MERILLE KARANNUT
Seikkailuromaani Afrikan rannikolta
Kirj.
KAPTEENI MAYNE REID
Englanninkielestä suomentanut
A. J. Salonen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.
ENSIMMÄINEN LUKU
Olin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille.
En tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotona epäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeän isän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotka rakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt.
Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen osoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin pian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa, kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja ystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu merille — ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni matkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä halu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään lailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken voitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan, koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta isäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi. Itse teossa — tunnen häpeätä myöntäessäni sen —- niillä oli aivan vastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne olisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät minut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden laita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina liiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä, mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista tehdessäni niin.
Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan mielenkiintoa — suureen suolaiseen mereen — oli juuri se päämäärä, jossa mieleni alinomaa askarteli — kaikkien halujeni ja pyrkimysteni päämäärä.
En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä minulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä olin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen, sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla tapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä valkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine mastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta kuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin vahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut täyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen veden?
Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja, ja nämä viittasivat merelle — ne kertoivat ihastuttavista maista, jotka olivat sen rannalla — kummallisista ihmis- ja eläinroduista — omituisista kasveista ja puista — palmuista ja leveälehtisistä viikunapuista — Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta — monista kauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo ennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.
Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli setä joka oli vanha kippari — toisin sanoen kauppalaivan kapteeni, — ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen — meitä oli hyvä joukko — ja kertoa meille mereltä tarinoita joita kaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon talvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten "Tuhannenyhden yön" satujen kertoja — tarinoita hurjista seikkailuista mailla ja merillä — myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista — pitkistä matkoista avonaisissa veneissä — otteluista merirosvojen ja intiaanien kanssa — taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa suurempien valaiden kanssa — pelottavista tappeluista villien petojen kanssa — sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien! Kaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa, mikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia.
Ei ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia jännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni kasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme, että karkasin merille.
Sen minä tein kuudentoista vuotiaana — oli ihme, etten mennyt aikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin kykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä. Tiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat olleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi johonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat saaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä heillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut korvaansa minun pyynnöilleni.
Vihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan myöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen tarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta minä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua. Jotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan ilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden mukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin tunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta. Mutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta neuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää kaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian suhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi, että olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla minun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä satamasta.
Minä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin ruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli laiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut mahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin.
TOINEN LUKU
En ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia — voinpa miltei sanoa kahtatoista minuuttia — ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani; olisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen saanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin meritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että luulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon.
Meritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä — ei edes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa ja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa myötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle, jolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua — äreä kapteeni noitui minua — raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä — roistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja luulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos laiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä!
Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä inhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein lyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa kykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin liikkumaan siellä niin että tuntui.
Olen edellä sanonut kapteenia "äreäksi", perämiestä "raa'aksi" ja miehistöä "roistomaiseksi" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen. Lukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole milloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä aikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan — mutta en myöskään koskaan sen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin hyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa.
Kapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut tai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista mennä hänen lähelleen — ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja avuton — sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista kohtaan, joka ei vastustanut.
En ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa jonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata — silloin sain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa jälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta kohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt milloinkaan.
Hän oli lyhyt, tanakka, hieman "pönäkkä" mies; piirteet olivat aivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät pallomaiset ja nenä hieman nykerö — siis kasvot, joita kuvissa usein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen perikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin sopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla olen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän epärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin. Sellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti heittäytynyt.
Perämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi "ei", sanoi toinenkin "ei", ja kun jompikumpi sanoi "kyllä", vahvisti toinen sen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut, ja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden liittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat olleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta perämies ei milloinkaan "maistanut", kuten hän vakuutti, ja kun hänen päällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään sitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa kurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka hän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis matelemaan päällikkönsä edessä, "nuolemaan hänen saappaitaan", kuten merimiehet semmoista nimittivät.
Laivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö — ei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä, joita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä.
Edelleen siellä oli kirvesmies — vanha mies, jolla oli laajaksi paisunut, rommin punaama nenä — kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä suurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että tarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön palveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin, olivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen tavannut. Oli poikkeuksia — vain yksi tai kaksi — mutta kului joku aika, ennenkuin huomasin heidät.
Sellaisessa seurassa minä siis olin — minä, joka juuri olin tullut vanhempieni hellästä suojeluksesta — hyvien ystävien ja toverien seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää — vanhaa merikarhua — jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille!
Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää palata — minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas! tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen — en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi — viideksi pitkäksi vuodeksi — sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää.
Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni että perämies, ja minä uskoin heitä.
En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat, vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun kärkeen — aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani.
Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli yhtämittainen sarja kumpaakin.
Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa, sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani — koulutakissani ja lakissani — ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia — nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan mitään — puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle. Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan.
Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset — en voi olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä kärsin heidän käsissään — minun ei sallittu maata edes heidän suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta, itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä — saaden edes vähäisen mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä — oli muutamassa nurkassa kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä — ei muuta verhoa kuin ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta, mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta.
Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä —. yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään raadantaa — ei mitään "likaista työtä" — mikä ei olisi kuulunut minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani. "Lumipallokin" laivankeittiössä — siten nimitettiin kokkia leikillisesti — antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä, että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa!
Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja, kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika — minun tehtävänäni oli huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä.
Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta — saanut hyvän palkinnon halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen meripoikaraukan olla — erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut merille.
KOLMAS LUKU
Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa valittamatta — ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa; mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota — ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni tai sanomaan sanan hyväkseni.
Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin määrin erään merimiehen suojatiksi — hän tosin ei voinut suojella minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt tavallisten merimiesten käsissä.
Miehen nimi oli "Ben Brace" [Brace on suomeksi ohjasköysi, bowline keulanuora, buntline helmanuora. — Suom.], mutta en voinut milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä — merimiesten kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden kaltaiset tavallisia — mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän, merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta.
Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani, eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin — vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä — koska hän oli nähnyt niin paljon sitä — tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet. Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain häneltä kuulla — hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi. Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia. Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä keskimäärin on.
Brace oli karkea, mainio merimies — paras laivalla — ja tämän muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari kilpailijaa.
Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut —- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan, esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa, niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset kuvakirjoitukset — sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän sydänparin — niissä B. B. — sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.
Sellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin hänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli seuraava:
En ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion, joka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin puolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska minulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan miehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä — tietystikin ottaen mukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset — he ovat kumpikin yhtä hyviä merimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat olleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian että "Pandoralla" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja sopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista maista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, hollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista näistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska miehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten — sitä oli kaikkiaan nelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja jokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa olisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan, olisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin mitä "Pandoran" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta kun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi — suojelijani Brace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään hollantilainen.
Sekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le Gros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä hän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että mieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran peitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut — ja se olikin merirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla.
Le Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat hänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin sitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea mies ja hyvä merimies — yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat mestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin ennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä.
Asia kävi seuraavasti. Minä olin jollakin joutavanpäiväisellä teolla loukannut ranskalaista, ja hän otti sen aina jälkeenpäin syyksi pilkatakseen ja kiusatakseen minua kaikin keinoin, mitkä olivat hänen vallassaan, kunnes hän lopuksi sopivassa tilaisuudessa iski minua raa'asti kasvoihin. Tämä isku sai aikaan koko tapauksen. Se kosketti englantilaisen merimiehen sydämessä jalomielisyyden kieltä, joka yhä oli väräjämässä inhimillisyyden kutsuessa, huolimatta alhaisesta seurasta, jossa hän eli. Hän oli läsnä ja näki, että isku annettiin, ja näki lisäksi että se oli ansaitsematon. Hän makasi silloin riippumatossaan, mutta hypähti heti ylös, ryntäsi sanaakaan sanomatta Le Grosin kimppuun sekä antoi hänelle aito brittiläisen iskun leukaan.
Rehentelijä hoiperteli taaksepäin muuatta arkkua vastaan, mutta tointui tuossa tuokiossa. Sitten molemmat menivät kannelle, missä oli muodostettu kehä, ja ryhtyivät nyrkkeineen toimeen täydellä todella. Laivan päällystö ei sekautunut asiaan — itse asiassa tuli perämies likelle ja katseli mielestäni pikemmin mielenkiinnolla taistelua kuin haluten lopettaa sen. Kapteeni taas pysyi peräkannellaan ilmeisesti välittämättä siitä, miten taistelu päättyisi. Minä ihmettelin tätä kurin puutetta, mutta olin jo ruvennut ihmettelemään monia muitakin asioita, joita sattui "Pandora"-laivassa joka päivä, enkä sanonut mitään.
Ottelua kesti hyvän aikaa, mutta se päättyi niinkuin saattoi odottaakin, kun nyrkkitaistelu tapahtuu englantilaisen ja ranskalaisen välillä. Jälkimmäinen tuli pahasti mukiloitua, ja se osa hänen kasvojaan, joka ei ollut jo partakarvoista mustana, muuttui pian sinervänmustaksi vastustajan karkeiden ja kovien rystöjen vaikutuksesta. Hän kaatui lopuksi kannelle kuten suuri härkä, ja hänen oli pakko tunnustaa itsensä voitetuksi.
"No, sinä penteleen parlee vuu!" huudahti Brace antaessaan loppuiskun, "älä koske sormellasikaan enää tähän poikaan, taikka annan sinulle kaksinverroin. Poika on joka tapauksessa englantilainen ja saa tarpeekseen olostaan, ettei sammakoita syövän ranskalaisen tarvitse häntä sortaa. Muistakin, mitä sanon, sinä ja kaikki muut", ja niin sanoessaan hän katseli vihaisesti miesjoukkoa, "älköön kukaan teistä koskeko sormellaankaan häntä".
Eikä kukaan tehnytkään niin siitä alkaen. Le Grosin rankaisu osoittautui tehokkaaksi pidättämään häntä, ja esimerkki vaikutti kaikkiin muihin.
Siitä ajasta alkaen ei oloni ollut niin kurja, vaikka se monista syistä oli vieläkin kyllin kova sietää. Suojelijani oli tarpeeksi voimakas varjelemaan minua miehistöltä, mutta minulla oli vielä kapteeni, kirvesmies ja perämies kiusanhenkinäni.
NELJÄS LUKU
Tilani oli joka tapauksessa suuresti parantunut. Minulle annettiin täysi osani soppaa, lihapiirakkaa ja luumuvanukasta eikä minua enää ajettu pois keulakannelta. Myöskin sallittiin minun nukkua merimiesarkun kuivalla kannella, ja muuan miehistä oli antanut minulle vanhan peitteen — hän ei tehnyt sitä kohteliaisuuden osoitukseksi minulle, vaan Bracelle, jolle hän tahtoi antaa hyvän käsityksen itsestään. Muuan toinen lahjoitti minulle veitsen, jossa oli nuora ripustaakseni sen kaulani ympäri; kolmas mies antoi minulle tinalautasen. Sellaisia etuja on siitä, että ihmisellä on voimakas suojelija. Muut miehistä antoivat puolestaan monia muita pikku "kampsuja", joten minulla oli pian täydellinen "varustus", enkä kaivannut enää mitään muuta.
Tietysti tunsin kiitollisuutta kaikista näistä erilaisista esineistä, vaikka moni niistä oli saatu miehiltä, jotka ennen olivat antaneet minulle sekä iskuja että potkuja. Mutta en ollut milloinkaan hidas antamaan anteeksi, ja ilman ystäviä kun olin, annoin heille helposti anteeksi. Minä tarvitsin kaikkia näitä pikku tavaroita kovin tähdellisesti. Pojat, jotka menevät merille tavallista tietä, menevät hyvin varustettuina vaatekerralla muuttamista varten — usein parilla kolmellakin — lautasilla, veitsillä, haarukalla ja lusikalla, lyhyesti sanoen heillä oli täydelliset varusteet syömistä varten.
Ollen kiireissäni päästäkseni pois kotoa ei minulla ollut ajatustakaan tuoda yhtä ainoata sellaista tarvekalua; seurauksena oli, ettei minulla ollut mitään — ei edes kahta paitaa!
Olisin ollut kauhistavassa pinteessä ja olinkin siihen päivään asti, jolloin Ben Brace pehmitti ranskalaisen rehentelijän mutta tästä ajasta alkaen oli asemani tuntuvasti parempi. Tunsin sentakia kiitollisuutta suojelijaani kohtaan, mutta pian jälkeenpäin sattui toinen tapaus, joka ei ainoastaan lisännyt kiitollisuuttani korkeimpaan mahdolliseen määrään, vaan näytti myöskin tekevän miehen ystävyyden minua kohtaan vielä vahvemmaksi kuin ennen.
Tapaus, josta nyt aion kertoa, on sellainen, joka on usein tapahtunut merimiespojille ennen minua ja epäilemättä tapahtuu vieläkin, kunnes hallitukset laativat parempia lakeja kauppalaivojen olojen järjestämiseksi tarkoituksella pitää silmällä ja rajoittaa sitä aivan liian rajatonta valtaa, joka nyt on uskottu kauppalaivojen päällystölle. On kiistämätön ja hämmästyttävä tosiseikka, että monet näistä miehistä luulevat voivansa kohdella häikäilemättömän julmasti niitä ihmisraukkoja, jotka ovat heidän käskettävissään, ilman vähintäkään vaaraa, että siitä rangaistaisiin! Itse teossa panee heidän pahoinpitelylleen rajan vain sen ajan pituus, jonka heidän onneton uhrinsa kestää sitä tekemättä vastarintaa. Merimiesten kesken annetaan tavallisesti niiden nauttia oikeuksiaan ja etuoikeuksiaan, joiden tiedetään olevan mieleltään itsenäisiä sekä pelottoman rohkeita; mutta heikkojen ja vastustuskyvyttömien on kärsittävä, kun he ovat tämänkaltaisten raakojen perämiesten ja kapteenien palveluksessa. On valitettavaa, että sellaisia on aivan liiaksi Englannin kauppalaivastossa.
Se kärsimyksen määrä, mikä on kestettävä sellaisen hirmuvallan alaisena, on miltei uskomaton. Monen arkaluontoisen merimiesparan ja monen nuoren merimiespojan on pakko viettää melkein sietämätöntä elämää — heidät pakoitetaan raatamaan itsensä miltei kuoliaaksi, heitä piestään mielen mukaan, lyhyesti sanoen kohdellaan kuin julman herran orjia.
Annettu rangaistus — jos sitä voi sanoa rangaistukseksi, kun ei mitään rikosta ole tehty — on usein niin ankara, että siitä koituu hengenvaara — vieläpä enemmänkin, henki menee siinä usein, ja paljon useammin kylvetään taudin ja sitä seuraavan kuoleman siemen, mikä aikanaan tuottaa kohtalokkaan hedelmänsä.
Tietysti jokainen myöntää, että merellä olevan laivan päälliköllä pitää olla joitakin erikoisia valtuuksia miehiinsä nähden, enemmän kuin niitä suodaan tehtaan päällysmiehelle tai yleisen työn katsastajalle. On viitattu siihen, että ilman niitä hän ei voisi vastata laivansa turvallisuudesta. Pitää olla yksi johtaja, ja hänen valtansa tulee olla rajaton. Tämä peruste on osittain totta. Jokainen ymmärtävä ihminen myöntää, että laivan kapteenille on annettava joitakin erikoisia valtuuksia, mutta erehdys ei ole tähän asti ollut niin paljon siinä, että hänellä on tämä ehdoton valta, kuin siinä, että häntä ei rangaista vastaavasti, kun hän käyttää valtaansa väärin.
Tähän asti on rangaistus tavallisesti joko kokonaan jäänyt antamatta tai on ollut niin epäsuhtainen rikokseen, ettei se ole ollenkaan ollut esimerkiksi toisille. Se on päinvastoin rohkaissut heidän itsevaltaisia mielipiteitään osoittamalla heidän milt'ei täydellisen edesvastuuttomuutensa. Kapteeni, jonka tukena ovat perämies, raha sekä se tavallinen pelko, jota monet miehistä tuntevat häntä kohtaan, voi tavallisesti saada kiroilemalla raakuutensa surkuteltavan uhrin vaikenemaan, ja usein jälkimmäinen pidättyy hakemasta korvausta todella peläten vielä pahempia seurauksia, jos hän sattuu häviämään. Usein on väsynyt kärsijä myöskin tullessaan taas maihin — kotiinsa ja ystäviensä keskuuteen — niin iloinen kidutustensa päättymisestä, että hän kadottaa kaikki ajatukset oikeudenhausta tai korvauksesta ja antaa hirmuvaltiaansa mennä rankaisematta.
Siirtolaisuuden historia tarjoaisi monta surullista tarinaa pikkumaisesta sorronhalusta ja ilkeydestä, mitä harjoitetaan maanpakolaisraukkaa kohtaan hänen ollessaan matkalla erämaa-kotiinsa. Voisi kirjoittaa kokonaisia lukuja rehentelystä ja raakuudesta — tuhansia lukuja — jotka koskettaisivat myötätunnon kieliä sydämen sisimpään asti. Moni hyljätty lapsiparka — meritaudin masentamana — on alistunut kauheimpaan pakkovaltaan ja pahimpaan rääkkäykseen niiden puolesta, joiden olisi pitänyt ilahduttaa ja suojella häntä; moni on mennyt kaukaiseen metsäkotiinsa sydän täynnä katkeruutta valtameren merenkulkijaa kohtaan. On suuresti valitettavaa, ettei vaeltavien kansojen hallitukset toimi tässä asiassa tarmokkaammin ja suojele paremmin maanpakolaista, jonka huono onni usein ajaa etsimään uutta kotia.
On surettavaa, ettei laadita parempia lakeja kauppalaivojen kapteenien ohjeeksi ja heidän valtansa rajoittamiseksi. He ovat ylimalkaan katsottuna luonnostaan yhtä rehellisiä eivätkä vähemmän inhimillisiäkään, kuin jokin muu ihmisluokka; mutta ne, joilla on hillitön tahto ja vaillinaisesti määritellyt valtuudet, seuraavat vain ihmisluonteen yleistä tapaa ja tulevat pahimmanlaatuisiksi hirmuhallitsijoiksi.
On totta, että äskettäin on annettu muutamia terveellisiä esimerkkejä, ja eräs kapteeni on täysin ansionmukaisesti kärsinyt ankarimman lain määräämän rangaistuksen. Mutta on pelättävissä, ettei näitä hyviä esimerkkejä jatketa päättävästi; yleinen tunne vajoaa vanhaan välinpitämättömyyden uomaansa, ja kipparikapteenin hirmuhallituksen — samoin kuin hänen raa'an apurinsa perämiehenkin — sallitaan kukoistaa kuten ennenkin monen onnettoman uhrin kidutukseksi.
Näitä huomautuksia voi tuskin sovittaa omaan erikoistapaukseeni, sillä ne paholaiset, jotka kiduttivat minua, olisivat tehneet siten, vaikka maailmassa olisikin ollut mitä parhaimmat lait. He olivat kaikkien lakien ulkopuolella, kuten pian jälkeen päin sain tietää — kaikkien lakien, inhimillisten ja jumalallisten, eivätkä he tietysti tunteneet vastuunalaisuutta tai rangaistuksen pelkoa. He eivät pelänneet edes riistää henkeäni, kuten käy ilmi tapauksista, joita aion selostaa.
VIIDES LUKU
Yksi niistä epämiellyttävistä tehtävistä, joita merimiespoika kohtaa ensi kertaa mennessään merelle, on se, että hänet pakoitetaan kiipeämään "ylös". Jos laivan päällikkö on mielenlaadultaan huolellinen, suo hän laivapojalle hieman aikaa, jotta tämä pääsisi kiipeämispelostaan, lähettämällä hänet vain alempaan köysistöön, ei korkeammalle kuin isoon- tai etumärssyyn. Hän antaa pojan harjoitella hyvän aikaa vanteissa totuttaakseen hänen kätensä ja jalkansa tikkaisiin ja muihin köysiin, vieläpä sallii hänen mennä eräitä kertoja märssyreiän lävitse, sensijaan että pakoittaisi hänet kiipeämään selkä alaspäin pitkin märssytukeita.
Muutamat tämänlaiset kokeet karkoittavat huimauksen, jota tuntee ensi kertaa kiivetessään korkealle yläilmoihin, ja pojalta voidaan kieltää märssyaukon käyttö ja hänet saatetaan lähettää ylös märssytukeita sekä senjälkeen prammitangon köysiä myöten ja niin edelleen yliprammitankoon — jos laivassa se on. Kun hänet siten asteittain opastetaan kiipeämisen taitoon, pääsee hän vaikeudesta ilman pelkoa ja ilman vaaraa, sillä nämä molemmat voivat kohdata, kun ensi kertaa kiipeää laivan ylempään köysistöön. Siten onkin tavallista, että sellaiset päällysmiehet, jotka ovat inhimillisiä, sallivat poikien tottua jonkunverran köysien käsittelyyn, ennenkuin lähettävät heidät korkeimpaan köysistöön.
Mutta voi! On monia, jotka eivät ota tätä huomioon. Ei ole tavatonta, että nuorukainen, joka tulee semmoisenaan kodista ja koulusta, määrätään menemään prammitangon ristipuille, vieläpä yliprammitangon raakapuullekin heti ensi kerralla, ja hänen henkensä joutuu tietysti tässä kiipeämisessä vaaraan. On usein sattunut, että poikien henki on uhrattu juuri tällä tavalla.
Nyt oli käynyt niin, että minua ei oltu käsketty kiipeämään "ylös" kahteen ensimäiseen viikkoon "Pandora"-laivaan astuttuani. Minulle ei ollut edes sattunut tilaisuutta nousta alempia vantteja ylös, vaikka olisin tehnyt sen omasta aloitteestani, sillä minä halusin oppia kiipeämään. Koko elämässäni en ollut milloinkaan ollut korkeammalla kuin omenapuun oksilla, ja koska minä nyt olin valinnut meren toimialakseni — vaikkakin minä katkerasti kaduin vaaliani — tunsi minä, että minun piti oppia liikkumaan köysistössä mitä pikemmin sitä parempi.
Mutta omituista sanoa, kahden ensimmäisen viikon aikana tultuani "Pandoraan" sain vain vähän tilaisuutta harjoitella. Kerran, pari olin kiivennyt ylös tikkaita ja ryöminyt märssyaukon lävitse isoonmärssyyn, ja tätä minä luulin jonkinlaiseksi urotyöksi, sillä tunsin koko lailla huimausta suorittaessani sen. Olisin jatkanut yritystäni koettamalla kiivetä märssytangon vantteihin, mutta minulle ei suotu koskaan aikaa, sillä joko kapteenin tai perämiehen ääni tuli alhaalta kuuluviini, he kun kutsuivat minua kiroten alas sekä määräsivät minut johonkin työhön, kuten lakaisemaan kajuuttaa, siivoamaan peräkantta, kiilloittamaan heidän kenkänsä tai suorittamaan jotakin muuta halpa-arvoista palvelusta. Olin itse asiassa ruvennut huomaamaan, ettei juopolla vanhalla kipparilla ollut aikomustakaan opettaa minulle mitään merimiehen ammatista, vaan että hän oli ottanut minut laivaan jonkinlaiseksi kaikkea työtä tekeväksi orjaksi, jota jokainen saattoi potkia ja hän itse erityisesti. Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, tuli minulle joka päivä yhä selvemmäksi ja tuotti minulle pettymystä sekä mielipahaa. Ei siksi, että kunnianhimoni olisi vieläkin ollut päästä merimieheksi, sillä jos sillä hetkellä olisin voinut siirtää itseni taas kotiin turvallisesti, olisi ollut luultavaa, etten milloinkaan jälkeenpäin olisi astunut jalkaani tikkaille. Mutta minä tiesin, että olin aloittamassa pitkää matkaa — kuinka pitkää ja minne, en voinut sanoa — ja vaikkakin olisin saattanut karata "Pandorasta", kun se saapui satamaansa — aie, jota salaisesti mietiskelin — mitä tekisin minä sitten? Vieraassa maassa, ilman ystäviä, ilman rahaa, ilman ammattitaitoa, miten saatoin minä näin elää, vaikkakin pääsisin vapaaksi laivapojan orjuudesta? Kaiken todennäköisyyden mukaan näkisin nälkää. Kun en tuntenut mitään merimiehen ammatista, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä jälleen kotimatkalle. Jos sitävastoin minun olisi annettu harjoitella muiden mukana, olisin pian hankkinut kylliksi tietoja kyetäkseni työllä kuittaamaan matkani — kuten sanat kuuluvat — mihin maailman osaan tahansa. Tätä oppia minä nimenomaan kaipasin ja tämän takia olin niin pahoillani huomatessani, että juuri sitä minulle ei opetettu.
Erään kerran olin kylliksi peloton — en tiedä, mikä minua innosti — muistuttaakseni asiasta kapteenille. Tein sen hienotuntoisimmalla tavalla, mitä saatoin. Välittömänä vastauksena oli typerryttävä isku, jota seurasi sarja potkuja, mitkä tekivät ruumiin kirjavaksi sinelmistä, ja välillisempänä seurauksena "kirotusta hävyttömyydestäni", kuten kapteeni sitä nimitti, oli pahempi kohtelu kuin koskaan. Olisin pian oppinut kiipeämään, jos minun olisi annettu olla itsekseni, mutta minun ei sallittu edes sitä harjoitella, joku hirmuhaltijoistani kutsui minut aina alas ja määräsi minut kiroten, lyöden tai potkaisten johonkin likaiseen työhön.
Kerran kuitenkin ei minua käsketty "alas" vaan "ylös". Kerran minun annettiin saada tarpeeni kiipeämisestä.
Ottaen vaarin hetkestä, jolloin luulin sekä perämiehen että kapteenin nukkuvan, olin minä mennyt isoon märssyyn.
Jokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan huomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan, joka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu- ja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan "märssyksi", ja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä, nimeltään "vantit", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä ylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on huomautettava, että laivan "mastot", semmoisina kuin maallaeläjät ne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan määrättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme, joita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi — isomasto on lähellä laivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto perässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä on jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa. Siten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota pitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa taivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto hiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään "isoksi märssyksi". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja joka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein toisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto, joka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko. Sen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat poskilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja kapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän yläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko — vaikka tosin vain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään yliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu eli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella, jota sanotaan "isonmaston nupiksi", ja se on laivan korkeimmalla oleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka jälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on harvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita.
Olen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy, johon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan yksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten merimiehet sen käsittävät.
Tätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein "kehdoksi", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä tuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä heilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta peräkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka sille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli tai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei selvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja vinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä suurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä paikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt — inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja ennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni luvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut vapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä tunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa. Perämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni niin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin märssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi lepuuttamaan itseäni.
Eräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat molemmat menneet makuulle — siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla — otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan.
Ojentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen tuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki löyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa märssyssä nukahtamisesta — "Pandoralla" ei ollut märssykaiteita eikä suojaverkkoa — olin minä pian unen mailla.
KUUDES LUKU
Uneni eivät olleet mitenkään miellyttävänlaatuisia. Miten ne saattoivatkaan olla sellaisia, kun ottaa huomioon elämän, jota minun oli pakko viettää. Kun henkeni oli loukkauksien kiusaama ja ruumiini liian työn väsyttämä, ei ole otaksuttavaa, että unennäköni olisivat olleet miellyttäviä.
Vaikkakaan ne eivät olleet miellyttäviä, olivat ne kylläkin lyhyitä — ainakin oli nukkumiseni laita siten, sillä silmäni eivät olleet suljettuina enempää viittä minuuttia, kun minut herätettiin tylysti. Minua ei saanut valveille ääni, vaan lonkkaan sattunut kipeästi koskeva lyönti, jonka antoi raskas käsi aseella, minkä tiesin tuntemastani iskusta olevan sen, jota merimiesten puheessa sanotaan köyden pääksi.
Ei tarvittu lyönnin toistamista herättämään minut ja saamaan minut kavahtamaan jalkeille; jos olisi tullut toinen isku, olisin varmaan saanut sen yhtä pistävän kipeänä kuin edellisenkin, sillä ylös hypähtäessäni näin sen miehen käden, joka oli lyönyt minua, kohotettuna toistamaan iskun. Hän toisti sen, mutta minun äkillinen nousemiseni teki tyhjäksi aikeen, ja köydenpää kiertyi höllästi hartioitteni ympäri.
Olin jokseenkin ällistynyt tuntiessani törkimyksen.
Se oli ranskalainen rehentelijä — Le Gros!
Minä tiesin, että hänellä oli mieli pieksää minua köydenpäällä ta jollakin muulla — hänellä oli yhä sydän täynnä kiukkua minua kohtaan — tiesin hyvin, ettei häneltä puuttunut tahtoa; jos olisimme olleet jossakin maailman kolkassa kahdenkesken, en olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi pieksänyt minut melkein kuoliaaksi — en vähääkään. Mutta se minua ällistytti, että hän uskalsi tehdä siten siellä ja silloin. Siitä asti kuin Brace oli löylyttänyt häntä, oli hän ollut hiljaa kuin hiiri — kylläkin äreä minulle, mutta rupeamatta koskaan loukkauksiin, jotka suojelijani olisi pannut pahakseen.
Mitä oli sitten tapahtunut semmoista, joka sai aikaan tämän muutoksen? Oliko hän taas otellut Bracen kanssa ja voittanut hänet? Tai oliko suojelijani jotenkin pahastunut minuun ja kieltänyt suojeluksensa antaen tämän törkimyksen vapaasti kurittaa minua omaksi erikoiseksi huvikseen?
Varmaankin oli jokin muutos tapahtunut meidän keskinäisissä suhteissamme, muuten ei Le Gros olisi milloinkaan uskaltanut nostaa kättänsä minua vastaan sillä tavoin, kuin hän teki.
Sentakia olin ällistynyt ja ymmälläni. Saattoiko olla niin, että hän huomatessaan minut aivan yksin märssyssä, oli saanut päähänsä, että hän saattoi siellä antaa minulle selkäsaunan tulematta nähdyksi?
Tämä varmaankaan ei ollut hänen ajatuksensa? Vaikkakaan minua ei nähty, voitiin minut kuulla. Minä saatoin helposti huutaa, niin että suojelijani kuulisi minut, ja jos hän ei olisikaan kuullut, olisin voinut sanoa asian hänelle jälkeenpäin. Vaikka tämä ei olisikaan pelastanut minua selkäsaunasta, olisi siitä koitunut minulle korvaus nähdä Le Grosin saavan samalla mitalla.
Nämä mietteet kulkivat miltei silmänräpäyksessä ajatuksissani — ne tarvitsivat aikaa vain jonkun sekunnin — juuri sen ajan, joka kului siitä, kun nousin pystyyn, siihen asti, kunnes toinnuin hämmästyksestä, jota tunsin ollessani vastapäätä ranskalaista. Siihen meni vain lyhyt väliaika, sillä rehentelijä oli taas nostanut köydenpään antaakseen toisen iskun.
Minä juoksin toiselle sivulle ja vältin lyönnin osaksi. Sitten minä syöksyin mastoa kohti ja katsoin märssynreiästä nähdäkseni oliko Brace alhaalla.
Hän ei ollut näkyvissä, ja minä olisin huutanut häntä, kun silmäni sillä hetkellä kiintyi kahteen naamaan, jotka saattoivat minut pidättämään huutoani. Ei ollut vaikeata tuntea niitä — kipparin pyöreistä, iloisista ja kavalista kasvoista sekä hänen apurinsa villimmännäköisistä piirteistä ei voinut erehtyä. Molemmat katselivat ylöspäin, kuten sanoin, ja pahanilkinen ilme, joka väikkyi edellisen pyöreissä, pallomaisissa silmissä sekä tyydytyksen julma hymy, joka oli kiintynyt jälkimäisen huulille, sanoi minulle yhdellä silmäyksellä, että ranskalainen ja minä olimme heidän huomionsa esineenä.
Odottamaton hyökkäys Le Grosin puolelta oli nyt selitetty: hän ei toiminut omasta päästään, vaan toisten edustajana! Oli selvää, että he olivat antaneet hänelle määräyksiä, ja asennosta, jossa he seisoivat, sekä jo huomauttamastani pirullisesta ilmeestä sain varmuuden siitä, että jokin uusi kidutus oli aiottu minua varten.
Minä en huutanut Bracea avukseni, sillä se ei olisi hyödyttänyt. Tuo kunnon toveri ei olisi voinut suojella minua tämänkaltaisilta tyranneilta. Ne olivat hänen päällikköjään, ja heillä oli laki puolellaan pannakseen hänet kahleisiin, jos hän vain sanallakin olisi tullut väliin —,vieläpä ampuakseen tai tappaakseen hänet, jos hän olisi yrittänyt tulla minun avukseni.
Tiesin, ettei hän uskaltaisi keskeyttää heitä, olisivatpa he ryhtyneet mihin julmuuteen tahansa. Oli parempi olla saattamatta häntä selkkauksiin ylempien kanssa. Tätä ajatellessani pidin suuni kiinni ja odotin, mitä piti tapahtua.
Minua ei pidetty kauan epätietoisena heidän aikeistaan.
"Hitto vieköön sen laiskan lurjuksen!" huusi perämies alhaalta — "kuorsaamassa keskellä selvää päivää, mitä? Herätä hänet köydenpäällä, ranskanpoika! Hutki häntä kunnes häneltä pääsee poru!"
"Ei", huusi kapteeni, jonka mieleen oli tullut parempi ohjelma. "Aja hänet ylös! Hän näyttää pitävän ylöspäin kiipeämisestä. Aja hänet ullakolle! Hän haluaa tulla merimieheksi — me teemme hänestä sen!"
"Ha, haa!" yhtyi perämies käheästi nauraen päällikkönsä nerokkaaseen päähänpistoon, "niin juuri, todellakin; tuuleta häntä yläprammiraa'alla!"
"Kyllä — kyllä!" vastasi Le Gros ja kääntyen sitten minuun päin köysi uhkaavassa asennossa hän käski minun ruveta nousemaan.
Minä en voinut muuta kuin totella ja kiertäen märssytangon vanttien ympäri tartuin käsilläni tikkaisiin ja aloin kiivetä ylöspäin.
SEITSEMÄS LUKU
Minä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa hitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka seurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun pysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua sääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin mahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti minulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin jatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin kiipeämistäni.
Saavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli peloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä tuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin ikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut alapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin taivaskin.
Allani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät kasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin — yhä ylöspäin!
Ylöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi prammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi voinut lepuuttaa jalkaansa — ei mitään muuta kuin kaksi mustaa, jäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston huipussa.
Miten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien.
Mutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä lähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla suustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan sääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös.
Minä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin minä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin pääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin — en voinut mennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin voimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta.
Yläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin tummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä — tyydytyksen hymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä.
Minä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän huutaessaan käskyjään: "Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka — ylös yliprammiraa'alle!"
Luulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti sanoja: "Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa."
Minä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen luona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin jos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet sen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni tarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen törkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä.
"Ylös"! huusi hän, "ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi, senkin maamoukka - minä teen sen, sacr-r-é!"
Ja näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin milloinkaan.
En voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon heillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne, olisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan yläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin, jolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen suorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi — ei solmua eikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä pitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa perässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni, mutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään, ja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin.
Olin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa — yliprammiraaka oli miltei ulottuvillani — kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi heikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta. En voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja tunsin putoavani — putoavani — ollen samalla tukehtumaisillani, kun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut tietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa putoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai, mikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani silloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle, ja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta mereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä luulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva sattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje, joka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan kuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas pois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen heilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut. Muussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten niin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma koitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin märssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen oli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa jalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja vaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat sain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua silmällä alastulossani.
Kun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin, että vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että olin singonnut ikuisuuteen — niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli tullut.
Nyt huomasin, että elin vielä — että olin meressä — että aallot loiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin kaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni miehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa vanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut jälkeensä veden varaan.
Olin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari. Tuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en seuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri ympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni tuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi nähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin — itseni ja laivanrungon välissä — tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa olevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli vielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen tullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan sekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa sekunneissa hän oli minun sivullani.
"Hei!" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin, "kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? — Kaikki hyvin — et kai tunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet."
Vastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia, jos oli tarvis.
"Sitten on kaikki hyvin", vastasi hän, "me saamme köydenpään vähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi köydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä kostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!" huusi hän, "tännepäin köytenne! Ohoi! Ohoi!"
Tähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos olisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten jälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun pelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan kääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän oli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei perämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja sen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva.
Onneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun laiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä, joihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian hinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa.
Kiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt heitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää, koska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko iltapäiväksi.
KAHDEKSAS LUKU
Omituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän tapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman johdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet inhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia johtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön epäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä ja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet päällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä kuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein hyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli hypännyt mereen auttamaan — todellinen rohkeus saa aina ihailijoita, olkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita — ja Bracen ystävien lukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan tullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut vastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä hälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena siitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut taas yhtyivät hänen vetoomukseensa.
Sekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän, mutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku muu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai rangaisseet häntä vielä ankarammin — etenkin jos hän olisi sattunut olemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta olosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin asiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita oli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet tyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin inhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja loukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta.
Tästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja minulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen mies, jo mainittu hollantilainen — häntä ivattiin myöskin paljon — teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja sai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja perämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän julmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen ihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan varma, että hänen "Pandoralla" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet hänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei hänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin aikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa.
Julmuudet, joita "Pandoran" kapteeni ja perämies harjoittivat tätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina — uskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen tunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien luonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran päässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen intohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se tulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne ovat maistaneet verta. Siten näytti olevan "Pandoran" päällystön laita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota merimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he nauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut rankaisemisen syytä — juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan vastustanut heitä.
Muistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies sidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri koskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa tuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut sitä. Asia on aivan toisin — se on inkvisitsionille vertoja vetävä kidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa — tai huvittelutapa — jota "Pandoran" takakannen urhot käyttivät tätä merimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään puoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä he leikillisesti nimittivät "apinan ripustamiseksi" omistaen sille erään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran he sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita päiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä tapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime tingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja janoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja inhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea — onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä sanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon kelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli hän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai liittolaisia.
Näytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle eduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten olisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun välilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai "puskurina", johon heidän epäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken tämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani. Minä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani oli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava — niin onneton kuin saatoin olla.
Ja miksi, kysytte — miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle tuntematta vähintäkään pelkoa — niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani — minun pitäisi pikemmin sanoa, olin kurjasti tyytymätön — aivan onneton.
Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla sanalla.
En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen, mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten, että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan, ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä. Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta, onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen — tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.
Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan — "Pandoralla" olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri — ei yli viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva", ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on eroa parkin ja laivan välillä — sitäpaitsi on edellinen tavallisesti pienempi.
"Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi — sillä oli täydellinen purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö. Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan kun laivaa käännettiin — ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu — minulla oli tapana kysellä sellaisia asioita — että kymmenen, parinkymmenen miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi "Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!
Asialla oli vaikutuksensa minuun — totta kyllä jotenkin epämääräinen — mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen seuraan.
Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.
Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä että me veimme sen Hyväntoivonniemelle.
Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin, kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut — sekä pää että etuluukku — avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät "välikannelle" mielensä mukaan.
Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti, joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka näyttivät sisältävän suolaa.
Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi! Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?
Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia. Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa, joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli tarkoitettu luukkua varten.
En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta.
Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että
"Pandora" oli orjalaiva!
YHDEKSÄS LUKU
Niin — epäilemättä olin orjalaivassa — sellaisessa, joka oli asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten — varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu, sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora" oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt, että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella — siten se oli rakennettu ja taklattu.
Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta lastista".
Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja, missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.
Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten — vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin kansakunnan.
Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista, jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa, ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin — vieläpä pahemminkin — tyranni (Napoleon III. — Suom.), joka junan nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää yhtä rehevänä kuin konsanaan.
Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen rikoksen palkinto — vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla — tarvinnut selittää, että orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti — toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan, kun hänet olisi saatu kiinni — eikä koko maailmassa olisi ollut kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla. Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.
Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin nimikirjoitus.
Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu — inhimillisyys on kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin konsanaan!
Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se, jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman aikakirjoihin merkittävän esimerkin — maksanut kaksikymmentä miljoonaa puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.
Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa — olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut sellaisen vastenmielisyyden ja inhon — niin, olevani itse yhtenä miehistöstä!
En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.
On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta, kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö. Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja — ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta — kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni oli vain, etten kuukausiin — mahdollisesti vuosiin — koskaan saisi mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.
Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä. Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi — niitä on paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin — tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa, hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana — Oi! Semmoinen tulevaisuudenkuva oli kauhistava!
Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla. "Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa — ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle — ei tosiaan luultavasti olisi — vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen siihen, että Jumala suojelisi minua.
Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä — miltei toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.
Jospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin sydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä takaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän raakapuissa ja räjähtävän "Pandoran" kylkeen!
KYMMENES LUKU
Tietystikään en lausunut julki näitä mietteitäni kenenkään "Pandoran" miehen kuullen. Sellainen olisi saattanut minut pahempiin selkkauksiin kuin milloinkaan. Ei Bracekaan olisi voinut suojella minua, jos olisin ilmaissut inhon, minkä uudet toverini olivat herättäneet minussa. Minä toimin vain tavallisen järkevyyden vaiston mukaan, kun pidin suuni kiinni, enkä ollut huomaavinani asioita, jotka olivat väärällä tolalla. Kuitenkaan en voinut täydellisesti teeskennellä. Kasvoni varmaan ilmaisivat minut, sillä useammin kuin kerran ottivat toverilurjukseni minut koeteltavakseen ivaten minua epäilysteni takia sekä sanoen minua "keltanokaksi", "maanmoukaksi", "lystikkääksi pojaksi" ja "heittiöksi" sekä antaen muita yhtä halventavia nimityksiä, joita merimiesten kesken on laaja varasto. Jos he olisivat tietäneet täydelleen sen halveksimisen määrän, mitä tunsin heitä kohtaan, olisivat he tuskin tyytyneet antamaan minulle vain pilkkanimiä. Olisin saanut iskuja niiden mukana, mutta minä salasin huolellisesti synkeät ajatukset, jotka liikkuivat rinnassani.
Olin kuitenkin päättänyt selvittää asiani Bracelle ja kysyä hänen neuvoaan. Tiesin, että saatoin luottaa häneen, mutta asia oli arkaluontoinen, ja päätin lähestyä häntä varovaisesti. Hän saattoi vihastua minulle, sillä hänkin oli mukana samassa häpeällisessä joukossa. Hän saattoi olla herkkäluontoinen ja moittia minua siitä, että sekaannuin asioihin, jotka eivät minua koskeneet.
Ja kuitenkin luulottelin, ettei hän tekisi siten. Pari lausumaa, jotka olin kuullut hänen sattumalta sanovan, saivat minut luulemaan, että Brace oli kyllästynyt elämään, jota hän vietti — että hänkin oli tyytymätön sellaiseen osaan sekä että jokin kova kohtalo oli johtanut hänet siihen. Toivoin, että asia olisi siten, sillä olin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa tähän kunnon mieheen. Näin joka päivä, että hän erosi kokonaan tovereistaan — hän ei ollut paatunut ja kunnoton kuten he. Vaikka ihmiset seuran vaikutuksesta asteittain omaksuvat enemmistön käytöstavan, oli Bracella oma tahtonsa ja tiensä — hänessä oli jotakin siveellistä erikoisuutta, joka teki hänet toisenlaiseksi kuin muut, ja hän näytti säilyttävän sen huolimatta siitä alituisesta tahrautumisen vaarasta, jolle hän oli alttiina seurustellessaan sellaisten miesten kanssa. Huomatessani tämän päätin ilmoittaa hänelle kurjuuteni syyn sekä saada häneltä neuvoa, miten minun piti menetellä.
Pian ilmaantui tilaisuus — mahdollisuus keskustella hänen kanssaan muun miehistön kuulematta.
Kokkapuulla on hauska paikka, etenkin kun etutangon haruspurje on laskettu alas, niin että se on pitkin pyöröpuuta. Siellä voi pari kolme henkilöä istua tai nojata purjeeseen sekä puhella salaisuuksiaan olematta vaarassa tulla kuulluksi. Tuuli puhaltaa harvoin suoraan edestä, vaan pikemmin päinvastoin. Äänet kulkeutuvat eteenpäin tai kauas yli meren, sensijaan että ne menisivät miesten korviin. Mietiskelevä merimies etsii joskus tätä yksinäistä pikku paikkaa, ja siirtolaislaivoissa jotkut uskaliaammat kansimatkustajat kiipeävät usein sinne — tarvitaan näet vähän rohkeutta mennä niin korkealle veden yläpuolelle — sekä uskovat toistensa korvaan valtamerentakaisen elämänsä suunnitellun ohjelman.
Brace piti tästä paikasta, ja usein hämärän aikaan hänellä oli tapana salaa mennä sinne yksinään sekä istua itsekseen joko polttaakseen piippuaan tai antaakseen ajatustensa harhailla.
Toivoin pääseväni hänen toverikseen, mutta alussa en uskaltanut häiritä häntä, ettei hän pitäisi sellaista tungetteluna. Jonkun ajan perästä sain rohkeutta ja liityin hänen seuraansa hänen ollessaan turvapaikassaan. Näin, ettei hän tullut tyytymättömäksi — päinvastoin näytti hän tulevan iloiseksi seurastani.
Eräänä iltana seurasin häntä tavallisuuden mukaan, päättäen ilmaista hänelle ajatukset, jotka vaivasivat minua.
"Ben!" sanoin minä siihen tuttavalliseen tapaan, jolla kaikki merimiehet puhuttelevat toisiaan. "Ben!"
"No, poikaseni; mikä on?"
Hän näki, että minulla oli jotakin ilmoitettavana, ja jäi kuuntelemaan tarkkaavasti.
"Mikä tämä laiva on?" kysyin hetken perästä.
"Tämä ei ole ollenkaan laiva, poikani — tämä on parkki."
"Mutta mikä se on?"
"No, enkö sanonut sinulle, että se on parkki."
"Mutta minkälainen, haluaisin tietää?"
"No, tietysti tavallinen taklattu parkki — ymmärräthän, että jos se olisi laiva, olisi tuossa perämastossa ylhäällä raakapurjeet, joita siinä ei ole, niinkuin näet — siksi se on parkki eikä laiva."
"Mutta, Ben, minä tiedän kaiken sen, sillä sinä olet jo selittänyt minulle laivan ja parkin erotuksen. Minä haluaisin tietoa siitä, minkälainen alus tämä on."
"Noh, minkälainen! Sitähän sinä tahdot tietää. Niin, sanoisinpa sitten, ettei nopeampi purjealus ole milloinkaan työntänyt keulakoristettaan mereen. Sillä on vain yksi vika: se on hiukan liian kiikkerä minun mielestäni ja hyppii liiaksi aallokossa. Jos sitä ei pidettäisi kovassa painolastissa, en ihmettelisi, vaikka näkisin mastojen menevän mereen jonakin päivänä."
"Älä suutu minuun, Ben, kaiken sen olet kertonut minulle ennen; en halua sitä tietää."
"Ja mitä hiivattia sinä haluat tietää? Hitto vieköön, poikaseni, sinä saatat minut ymmälle."
"Vastaa minulle, Ben, sano minulle totuus: Onko tämä kauppalaiva?"
"Ohoo, siihenkö sinä pyrit? No, riippuu siitä, mitä tarkoitat kauppalaivalla. On monenlaisia tavaroita jotka kulkevat kauppatavaran nimellä. Toiset laivat kuljettavat yhtä lajia, toiset toista."
"Mitä lajia 'Pandora' kuljettaa?" kysyi minä, keskeyttäen hänet.
Kun minä tein kysymyksen, panin minä käteni hiljaa merimiehen käsivarrelle ja katsoin häntä vakavasti kasvoihin odottaessani hänen vastaustaan.
Hän epäröi hetken, kunnes näki, ettei voinut kunnolla olla vastaamatta minulle, ja vastasi sitten yksinkertaisesti: "Neekereitä. Ei hyödytä olla piilosilla tässä asiassa, poikaseni. Sinun täytyy aikanaan kumminkin huomata se - 'Pandora' ei ole kauppalaiva — se on kuljetusalus — se on säännönmukainen orjalaiva."
"Voi Ben!" sanoin minä rukoilevasti, "eikö semmoinen ole kauhea tapa viettää elämää?"
"No, semmoinen elämä ei sovi sinulle, poikani, ja minä olen pahoillani, että olet joutunut sellaiseen joukkoon. Minä näin sinut, kun sinä ensi kerran tulit laivaan, ja olisin tahtonut kuiskata sanan korvaasi, jos olisin voinut. Mutta tuo vanha hai sai sinut sidotuksi, ennenkuin saatoin puhua sinulle. Hän tarvitsi poikaa ja oli päättänyt ottaa sinut. Kun sinä tulit toisen kerran, olin minä alhaalla makuulavallani, ja siten sinut otettiin mukaamme. Ei, pikku Ville, tämä elämä ei sovi sinulle, poikaseni."
"Entä sinulle, Ben?"
"Seis, nuori mies! No minä en ole vihainen sinulle; onhan vain luonnollista, että ajattelet siten. Ehkä en olekaan niin paha, kuin minua luulet."
"En luule, että olet paha, Ben, päinvastoin. Juuri sentakia olen puhunut siten kuin puhuin. Luulen, että eroat suuresti muista. Minä —"
"Ehkä olet oikeassa, poika, ehkä et. En ole aina ollut paha. Olin kerran samanlainen kuin sinä, enkä välittänyt tällaisista miehistä, mutta maailmassa on tyranneja, jotka tekevät ihmiset pahoiksi, ja he ovat tehneet minutkin semmoiseksi."
Tässä merimies pysähtyi ja päästi huokauksen samalla kuin syvimmän katkeruuden varjo kulki hänen kasvoillaan. Jokin synkeä muisto liikkui hänen sisällään.
"Miten, Ben?" uskalsin kysyä. "En voi uskoa sitä. He ovat tehneet sinut onnettomaksi, mutta eivät pahaksi. Tiedän, ettet ole paha."
"Olet ystävällinen, pikku Ville, kun sanot minulle siten. Olet hyvin ystävällinen; sinä saatat minut tuntemaan samalla tavalla kuin kerran tunsin, ja minä kerron sinulle kaikki. Kuuntele, niin minä kerron sinulle koko asian."
Merimiehen silmässä oli kyynel, ensimmäinen, jonka hän oli vuodattanut moneen pitkään vuoteen. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan näin samalla kertaa hellyyttä ja surullisuutta osoittavan ilmeen.
Minä sijoituin kuuntelemaan tarkkaavasti.
"Kertomus on lyhyt", jatkoi hän, "eikä se tarvitse monta sanaa. En ollut aina sellainen kuin nyt. Ei, olin sotalaivassa monta vuotta, eikä laivassa ollut monta, jotka olisivat tienneet tai tehneet velvollisuutensa paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Mutta se kaikki ei hyödyttänyt mitään. Se tapahtui Spitheadissa — me olimme siellä laivaston mukana, ja minä satuin joutumaan selkkauksiin laivamme perämiehen kanssa. Kaikki oli muutaman tytön takia, jonka tapasimme rannalla ja joka oli minun mielitiettyni. Perämies otti liikoja vapauksia tytön suhteen, ja minun vereni rupesi kiehumaan. En voinut sille mitään, minä uhkasin häntä — vain uhkasin. Täällä on, mitä siitä sain. Katsohan tänne, pikku Ville!"
Kun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti paitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin joka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia — vanhojen ruoskaniskujen arpia, joita "kissat" olivat tehneet hänen ruumiiseensa.
"Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa laivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin onneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla Kaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi, niin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana laumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä viiruinen kuin minunkin."
Benin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä vääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun.
Hetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä sydäntäni.
"Mutta, Ben", sanoin minä, "tämä on kauheata elämää; varmaan et aio jatkaa sitä?"
Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain.
"Minä en saattaisi kestää sitä", jatkoin minä. "Olen päättänyt paeta, milloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?"
"Sekä sinua että itseäni, poikaseni."
"Oi, olen niin iloinen."
"Niin", jatkoi hän, "minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten pääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani — ainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni heidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani."
"Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?"
"Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa ole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen, saisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme hyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy 'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa sekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme; sen vakuutan sinulle."
"Tässä on pitkä aika kärsiä."
"Sinä et joudu kärsimään — minä huolehdin siitä. Mutta pysy rauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen — ei sanaakaan kellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana — ei sanaakaan, poikaseni!"
Lupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace nyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan alas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin astunut "Pandoraan".
YHDESTOISTA LUKU
Minun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat kulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon vaihtelua — merisikaparvi — valas tai pari — joku lentokala — hait ja delfinit — siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan nähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan etelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti kuuma melkein koko ajan — niin kuuma, että piki tihkui lankkujen saumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella, jonka otimme kannella.
Me näimme useita purjeita — useimmat niistä olivat Intian kulkijoita — muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan idästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari parkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat kauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei mikään laivoista — ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista — näyttänyt haluavan päästä "Pandoran" tuttavuuteen, vaan kaikki pysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen. Orjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei "puhuteltu" yhtäkään noista laivoista.
Oli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä. Päinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin "Pandora" tuli sen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin purjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen sadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin rohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis juuri sellainen laiva, jonka kanssa "Pandoran" väki ei halunnut tulla tekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä vieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus — se oli kutteri — yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti niin suurta parkkia vastaan kuin "Pandora", oli todistamassa, että se oli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus — kummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu miehillä ja aseilla kuin "Pandora".
Oli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi ollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta, sillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa kuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka. Kauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat tavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne menivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä tavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja ja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä Dahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista kauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat laivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa sekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi. Näitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä ne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät olleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla. Jos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla — toisin sanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden sekä Indianlaivojen reitillä — silloin "Pandoran" miehet olisivat pitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän vaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon vähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät, että merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä — miltei yhtä maata olevina — ja että heillä sentakia oli vain vähän pelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei heillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita paloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi oli "Pandoran" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät puuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät heiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä — olin näet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat olivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän lastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli.
Siksi, päätteli "Pandoran" miehistö, ryöstäisi merirosvolaiva heiltä vain heidän kuusi väkijuomatynnyriänsä ja siinä kaikki. Mahdollisesti se mieltyisi parkin mainioihin miehiin ja tahtoisi pakottaa joitakuita heistä omaan palvelukseensa. Se olisi onnettomuus laivan omistajille, mutta mitä miehiin tulee, uskon vahvasti, että hyvin harvoja heistä tarvitsisi pakottaa. Useimmat olivat olleet kylläkin halukkaita ryhtymään merirosvoukseen tai muunlaiseen pahuuteen.
Kun kutteri tuli lähemmäksi, kävi kuitenkin selville — se oli näet tulossa lähemmäksi — ettei se ollut merirosvoalus. Itse asiassa ei se ollenkaan salannut olemustaan, sillä Englannin lippu kohosi sen huippuun osoittaen siten kerta kaikkiaan, että se oli englantilainen sotalaiva. On kyllä totta, että merirosvoalus olisi saattanut käyttää tätä merkkiä syöttinä, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan ei se ollut luultavaa, eikä "Pandoran" miehet ajatelleetkaan, että se oli sellainen. Kutteri oli epäilemättä brittiläinen risteilijä. Tämä oli heidän täydellinen uskonsa ja vakaumuksensa. Ei mikään lippu olisi ollut epämieluisampi orjalaivan miehistön silmissä, kuin se, joka nyt liehui tuulessa kutterin päämaston kärjessä. Jos siinä olisi ollut Portugalin tai Espanjan lippu, tai edes Ranskan, olisivat miehet pelänneet sitä vähemmän, sillä huolimatta näiden kansakuntien lupauksista auttaa sulun panemisessa orjakaupalle tiedetään hyvin, että he ovat toimineet sangen haaleasti tässä asiassa. Niin — vieläpä pahemminkin — heidän valtamerentakaisten alueittensa kuvernööreistä — vieläpä heidän sotalaivojensa kapteeneistakin — tiedetään, etteivät he ainoastaan olleet leväperäisiä orjakaupan suhteen, vaan olivat todenteolla auttamassa sen harjoittamista! Jos kutteri olisi ollut näiden kansojen laivoja, ei "Pandora" olisi ollut niin innokas pääsemään pakoon siltä. Se olisi ehkä saavutettu ja ylimalkaisen tarkastuksen jälkeen — pari salaisen ymmärtämyksen sanaa kapteenin ja sotalaivan komentajan välillä —- sen olisi sallittu lähteä täyttämään tehtäväänsä, ja siten olisi juttu ollut lopussa. Mutta brittiläisen kutterin komentaja ei olisi päästänyt niin helpolla, sillä olkoon sanottu brittiläisten upseerien kunniaksi, että he ovat kaikissa sellaisissa tapauksissa tehneet tehtävänsä sekä toteuttaneet tarmolla hallituksensa aikomukset.
Siksi parkin miehistö huomatessaan, että siinä oli todella brittiläinen risteilijä heidän perässään, joutui mitä suurimpaan sekasortoon ja huoleen. Sanon perässään, sillä "Pandora" oli jo aikoja sitten kääntänyt takakeulansa vierasta alusta päin, sekä nosti nyt kaikki purjeensa päästäkseen pakoon.
Oli ilmeistä, että kutteri oli nopea purjehtija ja tiesi olevansa semmoinen — muuten olisi se käyttänyt enemmän sotataitoa ensi lähestymisessään. Nyt se päinvastoin ei ollut ollenkaan välittänyt salata luonnettaan, vaan suuntautuessaan suoraan "Pandoraa" kohti, oli heti ruvennut ajamaan takaa. Parkki oli ollut yhtä nopea kääntymisessään, ja muutamia tunteja laivat kulkivat aivan perätysten.
KAHDESTOISTA LUKU
Minä puolestani odotin tulosta mitä syvimmällä mielenkiinnolla. Minä pidin silmällä kumpaakin laivaa niiden kiiruhtaessa eteenpäin ja mittasin yhtä mittaa katseillani merta niiden välillä. Sydämeni oli täynnä toivoa ja löi iloisesti, kun huomasin, että välimatka vähitellen lyheni sekä että kutteri joka minuutti näytti isommalta aalloilla.
Oli kuitenkin yksi varjopuoli tuntemassani riemussa ja se oli hyvin vakava. Brace oli tunnustanut minulle, että hän oli karannut kuninkaallisesta sotalaivastosta. Jos hänet otettaisiin kiinni, tunnettaisiin hänet mahdollisesti. Viirut hänen selässään herättäisivät epäluuloa — laivastolla on näet miltei erikoiset polttomerkkinsä — etsittäisiin todisteita hänen karkaamiseensa — niitä ehkä saataisiin helposti, ja sitten tiesin, minkä kauhean rangaistuksen hän saisi kärsiäkseen. Omasta puolestani toivoin, että kutteri saisi meidät kiinni. Ystäväni — henkeni pelastajan — takia halusin, että "Pandora" pääsisi pakoon. Häilyin kahden toivon välillä — nyt oli oma hirveä asemani edessäni — inho, jota tunsin elämään, mitä minun oli pakko viettää, toivottomuus päästä siitä irti. Ja kun nämä ajatukset tulivat mieleeni, katselin kaihoavin silmin takaa-ajajaa sekä toivoin sen tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten pysähtyivät silmäni Brace-raukkaan, kun hän kiiruhti kannen yli ponnistaen kaikkensa auttaakseen "Pandoran" kulkua —- ajatukseni kääntyivät täydelleen, ja äskeiset toiveeni muuttuivat äkkiä pelon tunteiksi. Pitkän aikaa minä odotin tulosta tuntien tätä vastakkaisten tunteiden omituista vaihtelua.
Koko tämän ajan puhalsi kova tuuli, ja se juuri toi kutterin lähemmäksi. Kuten Brace oli minulle jo ilmoittanut, oli parkki kiikkerä alus ja huono purjehtimaan tuulessa, vaikka se kauniilla ilmalla tai heikon tuulen puhaltaessa oli meren nopeimpia purjehtijoita. Juuri tämän ominaisuutensa takia oli se valittu sitä erikoista kaupankäyntiä varten, jossa sitä käytettiin — nopeus näet on orjalaivan hyvänä puolena, eikä lastitila. Neekeriparka pakataan tavallisesti yhtä tiukkaan kuin jokin muukin tavaralaji, ja suuri määrä heitä voidaan sulloa pieneen tilaan — on harvinaista, että pieninkin inhimillisyyden ajatus tulisi heidän epäinhimillisten "lastinlatojainsa" päähän.
Parkki oli siis rakennettu nopeaksi purjehtijaksi — erittäinkin heikon tuulen puhaltaessa, sellaisen kuin ovat niin sanotut pasaadituulet ja muut, joita tavallisesti kohdataan kääntöpiirin ja "linjan" välillä.
Kutteri niinikään purjehti hyvin heikossa tuulessa — mutta yhtä hyvin kovalla tuulella, vihurin painaessa siihen ankarammin — ja kun tuuli nyt oli kiihtynyt miltei myrskyksi, oli se edullisemmassa asemassa. Sellaisellakin tuulella se yhä piti enimmät purjeensa levällään — pää- ja toinen halkaisija oli ylhäältä vedetty alas, samoin haarukkahuippupurje, kun sitävastoin myrskypurje, ajopurje ja kolmannet halkaisijat olivat yhä paikoillaan tuulta vastassa.
Toisaalta oli parkin laskettava alas sekä yläprammipurjeensa että prammipurjeensa ja reivattava tiukalle märssypurjeensa. Siten ollen ei se suinkaan mennyt nopeinta vauhtiaan, mutta tuuli oli niin vahva, että sen olisi ollut vaarallista levittää yksi ainoakin purjetilkku, ja miehet tiesivät asian hyvin.
Näin ollen kutteri ilmeisesti saavutti sitä, ja jos tuuli puhaltaisi samalla tavalla vielä kaksi tuntia, saataisiin "Pandora" varmasti kiinni ja vallattaisiin.
Niin pian kuin miehet tulivat vakuutetuksi tästä asiasta, ryhtyivät he työhön kätkeäkseen häpeällisen ammattinsa kaikki työkalut. Käsi- ja jalkaraudat pantiin tynnyriin, joka suljettiin kannella. Luukunristikot, joita kirvesmies oli niin kauan tehnyt, rikottiin ja turmeltiin, niin ettei niiden tarkoitusta voitaisi huomata. Musketit, pistoolit ja väkipuukot sullottiin johonkin salaiseen ruumanosaan. Ei ollut aikomusta käyttää niitä ja ryhtyä vihamielisyyksiin sellaista vastustajaa kohtaan. Vaikka kutteri oli pieni verrattuna parkkiin, tiesi parkin miehistö sangen hyvin, että kutterissa oli paljon enemmän miehiä kuin heillä ja että yritys vastustaa sellaista terävähampaista pikku sotalaivaa saisi vain sen tykit suunnatuiksi heitä kohti ja lopettaisi yhteentörmäyksen siten, että he menettäisivät ainakin puolet lukumäärästään. Sen vuoksi heillä ei ollut mitään toivoa paitsi pakeneminen nopeasti purjehtimalla, ja kun tästä toiveesta oli nyt miltei luovuttu, ryhtyivät he työhön valmistuakseen tutkimista varten. Useat miehistä todenteolla kätkeytyivät välttääkseen epäluuloa, minkä heidän lukumääränsä saattoi synnyttää, sillä kuten jo olen huomauttanut, miehiä oli liian paljon tavallisella kauppamatkalla olevan laivan tarpeiksi.
Viimeiseksi turvaksi oli kippari ottanut esiin "laivapaperinsa", jotka tietysti olivat valmistetut tällaista tapausta varten ja joiden tuli näyttää, että kaikki oli kunnossa.
Tällä tavoin "Pandora" nyt odotteli vihamielisen takaa-ajajansa lähemmäksi tuloa.
Kutteri oli saavuttanut meitä nopeasti ja tullut lopulta vähemmän kuin yhden mailin päähän, kun sen keula-aukoista laukaistiin tykki, jonka kuula meni veden yli ponnahtaen aivan parkin runkoon. Samalla nostettiin merkki, jolla parkkia kehoitettiin "laskemaan viereen."
Sydämeni löi villisti rinnassani. Näytti siltä, kuin vapautumiseni hetki olisi tullut, ja kuitenkin uskoin päinvastaista — minulla oli aavistus ettei se tulisi vielä!
Voi! Aavistus osoittautui liiankin todeksi. Vaikka kaikki enteet osoittivat, että laivamme kaapattaisiin, ei kuitenkaan ollut käyvä siten. "Pandoran" kohtalo oli toinen.
Aivan ikäänkuin tykinlaukaus olisi ollut merkkinä ilmalle, alkoi tuuli äkkiä asettua tullen joka hetki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, kunnes se ei enää ollut myrskytuuli, vaan pehmyt ja lienteä tuulenhenki. Aurinko, joka nyt oli laskemassa, oli epäilemättä aiheuttanut muutoksen, ja muutamissa minuuteissa purjeet höllentyivät sekä putosivat lepattaen raakojen varaan.
"Pandoran" miehistö oli huomannut muutoksen nopein silmin sekä ymmärtänyt sen hyödyn. Sen takia kaikki miehet syöksyivät nopeasti köysistöön, sen sijaan että olisivat totelleet kutterin antamaa käskyä — märssypurjeet levitettiin laajimmilleen — prammipurjeet ja yläprammipurjeet irroitettiin ja tukipurjeetkin pantiin paikoilleen, kunnes parkin koko taklaus oli täynnä purjeita.
Tulos voitiin huomata miltei heti. Vaikka kutteri nyt laukoi tykkejänsä niin nopeasti kuin niitä voitiin ladata, saatoin huomata, että se joka hetki jäi jäljelle sekä että sen laukaukset eivät nyt saavuttaneet parkkia.
Tunnin kuluttua laiva oli matkojen päässä meidän vanavedessämme, ja ennenkuin yön pimeys levisi yli meren sekä kätki pienen laivan kokonaan silmiltäni, näin minä murhemielin, että se oli kutistunut vain pilkuksi näköpiirin reunalle!
KOLMASTOISTA LUKU
Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran" satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta. Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi, niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken näköpiirin ulkopuolella.
Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä, sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi, niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai kahdentoista solmun nopeudella tunnissa.
Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli laskenut, kohtasivat silmäni maan — maan, joka oli niin maineikas — tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan kaupasta — miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta sekä kauppaamisesta!
Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun sarastaessa se laski rannikolle.
Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä. Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän, että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.
Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa, sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.
Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle, rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.
Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri, ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta, huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä sisämaahan päin merestä.
Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.
Minä näin palmut rannalla — ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut, jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta ja meloivat meitä kohti.
Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.
Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä 'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja ruumiiltaan — sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut milloinkaan nähnyt — miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!
Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa — alkusyynä on epäilemättä pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.
Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat — vaikkakaan ei paremman näköisiä — kun kolmas taas tarjosi silmälle näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai pelätä.
Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren viekkauden kanssa — siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita olen jälkeenpäin huomannut Intiassa — niiden lihavien yksinvaltaisten ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia osia tästä onnettomasta maasta — ja suuri musta parta, sekä poskiparta että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.
Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen. Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki, jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa — ja tukeva kersantti hän varmaan oli ollutkin — armeijan tukevimpia. Takki oli suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten. Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina varpaisiin saakka.
Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat — se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin päätä — kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.
Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa — sellainen omituinen ilmestys muissa olosuhteissa — mutta "Pandoran" miehistön puolelta en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.
Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas — kuningas "Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen henkivartiotaan.
En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa" kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla kunnianosoituksilla.
Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja ystäviä — paraita ystäviä maailmassa.
Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle", kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.
NELJÄSTOISTA LUKU
En voinut sanoa, mitä näiden kahden arvonmiehen kesken sanottiin, mutta minä tiesin, mitä oli tehtävä. Hänen majesteetillansa oli lähellä joukko neekeriraukkoja — epäilemättä suljettuna suureen rakennukseen, jonka saattoi osittain nähdä puiden välistä. Ne oli hän hankkinut jostakin sisämaan takaosista — osaksi tekemällä -kauppaa muiden samanlaisten kuningashirviöiden kanssa kuin hän itsekin, osaksi ihmismetsästystä varten suunniteltujen retkien avulla, joita hän oli tehnyt villeine joukkoineen. Oli myös hyvin otaksuttavaa, että poiskuljetettavien uhrien joukossa oli monta, jotka olivat olleet hänen omia alamaisiaan, sillä nämä afrikalaiset mahtimiehet eivät epäröi kaupitella omaa kansaansa, kun rahat eli "näkinkengät" loppuvat, ja heidän vihollisensa ovat olleet liian voimakkaat ryöstettäviksi.
Juuri sellaisen joukon oli Dingo Bingo saanut kokoon. Iloinen hymy, joka loisti kipparin iloisilla kasvoilla, osoitti, että joukko oli suuri sekä että hän oli varma täydestä "lastista" pitemmittä huolitta tai viivytyksittä. Usein tekee kilpailu orjalaivojen kesken täyden rahdin saamisen vaikeaksi, ja sellaisissa tapauksissa valkoiset orjakauppiaat, jotka oleskelevat rannikolla (siellä on paljon sellaisia), sekä alkuasukaspäälliköt tulevat kauhean vaateliaiksi. Silloin todella ihmiskauppatavaran ensi kustannukset muodostavat huomattavan menoerän laskussa, ja voitto pienenee suhteellisesti toiselta puolen. Mutta kun ei ole kilpailua, pidetään neekerin hintaa aivan pikkusummana, ja kun hänet saadaan "vaihtotavarana", niin kokonainen laivanlasti sellaisia "paaleja", kuten heitä nimitetään tuttavallisesti orjakauppiaiden kesken (espanjalainen nimi on bultos), ei vaadi kovinkaan suurta rahojen sijoitusta. Laivan ostaminen sekä miehistön palkkaus ja elatus (miehiä pitää välttämättä olla paljon), ovat tärkeimpinä menoerinä orjakauppiaan kirjoissa. Mitä tulee elävän lastin muonaan, on se vähämerkityksellinen. Se on yksinkertaisinta ja halvinta lajia, mitä voidaan hankkia, ja siinä on tavallisesti kaksi pääainesta; afrikalainen hirssi — tavallisemmin tunnettu eräänä sago-lajina — sekä palmuöljy. Molempia saa helposti mistä tahansa länsirannikolta, jossa orjakauppaa harjoitetaan, sillä molemmat tuotteet ovat maan tavallisena ruokana. Hirssi on hyvin tunnettu vilja, mutta eri osissa maailmaa on monta viljalajia, jotka kulkevat tällä nimellä ja joita kuitenkin saadaan luonteeltaan aivan erilaisista kasveista. Mitä tulee palmuöljyyn, on se nykyään tärkeimpiä tavaroita Afrikan tuotannossa ja sitä tuodaan vuosittain tuhansia tonneja Englantiin ja Ranskaan, missä sitä käytetään keltaisen saippuan valmistukseen. Sitä puristetaan erään suuren palmulajin pähkinöistä, — palmun, jota näkee kokonaisina metsinä troopillisen Afrikan länsimaissa; pudonneet pähkinät ovat siroteltuina pitkin maata tiheässä kuin piikivet. Alkuasukkaat ovat niistä tuskin välittäneet aina viime aikoihin asti. Palmuöljyn kysyntä on kuitenkin viime vuosina kiihoittanut velttoja neekereitäkin valmistamaan tätä tavaraa, ja noita äärettömän suuria palmupuutarhoja suojellaan nyt huolellisesti, ja niiden hedelmät kootaan sopivalla ajalla.
Pähkinän mehuisa päällyskerros antaa öljyä, joka tulee kovaksi, kun se jäähtyy — niin kovaksi, että sitä tarvitsee leikata veitsellä tai raaputtaa jollakin terävällä aseella. Tässä muodossa neekerit käyttävät sitä aivan niinkuin me käytämme voita, ja se muodostaa pääosan heidän jokapäiväisessä ruokajärjestyksessään.
Koska sekä hirssisagoa että palmuvoita saa Afrikassa halvemmalla kuin mitään muuta ruokaa, niin näitä aineita tietysti laivataan orja-aluksiin onnettomien vankien syötäväksi ja niitä lukuunottamatta ei mitään muuta ruokaa ajatellakaan. Vesi yksinään on heidän juomanaan, ja sen hankkimiseksi on orjalaivan ruuma tavallisesti ahdettu täyteen suuria tynnyreitä, niinkuin oli "Pandorankin" laita. Nämä tynnyrit ovat painolastina menomatkalla, kun laivassa ei ole lastiaan, ja silloin ne ovat täynnä — niissä on tavallisesti suolavettä, koska sitä saadaan useimmissa satamissa mukavimmin. Afrikan rannikolla suolavesi saadaan helposti tyhjennetyksi tynnyreistä ja raitista vettä sijaan, koska lastauspaikkana on tavallisesti joki. Nämä selitykset annettuani palaan nyt kippariimme ja hänen kuninkaalliseen vieraaseensa.
Oli ilmeistä, että kippari oli loistavalla tuulella. Hänellä oli kuningas Dingo Bingo kokonaan käytettävissään, ja hänelle oli luvattu täysi lasti. Hänen majesteettinsa näytti olevan yhtä hyvillään keskustelun johdosta. Hän tuli ulos kajuutasta hoiperrellen puolijuovuksissa ja puristaen toisessa kädessään puolityhjää rommipulloa, kun hän taas toisessa piti erilaisia kimaltelevia leluja sekä kirjavia vaatekappaleita, jotka hän vastikään oli saanut lahjaksi kapteenilta. Hän astuskeli rehennellen pitkin kantta kompastuen kerran tai pari pitkään teräksiseen sapelintuppeensa. Hän puhui äänekkäästi kehuen sotaisista urotöistään kerskumalla monista ryöstämistään kylistä ja ottamistaan vangeista sekä aina muistuttaen isäntäänsä siitä hienosta lastista, jonka hän oli koonnut tätä varten. Niitä oli viisisataa siellä, "nuoria ja vahvoja". He olivat turvallisesti suletut "barracooniin" — se oli suuren rakennuksen nimi — ja huomispäivänä, samana päivänä tai milloin vain kapteeni oli valmis, luovuttaisi hän ne. Siten lupasi kuningas.
Tietysti ei kapteeni ollut aivan valmis. Hänen majesteettinsa "sotasaalis" oli tuotava varastohuoneesta ja pantava veneisiin rannalle; vesitynnyrit oli tyhjennettävä — ne sisälsivät näet merivettä — ja sitten taas täytettävä joesta. Kun nämä toimet oli suoritettu, otettaisiin parkkiin siihen kuuluvat viisisataa "paalua".
Rehenneltyään ja kiroiltuaan vielä hyvän joukon — tämä afrikalainen kuninkaallinen korkeus osasi puhua hiukan englantia ja tunsi useimmat kielen raaimmista lauseparsista — hänen musta majesteettinsa lähti taas veneeseensä sekä soudettiin takaisin rannalle. Kapteeni otti mukaansa perämiehensä ja noin puoli tusinaa merimiehiä sekä seurasi pian veneellä perässä päättääkseen hurjastelun — kuningas Dingo Bingo oli näet kutsunut hänet kuninkaallisiin kemuihin rannalla olevaan hirsipalatsiinsa. Minä katselin heidän jälkeensä kaihoavin silmin, — en siksi, että mitenkään olisin halunnut heidän seuraansa, tosiaan, kaukana siitä, mutta silmäillessäni tämän villin joen rantoja koristavan kasvullisuuden kauniita muotoja ja kuunnellessani suloista laulua, joka tuli tuhansien loistavahöyhenisten laulajien suusta metsien keskeltä, halusin minä taas kerran astua vankalle maaperälle. Halusin olla yksin, vaeltaa yksin ja vapaana, pois noiden mahtavien puiden varjoon.
VIIDESTOISTA LUKU
On hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan — hyvin luultavaa, ettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut suojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja pyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti sellaisessa "taloustyössä" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä rannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten he menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja rautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun.
Koetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku työnsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse.
Joka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen niiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen vapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu kuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka on ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes on kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys tuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin kuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa. En ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin pahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti ja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia olisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu mennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin puolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet katsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat loppumattomat.
En voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle menemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja pelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä kohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista, että he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin voinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan luonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät.
He eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin. Olin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana ja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin tarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos olisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni, tyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos minun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen, että minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei minulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei minun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja tulivat laivan ja rannan välillä.
Oli toinenkin "Pandoran" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän oli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen aikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se inhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen julmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto olisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Onnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin voisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa, joten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä yritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän merimiesraukan kuolemaan — kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä.
Kerron tapauksen muutamin sanoin.
Muutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli hollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli tehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä — miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan olisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja saavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että minäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin yhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin. On totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut minut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta —- odottamaan kunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen saakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan, "Pandoran" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä luottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin eroon vihatusta merimiehistöstä.
Näistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen ja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä odottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle.
Neuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää kauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää voinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan yrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat, kuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut tai hypännyt mereen. "Mies meressä!" kuului niiden harvojen huuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun, kunnes nukkujat — useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan — olivat valveutuneet.
Yö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä — taivaalla paistoi näet täysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha ja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen, syöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni, musta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko loiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että joku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa.
Mahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki kohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän se yritti päästä pakoon.
Sekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat hekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja he olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat riensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta matkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin kädessään ladattu musketti.
Kummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa läpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli säädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta.
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen karehtiminen — se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli tehnyt — ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma, hirviömäinen haahmo.