MISSISSIPIN METSÄSTÄJÄPOJAT
Kirj.
MAYNE REID
Suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.
SISÄLLYS:
Luonnontutkijan koti Luonnontutkija ja hänen perheensä Prinssin kirje Lähtö suurelle metsästysretkelle Leiri Orava pulassa Francis kompastuu Vähän alligaattoreista Intiaaniäiti ja kaimaani Hävityksen ketju Kolme siivekästä puhvelia Metsäkalkkunan pyynti Jälkiä etsimässä Jeanette ja javalit Seikkailu ennen aamiaista Yöllinen seikkailu Tulikehä Yksinäinen töyräs Villihevosen metsästys Koirakaupunki Yö erämaassa Antiloopit Cimarronit Pelastuminen karhun kynsistä Luuranko illalliseksi Puhvelihärkien taistelu Ihmeellinen pussi
LUONNONTUTKIJAN KOTI
Tule kanssani suurelle Mississippi-joelle. Se on maailman pisin joki. Viiva, jolla se voitaisiin mitata, ulottuisi maapallon keskustaan — se on toisin sanoen pitkä. Tule kanssani tälle majesteettiselle virralle.
En vaadi sinua matkustamaan sen lähteille asti, ainoastaan Point Coupéen, joka sijaitsee noin neljäsataaviisikymmentä kilometriä sen suulta. Siellä pysähdymme hetkiseksi, sillä meillä on pitkä vaellus edessämme. Matkamme johtaa kaukaiseen länteen — Texasin laajojen ruohoaavikkojen yli — ja Point Coupée on lähtökohtamme.
Point Coupéessa on kylä — viehättävä, vanha, ranskalaiselta näyttävä, puusta rakennettu kylä. Se onkin todella ranskalainen kylä, sillä se oli ranskalaisten ensimmäisiä uudisasutuksia, olivathan he espanjalaisten ohella Länsi-Amerikan ensimmäisiä asuttajia. Sen vuoksi tapaamme vielä tänäkin päivänä ranskalaista ja espanjalaista väestöä ranskalaisine ja espanjalaisine nimineen ja tapoineen kaikkialla Mississipin laaksossa sekä siitä länteen päin sijaitsevilla seuduilla.
Näihin seikkoihin meidän ei ole syytä puuttua enempää, eikä meillä ole sanottavana Point Coupéesta muuta kuin mitä jo olemme sanoneet. Päämääränämme on eriskummallinen talo, joka monta vuotta sitten seisoi virran läntisellä rannalla parin kilometrin päässä kylästä. Sanoin sen seisseen siellä monta vuotta sitten, mutta on hyvin luultavaa, että se on yhä pystyssä, olihan se lujatekoinen ja taitavasti veistetty hirsitalo, jonka hirsien raot oli tukittu huolellisesti saumoihin laastitulla kalkilla. Katto oli tehty setripuisista päreistä, jotka muodostivat ulkonevat räystäät, jotka johtivat pois sadeveden ja pitivät seinät kuivina.
Muodoltaan talo oli sellainen, jota nimitettiin seudulla "kaksoisrakennukseksi" — sen keskellä oli näet leveä käytävä, jonka läpi olisi voinut ajaa rattaat heinäkuormineen. Tällä käytävällä oli samanlainen ulko- ja välikatto kuin muullakin rakennuksella ja lattia oli tehty jykevistä lankuista. Lattia kohosi parikymmentä senttiä maanpinnasta ja ulottui pari metriä käytävän edustalle, jossa pystyyn asetetut setripuiset tolpat kannattelivat keveätä katosta muodostaen täten avonaisen kuistin. Näiden pylväiden ja kuistin kaiteen ympärillä kiipeili viiniköynnöksiä, ruusupensaita ja kiertokasveja, jotka määrättyinä aikoina vuodesta olivat täynnä kauniita kukkia.
Talo oli vastapäätä jokea seisten, kuten jo sanoin, sen läntisellä rannalla — samalla puolella kuin Point Coupée. Edessä oli parin sadan metrin pituinen nurmikko, joka ulottui joelle asti ja päättyi sen matalaan rantatörmään. Korkea säleaita ympäröi tämän ruohokentän. Useimmat niistä olivat tyypillisiä sille seudulle, mutta joukossa oli ulkomaalaisiakin. Puiden joukossa saattoi huomata isokukkaisen magnolian, punaisen silkkiäispuun, katalpan vaaleanvihreät lehdet, korkean tulppaanipuun ja kiiltävälehväisen appelsiinipuun.
Vastakohtana tälle kirkkaalle vihreydelle olivat tummat kartionmuotoiset setripuut ja marjakuuset. Virran partaalla kasvoi taatelipuita ja itkuraitoja huojuen sirosti vedenkalvon yllä ja oli vielä muitakin pensaita ja puita — eteläisemmän ilmanalan lapsia — kuten iso meksikolainen aloepuu, sen sukulaisen, aataminneulan pistimenmuotoiset ja palmetton eli vaivaispalmun viuhkanmuotoiset lehdet. Tiheiköissä tai kentän ruohopinnalla saattoi erottaa monenlaisia kauniita lintuja.
Jo mainitussa isossa välihuoneessa tarjoutui erikoinen näky. Seinillä riippui molemmin puolin erilaisia metsästystarpeita kuten kiväärejä, haulikkoja, patruunalaukkuja, taskumatteja, metsästyspuukkoja ja ylimalkaan kaikenlaisia ansoja, verkkoja ja muita pyydyksiä, mitä saattoi keksiä maan, ilman tai veden villien asukkaiden pyydystämiseksi. Hirven ja peuran sarvia oli kiinnitetty vuoltuihin hirsiin, ja niiden haarukoihin oli ripustettu jouhisuitsia ja meksikolais- tai espanjalaismallisia korkeanuppisia satuloita. Tämän lisäksi huoneessa oli harvinaisten lintujen ja nisäkkäiden nahkoja, joita säilytettiin taiteellisesti täytettyinä seinien viereen asetetuilla jalustoilla. Siellä oli myöskin lasilaatikoita, jotka sisälsivät neuloihin pistettyjä ja luokkiensa mukaan järjestettyjä yöperhosia, perhosia ja muita hyönteisiä. Huone muistutti sanalla sanoen pientä museota.
Jos astuisimme taloon ja tarkastelisimme sitä sisäpuolelta, näkisimme kolme tai neljä suurehkoa mukavasti kalustettua huonetta, kaikki täpö täynnä luonnontieteellisiä esineitä ja pyydyksiä. Yhdessä huoneessa näkisimme seinällä riippumassa ilmapuntarin ja lämpömittarin, takan reunalla vanhan kellon, miekan ja pistooleja ja paljon valikoituja ja arvokkaita teoksia sisältävän kirjakaapin.
Peremmällä näkisimme pienen hirsistä rakennetun keittiön tavallisine talouskaluineen. Ja sitten saapuisimme pienelle suljetulle pihalle, jonka päässä on varastohuone ja talli. Viimemainitusta löytäisimme neljä hevosta ja sen viereisestä aitauksesta ehkä muutamia muuleja. Iso, punertava, pitkäkorvainen ajokoiraa muistuttava hurtta saattaisi astella pihalla eikä voisi olla kiinnittämättä huomiotamme.
Tätä taloa saattaisi kauempaa katseltuna luulla jonkun varakkaan uudisasukkaan kartanoksi, mutta lähemmin tarkastaessa huomaisi, ettei se kuitenkaan sellaiseksi sovellu. Ei ole mitään neekerien mökkirivejä, ei suuria sokerimyllyjä, joissa makea mehu puristetaan ruo'oista, eikä tupakka-aittoja, jollaisia aina tapaa täkäläisen suurviljelijän asunnon lähettyvillä. Ei mitään sellaista, eikä talon vieressä ollut edes mitään isoa viljelysmaata. Taustan tumma sypressimetsä loi varjonsa melkein rakennuksen seiniin. Ilmeisesti se ei siis ollut uutisviljelijän kartano. Mikä se sitten oli, ja ketä siellä asui?
Se oli metsästäjän ja luonnontutkijan koti.
LUONNONTUTKIJA JA HÄNEN PERHEENSÄ
Vuonna 1815 käytiin kuuluisa Waterloon taistelu, ja samana vuonna Napoleon Bonaparte karkoitettiin St. Helenan saarelle. Monet ranskalaiset upseerit, jotka olivat seuranneet suurta seikkailijaa, muuttivat samaan aikaan Amerikkaan. Useimmat heistä, kuten luonnollista olikin, saapuivat ranskalaisiin Mississipin siirtokuntiin ja perustivat sinne kotinsa. Eräs näistä oli nimeltään Landi ja oli palvellut everstinä Napoleonin armeijan jääkäreissä. Hän oli syntyperältään korsikalainen ja oli päätynyt upseeriksi Ranskan armeijaan, koska oli erään Bonaparten perheen jäsenen ystävä, vaikka hän nuoruudessaan olikin harrastanut enemmän tieteitä kuin ihaillut sotilaselämää.
Espanjan sotaretkellä Landi oli nainut baskittaren, jonka kanssa hänellä oli kolme lasta, kaikki poikia. Heidän äitinsä kuoli ennen Waterloon taistelua, joten Landin Amerikkaan siirtyessä perheeseen kuului ainoastaan isä ja hänen kolme poikaansa.
Hän meni ensin Saint Louisiin, mutta siirtyi vähän ajan kuluttua sieltä virtaa alaspäin Point Coupéen Louisianassa, jossa hän osti vastikään kuvailemamme talon perustaen sinne kotinsa.
Hän ei elänyt mitenkään ahtaissa olosuhteissa. Ennen Amerikkaan lähtöään hän oli myynyt perintötilansa Korsikassa, saaden niistä rahasumman, joka olisi riittänyt hänelle huolettomaan elämään missä maassa tahansa, mutta varsinkin hänen uudessa kotimaassaan, tuossa vapaassa maassa, missä ravinto oli huokeata ja verot pienet. Hänen ei siis ollut pakko ryhtyä mihinkään ammattiin tai virkaan uusilla asuinsijoillaan — eikä hän ryhtynytkään. Miten hän käytti siis aikaansa? Hän oli sivistynyt mies. Ennen Ranskan armeijan riveihin astumistaan hän oli opiskellut luonnontieteitä. Hän oli luonnontutkija. Ja luonnontutkija löytää tekemistä kaikkialla — voi koota tietoja ja hankkia ajanvietettä sielläkin, missä muut menehtyisivät ikävään. Muistakaa: "Kiviin on piirrettyinä tarinoita, ja lirisevät purot puhuvat kuin kirjat!"
Eikä hän sulkeutunut tiedekammioonsa. Suuren Audubonin tavoin hän rakasti samoilua luonnossa. Hän halusi oppia läksynsä luonnolta itseltään. Hänessä yhdistyi metsästyshalu hienompaan, tieteelliseen vaistoon, ja mikäpä olisi enää paremmin soveltunut hänen asuinpaikakseen kuin Mississippin laakso, joka tarjosi yllin kyllin mielenkiintoisia kohteita sekä metsästäjälle että luonnontutkijalle? Minun mielestäni hän valitsi kotinsa hyvin.
Näinpä hän käyttäessään aikansa metsästykseen, kalastukseen, lintujensa täyttämiseen, harvinaisten nisäkkäiden nahkojen parkitsemiseen, puiden istuttamiseen ja oksimiseen, poikiensa opetukseen ja koiriensa ja hevostensa harjoitukseen, ei suinkaan joutanut olemaan toimettomana. Hänen poikansa avustivat häntä tietysti näissä hommissa kykyjensä mukaan. Mutta hänellä oli sen lisäksi vielä apulaisena — Hugot.
Kuka Hugot oli? Kuvailenpa hänet.
Hugot oli ranskalainen — hyvin pienikasvuinen ranskalainen, hädin tuskin puolentoista metrin mittainen. Hän oli ketterä ja vikkelä, hänellä oli iso kyömynenä ja pienestä koostaan huolimatta valtavan suuret viikset, jotka kaartuivat hänen suunsa yli melkein peittäen sen. Ne antoivat hänelle jokseenkin tuiman ilmeen, joka hänen suoraan ryhtiinsä ja nopeisiin konemaisen täsmällisiin liikkeisiinsä yhtyneenä kertoi heti, että Hugot oli ollut ranskalainen sotilas. Hän oli todellakin entinen jääkärikorpraali. Landi oli ollut hänen everstinsä. Lopun arvaatte helposti. Hän oli tullut vanhan päällikkönsä mukana Amerikkaan ja oli nyt tämän korvaamaton apulainen ja seuralainen. Harvoin saattoi tavata luonnontutkijaa näkemättä myöskin Hugotin tuuheita viiksiä aivan everstin kyynärpään vierellä. Hugot olisi kuollut, jos hänet olisi erotettu vanhasta päälliköstään pitemmäksi aikaa.
Hugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin tekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä tilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut mitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi asumattomaksi välillä viikkokausiksi — sillä luonnontutkija teki seurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he palasivat tuoden runsaan saaliin — lintujen ja turkiseläinten nahkoja, kasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen järjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä kuluttivat aikansa.
Hugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika. Mainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, — mies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen moninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin olisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja vaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli kasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista ruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja allaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti liinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa puuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä kylässä — torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista monet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla vaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui kirjakääröjä — tieteellisiä teoksia — tai omituisia koneita.
Kaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut mitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä ja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä asuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet "vanhan everstin" nimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen luonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja ihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta. Eversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain nauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin.
Myöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He olivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa kilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä, osasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää kissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat todellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka vaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus oli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä verrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan huolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi heitä kunnioitettiinkin kaikkialla.
Kukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin asioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita paitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka noin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen menneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa tilaisuuksissa "Napoleon le Grand" oli tietysti tärkeimpänä puheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan vanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan luonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi kehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.
Eivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun jäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä. Musignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan pitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet keisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat ne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta ja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.
Eversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää. Viimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut haavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä avasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen huveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin. Hän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla karsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli kasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo. Pojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä entiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.
Näissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja hänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.
Nuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen, että pitäisit heistä — kaikista kolmesta — ja viihtyisit hyvin jonkin aikaa heidän seurassaan.
PRINSSIN KIRJE
On ihana kevätaamu lähestyessämme heidän taloaan. Astumme nurmikolle sivuportista. Meidän ei tarvitse mennä sisälle, sillä sisällä ei ole ketään. Ilma on liian kaunis, mutta he kaikki ovat kuitenkin kotona — nurmikolla rakennuksen edustalla ja kuistilla.
He ovat erilaisissa hommissa. Eversti itse ruokkii lemmikkejään. Hugot auttaa häntä ja kantaa niiden muonaa sisältävää koria. Everstiä voisi nimittää komeaksi mieheksi. Hänen tukkansa on valkoinen kuin valkaistu palttina. Samoin hänen viiksensä. Partaa hänellä ei ole. Hänen leukansa on sileäksi ajeltu, iho pronssinväriseksi ahavoitunut ja hiukan punakka. Kasvojen ilme on lempeä, vaikka päättäväinen. Hän on paljon laihempi kuin ennen leikkausta, sillä sellainen aiheuttaa usein laihtumista. Puku on yksinkertainen: keltainen puuvillatakki, raidallinen paita, väljät, heleän taivaansinisestä puuvillakankaasta tehdyt housut. Hyvin leveälierinen panamahattu varjostaa hänen silmiään auringolta, ja paidanrinnus on avoin, sillä päivä on lämmin. Hugot on pukeutunut suunnilleen samoin, mutta hänen takkinsa ja housunsa ovat karkeammasta kankaasta, ja hattu on palmunlehvistä.
Entä Basil, vanhin pojista. Hän puuhailee yrittäen sitoa joitakin hihnoja metsästyssatulaan, joka on ruohikossa hänen vieressään. Basil on täsmälleen seitsemäntoistavuotias. Hän on komea nuorukainen, vaikkei häntä juuri saatakaan nimittää kauniiksi. Hänen kasvonsa ilmaisevat rohkeutta, ja vartalonsa osoittaa voimaa. Tukka on suora ja sysimusta. Hän muistuttaa enemmän italialaista kuin kumpikaan muista veljistä. Hän on todella isänsä poika — oikea korsikalainen. Basil on mainio metsästäjä. Hän rakastaa eräretkillä käyntiä enemmän kuin mitään muuta, rakastaa metsästystä sen itsensä vuoksi ja riemuitsee sen vaaroista. Hän on sivuuttanut sen iän, jolloin lintujen pyydystäminen ja oravien ampuminen kiehtoo. Hänen kunnianhimoansa ei tyydytä enää mikään vähempi kuin pantterin, karhun tai amerikkalaisen puhvelin eli biisonin ajo.
Lucien, toinen järjestyksessä, on perin erilainen. Erilainen melkein kaikessa! Lucien on hentorakenteinen, vaaleaihoinen ja vaaleatukkainen. Hän tulee enemmän äitiinsä, joka oli vaaleaihoinen ja -hiuksinen, kuten monet hänen kansastaan — baskeista. Lucien rakastaa intohimoisesti kirjoja ja opintoja. Nytkin hän tutkii jotakin kirjaa verannalla. Hän harrastaa kaikkia luonnontieteitä, mutta kasvioppi ja geologia ovat hänen lempiaineensa ja hän on melkoisesti edistynyt molemmissa. Hän seuraa Basilia kaikilla eräretkillä, mutta kesken kiihkeintä ajoa Lucien saattaa hypätä ratsultaan, jos harvinainen kasvi tai kukka tai omituisesti muodostunut kallio sattuu hänen silmäänsä. Lucien puhuu vain vähän — ei puoltakaan siitä, mitä useimmat pojat, — mutta vaikka hän tavallisesti on vaiti, on hänellä harvinaisen terävä äly ja kun hän antaa neuvojansa jossakin asiassa, ottavat toiset ne tavallisesti kunnioittavasti vastaan. Sellainen on älyn ja kasvatuksen salainen voima.
Sitten meillä on viimeisenä Francis, — nopeaälyinen, kiharatukkainen poikaviikari, loputtoman iloinen, aina hilpeä. Hänen makunsa ja mielitekonsa vaihtelevat, hänen lahjansa ovat monipuoliset — sanalla sanoen hän on enemmän ranskalainen kuin kukaan muu heistä. Francis on innokas linnustaja. Tällä hetkellä hän paikkaa verkkojaan ja hänen kaksipiippuinen haulikkonsa, jonka hän vastikään on puhdistanut, on asetettuna hänen viereensä. Francis on kaikkien suosikki, mutta tuottaa paljon kiusaa Hugotille, jolle hän vähän väliä tekee kepposia.
Luonnontutkijan perheineen ollessa näissä puuhissa kuultiin kovaa jyminää joelta. Se muistutti jonkin verran tykkien säännöllistä jyminää, vaikka pamaukset kuulostivatkin pehmeämmiltä ja ontommilta.
— Höyrylaiva! huudahti Francis, jonka korva kuuli äänet ensiksi.
— Niin on, jupisi Basil, — arvattavasti matkalla New Orleansista Saint Louisiin.
— Ei, sanoi Lucien, kohottaen tyynesti päänsä kirjastaan, — se on Ohion laivoja.
— Mistä sen tiedät, Luce? kysyi Francis.
— Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on. Kauriinsilmä … Cincinnatin postilaiva.
Samassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten iso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata vettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi Lucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry Kauriinsilmä. Tämä oli voitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella vaatimattomuudella.
Laiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys kuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski laituriin.
— Hugot! huusi eversti. — Siellä voi olla jotakin meille. Menehän katsomaan.
Hugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka kävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi tullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.
— Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa ensimmäistä sanaa kaikkeen. — Se on prinssiltä, isä, minä tunnen sinetin.
— Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa silmälasinsa.
Kirje avattiin ja luettiin viipymättä.
— Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.
Hugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi sotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.
— Hugot, sinun on matkustettava Saint Louisiin.
— Bien, mon colonel![Hyvä on eversti!]
— Sinun on lähdettävä seuraavalla laivalla.
— Très-bien, mon colonel![Selvä on eversti!]
— Sinun on hankittava minulle valkoisen puhvelin talja.
— Se ei tuota vaikeuksia, monsieur.
— Pelkään, että se on vaikeampaa kuin luuletkaan.
— Vaikka olisi rahaakin, monsieur?
— Niin, rahallakin, Hugot. Kuulehan! Minä haluan nahan… ei vuotaa, vaan täydellisen nahan päineen, koipineen, aivan ehjän, joka kelpaa täytettäväksi.
— Ahaa, mon colonel, se on jo eri juttu!
— Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui eversti itsekseen mietteliäänä. — Pelkään pahoin, ettemme saa sellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi… niin, maksoi mitä maksoi!
— Teen parhaani, eversti.
— Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja ansoilla pyytäjiltä… tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua onnista, pane ilmoitus sanomalehtiin… ilmoita sekä englannin- että ranskankielellä. Mene herra Choteaun luo… mihin vain. Älä säästä kuluja.
— Restez tranquille, mon colonel[Olkaa huoletta, eversti!], teen kaiken sen.
— Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva jokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint Louisin laivoja.
Kaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa ylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.
— Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. Lännen Kaunotar.
Lucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi höyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan aluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että poika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja Lännen Kaunotar.
Hugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin laiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut muutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään — ja riensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.
LÄHTÖ SUURELLE METSÄSTYSRETKELLE
Kesti kokonaista kolme viikkoa ennen kuin Hugot palasi. Ne olivat pitkiä viikkoja vanhalle everstille, jota kiusasi pelko, ettei Hugot onnistuisi tehtävässään. Hän oli vastannut prinssi Bonaparten kirjeeseen, luvaten — jos mahdollista — hankkia valkoisen biisonin nahan, tätä prinssi oli nimittäin kirjeessään pyytänyt, ja eversti olisi mieluummin uhrannut puolen omaisuuttaan kuin jättänyt tämän toivomuksen täyttämättä. Eipä siis ihme, että hän oli levoton Hugotin viipyessä.
Hugot palasi vihdoin myöhään eräänä iltana. Eversti ei odottanut hänen ehtimistään sisälle, vaan meni kynttilä kädessä ovelle häntä vastaan. Hänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä Hugotin kasvot vastasivat hänen kysymykseensä ennen kuin sitä oli tehtykään. Samassa silmänräpäyksessä kun valo lankesi niille jokainen olisi voinut huomata, että Hugot oli palannut ilman nahkaa. Hän näytti alakuloiselta, ja hänen suuret viiksensä olivat ikään kuin vaalenneet ja riipuksissa.
— Et saanut sitä? sopersi eversti.
— En, herra eversti, mutisi Hugot vastaukseksi.
— Yrititkö kaikkialta?
— Kaikkialta.
— Ilmoititko sanomalehdissä?
— Kaikissa lehdissä, monsieur.
— Ja tarjosit korkean hinnan?
— Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan valkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa enemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella dollarilla.
— Minä antaisin viisituhatta!
— Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole saatavissa Saint Louisissa.
— Mitä herra Choteau sanoo?
— Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista, mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja niistäkin vaadittiin suuret summat.
— Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen… suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?
— Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli kuunnellut kaksinpuhelua. — Mistäpä muualta kuin preerialta.
— Preerialta! toisti isä koneellisesti.
— Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle valkoisen puhvelin, takaan sen.
— Hurraa, Francis, huudahti Basil, — olet oikeassa! Samaa aioin ehdottaa itse.
— Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!
Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.
Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.
— Isä, sanoi hän, — on totta, että herra Choteaulla on paljon kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa. Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme, sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.
— Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa ehdotuksesta. — Tulkaa sisään… Syötyänne illallisen voimme jutella asiasta paremmin.
Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin seuratessa heitä.
Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.
Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin lähteä.
Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus. Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin. Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja " mes jeunes chasseurs " [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä riippui.
Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia, heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut heidät nukkumaan taivasalla — pimeässä metsässä, suojattomalla ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain, ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota hän oli heille opettanut — etenkin Lucienille, — tekisi heille tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista, juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista kompassittakin — tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä. Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.
Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä kolmaskin syy — ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän luonnontutkijallamme se oli voimakas.
Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin toimeen ilman häntä.
Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta — ja he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä — aivan päinvastoin — enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia mukaan.
Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä, nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta metsästykseen Hugotilla — vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä — ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja intiaanit… Huh, intiaanit!
Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista heimoa — monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai myrkyllinen hämähäkki, — luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä kuin lähettää heidät villien pariin.
Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.
Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita nimitetään "sota-alueiksi" — toisin sanoen sellaisilla tienoilla, missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.
Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla, joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä. Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää päänahkansa tuossa tuokiossa.
Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:
— Talleta tämä tarkoin, Basil… tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä sitä koskaan käsistäsi… henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!
Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.
Eversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat olivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa, kääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat lähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua kuultiin Francisin huutavan:
— Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!
LEIRI
Nuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja ratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan Mississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten asutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun uudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille luvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit sivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan loitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet soiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen eteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia siirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta korpea.
Noin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta ympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla harvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä. Pojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä aikaisemmilla metsästysretkillään.
En halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa varrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon tilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat jääneet yöksi.
Se oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa metsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala avonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti erityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla ympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan eri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät olleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten kuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä liuskoina.
Kauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä rungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan nähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin nimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja muoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään vihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli, ja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli magnolia.
Korkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja sievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia köynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon ylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja, jotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa, luultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä taholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen viuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen leiman.
Pojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua ehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän pysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen reunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai pyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta oli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme satulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia, korkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä "sarvi" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn. Toisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta jalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin suuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä oli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain avautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista mallia, jollaista siinä maassa nimitetään alparejaksi. Siinä oli vahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan olkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita huopia — punaisia ja vihreitä — sekä karhunnahka ja pari puhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja, suitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli kohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi näistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas, ampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia riippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt lataimien ulospistäviin päihin.
Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu — paras polttopuista, — vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja, kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine varsineen.
Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista olennoista.
Mainitsemme ensin sankarimme — Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen, hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää. Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan. Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään. Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.
Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.
Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea ratsu — puoliksi arabialainen — ja nähtävästi hyvin voimakas ja raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari — siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi, se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan että luonteeltaan oikea hevonen — sitä pientä, mutta tulista rotua, jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) — varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.
Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja keittoastioita.
Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin — koira Marengo. Koostaan ja väristään päätellen — joka oli keltaisenruskea — sitä olisi voinut erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin sekoitus — voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.
Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.
ORAVA PULASSA
Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.
— Onpa ikävää, hän mutisi, — että meillä ei ole vihanneksia!
— Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. — Täällä lähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen ottamaan selvää.
Näin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja yrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta sitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän puron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet täynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin eteen. Siinä oli kahta lajia — toinen muistutti pientä naurista, ja kasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota tavataan monilla seuduilla Amerikassa.
— Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, — mikä onni! Pommes blanches — ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota kelpaa maistaa.
Ja hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä höyryävään kattilaan.
Liha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis. Kattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan ruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat tuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he turvautuisivat jauhopussiinsa… ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat he tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla retkillä monta kertaa ennen.
Heidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia kyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen lähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka muistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista valonvälähdystä.
Kaikki kolme arvasivat, mikä se oli — salamana ylös puunrunkoa vilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa vasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi — kuten on oravien tapa — ennen kuin tekisi uuden ponnistuksen.
— Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, — se on liito-orava ja kaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi, että se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria tuollaisesta nahasta.
— Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan pyssyänsä.
— Seis, Francis! sanoi Lucien. — Anna Basilin yrittää kiväärillään. Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.
— Hyvä on, vastasi Francis. — Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa että minä olen valmiina.
Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän kiväärin ja tähtäsi otusta.
Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava tulppaanipuu — ukkosen tai myrskyn runtelema — ja seisoi hiukan erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu. Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.
Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa. Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän säteistä.
Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.
Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili iso petolintu.
— Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. — Se on punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.
Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan sillä hetkellä.
Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.
— On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, — sellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan puuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.
— Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. — Mutta katsohan, vihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä, ja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen niskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?
Orava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli jonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen tähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan jännitys ja pelko.
Heti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se alkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia huutoja. Se ei ollut kirkumista — jota näiltä linnuilta usein kuullaan, — vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin toverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus kaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan, punapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan ilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras on aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun yläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin. Orava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden aikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin ulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.
Haukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi hyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle puolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso naarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti sen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi niin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun ympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja linnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se äänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.
Sen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä haukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein silmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja räpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä mykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri Francis oli ampunut punapyrstöt.
Ihmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista eikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja jo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti kuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan puuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään puun — yli metrin paksuisen tammen — juurelle he mielipahakseen näkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän oravanajo tietysti päättyi.
FRANCIS KOMPASTUU
Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle. Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista joista.
Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.
Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen. Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun — köynnöksiä ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin. Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan silkinhienoilla teriöillään.
Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia, jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja, joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia kartioita — kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.
Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta — joko luontaisesta laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin, mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.
Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa. Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden lähellä oli parvi kiljukurkia — jokainen täysikasvuisen miehen korkuinen, — ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain hiekkakurkia.
Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.
Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen Louisianan erämaiden suoseuduille.
Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle paikalle. Paikka oli avoin — siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja — ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat leikattu talteen — niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun metsästäjät lopettivat illallisensa — tai oikeastaan päivällisensä, koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.
Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei ollut muuta hommaa, päätti bayoun rantoja pitkin hiipien ampua flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja lähti.
Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.
Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen. He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus — alligaattori!
Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia — yli kuusi metriä pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti. Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan hengästyneenä ulos pensaikosta: — Karhu, karhu!
Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli ryhtynyt takaa-ajoon.
Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil, joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.
Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.
Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.
Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä — aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.
VÄHÄN ALLIGAATTOREISTA
Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil, joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.
— Alligaattori, hän aloitti, — kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä Crocodilida eli krokotiilit.
Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa. Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier. Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat, alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa. Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.
— Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, — tunnetaan viisi eri lajia. Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla. Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.
— Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon. Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät — etujaloissa on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä, sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.
— Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi taaksepäin, — yli korvienkin — missä ne niveltyvät toisiinsa ikään kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta olisi liikuttanut yläleukaa.
— Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.
— Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia. Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista. Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys- ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä iskee miehen hengettömäksi. — Monet alligaattorin tavoista ovat teille tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla, muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi. Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan tai hartioille monet ovat kiivenneet.
— Mutta, onko totta, keskeytti Francis, — että vanhat koiraat syövät omia poikasiaan?
— Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen itse nähnyt.
— Niin minäkin, virkkoi Basil, — monta kertaa.
— Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.
— Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.
— Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus. Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet — imettäväiset ja linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.
— Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil — mutta minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia, ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen. Koiraa ei nähty sen koommin.
— On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia muitakin eläimiä, vastasi Lucien, — mutta että ne erityisesti himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.
— Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa kohti.
— Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä hurjia tappeluja.
— Mutta miten, Luce, kysyi Francis, — miten ne voivat pyytää kaloja, jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?
— Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen sotajuonen avulla.
— Millaisen sotajuonen?
— Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?
— Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.
— No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi paikallaan — epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi, kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti, paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.
— Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman surman silmänräpäyksessä.
— Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita? tiedusteli Basil. — Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi. Tätä en ole voinut käsittää koskaan.
— Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy sinne sattumalta — se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä ainekset jäävät tietysti sen vatsaan — kasaantuen sinne ehkä kautta sen elinajan — ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa. Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.
— Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina vain keppi aseenamme.
— Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.
— En uskaltaisikaan… siinä olet oikeassa.
— Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten. Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä. Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi totta.
— Voi, kerro… kerro, huudahti Francis. — Me kestämme kyllä, meillä ei ole heikot hermot. Eihän Basil?
— Ei, Basil vastasi. — Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.
INTIAANIÄITI JA KAIMAANI
— Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös alkuasukkaiden veltto luonne — he ovat intiaanien ja espanjalaisten sekoitusta — estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.
Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä tavoin, koska bogadoreilla on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin kauhea murhenäytelmä on tapahtunut… kun ne ovat siepanneet jonkun onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään, kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita. Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.
Eräs vaquero (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi — noin kuusi- tai seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.
Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten kaupunkien tyttäriä.
Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä kääröistä.
Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön. Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus. Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen — suuren kaimaanin — rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle. Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli lakannut hengittämästä.
Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään — ei kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.
Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin, kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin, amerikkalaisen aloen eli pita -puun säikeistä punottua köyttä ja muutaman veitsen.
Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana. Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania vastaan.
Kun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään, ruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi pensaitten taakse odottamaan tulosta.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen matelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen isoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta, odottaen aikaansa.
Kaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä varten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät voi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa ruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen hypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen aikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli kiikissä!
Huomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi sitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi verta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se syöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta tehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan valtavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja se virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa jokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin kostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä hirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.
Laukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä. Hän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.
Surullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin sanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja tapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän kestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.
Tämä kertomus, lopetti Lucien, — on tosi ja siitä onkin kulunut vain pari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.
— Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, — huudahti Basil. — Se saa mielen kuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti ampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan ruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan alligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä näkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.
— Maltahan, huusi Francis. — Odota hiukan, niin houkuttelen ne lähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.
Francisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä kaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin luonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja piiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua kuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.
Muutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen yli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat rantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva iso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä laskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja vielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti ilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen makasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus oli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.
Basil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata luotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat pois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti isoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja niiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.
Keitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia illalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät levolle.
Seuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan tukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.
HÄVITYKSEN KETJU
Jätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan länteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa puhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan sitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä kohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta vaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat kaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan aavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät poikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä kauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.
He kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat etelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta milloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa uida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä tietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira Marengo opetetut uimaan kuin kalat.
Muutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä joki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon alueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se oli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat sypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli valoisampaa ja aukeampaa.
Sabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin, ja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan yli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet ylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja pystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän lehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut olivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä hedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista huippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja oksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha raunioitunut torni.
Maa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun sinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi malvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja viidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja kiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat kiehkuroina rungosta toiseen — runkoköynnös valkoisine terttuineen, sulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin torviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla teriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.
Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita taljojaan ja huopapeitteitään.
— Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, — että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.
— Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.
— Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä. Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista noissa puissa?
— Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. — Emme muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.
— Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?
— Emme, sanoi Basil. — Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja, papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.
— Ovat kyllä, vastasi Lucien, — mutta oletko koskaan huomannut niiden kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?
— Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.
— Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, — päättelenkin, että tässä on ollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin istutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.
— Mutta, Luce, keskeytti Francis, — en ole koskaan kuullut intiaanien rakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on täytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta alaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.
— Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin asuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä on ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.
— Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella, mutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.
— Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo, jonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit olivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen sivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata. Nyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.
— Miten se tapahtui?
— Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat väittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät. Tämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen espanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten sepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa, että Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja Chicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien kanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei siis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut jäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn vuoksi?
— Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.
— Mitä sanotkaan? huudahti Basil. — Sinäkö, Francis, joka vuosittain syöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja, imeskellen niitä kuin pussirotta!… sinäkö et käyttäisi niitä hyväksesi?
— Se on totta, myönsi Francis, — mutta emme kuitenkaan viljele näitä puita hedelmiensä vuoksi… löydämme niitä riittävästi kasvamassa villeinä metsissä.
— Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, — että olemme edullisemmassa asemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme paremmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin viljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä ei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien laita oli toinen. Tosin he tunsivat "intiaaniviljan" eli maissin, mutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden hedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla intiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa ei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä tuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän heimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa vyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa — sellaisia kuin edessämme näemme, — ja niistä he saivat sekä ravintonsa että hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin, ja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä hyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.
— Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan veljeensä, — jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen kaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää kaiken.
— Olisi kyllä, vastasi Basil, — kuuntelisin sitä mielelläni.
— Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen, virkkoi Basil.
— Sepä hauskaa, vastasi Lucien, — sillä minusta se tiede tuottaa paljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan hyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.
Ja Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia lopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa lyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun välillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat, toisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä lehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia niin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet — koko pinta helotti kuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja levitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä. Muutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin torviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.
Vaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa silmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän keskeytti keskustelun huudahtaen:
— Katsokaahan tuonne… mesilintuja!
Kolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut tahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei mesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan huomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä olentoja ja lentävät niin nopeasti — pyrähdellen kukasta kukkaan ja puusta puuhun, — että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen niitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta yksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin huudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.
— Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.
— Tuolla, vastasi Francis, — luulen näkeväni useitakin torvikukkasissa.
— Hiljaa! kuiskasi Lucien. — Lähestykää niitä varovasti, jotta ette peloita niitä pois… Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.
Näin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana varovaisesti eteenpäin.
— Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. — Nyt näen yhden! Se on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät enemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt kukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien suhinaa… aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä englanninkielellä nimitetäänkin "surinalinnuksi". Katsokaa, miten sen kaula välkkyy… aivan kuin rubiini!
— Vielä toinenkin! virkkoi Francis. — Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole läheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?
— Ei, vastasi Lucien, — se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei ole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.
— En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.
— Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, — koiras ja naaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.
— Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.
— Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.
— Voin ampua ne pienillä haulilla.
— Ei, kielsi Lucien, — hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi. Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta, malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat. Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä… jostakin paljaasta haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.
Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä samoin kuin hunajaakin — kysymys, josta lintujen tutkijat ovat väitelleet.
Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti, hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi liikunta sen paetessa.
Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty. Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia, silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.
Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana. Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.
Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien pariin.
Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin Basil. Se oli jotakin kamalaa!
Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain, milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen. Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen raajaa — pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin — edessä kaksi kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta, niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului hämähäkkien sukuun.
— Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. — Katsokaa, hän jatkoi, — se ajaa takaa rubiinikaulaa!