Tiikerien pyydystäjä

TIIKERIEN PYYDYSTÄJÄ

Kirj.

Katteini Mayne Reid

Suomentanut

Tampereella, Hj. Hagelbergin kustantama, 1889.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tukala matka.

Eräänä edelläpuolenpäivänä lokakuussa v. 1810 näkyi yksinäinen mies samoilevan noiden äärettömien lakeuksien poikki, jotka ulottuvat Vera Crutz'in valtion rajoilta Oajacan valtion läpi. Mies oli ratsain ja aseilla varustettu: mutta sekä hänen hevosenpa että aseensa eivät juuri olleet soveliata jotakin vihollista kohdatessa, päälliseksi sellaisessa maassa, jossa mielet juuri silloin olivat kuohuksissa ja jossa voi joka silmänräpäys odottaa tapaavansa jonkun valtiollisen vastustajan tahi jonkun noita rosvon viran ottaneita, joita Mejikossa tulvaili ja jotka ryöstivät kaikilta ilman eroituksetta sekä piittaamatta, mihin puolueesen nämä kuuluivat.

Tuon matkailijan ainoana aseena oli vanha, käyrä sapeli, mutta näyttipä epäiltävältä, voisiko sitä vetää ulos rautatupestansa, joka oli niin ruostunut, kuin jos se vuosikausia olisi maannut virran pohjassa. Hevonen, jolla matkailija ratsasti, näkyi muinoin olleen härkätaistelijan oma, jos sai päättää niistä monista arvista, joita sen oli rinnassa ja kupeissa; vaan mitä hyviä ominaisuuksia sillä muinoin lienee ollutkin, oli se nyt kurjimpia koneja, kuin nähdä voi. Vaikka ratsastajansa kuinka olisi sitä kannustanut, oli, näet, mahdotonta saada sitä parempaan kulkuun kuin hitaasen käyntiin, ja tätä vitkallista kulkua se teki, nähtävästi malttamattoman omistajansa suureksi kiusaksi.

Miehen pukuna oli jonkinlainen valkoisesta puuvilla-kankaasta tehty nuttu ynnä öljymarjan karvaisesta nukkaverasta ommellut roimahousut. Jalassaan oli hänellä vuohennahkaiset, lyhytvartiset saappaat, jotka muka olivat olevinaan kartuaninahasta, ja palmupuun kuiduista tehty, leveäreunainen hattu peitti hänen päätänsä. Olematta oikeastaan kuluneita, näyttivät hänen vaatteensa kuitenkin jo kauan olleen käytettyinä. Niiden leikkauksessa ja kutomisessa oli kuitenkin jotakin, joka ilmaisi niiden omistajan kuuluvan korkeampaan kuin talonpoikaissäätyyn.

Hän oli nuori, vähän yli kahdenkymmenen vuoden vaiheella, oleva mies. Kasvonsa ilmaisivat lempeyttä, jota milt'ei olisi voinut pitää typeryytenä, jos ei tätä viimeksimainittua luuloa olisi vastustanut pari vilkasta, vaikka hiukan kuopurallaan olevata silmää.

Seutu, jota tuo nuori mies matkusti, oli omiansa herättämään pelkoa, varsinkin yksinänsä olevassa ihmisessä. Joka haaralle levisi ääretön, hedelmätöin lakeus, jonka ruskealla pinnalla kasvoi harvassa kaktuskasveja ja joiden siimeksessä näkyi lyhyellä, kellertävällä nurmella peitettyjä täpliä. Seutu oli sanomattoman yksitoikkoinen ja synkkä. Nuo erillään olevat majat, joita pitkien välimatkojen päässä tien vieressä, näkyi, olivat näiden asujamet hyljänneet. Tämä seikka ynnä kuuman ilmanalan polttava aurinko, vesitilkankin puute sekä kuoleman hiljaisuus, joka näillä autioilla aroilla vallitsi, herätti alakuloisen tunteen, milt'eipä pelkoakin tuossa nuoressa ratsastajassa.

Siten jatkoi hän monta tuntia vitkallista matkaansa. Päivällisen aika lähestyi, ja auringonsäteet, jotka lankesivat kohtisuoraan pilvettömältä taivaalta, synnyttivät miltei sietämätöntä kuumuutta. Tuuli; joka tähän saakka oli ilmaa viilistänyt, oli lakannut, puiden näivettyneet lehdet riippuivat värähtämättä oksissa, ja hevonen, joka yhä vaivaloisesti ryömi eteenpäin, näytti tulevan yhtä liikkumattomaksi kuin lehdetkin.

Janon vaivaamana ja väsyneenä matkasta, jonka oli kulkenut, laskeusi tuo nuori matkustaja vihdoinkin hevosen seljästä ja heitti ohjakset hevosensa kaulalle. Hänen ei tarvinnut peljätä elukan väärinkäyttävän sille täten annettua vapautta. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se juoksisi tiehensä.

Jättäen hevosen omaan valtaansa, meni ratsastaja erään nopali -ryhmän luokse, toivoen kentiesi siitä löytävänsä hedelmiä, joilla sammuttaisi janonsa. Onni oli hänelle myötäinen, ja poimittuansa joitakuita "intianiviikunoita," joiksi nopalipuun hedelmiä nimitetään, ja poistettuansa niiden okaiset kuoret, onnistui hänen syömällä hyvän joukon näiden imelähköä lihaa jokseenkin sammuttaa tuota ankarata janoa, joka tähän saakka oli häntä vaivannut. Täten itseänsä virkistettyään, nousi hän jälleen satulaan, jatkamaan keskeytettyä matkaansa.

TOINEN LUKU.

Arvoitus.

Kun tuo yksinäinen matkailija oli ratsastanut monta kilometriä, saapui hän pieneen kylään. Täällä niinkuin muuallakin tien varrella huomasi hän hämmästykseksensä huoneet autioiksi ja omistajainsa hylkäämiksi. Ei yhtäkään elävätä olentoa ollut näkyvissä, eikä mitään ollut noissa autioissa huoneissa, ei ruokaa nälän häätämiseksi eikä juomaa janon sammuttamiseksi, ja ratsastaja jatkoi matkaansa.

— Varsin kummallista, mutisi hän itseksensä, — mitähän ihmettä tämä täydellinen väen tyhjyys merkinnee?

Paitsi nuo autioksi jätetyt huoneet, herätti vielä eräs toinenkin seikka hänen huomiotansa. Miltei joka majan luona, joiden ohitse hän kulki, näki hän kanoteja ja ruuhia puiden oksissa riippuvan, monta metriä korkealla. Koska tässä maanpaikassa ei ollut järveä eikä virtaa, eipä pienintä puroistakaan, ei ollut kummaa, että tällainen näkö herätti hänen ihmettelyänsä.

Parhaillansa kun ratsastaja mietti tätä arvoitusta, kuuli hän takanansa äänen, joka hänessä herätti iloisen tunteen. Se oli hevosen kavionkopsetta, joka ilmaisi jonkun ratsastajan häntä lähestyvän, ja pian olikin ratsastaja matkailijan rinnalla.

— Herran rauha! tervehti äskentullut, koskettaen hattuansa.

— Herran rauha! vastasi toinen, tehden samanlaisen eleen.

Tuo äskentullut oli nuori, noin neljännellä- tahi viidennelläkolmatta oleva mies, hiukan keskinkertaista pitempi, vaan luotu vartalolla, joka ilmaisi sekä uljuutta että voimaa. Hänen kasvonsa piirteet olivat säännölliset, silmänsä mustat sekä säkenöitsevät, viiksensä tuuheat ja ylöspäin kierretyt, hipiänsä ahavoittunut. Kaikki nämä seikat ilmaisivat hänen olevan toimellisen miehen, samalla kuin hänen voimakas ja käskevä ryhtinsä todisti kiivaita kiihkoja sekä tuota kuumaa, arapialaista verta, joka juoksee monen espanjalais-mejikolaisen perheen suonissa.

Hänen hevosensa oli rautio, jolla oli ohuet raajat ja jäntevä vartalo, joka myöskin oli alkuaan itämaista. Tuo helppous, millä ratsastajansa sitä ohjasi ja miehen horjumatoin, uljas ryhti satulassa, ilmaisivat hänen olevan mitä parhaimpia ratsastajia.

Pukunsa oli sekä kallisarvoinen että komea. Hänellä oli valkaisemattomasta liinavaatteesta tehty nuttu, purpuranpunaisesta silkkisametista tehdyt roimahousut, puhvelinnahkaiset saappaat, varustetut pitkillä, välkkyvillä kannuksilla, sekä vikunjankarva-kankaasta tehty hattu, kultanauhalla koristettu. Puvun puolittain sotilaspuvun kaltaisuutta enensi vielä vyötäisillä olevasta vyöstä nahkatupessa riippuva miekka ja satulanpukaan kiinnitetty tuliluikku.

— Ystäväni, lausui äskentullut ratsastaja hetken vaiettuansa ja luoden silmänsä tuon toisen kurjaan nahkakoniin, — sallikaatte minun kysyä, aijotteko kauaksikin tuolla hevosella?

— En, Jumalan kiitos, kuului vastaus — ainoastaansa San Salvador-nimiseen maakartanoon, johon, jos en erehdy, tuskin on kolmeakymmentä kilometriä tästä.

— San Salvador? Luulenpa joskus kuulleeni sellaisen nimen. Eikö mainittu kartano ole erään Las Palmas-nimellisen maatilan läheisyydessä.

— On, korkeintansa luullakseni kymmenen kilometriä siitä.

— Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella hatulla varustettu mies. — Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi, hilliten hevosensa intoa — että me pian joudumme eroon. Teidän hevosellanne ei näy olevan kiirettä.

Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.

— Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, — ja monta kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.

— Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla elukalla?

— Tarkoitan sennor… mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta matkalla.

— Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi tauottua, — että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista. Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta, ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini kuningattaren rakunaväessä.

— Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen oppilas Valladolidin yliopistossa.

— Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä vesipisaratakaan?

— En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi ylioppilas; — se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on herättänyt minussa suurta pelkoa.

— Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. — Minkä vuoksi?

— Niin, näettekö, sennor, minulla on tuo paha tapa, että pelkään enemmän vaaroja, joita en käsitä, kuin niitä, jotka tiedän. Minä pelkään kapinan levinneen tähänkin maakuntaan, vaikka minulle on sanottu Oajacan olevan aivan rauhallisen. Luultavasti on väestö jättänyt asumuksensa, välttääkseen joutumasta jonkun maata kiertelevän kapinoitsijajoukon kynsiin.

— Oh, lausui rakuunakatteini, ylönkatseellisesti nyykäyttäen päätänsä. — Köyhät raukat, kuten he, eivät tavallisesti pakene rosvoja. Sitäpaitsi ei maanväestöllä olekaan mitään pelkäämistä niiltä, jotka kapinalippua seuraavat. Kaikissa tapauksissa eivät venheet ole riipustetut puihin, jotta niillä näitä aavoja hiekkalakeuksia purjehdittaisiin. Ei, joku muu kuin kapinan pelko on pannut näiden ihmisten pään pyörälle, vaikka en todellakaan voi arvata, mikä se on.

Pitkän hetken jatkoivat nuo molemmat miehet matkaansa vaitonaisina, kumpikin miettien tuota omituista seikkaa, joka oli heidän kummastustansa herättänyt ja jonka syytä ei kumpikaan osannut selittää.

KOLMAS LUKU.

Kaksi nälkäistä matkustajaa.

Rakuna rupesi ensiksi taasen puhetta jatkamaan.

— Te, sennor don Kornelio, hän lausui — te, joka tulette Valladolidista, voitte kentiesi antaa minulle uudempia tietoja, kuin mitä itse olen kuullut, Hidalgon ja hänen sotajoukkonsa retkistä.

— Enpä paljon, kuten pelkään, vastasi ylioppilas; — unhotattepa, sennor, minun olleeni vanhan hevoseni hitauden takia kaksi kuukautta matkalla. Valladolidista lähteissäni siellä yhtä vähän ajateltiin kapinaa kuin uutta vedenpaisumustakaan. Kaiken, mitä siitä tiedän, olen saanut kuulla kulkupuheiden kautta s.o. niin paljon kuin siitä on uskallettu puhua pyhää inkvisitionia pelkäämättä. Sitäpaitsi, jos saa uskoa Oajacan piispan kiertokirjettä, ei kapina tule saamaan hänen hiippakunnassansa montakaan osallista.

— Ja miksi ei? kysyi rakuunakatteini jonkinlaisella uljuudella, joka ilmaisi, ettei kapina hänessä tulisi saamaan minkäänmoista vastustajaa. — Mitä syitä piispa mainitsee?

— Mitäkö syitä? vastasi ylioppilas. — Ainoastansa sen, että piispa Bergosa y Jordan tulisi julistamaan heidät pannaan. Hän sitäpaitsi vakuuttaa, että kaikki kapinoitsijat voi tuntea sarvistansa ja pukinjaloistansa.

Sen sijaan että olisi nauranut tuon nuoren ylioppilaan herkkäuskoisuudelle, pudisteli rakuuna tyytymättömän näköisenä päätänsä.

— Niin, lausui hän ikäänkuin itseksensä, — sillä tavalla pappimme sotivat parjauksen ja viekkauden aseilla sekä panevat hurjan taikauskon avulla kreolien päät pyörälle! Vai niin, sennor Lantejas, hän jatkoi, kääntyen ylioppilaasen — te ette tahdo liittyä kapinoitsijoihin pelosta, että saisitte nuo pirulliset koristukset, joilla piispa on uhannut?

— Taivas minua semmoisista varjelkoon! — Onhan se uskonkappale. Ja kukapa sen paremmin tietäisi kuin tuo kunnianarvoinen Oajacan piispa? Sitäpaitsi, jatkoi hän, nähdessään matkatoverinsa vihasta säihkyvän silmäyksen, — minä olen rauhallista mielenlaatua ja aijon mennä hengelliseen säätyyn. Kumpaiseenko puolueesen tullenkin liittymään, koetan ainoastansa rukouksillani hankkia sille voittoa. Kirkko kammoaa verta.

Ylioppilaan lausuessa näitä sanoja loi rakuuna häneen syrjäsilmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että oli yhdentekevä, kumpaiseenko puolueesen hän tulisi liittymään, koska ei kumpaisellakaan olisi suurta hyötyä näin surkeasta sankarista.

— Papiksi vihkimistäkö varten olette tulleet Oajacaan?

— En, vastasi Lantejas, — minulla on tänne tykönänsä toisenlaista asiaa. Olen tullut tänne isäni käskystä, jonka veli on tuon ison San Salvator-nimisen maatilan omistaja. Minun tulee muistuttaa setääni, että hän on leski, rikas sekä lapsetoin, ja että hänellä on puoli tusinaa veljenpoikia autettavana. Sellaista asiaa minulla on San Salvadoriin. Mitäpä sille voin? Arvoisa isäni rakastaa liiaksikin tämän elämän hyvyyksiä, ja minun on täytynyt tehdä noin tuhannen kilometrin matka, tiedustelemaan sukulaisemme mielialaa meitä kohtaan.

— Ja samalla ottamaan selkoa hänen omaisuutensa arvosta?

— Oh, mitä siihen tulee, tiedämme täydellisesti, minkä arvoinen se on, vaikk'ei yksikään meistä ole siellä ollut.

Tämän vastauksen jälkeen, joka tuotti enemmän kunniata hänen päällensä kuin sydämellensä, hän jatkoi:

— Noh, niin, voinpa huoleti sanoa, ettei veljenpoika koskaan ole tullut setänsä luokse niin nälkäisenä, kuin minä olen tekevä. Tuon kaikkien majojen ja kylien, joiden ohi olen kulkenut, selittämättömän tyhjyyden ja sen tarkkuuden vuoksi, jolla omistajat ovat vieneet mukanansa pienimmän kananpoikaisenkin, ei ole koko maassa ainoata suttakaan, joka olisi minua nälkäisempi.

Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.

Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa kodin jälleen näkeminen.

Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset "kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.

Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.

— Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, — oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat, välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi toisten syötäväksi.

— Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; — mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen hätäkeinoon.

— Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, — tunneinpa itseni niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin… vaikkapa hän olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San Salvadorin isännän!

— Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole mitään poispääsemisen mahdollisuutta.

Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:

— Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni matkatoverille.

— Senkö neuvon minulle todellakin annatte?

— Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.

— Hyvä! sanoi rakuunakatteini. — Minä noudatan sitä, sillä, totta puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.

Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.

— Sennor Lantejas, hän lausui, — me eroamme ystävinä. Toivokaamme, ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en tule unohtamaan.

Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.

— Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. — Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi minua sotamieheksi, ei kapinan eduksi eikä sitä vastaankaan.

Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli välttänyt luulemansa vaaran.

Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu ehtisi saapua.

Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se olisi siihen juuri häntä varten asetettu.

Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa, tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.

Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä. Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen, makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja hän vaipui sikeään uneen.

NELJÄS LUKU.

Musta ja punanen.

Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.

Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä, mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä machetè (puoleksi sapeli, puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.

Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua pelkoa.

Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina. Äkkiä hän pysähtyi.

— Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. — Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!

Intianin ääni ilmoitti voittoriemua; mutta eipä tähän iloon laisinkaan hänen toverinsa yhtynyt, joka pelästyneen näköisenä maata tähysteli. Mitä hän siinä näki, olikin omiansa levottomuuden herättämiseksi. Pehmeään saveen oli painunut kymmenittäin eri suuria, tuon verenhimoisen jaguarin, espanjalaisen Amerikan tiikerin, jälkiä.

— Ei ole kulunut puolta tuntiakaan siitä, kun ne täällä ovat olleet, jatkoi intiani. — Katsokaas, huudahti hän, osoittaen virtaa. — Ne ovat olleet tässä juomassa tuskin kymmenen minuuttia sitten; vesi on vieläkin sameriaista!

— Menkäämme täältä, esitteli neekeri, jonka musta naama oli tuhkanharmaa pelosta. Eihän meidän täällä pysähtymisestämme ole mitään hyötyä. Näettekös, tässä on monta ja eri suuriakin jälkiä! Jumala meitä armahtakoon! Tästä lienee koko tiikerilauma kulkenut.

— Oh, te liioittelette, lausui intiani ivallisesti nauraen. — Lukekaamme ne, hän jatkoi, kumartuen katselemaan jälkiä, — yks, kaks, kolme, neljä… yksi koiras, yksi naaras ja sen kaksi pentua. Peijakas! Mikä näky tiikerin pyydystäjälle!

— Niin, kyllä niin, myönsi neekeri epäröiden.

— Mutta, jatkoi toinen, — emme voi niitä tänään etsiä. Meillä on tärkeämpiäkin asioita toimitettavana.

— Eiköhän olisi parempi, jos jättäisimme sen, josta olette puhuneet, huomiseksi, ja että nyt palajaisimme kartanoon? Olen tosin kovin utelias näkemään niitä ihmeitä, joita olette luvanneet minulle näyttää, mutta…

— Kuinka, huudahti intiani.— Lykätäkkö huomiseen? Mahdotointa. Uutta tilaisuutta ei tule ennen kuukauden kuluttua, ja silloin me olemme kaukana täältä. Ei, ei, Claro, hän jatkoi, — sen täytyy tänään, vieläpä tällä hetkelläkin, tapahtua. Istahtakaamme siis.

Ja noudattaen teolla sanojansa, laskeutui intiani nurmelle, jolloin neekerinkin, vaikka ei olisi tahtonutkaan, täytyi noudattaa hänen esimerkkiänsä. Mutta tuo muutos heidän asemassaan ei ehkäissyt Claron pelkoa, ja hän katseli hätäisenä ympärillensä joka haaralle, ikäänkuin hän olisi odottanut jaguarein milloin tahansa hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Intiani huomasi hänen levottomuutensa ja koetti häntä tyynnyttää.

— Teillä, toverini, ei ole mitään pelkäämistä, hän sanoi. Tiikereillä on koko virta juotavana, eikä ole luultava, että ne tänne palajaisivat.

— Mutta ne voivat olla nälissään, vastasi Claro, — ja minä olen kuullut niiden pitävän enemmän mustista miehistä, kuten minäkin olen, kuin valkosesta tahi intianista.

— Ha, ha, ha! nauroi hänen toverinsa. Älkää itseänne sillä imarrelko. Eipä ole, miesparka, koko valtiossa ainoatakaan tiikeriä, joka olisi kylliksi typerä pitämään sitkeätä sekä mustaa luurankoa, kuten teitä, nuoren varsan tahi vasikan lihaa parempana, jota ne voivat saada, milloin vaan haluavat. Ha, ha, ha! Jospa jaguarit vaan kuulisivat teidän sananne, nauraisivat ne itsensä kuoliaaksi.

Se seikka, että intiani puhui näin tyynesti jaguareista, on helposti selvitettävissä, sillä juuri näiden petojen pyydystämisestä hän elikin. Hän oli, näet, tiikerin surmaaja, erityinen luokka miehiä, joiden ainoana työnä on näiden petojen vainoaminen ja tappaminen, jotka kuumassa ilman vyöhykkeessä olevissa Amerikan osissa tuhoavat suurten maatiluksien hevosia ja nautoja. Näiden petojen joukosta tekee jaguari suuremmat tuhot, ja koska tätä eläintä, kuten jo mainittiin, espanjalaisessa Amerikassa nimitetään tiikeriksi, on äskenmainittu miesluokka saanut tiikerin pyydystäjän nimen. Moni suuremmista tiluksista pitää palveluksessaan yhden tahi useamman näitä pyydystäjiä, ja se intiani, jonka lukijoillemme olemme esitelleet, oli Del Valle-nimisen kartanon tiikerin pyydystäjä.

— Ah! huudahti hän raivoisan voittoriemun äänellä. — Ei tiikerit eivätkä ihmisetkään rankaisematta pilkkaa Costalia. Mitä näihin tiikereihin tulee, jatkoi hän hetken vaijettuansa — olkoot ne tänä yönä rauhassa. Ei mitään menetetä vaikka aamuunkin odotamme. Minä voin pian päästä niiden jäljille taasen, ja se tiikeri, jonka tyyssijan minä tiedän, on kuoleman oma. Tänä yönä meillä on muutakin tehtävää. Nyt syntyy uusi kuu ja silloin näyttäikse veden neito hajatukkinensa koskipaikoissa ja erämaiden järvien pienalla.

— Veden neitoko hajatukkinensa?

— Niin, hän, joka kullankaivajoille osoittaa runsaimmat kultasuonet ja sukeltajoille helmet, jotka kimaltelevat näkinkengissä suurten merien pohjalla.

— Mutta kuka teille tuota on sanonut? kysyi Claro epäilevän näköisenä.

— Esi-isäni… Zapotekit, vastasi Costal juhlallisella äänellä; — ja eivätkö he sitä tietäisi? He ovat oppineet nämät asiat Tlalok'ilta ja Matlakuets'ilta… ne olivat yhtäsuuria jumalia kuin valko-ihoisten Kristuskin. Miksi hän…

— Älä puhu niin kovaa! keskeytti häntä Claro, äänellä, joka ilmaisi peljästymistä. — Ristittyjen papeilla on korvat kaikkialla. He voisivat sanoa sitä Jumalan pilkkaamiseksi ja… peijakas vieköön! inkvistioni on yhtä vaarallinen musta- kuin valko-ihoisillekin!

Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän hiljensi äänensä jatkaessaan:

— Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi… kaksi rohkeaksi tunnettua miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä, tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?

— Hym! äännähti Claro. — Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä, vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee, näkyy se olevan ihko paholainen…

— Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, — kaikki ovat yhtä. Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän… varsinkin kun rohkeuden palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen herran?

— Ja neekeristäkin?

— Totta kait.

— Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, — kulta ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja isäntämme sen pian meiltä ottaisi.

— Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!

— En, vastasi neekeri — siitä en ole kuullut niitäkään.

— Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin herraksi.

Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.

— Niin, hän jatkoi, — meidän entinen mahtavuutemme päivä on jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä. Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte, pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden uudistamiseksi.

Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa. Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa, häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.

Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta huomaamatta.

— Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa ilmassa kiekuran, — niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon nousun ja laskun välillä… pohjoisista etelään, idästä länteen… ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan hallitsijoina… merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin. Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä tekisivät.

Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan jälkeläisiä.

Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko äänettömäksi.

VIIDES LUKU.

Jaguarin ajo.

Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen, pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa alempana olevasta saniaispensastosta.

— Jesus Maria! huudahti neekeri, kavahtaen seisovallensa. — Tiikeri on täällä.

— Noh, entä sitten? lausui Costal, joka ei ollut noussut jaloillensa eikä vähääkään liikahtanut.

— Tiikeri! kertoi neekeri säikähdyksissään

— Tiikeri! Te erehdytte, sanoi Costal.

— Suokoon Jumala, että niin olisi, vastasi neekeri, saaden toivon kipinän, että hän, mitä tuohon ääneen tulee, olisi erehtynyt.

— Te erehdytte mitä niiden lukuun tulee, vastasi Costal tyynesti. — Siellä ei ole yksi, vaan neljä tiikeriä, jos näiden pennutkin otetaan lukuun.

Neekerin kasvot, kuullessansa millä tavalla hän oli erehtynyt, tulivat pelästyneen näköisiksi, ja hän oli juoksemaisillaan pois kartanoon.

— Varokaa itseänne, sanoi intiani, silminnähtävästi huvitettuna toverinsa pelosta. — Minä luulen todellakin tiikerien haluavan neekerin lihaa.

— Peijakas! äskenhän sanoitte juuri päinvastoin.

— Noh, kentiesi minä tässä kohden erehdyn; mutta varmaan tiedän tiikeriparin, koiraksen ja naaraksen ei yksissä ollessa tällä tavoin kiljuvan. On siis varsin luultavaa, että ne tällä hetkellä ovat erillänsä, ja että te, jos nyt menisitte kartanoon, tulisitte vaaraan joutua niiden keskelle.

— Taivas minua sellaisesta varjelkoon, mutisi neekeri.

— Noh, sittenpä onkin viisainta, että jäätte tähän, missä olette… miehen luokse, joka ei vähintäkään pidä lukua tiikereistä.

Neekeri epäili, ei oikein tietäen, minkä päätöksen hän tekisi. Tässä silmänräpäyksessä kuului kuitenkin uusi kiljunta vastakkaiselta taholta, joka hänelle todisti tiikerin pyydystäjän totta puhuneen.

— Pedot etsivät jotakin syödäksensä, lausui Costal, — siinäpä syy, miksi ne toisiansa huutelevat. — Ja nyt, hän ivaten jatkoi, — jos teillä vielä on halua, niin lähtekää kartanoon.

Neekeri oli kuitenkin jo luopunut kaikista sellaisista aikeista, kuullessaan yhden tiikerin kiljuvan kartanolta päin. Sen sijaan hän vetäysi lähemmäksi järkähtämätöntä toveriansa, joka ei edes ollut viitsinyt tarttua nurmella vieressään olevaan tuliluikkuunsakaan.

— Hyh! mutisi intiani itseksensä, — tämä neekeri tuskin onkaan tarpeeksi rohkea minun aikomuksiini. Minun täytyy odottaa, kunnes tapaan hiukka uskaliaamman. Sitten noudattaen jälleen ajatuksiensa juoksua, jonka jaguarin kiljunta oli keskeyttänyt, hän ääneensä jatkoi: — Missä on se punanen mies, missä se musta, joka ei tahtoisi kohottaa käsivarttansa tätä urhollista pappia auttaakseen… häntä, joka on noussut sortajia vastaan… kaikkein zapotekein, kreolein ja aztekein sortajia. Eivätkö nämä espanjalaiset ole olleet tiikerejäkin verenhimoisempia?

— Heitä, keskeytti Claro, en laisinkaan pelkäisi.

— Hauskaa kuulla, toverini. Huomenna luovumme isännästämme, don Mariano de Silvasta. Hän hankkikoon toisen tiikerin pyydystäjän; me lähdemme liittymään lännessä oleviin kapinoitsijoihin.

Intiani ei vielä ollut puhunut loppuunkaan, ennenkuin uutta kiljumista jaguareilta kuului, ikäänkuin tiikerin pyydystäjän maltin koettelemiseksi. Se kuului vieläkin äreämmän vitkallisena ja tuli samalta taholta kuin edellisellä kerrallakin s.o. virran reunalta, hiukka ylempänä sitä paikkaa, jossa molemmat miehet istuivat.

— Tehuantepekin kaikkein sielujen nimessä! huudahti Costal, ja silmänsä säkenöivät vastustamattomasta metsästysinnosta, — tätä ei ihmisen maltti kestä. Minä tulen opettamaan näitä räysääjiä, etteivät puhu niin korkealla äänellä asioistansa. Kas niin, Claro! hän jatkoi, hypähtäen seisovallensa. — Nyt saatte nähdä tiikerin lähempää kuin tähän asti.

— Peijakas! huudahti neekeri. — Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.

— Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa sanoihin. — Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta, kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei minulla ammattini varalta olisi kanotia…

— Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.

— Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin… kanotissa teillä ei ole vähintäkään vaaraa.

— Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.

— Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää mukaan vaan!

Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.

Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti perässä.

Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.

Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua vastavirtaan.

Aurinko paistoi vielä virtaan, vaikka Viimeisillä säteillänsä, ja halavat sekä alamos -puut, jotka rantaa reunustivat, kuvasivat väräjäviä varjojansa vedenkalvoon. Erämaan tuuli huokuili niiden lehvissä, tuoden mukanaan suloisia tuoksuja tuhansista kukkasista.

Hetken kulki kanoti rannatse, noudattaen virran kiemurtelemista. Siellä täällä riippui pensaita veden yli, ja soutaissansa sellaisien paikkain ohi, piti Claro silmänsä valppaina, peljäten saavansa nähdä pari tulipalloa lehvien välistä kiiluvan.

— Taivaan nimessä! hän joka kerta huudahti, kun arveli kanotin tulevan liian lähelle rantaa. — Ohjatkaa sitä hiukan kauemmaksi, Costal-ystäväni. Kuka tietää, eikö tiikerit istu tuolla ylhäällä valmiina hyppäämään ales niskaamme.

— Mahdollista kyllä, vastasi Costal, pakoittaen voimakkaasti kanotia airollaan eteenpäin, toverinsa kehoitusta sen enempää noudattamatta. — Mahdollista kyllä; mutta minulla on eräs ajatus…

— Noh, antakaas kuulla.

— Niin… tiikerejä on kaksi, molempia pentuja lukuunottamatta, jotka minä jätän teidän osaksenne, koska teillä ei ole yhtään asetta. Teidän on ottaminen yksi pentu kumpaankin käteenne ja musertaminen niiden pääkallot lyömällä niitä yhteen. Se käy kuin tanssi.

— Eipä niinkään, Costal-ystäväni. Kuinka minä sitäpaitsi saan ne kiinni, jos ne juoksevat tiehensä?

— Siitä huolesta ne kyllä teidät päästävät ottamalla teidät kiinni. Älkää peljätkö, että ette pääse niitä tarpeeksi lähelle. Jos en erehdy, tulemme saamaan vähemmässä kuin neljännestunnissa nähdä ne kaikki neljä käsivarren pituisen matkan päässä.

— Kaikki neljä! huudahti neekeri, näyttäen niin säikähtäneeltä, että hän oli milt'ei kaatamaisillansa kumoon kanotin.

— Niin kyllä, vastasi Costal tyynesti, — se on ainoa keino, jolla voimme saada niiden ajamisen pian loppumaan, Kun on aikaa niukalta, täytyy joutua minkä voi. Minä aijoin sanoa teille, kun minut keskeytitte, että siellä on kaksi tiikeriä, toinen oikealla, toinen vasemmalla rannalla… koiras ja naaras luultavasti. Nyt kuulen niiden kiljunnasta, että ne haluavat toisiansa tavata, ja jos me pysymme niiden välissä, on selvää, että ne kumpikin käyvät yht'aikaa kimppuumme. Vai mitä te sanotte? Koettakaapas todistaa, ett'ei niin ole.

Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.

— Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; — me tulemme heti kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä näette.

Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen, jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.

KUUDES LUKU.

Valtaava näky.

Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las Palmas-nimiseen kartanoon.

Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla, kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla, virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet muuttamaan paikkaansa purressa.

— Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. — Katsokaas Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?

Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan. Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.

Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle, sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.

Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa, ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän, tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.

Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa. Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.

Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.

Se oli huomannut vihollisensa.

Se on koiras! sanoi Costal mielissään.

— Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.

— Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle. Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä. — Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan — omituista, ett'ei naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.

— Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. — Sitä, toivoakseni, ei tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.

Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana. Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.

— Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. — Pidä kokka vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas niin… nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella, muutoin on toinen meistä hukassa… kentiesi kumpikin; sillä jos minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista puhumattakaan.

Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää raivoa.

Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.

— Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. — Jos tuolla lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä olisi kokonainen lauma tiikerejä.

Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt alallansa, liikkui hän yhä enemmän.

— Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. — Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!

Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.

Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.

Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta olivat lähteneetkin.

SEITSEMÄS LUKU.

Vesiputous.

Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi, vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi alempana jälleen tavata.

Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa, olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä vaaralliset viholliset.

— Luultava kyllä, vastasi Costal, — enemmänkin kuin luultava. Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.

Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?

— Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista, ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.

— Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois haaskalta?

— Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä, Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa Tehuantepekin kasikeille.

Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään rantaa alespäin.

— Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon vallassa.

— Hoh! lausui Costal. — Jätänhän minä tuliluikkuni teille.

— Niin, jupisi neekeri, — mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle tiikerille.

Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden tarkoitusta.

Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta, yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui, ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa nousevan vedenpinnalle.

Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen tukkaansa saakka.

Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.

— Oletteko valmis? kysyi intiani.

— Mihin?

— Seuraamaan minua vesiputoukselle… rukoilemaan siellä veden neitoa ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.

— Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?

— Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on. Kosolta kultaa!

— Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon häikäisemänä. — Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä olen veden neidon orja!

Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.

Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen, jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin mahtavan valtameren meuruaminen.

Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin, pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.

Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi, tukahuttanut.

— Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa. Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette vähintäkään pelkoa, olette hukassa.

— Hyvä! vastasi neekeri. — Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan… minä olen pelkkänä korvana.

Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.

KAHDEKSAS LUKU.

Eksyksissä.

Sillä kohdalla, johon intiani ja neekeri olivat istuneet, sijaitsevaa rotkoa verhosi rehevä ruoho ja niin taajassa seisovat puut, ett'ei auringon säteet voineet tunkeutua niiden tuuheain lehvien läpi. Näistä runsaista kasveista huolimatta olisivat nuo molemmat kullan etsijät, jos eivät olisi olleet niin syviin mietteisin vaipuneina, voineet alapuolellansa nähdä erään miehen seisovan vesiputouksen ääressä suoraan heidän jalkojensa kohdalla.

Tämä mies, joka äsken oli siihen paikkaan tullut ja joka näkyi katselevan vesiputousta uteliailla ja ihmettelevillä silmäyksillä, ei ollut kukaan muu, kuin Rafael Tres-Villas, katteini kuningattaren rakunaväessä.

On tarpeellista selittää, miten don Rafael tuli olemaan tässä synkässä paikassa, joka oli kokonaan syrjässä Las-Palmas'een, johon hän aikoi, vievältä tieltä.

Ylioppilaasta erottuaan oli rakuunakatteini heti pannut hevosensa nelistämään. Pahaksi onneksi oli don Rafael, vaikka olikin kreoli eli syntyperäinen mejikolainen, kokonansa outo tähän osaan maata, jossa hän ei ollut paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa oleskellut.

Muutaman kilometrin ratsastettuansa, saapui hän tienristeykseen, jonka kumpikin haara kulki toistensa likettäin. Kun ei tietänyt, kumpaistako haaraa hänen tulisi mennä, jätti hän valitsemisen hevosellensa.

Tuo elukka, jota epäilemättä suurempi jano kuin nälkä rasitti, vetäsi ilmaa laajentuviin sieramiinsa, vainusi raitista vettä oikealla ja alkoi astua sinnepäin menevää tietä.

Kuljettuaan tätä tietä muutaman minutin, tuli ratsastaja semmoiseen paikkaan, jossa tie äkkiä loppui. Hänen edessänsä näkyi ainoastaan taaja viidakko ja pensasto, joiden takaa hän kuuli virran pauhinan.

Viisainta, mitä katteini nyt olisi voinut tehdä, olisi ollut tienristeykseen palajaminen ja sen toista haaraa meneminen, joka piakkoin olisi vienyt hänet perille: mutta katteinista tuntui takasinratsastaminen vastenmieliseltä, ja kukapa sitäpaitsi tietäisikään, mihin se toinen haara vei.

Hetken mietittyänsä laskeutui hän siis ales satulasta, kytki hevosensa puuhun ja alkoi raivata itselleen tietä viidakon läpi siihen suuntaan, mistä veden pauhina kuului. Hän toivoi, näet, rantaan tultuansa, tätä kävelemällä löytävänsä tien jatkon jollakin kohdalla, josta voisi virran poikki kahlata. Suurella vaivalla ja ajanhukalla tunki hän siis oksien sekä köynnöskasvien välitse ja pääsi vesiputouksen alle juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin Costal sekä Claro olivat alkamaisillaan veden neidon esille manaamista.

Vaikka katteini halusikin mitä pikemmin päästä tästä pälkähästä, johon oli joutunut, houkutteli tuon vesiputouksen, joka oli Amerikan mahtavimpia, näkeminen häneltä ihmettelemisen sekä ihastuksen huudahduksen, ja muutaman minuutin hän seisoi sitä katsellen noiden ylevien tunteiden valtaamana, joita sellainen näky on omiansa herättämään.

Lopulta tunkiihe muita ajatuksia hänen mieleensä, ja hän aikoi juuri kääntyä ympäri, jatkaaksensa tien etsimistä, kun odottamatoin olento ilmautui hänen silmiinsä, sekä sai hänet pysähtymään paikallensa.

YHDEKSÄS LUKU.

Naurettava kohtaus.

Tuon usvan keskellä, joka nousi vaahtoavasta virrasta, näkyi noiden kahden edellämainittujen sykomori-puiden latvat ainoastansa epäselvästi, mutta niiden rungot ja alimmaiset oksat olivat näkyväisempiä. Yhdellä näistä viimeksimainituista, joka ulottui viistoon veden yli, luuli katteini huomaavansa miehen haahmun, ja tarkemmin tutkittuansa tuli hän vakuutetuksi sen olevan intianin, jota tämän vaskenkarvainen iho todisti. Vieläkin tarkemmin tutkittuansa näki hän toisen sykomorin oksain välissä mustat, ebenpuun karvaiset kasvot. Nämä eivät voineet olla muut kuin neekerin kasvot.

Mitä varten hän itse siellä oli, sen tiesi don Rafael varsin hyvin; mutta mikä oli tuonut intianin ja neekerin tähän kolkkoon paikkaan ja sellaisella ajalla?

Sanaakaan lausumatta piti hän silmällä kumpaisenkin miehen liikkeitä, toivoen saavansa tähän selvitystä. Pian tulivat sekä intiani että neekeri kokonansa näkyviin, hiipiessään hiukan eteenpäin noilla veden yli ulottuvilla oksilla, ja sitten, pitäen niistä käsillään kiinni, laskeutuivat he ales, kunnes heidän jalkansa ulottuivat kuohuun, jossa asennossa he heiluivat edestakaisin, räpäköiden ja vinnistellen mitä kummallisimmalla tavalla kasvojansa.

Henkensä uhallakaan ei katteini olisi voinut käsittää tämän kummallisen menettelyn syytä. Hän luuli jonkun hänelle näkymättömän esineen heidän huomionsa vallanneen, ja hän tuli ehdottomasti luulleeksi neekerin kosivan jotakin veden neitoa, päättäen hänen vilkkaista eleistänsä ja mielittelevistä kasvonliikkeistänsä.

Neekerin suuri suu oli auki korvasta korvaan, paljastaen hänen kaksinkertaisen, valkoisen hammasrivinsä mitä suloisimpaan hymyyn, samalla kun hän taajaan kurotti päätänsä veteen, ikäänkuin hänen silmäyksiensä esine olisi piilossa tuon välkkyvän vaahtovaipan alla.

Intiani menetteli simalla tavoin, mutta vakavamman ja arvollisemman näköisenä.

Upseri tutkisteli tarkkaan vesiputousta, mutta hän ei voinut mitään nähdä, paitsi tuota välkkyvää vedenpintaa ja valkoista kuohua, kun se syöksyi ales kalliolta.

Tässä silmänräpäyksessä viittasi intiani neekerille lakkaamaan vinnistelemisestänsä; sitten päästäen toisen kätensä irti, lennätti hän itsessä toisella tuon kauhean rotkon yli.

Tämä rohkea teko herätti uutta, miltei vavistukseen vivahtavaa hämmästystä tuossa vesiputouksen alla seisovassa katselijassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt tätä miettiä, kuuli hän ihmisäänen, joka oli vesiputouksen pauhinatakin kovempi. Tämä ääni tuli intianilta, joka, käsivarsi ojennettuna, lauloi juhlallisen rukouksen veden haltijalle. Sanoja hän ei voinut eroittaa, mutta suun liikkeistä näki don Rafael miehen laulavan keuhkojensa kaikella voimalla.

Uteliaisuus olisi kentiesi voinut pidättää katteinia katselemassa tätä kummallista kohtausta loppuun asti, mutta hänen halunsa löytämään tien Las Palmas'en kartanoon saattoi häntä toisin toimimaan. Kentiesi tulisivat nuo molemmat miehet sitäpaitsi yhtä salaperäisesti katoamaan, kuin heidän käytöksensäkin oli.

Hän huusi sen tähden tarmonsa takaa useamman kerran, herättääksensä heidän huomiotansa, mutta turhaan. Vesiputouksen huumaava pauhu esti heitä hänen ääntänsä kuulemasta, ja kentiesi tähän tuli lisäksi vielä se intokin, jolla he tointansa tekivät.

Tämän epäonnistuneen koetuksen jälkeen läsnäolonsa ilmaisemiseksi, päätti katteini mennä sinne, missä nuo oudot miehet olivat. Päätös ja toiminta oli don Rafaelille yhtä, ja vaivalloisesti kiipeiltyänsä pääsi hän kallion huipulle, siihen paikkaan, jossa sypressipuut tekivät holvin veden yli. Nuo molemmat henkilöt olivat kadonneet.

Nähdäksensä tätä paikkaa paremmin, kiipesi katteini toiseen näistä puista, ja, katsellessansa ales rotkoon, näki hän kaksi miestä tulevan rannalla olevasta pensastosta. Vaikka aurinko oli laskenut, ja hämärä äkkiä tullut, hän ne kuitenkin heti tunsi; ne olivat neekeri ja intiani.

Rantaa lähellä, jossa virta oli matala, pistäysi iso vierukiven möhkäle vedestä. Tätä kohti suuntasivat molemmat miehet askeleensa.

Intianin viittauksesta keräsi neekeri kantamuksen kuivia oksia, latoi ne möhkäleen lakealle pinnalle ja sytytti ne palamaan. Pian leimusi niistä kirkas liekki, levittäen virtaan punaista valoansa. Tulen virittyä istautui neekeri rannalle ja näkyi vavisten katselevan liekkiä sekä sen heijastusta. Intiani puolestansa heitti päästään hattunsa, hajoitti palmikkonsa ja astui, pitkä, sysimusta tukka hajallansa olkapäillä, veteen, kunnes tuli kallion syrjään. Siellä vei hän ison meriraakun, joka tähän asti oli hänen vyötäisillänsä nauhassa riippunut, huulillensa ja puhalsi siitä useita kovia, pitkäveteisiä ääniä, ikäänkuin veden haltijata herättääksensä. Sitten hän heitti raakun ja alkoi juoskennella kallion ympäri kummallisesti tanssien, joka pani veden roiskumaan korkealle hänen päänsä päälle.

Koko kohtaus oli samalla sekä omituista että valtaavaa. Neekerin kylmäverinen tyyneys, istuessaan vaitonaisena rannalla ja katsellen juhlallisen näköisenä toverinsa kummallista tepastelemista, tuo punanen loiste, joka heijastui noihin molempiin villinnäköisiin miehiin samoinkuin kuohuvaan vesiputoukseenkin, joka näytti syöksyvän ales kalliolta ikäänkuin tulivyöry, kaikki yhdessä loi näytelmän, jossa naurettavaa ja ylevätä oli kummallisella tavalla sekasin.

— Tulimmaista! huudahti katteini malttamattomalla äänellä. — Olisipa minulla hyvä halu odottamaan ja katsomaan, mitä pakanallista epäjumalaa nuo velikullat rukoilevat; mutta ei käy täällä kauemmin viipyminen. Minun täytyy jatkaa matkaani, ja saadakseni selon tiestä, on minun nuo hullutukset keskeyttäminen.

Näin sanoen kohotti katteini äänensä ja huusi keuhkojensa koko voimalla: halloo! Huutoon ei vastattu; se ei kuulunut.

— Tulimmaista! lausui hän. Minun on koettaminen jotakin toista keinoa heidän huomionsa herättämiseksi.

Yksinkertainen keino tähän tarjoutuikin itsestänsä. Hän kumartui ja otti kouransa täyteen pieniä kiviä, sekä heitti ne kumpaiseenkin mieheen.

Se vaikutti silmänräpäyksessä, sillä kivet olivat tuskin pudonneet veteen, kun intiani yhdellä pyyhkäyksellä lakasi valkean ales kalliolta, ja rotko tuli äkkiä pilkkopimeäksi. Kumpainenkin vedenpalvelija katosi pimeyteen, ja don Rafael jäi yksinänsä kuohuvalle vesiputoukselle.

KYMMENES LUKU.

Kohtaus.

Närkästyneenä epäonnistumisestaan ei katteinilla ollut muuta keinoa kuin palata hevosensa luokse. Hänen kohtalonsa oli nyt pahempi kuin koskaan; synkän pimeyden vuoksi tulisi ei ainoastansa tien löytäminen vaikeaksi, vaan myöskin sitä kulkeminen, jos hän sen löytäisikin, ja kuuta, joka äsken oli noussut, peitti vielä pilvi lännessä. Koska tämä ei kuitenkaan ulottunut kovinkaan laajalta taivaalle, oli luultava, että seutu pian tulisi valoisaksi.

Tästä vakuutettuna istautui don Rafael hevosensa luokse tuulen kaatamalle puulle, sytytti sikarin ja aikoi ajankuluksensa tupakoida. Äkkiä kuului hänen korviinsa kummallinen ääni. Se ei ollut vesiputouksen pauhinata, vaan ääni, joka enemmän oli villipedon ulvonnan kaltaista, ja se loppui käheään, kiukkuiseen kiljuntaan. Hän kyllä tiesi, ett'ei se tullut aavikkosudelta, mutta muutoin oli hän tietämätöin, mikä olento tuon kiljunnan oli päästänyt.

Vaikk'ei hän ääntä tuntenut, oli siinä kuitenkin jotain vaaraa ilmaisevaa, ja vaistomaisesti tämän vaikuttamana nousi tuo nuori upseri puun rungolta, irroitti hevosensa ja hyppäsi satulaan. Tämä ei tapahtunut siinä aikomuksessa, että hän olisi rientänyt pois tältä paikalta, sillä kuu ei ollut vielä tullut piilostansa, vaan sen vuoksi, että hän hevosen seljässä olisi valmiimpi kohtaamaan tulevia tapauksia. Varmemmaksi vakuudeksi mahdollista vaaraa vastaan irroitti hän myöskin tuliluikkunsa ja katsoi, oliko siinä sytykeruutia tarpeeksi.

Taasen kuului tuo hurja, kauhea ulvonta, joka voitti veden pauhunkin, ja hän tunsi hevosensa värisevän allansa.

Kun katteini näin malttamattomana odotti kuuvaloa, luuli hän kuulevansa ihmisääniä ja tuli heti siihen ajatukseen, että siellä mahdollisesti olisi nuo kaksi miestä, joita hän oli taikainsa tekemisessä häirinnyt. Äänet tulivat joka silmänräpäys selvemmiksi ja ilmaisivat puhujain häntä lähestyvän. Hän huomasi näiden luultavasti tulevan näkyviin jossakin hänen läheisyydessänsä ja, voidaksensa edullisesti katsella ympärillensä, jos ne näkyisivät vihollisilta, ohjasi hän hevosensa takaperin puiden pimeimpään varjoon, sellaiseen asemaan, että hän voi nähdä tien.

Kuulemansa äänet olivat todellakin intianin ja neekerin, tuon salaperäisen näytelmän sankarien, jonka näkijänä don Rafael yksinänsä oli ollut.

Molemmatkin ystävät olivat, tultuansa alesputoavilta kiviltä keskeytetyiksi pakanallisissa menoissansa, lakanneet taikatempuistansa ja kulkivat nyt viidakon kautta, tullaksensa Las Palmas-nimiseen kartanoon vievälle tielle.

Lyhyen hetken perästä näyttäytyivät kumpikin seikkailija aukealla maalla, sen paikan lähellä, jossa katteini istui äänetönnä hevosensa seljässä. Hänen sikarinsa palava pää hehkui väliin pimeässä, valaisten hänen kasvojansa ja kultanauhaa, joka mejikolaisten tapaan oli hänen hattunsa reunaan kiinnitetty. Claro huomasi ensiksi tämän odottamattoman ilmiön.

— Katsokaas, Costal! lausui hän kuiskaten ja tarttuen toverinsa käsivarteen. — Katsokaas tuonne! Niin totta kuin elän, luulen sitä veden neidoksi. Näettekö hänen kasvoinsa ympärillä olevata kultakehää?

Intiani katsoi osoitettuun suuntaan ja huomasi siellä todellakin jotakin rengasmaista, joka kiilti kuin kulta punertavan tulipilkun hehkuessa.

Hän olisi tuntenut itsensä halukkaaksi hyväksymään toverinsa selityksen tuosta kummallisesta ilmiöstä, jos ei kuu samalla olisi pistäytynyt näkyviin pilvivaipasta, joka sitä tähän asti oli peittänyt.

— Upseri! jupisi Costal, kun ratsastajan ja hevosen vartalot jo tulivat täydellisesti näkyviin.

— Kuka siellä? kysyi hän sitten kovalla, äreällä äänellä?

— Hyvä ystävä! vastasi tyynesti don Rafael, joka puhujan heti oli tuntenut samaksi intianiksi, jonka taikatemppuja hän oli katsellut.

— Minua ilahuttaa, että teidät vihdoinkin tapasin, poikaseni, jatkoi katteini suoralla sotamiehen tavalla ja ratsasti noita kumpaakin seikkailijata kohti.

— Kentiesi emme me ole yhtä iloisia teitä nähdessämme, vastasi Costal raa'asti, muuttaen tuliluikkunsa yhdeltä olalta toiselle.

— Se pahoittaisi minun mieltäni, vastasi katteini ystävällisesti hymyillen tuuheaan partaansa, — sillä minä olen kovin kyllästynyt yksin täällä olemiseeni.

Näitä sanoja lausuessaan sitoi don Rafael, huolimatta intianin puolittain vihamielisestä kohtelusta, jälleen tuliluikkunsa satulaan, ikäänkuin sitä enään ei olisi tarvittu. Tämä teko ei jäänyt intianilta huomaamatta ja se, ynnä muukalaisen ystävällinen puhuttelu tekivät häneen silmänräpäyksessä vaikutuksensa.

— Suvaitsetteko kysyäni, mihin te aiotte, herra? kysyi hän nöyrästi.

— Las Palmas-nimiseen kartanoon.

— Las Palmasko?

— Niin… onko sinne pitkältäkin?

— Hm, vastasi Costal, se riippuu siitä, mitä tietä lähtee menemään.

— Minä haluaisin mennä suorinta. Minulla on kiire.

— Hyvä, silloin teidän tulee ratsastaa tuota suuntaa, ja intiani osoitti virrasta poispäin olevaan suuntaan.

Tässä silmänräpäyksessä kuului tuota kauheata kiljuntaa, joka jo oli matkustajaa kummastuttanut. Se tuli siltä suunnalta, jossa Costal oli osoittanut lyhimmän tien olevan.

— Mitä tuo on? kysyi upseri.

— Ainoastaan tiikeri, joka kiljuu saaliista, vastasi intiani tyynesti.

— Vai niin, eikö mitään muuta; minä luulin sitä vaarallisemmaksikin. Nyt, kun tiedän tien, saan teitä kiittää.

Tämän sanottuaan pani upseri hevosensa liikkeelle siihen suuntaan, mistä tiikerin kiljuminen oli kuulunut.

Malttakaahan! sanoi Costal häntä lähestyen ja puhuen äkisti ystävällisemmällä äänellä. — Rohkea mies kuin te ei väistä vaaraa, mutta ainahan on hyvä tietää, mikä vaara milloinkin uhkaa.

— Puhu, ystäväiseni, sanoi don Rafael, pysäyttäen hevosensa.

— Tullaksenne täältä Las Palmas-nimiseen kartanoon enään eksymättä tahi kiertelemättä, on teidän aina pitäminen kuu vasemmalla puolella, jotta varjonne kuvautuu oikealle… hiukka viistoon… juuri kuten nytkin. Sitäpaitsi neuvon teitä, ett'ette hetkeksikään pysähdy ennen kartanoon päästyänne. Jos te kohtaatte vesiojan, viidakon tahi rotkon, ratsastakaa vaan suoraan eteenpäin älkääkä koettako niitä kiertää.

Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael kummastuneena kysyi:

— Mikä vaara minua tiellä uhkaa?

— Vaara, vastasi Costal, — johon verraten kaikki näissä seuduissa ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä… vedenpaisumisen vaara. Tuskin tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.

— Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.

Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren ylioppilaan kohtalon.

— Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. — Me tulemme huomenna viemään hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan, kuin voitte.

Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.

— Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; — tulisinpa pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.

— Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka upseri jätti meidän huostaamme?

— Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.

Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.

YHDESTOISTA LUKU.

Kalliita hetkiä.

Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.

Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa. Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla, ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla. Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.

Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille, joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.

Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen nelistämään.

Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata, tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.

Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan edestäpäin.

Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.

Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden, tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen ilmoittajina.

Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta vielä ei kartanoa näkynyt.

Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.

Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan, joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.

Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.

Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin hengittää.

Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.

Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka näytti maata myöten lentävän.

Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi:

— Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä vedenpaisumisen tulevan?

— Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se jälleen rupeaa sitä tekemään.

Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta, tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:

— Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.

Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.

Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras:

— Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että tulva on tulossa.

Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien yläpuolelle.

— Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. — Peittäkää sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.

Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen, samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.

— Kas niin, lausui muulin ajaja, — nyt teidän ei enään tarvitse peljätä sen hengenahdistusta. Hevosenne voi juosta, niin paljon kuin jalat kannattavat. Te voitte tulla pelastetuksi; jos pelastus mahdollinen on.

— Mikä nimenne? sanoi don Rafael, tarjoten kätensä muulin ajajalle, — teidän nimenne, jotta voisin sen aina pitää muistossani?

— Valerio Trujano, köyhä muulinajaja, jonka asiat eivät aivan hyvin onnistu, mutta joka vahvasti luottaa tehneen velvollisuutensa ja jättää muun Jumalan huostaan. Meidän henkemme on nyt hänen vallassansa. Rukoilkaamme häntä suojelemaan meitä tuosta kauhean uhkaavasta vaarasta.

Lausuttuansa nämä sanat vakavan näköisenä, paljasti muulinajaja päänsä, laskeusi polvilleen hiekalle, loi silmänsä taivaasen ja sanoi hartaasti:

— De profundis, clamavi ad te, Domine! Domine, exaudi vocem meam! (Herra syvyydestä minä sinua huudan. Herra kuule rukoukseni!)

Sillävälin kun muulin ajaja toimitti hartauttansa, pani rakuunakatteini satulahihnat solkeen viimeistä ponnistusta varten, jonka tehtyä kumpikin hyppäsi satulaansa ja jatkoi nelistämistään, joka noin pahasti oli tullut keskeytetyksi. Kostea, kylmä tuuli, joka tuli vedenpaisumisen edellä, toi heidän korviinsa tuon kauaksi kuuluvan, varoittavan kellon äänen, johon sekaantui vedenpaisumista ilmaiseva, kamala pauhina.

KAHDESTOISTA LUKU.

Odotus.

Vera Cruz'in eteläpuolisessa osassa ovat omituiset vesiolot. Monet suuret virrat, kuten Rio Blanc, Plaza Vicente, Goazacoalcos ja Papatoapan tekevät pienten vesistöjen yhteydessä nimenomaisen vesiverkon koko maan lävitse. Useimpien näiden virtain lähteet ovat Sierra Madren vuoristossa, ja niiden vesi juoksee Mejikon lahteen.

Kaikki ovat kuulleet puhuttavan, kuinka runsaasti vettä tulee kuumissa maissa sinä aikana, jota "vesi-aikakaudeksi" sanotaan. Tämä on noiden etelämaiden talvi, joka alkaa kesäkuussa ja loppuu lokakuussa. Tähän aikaan paisuvat äskenmainittujen virtain vedet jokapäiväisten rankkasateiden lisääminä äyräittensä yli ja syöksyvät vapaina kuin villihevoset omille rantamillensa ja rajuina lähellä oleville aavikoille.

Tuo keltanen tulva vyöryy milt'ei nelistävän sotahevosen nopeudella ja ikäänkuin paholaisen ajamana, tuoden hävitystä ja kauhistusta jäljissään. Onnetoin se henki, joka ei voi paeta tuota vedentulvaa.

Koska virrat yht'aikaa tulvivat, juoksevat niiden vedet pian yhteen ja virtaavat levinneinä suurelle alalle tyynemmin. Näin yhtyneinä ne tekevät meren, joka peittää nuo äärettömät nurmikentät ja kuljettaa pinnallaan joukon hirsiä ja lankkuja, hävitystyönsä merkkejä, sekä kaikenlaisia kuolleita eläimiä.

Las Palmas-nimisen kartanon paikka oli valittu niin, että se suojasi sitä näiltä vuosittain uudistuvilta vedenpaisumuksilta. Se oli erään lakeuden pohjoispuolella, jota etelässä, lännessä ja idässä taivaanranta rajoitti. Miestenrakennus oli tasapäisen kukkulan reunassa, joka oli erään korkean harjun haara ja joka suojasi sitä pohjoisesta; saman kukkulan toisessa reunassa olivat talli ja muut talousrakennukset vahvan tiilimuurin ympäröimänä. Saman aitauksen sisällä oli työmiesten, paimenten ja talon muiden alustalaisten asumukset.

Miesten rakennus oli äskenmainitun kukkulan eteläpuolella, lakeutta pitkin päin. Tuolle tukevalle, kaksioviselle portille, joka johti kartanon sisään, pääsi laveata polkua myöten, joka tuli lakeudelta ja jota kumpaisellakin puolella vankat, muuratut rintavarustukset suojasivat. Näin sijaitsevana ei Las Palmas-kartanon, joksi sitä nimitettiin monien alla olevalla lakeudella kasvavien palmuryhmien vuoksi, tarvinnut pitää lukua vedenpaisumisesta, ja olisipa se voinut olla ei suinkaan heikkona pidettävänä linnanakin. Tämän asumuksen, samoinkuin sen ympäristöllä olevain maidenkin omistaja oli don Mariano de Silva.

Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja sen viimeiset säteet loivat kultaista valoansa maakartanon rautaristikoilla varustettuihin akkunoihin. Yksi näistä, joka oli itäänpäin, oli kuitenkin sen valolta suojattuna. Tässä akkunassa seisoi kaunis, kuusitoistavuotias tyttö, don Marianon nuorin tytär Marianita, luoden silmäyksensä alapuolella olevalle lakeudelle. Hänen vilkkaat, mustat silmänsä ilmaisivat suurta malttamattomuutta.

— Olen tutkistellut lakeutta hetkisen joka haaralta, lausui hän tuokion kuluttua; — se näkyy olevan aivan autio. Enpä voi huomata siellä yhtään ihmisolentoa, vielä vähemmin Fernandoa tahi don Rafaelia.

Hän lausui nämä sanat toiselle nuorelle naiselle, donna Gertrudis'elle, vuotta vanhemmalle sisarellensa, joka itämaiseen tapaan istui kiinalaisella matolla huoneessa. Viimeksimainitun pitkä, musta tukka, jonka palmikot äsken olivat harjatut, valui runsaissa laineissa hänen olkapäillensä. Hänen kasvonsa, jota tämä runsas tukkavarasto ympäröi, ilmaisi tyyneyttä sekä uljuutta, samalla kun hänen pienet kätösensä ja jalkansa ilmaisivat hänen espanjalaista sukuperäänsä.

— Sinun ei tarvitse olla levotoin. Sulhasesi, don Fernando, kyllä pian saapuu, sanoi Gertrudis tyyvenellä äänellä.

— Oh, sanoi Marianita. — Luulisipa puheestasi, ett'et odottaisi sulhaistasi, kuten minäkin omaani. Jopa malttamattomuutenikin panee minut epäilemään hänen tuloansa. Ah, Gertrudis, sinä et koskaan ole saanut kokea lemmen tuskaa.

— Jos olisin sinun sijassasi, tuntisin enemmän mielipahaa kuin malttamattomuutta.

— Mielipahaako?

— Johan nyt! Jos don Fernando ei suvaitse tulla tänään, tulee hänen tuntea mielipahaa, sillä silloinpa hän menettää huvin nähdä minua tässä valkosessa hameessa, jota hän niin paljon ihantelee, ja näillä punasilla omenaisilla tukassani, jotka siihen juuri hänen takiansa olen pannutkin. Omasta puolestani pidän enemmän oranjinkukista, mutta sanotaanhan naimisissa olevan naisen pitävän uhrata itsensä, ja sentähden onkin parhain, että siihen itseni jo heti totutan.

Näin sanoen napsahutteli tuo nuori tyttö sormillansa, ikäänkuin kastanjeteilla, samalla kun hänen kasvonsa, sen sijaan että olisivat ilmaisseet jotakin kovin tuskallista, näyttivät sangen tyytyväisiltä.

Gertrudis ei mitään vastannut, vaan puolittain huokasi.

— Tämä maaelämä on kovin tukalaa, jatkoi Marianita. — Tosin voi täällä kuluttaa päivänsä hiuksiaan kampaamalla ja makaamalla; mutta kun iltasella ei ole muuta tekemistä paitsi puutarhassa kävelemistä ja tuulen huokauksien kuulemista, se on ikävää… kauhean ikävää. Me olemme täällä noiden vangittujen ruhtinattarien kaltaisia, joista kerrotaan eräässä itämaisessa tarinassa, jota viime vuonna aloin lukea, vaan jota en vielä ole lopettanut. Pyhä neitsyt! Vihdoinkin näen pölypilven taivaanrannalla… ja yhden ratsastajan! Kuinka hauskaa!

— Ratsastajan!… Minkä karvainen hänen hevosensa on? kysyi Gertrudis, jonka uteliaisuus heräsi.

— Ha! ha! ha! Hänen hevosensa onkin vaan muuliaasi… mikä vahinko, ettei hän ollut matkustava ritari! Mutta minä olen kuullut, ettei niitä kohteliaita herroja enään olekaan.

Gertrudis huokasi jälleen.

— Ah! Nyt voin hänet nähdä, jatkoi Marianita. — Aasilla ratsastaa pappi. Noh, niin, onhan pappikin parempi kuin ei kukaan… jos hän päälliseksi osaa soittaa mandolinia yhtä hyvin kuin tuo viimeinenkin, joka tätä tietä matkusti ja viipyi täällä kaksi päivää. Oh, hän tulee nelistäen… se tietää hyvää… mutta ei, hän näyttääkin niin vakavalta ja järkevältä. Ah, hän näkee minut… hän tervehtii viittomalla. Minun täytynee kait mennä tuonne ales suutelemaan hänen kättänsä.

Ja näin sanoen nyrpisti tuo nuori kreolinainen, jota oli kasvatettu suutelemaan kaikkia pappeja, kauniita, ruusunpunaisia huuliaan ylpeällä tavalla.

— Gertrudis, hän jatkoi, — tule kanssani. Pappi on jo portilla.

— Etkö näe ketään lakeudella? kysyi Gertrudis vastauksen sijaan… ketään muuta ratsastajaa… esim. don Fernandoa?

— Näen, vastasi Marianita, katsoen jälleen ulos akkunasta. — Näen don Fernandon muulinajajaksi muuttuneena, joka ruoskii elukoitansa ikäänkuin nuo raskaalla kuormalla rasitetut eläinraukat juoksisivat kilpaa keskenänsä! Todella tulee muulinajaja tänne samoinkuin pappikin ja nelistäen kuten tämäkin! Mikä ihme kansaan on tullut? Luulisipa sen menettäneen järkensä!

Salpojen ratina sekä saranain narina ilmaisivat portin aukasemista, ja tämä epäselvän kavionkopseen yhteydessä kertoi muulinajajankin elukoineen käyttävän maakartanon vieraanvaraisuutta. Tämä vallitsevan tavan kanssa ristiriidassa oleva seikka hämmästytti noita nuoria tyttöjä. He kummastuivat vieläkin enemmän, kuullessaan epäselvää melua pihasta ja raskaita askelia rakennuksen tasaiselle katolle johtavilla portailla.

— Jesus! huudahti Marianita, tehden ristinmerkin — tulevatko he kartanoa piirittämään? Herra meitä armahtakoon! Toivon kuitenkin, ett'eivät nuo rosvopäälliköt aijo käydä meidän kimppuumme!

— Sinun tulisi hävetä, siskoni! sanoi Gertrudis tyynesti nuhtelevalla äänellä. — Minkätähden sinä niitä rosvoiksi nimität… miehiä, jotka sotivat vapaudestansa ja joita kunnianarvoiset papit johtavat?

— Minkätähdenkö minä niitä rosvoiksi nimitän? kysyi Marianita kiivaasti. — Sentähden, että ne vihaavat espanjalaisia, joiden puhdasta verta meidänkin suonissamme juoksee, ja koska minä lemmin erästä espanjalaista!

— Oh, vastasi Gertrudis samalla nuhtelevalla äänellä, — kentiesi sinä vaan luulet häntä lempiväsi. Minun mielestäni, Marianita, on lemmessä eräitä merkkejä, joita en voi sinussa huomata.

— Mitäpä se tekee, vaikk'en häntä lempisikään, kunhan hän vaan lempii minua? Tulenhan minä pian hänen omaksensa. Miksi olisin siis eri mieltä hänen kanssansa? Ei, ei! lisäsi tuo nuori tyttö, ilmaisten kasvoissaan sitä kiihkoista alttiiksiantavaisuutta, jota hänen rotuunsa kuuluvat naiset lemmityllensä tuhlaavat.

Tässä keskeyttivät sisarusten välillä olleen puheen nuo äkilliset ja odottamattomat kartanon hätäkellon läppäykset.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vedenpaisumus.

Juuri kun Marianita oli menemäisillään ulos tiedustelemaan meluamisen syytä, syöksyi sisarusten kamarineiti huoneesen, huudahtaen:

— Ave Maria! sennoritat (neidit)! Vedenpaisumus tulee! Muuan paimen tuli juuri nelistäen tuomaan tietoa vesitulvan olevan ainoastansa kymmenen kilometriä kartanostamme!

— Vedenpaisumus! kertoivat molemmat sisaret yhdestä suusta.

Marianita teki ristinmerkin, samalla kun Gertrudis syöksyi matoltansa ja ryykäsi akkunaan.

— Jesus! sennorita! huudahti kamarineitsyt Gertrudiselle — luulisipa teidän juoksevanne lakeudelle muka jotakuta hädässä olevaa pelastamaan.

— Don Rafael, Jumala häntä suojelkoon! huudahti Gertrudis epätoivossaan.

— Don Fernando! lausui Marianita väristen.

— Lakeus tulee olemaan yhtenä suurena järvenä, jatkoi palvelijatar; onnetoin se, jonka vesi saavuttaa! Mitä don Fernandoon tulee, voitte olla huoletta, sennorita. Tänne tullut paimen toi terveisiä don Fernandolta don Marianolle, että hän saapuu tänne huomenna venheellänsä.

Annettuaan nämä tiedot meni kamarineitsyt ulos, jättäen jälleen nuo molemmat sisarukset kahdenkesken.

— Venheellä! huudahti Marianita. — Ah, Gertrudis! hän jatkoi, joutuen äkkiä peljästyksestä mitä suurimpaan ihastukseen. — Ah, kuinka tulee hauskaa! Me menemme purjehtimaan isolla venheellämme, jonka koristamme kukkasilla ja…

Marianitan kääntyessä ympäri, pysähtyi äkkiä hänen itsekkäinen ilonpurkauksensa, nähdessään sisarensa, tukka hajallaan ja epäjärjestyksessä, polvillaan erään neitsyt Marian kuvan edessä. Noudattaen katumuksen tunnetta lankesi hänkin polvillensa, yhtyen Gertrudis'en rukoukseen, sillävälin kun hätäkello yhä antoi kauheita varoituksiansa.

— Ah, Gertrudis-raukka! lausui hän, tarttuen sisarensa käteen, samalla kun hänen kyyneleensä runsaasti valuivat noille kiiltäville kutreille; — suo minulle anteeksi, ett'en oman iloni kyllyydessä tullut ajatelleeksi, mitä sinä kärseit. Don Rafael… sinä siis häntä lemmit?

— Jos hän hukkuu, tulen minäkin kuolemaan… siinä kaikki, mitä tiedän, kuiskasi Gertrudis, tukahuttaen nyyhkimisensä.

— Älä pelkää, Gertrudis; Jumala tulee häntä suojelemaan. Hän tulee lähettämään enkelinsä don Rafaelia pelastamaan, lausui Marianita lapsellisessa luottamuksessansa.

— Mene akkunaan! pyysi Gertrudis hetken kuluttua — katsomaan, vieläkö ketään näkyy lakeudella. Itse en voi sitä tehdä, koska silmäni ovat kyynelissä. Minä jään tähän.

Marianita totteli heti ja meni avonaiseen akkunaan. Tuo kultainen aure, joka tähän saakka oli levinnyt lakeudelle, alkoi vivahtaa sinipunervalta, mutta vieläkään ei ketään ratsastajaa näkynyt.

— Hän on saanut ajoissa varoituksen, lausui Marianita, haluten rauhoittaa sisartansa. — Varmaankaan hän ei ole tänään lähtenyt kotoaan.

— Ah, ei… ei! huudahti Gertrudis, väännellen käsiänsä. — Sinä erehdyt. Minä tunnen don Rafaelin vallan hyvin ja arvostelen hänen sydäntänsä omani mukaan. Olen varma siitä, että hän koettaa päästä tänne tänään. Yksi päivä myöhempään olisi liian pitkä aika hänestä. Hän tulee halveksimaan jokaista vaaraa, ainoastaan saadaksensa nähdä minut tuntia varhemmin… minä tiedän hänen sen tekevän ja että hän on tulossa tässä silmänräpäyksessä.

Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää, toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina, kauaksi aavikolle.

Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon lännenpuolisesta muurista!

— Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!

Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota roviot valaisivat.

— Ei… ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä huudahti kauhistuksen äänellä. — Minä näen kaksi ratsastajaa… niin ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah, he tulevat liian myöhään!

Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.

— Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.

— Minä en voi… en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. — Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on… sydämeni sanoo, että hän se on… minä voin hänen edestänsä ainoastaan rukoilla.

— Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies. Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!

— Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.

— Toinen, vastasi Marianita, — on päätänsä toista pitempi. Hän istuu hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!

— Hän se on! huudahti Gertrudis. — Niin… se on don Rafael! kertoi hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. — Missä, Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui puolittain tainnoksissa lattiaan.

— Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. — Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat pelastetut! Jumala! Liian myöhään… myöhään. Kuule tuota hirmuista meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin! He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät vihollisen kimppuun!

— Laupias isä! lausui Marianita. — Minä en näe heitä enään. Vesi on heidät saavuttanut!

Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:

— Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.

— Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on satulassa. Se on tuo pitempi… hän, jolla on viikset. Tuo toinen on poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä, ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan… hän nostaa tuota toista kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin. Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä! Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen hukkuvan?

— Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän ylpeyden valtaamana; — se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!

Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen puhuvan hätäisellä äänellä.

— Ah, ah! lausui Marianita, — kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden! Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.

— Oi, enkeli, jonka kaima hän on, huudahti Gertrudis, — suojele häntä! Neitsyt Maria, lievennä veden raivoa ja pelasta hänet hukkumasta! Pyhä neitsyt, pelasta hänet, niin lupaan uhrata hiukseni hänen hengestänsä!

Tämä oli kallein, mitä tuo nuori kreolinainen tiesi luvata neitsyt Marialle, ja ikäänkuin olisi tämä vastaanottanut hänen lupauksensa, kuului Marianitan ääni tässä silmänräpäyksessä iloisemmalla väreellä.

— Jumalan kiitos, hän lausui; — he voivat vielä pelastua! Tusina lassoja on puurungon ympärillä. Niitä on väki huoneesta heitellyt. Kas, puu ei vieri enään eteenpäin. Nuorat sitä pidättävät. Tuo urhollinen ratsastaja voi helposti nousta sen selkään. Mutta ei! Hän ei tahdo jättää jaloa hevostansa eikä miestä, jota hän pitää käsivarsillaan. Kas, hän ratsastaen kiertää puuta. Hänen rohkea juoksiamensa syöksee veden läpi, ponnistellen kaikin voiminsa. Taasen vastustaa hän tulvaa… eteenpäin… eteenpäin… Ah, kuuletko noita riemuhuutoja. Hän on muurilla! Hän on pelastettu!

Kaikuva hurraa-huuto, joka nousi alahalta ja yhtyi samanlaiseen kartanon katolta tulevaan huutoon, vahvisti Marianitan puheen todeksi. Molemmatkin sisarukset heittäytyivät toisensa syliin.

— Ah, Gertrudis, lausui Marianita hetken kuluttua; — sinä olet luvannut hiuksesi neitsyt Marialle! Kauniit hiuksesi, jotka ovat kuningaskunnan arvoiset!

— Niin, vastasi Gertrudis, — ja vaikka ne olisivat koko maailmankin arvoiset, olisin ne sittenkin antanut jalon don Rafaelin hengestä. Ah, niin, ja hän saa omin käsin leikata ne päästäni.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vuodekatos jaguareista.

Nyt on aika palata tuohon ylioppilas don Kornelio Lantejas-parkaan, jonka jätimme nukkumaan makuuverkkoon kahden ison tamarindipuun väliin.

Äkkiä heräsi hän sikeästä unestaan tuntemastansa vilusta, joka häntä karmi, ja avattuaan silmänsä hän huomasi riippuvansa äärettömällä järvellä, jonka keltaset laineet vierivät makuuverkon alla, ei syrjäkämmentäkään hänen ruumiistansa. Tästä odottamattomasta näystä pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus, johon heti vastasi äreä, mörisevä ääni, joka kuului tulevan hänen päänsä päältä, tamarindipuiden latvasta.

Levotoinna katseli hän ympärilleen, mutta näki ainoastansa koko maan olevan veden peitossa, joka kovana, vaahtoavana virtana vieri eteenpäin. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Hän ei ollut kovinkaan taitava uimari, ja vaikka hän olisi ollutkin yhtä oppinut tässä taidossa kuin simpsukanpyydystäjä, ei se olisi häntä vähääkään hyödyttänyt tällä äärettömällä ulapalla, joka joka haaralla ulottui silmänkantamiin saakka.

Hänen asemansa, joka jo muutoinkin oli kylläksi kamala vedenpaisumisen tuottaman vaaran vuoksi, tuli pian aivan kauheaksi kokonaan toisesta syystä.

Muutamat säihkyvät esineet, jotka olivat hehkuvan hiilen näköiset, ja jotka äkkiä kiilsivät tamarindien lehtien välistä, kiinnittivät hänen huomiotansa. Tämä näky ynnä hänen äsken kuulemansa mörinä vakuuttivat häntä, että joitakuita villipetoja oli paennut puihin — epäilemättä jaguareja, koska hän ei luullut muiden eläinten voivan kiivetä ylös pitkin tamarindin siloista runkoa. Tuo ylioppilas-parka oli nyt pahassa pulassa. Hänen allansa oli kuohuva vesi, joka kentiesi tulisi nousemaan vieläkin korkeammalle ja hänet hukuttaisi, ja tuolla puiden latvassa nuo villipedot, jotka varmaankin sulkisivat häneltä tien, jos hän kiipeäisi korkeammalle, vaikka ne jättäisivätkin hänet rauhaan siinä, missä hän oli, joka oli kylläkin epäiltävää.

Tässä epätietoisuuden tilassa täytyi hänen viettää loppuyön.

Hän makasi ja odotteli aamua, mutta tuo vihdoinkin myöhään nouseva päivänvalo ei juuri rauhoittanut hänen levottomia tunteitansa. Pedot, joiden kiiluvat silmät koko yön olivat pitäneet häntä pelvossa, voi hän nyt selvään eroittaa puiden lehvien lomitse. Ne olivat todellakin jaguareja, neljä luvultaan, kaksi isoa ja kaksi pientä; eikä ollut vielä kylliksi noissa verenhimoisissa nelijalkaisissa: puiden latvassa oli myöskin muita yhtä kauhean näköisiä eläviä olentoja. Ne olivat isoja kärmeitä, jotka olivat kietoutuneet kiehkuraan oksien ympärille, pää kuroitettuna eteenpäin ja halkinainen kieli vilkkuen hampaiden välistä!

Kauhistunut ylioppilas heitti tutkivan silmäyksen ulapalle, nähdäkseen, eikö olisi mitään pakoonpääsemisen keinoa. Mutta hän näki vaan kuohuvan vedenpinnan, jossa siellä täällä oli isoja, juuriltaan temmattuja puita, joilla näkyi susia ja muita säikähdyksestä puolikuolleita petoeläimiä, ja korkealla hänen päänsä päällä kaareili kotkia, korppeja ja muita petolintuja, kimeästi kirkuen, joka oli soveliasta säestämistä tähän hävityksen ja kuoleman kohtaukseen.

Don Kornelio käänsi taaskin silmänsä jaguareihin, jotka makasivat kyyryisissään tamarindien oksilla. Ainoastaan pelko omasta hengestänsä näkyi estävän niitä ottamasta ylioppilaan henkeä. Väliin ne näkyivät torkkuvan, ikäänkuin välttäen hänen läsnäolonsa houkuttelemista.

Vaistomaisesti kietoen makuuverkon ympärillensä ja pitäen sitä molemmille käsillään makasi ylioppilas aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi henkiä, peljäten pienimmänkin liikkeen houkuttelevan kärmeitä tahi jaguareja käymään hänen kimppuunsa.

Täten oli nyt runsas tunti kulunut, kun don Kornelio kuuli kummallisen äänen. Se oli torven äänen kaltaista, ja kuului väliin karheammalta sekä vakavammalta, jokseenkin hänen tamarindien latvassa olevien hirveiden naapuriensa mörinältä. Ääni tuli eräästä simpsukasta, jonka omistaja ei ollut kukaan muu kuin Costal, joka don Rafaelille antamansa lupauksen mukaan oli lähtenyt kanotillansa, jos mahdollista, pelastamaan ylioppilasta ja sillävälin koetti käyttää aikaa hyväksensä veden neidon ilmoille loitsimiseen.

Pian onnistui Kornelio huomaamaan tuon pienen kanotin, joka matkan päässä luikui veden pinnalla molempine miehineen, toinen istuen keulassa, toinen perässä. Väliin heitti intiani, joka oli tällaiseen kulkuun tottunut, aironsa ja pani simpsukan huulillensa. Lantejas näki silloin, että ne äänet, jotka äsken olivat hänen kummastustansa herättäneet, lähtivätkin tällaisesta soittokoneesta. Tähän asti eivät Costal eikä Claro olleet huomanneet ylioppilasta, jota makuuverkon pienet silmät salasivat ja joka pelkäsi pienintäkin liikahtamista; mutta nyt tuli heidän korviinsa matala, ikäänkuin naamarin takaa puhuvan henkilön ääni.

— Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.

— Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; — varmaankin tuo ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee? Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta kuin elän, hän makaakin siinä!

Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.

Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat kiljumaan.

— Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. — Tuossa ovat tiikerit taasen.

— Niin, lausui intiani, — siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?

Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.

Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa. Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.

Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. — Kentiesi ovat tiikerit paenneet tamarindien latvaan.

— Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. — Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi alenee?

Näin sanoen souti Costal entistä nopeammin ja ohjasi, huolimatta toverinsa vastustelemisesta, kanotin suoraan makuuverkolle.

— Mutta ajatelkaahan toki, Costal, sanoi Claro pelkurimaisella äänellä, — jos ne ovat samat tiikerit, joita eilen häiritsimme, ja noiden pentujen naukuminen minua siitä juuri vakuuttaa… ajatelkaahan vaan, kuinka kiukuissaan ne mahtavat meille olla!

— Mitähän luulette minun siitä huolivan, vastasi Costal, pakoittaen kanotia heikkenemättömällä vauhdilla eteenpäin.

Muutama aironveto vei tuon keveän parren pyssynkantaman matkalle tamarindipuista, ja nyt vasta sai Costal oikein näkyviinsä ylioppilaan, makuuverkkoon kyyristyneenä, jossa hän näytti mukavasti lepäävän ikäänkuin itämaalainen satraapi, jaguarein ja kärmeiden muodostaman vuodekatoksen alla.

VIIDESTOISTA LUKU.

Ylioppilaan pelastus.

Tuo kummallinen näky hälvensi vieläkin kerran intianin vakavuuden; hän antoi aironsa levätä ja rupesi uudestansa nauraa hohottamaan.

Makuuverkon silmien läpi voi ylioppilas nyt nähdä häntä pelastamaan tulevia. Hän näki intianin kääntyvän kumppaniinsa päin ja osoittavan puiden latvoihin, joita neekeri näytti katselevan yhtä suurella pelvolla kuin hän itsekin.

Don Kornelio ei voinut myöskään käsittää, mitä nauramista tässä näyssä oli, joka kahtena kauheana tuntina aina päivän noususta asti oli hänessä vaikuttanut mitä suurinta kauhistusta; vaan sanaakaan virkkamatta hän odotti tämän sopimattoman ilkkumisen selitystä.

— Soutakaamme hiukan etäämmälle, änkytti neekeri, — voidaksemme paremmin neuvotella, mitä meidän on tehtävä.

— Mitäkö on tehtävä! huudahti Costal, puhuen nyt vakavasti. — Siitä ei tarvitse mitään neuvottelua.

Tätä lausuessaan laski hän aivan tyynesti aironsa purren pohjalle ja otti tuliluikkunsa.

— Mitä aijotte tehdä? kysyi Claro peloissansa.

— Ampua yhden tiikereistä tietysti. Sen saatte heti nähdä. Pysykää hiljaa, herra ylioppilas, jatkoi hän, puhuen don Korneliolle, joka yhä lojui kyyryisissään makuuverkossa ja joka pelvosta ei voinut puhua eikä liikkua.

Tässä silmänräpäyksessä antoi jaguari kuulua murinaa, joka pani veren Claron suonissa hyytymään, ja kiskoi käyrillä kynsillänsä irti tamarindipuun kuorta; samalla kun sen hehkuvat silmät olivat kiinnitetyt Costaliin, joka oli lähinnä.

Jaguarin raivosta huolimatta, kohotti intiani tuliluikun olkapäähänsä, tähtäsi tarkkaan ja laukasi. Milt'ei yht'aikaa kun pamahtikin, tuli tuo mahdotoin eläin suin päin puusta ja putosi raskaasti veteen.

— Pian, Claro! huudahti intiani. — Yksi nykäys airolla… pian, muutoin on tuo toinen meidän niskassamme!

Costal veti puhuessaan vyöltään pitkän veitsensä, valmiina itseänsä puolustamaan.

Niin halukas kuin neekeri olisi ollutkin pääsemään tästä pois, lamautti pelko hänen voimansa, ett'ei hän saanut purtta hievahtamaankaan. Naarasjaguari kiukuissaan koiraksen kuolemasta ja levotoinna pentujensa puolesta antoi kuulua ilkeätä kiljuntaa ja syöksyi sitten ylioppilaan kimppuun. Tästä heilahti kuitenkin äkkiä makuuverkko, jolloin jaguari päästi kyntensä irti ja putosi purteen. Pedon ruumiin paino vei tuon pienen purren kumoon, ja samassa katosivat intiani, neekeri ja jaguari veteen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät kuitenkin kaikki kolme taasen vedenpinnalla, Claro puolihulluna säikähdyksestä ja huitoen ympärillensä epätoivon voimalla.

Neekerin onneksi osasi Costal uida kuin haijikala, ja äkkiä syöksyi hän Claron ja jaguarin väliin, pitäen veitseään hampaidensa välissä.

Nuo kaksi vastustajaa, jotka nyt iskivät silmää toisillensa, pysähtyivät hetkeksi, ikäänkuin mitatakseen välillänsä olevata matkaa. Silmä katsoi silmään, ampujan silmäin ilmaistessa tyyntä rohkeutta, samalla kun jaguarin silmät rajusti kierivät kuopissansa.

Äkkiä ampuja sukelsi, ja naarasjaguari, hämillään vihollisensa äkillisestä katoamisesta, jäi hetkeksi liikkumatta veteen. Sitten se kääntyi ympäri ja alkoi uida takaisin puuta kohden, johon oli pentunsa jättänyt.

Ennen sinne pääsemistänsä alkoi se kuitenkin rajusti huitoa käpälillänsä, vajosi sitten osaksi veden alle, ikäänkuin joku pyörre olisi vetänyt sitä alespäin. Sitten se taasen kohosi vedenpintaan, kääntyi seljälleen ja meni hengetönnä virran mukana. Pitkä, punanen haava ammotti sen vatsasta, ja vesi oli sen ympärillä tummaa sekä verensekaista.

Intiani nousi nyt vuorostansa veden pinnalle, vilkasi ympärillensä ja ui sitten purren luokse, jonka virta oli vienyt kappaleen matkaa puista. Purren saavutettuansa, käänsi hän sen jälleen pystyyn, kiipesi siihen ja souti takasin ylioppilaan luokse.

Lantejas ei ollut vielä toipunut intianin kylmäverisyyden vaikuttamasta hämmästyksestänsä, ennenkuin tämä saapui puiden luokse ja alkoi veitsellänsä halkaista makuuverkkoa. Hän valitsi yksinkertaisimman keinon ylioppilaan pelastamiseksi, kuin että olisi koettanut saada häntä pois makuuverkon reunan yli.

Tässä silmänräpäyksessä kuului Claro, joka vielä uiskenteli vedessä, huutavan:

— Jaguarien nahat! Aijotteko jättää ne hukkaan? Ne ovat, Costal, kahdenkymmenen dollarin arvoiset.'

— Uikaa niiden jäljessä, Claro, minulla ei ole aikaa, vastasi intiani, vetäen Lantejaan makuuverkon pohjasta kanotiin.

— Vaikka olisin simppu, vastasi neekeri, — en sitä tee. Kuka sen tietää, vaikka ne vielä olisivat hengissä? Menkööt ne minulta maailman ääriin saakka! Ohoi, Costal! soutakaa tänne ja ottakaa minut purteenne. Minulla ei ole laisinkaan halua uida noiden tamarindipuiden alle, joissa kalkkarokäärmeitä vilisee.

— Noh, tulkaa sitten, mutta varovasti, sanoi Costal, — muutoin te kaadatte purren uudestaan.

— Jesus, Jumala! huudahti don Kornelio, vihdoinkin kyeten puhumaan. — Jesus, Jumala! hän kertoi, ollen, ei juuri aivan pelvotta, kahden oudon parissa, joista toinen oli punainen ja toinen musta, ja joista tippui vettä molemmistakin, ja joiden tukka oli keltaisen vaahdon peittämä.

— Mitä, herra ylioppilas? muistutti Claro sävyisästi. — Siinäkö onkin kaikki kiitos, jonka teille tekemästämme palveluksesta meille annatte?

— Suokaatte anteeksi, hyvät herrat, änkytti don Kornelio; — minä olin niin kauheasti peljästyksissäni. Onpa minulla paljon syytä olla teille kiitollinen.

Ja nyt, saatuaan enemmän luottamusta, ilmaisi, ylioppilas heille soveliailla sanoilla lämpimän kiitollisuutensa sekä lopetti toivottamalla intianille onnea pelastumisensa johdosta noista häntä uhkaavista vaaroista.

— Niin, vastasi Costal, — olen todellakin antautunut vaaraan. Olin aivan hikinen, ja tämä lemmon vuorivesi on jääkylmää. Enpä laisinkaan kummastuisi, jos saisin aika nuhan tästä kylvystä.

Ylioppilas kuuli hämmästyneenä tätä odottamatointa selitystä. Tuo mies, jonka vallattomuuteen asti menevätä rohkeutta hän äsken oli katsellut, ajatteli ainoastaan nuhan saamisen vaaraa.

— Kuka te olette? kysyi don Kornelio väkisinkin.

— Minäkö? vastasi Costal. — Olenpa intiani, kuten näette… zapoteki… don Matias de la Zancan entinen tiikerin pyydystäjä… nykyään don Mariano de Silvan palveluksessa… huomenna tiesi missä.

— Don Matias de la Zancan! kertoi ylioppilas. — Sehän on minun setäni.

— Vai niin, lausui Costal, — vai teidän setänne. Jos te aiotte mennä hänen kartanoonsa, en voi teitä sinne viedä, sillä se sijaitsee kukkuloilla, joihin ei pääse kanotilla. Mutta kentiesi teillä onkin hevonen?

— Olihan minulla sekin, mutta luultavasti on tulva vienyt sen mukanansa, eikä minulla ole juuri minkäänlaisia syitä sen menettämistä suremaankaan.

— Noh, jatkoi Costal, sittenpä on parasta, että seuraatte minua kotiini. Sieltä voitte kyllä saada hevosen, joka vie teidät setänne kartanoon. Mutta ensiksi, hän lisäsi, luoden silmänsä tamarindipuihin, — on minun etsiminen tuliluikkuni, joka kanotista putosi. Se kivääri on liiaksi hyvä poisheitettäväksi. Se on kaiketikin tuolla, missä kanoti meni kumoon, ja teidän suostumuksellanne, herra ylioppilas, minä sen etsin. Kas niin, Claro, soutakaapa takaisin makuuverkon alle.

Claro totteli, vaikka silminnähtävästi hiukan vastahakoisesti. Kärmeiden sihinä kuului vieläkin hänen korvissaan.

Perille tultuansa asettui Costal kokkaan, nosti kätensä päänsä yli ja sukelsi uudestaan veteen. Isoon aikaan eivät katselijat häntä laisinkaan nähneet; mutta siellä täällä vedenpinnalla nousevat kuplat näyttivät, missä hän liikkui etsimässä verratointa tuliluikkuansa.

Vihdoinkin nousi hänen päänsä vedenpinnalle ja sitten koko ruumiinsa. Hän piti kiväärinsä lujasti toisessa kourassaan, ja muutamalla voimakkaalla nykäyksellä ui hän kanotin luokse, johon hän vikkelästi kiipesi. Costal otti nyt airon käteensä ja alkoi soutaa Las Palmas-nimistä maakartanoa kohden.

Vaikka tulvan ankaruus tähän aikaan jo osaksi oli tauonnut, oli kuitenkin virta vieläkin sangen kova, joka ynnä ympäri ajelehtivien puiden ja muiden esineiden tuottamat vaarat tekivät purren varovasti ohjaamisen tarpeelliseksi. Täten viipyi matka niin, että ylioppilas ja hänen pelastajansa vasta päivällisen aikaan pääsivät kartanon näkyviin.

Samassa silmänräpäyksessä näkyi kaksi venhettä tulevan tuolta rintavarustuksella suojatulta tieltä, joka johti kartanoon, ja ohjaavan suuntansa sitä korkeata harjua kohti, joka oli kartanon takana, hiukka sen pohjoispuolella. Ensimmäisessä näistä venheistä näkyi kaksi soutajaa ynnä eräs jokseenkin papin puvun näköiseen matkapukuun vaatehittu mies sekä satuloittu ja suitsilla varustettu muuliaasi. Toisessa venheessä oli kaksi herraa ja kaksi naista Nuo viimeksi mainitut olivat nuoria tyttöjä, molemmillakin tuuheat kukkaseppeleet päässänsä ja hoitaen taitavasti airojansa. Nämä olivat don Mariano de Silvan kaksi tytärtä, Gertrudis ja Marianita. Toinen herroista oli don Mariano, ja toisen tunsi Costal ilomielin tuoksi rohkeaksi upseriksi, joka häneltä oli kysynyt tietä, ja ylioppilas eilispäivän matkatoveriksensa: don Rafael Tres-Villakseksi.

Hetken kuluttua ennättivät nämä kaksi venhettä harjun juurelle, ja matkustaja nousi muulinensa maihin. Kiivettyään ensin satulaan, tervehti hän toiseen venheeseen jääneitä ja ratsasti sitten pois, don Marianon ja hänen tyttärensä huutaessa:

— Hyvästi, hyvästi, herra Morelos! Hyvästi!

Kumpikin venhe palasi sitten kartanoon, johon saapuivat milt'ei samaan aikaan kuin kanotikin, jossa ylioppilas, intiani ja neekeri olivat.

— Sennor don Mariano, lausui Costal, — tässä on muuan matkustaja, jonka olen rohjennut tuoda teidän vierasvaraiseen kotiinne.

Tätä lausuessaan osoitti intiani tuota kanotissa istuvata ylioppilasta.

— Hän on tervetullut! vastasi don Mariano,ja käskettyään vieraan tulemaan mukana, nousi seurue maalle sekä katosi pian kartanon pääportin kautta, sillä välin kun Costal, Claro ja palkolliset soutivat venheet kartanon ympäri ja tulivat sen sisälle erään takaportin kautta.

KUUDESTOISTA LUKU.

Muulin ajaja.

Samana päivänä heti puolenpäivän jälkeen olivat perheen jäsenet ynnä heidän vieraansa koolla salissa eli vierashuoneessa, josta lasi-ovi johti loistavilla kukilla ja siimestä antavilla puilla koristettuun puutarhaan.

Kahta niistä henkilöistä, joiden tuttaviksi jo olemme tulleet, puuttui kuitenkin tuolla sisällä. Toinen oli ylioppilas, joka vaaroista ja kauhistuksesta, jossa hän oli ollut, oli saanut ankaran kuumeen ja täytynyt laskeutua vuoteelle. Toinen poissa oleva oli Marianita, joka oli mennyt katolle, muka vedenpaisumista katselemaan, mutta todenteolla tutkimaan, eikö don Fernandon venhettä jo näkyisi.

Don Mariano istui mukavasti loikuen nahalla verhotussa nojatuolissa, polttaen sikariansa ja silloin tällöin hörpäten kahvikupista, joka oli pienellä pöydällä hänen vieressään.

Ovessa, joka johti puutarhaan, seisoi don Rafael ja näkyi luonnontutkijan hartaalla halulla katselevan papukaijojen liikettä omenapuiden oksilla. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuitenkin tykkään toisessa asiassa, ja selittääksemme, mikä tämä toinen oli, on meidän meneminen ajassa hiukka taaksepäin.

Edellisenä vuonna oli don Mariano de Silva viettänyt kolme kuukautta Mejikon pääkaupungissa. Hänen mukanaan oli tyttärensä Gertrudia, jotavastoin Marianita oli jäänyt Oajacaan erään läheisen sukulaisen luokse. Hauskan kaupungin seurapiireissä oli kaunis kreolinainen tavannut tuon reippaan husarikatteinin, ja tulinen rakkaus oli syttynyt heidän välillensä, molemminpuolinen sekä vilpitöin. Mutta ennenkuin nuori upseri oli ennättänyt ilmaista tunteitansa, lähetettiin hän pois jotakin sotajoukkoa koskevata asiata toimittamaan, ja palatessaan sai hän tietää don Marianon sekä donna Gertrudis'en jo matkustaneen pois.

Tämän tapauksen johdosta vajosi don Rafael raskaaseen synkkämielisyyteen. Hänen mielihyvänsä voi siis arvata, kun hän muutama kuukausi sen jälkeen sai kutsun tulemaan isänsä; don Luis Tres-Villaksen luokse, espanjalaisen, joka suosi vapaamielisiä aatteita. Don Luis'in maatila oli sen harjun toisella puolen, jota pohjoisessa Las Palmasta rajoitti, noin kuusi kilometriä don Marianon kartanosta, ja don Rafael päätti käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja poiketa pyytämään donna Gertrudisen kättä. Tästä aikomastansa käynnistä, vaikkei sen tarkoituksesta, oli hän edeltäkäsin antanut don Marianolle tiedon ja samalla ilmaissut päivän, jona hän olisi odotettavissa. Tämä seikka oli syynä hänen kiireesensä pääsemään samana päivänä Las-Palmas'een.

Don Rafaelin matkalle lähtiessä oli tuo hänen aikomansa askeleen ottaminen tuntunut hänestä varsin helpolta; mutta nyt, seisoessaan avonaisessa puutarhassa, näki hän asian kokonaan toisenlaisessa valossa, ja teeskennellystä levollisuudestaan huolimatta hän vapisi, ajatellessaan ratkaisevan hetken olevan käsissä.

Gertrudis oli, totta puhuen, yhtä vähän levollinen, vaikka hän, kasvoistaan päättäen, istui aivan välinpitämättömänä ja ompeli.

Ainoa läsnäoleva henkilö, jonka kasvot olivat hänen ajatuksiensa kanssa sopusoinnussa, oli muulinajaja don Valerio Trujano.

Hattu kädessä hän seisoi kartanon edustalla. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään don Marianoa tämän osoittamasta vieraanvaraisuudesta.

Tuon miellyttävän käytöstavan ohella, joka on omituista kaikille kansaluokille espanjalaisessa Amerikassa, oli tämän miehen kasvoissa kiivaan ankaruuden vivahdus, jota hän kuitenkin, milloin tahtoi, voi silmiensä avulla lieventää, jotka olivat lempeän ja suopean näköiset.

Valerio Trujano, jonka nimi sittemmin tuli ikuiseksi Huajapamin piirityksessä, oli tähän aikaan noin neljänkymmenen vuotias, vaikka hänen hienot kasvonsa, tuuhean, mustan tukan ympäröimänä, näyttivät kuin olisi hän ollut paljoa nuorempi.

— Sennor don Mariano, hän lausui, — olen tullut sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään teitä vierasvaraisuudestanne.

— Kuinka! huudahti don Mariano. — Ette kait aijo meiltä niin pian lähteä?

— Minun täytyy lähteä, sanoi muulinajaja. Se, jolla on asioita, ei aina ole oma herransa. Kun sydän haluaisi oikeaan, vie asiansa häntä usein vasempaan. Ja velkahinen on vielä vähemmin omassa vallassaan.

— Te olette siis velkahinen? kysyi don Rafael, mennen muulinajajan luo ja ojentaen hänelle kätensä — Miksi ette voineet sitä ennen minulle sanoa? Olisinpa halusta…

— Oh, herra, keskeytti häntä Trujano hymyillen, — toiselta lainaaminen toiselle maksaaksensa on huono keino. Enpä hylkää teidän jalomielistä tarjoumustanne ylpeydessä, vaan velvollisuuden tunteesta, ja toivon, että ette tästä tuntisi itseänne loukatuksi. Velkani ei ole aivan suuri, ainoastaan muutama sata dollaria, ja kun Jumala on sallinut muulini löytää täällä suojan vedenpaisumiselta, voin nyt matkustaa vuorien poikki Oajacaan, jossa omaisuuteni myyminen tulee toivoakseni kokonansa päästämään minut velastani.

— Kuinka! huudahti don Mariano hämmästyneenä. — Aijotteko myydä muulinne… ainoat elatuksenne välikappaleet?

— Niin, vastasi Trujano avonaisesti, — minä aijon ne myydä, voidakseni päästä, mihin kutsumukseni minua vaatii. Olisin tehnyt sen jo ennenkin, mutta koska tähän asti olen ollut velkahinen, on henkeni enemmän kuulunut velkamiehilleni kuin itselleni, ja sentähden ei minulla ole ollut oikeutta panna sitä vaaran alaiseksi.

— Panna henkeänne vaaran alaiseksiko? kysyi Gertrudis äänellä, joka ilmaisi hänen mieltymistänsä tuohon rohkeaan mieheen.

— Niin, sennorita, vastasi Trujano. — Olen nähnyt Lopezin ja Armentan pään pystytettyinä Saint Luis del Rey'hen johtavan maantien viereen. Kuka tietää, eikö minunkin pääni pian tule istumaan näiden rinnalla? Minä puhun avonaisesti, hän lausui, katsoen läsnäolijoihin, — ikäänkuin seisoisin Jumalan edessä. Tiedänhän, että talon isäntä yhtä vähän kuin Jumalakaan, tulee ilmaisemaan hänelle uskottua salaisuutta.

— Tietysti en, vastasi don Mariano yksinkertaisesti, ikäänkuin asia olisi mitä luonnollisin. — Mutta täällä, hän lisäsi, — me rakastamme maamme vapautta ja me tulemme rukoilemaan niiden edestä, jotka sen puolesta taistelevat!

— Me tulemme tekemään enemmänkin, keskeytti don Rafael; me tulemme tuota hyvää asiata auttamaan. Se on kunkin mejikolaisen, joka voi heiluttaa miekkaa ja ratsastaa hevoista, velvollisuus.

— Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! huudahti Gertrudis, jonka silmät säkenöivät isänmaallisesta innostuksesta. Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!

— Jos kaikki meidän nuoret tytöt olisivat teidän kaltaisianne, lausui Trujano, heittäen kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen Gertrudis'elle, — olisi voittomme piankin saavutettu. Missäpä olisi sellainen mies, joka ei uskaltaisi henkeänsä teidän kauniilta huuliltanne lähtevän hymyilyn edestä, sennorita, tahi yhdestä silmäyksestä teidän ihanista silmistänne?

Näitä sanoja lausuessaan silmäili muulinajaja tarkoittavasti tuota nuorta upseria. Gertrudis antoi päänsä vaipua, iloisena tästä hänen kauneutensa ihailusta sen miehen läsnäollessa, jonka ainoan silmissä hän halusi olevansa kaunis.

— Jumala ja vapaus, jatkoi Trujano hetken vaijettuansa — on minun lauseparteni. Jos olisin ennen ollut tilaisuudessa omantamaan itseni isänmaani asialle, olisin sen tehnyt, vaikkapa vaan ehkäistäkseni niitä vallattomuuksia, jotka sitä jo ovat häväisseet. Varmaankin olette kuulleet niistä puhuttavan, sennor don Mariano?

— Olen, vastasi kartanon omistaja, jolloin hänen kasvonsa hieman synkistyivät.

— Viattomain espanjalaisten verta on vuodatettu, jatkoi Trujano; — ja häpeä sanoaksemme, on meidän maakunnassamme ainoastansa yksi, joka tätä nykyä kannattaa kapinan lippua, nimittäin tuo kunnoton raukka, Antonio Valdez.

— Antonio Valdez! huudahti don Rafael häntä keskeyttäen. Tarkoitatteko Valdezta, erästä minun isäni palveluksessa olevata paimenta?

— Tarkoitan, vastasi don Mariano, — ja jospa hän aina muistaisi, että hänen isäntänsä alati on häntä hyvyydellä kohdellut!

— Luuletteko sitten, kysyi don Rafael levottomana, — luuletteko isääni, jonka vapaamieliset periaatteet ovat yleiseen tunnettuja, uhkaavan jonkun vaaran kapinoitsijain puolelta.

— Toivoakseni ei niin ole laita, vastasi don Mariano. — Sennor Valerio, hän lisäsi, — tiedättekö, montako miestä Antoniolla on käskettävänään?

— Viisikymmentä, kuten olen kuullut; mutta luultavasti on hänen joukkonsa melkoisesti lisääntynyt maakansasta, joka enemmän kuin kaupunkilaiset on kärsinyt espanjalaisten sortoa.

— Sennor don Mariano, sanoi upseri, jo nekin uutiset, joita juuri olen kuullut, voisivat saattaa minut lyhentämään oloani teidän kattonne alla; kun isäni on vaarassa… kentiesi hengenvaarassakin… on hänen poikansa sija oleva hänen rinnallansa. Eikö niin donna Gertrudia? Nämä sanat kuullessansa, jotka ilmaisivat don Rafaelin äkkinäisen lähdön aikomusta, oli tuskan huuto milt'ei pääsemäisillään tuolta nuorelta tytöltä; mutta hän hillitsi itsensä ja jupisi ainoastansa matalalla, vakavalla äänellä:

— Niin, niin!

Trujano oli ensimäinen, joka keskeytti sen vaitiolon, mikä tästä seurasi, lausuen vanhan testamentin profetan innostuksella:

— Tänä aamuna on korkehimman alhainen palvelija, tuo erään kurjan kylän tuntematoin pappi, teiltä lähtenyt, omantaakseen rukouksensa vapauden asialle. Ja nyt lausuu toinen yhtä halpa välikappale teille jäähyväisensä, tarjotakseen sille käsivartensa, ja, jos niin tarvitsee, henkensäkin. Rukoilkaa naiden puolesta, hyvä, kaunis madonna! hän jatkoi, puhuen Gertrudis'elle ja ilmaisten tuota uskollista sekä runollista intoa, joka oli silmäänpistävin ominaisuus hänen luonteessansa. Rukoilkaa näiden puolesta, ja kentiesi suvaitsee kaikkivaltias näyttää, että hän voi tomusta herättää sen voiman, joka syöksee hirmuvaltiaan istuimeltansa.

Nämä sanat lausuttuansa puristi muulinajaja hänelle ojennettuja käsiä ja läksi sitten huoneesta don Marianon seuraamana.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Lempiväiset kahdenkesken.

Kartanon isännällä lienee ollut syynsä, miksi hän näin jätti tyttärensä kahdenkesken don Rafaelin kanssa sillä lyhyellä ajalla, joka oli jäljellä ennen upserin poislähtöä.

Aurinko kultasi omenapuiden latvoja, joissa papukaijat pitivät hauskaa leikkiänsä, ja tuuli, joka liehui sisään avatusta ovesta, täytti huoneen tuhansien kukkasien tuoksulla. Tämä oli juhlallinen ja ratkaiseva hetki.

— Gertrudis, sanoi Rafael, hilliten sydämensä ankaraa tykytystä, olen puhunut isänne kanssa. Olen sanonut hänelle tulleeni tänne sydän täynnä ajatuksia teihin nähden, ja että isäni käsky, joka vaati minua hänen luoksensa, tuntui minusta taivaan siunaukselta, koska se antoi minulle tilaisuutta vielä kerran teitä tapaamaan. Olen sanonut hänelle, kuinka kiirehdin jouduttamaan sitä pitkää matkaa, joka meidät eroitti, ja kuinka minä, teitä tavatakseni tuntiakin varhemmin, en ole peljännyt jaguarein kiljuntaa enkä vedenpaisumisen uhkaavaa pauhua…

Don Rafael vaikeni, kentiesi hämillä olemisesta, ja Gertrudis alkoi nyt sanella puolittain leikillisellä äänellä:

— Ja kun sanoitte isälleni, että… että… te minua lemmitte… eikö hän näyttänyt hämmästyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuansa?

— Ei, ei vähintäkään, vastasi upseri, hiukan tästä kysymyksestä kummastuneena.

— Noh, syy lienee kait sitten ollut se, että olin sen hänelle jo sanonut, lausui tuo nuori tyttö, hymyillen yhtä ihanasti kuin hänen äänensäkin oli suloinen. — Mutta mitä isäni tähän vastasi?

"Don Rafael-hyväni", hän minulle sanoi, — "olisipa minulle sangen mieluista nähdä meidän molempien perheet yhdistettyinä. Mutta tämä voi tapahtua ainoastaan Gertrudis'en suostumuksella, eikä minulla ole mitään syytä luulla hänen sydämensä olevan teihin kiintynyt." Niin kuuluivat ne kauheat sanat, jotka lähtivät teidän isänne huulilta. Gertrudis, vahvistavatko teidän huulenne samat sanat?

Don Rafaelin ääni vapisi hänen puhuessansa, ja tämä liikutus miehessä, joka ei vaarassa milloinkaan vavissut, miellytti tuon häntä lempivän tytön sydäntä niin, ett'ei hän kiirehtinyt vastauksellaan.

Kuultuaan sen vastauksen, jonka hänen isänsä oli antanut don Rafaelille, puri hän huultansa, pidättääkseen hymyilyänsä, tuli vakavan näköiseksi, joka teki hänen kosijansa vieläkin levottomammaksi, ja lausui:

— Don Rafael, te olette vedonneet minun avosydämmisyyteeni, ja minä tahdon teille peittelemättä puhua. Mutta luvatkaa, ett'ette pidä avosydämmisyyttäni rikoksena.

— Sen lupaan, Gertrudis. Puhukaa pelvotta, vaikkapa teidän sananne musertaisikin sydämeni, joka kokonansa on teihin kiintynyt.

— Ainoastaan yhdellä ehdolla voin puhua avosydämmisesti.

— Mainitkaa se.

— Sillävälin, kun te'en teille tunnustukseni, tulee teidän pitää silmänne kiinnitettyinä noihin edessämme oleviin omenapuihin.

— Koetan teitä totella, vastasi don Rafael, luoden silmäyksensä mainittuihin puihin, joissa papukaijat jatkoivat oksilla hyörimistänsä.

— Eräänä päivänä, niin alkoi Gertrudis, matalalla, värisevällä äänellä, — josta ei ole kauan kulunut, teki muuan nuori tyttö pyhälle neitsyelle erään lupauksen, jos se mies, jota hän lempii ja joka oli suuressa vaarassa, pelastuisi. Hän lupasi, jos lemmittynsä pelastuisi, antaa tämän omalla kädellään leikata hänen hiuksensa… ne pitkät kutrit, jotka tyttöä niin paljon miellyttivät ja joita hänen lemmittynsä niin suuresti ihanteli. Oliko tämä mies teidän mielestänne rakastettu?

— Ah, kenpä ei olisi ylpeä, jos olisi niin rakastettu! huudahti don Rafael, luoden kysyjään silmäyksen, joka tunki tämän sielun sisimpään.

— En ole vielä lopettanut, tyttö lausui. — Katselkaa puihin, muutoin ette saa kuulla kertomukseni loppua. Kun tuo nuori tyttö, joka ei epäillyt uhrata tukkaansa, hänen alituisen huolenpidon esinettä ja kentiesi tuon lemmityisen silmissä hänen suurimpata koristustansa, tahtoo saada sen leikatuksi… kun se on leikattu, piti minun sanoani… luuletteko… nyt saatte minuun katsoa, don Rafael… että hän tätä lempisi kuten ennenkin?

— Oi, Gertrudis! hän huudahti ja kääntyi äkkiä ympäri; — ei mikään lempi voisi korvata sellaista uhrausta, eikä se nuori tyttö, josta puhutte, voi olla muu kuin enkeli lemmityisensä silmissä.

— Vielä kerran, viimeisen, jatkoi Gertrudis väräjävällä äänellä, — pyydän teitä katsomaan puihin.

Samalla kun don Rafael noudatti hänen pyyntöänsä, otti Gertrudis pois kamman, joka piti ko'ossa hänen välkkyviä hiuksiansa, jotka kahdessa pitkässä palmikossa ikäänkuin kruunu hänen päälakeansa peittivät. Sitten kaappasi hän toiseen käteensä sipsit, joita hän äsken ommellessansa oli käyttänyt, ja, peittäen toisella punastuvaa poskeansa, kurotti hän tuota pientä konetta ja sanoi:

— Kas niin, don Rafael. — Auttakaa minua täyttämään lupaukseni, leikkaamalla hiukseni.

— Minäkö? huudahti don Rafael. — Minäkö? kertoi hän tuosta esityksestä hämmästyneenä. Gertrudis! Gertrudis!

— Lupasin ne viime yönä pyhälle neitsyelle, jotta hän teidät pelastaisi. Ymmärrättekö nyt, don Rafael… lemmitty Rafaelini?

— Äh, Gertrudis! hän ihastuneena huudahti ja notkisti polviansa tuon nuoren tytön edessä sekä painoi useampia kertoja huulensa tytön hänelle ojentamalle kädelle.

— Mutta nyt, jatkoi Gertrudis vihdoin — don Rafael-kultani, on minun täyttäminen lupaukseni. Minä olen sen tehnyt, ja sinun täytyy siinä olla minulle avullisena.

— Mutta miksi juuri hiuksesi lupasit? kysyi kosija hieman tyytymättömällä äänellä.

— Koska minulla ei ollut mitään kallisarvoisempaa panna sinun henkesi edestä… Kas niin, Rafael, sipsit!

Upseri vielä epäröi.

— Sen pitää tapahtua, Rafael; sen pitää tapahtua. Muutoin Jumala minua rankaisee… kentiesi riistämällä minulta sinun rakkautesi.

Kreolinaisen hartaat kehoitukset voittivat vihdoinkin don Rafaelin vastenmielisyyden; hän tarttui sipsiin ja teki julman työnsä.

Gertrudis katseli alakuloisilla silmäyksillä kumpaistakin palmikkoansa. Sitten otti hän toisen niistä, ojentaen sen don Rafaelille.

— Ota tämä, hän sanoi; — säilytä se muistona. Toisen pidän itse taikakaluna. Jos meidät joskus eroitettaisi, josta Jumala varjelkoon, ja minä lähetän tämän palmikon sinulle, niin lupaa heti tulla luokseni, missä vaan olletkin tahi milloin vaan sen saat. Lupaa se minulle.

— Sen lupaan! huudahti don Rafael. — Sen lupaan. Vaikkapa seisoisin kohotetuin miekoin pahimman viholliseni edessä, luovun iskustani, totellakseni tätä pyhää viestiä.

Lupauksesi on tullut taivaan korviin, Rafael, lausui Gertrudis. — Mutta aika rientää, sinun on lähteminen. Isäsi varmaankin malttamattomana haluaa sinua tavata. Hyvästi, Rafael-kultani!

— Niin, vastasi tuo nuori upseri, jossa oli herännyt muisto pojan velvollisuudesta, — aika on lähteäni.

— Sydämellisesti toisiaan syleiltyään rakastavaiset erkanivat, ja don Rafael, sanottuaan jäähyväiset don Marianolle, nousi satulaan sekä ratsasti rivakkaasti pohjoisiin päin, samalla kun Gertrudis katolta seurasi häntä silmillään niin pitkälle, kuin voi hänestä vilahduksenkaan nähdä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Velvollisuus ja lempi ristiriidassa keskenään.

Auringon viimeiset säteet kultasivat sen harjun selännettä, joka rajoitti Las Palmas'en lakeutta, kun don Rafael sitä ratsasti Del Valle-nimiseen maakartanoon. Ehtiäkseen matkan päähän ennen yön tuloa, ratsasti hän laukassa alamäkeä harjun vastakkaisella puolella, jolloin hänen uljaan hevosensa sieramista kuului hieman pärskyvää ääntä, jonka vaikutti tuo omituinen leikkaus, minkä muulinajaja hevoseen oli tehnyt.

Ratsastajan ehdittyä lakeudelle, jossa Del Valle-niminen maakartano sijaitsi, pysähdytti hän hevosensa ja katseli ympäris, löytääksensä erään lehtokujan, joka don Marianon neuvon mukaan johtaisi kartanoon; sillä itse ei tuo nuori upseri ollut, kuten jo mainittiin, käynyt isänsä kodissa, sittenkuin hän sen lapsena oli jättänyt. Ei mitään lehtikujaa kuitenkaan näkynyt, ja hän jatkoi umpimähkään matkaansa. Hän luuli jo ratsastaneensa väärään, kun hän vihdoin mielihyväksensä huomasi pitkän, Taxodius disticha-puulajiin, Amerikan sypressiin, kuuluvain korkeiden puiden muodostaman lehtokujan. Kuja oli täydellisesti sellainen, jommoiseksi sitä hänelle oli sanottukin, ja, ohjaten siihen hevosensa, hän laukkasi eteenpäin puiden tummassa varjossa. Rivakkaasti nelistäen ratsasti hän tasaista tietä eteenpäin ja oli milt'ei ennättänyt sen toiseen päähän, kun hän samassa yht'äkkiä näki edessänsä kartanon, synkän rakennuston, joka sulki koko noiden molempien puurivien kohdalla olevan aukon.

Keskessä oleva pääaukko näkyi olevan auki siten, että toinen portti oli vähän raollansa. Mutta ei kukaan tullut ulos, lausumaan häntä tervetulleeksi! Ei yhtäkään ääntä kuulunut koko kartanosta! Kaikki oli hiljaista kuin haudassa! Kauhean aavistuksen valtaamana hän syöksyi eteenpäin, päättäneenä ratsastaa sisään tuosta sulkemattomasta portista; mutta samassa teki hänen hevosensa kiivaan harppauksen ja väistyi syrjään.

Vallitsevassa hämärässä, tahi ennemmin mielihäiriönsä vuoksi, ei don Rafael ollut huomannut sitä esinettä, joka hänen hevoistansa säikähytti. Se oli maassa, portin edessä, makaava ruumis, ja, mikä vieläkin kauheampaa, se oli päätöin ruumis!

Tämän kauhean esineen nähtyänsä päästi upseri korkeaäänisen parahduksen. Raivo, epätoivo ja kaikki ne hirmuiset liikutukset, jotka voivat raadella ihmissydäntä, ilmaantui tässä parahduksessa, johon kaiku oli ainoana vastauksena. Hän oli tullut liian myöhään! Kaikki oli hukassa! Tuo kuollut ruumis oli hänen isänsä!

Hänen ei tarvinnut laskeutua hevosen seljästä sitä tutkimaan, tullaksensa tästä asiasta vakuutetuksi. Hänen hevosensa pään tasalla näkyi muuan esine, joka riippui yhdestä näistä porteista. Se oli ihmisen pää, sama, joka oli kuulunut tuohon ruumiisen. Se riippui ales, sidottuna hiuksista portin lukkoon.

Huolimatta hevosensa vastarinnasta eteenpäin menemisessä, painoi don Rafael kannuksensa sen kupeisin ja pakoitti sitä menemään, kunnes hän tuli tarpeeksi lähelle, voidakseen tutkia tuota hirveätä näkyä. Hehkuvin silmin ja paisuvin suonin hän tuijotti tuohon kauheaan esineesen. Se oli hänen isänsä pää!

Todellisuus oli hänelle selvänä. Tuo espanjalainen oli joutunut kapinoitsijain uhriksi, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen vapaita mielipiteitänsä eikä harmaita hiuksiansa. Olivatpa tuon ilkityön tekijät siitä vielä kerskanneetkin. Porttiin oli pään alle kirjoitettu kaksi nimeä: Arroyo — Antonio Valdez.

Hetkeksi vaipui upserin pää alakuloisena rintaa vasten. Sitten hän taasen äkkiä sen nosti ja lausui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Mistähän minä nuo ilkiöt löytäisin? Mistä? Sama se… löytää minun ne täytyy… Yötä eikä päivää älköön minulla olko lepoa… ei lepoa heilläkään, kunnes olen heidän päänsä tähän paikkaan riipustanut!

— Kuinka? jatkoi hän hetken valjettuansa, — voisinko taistella tällaisen asian edestä? Voiko poika sotia saman lipun puolesta kuin hänen isänsä murhaajatkin? Ei ikinä?

— Siis Espanjan puolesta, huudahti hän taasen, hetkisen vaijettuansa; — Espanjan puolesta tulen paljastamaan miekkani! Eläköön Espanja! Kuolema rosvoille!

Nämä sanat lausuttuansa astui upseri ales satulasta ja notkisti kunnioittaen polvensa isänsä pään edessä.

— Rakas, kunnioitettu isäni, hän lausui, — vannon sinun harmaiden hiuksiesi nimessä, jotka ovat omaan vereesi tahratut, käyttäväni kaikkia vallassani olevia välikappaleita ja oraassaan tukahduttavani tämän kirotun kapinan, jonka vuoksi olet joutunut viattomaksi uhriksi. Suokoon Jumala minulle voimaa valani täyttämiseen!

— Tässä silmänräpäyksessä ikäänkuin joku ääni kuiskasi hänen korvaansa, kertoen hänen morsiamensa sanat:

"Häpeällä ja ylenkatseella mainittakoon kaikki, jotka nostavat kätensä Espanjan eduksi! Älkööt he koskaan löytäkö kattoa, joka antaisi heille suojaa, älköötkä naista, joka heille hymyilisi! Tulkoon rakastamiensa ylenkatse kaikkien isänmaanpetturien palkaksi!"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen ääni:

— Te'e velvollisuutesi, olipa seuraukset mitkä tahansa!

Ja isänsä typistettyjen jäännöksien vieressä kuulteli poika ainoastaan tuota viimeksi mainittua ääntä.

* * * * *

Kuu oli jo kauan ollut noussut, ennenkuin don Rafael oli lopettanut tuon surullisen työn, haudan kaivamisen, johon hautaan hän kunnioittaen laski kuolleen ruumiin, pää oikealla paikallansa. Sitten hän veti povestansa Gertrudis'en pitkän palmikon ja pani sen isänsä jäännösten viereen.

Murheen murtamana hän sitten peitti haudan.

Eipä tuntunut hänestä helpolta eroaminen paikasta, joka oli tullut hänelle kahdenkertaisesti pyhäksi lemmen ja lapsellisen kunnioituksen tähden. Vihdoin hän kuitenkin hyppäsi satulaan ja kannusti hevostansa nelistämään eteenpäin sitä tietä, joka vei Oajaca-nimiseen pääkaupunkiin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Keskeytynyt oppi-ura.

Tammikuun alussa v. 1812. noin vuosi Las Palmas-nimisessä maakartanossa tapahtuneiden kohtauksien jälkeen, näkyi kaksi miestä, toinen istuen tölskästi tehdyn, karttojen ja kirjeiden peittämän pöydän ääressä, toinen seisoen hattu kourassa sen vieressä.

Paikka, missä, he olivat, oli eräässä suurimmassa ja vähimmän repaleisessa niistä monista teltoista, jotka tekivät Sabanavirran rannoille ja Acapulcon sataman läheisyyteen sijoitetun leirin.

Pöydän ääressä istuvalla miehellä oli kaulassaan pieniruutuinen puuvilla-huivi, ja hänen olkapäitänsä peitti valkoisesta pellavakankaasta tehty nuttu. Kullekin, joka häntä ei tuntenut, olisi ollut vaikeata luulla tuota yksinkertaiseen pukuun vaatehittua miestä tässä seudussa leirillä olevan kapinajoukon päälliköksi, ja kentiesi vieläkin vaikeampaa luulla häntä entiseksi Caracuaron apulaispapiksi, don José Marie Morelos y Pavon'iksi. Ja kuitenkin se oli hän.

Apulaispapin lähtiessä Las Palmas-nimisestä kartanosta aikoi hän mennä Hidalgon, kapinan siihenastisen johtajan luokse, tarjotakseen hänelle palvelustansa kapinoitsijain sotapappina. Tämän hakemuksen seuraus oli, että Hidalgo, sen sijan että olisi uskonut hänelle sotajoukkonsa sielunhoidon, velvoitti häntä valloittamaan Acapulco-nimisen, linnoitetun merikaupungin. Oikeastaan antoi Hidalgo pilan vuoksi ja päästäksensä Morelon kärkkäisyydestä apulaispapille tämän tärkeän toimen. Tämä oli syynä siihen, että Morelos oli kohottanut vapauden lipun eteläisissä maakunnissa ja tällä hetkellä johti Acapulcoa piirittävää kapinajoukkoa.

Se henkilö, joka seisoi Moleros'en edessä, hevosväen virkapuvussa, oli ylioppilas don Kornelio Lantejas!

Selittääksemme tämän aavistamattoman seikan, on tarpeellista palata siihen aikaan, jolloin jätimme tuon ylioppilaan sairasvuoteellensa Las Palmas-nimiseen maakartanoon.

Niin pian kuin don Kornelio oli taudistansa toipunut, lähti hän setänsä kotiin, ratsastaen nuorella, uljaalla, don Marianon lahjoittamalla hevosella, jolla kartanon omistajalla näitä oli tuhansittain omaamillansa laitumilla.

Kuulusteltuansa, kuten oli toimeksensa saanutkin, setänsä varallisuutta, läksi hän nopeasti paluumatkalle Valladolidiin, jossa hänen isänsä asui.

Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka tulivat häntä vastaan.

Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin pahasti, että hän meni tainnoksiin.

Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.

— Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, — teidän tilanne, vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon, johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?

— Valladolidiin, vastasi Lantejas. — Olen matkalla yliopistoon, papintutkintoani suorittamaan.

— Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja hymyillen. — Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut mainittavan.

Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.

Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.

Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.

— Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, — mihin te aiotte, jos saan luvan kysyä?

— Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, — kuten äsken teille sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon, kaupunkia ja linnaa valloittamaan.

— Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta vavistuksetta.

— Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.

Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan, ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.

Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa kuumetaudissa.

Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen, huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.

Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä, lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.

Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa, jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen ympärillänsä tapahtuivat.

Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten sairaan terveys oli.

— Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan palvelijan kysymykseen.

— San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella, mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. — Te varmaankin erehdytte, hän sanoi.

— Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?

— Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa tuulen kuultavaksi.

— En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.

— Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.

— Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. — Meidän täytyi lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.

— Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. — Mutta sehän olenkin minä!

— Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne. Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ, estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.

— Madridiin… Espanjassako?

— Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan, ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä, kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.

Ylioppilas kuulteli kauhistuksesta mykkänä tätä kertomusta omista teoistansa.

— Ja nyt, herra, jatkoi palvelija, — on minun isäntäni kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että julistitte hänet pääjohtajaksi, määrännyt teidät vänrikiksi ja samalla lähetiksensä. Päänalustanne alta löydätte määräyksenne.

Tämän sanottuaan meni palvelija ulos, jättäen tuon uuden lähetin niiden kummallisten tietojen masentamaksi, joita hän äsken oli saanut.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Sotamies vastoin tahtoansa.

Niin pian kuin mies oli mennyt, kurkisti ylioppilas päänalustansa alle. Aivan oikein, siellä oli eräs paperi, joka näkyi olevan don Kornelio Lantejalle annettu vänrikin valtakirja ja kapinoitsijajoukon pääkenraalin, don José Maria Molos y Pavon'in, allekirjoittama.

Hirmuisen ahdistuksen valtaamana syöksyi ylioppilas vuoteeltansa ja ryntäsi akkunaan, panemaan vastalauseen määräyksensä johdosta ja sanomaan itsensä irti kaikesta osallisuudesta kapinaan.

Mutta don Kornelion paha henki ei vielä hänestä ollut väistynyt. Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kieltäytyäkseen kaikesta yhteydestä Espanian vihollisten kanssa, kohtasi häntä taasen houraileminen, ja tietämättänsä mitä sanoi, huusi hän kovalla äänellä:

— Eläköön Mejiko! Kuolema hirmuvaltiaalle! jonka jälkeen hän ponnistuksesta väsyneenä hoiperteli vuoteelleen.

Tällä kertaa kesti hänen pyörtymisensä ainoastaan lyhyen ajan, ja kun hän jälleen vähitellen toipui, kuuli hän vuoteensa ympärillä muutamia miehiä puhuvan hänestä tavallista suuremmalla innolla.

— Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.

— Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen upseri. — Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.

— Sama se! vastasi Morelos. — Mutta minä en voi uskoa vaikutuksekseni…

— Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas oli kunnollisesti saanut auki silmänsä — Miksi ei tämä nuori mies olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin? Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.

Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.

Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri, hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala, nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"

— Noh… olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta — tiedän kenraali Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin omastammekin.

Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin hämmästykseksi.

— Herra kenraali, sanoi Galeana, — tämä kanuna on perintökalu meidän perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.

Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka sittemmin espanjalaisia aina säikähytti:

— Eläköön kenrali Morelos!

Kovaääniset eläköönhuudot vastasivat pihasta, sekoitettuina tupesta paljastettujen sapelien kahinaan ja kivärien kolinaan, joita voimallisesti lyötiin pihan kivilaskokseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä vieraistansa. Morelos oli mennyt pihaan tervehtimään uusia liittolaisiansa, ja muut upserit olivat häntä seuranneet.

Kaukana siitä että olisi ottanut osaa tuohon yleiseen, sotaiseen innostukseen, oli ylioppilas kauheassa tuskassa, ajatellessaan hintaa, joka oli hänen päästänsä luvattu.

Kulutettuaan yönsä mitä hirveimpien unien vaivaamana, herätti hänet aamupuhteella korkeaääninen melu pihasta. Kovemmin kuin mikään muu, kuului eräs kummallinen torven äänen kaltainen, milloin kimakasti, milloin käheästi karjuen, ikäänkuin paholainen itse olisi komentanut hevosen selkään hornan joukkojansa. Märkänä kylmästä hiestä syöksyi ylioppilas vuoteeltaan akkunaan. Kuten ennenkin, oli piha täynnä aseellisia. Kanuna oli heidän keskellänsä. Muuan neekeri sitä par'aikaa latasi. Eipä ilman hämmästyksettä don Kornelio tuntenut tuota neekeriä samaksi mieheksi, joka tiikerin pyydystäjän kera oli tuonut hänet Las Palmas'en kartanoon.

Niin, tykkimies ei ollut kukaan muu kuin Claro, nyt määrätty sen kanunan päämieheksi, joka sittemmin El Ninon nimellä tuli niin kuuluisaksi mejikolaisen kapinan historiassa. Ylioppilas näki myöskin sen koneen, josta nuo hornan äänet olivat lähteneet, joita hän luuli jossain ennenkin jo kuulleensa. Hän ei erehtynytkään; sillä kanunan lähellä seisoi pitkävartaloinen intiani, joka huulillansa piti jättiläissimpsukata, josta nuo salaperäiset äänet lähtivät. Se oli Costal, joka tässä silmänräpäyksessä palveli ensimäisenä merkinpuhaltajana Morelon sotajoukossa. Morelo itse taapiupserien ympäröimänä seisoi tuon avaran pihan päässä, jakamassa kiväärejä äsken saapuneille joukoille.

Lantejas käsitti piankin välttämättömäksi, ruveta varustaumaan siihen poislähtöön, joka selvästi oli käsissä, ja puettuaan itsensä meni hän pihaan sekä sekautui muihin upsereihin, ollen epäilemättä onnettomin vänrikki koko kapinoitsijajoukossa.

Heti Lantejan tultua antoi kanuna taaskin kuulla jyskävän äänensä: se oli poislähdön merkki. Tuo pieni joukko läksi liikkeelle ja kulki pois San Luis-nimisestä kartanosta, uusi upseri oli muiden joukossa paikallansa.

* * * * *

Pian oli Morelon vähäinen joukko kasvanut pieneksi armeijaksi, ja kahden kuukauden pitkien marssien sekä ankarien ottelujen perästä espanialaisten joukkojen kanssa oli kapinoitsijapäällikkö Tyynen meren rannalla olevan Acapulco-nimisen kaupungin edustalla.

Mitä ylioppilaaseen tuli, oli kahdenkuukautinen sotaretki tehnyt hänestä tyydyttävän sotamiehen. Hän oli voittanut suurta kunnioitusta urhollisuudesta, vaikka hänen rohkeutensa vaaran hetkellä usein oli hänet pettämäisillään.

Ensikerran tulessa ollessaan seisoi hän don Hermengildo Galeanan vieressä, joka oli saavuttanut täydellisen vallan hänen ylitsensä ja jonka tuimia silmäyksiä hän pelkäsi enemmän kuin itse vihollista. Don Hermengildo soti tietysti ensimäisessä rivissä, josta hän keihäällään sekä pitkällä sapelillaan kaatoi kaikki vastassaan olijat, jotta tuon vapisevan vänrikin miekalle ei jäänyt mitään tekemistä. Kun Lantejas ensimäisessä ottelussa oli oppinut käsittämään tällaisen aseman edun, toimitti hän sittemmin aina niin, että pysyi tuon peljättävän don Hermengildon läheisyydessä.

Toinen, joka myöskin taisteli Galeanan rinnalla ja tuskin jäi tätä jäljelle urhollisuudessa, oli Costal, ja näiden kahden suojelemana ei Lantejalla juuri ollut vaaraa tulisimmissakaan taisteluissa, samalla kun hän yhä niitti lisää kunniaa.

Hänen maineensa häntä kuitenkin kovin rasitti, ja hän oli sentähden kirjoittanut isällensä, pyytäen häneltä neuvoa, miten hän pääsisi tästä tukalasta asemastansa. Kirjeisiinsä, sillä hän oli kirjoittanut niitä monta, sai hän vihdoinkin vastauksen. Tässä kehui isä häntä hänen tekemistänsä sankaritöistä, samalla kun hän ilmaisi kummastuksensa niistä, ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla pojallensa, että hän oli varakuninkaalta hankkinut anteeksiannon lupauksen, ehdoilla, että hän luopuisi kapinoitsijoista ja käyttäisi miekkaansa Espanjan puolesta.

Tämä ehto ei oikein Lantejasta tyydyttänyt. Espanjalaisessa sotajoukossa hän varmaankin saisi turhaan etsiä kahta sellaista suojeliaa, kuin mitkä hänellä nyt olivat. Jos hän yhtyisi espanjalaisiin, voisi hän sitä paitsi jonakuna päivänä vihollisena joutua seisomaan vastakkain tuon hirmuisen Galeanan kanssa. Pelkkä ajatuskin sellaisesta yhtymisestä pani hiukset pöröön hänen päässänsä.

Kului joku aika, ennenkuin hän voi päättää, mitä hänen olisi tekeminen. Vihdoin hän kuitenkin teki päätöksensä. Sen sijaan että uskaltaisi yrittää karkaamista kapinallisten leiristä, päätti hän, ollen vaiti isänsä kirjeen sisällöstä, jos mahdollista, hankkia päälliköltä lyhyen loman, jonka hän aikoi ulottaa epämääräiseen aikaan.

Tässä tarkoituksessa hän oli tullut kenraalin telttaan ja seisot nyt, hattu kädessään, piirittävän sotajoukon päämiehen edessä, odottaen vastausta pyyntöönsä.

KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.

Roquetan saari.

Kuinka, lomaako? kysyi kenraali hymyillen ajutantillensa. — Tekö, Lantejas-ystäväni, aikoisitte meidät jättää? Ja juuri nytkö, kun kaikki meille niin hyvin menestyy?

— Täytymys, herra kenraali, pakoittaa minua tähän askeleesen. Muutamat perheseikat vaativat minun läsnäoloani kotona, ja sitäpaitsi te ette nyt enään minua tarvitse, kun onni on ollut teidän aseellenne myötäinen.

— Ei, mutta kuulkaahan tuota! huudahti Morelos. — Vai emme tarvitse teitä! Ah, Lantejas-ystäväni, te olette liian urhollinen sotilas, jotta niin helposti olisin teitä vailla. Tiedättekö, mitä väki sanoo? Se sanoo, että kolme urhollisinta miestä meidän pienessä sotajoukossamme ovat don Hermengildo Galeana, Manuel Costal ja te itse. Olen nykyään kuullut katteini don Fransisco Gonzalen kaatuneen eräässä kahakassa. Te tulette hänen jälkeläiseksensä komennossa katteini Lantejas.

Tuo uusi katteini kumarsi äänetöinnä kiitokseksi ja oli poistumaisillansa.

— Älkää vielä menkö, lausui kenraali. — Minulla on vielä teille enemmänkin sanomista. Teillä on, kuten olen kuullut, joku sukulainen Tehuantepecin tienoilla. Minä tarvitsen luotettavaa airuetta tähän maaseutuun ja olen aikonut lähettää teidät sinne, kun olemme valloittaneet Acapulcon, joka työ, toivoakseni, ei tule liian kauan kestämään.

Lantejas oli juuri suunsa avaamaisillaan kysymään tämän salaisen lähetyksen laatua, kun don Hermengildon eli, kuten häntä nyt tavallisesti nimitettiin, "marsalkan", tulo häntä keskeytti. Lantejas tahtoi jälleen vetäytyä syrjään, kun Morelos viittasi häntä jäämään.

— Noh, marsalkka-hyväni, mikä tuottaa minulle luonani käymisenne kunnian? kysyi Morelos.

— Olen tullut sanomaan teille, kenraali, että Acapulcon pikainen vallottaminen on meille välttämätöintä, vaikk'emme saisikaan valtaamme linnaa, niin kuitenkin sen ulkopuolella olevan kaupungin. Joukot ovat huonosti teltoilla sekä muilla tarpeilla varustetut, ja leiriä ympäröivät hiekkakentät tekevät ruokavarojen tänne kuljettamisen vaikeaksi. Sitäpaitsi on virran rannalla oleskeleminen sangen epäterveellistä, ja kuume tempaa joka päivä pois joitakuita meidän urhoistamme. Jos vaan olisimme kaupungissa, voisi näitä epäkohtia välttää, ja kaikissa tapauksissa saisivat sotilaat parempia asumuksia.

— Kaiken tuon tiedän, marsalkka-hyväni, vastasi Morelos. — Mutta mitä voin minä tehdä? Me voimme tosin helposti ottaa kaupungin valtaamme, mutta me emme voi itseämme siellä pysyttää, niinkauan kuin linna on valloittamatta. Ja milloin sen voi valloittaa, riippuu tuosta onnettomasta Roquetan saaresta, jonka kanssa linnan miehistö on alituisessa yhteydessä.

Kysymyksessä oleva saari oli kuusi kilometriä Acapulcon kaupungista, ja siellä oli pieni linnoitus, jota eräs espanjalainen joukko puollusti. Tälle saarelle voivat ne espanjalaiset laivat, jotka vähän väliä toivat ruokavaroja linnoitukseen, purkaa kuormansa, jotka sitten venheillä kuljetettiin linnaan.

— Noh, valloittakaamme sitten ensiksi Roqueta, ehdotti Galeana.

— Pelkään, ett'ei se käy laatuun, vastasi Morelos; — kaikkiin meidän venheisimme mahtuu tuskin kuuttakymmentä miestä, ja sitä paitsi on saari kuuden kilometrin matkalla meressä. Juuri tähän vuodenaikaan on myrskyjä joka hetki odotettavissa, puhumattakaan siitä yltiöpäisyydestä, että kourallisella miehiä kävisi vahvan linnoituksensa suojassa olevan vartiaväen kimppuun. — Me voimme salaa päästä heidän kimppuunsa, jatkoi tuo pelkäämätöin marsalkka. — Jättäkää se asia minulle, kenraali: minä en huoli vaarasta.

— Sen kyllä tiedän, vastasi Morelos; — mutta tämä uhkayritys on liian suuri, jott'ei se sietäisi tarkkaa punnitsemista.

— Älkää peljätkö sen loppua, herra kenraali! Minä lupaan valloittaa saaren… yhdellä ehdolla.

— Ja se on?

— Että te, niin pian kuin annan merkin ottaneeni Roquetan vartijaväen valtaani, valloitatte Acapulcon kaupungin. Myönnyttekö, teidän ylhäisyytenne, tähän?

Morelos jäi hetkeksi miettimään, silminnähtävästi vastahakoisena sallimaan niin rohkeata yritystä.

Tässä silmänräpäyksessä astui sisään eräs upseri ilmoittamaan kenraalille, että vakoja Costal oli juuri saapunut leiriin, tuoden tärkeitä tietoja.

— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, hänen astua sisään? kysyi marsalkka. — Tällä intianilla on aina joku hyvä miete päässänsä.

Morelos suostui ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Costal telttaan.

— Herra kenraali! hän sanoi, saatuaan puhumaluvan. — Olen äsken huomannut kuunarilaivan ankkurissa Roquetan saaren lähellä. Sen on täytynyt tulla sinne yöllä, sillä se ei vielä ollut siellä eilen.

— Noh, entä sitten, Costal-ystäväni?

— Nähkääs, kenraali, olen juuri miettinyt, kuinka helppo joillekuille meistä sinne hiipiminen pimeän tultua ja kuunarin valloittaminen olisi. Ja kun tämä kerran olisi vallassamme…

— Voisimme katkaista kaiken yhteyden linnan kanssa, keskeytti Galeana vilkkaasti; — ja sitten voimme nälällä pakoittaa sitä antaumaan. Herra kenraali, Jumalapa puhuu tämän intianin suulla. Teidän ylhäisyytenne, varmaankaan ette enään kieltäy antamasta minulle pyytämääni lupaa?

Tosin ei vaara kuunarin läsnäolosta ollut vähentynyt; mutta marsalkan innon ja niiden etujen houkuttelemana, joita laivan omistaminen tuottaisi, suostui vihdoin Morelos uskaltamaan tuon koetuksen.

— Jos voin ennustaa pilvistä, sanoi Costal, jonka mieltä tässä asiassa kysyttiin, — tulee tyyni päivä ja yö… ainakin puoliyöhön…

— Noh, entä puoliyön jälkeen? kysyi marsalkka,

— Tulee myrsky, vastasi Costal. — Mutta sitä ennen on kuunari ja Roqueta oleva meidän.

— Niin ne ovatkin! huudahti Galeana ihastuneena.

Nyt päätettiin, että marsalkka rupeaisi retken johtajaksi, Costal komentonsa alla.

— Tämä urhollinen don Kornelio ei soisi meille ikinä anteeksi, sanoi Galeana, — jos hänettä tekisimme tämän sankarityön.

Katteini hymyili, koettaen näyttää sotaiselta. Hän mietti kuitenkin mielessänsä, että hän paljoa mieluummin olisi luopunut tästä hänelle osoitetusta kunniasta. Mutta noudattaen tapaansa ja muistaen sananpartta: "näytä tyytyväiseltä pulassa," oli hän olevinaan sangen ihastunut hänelle osoitetusta suosiosta.

Costalin ilmanennustus näkyi tulevan toteutumaan. Koko päivän, jona he varustelivat öiseen retkeen, oli taivas peittynyt paksuun pilveen, ja illan tullessa laski aurinko sakeaan sumuun.

KAHDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Onnetoin laukaus.

Heti pimeän tultua astui retkikunta venheisin. Näitä oli kaksi kalastajapyynti-venhettä ja pieni kanoti, joihin yhteensä mahtui viisikymmentä miestä.

Huolellisesti tuppoihin käärityillä airoilla he soutivat rannasta ja onnistuivat pimeän yön peitossa tulla huomaamatta linnan ohitse.

Katteini Lantejan johtamassa venheessä oli, paitsi häntä itseänsä, Costal ja kaksi soutajaa. Ollen laivaston pienin pursi, kulki se edeltäpäin vakoilemaan.

Costal istui perämiehenä, ja tätä tehdessänsä osoitti hän katteinillensa, mitä tämä vavisten itsekin oli huomannut, kolmea tahi neljää suurta haj-kalaa, jotka kanotia seurasivat.

— Katsokaas noita, sanoi intiani; — voisipa milt'ei luulla noiden merisusien vaiston niille sanovan…

— Mitä? kysyi Lantejas suurella äänellä.

— Sitä, että tämä pursi on lahonnut kuin vanha saavi.

Epäilys, jonka intiani lausui kanotin merikelpoisuudesta, vaikutti katteinissa suurinta levottomuutta ja pani hänet toivomaan, että he mitä pikemmin pääsisivät saareen. Taistelu vihollisen ihmisen kanssa maalla peloitti häntä vähemmän kuin taistelu vedessä noiden hirveiden haj-kalojen kanssa.

— Kanoti kulkee jokseenkin hitaasti! hän muistutti.

— Sennor don Kornelio! lausui intiani hymyillen. — Teillä on aina niin kiire tappelemaan; mutta me lähestymme nyt saarta, ja teidän suostumuksellanne luullakseni pyydän lupaa amiraalilta (tällä tarkoitti Costal don Hermengildoa) soutaakseni hiukan edeltäpäin tietä tutkistelemaan. Kanoti voi lähestyä kuunaria suuretta vaaratta huomatuksi tulemisesta, jota vastoin nuo toiset venheet helpommin tulevat huomatuiksi. Suostutteko neuvooni, katteini?

— Mielelläni, vastasi Lantejas, tuskin tietäen, kumpika vaara oli suurin.

Costalin käskystä lakkasivat molemmat soutajat, ja pian olivat jäljessä tulevat venheet heidät saavuttaneet.

— Mitä tämä on? kysyi amiraali. — Oletteko mitään huomanneet?

Don Kornelio kertoi hänelle Costalin esityksen. Tämä aije näytti amiraalista järkevältä, ja sen johdosta käskettiin valaskalanpyydystäjä-venheet pysymään rinnalla, samalla kun kanoti liukui eteenpäin.

Vähän ajan kuluttua tuli saari näkyviin suunnattoman, vedessä makaavan, vesilinnun muotoisena, ja lähemmäksi päästyään näkivät he vihdoin laivan mastot kokonaan saarella taajaan kasvavien puiden joukossa. Tämä oli tuo etsitty kuunari.

Jatkaen kulkuansa voivat he pian eroittaa koko laivan valkoista rantaa vastaan ja sitten nuo kaksi perässä olevaa kajutanakkunata, joista kaksi leveätä valovirtaa kajasti kauas veden pinnalle.

— Meidän on vaihtaminen suuntamme, jupisi Costal. — Jos kanoti tulisi tuohon kajastukseen, voisi joku välikannella oleva vartija meidät huomata. Meidän tulee tehdä kierros ja lähestyä laivaa toiselta puolen.

Näin sanoen käänsi intiani peräsimen ja kiekkasi kanotin toiseen suuntaan. Haj-kalat kääntyivät samalla kertaa sekä seurasivat perässä, kuten näkyi niistä loistavista juovista, joita niiden limaiset ruumiit jättivät jälkeensä vedessä.

Sekä Costal että katteini luulivat olevansa liian kaukana kuunarista, jotta joku siinä oleva heitä näkisi, kun äkkiä kirkas leimu valaisi espanjalaista laivaa, jonka jälkeen kuului kumea pamahdus sekä kanunan kuulan vinkuminen. Seuraavassa sekunnissa sai kanoti kovan tärähdyksen, jotta molemmat soutajat pyllähtivät laidan yli ja upposivat veteen, johon samalla kaksi haj-kaloistakin katosi.

Costal, joka istui perässä, huomasi heti, ettei kanoti totellut peräsintä, ja Lantejas, joka istui etempänä, näki kauhistukseksensa kanotin uppoavan kokka edelläpäin, johon luoti oli sattunut.

— Peijakas sitä laukausta! lausui Costal. — Kanoti tulee luultavasti vajoamaan pohjaan.

— Oi, Jumala, sitten me olemme hukassa! huudahti Lantejas kauhistuneena.

— Se ei ole aivan varma, vastasi Costal tyyneesti. — Osaatteko uida?

— Ainoasti vähäsen, vastasi Lantejas heikolla äänellä.

— Hyvä, siinä on tarpeeksi. On ainoastaan yksi keino kanotin uppoamisen estämiseksi. Olkaa valmis ja pysykää minun lähelläni.

Costal, lausuttuansa tämän, odotti, kunnes kanoti oli noussut erään laineen harjalle ja antoi silloin tuolle keveälle purrelle aimo potkauksen, jotta se kaatui ja käänsi emäpuunsa ilmaan.

Molemmat miehet katosivat silmänräpäykseksi veteen. Kun Lantejas jälleen nousi vedenpinnalle, tunsi hän jonkun tarttuvan kovasti hänen nuttuunsa. Hän luuli haj-kalan haukanneen häneen kiinni, mutta Costalin ääni aivan hänen korvansa lähellä häntä jälleen rauhoitti.

— Älkää peljätkö, minä tässä olen, sanoi intiani ja veti hänet kanotin luokse, joka nyt kellui ylösalasin.

Intianin avulla onnistui Lantejas pääsemään harareisin kanotin emäpuulle, johon Costalkin sitten kiipesi.

— Vielä yksi minuutti, lausui intiani, niin tuo vanha purtilo olisi vajonnut pohjaan. Nyt sitä voi pidättää veden pinnalla, kunnes pyydystäjävenheet ennättävät saapua… se on, jos ei myrsky ehdi niiden edelle.

Lantejas loi epätoivon silmäyksen ulapalle, joka yhä kiihtyvän tuulen pieksemänä jo peittyi vaahtoiseen vaippaan. Tämä näkö houkutteli häntä pyhimyksiä rukoilemaan.

— Peijakas! huudahti Costal. — Pitäkää kanotista kiinni älkääkä liian paljon luottako jumaliinne. Jos päästätte kätenne irti, eivät ne tule paljoa tekemään teidän eduksenne. Malttakaa, eihän teillä ole mistä pitäisitte kiinni. Sallikaat minun teitä auttaa.

Näin sanoen kumartui Costal toveriinsa päin ja alkoi veitsellänsä kaivaa läpeä kanotin emäpuuhun. Puun ollessa lahoa oli Costal muutamassa sekunnissa päättänyt työnsä. Lantejas pisti nyt kätensä läpeen ja voi tällä tavoin vastustaa laineita, jotka joka silmänräpäys heidät uhkasi peittää.

Kun Costal näin, oli pitänyt huolta onnettomuustoverinsa turvaamisesta, teki hän itse samalla tavalla ja alkoi sitten kurkistella pimeässä, toivoen saavansa nähdä pyydystäjävenheitä.

Tässä hän kuitenkin pettyi; sillä ne salamatkin, jotka lyhemmillä väliajoilla välkkyivät, eivät mitään muuta ilmaisseet kuin tuon tumman, vaahtoavan veden pinnan, jylhässä synkkyydessä uinailevan saaren ja etäämpänä linnan uhkaavat muurit.

KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Uiskenteleminen haj-kalojen parissa.

Haaksirikkoon joutunut merimies, joka ajelehtelee laivanpirstaleella, ei voi olla riippuvaisempi aaltojen ja tuulien sääliväisyydestä kuin nuo kaksi miestä, jotka istuivat harareisin kumoon menneellä kanotilla. Heidän asemansa oli epäilemättä kamala. Ensimäinen suuri laine voisi jälleen helposti keikahuttaa nurin heidän heikon purtensa.

Uhkaavasta vaarasta huolimatta Lantejas vielä toivoi intianin rohkeuden tulevan hänet pelastamaan tästäkin vaarasta samoinkuin niin monesta muustakin. Tämän heikon uskon elähyttämänä hän piti silmänsä kiinnitettynä Costalin kasvoihin, lukeaksensa niistä hänen ajatuksensa heidän asemastansa.

Tähän asti oli intianin järkähtämättömän tyynet kasvot antaneet hänen toverillensa toivoa; mutta kun aika kului eikä pyydystäjävenheitä näkynytkään, alkoivat myöskin Costalin kasvot ilmaista levottomuutta.

— Noh, Costal, mitä te tästä asiasta ajattelette? kysyi Lantejas peloissansa.

— Hm, vastasi intiani, — enpä ymmärrä, miksi venheet eivät laukauksen kuultua lähestyneet. Viipyminen ei ole marsalkan tapana. Hän ei usein tarvitse kahta merkkiä…

Tuulen vihuri esti Lantejasta kuulemasta intianin viimeistä sanaa. Hän näki tämän kuitenkin vajonneen onnettomuutta ennustavaan äänettömyyteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat enenevää levottomuutta.

Sillävälin olivat aallot kiihtyneet ja näyttivät tulevan yhä suuremmiksi. Tuo heikko pursi kieppui vedessä kuin munan kuori.

— Kuulkaahan, herra don Kornelio Lantejas, intiani vihdoin lausui; — tiedän teidät kuolemata pelkäämättömäksi mieheksi. Luulen tekeväni väärin, jos salaan teiltä… yhden asian…

— Minkä sitten?

— Sen, että jos jäämme tänne vielä tunninkin ajaksi, täytyy meidän molempain mennä pohjaan. Aallot kiihtyvät, kuten näette, yhä enemmän…

Ja mitä voimme tehdä? kysyi Lantejas epätoivossaan.

— Joko vartoavat venheet, vastasi Costal, — meitä siellä, jossa niistä erkanimme, tahi myöskin ovat ne menossa saareen. Mahdotonta on otaksua niiden palanneen kaupunkiin. Kun saa käskyn hyökätä jonkun määrätyn paikan kimppuun, ei palaja koetusta tekemättä. Niidenkin täytyy siis olla sen paikan läheisyydessä, johon ne meistä jäivät.

— Mitä te tarkoitatte.

— Koska minä nyt helposti voin uida niiden luokse…

— Kuinka! noiden petojenkin parissa, jotka äsken silmäimme edessä nielivät meidän toverimme?

— Hoh, vastasi intiani halveksivaisesti; — minä voin vähimmättäkään vaaratta uida haj-kalain parissa. Sen olen huvikseni tehnyt satoja kertoja Tänään teen sen henkemme pelastamiseksi.

Ajatus, että hän jäisi yksinänsä, tuotti katteinille uutta pelkoa. Hän epäili hetkisen, ennenkuin vastasi. Costal, joka otaksui hänen vaitiolonsa suostumiseksi, jatkoi:

— Niin pian kuin olen saavuttanut yhden venheistä, annan lennättää raketin ilmaan merkiksi, että olen venheessä. Sitten me soudamme tännepäin, ja teidän on huutaminen niin kovasti kuin voitte, jotta me teidät löytäisimme.

Ennenkuin don Kornelio ennätti vastata, hyppäsi intiani suin päin mereen.

Täällä hän ui muutaman sekunnin veden alla, jolloin syvyyden verenhimoiset asujamet, ikäänkuin tunnustaen hänessä olevan mahtavan voiman, äkkiä vetäytyivät syrjään.

Kun intiani jälleen nousi veden pinnalle, huusi hän katteinille muutamia kehoituksen sanoja ja rupesi sitten uimaan suoraan, pistettyään puukon hampainsa väliin.

Eipä se ollut pelko, joka pani hänet käyttämään tätä varakeinoa. Se oli vaan tavallisen viisauden vaatima keino. Hän tiesi haj-kalojen ahnauden pian pakoittavan niitä palajamaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hän huomasi kahden näistä uivan samaan suuntaan kuin hän itsekin. Toinen näistä pysyi noin kymmenen metriä hänestä oikealla, toinen yhtä kaukana vasemmalla. Niin vastenmieliseltä kuin kaksi tuollaista seuralaista voisi näyttääkin, ei uija alussa pitänyt näistä suurtakaan lukua. Hän ajatteli muita seikkoja, pääasiallisesti, onnistuisiko hän löytämään venheet. Tämä näkyi synkässä pimeydessä kylläkin epäiltävältä. Mutta pelko yhteydessä hänen uskonsa kanssa välttämättömään sallimukseen teki intianin välinpitämättömäksi haj-kalojen läsnäolosta.

Ainoastansa väliin ja silloinkin enemmän varovaisuudesta kuin pelvosta hän katsoi oikeaan ja vasempaan, ottaaksensa selkoa siitä, mitä hänen molemmat matkatoverinsa yrittelivät. Hän huomasi joka kerralla niiden tulevan yhä lähemmäksi!

Ponnistaen kovasti vedessä, kohotti hän nyt ruumiinsa korkealle vedenpinnasta ja loi läpitunkevan silmäyksen ympärillensä. Ei yhtään venhettä näkynyt!

Nopea silmäys oikeaan ja vasempaan näytti hänelle noiden kahden haj-kalan nyt olevan lähempänä kuin milloinkaan. Ei kumpikaan ollut hänestä viittä metriä kauempana!

Intiani ei kuitenkaan antanut näiden säikähyttää itseänsä; paljoa enemmän hän pelkäsi tuota hänen ympärillänsä olevata, suunnatonta ja autiota vedenpintaa.

Kuinka rohkea mies olleekin, on kuitenkin hetkiä, jolloin hänen välttämättömästi täytyy tuntea pelkoa. Costalin tila oli kylläkin vaarallinen, masentaakseen useampain miesten rohkeutta. Uimisessa myrskyisellä merellä, maata tahi muuta esinettä näkemättä, kahden nälkäisen haj-kalan seuraamana ja synkkä taivas yllä sekä varmaan tietämättä, mitä suuntaa on noudattaminen, on kylliksi syytä herättämään levottomuutta urhollisimmassakin.

Olkoon uimari kuinka vankka tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulla välttää väsymistä, varsinkaan jos hän, kuten Costal, pitää hampaidensa välissä puukkoa, joka häntä estää vapaasti hengittämästä. Mutta intianin ei ollut ajatteleminenkaan aseensa poisheittämistä, joka oli hänen ainoa pelastuksensa, jos haj-kalat kävisivät hänen kimppuunsa, ja huulet kovaan puristettuna sen terään, hän yhä ui eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua tunsi Costal sydämensä rupeavan ankarasti lekoittamaan. Tätä poistaaksensa hengityksen helpottamisella, otti hän puukon huuliltaan ja piti sitä toisessa kädessään.

Tämä viimeinen varokeino oli hyvin tarpeen; sillä molemmat haj-kalat näkyivät vähitellen kääntävän suuntansa samaan linjaan, jota intianinkin oli noudattaminen, jos hän yhä uisi suoraan eteenpäin. Välttääksensä sellaista yhtymistä, poikkesi Costal äkkiä oikiaan; mutta haj-kalat noudattivat heti hänen esimerkkiänsä ja uivat hänen kumpaisellakin puolellaan, kuten ennenkin.

Muutaman minutin, pitkän ja kauhean minutin, oli hänen pakko noudattaa uutta suuntaansa. Hän alkoi luulla joutuvansa pois siltä tieltä, jota hänen oli pyrkiminen, ja oli juuri poikkeamaisillaan vasempaan, kun hänen silmänsä huomasi esineen, joka pani hänet ilosta huudahtamaan.

Tietämättänsä olivat häntä ohjanneet oikeaan suuntaan juuri nuo viholliset, joita hän koetti paeta. Venheiden näkeminen hänessä tuon ilohuudahtuksen vaikutti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huusi kovalla äänellä, herättääksensä miehistön huomiota. Hän kuuli iloksensa vastauksen; mutta koska ei kukaan pimeässä häntä voinut nähdä, täytyi hänen jatkaa eteenpäin uimistansa.

Molemmat haj-kalat olivat hänestä nyt ainoastaan pituutensa matkan. Costal huomasi voimansa riittämättömäksi kierroksen tekemiseen, ja että hänellä ei ollut muuta kuin uida suoraan lähimpätä venhettä kohti. Hän jatkoi siis matkaansa sykkivin sydämin ja puukko lujasti kouraansa puristettuna, valmiina pistämään sen ensimäisen kurkkuun, joka hänen kimppuunsa kävisi. Ponnistaen viimeiset voimansa potkasi hän kiivaasti vedessä sekä huusi, minkä jaksoi, säikähyttääksensä pois vaaralliset naapurinsa. Kaikeksi onneksi hänen ponnistelunsa menestyivätkin. Nuo kamalat eläimet muljottivat häneen kiiluvilla silmillänsä, mutta poistuivat hiukan etäämmälle, intianin uhkaavista liikkeistä peljästyneinä.

Costal käytti tätä kallista lomaa ja ui nopeasti eteenpäin sekä onnistui saamaan kiinni erään venheen laitaan.

Tusina ystävällisiä käsivarsia vetivät hänet heti ylös; mutta kun hänen toverinsa kumartuivat häntä likemmäksi, huomasivat he hänen tainnottomaksi. Ponnistelu oli uuvuttanut hänen voimansa.

Costalin näkeminen niin kurjassa tilassa ilmaisi, siltä ainakin näytti, kanotin ja siinä olevien miesten kohtalon.

— Täällä kauemmin viipymisestä ei ole mitään hyötyä, sanoi amiraali. — Kanoti on kait uponnut. Nyt, poikaset, ohjaamme suuntamme suoraan saarta kohden.

Sitte hän paljasti päänsä ja lausui:

— Rukoilkaamme onnettomien toveriemme sielujen puolesta… varsinkin katteini Lantejaan. Hänessä olemme menettäneet urhollisen upserin.

Tämän lyhyen ruumissaarnan perästä don Kornelion muistoksi pantiin venheet taasen liikkeelle ja soudettiin lyhintä tietä saareen.

Sillä välin istui tuo onnetoin Lantejas kumossa olevalla kanotilla, surkeasti katsellen ympärillään olevia aaltoja, jotka yhä tulivat kiihkeämmiksi ja korkeammiksi. Milloin ne olivat mustat, milloin ne loistivat kuni valkea, salaman raottaessa hänen päänsä päällä olevia mustia pilviä.

Hän kuulteli tarkasti. Hän kuuli tuulen rajusti pieksevän aaltoja, ikäänkuin ratsastaja kiihoittaisi hevoistansa piiskalla ja kannuksilla, hän kuuli aaltojen tyrskyn ähkävän, ikäänkuin oppimaton varsa tekisi vastarintaa ratsastajallensa.

Vähän väliä hän huusi tarmonsa takaa, mutta tuuli toi takasin hänen huutonsa vaahdon mukana, joka hänen kasvoihinsa loiskui.

Apua ei kuulunut eikä näkynyt. Costal oli kaiketi hukkunut tahi tullut niellyksi, ja tuo onneton upseri oli tullut siihen täydelliseen vakuutukseen, että sama kohtalo tulisi hänenkin osaksensa, kun eräiden esineiden näkeminen äkkiä pani hänet ilosta värisemään. Salaman valossa hän oli huomannut venheet erään mahdottoman aallon harjalla.

Hän näki ne ainoastansa silmänräpäyksen, sillä salaman sammuttua peittyivät venheet taasen yön pimeyteen.

Don Kornelio huudahti kovasti ja kuulteli vastausta. Ei yhtään ihmis-ääntä tullut hänen korviinsa. Hänen oman äänensä tukahutti aaltojen pauhina, eikä venheissä oleva väki voinut sitä kuulla.

Hän huusi huutamistansa, mutta samalla seurauksella… ei yhtään vastausta.

Taasen joutui hän syvimpään tuskaan, jopa milt'ei epätoivoonkin, kun hän seuraavan salaman leimahtaessa jälleen näki venheet vähän matkaa luotansa, mutta suoraan päinvastaisessa suunnassa. Ne olivat pimeässä soutaneet hänen ohitsensa ja menivät nyt tiehensä.

Hän luuli niin, mutta venheet olivat vielä samassa suunnassa kuin ennenkin; muutos tuli don Korneliosta itsestänsä, joka, kumossa oleva kanoti alustanaan, oli laineiden vaikutuksesta pyörinyt puoliympyrän.

Tässä silmänräpäyksessä lensi raketti synkkää taivasta kohti ja antoi katteinille uutta rohkeutta. Taasen kohotti hän äänensä ja huusi kaikella kurkkunsa sekä keuhkoinsa yhdistyneillä voimilla. Tämän huudon päästettyänsä hän henkimättä ja jännityksellä kuulteli.

Tällä kertaa tuli vastaus, huuto, sitä enemmän riemua herättävä hänen korvissaan, kun hän siinä tunsi Costalin äänen.

Don Kornelio kertoi nyt huutamistansa vähän väliä, jotta hän lopulta tuskin sai ääntäkään kurkustaan. Hän jatkoi kuitenkin huutamistansa, kunnes yksi venheistä liukui esiin lähellä kanotin kylkeä. Sitten hän tunsi voimakkaiden käsien itseensä tarttuvan ja seuraavassa silmäräpäyksessä hän nostettiin venheesen, johon hän, vaikka toisesta syystä kuin intiani, pyörtyneenä kaatui.

Don Kornelion onneksi oli, että Costalin pyörtyminen oli kestänyt ainoastaan lyhyen hetken. Toinnuttuansa oli intiani muutamilla sanoilla kertonut kanotin tilan. Sovittu merkki annettiin heti, ja se johti hänen onnettomuus-toverinsa pelastamiseen.

KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.

Voitto tahi kuolema.

Huolimatta siitä herätyslaukauksesta, joka kuunarista ammuttiin, ei Galeanan venheille ollut saareen pääsy laisinkaan vaikeata, vaikka tietysti vastakkaiselle rannalle siitä, missä sotalaivat olivat. Myrskyinen yö edisti yritystä, sillä Roquetan vartijaväki ei uneksinutkaan linnoituksen kimppuun sellaisena yönä hyökättävän.

Kun Lantejas vihdoinkin toipui pyörtymyksestään, huomasi hän olevansa maalla, korkeiden puiden alla, joiden oksien lävitse myrsky vinkui ja meurusi. Lehtien kahina kuului hänen korvissaan mitä suloisimmalta soitannolta, sillä se sanoi hänen jalkainsa alla taasen olevan kovan maan. Ko'ottuaan ajatuksensa katseli katteini ympärillensä ja huomasi vähän matkan päässä aseellisia, makaavia miesryhmiä, kuin myöskin Costalin makaavan maassa aivan hänen vieressään.

— Missä me, Costal, olemme? kysyi Lantejas, herätettyään intianin.

— Missäkö? Missäpä me muualla olisimme pait Roquetan saarella?

— Mutta miten me maalle pääsimme?

— Sangen helposti, katteini. Meillä ei ollut minkään vastarinnan kanssa taisteltava. Ei kelläkään espanjalaisesta vartiaväestä ole vihiä meidän läsnäolostamme; sillä kukapa uskoisi kuudenkymmenen miehen rohkenevan lähteä tällaisena yönä valloitusretkelle. Me tulemme käymään vihollisen kimppuun aivan sen aavistamatta.

— Ja mikä estää marsalkkaa nyt niiden kimppuun käymästä?

— Me emme ole niitä vielä löytäneet. Me emme vielä tiedä, missä linnoitus tahi me itse olemme. Ettekö näe yön olevan pimeän kuin kanunan suu ja ett'ei voi nähdä kättänsäkään edessään? He ovat turvassa, niinkauan kuin tämä myrsky kestää, ja niin olemme mekin kaikeksi onneksi.

Kello oli nyt, neljä aamusella, ja tuuli, joka yhä vielä vinkui täydessä raivossaan, vieritti isoja aaltoja rannalle, uhaten katkaista köydet, joilla venheet olivat maahan kiinnitetyt. Don Kornelio heitti pelkoa ilmaisevia silmäyksiä aaltoilevaan ulappaan, joka muutama hetki sitten oli hänet nielemäisillään.

Tätä ajatellen ja istuessaan huomasi hänen silmänsä erään miehen, joka meni rantaan puuhailemaan sinne kiinnitettyin venheiden kanssa. Don Kornelio luuli ensin miehen menneen katsomaan, olivatko venheet hyvässä korjussa, mutta ensi silmänräpäyksellä hän salaman valossa näki miehen kädessä puukon, ja tämä seikka muutti äkkiä katteinin ajatuksen juoksun.

— Mitähän tuo hommailee? hän kysyi Costalilta, osoittaen venheiden ääressä hääräilevää miestä.

— Peijakas! Hän leikkelee poikki köydet! huudahti intiani, hypähti seisovalleen sekä syöksyi don Kornelion seuraamana venheiden luokse.

Tultuaan rannan lähelle tunsi kumpainenkin noiden vaahtoavien aaltojen valjussa valossa marsalkka don Hermengildo Galeanan.

— Oh, katteini Lantejas, tekö siellä olette! lausui marsalkka lähemmäksi tultuansa. Hyvä! Voittehan auttaa minua näiden köysien poikkileikkaamisessa; ne ovat vankat kuin rauta.

— Köysien poikkileikkaamisessako! kertoi tuo hämmästynyt katteini. — Mutta mitenkä käy, jos meidän täytyy lähteä pakoon ylivoiman edessä?

— Juuri sitä aijonkin estää, vastasi marsalkka hymyillen. — Muutamat ihmiset sotivat kuin raukat ainakin, tietäessään pääsevänsä käpälämäkeen; mutta minä tahdon, että meidän miehet tulevat tappelemaan kunnollisesti.

Don Kornelio huomasi, ettei tässä puhe mitään auttaisi, jonkatähden hän ja Costal alkoivat auttaa marsalkkaa hänen rohkeassa yrityksessään.

— Kas noin, toverit! huudahti marsalkka, kun nuo kolme köyttä olivat poikkileikatut; nyt on meidän vaan tuominen merkkiraketit ja sitten päästäminen venheet tuuliajolle.

Näin lausuen astui rohkea päällikkö yhteen venheesen, tarttui rakettilaatikkoon ja kantoi sen Costalin sekä don Kornelion avulla maihin. Annettuaan sitten potkiin kullekin venheelle, huomasi marsalkka riemuiten, josta riemusta kuitenkaan katteini ei laisinkaan piitannut, näiden kolmen karkaavan rannasta pois vaahtoavien aaltojen harjalla. Pakeneminen oli mahdotoin. Valloittajien oli joko voittaminen tahi kuoleminen.

— Nyt, katteini Lantejas, sanoi marsalkka, — on parasta, että rupeatte makaamaan. Te tarvitsette seikkailustanne lepoa. Minä herätän teidät hyvissä ajoin. Sillaikaa saa Costal, jos mahdollista, tutkistella vihollisen asemaa. Päivän sarastaessa täytyy sekä linnoituksen että kuunarin olla meidän hallussamme.

Don Hermengildo, lausuttuaan tämän, kietoi kaappunsa kiinni ja meni pois. Costal ja katteini palasivat tuohon tilapäiseen, puiden väliin sijoitettuun leiriin. Tässä riisui intiani, katteinille mielipiteitään ilmaisematta, nuo loputkin vaatteet, jotka hänellä vielä olivat jäljellä, ja ryömi pensastoon, samoinkuin jaguari hiipii liejuisessa mutaikossa olevan alligatorin kimppuun.

KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Roquetan valloittaminen.

Turhaan koetti don Kornelio nukkua. Vaikka vuosikauden kestänyt sotilaselämä ja monessa verisessä taistelussa oleminen olivat häntä vaaroihin totuttaneet, oli hänestä kuitenkin jotain niin kiusallista siinä ajatuksessa, ett'ei pako olisi mahdollinenkaan, että hän ei saanut unen rahtuakaan silmäänsä.

Hänen maatessaan miettimässä onnetointa kohtaloansa palasi Costal tiedusteluretkeltänsä ja kertoi hänelle tutkimuksensa tulokset, jotka hän jo sitä ennen oli marsalkalle ilmaissut.

Intianin laskun mukaan oli tuossa espanjalaisessa vartiaväessä noin kaksisataa miestä, jotka olivat suljettuina pieneen, mullasta tehtyyn, saaren eteläosassa olevaan linnoitukseen, ei kauempana kuin kanunan kannon matkalla mejikoiaisesta leiristä. Linnoitusta suojeli kahdella kanunalla varustettu pengerrys. Kuunari, josta lähtenyt laukaus oli kanotille niin onnettomuutta tuottava, oli vähän matkan päässä maasta, pienessä lahdelmassa, joka ulottui linnoitukseen asti.

Päivän sarastaessa kutsui marsalkka pienen joukkonsa kokoon ja asetti sen riviin. Samalla kannatutti hän merkkiraketit eräälle leirin läheisyydessä olevalle kukkulan huipulle.

Nyt, ystäväni, hän lausui sotamiehille hillityllä äänellä — käymme vihollisen kimppuun, ja koska jokaista paikkaa, jossa olemme, voi pitää valloitettuna, onhan yhtä hyvä, jos heti ilmoitamme komentavalle kenralille Roquetan saaren sekä linnoituksen olevan meidän hallussamme. Sen olen hänelle luvannut.

Vastausta odottamatta otti marsalkka sikarin suustansa ja vei sen palavan pään yhden raketin sytytyslankaan, joka raketti seuraavassa silmänräpäyksessä nousi sähisten ilmaan, jättäen heleänpunaisen jäljen taivaan harmaalle pohjalle. Toinenkin raketti lähetettiin ilmaan, jonka jälkenä oli valkonen tulisäihky, ja sitten kolmas, joka loisti viheriäisen näköiseltä.

— Punaista, valkoista, viheriäistä, huudahti Galeana, — meidän kansallisvärejämme! Tästä merkistä olen sopinut kenraalin kanssa valloittamiseen nähden. Mejikolaisten leirissä olevat toverit ovat nähneet merkin. He luulevat meidän voittaneen, emmekä me saa heitä pettää. Eteenpäin voittohon!

Tämän käskyn annettuansa asettui Galeana miestensä eturiviin, jonka jälkeen koko joukko, Costalin opastamana, nopein askelin ryntäsi vihollista vastaan.

Linnoitusta lähestyessään kuului täältäpäin hätähuutoja, jotka ensin herättivät ryntääjissä suurta hämmästystä. Syy tähän tuli kuitenkin pian selville. Huudot eivät tulleet linnoituksesta vaan kuunarista, joka puiden lomasta näkyi taistelevan myrskyä vastaan ja täydellisesti olevan tyrskyjen vallassa. Karirivi oli tuulen alapuolella, ja tätä vastaan ajelehti tuo onnetoin laiva, huolimatta merimiesten ponnistuksista sen pelastamiseksi.

Kuunari oli myrskyn raivotessa menettänyt ankkurissa ja kulki nyt nopeasti perikatoonsa. — Jesus Maria! huudahti Galeana tämän nähdessänsä. — Toverit, mikä vahinko! Se joutuu epäilemättä hukkaan, ja minä kun luulin saavani sen saaliikseni. Peijakas, me saamme ainoastansa laivahylyn!

Tietysti oli kuunarin vaarallinen tila tietona linnoituksessakin, jossa se jo oli vaikuttanut melkoista häiriötä. Tämä muuttui nyt hämmästykseksi kapinoitsijain sisäänhyökätessä, ja Galeanan hurja, toveriensa kertoma sekä kovien ukkosen jyrähdyksien säestämä sotahuuto synnytti ikäänkuin säikähdystä espanjalaisessa linnaväestössä. Hyökkäys tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se tuskin voi jäädä onnistumatta, ja lyhyen ottelun jälkeen pakeni osa linnaväestöä, samalla kun loput ehdottomasti antautuivat tuon voitolla olevan marsalkan valtaan.

Tuskin oli linnoitus joutunut voittajain valtaan, kun kuunari rajusti törmäsi terävätä karia vastaan sillä seurauksella, että se alkoi upota vaahtoaviin laineisin. Rannalla olevat valloittajat eivät nyt muuta ajatelleet kuin noiden onnettomien merimiesten auttamista, joiden henki oli mitä suurimmassa vaarassa. Rannalta heitettyjen nuorien avulla useimmat näistä kuitenkin pelastettiin.

Hetkisen perästä loi aurinko keltaisia säteitänsä meren myrskyävälle pinnalle, mutta sen nousu ei voinut laisinkaan myrskyä asettaa. Tämä meurusi yhä yhtä raivokkaasti kuin ennenkin.

Juuri samassa kun viimeinen haaksirikkoinen oli päässyt maihin, näkyi eräs espanjalainen sotalaiva lahden suussa, taistellen myrskyä vastaan sekä koettaen päästä aavalle ulapalle. Näitä ponnistuksia tehdessään se kulki niin Roquetan saaren läheltä, että linnoituksesta voi nähdä laivalla olevan väen, jopa eroittaa välikannella olevien upseerien kasvot sekä virkapuvunkin.

Costal, Claro ja Lantejas seisoivat linnoituksen rintavarustuksella, katsellen tuon vieraan laivan liikkeitä, kun intianin terävä silmä äkkiä kiintyi erääsen laivalla olevaan upseriin.

— Tunnetteko vielä tuota upseria, häntä, joka yksinään on rakunaväen virkapuvussa? kysyi Costal, osoittaen sitä miestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt.

— En, vastasi Lantejas, — en voi muistaa koskaan ennen häntä nähneeni.

— Se on se sama mies, vastasi Costal, jonka me kolme ennen olemme tunteneet katteiniksi kuningattaren rakunaväessä… don Rafael Tres-Villas'eksi. Nyt hän hän on eversti Tres-Villas.

— Lempo vieköön! lausui eräs lähellä seisova sotamies. — Eversti Tres-Villas! Hänpä naulasi Antonio Valdez'in pään maakartanonsa portin harjalle.

— Ja antoipa hän, sanoi eräs toinen soturi, — Aguas Calientes-nimisen kaupungin valloitettua keritä tukan kolmelta sadalta hänen vankinansa olevalta naiselta!

— Sanotaan hänellä olleen hyvät syyt tekoonsa, jupisi Costal vastaukseksi.

— Vaikka olisi ollutkin, lausui soturi — mutta jos satun hänet kohtaamaan, tulee hän saamaan palkkansa.

Soturin juuri tätä lausuessa peittyi laiva sakeaan usvaan, joka tässä silmänräpäyksessä levisi veden pinnalle, ja kun laiva taasen tuli näkyviin, ohjasi se suuntaansa merelle päin. Sovelias tuulen kääntyminen oli tapahtunut, ja tätä käyttäen katosi laiva pian kaukaiseen taivaan rantaan.

Costal oli nähnyt oikein. Rakunaväen virkapuvussa oleva upseri ei ollut kukaan muu kuin don Rafael Tres-Villas, joka oli sotalaivalla palajamassa Oajacaan eräästä pohjoisemmasta satamasta, vieden mukanaan Tehuantepekin rannoille synkän ja parantumattoman alakuloisuuden.

* * * * *

Roquetan saaren valloittaminen oli tärkeä askel Acapulcon kukistamiseen. Kaupunki itse oli joutunut kapinallisten käsiin milt'ei samalla hetkellä; sillä kun Morelos näki tuon Hermengildon kanssa sovitun merkin, hyökkäsi hän heti kaupungin kimppuun niin kiivaasti, että tämä, varoillansa olemattomana tuli voitetuksi.

Roquetan valtaansaaminen teki kapinoitsijakenraalille linnan täydellisen piirittämisen mahdolliseksi, ja vähän ajan kuluttua täytyi tämänkin antautua.

Piirityksen näin onnellisesti lopetettua, vetäytyi Morelos voitonsaaneine soturineen Oajacan maakuntaan, auttamaan erästä kapinoitsijajoukkoa, joka tähän aikaan oli suljettuna Huajapamin kaupunkiin. Sinne viemme nyt, vaikka muutama päivä edeltäpäin, lukijankin.

KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.

Huajapamin tasangolla.

Oli eräs kesäkuun aamu. Auringon säteet virtasivat polttavan kuumina tuhkaharmaalle Huajapamin tasangolle, joka oli ikäänkuin suunnatoin pyöröteaatteri niin kaukaisien kukkuloiden ympäröimänä, että niiden sinertävät juovat milt'ei sulivat niiden yläpuolella olevaan heleänsiniseen taivaasen.

Tällä kentällä näkyi espanjalainen lippu liehumassa monien telttojen katolta, joiden edessä palavat yönuotiot vielä tupruttivat sinertäviä savupatsaita. Vähän väliä kuului täältä hirnuntaa, rummun pärrytystä ja torven toitotusta.

Muutaman sadan askeleen päässä espanjalaisesta leiristä oli Huajapamin pieni kaupunki, jota kolmesataa kapinallista jo yli kolmen kuukauden oli puollustanut viisi kertaa suurempata hallituksen joukkoa vastaan. Tämän rohkean puollustuksen urhollinen johtaja oli eversti Trujano, joka lukijalle jo on tuttu muulinajaja don Valerion nimellä.

Yllämainittuna aamuna näkyi kaksi tiedustelulle lähetettyä rakuunaa palajavan, vieras ratsastaja keskellänsä, ja ratsastavan espanjalaiseen leiriin. Vieras oli paimenen puvussa ja oli rakuunoille sanonut tuovansa viestiä eversti Tres-Villas'elle. Paitsi sitä hevosta, jolla hän ratsasti, toi hän vielä mukanaan toisenkin, joka oli uljas, kastanjanruskea eläin.

Tämä viimeksi mainittu hevonen, säikähtyneenä niiden ruumiiden näkemisestä ja lemusta, joita ylt'ympäri loikui maassa, kuorsaeli vähän väliä omituisella tavalla, joka herätti rakuunain huomiota.

Kun nämät olivat vieneet paimenen yhden osan poikki leiriä, pysähtyivät he erään isoimman teltan edustalle. Tässä oli mies hevosta satuloimassa; se oli eversti Tres-Villas'in huoneenlämmittäjä.

— Mikä teidän nimenne, ystäväni, on? kysyi tämä paimenelta.

— Julian, vastasi vieras. — Minä palvelen Del Valle-nimisessä maakartanossa. Eversti Tres-Villas on sen isäntä, ja minulla on sangen tärkeä viesti hänelle.

— Hyvä, vastasi toinen, — minä menen sanomaan everstille teidän olevan täällä.

Näin sanoen meni huoneenlämmittäjä telttiin.

Tänä päivänä aikoi piiritysjoukko tehdä viidennentoista rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, ja eversti Tres-Villas oli pukeumaisillansa juhlapukuun, ottaaksensa osaa siihen sotaneuvostoon, jonka tuli päällehyökkäys-suunnitelmasta neuvotella.

Kuultuaan huoneenlämmittäjänsä mainitsevan "sanansaattajaa", kävivät everstin kasvot äkkiä kalpeiksi.

— Hyvä on, hän jupisi, muutaman silmänräpäyksen epäiltyänsä, mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Minä tunnen sanansaattajan; te voitte antaa hänen olla omin päinsä. Minä vastaan hänestä. Päästäkää hänet heti sisään.

Huoneenlämmittäjä meni ulos teltasta ja ilmoitti everstin vastauksen, jonka kuultuaan rakunat ratsastivat tiehensä, jättäen paimenen esteettä toimittamaan everstille asiaansa.

On tarpeellista tässä kertoa don Rafaelin kohtalot siitä ajasta, jolloin hän nelisti pois Del Valle-nimisestä maakartanosta, siihen hetkeen asti, jolloin hänet jälleen tapaamme hallituksen joukkojen Huajapamin ulkopuolella olevassa leirissä. Kun ensimäinen katkera suru isänsä murhasta sekä tuo ankara taistelu lemmen ja velvollisuuden välillä oli ohi ja hänen mielensä hiukan tyyntynyt, näki hän ainoastaan yhden tien edessänsä: Oajacaan heti menemisen ja pyytämisen tämän maakunnan kuvernöriltä sotamiehiä, joiden avulla hän voisi palata murhaajaa rankaisemaan. Onnettomuudeksi ei kuvernöri voinut luopua ainoastakaan sotamiehestä. Maakunta oli jo sellaisessa kapinan kiihkossa, että kaikki saatuvilla olevat sotilaat tarvittiin pitämään maakunnan pääkaupunkia hillissä.

Kuvernöriltä sai hän kuitenkin sen tiedon, että muuan espanjalainen upseri, don Antonio Caldelas, pestaili hallitukselle sotilaita Oajacan läheisyydessä. Kostonhimoisena riensi don Rafael liittymään Caldelas'een, joka heti suostui jättämään pienen joukkonsa rakunakatteinin huostaan Valdezin takaa-ajamiseksi.

Molemmatkin marssivat tuota entistä paimenta vastaan ja tapasivatkin hänet toverinensa Chacahuan lähellä, jossa nämä olivat tehneet linnoituksen. Ottelu syntyi, jolloin Valdez karkoitettiin linnoituksestaan, mutta hänen onnistui muutamine toverinensa päästä pakoon.

Neljätoista päivää kului turhassa etsimisessä: sissipäällikön onnistui yhä välttää leppymättömän takaa-ajajansa kostoa. Tämän ajan kuluttua houkuteltiin kapinoitsijat uuteen otteluun hallituksen sotilaiden kanssa, mutta tälläkin kertaa joutuivat he häviölle. Kun Valdezin hajoitetut toverit illalla kokoontuivat sovitulle yhtymäpaikalle, he huomasivat päällikkönsä olevan poissa.

He eivät tätä enään nähneet milloinkaan elävänä. Hänen kuollut ruumiinsa löydettiin kappaleen matkaa ottelupaikasta; mutta se oli päätöinnä, ja tuo puuttuva ruumiinosa löydettiin sittemmin naulattuna Del Valle-nimisen maakartanon portin harjalla, hänen ja surmaajansa nimet allekirjoitettuina.

Valdez oli miestensä häviölle jouduttua paennut taistelukentältä; vaan ennenkuin oli ehtinyt pitkälle, kuuli hän takanansa erään hevosen käheän nyyhkimisen. Se oli don Rafaelin juoksijain.

Muutamalla harppauksella oli sissi saavutettu. Lyhyt ottelu syntyi noiden kahden ratsastajan välillä, joka päättyi siten, että upserin voimakas käsivarsi nosti Valdezin satulastaan ja paiskasi hänet kovasti maahan. Ennenkuin hän ennätti toipua, oli don Rafaelin lasso kiedottu hänen ympärillensä, ja tultuaan laahatuksi kappaleen matkaa upserin hevosen perässä; hän makasi hengetöinnä maassa.

KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Epäkohtelias vastaanotto.

Valdezin kuolema, ensimmäinen sovintouhri, joka tuli tarjotuksi don Rafaelin murhatun isän haahmulle, lievitti johonkin määrään hänen kiihkoista kostonhimoansa. Hän tuli tyvenemmäksi mieleltään, ja muut hellemmät tunteet, jotka kauan olivat uinailleet hänen sydämensä pohjalla, alkoivat jälleen hänessä vaikuttaa. Hän huomasi välttämättömäksi antaa selitystä muuttuneista valtiollisista periaatteistansa, jotka hän tiesi olevan epäselvät Las Palmas-kartanon asujamille, joita hän ei koston innossansa ollut ehtinyt käydä tervehtimässä.

Eräänä aamuna hän siis lähti pois Del Valle-kartanosta, joka oli hänen retkiensä lähtöpaikkana kapinoitsijoita vastaan, etelään päin matkalle Las Palmas'een. Koska hän tiesi seudun olevan sangen epävarman, piti hän paraimpana ottaa mukaansa puoli tusinaa sotamiehiä, viisas varokeino, kuten sittemmin näkyikin.

Kuljettuansa sen kukkularivin ohitse, joka eroitti nämä molemmat kartanot toisistansa, ratsastivat katteini ja hänen suojellusväkensä suoraan Las Palmas-kartanon takaportille. Tämä oli kuitenkin jostakusta syystä suljettu, ja heidän täytyi siis mennä pääportille. Don Rafael oli kuitenkaan tuskin ennättänyt erääsen muurin kulmaan, ennenkuin näki edessänsä parikymmentä konnannäköistä ratsastajaa, jotka sulkivat tien, samalla kun yksi heistä, nähtävästi heidän päällikkönsä, huudahti:

— Kuolema petturille! Kuolema sakaaleille!

Samassa ryykäsi yksi heistä eteenpäin ja satutti hevosensa niin ankarasti don Rafaelin hevoseen, että tämä kaatui maahan.

Tästä vaarallisesta asemasta pelastui don Rafael vikkelyydellään ja jättiläisvoimallaan. Irroittaen itsensä silmänräpäyksessä hevosestaan, hyppäsi hän heti toisen, erään kapinallisen juuri surmaaman sotamiehen, hevosen selkään; ja lyhyen ottelun perästä, jossa joitakuita päällekarkaajoista kaatui, onnistui don Rafaelin sekä loppujen viiden sotamiehen vetäytyä takasin harjun luokse, jonne vihollinen ei uskaltanut heitä seurata.

Yksi hänen miehistänsä surmattuna, hänen lemmikkihevosensa menetetty, sellainen loppu oli don Rafaelin koetuksella itsensä puhdistamiseen. Ei siis mikään kumma, että hän katkerilla tunteilla palasi takasin Del Valle-kartanoon.

Don Rafaelin ja hänen soturiensa ratsastaessa sitä ylämäkeä, joka johti rakennuksen takapuolelta, lausui eräs sotamies toverillensa:

— Sangen kummallista! Arroyon ja Bocardon sanotaan jättäneen maakunnan; mutta jos en erehdy…

— Aivan varmaan he olivat ne, vastasi toinen. — Minä ne varsin hyvin tunsin, vaikka en tahtonut sitä katteinille sanoa. Hän on niin raivoissaan näihin kahteen mieheen, että jos hän olisi tietänyt heidän olevan päällemmekarkaajia, ei meillä olisi ollut suurta toivoa saada vetäytyä takasin, kuten nyt olemme tehneet.

Mies oli tuskin vaijennut, kun kartanon katolta laukaistun kiväärin pamaus kaikui pitkin harjua, ja hän putosi kuolettavasti haavoitettuna satulasta.

Katkera hymy ilvehti don Rafaelin huulilla, verratessaan näitä jäähyväisiä, joita hän nyt kartanosta sai, niihin, jotka kaksi kuukautta sitten oli hänen osaksensa tulleet.

Sotamiehen pudotessa lausui hänen toverinsa, joka samoin oli sanonut kapinoitsijat tunteneensa, epähuomiossa:

— Se oli Arroyo, joka ampui tuon laukauksen!

— Arroyo! huudahti katteini vihaisen hämmästyksen äänellä. — Arroyoko tuossa kartanossa, ettekä te ole minulle sitä sanoneet! hän lisäsi kiukkuisella äänellä.

Sotamies oli saamaisillaan kalliisti maksaa vaitiolonsa; mutta don Rafael hillitsi itsensä ja, seurauksia ajattelematta, hän käski yhden miehistänsä heti ratsastamaan Del Valle-kartanoon, tuomaan viisikymmentä aseellista miestä ynnä yhden kanunan, jolla Las Palmasen portti pestattaisiin.

Sanansaattaja poistui nelistäen, sillävälin kun don Rafael ja hänen kolme jäljellä olevata ratsastajaansa harjun selänteen suojassa istuivat ääneti satulassa, varroten tämän palajamista.

Viipyipä kauan, ennenkuin don Rafaelin veri alkoi jäähtyä, ja samassa määrin kuin tämä tapahtui, tunsi hän hiukan surua, ajatellessaan sitä hanketta, jota hän juuri oli puuhaamaisillaan Gertrudis'in isää vastaan.

Ankara taistelu alkoi hänen rinnassansa kahden milt'ei yhtä voimakkaan, ristiriitaisen tunteen välillä. Joko hän pysyisi päätöksessään tahi siitä luopuisi, tuntui se hänestä yhtä rikokselliselta. Velvollisuuden ja lemmen ääni puhui hänessä yhtä voimakkaasti. Kumpaistako hän tottelisi?

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt minkäänmoista päätöstä, tuli apujoukko paikalle. Tämä ratkaisi hänen päätöksensä. Hankkeesta luopuminen oli jo myöhäistä. Siis eteenpäin maakartanoon!

Don Rafael paljasti sapelinsa, asettui joukon eturiviin ja ratsasti ales kukkulalta.

Muutama minuutti myöhemmin pysähtyi joukko ison portin edustalle, vähän matkaa muurista. Eräs ratsastaja meni lähemmäksi, puhalsi torveensa sekä kehoitti katteinin kuninkaallisessa sotajoukossa, don Rafael Tres-Villas'in, nimessä don Mariano de Silvaa antamaan heidän käsiinsä kapinoitsijat Arroyon ja Bocardon kuolleina tahi elävinä.

Tämän pyynnön esitettyä istui don Rafael kalpein kasvoin ja kuultavasti leipovin sydämin liikkumattomana satulassa, odottaen asian päätöstä.

Äänettömyys, syvä äänettömyys oli ainoa vastaus ratsastajan kehoitukseen.

KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Vaatimus kaksintaisteluun.

Silmäys maakartanoon tulee tämän äänettömyyden selittämään.

Lukijan jo tietämässä huoneessa oli don Mariano kahden tyttärensä kanssa; mutta he eivät olleet kolmenkesken. Molempien tyttöjen rinnalla seisoivat Arroyo sekä Bocardo, jotka, väkipuukko kourassa, määräsivät kartanon isännälle, mitä tämän oli tekeminen.

— Kuulkaahan, don Mariano de Silva, sanoi Arroyo; — minä pidän teitä liian kunniallisena miehenä rikkomaan vieraanvaraisuuden sääntöjä jättämällä vieraanne heidän käsiinsä.

— Tietystikin, vastasi kartanon isäntä, — te voitte olla vakuutettu…

— Minä tiedän, keskeytti Arroyo, — ettette meitä omasta tahdostanne pettäisi. Mutta tuo lemmon katteini tulee särkemään portit ja ottamaan meidät teidän vastalauseistanne huolimatta. Kuulkaatte siis, mitä minä vaadin teidän tekemään.

— Voitteko keksiä jotakin keinoa, estääksenne häntä sitä tekemästä.

— Eihän sen yksinkertaisempata olekaan, hyvä herra de Silva. Jos en erehdy, tuntee katteini jonkinlaista pientä heikkoutta kauniisen donna Gertrudis'een. Tästä syystä tulee häneen vaikuttamaan se vaara, joka tätä nuorta neitiä uhkaa.

— Vaara! Minä en teitä käsitä.

— Se käy teille piankin selväksi. Teidän on sanominen tuolle ulkona olevalle katteinille, että jos hän yrittää porttia särkeä, tulette te ynnä molemmat tyttärenne surmatuiksi. Käsitättekö minua nyt?

Kartanon isäntä käsitti tämän liiankin hyvin.

Samassa silmänräpäyksessä kuului torvi uudestaan rakennuksen läpi, ja ratsastajan ääni ilmaisi toistamiseen kehoituksensa.

Don Mariano antoi, levottomana lastensa tähden, jotka täydellisesti olivat noiden molempien rosvojen vallassa, tuon toisenkin kehoituksen jäädä vastauksetta.

— Lempo vieköön! huudahti Arroyo. — Miksi te epäilette? Menkäätte akkunaan ja ilmoittakaat tuolle hullulle katteinille, mitä teille olon sanonut… muutoin…

Torvi, joka toitotti kolmannen kerran, esti rosvon viimeisiä sanoja kuulumasta. Niin pian kuin torven ääni oli lakannut muurilla kaikumasta, kuului ulkoa ääni, joka Gertrudis'en sydämessä tässä silmänräpäyksessä herätti sekä pelkoa että iloa.

Se oli don Rafaelin ääni.

— Sitä seurasi korkeaääninen huuto ratsastajilta:

— Kuolema Espanjan vihollisille!

— Malttakaa silmänräpäys! huudahti don Mariano, rientäen akkunaan, josta hän voi nähdä alhaalla olevalle kentälle, — Minulla on teidän katteinillenne pari sanaa sanottavana. Missä hän on?

— Tässä, vastasi don Rafael, ratsastaen pari askelta eteenpäin.

— Suokaa anteeksi, lausui kartanon isäntä, katkerasti hymyillen; — tähän asti olen tuntenut katteini Tres-Villas'en ainoastaan ystävänäni. Enpä voi häntä tuntea sinä miehessä, joka perikadolla uhkaa huonetta, jonka vieraana hän on ollut.

Näiden varomattomien sanojen kuultua, joissa olevata ivaa don Mariano ei voinut salata, muuttuivat katteinin kasvot, jotka tähän asti olivat olleet kalman kalpeat, vihasta punaisiksi.

— Ja minä, hän vastasi, — voin teissä nähdä ainoastansa jumalattoman kapinan edistäjän sekä sellaisen asunnon omistajan, jossa rosvot ovat vieraina. Oletteko käsittäneet minun vaatimukseni? He ovat meidän käsiimme annettavat.

— Missään tapauksessa, vastasi kartanon isäntä, — en olisi niitä pettänyt, joille olen suojelusta luvannut. Kuten asiat nyt ovat, ei minulla ole vapaata toimintavaltaa tässä asiassa. Minä olen pakoitettu sanomaan teille niiden puolesta, joita te vainoatte, että he tulevat surmaamaan molemmat tyttäreni ja itseni, jos te aijotte särkeä portin. Meidän henkemme riippuu teistä, katteini Tres-Villas.

Don Rafael kauhistui, ajatellessansa Gertrudis'en joutuvan rosvojen väkipuukon uhriksi, ja helpoituksen tunteella hän näki keinon päästä velvollisuudesta, jonka täyttämisen hän tähän asti oli pitänyt niin välttämättömänä.

— — Noh, niin, hän lausui, hetken valjettuansa, — sanokaa Arroyo-nimiselle miehelle, ettei hänellä ole mitään peljättävänä, jos hän näyttäytyykin. Sen lupaan kunniasanallani.

— Oh, en tarvitse teidän kunniasanaanne, lausui rosvo, asettuen häpeämättömästi don Marianon rinnalle. — Minulla on täällä eräs panttivanki, joka varmemmin kuin teidän sananne suojelee henkeäni. Te haluatte minua näyttäymään? Mitä te, herra katteini, minusta tahdotte?

Otsasuonet paisuneina, jotta ne näkyivät olevan ratkeamaisillaan, huulet väräjävinä raivosta sekä silmät säkenöivinä vihasta katseli don Rafael isänsä murhaajata, miestä, jota hän niin kauan oli suotta ajanut takaa, rosvoa, joka oli hänen käsissänsä, vaan jonka hänen täytyi päästää.

— Mitä minä teistä tahdon, katteini vihdoin vastasi, — on se, että muistooni painaisin teidän kasvonne, jotta teidät jälleen tuntisin, ensikerran teidät tavatessani, ja laahaisin teidän kuolleen ruumiinne hevoseni hännässä.

— Jos te vaan, luvatakseni minulle sellaista suosiota, olette kutsuneet minut tänne… lausui rosvo, tehden liikkeen ikäänkuin mennäksensä jälleen huoneeseen.

— Pysähtykäät… kuulkaa minua! huudahti don Rafael, tehden eleen. — Teidän henkenne on turvassa; mutta jos teidän kurjassa sydämessänne on rahtuistakaan rohkeutta, niin nouskaa hevosen selkään, valitkaa, minkä aseen tahdotte, ja tulkaa ulos. Minä vaadin teitä kaksintaisteluun.

Loukkaus, jonka don Rafael oli tehnyt rosvolle, olisi kiihoittanut kurjintakin pelkuria; mutta Arroyolla oli ainoastansa korppikotkan rohkeutta.

— Oh, todellakin! hän ivallisesti vastasi. — Hm! Luuletteko minua niin hassuksi, että tulisin sinne ulos? Viisikymmentä yhtä vastaan!

— Minä lupaan kunniasanallani, jatkoi katteini — upserina sotamiesteni läsnäollessa, kristittynä Jumalan läsnäollessa, että tulkoon taistelun loppu minkälaiseksi hyvänsä s.o., jos minä kaadun, ei teille tule mitään pahaa tapahtumaan.

Hetkisen näkyi rosvo epäilevän; mutta hän tunsi liian hyvin katteinin voiman ja vikkelyyden. Hän ei uskaltanut ryhtyä kaksintaisteluun.

— Minä kieltäyn, hän vihdoin lausui.

— Nouskaa hevosenne selkään. Minä lähetän omani pois ja taistelen seisovaltani.

— Minä kieltäyn, sanon teille, vastasi rosvo ivallisesti nauraen.

— Pois, pelkuri! Te ette ansaitse miehen nimeä, ja kun tämä käsi saa teidät kiinni, ette te, sen lupaan koston Jumalan nimessä, tule kuolemaan kuin mies, vaan kuin hullu koira.

Lausuttuaan tämän kauhean jäähyvästin kannusti katteini hevoistansa ja käänsi, tehden suurinta ylenkatsetta ilmaisevan eleen, rosvolle selkänsä.

Torvi puhalsi "eteenpäin", joukko nelisti kartanon muurin ympäri ja kulki harjun poikki.

Muiden katkerien ajatusten joukossa, joita tämä kohtaus don Rafaelissa oli herättänyt, ei hänen pelkonsa Gertrudis'en turvallisuudesta ollut vähemmän tuskallinen. Hän tunsi liian hyvin niiden rosvojen luonteen, joiden valtaan hänen täytyi jättää lemmittynsä.

Don Rafaelin pelko toteutui kuitenkin vaan osittain. Kaksi päivää myöhemmin sai hän eräältä vakojaltansa tietää Arroyon ja Bocardon jättäneen sen seudun, ja ettei don Mariano eikä hänen tyttärensä olleet kärsineet häneltä muuta vahinkoa kuin kartanonsa ryöstämisen. Tästä olivat rosvot nimittäin ottaneet kaiken, millä oli arvoa, ja vieneet sen mukanansa.

KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Viesti.

Vähän äsken kertomaimme tapausten jälkeen sai katteini Tres-Villas käskyn heti yhtymään rykmenttiinsä. Caldelas'en, joka tähän aikaan oli nimitetty majoriksi, täytyi myöskin jättää Del Valle, ja kartanon vartijaväki asetettiin sen vuoksi erään katalanin, luutnantti Veraeguin, komennon alle.

Lähinnä seuraavalla ajalla otti don Rafael tehokasta osaa sotaretkeen, ja taisteltuaan Mejikon milt'ei jokaisessa maakunnassa, komennettiin hän vihdoin takasin Oajacaan, olemaan avullisena Huajapamin piirityksessä. Tänne matkallansa hänet muutama silmänräpäys nähtiin Roquetan saaresta.

Huajapamissa hän tapasi vanhan toverinsa, Caldelas'en, joka oli ylennyt kenraaliksi, sillaikaa kun don Rafael, ollen vähemmän onnellinen, ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin everstin arvoon.

Tällaiset olivat lyhykäisesti kerrottuina don Rafaelin kohtalot olleet siihen asti, kun Julian-niminen paimen tuli Huajapamin edustalla olevaan leiriin.

Tämän sanansaattajan tulo herätti don Rafaelin rinnassa ankaran liikutuksen. Poissaolo, joka tukahuttaa pintapuolisen lemmen, vaikuttaa aivan päinvastaisesti syvään rakkauteen. Tämä toteutui don Rafaeliinkin nähden. Hän eli toivossa, että Gertrudis kentiesi jonakuna päivänä lähettäisi hänelle anteeksiantamisen ja lemmen sanoman. Eipä siis ihme, että hän tuli liikutetuksi sanansaattajan saapumisesta näiltä maaseuduilta!

— Noh, Julian, sanoi hän teeskennellyllä, välinpitämättömällä äänellä, — teillä on minulle uutisia — poikaseni? Toivoakseni eivät kapinoitsijat ole valloittaneet linnoitustamme?

— Eipä suinkaan, herra eversti, vastasi Julian; — kartanossa olevat sotilaat valittavat ainoasti, ett'ei heillä ole mitään tekemistä. Pieni retki maakuntaan, jolloin he saisivat ryöstää jonkun rikkaan kartanon, olisi heistä mieluisempi. Niistä uutisista päättäen, joita minulla on kerrottavana, näkyy kuitenkin, ikäänkuin ei heidän enään tarvitsisi tätä kauan varrota.

— Te tuotte siis uutisia vihollisesta? kysyi eversti, tuntien pettyneensä.

— Niin, herra eversti, mutta minulla on muitakin viestejä, ja alkaakseni vähemmän tärkeästä, luulen teitä iloittavan kuulla, että minä tuon mukanani teidän lemmikkinne, Roncadorin.

— Roncadorinko?

— Niin, sen uskollisen hevosen, jonka te, herra eversti, menetitte Las Palmas'in luona.

— Kuka sen on lähettänyt? kysyi äkkiä don Rafael.

— Oh, herra eversti, kukapa muu kuin don Mariano de Silva! Yksi hänen miehistänsä toi tuon elukan Del Valle'en kolme päivää sitten ynnä terveisiä hänen isännältänsä, että tämä luuli noin uljaan hevosen omistajan mielellänsä haluavan saada sen takaisin. Koska satula ja päitset olivat joutuneet hukkaan, lähetti hän uudet palvelijansa mukana. Oh, kuinka komeat ne olivat, päitset kauniilla, punaisista silkkinauhoista tehdyllä töyhtöllä otsapuolessa!

— Missä ne nauhat ovat? kysyi don Rafael innokkaasti, ajatellessaan Gertrudis'in käden ne päitsiin sitoneen.

— Eräs meidän miehistä, Felipe, ne otti, tehdäksensä niistä kokardin.

— Felipe on pässinpää, ja tulee joskus saamaan maksaa sormisyhelmästänsä.

— Sen minäkin hänelle sanoin, herra eversti, mutta hän otti ne sittenkin. Sitäpaitsi oli don Marianon palvelijalla myöskin kirje teille.

— Ah, miksi ette sitä ensiksi minulle sanonut?

— Minä aloin alusta, herra eversti, vastasi tuo hidasluontoinen Julian. — Tässä on kirje.

Don Rafaelin käsi vapisi kirjettä ottaessaan, ja teeskennellen välinpitämättömyyttä hän laski sen avaamatta kädestään vieressään olevalle pöydälle.

Hän luuli kirjeen olevan Gertrudis'elta, ja hän viivytteli siis sen lukemista, kunnes hän yksinäisyydessä saisi siitä nauttia.

— Noh, Julian, hän sanoi, hetken valjettuansa, — onko teillä minulle vielä jotakin kertomista?

— On, herra eversti; tärkein kaikista. Arroyo, Bocardo ja heidän rosvonsa ovat palanneet niille seuduille, ja luutnantti Veraegui käski minun teille sanomaan…

— Arroyo, Bocardo! huudahti don Rafael, samalla heräten suloisista unelmistansa koston mietteisiin. — Pyytäkää luutnantti Veraeguitaa antamaan hevosille kahta vertaa enemmän kauroja ja pitämään ne valmiina taisteluretkeen. Niin pian kuin voin, tulen hänen luoksensa, ja silloin takaa-ajo alkaa. Pyhän neitsyen nimessä, minä otan kiinni nämä molemmat konnat tahi sytytän koko maakunnan tuleen! Hyvästi, Julian.

Niin pian kuin sanansaattaja oli teltasta poistunut, otti don Rafael kirjeen pöydältä ja piti sitä muutaman sekunnin kädessänsä, rohkenematta sitä avata. Hänen sydämensä sykki ankarasti, sillä hän ei epäillyt sen olevan Gertrudis'elta, ja tämä oli ensimäinen muistamisen merkki, jonka don Rafael oli häneltä saanut milt'ei kahteen vuoteen eli aina siitä ajasta asti, jolloin hän rupesi kuningasvaltaa kannattamaan.

Vihdoin hän avasi kirjeen. Se oli naisen käsialaa, joka kuitenkin enemmän oli Marianitan kuin Gertrudis'in käsialan näköistä, ja sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Las Palmasin asukkaat eivät ole unhottaneet saareensa kokea ystävyyttä don Rafael Tres-Villas'elta sangen täpärissä oloissa ja luulevat tekevänsä eversti Tres-Villas'en mieliksi, lähettämällä hänelle takaisin sen jalon eläimen, jota eversti Tres-Villas'ella on niin paljon syytä pitää arvossa."

— Ystävyyttä, lausui don Rafael katkerasti, — mikä kiittämättömyys! Palvelus, jonka tähden olen rikkonut valan, jonka vannoin murhatun isäni pään nimessä. Tätä ne nimittävät ystävyydeksi… muka tavalliseksi kohteliaisuudeksi. Minun on koettaminen heittää mielestäni ne, jotka minun niin ovat unohtaneet.

Ja katkerasti huoaten meni eversti pääkenraalin telttaan, johon sotaneuvosto tällä hetkellä oli kokoontumaisillaan.

Mielikarvaudestansa huolimatta ei don Rafael kuitenkaan repinyt kirjettä eikä sitä poiskaan heittänyt. Kentiesi oli Gertrudis'en käsi sitä koskettanut, ja tätä ajatellen hän pisti sen huolellisesti lakkariinsa.

Pääkortteeriin mennessään tuli hän ajatelleeksi erästä asiata, joka hänen mieleensä tyynnyttäväsi vaikutti. Gertrudis tiesi, kuinka suuressa arvossa hän Roncadorin piti, jota tämä niin usein oli kädellänsä hyväillyt. Senköhän tähden hevonen lähetettiin hänelle takasin? Kentiesi se myöskin oli hän, joka oli sitonut ruusukkeen noihin päitsiin, muistuttaaksensa niistä onnellisista päivistä, joina tämä niin usein samalla tavoin oli hänen hevostansa koristanut?

Tämä mahdollisuus tuotti hänelle iloa.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Sotaneuvosto.

Pääkenraali Bonavia ja prikaatikenraalit Caldelas sekä Regules istuivat jo viheriäisellä vaatteella peitetyn pöydän ympärillä, kun don Rafael astui ensiksimainittuun telttaan.

— Ah, tekö eversti, se olettekin! lausui Bonavia sisään astuvalle. — Olen kuullut teidän saaneenne sanomia Del Vallesta. Olivatko ne yksityistä laatua, vai sellaista, joka voisi olla hyödyksi hallituksen asialle?

— Luutnantti Veraegui on antanut minulle tiedon, että Arroyo ja Bocardo ovat joukkoinensa palanneet Oajacaan. Minulla on kunnia pyytää teidän ylhäisyydeltänne, että Huajapamin valloitettuamme päästäisitte minut lomalle, ajamaan takaa näitä rosvoja, joita kumpikin puolue jo pitää henkipattoina, ja vainoamaan näitä kuin villipetoja.

— Siihen tulette saamaan luvan, eversti. En tiedä tähän toimeen ketään teitä soveliaampaa.

Sotaneuvottelu alkoi sitten muitta mutkitta, Bonavian kääntyessä upseereihinsa ja sanoen:

— Hyvät herrat, siitä on nyt sata neljätoista päivää, kun aloimme tämän kurjan kaupungin piirityksen. Pikkukahakoita laskematta olemme tehneet sen kimppuun neljätoista hyökkäystä, emmekä vielä tällä hetkellä ole tarkoitusperäämme lähempänä kuin ensimäisenäkään päivänä.

— Vähemmän lähempänä minun mielestäni, huomautti Regules, Bonavian vaiettua. — Piiritettyin rohkeus on lisääntynyt heidän kovapintaisen vastarintansa menestymisestä. Meidän ensin piiritettyämme paikan, ei heillä ollut ainoatakaan kanunata. Nyt heillä on kolme, jotka tuo eversti Trujano on kaupungin kirkonkelloista valattanut.

— Te, kenraali Regules, olette siis siitä mielestä, että meidän pitäisi lakata piirityksestä?

Tämä lausuttiin ivallisella äänellä, joka selvään osoitti jonkinlaista vihaa olevan näiden molempien kenraalien välillä. Todella olikin jo aikoja sitten kateuden tunne heidät toisistansa vieroittanut.

— Juuri tätä kysymystä tahdoin teitä keskustelemaan, sanoi Bonavia, antamatta Regules'elle aikaa vastaamaan kilpailiansa hyökkäykseen; — joko meidän on lakkauttaminen piiritys tahi sitä jatkaminen. Eversti Tres-Villas'en, joka on meistä nuorin, on ensin lausuminen mielipiteensä. Puhukaa, eversti!

— Kun viisitoistasataa miestä piirittävät semmoista kaupunkia, kuin Huajapam on, jota ainoastaan kolmesataa miestä puollustaa, on heidän se joko valloittaminen tahi kuoleminen sen valleilla viimeiseen mieheen saakka. Toisellainen menettely ei ainoastansa loukkaisi meidän kunniatamme, vaan myöskin sitä asiaa, jota palvelemme. Sellainen on se mielipide, jonka panen teidän ylhäisyytenne punnittavaksi.

— Ja te, kenraali Caldelas, mikä teidän neuvonne on?

— Minä yhdyn täydellisesti everstin mielipiteesen.

Nyt on Regules'en vuoro ajatuksensa lausumiseen.

Hän kertoi kaikkia heidän kohtaamiansa vaikeuksia, turhia hyökkäyksiä ja verisiä kahakoita, joita he olivat taistelleet. Hän väitti mielettömyydeksi tuhannen urhollisen sotilaan pidättämisen kurjan kaupungin edustalla pelkän kunnian tähden, kun niitä niin hyviin tarvittiin muihin, paljon tärkeimpiin, toimiin.

— Ja kun sanon tuhannen sotilasta, hän jatkoi — lausun sen täydellä tarkoituksella. Everstin puhuessa viidestätoista sadasta hän lienee laskenut kuolleetkin elävien lukuun. Valtakunnan kaikissa muissa osissa ovat meidän joukkomme kohdanneet n.s. "isänmaan rakkauden" innostamia vihollisia, jota vastoin meidän vastassamme on joukko uskonnollisia haaveilijoita, joihin tuo naurettava muulin ajaja Trujano on istuttanut henkeänsä, ja, se on tunnustettava, rohkeuttansakin. Me emme taistele kolmeasataa vihollista, vaan tuhatta haaveilijaa vastaan, jotka tappelevat epätoivon vaikutuksesta sekä kuolevat, virsi huulillansa. Sillävälin kun me täällä kulutamme aikaamme, leviää kapina muihin osiin maakuntaa, joissa me menestyksellä sen voisimme tukahuttaa. Minun neuvoni siis on, että lakkautamme piirityksen, joka kaikin puolin on ollut onnetoin.

— Piiritetyillä on luultavasti tuoreessa muistissa Yanguitlan luona tehdyt urotyöt, muistutti Caldelas ivallisesti. — Siinä on syy, miksi he niin hyvin itseänsä puolustavat.

Jotta saisi käsityksen tuosta Yanguitlaa tähtäävästä pistosanasta, on erään tapauksen, joka siellä sattui muutama viikko tätä ennen, mainitseminen tarpeellista. Tämän tapauksen paikka oli Yanguitlan kylä, jossa tuo julma Regules leikkuutti korvat tusinalta vangiksi otetulta intianilta, ja niin läheltä päätä, että moni näistä kuoli verenvuotoon.

Kenrali Caldelas'en puhuessa puristi Regules yhteen huuliansa tukahutetusta suuttumuksesta, luoden samalla mitä vihaisimman silmäyksen vastustajaansa.

Pääkenrali kallistui nuorempien upserien lausumaan mielipiteesen, samalla kun hänen täytyi tunnustaa Regulesenkin sanoille jonkinlaista valtiollista tarkkanäköisyyttä. Hän päätti mennä keskitietä. Heidän oli huomenna koetettava viimeinen voimakas päällekarkaus, ja jos tämä ei onnistuisi, he lakkauttaisivat piirityksen.

— Hyvä, sanoi Regules, — kentiesi tulette piankin huomaamaan minun olleeni oikeassa.

Sitten hajoitti Bonavia sotaneuvottelun, ja upserit menivät telttoihinsa.

KOLMASKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Petetty etuvartija.

Saman päivän iltana, kun äskenmainittua sotaneuvottelua pidettiin, näkyi äkkiä Huajapamia ympäröivien kukkuloiden takana espanjalaisille etuvartijoille vielä näkymätöin sotajoukko. Se oli Morelos, joka tuhannen miehen kanssa riensi Trujanon avuksi. Nämä olivat koko se joukko säännöllistä väkeä, joka tätä nykyä oli hänen käytettävänänsä, koska hänen täytyi jättää vahva varusväki Chilopaan, jonka kaupungin hän äskettäin oli hallituksen joukoilta valloittanut. Paitsi säännöllistä väkeä, seurasi häntä myöskin suuri joukko joutsilla ja lingoilla varustettuja intianeja.

Kun Morelos'en joukko pysähtyi yöksi, alkoi kenraali ja Galeana neuvottelemaan, miten he voisivat saattaa viholliselle täydellisen häviön. Aikomus, joka näytti enimmän lupaavalta, oli hallituksen joukkojen saattaminen kahden tulen väliin, s.o., että sill'aikaa kun Morelos'en joukot hyökkäisivät espanjalaisen leirin kimppuun takapuolelta, tekisi Trujano miehinensä hyökkäyksen kaupungista ja ahdistaisi vihollisia etupuolelta.

Pääeste tämän hankkeen täyttämiseen oli vaikeus päästä piiritettyin kanssa yhteyteen. Kuka voisi viedä hallituksen joukkojen läpi viestin kaupunkiin? Tämä oli kysymys, ja sattuma ohjasi siten, että don Kornelio Lantejas voi siihen vastata. Don Kornelion komennon alla olivat intianit, joista yksi oli kertonut hänelle tietävänsä salaisen tien tähän kaupunkiin ja olevansa valmis viemään salaista viestiä eversti Trujanolle.

Lantejas'en annettua nämä tiedot kenraalille, käski Morelos häntä heti seuraamaan intiania ja ottamaan puoli tusinaa luotettavimpia miehiä mukaansa.

Jos Lantejas edeltäkäsin olisi tietänyt, mikä seuraus hänen tiedonannollaan tulisi hänelle itsellensä olemaan, olisi hän luultavasti ollut vaiti. Asian näin ollen oli hänen tyytyminen kohtaloonsa. Valittuaan seuralaisekseen Costalin ja Claron ynnä puoli tusinata miehiä lisäksi, ja intianilaisen oppaan käydessä edellä, lähti hän kaupunkiin.

Mentyänsä kukkuloiden poikki, tulivat espanjalaiset leiritulet heidän näkyviinsä, joita he lähestyivät, kunnes vihdoin tulivat etuvartija-rivien paikoille. Tässä he seisahtuivat ja lymysivät erään ransistuneen muurin taakse.

Vähän matkan päässä mainitusta muurista käveli yksi espanjalainen etuvartija edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kohottamaan tuota tavallista huutoa: "Etuvartija, ole varoillasi!"

— Minun tulee tuota raukkaa sääli, sanoi Costal, — mutta meidän on lähettäminen hänet tekemään vahtipalvelusta toiseen maailmaan.

Muuri, jonka taakse he olivat pysähtyneet, oli, vaikka ransistunutkin, kuitenkin tarpeeksi korkea salaamaan kapinoitsijat etuvartijoilta. Sitäpaitsi oli maa tämän ja muurin välillä taajaan aloekasvien sekä pensasten peittämänä.

— Surmatkaamme etuvartija ensiksi, sanoi Costal; — sitten on teidän piiloittauminen pensaisin ja jättäminen loppu minun toimekseni.

Nämä neuvot annettuansa lainasi Costal eräältä intianilta lingon, johon hän pani tarkasti valitun kiven. Käskettyään sitten kahta muuta pitämään joutsensa valmiina, jatkoi hän, kääntyen don Kornelioon:

— Teidän, herra katteini, on merkki antaminen. Ottakaa kaksi kiveä ja lyökäätte niitä kahdesti kovaa toisiinsa. Ja kun te, hän jatkoi joutsimiehiin kääntyen, kuulette toisen lyönnin, tähdätkää tarkkaan ja ampukaa nuolenne etuvartijaan.

Costal piti lingon valmiina. Tämä oli yksi niitä harvinaisia tapauksia, jolloin joutsi ja linko tekevät paremman palveluksen kuin mitkään ampuma-aseet.

Lantejas iski kovasti kiviä toisiinsa.

Etuvartija kuuli niiden kalkkeen, pysähtyi äkkiä, asetti tuliluikkunsa valmiiksi ja kuulteli.

Katteini antoi toisen merkin. Linkokivi ja nuolet suhisivat yht'aikaa ilmassa, ja kaikkien kolmen tapaamana kaatui sotamies kuolleena maahan, kertaakaan huudahtamatta.

Juoskaa, piiloittakaa pensaisin, lausui Costal hätäisesti; — muun hoidan minä paremmin teidän avuttannekin.

Costalin kehoitusta totellen hiipivät don Kornelio ja kapinoitsijat muurin takaa ja ryömivät eteenpäin aloepensaissa.

Heidän ryömiessä näin eteenpäin, kuului suoraan heidän edessänsä huuto: "Etuvartija, ole varoillasi!" Se tuli siltä paikalta, missä sotamies oli saanut surmansa, ja don Kornelion katsoessa sinnepäin, huomasi hän kauhuksensa sekä hämmästyksekseen tuon miehen jälleen nousevan jaloillensa ja jatkavan vartijatointansa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Lantejas kääntyi ympäri, pyytääksensä Costalilta selitystä, mutta tätä ei ollutkaan missään löytyvillä. Katteini katseli sitte muita intianeja, mutta nämä olivat sen sijaan, että enään olisivat piiloutuneet pensastoihin, nousseet seisovallensa sekä juoksivat suoraan etuvartijan ohitse, joka heistä ei mitään piitannut.

Lantejas alkoi käsittää.

— Ah, hän huudahti, — Etuvartija on varmaankin Costal!

Ja niin se olikin. Elävä oli antaunut kuolleen sijaan, ja niin taitavasti Costal matki tuon kaatuneen sotilaan ääntä sekä liikkeitä, etteivät muut pitkin linjaa olevat etuvartijat vähintäkään aavistaneet, mikä muutos oli tapahtunut.

Kun don Kornelio oli huomannut asian laidan, hypähti hän seisovallensa ja ryykäsi täydessä juoksussa tuon väärän etuvartijan ohi kaupungin valleja kohden, johon intianitkin jo olivat menneet.

Nähtyään katteininsa turvassa, heitti Costal pois sotamiehen lakin sekä kivärin ja riensi toisten perässä.

Saavutettuansa don Kornelion, hän huusi:

— Nopeammin, juoskaa nopeammin, herra katteini! Toiset tulevat nostamaan melun, niin pian kuin huomaavat toverinsa kadonneen!

Puhuessaan hän tarttui don Kornelion käsiranteesen ja veti häntä semmoisella vauhdilla perässään, että katteini tuskin pysyi seisovallansa.

Muutaman minutin kuluttua he ennättivät mejikolaisten etuvartijain luokse, jotka, saatuaan jo intianeilta tiedon heidän tulostansa, vastustamatta päästivät heidät kaupunkiin. Torilla he tapasivat Trujanon, joka ennen makuulle menoansa teki tarkasteluretken pitkin kaupunkia.

Don Kornelion ilmaistessa hänelle Morelos'en viestiä, loi eversti tutkivia silmäyksiä sekä katteiniin että hänen intianilaisiin kumppaneihinsa, ja don Kornelion vaijettua hän lausui:

— Luulenpa teidät ennenkin nähneeni. Ettekö ole tuo nuori ylioppilas, joka Las Palmas-nimisessä kartanossa julistitte kapinan kauheaksi rikokseksi!

— Olen, vastasi Lantejas huoaten.

— Ja te, jatkoi Trujano, Costaliin kääntyneenä, — ettekö te ole don Mariano de Silvan tiikerinpyydystäjä?

— Minä olen Tehuantepekin kasikein jälkeläinen, vastasi Costal ylpeästi.

— Jumala on suuri ja tutkimattomat ovat hänen tiensä, vastasi tuo entinen muulinajaja.

Vielä muutaman kysymyksen tehtyänsä vei eversti don Kornelion asumukseensa ja näytti hänelle huoneen, johon hän saisi mennä makuulle.

KOLMASKYMMENES TOINEN LUKU.

Eräs tappeluaamu.

Ensi päivänkoitossa oli Huajapamin tori täynnä porvareja ja sotamiehiä, kaikki otteluun varustettuina. He seisoivat äänettömissä ryhmissä, odottaen aamurukousta, joka tulisi antamaan heille tarpeellista voimaa sekä innostusta. Ratsastajat olivat laskeuneet satulasta, ja kukin mies seisoi hevosensa pään vieressä siinä järjestyksessä, jossa he tavallisesti olivat rivissäkin.

Trujano lähestyi nyt vuorostansa, luottamus kasvoillaan kuten sydämessänsäkin. Hän oli totuttuun tapaansa varustettu pitkällä, kaksiteräisellä miekalla, jota hän usein hirveällä menestyksellä oli heiluttanut. Hänen rinnallansa astui katteini Lantejas, joka tässä tilaisuudessa toimitti everstin apumiehen virkaa. Heidän takanansa tuli eräs sotamies, taluttaen kahta sotaan täydellisesti varustettua hevosta. Toinen näistä oli Trujanon sotahevonen ja toinen apumiehen varalta. Don Korneliolle määrätyn hevosen sä'än yli kohosi pitkä, jalustimeen ja satulaan sidottu keihäs.

Katteinin olisi ollut vaikea selittää, miksi hän tällä tavoin oli itsensä varustanut. Todella ei hän itse ollut tuota keihästä valinnutkaan, asetta, jota hän ei laisinkaan ollut tottunut käyttämään; mutta hevonen oli tuotu hänelle siten varustettuna, ja hänen oli ehdottomasti ottaminen vastaan keihäs samasta syystä, josta hän sotamieheksikin oli ruvennut, siitä nimittäin, ett'ei hän voinut sitä välttää.

Aamurukous oli jokseenkin lyhyt. Päivä alkoi jo idässä sarastaa, eikä tulisi kauan viipymään, ennenkuin aurinko valaisi kultaisia säteitänsä Huajapamin lakeudelle.

Äänellä, joka tunki torin etäisimpiin sopukoihinkin, lausui päällikkö seuraavat raamatun sanat, joiden sisällys tuli vieläkin juhlallisemmaksi siihen katsoen, minkälaisessa tilaisuudessa ne lausuttiin.

"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, on nähnyt suuren valon. Päivä koittaa niille, jotka kuoleman laaksossa asuvat."

"Herra, sinä olet maasi pelastanut; Jakobin olet sinä vankeudesta vapahtanut. Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"

Ja tuhannet äänet kertoivat: "Kunnia olkoon kaikkein Korkeimmalle!"

Vähitellen rupesi itäisellä taivaanrannalla kirkkaampi sarastus näkymään, ja pilvet, jotka liihoittelivat näiden nöyrästi polvilleen heittäytyneiden pään yli, alkoivat rusoittaa, joka ilmaisi pikaista auringon nousua.

Sillävälin ei espanjalaisessa leirissä pidetty mitään kiirettä, sillä sotaneuvottelussa päätetty päällekarkaus ei tulisi tapahtumaan ennen kello kahtatoista päivällä.

Espanjalainen sotajoukko oli jaettu kolmeen prikaatiin, joiden milt'ei voi sanoa olleen sijoitetun kolmeen eri leiriin. Ensimmäinen, jota Regules komensi, oli lähinnä kaupungin valleja. Toinen, Bonavian oman komennon alla, oli keskellä, ja kolmas, Caldelas'en johtamana, oli jälkijoukkona.

Tämän järjestyksen johdosta joutuisi kaupungista hyökkäävä Trujano otteluun Regules'en prikaatin kanssa, samalla kun vuorilta tuleva Morelos suuntaisi hyökkäyksensä Caldelas'en prikaatia vastaan.

Eversti Tres-Villas komensi lähinnä Caldelas'ta, ja hänen telttansa oli siis leirin perällä.

Yöllä oli hän ainoastansa hiukan nukkunut. Se toivon säde, joka hänessä hetkeksi oli kajastanut, kesti ainoastansa vähän aikaa. Hänen tavallinen alakuloisuutensa oli jälleen päässyt voitolle. Hänen rakkautensa tulisuus sokaisi hänen arvostelukykyänsä, ja huolimatta niistä lemmentodistuksia, joita Gertrudis hänelle oli antanut, koetti hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut.

Näiden ajatusten vaivaamana nousi hän aamurumpun ensimmäisellä kutsumisella ylös unettomalta vuoteeltansa, käski satuloimaan hevosensa ja ratsasti pois leiristä, toivoen ratsastamisen hänen ajatuksiansa lieventävän.

Hän oli ratsastanut lähes kolme kilometriä leiristä, matkan pituutta huomaamatta. Syvässä äänettömyydessä, joka häntä ympäröi, kuuli hän äkkiä alussa hiljaisen, mutta sittemmin yhä paisuvan äänen. Tämä herätti hänet heti unelmistansa ja pani hänet pysähyttämään hevosensa sekä kuultelemaan.

Niillä monilla sotaretkillä, joita don Rafael oli tehnyt, oli hän oppinut tuntemaan ne äänet, jotka ilmaisivat sotajoukon lähestymistä. Tuo vitkallinen kavionkopse, kanunavaunujen etäinen ratina, hevosten hirnunta ja sapelien kalina olivat hänelle varsin tuttuja ääniä sekä ilmaisivat hänelle sotaväen tulemisen yhtä varmasti, kuin jos se olisi kulkenut hänen näkyvissänsä.

Varmana siitä, että kuulemansa äänet tulivat jostakin kaupungin avuksi rientävästä kapinoitsijajoukosta, ei eversti viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan kannusti hevostansa ja nelisti takaisin leiriin, johon tultuansa hän heti nostatti hälytystä.

KOLMASKYMMENES KOLMAS LUKU.

Kahden tulen välissä.

Espanjalainen sotajoukko oli don Rafaelin hälyttämänä tuskin ennättänyt asettua tappelujärjestykseen, ennenkuin Trujano ja Morelos alkoivat hyökkäyksen, edellinen edestäpäin ja jälkimmäinen takaapäin. Koston hetki oli lyönyt: piirittäjiä piiritettiin nyt vuorostansa.

Ampumista kesti kumpaiseltakin puolelta ainoasti lyhyen aikaa. Marsalkka ja Trujano olivat miehiä, jotka eivät kauan pysyneet etäällä vihollisesta, ja kumpikin olivat pian täydessä käsikahakassa hallituksen joukkojen kanssa.

Vaikka luvultansa vihollistaan heikommat, hyökkäsivät Trujanon miehet niin ankarasti Regules'en soturien kimppuun, että nämä, voimatta hyökkäystä vastustaa, hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen. Kenraalin onnistui kuitenkin ne jälleen järjestää, ja hän piti hetken aikaa Trujanoa sekä hänen kourallistansa väkeä kurissa.

Sillävälin olivat Bonavia ja Caldelas yhdistetyin voimin taistelleet Morelosta vastaan, joka, huolimatta hyökkäyksensä ankaruudesta, huomasi itsensä voimattomaksi heidän riviänsä murtamaan ja Trujanoon yhtymään.

Onpa miehiä, joiden seurassa pelkurimaisuus, tahi ainakin pelkurimaiselta näyttäminen, on sula mahdottomuus. Trujano oli näitä miehiä. Hänen rohkea urhollisuutensa tarttui, ja hänen rinnallaan ei Lantejalle laisinkaan ollut muka urhollisuudesta saadun arvonsa ylläpitäminen vaikeata.

Taistelu näytti kuitenkin kauan ratkaisemattomalta, ja katteini alkoi tulla hirveän levottomaksi, että heille rupeaisi käymään huonosti, kun Trujano, pyyhkien hien otsaltansa, hänelle huusi:

— Katteini Lantejas! Minä pelkään, ett'ei meille ikinä onnistu murtaminen heidän riviänsä tällä kourallisella väkeä. Kannustakaa hevostanne ja ratsastakaa kenraali Morelos'en luokse. Pyytäkää hänen lähettämään minulle pari, kolme pataljonaa. Sanokaa minun niitä kovin tarvitsevani, ja että päivän menestys riippuu niistä. Ratsastakaa nopeaan, niin koetan jatkaa ottelua, kunnes olette palanneet.

Niinpian kun katteini oli saanut tämän käskyn, nelisti hän pois, keihäs kourassansa.

Samalla aikaa ratsasti muuan upseri Regules'en leiristä yhtäläiselle asialle espanjalaisen sotajoukon pääkenraalin luokse. Hallituksen sotureihin kuuluvan upserin onnistui kuitenkin välemmin toimittaa asiansa kuin don Kornelion, ja Bonavia riensi, Caldelas'en vastaväitteistä huolimatta, lähettämään Regules'elle tuota pyydettyä apuväkeä.

— Kaikkein hornan henkien nimessä! huudahti Caldelas Tres-Villas'elle, kun pataljonat vietiin hänen prikaatistansa, — jos Regules tulee syypääksi meidän häviöömme, muserran ensin hänen päänsä ja sitten omani.

Kenraalin lausuessa tätä uhkausta, alkoivat hänen soturinsa tuon hirmuisen marsalkan ankarasti ahdistamina peräytyä, ja mitä hän oli aavistanut, näkyi rupeavan toteutumaan. Hänen prikaatinsa. Regules'elle lähetettyin pataljonain vuoksi heikontuneena, ei enään jaksanut torjua Galeanan raivoisata hyökkäystä, ja muutama minuutti myöhemmin aukaisivat hänen joukkonsa rivinsä, peräytyivät ja hajosivat täydelliseen pakoon.

Raivon sokaisemana käänsi Caldelas ympäri hevosensa, ja, jättäen don Rafaelin velvollisuudeksi hajoutuneiden soturien kokoamisen, hän hurjasti nelisti sille paikalle, missä Regules vielä taisteli Trujanon kanssa tappelun ratkaisusta.

Sillävälin jatkoi don Kornelio täydessä vauhdissa tietänsä Morelos'en luokse. Hän ei kuitenkaan ratsastanut suoraa suuntaa. Koska hän ei halunnut uudestaan tulla kahakkaan kiedotuksi, oli hän päättänyt tehdä pitkän kierron erään maissipellon ympäri, joka oli kentän laidassa. Silloin tällöin koetti hän tutkistella, olisiko hän Morelos'en joukon kohdalla; mutta korkeat maissinvarret estivät häntä paikkaan tutustumasta. Vihdoinkin hän pääsi erääsen tienristeykseen, ja koska hän nyt arveli ratsastaneensa kylläksi kauas, ollaksensa hallituksen joukkojen leirin ohi, poikkesi hän, yhä nelistäen, tuolle mainitulle syrjätielle.

Taajapensainen viidakko, joka kasvoi tien vierellä, kaihti taistelevaiset hänen silmistänsä. Äkkiä viidakko kuitenkin loppui, ja don Kornelio näki edessänsä vahvan espanjalaisen joukon.

Säikähtyneenä hän heti käänsi hevosensa ympäri ja nelisti samaa tietä takasin, jota hän oli tullutkin; mutta tuskin oli hän päässyt kolmea hevosenmittaa uudessa suunnassaan, kun hän sai nähdä espanjalaisen upserin tulevan vastaansa, pistooli kädessä, ja kasvot punaisina vihasta, lausuen mitä ankarimpia kirouksia ja uhkauksia. Se oli Caldelas, joka etsi Regulesta, pannaksensa täytäntöön lausumansa uhkauksen.

Luullen espanjalaisen aikovan karata hänen kimppuunsa, ja koska pakoonpääseminen oli mahdotointa, päätti katteini epätoivon pakoittamana ruveta puolusteleimaan, ja hän ryntäsi eteenpäin keihäs sojossa, lävisti varoillaan olemattoman vastustajansa ja pudotti hänet hengetöinnä satulasta.

Murheen huudahtus tunki don Kornelion korviin; mutta pysähtymättä katsomaan, keltä se tuli, hän kannusti hevostansa eteenpäin syrjätiellä, tällä kertaa päättäneenä tehdä tarpeeksi pitkän kierroksen, ennenkuin uudestaan yrittäisi päästä Morelos'en joukon luokse.

Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle ratsastanut, ennenkuin kuuli äänen takanansa häntä kutsuvan, samalla kun erään hevosen käheä kuorsaaminen sekaantui huutoon, kuorsaaminen, joka kuului jaguarin murinalta ja sentähden hänessä herätti mitä kauheimpia muistoja.

Päästäksensä helpommin pakoon, heitti Lantejas nyt keihäänsä pois ja alkoi kannustaa hevostansa kilpaa-ratsastavan jokkeyn koko innolla; mutta yhä tuo kummallinen kuorsaaminen kuului selvemmin, ja takaa-ajajansa pääsi silminnähtävästi häntä lähemmäksi.

Juuri kun don Kornelio oli päässyt tienhaaraan, kuuli hän aivan lähellänsä takaa-ajavan miehen hengityksen, ja vilkaistuaan olkansa taakse hän näki erään oudon hevosen pään milt'ei hänen olkansa tasalla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui hänen kaulukseensa eräs voimakas käsi, joka nosti hänet satulasta ja veti häntä takaperin, kunnes hän makasi poikkipuolin takaa-ajajansa satulan pu'alla.

Don Kornelio näki nyt väkipuukon olevan häntä kohtaan nostetun. Hän ummisti silmänsä, luullen viimeisen hetkensä tulleeksi, kun eräs ääni äkkiä lausui:

— Todellakin! Ettehän lienekään don Kornelio Lantejas.

Entinen ylioppilas avasi silmänsä ja tunsi tuon nuoren upserin, jonka seurassa hän oli matkustanut San Salvadoriin vievällä tiellä ja jonka hän sitten oli tavannut Las Palmas-nimisessä maakartanossa.

Siitä ankarasta vihasta huolimatta, jota don Rafael tunsi Caldelas'en surmaajaa kohtaan, oli tuon entisen ylioppilaan kasvoissa jotakin niin kovin naurattavaa, että everstin viha heti lauhtui. Sitten johtui salaman nopeudella hänen muistoonsa se päivä, jolloin hän don Korneliosta erkani, rientääksensä eteenpäin Gertrudis'en luokse, vastaanottamaan tämän rakkaudentunnustusta. Tämä muisto oli katteinin parhain turva.

— Te voitte kiittää onneanne, lausui don Rafael, — että olette joutunut minun käsiini, jota vanhat muistot estävät kostamasta teille tuon rohkean Caldelas'en, joka oli urhollisin kaikista espanjalaisista kenraaleista, kuolemata.

— Onko urhollinen Caldelas kuollut? kysyi don Kornelio, tuskin tietäen, mitä hän sanoi. — Onko se mahdollista? Mutta kait se niin lienee, koska te sen sanotte. Kaikissa tapauksissa suon anteeksi hänelle ja teillekin.

— Sangen kauniisti teiltä, vastasi don Rafael ivallisesti hymyillen.

— Kauniimmasti kuin luulettekaan, vastasi don Kornelio jokseenkin tyynenä, huomattuaan tekonsa anteeksi annetuksi. — Teillä ei ole aavistustakaan siitä kauheasta säikähdyksestä, jonka te ja hän olitte minussa juuri äsken vaikuttaneet. Mutta herra don Rafael, teidän luvallanne, minä olen sangen epämukavassa asemassa, voidakseni jutella…

— Kentiesi aijotte myöskin antaa minulle anteeksi, jos lasken teidät eheänä ja terveenä jaloillenne? sanoi don Rafael, antaen katteinin liukua maahan. — Hyvästi siis, katteini, hän jatkoi, ollen valmis ratsastamaan tiehensä. — Minä jätän teidät, surkutellen, ett'ei minulla ole aikaa kysyä, mistä se tulee, että tuo rauhallinen ylioppilas, joka niin hirveästi pelkäsi Oajacan piispan kiertokirjettä kapinan johdosta, on muuttunut upseriksi kapinallisten joukossa?

— Ja minä, vastasi Lantejas, — haluaisin tietää, mistä se tulee, että eräs kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini, joka ei näyttänyt katselevan mainittua kiertokirjettä suopein silmin, tänä päivänä on kapinan katkerimpia vastustajia?

Synkkä varjo kuvautui don Rafaelin kasvoille, kuullessaan nämä pistosanat hänen valtiollisten mielipiteidensä muuttumisesta.

Samassa kuului korkeaäänisiä hurraahuutoja taistelukentän kumpaiseltakin laidalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tien kumpaisessakin päässä joukko ratsumiehiä, joiden puoleksi sotaisa asu ilmaisi niiden olevan kapinoitsijoita. Yksi heistä huusi:

— Herra eversti! Tuolla hän on… don Kornelio on vielä hengissä.

Tätä puhui Costal.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä katteini että don Rafael ratsastajien saartamina.

KOLMASKYMMENES NELJÄS LUKU.

Jalomielinen vihollinen.

Don Rafaelin asema oli nyt tullut yhtä kamalaksi, kuin Lantejas'enkin oli joku silmänräpäys tätä ennen ollut. Hänen pistoolinsa olivat laukaistut, taistelussa katkenneen sapelinsa oli hän heittänyt pois, ja ainoa ase, joka hänellä oli jäljellä, oli väkipuukko, jonka hän oli työntämäisillään don Kornelion sydämeen.

Mejikolaisen kapinan kestäessä ottivat hallituksen sotajoukot ainoastaan vähän vankeja, ja kapinoitsijat maksoivat samalla tavoin. Don Rafael päätti siis myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, ennenkuin joutuisi vihollisensa käsiin, kun yksi näistä, muuan upseri, huusi Lantejas'elle.

— Ah, katteini Lantejas! Joutukaa kenraalin luokse. Hän haluaa teitä kiittää voitosta, jonka olette meille Caldelas'en surmaamalla hankkineet.

Don Rafael tunsi ensi katsannolla puhujan, ja niin rohkea kuin Tres-Villas olikin, tunsi hän kuitenkin jonkinlaista iloa, huomatessaan häntä lähestyvän upserin olevan eversti Trujanon, entisen muulinajajan.

Trujano puolestansa tunsi heti tuon hallituksen väessä palvelevan upserin.

Don Rafael, ollen liian ylpeä vetoamaan omaksi turvaksensa vanhaan ystävyyteen, kannusti hevostansa ja nelisti Tiujanoa vastaan. Hän ratsasti niin kiivaasti, että molemmatkin hevoset olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä törmänneet yhteen; jos ei Lantejas'en käsi olisi tarttunut don Rafaelin hevosen ohjaksiin. Liikutettuna everstin äsken hänelle osoittamasta jalomielisyydestä, syöksyi katteini, ollen vaarassa joutua kummankin hevosen jalkoihin, noiden kahden ratsastajan välittäjäksi.

— Eversti Trujano! hän huudahti. — Minä en käsitä, mitä te tarkoitatte, sanoessanne, että kenraalin on kiittäminen minua voitosta; mutta jos olen jotakin tehnyt, joka palkinnon ansaitsee, en pyydä minkäänmoista muuta kuin don Rafael Tres-Villas'en hengen ja vapauden pelastamista.

— En pyydä minkäänmoisia armon osoituksia, keskeytti don Rafael, luoden Trujanoon ylpeän silmäyksen.

Teidän on osoittaminen minulle yksi… että ojennatte minulle kätenne, sanoi entinen muulinajaja sekä tarjosi sydämellisesti omansa.

— En ikinä voittajalle! huudahti don Rafael.

— Tässä ei ole voittajata eikä voitettua, vastasi Trujano, noudattaen tuota miellyttävää hymyä, joka lumosi jokaisen sydämen. — Olenpahan mies, joka en milloinkaan unohda itselleni osoitettua ystävyyttä.

— Ja minä myöskin se, joka aina sellaista muistan, lausui don Rafael lämpimästi, puristaen samalla kättä, jota hänelle vielä tarjottiin.

Sitten kumpikin ratsastaja ohjasi hevosensa toistansa lähemmäksi ja vaihtoivat mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä.

Käyttäen tätä tilaisuutta kuiskasi Trujano hienotunteisuudella, joka vielä enemmän don Rafaelia liikutti:

— Menkää, te olette vapaa. Luvatkaa minulle ainoastansa, ett'ette leikkaa useamman naisrukan nivuksia, vaikka taisi yksi semmoinen ollakin, jonka sydän paisui ylpeydestä, kun voittaja Aguas Calientes'in luona lähetti hänelle niin hirveän muiston. Menkää, lisäsi hän, vetäen kätensä don Rafaelin kädestä, — menkää antamaan itsenne vangiksi Las Palmas'een, jossa, uskokaa minua, tie on teille avoinna.

Sitten Trujano taasen kävi, kuten tavallisesti, vakavan näköiseksi ja huudahti:

— Antakaatte don Rafael Tres-Villas'en mennä! Unohtakoon jokainen, mitä tapahtunut on!

Näin lausuen hän miekallansa tervehti hallituksen palveluksessa olevata everstiä, joka ainoasti voi vastata tervehdykseen syvintä kiitollisuutta ilmaisevalla silmäyksellä.

Sitten puristi don Rafael katteinin kättä, kumarsi jälysti muille kapinoitsijoille ja nelisti pois Huajapamin lakeudelta johtavaa tietä.

Yksin päästyään hän alkoi vaipua unelmiin. Mitähän Trujanon viimeiset sanat tarkoittivat? "Tie on, uskokaa minua, teille avoinna." Olikohan se vakuutus, että hän oli tervetullut Las Palmas'een? Pitäisiköhän hänen menemän sinne, kuten eversti oli häntä kehoittanut?

Ponnistellen hän karkoitti viettelyksen, joka tuossa viimeisessä kysymyksessä piili, ja päätti ratsastaa Del Valle'en, karkaisemaan sydäntänsä isänsä haudalla.

Tämä tulisi olemaan hänelle vaarallinen matka. Koko maakunta, paitsi pääkaupunkia ja paria muuta paikkaa, oli nyt kapinoitsijain vallassa, ja hallituksen palveluksessa oleva upseri ei voinut kulkea teillä mitä suurimmatta vaaratta.

Jumala suojelee velvollisuutensa täyttäjää, don Rafael jupisi, ja tunti myöhempään oli hän jo mennyt Huajapamin lakeutta rajoittavan vuorijonon ohi ja kulki nyt sitä tietä, joka johti etelään, Del Vallen maakartanoon.

KOLMASKYMMENES VIIDES LUKU.

Kaipaus.

Palatkaamme nyt Las Palmas-nimiseen maakartanoon ja sen asujamiin.

Rosvojen poismentyä vallitsi synkkä hiljaisuus don Marianon kodissa.

Eräänä iltana, se oli viides don Rafaelin kartanossa käynnistä, istui Gertrudis katsellen lakeudelle, auringon verkallensa vaipuessa taivaanrantaan.

Äkkiä ilmestyi hänen silmiinsä puolitusinaa ratsastajia, ikäänkuin olisivat ne juuri tulleet kartanon pohjaispuolelta olevilta kukkuloilta. Espanjalaiset liput, jotka heidän keihäissänsä liehuivat, ilmaisivat heidän olevan hallituksen rakuneja. Yksi ratsasti hiukka toisten edellä, nähtävästi heidän päällikkönsä. Useita muitakin ratsastajia tuli näkyviin, seuraten näiden jäljessä, kunnes monilukuinen joukko näkyi kulkevan kentän poikki.

Gertrudis katseli kuitenkin vaan edelläratsastajaa. Tämä oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut tätä silmillänsä tuntea, mutta Gertrudis'en sydän sanoi hänelle, ken tämä oli.

Huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän katseli yhä ratsastajia, kunnes nämä katosivat laskevan auringon kultaiseen kimallukseen.

Ei kertaakaan heidän päällikkönsä ollut kääntänyt päätänsä kartanoon, ja kuitenkin se oli don Rafael, joka saamansa käskyn mukaan meni yhtymään rykmenttiinsä ja joka, salatakseen sotamiehiltänsä sydämensä ahdistusta, täten ratsasti kartanon ohi taaksensa katsomatta.

Kun don Rafael ei enään hengittänyt samaa ilmaa kuin Gertrudis, oli tällä surullista huvitusta hänen uljaan hevosensa, Roncadorin, hoitamisesta, jonka, sittenkuin se oli nelistänyt tiehensä kohtauksessa Arroyon miesten kanssa, don Marianon paimenet jälleen olivat ottaneet kiinni ja vieneet kartanoon.

Vähän tämän jälkeen vietettiin Marianitan häät don Fernando de Lacarran kanssa. Tämä naiminen oli sovittu jo aikoja kapinan syttymisen edellä, eikä se kohdannut mitään vastusta don Marianon puolelta. Don Fernando oli tosin espanjalainen, mutta, kuten moni hänen kansalaisensa, tunsi hän mieltymystä siihen maahan, jonka hän omakseen oli valinnut.

Muutama päivä häiden jälkeen vei hän nuoren morsiamensa San Carlos-nimiseen maakartanoon. Hänen kartanonsa oli, kuten Del Vallekin, Ostuta-virran rannoilla, joka eroitti nuo molemmat kartanot, ei kaukana samannimisestä järvestä.

Suurin osa don Fernandon maatilalla olevata väkeä oli jäänyt isännällensä uskolliseksi. Tästä syystä se näytti tarjoavan turvallisempaa olopaikkaa kuin Las Palmas tuon levottoman kapinan aikana, ja don Fernando esitti siis, että hänen appensa sekä Gertrudis seuraisivat Marianitaa hänen kotiansa. Don Mariano kuitenkin tämän tarjoumuksen hylkäsi, toivoen suuren kaupungin elämän ja liikkeen huvittavan Gertrudista, joka oli vajonnut synkkään alakuloisuuteen. Hän piti siis Oajacaan menemisen parempana ja panikin tämän päätöksensä toimeen muutamana päivänä nuoremman tyttärensä häiden jälkeen. Gertrudis kieltäytyi käyttämästä kantotuolia, joka hänelle matkaa varten oli hankittu. Hän halusi ratsastaa uljaalla Roncadorilla, joka niin usein oli don Rafaelia kantanut, ja hevonen, ikäänkuin tietäen kantavansa mitä sen omistaja piti maailmassa suurimmassa arvossa, salli Gertrudis'en valkeain sormien ohjata itseänsä yhtä nöyrästi, kuin jos don Rafaelin vankka käsi olisi ollut ohjaksissa.

Päinvastoin don Marian on toivoa ei Oajacassa oleskeleminen laisinkaan voinut karkoittaa sitä alakuloisuutta, joka hänen tytärtänsä vaivasi. Tunnotoinna kaikelle kaupungin vihaisemman seuraelämän viehätyksille tuli aika Gertrudis'esta pitkäksi. Yksi iloinen silmänräpäys hänellä oli; se oli kuin huhu kertoi eversti Tres-Villas'en Aguas Calientes-nimisen paikan valloitettuansa leikkuuttaneen hiukset kolmeltasadalta naiselta.

Kuten jo Trujanokin viittasi, joka oli Marianitalta kuullut asian, oli tämä uutinen silmänräpäykseksi täyttänyt tuon nuoren kreolinaisen sydämen ilolla ja ylpeydellä. Hän yksinänsä käsitti tämän omituisen julmuuden syyn. Don Rafael ei tahtonut hänen olemaan ainoan naisen, jonka oli paheksuminen tukkansa menettämistä. Tämän tapauksen jälkeen kului monta kuukautta hänen saamatta minkäänmoisia tietoja don Rafaelista, ja hänen poskensa, jotka yhä enemmän kalpenivat, todistivat hänen kärsimistänsä sieluntuskista.

Kaksi kokonaista vuotta nämä tuskat kestivät. Turhaan ponnisteli tuo nuori tyttö tukahuttaaksensa lempeä, joka hänen elämätänsä hivutti.

Gertrudis ei kuitenkaan valittanut, vaan salasi, niin hyvin kuin voi, suuren tuskansa. Pitkinä, unettomina öinä, kun hänen malttinsa oli loppumaisillaan, joskus heikko toivon säde hänen tasapainonsa palautti.

Silloin hän ajatteli viimeistä keinoaan, jota hän aikoi käyttää, kun hänen vastustusvoimansa oli tyhjentynyt, nimittäin tuota toista hiuspalmikkoa, jonka don Rafael häneltä oli leikannut ja jonka hän huolellisesti oli säilyttänyt.

Roncadorin takasin lähettäminen omistajallensa oli häneen jo kovasti koskenut. Se oli ollut yksi askel hänen puoleltansa taistelun sovittamiseksi hänen lempensä ja ylpeytensä välillä. Vieläkin tuskallisemmaksi tulisi hänestä tuntumaan tuohon viimeiseen keinoon turvaaminen ja sitä lupausta hyväksensä käyttäminen, jota hän niin ennustavana kerran oli pyytänyt.

KOLMASKYMMENES KUUDES LUKU.

Rosvoleiri.

Huajapamista ja Oajacan kaupungista lähtee kaksi tietä, jotka suuntaavat toisiinsa, kunnes lopulta yhtyvät. Näiden yhtymäpaikka on Ostuta-virran rannalla, lähellä samannimistä järveä, eräällä kohdalla, jossa on kahlauspaikka virran poikki. Ennenkuin tulee tälle kahlauspaikalle, on Del Valle-niminen kartano Oajacan tien toisella puolen, ja tunnin matkan päässä, virran yli kahlattua, San Carlos'en maat alkavat. Kumpikin maatila, joiden alle kuuluu ääretöin maa-ala, yhtyisivät toisiinsa, jos ei virta niitä eroittaisi.

Pitkin virran oikeanpuolista rantaa, tuon äskenmainitun kahlauspaikan lähellä, näkyi sen päivän seuraavana aamuna, jona don Rafael pakolaisena lähti Huajapamista, useampia hajallaan olevia tulia, jotka tuikkivat öisessä sumussa ikäänkuin tähdet pilvisellä taivaalla.

Vasemmallakin rannalla ja äskenmainittujen tulien vastapäätä näkyi toisia, epäsäännöllisesti kimaltellen pitkin virran reunaa. Kumpikin tulijuova ilmaisi leirin siellä oloa, vaikka virta sen jakoi kahteen osaan.

Virran oikealla puolella, silläpuolen, missä San Carlos-niminen kartanokin sijaitsi, oli pääleiri. Siellä oli suuri, säkeistä ja niinimatoista koottu teltta.

Kaksi kireestä kantapäihin pyssyillä, miekoilla, pistoleilla ja puukoilla varustettua miestä olivat vahdissa teltan kumpaisellakin puolen, astuskellen edestakasin, mutta niin etäällä, ett'eivät voineet kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin.

Tämä huono teltta oli molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, pääkortteeri, jossa kumpikin rosvo tässä silmänräpäyksessä olivat.

Ryöstettyään Las Palmas-nimisen maakartanon, olivat he jonkun aikaa olleet poissa paikkakunnalta, mutta nyt he olivat sinne palanneet, tuoden uusia liittolaisia seurassansa. Arroyo oli vannonut, ett'ei hän jätä kiveäkään Del Vallen maakartanosta paikallensa, ja heidän Ostuta-virran rannalla olemisensa tarkoitus oli tämän valan täyttäminen.

Tällä hetkellä istuivat nuo molemmat velikullat parilla härän pääkallolla, jotka heillä oli tuolien asemasta, poltellen maissinlehteen kieritettyä tupakkaa.

Äkkiä kohosi ovena oleva matonräpäle, ja miesmäinen nainen näyttäytyi aukossa. Se oli Arroyon vaimo. Hänen karkeat, mustat hiuksensa olivat kiedotut päälaelle isolla, kultahelyillä koristetulla ja kilpikonnan kuoresta tehdyllä kammalla. Hänen kaulallansa riippui useita helminauhoja, joihin oli kiinnitetty joukko ristejä, taika-esineitä ja muita kultakoristeita, mutta näistä kirjavista koristuksista huolimatta olivat hänen kasvonsa innoittavat, varsinkin kun niitä tässä silmänräpäyksessä rumensivat kaikki kiukun ilmaukset.

— Häpeä teille! hän huudahti, luoden Bocardoon sen vihaisen silmäyksen, jota hän ei uskaltanut luoda mieheensä, — häpeä teille, että tuosta kärmeenpesästä teidän valanne tehtyä vielä on kiveäkään jäljellä!

— Mitä nyt? kysyi Arroyo tyytymättömänä. — Mistä kärmeenpesästä sinä puhut?

— Del Vallen maakartanosta… mistäpä muusta? Meidän miehemme ovat sitä kolme päivää ilman mitäkkään tuloksetta piirittäneet. Ei, ei tuloksetta, sillä juuri olen saanut kuulla kymmenen meidän miehistämme saaneen eräässä kahakassa surmansa, ja että tuo kirottu katalani, joka sitä paikkaa vallitsee, on antanut naulita heidän päänsä kartanon portille.

— Kuka sinulle sen on sanonut? kysyi Arroyo kiivaasti.

— Gaspacho. Hän odottaa ulkona sinun käskyjäsi. Hän on lähetetty apua pyytämään.

— Akka! huudahti Arroyo raivoisena. — Kuka sinulle on antanut luvan minun luokseni lähetettyjen airueiden kuulustelemiseen?

Tätä kysyttyään hän syöksyi seisovallensa, tempasi härän pääkallon, jolla hän oli istunut, ja teki liikkeen ikäänkuin lingoittaaksensa sen vaimoonsa.

— Pyhä Maria! tämä huudahti. — Ettekö te, herra Bocardo, aijo minua suojella?

— Hm, vastasi puhuteltu paikaltaan liikahtamatta, — tunnettehan te, arvoisa sennora, sananparren: "Kuoren ja puun väliin"… ymmärrättehän… näitä pieniä perheellisiä kahakoita…

— Ei tule enään olemaan, keskeytti Arroyo, malttaen mielensä; — ja nyt, sennora, hän jatkoi, kääntyen vaimoonsa, — on minulla eräs asia teille, ennenkuin päästän Gaspachon puheelleni.

— Mikä sitten? kysyi vaimo äreästi.

— Sinun on vielä kerran tutkisteleminen ottamaamme vankia. Koeta, jos mahdollista, saada selvä hänen asiastansa.

— Se lintu laulaa yhä vielä samalla äänellä, vastasi vaimo; — hän väittää olevansa don Mariano de Silvan palveluksessa ja että hänellä on viesti tuolle eversti-hullulle, joksi te don Rafael Tres-Villasta nimitätte.

Tämän vihatun nimen kuultuansa rosvo rypisti otsaansa.

— Oletko saanut selvää, mikä se viesti on?

— Mies väittää, ettei se ole laisinkaan tärkeätä. Mitähän luulet hänen taskuistansa löytäneeni, kun häntä tarkastelimme?

— Myrkkypullon kentiesi?

— Ei, mutta jotakin muuta yhtä hassua. Huolellisesti tehdyn kääryn, joka sisälsi pienen, hajuveteen kastetun, silkkisen nenäliinan, ja tähän oli käärittynä hiuspalmikko… pitkä ja kaunis, lempo vieköön.

— Hm, sanoi Bocardo; — ja mitä te, sennora Arroyo, sillä olette tehneet?

— Mitäpä, minä sillä olisin tehnyt? kysyi vaimo halveksivasti. — Minä heitin tuon roskan viestinviejän silmille. Epäilemättä se oli tuolle saakelin everstille lähetetty rakkauden merkki.

— Ottiko viestinviejä sen siis takasin?

— Otti sellaisella innolla, kuin jos se olisi ollut kultavitja.

— Sitä parempi, sanoi Bocardo; — minulla on eräs miete, hän jatkoi — ja, jos en erehdy, sukkela-miete. Tämän viestinviejän ja palmikon avulla voimme saada eversti Tres-Villas paikkaan, jossa hän lemmityisensä sijaan tulee kohtaamaan parikymmentä meidän miestä, jotka ilman mitäkkään vaikeuksitta tulevat ottamaan hänet kiinni hengissä. Asia on milt'ei kuin valmis. Viekää minut vaan tämän viestinviejän pakeille, niin minä vastaan lopusta. Mitä sanotte, Arroyo? Mitä on meidän eversti Tres-Villas'en kanssa tekeminen?

— Polttaminen hänet vähällä tulella… paistaminen hänet elävältä! vastasi rosvo, ilmaisten hurjaa iloa.

— Mutta sinun vaimosi tulee pyytämään hänelle armoa, lausui Bocardo ivallisesti.

— Kyllähän se sitä tekee, sanoi vaimo. — Ei, paistettava hän on ja poltettava vähällä tulella.

Ja hirveästi nauraen hän meni teltasta, antaakseen sijaa Gaspacholle, joka seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään.

— Puhu! käski Arroyo äskentullutta. — Sinä pahojen viestien tuoja, mitä sinulla on sanottavaa?

— Kentiesi, herra katteini, vastasi rosvo, — kentiesi minulla on joitakuita hyviäkin uutisia.

— Noh, kerro ensiksi ne huonot!

— Nähkääs, herra katteini, meitä ei ole kylliksi monta valloittamaan tuota maakartanoa väkirynnäköllä. Se suden pesä on näyttäinyt vahvemmaksi, kuin luulimmekaan, ja minut lähetettiin apua pyytämään.

— Kuka sinut lähetti? Luutnantti Lantejasko?

— Luutnantti Lantejas ei tule enään niitäkään viestiä lähettämään. Tänä aamuna naulittiin hänen päänsä maakartanon portille kersantti Yannez'in pään viereen.

— Lempo vieköön! huudahti rosvopäällikkö. — Yannezinko myöskin!

— He eivät ole ainoat, katteini. Kahdeksan muuta ovat menneet samaa tietä.

— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Arroyo. Kymmenen minun miehistäni jo kuolleena! Tulenkohan minä menettämään tämän joukon kuten edellisenkin? Jatka! Sinä olet kertonut minulle kylläksi huonoja uutisia. Anna minun nyt kuulla joku noista hyvistä!

— Eilen illalla tuli muuan ratsumies ratsastaen maakartanoa kohti, ikäänkuin hänen vaan olisi tarvinnut näyttäytyä portilla, tullaksensa sisään lasketuksi. Ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, huomasivat hänet kuitenkin kaksi meidän etuvartijatamme, jotka heti kävivät hänen kimppuunsa. Mutta kiivaan taistelun perästä onnistui ratsumiehen päästä pakoon.

— Lempo vieköön… mitä pölkkypäitä!

— Älkää olko suutuksissanne noihin miesparkoihin, herra katteini. Minä vakuutan, etteivät ne häntä päästäneet ilman kovatta ottelutta, jota parhaiten todistaa se, että toinen heistä sai häneltä luodin olkapäähänsä, samalla kun hän otti toista kauluksesta, nosti tämän satulasta ja paiskasi maahan. Viipyi kokonaista kaksi tuntia, ennenkuin tuo miesraukka jälleen toipui.

— Minä tunnen ainoastansa yhden miehen, joka voisi tehdä jotakin sellaista, sanoi Bocardo kalveten, — ja se on tuo saakelin eversti Tres-Villas. Juuri sillä lailla hän surmasi Antonio Valdezinkin.

— Se oli eversti Tres-Villas, lisäsi Gaspacho. — Pepe Lobos on siitä varma. Tämä kuuli tuon kummallisen hevosen kuorsaamisen, saman, jolla hän ratsasti sinä päivänä, jona hän tuli Las Palmas'een. Sitäpaitsi tunsi Pepe hänen vartalonsa ja äänensä, vaikka olikin yö. Kymmenen meidän miestä ajoi häntä takaa, ja tällä hetkellä hän jo lienee vankina.

— Pyhä neitsyt! huudahti Arrayo, katsoen taivaasen. — Lupaan sinulle palmupuun kokoisen vahakynttilän, jos tämä mies joutuu meidän käsiimme!

— Palmupuunko kokoisen! huudahti Bocardo hämmästyneenä. — Tarkoitatko sitä todellakin?

— Vaiti! sanoi toinen hillityllä äänellä. — Pidä suusi, Bocardo; sen lupasin, häntä pettääkseni.

— Noh, niin, lausui Bocardo, jos ne ottavat hänen vangiksi tahi ei, on vähäpätöinen asia. Me tulemme kaikissa tapauksissa hänet saavuttamaan. Jos oikein käsitän sen viestin tarkoitusta, joka tuolla palmikolla varustetulla miehellä hänelle on, voi häntä sillä houkutella vaikka maailman ääriin.

Tässä silmänräpäyksessä syöksyi Arroyon vaimo telttaan.

— Häkki on tyhjä! hän huusi. — Lintu on lentänyt pois tuon konnan, Juan el Zapoten seurassa, joka häntä vartioitsi!

— Tuli ja leimaus! raivosi Arroyo. — Heti heidän jälkeensä! Halloo! hän jatkoi, huutaen ulos teltan ovesta, — kaksikymmentä miestä hevosen selkään! Etsikäät metsästä ja virran rannoilta! Tuokaatte molemmat karkurit takasin käsistä ja jaloista sidottuina! Ennen kaikkia tuokaat ne hengissä takasin!

Käsky vaikutti vilkkaan liikkeen koko leirissä, jossa kukin näkyi kilpailevan keskenänsä, kuka heistä olisi ensimmäinen takaa-ajoa alkamaan.

— Lempo vieköön, jupisi Bocardo itseksensä, — jos eversti pääsee pakoon ja viestin viejä myöskin, niin hyvästi, kauniit suunnitelmani! Hm, hän jatkoi, Arroyon vaimon mentyä ulos jouduttamaan takaa-ajajien lähtöä, — hm, herra Arroyo, jos hän pääsisi meidän käsistämme, olisi se suuri vahinko. Kuitenkin lohduttakaamme itseämme käymällä San Carlos'en maakartanossa.

— Niin, vastasi toinen, — ja minulla on suuri huvittelemisen halu juuri nyt. Tänä iltana aijon huvitteleida. Huomenna ryntäämme Del Vallen kimppuun koko voimallamme, ja vieköön minut paholainen, jos jätän siellä kiveäkään kiven päälle.

— Niin, huomenna ryhdymme asiaan täydellä todella, sanoi Bocardo, hykertäen iloisena kämmeniänsä. — Mutta katsokaapas, hän jatkoi, katsellen ulos teltasta, — meidän miehet ovat valmiit takaa-ajoa alkamaan. Jos tahdotte totella minun neuvoani, niin lähettäkää vaan kymmenen miestä kahdenkymmenen sijaan. Ne riittävät kylläksi ottamaan kiinni nuo kaksi kanaljaa, jotka meiltä ovat karanneet. Lähetettyänne apua Del Vallen luokse, ei jää monta tänne pääkortteeriin jälelle.

Arroyo päätti noudattaa toverinsa neuvoa, valitsi ratsastajista kymmenen, joilla oli parhaimmat hevoset, ja käski heitä alkamaan takaa-ajon. Nuo muut kymmenen käskettiin samalla lähtemään Del Valle-nimisen maakartanon luo, tätä paikkaa piirittävän joukon avuksi.

KOLMASKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Vilvakka vuode.

Jätimme don Rafaelin matkalle Huajapamista Del Valleen.

Tarpeetointa on kaikkien niiden varokeinojen kertominen, joita hän noudatti, päästäkseen kapinoitsijoista, jotka joka haaralla samoilivat seudussa, jossa hän ratsasti. Riittää, kun sanoo hänen enimmästänsä yöllä matkustaneen. Mutta tälläkään tavalla ei hän laisinkaan ollut turvassa, ja useammin kuin kerran, täytyi hänen käyttää kaikkea sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jolla luonto hänet oli varustanut.

Kolmannen päivän ehtoona, juuri hämärässä, pääsi hän maakartanon läheisyyteen. Hän toivoi pian olevansa turvassa sen muurien sisäpuolella, kun nuo kaksi jo mainitsemaamme etuvartijaa joutuivat hänet näkemään ja hyökkäsivät esiin, ottaaksensa hänet vangiksi. Tämä toiminta oli sopusoinnussa Arroyon määräyksiin, joka oli käskenyt, että kaikki maakartanon lähellä nähdyt henkilöt otettaisiin kiinni ja tuotaisiin hänen luoksensa.

Don Rafael oli alussa epätietoinen vihollisesta, jonka kanssa hän oli tekemisissä; mutta hän ei ollut se mies, joka sovinnolla antautui niin raa'an kohtelun alaiseksi, kuin mitä etuvartijat osoittivat. Hänen vastarintansa loppuna oli näiden molempienkin saattaminen tappeluun kykenemättömäksi, mutta taistelun tapahtumat olivat Gaspachon siitä antamassa ilmoituksessa jokseenkin vääristeltyjä, jott'ei hän ärsyttäisi Arroyta kertomalla hänelle enemmistä tappioista.

Tosi on, että toisen sotamiehen olkapään luoti musersi; mutta tämä oli samalla mennyt niin läheltä sydäntä, että mies oli tunti jälkeenpäin kuollut. Mitä toiseen etuvartijaan tulee, oli eversti aivan oikein paiskannut hänet maahan, kuten kerrottiinkin, mutta sitä ennen oli hän työntänyt väkipuukkonsa tämän rintaan.

Vaikka hän jätti nämä molemmat kykenemättöminä hälinän nostamiseen, oli hänen pistoolinsa pamaus pahaksi onneksi ilmaissut hänen läsnäolonsa rosvoille. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua ajoi kymmenkunta näistä häntä takaa.

Kun eversti oli vapauttanut itsensä kummastakin vastustajastansa, epäili hän silmänräpäyksen, ratsastaisiko hän takasin, tahi jatkaisi matkaansa maakartanoon. Tämän epäilyksen ajalla nuo takaa-ajavat ratsastajat lähestyivät, ja yksi näistä, tuo ennenmainittu Pepe Lobos, hänet tunsi.

Kun don Rafael huomasi ratsastajat, kiekkasi hän äkkiä hevosensa ympäri ja ratsasti takasin samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Hänen toivonsa pakoonpääsemisestä perustui hänen hevosensa erinomaisen nopeuden tuntemiseen. Päästyään vähän matkaa edellepäin, aikoi hän paeta siihen taajaan metsään, jonka läpi hän äsken oli kulkenut. Tässä tarkoituksessa hän palasi sinne nelistämällä.

Arvellen olevansa tarpeeksi kaukana takaa-ajajistaan, poikkesi hän jyrkästi tieltä ja riensi eteenpäin taajan viidakon läpi, kunnes läpitunkematon kude oksista ja köynnöskasvista hänet esti etenemästä. Tähän hän pysähti, laskeusi ales satulasta sekä talutti hevosensa erään puun luokse. Sitten hän alkoi etsiä jotakin paikkaa, jossa hän turvallisesti voisi saada muutama tunti lepoa niistä ponnistuksista, joita hänellä päivän kestäessä oli ollut.

Muutama askel tästä näki hän jättiläis cedrelapuun, jossa kasvoi niin taajaan lehtiä, että se näytti lupaavan turvallisen piilopaikan oksiensa välissä. Peljäten takaa-ajajansa mahdollisesti vieläkin voivan löytää hänen jälkensä, päätti don Rafael kiivetä cedrelapuuhun, jonka tummat lehvät tulisivat hänet salaamaan terävimmältäkin silmältä. Tultuaan puuta lähemmäksi, huomasi hän sen suunnattoman paksuksi ja siihen kiipeämisen itsellensä mahdottomaksi. Ei hän myöskään voinut ulottua puun alimmaiseen oksaankaan. Keino tämän vaikeuden voittamiseen kuitenkin tarjoutui.

Mahdottoman suuri köynnöskasvi roikkui maahan puun ylimmäisistä oksista, ja sitä myöten voi don Rafael kiivetä ylös.

Puuhun päästyään hän laskeusi maata kahden suunnattoman oksan väliin, valmistautuen, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, jäämään sinne, kunnes huomisaamu koittaisi.

Hän toivoi takaa-ajajansa hänen jälkensä hukattua jakautuvan kaksi- tahi kolmehenkisiin ryhmiin, voidaksensa sitä tarkemmin tutkia metsän. Tässä tapauksessa hän luuli voivansa ne kaikki surmata, yhden toisensa jälkeen, suuren rohkeutensa ja voimansa avulla, joihin hänellä oli rajaton luottamus.

Muutaman minutin hän tarkasti kuulteli. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään, ei ainakaan mitään, joka olisi ilmaissut ihmisten läsnäoloa.

Vähitellen hän tunsi silmäluomensa tulevan yhä raskaammiksi, ja hetken kuluttua hän huomasi unen voittavan hänen päätöksensä pysyä valveilla. Turvatakseen itsensä puusta putoamiselta nukkuessaan, irroitti hän uumallansa olevan vyön ja sitoi itsensä sillä lujasti kiinni oksiin. Sitten hän vaipui syvään uneen.

KOLMASKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Huolimatoin etsiminen.

Kun takaa-ajajat olivat ennättäneet sille kohdalle, jossa don Rafael oli poikennut tieltä, he epätietoisina pysähtyivät. Tähän saakka oli heille ollut hänen jälkensä seuraaminen helppoa, mutta metsän hämärässä he ne hukkasivat, vaikka kuutamokin oli. Nyt syntynyt neuvottelu loppui siihen päätökseen, että heidän etsimisensä helpoittamiseksi olisi laskeuminen satulasta ja kaksittain yhdessä ryhmässä etsiminen koko metsän läpi. Sitten olisi heidän, jos eivät etsimisessänsä onnistuisi, palajaminen paikkaan, johon olivat hevosensa kytkeneet.

Päätös pantiin toimeen, ja miehet hajosivat eri haaroille.

Alussa he tekivät työnsä sangen tarkasti, mutta vähitellen heidän intonsa laimeni. Sama ajatus oli heissä kaikissa yht'aikaa herännyt. He muistivat, kuinka helposti eversti oli voittanut kaksi vastustajaansa, etuvartijat, ja nyt johtui heidän mieleensä, että hajaantumalla olivat tehneet kovin hätäisesti ja näin voimansa heikontaneet.

— Niin kirkkaasti kuin kuu nyt kumottaa, huomautti Pepe Lobos etsimätoverillensa, — herättää se minussa erään mietteen…

— Että everstikö voi nähdä meidät, ennenkuin me hänet? keskeytti hänen toverinsa.

— Oh, ei mitään sellaista, vastasi Pepe; tuon saakelin hallituksenpuoltajan kiinnisaaminen on mahdotointa. Ei, minä ajattelin, koska nyt on milt'ei yhtä valoisa kuin päivälläkin, että nyt olisi oiva tilaisuus teille näyttämään, mitä niin kauan minulle olette luvanneet.

— Mitä sitten?

— Juuri tuota temppua, jolla aina voi montepelissä voittaa.[Espanjalainen uhkapeli, jota tähän aikaan Mejikossa paljon käytettiin.]

— Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.

— Ne minulla on… aivan uudet kortit.

— Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.

Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet, että unohtivat kaikki ympärillänsä.

Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.

— Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. — Viisisataahan dollaria katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?

— Niin vastasi Suarez, — viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha. Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota hornan everstiä vangitessa?

— Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.

— Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.

Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe nukkumaan.

— Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, — en ole saanut unta rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin. Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin kentiesi nukun liian myöhään.

— Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen palkinnon yksinäni.

Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.

Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä, oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi, hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.

Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt takaa-ajamisesta.

Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:

— Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi toinen. — Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät nähdä.

— Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. — Jos hän sattuisi meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.

— Hm, jupisi toinen, — enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä, jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton satulasta?

— Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria! Kuulitteko mitään?

Nuo kaksi kapinoitsijaa pysähtyivät kuultelemaan. Se oli vaan väärää hälytystä, mutta se sai heidät toisellensa ilmaisemaan sitä pelkoa, jonka everstin maine heissä oli herättänyt. Kun naamari täten oli heitetty pois, sopivat kumpikin siitä, että heti palajaminen määrättyyn kohtauspaikkaan olisi viisainta.

Loput neljä takaa-ajajata jatkoivat nuuskimistansa, mutta tekivät sen niin huolimattomasti, että he pari, kolme tuntia etsittyänsä palasivat yhtä hyvinä aukkoon, jossa heidän toverinsa heitä jo odottivat, paitsi Suarez ja Pacheco, jotka eivät vielä olleet heränneet.

Kuu oli jo laskenut, ja päivä oli sarastamaisillaan. Nuo kahdeksan kapinoitsijaa olivat istuutuneet aukon keskelle ja, tuliluikut polvillansa sekä väkipuukot pistettyinä saappaanvarsiin, he kuultelivat Pepeä.

— Suarez ja Pacheco eivät koskaan tule palajamaan, lausui Pepe vastaukseksi toveriensa arveluihin. Lyönpä vetoa, että tuo Belzebubin eversti on pannut heidät murskaksi, samoinkuin hän teki Panchito-paralle… ja koska me olemme etsineet koko yön, jälkeäkään löytämättä, niin…

— Me etsimme aluemme mitä suurimmalla tarkkuudella, keskeytti yksi, joka oli näyttänyt suurinta pelkoa everstin kohtaamisesta.

— Samoin teimme mekin, lisäsi Pepe. — Kysykääpä tuolta toveriltani. Vaikka emme ole voineet hänen jälkiänsä huomata, on selvä, että tuo hallituksen ystävä on jossakin paikassa tässä metsässä… mihinkäs Suarez ja Pacheco muutoin olisivat voineet joutua? Minun neuvoni on siis, että palajamme sille kohdalle, jossa hän poikkesi maantieltä, ja sitte seuraamme siitä hänen hevosensa jälkiä.

Toiset suostuivat tähän esitykseen, joka myöskin heti pantiin toimeen.

— Saatuamme vihiä hänen piilopaikastansa, jatkoi Pepe, — voimme jakautua kahteen ryhmään, neljä miestä kuhunkin. Toinen ryhmä lähestyy yhdeltä, toinen vastakkaiselta puolelta. Siten saamme hänet väliimme, ja ensimmäinen, joka hänet huomaa, ampuu hänet kuin hullun koiran. Se on varmin keino. Nuo viisi sataa dollaria, jotka katteini on luvannut sille, joka ottaa hänet kiinni hengissä, olisivat kyllä sangen hyvät; mutta minä sanon: kostoa ennen kaikkia. Sitäpaitsi hän kentiesi tuleekin vaan haavoitetuksi, ja silloin voimme kaikissa tapauksissa saada tuon palkinnon.

Pepen neuvo saavutti yleisen hyväksymisen, ja päätettiin viivyttelemättä palata maantielle.

He tulivat tielle, juuri auringon alkaessa kullata palmujen korkeita latvoja, ja nyt alkoi jälkien etsiminen metsän läpi.

Hevosen kavion jäljet, eräs katkennut oksa ja muutamat vihriät sassafrasi-puun lehdet osoittivat selvään sen paikan, missä don Rafael oli metsän läpi ratsastanut.

Seurattuaan hänen jälkiänsä hetkisen, luulivat kaikki, ett'ei karkulainen enään voisi olla kaukana. Kapinoitsijat jakautuivat nyt, kuten päätetty oli, kahteen ryhmään, joista toinen seurasi jälkiä, samalla kun toinen teki kierroksen, ja tunki vastakkaiselta taholta viidakkoon.

Tuon viimeksimainitun ryhmän tehdessä kiertävää liikettänsä, kohtasivat he äkkiä ne ratsastajat, jotka olivat lähetetyt Juan Zapotea ja tuota karannutta viestin viejää takaa-ajamaan. Äskentulleet päättivät nyt yhtyä noihin muihin ja noudattaa yhteistä suunnitelmaa. Tässä tarkoituksessa he jakautuivat kolmeen osastoon ja lähestyivät näin sitä kohtaa, jossa otaksuivat don Rafaelin olevan piilossa.

Neljä ryhmää tunki nyt siis yhteistä keskipistettä kohti, ja tämän keskipisteen sydämessä oli tuo iso cedrelapuu, johon don Rafael oli lymynnyt. Tämä oli everstille sangen vaarallinen hetki.

KOLMASKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Eräs kohtaus.

Samalla kun Pepe toverinensa valmisteliivat tunkeumaan viidakkoon, heräsi don Rafael syvästä unestansa.

Tuskin oli hän ennättänyt muistella tuota vaarallista asemaa, jossa hän oli, ennenkuin läheltä kuuluva lehtien kahina herätti hänen huomiotansa, ja katsottuaan ales hän huomasi kaksi miestä lähestyvän cedrelapuuta, kumpikin kantaen isoa kääryä kädessään.

Kumpaisenkin äskentulleen puku oli sangen sopimatoin niin okaisessa viidakossa kulkemiseen, kuin se, jossa he olivat. Heillä oli ainoastaan paita ja puuvilla-housut, ja vaikka yö oli ollut aivan kosteetoin, näyttivät kysymyksessä olevat vaatteet läpimärjiltä.

Vähintäkään aavistamatta don Rafaelin puussa olemista tahi yhdenkään ihmisen läsnäoloa, liikkuivat nuo molemmat miehet mitä varovaisimmin. Milloin he katsoivat oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin he olisivat jotakin etsineet tahi peljänneet jonkun vihollisen pensastoissa piilevän.

— Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä toisellensa, — kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet päällemme.

— Niin, kuului vastaus; — mutta meidän on supistaminen täällä oloamme niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.

Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.

— Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen kantoi, — tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?

— Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä seudusta… sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.

— Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän. Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.

— Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?

— Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se tekee… ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään, lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa, jota hän oli auttanut karkaamaan. — Rohkeutta siis, toverini, hän kehoittaen jatkoi, — minä koetan parastani, pelastaakseni teitä kaikissa tapauksissa pulasta.

— Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. — Tuo velikulta näkyy olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen paikkaan minutkin.

Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.

Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.

— Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, — teillä ei ole mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin pois aseenne!

Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen; mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.

— Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.

— Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael. — Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.

Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja otti hattunsa ales.

— Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te pakenette Arroyo-rosvoa… niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin; mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita… joko tahi ei!

— Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, — tepä todellakin osaatte käydä suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?

— Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon… ja…

Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.

Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten kasvoja.

— Lempo olkoon! tämä huudahti, — näyttääpä vaarallisemmalta kuin luulinkaan.

Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.

— Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni joko hengissä tahi kuolleena.

— Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen illalla, lausui don Rafael.

— Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.

— Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.

— Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina, kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija, mahdotointa.

— Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael alakuloisella äänellä.

— Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata, sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan. Kuitenkin yhdellä ehdolla.

Mainitse se, sanoi eversti.

— Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.

— Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. — Minä huomaan teidän olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, — enpä tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.

— Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta, herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi aavistaa teidän siellä oloanne.

— En, vastasi don Rafael. — Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien ajama jaguari… voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta vihollista kuin suinkin.

— Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään… se on vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti, jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.

Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Karkulaiset vaarassa.

Zapoten ja hänen toverinsa, viestin viejän, tehtyä pitkän kierroksen metsän lävitse, pääsivät he Huajapamiin johtavalle tielle. Heidän aikomuksensa oli matkansa jatkaminen Huajapamiin, jossa arvelivat hallitusystävällisen sotajoukon vielä oleilevan ja jossa luulivat tapaavansa eversti Tres-Villas'en, jonka luokse tuo viestin viejä oli lähetetty. Eipä entinen rosvo eikä hänen toverinsakaan aavistanut, että he äsken olivat erinneet juuri tuosta everstistä.

— Vahinko, muistutti viestin viejä, — ett'emme kysyneet tuon herran nimeä. Se oli joku ylhäinen, hallituksen joukossa palveleva upseri, sen huomasin hänen virkapuvustansa.

— Hoh, vastasi Zapote. — Mitäpä hyötyä meillä hänen nimestänsä olisi? Hän on hukassa, pelkään. On siis saman tekevä, mikä hänen nimensä on.

— Kukapa tiennee, vastasi viestin viejä epäillen.

— Se minua enin suututtaa, jatkoi Zapote, — ett'emme voi tehdä mitään hänen eduksensa. Nyt se ainakin on liian myöhäistä, ja sitäpaitsi, Gaspar-hyväni, on meillä tätä nykyä täysi työ omaa tilaamme ajatellessa. Me olemme vielä kaukana turvallisuudesta.

Molemmat miehet jatkoivat matkaansa, hiipien hiljaa ja varovasti viidakon suojassa.

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun he taasen kuulivat metsää samoelevien, don Rafaelia takaa-ajavien miesten äänet. Kumpikin pysähtyi pensaiden muodostaman verhon taakse kuultelemaan. Syvän äänettömyyden vallitessa he kuulivat oksien kahinan ja seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät erään miehen vähän matkan päässä. Hän kävi hiipivin askelin sekä tuliluikku kädessänsä, ja vähän jälkeenpäin ilmestyi kaksi lisäksi ensiksimainitun takana. Kaikki kolme hiipivät varovasti puulta puuhun, käyttäen puunrunkoja satunnaisena suojanansa ja kurkistellen eteenpäin.

Yhdessä näistä miehistä huomasi Zapote vanhan tutun.

— Halloo, Perico! hän huusi.

— Kuka minua huutaa? kysyi Perico.

— Minä… Juan el Zapote.

— Mitä sinä siellä teet? Mistä sinä tulet?

— Leiristä, vastasi Zapote; — katteini on lähettänyt…

— Vai niin, katteini siis tietää meidän ajavamme takaa erästä hallituksen puoluelaista, joka on paennut metsään? Me olemme häntä koko yön etsineet, mutta emme ole häntä vielä löytäneet.

Tässä silmänräpäyksessä liittyi neljäs mies noihin kolmeen jo paikalla olevaan. Zapoten ja viestin viejän onneksi olivat nämä neljä juuri se ryhmä, joka ei vielä ollut tavannut leiristä tulleita ratsastajia, ja he eivät siis tietäneet heidän vanhaa toveriansa, Zapotea, ajettavan takaa karkulaisena.

— Kuten sanottu, jatkoi Zapote, — katteini on lähettänyt minut eräälle asialle toverini, tämän Gasparin kanssa, ja meillä on kova kiire.

Ennenkuin menette, lausui yksi miehistä, — sanokaa meille, oletteko nähneet ketään?

— Ketään? Ketä sitte? Hallituksen ystävääkö, jota te etsitte?

— Niin, eversti Tres-Villasta.

— Eversti Tres-Villasta! huudahtivat Zapote ja viestin viejä kuin yhdestä suusta.

— Erästä pitkää herraa, mustilla viikseillä ja puettu rakuunaupserin virkapukuun.

Selitys sopi aivan tarkalleen siihen henkilöön, jonka Zapote ja Gaspar vähää ennen olivat kohdanneet. He iskivät salaa silmää toisellensa.

— Emme, vastasi sitten tuo entinen rosvo kuivasti, — emme ole nähneet emmekä kohdanneet ketään; mutta me hukkaamme aikaamme. Hyvästi!

— Jumala kanssanne, vastasi Perico.

Jäähyväiset lausuttuansa poistui Zapote toverinensa astuskellen, niinkauan kuin vielä olivat kapinoitsijain näkyvissä, mutta sitten juosten kaikin voiminsa.

Päästyään niin kauaksi, ett'ei heidän enään tarvinnut takaa-ajamista peljätä, heittäytyi Zapote nurmelle kovin alakuloisen näköisenä.

— Mitä meidän nyt on tekeminen? kysyi Gaspar synkällä äänellä.

Zapote ei heti vastannut. Hän näytti olevan mietteisin vajonneena. Äkkiä hän hypähti seisovallensa ja huudahti:

— Eräs miete, oiva miete!

— Ah, mikä sitten?

— Kuulkaapa. Minä tunnen Del Vallen maakartanon piirittäjät, ja te tunnette sen puollustajat. Sillä tavoin me voimme päästä sisään, ja kerran sisään päästyämme otan viisikymmentä miestä mukaani ja pelastan everstin.

— Mutta jos hän sitä ennen joutuu vangiksi tahi tulee surmatuksi? intti Gaspar.

— Silloin koetamme vangita Arroyon. Olemmehan sitten kaikissa tapauksissa ansainneet kunniallisen palkinnon.

— Niin, lausui Gaspar, — eversti voi kentiesi päästä viiran rannalla olevaan bamburuohostoon, ja silloin me kentiesi voisimme hänet pelastaa.

— Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa voimme ennättää takaisin apumiehinemme. He voivat helposti hyökätä ulos Del Vallesta nyt, kun milt'ei kaikki piirittäjät ovat etsimässä. Pian, rientäkäämme joutuin maakartanoon!

NELJÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Pelastettu.

Yksin jääneenä alkoi don Rafael tyynesti miettiä asemaansa. Hän ei voinut kieltää pakoonpääsemisen toiveensa olevan sangen epävarmoja, ja että hänellä, jos ei joku aavistamatoin sattumus häntä auttaisi, oli äärettömän vähän toivoa tulla häntä uhkaavasta vaarasta pelastetuksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut yhtään aikaa hukattavana, vaan hänen täytyi heti tehdä päätöksensä.

Hän viipyi ainoastansa silmänräpäyksen, miettiäksensä, miten hänen olisi hevosellansa menetteleminen. Ensiksi hän ajatteli jättää sen sinne, mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuosta eläimestä kentiesi tulisi olemaan hänelle hyötyä. Se voisi olla jonkinlaisena liikkuvana suojuksena, jonka takana hän voisi suojella itseänsä takaa-ajajiensa luodeilta. Ja jos hän ensiksi pääsisi onnellisesti viidakosta, voisi hän sitten helposti paeta Roncadorin nopeuden avulla. Tästä syystä hän päätti jälleen etsiä hevosensa.

Hän ei ollut käynyt montakaan askelta, kun epäselvä äänien sorina tuli hänen korviinsa. Hän kuulteli, mutta kun äänet eivät kuuluneet lähestyvän, jatkoi hän matkaansa siihen viidakkoon, johon hän Roncadorin oli jättänyt.

Tuo eläinraukka ei ollut, vaikka nälän ja janon vaivaamana, tehnyt minkäänlaisia irtipääsemisen yrityksiä. Se seisoi yhä vielä sen puun juurella, johon don Rafael oli sen sitonut.

Taluttaen hevosta ohjaksista, alkoi don Rafael nyt niin joutuin kuin suinkin astua sen pensas- ja köynnöskasvi-sokkelon läpi, joka peitti maan. Aurinko, joka silloin tällöin vilahteli lehvien lomatse, teki hänen suuntansa etelään päin ohjaamisen mahdolliseksi, suuntaan, johon Zapote oli häntä neuvonut menemään.

Eipä viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin äänien kuuluminen sieltäpäin pakoitti häntä pysähtymään.

Sieltä kuului selvästi useamman miehen ääniä, jotka huutelivat toisillensa, ja don Rafael huomasi levottomana näiden häntä lähestyvän. Hän kuulteli tarkasti, vastaisiko tähän yhtään ääntä vastakkaiselta taholta, koska hän siinä tapauksessa olisi saarretuksi tulemisen vaarassa. Hän ei tietänyt vihollistensa lukua, mutta huudot ilmaisivat hänelle, ett'ei jono vielä ollut häntä täydellisesti saartanut, ja että siis vielä oli hiukan pelastuksenkin toivoa.

Hänen näin korvat pörössä kuullellessaan, oivalsi hän erään äänen, josta hän tajusi, ett'ei se tullut keltään ihmisolennolta. Se oli eräin tikan kuivaneesen puuhun nokittamista. Tämä ääni kuului hänen korviinsa ikäänkuin ystävän ääni. Se ilmaisi hänelle, ett'ei sillä taholla, josta se tuli, yksikään ihminen ollut metsän hiljaisuutta häirinnyt.

Silmänräpäystäkään epäilemättä alkoi don Rafael mennä ääntä kohti, linnun kestävän nokituksen johtamana.

Hän oli vielä vähän matkan päässä siitä kuivaneesta puusta, josta tikka haki ruokaansa, kun tuo lintu hänet huomasi ja pakeni metsään.

Don Rafael pysähtyi nyt ja käänsi korvansa kuultelemaan. Iloksensa luin huomasi takaa-ajajiensa äänen heikommaksi. Hän oli siis heistä kau'ennut.

Turvatakseen itseänsä takaa-ajajilta, käytti don Rafael nyt viekkautta, jonka hän oli oppinut intianeja vastaan tehdyillä sotaretkillänsä. Hän otti maasta kaksi kuivaa oksaa, joita hän löi toisiinsa, synnyttäen täten tikan nokittamisen kaltaista ääntä. Tehtyänsä tätä jonkun kerran, hän palasi takasin siihen suuntaan, josta äänet olivat pakoittaneet häntä poikkeamaan. Hän oli vakuutettu tien nyt olevan auki tähän suuntaan, jos ei vaan hänen takaa-ajajansa jälleen palajaisi, joka kuitenkaan ei ollut luultavaa.

Puolen tuntia kuljettuansa pensastossa, pysähtyi don Rafael, virkistääkseen itseänsä papaupuun hedelmillä, jotka hänen ympärillänsä kasvoivat. Niiden mehukas, meloninkaltainen ydin sammutti sekä nälän että janon.

Puolipäivä oli jo kulunut, ja auringon säteet valuivat vinoon oksien lomatse don Rafaelin jatkaessa matkaansa. Vähän tämän jälkeen hän huomasi harvemmiksi tulevien puiden välistä Ostuta-virran, joka virtasi tyynenä, juosten korkeita bamburuohoja kasvavien rantojen välissä. Hän ei viivytellyt piilopaikan etsimistä. Sen metsän reuna, josta hän oli tullut, ulottui muutaman askeleen bamburuohostosta, ja mennen tuon avonaisen paikan poikki niin joutuin kuin suinkin, katosi pakolainen bamburuohostoon.

Tuon jättiläisruohon peitossa hän tunsi itsensä turvallisemmaksi. Piilopaikastansa voi hän katsella virran yli, ja muutamista isoista kivistä, jotka olivat virran keskellä, tunsi hän sen paikan ja tiesi, ett'ei hän voinut olla etäällä Ostuta-virran poikki vievästä kahlauspaikasta, johon kaksi vuotta sitä ennen hänen Arroyon ja tämän rosvojen takaa-ajaminen oli häntä johtanut. Äkkiä hän kuuli takanansa huutoa ja hevosen astuntaa. Nämä äänet tulivat siitä joukosta, joita Arroyo oli lähettänyt häntä takaa-ajamaan ja jotka nyt tyhjin toimin leiriin palasivat.

Paremmaksi vakuudeksi vetäytyi don Rafael peremmälle ruovostoon, varovasti taivuttaen kädellään tieltänsä bamburuokoja, eikä ratsastajilla, vaikka he ratsastivat ainoastansa vähän matkaa hänestä, ollut aavistustakaan vihollisensa niin lähellä olemisesta.

Yhä kuullellen, kuuli don Rafael kahlauspaikan yli menevien hevosten molskimisen, ja muutama minuutti sen jälkeen vallitsi tällä-paikalla syvä hiljaisuus.

NELJÄSKYMMENES TOINEN LUKU.

Vastahakoinen lähettiläs.

Heti Huajapamin valloituksen onnellisen lakkauttamisen jälkeen sai don Kornelio kenraali Morelos'elta luottamustoimeksensa Oajacaan menemisen, tiedustelemaan tässä kaupungissa, jota vastaan kenraali nyt aikoi kääntää voittorikkaat aseensa, olevien hallituksen joukkojen todellista voimaa.

Matkalla määräpaikkaansa olisi don Kornelion myöskin eräs toinen asia toimitettava. Molempien rosvojen, Arroyon ja Bocardon, sanottiin oleskelevan Ostutajärven lähettyvillä, jossa ne totuttuun tapaansa maakuntaa ryöstelivät. Tehdäksensä lopun tästä laittomasta tilasta, joka koko kapinata häpäsi, oli kenraali Morelos määrännyt don Kornelion käskemään noita kumpaistakin rosvoa heti lakkaamaan konnuuksistansa; muussa tapauksessa heidät reväistäisiin halki neljän hevosen välissä.

Toverikseen lähetysmatkallansa oli don Kornelio valinnut Costalin sekä Claron ja saman päivän ehtoopuolella, vähän sen jälkeen, kun don Rafael oli pensastoon piiloittaunut, näkyi katteini molempine toverineen ratsastavan Huajapamin tietä eteenpäin, lähellä Ostutan kahlauspaikkaa. Tälle paikalle tultuansa he pysähtyivät, ja heidän hevostensa syödessä tienvieressä kävi Costal jalkasin virran rantoja tutkistelemassa.

Tällä välin hommaili Claro paistamalla virittämässänsä roviovalkeassa vihriäisiä maissin tähkiä ynnä joitakuita kuivatuita häränlihaviipaleita, jotka tulisivat olemaan heidän päivällisensä.

— Kuulkaahan, Claro, sanoi don Kornelio hetkisen vaijettuansa, — enpä tarvitse teille sanoa sen asian, jonka olemme toimeksemme saaneet, vaativan mitä suurinta varovaisuutta. Minä pyydän siis, että te ja Costal lakkaatte nimittämästä minua tapanne mukaan Lantejas'eksi, joka nimi minulle on tuottanut pelkkää onnettomuutta, ja että te sen sijaan nimitätte minua don Lukas Alacuestaksi. Tämä on äitini nimi, ja se soveltuu minulle yhtä hyvin kuin joku muukin.

— Kyllä, katteini, vastasi neekeri; — minä en ole unohtava teidän käskyänne… vaikkapa teloittajan kirves olisi niskallani.

— Minä luotan siihen. Koska Costal viipyy, voitte sill'aikaa antaa minulle muutaman noista viipaleista, joita juuri paistatte. Kait ne jo ovat kypsiä, ja minä kuolen nälkään.

— Niin minäkin, lisäsi neekeri, luoden ahmatun silmäyksen häränlihaan.

Claro levitti katteinin eteen satulaloimen pöytäliinaksi, ja tälle hän sitten laski muutamia lihaviipaleita sekä pari maissintähkää. Sitten hän istui valkean ääreen, veti esiin hiililtä lopun lihan ja alkoi syödä niin ahnaasti, ett'ei se tietänyt yhtään hyvää Costalin ateriaosalle.

— Ohoh, sanoi katteini, — jos te tuolla lailla jatkatte, jää teidän toverinne, Costal, todellakin päivällisettä.

— Costal ei tule syömään ennen huomenta, vastasi neekeri vakavalla äänellä. — Tänään on kolmas päivä juhannuksesta, ja tänä yönä on täysikuu. Costal paastoaa, rukoillaksensa jumaliaan.

— Uskotteko te Costalin pakanallisia taruja?

— Minulla on syytä niiden uskomiseen, vastasi neekeri vakavasti. — Ristittyjen jumala asuu taivaassa, Costalin jumalat asuvat Ostutajärvessä. Tlaluc, vuoren jumala, asuu Monopostiakin kukkulalla, ja hänen puolisonsa, Matlacuezc, veden emäntä, kylpöö siinä järvessä, joka tuota lumottua vuorta ympäröi. Kolmas yö kesäpäivän tasauksesta, täysikuun aikana, on se aika, jolloin he ilmestyvät Tehuantepekin kasikein jälkeläisille… viisikymmentä vuotta täyttäneille… ja Costal aikoo juuri tänä yönä niitä rukoilla.

Don Kornelio oli juuri istuttamaisillaan neekeriin järjellisempätä uskontoa, kun Costal palasi.

— Noh, sanoi katteini, — oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri todellakin Ostuta-virran rannoilla?

— Olen, vastasi intiani, — muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin, sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä, joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty, pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää tämän yön tuon pyhän järven rannalla.

— Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. — Niin lähellä! hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. — Mitä muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä isännästänne, don Mariano de Silvasta?

— Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen joukot sitä vielä piirityksessä.

— Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, — lienevätkään kenraali Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.

— Niin, sen tiedän, vastasi katteini, — sen tiedän… Kuitenkin… minä mieluummin… Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin, tuliluikku kädessä?

Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä enin huomiota ansaitsevalta.

— Sanokaa minulle, ystäväiseni… hän alkoi.

— Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. — Kenraali Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.

— Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.

Intianin silmät oikein säihkyivät raivosta, ja hänen eleensä uhkasi Gaspachoa hirmuisella rangaistuksella, kun don Kornelio, sitä estääksensä, kysyi:

— Mitä te tahdotte?

— Haluan tietää, oletteko sattuneet näkemään tuota Juan el Zapote-lurjusta ja hänen kelpo toveriansa Gasparia?

— Emme ole nähneet Zapotea emmekä Gasparia.

— Jos ei niitä saavuteta, tulee luultavasti katteini Arroyo hirttämään Perico-ystäväni, joka heidät tapasi ja päästi pakoon.

— Te siis olette Arroyon palveluksessa?

— Minulla on se kunnia.

— Kentiesi voitte sanoa, missä minä varmimmin voin hänet tavata.

— Se on kylläkin vaikeata. Kentiesi voitte hänet tavata kahlauspaikalla… jos hän ei ole mennyt muualle… esimerkiksi San Carlos'en maakartanoon… kaikissa tapauksissa on teidän meneminen kahlauspaikan poikki, ja sieltä voitte saada tietoa hänen olopaikastansa. Mutta onpa teillä muhkea viitta yllänne. Se näyttää liian isolta teille ja näkyy olevan aivan sovelias minun kokoiselleni miehelle.

Nämä sanat lausuen kannusti rosvo hevostansa ja nelisti tiehensä.

— Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, — minä pelkään täällä joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.

— Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal, olkapäitänsä kohottaen. — Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini, ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni, jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan nukahdamme… varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule uinahtamaankaan.

— Te olette oikeassa… minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme siis joka mies hetkisen.

Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta, jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet sikeään uneen.

Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin vajosi uneen.

NELJÄSKYMMENES KOLMAS LUKU.

Don Kornelio vangiksi otettuna.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran kahlauspaikalle.

Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta, että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat. Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden tähteitä, joita oli hajallaan maassa.

— Jos minä, lausui Costal katteinille, — osaan saada selville totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi… hän, joka teidän viittaanne niin ihastui… luulen voivani sanoa olevamme etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.

— Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen vartijaväki, intti don Kornelio?

— Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, — niin voitte jäädä sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen tiedusteluretken.

Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian näkyvistä kadonnut.

Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. — Jospa minä nelistäisin kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, — katsomaan, eikö häntä jo näy?

Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.

Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei säikähtyneeksi.

Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt. Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.

Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.

Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä, milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta ratsastaa askeltakaan eteenpäin.

Enemmäksi kauhistukseksensa huomasi hän samalla erään aaveenkaltaisen, valkoisiin puetun olennon, joka puiden välissä liikkui ja sitten äkkiä katosi. Aave näkyi tulleen tuosta valaistusta rakennuksesta, ikäänkuin paeten jotakin häntä siellä uhkaavaa vaaraa.

Katteini teki ristinmerkin ja istui sitten liikkumattomana satulassa, epäröiden, olisiko hänen pysähtyminen paikalleen, vai nelistäminen takasin kahlauspaikalle.

Näin epäröiden ja kysyen itseltään, olisiko hänen näkemänpä aave kentiesi heijastus jostakin soihdusta, katosivat soihdut äkkiä rakennuksen yläkerrasta.

Samassa silmänräpäyksessä tuli neljä tahi viisi ratsastajaa esille muurin varjosta, ja he ratsastivat häntä kohden, korkeaäänisesti kirkuen. Don Kornelio arvasi itsensä huomatuksi, vaara saattoi hänet järkeensä ja hän käänsi hevosensa ympäri ja ratsasti täydessä laukassa virtaa kohti.

Kokemuksensa opettamana oli don Kornelio matkaltaan setänsä luokse jo tuntenut inhoa huonoihin hevosiin, ja tähän matkaan oli hän nyt hankkinut itsellensä oikein hyvän. Hänellä oli siis perustettuja toiveita päästä takaa-ajajiensa käsistä. Sallimus tahtoi kuitenkin toisin, sillä Kornelion ratsastaessa jättiläissypressin ohi, hänen hevosensa kompastui tämän ulkoneviin juuriin sekä heitti ratsastajansa sellaisella vauhdilla satulasta, että hän, jos ei maa sillä paikalla, johon hän putosi, olisi ollut pehmeätä, epäilemättä olisi taittanut joitakuita luitansa.

Kuten nyt kävi, hän vaan vähäsen vikaantui, mutta ennenkuin hän jälleen oli päässyt jaloillensa, oli yksi takaa-ajajista ratsastanut esille ja heittänyt permen hänen ympärillensä.

— Todellakin, huudahti seuraavassa silmänräpäyksessä eräs ääni, joka tuntui don Korneliosta tutulta, — todella onkin viittani tuolla!

Katteini katsahti ylös ja tunsi sen miehen, joka oli hänen viittaansa mieltynyt. Tuo puhuja oli lyhyesti sanoen Gaspacho.

— Mikä onnen myyrä minä olenkaan, kun taasen teidät tapaan, jatkoi rosvo; — tuo viitta on teille liian suuri. Sen sanoin teille jo edelläpuolenpäivänä.

— Minä olen tyytyväinen siihen sellaisena kuin se on, vastasi katteini sävyisästi.

— Mitä vielä! vastasi Gaspacho, heittäen pois risaisen päällysvaatteensa ja puhuvalla eleellä käskien don Kornelion riisumaan yltänsä viitan.

Tämä epäili noudattaa käskyä; mutta Gaspacho tempasi häneltä viitan ja kietoi sen tyynesti oman kunnianarvoisen ruumiinsa ympärille.

— Kuulkaapa, ystäväiseni! huudahti muuan Gaspachon toveri, — mitäpä te hatullakaan teette, kun ei teillä ole viittaakaan? Teidän panamahattunne näkyy juuri minulle soveltuvan, ja tätä sanoessaan hän tempasi katteinin päästä hatun sekä pani sen omaan päähänsä.

Koska vangilla ei ollut muuta yllänsä, joka olisi rosvojen ahneutta kiihoittanut, irroittivat he permen hänen käsivarsistansa ja käskivät häntä seuraamaan heitä tuohon valaistuun rakennukseen. Tämän hän mielellänsäkin teki, sillä Gaspachon läsnäolo hänelle ilmaisi, että hän oli joutunut joidenkuiden Arroyon miesten käsiin.

Muureja lähestyessään kiinnittyi don Kornelion huomio uudestaan tuohon omituiseen, akkunasta leviävään valoon. Se ei voinut olla tulipalo, sillä siinä tapauksessa olisi rakennus jo aikoja sitten ollut kulunut.

Muutaman minutin kuluttua he tulivat portille. Se oli suljettu, ja yksi miehistä kolkutti sitä miekkansa kahvalla, lausuen samalla tunnussanan, jota don Kornelio ei ymmärtänyt. Vaan sitä vastoin hän ymmärsi täytyvänsä nyt vasten tahtoansakin tuoda ilmi sen viestin, jonka Morelos oli hänelle uskonut.

Tuo iso portti kääntyi raskaasti saranoissansa, päästääkseen sisään ratsastajat, joiden välissä vanki vietiin erääsen avaraan, kivillä laskettuun pihaan, jota useat ulkoilmassa palavat tulet valasivat. Noiden tulien ympärillä näkyi satakunta miestä ryhmissä, toiset istuen, toiset pitkällänsä, ja pitkin muureja seisoi yhtä monta satuloittua ja suitsilla varustettua hevosta. Siellä täällä näkyi tuliluikkuja, keihäitä sekä sapeleja tulen valossa välkähtelevän, eikä don Kornelio voinut välttää kauhistuksen karmimista, ollessaan tässä villissä joukossa.

Hän pysähtyi kuitenkin vaan pari minuuttia pihassa, joiden kuluttua Gaspacho viittasi hänelle itseänsä seuraamaan sitä kiviporrasta, joka johti ylös rakennuksen toiseen kerrokseen.

NELJÄSKYMMENES NELJÄS LUKU.

Pirullinen rangaistus.

Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet. Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin ja Zapote-karkulaisen kanssa.

Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa, ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.

Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.

Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki, näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.

Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.

Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa ylläpitämiseksi.

Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän rahojansakin tallensi.

Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.

Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden, oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.

Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille, tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella kuului korkeaäänistä melua.

Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.

Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat liekit ympäröivät.

Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.

Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota onnetointa uhria löi.

Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.

Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä suurempaan julmuuteen.

Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:

— Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin vangiksi. Tässä hän on!

Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu, kuin tuo inhoittava ruoskamies.

— Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; — minä tulen heti, kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa ja rahansa kätkenyt.

Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.

Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.

Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli tulossa.

Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.

— Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, — kuka te olette?

— Nimeni on Lantejas… katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on…

Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus, sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan, suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.

— Noh, lausui sakalin näköinen mies, — missä ovat mainitsemanne todistukset?

— Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,

— Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.

— Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin menettäneet päänne. Lemmon huono onni!

Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, — sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti huudon päästettyänsä pyörtyi.

Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.

NELJÄSKYMMENES VIIDES LUKU.

Viesti tuodaan perille.

Don Kornelion seisoessa ilmassa, joka milt'ei häntä tukahuttanut, näki hän yhden noista varjonkaltaisista olennoista muista eroavan ja häntä kohti tulevan. Miehen lähemmäksi tultua hän tunsi rosvojen julman päällikön, joka, ikäänkuin jaguari nuoleskellen verisiä huuliansa, käheällä äänellä huudahti:

— Tuokaa tänne vakoja! Minä tahdon tutkistella häntä sillävälin, kuin tuo toinen toipuu.

— Tässä hän on, vastasi Bocardo, työntäen don Kornelioa Arroyon eteen.

Tämä katseli don Kornelioa verenhimosta säihkyvin silmin.

— Tunnusta heti! hän huudahti, — ja anna asian loppua. Minä olen väsyksissä enkä halua kauemmin varrota.

— Herra Arroyo, vastasi Lantejas, minä olen kapinoitsijajoukossa palveleva katteini, ja kenraali Morelos on minut lähettänyt teille sanomaan…

Don Kornelio vaikeni. Hän epäili, uskaltaisiko hän ilmaista oikean asiansa.

— Missä ovat teidän todistuksenne? kysyi Arroyo.

— Paperini ovat minulta ryöstetyt.

— Vähät teidän papereistanne! Tänne, vaimo! jatkoi Arroyo, kääntyen akka kuotaleesen, joka vielä seisoi tuon pyörtyneen don Fernandon luona. — Tässä on sinulle vähän työtä, sillä minä olen hiukan väsyksissä. Minä annan sinun toimeksesi tämän vakojan saamisen tunnustamaan, kuka hänet on lähettänyt, ja missä tarkoituksessa hän on tullut. Pakoita häntä puhumaan, millä keinoin vaan haluat.

— Varsin mielelläni, vastasi kuotale, — mutta ei vielä. Tuo visapää on jälleen toipunut, ja, mikä vieläkin parempi, on lopulta tullut järkeensä… hän haluaa ilmaista.

— Tuo hänet sitten tänne! käski Arroyo. Monta miestä riensi irroittamaan don Fernandoa seinästä, johon hän oli kytketty, ja puolittain laahasivat, puolittain kantoivat he hänet lattian poikki Arroyon luokse.

— Kas niin, kurja! huudahti akka, — missä sinun rahasi ovat kätkettynä?

— Missä sinun vaimosi on? huusi Arroyo. Hänen isänsä on hänestä kelpo lunnaat maksaminen.

Kivun masentamana neuvoi don Fernando tuskin kuuluvalla äänellä tuon kätköpaikan, jonka ovi, sukkelasti muuriin salattuna, oli jäänyt rosvojenkin tarkoilta silmiltä huomaamatta.

Sekä Bocardo että Arroyo riensivät heti sille paikalle. Nelikko dollarin rahoja ja iso joukko rahaksi tekemätöntä hopeata oli huoneessa, mutta Marianita-rouva oli kadonnut.

Kun don Fernando sen kuuli, päästi hän ilon huudahtuksen ja pyörtyi uudelleen.

Don Kornelion mieleen muistui nyt tuo valkoisiin puettu aave, jonka hän puiden välissä oli nähnyt, ja hän ei epäillyt sen olleen juuri saman henkilön, jota he etsivät.

Arroyo palasi vankiansa tutkimaan, mutta nyt näkyi don Kornelion koko luonto muuttuneen. Viinan höyryt ynnä pihkasoihtujen katku olivat nousseet hänen päähänsä, ja koska hän ei milloinkaan ollut väkijuomia nauttinut, oli vaikutus samallainen kuin todellisesta, vaan pian ohimenevästä päihtymyksestä.

— Herra Arroyo! hän huudahti niin jyreällä äänellä, että se milt'ei häntä itsenänsäkin hämmästytti, — ja te, herra Bocardo, minä käsken teitä kumpaakin kunnioittamaan hänen ylhäisyytensä, kenraali Morelos'en airuetta… minua, jota hän on käskenyt teille sanomaan, että jos te jatkatte verisillä hirmutöillänne sen pyhän asian häpäisemistä, jonka puolesta me taistelemme… emme niinkuin rosvot vaan kuten kristityt… tulette te molemmat neljän hevosen välissä reväistäviksi.

Tämän odottamattoman ja loukkaavan uhkauksen kuultuansa säihkyi Arroyon silmät raivosta. Bocardoon se teki toisellaisen vaikutuksen. Hän vaaleni ja alkoi vavista Morelos'en nimeä mainittaessa.

Vaikka säikähtyneenä omasta rohkeudestansa, jatkoi don Kornelio kuitenkin samalla äänellä:

— Tuokaa tänne neekeri ja intiani, jotka ovat vankeina kuten minäkin, ja kuulustelkaatte, eikö molemmatkin tunne minua katteini don Kornelio Lantejas'eksi. Jos he eivät sitä tee, niin…

Tällä kohdalla Arroyo keskeytti puhujaa, rynnäten esiin ja käheällä äänellä huutaen:

— Voi teitä, jos te valehtelette! Minä tulen silloin repimään kielen suustanne ja sillä roimimaan poskillenne.

Lantejas, joka nyt vasten luontoansakin oli tullut kovin rohkeaksi, vastasi tähän uhkaukseen ylpeästi hymyillen.

Claroa lähetettiin hakemaan, ja hän astui seuraavassa silmänräpäyksessä huoneesen.

— Kuka tämä mies on, sinä neekerikoira? ärjyi rosvo.

Tällä kertaa liian täsmällisenä täyttämään esimiehensä käskyjä paljasti neekeri valkoset hampaansa salaperäisesti hymyillen.

— Don Lukas Alacuesta tietysti! hän vastasi. Ilon huudahtus pääsi rosvolta.

— Mutta onhan minulla toinenkin nimi, eikö niin? kysyi don Kornelio hämille joutumatta.

— Don Kornelio Lantejas, lisäsi Claro.

— Todistukset!… Todistukset! huusi Arroyo. — Todistukset! Ne minun pitää heti saada!

Tässä silmänräpäyksessä kuului kovaa mellastusta oven takana. Tämä temmattiin kiivaasti auki, ja Costal syöksyi keskelle huonetta, pitäen toisessa kädessään veristä väkipuukkoa, samalla kun toinen oli käärittynä muodottomaan myttyyn, joka oli jonkinlaisen kankaan tapaista. Tämä viimeksimainittu oli hänellä kilpenä useain miesten hyökkäystä vastaan, jotka takaapäin häntä ahdistivat.

Costal, päästyänsä sisään, kääntyi heti ympäri, ruveten takaa-ajajiansa vastustamaan. Kun nämä olivat päällikkönsä läheisyydessä, lakkasivat he päällekarkaamisestansa, ja yksi heistä huusi Arroyolle, että intiani oli tappanut heidän toverinsa, Gaspachon.

— Se tapahtui, saadakseni takasin omani, vastasi Costal, — tahi oikeammin katteini Lantejas'en oman, ja tässä se on.

Tämän lausuttuansa purki intiani sen esineen joka hänellä oli kiedottuna vasemman käsivartensa ympärille ja joka näkyi olevan tuo niin, pahalla ajalla poistullut viitta.

Don Kornelio tarttui siihen ilosta huudahtaen ja pisti heti kätensä sen lakkariin.

— Tässä on todistukseni! hän lausui, vetäen lakkarista joukon tuon tapetun rosvon suonista vuotaneella verellä niin tahrattuja papereja, että niitä tuskin voi lukeakaan. Tarpeeksi niistä kuitenkin sai selkoa todistamaan don Kornelion olevan se, joksi hän itsensä oli sanonut ja sen käskynhaltijan nimen, jonka puolesta hän toimi.

Morelon nimi näiden rosvojen keskellä oli hänelle sama kuin Herran kuiskaus Danielille jalopeurain luolassa. Nuo molemmat julmat päällikötkin hiljensivät äänensä tätä niin yleensä peljättyä ja kunnioitettua nimeä mainittaessa.

— Noh, olkoon sitten niin, huudahti Arroyo, vastenmielisesti taipuen; — mutta jos te koskaan kerskaatte niistä hävyttömistä sanoista, joita minua vastaan olette käyttäneet, niin… ja rosvo kähisi suustansa hirveän kirouksen. Mitä kenrali Morelos'een tulee hän jatkoi, voitte hänelle sanoa, että kukin meistä sotii tavallansa, ja että hänen uhkauksistansa huolimatta minä tulen noudattamaan omaani.

Tämän sanottuansa hän käski päästämään irti nuo kolme vankia ja antamaan heille takasin heidän aseensa sekä hevosensa.

— Kuusi ratsastajaa nouskoon heti hevosen, selkään ajamaan takaa tuota karannutta sennoritaa! huudahti Arroyo, don Kornelion ja hänen toveriensa lähtiessä huoneesta. — Satuloitkaa heti hevoseni; minä tulen mukaan ja te myöskin, Bocardo!

NELJÄSKYMMENES KUUDES LUKU.

Iloisia ja surullisia sanomia.

Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä niin hyvin oli kätkenyt.

Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.

Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista, mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili, jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän siis asettui jalkamiehen tielle.

Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.

— Ah, herra, hän huudahti; — auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee apua isännällensä!

— Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.

— Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.

— San Carlos'en maakartanostako?

— Niin, herra. Tunnetteko hänet?

— Tunnen; onko hän missään vaarassa?

— Äh, vastasi palvelija, — rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.

— Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. — Ja teidän emäntänne, donna Marianita, hän lisäsi, — miten hänen laitansa on?

— Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. — Kaikeksi onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka eivät koskaan riko sotalakeja.

— Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään maakartanoa piiritä?

— Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.

— Hyvä! lausui eversti. — Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille pikaisen ja verisen koston.

Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.

— Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin ratsastaessaan.

— Ah, herra, vastasi palvelija, — minä olin niin hämilläni, kun hän minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en. Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja sisartansa… joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.

Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.

— Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla tänä iltana?

— Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi näiden jumalattomien ihmisten käsiin.

— Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.

— On mahdollista, jatkoi palvelija, — että donna Gertrudisen sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.

— Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?

— On, herra, vastasi palvelija, — donna Gertrudis on ikäänkuin entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta, herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.

— Ei se mitään ole, vastasi eversti, — mutta sanokaatte minulle, tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?

— Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.

— Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.

— Niin, jatkoi palvelija, — ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska hänet näin on hyljätty… kuolee hivumalla, mutta varmaan… Kuinka, herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin se pyrkisi ulos rinnastanne.

— Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael, — mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?

— En, vastasi palvelija; — mutta olisinpahan minä hänen sijassansa, en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt hempeämpää ihmistä.

Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.

— Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi tunnustushuutoon, — että täällä on eversti Tres-Villas.

Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.

— Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. — Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen eräässä tärkeässä asiassa.

Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.

Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille, että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.

— Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.

— Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien löytäminen vaikeata.

— Se on kylläkin totta, vastasi eversti; — sattumasta minä kuitenkin heidän tyyssijansa tiedän. He ovat San Carlos'en maakartanossa. Pitäkää huolta, luutnantti Veraegui, että miehenne ovat varustetut tarpeeksi asti köysillä. Ottakaa myöskin aasin selässä tykki mukaanne; me tulemme kait sitä portin särkemisessä tarvitsemaan.

— Mutta, herra eversti, mitä te köysillä teette? kysyi luutnantti.

— Noiden konnien mestaamiseen, herra luutnantti; me tulemme hirttämään heidät joka ainoan miehen.

— Hyvä, vastasi tämä. — Mutta kuulkaahan, herra eversti, kaksi epäluulon alaista velikultaa saapui tänne hetkinen sitten. He kertoivat kohdanneensa teidät metsässä, ja että kapinalliset ajoivat teitä takaa… sentähden me oikeastansa hankimmekin ulos. Koska ainakin toinen näistä miehistä näytti kovin epäiltävältä, panin minä ne varmuuden vuoksi lukon taakse, varsinkin kun he sanoivat haluavansa teitä puhutella.

— Minulla ei nyt ole aikaa heidän kanssansa puhella, vastasi don Rafael, joka ei voinut aavistaakaan sitä riemua, jonka heidän ilmoituksensa olisi hänessä vaikuttanut. — Minä puhun palattuani heidän kanssansa. Me olemme menettäneet liian paljon aikaa… San Carlos'en isäntä laskee varmaankin levottomana minuutteja. Minä en vaihda pukuakaan, joutukaatte siis ja käskekää miehet satulaan.

NELJÄSKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

San Carlos'en valloittaminen.

Muutama minuutti myöhemmin retkesi kahdeksankymmentä ratsastajaa maakartanosta ja ainoastansa pieni, kahteenkymmeneen mieheen nouseva vartijaväestö jätettiin jäljelle, joka oli hätä hätään riittävä paikan puollustukseksi. Joukon mukana oli kaksi muuliaasia, joista toinen kantoi pientä tykkiä ja toinen siihen tarvittavia ampumavaroja. Edellä ratsasti tusina keveillä aseilla varustettuja ratsumiehiä, joiden toimena oli seudun tutkisteleminen, ja niiden johtajana oli don Rafael sekä luutnantti Veraegui.

Päästyänsä kahlauspaikan poikki, pysähtyivät etuvartijat, antaaksensa pääjoukolle tilaisuutta ehtimään mukaan, ja tässä käski don Rafael tuomaan don Fernandon palvelijan luoksensa.

— Tiedättekö, hän kysyi tuolta mieheltä, onko täällä yhtäkään tietä, jota myöten me voisimme maakartanoa kiertää ja lähestyä sitä vastakkaiselta puolelta?

Palvelija vastasi myöntäen. Hän tiesi erään tien, jota myöten hän voi johtaa ratsastajat rakennuksen vastakkaiselle puolelle aina muureihin saakka, joutumatta huomatuksi tulemisen vaaraan.

— Ratsastakaa siis edellä vakoojien seurassa, käski don Rafael. Meidän on välttämättömästi pääseminen salaa näiden rosvojen kimppuun, muutoin ne meiltä pääsevät karkuun, kuten ennenkin.

Käskyä totellen asettui palvelija vakoojien eturiviin, ja nyt lähdettiin taasen liikkeelle.

Tie, jota myöten palvelija heitä johti, kulki sen kukkulan juuritse, jolla kartano sijaitsi, ja jossa don Kornelio pari tuntia sitä ennen oli nähnyt akkunat niin kirkkaasti valaistuina. Kaikki oli nyt hiljaa kuin haudassa; ei yksikään ääni ilmaissut päällekarkausta odotettavan.

Kappaleen matkaa eteenpäin opas pysähtyi ja osoitti don Rafaelille useampiakin teitä, jotka haaraantuivat heidän tähän asti kulkemastansa tiestä, ja jota seuraten he, jos jakaantuisivat useampiin joukkoihin, voisivat täydellisesti saartaa maakartanon. Juuri tätä don Rafael toivoikin.

Itse komentaen pääjoukkoa, lähetti don Rafael mainittuja teitä myöten kolme pienempätä osastoa Veraeguin ja parin aliupserin johdolla. Näiden tuli merkin saatuansa rynnätä oikealta ja vasemmalta sekä takaapäin, samalla kun don Rafael tykkineen hyökkäisi rakennusta vastaan edestäpäin. Kumpainenkin joukko oli varustettu heittopommeilla, joita aijottiin lennättää maakartanon pihaan tahi muihin paikkoihin, joihin vihollinen kentiesi voisi paeta.

Niinkauan kuin päällekarkaajia kaihtivat kukkulata ympäröivät puut ja pensaat, he häiritsemättä lähenivät; mutta lähemmäksi päästyänsä alkoi aukeata maata, ja etuvartijain antamat laukaukset kutsuivat miehistöä aseisin. Vähän tämän jälkeen ruvettiin antamaan epäsäännöllistä tulta maakartanon katolta.

Ampumisesta piittaamatta jatkoivat päällekarkaajat, eteenpäin rynnäten, pommiensa heittämistä, samalla kun don Rafaelin osasto, tulleena rakennuksen edustalle, heti asetti tykin telallensa ja alkoi tulen pääporttia kohti.

Ensimäinen laukaus pirstasi yhden portin.

Sillävälin alkoivat pihaan putoavat pommit räjähdellä kivilaskosta vastaan, rosvojen hevosten suureksi säikähdykseksi, jotka joukottain tempasivat itsensä irti ja laukkasivat sinne tänne, saaden aikaan mitä suurinta hämminkiä. Hälytyshuudot, haavoitettujen voivotukset sekä muiden rosvojen kiroukset olivat ainoa vastaus noiden räjähtävien pommien pamauksiin, jotka tekivät kauhean miestuhon heidän riveissänsä.

Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.

— Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. — Ampukaa kumoon tuo toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!

Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.

Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas porttikäytävään.

— Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle, ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. — Eespäin, urhoni, hän jatkoi, — ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!

Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.

— Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä etsittyänsä.

Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois, etsimään sen kadonnutta emäntää.

Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä Bocardoakaan niiden joukossa ollut.

— Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. — Meidän on käyminen heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.

— Ah, vastasi luutnantti, luoden tyytymättömän silmäyksen ruumiisin, — minä pelkään, herra eversti, ettei meidän köytemme tule meitä vähääkään hyödyttämään. Nämä heittiöt ovat kaikki kuolleita, ja mitä näiden tuolla ylhäällä oleviin toveriin tulee, on parasta sytyttää heidän piilopaikkansa tuleen ja polttaa heidät elävinä.

— Voi, älkäätte sytyttäkö huonetta, herra eversti! pyysi tuo uskollinen palvelija, joka heille oli tien näyttänyt. — Minun isäntä-raukkani on siellä ja tulisi palamaan kuten kaikki ne muutkin. Kaikki hänen väkensä on myöskin siellä ja rosvojen käsissä.

— Se on totta; vastasi don Rafael, — ja kuitenkaan ei käy näiden konnien pakoonpäästäminen laatuun. Jos me hyökkäämme heidän kimppuunsa, tulevat he, varustettuina ja tietäen varman kuoleman itseänsä odottavan, maksamaan meille useamman miehen, kuin minkä he ovat arvoisiakaan. Mikä teidän neuvonne, herra luutnantti on.

— Että annamme heidän olla nälässä, kunnes antautuvat. Vahinko olisi, jos he eivät tulisi hirtetyiksi, koska kerran olemme itseämme vaivanneet näiden köysien mukaamme ottamisella.

— Se tulee viemään aikaa, mutta minä todellakin luulen sen parhaammaksi, mitä voimme tehdä, ja kentiesi keksimme sillävälin jonkun keinon, vapauttaaksemme don Fernandon heidän käsistänsä. Kaikissa tapauksissa odotamme huomiseen, ennenkuin teemme uuden päällekarkauksen. Sillävälin jätän teidät piiritystä valvomaan. Donna Marianita-parka harhailee varmaankin läheisessä metsässä, ja minä aijon itse lähteä häntä etsimään.

Don Rafaelin käskettyä sitten kaksitoista miestä itseänsä seuraamaan, hyppäsi hän satulaan ja ratsasti ulos kartanon portista.

Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Veraeguin asettamia vartijamiehiä tuli kaksi miestä puhuttelemaan, jotka pyysivät päästä sisään kartanoon. Kumpikin oli jalkasin, ja he olivat juosseet niin kiivaasti, että he tuskin voivat toimittaa asiatansakaan.

— Mitä te tahdotte? kysyi luutnantti. — Ah, tekö siinä olettekin? hän jatkoi, tunnettuaan Gasparin ja Zapoten. — Millä lemmon tavalla te olette päässeet ulos vahtihuoneesta?

— Vahti päästi meidät menemään, teidän armonne, vastasi Zapote. — Hän tiesi, ett'ette olisi suonut meitä siellä pidettävän, jotta eversti tavattaisiin hengissä, ja koska meillä on hänelle tärkeätä asiata…

Eversti on ratsastanut täältä pois, keskeytti Veraegui.

— Onko hän poissa? huudahti Zapote alakuloisena. — Mihin hän on mennyt, teidän armonne?

Kun luutnantti oli osoittanut suunnan, johon don Rafael oli ratsastanut, riensi Gaspar ja Zapote samaan suuntaan niin nopeasti kuin heidän jaloistansa pääsi.

NELJÄSKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Lumottu järvi.

Kello oli kymmenen illalla, ja tähtikirkas taivas kattoi avarata tasankoa, jolla paikottain oli metsää, paikottain leveitä, milt'ei puuttomia aroja. Tämän tasangon keskellä oli suuri järvi. Sen musta, sameriainen vesi tuskin kuvasti tähtiäkään, jotka sen yli niin kirkkaasti tuikkivat, ja laineet, jotka loiskivat sen kaislaisilla rannoilla, antoivat ainoastansa kuulua muutamia synkkiä, alakuloisia ääniä.

Milt'ei keskellä tätä järveä kohosi jylhä, vihertävä vuori, joka oli suuren, jättiläiskäsien pystyttämän hautapatsaan näköinen. Sen huipulla levisi valkoinen, järven höyrähdyksistä, jotka yön viileydessä olivat sakeutuneet, syntynyt usvapilvi. Nuo monet mustat raot sen kupeissa tekivät sen kuonalla peitetyn, sammuneen tulivuoren näköiseksi, ja alahalla sen juurella kuuluivat alligatorit molskivan kaislistossa.

Nyt selittämämme järvi oli tuo jo ennen mainittu Ostutajärvi eli, kuten seudun väestö sitä useammin nimitti, lumottu järvi.

Tämän järven rannalle oli samalla aikaa, kun don Rafael valloitti San Carlosien maakartanon, pysähtynyt muuan matkue, jossa oli don Mariano ja hänen tyttärensä Gertrudis sekä neljä heidän palvelijaansa.

Kuten don Fernandon uskollinen palvelija jo oli eversti Tres-Villas'elle kertonut, odotettiin isää ja tytärtä samana päivänä San Carlos'een, ja he olisivat sinne määräajalla saapuneetkin, jos ei donna Gertrudis'en heikko terveys olisi pakoittanut heitä pitempiin pysähdyksiin, kuin aikomus olikaan. Nyt oli myöhään illalla neljäntenä matkustuspäivänä, kun he saapuivat Ostutajärven eteläpäähän, ja, ennenkuin hän liiallisesti väsyttäisi tytärtänsä, päätti don Mariano yöpyä sille paikalle, jatkaaksensa sitte matkaa varhain seuraavana aamuna.

Matkustajat valitsivat pienen, kauniiden puiden ympäröimän aukon leiripaikaksensa. Maa oli peitetty pehmeällä nurmella, ja joukko kukkivia pensaita sekä köynnöskasvia täytti ilman suloisella tuoksullansa.

Vähän sen jälkeen kun he olivat pysähtyneet, oli donna Gertrudis vaipunut uneen kantotuolissansa, jonka puoleksi suljettujen verhojen välissä näkyivät hänen kasvonsa, yhtä valkeat kuin patja, jolla ne lepäsivät.

Kantotuolin vieressä seisoi don Mariano, katsellen tytärtänsä surun ja lemmen tunteilla.

Vähän matkan päässä, lähempänä järveä, istuivat palvelijat nurmella, hillityllä äänellä jutellen.

Aukkoa ympäröivässä metsässä olevasta raosta näkyi vuori tuossa lumotussa järvessä synkkänä kuvautuvan taivaan siniselle pohjalle.

— Olen kuullut sanottavan, lausui yksi palvelijoista, — veden tuossa järvessä, joka nyt on niin sameriaista, muinoin olleen kristallikirkasta, ja että se sitten vasta, kun piru otti sen valtaansa, muuttui semmoiseksi, kuin se nyt on.

— Oh, lausui toinen, — minä en usko pirun asuvan tuossa vuoressa. Pitäisihän sen osata valita hauskempikin olinpaikka.

— Niin, lausui hän, joka ensiksi oli puhunut, ja jonka nimi oli Zefirino, — asukoonpa siinä nyt piru tahi ei, on hirveitä asioita tuolla vuorella tapahtunut ja taitaa tapahtua vieläkin. Olen kuullut, että tuota usvaa, jonka näemme sen huipulla, ja joka sinne yöksi nousee, levittää sinne intianien jumala… joka on piru itse. Hän tekee sen, salataksensa, mitä tuolla ylähällä tapahtuu. Intianit kertovat siitä kummallisen tarinan.

— Suo se meidänkin kuullaksemme, Zefirino.

— Kuten kentiesi olette kuulleet, oli intianilaisilla papeilla muinoin alttari tuolla ylähällä, jolla heidän oli tapana uhrata kymmenittäin ihmisiä, jotta veri vuoti ales pitkin vuoren halkeamia ikäänkuin vesi sadekuuron jälkeen. He avasivat uhrien rinnan, ja repivät sydämen ulos, uhrin vielä eläessä.

— Vaiti! huudahti toinen palvelija, ettekö kuulleet jyryä… juuri tuolta järven rannalta?

— Hoh, se on vaan alligatori, joka naksuttelee leukojansa. Jatka, Zefirino!

— Noh, niin, kertomus on sellainen, että viisisataa vuotta sitten piti eräs intiani uhrattaman samalla lailla. Tuo julma pappi oli jo viiltänyt auki hänen rintansa ja ottanut ulos hänen sydämensä, kun intiani kaikkien ympärillä seisovien hämmästykseksi kaappasi kiinni omaan sydämeensä ja koetti jälleen asettaa sitä entiselle paikallensa. Hänen kätensä kuitenkin vapisi, sydän luikui hänen kourastansa, vieri vuorta ales ja putosi järveen. Kauheasti kirkuen syöksyi intiani perässä, ottamaan sydäntänsä vedestä; mutta hän ei noussutkaan enään vedenpinnalle. Tietysti ei sellainen mies, kuin tämä intiani, voinut kuolla, ja viisisataa vuotta on hän vaeltanut järven rantoja ympäri, etsien sydäntänsä ja halkiviilletyin rinnoin, aivan niinkuin pappi oli sen jättänyt. Vasta vuosi sitten näki joku hänet, vieläpä tällä seudullakin, järven etelärannalla.

Zefirinon lopetettua kertomuksensa loivat hänen kuulijansa ehdottomasti säikähtyneitä silmäyksiä järven mustaan veteen, ikäänkuin he olisivat peljänneet tuon salaperäisen intianin tulevan näkyviin. Kahisevaa ääntä kuului lehdissä ja saattoi heidät kaikki neljä hypähtämään ylös, pelosta vavisten.

Tullen näin seisovaan asentoon, näkivät he miehen, joka raivasi itsellensä tietä rannalla kasvavan ruovoston läpi.

Kirkkaassa kuutamossa voivat he nähdä miehen olevan ilko alasti, ja että hänen ihonsa oli ruskea eli vaskenkarvainen, toisin sanoen, että hän oli intiani.

Ruovoston läpi mennessään hän halkasi sen ojennetuilla käsivarsillaan, samalla kun hän piti silmänsä alaspäin luotuina, ikäänkuin hän jotakin etsisi.

Tultuaan veden luokse hyppäsi hän siihen ja alkoi uida tuota velhovuorta kohti.

— Taivaan Jumala! jupisi Zefirino kauhistuksen äänellä. — Se on sydäntänsä etsivä intiani!

NELJÄSKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Levotoin yö.

Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.

— Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in. Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä katteinille soveliaan lepopaikan.

Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle päin ja olivat pian näkyvistä.

Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia; mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.

Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.

Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö sanoi hänelle, että hän oli valveilla.

Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen mielessään.

Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.

Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä, päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.

Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.

Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.

Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.

Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää tuota outoa ilmiötä.

Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat, kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.

Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot lumivalkeina säikähdyksestä.

— Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta näöstä.

— Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.

— Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, — kaiketi ovat ne jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.

— Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; — jaguarit eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa… nyt se taasen alkaa?

Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen äänen kaltaista.

— Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.

— Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani… hän voi tuskin kestää matkan jatkamisen vaivoja.

— Ah, isäni, sanoi Gertrudis, — älkää minua ajatelko. Minä kävelisin ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan kauemmaksi.

— Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot. Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, — ja lähtekäämme heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.

Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin, kesken.

Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin kaukana olevilta ihmisiltä.

Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita, ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella ratsastavat miehet pitelivät.

— Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; — eihän he vaan lienee Arroyo rosvoinensa?

Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.

Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.

Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa, huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.

Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.

Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.

Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin manattu.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Loihtiminen.

Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään seuraamana.

Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.

Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.

— Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, — kun minun esi-isäini jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet, tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.

— Minä toivon sen, vastasi Claro.

— Varmaankin he tulevat näyttäymään, sanoi Costal, — mutta kuka heistä, sitä en tiedä; joko Tlaloc tahi hänen puolisonsa Matlacuezc.

— Luulisin, ett'ei se vaikuta mitään asiaan sanoi neekeri.

— Matlacuez, sanoi Costal, — on helppo tuntea. Hän on jumalatar ja käy aina valkoisessa puvussa, puhtaana ja valkoisena kuin lilja. Hänen hiuksensa riippuvat vapaina hänen hartioillansa, ikäänkuin ylhäisen sennoran levätti. Hänen silmänsä loistavat ikäänkuin tähtipari, ja hänen äänensä on laulurastaan ääntä suloisempi. Kaiken tämän ohessa on kuitenkin hänen silmäyksensä kauhea ihmiselle, ja ainoastansa harvat sen kestävät.

— Oh, minä voin sen kyllä kestää, sanoi neekeri; älkää sitä peljätkö.

— Tlaloc, jatkoi Costal, — on pitkä kuin jättiläinen. Hänen päätänsä ympäröi seppele eläviä käärmeitä, jotka, hänen hiuksiinsa palmikoituna, alituisesti sihisevät. Hänen silmänsä hehkuvat kuin jaguarin, ja hänen äänensä on raivoisan sonnin äänen kaltainen. Miettikäätte siis hyvissä ajoissa, voitteko kestää sellaista näkyä.

— Olen sanonut teille, vastasi Claro päättävästi, — että tahdon kultaa, ja minusta on yhdentekevä, Tlaloc vaiko hänen vaimonsa näyttää, missä sitä on. Kaikkien kristittyjen ja pakanain jumalien nimessä, enpä olekaan kävellyt näin pitkälle, antaakseni nyt itseäni säikähyttää.

— Näen teidän olevanne vakaa päätöksessänne, toverini. Noh, sittenpä huudankin jumaliani avukseni.

Näin lausuen, otti intiani suuren kiven, meni obsidianilohkareen luokse ja löi kiveä sen kulmaan koko voimallansa. Lyönnit synnyttivät kellon läppäämisen kaltaista ääntä.

Kaksitoista kertaa uudisti Costal saman liikkeen, kullakin kerralla yhtäläisellä voimalla. Lyönnit kaikuivat järven yli ja sen rannoilla olevilta metsäpoluilta; mutta tuskin oli niiden kaukainen ääni tauonnut, kuin vastaus kuului metsästä. Se tuli mitä hirmuisimpana kiljuntana, samana, joka oli kauhistanut don Korneliota puussa ollessaan.

Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä. Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.

— Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. — Se on Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.

— Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, — oletteko niin vähän perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.

— Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro kummastuneena.

— Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.

— Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi. Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?

Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää, joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.

Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.

Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä nousneena.

Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva voittoriemun tunne.

— Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa käsivarteen. — Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen uudistumaan. Katsokaapa tuonne!

Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen sennoran viitta.

— Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta, jonka tuo ilmiö hänessä herätti.

— Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja riensi neekerin seuraamana järvelle.

Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat uida takasin rannalle.

Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa, ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:

— Kuolema Gaspachon murhaajalle!

Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin rantoja.

Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.

Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaikki jälleen ääneti.

VIIDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU

Takaa-ajo.

Ainoastansa lyhyen hetken säilyttivät Ostutajärven rannat äänettömyytensä. Muutama silmänräpäys tuon valkosen haamun katoamisesta näki don Kornelio Costalin ja Claron nousevan vedenpinnalle ja kiivaasti uivan rannalle. Vähän tämän jälkeen näyttäytyivät kumpikin rannalla, tuskin sata askelta don Korneliosta.

Samassa juoksi kaksi miestä paljastetuin sapelin sekä uhkaavasti huutaen ja meluten pensaista Costalia ja Claroa kohden, jotka viimeksimainitut riensivät pois hevostensa luokse.

Molempain pakenevain toveriensa näkeminen saattoi tuon säikähtyneen don Kornelion järkeensä, ja, asettaen pyssynsä, jonka hän kaikeksi onneksi oli ottanut mukaansa puuhun, vakavasti oksalle, hän tähtäsi yhtä takaa-ajajata ja ampui. Rosvo kaatui suin päin maahan, ja toinen pysähtyi sekä kumartui toveriinsa, katsomaan, oliko tämä kuollut.

Viivytys takaa-ajamisessa, jonka tämä odottamatoin tapaus oli matkaan saattanut, salli intianin ja neekerin ehtiä hevostensa luokse, hypätä satulaan ja nelistää takasin, tekemään vuorostansa päällehyökkäystä.

Ennenkuin tuo elossa oleva rosvo, joka oli tullut vakuutetuksi toverinsa kuolemasta, ennätti sille paikalle, johon hän oli hevosensa jättänyt, voidaksensa helpommin hiipiä intianin kimppuun, oli tämä ratsastanut hänet kumoon ja työntänyt väkipuukkonsa hänen sydämeensä.

Tällä välin oli don Kornelio äkkiä laskeutunut ales puusta ja rientänyt paikalle, huutaen toverejansa nimeltä.

— Ah, herra katteini, huudahti Costal, — teidän näkemisenne minua ilahuttaa. Nähdessäni teidän hevosenne meidän hevostemme luona, pelkäsin jonkun onnettomuuden teitä kohdanneen. Pian, sanoi hän Clarolle, hypäten satulaan, — meidän on jälleen lähteminen järvelle, muutoin voi tapahtui, että Matlacuezc… Herra don Kornelio, tahdotteko tehdä hyvin ja varrota meitä tässä. Meillä on tärkeitä asioita toimitettavana ja meidän täytyy olla kahdenkesken.

Tässä silmänräpäyksessä sattui kuitenkin tapahdus, joka esti Costalin aikomuksen toimeenpanemista. Viisi ratsastajaa ja yksi kantotuoli näkyi äkkiä metsän reunassa. Ne olivat don Mariano, hänen tyttärensä ja palvelijansa.

Kartanonomistajan kuullessa don Kornelion mainitsevan kahden hänen vanhan palvelijansa nimeä, lähestyi hän sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän oli nähnyt rosvot, näiden ratsastaessa ohi soihtuinensa, ja hänen väkensä oli heti tuntenut kaksi entistä toveriansa, Arroyon ja Bocardon. Hänestä tuntui helpommalta tieto, että kaksi näitä uskollisempaa, Costal ja Claro, olivat lähettyvillä.

Hän siis lähestyi, huutaen heitä nimeltänsä, ja saatuaan samalla don Kornelion näkyviinsä, hän kysyi, eikö tämän nimi ollut Lantejas ja eikö tämä kerta ollut hänen vieraanansa Las Palmas-kartanossa.

— Aivan oikein, vastasi don Kornelio, mielihyvissään siitä, että hän näin huomasi olevansa ystäväin parissa paikalla, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt niin autiolta ja kolkolta.

Keskustelu don Kornelion ja hänen entisen kestitsijänsä välillä oli tuskin alkanut, ennenkuin se jälleen keskeytyi. Metsämaisemasta, johon Arroyo rosvoineen ainoastansa joku minuutti sitten oli ratsastanut, näkyi kuusi ratsastajaa tulevan täydessä laukassa, kiivaasti, kuten näytti, kuuden toisen takaa-ajamina.

Noiden kuuden ensiksimainittujen ratsastajien laukatessa hämmästyneiden katselijainsa ohitse tunsi Costalin terävä silmä heidän joukossansa kaksi entistä toveriansa Las Palmas'esta: Arroyon ja Bocardon.

— Me olemme tässä vaarallisella alalla, toverini, hän kuiskasi Clarolle. — Ne ovat Arroyo ja Bocardo, luultavasti hallituksen joukkojen takaa-ajamina. Kumpiko puolue tahansa päässeekin voitolle, ei se ennusta meille niitäkään hyvää.

Tuskin oli hän vaijennut, kun kuusi jälkimmäistä ratsastajaa laukkasivat ohitse yhtä kiivaassa vauhdissa kuin nuo toisetkin. Yksi takaa-ajajista oli monta hevosmittaa noiden toisten viiden edellä. Kumarruksissa eteenpäin milt'ei hevosen kaulaan, hän näkyi koettavan pingoittaa jokaista jäntärettänsä, ja vaikka hänen hevosensa paremmin lensi kuin nelisti, kiihoitti ratsastaja sitä yhä kannuksillansa.

Samassa tuo elukka pillamustui, säikähtäen Gertrudis'en kantotuolia tahi jotakin muuta esinettä, kuorsasi silloin omituisella äänellä, johon tuli vastaukseksi heikko huudahtus kantotuolin verhojen takaa.

Huudahtusta ei kuullut ratsastaja, joka, yksinomaan ajatellen vihollisensa takaa-ajoa, riensi ohitse päätänsä kääntämättäkään.

— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Costal, — luulenpa koko maailman tulleen tänä yönä hulluksi! Kaikki ovat liittyneet yhteen, keskeyttääksensä suuren Tlalocin uskolaisten hartautta.

— Niin, se on peijakkaan kiusallista, vastasi Claro.

Lykäten loihtimisensa sopivampaan tilaisuuteen, riensivät neekeri ja intiani pukeutumaan ja ottamaan aseensa, ollaksensa varustettuna kaikkien aavistamattomain kohtauksien varalta, sill'aikaa kun don Kornelio jäi maakartanon isännän luokse.

Costalin ja hänen toverinsa mennessä pois, kuulivat he hetken matkalla äänen, joka lausui:

— Tätä tietä, tätä tietä! Minä näin everstin juuri äsken ratsastavan tästä ohitse. Joutuin! Juoskaamme täyttä jalkaa, muutoin hän jälleen pääsee käsistämme.

Ei mitään vastausta tullut, mutta sitävastoin näkyi pari miestä tulevan metsästä, jotka juoksivat ratsastajien jäljessä.

Tuskin on tarpeellista sanoakaan näiden kahden miesten olleen Gasparin ja Zapoten. He olivat seuranneet everstin jälkiä tänne saakka, Gasparin ollessa etevä jälkien etsijä. He olivat myöskin tunteneet don Marianon seuroinensa, ja silmänräpäyksen oli Gaspar epäillytkin, eikö hänen olisi annettava läsnäolostaan isännällensä tietoa. Mutta tästä häntä kielsi Zapote, joka huomautti toverillensa, että don Mariano mahdollisesti voisi estää sen viestin perille saattamista, joka heillä oli everstille, nyt kun tiedettiin hänen olevan paikalla. Tämä syy kumosi Gasparin arvelut ja kauemmin viivyttelemättä he jatkoivat don Rafaelin etsimistä.

VIIDESKYMMENES TOINEN LUKU.

Kesken jäänyt kosto.

Niiden monien jälkien johtamana, joita rosvot, tietämättä tulevansa takaa-ajetuiksi, jättivät, ei don Rafaelille sotamiehineen ollut näiden seuraaminen vaikeata. Tuskin tuntiakaan San Carlojen maakartanosta lähdettyänsä saivat he näkyviinsä Arroyon seuralaisineen, jotka yhä etsivät donna Marianitaa järven rannalta. Don Rafaelin kiivaus oli estänyt häntä salaamasta lähestymistänsä, muutoin olisi hän heti voinut päästä verivihollisensa kanssa kahakkaan. Kuten asiat nyt olivat, nelisti hän heitä vastaan aukealla kentällä sillä seurauksella, että Arroyo kaukaa tunsi peljätyn vastustajansa ja, huomauttaen Bocardoa vaarasta, hän kannusti hevostansa sekä laukkasi pois hurjassa vauhdissa, toisten seuraamana.

Vaistomaisesti päästäen kovan huudahtuksen, riensi don Rafael eteenpäin sen vihollisen jäljissä, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt.

Joka silmänräpäyksessä tuli välimatka takaa-ajajien ja ajettavien välillä lyhemmäksi, ja, huolimatta jonkinlaisesta pedon rohkeudesta taistelussa muita vihollisia vastaan, tunsi Arroyo nyt sydämensä ankarasti leipovan, nähdessään takaa-ajajansa hänet pian saavuttavan.

Vihdoin tuli tuo peljätty silmänräpäys, jolloin rosvon täytyi pysähtyä tappelemaan. Hän kuuli don Rafaelin hevosen olevan aivan lähellänsä ja, kääntyen ympäri, hän tuimasti huudahti: — Kuole, konna!

Samassa hän laukasi revolverinsa takaa-ajajaansa kohti.

Luoti, huonosti tähdättynä, lensi, kuitenkin sattumatta, don Rafaelin pään ylitse, ja seuraavassa silmänräpäyksessä töyttäsi everstin hevonen sellaisella voimalla rosvon hevosen kylkeen, että sekä hevonen ja ratsastaja suistuivat maahan. Puoleksi tainnotonna kaatumisesta, ja kannukset takertuneena satulaan, yritti Arroyo turhaan nousemaan ylös. Ennenkuin hänen onnistui irtautua potkivasta hevosestansa, olivat don Rafaelin ratsastajat ennättäneet esille sekä paljastetuin miekoin seisattuneet hänen ympärillensä, samalla kun muut rosvot, joista ei sen enempää lukua pidetty, kuin että heille annettiin pari laukausta, jotka tappoivat Bocardon, jatkoivat hurjaa pakoansa.

Don Rafael laskeutui nyt hevosensa selästä, ja, pitäen väkipuukon hampaidensa välissä, hän tarttui molemmin kourin rosvon käsiranteisin. Turhaan koetti Arroyo irtautua tästä rautakourauksesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi selällänsä, don Rafaelin polven raskaana painaen hänen rintaansa.

— Kas niin, huudahti don Rafael, — sitokaa se konna!

Yks kaks kietoi eräs ratsastajista permensä kahdeksaan tahi kymmeneen kertaan rosvon käsivarsien sekä jalkojen ympäri ja sitoi ne kovasti toisiinsa.

— Sitokaatte hänet nyt minun hevoseni häntään! käski don Rafael.

Vaikka hallituksen sotamiehet olivat tottuneet näkemään hirmuisiakin kohtauksia, täytettiin tämä käsky kuolon hiljaisuuden vallitessa. He tunsivat sen rangaistuksen kauheuden, jota nyt aijottiin panna täytäntöön.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli rosvon ympärille kiedotun permen pää lujasti sidottu hevosen häntään, ja sitten hyppäsi don Rafael satulaan.

Ennenkuin hän kannusti hevostansa, loi hän vihan silmäyksen taaksensa hänen isänsä murhaajaan, samalla kun halveksiva hymyily oli ainoa vastaus tämän armorukouksiin.

— Konna, teidän armorukouksenne eivät mitään hyödytä, hän hetken kuluttua lausui. — Antonio Valdez kuoli samalla kuolemalla, rukoillen, kuten tekin, surkeasti henkensä edestä. Te tulette kuolemaan kuten hänkin. Sen minä päätin, nähdessäni teidät Las Palmas-nimisessä maakartanossa, ja nyt minä pidän lupaukseni.

Näin sanoen kannusti don Rafael hevostansa; eläin teki aimo harppauksen ja pysähtyi sitten, oudostuneena hännässänsä olevasta painosta. Rosvon vartalo, äkkiä temmaistuna eteenpäin, pysähtyi jälleen maahan, hätähuutojon päästessä hänen väriseviltä huuliltansa.

Samalla hetkellä näkyi kaksi miestä juoksevan tälle paikalle niin nopeaan, kuin heidän kintuistansa pääsi.

— Sananen, herra eversti, Jumalan nimessä! huudahti yksi heistä, tultuansa kuulomatkalle. — Herran tähden, älkää ratsastako meidän luotamme, ennenkuin olemme saaneet teitä puhutella.

Mies, joka tätä huusi, ei ollut kukaan muu kuin Zapote, ja hänen toverinsa oli tietysti Gaspar.

— Keitä nämä miehet ovat? kysyi don Rafael vihastuneena. — Oh, tekö, ystäväiseni, siellä olettekin, hän jatkoi lempeämmällä äänellä, tunteissaan molemmat metsässä tapaamansa miehet, joiden neuvot olivat hänelle olleet niin suureksi hyödyksi. — Mitä teillä on minulle asiaa? Näettehän minulla tällä hetkellä olevan toimittamista.

— Niin, vastasi Zapote, — me näemme teidän ylhäisyydellänne olevan toimittamista ja tulleemme sopimattomalla ajalla. Vai niin, herra Arroyo'ko teille nyt antaa toimittamista. Mutta, teidän ylhäisyytenne, tietäkää, että meillä on teille viesti, ja että olemme juosseet teidän perässänne kaksikymmentä neljä tuntia, saamatta sitä teidän kuultaviinne. Se koskee teidän henkeänne tahi kuolematanne.

— Armoa! Armoa! huudahti Arroyo rukoillen.

— Suu kiinni, pöllöpää! huudahti Zapote halveksivasti entiselle päälliköllensä. — Ettekö huomaa hänen ylhäisyytensä meitä puhuttelevan. Te häntä estätte.

— Viesti hengestä tahi kuolemasta? kertoi don Rafael, ja hänen sydämensä paisui äkillisestä toiveesta. — Kenen luota te tulette?

— Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi käskeä miehiänne hiukan syrjään, kuiskasi Zapote. — Meillä on lemmenviesti, hän lisäsi vieläkin matalammalla äänellä.

Everstin käskevästä viittauksesta vetäytyivät ratsastajat syrjään, ja hän oli nyt ainoastansa airueiden parissa.

Mitä nämä hänelle sanoivat, ei tarvitse kertomista; riittää, kun tietää, everstin ilosta huudahtaen pistäneen jotakin poveensa, nähtävästi käärön, jonka airueet hänelle antoivat. Nämä puolestansa näkyivät iloisesti hyppivän kentällä, kun eversti oli heille pari sanaa lausunut, jotka näkyivät Zapotessa vaikuttaneen ikäänkuin tanssimataudin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä paljasti eversti väkipuukkonsa ja huudahti korkealla äänellä:

— Jumala ei tahdo tuon miehen kuolemaa nyt. Hän on lähettänyt nämä miehet hänen henkeänsä pelastamaan. Minä näen tässä Jumalan sormen.

Ja unohtaen, että hänen vallassaan nyt oli verivihollisensa, hänen isänsä murhaaja, unohtaen, valansa ja ainoasti muistaen Gertrudis'elle antamia lupauksiansa, kääntyi hän satulassaan ja viilsi poikki permen, jolla rosvo oli sidottuna hänen hevosensa häntään.

Halveksien niiden kiitosten kuultelemista, joita konna hänelle tuhlasi, hän jälleen kääntyi viestintuojiin.

— Missä hän on, joka teidät lähetti? hän matalalla äänellä kysyi.

— Tuolla, vastasi Zapote, osoittaen ratsastajaryhmää, joka tällä hetkellä näkyi lähestyvän rantaa myöten, kantotuolia ympäröiden.

Roncador, ollen irti siitä ihmisruumiista, joka sitä näin oli peljästyttänyt, ei enään vastustellut kannuksien ottelemista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se laukkasi siihen suuntaan, jossa Gertrudis'en kantotuolin verhot näkyivät kuutamon himmenevässä valossa.

VIIDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Loppu.

Olemme päässeet näytelmämme loppukohtaan. Ostutajärven rannoilla, jotka näin vähässä ajassa olivat nähneet niin monta tapausta, vallitsi taasen äänetöin hiljaisuus.

Jo oli don Kornelio molempine toverinensa kadonnut Oajacaan vievän tien seutuvilta.

Muuan matkue näkyi hitaasti liikkuvan San Carlos'een päin. Matkuen edellä liikkui kantotuoli Gasparin ja Zapoten kantamana, jotka astuivat aivan vaitonaisina, ja tässä kantotuolissa lepäsi valkoisiin puettu nainen, espanjalaisen don Fernando Lacarran kuollut vaimo, Marianita.

Ennenkuin intiani oli paikalta poistunut, oli hän neekerin seuraamana palannut sille paikalle, jossa suuren Tlaloc'in puoliso, Matlacuezc, muka oli hänelle ilmestynyt ja jossa hän suureksi pettymykseksensä oli huomannut donna Marianitan makaavan kuolleena, sydän luodin lävistämänä. Se oli sama luoti, jonka yksi Arroyon rosvoista oli ampunut Costaliin, juuri kun tämän piti tarttua Matlacuezc'iin, joka ei ollut kukaan muu kuin don Fernandon nuori vaimo, kun oli ruo'ostossa etsinyt piilopaikkaa takaa-ajajiltansa.

Vähää matkaa paarista seurasi don Mariano palvelijoineen ja vielä perempänä tulivat matkuessa don Rafaelin ratsastajat. Hiljaista, juhlallista äänettömyyttä he kaikki noudattivat, ikäänkuin hekin olisivat yhtä suuren murheen rasittamina.

Mutta asia vaan siltä näytti; sillä tässä matkuessa oli kuitenkin kaksi henkilöä, joiden sydämet tällä hetkellä tunsivat suurinta onnellisuutta, mitä ihmislapsille maan päällä suodaan. Kumpikin olivat nyt vakuutetut molemmanpuolisesta, pitkien kärsimysten koettelemasta rakkaudesta, joka tuskin oli vaatinut liian suuria uhreja, koska entiset tuskat nyt olivat muuttuneet niin suureksi iloksi, kuin heillä nykyään oli.

Milt'ei saman matkan päässä don Marianon varusväestä ja ratsastajista, jotka matkuen perässä kulkivat, näkyi, näet, kaksi henkilöä, toinen leväten kantotuolissa ja toinen ratsastaen sen vieressä. Tuskinpa on tarpeellista sanoakaan, kuka kantotuolissa lepäsi, tahi kuka tuo pitkävartaloinen ratsastaja oli, joka kumartui satulastansa, kuiskaellen niin hiljaa, ett'ei kukaan hänen sanojansa kuulisi, paitsi se, jolle ne olivat aijotut.

Oman onnensa valtaamina, eivät kumpikaan vielä tietäneet äsken tapahtuneesta, kauheasta onnettomuudesta. Jumala oli don Marianolle armollinen, lohduttaen hänen sydäntänsä rakkaan tyttärensä menettämisestä, antamalla hänen nähdä toisen tyttärensä sanomatointa onnellisuutta. Hän tiesi Gertrudis'en suuren rakkauden sisareensa, ja, peljäten hänen nykyisessä huonossa terveydentilassa ilmaista hänelle tuon surullisen uutisen, oli hän päättänyt pitää sen tältä salassa, kunnes sopivata tilaisuutta sen ilmoittamiseen ilmestyisi.

* * * * *

Lopulta oli viimeinenkin ratsastaja everstin varusväessä kadonnut lähellä olevaan metsään, jättäen Ostutajärven rannat yhtä tyhjäksi, ikäänkuin siellä ihmisiä ei koskaan olisi liikkunutkaan.

Tämä tyhjyys oli kuitenkin näennäinen. Rannalla, sillä kohdalla, jossa rosvojen takaa-ajaminen oli päättynyt, makasi kaksi ihmisen tapaista maassa. Toinen niistä oli kuollut, ja toinen, vaikka vielä hengissä, oli yhtä liikkumatoin. Ensinmainittu oli Bocardo, joka oli saanut surmansa erään don Rafaelin joukkoon kuuluvan ratsastajan luodista. Hengissä oleva oli Arroyo, jonka, kädet ja jalat sidottuina, oli mahdotoin paikaltansa liikkua. Siinä hän makasi kenenkään säälimättä tahi hänelle auttavaa kättä tarjoamatta, pian joutuvana korppikotkien tahi aavikkosusien uhriksi.