SAARROKSISSA HIMALAJALLA

Saksalaisten veljesten seikkailuja

Kirj.

MAYNE REID

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston nuortenkirjoja 23.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelijänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä, se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä, tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen "tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taistelulta intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

V. H.-A.

1. luku.

HIMALAJA.

Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien ylänköjen välissä, — tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput — ainakin puolisen tusinaa niistä — ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen ikuista lumivaippaa hartioillaan!

Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä erikoiskuvauksilla niistä — niiden eläimistöstä, metsistä, kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen — asianhaarain mukaan — ison Intianmaan vartijoina.

Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa "vuorijonoksi". Espanjalaiset maantieteilijät sanoisivat sitä "sierraksi" (saha) — jota nimitystä he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu — yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa — ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin ulottuu kahden leveysasteen yli.

Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen "vuorijono". Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.

Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta, joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.

Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä — niiden, jotka rajoittuvat Intian tasankoihin — samoin kuin muutamissa sisemmän vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat. Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä — alppikasviston jäkäliä ja sammalia — aivan samoin kuin napapiirin takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja, saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla tunnetaan!

Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti Hindustanin kansasta. Idän puolella — Bhotanissa ja Sikhimissä — he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen, buddalainen ja braamalainen.

Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille — jommoisia ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut — ei ole yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta. [Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin aikana. Suom.]

Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista ajoista asti — ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain Imaus ja Emodus — olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset — ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat — ovat kertoneet meille niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten — eritotenkin ghurkain — vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia, niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein terra incognita'na.

Vastikään olemme sentään saaneet enemmän tietoja tuosta mieltäkiinnittävästä maanpinnan osasta. Kasvitieteilijä, jota on sinne houkutellut seudun uhkea kasvisto, on avannut meille kasvullisuuden uuden maailman. Royle ja Hooker ovat suorittaneet taitavasti tämän tehtävän. Eläintieteilijä, jota niinikään on vetänyt puoleensa seudun vaihteleva eläimistö, on tutustuttanut meidät uusiin ilmiöihin ja muotoihin tällä alalla. Hodgson ja Wallich ovat tämän lajin historioitsijoita. Ja tuskinpa meidän on vähemmästä kiittäminen urheilumiehiä ja metsästäjiäkään — Markhamia, Dunlopia ja "vuorelais"-Wilsonia.

Mutta näiden nimien lisäksi, jotka ovat tulleet kuuluisiksi niiden omistajain tutkimuksista julkaistujen selontekojen avulla, on muitakin, jotka ovat vielä kirjoihin merkitsemättä. Kasvienkerääjä — yritteliään tarhurin yksinkertainen mutta tarpeellinen asiamies — on löytänyt tiensä Himalajalle, urkkinut syrjäisimmätkin solat, kiivennyt jyrkimmätkin vierut ja samoillut pitkin ikuisen lumen rajoja. Uusia lehti- ja kukkamuotoja etsien hän on kahlannut sameat joet, uskaltanut kuohuville koskille ja vaarallisille lumivieremille ja kulkenut kiiltävien vuorijäätikköjen pelottavain halkeamain yli. Ja vaikkei mikään painettu kirja tiennekään kertoa hänen kirjavista seikkailuistaan, ei hän ole sen vähemmin ollut mukana lisäämässä tietojamme tuosta mahtavasta vuorimaailmasta. Hänen opetuksensa on luettavana kukista, purppuraisen magnolian, deodarin, rododendronin kukinnoista. Siitä kertovat kasvihuoneet, kämmekän ihmeelliset kukat, kierreputken merkillinen muoto; puutarhoissa on siitä tarinoita, monissa arvokkaissa juurissa ja hedelmissä, jotka ovat määrätyt ennen pitkää joutumaan jälkiruokapöydän kaunistuksiksi.

Meidän tehtävänämme on kertoa erään tuollaisen vaatimattoman retkeilyn vaiheet, muutaman nuoren kasvinkerääjän seikkailut, joka oli eräällä maailman pääkaupungissa hyvin tunnetulla "kylvömiehellä" palveluksessa.

2. luku.

NÄKÖALA KHUMULARILTA.

Kertomuksemme näyttämö on ihan Himalajan sydämessä, siinä osassa vuoristoa, jota englantilaiset matkailijat ovat vähimmin tutkineet, mutta joka ei kumminkaan ole kauimpana Anglo-Intian pääkaupungista, Kalkuttasta. Melkein säntilleen pohjoiseen tästä kaupungista ja niillä tienoilla, missä Bramaputran suuri mutka kiertää Himalajan selänteitä, on löydettävissä se piste, johon meidän on kohdistettava huomiomme. Kirjallisessa mielessä voimme nimittää sitä pisteeksi, verrattuna summittaisesti sitä ympäröivän erämaan autioon suuruuteen — erämaan, jonka muodostavat paljaat, kalseat vuorenharjat, kiiltävät jäätiköt, lumipeitteiset huiput, kohoten kerroksittain toinen toisensa yläpuolelle tai kasattuina epäsuhtaisiksi möhkäleiksi kuin sakeat pilvet.

Tämän kallioiden, jään ja lumen kaaoksen keskeltä kohoaa Khumularin majesteettinen huippu, valkein viitoin ja kruunuin puettuna, niinkuin sen pyhyydelle sopiikin. Ympärillä on toisenmuotoisia vuoria, sen naapureita ja seuralaisia, vähäisempiä kooltaan, mutta kuitenkin mahtavia nekin, esiintyen samanlaisessa ikuista puhtautta säteilevässä puvussa kuin Khumularikin.

Jos voisit nousta Khumularin korkeimmalle huipulle, niin sinulla olisi silmäisi edessä ja tuhansia jalkoja alapuolellasi kertomuksemme tapahtumapaikka — näyttämö, jolla sen eri kohtaukset on esitetty. Tämä näyttämö muistuttaisi melkoisesti amfiteatteria, paitsi että näytelmän henkilöitä olisi vähän ja katsojia ei ollenkaan.

Katsellessasi Khumularin huipulta tämän majesteettisen vuoren juurella olevia kukkuloita kohti, huomaisit siellä varsin merkillisen näköisen laakson — niin kummallisen, että huomiosi kääntyisi siihen heti. Panisit merkille, että se on säännöllisen soikion muotoinen ja että sitä eivät rajoita viettävät rinteet, vaan miltei pystysuora kallioseinä, joka näyttää ulottuvan yhtäjaksoisesti ympäri koko laakson. Tämän tumman graniittisen kalliojyrkänteen voit silmämäärällä arvioida kohoavan useita satoja jalkoja äkkijyrkästi ylös laakson pohjasta. Jos olisi kesän aika, huomaisit edelleen, että sen reunalta poispäin alkaa vuori taas tummanvärisenä jyrkentyä ja kohota yhä ylemmäksi, suipeten vihdoin yltympäri kohoaviksi kukkuloiksi ja kärjiksi, ja että nämä, ollen lumirajan yläpuolella, ovat vakinaisesti tuon puhtaan valkovaipan verhoamia, joka on putoellut niille taivaista.

Nämä yksityiskohdat kiintyisivät huomioon ensi silmäyksellä. Sitten siirtyisi silmäsi alhaalla olevaan laaksoon ja viipyisi siellä, ihmetellen seudun omituisuutta ja ihastuneena sen viehkeään sulouteen, se kun on niin jyrkkänä vastakohtana tuolle karulle ympäristölle, jota tähän asti olit tarkastellut.

Laakson muodon nähdessään tekisi mieli otaksua, että se onkin jonkun sammuneen tulivuoren suuri, soikea syöksyaukko. Mutta mustain rikkipitoisten laavanjätteiden asemesta, joita ehkä odottaisit näkeväsi ripoteltuina sen pohjalle, huomaatkin hymyilevän kauniin, vihannan maiseman, kenttämäisiä tasankoja puistojen, viidakkojen ja pensastojen keskellä, siellä täällä joku kalliotöyräs ja pengermä ikäänkuin rakennettuna taiteelliseksi koristeeksi. Pitkin kalliojyrkänteen piiriä kasvaa metsää tummanvihantana vyönä, ja laakson keskellä on päilyvä järvi, jonka hopeiselle pinnalle voit nähdä joinakin hetkinä päivästä kuvastuvan osia siitä lumipeitteisestä huipusta, jolla seisot — itse Khumularin kartiosta.

Hyvällä kaukoputkella voit erottaa useampaa lajia nelijalkaisia käyskelemässä noilla viheriöillä laitumilla, monenlaisia lintuja lentelemässä ja toisia ilakoimassa järven pinnalla.

Sinua houkuttaisi nähdä lähistössä joku suuri kartano. Tähyilisit kenties joka suuntaan odottaen, pilkistäisikö puiden seasta esiin savupiippuja ja torninhuippuja. Mutta nämä toiveesi pettäisivät.

Toisella puolen laaksoa, lähellä ympäryskallion juurta, voisit nähdä valkoista huurua nousevan maan pinnalta. Olisi erehdys luulla sitä savuksi. Sitä se ei ole, vaan kuumasta lähteestä kohoavaa höyryä; tämän lähde pulppuilee kallion kyljestä ja muodostaa pienen purosen, joka ikäänkuin hopeainen juova yhdistää sen järveen.

Mielistyneenä tämän viehättävän laakson näkemiseen tahtoisit päästä käymään siellä. Laskeutuisit Khumularin korkeaa viettävää rinnettä ja ponnistellen sitä ympäröivien rosoisten juurikukkulain läpi saavuttaisit viimein tuon kiertojyrkänteen äyrään. Mutta siihen sinun olisi pysähdyttävä. Siitä ei mene alaspäin minkäänlaista polkua, ja jos aikomuksesi on vielä päästä tuon hymyilevän järven rannoille, niin sinun on laskeuduttava kalliolta köyttä tai köysirappusia myöten useampia satoja jalkoja.

Jos on kumppaneita apuna, niin tämä onnistuukin. Mutta laaksoon kerran päästyäsi voit palata sieltä samoin ainoastaan köysirappusia kiipeämällä; muuta mahdollisuutta ei ole.

Laakson laidassa havaitset eräässä paikassa aukon kalliossa ja voit kuvitella yrittäväsi sitä tietä päästä vuoren kupeelle. Aukon suun voikin saavuttaa helposti lievää ylämaata kulkien, mutta vaellettuasi sen läpi huomaatkin sen vain johtavan erääseen solaan, itse laaksoa muistuttavaan aukeaan, jota molemmin puolin rajoittavat äkkijyrkät kallioseinät. Tämä sola on puolittain jäätikön peittämä, jonka pintaa sinun on laskeuduttava jonkun matkaa alaspäin. Tämän laskutaipaleen suoritettuasi huomaat jäätikön katkeavan, ja edessäsi on suuri halkeama, sata jalkaa syvä ja sata leveä. Etemmäksi et voi päästä silloittamatta halkeamaa, ja jos onnistuisitkin tekemään sillan sen yli, niin tapaisit alempana toisia vieläkin syvempiä ja leveämpiä, joiden yli sinun olisi mahdoton päästä.

Jos sitte pyörrät takaisin ja tarkastelet tuota omituista laaksoa, johon olit laskeutunut, niin näet siellä monenlaisia puita, monenlaisia nelijalkaisia, monenlaisia lintuja ja hyönteisiä — tapaat siellä joka lajia elollista elämää, paitsi ihmisolentoja. Mutta jos et tapaakaan ihmistä, niin löydätpä kumminkin jälkiä hänestäkin. Likellä kuumaa lähdettä huomaat ikäänkuin jonkinlaisena nojana kalliota vastaan alkuperäisen kivenlohkoista rakennetun majan, joka on rapattu puron uomasta otetusta liejusta. Astut sisään. Huomaat sen tyhjäksi ja kylmäksi, aivan asumattomaksi. Kalustoa ei ole. Soran ja ruohon peittämiä kivisiä alustoja, joilla nähtävästi on nukuttu tai maattu, ja pari kolme graniittilohkoa, joilla arvatenkin on istuskeltu. Siinä kaikki. Muutamia nahankappaleita riippumassa seinillä ja eläinten luita hajallaan ulkopuolella maassa — merkkejä sen ruuan laadusta, jolla majan asukkaat ovat mahtaneet elää. Metsästäjiä ne ovat varmaankin olleet. Se kai lienee sinun luonnollinen otaksumasi.

Mutta miten ne joutuivat tähän laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois? Tietenkin ne laskeutuivat sinne samalla tavalla kuin sinäkin ja sitten taas kiipesivät pois köysiportaita myöten.

Tähän päätökseen varmaankin tulisit; ja se olisikin tyydyttävä selitys, jollei ottaisi lukuun erästä seikkaa, johon nyt juuri kiinnitämme huomiota.

Tutkiessasi jyrkänteen sisäseinää kiintyy silmäsi omituiseen ilmiöön. Havaitset kapean viirun eli pikemminkin sarjan likekkäin olevia viiruja, jotka nousevat pystysuorasti kallion juurelta ylöspäin. Siirtyessäsi lähemmäksi näitä merkillisiä juovia huomaatkin niiden olevan rappusia; alimmaiset nojaavat maahan ja ulottuvat reunakkeelle, jolle toiset on asetettu; nämä taas ulottuvat toiselle reunakkeelle, jossa on pohja kolmansille rappusille, ja samalla tapaa jatkuu kuusi rappukerrosta.

Ensi katsannolla näyttäisi siltä kuin olisivat nuo majassa asuneet, entiset luonnonkansalaiset poistuneet laaksosta näiden rappusten avulla. Tämä olisi taaskin luonnollinen päätelmä, jollei sitä vakuuttaisi vääräksi seuraava seikka: rappuset eivät jatku jyrkänteen yläreunaan asti! Pitkä taipale, joka vaatisi vielä parit kolmet samanlaiset tikkaat, on täyttämättä ylimmäisten rappusten ja jyrkänteen äyrään välillä, ja tuota väliä ei ole voitu kiivetä ilman lisätikkaita. Missä ne ovat? Tuskin on luultavaa, että ne oli nostettu ylös, ja jos ne olisivat pudonneet takaisin laaksoon, olisivat ne vielä siellä. Mutta maassa ei sellaisia ole.

Mutta näitä arvailuja ei ole tarvis jatkaa. Pikainen kallion tarkastelu riittää vakuuttamaan sinulle, että aikomus kiivetä ylös asti rappusia myöten ei olisi onnistunut. Reunake, jolle ylimmäisten tikkaiden yläpää ulottuu, olisi osoittautunut liian kapeaksi kannattamaan toisia, tai paremmin sanoen: ylempänä olevat ja ulkonevat kalliot olisivat tehneet mahdottomaksi sijoittaa rappusia tuolle mainitulle reunakkeelle. On ilmeistä, että aietta oli yritetty panna toimeen, mutta että se oli hylätty.

Itse yrityksen laatu jo ilmaisee, että sen tekijäin on täytynyt joutua epätoivoiseen tilanteeseen — vangeiksi tuohon jyrkänteiden ympäröimään laaksoon, ilman muuta pelastumisen keinoa kuin minkä ehkä itse keksisivät.

Ja vielä enemmänkin. Tutkittuasi paikan tarkasti voit tulla siihenkin tulokseen, että heillä ei ole ollutkaan mahdollisuutta päästä pois tuosta merkillisestä vankilasta, ja ajatuksesi jäävät vain harhailemaan uusissa arvailuissa: keitä nuo ovat olleet, jotka ovat eksyneet tähän syrjäiseen maailman kolkkaan; miten he joutuivat laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois; ja vihdoin, pääsivätkö he sieltä ensinkään.

Arvailusi ja otaksumasi tulevat loppupäätökseen, jahka olet lukenut Saarroksissa Himalajalla.

3. luku.

KASVIENKERÄÄJÄ JA HÄNEN TOVERINSA.

Karl Linden, nuori saksalainen ylioppilas, joka oli ottanut osaa vallankumouksellisiin taisteluihin 1848, oli maanpakoon ajettuna hakenut turvapaikan Lontoosta. Niinkuin enimmät pakolaiset, oli hänkin varaton. Mutta hän ei ollut heittäytynyt joutilaisuuteen, vaan oli hakenut tointa ja saanutkin semmoisen eräässä noista upeista kasvitarhoista, joita tavataan maailman pääkaupungin esikaupungeissa. Hänen kasviopilliset tietonsa herättivät heti hänen esimiehensä, taimitarhan omistajan, huomiota. Tämä oli noita yritteliäitä ja reippaita miehiä, jotka, tyytymättä viljelemään yksistään niitä puita ja kukkakasveja, jotka jo ovat löytäneet tiensä puutarhoihimme ja kasvihuoneisiimme, kuluttavat suuria summia rahaa lähettämällä asiamiehiä kaikkiin maan ääriin etsimään ja toimittamaan kotimaahan uusia harvinaisia ja kauniita lajeja.

Nämä asiamiehet — kasvitieteelliset keräilijät eli "kasvinmetsästäjät", kuten heitä sopinee nimittää — ovat tehtäväänsä suorittaessaan tutkineet ja yhä tutkivat maapallon kaikkein kaukaisimpia ja asumattomimpia seutuja. Semmoisia ovat synkät aarniometsät Amazonin, Orinocon ja Oregonin varrella Amerikassa, Afrikan kuumat seudut päiväntasaajan vaiheilla, Intian troopilliset viidakot, Itämaan saarien rehevät metsät — lyhyesti sanoen, kaikki seudut, mistä ikänä saattaa löytää ja hankkia uusia kasvimaailman ja metsän kauneuksia.

Etevän kasvitieteilijän Hookerin suorittamat Sikhimin Himalajan tutkimukset — niiden tulokset on kerrottu matkakirjassa, joka vetää vertoja suuren Humboldtin vastaavalle teokselle — olivat kiinnittäneet huomiota tämän vuoriston runsaaseen ja monipuoliseen kasvistoon. Tästä oli seurauksena, että tuo yritteliäs tarhuri, joka oli antanut Karl Lindenille väliaikaista tointa puutarhassaan, siirtikin hänet tärkeämmälle ja hauskemmalle työmaalle lähettämällä hänet "kasvinmetsästäjänä" Tibetin Himalajalle.

Veljensä Kasparin seuraamana matkusti nuori kasvitieteilijä Kalkuttaan ja viivyttyään siellä vähän aikaa lähti taipaleelle kohti Himalajaa, suunnaten kulkunsa jokseenkin suoraan pohjoiseen Gangesin kaupungista.

Hän oli saanut itselleen oppaaksi erään kuuluisan hindu-metsästäjän eli "shikarin", nimeltä Ossaru. Tästä miehestä tuli noiden kahden veljeksen ainoa seuralainen ja kumppani, jollemme lue sellaiseksi suurta pystykuonoista ajokoiraa, jonka veljekset olivat tuoneet mukanaan Euroopasta ja joka tunsi nimen Fritz.

Nuori kasvitieteilijä oli tullut Intiaan varustettuna suosituskirjeellä Kalkuttan kasvitieteellisen puutarhan johtajalle, joka laitos on maineessa ympäri maailmaa. Siellä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, kun hän saapui tuohon Idän kaupunkiin, ja sinä aikana, jonka hän siellä viipyi, hän oli pannut paljon aikaa sen kokoelmain tutkimiseen. Olivatpa paikalliset viranomaisetkin, jotka suhtautuivat mielenkiinnolla hänen retkeensä, panneet kaikkensa opastaaksensa häntä tien valinnassa — mikä kyllä ei ollut paljon, sillä se osa Himalajaa, jota hän aikoi tutkia, oli siihen aikaan englantilaisille terra incognita — myöskin Kalkuttan kaupungissa!

Tässä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti viipyä niissä monissa seikkailuissa, joita kasvinkerääjämme ja hänen seuralaisensa kokivat matkansa varrella kulkiessaan kohti Himalajaa ja sitten, kun he olivat saapuneet tämän vuoriston suurten solien piiriin. Riittää, kun mainitsemme, että he erästä kaunista pikku eläintä — myskihirveä — tavoitellessaan olivat joutuneet muutamaan uomaan, joka oli täynnä noita suuria jääröykkiöitä, jotka ovat niin yleisiä ylempänä Himalajalla. Takaa-ajo oli vienyt heidät edemmäksi kuilua myöten kummalliseen laaksoon, joka muistutti tulivuoren syöksyaukkoa — samaan, jota edellä kuvattiin. Tähän laaksoon jouduttuaan he eivät voineet löytää sieltä muuta ulospääsyä kuin minkä se kuilu tarjosi, jota myöten he olivat tulleet. Ja kun he palasivat takaisin käyttääksensä tuota samaa tietä, huomasivat he suureksi hämmästyksekseen, että siihen jäätikköön, jonka yli he olivat kulkeneet, oli tällävälin auennut suuri halkeama, niin laaja, että se teki ylimenon aivan mahdottomaksi!

He olivat koettaneet suunnitella ylipääsyä ja kuluttaneet paljon aikaa puusillan rakentamiseen tarkoitusta varten. Heidän oli lopulta onnistunutkin päästä kuilun poikki, mutta tulos ei ollut parempi kuin että he tapasivat samassa jäätikössä alempana toisia kuiluja, joista ei millään kekseliäisyydellä voinut päästä yli eikä ympäri.

Heidän oli hylättävä koko ajatus ja palattava takaisin laaksoon, joka, vaikka olikin viehättävä nähdä, oli nyt käynyt heille vastenmieliseksi, sillä he tiesivät, että siitä oli tuleva heidän vankilansa.

Viettäessään aikaansa laaksossa he saivat kokea monia seikkailuja erilaisten villieläinten kanssa. Siellä sattui olemaan pieni lauma "jakkeja" eli röhkiviä härkiä, ja näistä he saivat joksikin aikaa vakinaisen ruokalajin. Kaspar, joka, vaikka olikin Karlia nuorempi, oli noista kahdesta taitavampi metsästäjä, oli vähällä jäädä vanhan jakki-sonnin saaliiksi, vaikka hänen lopulta onnistuikin ottaa hengiltä tuo vaarallinen eläin. Ossaru taas oli joutua villin koiralauman kynsiin, josta hänkin sai perästäpäin jokaisen tapetuksi. Vielä oli Ossaru vaarassa joutua aivan toisenlaisenkin vihollisen nieltäväksi, nimittäin lentohiekan, johon hänen jalkansa olivat uponneet, kun hän oli kokemassa kalaverkkoa.

Karl ei hänkään säästynyt huiman vaaralliselta "tepposelta" — muuan karhu oli ajanut häntä ahdistaen pitkin erästä kallion kielekettä, josta hänen oli täytynyt suorittaa mitä vaarallisin alastulo. Karhu itse pakeni muutamaan luolaan, jossa se perästäpäin tavoitettiin ja tapettiin, missä toimessa kaikki kolme tekivät yhteistä työtä, Fritz-koiran antaessa oleellista apuaan. Tämä karhunajo oli vienyt heidät suureen vaaraan, sillä vaikka heidän oli onnistunutkin tuhota tuo kamala eläin, eksyivät he itse suureen, sokkeloiseen onkaloon, josta he kykenivät löytämään ulospääsyn ainoastaan tekemällä tulta pyssynperillään ja valmistamalla karhuntalista kelvollista kynttiläainesta, mikä toimenpide onneksi johti heidän vapautukseensa.

Seikkailijaimme ajaessa karhua ja ajoa seuranneiden poispääsy-yritysten kestäessä oli heitä hämmästyttänyt tuon onkalon tavaton laajuus, johon eläin oli paennut. Toivoen, että joku sen avaroista käytävistä johtaisi ulos vuoren läpi ja avaisi heille poispääsyn laaksosta, he olivat tehneet soihtuja ja tutkineet luolan joka kulmalta. Kaikki tämä oli turhaa, ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei tuon kautta mistään pakotietä löytynyt, he olivat lopulta luopuneet etsiskelystään.

Tästä kohdasta jatkamme yksityiskohtaisemmin kertomustamme heidän yrittelyistään päästä pois vuorivankilastaan, minkä he nyt varmasti uskoivat voivansa toteuttaa ainoastaan kiipeämällä ylös sitä ympäröivää kalliota myöten.

4. luku.

KOTIMAJAAN.

Päästyään jälleen ilmoille luolasta tuloksettoman tutkimisensa jälkeen, istahtivat kaikki kolme — Karl, Kaspar ja Ossaru — jyrkänteen edustalla oleville paasille ja olivat jonkun aikaa aivan hiljaa. Kaikkien katseet ilmaisivat syvää ja synkkää toivottomuutta. Sama ajatus kierteli heidän mielessään. Se oli tuskallinen ajatus — että he olivat kerrassaan eristettyjä kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan eivätkä koskaan enää saisi nähdä ihmiskasvoja, paitsi toistensa.

Kaspar lausui ensimmäisenä julki tämän epätoivoisen aavistuksen.

"Voi, veljeni!" voihki hän Karlille, joka istui häntä lähinnä, "voi, tämä on kamala kohtalo. Täällä meidän täytyy elää ja täällä kuolla, kaukana kotoa, kaukana maailmasta — yksin — yksin!"

"Ei", vastasi Karl, jota veljensä hätä syvästi liikutti, "ei Kaspar, ei yksin — Jumala on kanssamme. Olkoon Hän meidän maailmamme."

Vaikka Kaspar mahtoikin tunnossaan myöntää tämän muistutuksen oikeaksi, ei se kyennyt ilahduttamaan häntä. Eipä häneltä jäänyt myöskään huomaamatta, että Karl oli lausunut kehoituksensa puolittain epäröiden ja ikäänkuin se olisi ollut aiottu vain lohdutukseksi. Ja enemmänkin: Karlin yritys näyttää toivehikkaalta ja iloiselta oli ilmeisesti ponnisteltu ja sai toverit sitäkin varmemmiksi siitä, että hänkään ei sisimmässään toivonut eikä iloinnut.

Karlin lohduttaviin sanoihin ei hänen veljensä mitään vastannut. Ossaru sensijaan ilmaisi ajatuksensa pudistamalla kaksimielisesti päätään ja lausumalla muutaman sanan, mikä ilmaisi hänen rodulleen ominaista kohtalon-uskoa, fatalismia.

"Ah, herrat", sanoi hän kohdistaen sanansa molemmille, "jos taivaan suuri Herra tahtoo, että pelastuisimme täältä, niin pelastumme — jos Hän ei tahdo, niin se ei tapahdu — ei milloinkaan".

Ossarun lausunto, vaikka olikin tosiasioita vastaava, ei ollut kovinkaan omiaan edistämään seurueen mielialan virkistymistä, ja kaikki olivat jälleen hiljaa pitemmän aikaa.

Kasparin ja Ossarun näytti uusi pettymys ihan masentaneen. Karl puolestaan näytti vähemmän taipuvaiselta katselemaan asemaa toivottomasti, ja istuessaan siinä hän oli ilmeisesti vilkkaassa ajatustyössä. Hetken perästä huomasivat hänen toverinsa tämän, mutta kumpikaan ei yrittänyt herättää häntä noista mietteistä. He tiesivät, että mitä hänen mielessään liikkuikin, hän antaisi sen pian heille tiedoksi.

Ja oikeassa he olivatkin. Muutamien minuuttien kuluttua Karl lopetti hiljaisuuden.

"Kuulkaahan!" sanoi hän rohkaisevalla äänenpainolla, "me teemme väärin, kun näin heti heittäydymme epätoivoon. Älkäämme hellittäkö, ennenkuin olemme kulkeneet joka kolkan ristiin rastiin. Olen selittänyt teille, mikä oli tarkoitukseni, kun ensin kiipesin tuolle reunakkeelle ja löysin luolan ja sen äreän asukkaan, karhun. Minulla oli mielessäni, että jos me voisimme löytää tuommoisia kielekkeitä peräkkäin toinen toistaan ylempänä ja tarpeeksi lähellä toisiaan, niin sovittaisimme niille tikapuita ja siten pääsisimme ylös asti. Te näettekin, että siellä on perätysten ulkonemia — juuri tuolla silmäinne edessä. Mutta sitä pahempi on yksi välimatka tuolla ylhäällä — missä jyrkänne näyttää pimeimmältä — niin pitkä, että se ei voi olla vähempää kuin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa. Minä olen saanut varmuuden asiasta vertaamalla tuota välimatkaa etäisyyteen maasta luolaan; sen olin juuri saanut mitatuksi, kun kohtasin tuon karhun. Meidän olisi mahdotonta tehdä niin pitkiä tikapuita — tai edes haalia niitä ylös, jos ne voisikin tehdä — niin että kaikki ajatuskin kiivetä jyrkännettä tuolta kohdalta on jätettävä sikseen."

"Ehkäpä", huomautti Kaspar, käyden kiinni Karlin suunnitelmiin, "ehkäpä jyrkänteessä on joku toinen kohta, jossa ulkonemat ovat likempänä toisiaan? Oletko tutkinut sen joka puolelta?"

"En. En ollut päässyt tuota paikkaa pitemmälle, kun kohtasin ukko kontion, ja niinkuin tiedätte, ovat seikkailumme sen kanssa ja tutkimuksemme luolassa vieneet kaiken aikamme siitä pitäen, vieläpä eksyttäneet minut tykkänään tikapuusuunnitelmistani. Nyt kumminkin palaamme niihin taas, ja ensimmäinen tehtävämme on kulkea ympärinsä joka paikassa tarkastelemassa, eikö löytyisi mukavampia kohtia. Nyt on liian myöhä tänä iltana. Alkaa jo tulla pimeä, ja tuohon tarkoitukseen meille on tarpeen selvä päivä. Menkäämme nyt majaamme nauttimaan jotakin illalliseksi ja sitten levolle, pyydettyämme ensin Jumalan siunausta aikomuksillemme. Heräämme sitten paremmalla mielellä ja jatkamme tutkistelujamme huomenna."

Kasparilla ja Ossarulla ei ollut mitään huomauttamista tätä ehdotusta vastaan. Päinvastoin sai illallisen mainitseminen — molemmat kun olivat hyvin nälissään — heidät nousemaan jaloilleen varsin vilkkaasti. Karl lähti johtamaan kulkua edellä, toiset seurasivat perästä, Fritz jälkimmäisenä.

Majalle saavuttua keitettiin illallinen ja syötiin niin halukkaasti kuin nälkäiset aina syövät, olivatpa ruuat kuinka vaatimattomia tahansa. Ja toteutettuaan jäljellä olevan osan Karlin ehdottamasta ohjelmasta — s.o. pitämällä rukoushetken huomispäivän puuhien menestymiseksi — haki kolmikko ruohopeitteiset vuoteensa uuden toivon elähdyttämänä.

5. luku.

KUTSUMATON YÖLLINEN VIERAS.

He olivat nukkuneet muutamia tunteja, kun kaikki kolme äkkiä heräsivät Fritzin haukuntaan. Yön aikana pysytteli tuo uskollinen eläin tavallisesti majan sisäpuolella, missä silläkin oli kuivista heinistä tehty vuode. Kuullessaan jonkun oudon äänen ulkoa se syöksyi sinne ja nuuskiskeli jonkun aikaa ympäristössä. Huomattuaan tyytyväisyydekseen, ettei lähistöllä ollut mitään vihollista, se palasi rauhallisesti pesäpaikkaansa.

Fritz ei suinkaan ollut isoääninen koira. Se oli ollut liiaksi monessa tappelussa ja kerännyt liiaksi viisautta tuhlatakseen voimiansa turhaan haukkumiseen. Vain suurissa ja tärkeissä tapauksissa se suvaitsi korottaa äänensä. Mutta silloin sen haukunta — tai paremminkin sanoen rähinä — oli hirveä.

Puheena olevassa tapauksessa — mikä sattui juuri puoliyön aikaan — heräsivät nuo kolme nukkujaa äkkiä sen kauas kuuluvasta ulvonnasta, joka täytti koko laakson ja kaikuen kallioista kuului aivan keskeytymättömältä. Päästettyään tämän varoittavan äänen oli koira hyökännyt ulos majasta — jossa ei ollut lainkaan ovea — ja sen haukunta tuntui jatkuvan jossakin alhaalla järven luona.

"Mitä se voi olla?" kysyivät tietenkin heti ne kolme ihmistä, jotka Fritz oli niin äkkiä herättänyt unesta.

"Jokin on pelästyttänyt Fritzin", sanoi Kaspar, joka tunsi koiran luonnon paremmin kuin kumpikaan toinen. "Se ei hauku tuolla tavalla millekään riistalle, jonka se tietää saavuttavansa. Nyt on kysymyksessä sen vertainen eläin, sen takaan. Jos vanha jakkihärkä vielä eläisi, väittäisin sen olevan nyt esillä."

"Tässä laaksossa voi olla tiikereitä. En milloinkaan ennen ole sitä ajatellut", huomautti Karl. "Kun nyt mietin sitä asiaa", jatkoi hän koettaen muistella, mitä eläinopista oli lukenut, "on se hyvin luultavaa. Ihmiset luulevat tiikerin olevan yksinomaan kuumien tai lämpimien seutujen asukkaan. Se on erehdys. Tässä maanosassa (puhuja oli Aasiassa) ulottuu kuninkaallinen bengalilainen tiikeri pohjoisessa ainakin Lontoon leveysasteelle. Tiedän sitä tavatun Amurissa jopa viidennelläkymmenennellä leveysasteella."

"Varjelkoon meitä!" keskeytti hänet Kaspar, "se voi olla tiikeri, emmekä ole ollenkaan ajatelleet oven tekemistä majaamme! Jos se olisi…"

Tässä katkesivat Kasparin otaksumat äkkiä omituisen äänen kuuluessa ulkoa ja sekaantuessa Fritzin haukuntaan.

Ääni muistutti jonkun verran torven ääntä, mutta oli vähän terävämpi ja kimeämpi. Se vivahti tosiaankin enemmän pikku puhaltimen kuin oikean torven ääneen, ja kuitenkin siinä samalla oli jotakin hirvittävää.

Se oli varmasti kauhistuttanut Fritziä: silmänräpäys sen jälkeen, kun tuo ääni oli kajahtanut, syöksyi koira takaisin majaan kuin kokonaisen sonnilauman takaa-ajamana, ja vaikkakin se yhä haukkui vihaisesti, ei sitä kuitenkaan näyttänyt enää haluttavan lähteä ulos.

Silloin kuului tuo outo ääni oven ulkopuolelta — se muistutti sekä huutoa että vihellystä — ja tällä kerralla oli sillä paljon kauhistuttavampi vaikutus, koska äänen aiheuttaja — lintu, eläin tai ihminen — oli ilmeisesti lähellä ja tuli joka hetki yhä lähemmä.

Majan sisäpuolella olevista henkilöistä oli ainoastaan yksi ennen kuullut aivan samanlaisen äänen, nimittäin Ossaru. Vanha "shikari" tunsi sen samalla hetkellä, jolloin se tuli hänen korviinsa, ja tiesi täysin selvästi, millaisesta soittimesta se lähti, mutta hänet estivät ilmaisemasta ajatustaan hämmästys ja outo kauhuntunne sen johdosta, että kuuli tuollaisen äänen sellaisessa paikassa.

"Kautta Juggernautin vaununpyörien", läähätti hän. "Ei voi olla — ei voi olla, sen on mahdoton olla täällä."

"Miksi? Minkä?" kysyivät Karl ja Kaspar yhdessä hengähdyksessä.

"Nähkääs, sahibit! Se on se — se on se!" sanoi hindulainen kiireesti äänellä, joka oli samalla huutoa ja kuiskausta. "Me joudumme kaikki tuhon omiksi — se on se — se on se — jumala — mahtava — hirveä…"

Majassa ei ollut muuta valoa kuin heikko kimmellys kuunvalosta, joka oli ulkona hyvinkin kirkas. Mutta ei tarvinnut ollenkaan valoa huomatakseen, että "shikari" oli pelästynyt melkein järjiltään. Toverit saattoivat hänen äänestään huomata hänen äkkiä muuttaneen asemaa ja siirtyneen taaksepäin siihen majan nurkkaan, joka oli kauimpana oviaukosta. Samalla kuuluivat hänen sanansa kuiskauksina heidän korviinsa varoittaen heitä makaamaan paikallaan ja pysymään hiljaa.

Jälleen kuului heidän korviinsa sama outo ääni — tällä kerralla aivan kuin olisi se soitin, josta se lähti, työnnetty sisään majan oviaukosta. Samalla ulkopuolella oleva turve, joka oli tähän asti loistanut kirkkaassa kuunvalossa, pimeni suunnattoman olennon varjosta — kuin olisi yön kuningatar äkkiä kadonnut synkimmän pilven taakse. Mutta sen takana saattoi vielä nähdä valoa, ja kuu paistoi. Ei sitä ollut peittänyt mikään pilvi, vaan jokin maan päällä liikkuva suuri olento, joka oli tullut majan eteen ja pysähtynyt siihen.

Karl ja Kaspar luulivat voivansa nähdä jättimäisen elävän olennon, jolla oli suuret paksut jäsenet, seisovan ulkopuolella, mutta molemmat olivat yhtä kauhistuneita tuosta ilmestyksestä kuin Ossaru itsekin, vaikka ehkä eri syystä.

Fritz oli varmaankin yhtä kauhuissaan kuin kuka tahansa noista kolmesta toisesta, ja pelko oli tehnyt siihen aivan samanlaisen vaikutuksen kuin Ossaruunkin. Se mykisti sen. Nurkkaan kyyristyneenä pysyi Fritz nyt yhtä hiljaa kuin jos se olisi syntynyt mykkänä dingona.

Tällä sanattomalla huumauksella näytti olevan vaikutuksensa oviaukon ulkopuolla olevaan kauhua herättävään varjoonkin, sillä päästettyään toisen kimeän vihellyksen se vetäytyi pois yhtä hiljaa kuin olisi se ollutkin vain varjo!

Kasparin uteliaisuus oli käynyt liian voimakkaaksi pysyäkseen enää pelon lumoissa. Niin pian kuin tuo outo tungettelija näkyi loittonevan majan luota, hiipi hän oviaukolle ja katsahti ulos. Karl seurasi häntä heti, ja Ossarukin uskalsi tulla esiin piilostaan.

Mustan kasan — kuin nelijalkaisen, jättimäisen olennon — saattoi nähdä kulkevan järvelle päin. Se liikkui majesteetillisen äänettömänä, mutta se ei voinut olla mikään varjo, sillä sen kulkiessa virran poikki — lähellä sitä paikkaa, missä joki laski järveen — voi kuulla jalkojen polskinan sen kahlatessa veden läpi, ja vesipyörteitä saattoi nähdä sen tyynellä pinnalla. Pelkkä varjo ei olisi voinut saada aikaan sellaista loisketta.

"Sahibit", sanoi Ossaru salaperäisen vakavasti, "se on jompikumpi kahdesta olennosta. Joko se on Brahma jumala tai…"

"Tai mikä?" kysyi Kaspar.

"Vanha kiertolainen."

6. luku.

KESKUSTELU NORSUISTA.

"Vanha kiertolainen", sanoi Kaspar toistaen "shikarin" sanat. "Mitä te sillä tarkoitatte, Ossi?"

"Sitä, mitä te feringhit, sahib, sanotte kulkurinorsuksi."

"Oh, norsu!" toistivat Karl ja Kaspar — molemmat aikalailla huojentuneina kuullessaan tämän luonnollisen selityksen siitä, mikä oli näyttänyt heistä kuin yliluonnolliselta ilmestykseltä.

"Tosiaankin se näytti sellaiselta", jatkoi Kaspar.

"Mutta kuinka voi norsu tulla tähän laaksoon?"

Ossaru ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän oli itse yhtä hämmästynyt tuon suuren nelijalkaisen ilmestymisestä. Sitäpaitsi hän oli vielä hyvin taipuvainen uskomaan sitä joksikin Brahma jumalan kolminaisuuden osaksi, joka oli tällä kerralla ottanut norsun muodon. Senvuoksi hän ei mitenkään koettanut selittää sellaisen eläimen oleskelua laaksossa.

"Mahdollisesti on jokin norsu tullut tänne ylös alemmilta seuduilta", huomautti Karl miettivästi.

"Mutta kuinka se voi päästä laaksoon?" kysyi taas Kaspar.

"Samoin kuin me itsekin", oli Karlin vastaus, "ylös jäätikköä ja kuilun kautta".

"Mutta halkeama, joka estää meitä pääsemästä pois? Sinä unohdat sen, veli. Norsu ei voi sen paremmin päästä sen poikki tänne kuin täältä pakoonkaan, vai kuinka?"

"Ei tosiaankaan", myönsi Karl. "En sanonut, että se olisi voinut kulkea halkeaman poikki."

"Oh, luuletko sinä, että se olisi voinut tulla tänne ylös ennen meitä?"

"Aivan niin. Jos se oli norsu, minkä näimme — ja mikä muu se voisi olla?" jatkoi Karl, joka ei enää taipunut uskomaan heidän yöllisen vieraansa yliluonnollisuuteen — "niin luonnollisesti se on tullut laaksoon ennen meitä. Sinä, Kaspar, olet kulkenut enemmän kuin kumpikaan meistä. Oletko milloinkaan retkilläsi nähnyt norsunjälkien tapaista?"

"En koskaan. Ei ole milloinkaan juolahtanut mieleeni tarkastella sellaisia asioita. Kuka olisi uskonut suuren norsun kiipeävän ylös tänne? Luulisi sellaisten kömpelöiden olentojen olevan aivan kykenemättömiä kapuamaan vuorelle."

"Oh, siinä erehtyisit, sillä — niin kummalliselta kuin se tuntuneekin — norsu on ihmeellinen kiipeämään ja voi kulkea melkein minne tahansa, mihin ihminenkin. Tosiasia on, että Ceylonin saarella on usein tavattu norsuja Aatamin huipulla — jolle kiipeäminen koskee uljaimmankin matkailijan hermoihin. Ei olisi ihmeellistä, jos täälläkin olisi norsu. Minä väittäisinkin, ettei se ole kumma, sillä nyt olen varma siitä, että se, minkä äsken näimme, on norsu, koska se ei voi olla mikään muu. Se on voinut tulla tähän laaksoon ennen meitä — harhailemalla ylös jäätikköä niinkuin mekin ja kulkemalla kalliosillan luona olevan halkeaman yli — minkä tiedän sen voivan tehdä yhtä hyvin kuin mekin. Tai sitten", jatkoi Karl innoissaan todistellakseen tuon suuren olennon siellä oloa, "se on voinut tulla tänne kauan sitten, mahdollisesti ennen kuin mitään halkeamaa olikaan. Mikä sotisi sitä vastaan, että se olisi ollut täällä monta vuotta — ehkä koko ikänsä, ja se voi olla sata vuotta tai enemmän?"

"Minä luulin", sanoi Kaspar, "norsuja tavattavan ainoastaan tasangoilla, missä kasvullisuus on troopillista ja rehevää".

"Se on toinen yleinen erehdys", vastasi Karl. "Kaukana siitä, että suosisi troopillisia tasankoja, asustaa norsu mieluummin ylhäällä vuorilla, ja milloin tahansa sillä on siihen tilaisuutta, kiipeää se sinne ylös. Se pitää kohtalaisen viileästä ilmanalasta — missä sitä vähemmän ahdistavat kärpäset ja muut kiusalliset hyönteiset, sillä niin voimakas ja paksunahkainen kuin se onkin, voi niinkin pieni olio kuin kärpänen tuottaa sille mitä suurinta kiusaa. Kuten tiikerikään ei se suinkaan ole yksinomaan kuuman vyöhykkeen asukas, vaan voi elää, vieläpä menestyäkin viileillä, ylävillä seuduilla tai lauhkean vyöhykkeen korkeallakin leveysasteella."

Karl ilmaisi vielä hämmästyksensä siitä, ettei kukaan heistä ollut aikaisemmin huomannut mitään jälkiä tuosta jättimäisestä nelijalkaisesta, jonka oli täytynyt olla heidän naapurinaan aina siitä asti, jolloin he vastoin tahtoaan joutuivat oleskelemaan tässä laaksossa. Luonnollisesti oli Kaspar yhtä ihmeissään. Ossarunkin tunteet olivat samanlaiset, vaikkakin vähemmässä määrässä. Shikari oli vieläkin taipuvainen vajoamaan siihen taikauskoiseen käsitykseensä, ettei heidän näkemänsä olento ollut maallinen, vaan joku Brahman tai Vishnun ilmestys.

Koettamatta kumota tätä mieletöntä käsitystä jatkoivat hänen toverinsa tutkistelujaan päästäkseen selville, mikseivät he olleet aikaisemmin kohdanneet norsua.

"Ei siinä sittenkään ole mitään niin outoa", puheli Kaspar. "Laaksossa on monta suurta aluetta, joita emme ole tutkineet, esimerkiksi sen yläpäässä oleva leveä musta metsäjuova. Ei kukaan meistä ole ollut siellä kertaakaan sen jälkeen kuin parina ensi päivänä ajoimme takaa saksanhirveä kaikkialle ja menimme sitten tutkimaan kallioita. Minäkään puolestani en ole milloinkaan oleskellut siellä päin metsästysretkilläni — koska löysin aina riistaa lähellä järveä avoimella seudulla. Voihan norsulla olla pesäpaikkansa niillä kohdin metsässä, mistä se tulee esiin vain yön aikana. Mitä taas jälkiin tulee, on niitä epäilemättä paljonkin, mutta mieleeni ei ole milloinkaan juolahtanut etsiä niitä silmilläni. Me olemme näes, veljeni, liian innokkaasti rakennelleet puusiltaamme ja senjälkeen tutkineet luolaa, niin ettemme ole kerinneet ajatella paljoa muuta."

Karl myönsi nämä huomautukset oikeiksi, sillä asia oli niinkuin Kaspar oli sen esittänyt. Koko sen ajan, jonka he olivat oleskelleet laaksossa, oli heidän kaikkien kolmen mieli ollut täynnä levottomuutta tulevaisuudesta ja kokonaan suunnattu keksimään poispääsyn keinoja. Senvuoksi he olivat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota mihinkään sellaiseen, mikä ei jollakin lailla auttanut näitä heidän aikeitaan. Kasparkaan ei ollut metsästysretkillään kulkenut edemmäksi kuin laakson puoliväliin, eivätkä nuo retket olleetkaan kovin lukuisia. Kolmessa neljässä päivässä hän oli hankkinut niin paljon lihaa kuin tarvittiin. Ossaru oli savustanut sen huolellisesti, ja niin se oli heidän jokapäiväisen ravintonsa raaka-aineksena. Vain aniharvoin he olivat jälkeenpäin käyttäneet pyssyjään hankkiakseen vähän tuoreita ruokavaroja — kuten pari villisorsaa järvestä tai jonkun muun pikku eläimen, joita melkein joka aamu liikkui pyssynkantaman päässä majasta. Tämän vuoksi oli moni paikka laaksossa jäänyt tutkimatta, ja sentähden saattoi pitää hyvinkin mahdollisena, että suuri norsu oli voinut majailla kaiken aikaa sen alueella, kenenkään retkeilijöistä näkemättä sitä.

Näihin otaksumiin vaipuneina valvoivat kaikki kolme enemmän kuin tunnin, mutta kun heidän ajatustensa esine näytti kokonaan poistuneen, tulivat he vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei se ainakaan sinä yönä palaisi — ja kun heidän turvallisuudentunteensa siten palasi, kävivät he jälleen nukkumaan — päättäen tästä puolin olla tarkoin varuillaan tuon vaarallisen naapurin suhteen, joka oli niin odottamatta ilmestynyt heidän näkyviinsä.

7. luku.

PYSSYIHIN PANNAAN UUDET PERÄT.

Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme varhain jalkeilla ja lähtivät ulos majasta päivän heittäessä ensimmäisiä säteitään. Karl ja Kaspar halusivat kiihkeästi saada tarkempia tietoja norsusta, jonka olemassaoloa Ossaru oli vieläkin taipuvainen epäilemään. Lukuunottamatta niitä kolmea tai neljää huutavaa vihellystä, jotka eläin oli päästänyt, oli se tosiaankin tullut ja kadonnut niin hiljaa ja salaperäisesti, että he olisivat melkein voineet luulla koko olentoa vain unennäöksi.

Mutta niin suuri eläin ei voi liikuskella jättämättä joitakin jälkiä olemassaolostaan, ja koska se oli kulkenut joen tai paremminkin pienen järvenlahden yli, johon joki laski, saattaisi sen jälkiä epäilemättä nähdä hiekkarannalla.

Niin pian kuin päivä koitti, lähtivät siis kaikki kolme sille kohdalle, missä olivat nähneet norsun kulkevan veden yli.

Sinne saapuessaan eivät he enää voineet epäillä norsun vierailleen heidän luonaan. Suuria jalanjälkiä — melkein yhtä suuria kuin sangon pohja — oli syvälle painuneina pehmeään hiekkaan, ja katsahtaessaan "salmen" poikki (niinkuin he tavallisesti nimittivät kapeaa lahden suuta) saattoivat he nähdä toisia samanlaisia jälkiä vastakkaisella rannalla, mistä eläin oli kahlannut ylös.

Ossaru ei enää epäillyt, mikä eläin oli tehnyt nuo jäljet. Hän oli metsästänyt norsuja Bengalin viidakoissa ja tunsi kaikki tuon suuren nelijalkaisen omituisuudet. Sellaisia jalanjälkiä, joita hän nyt näki, ei ollut voinut jättää pelkkä mielikuvituksen luoma eläin vaan todellinen norsu.

"Ja kaikkein suurimpaan lajiin kuuluva", vakuutti shikari, joka nyt puhui täysin varmasti, sekä selitti samalla, että hän voisi tuumalleen sanoa sen korkeuden.

"Kuinka voitte sen tehdä?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä.

"Teen sen hyvin helposti, nuori sahib", vastasi Ossaru, "tarvitaan vain mitta sen jalan koosta. Tällä lailla, sahibit."

Näin sanoen veti shikari taskustaan esille nuoran pätkän sekä valiten yhden selvimmän jalanjäljen sovitteli nuoran tarkoin sen ulkoreunojen mukaan. Siten saatiin norsun jalan ympärysmitta.

"Katsokaa nyt, sahibit", sanoi Ossaru pitäen nuoraa sormiensa välissä — sitä osaa siitä, joka oli sovitettu jalanjäljen ympäri — "kaksi kertaa tämä pituus ulottuu sen hartioihin asti. Sillä lailla Ossaru tietää, että se on suuri norsu."

Koska näin mitattu jalan ympärys oli melkein kuusi jalkaa, olisi siis shikarin lausuman säännön mukaan kysymyksessä oleva norsu ollut melkein kaksitoista jalkaa korkea, ja sellaisen tiesi Karl olevan suurimman mitä löytyy. Ei Karl myöskään kysellyt johtopäätöksen oikeutta, sillä hän oli kuullut metsästäjiltä, joiden sanaa ei tarvinnut epäillä, että norsun korkeus on täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin sen jalan ympärysmitta.

Ossaru, joka oli kokonaan luopunut uskostaan — että norsu oli hänen joku valepukuun puettu jumalansa — selitti täydellä vakaumuksella, että eläin oli kiertolaisnorsu. Karl ei tarvinnut mitään selityksiä siihen, mitä hän tällä tarkoitti. Hän tiesi kiertolaisnorsun olevan vanhan uroon, joka jostakin syystä — ehkä huonosta käytöksestä — on saanut osakseen huonon kohtelun muun joukon taholta ja ajettu pois toisten joukosta. Niin suljettuna pois aikaisempien toveriensa seurasta on sen pakko viettää yksinäistä elämää — mistä taas johtuu, että sen mielenlaatu muuttuu erittäin häijyksi ja äreäksi. Se ei ainoastaan hyökkää minkä muun eläimen kimppuun tahansa, joka sattuu kulkemaan sen tien poikki, vaan vielä hakeekin niitä kuin vain heittäytyäkseen kostonhimonsa valtaan! Intian viidakoissa on paljon sellaisia samoin kuin Afrikassakin, ja koska ei ihminenkään ole jäänyt tämän yleisen vihamielisyyden ulkopuolelle, pidetään kiertolaisnorsua erittäin vaarallisena siinä ympäristössä, mihin se on ottanut majapaikkansa. On kerrottu monia esimerkkejä — vieläpä aivan luotettaviakin — tapauksista, jolloin ihmisolentoja on uhrattu näiden jättiläismäisten hirviöiden raivolle. Tunnetaanpa sellaisiakin tapauksia, että kiertolaisnorsu on vartavasten asettunut odottamaan yleisen polun viereen voidakseen tuhota ohikulkijan, joka ei osaa olla varuillaan. Dheria Doon laaksossa tiedetään tähän lajiin kuuluvan norsun — vieläpä sellaisen, joka oli välillä ollut kesytetty, mutta sittemmin päässyt pakoon orjuudesta — vieneen hengen melkein kahdeltakymmeneltä onnettomalta ihmiseltä, ennenkuin se saatiin tuhotuksi.

Ossaru, joka hyvin tiesi kiertolaisnorsun taipumukset, neuvoi heti, että heidän kaikkien oli tästälähin oltava varovaisia liikkeissään — mitä neuvoa viisas Karl ei suinkaan hylännyt. Eipä edes rohkea, reipas Kasparkaan pitänyt sopivana olla eri mieltä.

Päätettiin siis panna aseet taas asianmukaiseen kuntoon — siltä varalta, että he mahdollisesti tapaisivat odottamatta norsun, ennenkuin ryhtyisivät suunnittelemaansa kallioiden tutkimiseen.

Pyssyt oli varustettava uusilla perillä ja uusi varsi laitettava kirveeseen — samoin oli uusittava Ossarun villisianpeitsen kahva — sillä näiden aseiden kaikki puuaines oli rikottu tai poltettu tuhkaksi heidän valmistaessaan karhun talista niitä kynttilöitä, jotka olivat valaisseet heidän tietään ulos luolasta.

Askelmien hakeminen oli välttämättä siirrettävä tuonnemmaksi, kunnes he voisivat lähteä siihen työhön sopivasti asestettuina ja varustettuina jokaista vihollista vastaan, joka saattaisi asettua vastarintaan heidän etenemisensä tielle.

Tultuaan tähän viisaaseen johtopäätökseen palasivat he majalleen, sytyttivät tulen, keittivät aamiaisen ja nautittuaan ateriansa lähtivät heti valitsemaan puukappaleita niihin eri tarkoituksiin, joihin niitä tarvittiin.

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea hankkia juuri sitä, mitä tarvitsivat, sillä laaksossa kasvoi monta arvokasta puulajia. Muutamia laatuja, jotka jo oli valmiiksi hakattu muihin tarkoituksiin ja jotka olivat kuivuneet ja hyvässä kunnossa, löysivät he aivan majan luota.

Ryhtyen tosissaan työhön ja ahkeroiden uutterasti aamusta iltaan — vieläpä yöhönkin asti — tiesivät he ennen pitkää voivansa suorittaa sellaisen pikku työn kuin pyssyjen varustamisen perillä tai varren laittamisen villisianpeitseen.

8. luku.

KALLIOIDEN TUTKIMINEN.

Kahden päivän ahkera veistäminen riitti saamaan pyssyt, kirveen ja peitsen täysin kuntoon. Ossaru teki itselleen myös uuden kaaripyssyn sekä nuoliviinen.

Kolmantena aamuna aamiaisen jälkeen lähtivät kaikki kolme liikkeelle sekä päättivät tutkia joka ainoan kohdan kalliosta.

Heidän majansa ja luolan välillä olevan kallion oli Karl jo huolellisesti tarkastanut, niin että he menivät suoraa päätä sille kohdalle, mihin hän oli lopettanut tutkistelunsa, ja alkoivat siitä uuden tarkastelun.

Tosin he olivat jo tarkastaneet kalliot ylt'yleensä, mutta se oli tapahtunut niihin aikoihin, jolloin he olivat saapuneet laaksoon, ja sen tutkistelun tarkoitus oli aivan erilainen kuin tämän.

Silloin he vain haeskelivat paikkaa, josta voisivat kiivetä pois, eikä portaiden tekeminen ollut vielä johtunut heidän mieleensä.

Nyt kun se suunnitelma oli herännyt heidän aivoissaan, ryhtyivät he toiseen tarkasteluun päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se käytännöllinen tai mahdollinen. He siis tutkivat nyt erilaisia seikkoja — nähdäkseen oliko olemassa sarja askelmia toinen toisensa yläpuolella, jotka saattoi yhdistää toisiinsa yhtä monilla sellaisilla tikapuilla, joita he kykenivät tekemään.

Kaikki olivat varmoja siitä, että he voivat valmistaa suunnattoman pitkiä tikapuita, kun vain uhrasivat siihen työhön kylliksi aikaa. He tiesivät Tibetin mäntyjä — samaa lajia, jota he olivat käyttäneet rakentaessaan jäätikön halkeaman yli johtavaa siltaa — kasvavan runsaasti jokseenkin lähellä majaansa. Valikoimalla muutamia hoikkavartisimpia niistä saisivat he niin monien tikapuiden reunat kuin haluaisivat melkein valmiina, joista jokainen olisi neljä-viisikymmentä jalkaa pitkä.

Jos vain saattaisi löytää sarjan askelmia, joiden kunkin välimatka ei olisi enempää kuin neljäkymmentä jalkaa, olisi heillä hyvä toivo voida kavuta portaita myöten reunalle ja päästä pakoon sellaisesta paikasta, joka nyt oli heidän mielestään vastenmielisempi kuin vankila, vaikkakin se oli maailman kauneimpia seutuja.

Pian he tosiaankin löysivät suureksi ilokseen askelmasarjan — joka ainakin ulkonaisesti täytti kaikki heidän vaatimuksensa. Yksikään välimatka ei ollut suurempi kuin kolmekymmentä jalkaa, olivatpa muutamat paljon lähempänäkin toisiaan.

Se kallionkohta, josta nämä pengermät löydettiin, ei ollut aivan niin matalalla kuin se, missä Karl oli tehnyt mittauksensa. Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan korkeampi kuin kolmesataa viisikymmentä jalkaa — hirveä korkeus tosin, mutta ei mitään verrattuna saman jyrkänteen muihin kohtiin. Päästäkseen sen huipulle he tarvitsivat enemmän kuin tusinan tikapuita, joista jokaisen piti olla pituudeltaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan välillä. Näiden portaiden valmistusta sellaisilla työkaluilla kuin heillä oli saattoi pitää aivan suunnattomana työnä. Olisi voinut luulla, että se olisi riittänyt pelästyttämään heidät koko hommasta. Mutta on koetettava käsittää sitä tilaa, johon he olivat joutuneet — heillähän ei ollut mitään muuta toivoa päästä vapauteen vuorivankilastaan. Kun tämän muistaa, käsittää hyvin, miksi he olisivat olleet halukkaat ryhtymään paljon suurempaankin vaivaan. Luonnollisestikaan eivät he toivoneet voivansa suorittaa sitä yhdessä päivässä tai viikossa, ei edes kuukaudessa. He päinvastoin tiesivät hyvin kestävän muutamia kuukausia, ennenkuin saisivat valmiiksi niin monet tikapuut kuin tarvitsivat. Sitten olisi vielä lisävaivana sovitella kukin paikalleen, koska kaikki muut paitsi ensimmäinen oli kannettava kalliota ylös sille pengermälle, jota varten se laadittaisiin. Mutta näytti mahdottomalta nostaa kolmenkymmenen jalan portaita heidän suunnittelemallaan tavalla — nimittäin sillä voimalla tai koneistolla, mitä heillä oli käytettävänään.

Ja niin olisi asianlaita ollutkin, jos he olisivat aikoneet tehdä näistä portaista tavallisen painoiset. Mutta he aavistivat tämän vaikeuden ja toivoivat selviytyvänsä siitä valmistamalla ne mahdollisimman keveiksi — sellaisiksi, jotka juuri kannattivat miehen painon.

Aika lailla tyytyväisinä siihen, että saattoivat tällä kohdalla jyrkännettä kavuta kalliota ylös suunnittelemallaan tavalla, jäivät he alas maahan aikoen tutkia sen perinpohjin. Sen tehtyään suunnittelivat he kiertelevänsä laaksossa kaikkialla ja ottavansa selville, eikö jossakin kohdassa olisi vielä helpompaa ylösnousupaikkaa..

Se paikka, mihin he olivat pysähtyneet, oli sen sankkoja puita kasvavan metsätaipaleen takana, josta Kaspar oli puhunut ja johon ei kukaan heistä ollut vielä tähän asti astunut jalallaan. Puiden ja niiden kallioiden välillä, joita he nyt tarkastelivat, oli kapea metsätön maakaistale, jota peittivät ylhäältä kalliolta vierineet irtonaiset liuskakivet. Muutamia suurikokoisia vierinkiviä oli maassa lyhyen välimatkan päässä toisistaan; muun muassa oli siellä yksi pylväänmuotoinen, joka oli noin parinkymmenen jalan korkuinen, kun sen läpimitta taas oli vain viisi kuusi jalkaa. Se muistutti jonkunverran obeliskia, ja helposti olisi voinut kuvitella ihmiskäden viimeistelleen sen rakennetta. Mutta se oli sittenkin pelkkä luonnon oikku ja oli luultavasti joutunut siihen muinaisajan vuoristojäätiköiden muodostuessa. Sen yhdellä sivulla oli monta ulkonemaa, joita myöten ketterä mies saattoi kiivetä huipulle. Ossaru tekikin niin, osittain leikillään, osittain — niinkuin hän sanoi — saadakseen paremman yleissilmäyksen kalliosta. Shikari viipyi vain muutamia minuutteja sen huipulla. Kun hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty, laskeutui hän jälleen alas.

9. luku.

KESKEYTYNYT TUTKISTELU.

Vaikkakin nuo kolme olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle mielessään terveellinen norsunpelko ja päättäen varovasti suorittaa tarkastelunsa, olivat heidän mielestään nyt haihtuneet kaikki tuohon suureen nelijalkaiseen kohdistuvat ajatukset, he kun olivat niin iloissaan löydettyään askelmat ja innoissaan päästä kulkemaan ne ylös. He ajattelivat vain pengermiä ja portaita ja puhelivat äänekkäästi siitä, mitenkä parhaiten saattaisivat tehdä tikapuut sovittaakseen ne askelmille.

Juuri silloin ja samalla hetkellä, jolloin Ossaru laskeutui alas kallio-obeliskilta, päästi Fritz, joka oli nuuskiskellut siellä täällä puiden lomassa, hirveän haukunnan — samanlaisen kuin sinä yönä, jolloin norsu oli tehnyt vierailun majan luo.

Koiran äänessä tuntui jonkunlaista kauhun värettä — kuin olisi haukunnan aiheuttajana ollut jokin pelottava olento. Kaikissa kolmessa heräsi heti epäluulo, että norsu oli lähettyvillä. Vaistomaisesti kääntyivät he sinne päin, mistä koiran haukunta tuntui tulevan. Yhtä vaistomaisesti he pusersivat kukin lujemmin asettaan — Karl rihlapyssyään, Kaspar kaksipiippuistaan ja Ossaru kaaripyssyään, jonka jouselle oli nuoli sovitettu.

On tarpeetonta mainita, että kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui jonkun verran hämmennystä, joka paremminkin lisääntyi kuin väheni, kun he näkivät Fritzin äkkiä syöksyvän viidakosta ja juoksevan heitä kohti täyttä vauhtia, häntä melkoisesti alas painuneena. Sitäpaitsi päästi koira äänen, joka hyvin suuressa määrin muistutti ulvomista. Sen kimppuun oli ilmeisestikin hyökännyt eläin, joka oli saanut sen pakenemaan. Sen isännät tiesivät hyvin, että vain hirvittävä olento voi saada kelpo Fritzin käyttäytymään niin häpeällisellä tavalla.

He eivät olleetkaan kauan epätietoisia siitä, millainen Fritzin voittaja ja vainooja oli, sillä aivan sen takana melkein koskettaen siihen näkyi pitkä, sylinterin tai torven muotoinen sinertävän harmaa esine, joka työntyi esiin kahden kellahtavan puolikuun välistä, jotka muistuttivat paria suunnatonta norsunluista sarvea. Niiden takana näkyi pari suurta korvaa kuin pohjanahan kaistaleet, joiden lisäkkeiden jäljestä taas ilmestyi suunnattoman norsun pyöreä, raskas hahmo.

Rysähtäen tunkeutui tuo hirviö viidakon läpi, puhdisti ruumiistaan pian siihen tarttuneet oksat ja syöksyi suoraa päätä avoimen paikan yli — käännellen kulkiessaan hirveää torveaan. Se tuli Fritzin jäljessä niin suoraan kuin pääsi ja oli ilmeisesti raivoissaan koiralle.

Viimeksimainittu syöksyi sotkuisesta tiheiköstä päästyään sitä paikkaa kohti, jossa sen kolme isäntää seisoi — ohjaten norsun siten heidän kimppuunsa.

Ei enää ollut kysymys Fritzin suojelemisesta sen hirvittävältä takaa-ajajalta, sillä norsu näytti kokonaan unohtaneen tuon vähäisen nelijalkaisen olennon, joka oli ärsyttänyt sitä, huomatessaan arvokkaammat vastustajat torahampailleen. Se suuntasi hyökkäyksensä kohtisuorina seisovia kaksijalkaisia vastaan — kuin päättäen rangaista heitä heidän käskynalaisensa huonosta käytöksestä.

Nuo kolme vierekkäin seisovaa miestä huomasivat yhdellä katseella, ettei Fritz enää ollut norsun katkeruuden esine, sillä tuo suunnaton hirviö hyökkäsi suoraa päätä heitä kohti.

Ei ollut ollenkaan aikaa neuvottelun pitämiseen — neuvojen saamiseen tai antamiseen. Kunkin oli toimittava oman vaistonsa opastamana, ja sen mukaan he menettelivätkin. Karl lähetti rihlapyssystään luodin suoraan lähestyvän vihollisen torahampaiden väliin, kun taas Kaspar laukaisi hirviön otsaan kaksipiippuisensa molemmat panokset. Ossarun nuolen nähtiin tarttuvan kiinni norsun kärsään, ja samalla hetkellä näki norsu vain Ossarun kantapäiden vilahtelevan.

Karl ja Kaspar juoksivat, sillä olisi ollut pelkkää mielettömyyttä jäädä enää hetkeksikään tuon vaarallisen eläimen läheisyyteen. Mutta on oikeudenmukaista shikaria kohtaan mainita, että Karl ja Kaspar juoksivat ensin, sillä he olivat ensiksi avanneetkin tulen. Niin pian kuin he olivat sen tehneet, livistivät he kumpikin minkä suinkin pääsivät. He juoksivat yhdessä, ja onneksi heille kummallekin oli lähellä suuri puu, jossa oli matalalla vaakasuoria oksia, niin että he saattoivat nopeasti kiivetä latvaan asti.

Oli vain puoli sekuntia heidän ja Ossarun pakoonlähdön välillä, mutta vaikka se väliaika olikin lyhyt, ratkaisi se kuitenkin takaa-ajajan menettelyn, ja koko sen vainonhalu kohdistui Ossaruun.

Shikari olisi mielellään juossut samaa puuta kohti, jonka turviin molemmat toiset olivat vetäytyneet, mutta norsu oli jo edennyt niin pitkälle siihen suuntaan, että se olisi todennäköisesti voinut siepata hänet kiinni, ennenkuin hän olisi päässyt pois sen ulottuvilta. Hetkisen aikaa hän oli neuvoton ja näytti kadottaneen tavallisen kylmäverisyytensä.

Norsu syöksyi häntä kohti, pieni häntätupsu heiluen nopeasti ilmassa ja kärsä, jossa yhä törrötti Ossarun oma nuoli, suunnattuna vaakasuorasti häntä kohti. Se näytti tietävän, että shikari oli lähettänyt tuon puikon sen rustoisen kärsän läpi — mikä ehkä tuotti paljon enemmän tuskaa kuin ne lyijypanokset, jotka olivat tupsahtaneet sen paksua kalloa vastaan. Senvuoksi se oli valinnut Ossarun kostonsa ensimmäiseksi uhriksi.

Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.

Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti vain hetkisen — ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.

Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä. Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.

Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti — puolikin sekuntia lisää — ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli kiivennyt.

Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.

10. luku.

OSSARU OBELISKILLA.

Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin, huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä, kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle obeliskia vastaan.

Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.

Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla — vaikkakaan hänen kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta kuin kärpäsen.

Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.

Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa — seisoen, jos niin saa sanoa, varpaillaan —, vaan huomatessaan, ettei ollut kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.

Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen — koettaen joka kerta eri puolilta obeliskia — kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi uhriinsa.

Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin jalat sijaitsivat.

Ossaru alkoi olla tyytyväinen tähän asiain tilaan. Luultavasti hän olisi alkanut pitää asemaansa turvallisena, jollei eräs seikka olisi saattanut häntä levottomaksi. Se oli se, että hänen oli erittäin vaikea säilyttää tasapainoaan, hän kun seisoi niin pienellä pinnalla — pylväällä, jonka läpimitta oli vain vähän enemmän kuin hänen jalkansa pituus. Jos hän olisi ollut maassa, ei siinä olisi ollut mitään vaikeutta, mutta asia oli aivan toinen hänen seisoessaan kahdenkymmenen jalan korkeudessa. Hänellä oli täysi työ tasapainonsa säilyttämiseksi, kun alhaalla uhkaava hirveä vaara oli herpauttanut hänen hermonsa.

Vaikka Ossaru olikin vain "lempeä hindu", oli hän oikein rohkea, ja kun hän oli viettänyt suurimman osan elämästään shikarina, oli hän hyvin tottunut siihen vaaraan, että henki menisi. Jos hän olisi ollut arka tai tottumaton sellaisiin vaaroihin kuin oli tämä, joka nyt vaani häntä, olisi hän todennäköisesti sortunut pelosta ja pudonnut avuttomana sen armottoman hirviön hartioille, joka uhkasi tuhota hänet. Mutta niin urhoollinen kuin hän olikin, oli hänellä täysi työ tasapainonsa säilyttämisessä. Valitettavasti oli hänen pylväälle kavutessaan ollut pakko luopua villisianpeitsestään; muuten hän olisi sen avulla voinut tukea itseään. Hänen pitkä veitsensä oli yhä hänen vyössään. Sen hän veti esille — ei aikoen käyttää sitä vihollistaan vastaan, vaan ainoastaan paremmin säilyttääkseen tasapainonsa. Tosin olisi hän mielellään leikannut viipaleen pari norsun rustoisesta kärsästä, mutta hän ei uskaltanut taivuttaa ruumistaan etukumaraan asentoon, jotta ei hänen painopisteensä joutuisi tukipinnan ulkopuolelle ja siten aiheuttaisi hänen pelkäämäänsä seurausta.

Ainoa mahdollinen menettelytapa hänellä oli säilyttää ruumiinsa pystysuorassa asennossa, ja sen tietäen hän jännitti hermonsa äärimmilleen ja pysyi pystysuorana ja jäykkänä kuin pronssipatsas.

11. luku.

TÄYDELLINEN KEIKAUS.

Ossaru pysyi asennossaan muutamia minuutteja norsun kaiken aikaa jatkaessa ponnistelujaan ulottuakseen häneen.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat sen puun oksilla, minne olivat vetääntyneet, olivat koko tämän näytöksen todistajina alusta loppuun asti. Ossarun tilanne olisi Kasparin mielestä ollut kyllin hullunkurinen herättääkseen naurua, jollei shikari olisi ollut niin suuressa vaarassa. Tuo vaara oli niin ilmeinen, että Kaspar katseli häntä kovin huolestuneena sensijaan, että olisi antanut valtaa millekään kevytmielisyyden tapaiselle tunteelle, Karlin ollessa yhtä peloissaan lopputuloksesta. Kumpikaan ei voinut tehdä mitään auttaakseen tai pelastaakseen Ossarua, aseettomia kun olivat, sillä molemmat olivat pudottaneet pyssynsä puuhun kiivetessään.

Olen sanonut Karlin olleen yhtä levottoman lopputuloksesta kuin veljensäkin. Oikeastaan hän oli levottomampikin. Tämä ei johtunut siitä, että hän piti Ossarusta enemmän tai olisi katkerammin surrut hänen kohtaloaan, jos hän olisi suistunut norsun kärsän ulottuville. Siinä ei ollut syy, vaan yksinkertaisesti siinä, että Karl selvemmin ymmärsi sen vaaran, mihin shikari oli joutunut.

Tarkasteltuaan norsun ponnisteluja vähän aikaa oli Kaspar tullut vakuutetuksi siitä, ettei se voinut ulottua Ossaruun — niin kauan kun viimeksimainittu säilytti tasapainonsa pylvään kärjessä. Karl oli niinikään varma siitä, ja molemmat rohkaisivat shikaria huudoillaan kehoittaen häntä pysymään lujana. Mutta pian Karl huomasi toisen seikan, jota ei Kaspar ollut tähän mennessä keksinyt, ja se herätti hänen sydämessään voimakkaamman pelontunteen kuin mikä täytti hänen veljensä mielen. Hän oli huomannut kallion vähän tutisevan joka kerta kun norsu kohosi sitä vastaan. Ossarukin huomasi hyvin tämän seikan ja oli huolestuneempi siitä kuin kumpikaan hänen tovereistaan, sillä hänen oli sen vuoksi yhä vaikeampi säilyttää tasapainoaan. Kasparkin huomasi vihdoin kalliopylvään tutisevan, mutta se ei herättänyt hänessä erikoista levottomuutta, koska hän kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut, uskoi Ossarun voivan säilyttää paikkansa. Ei shikarin putoaminen huolettanutkaan eniten nuorta kasvintutkijaa, vaan paremminkin eräs johtopäätös, jonka hän teki muutamasta seikasta, jota hänen vähemmän filosofinen veljensä ei huomannut.

Kallion tutiseminen oli herättänyt Karlin mielessä ajatuksen vaarallisesta mahdollisuudesta. Mikä se oli? Ne sanat, jotka hän nyt lausui Kasparille, selittävät sen.

"Oi veljeni!" huudahti hän huomatessaan vaaran, "jos kalliopylväs kaatuisi…"

"Ei siitä ole vaaraa", sanoi Kaspar keskeyttäen hänet, "se seisoo kyllä lujassa. Tosin näen sen vähän tutisevan, mutta vain peräti vähän, ja se tapahtuu vain silloin, kun tuo peto hyppää sitä vastaan. Minun luullakseni ei ole mitään vaaraa!"

"Mutta minä pelkään vaaran olevan lähellä", jatkoi Karl äänellä, josta ilmeni vähentymätön levottomuus. "Ei niin kauan", lisäsi hän, "kun eläin menettelee samoin kuin tähän asti, mutta se ei luultavasti kauan jatka tuota. Nuo olennot ovat ihmeellisen viisaita, ja jos se vain huomaa pylvään liikkuvan sen painosta, voi uusi ajatus herätä sen aivoissa, ja silloin ovat Ossarun hetket luetut."

"Ah, nyt rupean ymmärtämään sinua", sanoi Kaspar alkaen tulla yhtä levottomaksi kuin veljensäkin. "Se on tosiaankin paha juttu. Mitä on tehtävä? Jos meillä vain olisi pyssymme täällä ylhäällä, voisimme ryhtyä ampumaan petoa. Onnistuisimmepa sitten tappamaan sen tai emme, saisimme joka tapauksessa johdetuksi sen huomion pois Ossarusta ja ehkä voisimme estää sen ajattelemasta sinun mainitsemaasi suunnitelmaa. Jos lähtisimmekin alas ja ottaisimme pyssymme! Mikä estää meitä? Norsulla on liiaksi hommaa, ei se ennätä huomata meitä."

"Se on totta! Siinäpä on erinomainen ajatus, veli Kaspar."

"No, pankaamme se siis täytäntöön. Minä luisun alas maahan, sinä seuraat alimmalle oksalle asti, joten minä voin ojentaa pyssyt ylös sinulle. Pysy lujana, äläkä pelkää, Ossi!" lisäsi nuori metsästäjä kovemmalla äänellä puhutellen shikaria. "Me toimitamme sen pian pois sinun luotasi — kutitamme sen paksua nahkaa unssin parin lyijypanoksella."

Niin sanoen alkoi Kaspar nopeasti laskeutua oksalta oksalle Karlin seuratessa hitaammin jäljestä.

Kaspar oli päässyt puun alimmalle oksalle ja Karl sen yläpuolella olevalle, kun kova rysähdys, jota seurasi läpitunkeva huuto, pysähdytti kummankin etenemisen saaden heidät äkkiä kääntämään kasvonsa obeliskiin päin. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka heidän silmänsä olivat olleet suunnatut pois siitä, oli täydellinen muutos tapahtunut tuossa omituisessa näyssä. Korkean kivipilarin tilalla, joka oli kaksikymmentä jalkaa kohtisuoraan huipusta juureen asti, näkyi nyt sama pylväs maassa makaamassa melkein vaakasuorassa asennossa. Sen huipun alla oli murskautuneena suunnaton paljous taittuneita puiden lehviä ja oksia. Lähellä sen juurta, joka nyt oli kääntynyt ylöspäin ja törrötti melkein kohtisuorana, oli norsu — ei enää takajaloillaan, eikä ollenkaan jaloillaan, vaan selällään maaten, potkien suunnattomia kavioitaan ilmassa ja tehden tavattomia ponnistuksia päästäkseen jälleen jaloilleen. Ossarua ei näkynyt missään!

Karlin pelkäämä mahdollisuus oli käynyt toteen. Norsu, huomattuaan mahdottomaksi ulottua shikariin kärsällään — ja epäilemättä tuntien, ettei kalliopylväs ollut horjumaton — oli viimein pudottautunut neljälle jalalle ja sovittanut leveät hartiansa obeliskia vastaan sekä painaen sitä jykevän ruumiinsa suunnattomalla voimalla syössyt pylvään jysähtäen lähellä kasvavan kastanjapuun latvaa vastaan. Puun runko taipui painosta ja kaatui kovalla ryskeellä, niin että se kaikkine oksineen ja lehvineen kallistui maahan!

Norsu oli kaatunut samalla, se kun ei ollut osannut arvata obeliskin kaatuvan niin vähällä vaivalla, joten sen kömpelö ruumis oli kadottanut tasapainonsa siitä vauhdista, millä se oli ryhtynyt tähän ponnistukseen. Lyhyesti sanoen ei niistä neljästä, jotka muodostivat tuon kuvaelman kalliosta, puusta, nelijalkaisesta ja shikarista ainoakaan enää seisonut paikallaan sillä tarpeetonta on mainita, että Ossaru oli joutunut maahan obeliskin kaatuessa.

Mutta missä hän oli? Se kysymys heräsi sekä Karlin että Kasparin mielessä.

"Oi, veljeni", voihki Kaspar, "pelkään hänen saaneen surmansa!"

Karl ei vastannut mitään, mutta Kasparin kovalla äänellä lausuma ajatus ei kuitenkaan jäänyt ilman vastausta. Heti kun nuo sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, kuulivat he kaatuneen kastanjan oksien seasta vastauksen sellaisella äänellä ja sellaisessa muodossa, että veljesten sydän alkoi sykkiä ilosta.

"Ei, nuoret sahibit", puhui näkymätön Ossaru, "en ole kuollut, en ole rahtustakaan vahingoittunut. Jos vain voin päästä vanhan kiertolaisen ohi, olen pelastunut ja terve kuin pukki. Nyt on juostava aivan henkensä kaupalla!"

Samalla hetkellä syöksyi shikari näkyviin puun oksien keskeltä, joiden alle hän oli aluksi hautautunut. Sitten hän juoksi täysin voimin sitä puuta kohti, jossa veljekset olivat löytäneet turvapaikan.

Paljon ennen kuin norsu oli päässyt jaloilleen, oli Ossaru saavuttanut täysin turvallisen aseman suuren puun ylempien oksien keskellä, minne Karl ja Kasparkin olivat jälleen kiivenneet ajattelematta enää ampuma-aseitaan.

12. luku.

PIIRITYS.

Koska se puu, johon nuo kolme miestä olivat vetäytyneet, oli hyvin suuri, ei nyt enää ollut mitään vaaraa pelättävissä norsun taholta, niin raivoissaan kuin se olikin. He voivat katsella alas siihen ja seurata sen liikkeitä täydellisen turvallisuuden tunteen vallassa. Ainoa seurueen jäsen, joka oli vaarallisen lähellä tuota peloittavaa kärsää, oli Fritz. Mutta se oli jo saanut selvän varoituksen tuon suuren pedon häijyistä aikeista ja oli kyllin nopeajalkainen ja viisas pysyäkseen tarpeellisen kaukana norsusta.

Mitä taas viimeksimainittuun tulee, seisoi se jaloilleen päästyään jonkun aikaa läpsäytellen suuria korviaan ja ilmeisesti jonkun verran neuvottomana — ikäänkuin sitä kohdannut odottamaton tapaus olisi nolannut sen. Mutta kauan se ei pysynyt tässä rauhallisessa asennossa. Sen kärsässä yhä törröttävä nuoli muistutti sitä kostotuumista. Vielä kerran kohottaen vihaisesti häntäänsä ja päästäen kimeän torventörähdyksen se syöksyi kaatunutta puuta kohti ja upotti pitkän kärsänsä sen oksien joukkoon. Yksitellen se käänteli ne ylös kuin etsien jotakin esinettä. Se haki luonnollisesti shikaria.

Jonkun ajan kuluttua se luopui tästä puuhasta ja katseli ympärilleen ilmeisesti hämmästyneen näköisenä ja ihmetellen, minne mies oli joutunut. Se ei ollut huomannut hänen syöksyvän suurta puuta kohti, sillä Ossaru oli paennut norsun sätkytellessä selällään, juuri silloin sattui Fritz näyttäytymään kyyristyneenä niiden oksien alapuolella, joille sen herrat olivat paenneet, ja nähtävästi kadehtien heidän turvallista asemaansa.

Fritzin näkeminen oli kylliksi. Se oli ensimmäisenä ilmaissut norsun sen lähestyessä metsän läpi ja ohjannut sen hirveään luoti- ja nuolisateeseen. Niin pian kuin se huomasi koiran, ei sen raivo ainoastaan virinnyt ennalleen, vaan muuttui ilmeisesti kaksinkertaiseksi, ja nostaen häntänsä korkealle se syöksyi täyttä vauhtia alkuperäisen vastustajansa kimppuun.

Jos hyökkääjä olisi ollut villisika tai edes härkä, olisi Fritz epäilemättä pysynyt paikallaan tai vetäytynyt vain vähän syrjään väistääkseen paremmin hyökkäystä sekä tehdäkseen vastahyökkäyksen. Mutta ei ole mitään ihmettelemistä siinä, eikä se mitenkään jätä suurta tahraa Fritzin vaakunakilpeen, että se kääntyi selin ja pakeni, kun vastustaja oli talon kokoinen nelijalkainen, jota Fritz, kun ei ollut itämaista alkuperää, tunsi niin vähän, eikä se vähä edes ollut hyvää, ja kun vielä ajatteli, että tuo olento oli varustettu hirveimmillä aseilla: muutamia jalkoja pitkällä kielellä ja torahampailla, jotka olivat suhteelliset sen kokoon nähden. Koira pakeni niin nopeasti, että se oli vähemmässä ajassa kuin kahdessakymmenessä sekunnissa poissa näkyvistä — ei ainoastaan puussa olevien herrojensa näkyvistä, vaan myös takaa-ajajansa, norsun. Viimeksimainittu seurasi sitä vain muutaman kärsänpituuden matkan, mutta lakkasi siitä huomatessaan, että takaa-ajosta todennäköisesti olisi tullut oikea villihanhien takaa-ajo.

Puussa olijat toivoivat norsun lähtiessä koiran jälkeen, että tuo takaa-ajo johtaisi vaarallisen eläimen jonkun matkan päähän ja antaisi heille siten aikaa laskeutua maahan ja päästä pois niiltä paikoilta.

Mutta tässä he kuitenkin erehtyivät, sillä luovuttuaan koiraa ajamasta palasi tuo suuri paksunahkainen sille paikalle, mistä se oli lähtenyt, ja heitettyään vielä kerran kaatuneen kastanjapuun taittuneet oksat pois kärsänsä kärjellä, se alkoi astella luhistuneen obeliskin ympäri säännöllisessä kehässä kuin harjoittaen itseään johonkin amfiteatteri-näytäntöön.

Enemmän kuin tunnin ajan jatkoi peto tätä säännöllistä asteluaan, välillä pysähtyen päästämään huudon, mutta suurimman osan ajasta se kulki äreän mykkänä. Silloin tällöin se suuntasi silmänsä ja kerran pari kärsänsäkin maassa makaavan puun oksiin päin kuin olisi vielä jonkun verran epäillyt siellä piileskelevän sen miehen, joka oli lennättänyt siihen tuon kiusallisen nuolen. Sen liikkeistä päättäen näytti tosiaankin siltä kuin se olisi pitänyt silmällä määrättyä kohtaa, jotta ei vihollinen pääsisi pakoon. Jo kauan sitten se oli irroittanut kärsästään nuolen, asettamalla suuren jalkansa sen varren päälle ja vetämällä sen pois.

Fritz oli hiipinyt takaisin tiheikön reunaan, mutta pysyi kyyristyneenä niin matalalla, ettei norsu voinut nähdä sitä.

Yläpuolella olevat miehet olivat kovasti huolissaan siitä, että heidän vankeutensa pitkittyi näin, ja alkoivat ajatella mitenkä vapauttaisivat itsensä. He suunnittelivat hyökkäystä alas saadakseen käsiinsä pyssynsä, mutta Karlin mielestä se olisi ollut liian vaarallinen yritys. Ei ollut kahtakaankymmentä kyynärää puusta siihen kohtaan, missä tuo kaatunut lohkare oli kumollaan, ja norsu, jonka katse oli edelleenkin virkeä, ei voisi olla huomaamatta heidän laskeutuvan alas oksilta. Tuo suunnaton eläin saattoi kulkea melkein yhtä nopeasti kuin nelistävä hevonen, vaikka se näytti etenevän hiljaisin luistavin askelin. Jos se keksisi heidät ajoissa, olisi hyvin pieni mahdollisuus päästä pakoon sen kärsältä.

Sitäpaitsi — siinäkin tapauksessa, että heidän onnistuisi jälleen päästä puuhun sytyttäisi heidän näkemisensä jälleen sen raivon ja saisi sen pitkittämään oleskeluaan täällä.

Oli vielä toinenkin vaikutin, joka sai heidät kärsivällisesti jäämään korkealle paikalleen. He tiesivät varustautuneensa vain hyvin rajoitetulla ampumatarvevarastolla. Tuskin oli heillä sitä ollenkaan mukanaan, ja he olivat viisaasti päättäneet säästellä sitä. Karlilla oli vain kaksi luotia jäljellä sekä ruutia juuri sen verran, että saattoi valmistaa kaksi panosta, eivätkä Kasparin ruutisarvi ja patruunakotelo olleet paremmin varustetut. He saattaisivat ampua kaiken lyijynsä norsuun onnistumatta sittenkään tappamaan eläintä, joka voi toisinaan poistua taistelusta voitonriemuisena parikinkymmentä patruunaa nahassaan. Näillä laukauksilla saattaisi olla vain lietsova vaikutus, ja ehkä ne saisivat norsun jäämään puun likelle aivan epämääräiseksi ajaksi.

Se oli oikea kiertolainen — Ossaru oli jo aikaisemmin sanonut sitä sellaiseksi — vieläpä oikein isohampainen urosnorsu. Se oli senvuoksi mitä vaarallisin eläin, ja vaikkakin he tiesivät, etteivät voisi hetkeäkään olla turvassa tuossa laaksossa niin kauan kuin norsu oli tuhoamatta, olivat kaikki sitä mieltä, että oli varovaisempaa jättää se rauhaan, kunnes tarjoutuisi sopivampi tilaisuus sen tuhoamiseen.

Näiden eri vaikuttimien vuoksi he päättivät pysyä rauhallisesti puussa ja odottaa kärsivällisesti sen piirityksen päättymistä, jota vanha urosnorsu yhä pitkitti.

13. luku.

OUTO ILMESTYS.

Vielä toisenkin kokonaisen tunnin oli noiden kolmen puussa istuvan miehen kärsivällisyys koetuksella. Kaiken sen aikaa pysyi "kiertolainen" likellä kulkien yhä kalliolohkareen ympäri, kunnes oli tallannut polun, joka muistutti sirkuskenttää iltanäytännön loputtua.

Ei ole tarpeellista mainita, että aika kului hitaasti katselijoiden mielestä puhumattakaan Fritzistä, joka olisi epäilemättä ollut tyytyväinen paljon lyhyempään ohjelmaan.

Mitä taas tulee puussa istuviin toveruksiin, olisi aika voinut kulua paljon ikävämminkin kuin se kului, sillä sattui eräs kaikille, mutta etenkin luonnontutkija Karlille niin mieltäkiinnittävä tapaus, että he unohtivat joksikin ajaksi raivostuneen piirittäjänsä läsnäolon ja tuskin muistivatkaan olevansa saarroksissa.

Suotuisan asemansa vuoksi he joutuivat näkemään erään kohtauksen, jollaisia on tarjolla vain luonnon raivaamattomissa erämaissa.

Ei kaukana siitä puusta, jossa he olivat löytäneet turvapaikan, oli toinen yhtä suuri, mutta kokonaan eri lajia. Se oli sykomori, niinkuin Kasparkin ilman mitään kasvitieteellistä harjaantumusta saattoi todeta. Sen sileä kuori, joka oli kirjavanaan valkeita ja vihreitä täpliä, sen laajalle ulottuvat oksat ja lehdet ilmaisivat sen selvästi sykomoriksi. Se oli samaa lajia kuin sen eurooppalainen heimolainen Platanus orientalis.

Tämä hieno puu tavallisesti muuttuu ontoksi. Ei ainoastaan sen rungon alempaan osaan ilmesty suuria onkaloita, vaan ylhäällä sen päärungossa ja paksummissa oksissakin tavataan reikiä.

Kysymyksessä oleva puu oli muutamien kyynäräin päässä siitä, missä Karl, Kaspar ja Ossaru istuivat. Se oli aivan heidän silmiensä edessä, milloin tahansa he katsoivat vaakasuorasti eteenpäin, ja silloin tällöin vilkaisikin yksi ja toinen heistä eteensä, kun olivat väsyneet tarkastelemaan norsun yksitoikkoisia liikkeitä. Sykomorin harvalehtisyys vaikutti, että he näkivät sen rungon ja useimmat sen suurista oksista ilman mitään lehtien tai oksien varjostamista.

Kaspar ei ollut katsahtanut tähän puuhun useammin kuin pari kertaa, kun hän huomasi siinä jotakin omituista. Hän oli tarkkasilmäinen mies, jolla oli nopea ajatuskyky. Puun päärungossa noin kuusi jalkaa ensimmäisen haarautuman yläpuolella hän näki esineen, joka heti kiinnitti hänen huomiotaan. Se näytti kuin vuohensarvelta, mutta muistutti samalla sarvikuonon tai aivan nuoren norsun käyrää kärsää. Se pisti esiin puusta kärsä alas suunnattuna. Joka tapauksessa se poikkesi kokonaan sykomorin oksasta ja kaikista muistakin puun osista.

Kerran pari luuli tai kuvitteli Kaspar sen liikkuvan, katsahtaessaan siihen, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ei hän sanonut mitään, jotta eivät toiset nauraisi hänelle. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, jolloin Karl tietorikkaampana olisi remahtanut nauramaan veljensä kustannuksella.

Kun nyt Kasparin huomio oli kiintynyt tuohon omituiseen ilmiöön, jatkoi hän sen tutkimista. Pian hän havaitsikin tuon käyrän kasvannaisen juuren ympärillä pyöreän kehän, jonka läpimitta oli noin kahdeksan tai kymmenen tuumaa. Sen väri erosi sykomorin kuoresta, se kun oli muutamia vivahdusasteita tummempi. Tämän kehän näytti muodostavan jokin muu aine kuin puu, sillä se ei muistuttanut kasvia enemmän kuin sen keskeltä esiintyöntyvä käyrä norsunluun tapainen esinekään. Jos Kasparilta olisi kysytty minkäkaltainen se eniten oli, olisi hän sanonut sen muistuttavan sitä tahmeaa mutaa, jota pääskyset käyttävät pesäänsä rakentaessaan. Se oli niin suuressa määrin sen näköistä, että se olisi voinut olla aivan samaa ainetta.

Kaspar piti yhä silmällä näitä kahta omituista esinettä — kärsän tapaista kasvannaista ja sitä tummaa kehää, josta se pisti näkyviin. Vasta sitten, kun hän huomasi ensinmainitun kuuluvan elävälle olennolle, ilmaisi hän havaintonsa tovereilleen. Siitä seikasta tuli hän vakuutetuksi nähdessään kärsän katoavan kuin se olisi vetäytynyt puun sisälle, kun taas sen tilalla näkyi vain tumma aukko. Sitten ilmestyi tuo kellertävä sarvimainen esine jälleen reiästä, tunkeutuen ulos ja täyttäen sen niinkuin aikaisemminkin.

Kaspar oli liiaksi hämmästynyt tästä näystä säilyttääkseen enää yksin niin selittämätöntä salaisuutta. Enempää viivyttelemättä hän ilmaisi huomionsa Karlille ja välillisesti Ossarulle.

Molemmat suuntasivat yht'aikaa katseensa puuhun ja kohdistivat sen osoitettuun paikkaan. Karl oli yhtä ymmällä tästä oudosta ilmestyksestä kuin Kasparkin oli ollut.

Mutta ei Ossaru. Samalla hetkellä, jolloin hän näki käyrän torahampaan ja tumman kehän, lausui hän vain välinpitämättömästi ja huolettomasti:

"Siinähän on sarvilintu pesässään."

14. luku.

OMITUINEN PESÄ.

Juuri silloin näkyi käyrä kasvannainen vetäytyvän puun sisään, ja sen paikalle ilmestyi pieni tumma reikä, joka oli ilmeisesti suuremman onkalon aukko. Tämä huomio hämmästytti kovin Karlia samoin kuin hetkistä aikaisemmin Kasparia.

"Pesä!" toisti Kaspar ihmeissään shikarin selityksestä. "Linnun pesä? Sitäkö tarkoitatte, Ossi?"

"Aivan sitä, sahib. Se on oikein suuren linnun pesä. Feringhit sanovat sitä sarvilinnuksi."

"Vai niin", arveli Kaspar, joka ei ollut paljonkaan viisastunut Ossarun selityksestä, "se on hyvin kummallista. Olemme nähneet sarven kaltaisen esineen pistävän ulos puusta, vaikkakin se muistuttaa enemmän norsun torahammasta kuin sarvea. Se voi olla linnun nokka, mutta sanokaahan, missä sitten lintu itse tai sen pesä on?"

Ossaru sanoi pesän olevan puun sisässä sekä linnun pesässään aivan nokkansa takana, missä sen pitikin olla.

"Mitä! Lintuko on tuossa aukossa, mistä näimme tuon valkean esineen pistävän näkyviin. Sehän täytti reiän aivan kokonaan, ja jos siellä on lintu, jolle meidän näkemämme nokka kuuluu, on minun vain sanottava, että sen nokan täytyy olla yhtä iso kuin sen ruumis. Kuinka se muuten voisi kulkea niin pienen aukon kautta? En tosiaankaan näe muuta reikää kuin tuon yhden. Ehkä lintu onkin tukaani [eräs isonokkainen Ameriikan kuuman vyöhykkeen lintu. Suom.]. Olen kuullut joidenkin siihen lajiin kuuluvien voivan mennä läpi kaikista paikoista, mihin niiden nokka sopii. Se on kai tukaani, Ossaru?"

Ossaru ei tiennyt, mikä tukaani oli, hän kun ei ollut koskaan kuullut sellaisesta linnusta. Hänen lintuopilliset tietonsa eivät ulottuneet pitemmälle kuin Bengalin lintuihin, ja tukaaneja tavataan ainoastaan Ameriikassa. Hän sanoi, että feringhit nimittävät tuota puussa olevaa lintua "sarvilinnuksi", mutta että se myöskin tunnettiin "sarviharakkana". Ossaru lisäsi vielä, että se oli yhtä suuri kuin hanhi ja että sen ruumis oli monta kertaa paksumpi kuin sen nokka, niin paksulta kuin viimeksimainittu näyttikin.

"Ja te sanotte, että sillä on pesä tuon aukon sisäpuolella?" kysyi Kaspar osoittaen pieneen pyöreään reikään, jonka läpimitta ei näyttänyt olevan enemmän kuin kolme tuumaa.

"Olen varma siitä, nuori sahib", kuului Ossarun vastaus.

"Varmaankin on tuolla sisällä jokin elävä olento, koska me olemme nähneet sen liikkuvan. Jos se on niin iso lintu kuin hanhi, niin kuinka selitätte, että se on päässyt sisälle, ja kuinka se aikoo päästä ulos? Puun toisella puolella täytyy olla suurempi tukko."

"Ei, sahib", väitti Ossaru varmasti, "tuo, minkä näette silmienne edessä, on ainoa kulkutie sarvilinnun pesään".

"Jopa nyt jotakin, Ossi! Väitättekö siis että hanhea suurempi lintu voi kulkea ulos ja sisälle tuosta reiästä. Tuskinhan voisi varpunen tunkeutua sen läpi."

"Sarvilintu ei kulje sisälle eikä ulos. Se pysyy siellä, kunnes sen pienet poikaset ovat valmiit lähtemään pesästä."

"No, no, Ossi", sanoi Kaspar härnäten, "tuo juttu on liian hyvä ollakseen tosi. Ette suinkaan vaadi meitä uskomaan sitä kaikkea? Sanotteko sen pysyvän pesässä, kunnes poikaset ovat valmiit lähtemään sieltä? Ja kuinka sitten? Kuinka auttavat poikaset emänsä pois pinteestä? Kuinka ne itse pääsevät ulos, sillä luullakseni ne viipyvät pesässä siihen asti kuin ovat aika lailla kasvaneet? No, no, shikari; älkää nyt enää tuoko esiin mitään verukkeita tässä asiassa, vaan selittäkää kaikki nämä näennäisesti selittämättömät seikat."

Shikari ryhtyi näin haastettuna antamaan pyydettyä selitystä.

"Ennenkuin sarvilintu alkaa munia, valitsee se jostakin puusta onkalon, joka on kyllin suuri suojatakseen sen rakentaman pesän ja myöskin sen oman ruumiin. Niin pian kuin pesä on valmis ja munat munitut, istuutuu naaraslintu niiden päälle, ja jää siihen, ei ainoastaan siksi kun munat ovat haudotut, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin niin, aivan siihen asti kun poikasilla on melkein täydellinen untuvapeite ja kun ne kykenevät huolehtimaan itsestään. Jotta se voisi suojella itseään hautomisaikana näätiä, hillereitä, faaraorottia ja kaikkia sellaisia 'tuhoeläimiä' vastaan, panee koiras toimeen joko ihmeellistä vaistoa tai viisautta todistavan suunnitelman. Niin pian kuin sen naaras on kyyristynyt munien päälle, ryhtyy se työhön salamuurarin tapaan. Käyttäen suuria sarvellisia leukaluitaan ensin muurilaastakaukalona ja sitten muurauslastana, se muuraa umpeen pesän sisäänkäytävän jättäen vain sen kokoisen aukon, että naaraan nokka juuri täyttää sen. Aine, jota se käyttää tähän tarkoitukseen, on jonkinlaista tahmeaa liejua, jota se hankkii läheisestä purosta tai rämeestä ja joka muistuttaa jonkun verran sitä, mitä tavallinen kotipääskynen käyttää oman omituisen pesänsä rakentamiseen. Kuivuneena tämä lieju muuttuu erittäin kovaksi pitäen puoliaan minkä yritteliään tungettelijan hampaita ja kynsiä vastaan tahansa, yhtä hyvin linnun kuin nelijalkaisenkin. Ei edes liukas puukäärmekään voi löytää kyllin tilaa luikerrellakseen pesään, kun naaraan sarvinen nokka pistää ulos pesän aukosta. Emä, jolla ei näin ole mitään pelkoa joutua ahdistetuksi, jatkaa rauhallisesti hautomistaan!"

Kun Ossaru oli päässyt näin pitkälle selityksissään, keskeytti Kaspar hänet eräällä kysymyksellä.

"Mitä!" sanoi hän, "istuu koko ajan — viikkokausia, otaksun — tulematta milloinkaan ulos ja tuulettelematta itseään? Ja kuinka se saa ruokansa?"

Kasparin lausuessa nämä sanat ja ennenkuin Ossaru oli ennättänyt vastata, kuului heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan heidän yläpuoleltaan taivaan laelta. Se oli oikein omiaan herättämään kauhua sellaisissa, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet sitä tai eivät tienneet mikä sen aiheutti. Se oli jonkinlainen lepattava, kahiseva ääni tai paremminkin sarja ääniä, jotka muistuttivat voimakkaan myrskyn nopeasti toinen toistaan seuraavia puuskia.

Samalla hetkellä kuin Ossaru kuuli sen, tiesi hän mitä se oli. Vastaamatta suoraan Kasparin kysymykseen hän vain sanoi:

"Odottakaahan hetkinen, sahib. Tuossa tulee uros sarvilintu. Se näyttää teille kuinka naaras saa ruokaa."

Tuskin olivat nuo sanat päässeet shikarin huulilta, kun tuon omituisen äänen alkuperä selvisi hänen tovereilleen. Sen aiheuttaja ilmestyi heidän eteensä suuren linnun muodossa, joka lensi heidän puunsa ohi voimakkain siiveniskuin sykomoria kohti, jossa pesä oli.

Hetkeä myöhemmin se näkyi asettuvan eräälle aukon alapuolella olevalle varren muhkuralle. Ossarun ei tarvinnut tovereilleen sanoa, että koirassarvilintu oli laskeutunut siihen. Suuri nokka, jonka kärki muistutti sitä, minkä he jo olivat nähneet pistävän ulos reiästä ja mikä jälleen näkyi liikkuvan siinä, sekä sen yläpuolella suunnaton kypärän muotoinen kasvannainen, kohoten päälaen ylle ja ulottuen muutamia tuumia pitkin ylemmän leukaluun kärkeä, jota olisi voinut pitää toisena nokkana — tämä omituinen lisäke ei voinut kuulua millekään muulle linnulle kuin sarviharakalle.

15. luku.

SARVILINTU.

Vaikka ei Karl ollut koskaan nähnyt ainoaakaan tällaista lintua elävänä, oli hän tarkastellut täytettyjä näytekappaleita museoissa eikä hänen ollut ollenkaan vaikea tuntea lintua. Hän saattoi todeta sen lajinkin, sillä sarvilintuja on monta lajia, jotka tunnetaan sukunimellä Bucerus. Heidän edessään oleva oli Bucerus rhinoceros tai "sarvikuonolintu", jota myöskin sanottiin "sarvilinnuksi" ja toisinaan "sarvelliseksi Intian korpiksi" sen osittaisen yhdennäköisyyden mukaan, mikä sillä on sekä ulkomuodossa että tavoissa tuonnimisen hyvin tunnetun linnun kanssa.

Ossaru ei ollut liioitellut näiden lintujen kokoa verratessaan niitä hanheen. Päinvastoin hän melkein oli tasoittanut niiden suhdetta, sillä tämä, josta nyt oli kysymys, näytti paljon suuremmalta kuin naaras- tai koirashanhi. Se oli varmasti pitempi kuin kolme jalkaa — laskettuna pyrstön kärjestä käyrän nokan huippuun, mikä nokka jo itsessään oli melkein jalan pituinen! Sen selkä oli musta ja vatsapuoli kellertävän valkea, kun taas pyrstösulat olivat kirkkaan valkoiset — vain leveä musta juova kulki niiden poikki lähellä keskustaa. Sen nokka samoin kuin heidän aikaisemmin näkemänsä naaraankin oli kellahtava ylemmän leukaluun juuren kohdalta, kun taas kypärän muotoinen kasvannainen oli mustan ja valkean kirjava.

Ossarun oli kerrottava heille melkein kaikki, mitä hän tiesi tuosta omituisesta linnusta, sillä vaikkakin Intiassa on muutamia kotimaisia sarvilintulajeja, ei se suinkaan ole mikään tavallinen eläin edes omilla syntymäsijoillaan.

Karl olisi voinut puhella heille paljon enemmän sen eri lajeista ja tavoista, ja epäilemättä hän olisi sen tehnytkin, jos he olisivat olleet toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta sellaisessa tilanteessa, vihaisen norsun piirittäessä heitä puun alapuolella ja heidän nyt seuratessaan mielenkiinnolla linnun liikkeitä, ei Karl tuntenut ollenkaan halua luennoida lintu-oppia. Hän olisi voinut kertoa lintutieteilijöiden olevan hyvin eri mieltä sarvilinnun luokittelemisesta — muutamat kun sijoittavat sen tukaanien joukkoon, toisten väittäessä sen kuuluvan variksen sukuun. Sen suunnaton nokka, joka ei ole missään suhteessa sen ruumiiseen, ei ole sen ainoa yhtäläisyys tukaanin kanssa. Niinkuin nekin, sinkauttaa se ruokansa ilmaan siepaten sen kiinni ja nielaisten, kun se putoaa. Mutta toisin kuin tukaanit, ei se voi kiivetä puihin eikä siis kuulu kiipijäin lahkoon. Sitä sanotaan kaikkiruokaiseksi, ja siinä suhteessa se muistuttaa variksia ja korppeja. Mutta, niinkuin jo sanottu, sarvilintuja on monta lajia, ja useimmat kirjoittajat ovat sekoittaneet näiden lajien tapoja, jotka eivät suinkaan ole samanlaisia. Afrikalla on omat lajinsa, Intialla ja sen saarilla omansa, ja Uusi Guinea on tunnettu paristakin omasta erikoislajistaan.

Nämä kaikki eroavat toisistaan ei ainoastaan koon, värin, nokan muodon ja sen yläpuolella olevan kasvannaisen suhteen, vaan myöskin siihen ruokaan nähden, millä ne elävät. Afrikan sarvilinnut esimerkiksi ja joku aasialainen laji ovat lihansyöjiä, vieläpä jotkut aivan raatojen syöjiä. Ne ovat saastaisia lintuja, joiden liha ja sulat haisevat eltaantuneilta samoin kuin korppikotkienkin. Toiselta puolen taas on sellaisia lajeja Intian saarilla — etenkin Molucca-saarilla — joiden ainoana ruokana on muskottipähkinä, mikä antaa niiden lihalle erinomaisen hyvän tuoksun ja maun sekä vaikuttaa sen, että Itämaan herkkusuut haluavat sitä kovasti. Tämän lajin nokkaan ilmestyy määrätyn ajan kuluttua muutamia kouruja ja uurteita. Koska näitä vakoja nähdään vain vanhojen lintujen nokassa, luulevat Moluccaan asettuneet saksalaiset siirtolaiset niiden osoittavan lintujen ikää, niin että joka poimu merkitsee yhtä vuotta. Tästä syystä ovat siirtolaiset antaneet sille nimen vuosilintu.

Niinkuin jo sanoin, tunsi Karl kaikki nämä sarvilinnun luonnonhistoriaan kuuluvat seikat, mutta sillä hetkellä ei hän ajatellutkaan niiden ilmaisemista tovereilleen, koska kaikki kolme olivat liiaksi syventyneet koiraslinnun liikkeiden tarkastelemiseen. Ilmeisesti se ei ollut kasvissyöjä, sillä sen laskeutuessa alas saattoivat he nähdä sen nokasta riippuvan pitkän sylinterin muotoisen esineen, jonka he voivat todeta kuolleen tarhakäärmeen kappaleeksi, siinä kun oli vain pää ja palanen ruumista jäljellä. Niinikään oli ilmeistä, ettei sen toveri ollut tottunut kasvisravintoon, sillä siitä tavasta, millä koiras puuhaili, näkivät katselijat tuon silvotun matelijan olevan tarkoitetun sille. Epäilemättä se oli sen päivällinen, sillä nyt oli se vuorokauden aika.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Melkein samalla hetkellä, jolloin sen ruuanhankkija istuutui puun ulkonemalle, heitti se päännykäyksellä käärmeen kappaleen ilmaan ja sitten sieppasi sen alas pudotessa — ei nielaistakseen sitä, vaan ainoastaan saadakseen siitä paremmin kiinni ja voidakseen antaa sen näppärämmin toverinsa leukaluihin, jotka pistivät näkyviin aukosta ja avautuivat ottamaan sitä.

Seuraavalla hetkellä siirtyi tuo maukas pala koiraan nokasta naaraan nokkaan, ja sitten katosivat norsun torahampaan tapaiset leukapielet onkaloon pusertaen käärmettä väliinsä.

Uros ei viipynyt enää hetkeäkään kauemmin puussa. Se oli tarjonnut toverilleen päivällisen, ja ehkä sen oli nyt tuotava sille jälkiruoka. Joka tapauksessa se kohosi heti ilmaan räpytellen siipiään yhtä kajahtelevasti kuin tullessaankin, mutta tällä kerralla liittyi tuohon ääneen sen sarvisten leukaluidenkin kalina kuin parin kastanjetin helinä, saaden aikaan äänen, joka ei ainoastaan ollut kummallinen, vaan myöskin omiaan herättämään levottomuutta äkkinäisissä.

16. luku.