The Project Gutenberg eBook, Tutkielmia, by Michel de Montaigne, Translated by Edvin Hagfors

E-text prepared by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

TUTKIELMIA

Valikoima

Kirj.

Michel de Montaigne

Ranskankielisistä alkuteksteistä Essais valikoinut ja suomentanut
Edwin Hagfors

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna

1922.

SISÄLLYS:

Johdanto.
Tekijä lukijalle.
1. Joutilaisuudesta.
2. Erilaisista puhujalahjoista.
3. Ketään ei voi kehua onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
4. Kuoleman halveksimisesta.
5. Tottumuksen voimasta ja miksi en saisi liian helposti
muuttaa hyväksyttyä lakia.
6. Kasvatuksesta.
7. La Boétien "Vapaaehtoinen orjuus".
8. Ystävyydestä.
9. Voittoisat tappiot.
10. Cato runoilijain ylistämänä.
11. Yksinäisyydestä.
12. Tutkielmieni tyylistä.
13. Kuinka käsittelen aiheitani.
14. Rukouksista.
15. Tekojemme epäjohdonmukaisuudesta.
16. Isästäni.
17. Amyotin Plutarkhos-käännöksestä.
18. Kidutuksesta.
19. Onko sallittua puhua itsestään.
20. Isien rakkaudesta lapsiinsa.
21. Eri kirjailijoista.
22. Julmuudesta.
23. Raimond de Sebondin puolustus.
Viiteselitykset.

[JOHDANTO.]

Renessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten kreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä aikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen Aristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi, epikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki poikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.

Tähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat eri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat vastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa Aristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen järjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä neoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin omaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta välittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. — Toisissa taas herätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin ristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista eli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät, kuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään totuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan on epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa, jotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme järjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu puolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.

Merkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista, skeptikoista — ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme saattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan voidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi — on MICHEL DE MONTAIGNE.

Hän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan Guyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja kasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli päässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle yksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen verran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta kieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen äidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta poikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä kuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori Montaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran ensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin parlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän ajanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen kirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin ystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen suureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne meni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli, karttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti voidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi virastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli päättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.

Ajat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne Perttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista levottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua mielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (Essais) sepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden kaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa valmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut rakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja Italian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä hän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan joukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.

Ollessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin valtuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen ensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta hänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat ajat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen ristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle päätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli Montaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista yksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä kotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa. Sillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa määrinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin hänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut kaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu. Hänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti tuominneen.

Varmaankin hän, määrikautensa päätyttyä (1585), helpoituksen tuntein palasi linnaansa kirjojensa, parasten ystäväinsä, pariin. Hän ryhtyi nyt laajentamaan teostaan, ja v. 1588 valmistui siitä uusi painos, jossa kahden ensimmäisen kirjan alkuperäiseen tekstiin oli tehty suuri joukko lisäyksiä, ja joka sitäpaitsi sisälsi vielä uuden, kolmannen kirjan. Seuraavina vuosina Montaignen terveys vähitellen heikkeni, ja v. 1592 hän päätti linnassaan päivänsä.

Ei tarvitse lukea Montaignen teoksesta muuta kuin sen eri lukujen otsakkeet huomatakseen, että se ei ole järjestelmällinen kokonaisuus, ei ole sepitetty noudattamalla ennakolta harkittua varmaa suunnitelmaa, vaan on kokoelma jokseenkin hajanaisia huomioita ja mietelmiä erilaisista moraalifilosofisista aiheista ja kysymyksistä. Ja lukipa siitä minkä vähänkin pitemmän luvun tahansa, niin huomaa myöskin helposti, että sisällys varsin vähässä määrässä vastaa päällekirjoituksen herättämiä odotuksia. Tekijä poikkeilee usein hyvinkin kauas aineestansa, ja hänen esityksensä kulkua ei ole ohjaamassa muu kuin ajatusten vapaat liikkeet, herkkä mielikuvitus ja vaihtelevat mielialat. Jos vielä vertaa eri lukuja toisiinsa, niin voi useinkin todeta, että tekijän eri kohdissa samoista asioista lausumat ajatukset eivät ole täysin sopusoinnussa keskenään. Niinpä hän esim. puhuu varsin halveksivasti laeista ja niiden pyhyydestä: ne ovat eri ilmastoissa ja eri leveysasteilla elävillä kansoilla aivan erilaisia, usein vastakkaisia, ja tuskin on sitä naurettavaa tahi julmaa tapaa, jota ei olisi laeilla vahvistettu ja pyhitetty; mutta kuitenkin hän on sitä mieltä, että tulee visusti noudattaa synnyinseutunsa lakeja ja jyrkästi vastustaa kaikkea, mikä pyrkii niitä mitenkään muuttamaan. Ja moraalin alalla Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen opin välillä, niin että oppineet meidän aikanamme ovat käyneet väittelyä siitä, oliko hän edellisen vai jälkimmäisen suunnan kannattaja.

Tämä Montaignen teoksen jättämä hajanaisuuden ja ristiriitaisuudenkin vaikutus saa selityksensä siitä tavasta, millä tuo teos syntyi.

Maaseutuelämän yksinäisyydessä oli lueskeleminen Montaignen pääasiallinen ajanviete ja melkeinpä ainoa huvike. Runsaan, hyvin valikoidun ja järjestetyn kirjastonsa rauhassa hän parhaiten viihtyi. Ja jonkin kirjan luettuaan oli hänen tapana muutamin lausein panna paperille siitä saamansa vaikutelmat, filosofoida lukemansa johdosta, milloin asettuen tekijän kannalle, milloin vastustellen sitä. Tarttuessaan näin kynään, hänellä aluksi ei ollut tarkoituksena kuvata itseään eikä esittää ajatuksiaan muille; hän kirjoitteli aikansa kuluksi ja kohdistaakseen joutilaat ajatuksensa johonkin määrättyyn suuntaan. Mutta siksi omalaatuinen henki kuin hänen ei voinut ajan pitkään tyytyä esittämään tällaista ikäänkuin passiivista osaa. Hänen lukemansa kirjat alkavat vaikuttaa hänessä yhä voimakkaamman reaktion; vähitellen hän asettaa yhä selvemmin omat ajatuksensa kirjoista lukemiensa rinnalle, ja selittääksensä mielipiteittensä syyt hän päätyy antamaan mitä yksityiskohtaisimpia ja avomielisimpiä tietoja itsestään, mieliteoistaan ja -aloistaan, luonnonlaadustaan. Ja itsensä hän kuvaa vilpittömästi ja teeskentelemättä aina sellaiseksi, millainen hän on. Mutta niiden parinkymmenen vuoden kuluessa, jotka hän on käyttänyt teoksensa sepittämiseen, on hänessä tapahtunut monta muutosta, ja kaikki nämä erilaiset ja peräkkäiset Montaignet kuvastuvat näkyviimme hänen kirjastaan. Hän on eri aikoina innostunut erilaisiin filosofisiin järjestelmiin, ja nämä värittävät hänen mielipiteensä vaihtuviksi.

Hänen ryhtyessään kynäilemään, olivat hänen mielikirjailijoinaan Seneca ja Plutarkhos. Näiden vaikutuksesta hänen ajattelunsa siihen aikaan kulki stoalaiseen suuntaan. Mutta pian tapahtui suunnanmuutos. Hän tutustui Sextus Empiricus nimisen filosofin teoksista kaikkiin todisteihin, joita antiikin ajattelijat olivat esittäneet dogmaattista, varmaväitteistä filosofiaa vastaan. Nämä tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen ja käännyttivät hänet epäilijäksi. Siitä lähtien on skeptillisyys jyrkimmässä muodossaan, n.s. pyrrhonismi, hänen ajattelijaluonteensa peruspiirre. Kysymykseen: mikä on totuus? mitä me varmasti tiedämme? hän vastaa: emme mitään. Varmuuteen emme voi päästä mistään, emme edes todennäköisyyteen; eri mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Jos kaksi vastakohtaa pannaan kukin vaakakuppiinsa, niin vaaka pysyy tasapainossa. Ainoa, mitä varmasti tiedämme, jos sitäkään, on se, ettemme tiedä mitään varmasti.

Uskonnon peruskysymyksiin sovitettuna näemme tämän periaatteen Montaignen teoksen keskeisessä ja laajimmassa — suhteettoman laajassa — "Raimond de Sebondin puolustus" nimisessä luvussa, jossa hän esittää tieto-opillisen uskontunnustuksensa, jos niin sopii sanoa. Raimond de Sebond oli 15. vuosisadalla elänyt Toulousen yliopiston filosofian ja teologian professori (Montaignen mukaan lääkäri). Theologia naturalis nimisessä teoksessa hän oli lausunut sen mielipiteen, että ihminen järkensä avulla voi kohota Jumalan tuntemiseen, ja että kaikki kristinopin uskonkappaleet voidaan järkiperusteilla tukea ja todistaa oikeiksi. Mitä seikkaperäisimmin todistelee nyt puolestaan Montaigne ihmisjärjen kykenemättömyyden moiseen tehtävään. Ihmisen ainoat tiedon saavuttamisen välineet ovat aistit. Mutta niihin ei voi luottaa; ne saattavat varsin helposti pettää ja viedä harhaan. Tietoon, varmuuteen ne eivät voi häntä johtaa, eivät edes häntä ympäröivän luonnon olioista ja ilmiöistä, eivätkä hänestä itsestään, puhumattakaan yliluonnollisista asioista, Jumalan olemuksesta. Nämä voidaan käsittää vain uskon avulla, ja uskon mysteriain perille ei järki kykene pääsemään. Montaigne siis itse asiassa ei puolusta Sebondin kantaa, vaan päinvastoin jyrkästi vastustaa sitä ja kumoaa sen.

Vuosisatoja on ihminen turhaan etsinyt totuutta, varmaa tietoa. Hän kyllä luulee löytäneensä sen, luulee kaikki ymmärtävänsä, olevansa älyltään kaikkia muita olentoja verrattoman paljon korkeammalla asteella. Hän korottaa järkipahasensa ylimmäksi tuomariksi kaikissa asioissa. Mutta tämä on vain tyhjää luuloa, itseviisautta, yltiöpäisyyttä, ylpeyttä, jota Montaigne mitä ankarimmin sanoin vitsoo, osoittaen, että todellisuudessa ihminen ei ole älyllisesti eikä siveellisesti eläintä korkeammalla, pikemmin päinvastoin. — Mitä tulee nyt päättää kaikesta tästä? Järkevä mies, vastaa Montaigne, huomaa siitä, että on turha vaivata päätään ja häiritä mielensä rauhaa urkkimalla uteliaasti syntyjä syviä, metafysiikan ongelmia, joiden perille ei kumminkaan voi päästä. Montaigne on kaiken yltiöpäisyyden jyrkkä vihaaja. Liika tiedonhalukin on hänen mielestään pahasta, se on vallatonta uteliaisuutta. Ihmisen tulee nöyränä tunnustaa kykenemättömyytensä saavuttamaan tietoa, löytämään totuutta. Vain siten hän voi pysyä puolueettomana, suvaitsevaisena, maltillisena, säilyttää mielensä tasapainon ja rauhan ja löytää elämän onnen. Tietämättömyys, utelemattomuus on suloinen, pehmeä ja terveellinen patja järkimiehen lepuuttaa päätänsä, sanoo Montaigne. Näin ilmenee tieto-opillisella alalla hänen yleinen epikurolainen elämänkatsomuksensa. Ylempänä sanottiin, että Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen moraalikäsityksen välillä. Tarkkaavalle lukijalle on kuitenkin mielestämme ilmeistä, että hän pohjaltaan oli epikurolainen luonne. Milloin hän puhuu omissa nimissään — ja hänen sanoistaan kajahtaa tällöin kuuluville vilpittömyys, josta ei voi erehtyä — silloin hän toistelee selvästi epikurolaisia ajatuksia. Hänen pääpyrintönänsä on elää elämänsä viehkeästi, tuskattomasti, sillä nautinto, mielihyvän tunne, on korkein hyvä, ja tuska, mielipahan tunne, on suurin paha. Tämä on niitä hänen mielilauseitaan, joita hän toitottaa sellaisten idealistien korviin, jotka eivät luota luontoon, vaan kernaasti tekisivät sille väkivaltaa. Hän puolestaan uskoo luonnon vaatimusten oikeutukseen. Luonnonmukaisuus, siinä hänestä korkein hyve. Hänen hyvekäsitteellään ei ole mitään yhteistä stoalaisten ankaran, juron ja ikävän hyveen kanssa, se on naiivi, suvaitsevainen ja iloluontoinen, epikurolainen.

Tästä epikurolaisuudesta johtuu myöskin hänen egoisminsa. Hän rakasti ennen kaikkea vapauttaan, ja tällä vapaudellaan hän ei tarkoittanut ainoastaan oikeutta elää ja olla missä tahtoi ja itse määrätä tekonsa, vaan myöskin oikeutta tehdä itsensä täydellisesti riippumattomaksi muista, olla vapaana kaikista sitovista moraalisista velvoituksista samoin kuin aineellisista kahleista. Hänen teoksestaan voisi saada sommitelluksi kokonaisen rikkiviisaan filosofian, jonka perimmäisenä tarkoituksena on rakentaa hänelle ikäänkuin linnoitus, johon hänen minänsä voi vetäytyä mielihyvin ja kenenkään häiritsemättä silmäilemään ja palvomaan itseänsä. Tätä linnoitustaan hän kaikin tavoin puolustelee. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen, sanoo hän.

Skeptillisyys, epikurolaisuus, egoismi, siinä Montaignen tunnusmerkilliset luonnepiirteet, jos häntä katselemme ajattelijana.

Muutama sana on tässä myöskin sanottava hänestä kirjailijana. Edellä on jo puhuttu hänen työtavastaan ja hänen teoksensa hajanaisuudesta ja suunnitelmattomuudesta, joka oli seurauksena siitä. Taideteoksena, sommittelunsa eheyteen ja kokonaisrakenteensa sopusuhtaisuuteen nähden, hänen teoksensa jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Hän on kyllä itsekin huomannut tämän, mutta ei ole siitä välittänyt. Siinäkin kuvastuu hänen vapaudentarpeensa. Ajatustensa pakoittaminen pysymään ennakolta määrätyissä, niitä sitovissa puitteissa oli hänen luonnolleen vastenmielistä. Hänen täytyi antaa niiden liidellä vapaina.

Mitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen vapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin varsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia hän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet muut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti vieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja ja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä hyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi, ilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.

Montaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä. Ensi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään helposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi hän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla huomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut. Hänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset, antiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo pitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat. Hänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien ja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus saattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan eteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii häikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu sanoa suureksi runoilijaksi.

Valikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat olen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A. Jeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani valikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen kohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana luonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin ajateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava, mitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin suomentaa kokonaan — muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta — "Raimond de Sebondin puolustuksen", josta Jeanroylla on vain muutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä esiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin ja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä peruskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät sivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja kaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni samalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä Montaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen Jeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen tavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla ja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa myöskin täysin määrin noudattaa.

Erinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle klassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.

E.H.

[TEKIJÄ LUKIJALLE]

Tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja, lukijani. Siinä ilmoitetaan sinulle heti ensi aluksi, etten sillä ole tavoitellut mitään muuta kuin kotoista ja yksityistä tarkoitusperää; en ole siinä lainkaan katsonut sinun hyötyäsi, enkä omaa kunniaani; moiseen yritykseen eivät voimani riitä. Olen tarkoittanut sen palvelemaan sukulaisteni ja ystävieni yksityistä mukavuutta, sitä, että he, minut menetettyään (mikä ennen pitkää tulee tapahtumaan), voisivat siitä löytää muutamia piirteitä ominaisuuksistani ja mielialoistani, ja että heissä siten säilyisi ehjempänä ja elävämpänä se kuva, jonka he ovat saaneet minusta. Jos olisin pyrkinyt etsimään maailman suosiota, niin olisin koristautunut lainakoroilla: tahdon, että minut siinä nähdään koruttomassa, luonnollisessa ja jokapäiväisessä olennossani, ilman mitään etsittyä ja teennäistä; sillä itseäni minä kuvaan. Vikani, puutteellisuuteni ja luontainen olemukseni ovat siitä selvästi luettavissa, mikäli julkinen säädyllisyys ei ole sitä estänyt. Jos siis olisin ollut noiden kansakuntien keskuudessa, joiden sanotaan vielä elävän ensimmäisten luonnonlakien suloisen vapauden turvissa, niin vakuutan sinulle, että varsin kernaasti olisin kuvannut itseni aivan kokonaan ja aivan peittelemättä. Niinpä siis, lukijani, olen itse kirjani kuvattavana aiheena: sinun ei ole syytä käyttää joutoaikaasi niin arvottomaan ja turhanpäiväiseen aineeseen tutustuaksesi. Hyvästi siis! — Montaignessa maaliskuun 1 päivänä 1580.

1
JOUTILAISUUDESTA
(I, 8)[1]

Samoin kuin näemme, kuinka siementämättömät maat, jos ovat lihavia ja hedelmällisiä, kasvaa rehoittavat satojatuhansia villejä ja hyödyttömiä kasvilajeja, ja että, jos mieli saada nuo maat palvelukseemme, täytyy alistaa ja käyttää ne määrättyihin, meille hyödyllisiin kylvöksiin, ... samoin on sielujen laita; jollei niille anneta määrättyä tehtävää, joka pitää ne ohjissa ja kurissa, niin ne heittäytyvät hillittöminä harhailemaan sinne tänne mielikuvitusten rajattomalla lakeudella,

sicut aquae tremulum labris ubi lumen ahenis
sole repercussum, aut radiantis imagine lume,
omnia pervolitat late loca, jamque sub auras
erigitur, summique ferit laquearia tecti;[2]

eikä ole sitä houretta eikä haavetta, jota tämä levoton liike ei niissä synnyttäisi;

velut aegri somnia, vanae
finguntur species.[3]

Sielu, jolla ei ole varsinaista pyrkimysperää, eksyy: sillä, kuten sanotaan, ken on kaikkialla, se ei ole missään:

Quisquis ubique habitat, Maxime, nusquam habitat.[4]

Jonkun aikaa sitten, kun vetäydyin pois julkisuudesta, aikoen, mikäli mahdollista, mistään muusta välittämättä, viettää rauhassa ja syrjässä lyhyen jäljellä olevan elinaikani, en luullut voivani tehdä hengelleni parempaa palvelusta kuin että annoin sen täysin joutilaana itse ravita itseänsä ja pysähtyä ja syventyä itseensä, niinkuin luulin sen tästälähtien sitäkin helpommin voivan tehdä, kun se ajan oloon oli vakaantunut ja kypsynyt; mutta huomaan, kuten

variam semper dant otia mentem,[5]

että se päinvastoin, valloilleen päässeen hevosen lailla, juosta porhaltelee sata kertaa huimempaa vauhtia itsekseen kuin muita varten ja luopi eteeni niin paljon houreita ja haaveellisia eriskummaisuuksia toisen toisensa jälkeen, sekaisin ja aiheettomasti, että tarkastellakseni rauhassa niiden mielettömyyttä ja kummallisuutta olen alkanut panna niitä paperille, toivoen saavani aikaa myöten sen itsensäkin niitä häpeämään.

2
ERILAISISTA PUHUJALAHJOISTA
(I, 10)

Onc ne furent à tous toutes grâces données.[6]

Niinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja herkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä hetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät koskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään... Jos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden puhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät meidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden hidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin asianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin aikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa yhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan edut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen vastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen ladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta paavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa sattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä asianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli saanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa ennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista mukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä, jolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin sanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten ruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka hänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta sattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut päätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti tekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi herra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä on vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni enemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa. Nopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista pikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin arvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole aikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane, he ovat molemmat yhtä eriskummaisia.

Severus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin ennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa huolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin hänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet ärsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta kaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun, joka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei se liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta aikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen öiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka leiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat sen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja tehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat ja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan kokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi löytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.

Tällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava myöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset voimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen liikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan kehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten seikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan yksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on sen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin minun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on niissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa oman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä löydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä sen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla puhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu myöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän itseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni kirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan tietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme kaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa kykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen minua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei jäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle joskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että olen ollut niistä epävarma.

3
KETÄÄN EI VOI KEHUA ONNELLISEKSI ENNEN HÄNEN KUOLEMAANSA
(I. 18)

Scilicet ultima semper
exspectanda dies homini est, dicique beatus
ante obitum nemo supremaque funera debet.[7]

Lapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka, kun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, juuri kun hänet piti mestattaman huudahti: "Oi Solon, Solon!" Kun tämä kerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti Kroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon varoittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että ihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa onnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen päivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi, ne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen aivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä: joko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin ulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi, antavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä; mutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää teeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä astian pohjalla on hyvää ja puhdasta:

Nam verae voces tum demum pectore ab imo
ejiciuntur et eripitur persona; manet res.[8]

Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan, katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.

4
KUOLEMAN HALVEKSIMISESTA
(I, 19)

Meidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän välttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on silloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista levottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä ajattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin törkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,

qui capite ipse suo instituit vestigia retro.[10]

Eipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä peloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä ristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen kuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää luulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole antanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä ymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne kokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja tuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään tahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että sanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: "Hän on lakannut elämästä, hän on elänyt"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin, niin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: se ja se vainaja. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa, kenties pääsee maksamasta.

Minä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä viimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme mukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää ainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa ajattelemalla, sehän olisi hulluutta. — Mutta mitä? Nuoret ja vanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä ikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua ihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä iäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.

Sitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi määrän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän todellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet jo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli tavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon enemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun ikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo niistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa, että useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin sen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä itse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain ihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin kuolema voikaan meidät yllättää?...

Nämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on mahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei se näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? — "Mitäpä siitä", sanotte kai minulle, "kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä itseään?" — Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata itsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole se mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää rauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen valitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin onkin:

Praetulerim ... delirus inersque videri
dum mea delectent mala me, vel denique fallant,
quam sapere et ringi.[11]

Mutta mieletöntä on luulla sen keinon vievän perille. He tulevat ja menevät, hyppivät ja tanssivat; kuolemasta ei mitään tietoa. Sitä myöten on kaikki hyvin; mutta toiselta puolen, kun se kohtaa heitä tahi heidän vaimojaan, lapsiaan ja ystäviään, yllättäen heidät äkkiarvaamatta ja suojattomina, mitkä sieluntuskat, mitkä valitukset, mikä raivo ja epätoivo painaa heidät maahan? Oletteko koskaan nähnyt mitään niin masentunutta, niin muuttunutta, niin nolattua? Asiasta täytyy pitää huoli paremmin ajoissa, ja moinen elukkamainen välinpitämättömyys, jos se voisikin mahtua järkimiehen päähän, mitä pidän kerrassaan mahdottomana, käy meille liian kalliiksi. Jos se olisi vihollinen, jonka voi välttää, niin neuvoisin lainaamaan pelkuruudelta aseet; mutta koska se ei ole vältettävissä, koska se saavuttaa teidät paetessanne ja pelkurina yhtä hyvin kuin miehevänä miehenäkin,

nempe et fugacem persequitur virum,
nec parcit imbellis juventae
poplitibus timidoque tergo,[12]

ja koska ei karaistuinkaan panssari teitä suojaa,

ille licet ferro cautus se condat et aere,
mors tamen inclusum protrahet inde caput,[13]

niin oppikaamme pitämään sille puoliamme ja taistelemaan sitä vastaan; ja riistääksemme siltä aluksi sen suurimman edun meihin nähden, menetelkäämme aivan päinvastoin kuin tavallisesti tehdään: riistäkäämme siltä sen outous, perehtykäämme siihen, tottukaamme siihen; älköön olko mikään niin usein ajatuksissamme kuin kuolema; joka hetki kuvailkaamme sitä mielessämme, kaikissa muodoissa; hevosen kompastuessa, kattotiilin pudotessa, pienimmänkin neulanpiston johdosta toistakaamme äkkiä: "No niin, jokohan se olisi itse kuolema?" ja sitten terästäytykäämme ja karaiskaamme luontomme. Keskellä juhlia ja iloa kaikukoon meissä aina tuo kohtalomme muistelon loppusävel, älkäämme antako nautinnon niin kovin temmata meitä mukaansa, ettemme joskus palauttaisi muistiimme, kuinka monin tavoin tämä hilpeytemme on alttiina kuolemalle, kuinka monin keinoin se uhkaa kaapata sen kynsiinsä. Niin tekivät egyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat paikalle ihmisen luurangon vihjaukseksi juhlavieraille.

Omnem crede diem tibi diluxisse supremum:
grata superveniet, quae non sperabitur, hora.[14]

Emme tiedä, missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä kaikkialla. Valmistautuminen kuolemaan on valmistautumista vapauteen; ken on oppinut kuolemaan, se on vieraantunut olemasta orjana; ei ole mitään onnettomuutta elämässä sille, joka on oikein käsittänyt, että hengen menettäminen ei ole onnettomuus. Jos osaamme kuolla, niin vapautamme itsemme kaikesta vallan ja pakon alaisuudesta. Paulus Aemilius vastasi sille, jonka tuo surkuteltava Makedonian kuningas,[15] hänen vankinsa, lähetti hänen luokseen pyytämään, ettei hän kuljettaisi kuningasta riemusaatossaan: "Pyytäköön hän sitä itseltään."

Itse asiassa on kaikilla aloilla vaikea teennäisesti ja uutteruuden avulla paljonkaan edistyä, ellei luonto anna hiukan apuansa. Luonnostani en ole synkkämielinen, mutta kyllä haaveksivainen; alun alkaen ei ole mikään ajatuksiani niin askarruttanut kuin kuoleman kuvittelut, eipä edes vallattomimmallakaan ikäkaudellani,

jucundum quum aetas florida ver ageret.[16]

Naisten seurassa ja kesken leikkien ... ajattelin erästä henkilöä, jonka edellisinä päivinä oli yllättänyt kuumetauti, ja hänen kuolemaansa, joka hänet kohtasi hänen sellaisesta juhlasta lähtiessään ja ajatellessaan vain vapautta, rakkautta ja hyviä päiviä, niinkuin tein minäkin; ajattelin, että sama saattoi olla minullakin edessä:

Jam fuerit nec post unquam revocare licebit.[17]

Tuo ajatus ei vetänyt otsaani rypyille enempää kuin mikään muukaan. Mahdotonta on olla ensi aluksi tuntematta pistoksia tuollaisista ajatuksista; mutta kun niitä käsittelee ja palauttelee mieleensä, niin ajan oloon niihin epäilemättä kotiutuu; muutoin minä puolestani olisin alituisessa pelossa ja vimmassa; sillä ei koskaan ole kukaan ihminen vähemmin luottanut elämäänsä eikä vähemmin välittänyt sen jatkumisesta. Sangen vankka ja harvoin häiriytynyt terveys, jota tähän saakka olen nauttinut, ei houkuttele minua toivomaan sen pitenemistä, eivätkä taudit saa minua pelkäämään sen lyhenemistä; joka hetki tuntuu minusta kuin lähtisin siitä, ja lakkaamatta toistan itsekseni: "Kaikki, mikä voi tapahtua jonakin muuna päivänä, voi tapahtua tänään." Itse asiassa uhkat ja vaarat vievät meitä vain vähän tahi eivät ollenkaan lähemmäksi loppuamme; ja jos ajattelemme, kuinka monta miljoonaa niitä on kintereillämme muita, paitsi tuota yhtä, joka näyttää uhkaavan meitä eniten, niin huomaamme, että terveinä ja kuumetautisina, merellä ja kodeissamme, taistelussa ja rauhassa olemme sitä yhtä lähellä: Nemo altero fragilior est; nemo in crastinum sui certior.[18] Mitä minun on tehtävä ennen kuolemaani, sen suorittamiseen näyttää minusta kaikki aika lyhyeltä, vaikkapa se veisi vain tunninkin. Eräs henkilö, joka tässä eräänä päivänä selaili muistikirjaani, löysi huomautuksen jostakin, mitä tahdoin tehtäväksi kuolemani jälkeen; kerroin hänelle niinkuin asia oli, että vaikka olin ollut vain lieuen päässä kotoani, terveenä ja pirteänä, olin kiiruhtanut kirjoittamaan sen siihen, koska en ollut varma siitä, että pääsisin hengissä kotiin asti...

Meidän uskonnollamme ei ole ollut vakavampaa inhimillistä perustaa kuin elämän halveksiminen. Ei ainoastaan järjen ääni kehoita meitä siihen: sillä miksi pelkäisimme jonkin sellaisen menettämistä, jota, sen menetettyämme, emme voi kaivata? vaan myöskin, koska kerran kuolema niin monin tavoin meitä uhkaa, eikö ole pahempi pelätä niitä kaikkia kuin kestää niistä yksi? Mitä sillä on väliä, milloin se tapahtuu, koska se kerran ei ole vältettävissä? Sille, joka sanoi Sokrateelle: "Kolmekymmentä tyrannia on tuominnut sinut kuolemaan", vastasi tämä: "Ja luonto heidät." Kuinka typerää on tuskitella siirtymistä vapauteen kaikesta tuskasta? Samoin kuin syntymämme meille aiheutti kaiken muun syntymisen, samoin vaikuttaa kuolemamme kaiken muun kuolemisen. Senvuoksi on yhtä typerää itkeä sitä, että sadan vuoden päästä emme enää elä, kuin sitä, ettemme eläneet sata vuotta sitten. Kuolema on toisen elämän alku; samoin itkimme, samoin surimme astumistamme tähän elämään, samoin heitimme entisen verhomme siihen astuessamme. Ei mikään voi olla raskasta, mikä on vain kerran. Onko syytä niin kauan aikaa pelätä jotakin niin lyhytaikaista? Pitkän elinajan ja lyhyen elinajan tekee kuolema aivan yhdeksi: sillä pituutta ja lyhyyttä ei ole siinä, mikä ei enää ole olemassa. Aristoteles kertoo, että Hypanis-virran rannoilla on pieniä eläimiä, jotka elävät vain yhden päivän: ne, jotka kuolevat kello 8 aamulla, kuolevat nuoruudessaan; ne, jotka kuolevat kello 5 illalla, kuolevat vanhuutensa raihnaudessa. Kuka meistä ei naura pilkallisesti nähdessään pidettävän lukua onnesta tahi onnettomuudesta tuona ajanhetkenä? Meidän elinaikamme pitemmyys ja lyhyemmyys, jos sitä vertaamme ijankaikkisuuteen tahi edes vuorten, jokien, tähtien, puiden ja vieläpä erästen eläintenkin elinaikaan, on yhtä naurettava. Mutta luonto pakoittaa meidät siihen: 'Poistukaa', sanoo se, 'tästä maailmasta, niinkuin olette siihen tulleet. Sama matka, jonka teitte kuolemasta elämään, intohimottomasti ja pelotta, tehkää se takaisin elämästä kuolemaan. Teidän kuolemanne on osa maailmanjärjestystä, se on osa maailman elämää.

Inter se mortales mutua vivunt,
et quasi cursores vitai lampada tradunt.[19]

Pitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne? Kuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte paeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen kuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät kuolemaan, niinkuin elämäänkin.

Prima, qua vitam dedit, hora, carpsit.[20]
Nascentes morimur, finisque ab origine pendet.[21]

Kaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu sen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista. Te olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman jäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte, elettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema koskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin kuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette nauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.

Cur non ut plenus vitae conviva recedis?[22]

Jos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen menettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?

Cur amplius addere quzris
rursum quod pereat male, et ingratum occidat omne?[23]

Elämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen mukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän, niin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki päivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko, tämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin ovat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten jälkeläistennekin elämää.

Non alium videre patres aliumve nepotes adspicient.[24]

Ja pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja vaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette tarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman lapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa; se ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva samaa.

Versamur ibidem atque insumus usque.[25]
Atque in se sua per vestigia volvitur annus.[26]

En aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:

Nam tibi praeterea quod machiner, inveniamque,
quod placeat, nihil est: eadem sunt omnia semper.[27]

Tehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille. Tasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi valittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan luettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi sitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte olla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte kuolleet rintalapsina:

Licet, quot vis, vivendo vincere saecla,
mors aeterna tamen nihilominus illa manebit.[28]

Ja saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:

In vera nescis nullum fore morte alium te,
qui possit vivus tibi te lugere peremptum,
stansque jacentem?[29]

ettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;

nec sibi enim quisquam tum se vitamque requirit,
nec desiderium nostri nos afficit ullum.[30]

Kuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin vähempää kuin ei mitään.

Multo ... mortem minus ad nos esse putandum,
si minus esse potest quam quod nihil esse videmus.[31]

Se ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette olemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei kukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut teidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä teitä koske sen enempää.

Respice enim quam nil ad nos anteacta vetustas
Temporis aeterni fuerit.[32]

Missä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei ole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan, joka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne: teidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi eläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta olitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran loppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene samaa menoa kuin tekin?

Omnia te, vita perfuncta, sequentur.[33]

Eikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään, mikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut luontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.

Nam nox nulla diem, neque noctem auvora secuta est,
qui non audierit mixtos vagitibus aegris
ploratus, mortis comites et funeris atri.[34]

Miksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette nähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he kun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet ketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista paheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä muissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle vääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi ei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen on kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän elinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka paljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle ainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä ei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että olin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin verran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi käyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti. Saadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota teiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen sovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä opetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja kuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä, miksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti: senvuoksi, että se on yhdentekevää. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni osat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät viimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan: viimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen päivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'

Kas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.

Mutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa kuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa, ovat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme (muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että, vaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä kuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen itse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen ympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut elämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä ja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja itkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone, vahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia; lyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme kuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin, nähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua naamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme löydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi yksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se kuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.

5
TOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISI
LIIAN HELPOSTI MUUTTAA HYVÄKSYTTYÄ LAKIA
(I, 22)

Tottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se, joka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle, joka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa sen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli sellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä vain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela koulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle pohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan, on ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille piankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää ole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan luonnon säännötkin taipumaan: Usus efficacissimus rerum omnium magister...[35]

Minusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo hennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on jätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän kananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja kissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden enteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja talonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja näppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja kepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin julmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne itävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti tottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on puolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian vähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin on puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi; toiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja nuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on paljon oikeampaa päätellä näin: "Miksei hän pettäisi kultarahoissa, koska hän kerran pettää nuppineuloissa?" kuin kuten tavallisesti päätellään: "Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin tekemästä, jos se koskisi kultarahoja." Tulee huolellisesti opettaa lapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa heille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä vain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä ajatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.

Omantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät tottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään hyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi niistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä menettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin he rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta sen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen määrään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja syventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä. Kun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun maailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä tuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja yleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja jotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä kaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu, että mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan järjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi useimmiten!...

Ken tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta ennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä hyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan harmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan tuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee ajatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen paljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä saattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun noudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun kaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan, testamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se ei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen kielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa rahalla...

Onko mitään hurjempaa kuin nähdä kansa, jonka keskuudessa tuomarin toimi lakivoimaisen tavan nojalla on myytävissä ja tuomiot maksetaan käteisellä, ja oikeus laillisesti kielletään siltä, jolla ei ole millä sen maksaisi? Ja tämä kauppatavara on niin suuressa arvossa, että valtiossa syntyy neljäs sääty ihmisistä, jotka ajavat oikeusasioita, kolmen entisen: papiston, aatelissäädyn ja kansan lisäksi; ja tämä sääty, jonka hoidettavina ovat lait, ja jolla on ylin valta ihmisten omaisuuksiin ja henkiin nähden, on aatelistosta erillinen yhdyskunta; tästä taas johtuu, että on olemassa kaksinaiset lait, kunnian ja oikeuden, jotka monissa asioissa ovat hyvin vastakkaiset; että edelliset yhtä ankarasti tuomitsevat ojennuksen suvaitsemisen kuin jälkimmäiset ojennuksen kostamisen; että sotilaallisen velvollisuuskäsityksen mukaan se menettää kunnian ja aateluuden, joka jättää kostamatta kärsimänsä loukkauksen, ja siviilipiirien velvollisuuskäsityksen mukaan se, joka sen kostaa, joutuu hengenrangaistuksen alaiseksi; ken vetoaa lakeihin, saadaksensa hyvitystä loukatulle kunniallensa, se häpäisee itsensä, ja ken ei vetoa niihin, sitä lait siitä rankaisevat ja kurittavat; ja näistä kahdesta niin erilaisesta säädystä, jotka kuitenkin riippuvat samasta päämiehestä, edellisellä on rauha, jälkimmäisellä sota toimenaan, edellisellä rahanansio, jälkimmäisellä kunnia, edellisellä tiedot, jälkimmäisellä hyve, edellisellä sana, jälkimmäisellä toimi, edellisellä oikeus, jälkimmäisellä urheus, edellisellä järki, jälkimmäisellä voima, edellisellä pitkä viitta, jälkimmäisellä lyhyt osanaan...

Tällaiset mietteet eivät kuitenkaan saa houkutelluksi ymmärtäväistä miestä noudattamasta yleistä tapaa; niinpä minusta päinvastoin näyttää, että kaikki poikkeavat ja erikoiset käytöstavat johtuvat pikemmin houkkamaisuudesta tahi kunnianhimoisesta teeskentelystä kuin tosijärkevyydestä, ja että viisaan tulee sisäisesti irroittaa sielunsa enemmistön painostuksesta ja pitää se vapaana ja kykenevänä vapaasti arvostelemaan asioita, mutta ulospäin kokonaan noudattaa hyväksyttyjä käytöstapoja ja muotoja. Yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä meidän ajatustemme kanssa, mutta kaikki muu, kuten tekomme, työmme, omaisuutemme ja henkemme, ne tulee antaa ja uhrata sen palvelukseen ja yleisten mielipiteiden alaisiksi: niinkuin tuo hyvä ja suuri Sokrates kieltäytyi pelastamasta henkeään olemalla tottelematta tuomaria, vieläpä sangen väärää ja kohtuutonta tuomaria; sillä sääntöjen sääntö ja yleinen lakien laki on, että kukin noudattakoon sen paikan lakeja, missä elää: νόμοις επεσθαι τοισιν εγ χωροις καλόν.[36]

Kas tässä toisenlaisia mietteitä. On hyvin epäilyksen alaista, saattaako olla niin ilmeistä hyötyä hyväksytyn lain, olkoonpa se millainen tahansa, muuttamisesta, kuin on vahinkoa sen järkyttämisestä, semminkin kun valtio on ikäänkuin rakennus, joka on pantu kokoon niin tarkasti toisiinsa liittyvistä osista, että on mahdoton liikuttaa yhtä niistä kokonaisuuden siitä kärsimättä. Thurialaisten lainlaatija määräsi, että jokainen, joka tahtoisi joko kumota jonkin vanhoista laeista tahi säätää uuden, esiintyisi kansan edessä nuora kaulassa, jotta hänet, jos jokainen ei hyväksyisi tuota uutuutta, heti kuristettaisiin; ja Lakedaimonin lainlaatija pani henkensä vaakaan saadakseen kansalaisensa varmasti lupaamaan, etteivät rikkoisi ainoatakaan hänen säädöksistään. Efori, joka niin tylysti katkaisi ne kaksi kieltä, jotka Phrynis[37] oli lisännyt soittimeensa, ei välitä siitä, paraneeko se niistä, tahi kaikuvatko sen soinnut niiden vaikutuksesta täyteläisempinä; hänelle riittää, tuomitakseen ne, että ne tiesivät vanhan tavan muuttamista. Samaa merkitsi tuo oikeuden ruostunut miekka Marseillessa.

Inhoan uutuuksien tavoittelua, esiintyköönpä se missä muodossa tahansa, ja olen oikeassa; sillä olen nähnyt sangen vahingollisia seurauksia siitä. Se, mikä on meitä jo niin monta vuotta painanut, ei ole tuottanut kaikkea odotettua hyvää: mutta todenmukaisesti voi sanoa, että se syrjäseurauksena on tuottanut ja aiheuttanut kaikkea, vieläpä ne onnettomuudet ja vauriot, joita sittemmin on tapahtunut ilman sitä ja vastoin sitä; syyttäköön se niistä itseään: Heu, patior telis vulnera facta meis.[38]

Ne, jotka järkyttävät jotakin valtiota, joutuvat helposti itse ensimmäisinä vedetyiksi mukaan sen kukistumiseen. Mullistuksen hedelmät tuskin jäävät pysyväisesti sille, joka sen on pannut alkuun; hän myllertää ja samentaa veden toisille kalastajille. Se seikka, että tämän monarkian liitokset ja kokoonpano ja koko tämä suuri rakennus ovat vääntyneet sijoiltaan ja purkautuneet, varsinkin sen vanhoilla päivillä, tämän uuden virtauksen vaikutuksesta, avaa mielin määrin pääsyä ja tietä samanlaisille loukkauksille: kun kuninkaan majesteetti kerran vaivoin on saatu alennetuksi korkeimmalta huipultaan keskitasolle, niin se sitten helposti luhistuu keskitasolta maahan asti. Mutta jos alkuunpanijat ovat turmiollisempia, niin jäljittelijät ovat paheellisempia, heittäytyessään noudattamaan esimerkkejä, joiden kauheuden ja turmiollisuuden he ovat tunteneet itsessään ja rangaisseet muissa; ja jos on olemassa jonkinlainen kunnian aste pahanteossakin, niin jälkimmäisten tulee tunnustaa edellisille keksinnön kunnia ja ensimmäisen yrityksen uskallus. Kaikenlaiset uudet vallattomuudet ammentavat hyvällä menestyksellä tästä ensimmäisestä ja antavasta lähteestä esikuvansa ja mallinsa yhteiskuntamme rauhan häirinnälle...

Niinpä minusta näyttää, suoraan sanoen, osoittavan suurta itserakkautta ja röyhkeyttä, että arvioidaan omat mielipiteet niin suuriarvoisiksi, että niiden voimaan saattamiseksi täytyy järkyttää yleinen rauha ja aiheuttaa niin paljon ehdottoman varmoja onnettomuuksia ja niin kauhea tapojen turmelus kuin minkä kansalaissodat ja niin tärkeillä aloilla tapahtuvat olojen mullistukset tuovat mukanaan, ja aiheuttaa ne omalle maallensa. Eikö ole huonoa taloudenhoitoa edistää niin monia varmoja ja tiettyjä paheita taistellakseen harhakäsityksiä vastaan, jotka ovat väittelynalaisia ja joista saattaa olla eri mieliä? Onko mitään rumempia paheita kuin ne, jotka loukkaavat omaatuntoa ja luonnollista tietoa?...

Tämän niin jokapäiväisen totuuden vaarinottaminen on vahvistanut kantaani ja pidättänyt minut uhkarohkeammassa nuoruudessanikin sälyttämästä hartioilleni niin raskasta taakkaa, että olisin ottanut vastatakseni niin tärkeästä tieteestä ja uskaltanut tässä sen, mitä terveellä järjellä en voisi uskaltaa helpoimmassakaan niistä, joita minulle oli opetettu ja joissa rohkea päätteleminen ei mitenkään ole haitaksi; minusta kun näytti sangen väärältä tahtoa tehdä yleiset ja muuttumattomat perussäännöt ja noudatetut menot riippuvaisiksi yksityisen vaihtelevasta mielikuvituksesta (yksityisen järjellä on tuomiovaltaa vain yksityisen asioissa) ja ryhtyä jumalallisiin lakeihin nähden hankkeisiin, joita ei mikään esivalta sallisi siviililakeihin nähden...

6
KASVATUKSESTA
(I, 25)

Madame Diane de Foixille, kreivitär de Gursonille.[39]

En ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa, olipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei hän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi tämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa. Niinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat vain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta kuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä mielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän kutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä sanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä erikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät; ja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan meitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole, en kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta, yksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi harrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin piirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain koululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka en pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja jos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti pusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin hänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo kuin heidän on minulle.

En ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään kirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin Danaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän paperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.

Historia se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen aivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes sanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni lähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta ajatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin paljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla. Mitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen niiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat vain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun olen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan tyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi ja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan eroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä vain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein käy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä samat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään tapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta, niin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi ja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin verraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni on kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että edes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja myöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata suunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta päästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan, paikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu on minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen ryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme häikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat kokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen kunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä tuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa, näyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he sillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.

Seuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi Khrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain teoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen Medean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä oli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi. Epikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin kolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.

Satuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana seurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin sisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet muuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani sattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta: jos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin asia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty ja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani lentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin, niin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut jälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin upeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien typeryyttä.

Että moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä sopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin usein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään tyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni vaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen ryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen voivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta; mutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni ja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien kanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja kepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä vain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin päällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika mies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä niinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten aseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään, kehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun sisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten näitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä peitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta, koska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä, koettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja toiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan tietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin kirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia lainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin painaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän toisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä ei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia olen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani, muiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40] Tekijät ovat älykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä, kuten esim. Lipsius[41] tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetulla Valtio-opillaan.

Oli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia jaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin salaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi pannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat myöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä on minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä on vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen, jos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että minua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian vähän oppinut opettaakseni muita.

Eräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi minulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan laajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen en ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus ja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten kasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla varhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin epävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa. Katsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka suuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet. Karhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta ihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat helposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa luontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu lasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa harjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka tapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät on aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava varsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin, joihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää minusta Valtiossaan antavan niille liiaksi arvoa.

Tiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan niin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan sitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon ylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen, jonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen kuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen tahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että te ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette maistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua (onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä, joista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François Monsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia, jotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin vuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan, joka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki, millä voin teitä palvella tässä asiassa.

Sen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta riippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä puolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään arvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle neuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.

Tahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen sivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei ole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa toisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten etuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja kaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi kuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti valittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas, ja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä ominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan noudattaisi uutta menettelytapaa.

Lakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja meidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin, että hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa henkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen hänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus avaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo, että hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän kuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja sittemmin Arkhesilaos[42] panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat sitten heille. Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas eorum, qui docent.[43] On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan edessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka pitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle. Jollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata määrätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia tehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on osata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä. Minä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.

Ei ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään, ryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan useampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa lapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata hyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta tiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja sisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen muistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän oppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen yhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin käsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin kasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään sellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon sulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole saanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja muotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja pakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa mahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu talutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja vapautemme on riutunut. Numquam tutelae suae fiunt.[44]

Seurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli hieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin uskonkappaleensa oli, "että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja kaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys Aristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia ja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut". Kun tätä hänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui hän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa Roomassa.

Pankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako mitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena. Aristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää kuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri mielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä epäilevälle kannalle:

Che, non men che saver, dubbiar m'aggrada.[45]

Sillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman päättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne ovat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei löydä mitään, eipä edes etsikään mitään. Non sumus sub rege; sibi quisque se vindicet.[46] Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee imeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja unohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta osatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä kaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin sen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin mukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme asian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista, mutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa; se ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee ja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä teoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä. Hänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen kehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta, ja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät, lainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä ottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita: te näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut lapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut lahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta saamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja viisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47] se näkee ja kuulee, ymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja vallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me teemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä mitään omintakeisesti.

Kuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta ja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään muistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa kirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei ole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa säilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää, katsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä kirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että sellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen mukaisesti, kun hän sanoo "vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden olevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden olevan vain ulkokiiltoa". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée, nämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä antamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta paikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta sitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta tahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen, niinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin puhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän tuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy riittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys, jokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.

Siitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen ovat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain, kuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta on Santa Rotondassa tahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron kasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa kuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea noiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme aivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa pojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen yksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli poikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi siihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.

Myöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa lasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian helliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa häntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa, niinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että hän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi lämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä tahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa pyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo mies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella iällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:

Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus.[48]

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa. Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon, niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen; ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä, jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on tottumista kestämään tuskaa: labor callum obducit dolori.[49] Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen, harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden, vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen. Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista. Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan kaikesta, mikä on yleisenä tapana: licet sapere sine pompa, sine invidia.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia, samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. Si quid Socrates et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam assequebantur.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä, jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta: sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista itsensä: neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat, necessitate ulla cogitur.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista, jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan, ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään, että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut, mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen, väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä, sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään: härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi. Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

quae tellus sit lenta gelu, quae putris ab aestu,
ventus in Italiam quis bene vela ferat.[53]

Tiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja liittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia tuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.

Mitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että luetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää vain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten avulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina aikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin jos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja ainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat varanneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla meidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon tarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako oppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää kuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä Marcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa arvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle niin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se on luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat erilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta satoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on lukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä lukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut; eräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille filosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin sopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja esityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on mielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän on vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan, mitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus antamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy ottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä esimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan miehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua, joka kuuluu "ei", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen teokseensa Vapaaehtoisesta orjuudesta. Kun näkee hänen valikoivan ihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin merkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista. Vahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä; epäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten paljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme hänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin itsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin asioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien lausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita: "Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla." Ne, joilla on hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti puheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.

Seurustelusta ihmisten kanssa saapi ihmisen äly ihmeellistä selvyyttä; me olemme kokonaan sulkeutuneet ja patoutuneet itseemme, emmekä näe nenämme päätä edemmäksi. Sokrateelta kysyttiin, mistä hän oli; hän ei vastannut: "Atheenasta", vaan: "maailmasta"; hän, jolla oli rehevämpi ja avarampi mielikuvitus, omaksui koko maailman kotikaupungiksensa, jakeli tietonsa seuransa ja myötätuntonsa koko ihmissuvulle, eikä ollut niinkuin me, jotka katsomme vain jalkoihimme. Kun halla vie viiniköynnökset kylässäni, niin pappini siitä päättää Jumalan vihan painavan koko ihmiskuntaa ja arvelee, että ihmissyöjätkin sen johdosta jo kärsivät janoa. Kuka meidän kansalaissotamme nähdessään ei huudahda, että tämä maailma on mullin mallin ja että tuomiopäivä on kintereillämme, ajattelematta, että paljon pahempaakin on nähty ja että kymmenillä tuhansilla tahoilla maailmaa samaan aikaan edelleen pidetään hyviä päiviä; minä puolestani, katsoen sen esteettömyyteen ja rankaisemattomuuteen, kummastelen, että se on niinkin lievää ja laimeata. Kenen päälle sataa rakeita, se luulee koko pallonpuoliskon olevan myrskyn ja rajuilman kourissa; ja sanoihan entinen savoyilainen, että jos Ranskan kuningas houkka olisi osannut oikein olla oman onnensa seppä, niin hän olisi mies pääsemään hänen herttuansa hovimestariksi; hän ei voinut kuvailla mielessään mitään ylhäisempää arvoa kuin hänen herransa. Huomaamattamme olemme kaikki samassa harhaluulossa, josta on suuret seuraukset ja paljon haittaa. Mutta ken luopi silmäinsä eteen ikäänkuin tauluun tuon luontoäitimme suuren kuvan hänen täydessä majesteettiudessaan, ken lukee hänen kasvoiltaan niin yleisen ja pysyväisen moninaisuuden, ken huomaa siinä itsensä, eikä vain itsensä, vaan kokonaisen kuningaskunnan, ikäänkuin hyvin hienon piirtimen vetämänä viivana, se yksin arvostelee kaikkea olevaista sen oikean suuruuden mukaisesti.

Tämä suuri maailma, jonka eräät vielä katsovat yhdessä useampien samanlaisten kanssa kuuluvan lajina yhteen luokkaan, on se peili, josta meidän tulee katsoa itseämme, oppiaksemme tuntemaan itsemme oikealta kannalta. Lyhyesti: tahdon, että se on oleva oppilaani kirjana. Niin monet luonnonlaadut, uskonlahkot, katsantokannat, mielipiteet, lait ja tavat opettavat meitä arvostelemaan terveesti omiamme ja opettavat ymmärrystämme huomaamaan puutteellisuutensa ja luonnollisen heikkoutensa, eikä se ole mikään vähäarvoinen opetus; niin monet valtiolliset mullistukset ja kansojen onnenvaiheet neuvovat meitä olemaan tekemättä suurta ihmettä omastamme; niin monet nimet, niin monet unhoon vaipuneet voitot ja valloitukset tekevät naurettavaksi toivon ikuistuttaa nimemme ottamalla vangiksi kymmenen ratsastavaa pyssymiestä ja valtaamalla linnoituspahasen, joka ei ole tunnettu muusta kuin valtauksestaan; niin monen ulkomaisen riemusaaton kopeus ja ylpeys, niin monen hovin ja mahdin pöyhkeä majesteettius vahvistaa ja lujittaa näköämme kestämään omiemme loistoa silmiämme räpäyttämättä: niin monet miljoonat ennen meitä haudatut ihmiset rohkaisevat meitä pelkäämättä liittymään niin hyvään seuraan; ja niin edespäin. Meidän elämämme, sanoi Pythagoras, muistuttaa Olympisten kisojen suurta ja lukuisaa väenkokousta: toiset siellä harjoittavat ruumistaan, voittaakseen siten kisojen tuottaman kunnian; toiset vievät sinne tavaroita kaupaksi, ansaitakseen; on niitä, eivätkä he ole pahimmat joukossa, jotka eivät siellä tavoittele muuta hyötyä kuin saada katsella, miten ja miksi mitäkin tehdään, ja olla näkemässä toisten ihmisten elämää, arvostellakseen ja mukauttaakseen sen mukaan omansa.

Esimerkkeihin voidaan sopivasti liittää kaikki filosofian hyödyllisimmät opetukset, jolla tulee koetella ihmisten tekoja ja jonka tulee olla niiden ojennusnuorana. Sanottakoon hänelle,

quid fas optare, quid asper
utile nummus habet; patria? carisque propinquis
quantum elargir deceat, quem te Deus esse
jussit, et humana qua parte locatus es in re,
quid sumus, aut quidnam victuri gignimur;[54]

mitä on tietäminen ja tietämättömyys; mikä tulee olla opiskelun tarkoitusperä; mitä on urheus, itsensä hillitseminen ja oikeudenmukaisuus; mikä on eroitus kunnianhimon ja saituuden, orjuuden ja alamaisuuden, mielivallan ja vapauden välillä; mistä merkeistä tunnetaan tosi ja luja tyytyväisyys; missä määrin tulee pelätä kuolemaa, tuskaa ja häpeää;

et quo quemque modo fugiatque feratque laborem;[55]

mitkä ne pontimet ovat, jotka panevat meidät liikkeelle, ja mikä meille antaa niin paljon erilaisia virikkeitä: sillä minusta näyttää, että ensimmäisinä niistä opetuksista, jotka pitää saada imeytymään hänen mieleensä, tulee olla niiden, jotka määräävästi vaikuttavat hänen luonteeseensa ja ajatustapaansa, jotka opettavat hänet tuntemaan itsensä ja oikein kuolemaan ja oikein elämään. Alkakaamme sillä vapaista tieteistä, joka tekee meidät vapaiksi: kaikki ne tosin jollakin tavoin tietopuolisesti ja käytännöllisesti palvelevat elämäämme, kuten kaikki muukin tavallaan sitä palvelee; mutta valitkaamme se, joka palvelee sitä suoranaisesti ja ikäänkuin viran puolesta. Jos ymmärtäisimme supistaa elämämme toimet oikeihin ja luonnollisiin rajoihinsa, niin huomaisimme, että suurimmasta osasta käytännössä olevia tieteitä ei ole meidän käytettäviksemme, ja että niissäkin, jotka ovat meitä varten, on sangen hyödyttömiä aloja ja syvyyksiä, ja että tekisimme oikeammin, jos jättäisimme ne sikseen ja Sokrateen opetuksen mukaan lopettaisimme oppimäärämme näissäkin tieteissä siihen, mistä ei ole hyötyä.

Sapere aude,
incipe: vivendi recte qui prorogat horam,
rusticus exspectat, dum defluat amnis; at ille
labitur et labetur in omne volubilis aevum.[56]

On hyvin typerää opettaa lapsillemme

quid moveant Pisces, animosaque signa Leonis,
Lotus et Hesperia quid Capricornus aqua,[57]

tähtien tiedettä ja kahdeksannen taivaanpiirin liikkeitä ennenkuin heidän omiaan:

Τι Πλειαδεσσι καμοι;
τι δ' αστρασι Βοωτεω;[58]

kirjoittihan Anaximenes Pythagoraalle: "Mitä järkeä saattaa olla siinä, että kulutan aikaani tutkimaan tähtien salaisuuksia, kun minulla joka hetki on kuolema tahi orjuus silmäini edessä?" Siihen aikaan näet Persian kuninkaat hankkivat sotaa hänen maatansa vastaan. Jokaisen tulee sanoa näin: "Kun minua ahdistaa kunnianhimo, saituus, hurjapäisyys, taikausko, ja kun minulla on sisimmässäni monta muuta elämäni vihollista, ryhtyisinkö silloin miettimään maailman menoa?"

Sittenkun hänelle on opetettu sitä, mikä on omansa tekemään hänet viisaammaksi ja paremmaksi, puhuttakoon hänelle siitä, mitä on logiikka, fysiikka, geometria, retoriikka; ja minkä tieteen hän valitsee, kun hänellä jo on kehittynyt ymmärryskyky, sen perille hän piankin pääsee. Annettakoon opetus hänelle milloin keskustelemalla, milloin kirjan avulla; milloin hänen opettajansa luettaa hänelle itse kirjailijaa, joka on omansa tätä hänen opetuksensa tarkoitusperää varten, milloin hän antaa hänelle siitä ytimen ja parhaan sisällön valmiiksi pureskeltuna; ja jos hän itse ei ole kylliksi perehtynyt kirjoihin, löytääkseen niistä niitä monia kauniita esityksiä, joita niissä on, hänen tarkoituksensa toteuttamista varten, niin voidaan antaa hänelle avustajaksi joku kirjallisuuden tuntija, joka aina tarvittaissa hankkii välttämättömät tarpeet hänen jaeltavakseen ja anniskeltavakseen kasvatillensa. Ja että tämä opetus on helpompaa ja luonnollisempaa kuin Gazan,[59] kukapa sitä voi epäillä? Jälkimmäisen säännöt ovat visaisia ja vastenmielisiä, sen sanat tyhjiä ja kuivakiskoisia, eikä niissä ole mitään tehoa eikä mitään herättävää hengelle; tästä sitävastoin saa sielu jotakin suuhunsa, jotakin ravinnoksensa. Tämä hedelmä on verrattoman paljon suurempi ja niinikään se on oleva aikaisemmin kypsä.

On merkillistä, että asiat meidän aikanamme ovat sillä kannalla, että filosofia, vieläpä älykkäillekin ihmisille, on tyhjä ja eriskummainen nimi, joka ei mihinkään kelpaa eikä ole minkään arvoinen, ei ihmisten ajatuksissa eikä todellisuudessa. Luulen, että siihen ovat syynä ne rikkiviisaat saivartelut, jotka ovat vallanneet siihen johtavat tiet. Tehdään aivan väärin, kun kuvataan se lasten luoksepääsemättömäksi ja juron, ankaran ja peloittavan näköiseksi; kuka liekään sen kasvoille pannut tuon valheellisen, kalpean ja inhoittavan naamarin? Se on iloisinta, pirteintä, hilpeintä ja sanoisinpa melkein veikeintä, mitä olla saattaa; se on aina juhlamielellä ja auringonpaisteisella tuulella; surullinen ja jäyhä ulkomuoto osoittaa, ettei sillä siinä ole tyyssijaansa. Tavatessaan Delphoin temppelissä joukon filosofeja istumassa yhdessä, sanoi grammaatikko Demetrius heille: "Ellen erehdy, niin teillä, päättäen rauhallisesta ja iloisesta olennostanne, ei ole tärkeätä sanottavaa toisillenne"; tähän eräs heistä, megaralainen Herakleon, vastasi: "Se on niiden asia, jotka tutkivat, onko Bαλλω verbin futuurimuodossa kaksi λ:αα, tahi jotka etsivät Χείρον ja Βελτιον komparatiivien ja Χειριστον ja Βελτιστον superlatiivien johtoperää, että heidän täytyy olla otsa rypyssä keskustellessaan tieteestään; filosofisten keskustelukysymysten sitävastoin on tapana ilahduttaa ja huvittaa niitä, jotka niitä pohtivat, eikä tehdä heitä nyrpeiksi ja surullisiksi."

Deprendas animi tormenta latentis in aegro
corpore; deprendas et gaudia: sumit utrumque
inde habitum facies.[60]

Sielun, johon filosofia on asettunut asumaan, pitää terveydellään tehdä terveeksi ruumiskin; sen tulee saada loistamaan ulos asti levollisuutensa ja mielihyvänsä, sen tulee muodostaa oman mallinsa mukaiseksi ulkonainen esiintyminen ja niinmuodoin antaa sille miellyttävä uljuus, tarmokas ja reipas ryhti ja tyytyväinen ja sävyisä luonne. Viisauden varmin merkki on tasainen hilpeämielisyys; sen olotila on, kuten kuun yläpuolella olevan maailman, aivan tyyni ja kirkas; Baroco ja Baralipton[61] ne tekevät alamaisensa noin likaisiksi ja savuttuneiksi, eikä filosofia; he eivät tunne sitä muuten kuin kuulopuheista. Kuinka? Pitäähän se tehtävänänsä tyynnyttää mielen myrskyt ja opettaa nälkää näkevät ja kuumetautisetkin nauramaan, ei minkään kuviteltujen kuvioiden avulla, vaan luonnollisten ja kouraantuntuvien perusteiden nojalla; sillä on silmämääränään hyve, joka ei ole, niinkuin skolastikot sanovat, istutettuna jyrkän, koleisen ja luoksepääsemättömän vuoren huipulle; ne, jotka ovat sitä lähestyneet, väittävät päinvastoin sen asuvan kauniilla, hedelmällisellä ja kukoistavalla tasangolla, josta se hyvin näkee kaikki allansa; ja sinne voi myöskin päästä, jos vain tietää osoitteen, siimeisiä ja sulotuoksuisia nurmikkoteitä pitkin, jotka ovat loivasti ja tasaisesti viettäviä kuin taivaan holvit. Kun he eivät olleet tutustuneet tähän korkeimpaan, kauniiseen, voitonriemuiseen, rakastavaan, yhtä suloiseen kuin uljaaseen hyveeseen, joka on katkeruuden, mielipahan, pelon ja pakon leppymätön ilmivihollinen, jolla on oppaana luonto ja seuralaisina onni ja nautinto, niin he heikkoudessaan menivät ja tekaisivat tuon typerän, ikävän, riitaisan, äreän, uhkaavan ja tuimistelevan kuvan ja asettivat sen yksinäiselle kalliolle ohdakkeiden keskelle: siinä kummitus, ihmisten oudostella.

Tarkoittamani kasvattaja, joka tietää, että hänen tulee täyttää oppilaansa tahto yhtä paljon tahi enemmän rakkaudella kuin kunnioituksella hyvettä kohtaan, osaa kyllä sanoa hänelle, että tosi hyveen arvo ja aateluus on sen noudattamisen helppoudessa, hyödyllisyydessä ja hauskuudessa; sen noudattaminen on niin kaukana vaikeudesta, että lapset kykenevät siihen niinkuin miehetkin, yksinkertaiset niinkuin rikkiviisaatkin. Ohjaus on sen toimintaväline, ei voimakeinot. Sokrates, sen ensimmäinen lemmikki, luopuu tietoisesti väkivoimasta, muodostaakseen edistymisemme siinä yksinkertaisen luonnolliseksi ja vaivattomaksi. Se on inhimillisten nautintojen kasvatusäiti: tehden ne kohtuullisiksi, se tekee ne vaarattomiksi ja puhtaiksi; hilliten ne, se pitää ne voimissa ja vireillä; karsien pois ne, joita se ei salli, se kannustaa meitä niihin, jotka se meille jättää; ja se jättää meille äidin tavoin runsaasti kaikkia sellaisia, jotka luonto sallii, vieläpä kyllyyteen, joskaan ei tympeyteen asti: jollemme ehkä tahdo sanoa, että säännöstely, joka pakottaa juojan lakkaamaan ennen päihtymistä, syöjän ennen ruuansulatuksen häiriytymistä, on nautinnoillemme vihamielinen. Jos tavallinen onni sen pettää, niin se pakenee sen käsistä tahi tulee toimeen ilman sitä ja luopi itselleen toisen, aivan omansa, joka ei enää ole häilyvä ja epävakainen. Se osaa olla rikas ja mahtava ja oppinut ja maata myskintuoksuisten patjojen peitossa; se rakastaa elämää, se rakastaa kauneutta ja kunniaa ja terveyttä; mutta sen ominaisena ja erikoisena toimena on osata käyttää kaikkea tuota hyvää kohtuullisesti ja osata menettää se masentumatta, jollainen toimi on paljoa pikemmin jalo kuin ankara; jota ilman jokainen elämänkulku on luonnoton, levoton ja muodoton ja sellainen, että siihen voi katsoa kuuluviksi nuo kompastuskivet, nuo ryteiköt ja nuo hirviöt.

Jos tuo oppilas sattuu olemaan niin omituista laatua, että hän mieluummin kuuntelee tarua kuin kertomusta kauniista matkasta tahi viisasta puhetta, joka on hänen käsitettävissään; että hän toveriensa nuorta innostusta säestävän tamburiinin soidessa kääntyy pois toisen puoleen, joka kutsuu häntä silmäinkääntäjäin temppuja katselemaan; että hän omasta mielestään ei pidä hauskempana ja suloisempana palata pölyisenä ja voittajana taistelusta kuin palkinnonsaajana pallopelistä tahi tanssiaisista, niin en tiedä siihen muuta apua kuin että hänet pannaan leipuriksi johonkin hyvään kaupunkiin, olkoonpa hän vaikka herttuan poika, Platonin ohjeen mukaan, "että tulee toimittaa lapsille paikka heidän sielunsa kykyjen eikä heidän isänsä varojen mukaan".

Koska juuri filosofia opettaa meitä elämään, ja koska lapset siitä saavat opetusta niinkuin muunikäisetkin ihmiset, niin miksi heitä ei päästetä siitä osallisiksi?

Udum et molle lutum est: nunc, nunc properandus et acri
fingendus sine fine rota.[62]

Meitä opetetaan elämään, kun elämä on kulunut... Cicero sanoi, että vaikka hän eläisi kahden miehen iän, niin hän ei ottaisi itselleen aikaa tutkia lyyrillisiä runoilijoita, ja minusta ovat nämä saivartelijat vielä surkeamman hyödyttömät. Meidän lapsellamme on paljoa kiireempi: hänen ei tule uhrata kasvatukselle muuta kuin viisi-, kuusitoista ensimmäistä ikävuottansa; loput tarvitaan toimintaan. Käyttäkäämme niin lyhyt aika tarpeellisten asiain opettamiseen. Pois kaikki nuo dialektiikan pulmalliset ongelmat, joista elämämme ei voi tulla paremmaksi, niiden opettaminen on epäkohta; ottakaa sijalle filosofian yksinkertaiset opetukset, ymmärtäkää valita ne ja käsitellä niitä sopivasti; ne ovat helpommat käsittää kuin jokin Boccaccion kertomus; lapsi kykenee siihen jo imettäjältä päästyään paljon paremmin kuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Filosofialla on opetettavaa lapsille niinkuin raihnaisille vanhuksillekin.

Luulen, kuten Plutarkhos, että Aristoteles ei kuluttanut suuren oppilaansa aikaa niin paljon konstikasten päätelmäin laatimistaidon hankkimiseen tahi geometrian alkeisiin kuin antaakseen hänelle hyviä opetuksia miehekkyydestä, urhoudesta, jalomielisyydestä ja itsensä hillitsemisestä ja järkähtämättömästä pelottomuudesta; ja näillä eväillä hän lähettää hänet vielä lapsena valloittamaan maailmanvaltakuntaa 30000 jalkamiehellä, 4000 ratsumiehellä ja vain 42000 taalerilla. Muita taiteita ja tieteitä, sanoo hän, Aleksanteri kyllä kunnioitti ja kiitteli niiden etevyyttä ja ylevyyttä, mutta joskin hän niistä iloitsi, niin hän ei ollut herkkä antamaan niiden harjoittamisen harrastuksen yllättää itseään.

Petite hinc juvenesque senesque
finem animo certum, miserisque viatica canis.[63]

Sitähän sanoo Epikuroskin alussa kirjettään Menikeukselle: "Älköön nuorinkaan karttako filosofoimista, älköönkä vanhinkaan siihen väsykö". Ken tekee toisin, näyttää sanovan, joko ettei vielä ole tahi ettei enää ole aika elää onnellisesti. Kaikesta tästä huolimatta en tahdo, että tuota poikaa pidetään kuin vankina; en tahdo, että hänet jätetään alttiiksi vimmastuneen koulunopettajan suuttumukselle ja kärtyisyydelle; en tahdo turmella hänen henkeään pitämällä häntä, kuten muut tekevät, kidutuksessa ja työssä neljä-, viisitoista tuntia vuorokaudessa, niinkuin rantajätkää; ja jos hänet, jonkinlaisen erakkomaisen ja raskasmielisen luonnonlaadun vaikutuksesta, huomattaisiin taipuvaiseksi antautumaan liian yksipuolisella harrastuksella kirjoja lukemaan, niin en pitäisi suotavana, että tuota harrastusta hänessä ylläpidettäisiin; sellainen tekee heidät kelvottomiksi seuraelämään ja vieroittaa heidät paremmista askareista. Ja kuinka monta yltiöpäisen opinhimon tylsyttämää miestä olenkaan eläissäni nähnyt? Karneadeen se oli hullaannuttanut siihen määrään, ettei hänellä enää ollut aikaa ajaa partaansa eikä leikata kynsiänsä. En myöskään tahdo pilata hänen hienoja tapojaan toisten epähienoudella ja raakamaisuudella. Ranskalaisesta hyväntapaisuudesta oli ennen muinoin sananpartena, että se alkoi varhain, mutta ei juuri ollut kestävää. Itse asiassa näemme vieläkin, että pienet lapset Ranskassa ovat kilteimpiä, mitä olla voi; mutta tavallisesti he pettävät ne toiveet, joita heistä on ollut; ja varttuneina miehinä heissä ei huomaa mitään erinomaista. Olen kuullut ymmärtäväisten ihmisten olevan sitä mieltä, että nuo lukiot, joihin heidät lähetetään ja joita on kosolta, niin raaistuttavat heidät.

Meidän lapsellemme olkoot kamari, puutarha, ruokapöytä ja vuode, yksinäisyys ja seura, aamu ja ilta, kaikki päivän ajat yhtä, kaikki paikat olkoot hänelle työhuoneita: sillä filosofialla, joka, älyjen ja luonteiden kehittäjänä, on oleva hänen tärkein opittavansa, on se etuoikeus, että se saa tuppautua kaikkialle. Jokaisen mielestä oli puhuja Isokrates, kun häntä eräissä pidoissa pyydettiin puhumaan taiteestaan, oikeassa vastatessaan: "Ei ole nyt sen aika, mitä minä osaan tehdä, ja se, minkä aika nyt on, sitä en osaa tehdä." Sillä puhetaidetta koskevain puheiden ja väittelyjen esittäminen seuralle, joka on kokoontunut iloa pitämään ja syömään herkkuruokia, olisi kovin ristiriitaisten ainesten sekoittamista; ja samaa voisi sanoa kaikista muista tieteistä. Mutta mitä tulee siihen filosofian osaan, joka käsittelee ihmistä ja hänen velvollisuuksiansa, ovat kaikki viisaat olleet yhtä mieltä siitä, että siltä, sen puheiden miellyttävyyden vuoksi, ei pitänyt kieltää pääsyä pitoihin eikä leikkeihin. Ja kun Platon on kutsunut sen Pitoihinsa, niin näemme, kuinka se puhelee läsnäolijain kanssa viehkeästi ja ajan ja paikan mukaisella tavalla, vaikka puhe onkin sen ylevimmistä ja terveellisimmistä opetuksista.

Aeque pauperibus prodest, locupletibus aeque
et neglecta aeque puetis senibusque nocebit.[64]

Niin ollen oppilaamme epäilemättä on viettävä vähemmän joutopäiviä kuin muut. Mutta samoin kuin askeleet, jotka astumme kävellessämme jossakin pylväskäytävässä, vaikka niitä on kolme kertaa enemmän, eivät väsytä meitä niinkuin ne, jotka käytämme jonkin määrätyn matkan kulkemiseen, samoin meidän opetuksemme, tapahtuen ikäänkuin sattumalta, olematta sidottuna määräaikaan tahi paikkaan ja liittyen kaikkiin tekoihimme, luistaa käymättä rasittavaksi; leikit ja ruumiinharjoitukset ovat myöskin melkoisena osana opinnoista, juoksu, paini, musiikki, tanssi, metsästys, ratsastus ja miekkailu. Tahdon, että ulkonainen hieno säädyllisyys ja käyttäytymistaito ja ruumiin hallinta kehittyy samalla kuin sielukin. Ei kasvateta vain sielua, eikä vain ruumista, vaan ihmistä; siitä ei pidä tehdä kahta; ja, kuten Platon sanoo, ei pidä kasvattaa toista ilman toista, vaan tulee ohjata niitä yhdessä, niinkuin parihevosia, valjastettuina saman väliaisan ääreen; ja eikö hän, sanoistaan päättäen, näytä panevan enemmän aikaa ja huolta ruumiin harjoituksiin ja olevan sitä mieltä, että sielu niistä harjaantuu samalla, eikä päinvastoin?

Muutoin tätä kasvatusta tulee hoitaa ankaralla lempeydellä, eikä niinkuin nyt on laita: sen sijaan että houkuteltaisiin lapsia kirjallisiin opintoihin, ei heille itse asiassa tarjota muuta kuin peloitusta ja julmuutta. Poistakaa väkivalta ja voimakeinot; ei mikään luullakseni vaikuta niin alentavasti ja tylsyttävästi jaloon luonnonlaatuun. Jos tahdotte saada hänet pelkäämään häpeää ja rangaistusta, niin älkää paaduttako häntä niitä kestämään; karaiskaa hänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, auringonpaahdetta ja vaaroja, joita hänen tulee halveksia; älkää salliko hänelle mitään hemmoittelua ja vaateliaisuutta vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden; totuttakaa hänet kaikkeen; älköön hän olko mikään hienostelija ja keikari, vaan reipas ja roteva poika. Lapsena, vanhana miehenä, olen aina ollut samassa uskossa ja samalla kannalla. Mutta muun muassa tuo useimpien lukioittemme kurinpitojärjestelmä on aina ollut minulle vastenmielinen: olisi luultavasti tehty vähemmin vahingollinen erehdys, jos olisi kallistuttu lempeämmälle kannalle. Se on oikea orjuutetun nuorison vankila: nuoriso tehdään siellä irstaaksi rankaisemalla sitä siitä, ennenkuin se on sellaista. Saapukaapa sinne heidän työaikanaan: ette kuule muuta kuin huutoja, sekä lasten, joita rangaistaan, että vihan vimmastuttamien opettajien. Mikä kumma tapa herättää harrastusta heidän opittavaansa näissä hennoissa ja pelokkaissa sieluissa, opastaa heitä siihen peloittavalla naamalla, raipat käsissä! Oikeutta loukkaava ja turmiokas menetelmä! Lisäksi tulee, mitä Quintilianus tässä kohden on sangen oikein huomauttanut, että kopeasta arvovallasta johtuu vaarallisia seurauksia, eritoten meidän käyttämämme rangaistuslajin vuoksi. Kuinka paljon sopivampaa olisikaan, että heidän luokissaan olisi siroiteltuina kukkia ja lehviä kuin verisiä pajunvitsan palasia! Minä hankkisin niihin Ilon ja Hilpeyden ja Floran ja sulottarien kuvat, niinkuin filosofi Speusippos[65] teki koulussaan. Niin että siellä, missä heidän hyötynsä on, siellä olisi myöskin heidän huvikkeensa. Tulee sokeroida ne ruuat, jotka ovat lapselle terveellisiä, ja tehdä karvaanmakuisiksi ne, jotka ovat hänelle vahingollisia. On ihmeellistä, kuinka hyvää huolta Platon Laeissaan näyttää pitävän valtionsa nuorison iloisuudesta ja ajanvietteistä, ja kuinka paljon huomiota hän panee heidän kilpajuoksuihinsa, leikkeihinsä, lauluihinsa, hyppyihinsä ja tansseihinsa, joiden johdon ja suojelusherruuden hän sanoo muinaisajan uskoneen itse jumalille, Apollolle, Runottarille ja Minervalle: hän luettelee laajasti tuhannet ohjeet ruumiinharjoitus-laitoksiaan varten; kirjallisissa opinnoissa taas hän viipyy varsin vähän, eikä näytä suosittelevan erikoisesti runoutta muuten kuin musiikin vuoksi.

Kaikenlaista eriskummaisuutta ja omituisuutta tavoissamme ja ominaisuuksissamme on vältettävä, se kun on haitallista yhdyselämälle. Kuka ei kummastelisi Demophonin, Aleksanterin hovimestarin luontoa, hän kun hikoili varjossa ja värisi päivänpaisteessa? Olen nähnyt niitä, jotka pakenevat omenain hajua pahemmin kuin kiväärinlaukauksia; toisia, jotka pelästyvät hiirtä; toisia, jotka antavat ylen nähdessään kermaa; toisia, joiden käy samoin, kun näkevät pudisteltavan höyhenpatjaa; niinkuin Germanicus ei sietänyt nähdä kukkoja eikä kuulla niiden laulua. Mahdollisesti tuollainen voi perustua johonkin salattuun erikoisominaisuuteen; mutta luullakseni tämä olisi tukahdutettavissa, jos siihen ryhdyttäisiin hyvissä ajoin. Kasvatus on minussa saanut aikaan sen (totta kyllä, että se vaati jonkin verran huolenpitoa), että ruokahaluni mukautuu eroituksetta kaikkeen, mitä käytetään ravintona, lukuunottamatta olutta.

Ruumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin kuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot ja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien kansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän kaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta älköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan eivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti herransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut juoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä, mikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta: multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat...[66] Olen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen luontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin, vahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista ylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista kieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa kuin hekumallisena Ioniassa.

Omnis Aristippum decuit color et status et res.[67]

Sellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.

Quem duplici panno patientia velat,
mirabor, vitae via si conversa decebit,
personamque feret non inconcinnus utramque.[68]

Tässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin hyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet kuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan suoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen olisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. Hanc amplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam litteris persecuti sunt.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas, tiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä ammattinaan harjoitti, vastasi tämä: "En osaa mitään taidetta enkä tiedettä, mutta olen filosofi." Diogenesta moitittiin siitä, että hän ollen oppimaton, puuttui filosofiaan: "Sitä paremmin sopii minun siihen puuttua", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin kirjaa. "Te olette lystikäs", vastasi hän hänelle, "te valitsette oikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin valitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?"

Oppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti. Hän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen yrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään, onko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa taudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa, järjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala, viini ja vesi. Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae, sed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis pareat.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos vastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset laatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä nuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat totuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme latinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen yksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä ikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän kuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä pidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä lauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan; vielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja punomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen niille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.

Matkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla, joka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat Bordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän takanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli herra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani kysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies, joka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan seuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi leikillisesti: "Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja minä olen loogikko." Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin, kasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä, antakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää. Kunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat kyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata, niin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan itseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se on narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne ovat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen muotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää eivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin; he eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he änkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän työnsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he vasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja selvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella tahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:

Verbaque provisam rem non invita sequentur.[71]

Ja niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään: quum res animum occupavere, verba ambiunt;[72] ja tämä toinen: ipsae res verba rapiunt.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista, konjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään tee hänen lakeijansa, eikä joku Petit Pontin kalaeukko; ja kuitenkin he, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla, ja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan paras filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi tavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen osaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden loiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo näppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene nauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin selvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat tulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja pitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta vastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: "Mitä tulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista, enkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin en tahdo sen johdosta mitään tehdä." Siinä mielestäni oiva vastaus ja aika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava toinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä; ensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta valmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan päätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla sanalla: "Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä teen." Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat ihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: "Meillä on lystikäs konsuli." Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina paikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin siihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se on hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on hyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos tahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on rehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon: kas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.

Emuncts naris, durus componere versus.[74]

Antakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja mittasuhteet,

tempora certa modosque, et, quod prius ordine
verbum est, posterius facias, praeponens ultima primis.
inventas etiam disjecti membra poetae,[75]

se ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän vastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli luvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut ryhtynyt sitä kirjoittamaan: "Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei enää puutu muuta kuin runopuku." Kun hänellä oli sisällys ja ainekset järjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä lähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän ranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka ei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä jokseenkin niin kuin he: Plus sonat quam valet.[76] Suuren yleisön mielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä helppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he pystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa mielikuvitusta.

Totta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin sofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: "Kinkku pakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa janon." Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin vastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään vastaongelman: "Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska ne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?" Joku esitti Kleantheksen ratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos: "Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä käännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia." Jos noiden typeräin saivartelujen, conforta et aculeata sophismata,[77] on sallittu saada hänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät vaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi hänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he poikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan jotakin sanasutkausta: aut qui non vetba rebus aptant, sed res extrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant;[78] ja toinen: qui alicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant scribere.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta, sovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä etsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon gascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua. Tahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan mielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli, josta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen paperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja kokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja silosanainen;

haec demum sapiet dictio, quae feriet;[80]

pikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön, säännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen muodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista, eikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin sotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja kuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.

Olen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee nuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta pidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka löyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia koristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on vielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen teeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu huonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä kasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme hiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta, jossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa tulee voida laskea luut ja suonet. Quae veritati operam dat oratio, incomposita sit et simples.[81] Quis accurate loquitur, nisi qui vult putide loqui.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme itseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista koettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja tavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä uusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta ja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia, joita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli aivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja hänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys. Kokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska se on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin nopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa, että kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin on samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi; korut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat useimmat ihmiset niinkuin Tutkielmani, mutta en tiedä, ajattelevatko he samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan tyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja kreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen muodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon sanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi nimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat hänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet muusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi jotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään; ja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen saavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja naapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.

Kreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus, mutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään tavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan, jota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee. Isävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja järkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää, varoitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa opetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me käytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut mitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille, on ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä etevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä siihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että hän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä kirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka sittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään osannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan. Tämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka sai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään. Paitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina minua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet minulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin oli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei palvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen verran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On ihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat siten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä riittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa; samoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua. Lyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön kyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja työkalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani olin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi Perigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa, ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle koetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa on tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä, käännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä. Ja Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut De Comitiis Romanorum, Guillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan, tuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska ja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani ovat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä kieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella minua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac vainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa tutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni esikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac, jonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.

Mitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni aikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää noudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me leikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin ne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin avulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa mieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani ja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä ja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän noudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat sitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että heidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan unesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän herätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina palveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.

Tämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös kiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä häntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä, jotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli siihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä vaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä ja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja untelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani, ei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon hitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia ja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se kulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni, saamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman puutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta kaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin pelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta taipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa niitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan — samoin kuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat noudattamaan kaikenlaisia neuvoja —, hänellä kun ei enää ollut ympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset, hänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana Guyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa ja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen sekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista kasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita erikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta kuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui heti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen taidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle muuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli ensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin päättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään hyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.

Ensimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta, jonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin 7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä, semminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne sisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja, mitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin Lancelot du Lac, Amadis, Huon de Bordeaux ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en tuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin tarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden määräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen onnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli järkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä vallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon lukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen ja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti houkuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun tuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta muuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme. Hän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän kiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja ja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin, säännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni kysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja hyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa kuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa, vaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta tulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi tyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt. Valitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on toimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja kansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian halveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: "Miksi hän otti? miksi hän ei maksanut?" vaan: "Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei hän anna?" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi muuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he eivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole velvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat velvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon palkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa aktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen siihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista hyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön, kun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani. Joka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin ehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa, etteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin siitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.

Sielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta, voimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka se tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden ihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi ollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi. Otanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta esiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet, eläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen täysi-ikäisyyttäni,

alter ab undecimo tum me vix ceperat annus,[83]

näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme. Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa sitä ammattinaankin; Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos pudori est, ea deformabat.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia. Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä, että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena pahemmista ja salaisista teoista.

Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.

>7
LA BOÉTIEN "VAPAAEHTOINEN ORJUUS"
(I, 27).

... Se on eräs esitys, jolle hän pani nimeksi "Vapaaehtoinen orjuus", mutta ne, jotka eivät sitä tienneet, ovat hyvin sattuvasti sittemmin ristineet sen "Yhdenvastustajaksi". Hän kirjoitti sen harjoitelmana varhaisessa nuoruudessaan, vapauden kunniaksi tyranneja vastaan. Se on jo kauan aikaa kierrellyt asianymmärtäjäin käsissä, saavuttaen sangen suurta suosiota, sillä se on mitä viehättävintä ja sisällysrikkainta laatua; kuitenkin on sanottava, ettei se ole parasta, mitä hän osasi kirjoittaa; ja jos hän sillä kehittyneemmällä iällä, jolloin minä hänet tunsin, olisi ryhtynyt samanlaiseen hankkeeseen kuin minä, panemaan paperille mietelmiänsä, niin saisimme nähdä useita harvinaisia tuotteita, sitä laatua, että ne lähentelisivät varsin likelle muinaisajan kunniakkaita saavutuksia; sillä nimenomaan tällä luonnonlahjojen alalla en tunne ketään, joka olisi verrattavissa häneen. Mutta häneltä ei ole jäänyt muuta kuin tämä esitys, ja sekin vain sattumalta (ja luulenpa, ettei hän sitä koskaan nähnyt siitä pitäen, kuin se lähti hänen käsistään), sekä muutamia kansalaissotiemme johdosta kuuluksi tullutta tammikuun julistusta[85] koskevia Muistelmia, jotka ehkä vielä saavat sijansa muualla. Siinä kaikki hänen jälkeenjättämänsä, mitä olen voinut löytää (minä, jonka hän niin rakkautta uhkuvalla suosittelulla jätti kuolinhetkellään testamenttinsa nojalla kirjastonsa ja paperiensa perijäksi), paitsi sitä pientä hänen teoksensa sisältävää kirjaa, jonka olen julkaissut. Ja niinpä olen erikoisesti kiitollisuudenvelassa tälle kirjoitelmalle, varsinkin kun se oli ensimmäisen tutustumisemme välittäjänä; se näytettiin näet minulle kauan aikaa ennenkuin olin hänet nähnyt ja antoi minulle ensimmäisen tiedon hänen nimestään, valmistaen siten tietä sille ystävyydelle, joka välillämme vallitsi, niin kauan kuin Jumala salli, niin eheänä ja täydellisenä, että sellaisesta varmaan tuskin saa lukea kirjoissa, ja aikalaistemme keskuudessa niistä ei näe jälkeäkään elämässä. Sen rakentamiseen tarvitaan niin paljon sattuman suosiota, että on jo paljon, jos onni saa sen syntymään kerran kolmessa vuosisadassa...

Koska olen huomannut, että ne, jotka yrittävät mullistaa ja muuttaa hallitusmuotoamme, välittämättä siitä, parantavatko sitä, ovat sittemmin julkaisseet tämän teoksen, ja pahassa tarkoituksessa, yhdessä muiden, omien kyhäämiensä kirjoitelmien kanssa, niin olen luopunut aikeestani suoda sille tilaa tässä. Ja jotta tekijän muisto ei joutuisi kärsimään niiden taholla, jotka eivät ole voineet oppia läheltä tuntemaan hänen mielipiteitään ja tekojaan, niin saatan heidän tietoonsa, että hän käsitteli tätä aihetta poikavuosinaan, ainoastaan harjoituksekseen, tavallisena ja tuhansissa kirjojen kohdissa pohdittuna aineena. En ensinkään epäile, etteikö hän uskonut, mitä kirjoitti, sillä hän oli siksi tunnollinen, ettei valehdellut, ei edes leikilläänkään; ja tiedän sitäpaitsi, että jos hän olisi saanut valita, niin hän mieluummin olisi syntynyt Venetsiassa kuin Sarlacissa, ja hyvällä syyllä. Mutta hänellä oli toinen periaate painettuna korkeimpana mieleensä, nimittäin totella ja noudattaa sangen tunnontarkasti niitä lakeja, joiden alaisena hän oli syntynyt. Ei ole koskaan ollut parempaa kansalaista, joka lämpimämmin olisi harrastanut maansa rauhaa ja ollut vihamielisempi aikansa mullistuksille ja kumouspyrkimyksille; hän olisi paljoa mieluummin käyttänyt kykynsä tukahduttaakseen ne kuin antaakseen niille vielä enemmän yllykettä; hänen henkensä oli muovailtu toisten aikakausien malliin kuin näiden nykyisten.

8
YSTÄVYYDESTÄ
(I, 27)

Mitä tavallisesti sanomme ystäviksi ja ystävyydeksi, ne ovat vain tuttavuus- ja seurustelusuhteita, johtuneita jostakin sattumasta tai edusta, jonka välityksellä sielumme pysyvät toisiinsa liittyneinä. Siinä ystävyydessä, josta minä puhun, ne yhtyvät ja sulautuvat toisiinsa niin täydellisesti, että poistavat tuntumattomiin sen sauman, joka ne on liittänyt yhteen, eivätkä löydä sitä enää. Jos minua vaaditaan sanomaan, miksi häntä rakastin, niin tunnen että sitä ei voi lausua muutoin kuin vastaamalla: "Siksi, että se oli hän; siksi, että se olin minä." Yli sen, mitä yleensä voin sanoin selvittää, ja mitä erikoisesti siitä voin sanoa, on jonkinlainen selittämätön ja kohtalontapainen voima ollut välittämässä tätä liittoa. Me etsimme toisiamme, ennenkuin olimme nähneet toisemme, ja sen johdosta, mitä olimme kuulleet toisistamme kerrottavan; ja se teki myötätuntoisiin mieliimme voimakkaamman vaikutuksen kuin noiden kuulopuheiden järjellisesti piti tehdä; jostakin taivaan sallimasta, luulen ma. Me syleilimme toisiamme jo toistemme nimet kuullessamme; ja ensi kerran tavatessamme, mikä tapahtui sattumalta eräässä suuressa kaupunkilaisten juhlassa ja seurassa, olimme niin mieltyneet toisiimme, niin tutut, niin kiintyneet toisiimme, että siitä pitäin ei mikään ollut meitä niin lähellä kuin me itse toinen toistamme. Hän kirjoitti oivallisen, sittemmin julkaistun latinankielisen runopakinan, jossa hän puolustaa ja selittää meidän äkillistä, niin nopeasti täydelliseksi kehittynyttä liittoamme. Kun se oli oleva niin lyhytaikainen ja oli alkanut niin myöhään (sillä olimme molemmat täysikäisiä miehiä, ja hän muutamia vuosia vanhempi), niin sen ei sopinut hukata aikaa eikä noudattaa laimeiden ja säännöllisten ystävyysliittojen mallia, joiden täytyy turvautua niin moniin pitkän valmistelevan seurustelun varokeinoihin. Tällä ei ole muuta esikuvaa kuin itsensä, eikä se voi riippua muusta kuin itsestään. Ei yksi erityinen näkökohta, eikä kaksi, eikä kolme, eikä neljä, eikä tuhat, vaan jonkinlainen hienoin maku koko tästä sekoituksesta valtasi kaiken tahtoni ja sai sen sukeltamaan ja hukkumaan hänen tahtoonsa, valtasi kaiken hänen tahtonsa ja sai sen sukeltamaan ja hukkumaan minun tahtooni yhtä halukkaasti ja kilvan; sanon: hukkumaan, täydellä todella, sillä se ei jättänyt meille mitään omaksemme, ei mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen tahi minun...

Kun Lelius Rooman konsulien edessä, jotka tuomittuaan Tiberius Gracchuksen vainosivat kaikkia hänen liittolaisinaan olleita, kuulusteli Caius Blosiusta (hänen huomattavinta ystäväänsä), kysyen, kuinka paljon tämä olisi tehnyt hänen puolestaan, ja sai vastaukseksi: "Kaikki", jatkoi hän: "Kuinka niin, kaikki? Entä jos hän olisi käskenyt sinun polttaa temppelimme?" — "Sitä hän ei koskaan olisi käskenyt", vastasi Blosius. — "Mutta jos hän olisi niin tehnyt?" toisti Lelius. — "Minä olisin totellut", myönsi Blosius...

Tämä vastaus ei muuten kuulu paremmalta kuin minun vastaukseni kuuluisi, jos sille, joka kysyisi minulta: "Jos tahtonne käskisi teitä surmaamaan tyttärenne, niin tekisittekö sen?" vastaisin myöntävästi; sillä se ei mitenkään todista suostumista sitä tekemään, koska en ole epävarma tahdostani, aivan yhtä vähän kuin sellaisen ystävän tahdosta. Eivät mitkään puheet maailmassa ole kylliksi mahtavia järkyttämään sitä varmuutta, joka minulla on ystäväni aikeista ja mielipiteistä; ei ainoatakaan hänen teoistaan voitaisi minulle esittää, olipa se minkä näköinen tahansa, niin etten heti löytäisi sen vaikutinta. Meidän sielumme kulkivat niin sopuisasti yhdessä, ne tarkastelivat toisiansa niin hehkuvalla rakkaudella ja samalla rakkaudella paljastivat itsensä sydämen sisintä sopukkaa myöten toinen toiselleen, etten ainoastaan tuntenut hänen sieluansa niinkuin omaani, vaan olisin varmaan itseäni koskevissa asioissa mieluummin luottanut häneen kuin itseeni.

Älköön pantako tämän rinnalle muita tavallisia ystävyyssuhteita; tunnen ne yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä täydellisimmät laatuaan, mutta neuvon olemaan sekoittamatta niiden lakeja; siinä erehdyttäisiin. Noissa muissa ystävyysliitoissa täytyy kulkea ohjakset kädessä, viisaasti ja varovasti: yhdysside ei ole solmittu niin, ettei sitä mitenkään tarvitsisi epäillä: "Rakastakaa häntä", sanoi Khilon, "niinkuin tulisi teidän jonakin päivänä häntä vihata; vihatkaa häntä, ikäänkuin tulisitte häntä rakastamaan". Tätä neuvoa, joka on niin inhoittava tässä korkeimmassa ja valtaisessa ystävyydessä, on terveellistä jokapäiväisten ja tavallisten ystävyyksien noudattaa, joihin täytyy soveltaa se sana, jota Aristoteles sangen usein käytti: "Oi ystävät, ei ole yhtään ystävää." Tässä jalossa yhdyselämässä ei palveluksia ja hyviätöitä, jotka ylläpitävät toisia ystävyysliittoja, edes kannata ottaa lukuun; tämä tahtojemme niin täydellinen yhteensulautuminen on siihen syynä: sillä aivan samoin kuin ystävyys, jota tunnen itseäni kohtaan, ei lainkaan kartu siitä avusta, jota tarvittaissa annan itselleni, sanokoot stoalaiset mitä tahansa, ja samoin kuin en tunne mitään kiitollisuutta itselleni palveluksesta, jonka itselleni teen, samoin sellaisten ystävien yhteys, ollen todella täydellinen, poistaa heistä sellaisten velvollisuuksien tunnon ja saa heidät vihaamaan noita hajaannuksen ja eroituksen sanoja: hyvätyö, kiitollisuudenvelka, kiitollisuus, pyyntö, kiitos, y.m. sellaisia, ja karkoittamaan ne keskuudestaan. Kun kaikki todenteolla on heille yhteistä: tahdot, ajatukset, mielipiteet, tavarat, kunnia ja elämä, ja kun heille on ominaista se, että he ovat yksi sielu kahdessa ruumiissa, kuten Aristoteleen sangen sattuva määritelmä kuuluu, niin he eivät voi lainata eivätkä antaa toisilleen mitään. Siitäpä syystä lakien laatijat, korottaakseen avioliiton siihen kunniaan, että sillä olisi jotakin kuviteltua yhtäläisyyttä tämän jumalaisen liiton kanssa, kieltävät aviomiehen ja vaimon väliset lahjoitukset, tahtoen sillä viitata siihen, että kaiken tulee olla heidän molempien omaa, ja ettei heillä ole mitään keskenään jaettavaa eikä ositeltavaa.

Jos siinä ystävyydessä, josta puhun, toinen voisi antaa toiselle, niin se, joka saisi nauttia tuon hyväntyön, velvoittaisi toverinsa kiitollisuuteen: sillä kun molemmat ennen kaikkea tahtovat tehdä toisilleen hyvää, niin antajana on se heistä, joka tarjoaa siihen aiheen ja tilaisuuden, suoden ystävälleen sen ilon, että tämä saa tyydyttää häneen nähden hartaimman halunsa...

Muinaisajan kirjailija Menander sanoi onnelliseksi sitä, joka oli voinut löytää edes ystävän varjonkin: hän oli varmaan oikeassa niin sanoessaan, varsinkin jos hän sitä oli kokenut. Sillä todella, jos vertaan koko muuta elämääni, vaikka Jumalan armosta olen saanut viettää sen suloisesti, ilman vaikeuksia ja, lukuunottamatta sellaisen ystävän menettämistä, vapaana raskaasta surusta, häiriytymättömässä mielenrauhassa, tyytyväinen kun olen ollut luonnollisiin ja alkuperäisiin etuihini, tavoittelematta toisia; jos sitä vertaan, sanon ma, kokonaisuudessaan niihin neljään vuoteen, joina minun sallittiin nauttia tuon henkilön suloista toveruutta ja seuraa, niin se on vain savua, se on vain pimeätä ja ikävää yötä. Siitä päivästä alkaen, jolloin menetin hänet,

quem semper acerbum,
semper honoratum (sic, Di, voluistis!) habebo,[86]

vietän vain raihnaista ja riutuvaa elämää: ja nautinnotkin, jotka minulle tarjoutuvat, vain tekevät minulle kahta katkerammaksi surun hänen menettämisensä johdosta, sen sijaan että minua lohduttaisivat. Me panimme kaikki tasan; minusta tuntuu, että riistän häneltä hänen osansa,

nec fas esse ulla me voluptate hic frui
decrevi, tantisper dum ille abest meus particeps.[87]

Olin jo niin oppinut ja tottunut olemaan toisena kaikkialla, että minusta tuntuu kuin olisin enää vain puoliksi olemassa.

Illam mes si partem animae tulit
maturior vis, quid moror altera,
nec carus aeque, nec superstes
integer? Ille dies utramque
duxit ruinam.[88]

Ei ole sitä tekoa tahi ajatusta, jossa en häntä kaipaisi, niinkuin hänkin olisi tehnyt minuun nähden; sillä samoin kuin hän oli äärettömästi minua etevämpi kaikessa muussa kyvyssä ja hyveessä, samoin myöskin ystävyyden velvollisuuteen nähden.

Quis desiderio sit pudor aut modus tam car; capitis?[89]

O misero frater adempte mihi!
Omnia tecum una perierunt gaudia nostra,
quae tuus in vita dulcis alebat amor.
Tu mea, tu moriens fregisti commoda, frater;
tecum una tota est nostra sepulta anima;
cujus ego interitu, tota de mente fugavi
haec studia, atque omnes delicias animi.
Alloquar? audiero nunquam tua verba loquentem?
Nunquam ego te, vita frater amabilior,
adspiciam posthac? At certe semper amabo.[90]

9
VOITTOISAT TAPPIOT
(I, 30)

Taakkain kantajalle, vaan ei urholle, on ansioksi, että hänellä on tanakammat käsivarret ja sääret; voimakkuus on kuollut ja ruumiillinen ominaisuus; on onnenpotkaus saada vihollisensa kompastumaan ja sokaista häneltä silmät auringon valolla; on taitoa ja oppia kysyvä konsti, joka voi sattua pelkurimaisen ja mitättömän miehen osalle, olla etevä miekkailija. Ihmisen arvo ja merkitys on sydämessä ja tahdossa; siinä piilee hänen tosi kunniansa. Urhoollisuus, se ei ole säärien ja käsivarsien, vaan rohkeuden ja mielen lujuutta; se ei ole hevosemme eikä aseittemme, vaan meidän omassa uljuudessamme. Ken kaatuu järkähtämättömänä rohkeudessaan, si succiderit, de genu pugnat,[91] ken läheisen kuolemanvaaran vuoksi ei menetä hitustakaan levollisuudestaan, ken vielä henkensä heittäessäänkin katsoo vihollistaan lujalla ja halveksivalla katseella, hänet lannistaa, emme me, vaan kohtalo; hänet surmataan, mutta häntä ei voiteta; urhoollisimmat ovat joskus onnettomimmat. Niinpä onkin tappioita, jotka ovat yhtä voittoisia kuin voitot. Nuo neljä sisarusvoittoa, kauneimmat, mitkä aurinko koskaan on silmillään nähnyt: Salaminin, Plataian, Mykalen, Sicilian, eivät koskaan ole uskaltaneet korottaa koko yhteistä kunniaansa kuningas Leonidaan ja hänen miestensä Thermopylain solassa kärsimän täydellisen tappion kunnian rinnalle... Onko mitään voittajille tarkoitettua voitonmerkkiä, jota eivät paremmin ansaitsisi nämä voitetut? Todellinen voittaminen näyttäytyy taistelussa eikä sen menestyksessä, ja urhouden kunnia on taisteleminen eikä vastustajansa lannistaminen.

10
CATO RUNOILIJAIN YLISTÄMÄNÄ
(I, 36)

Minulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta; tahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan nerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä sivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin kasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten laimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama. Hän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille kekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle, joka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on ensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän voisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa täyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.

Seuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita kuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää sitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella kehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta hyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella. Ken eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä näe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen suostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju innostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä kolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin magneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen vielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa, että Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan suuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten he tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja näyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on äskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta lapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava vaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen eloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat muodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia) kuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus, sitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima. Esimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas tässä ovat jo miehemme kilparadalla:

Sit Cato, dum vivit, sane vel Caesare major,[92]

sanoo yksi;

et invictum, devicta morte Catonem,[93]

sanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä kansalaissodasta, lausuu:

Victrix causa diis placuit, sed victa Catoni.[94]

Ja neljäs, Caesaria ylistäessään:

Et cuncta terrarum subacta,
praeter atrocem animum Catonis.[95]

Ja kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien roomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:

Mis dantem jura Catonem.[96]

11
YKSINÄISYYDESTÄ
(I, 38)

Yksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten rauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein. Usein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen hoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen valtion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin yksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän kiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja liikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.

Ratio et prudentia curas,
non locus effusi late maris arbiter, aufert.[97]

Kunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä sillä, että vaihdamme olinpaikkaa;

et post equitem sedet atra cura.[98]

Ne seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät erämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä niistä päästä:

Haeret lateri laetalis arundo.[99]

Sokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut matkallaan: "Sen kyllä uskon", vastasi hän, "hän oli ottanut itsensä mukaansa".

Quid terras alio calentes
sole mutamus? Patria quis exul
se quoque fugit?[100]

Jollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa, joka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin laivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette enemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa. Painatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin paalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja ravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä paikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.

Rupi jam vincuta, dicas
Nam luctata canis nodum arripit; attamen illi
cum fugit, a collo trahitur pars longa catenae.[101]

Me tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme vielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme on sitä täynnä:

Nisi purgatum est pectus, quae proelia nobis
atque pericula tunc ingratis insinuandum?
Quantae conscindunt hominem cuppedinis acres
sollicitum curae? quantique perinde timores?
Quidve superbia, spurcitia, ac petulantia, quantas
efficiunt clades, quid luxus desidiesque?[102]

Meidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa itseään pakoon:

In culpa est animus, qui se non effugit unquam.[103]

Niinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on oikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme elämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin, että tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme kaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme tieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...

Täytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos mahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin, että onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme peräkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon järjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme. Siellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken itsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan seurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä sekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei olisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta, kun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla. Meillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen seuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja antamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme ikävystyttävässä toimettomuudessa:

In solis sis tibi turba locis.[104]

Hyve tyytyy itseensä, ilman neuvoja, ilman sanoja, ilman ulkonaisia vaikutuksia. Tavanmukaisissa teoissamme ei ole yhtä tuhannesta, joka tarkoittaisi meitä itseämme. Tuo mies, jonka näet kiipeävän tuon muurin raunioita ylöspäin, raivoissaan ja suunniltaan, niin monen kiväärinlaukauksen maalina, ja tuo toinen, aivan arpien peittämä, vilusta kohmettunut ja nälästä kalpea, joka on päättänyt ennemmin kuolla kuin avata hänelle ovea, luuletko, että he ovat siinä itsensä vuoksi? Eivät, vaan kenties jonkun sellaisen vuoksi, jota eivät ikinä ole nähneet ja joka ei vähääkään välitä heidän tilastaan, vaan on sillävälin antautuneena toimettomuuteen ja hekumaan. Tuo räkänenäinen, tihrusilmäinen ja likainen mies, jonka näet jälkeen puolenyön tulevan ulos jostakin opintohuoneesta, luuletko, että hän kirjoista etsii sitä, kuinka hänestä tulisi kunnollisempi mies, tyytyväisempi ja viisaampi? Ei puhettakaan. Vaikka henki häneltä menköön, tahtoo hän opettaa jälkimaailmalle Plautuksen värssyjen runomitan tahi jonkin latinankielisen sanan oikean kirjoitustavan. Kuka ei kernaasti vaihda terveyttä, rauhaa ja henkeään maineeseen ja kunniaan, hyödyttömimpään, väärimpään ja turhimpaan rahaan, mitä on käytettävissämme? Oma kuolemamme ei peloittanut meitä kylliksi: ottakaamme pelättäväksemme vielä vaimojemme, lastemme ja palvelusväkemme kuolema. Omat asiamme eivät tuottaneet meille kylliksi vaivaa: ottakaamme vielä kiusataksemme itseämme ja vaivataksemme päätämme naapuriemme ja ystäviemme asioilla.

Vah? quemquamne hominen in animum instituere, aut
parare, quod sit carius quam ipse est sibi?[105]

Yksinäisyys näyttää minusta paremmin soveltuvan ja olevan oikeutetumpi niille, jotka ovat antaneet maailmalle toimekkaimman ja kukkeimman ikäkautensa, kuten esim. Thales. On kylliksi eletty toisia varten; eläkäämme itseämme varten ainakin tämä elämämme loppupää; kohdistakaamme jälleen ajatuksemme ja tahtomme itseemme ja omaan vapauteemme. Ei ole mikään vähäpätöinen asia suorittaa poistumisensa turvallisesti; se antaa meille kylliksi työtä, vaikkemme sekoitakaan siihen muita tehtäviä; koska Jumala antaa meille aikaa järjestää poismuuttomme, niin valmistautukaamme siihen; säälikäämme kokoon matkatavaramme; sanokaamme ajoissa jäähyväiset seurallemme; irtautukaamme noista voimakkaista kourista, jotka pitävät meitä kiinni muissa ja vieroittavat meidät itsestämme.

Täytyy hellittää nuo niin lujat velvoituksien solmut ja vastedes rakastaa sekä yhtä että toista, mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme. Se on: muu olkoon meitä lähellä, mutta ei siinä määrin yhtä kanssamme ja meissä kiinni, ettei sitä voi irroittaa runtelematta nahkaamme ja repäisemällä samalla pois jotakin palasta meitä itseämme. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen.

12
TUTKIELMIENI TYYLISTÄ
(I, 39)

Tiedän kyllä, että kun kuulen jonkun puuttuvan puhumaan Tutkielmieni tyylistä, niin näkisin mieluummin, että hän olisi vaiti: se on vähemmän sanojen ylistelyä kuin sisällyksen arvon polkemista, sitä purevammin, kuta epäsuoremmin. Kuitenkin, ellen erehdy, harvat muut tarjoavat sisällyksessä enemmän varteen otettavaa, eikä mikään kirjailija ole sirotellut sitä paperilleen paljoa ytimekkäämpää eikä ainakaan taajempaan, tapahtuipa se nyt sitten tässä millä tavoin tahansa, huonosti tahi hyvin. Saadakseni sitä mahtumaan enemmän, kerään kokoon vain pääajatukset; jos niihin lisäisin johtopäätökset niistä, niin tämä kirja paisuisi monin verroin laajemmaksi. Ja kuinka paljon olenkaan niihin valanut kertomuksia, jotka puhuvat itse puolestaan; ken tahtoo niitä tarkastella hiukan uteliaammin, saa niistä syntymään tutkielmia loppumattomiin. Eivät ne eivätkä sitaattini ole aina yksinkertaisesti vain esimerkkinä, todisteena tahi koristeena; en katsele niitä ainoastaan sen hyödyn kannalta, joka minulla niistä on; niistä kasvaa usein, esitykseni ulkopuolelle, runsaamman ja rohkeamman sisällyksen oras; ja usein, toiselta kannalta katsoen, hienompi äänensävy, sekä minulle, joka en tahdo sillä kohtaa lausua sen enempää, että niille, jotka ehkä yhtyvät lauluuni...

Mitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen verran, että se on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun pystyvän saamaan jotakin aikaan: ja olisinkin mieluummin valinnut tämän muodon julkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle puhua. Tarvitsin määrätyn henkilön kanssa ylläpidettyä yhteyttä, jollainen minulla oli ennen, houkuttelemaan, kannattamaan ja kohottamaan itseäni: sillä jaaritella tyhjään ilmaan, kuten muut, en voi muuten kuin unissani, enkä tekaista tyhjiä nimiä, joille puhuisin vakavista asioista, kaikenlaisen väärentelyn jyrkkä vihaaja kun olen. Olisin ollut tarkkaavampi ja varmempi asiastani, jos minulla olisi ollut ystävän osoitteen tarjoama tuki, kuin nyt, kun on otettava huomioon kokonaisen yleisön erilaiset katsantotavat, ja ellen erehdy, olisin varmaan paremmin onnistunut. Minulla on luonnostani yksinkertainen ja tavallinen tyyli, mutta sen muoto on omaperäinen, sopimaton valtiollisiin neuvotteluihin, niinkuin kielenikin joka suhteessa on, liiaksi kokoonpuserrettu, epäsäännöllinen, katkonainen, erikoinen; enkä minä ole asiantuntija kursastelevien kirjeiden alalla, jotka eivät sisällä muuta kuin kauniin sarjan kohteliaita sanoja. Minulla ei ole kykyä eikä halua moisiin pitkiin myötätunnon ja palveluksen tarjouksiin; en usko niihin kovinkaan, ja minusta on vastenmielistä ladella niitä paljon yli sen, mitä niihin uskon. Tämä kantani on hyvin kaukana nykyään vallitsevasta tavasta: sillä ei koskaan ole harjoitettu niin alhaista ja orjamaista suosiontarjousten häpeällistä kauppaa: henki, sielu, uskollisuus, jumaloiminen, nöyrin palvelija, orja, kaikkia tuollaisia sanoja siinä vilisee niin tavallisina, että kun tahdotaan osoittaa nimenomaisempaa ja kunnioittavampaa tahtoa, ei enää osata sitä sanoin lausua.

En kuolemaksenikaan tahdo haiskahtaa imartelijalta, ja se tekee, että omaksun luonnollisesti kuivakiskoisen, suorasukaisen ja karkean puheensävyn, joka sen mielestä, ken minua ei muutoin tunne, vivahtaa hiukan ylenkatseellisuuteen. Kunnioitan eniten niitä, joille osoitan vähimmän kunnioitusta; ja missä sieluni liikkuu suurella hilpeydellä, siinä unohdan ulkonaisen esiintymisen vaatimat askeleet ja tarjoan itseni suuritta sanoitta ja ylpeästi niille, joiden oma olen, ja suosittelen itseäni vähimmin sille, jolle olen eniten itseni antanut; minusta tuntuu, että he voinevat lukea sen sydämestäni, ja että lausumani sanat vain vahingoittavat sisäistä ajatustani.

13
KUINKA KÄSITTELEN AIHEITANI
(I, 50)

Järki on kaikkiin aiheisiin sopiva työase ja sekaantuu kaikkeen; siitä syystä käytän kaikenlaisia tilaisuuksia koetellakseni sitä näissä tutkielmissa. Jos sattuu eteeni aihe, jota en ymmärrä, niin juuri siitä syystä yritän sitä, luotien kahlauspaikkaa jo hyvin kaukaa; ja sitten, jos huomaan sen kokoiselleni liian syväksi, pysyttelen rannalla: ja tietoisuus siitä, etten pysty pääsemään ylitse, on merkkinä järkeni tehoisuudesta, vieläpä niitä merkkejä, joista se on eniten ylpeä. Toisen kerran taas, tyhjän ja mitättömän aiheen sattuessa, koettelen nähdäkseni, keksiikö järkeni, millä antaa sille sisällystä ja millä tukea ja pönkittää sitä; milloin taas jaloittelen sitä ylevässä ja paljon pohditussa aiheessa, joissa se ei voi keksiä mitään itsestään, koska tie siinä on niin raivattua, että se voi kulkea vain toisten jälkiä: siinä se huvitteleikse valitsemalla sen ladun, joka sen mielestä on paras, ja tuhansista poluista se sanoo tämän tahi tuon olevan parhaiten valitun. Otan umpimähkään ensimmäisen eteeni sattuvan aineen; ne ovat minulle yhtä hyviä, enkä koskaan aiokaan käsitellä niitä kokonaan; sillä en näe minkään asian kokonaisuutta; eivätpä sitä tee nekään, jotka lupaavat sen näyttää. Sadasta osasta ja puolesta, jotka jokaisella asialla on, otan yhden, milloin vain vähän maistaakseni, milloin kepeästi koskettaakseni, ja joskus nipistääkseni luuhun asti; teen siihen piston, en niin laajalti, vaan niin syvälle kuin suinkin saatan, ja useimmiten käyn niihin kernaasti käsiksi katselemalla niitä jossakin tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa. Rohkenisin käsitellä jotakin ainetta perinpohjin, jos tuntisin itseäni vähemmin ja erehtyisin kykenemättömyydestäni. Kun sirotan sanan sinne, toisen tänne, ikäänkuin kankaastaan irtileikattuja näytetilkkuja, erillisiä, suunnitelmattomia, jotka eivät mitään lupaa, niin en ole velvollinen tekemään niistä täyttä totta, enkä itse pitämään niistä kiinni, muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta epäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on tietämättömyys.

14
RUKOUKSISTA
(I, 56)

Jumalan vanhurskaus ja mahtavuus ovat erottamattomat: turhaan me lumoamme avuksemme hänen voimaansa huonossa asiassa. Meillä täytyy, ainakin sillä hetkellä, kun häntä rukoilemme, olla sielumme puhtaana ja vapaana paheen intohimoista, muutoin ojennamme itse hänelle vitsat, joilla hän meitä rankaisee: sen sijaan että parantaisimme vikamme, teemme sen kahta pahemmaksi näyttämällä sille, jolta meidän on pyydettävä anteeksi, sieluntilaa, joka on täynnä kopeutta ja vihaa. Siitä syystä en kernaasti kiittele niitä, joiden näen useimmin ja tavallisimmin rukoilevan Jumalaa, elleivät rukouksen läheiset teot todista minulle jotakin parannusta ja korjaantumista,

si, nocturnus adulter,
tempora santonico velas adoperta cucullo.[106]

Ja sellaisen ihmisen mielentila, joka sekoittaa inhoittavaan elämään jumalallisuutta, näyttää olevan tavallaan tuomittavampi kuin ihmisen, joka on johdonmukainen ja kaikessa kevytmielinen; siitä syystä kieltää kirkkomme joka päivä osallisuutensa ja yhteytensä edun johonkin suureen pahuuteen piintyneiltä luonteilta. Me rukoilemme totutusta tavasta, tahi paremmin sanoen, me luemme tahi lausumme rukouksiamme; ne ovat lyhyesti sanoen pelkkiä ulkonaisia eleitä; ja minusta on vastenmielistä nähdä ihmisten tekevän kolme ristinmerkkiä ruokasiunausta luettaessa ja yhtä monta ruuasta kiitettäessä (sitäkin vastenmielisempää, kun se on merkki, jota kunnioitan ja alituisesti käytän, vieläpä haukotellessani), ja sillä välin, kaikkina muina päivän hetkinä, nähdä heidät vihan, ahneuden ja vääryyden töissä; aikansa paheille ja aikansa Jumalalle, ikäänkuin sovitun tasajaon nojalla. On ihmettä nähdä tehtävän peräkkäin niin erilaisia tekoja niin yhteen menoon, ettei tunnu minkäänlaista keskeytystä eikä heikkenemistä edes rajakohdilla eikä siirryttäessä toisesta toiseen. Mikä merkillinen omatunto se liekään, joka voi pysyä levollisena, vaalien samassa tyyssijassa, niin sopuisassa ja rauhallisessa seurustelussa, rikosta ja tuomaria?

Mies, jonka ajatuksia haureellisuus alati hallitsee, ja joka ymmärtää sen sangen inhoittavaksi Jumalan silmissä, mitä hän sanoo Jumalalle, puhuessaan hänelle siitä?... Entäs ne, jotka perustavat kokonaisen elämän hyödylle ja voitolle synnistä, jonka tietävät kuolemansynniksi? Kuinka paljon meillä onkaan yleisesti hyväksyttyjä ammatteja ja toimialoja, jotka sisimmältä olemukseltaan ovat paheellisia? Entäs se, joka avaten minulle sydämensä kertoi minulle tunnustaneensa ja harjoittaneensa kokonaisen ikäkauden mielestään hyljättävää ja hänen sydämensä uskon kanssa ristiriitaista uskontoa, jottei menettäisi arvoansa ihmisten silmissä ja virkojensa tuottamaa kunniaa, miten saattoi hän sydämessään suvaita moista puhetta? Millä kielellä puhuvat sellaiset moisesta asiasta vanhurskaalle Jumalalle?...

Xenophonin teoksissa on muistaakseni eräs kohta, jossa hän osoittaa, että meidän tulee harvemmin rukoilla Jumalaa, koska emme helposti voi niin usein kohottaa sieluamme siihen vakavaan, puhtaaseen ja hartaaseen tilaan, jossa sen tulee olla sitä tehdessämme: muutoin rukouksemme eivät ole vain turhia ja hyödyttömiä, vaan jopa paheellisiakin. "Anna meille syntimme anteeksi", sanomme me, "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan rikkovat"; mitä me sillä sanomme muuta, kuin että tarjoamme hänelle sielumme puhtaana kostonhimosta ja vihan vimmasta? Kuitenkin me pyydämme Jumalaa ja hänen apuansa yhteen juoneen syntiemme kanssa ja houkuttelemme häntä vääryyteen,

quae nisi seductis nequeas committere divis.[107]

Saituri rukoilee häneltä turhaa ja tarpeetonta aarteittensa säilyttämistä, kunnianhimoinen voittojaan ja onnensa ohjaamista; rosvo käyttää häntä avukseen voittaaksensa vaaran ja vaikeudet, jotka ovat estämässä hänen häijyjen aikeittensa toimeenpanoa, tahi kiittää häntä saamastaan mukavasta tilaisuudesta ohikulkijan surmaamiseen; talon edessä, jonka aikovat vallata rynnäköllä tahi räjähdyttää ilmaan, he toimittavat rukouksensa, tahto ja toivo täynnä julmuutta, irstaisuutta ja ahneutta...

Todellista rukousta ja vilpitöntä sovintoa meidän ja Jumalan välillä, sitä ei voi saada aikaan saastainen ja parastaikaa Saatanan vallan alainen sielu. Ken huutaa avuksensa Jumalaa, ollessaan parastaikaa pahetta harjoittamassa, se menettelee kuin taskuvaras, joka kutsuisi avukseen oikeutta, tahi kuin ne, jotka kutsuvat Jumalan valheen todistajaksi.

Tacito mala vota susurro
concipimus.[108]

15
TEKOJEMME EPÄJOHDONMUKAISUUDESTA
(II, 1)

Ne, jotka koettavat arvostella ihmisten tekoja, eivät missään tapaa niin suuria vaikeuksia kuin yhdistäessään niitä yhdeksi kokonaisuudeksi ja esittäessään niitä samassa valaistuksessa: sillä tavallisesti ne ovat niin kummalla tavalla ristiriidassa keskenään, etteivät mitenkään näytä voivan olla peräisin samasta lähteestä... Kuka uskoisi, että Nero, tuo julmuuden oikea perikuva, kun hänelle lainkäyttötavan mukaan esitettiin allekirjoitettavaksi tuomitun rikollisen tuomio, olisi vastannut: "Suokoon Jumala, etten koskaan olisi osannut kirjoittaa!" — niin kovin hänen sydäntään ahdisti ihmisen tuomitseminen kuolemaan! Kaikki on niin täynnä tuollaisia esimerkkejä, vieläpä jokainen voi hankkia niitä itselleen niin paljon, että minusta tuntuu omituiselta nähdä joskus järkimiestenkin vaivautuvan saattamaan nuo palaset keskenään sopusointuun, koskapa päätösten horjuvaisuus näyttää minusta olevan luontomme tavallisin ja ilmeisin vika, kuten todistaa tuo ilveilyjen kirjoittaja Publiuksen kuuluisa säe:

Malum consilium est quod mutari non potest.[109]

Näyttää olevan joitakin mahdollisuuksia muodostaa arvostelunsa ihmisestä hänen elämänsä tunnetuimpien piirteiden pohjalla, mutta katsoen tapojemme ja mielipiteittemme luontaiseen vaihtelevaisuuteen on minusta usein näyttänyt siltä, että hyvätkin kirjailijat tekevät väärin koettaessaan kaikin mokomin luoda meistä lujaa ja horjumatonta rakennusta. He valitsevat jonkin yleisen tyypin ja järjestelevät ja selittelevät tämän esikuvan mukaan kaikki jonkun henkilön teot, ja jos eivät voi niitä kylliksi käännellä ja väännellä, selittävät ne teeskentelystä johtuviksi. Augustus on luistanut heidän käsistään: tämän miehen toiminnassa vallitsee näet koko hänen elämänsä ajan niin ilmeinen, äkillinen ja jatkuva vaihtelu, että rohkeimmatkin tuomarit ovat jättäneet hänen juttunsa semmoisekseen ja ratkaisematta. Vaikeampi on minun uskoa ihmisiä lujiksi päätöksissään kuin miksikään muuksi, eikä miksikään helpompi kuin horjuviksi päätöksissään. Tavallisesti menettelemme niin, että seuraamme viettimme vaihtelevia suuntia vasemmalle, oikealle, ylöspäin, alaspäin, minne sattumain tuuli meidät milloinkin viepi. Me ajattelemme, mitä tahdomme, vasta juuri sillä hetkellä, kun sitä tahdomme, ja muuttelemme itseämme niinkuin tuo eläin, joka tekeytyy sen paikan väriseksi, johon se asetetaan. Mitä nykyhetkellä olemme päättäneet, sen pian muutamme, ja pian teemme vielä kerran kokokäännöksen: kaikki on häilyvää ja epävakaisia:

Ducimur ut nervis alienis mobile lignum.[110]

Me emme itse kulje, vaan meitä kuljetetaan, samoin kuin esineitä, jotka ajelehtivat laineilla milloin hiljalleen, milloin rajua vauhtia, mikäli virta on vuolas tahi verkkainen.