuitenkin yhä puujalkansa…

MITIL. Ja mummoa vaivaa leini…

ÄITI TIL. Nyt sen kuulet itsekin!… Riennä heti noutamaan lääkäriä!…

ISÄ TIE. Ei tarvita… Eivät ne vielä ole kuolleet… Katsotaanpa hiukan; katsotaanpa… (Ovelle kolkutetaan) Sisään!…

Tulee naapurin vaimo, pieni eukko, joka on ensimäisen näytöksen Haltijattaren näköinen ja joka liikkuu kepin varassa.

NAAPURIN VAIMO. Hyvää huomenta ja onnellista joulua kaikille…

TILTIL. Se on Haltijatar Berylune…

NAAPURIN VAIMO. Tulin vähän tulta lainaamaan keittopadan alle… On vähän viileä ilma… Huomenta, lapset, kuinkas voidaan?…

TILTIL. Rouva Haltijatar Berylune, minä en löytänyt Sinistä lintua…

NAAPURIN VAIMO. Mitä se haastaa?…

ÄITI TIL. Sanokaapas muuta, hyvä rouva Berlingot… Eihän ne enää tiedä itsekään, mitä puhuvat… Ne ovat puhuneet puuta heinää heti herättyään… Luultavasti ne ovat syöneet jotain sopimatonta.

NAAPURIN VAIMO. Tiltil, etkö tunne täti Berlingot'a?

TILTIL. Tunnenhan, te kai olette Haltijatar Berylune… Ettehän ole suutuksissa, ettehän?…

NAAPURIN VAIMO. Bery— Bery—? miten se oli?

TILTIL. Berylune.

NAAPURIN VAIMO. Berlingot, sinä tarkoitat Berlingot…

TILTIL. Berylune, Berlingot, sama se… Mutta Mitilkin tietää, että…

ÄITI TIL. Niin, ja kun vielä tuo tyttökin…

ISÄ TIL. Malttakaahan siinä! Kyllä se heistä erkanee… Jahka minä annan semmoisen paukun, että…

NAAPURIN VAIMO. Elkäähän nyt, elkäähän nyt turhia… Minä tunnen tuon, ei se ole muuta kuin että he ovat nukkuneet kuutamossa ja nähneet hiukan unta… Minun sairas pikku tyttöni on usein tuolla lailla…

ÄITI TIL. Kuinka tyttösi nyt voi?

NAAPURIN VAIMO. Niin ja näin, ei ole kehumista… Ei voi raukka vuoteestaan nousta… Tohtori sanoo hänen sairastavan hermojaan… Vaikka kyllä minä tietäisin, mikä hänet parantaisi… Pyysi minulta sitä taas tänäkin aamuna, joululahjakseen; se nyt on sillä sellainen päähänpisto…

ÄITI TIL. Niin, minä tiedän, hänen tekee aina mielensä Tiltilin lintua… Voisithan sinä, Tiltil, antaa sen hänelle, tyttöraukalle?…

TILTIL. Minkä niin?…

ÄITI TIL. Lintusi… Ethän sinä siitä kuitenkaan enää välitä, tuskin viitsit katsoakaan tuota… Tytön on jo kauan niin kauheasti tehnyt sitä mieli…

TILTIL. Ka niin, todellakin, se lintu… Missä se onkaan?… Tuossahan on häkki… Mitil, näetkö häkin?… Sehän on juuri se sama, jota Leipä kantoi… Se on ihan se sama häkki: mutta siinä on vain yksi lintu… Onko se syönyt toisen?… Katsohan, sehän on sininen!… Sehän on minun kyyhkyseni!… Mutta nythän se on paljon sinisempi kuin silloin, kun minä lähdin… Mutta siinähän se nyt on se Sininen Lintu, jota me etsimme… Teimme semmoisen matkan ja se olikin täällä… Ei, mutta tämähän on perin hassua… Mitil, katsohan lintua?… Mitäs Valo nyt sanoisi?… Minä heti paikalla otan häkin alas… (Nousee tuolille ja ottaa alas häkin ja antaa sen naapurin vaimolle.) Siinä on, täti Berlingot, ottakaa… Se ei ole vielä ihan sininen, mutta se pian tulee, saattepa nähdä… Viekää se heti pikku tytöllenne…

NAAPURIN VAIMO. Ihanko todella? Annatko sinä sen noin vain, heti paikalla, ja ilmaiseksi? Voi, voi, kyllä hän nyt ilostuu! (Suutelee Tiltiliä.) Anna, kun suutelen sinua!… Minä lähden, minä riennätän sen hänelle tuossa tuokiossa…

TILTIL. Menkää pian, rientäkää… toiset niistä muuttavat pian väriänsä…

NAAPURIN VAIMO. Minä tulen kohta kertomaan, mitä hän sanoi…

Menee.

TILTIL katseltuaan kauan ympärilleen. Isä, äiti, mitä te olette täällä oikein tehneet?… Täällä on ihan niinkuin ennenkin, mutta paljon kauniimpaa…

ISÄ TIL. Kuinka paljon kauniimpaa?

TILTIL. Niin juuri, kaikki on uudestaan maalattua, kaikki kiiltää, kaikki on puhdasta… Aivan toisin kuin viime vuonna…

ISÄ TIL. Viime vuonna?…

TILTIL menee ikkunaan. Ja metsä on suurempi ja kauniimpi kuin ennen. Se on kuin ihan uusi metsä… Voi, kuinka täällä on mukavaa!… (Menee ja avaa leipälaatikon.) Missä on Leipä?… Kas, ne ovat ihan hiljaa… Vahti!… Päivää, Vahti!… Vahti… Sinä tappelit kelpo lailla!… Muistatko, siellä metsässä?…

MITIL. Mirri, Mirri, sinä! Se kyllä tuntee minut, vaikkei enää osaa puhua…

TILTIL. Hyvä herra Leipä… (Koskettaa otsaansa.) Ka, eihän minulla olekaan enää Timanttia. Kuka on vienyt vihreän pikku hattuni?… Samapa tuo… en heitä enää tarvitse… Ah, siinä on Tuli!… Tuntuu niin suloiselta!… Räiskyy ja nauraa ihan kuin Veden kiusalla… (Juoksee vesijohdon luo.) Päivää, Vesi, päivää!… Mitä se sanoo? Se aina puhua purpattaa, mutta minä en ymmärrä enää, mitä se sanoo…

MITIL. Missähän lienee Sokeri?…

TILTIL. Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen!…

MITIL. Ja minä myös!…

ÄITI TIL. Mikähän ne nyt pani noin päästä pyörälle?

ISÄ TIL. Anna heidän olla, elä ole milläsikään… Ne leikkivät onnellisina olemista…

TILTIL. Minä pidin varsinkin Valosta… Missä on hänen lamppunsa? Saako siihen pauna tulta? (Katsellen taas ympärilleen.) Voi, voi, kuinka tämä kaikki on kaunista ja kuinka minä olen onnellinen!…

Ovelle kolkutetaan.

ISÄ TIL. Sisään…

Naapurin vaimo tulee sisään taluttaen kädestä ihmeen kaunista vaaleaveristä pikku tyttöä, joka puristaa syliinsä Tiltilin kyyhkystä.

NAAPURIN VAIMO. Näettekö ihmettä?…

ÄITI TIL. Onko se mahdollista! Tyttö kävelee!…

NAAPURIN VAIMO. Kävelee, eikä vain kävele, vaan juoksee, tanssii, lentää!… Nähtyään linnun hän hyppäsi vuoteesta noin vain yhdellä harppauksella ja riensi ikkunaan nähdäkseen sen valossa, oliko se todellakin Tiltilin kyyhkynen… Ja sitten yhtä päätä kadulle kuin hengetär mikäkin… Oli niin ja näin, pysyinkö perässä…

TILTIL lähestyy ihmeissään. Hänhän on ihan Valon näköinen!…

MITIL. On hän kuitenkin paljoa pienempi…

TILTIL. On… mutta hän kasvaa…

NAAPURIN VAIMO. Mitä ne puhuvat? Yhäkö ne vielä?

ÄITI TIL. Kyllä se pian on ohitse… Kun vain saavat syöneeksi…

NAAPURIN VAIMO työntää pikku tytön Tiltilin syliin. Kiitä nyt, kiitä Tiltiliä…

Tiltil yhtäkkiä ujostellen, peräytyen.

ÄITI TIL. Kah, Tiltil, mikä sinua vaivaa?… Pelkäätkö sinä pikku tyttöä, iso poika?… Kas niin, syleile häntä!… Kas niin… suutele häntä!… Paremmin… Ka, ethän ole koskaan ennen ujostellut… Vielä kerran!… Mutta mikä sinua oikein vaivaa?… Ethän vain rupea itkemään…

Suudeltuaan kömpelösti tyttöä Tiltil jää hetkeksi seisomaan hänen eteensä ja lapset katselevat toisiaan virkkamatta sanaakaan; sitten Tiltil silittää linnun päätä.

TILTIL. Onko se tarpeeksi sininen?…

PIKKU TYTTÖ. On kyllä… Olen niin iloinen…

TILTIL. Minä olen nähnyt sinisempiäkin, mutta niitä aivan ihan sinisiä, niitä ei saa kiinni, vaikka kuinka koettaisi…

PIKKU TYTTÖ. Ei se tee mitään, on tämäkin tarpeeksi kaunis…

TILTIL. Joko se on syönyt?

PIKKU TYTTÖ. Ei vielä… Mitä se syö?

TILTIL. Mitä vain, jyviä, leipää, maissia, heinäsirkkoja…

PIKKU TYTTÖ. Mitenkä se syö, sano?…

TILTIL. Nokallaan, saat nähdä, minä näytän…

Aikoo ottaa linnun pikku tytön käsistä, jolloin tämä tekee vaistomaisesti liikkeen sitä estääkseen; silloin kyyhkynen käyttää hyväkseen hetkellistä hämminkiä, lehahtaa lentoon ja lentää ulos.

PIKKU TYTTÖ parahtaa epätoivoisesti. Äiti!… Se meni!…

Purskahtaa itkuun.

TILTIL. Ei se mitään… Elä itke… Minä otan sen kiinni. (Astuu etualalle, puhuu yleisölle.) Jos joku teistä sen löytää, olkoon hyvä ja tuokoon meille… Me tarvitsisimme sitä ollaksemme onnellisia myöhemmin…

Esirippu