Tiikerien pyydystäjä

TIIKERIEN PYYDYSTÄJÄ

Kirj.

Katteini Mayne Reid

Suomentanut

Tampereella, Hj. Hagelbergin kustantama, 1889.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukala matka.

Eräänä edelläpuolenpäivänä lokakuussa v. 1810 näkyi yksinäinen mies samoilevan noiden äärettömien lakeuksien poikki, jotka ulottuvat Vera Crutz'in valtion rajoilta Oajacan valtion läpi. Mies oli ratsain ja aseilla varustettu: mutta sekä hänen hevosenpa että aseensa eivät juuri olleet soveliata jotakin vihollista kohdatessa, päälliseksi sellaisessa maassa, jossa mielet juuri silloin olivat kuohuksissa ja jossa voi joka silmänräpäys odottaa tapaavansa jonkun valtiollisen vastustajan tahi jonkun noita rosvon viran ottaneita, joita Mejikossa tulvaili ja jotka ryöstivät kaikilta ilman eroituksetta sekä piittaamatta, mihin puolueesen nämä kuuluivat.

Tuon matkailijan ainoana aseena oli vanha, käyrä sapeli, mutta näyttipä epäiltävältä, voisiko sitä vetää ulos rautatupestansa, joka oli niin ruostunut, kuin jos se vuosikausia olisi maannut virran pohjassa. Hevonen, jolla matkailija ratsasti, näkyi muinoin olleen härkätaistelijan oma, jos sai päättää niistä monista arvista, joita sen oli rinnassa ja kupeissa; vaan mitä hyviä ominaisuuksia sillä muinoin lienee ollutkin, oli se nyt kurjimpia koneja, kuin nähdä voi. Vaikka ratsastajansa kuinka olisi sitä kannustanut, oli, näet, mahdotonta saada sitä parempaan kulkuun kuin hitaasen käyntiin, ja tätä vitkallista kulkua se teki, nähtävästi malttamattoman omistajansa suureksi kiusaksi.

Miehen pukuna oli jonkinlainen valkoisesta puuvilla-kankaasta tehty nuttu ynnä öljymarjan karvaisesta nukkaverasta ommellut roimahousut. Jalassaan oli hänellä vuohennahkaiset, lyhytvartiset saappaat, jotka muka olivat olevinaan kartuaninahasta, ja palmupuun kuiduista tehty, leveäreunainen hattu peitti hänen päätänsä. Olematta oikeastaan kuluneita, näyttivät hänen vaatteensa kuitenkin jo kauan olleen käytettyinä. Niiden leikkauksessa ja kutomisessa oli kuitenkin jotakin, joka ilmaisi niiden omistajan kuuluvan korkeampaan kuin talonpoikaissäätyyn.

Hän oli nuori, vähän yli kahdenkymmenen vuoden vaiheella, oleva mies. Kasvonsa ilmaisivat lempeyttä, jota milt'ei olisi voinut pitää typeryytenä, jos ei tätä viimeksimainittua luuloa olisi vastustanut pari vilkasta, vaikka hiukan kuopurallaan olevata silmää.

Seutu, jota tuo nuori mies matkusti, oli omiansa herättämään pelkoa, varsinkin yksinänsä olevassa ihmisessä. Joka haaralle levisi ääretön, hedelmätöin lakeus, jonka ruskealla pinnalla kasvoi harvassa kaktuskasveja ja joiden siimeksessä näkyi lyhyellä, kellertävällä nurmella peitettyjä täpliä. Seutu oli sanomattoman yksitoikkoinen ja synkkä. Nuo erillään olevat majat, joita pitkien välimatkojen päässä tien vieressä, näkyi, olivat näiden asujamet hyljänneet. Tämä seikka ynnä kuuman ilmanalan polttava aurinko, vesitilkankin puute sekä kuoleman hiljaisuus, joka näillä autioilla aroilla vallitsi, herätti alakuloisen tunteen, milt'eipä pelkoakin tuossa nuoressa ratsastajassa.

Siten jatkoi hän monta tuntia vitkallista matkaansa. Päivällisen aika lähestyi, ja auringonsäteet, jotka lankesivat kohtisuoraan pilvettömältä taivaalta, synnyttivät miltei sietämätöntä kuumuutta. Tuuli; joka tähän saakka oli ilmaa viilistänyt, oli lakannut, puiden näivettyneet lehdet riippuivat värähtämättä oksissa, ja hevonen, joka yhä vaivaloisesti ryömi eteenpäin, näytti tulevan yhtä liikkumattomaksi kuin lehdetkin.

Janon vaivaamana ja väsyneenä matkasta, jonka oli kulkenut, laskeusi tuo nuori matkustaja vihdoinkin hevosen seljästä ja heitti ohjakset hevosensa kaulalle. Hänen ei tarvinnut peljätä elukan väärinkäyttävän sille täten annettua vapautta. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se juoksisi tiehensä.

Jättäen hevosen omaan valtaansa, meni ratsastaja erään nopali -ryhmän luokse, toivoen kentiesi siitä löytävänsä hedelmiä, joilla sammuttaisi janonsa. Onni oli hänelle myötäinen, ja poimittuansa joitakuita "intianiviikunoita," joiksi nopalipuun hedelmiä nimitetään, ja poistettuansa niiden okaiset kuoret, onnistui hänen syömällä hyvän joukon näiden imelähköä lihaa jokseenkin sammuttaa tuota ankarata janoa, joka tähän saakka oli häntä vaivannut. Täten itseänsä virkistettyään, nousi hän jälleen satulaan, jatkamaan keskeytettyä matkaansa.

TOINEN LUKU.

Arvoitus.

Kun tuo yksinäinen matkailija oli ratsastanut monta kilometriä, saapui hän pieneen kylään. Täällä niinkuin muuallakin tien varrella huomasi hän hämmästykseksensä huoneet autioiksi ja omistajainsa hylkäämiksi. Ei yhtäkään elävätä olentoa ollut näkyvissä, eikä mitään ollut noissa autioissa huoneissa, ei ruokaa nälän häätämiseksi eikä juomaa janon sammuttamiseksi, ja ratsastaja jatkoi matkaansa.

— Varsin kummallista, mutisi hän itseksensä, — mitähän ihmettä tämä täydellinen väen tyhjyys merkinnee?

Paitsi nuo autioksi jätetyt huoneet, herätti vielä eräs toinenkin seikka hänen huomiotansa. Miltei joka majan luona, joiden ohitse hän kulki, näki hän kanoteja ja ruuhia puiden oksissa riippuvan, monta metriä korkealla. Koska tässä maanpaikassa ei ollut järveä eikä virtaa, eipä pienintä puroistakaan, ei ollut kummaa, että tällainen näkö herätti hänen ihmettelyänsä.

Parhaillansa kun ratsastaja mietti tätä arvoitusta, kuuli hän takanansa äänen, joka hänessä herätti iloisen tunteen. Se oli hevosen kavionkopsetta, joka ilmaisi jonkun ratsastajan häntä lähestyvän, ja pian olikin ratsastaja matkailijan rinnalla.

— Herran rauha! tervehti äskentullut, koskettaen hattuansa.

— Herran rauha! vastasi toinen, tehden samanlaisen eleen.

Tuo äskentullut oli nuori, noin neljännellä- tahi viidennelläkolmatta oleva mies, hiukan keskinkertaista pitempi, vaan luotu vartalolla, joka ilmaisi sekä uljuutta että voimaa. Hänen kasvonsa piirteet olivat säännölliset, silmänsä mustat sekä säkenöitsevät, viiksensä tuuheat ja ylöspäin kierretyt, hipiänsä ahavoittunut. Kaikki nämä seikat ilmaisivat hänen olevan toimellisen miehen, samalla kuin hänen voimakas ja käskevä ryhtinsä todisti kiivaita kiihkoja sekä tuota kuumaa, arapialaista verta, joka juoksee monen espanjalais-mejikolaisen perheen suonissa.

Hänen hevosensa oli rautio, jolla oli ohuet raajat ja jäntevä vartalo, joka myöskin oli alkuaan itämaista. Tuo helppous, millä ratsastajansa sitä ohjasi ja miehen horjumatoin, uljas ryhti satulassa, ilmaisivat hänen olevan mitä parhaimpia ratsastajia.

Pukunsa oli sekä kallisarvoinen että komea. Hänellä oli valkaisemattomasta liinavaatteesta tehty nuttu, purpuranpunaisesta silkkisametista tehdyt roimahousut, puhvelinnahkaiset saappaat, varustetut pitkillä, välkkyvillä kannuksilla, sekä vikunjankarva-kankaasta tehty hattu, kultanauhalla koristettu. Puvun puolittain sotilaspuvun kaltaisuutta enensi vielä vyötäisillä olevasta vyöstä nahkatupessa riippuva miekka ja satulanpukaan kiinnitetty tuliluikku.

— Ystäväni, lausui äskentullut ratsastaja hetken vaiettuansa ja luoden silmänsä tuon toisen kurjaan nahkakoniin, — sallikaatte minun kysyä, aijotteko kauaksikin tuolla hevosella?

— En, Jumalan kiitos, kuului vastaus — ainoastaansa San Salvador-nimiseen maakartanoon, johon, jos en erehdy, tuskin on kolmeakymmentä kilometriä tästä.

— San Salvador? Luulenpa joskus kuulleeni sellaisen nimen. Eikö mainittu kartano ole erään Las Palmas-nimellisen maatilan läheisyydessä.

— On, korkeintansa luullakseni kymmenen kilometriä siitä.

— Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella hatulla varustettu mies. — Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi, hilliten hevosensa intoa — että me pian joudumme eroon. Teidän hevosellanne ei näy olevan kiirettä.

Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.

— Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, — ja monta kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.

— Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla elukalla?

— Tarkoitan sennor… mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta matkalla.

— Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi tauottua, — että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista. Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta, ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini kuningattaren rakunaväessä.

— Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen oppilas Valladolidin yliopistossa.

— Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä vesipisaratakaan?

— En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi ylioppilas; — se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on herättänyt minussa suurta pelkoa.

— Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. — Minkä vuoksi?

— Niin, näettekö, sennor, minulla on tuo paha tapa, että pelkään enemmän vaaroja, joita en käsitä, kuin niitä, jotka tiedän. Minä pelkään kapinan levinneen tähänkin maakuntaan, vaikka minulle on sanottu Oajacan olevan aivan rauhallisen. Luultavasti on väestö jättänyt asumuksensa, välttääkseen joutumasta jonkun maata kiertelevän kapinoitsijajoukon kynsiin.

— Oh, lausui rakuunakatteini, ylönkatseellisesti nyykäyttäen päätänsä. — Köyhät raukat, kuten he, eivät tavallisesti pakene rosvoja. Sitäpaitsi ei maanväestöllä olekaan mitään pelkäämistä niiltä, jotka kapinalippua seuraavat. Kaikissa tapauksissa eivät venheet ole riipustetut puihin, jotta niillä näitä aavoja hiekkalakeuksia purjehdittaisiin. Ei, joku muu kuin kapinan pelko on pannut näiden ihmisten pään pyörälle, vaikka en todellakaan voi arvata, mikä se on.

Pitkän hetken jatkoivat nuo molemmat miehet matkaansa vaitonaisina, kumpikin miettien tuota omituista seikkaa, joka oli heidän kummastustansa herättänyt ja jonka syytä ei kumpikaan osannut selittää.

KOLMAS LUKU.

Kaksi nälkäistä matkustajaa.

Rakuna rupesi ensiksi taasen puhetta jatkamaan.

— Te, sennor don Kornelio, hän lausui — te, joka tulette Valladolidista, voitte kentiesi antaa minulle uudempia tietoja, kuin mitä itse olen kuullut, Hidalgon ja hänen sotajoukkonsa retkistä.

— Enpä paljon, kuten pelkään, vastasi ylioppilas; — unhotattepa, sennor, minun olleeni vanhan hevoseni hitauden takia kaksi kuukautta matkalla. Valladolidista lähteissäni siellä yhtä vähän ajateltiin kapinaa kuin uutta vedenpaisumustakaan. Kaiken, mitä siitä tiedän, olen saanut kuulla kulkupuheiden kautta s.o. niin paljon kuin siitä on uskallettu puhua pyhää inkvisitionia pelkäämättä. Sitäpaitsi, jos saa uskoa Oajacan piispan kiertokirjettä, ei kapina tule saamaan hänen hiippakunnassansa montakaan osallista.

— Ja miksi ei? kysyi rakuunakatteini jonkinlaisella uljuudella, joka ilmaisi, ettei kapina hänessä tulisi saamaan minkäänmoista vastustajaa. — Mitä syitä piispa mainitsee?

— Mitäkö syitä? vastasi ylioppilas. — Ainoastansa sen, että piispa Bergosa y Jordan tulisi julistamaan heidät pannaan. Hän sitäpaitsi vakuuttaa, että kaikki kapinoitsijat voi tuntea sarvistansa ja pukinjaloistansa.

Sen sijaan että olisi nauranut tuon nuoren ylioppilaan herkkäuskoisuudelle, pudisteli rakuuna tyytymättömän näköisenä päätänsä.

— Niin, lausui hän ikäänkuin itseksensä, — sillä tavalla pappimme sotivat parjauksen ja viekkauden aseilla sekä panevat hurjan taikauskon avulla kreolien päät pyörälle! Vai niin, sennor Lantejas, hän jatkoi, kääntyen ylioppilaasen — te ette tahdo liittyä kapinoitsijoihin pelosta, että saisitte nuo pirulliset koristukset, joilla piispa on uhannut?

— Taivas minua semmoisista varjelkoon! — Onhan se uskonkappale. Ja kukapa sen paremmin tietäisi kuin tuo kunnianarvoinen Oajacan piispa? Sitäpaitsi, jatkoi hän, nähdessään matkatoverinsa vihasta säihkyvän silmäyksen, — minä olen rauhallista mielenlaatua ja aijon mennä hengelliseen säätyyn. Kumpaiseenko puolueesen tullenkin liittymään, koetan ainoastansa rukouksillani hankkia sille voittoa. Kirkko kammoaa verta.

Ylioppilaan lausuessa näitä sanoja loi rakuuna häneen syrjäsilmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että oli yhdentekevä, kumpaiseenko puolueesen hän tulisi liittymään, koska ei kumpaisellakaan olisi suurta hyötyä näin surkeasta sankarista.

— Papiksi vihkimistäkö varten olette tulleet Oajacaan?

— En, vastasi Lantejas, — minulla on tänne tykönänsä toisenlaista asiaa. Olen tullut tänne isäni käskystä, jonka veli on tuon ison San Salvator-nimisen maatilan omistaja. Minun tulee muistuttaa setääni, että hän on leski, rikas sekä lapsetoin, ja että hänellä on puoli tusinaa veljenpoikia autettavana. Sellaista asiaa minulla on San Salvadoriin. Mitäpä sille voin? Arvoisa isäni rakastaa liiaksikin tämän elämän hyvyyksiä, ja minun on täytynyt tehdä noin tuhannen kilometrin matka, tiedustelemaan sukulaisemme mielialaa meitä kohtaan.

— Ja samalla ottamaan selkoa hänen omaisuutensa arvosta?

— Oh, mitä siihen tulee, tiedämme täydellisesti, minkä arvoinen se on, vaikk'ei yksikään meistä ole siellä ollut.

Tämän vastauksen jälkeen, joka tuotti enemmän kunniata hänen päällensä kuin sydämellensä, hän jatkoi:

— Noh, niin, voinpa huoleti sanoa, ettei veljenpoika koskaan ole tullut setänsä luokse niin nälkäisenä, kuin minä olen tekevä. Tuon kaikkien majojen ja kylien, joiden ohi olen kulkenut, selittämättömän tyhjyyden ja sen tarkkuuden vuoksi, jolla omistajat ovat vieneet mukanansa pienimmän kananpoikaisenkin, ei ole koko maassa ainoata suttakaan, joka olisi minua nälkäisempi.

Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.

Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa kodin jälleen näkeminen.

Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset "kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.

Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.

— Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, — oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat, välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi toisten syötäväksi.

— Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; — mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen hätäkeinoon.

— Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, — tunneinpa itseni niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin… vaikkapa hän olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San Salvadorin isännän!

— Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole mitään poispääsemisen mahdollisuutta.

Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:

— Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni matkatoverille.

— Senkö neuvon minulle todellakin annatte?

— Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.

— Hyvä! sanoi rakuunakatteini. — Minä noudatan sitä, sillä, totta puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.

Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.

— Sennor Lantejas, hän lausui, — me eroamme ystävinä. Toivokaamme, ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en tule unohtamaan.

Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.

— Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. — Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi minua sotamieheksi, ei kapinan eduksi eikä sitä vastaankaan.

Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli välttänyt luulemansa vaaran.

Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu ehtisi saapua.

Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se olisi siihen juuri häntä varten asetettu.

Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa, tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.

Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä. Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen, makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja hän vaipui sikeään uneen.

NELJÄS LUKU.

Musta ja punanen.

Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.

Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä, mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä machetè (puoleksi sapeli, puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.

Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua pelkoa.

Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina. Äkkiä hän pysähtyi.

— Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. — Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!

Intianin ääni ilmoitti voittoriemua; mutta eipä tähän iloon laisinkaan hänen toverinsa yhtynyt, joka pelästyneen näköisenä maata tähysteli. Mitä hän siinä näki, olikin omiansa levottomuuden herättämiseksi. Pehmeään saveen oli painunut kymmenittäin eri suuria, tuon verenhimoisen jaguarin, espanjalaisen Amerikan tiikerin, jälkiä.

— Ei ole kulunut puolta tuntiakaan siitä, kun ne täällä ovat olleet, jatkoi intiani. — Katsokaas, huudahti hän, osoittaen virtaa. — Ne ovat olleet tässä juomassa tuskin kymmenen minuuttia sitten; vesi on vieläkin sameriaista!

— Menkäämme täältä, esitteli neekeri, jonka musta naama oli tuhkanharmaa pelosta. Eihän meidän täällä pysähtymisestämme ole mitään hyötyä. Näettekös, tässä on monta ja eri suuriakin jälkiä! Jumala meitä armahtakoon! Tästä lienee koko tiikerilauma kulkenut.

— Oh, te liioittelette, lausui intiani ivallisesti nauraen. — Lukekaamme ne, hän jatkoi, kumartuen katselemaan jälkiä, — yks, kaks, kolme, neljä… yksi koiras, yksi naaras ja sen kaksi pentua. Peijakas! Mikä näky tiikerin pyydystäjälle!

— Niin, kyllä niin, myönsi neekeri epäröiden.

— Mutta, jatkoi toinen, — emme voi niitä tänään etsiä. Meillä on tärkeämpiäkin asioita toimitettavana.

— Eiköhän olisi parempi, jos jättäisimme sen, josta olette puhuneet, huomiseksi, ja että nyt palajaisimme kartanoon? Olen tosin kovin utelias näkemään niitä ihmeitä, joita olette luvanneet minulle näyttää, mutta…

— Kuinka, huudahti intiani.— Lykätäkkö huomiseen? Mahdotointa. Uutta tilaisuutta ei tule ennen kuukauden kuluttua, ja silloin me olemme kaukana täältä. Ei, ei, Claro, hän jatkoi, — sen täytyy tänään, vieläpä tällä hetkelläkin, tapahtua. Istahtakaamme siis.

Ja noudattaen teolla sanojansa, laskeutui intiani nurmelle, jolloin neekerinkin, vaikka ei olisi tahtonutkaan, täytyi noudattaa hänen esimerkkiänsä. Mutta tuo muutos heidän asemassaan ei ehkäissyt Claron pelkoa, ja hän katseli hätäisenä ympärillensä joka haaralle, ikäänkuin hän olisi odottanut jaguarein milloin tahansa hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Intiani huomasi hänen levottomuutensa ja koetti häntä tyynnyttää.

— Teillä, toverini, ei ole mitään pelkäämistä, hän sanoi. Tiikereillä on koko virta juotavana, eikä ole luultava, että ne tänne palajaisivat.

— Mutta ne voivat olla nälissään, vastasi Claro, — ja minä olen kuullut niiden pitävän enemmän mustista miehistä, kuten minäkin olen, kuin valkosesta tahi intianista.

— Ha, ha, ha! nauroi hänen toverinsa. Älkää itseänne sillä imarrelko. Eipä ole, miesparka, koko valtiossa ainoatakaan tiikeriä, joka olisi kylliksi typerä pitämään sitkeätä sekä mustaa luurankoa, kuten teitä, nuoren varsan tahi vasikan lihaa parempana, jota ne voivat saada, milloin vaan haluavat. Ha, ha, ha! Jospa jaguarit vaan kuulisivat teidän sananne, nauraisivat ne itsensä kuoliaaksi.

Se seikka, että intiani puhui näin tyynesti jaguareista, on helposti selvitettävissä, sillä juuri näiden petojen pyydystämisestä hän elikin. Hän oli, näet, tiikerin surmaaja, erityinen luokka miehiä, joiden ainoana työnä on näiden petojen vainoaminen ja tappaminen, jotka kuumassa ilman vyöhykkeessä olevissa Amerikan osissa tuhoavat suurten maatiluksien hevosia ja nautoja. Näiden petojen joukosta tekee jaguari suuremmat tuhot, ja koska tätä eläintä, kuten jo mainittiin, espanjalaisessa Amerikassa nimitetään tiikeriksi, on äskenmainittu miesluokka saanut tiikerin pyydystäjän nimen. Moni suuremmista tiluksista pitää palveluksessaan yhden tahi useamman näitä pyydystäjiä, ja se intiani, jonka lukijoillemme olemme esitelleet, oli Del Valle-nimisen kartanon tiikerin pyydystäjä.

— Ah! huudahti hän raivoisan voittoriemun äänellä. — Ei tiikerit eivätkä ihmisetkään rankaisematta pilkkaa Costalia. Mitä näihin tiikereihin tulee, jatkoi hän hetken vaijettuansa — olkoot ne tänä yönä rauhassa. Ei mitään menetetä vaikka aamuunkin odotamme. Minä voin pian päästä niiden jäljille taasen, ja se tiikeri, jonka tyyssijan minä tiedän, on kuoleman oma. Tänä yönä meillä on muutakin tehtävää. Nyt syntyy uusi kuu ja silloin näyttäikse veden neito hajatukkinensa koskipaikoissa ja erämaiden järvien pienalla.

— Veden neitoko hajatukkinensa?

— Niin, hän, joka kullankaivajoille osoittaa runsaimmat kultasuonet ja sukeltajoille helmet, jotka kimaltelevat näkinkengissä suurten merien pohjalla.

— Mutta kuka teille tuota on sanonut? kysyi Claro epäilevän näköisenä.

— Esi-isäni… Zapotekit, vastasi Costal juhlallisella äänellä; — ja eivätkö he sitä tietäisi? He ovat oppineet nämät asiat Tlalok'ilta ja Matlakuets'ilta… ne olivat yhtäsuuria jumalia kuin valko-ihoisten Kristuskin. Miksi hän…

— Älä puhu niin kovaa! keskeytti häntä Claro, äänellä, joka ilmaisi peljästymistä. — Ristittyjen papeilla on korvat kaikkialla. He voisivat sanoa sitä Jumalan pilkkaamiseksi ja… peijakas vieköön! inkvistioni on yhtä vaarallinen musta- kuin valko-ihoisillekin!

Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän hiljensi äänensä jatkaessaan:

— Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi… kaksi rohkeaksi tunnettua miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä, tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?

— Hym! äännähti Claro. — Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä, vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee, näkyy se olevan ihko paholainen…

— Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, — kaikki ovat yhtä. Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän… varsinkin kun rohkeuden palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen herran?

— Ja neekeristäkin?

— Totta kait.

— Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, — kulta ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja isäntämme sen pian meiltä ottaisi.

— Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!

— En, vastasi neekeri — siitä en ole kuullut niitäkään.

— Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin herraksi.

Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.

— Niin, hän jatkoi, — meidän entinen mahtavuutemme päivä on jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä. Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte, pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden uudistamiseksi.

Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa. Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa, häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.

Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta huomaamatta.

— Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa ilmassa kiekuran, — niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon nousun ja laskun välillä… pohjoisista etelään, idästä länteen… ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan hallitsijoina… merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin. Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä tekisivät.

Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan jälkeläisiä.

Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko äänettömäksi.

VIIDES LUKU.

Jaguarin ajo.

Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen, pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa alempana olevasta saniaispensastosta.

— Jesus Maria! huudahti neekeri, kavahtaen seisovallensa. — Tiikeri on täällä.

— Noh, entä sitten? lausui Costal, joka ei ollut noussut jaloillensa eikä vähääkään liikahtanut.

— Tiikeri! kertoi neekeri säikähdyksissään

— Tiikeri! Te erehdytte, sanoi Costal.

— Suokoon Jumala, että niin olisi, vastasi neekeri, saaden toivon kipinän, että hän, mitä tuohon ääneen tulee, olisi erehtynyt.

— Te erehdytte mitä niiden lukuun tulee, vastasi Costal tyynesti. — Siellä ei ole yksi, vaan neljä tiikeriä, jos näiden pennutkin otetaan lukuun.

Neekerin kasvot, kuullessansa millä tavalla hän oli erehtynyt, tulivat pelästyneen näköisiksi, ja hän oli juoksemaisillaan pois kartanoon.

— Varokaa itseänne, sanoi intiani, silminnähtävästi huvitettuna toverinsa pelosta. — Minä luulen todellakin tiikerien haluavan neekerin lihaa.

— Peijakas! äskenhän sanoitte juuri päinvastoin.

— Noh, kentiesi minä tässä kohden erehdyn; mutta varmaan tiedän tiikeriparin, koiraksen ja naaraksen ei yksissä ollessa tällä tavoin kiljuvan. On siis varsin luultavaa, että ne tällä hetkellä ovat erillänsä, ja että te, jos nyt menisitte kartanoon, tulisitte vaaraan joutua niiden keskelle.

— Taivas minua sellaisesta varjelkoon, mutisi neekeri.

— Noh, sittenpä onkin viisainta, että jäätte tähän, missä olette… miehen luokse, joka ei vähintäkään pidä lukua tiikereistä.

Neekeri epäili, ei oikein tietäen, minkä päätöksen hän tekisi. Tässä silmänräpäyksessä kuului kuitenkin uusi kiljunta vastakkaiselta taholta, joka hänelle todisti tiikerin pyydystäjän totta puhuneen.

— Pedot etsivät jotakin syödäksensä, lausui Costal, — siinäpä syy, miksi ne toisiansa huutelevat. — Ja nyt, hän ivaten jatkoi, — jos teillä vielä on halua, niin lähtekää kartanoon.

Neekeri oli kuitenkin jo luopunut kaikista sellaisista aikeista, kuullessaan yhden tiikerin kiljuvan kartanolta päin. Sen sijaan hän vetäysi lähemmäksi järkähtämätöntä toveriansa, joka ei edes ollut viitsinyt tarttua nurmella vieressään olevaan tuliluikkuunsakaan.

— Hyh! mutisi intiani itseksensä, — tämä neekeri tuskin onkaan tarpeeksi rohkea minun aikomuksiini. Minun täytyy odottaa, kunnes tapaan hiukka uskaliaamman. Sitten noudattaen jälleen ajatuksiensa juoksua, jonka jaguarin kiljunta oli keskeyttänyt, hän ääneensä jatkoi: — Missä on se punanen mies, missä se musta, joka ei tahtoisi kohottaa käsivarttansa tätä urhollista pappia auttaakseen… häntä, joka on noussut sortajia vastaan… kaikkein zapotekein, kreolein ja aztekein sortajia. Eivätkö nämä espanjalaiset ole olleet tiikerejäkin verenhimoisempia?

— Heitä, keskeytti Claro, en laisinkaan pelkäisi.

— Hauskaa kuulla, toverini. Huomenna luovumme isännästämme, don Mariano de Silvasta. Hän hankkikoon toisen tiikerin pyydystäjän; me lähdemme liittymään lännessä oleviin kapinoitsijoihin.

Intiani ei vielä ollut puhunut loppuunkaan, ennenkuin uutta kiljumista jaguareilta kuului, ikäänkuin tiikerin pyydystäjän maltin koettelemiseksi. Se kuului vieläkin äreämmän vitkallisena ja tuli samalta taholta kuin edellisellä kerrallakin s.o. virran reunalta, hiukka ylempänä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet istuivat.

— Tehuantepekin kaikkein sielujen nimessä! huudahti Costal, ja silmänsä säkenöivät vastustamattomasta metsästysinnosta, — tätä ei ihmisen maltti kestä. Minä tulen opettamaan näitä räysääjiä, etteivät puhu niin korkealla äänellä asioistansa. Kas niin, Claro! hän jatkoi, hypähtäen seisovallensa. — Nyt saatte nähdä tiikerin lähempää kuin tähän asti.

— Peijakas! huudahti neekeri. — Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.

— Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa sanoihin. — Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta, kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei minulla ammattini varalta olisi kanotia…

— Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.

— Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin… kanotissa teillä ei ole vähintäkään vaaraa.

— Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.

— Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää mukaan vaan!

Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.

Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti perässä.

Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.

Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua vastavirtaan.

Aurinko paistoi vielä virtaan, vaikka Viimeisillä säteillänsä, ja halavat sekä alamos -puut, jotka rantaa reunustivat, kuvasivat väräjäviä varjojansa vedenkalvoon. Erämaan tuuli huokuili niiden lehvissä, tuoden mukanaan suloisia tuoksuja tuhansista kukkasista.

Hetken kulki kanoti rannatse, noudattaen virran kiemurtelemista. Siellä täällä riippui pensaita veden yli, ja soutaissansa sellaisien paikkain ohi, piti Claro silmänsä valppaina, peljäten saavansa nähdä pari tulipalloa lehvien välistä kiiluvan.

— Taivaan nimessä! hän joka kerta huudahti, kun arveli kanotin tulevan liian lähelle rantaa. — Ohjatkaa sitä hiukan kauemmaksi, Costal-ystäväni. Kuka tietää, eikö tiikerit istu tuolla ylhäällä valmiina hyppäämään ales niskaamme.

— Mahdollista kyllä, vastasi Costal, pakoittaen voimakkaasti kanotia airollaan eteenpäin, toverinsa kehoitusta sen enempää noudattamatta. — Mahdollista kyllä; mutta minulla on eräs ajatus…

— Noh, antakaas kuulla.

— Niin… tiikerejä on kaksi, molempia pentuja lukuunottamatta, jotka minä jätän teidän osaksenne, koska teillä ei ole yhtään asetta. Teidän on ottaminen yksi pentu kumpaankin käteenne ja musertaminen niiden pääkallot lyömällä niitä yhteen. Se käy kuin tanssi.

— Eipä niinkään, Costal-ystäväni. Kuinka minä sitäpaitsi saan ne kiinni, jos ne juoksevat tiehensä?

— Siitä huolesta ne kyllä teidät päästävät ottamalla teidät kiinni. Älkää peljätkö, että ette pääse niitä tarpeeksi lähelle. Jos en erehdy, tulemme saamaan vähemmässä kuin neljännestunnissa nähdä ne kaikki neljä käsivarren pituisen matkan päässä.

— Kaikki neljä! huudahti neekeri, näyttäen niin säikähtäneeltä, että hän oli milt'ei kaatamaisillansa kumoon kanotin.

— Niin kyllä, vastasi Costal tyynesti, — se on ainoa keino, jolla voimme saada niiden ajamisen pian loppumaan, Kun on aikaa niukalta, täytyy joutua minkä voi. Minä aijoin sanoa teille, kun minut keskeytitte, että siellä on kaksi tiikeriä, toinen oikealla, toinen vasemmalla rannalla… koiras ja naaras luultavasti. Nyt kuulen niiden kiljunnasta, että ne haluavat toisiansa tavata, ja jos me pysymme niiden välissä, on selvää, että ne kumpikin käyvät yht'aikaa kimppuumme. Vai mitä te sanotte? Koettakaapas todistaa, ett'ei niin ole.

Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.

— Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; — me tulemme heti kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä näette.

Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen, jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.

KUUDES LUKU.

Valtaava näky.

Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las Palmas-nimiseen kartanoon.

Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla, kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla, virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet muuttamaan paikkaansa purressa.

— Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. — Katsokaas Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?

Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan. Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.

Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle, sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.

Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa, ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän, tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.

Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa. Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.

Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.

Se oli huomannut vihollisensa.

Se on koiras! sanoi Costal mielissään.

— Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.

— Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle. Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä. — Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan — omituista, ett'ei naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.

— Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. — Sitä, toivoakseni, ei tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.

Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana. Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.

— Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. — Pidä kokka vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas niin… nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella, muutoin on toinen meistä hukassa… kentiesi kumpikin; sillä jos minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista puhumattakaan.

Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää raivoa.

Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.

— Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. — Jos tuolla lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä olisi kokonainen lauma tiikerejä.

Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt alallansa, liikkui hän yhä enemmän.

— Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. — Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!

Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.

Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.

Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta olivat lähteneetkin.

SEITSEMÄS LUKU.

Vesiputous.

Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi, vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi alempana jälleen tavata.

Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa, olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä vaaralliset viholliset.

— Luultava kyllä, vastasi Costal, — enemmänkin kuin luultava. Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.

Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?

— Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista, ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.

— Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois haaskalta?

— Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä, Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa Tehuantepekin kasikeille.

Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään rantaa alespäin.

— Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon vallassa.

— Hoh! lausui Costal. — Jätänhän minä tuliluikkuni teille.

— Niin, jupisi neekeri, — mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle tiikerille.

Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden tarkoitusta.

Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta, yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui, ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa nousevan vedenpinnalle.

Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen tukkaansa saakka.

Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.

— Oletteko valmis? kysyi intiani.

— Mihin?

— Seuraamaan minua vesiputoukselle… rukoilemaan siellä veden neitoa ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.

— Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?

— Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on. Kosolta kultaa!

— Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon häikäisemänä. — Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä olen veden neidon orja!

Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.

Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen, jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin mahtavan valtameren meuruaminen.

Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin, pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.

Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi, tukahuttanut.

— Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa. Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette vähintäkään pelkoa, olette hukassa.

— Hyvä! vastasi neekeri. — Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan… minä olen pelkkänä korvana.

Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.

KAHDEKSAS LUKU.

Eksyksissä.

Sillä kohdalla, johon intiani ja neekeri olivat istuneet, sijaitsevaa rotkoa verhosi rehevä ruoho ja niin taajassa seisovat puut, ett'ei auringon säteet voineet tunkeutua niiden tuuheain lehvien läpi. Näistä runsaista kasveista huolimatta olisivat nuo molemmat kullan etsijät, jos eivät olisi olleet niin syviin mietteisin vaipuneina, voineet alapuolellansa nähdä erään miehen seisovan vesiputouksen ääressä suoraan heidän jalkojensa kohdalla.

Tämä mies, joka äsken oli siihen paikkaan tullut ja joka näkyi katselevan vesiputousta uteliailla ja ihmettelevillä silmäyksillä, ei ollut kukaan muu, kuin Rafael Tres-Villas, katteini kuningattaren rakunaväessä.

On tarpeellista selittää, miten don Rafael tuli olemaan tässä synkässä paikassa, joka oli kokonaan syrjässä Las-Palmas'een, johon hän aikoi, vievältä tieltä.

Ylioppilaasta erottuaan oli rakuunakatteini heti pannut hevosensa nelistämään. Pahaksi onneksi oli don Rafael, vaikka olikin kreoli eli syntyperäinen mejikolainen, kokonansa outo tähän osaan maata, jossa hän ei ollut paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa oleskellut.

Muutaman kilometrin ratsastettuansa, saapui hän tienristeykseen, jonka kumpikin haara kulki toistensa likettäin. Kun ei tietänyt, kumpaistako haaraa hänen tulisi mennä, jätti hän valitsemisen hevosellensa.

Tuo elukka, jota epäilemättä suurempi jano kuin nälkä rasitti, vetäsi ilmaa laajentuviin sieramiinsa, vainusi raitista vettä oikealla ja alkoi astua sinnepäin menevää tietä.

Kuljettuaan tätä tietä muutaman minutin, tuli ratsastaja semmoiseen paikkaan, jossa tie äkkiä loppui. Hänen edessänsä näkyi ainoastaan taaja viidakko ja pensasto, joiden takaa hän kuuli virran pauhinan.

Viisainta, mitä katteini nyt olisi voinut tehdä, olisi ollut tienristeykseen palajaminen ja sen toista haaraa meneminen, joka piakkoin olisi vienyt hänet perille: mutta katteinista tuntui takasinratsastaminen vastenmieliseltä, ja kukapa sitäpaitsi tietäisikään, mihin se toinen haara vei.

Hetken mietittyänsä laskeutui hän siis ales satulasta, kytki hevosensa puuhun ja alkoi raivata itselleen tietä viidakon läpi siihen suuntaan, mistä veden pauhina kuului. Hän toivoi, näet, rantaan tultuansa, tätä kävelemällä löytävänsä tien jatkon jollakin kohdalla, josta voisi virran poikki kahlata. Suurella vaivalla ja ajanhukalla tunki hän siis oksien sekä köynnöskasvien välitse ja pääsi vesiputouksen alle juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin Costal sekä Claro olivat alkamaisillaan veden neidon esille manaamista.

Vaikka katteini halusikin mitä pikemmin päästä tästä pälkähästä, johon oli joutunut, houkutteli tuon vesiputouksen, joka oli Amerikan mahtavimpia, näkeminen häneltä ihmettelemisen sekä ihastuksen huudahduksen, ja muutaman minuutin hän seisoi sitä katsellen noiden ylevien tunteiden valtaamana, joita sellainen näky on omiansa herättämään.

Lopulta tunkiihe muita ajatuksia hänen mieleensä, ja hän aikoi juuri kääntyä ympäri, jatkaaksensa tien etsimistä, kun odottamatoin olento ilmautui hänen silmiinsä, sekä sai hänet pysähtymään paikallensa.

YHDEKSÄS LUKU.

Naurettava kohtaus.

Tuon usvan keskellä, joka nousi vaahtoavasta virrasta, näkyi noiden kahden edellämainittujen sykomori-puiden latvat ainoastansa epäselvästi, mutta niiden rungot ja alimmaiset oksat olivat näkyväisempiä. Yhdellä näistä viimeksimainituista, joka ulottui viistoon veden yli, luuli katteini huomaavansa miehen haahmun, ja tarkemmin tutkittuansa tuli hän vakuutetuksi sen olevan intianin, jota tämän vaskenkarvainen iho todisti. Vieläkin tarkemmin tutkittuansa näki hän toisen sykomorin oksain välissä mustat, ebenpuun karvaiset kasvot. Nämä eivät voineet olla muut kuin neekerin kasvot.

Mitä varten hän itse siellä oli, sen tiesi don Rafael varsin hyvin; mutta mikä oli tuonut intianin ja neekerin tähän kolkkoon paikkaan ja sellaisella ajalla?

Sanaakaan lausumatta piti hän silmällä kumpaisenkin miehen liikkeitä, toivoen saavansa tähän selvitystä. Pian tulivat sekä intiani että neekeri kokonansa näkyviin, hiipiessään hiukan eteenpäin noilla veden yli ulottuvilla oksilla, ja sitten, pitäen niistä käsillään kiinni, laskeutuivat he ales, kunnes heidän jalkansa ulottuivat kuohuun, jossa asennossa he heiluivat edestakaisin, räpäköiden ja vinnistellen mitä kummallisimmalla tavalla kasvojansa.

Henkensä uhallakaan ei katteini olisi voinut käsittää tämän kummallisen menettelyn syytä. Hän luuli jonkun hänelle näkymättömän esineen heidän huomionsa vallanneen, ja hän tuli ehdottomasti luulleeksi neekerin kosivan jotakin veden neitoa, päättäen hänen vilkkaista eleistänsä ja mielittelevistä kasvonliikkeistänsä.

Neekerin suuri suu oli auki korvasta korvaan, paljastaen hänen kaksinkertaisen, valkoisen hammasrivinsä mitä suloisimpaan hymyyn, samalla kun hän taajaan kurotti päätänsä veteen, ikäänkuin hänen silmäyksiensä esine olisi piilossa tuon välkkyvän vaahtovaipan alla.

Intiani menetteli simalla tavoin, mutta vakavamman ja arvollisemman näköisenä.

Upseri tutkisteli tarkkaan vesiputousta, mutta hän ei voinut mitään nähdä, paitsi tuota välkkyvää vedenpintaa ja valkoista kuohua, kun se syöksyi ales kalliolta.

Tässä silmänräpäyksessä viittasi intiani neekerille lakkaamaan vinnistelemisestänsä; sitten päästäen toisen kätensä irti, lennätti hän itsessä toisella tuon kauhean rotkon yli.

Tämä rohkea teko herätti uutta, miltei vavistukseen vivahtavaa hämmästystä tuossa vesiputouksen alla seisovassa katselijassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt tätä miettiä, kuuli hän ihmisäänen, joka oli vesiputouksen pauhinatakin kovempi. Tämä ääni tuli intianilta, joka, käsivarsi ojennettuna, lauloi juhlallisen rukouksen veden haltijalle. Sanoja hän ei voinut eroittaa, mutta suun liikkeistä näki don Rafael miehen laulavan keuhkojensa kaikella voimalla.

Uteliaisuus olisi kentiesi voinut pidättää katteinia katselemassa tätä kummallista kohtausta loppuun asti, mutta hänen halunsa löytämään tien Las Palmas'en kartanoon saattoi häntä toisin toimimaan. Kentiesi tulisivat nuo molemmat miehet sitäpaitsi yhtä salaperäisesti katoamaan, kuin heidän käytöksensäkin oli.

Hän huusi sen tähden tarmonsa takaa useamman kerran, herättääksensä heidän huomiotansa, mutta turhaan. Vesiputouksen huumaava pauhu esti heitä hänen ääntänsä kuulemasta, ja kentiesi tähän tuli lisäksi vielä se intokin, jolla he tointansa tekivät.

Tämän epäonnistuneen koetuksen jälkeen läsnäolonsa ilmaisemiseksi, päätti katteini mennä sinne, missä nuo oudot miehet olivat. Päätös ja toiminta oli don Rafaelille yhtä, ja vaivalloisesti kiipeiltyänsä pääsi hän kallion huipulle, siihen paikkaan, jossa sypressipuut tekivät holvin veden yli. Nuo molemmat henkilöt olivat kadonneet.

Nähdäksensä tätä paikkaa paremmin, kiipesi katteini toiseen näistä puista, ja, katsellessansa ales rotkoon, näki hän kaksi miestä tulevan rannalla olevasta pensastosta. Vaikka aurinko oli laskenut, ja hämärä äkkiä tullut, hän ne kuitenkin heti tunsi; ne olivat neekeri ja intiani.

Rantaa lähellä, jossa virta oli matala, pistäysi iso vierukiven möhkäle vedestä. Tätä kohti suuntasivat molemmat miehet askeleensa.

Intianin viittauksesta keräsi neekeri kantamuksen kuivia oksia, latoi ne möhkäleen lakealle pinnalle ja sytytti ne palamaan. Pian leimusi niistä kirkas liekki, levittäen virtaan punaista valoansa. Tulen virittyä istautui neekeri rannalle ja näkyi vavisten katselevan liekkiä sekä sen heijastusta. Intiani puolestansa heitti päästään hattunsa, hajoitti palmikkonsa ja astui, pitkä, sysimusta tukka hajallansa olkapäillä, veteen, kunnes tuli kallion syrjään. Siellä vei hän ison meriraakun, joka tähän asti oli hänen vyötäisillänsä nauhassa riippunut, huulillensa ja puhalsi siitä useita kovia, pitkäveteisiä ääniä, ikäänkuin veden haltijata herättääksensä. Sitten hän heitti raakun ja alkoi juoskennella kallion ympäri kummallisesti tanssien, joka pani veden roiskumaan korkealle hänen päänsä päälle.

Koko kohtaus oli samalla sekä omituista että valtaavaa. Neekerin kylmäverinen tyyneys, istuessaan vaitonaisena rannalla ja katsellen juhlallisen näköisenä toverinsa kummallista tepastelemista, tuo punanen loiste, joka heijastui noihin molempiin villinnäköisiin miehiin samoinkuin kuohuvaan vesiputoukseenkin, joka näytti syöksyvän ales kalliolta ikäänkuin tulivyöry, kaikki yhdessä loi näytelmän, jossa naurettavaa ja ylevätä oli kummallisella tavalla sekasin.

— Tulimmaista! huudahti katteini malttamattomalla äänellä. — Olisipa minulla hyvä halu odottamaan ja katsomaan, mitä pakanallista epäjumalaa nuo velikullat rukoilevat; mutta ei käy täällä kauemmin viipyminen. Minun täytyy jatkaa matkaani, ja saadakseni selon tiestä, on minun nuo hullutukset keskeyttäminen.

Näin sanoen kohotti katteini äänensä ja huusi keuhkojensa koko voimalla: halloo! Huutoon ei vastattu; se ei kuulunut.

— Tulimmaista! lausui hän. Minun on koettaminen jotakin toista keinoa heidän huomionsa herättämiseksi.

Yksinkertainen keino tähän tarjoutuikin itsestänsä. Hän kumartui ja otti kouransa täyteen pieniä kiviä, sekä heitti ne kumpaiseenkin mieheen.

Se vaikutti silmänräpäyksessä, sillä kivet olivat tuskin pudonneet veteen, kun intiani yhdellä pyyhkäyksellä lakasi valkean ales kalliolta, ja rotko tuli äkkiä pilkkopimeäksi. Kumpainenkin vedenpalvelija katosi pimeyteen, ja don Rafael jäi yksinänsä kuohuvalle vesiputoukselle.

KYMMENES LUKU.

Kohtaus.

Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava, että seutu pian tulisi valoisaksi.

Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida. Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.

Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi, että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia. Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.

Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin, ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.

Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt. Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi nähdä tien.

Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä oli ollut.

Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen kartanoon vievälle tielle.

Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän odottamattoman ilmiön.

— Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa käsivarteen. — Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?

Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun hehkuessa.

Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.

— Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo tulivat täydellisesti näkyviin.

— Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?

— Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.

— Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin seikkailijata kohti.

— Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.

— Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti hymyillen tuuheaan partaansa, — sillä minä olen kovin kyllästynyt yksin täällä olemiseeni.

Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan, ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.

— Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.

— Las Palmas-nimiseen kartanoon.

— Las Palmasko?

— Niin… onko sinne pitkältäkin?

— Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.

— Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.

— Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.

Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli osoittanut lyhimmän tien olevan.

— Mitä tuo on? kysyi upseri.

— Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.

— Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin. Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.

Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan, mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.

Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti ystävällisemmällä äänellä. — Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa, mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.

— Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.

— Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella, jotta varjonne kuvautuu oikealle… hiukka viistoon… juuri kuten nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon, ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.