Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I:1

Kirj.

Miguel De Cervantes Saavedra

Espanjan kielestä suomentanut

J. A. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Don Miguel ja Don Quijote.

Tekijän alkulause.

Tervehdysrunot.

Ensimmäinen luku, jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon[1] Don Quijote
Manchalaisen[2] oloista ja askareista.

Toinen luku, jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote[3] lähti ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kolmas luku, jossa kerrotaan, kuinka Don[4] Quijote hupaisella tavalla lyötti itsensä ritariksi.

Neljäs luku. Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään majatalosta.

Viides luku, jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.

Kuudes luku. Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka kirkkoherra ja parturi toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa.

Seitsemäs luku. Kelpo ritarimme Don Quijote Manchalaisen toisesta matkaanlähdöstä.

Kahdeksas luku. Kuinka urhoollinen Don Quijote onnellisesti suoriutui kamalasta ja ennenkuulumattomasta seikkailusta tuulimyllyjen kanssa sekä muista uskollisen muistamisen arvoisista tapahtumista.

Yhdeksäs luku, jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean biskajalaisen ja miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.

Kymmenes luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaisista keskusteluista.

Yhdestoista luku. Siitä, mitä Don Quijote sai kokea vuohipaimenten seurassa.

Kahdestoista luku. Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.

Kolmastoista luku, jossa lopetetaan kertomus paimentytöstä Marcelasta ja esitetään muitakin tapahtumia.

Neljästoista luku, joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet sekä muita odottamattomia tapahtumia.

Viidestoista luku. Kertomus onnettomasta seikkailusta, johon Don
Quijote joutui kohdatessaan muutamia tunnottomia yangueseja.[62]

Kuudestoista luku. Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota hän piti linnana.

Seitsemästoista luku. Lisää niistä lukemattomista vaivoista joita miehuullinen Don Quijote ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza saivat kestää majatalossa, jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti linnana.

Kahdeksastoista luku, jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa
Don Quijoten keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.

Yhdeksästoista luku. Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen isäntänsä pitivät, kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista merkillisistä tapahtumista.

Kahdeskymmenes luku. Milloinkaan ennen näkemättömästä tai kuulemattomasta seikkailusta, josta urhoollinen Don Quijote Manchalainen suoriutui vähemmällä vaaralla kuin siitä olisi voinut suoriutua maailman mainioinkaan ritari.

Yhdeskolmatta luku, jossa kerrotaan Mambrinon kypärin[55] takia koituneesta suurenmoisesta seikkailusta ja siitä, kuinka mainittu kypäri saatiin verrattomaksi voittosaaliiksi, sekä muista voittamattoman ritarimme kohdalle sattuneista seikoista.

Kahdeskolmatta luku. Kuinka Don Quijote vapautti suuren joukon onnettomia, joita heidän suostumustaan kysymättä kuljetettiin, minne he eivät mielineet mennä.

Kolmaskolmatta luku. Mitä maineikkaalle Don Quijotelle tapahtui Sierra Morenassa; tämän totuudenmukaisen kertomuksen kaikkein merkillisimpiä seikkailuja.

Neljäskolmatta luku, jossa jatkuu Sierra Morenan seikkailu.

Viideskolmatta luku, missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista, joita sattui Sierra Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja kuinka hän jäljitteli Kauniin-tumman katumuksentekoa.

Kuudeskolmatta luku, missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita
Don Quijote teki Sierra Morenassa.

Seitsemäskolmatta luku. Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat aikomuksensa ynnä muita seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä mainiossa historiassa.

Selityksiä.

DON MIGUEL JA DON QUIJOTE

Vaikka emme tietäisi mitään »Don Quijoten» tekijän elämänvaiheista, voisimme kuitenkin teoksen nojalla varsin todennäköisesti päätellä että ne olivat kirjavat ja moniseikkaiset ja tarjosivat runsaasti tilaisuuksia sekä hupaisiin huomioihin että katkeriin kokemuksiin. Jos vaivautuu tutustumaan siihen, mitä Cervantesin elämäkerran kirjoittajat luotettavien tutkimusten pohjalla esittävät — suomalaiselle lukijalle suositeltakoon tässä lähinnä V. Tarkiaisen »Cervantes»-teosta (Porvoo, 1918), joka valaisee seikkaperäisesti myös kirjailijan tuotantoa, sen synty pohjaa ja ajanolojen muodostamaa taustaa — niin yleinen ja ehdoton vaikutelma on se, että tämän miehen vaellus oli harvinaisessa määrässä pettymyksiin ja pimeään epätoivoon johtavaa, todellista »murhenäytelmänkirjoittajan» koulua.

Antauduttuaan nuorella iällä sotilaanammattiin Cervantes otti vuonna 1571, neljänkolmatta vuoden vanhana, kunniakkaasti osaa Lepanton suureen meritaisteluun, missä tykinkuula teki hänen vasemman käsivartensa rammaksi, ja palveli sitten edelleenkin Espanjan joukoissa taistellen Välimerellä ja Pohjois-Afrikassa turkkilaisia vastaan tavallisena sotamiehenä vielä lähes neljä vuotta. Eipä siis sovi ihmetellä, kun kuulemme hänen syksyllä vuonna 1575 hankkineen suosituksia kuuluisalta Don Juan d'Austrialta ja lähteneen Espanjaan anomaan ylennystä. Laivan, johon hän oli näine aikeineen astunut, kaappasivat turkkilaiset, ja niin Cervantes joutui viideksi vuodeksi Algeriaan orjaksi. Päästyään vapaaksi ja ehdittyään vihdoin kotimaahan hän ei saanut edes mitään tuottavaa tointa. Voimme siis otaksua hänen muistelleen sekavin tuntein suorittamiaan sotilaantöitä ja sitä ainoata »ylennystä», jonka hän monien pakoyritystensä vuoksi oli ollut saamaisillaan, kun seisoi Algerian julman herran Hassanin edessä, nuoransilmukka kaulassaan.

Cervantes kokeilee nyt kirjallisella alalla, eikä suinkaan vain leikin vuoksi, sillä pakottavana mahtina on suoranainen puute. Hän kertoo sepittäneensä pari-, kolmekymmentä näytelmää, joista kumminkin vain kaksi on säilynyt meidän aikoihimme. Kun muistaa että hän vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin palaa draamalliselle alalle, ymmärtää hyvin, kuinka vakava ja väistämätön tämä uusi ja uudenlainen elämäntyön suunnitteluyritys oli. Mutta sekin oli kaikesta hartaasta antaumuksesta ja melkoisesta menestyksestäkin huolimatta tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan. Silloin näet ilmestyi kilpakentälle, Cervantesin omia sanoja käyttääksemme, »luonnon ihme, Lope de Vega, joka kohosi näytelmätaiteen yksinvaltiaaksi laskien valtansa alle kaikki näyttelijät». Oli aivan turhaa käydä kilpasille tämän miehen kanssa, joka milloin tahansa kirjoitti yleisöä miellyttävän näytelmän neljänkolmatta tunnin kuluessa. Vielä vuonna 1585 tiedetään Cervantesin myyneen kaksi näytelmäkappaletta, kummankin 20 dukaatista, mutta sellaiset, nähtävästi yhä satunnaisemmiksi muuttuvat tulot eivät tietenkään voineet luoda elämälle mitään kestävää taloudellista pohjaa, ja »La Galatea»-nimisen paimenromaanin jäätyä siinä suhteessa aivan tuloksettomaksi yritykseksi olisi oikeastaan sopinut katsoa miehen kirjallisenkin uran päättyneen. Se oli johtanut tappioon ja selvään nälkään.

Elämänuran vaihtaminen oli jälleen välttämätön. Neljänkymmenen vuoden ikäinen Cervantes rupeaa virkamieheksi ja joutuu sotakomissaarina keräämään muonavaroja »voittamattomalle armadalle». Komissaarin ei kumminkaan käynyt paljon paremmin kuin komean laivaston: osoitettuaan ylenmääräistä virkaintoa hän sai palkakseen kirkon pannajulistuksen. 1590-luvulla hän on kruununverojen kantajana Andalusian mailla, mutta tämäkään toimi ei näytä häntä ollenkaan miellyttäneen, koska hän jo ensimmäisenä vuonna pyrkii, onnistumatta, pääsemään valtionvirkaan Amerikkaan, joka jo silloin oli kaikkien Espanjan epätoivoisten pakopaikka. Niin hän jäi vastenmielisesti hoitamaan huonoa virkaansa, ja pian oli juoksu jälleen juostu loppuun. Tilit menivät pahasti sekaisin, osalta kaiketi sen vuoksi, ettei kirjanpitotaito ollut Cervantesin vahvimpia puolia, mutta myös toisten henkilöiden tekemien kolttosten tähden Cervantes erotettiin virasta, ja hän joutui pariin otteeseen istumaan vankilassakin. Virkaura oli ainiaaksi häneltä suljettu.

Tätä ulkonaisten olosuhteiden kerrassaan musertavaa painoa ei lievittänyt mikään läheisten henkilöiden lämmin ystävyys ja osanotto. Cervantes tosin oli jo vuonna 1584 mennyt naimisiin, mutta ei näytä olevan aihetta otaksua tämän lapsettoman liiton muodostuneen missään suhteessa hedelmälliseksi. Ja vielä myöhemminkin, kun elämä alkoi vihdoin kääntyä hiukan tasaisempiin uomiin, Cervantes sai kokea lähimpien omaistensa vuoksi melkoisia ikävyyksiä. Varsinkin hänen »luonnollinen tyttärensä» Isabel de Saavedra, josta kyllä saattoi olla jonkinlaista iloa monelle muulle, näyttää tuottaneen isälle suurta hankaluutta.

Kun viisikymmentä vuotta täyttänyt Cervantes vuonna 1597 pääsi Sevillan vankilasta, oli hänen edessään uusi elämänvaihe, merkillinen ja ratkaiseva. Aikakirjat eivät tiedä paljon kertoa näistä seuraavista vuosista, mutta todennäköistä on, että hän virkaheittona miehenä painui lähelle yhteiskunnan syviä pohjakerroksia, eli äärimmäisessä köyhyydessä köyhien ja kurjien elämää ja ehti siten siihen kohtaan, missä viimeinenkin ulkonaisen menestyksen haave sammuu omaan mahdottomuuteensa.

Siitä, alennuksensa syvimmästä pisteestä, Cervantes kimpoaa omin sisäisin voimin ylös, niin korkealle, että vain tavaton hengen joustavuus ja harvinainen vastakkaisten voimien jännitys voi tapahtumaa aavistuksellemme selittää. Cervantes suoritti melkein yli-inhimillisen tehtävän asettamalla oman elämänsä järkyttävimmät kokemukset koomilliseen valaistukseen, katselemalla elämän tragediaa siltä kannalta, joka osoittaa sen olevan myös komediaa, siis tragikomediaa tai koomillista tragiikkaa. Mies, joka oli elämällään kirjoittanut ilmeisen murhenäytelmän, astuu nyt esiin valtavan inhimillisen »huvinäytelmän» sepittäjänä, vieläpä niin, ettei ainoastaan kirjoittajan persoonallisuus ole näiden vastakkaisten laatujen yhteenliittäjänä, vaan että itse teos toteuttaa mitä voitokkaimmin tämän mahdottomalta näyttäneen synteesin.

* * * * *

El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha, edellinen osa, ilmestyi vuonna 1605. Teos herätti heti suurta huomiota ja levisi useina painoksina tekijän kumminkaan aineellisesti siitä paljon kostumatta. Seuraavina vuosina Cervantes ei näytä huomattavasti kynäänsä liikuttaneen; vasta vuonna 1613 ilmestyi kokoelma »Novelas ejemplares», johon sisältyvistä kertomuksista osa oli kirjoitettu jo aikoja sitten. »Don Quijoten» jälkimmäisen osan sepittäminen edistyi hitaanlaisesti, ja teos olisi helposti voinut jäädä keskeneräiseksikin tekijän käydessä jo viimeistä vuosikymmentään. Hänet hiihti kuitenkin pian uuteen intoon merkillinen tapaus. Kesällä 1614 näet tuli julkisuuteen jonkun Alonso Fernández de Avellanedan sepustama »Don Quijoten» jatko. Hyvin ymmärrettävän suuttumuksen valtaamana Cervantes ryhtyi nyt tiukemmin työhönsä, ja hänen suuren teoksensa jälkimmäinen osa ilmestyi lopulla vuotta 1615. Samana vuonna hän julkaisi myös kokoelman näytelmiä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin julkisuuteen kertomus »Persiles ja Sigismunda».

Cervantesin elämän loppuosa muodostui siedettävämmäksi varsinkin sikäli, että hän pääsi jälleen lähelle kirjallisia ja kirjallisuutta suosivia piirejä. Taloudellinen ahdinkotila näyttää kumminkin jatkuneen, teosten saavuttamasta huomiosta ja menestyksestä huolimatta, aina hänen kuolemaansa saakka. Eleegistä hengen alistumisen leimaa luo tämän kaikissa ilmauksissaan jalona taistelijana säilyneen miehen viimeisiin vaiheisiin liittyminen fransiskaanien veljeskuntaan. Olihan siinä kieltämättä luonnollistakin liityntäkohtia, ainakin Franciscuksen veljiltään vaatima »pyhä köyhyys», jolle Cervantes oman laatunsa ja omien kohtaloidensa vuoksi pysyi uskollisena hamaan kuolemaan, ja samoin se toinen hyvin noudatettu käsky, joka velvoitti fransiskaaneja elämään tässä maailmassa »vain vieraina ja vaeltajina».

* * * * *

»Don Quijotea», kirjaa, joka on jo yli kolmensadan vuoden ajan ollut kaikilla maailman kulmilla lukemattomien ihmisten sielun lääkkeenä, suonut heille nautintoa ja iloa, mielikuvituksen, ajatuksen ja tunteen ravintoa, ovat parhaat kirjallisuudentutkijat ja -tuntijat, espanjalaiset, englantilaiset ja ranskalaiset, mutta myös saksalaiset, venäläiset ja muut, kokeneet kerran toisensa jälkeen luonnehtia ja määritellä tyhjentäen lausumiinsa terävintä älyänsä ja kauneimpia sanojansa. Kaikki määritelmät ovat kumminkin vain suuresta taiteellisesta kudelmasta irrotettuja ohuita yksityisiä säikeitä. Cervantesin teos on syvä ja rikas kuin itse elämä; samoin kuin elämää voi sitäkin tarkastella mitä erilaisimmilla näkökannoilta, ja lopultakin määrää jokaisen harkitsevan lukijan näkemystä hänen oma laatunsa ja oma elämänkokemuksensa. Käydessään tähän kirjaan tutustumaan menettelee siis varmaan viisaimmin, jos torjuu kaikki ennakkoarvioinnit ja lukee sitä avoimin, hilpein ja, mikäli mahdollista, myös hartain mielin. Teoksen omalaatuinen kauneus ja viisaus tehoo terveeseen mieleen välittömästi, ja uusi tutustuminen, eri ikäkausina, tuo aina uusia näköaloja, johtaa itsestään yhä avarampaan ja syvempään käsitykseen.

Muutamat pienet huomautukset ovat ehkä sentään paikallaan tässä johdannossa.

Alkulauseessaan ja samaten vielä teoksen viimeisillä riveillä Cervantes vakuuttaa tahtoneensa »Don Quijoten» avulla hävittää sitä arvoa ja suosiota, jota ns. ritariromaanit olivat siihen saakka nauttineet suuren lukevan yleisön keskuudessa. Teos oli kumminkin työn kestäessä nähtävästi kasvanut alkuperäisen »tarkoituksen» rajojen ulkopuolelle, arvaamattomasti avartuen ja syventyen. Halu hyökätä ritariromaanien teennäistä maailmaa vastaan oli epäilemättä sen alkuperäisenä aiheena, ja näyttää uskottavalta että Cervantes aikoi kirjoittaa vain lyhyemmän kertomuksen, jonka tuli ivailla tuota jo kuolemaan tuomittua kirjallista laatua siihen tapaan kuin Don Quijoten ensimmäisen retken ja siihen liittyvien seikkojen kuvaus osoittaa. Aivan pian taiteilija kuitenkin huomasi että vaeltavan ritarin seikkailut tarjosivat puitteet paljon laajemmalle esitykselle. Niin alkoi pienestä ivailevasta tarinasta kasvaa valtava romaani, jossa pääsivät todellisina ja monivivahteisina, täydellisesti ja uskollisesti kuvattuina ilmenemään sen ajan olot ja ihmiset, Cervantesin oman elämän vaiheet ja kokemukset sekä niiden pohjalla kirkastunut suuren ja suvaitsevan, yleisinhimillisen huumorin ilmakehä.

Ensimmäisen osan alussa Don Quijote on pelkkä koomillinen hahmo, mutta myöhemmin sellainen määre osoittautuu selvästi riittämättömäksi. Suuren osan puhdasta komiikkaa Cervantes lohkaisee mielevällä tavalla teoksensa päähenkilöstä irralleen antaessaan hänelle aseenkantajaksi Sancho Panzan. Koomillisen tehon siten verrattomasti lisääntyessä, kun herra ja aseenkantaja sekä olemuksessaan että puheissaan paljastavat ihmisyyden rajoja, ihmismielen erilaista, vastakohtaista, mutta vastakkaisuudessaanko merkillisesti yhteenkuuluvaa suuntautumista, itse Don Quijote muuttuu ilmeisesti tragikoomilliseksi hahmoksi. Eikä vain siten, että hänen murheellisessa hahmossaan koomillisten piirteiden ohella on selvästi traagillisia, vaan myös siinä paljon syvemmässä mielessä, että hänen edustamansa ihmishengen absoluuttinen pyrkimys, objektiivisille, ehdottomille arvoille antautuminen, tämä Cervantesin omien katkerien kokemusten toivottomaksi ja traagilliseksi osoittama pyrkimys, uskaliaasti sijoitetaan koomilliseen (ja toisinaan räikeänkoomilliseen) tasoon, jonka yli kaartuu huumorin sovittava seesteinen avaruus.

Suurenmoisen nerokkaasti menetellen Cervantes teki Don Quijotestaan hullun. Tämäkin hulluus kuuluu siihen lajiin, jossa on metodia, ts. logiikkaa. Se on omissa rajoissaan niin ehdoton, että kuka tahansa, typerinkin, muutamasta sanasta sen oivaltaa, mutta toiselta puolen se sittenkin on vain osittaista mielenhäiriötä, kuten jokainen ritariimme paremmin tutustuva pakostakin tulee huomaamaan, sillä se jättää terveiksi ja ennalleen kaikki ne sielulliset alueet, joita »ritariseikat» eivät kosketa. Voimmeko antaa nimen tälle hulluuden lajille? Ehkä; sopisihan sitä nimittää vaikka ihanne-hulluudeksi, mielenviaksi, jonka valtaan joutuvat ehdottomien arvojen toteuttajat tässä sanomattoman suhteellisuuden maailmassa. Mutta olipa sen seikan laita kuinka tahansa, varmaa on ainakin, että Cervantes lyödessään vaeltajansa hulluudella hankki oman henkensä vapaalle vaellukselle ja hereälle huumorilleen rajattoman liikkuma-alan.

Vaeltava ritari on hullu, ja se kirjava ihmisten maailma, jossa hän seikkailee, on — ellei välttämättä viisaskaan, niin ainakin täysin oma itsensä. Don Quijoten maailmaa-parantava mieli ei pääse niitenään väärentämään todellisuuden kuvaa; todellinen maailma ja kuviteltu maailma eivät sekoitu toisiinsa, ne voivat vain törmätä vastakkain, ja silloin syntyy tragikoomillinen taistelu, jossa toisinaan voittaa haave, mutta paljon useammin ja tehokkaammin todellisuus. Salliessaan sankarinsa joutua kerran toisensa jälkeen pahoinpidellyksi ja lopullisestikin kukistetuksi Cervantes saa samalla tilaisuuden osoittaa järkevälle lukijalleen, kuinka rajattoman mieletöntä on maailman meno, kuinka haurasta silmänlumetta ihmisten elämässä kaikki, kun sitä katsellaan tuhoon tuomitulta absoluuttiselta näkökannalta.

Don Quijoten hulluus on niin hupaista lajia, että lukijalta helposti jää havaitsematta siihen piiloutuva katkeruus ja vakavuus. Ritarin murheelliset kasvot, joita ei milloinkaan kirkasta hymy, ovat katselijasta juuri ankaran vakavuutensa vuoksi sanomattoman koomilliset. Viimeiseksi vaikutelmaksi ei se kumminkaan jää. Kuoleman lähestyessä tuo merkillinen mielenhäiriö hälvenee, ja saanemme otaksua Don Quijoten leppoisasti hymyilleenkin sanoessaan ettei hänen nimensä enää ollut Don Quijote Manchalainen vaan Alonso Quijano Hyvä. Huumori säilyy Cervantesin suuren romaanin valtatekijänä loppuun saakka, mutta ihmeen karusti ja kauniisti muovatussa kuoleman-kuvauksessa se saa omituisen ylikirkastuneen sävyn, joka keskittyy käsitteeseen »hyvä». Tämä johtaa ajatusjuoksumme idealismin perustajaan Platoniin, joka antaa Sokrateensa lausua »ettei hyvälle ihmiselle voi sattua mitään pahaa, ei elämässä eikä kuolemassa, ja että hänen kohtalonsa on jumalten kädessä». Siinä on ilmaistu myös Cervantesin miehekkään elämän- ja kuolemankatsomuksen loppusumma.

* * * * *

»Don Quijoten» rakennetta on monesti moitittu hajanaiseksi siitä syystä, että tekijä sovittaa siihen laajoja episodeja, jotka pysähdyttävät varsinaisen kertomuksen kulun. Tällaisia muistutuksia oli nähtävästi esitetty jo kirjan ensimmäisen osan tultua julkisuuteen, koska Cervantes viittaa niihin toisessa osassa. Hän on ottanut moitteen huomioon, ja voitaneen myöntää että teoksen jälkipuoli on tästäkin syystä rakenteellisesti alkupuolta ehyempi. Todennäköiseltä tuntuu myös, että useimmat kirjallisuuden tuntijat ovat oikeassa pitäessään romaanin jatkoa muutenkin taiteellisessa katsannossa parempana. Huumori on siinä hillitympää kuin alkupuolen toisinaan hyvinkin irvokkaiden tapahtumien kuvailussa, ja yleissävyltään tämä toinen osa on kieltämättä edellistä seesteisempi.

Mainittu väite ei nähdäkseni kuitenkaan osu oikeaan. Arvostelijoilta, jotka sen esittävät, jää havaitsematta eräs »Don Quijoten» olennaisimpiin kuuluva piirre, nimittäin sen niin sanoakseni sinfoninen luonne. Teoksessa on johtoaiheena rakkaus, ja episodit edustavat sen erilaisia muunnelmia. Tähän seikkaan on tuskin kiinnitetty riittävää huomiota teoksen esteettisessä arvioinnissa. Olen löytänyt viittauksia siihen vain Miguel de Unamunon kirjoittamasta »kommentaarista», jolla on nimenä »Vida de Don Quijote y Sancho» sekä edellä mainitusta Tarkiaisen teoksesta. Tarkkaava lukija kuitenkin havainnee tuon punaisen langan suuren kertomuksen monivivahteisessa kudelmassa.

»Don Quijoten» laisen teoksen täydellinen ymmärtäminen on tietysti vaikeampaa vierasmaalaiselle kuin espanjalaisille, jotka pitävät tätä romaania oman kirjallisuutensa suurimpana kalleutena. Mitään varsinaista vaikeutta ei teoksen pelkkä ymmärtäminen tietenkään voi tuottaa kenellekään harkinta- ja arvostelukykyiselle lukijalle. Mutta sanat »meidän» ja »oma» tuovat välttämättä mukanaan tunteen esiinkumpuamisen, sydämen lämpenemisen, joka on syvällisemmän myötäelämisen edellytys. On luonnollista, että Cervantesista samoin kuin Homeroksestakin kiistelevät hänen kotimaansa eri paikkakunnat — elleivät nimenomaan oletettuina syntymäsijoina, niin ainakin suuren kirjailijan muiston säilyttäjinä. Dulcinean kotikaupungilla on tavallaan ennätys tässä kilpailussa. En tarkoita lähinnä El Toboson[23] Cervantes-museota, vaan sitä, että tuo pieni paikkakunta on ottanut omakseen sekä kirjan sankarin, joka ei saanut koskaan omakseen ihanintaan, että kirjan tekijän, joka on valloittanut kertomataiteellaan maailman. »Kaikkialla planeettamme pinnalla», sanoo espanjalainen kirjailija Azorin (Don José Martinez Ruiz), »Don Quijoten tekijä on Miguel de Cervantes Saavedra; El Tobosossa hän on yksinkertaisesti Miguel. Kaikki kohtelevat häntä mitä sydämellisimmin; kaikki kuvittelevat tunteneensa hänen sukulaisensakin.»

Toivon ettei kukaan oudoksu, vaikka täällä kaukana pohjan perillä »Don Quijoten» suomennokseen liitetty pieni johdanto on saanut tutunomaiselta tuntuvan otsikon »Don Miguel ja Don Quijote».

Suomalaisen lukijan ajatus siirtyy »Don Quijotesta» varsin luontevasti oman kirjallisuutemme etevimpään humoristiseen romaaniin. »Don Quijote», kuten tiedämme, oli (ruotsalaisena käännöksenä) Aleksis Kiven rakkaimpia kirjoja, ehkäpä ensimmäisellä sijalla kaikista niistä, joilla hän avarsi oman mielikuvituksensa piiriä. Ei siis sovi suinkaan ihmetellä että »Seitsemän veljestä» sekä suurin piirtein että yksityiskohdittain osoittaa Cervantesin teoksesta saatuja vaikutuksia. Ihmeteltävämpi seikka on saatujen vihjeiden kehittelyssä ilmenevä omintakeisuus, ja selitys on varmaan ennen kaikkea löydettävissä siitä, ettei Kiven tarvinnut lainata suurelta espanjalaiselta sitä, mikä oli tärkeintä: taiteellista alkuvoimaansa ja voittoisaa huumoriansa. Parhaimpina omissa maissaan nämä teokset, kertomukset Murheellisen hahmon ritarin ja hänen aseenkantajansa sekä Jukolan seitsemän veljeksen seikkailuista, jo saavutettuina kirjallisina voittoina, järkkymättöminä kulmakivinä, luovat yhä ihmisten mieliin iloa ja ylpeyttä ja tukevat rohkeita tulevaisuudentoiveita.

Suomentaja.

Tämän teoksen suomennos on suoritettu Francisco Rodriguez Marínin julkaiseman kriitillisen laitoksen mukaan. — Runomittaiset kappaleet on suomeksi sommitellut Yrjö Jylhä.

ALKULAUSE

Joutilas lukija, voit uskoa vannomattanikin että soisin tämän kirjan, älyni lapsen, olevan kaunein, oivallisin ja nerokkain, mitä kuvitella voi. En ole kumminkaan kyennyt rikkomaan luonnon järjestystä, jonka mukaan jokainen olio tuottaa kaltaisensa. Mitäpä siis voikaan hedelmätön henkeni saada syntymään muuta kuin kertomuksen laihasta, kiperästä ja eriskummaisesta pojasta, jonka pää on täynnä monenlaisia ja kenenkään muun mieleen milloinkaan johtamattomia ajatuksia, niin kuin ainakin sen, joka on syntynyt vankilassa, kaikenlaisen epämukavuuden tyyssijassa, missä vallitsee lakkaamatta surkea meteli? Hiljaisuus, mieleinen olosija, hymyilevät vainiot, pilvetön taivas, lähdevetten solina ja hengen rauha ovat niitä seikkoja, joiden vaikutuksesta hedelmättöminkin runotar osoittautuu hedelmälliseksi ja tarjoo maailmalle sikiöitä, jotka täyttävät ihmisten mitä suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla. Isällä saattaa olla ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä poika, mutta rakkaus panee hänen silmilleen siteen, niin ettei hän näe pojan puutoksia vaan enemmän pitää niitä älykkäinä ja viehättävinä ominaisuuksina ja esittää ne ystävilleen henkevyyden ja leikillisyyden ilmauksina. Minä, jota voisi luulla Don Quijoten isäksi, vaikka olenkin vain hänen isäpuolensa, en puolestani halua antautua yleisen tavan virran vietäväksi enkä toisten lailla, melkein kyynelsilmin, rukoilla sinua, rakas lukijani, suomaan anteeksi tai jättämään huomiotta niitä virheitä, joita tässä pojassani havaitset, sillä ethän ole hänen sukulaisensa etkä ystävänsä, sinulla on oma sielu omassa ruumiissasi ja vapaa tahto samoin kuin kaikkein mahtavimmalla, sinä olet omassa kodissasi, vallitset sitä niin kuin kuningas kruununveroja ja tunnet sananparren: viisi minä kuninkaasta oman viittani alla. Kaikki tämä päästää ja vapauttaa sinut kaikesta arkatuntoisuudesta ja velvoituksesta, joten voit sanoa tästä kertomuksesta mitä ikinä hyväksi näet, pelkäämättä että sinua soimataan pahoista tai palkitaan hyvistä sanoistasi.

Olisin vain mielelläni antanut sen sinulle puhtaana ja paljaana, koristamatta sitä alkulauseella ja tavanomaisten sonettien, epigrammien ja ylistysrunojen loputtomalla sarjalla, joka yleensä sijoitetaan teosten alkuun. Kirjani sepittäminen näet on vaatinut minulta melkoista vaivaa, mutta voin sinulle vakuuttaa että kaikkein vastuksellisimmalta tuntui sommitella tätä alkulausetta, jota nyt olet lukemassa. Tartuin monesti kynään kirjoittaakseni sen ja monesti laskin kynän jälleen kädestäni, koska en tiennyt mitä kirjoittaisin, ja kerran, kun olin siinä kahden vaiheilla, paperi edessäni, kynä korvan takana, kyynärpää pöytää vasten ja käsi poskella miettien mitä sanoisin, tuli odottamatta luokseni eräs ystäväni, miellyttävä ja ymmärtäväinen mies, joka minut niin mietteliäänä nähdessään kysyi mistä se johtui. En seikkaa salannut vaan sanoin ajattelevani alkulausetta, joka minun piti kirjoittaa Don Quijoten historiaan, ja olevani niin neuvotonna, ettei tehnyt mieli ensinkään sitä kirjoittaa eikä julkaista kertomusta jalon ritarin urotöistä. Kuinka näet voisittekaan vaatia minua hämmentymättä ajattelemaan mitä sanoo ikivanha lainsäätäjä, jota mainitaan ihmisten suuren joukon nimellä, nähdessään minun, nukuttuani monta vuotta unohduksen hiljaisuudessa, ilmaantuvan nyt, kaikkien ikävuosien! paino hartioillani, esittämään kertomusta, joka on kuiva kuin kuloheinä, vailla kekseliäisyyttä, tyyliltään vajavainen, jossa on vain vähän mieleviä käänteitä eikä vähääkään oppia ja sivistystä, ei huomautuksia sivujen reunoissa eikä muistutuksia kirjan lopussa, kun huomaan että toiset kirjat, nekin, jotka ovat laadultaan tarunomaisia ja maallisia, ovat niin täynnä Aristoteleelta, Platonilta ja filosofien koko laumalta saatuja mietelauselmia, että lukijat joutuvat ihmeisiinsä ja pitävät niiden tekijöitä paljon lukeneina, oppineina ja kaunopuheisina miehinä? Entä sitten, kun lainaavat kohtia Pyhästä Raamatusta! Silloin ei auta sanoa muuta kuin että he ovat ilmettyjä pyhiä Tuomaita ja muita Kirkon opettajia, ja he noudattavat siinä soveliaisuuden käskyjä niin mielevästi, että toisella rivillä kuvailtuaan irstasta rakastajaa pitävät seuraavalla pienen kristillisen saarnan, jota kuuntelee tai lukee ilokseen ja nautinnokseen. Tämä kaikki kirjastani auttamattomasti puuttuu, sillä minulla ei ole mitään sivun reunassa huomautettavaa eikä kirjan lopussa muistutettavaa, enpä edes tiedä mitä kirjailijoita siinä seuraan, joten en voi sijoittaa heitä, niin kuin kaikki muut menettelevät, alkuun, aakkosjärjestykseen, niin että ensimmäisenä on Aristoteles ja viimeisenä Xenofon ja Zoilos tai Zeuksis, vaikka toinen näistä oli panettelija ja toinen maalaaja. Kirjani täytyy myös jäädä vaille alkuun asetettavia sonetteja, ainakin sonetteja, joiden tekijät ovat herttuoita, markiiseja, kreivejä, piispoja, ylhäisiä naisia tai maanmainioita runoilijoita, vaikka tiedän että pyytämällä parilta kolmelta kisällituttavaltani varmaan niitä saisin, vieläpä sellaisia, etteivät rakkaan Espanjamme kuuluisimpien säeseppojen tuotteet vetäisi niille vertoja. Sanalla sanoen, hyvä herrani ja ystäväni, — näin jatkoin — päätökseni on, että herra Don Quijote saa pysyä arkistoihinsa haudattuna Manchassa, kunnes taivas lähettää jonkun, joka varustaa hänet kaikella, mitä häneltä puuttuu, sillä huomaan olevani kelvoton asiaa auttamaan kykyjeni riittämättömyyden ja vähäisen lukeneisuuteni vuoksi, ja olen sitä paitsi luonnostani liian hidas ja laiska haeskellakseni kirjailijoita, jotka sanovat sen, minkä osaan sanoa ilman heitä.

Tästä johtuu se epäröinti ja hämminki, jonka vallassa näitte minun olevan, kun tänne tulitte, ja se, mitä olen teille kertonut, selittää riittävästi miksi olen siihen tilaan joutunut.

Kuultuaan tämän ystäväni löi kämmenellään otsaansa, nauroi sydämen pohjasta ja sanoi:

— Jumal’avita, hyvä ystävä, nyt minusta kerrassaan hälvenee eräs harhaluulo, joka on elänyt mielessäni koko sen pitkän ajan, jona olen teidät tuntenut: olen näet aina ja ymmärtäväisenä kaikissa toimissanne. Mutta nyt huomaan olette siitä niin kaukana kuin taivas maasta. Kuinka onkaan mahdollista, että niin vähäpätöiset ja niin helposti autettavat asiat saattavat häiritä ja hämmentää mieltä, joka on niin järkevä kuin teidän ja niin omansa voittamaan ja kumoamaan toisia, paljon suurempia vaikeuksia? Se ei suinkaan johdu kyvyn puutteesta, vaan syynä on liiallinen laiskuus ja harkinnan heikkous. Haluatteko havaita että puhun tässä totta? Kuunnelkaa siis tarkkaavasti, niin saatte nähdä, kuinka minä siunaamahetkessä teen tyhjiksi kaikki vaikeutenne ja korjaan kaikki ne puutteet, joiden sanotte häiritsevän ja huolestuttavan mieltänne niin kovin, että aiotte jättää saattamatta maailman valkeuteen kertomuksen kuuluisasta Don Quijotestanne, koko vaeltavan ritariston kirkkaimmasta helmestä ja kuvastimesta.

— Sanokaa, — virkoin minä tuon kuultuani — kuinka ajattelette täyttää pelkoni tyhjyyden ja selvittää hämmennyksen! sekamelskan?

Hän vastasi siihen:

— Ensimmäinen teitä arveluttava seikka, että teiltä puuttuu kirjan alkuun sijoitettavia sonetteja, epigrammeja ja ylistysrunoja, joiden pitäisi vielä olla vaikutusvaltaisten ja ylhäisten henkilöiden tekemiä, voidaan korjata siten, että näette itse vähän vaivaa ja sepitätte ne; sitten voitte ne kastaa ja liittää niihin minkä nimen haluatte ilmoittamalla niiden isäksi Intian papin Johanneksen tai Trapezuntin keisarin,[19] joiden, kuten tiedän, mainitaan olleen kuuluisia runoilijoita, ja vaikka ei olisikaan ollut niin laita ja vaikka jotkut saivartelijat ja jaarittelijat teitä panettelevat ja tärpättävät siitä, miten asian laita oikeastaan on, älkää olko siitä millännekään, sillä eiväthän he, vaikka todistavatkin teidän valehdelleen, kumminkaan katkaise teiltä kättä, jolla olette sen kirjoittanut.

Mitä tulee sivujen reunoissa mainittaviin kirjoihin ja kirjailijoihin, joilta otatte kertomukseenne liitettäviä ajatelmia ja lauselmia, on vain meneteltävä siten, että sopiviin kohtiin tulee joitakin mietelmiä tai latinankielisiä lauseita, jotka osaatte ulkomuistista tai joiden etsimisestä ei teille ainakaan koidu suurta vaivaa; niin esimerkiksi olisi teidän vapautta ja vankina-oloa käsitellessänne liitettävä esitykseenne tämä:

Non bene pro toto libertas venditur auro.[5]

Sitten mainitsette sivun reunassa Horatiuksen tai jonkun toisen, joka tuon on sanonut. Kuoleman vallasta puhuessanne muistakaa heti lisätä:

Pallida mors aequo pulsat pede pauperum tabernas, Regumque turres.[6]

Jos on puheena ystävyys ja rakkaus, jota Jumala käskee meidän tuntea vihollistamme kohtaan, käyttäkää paikalla Pyhää Raamattua; niin voitte tehdä, vaikka tutkimisintonne olisi kuinka vähäinen, ja voitte mainita ainakin nämä Herran itsensä lausumat sanat: Ego autem dico vobis: diligite inimicos vestros.[7] Jos puhutte pahoista ajatuksista, ottakaa Evankeliumista: De corde exeunt cogitationes mala.[8] Jos ystävien epävakaisuudesta, niin Cato on valmis luovuttamaan teille säeparinsa:

Donec eris felix, multos numerabis amicos,
Tempora si fuerint nubila, solus eris.[9]

Kun siis käytätte näitä latinankielisiä lauselmia ja muita samanlaisia, teitä pidetään ainakin grammatikkona, mikä ei ole vähäinen kunnia ja etu meidän päivinämme.

Mitä tulee kirjan loppuun sijoitettaviin muistutuksiin, voitte huoletta nekin sommitella seuraavaan tapaan: jos mainitsette kertomuksessanne jonkun jättiläisen, tehkää hänestä jättiläinen Golias, niin saatte jo siten, melkein mitään vaivaa näkemättä, pitkän muistutuksen, koska voitte kirjoittaa: Jättiläinen Golias eli Goliat. Filistealainen, jonka paimen David surmasi voimallisesti linkoamallaan kivellä Tammilaaksossa, niin kuin kerrotaan Kuningasten kirjassa, siinä luvussa, josta sen kertomuksen löydätte.

Jos sitten tahdotte osoittaa olevanne humanistisiin aineisiin perehtynyt mies ja kelpo kosmografi, pitäkää huoli siitä, että kertomuksessanne mainitaan Tajo-joki, niin saatte siitä kohta jälleen mainion muistutuksen, tähän tapaan: Tajo-joki on saanut nimensä eräästä Espanjan kuninkaasta; sen lähteet ovat siellä ja siellä, se päättää juoksunsa valtamereen suudellen kuuluisan Lissabonin kaupungin muureja, ja sen hiekassa arvellaan olevan kultaa, jne. Jos ovat puheena rosvot, tarjoan teille Cacus-jättiläisen[26] tarinan, siltä osaan sen ulkoa; jos irstaat naiset, voitte turvautua Mondoñedon piispaan,[10] jolla on teille lainata Lamia, Lais ja Flora, ja tämä muistutus luetaan teille suureksi ansioksi; jos julmat naiset, niin Ovidius luovuttaa teille Medean; jos loitsijat ja noidat, niin Homeroksella on Kalypso ja Vergiliuksella Circe; jos urhoolliset sotapäälliköt, niin itse Julius Caesar tarjoutuu teille Muistelmissaan, ja Plutarkhokselta saatte tuhat Aleksanteria. Jos käsittelette lemmenseikkoja ja osaatte Toscanan kieltä edes parin unssin verran, niin kohtaatte León Hebreon,[10] joka antaa niitä teille riittämiin asti. Ja ellette halua lähteä vieraisiin maihin, on teillä täällä kotonanne Fonsecan Rakkaudesta Jumalaan, johon sisältyy kaikki, mitä te ja kaikkein syvämietteisinkin henkilö voi kaivata tietoonsa siitä asiasta. Sanalla sanoen: teidän tulee vain huolehtia että esitätte kertomuksessanne nämä nimet tai viittaatte nyt mainitsemiini kertomuksiin ja jätätte muistutusten ja lainalauseiden merkitsemisen minun tehtäväkseni; vakuutan teille että täytän sivujen reunat ja kirjoitan neljä arkkia kirjan loppuun.

Siirtykäämme nyt kysymykseen kirjailijaluettelosta, joka toisiin teoksiin sisältyy, mutta teidän kertomuksestanne puuttuu. Tämä seikka voidaan korjata varsin helposti, sillä teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin hankkia kirja, jossa ovat kaikki nimet,[11] A:sta alkaen ja Z:an asti, kuten sanoitte. Juuri tämän aakkosellisen luettelon te otattekin kirjaamme; vaikka näet petos on ilmiselvä, koska teidän on tuskin ollenkaan tarvinnut teoksia käyttää, ei se haittaa, ja saattaapa joku olla niinkin typerä, että uskoo teidän tutkineen niitä kaikkia yksinkertaista ja korutonta kertomustanne sepittäessänne; ja ellei tuosta pitkästä luettelosta olisikaan muuta hyötyä, on ainakin se, että kirja sen vuoksi näyttää ensi silmäyksellä merkittävältä. Sitä enemmän, kun kukaan ei vaivaudu tarkastamaan, oletteko niitä noudattanut vai ette, koska se seikka ei ketään vähääkään liikuta. Ja varsinkin kun tämä kirjanne, jos asian oikein oivallan, ei kaipaa mitään sellaista, mitä sanotte siitä puuttuvan, koska se on kokonaisuudessaan hyökkäys ritariromaaneja vastaan, joita Aristoteles ei tullut koskaan ajatelleeksi, joista pyhä Basilius ei virkkanut sanaakaan ja joita Cicero ei eläessään nähnyt, kun sen tarumaisten hullutusten piiriin eivät kuulu historiallisen totuuden täsmälliset yksityisseikat, eivät tähtientutkijain havainnot, kun sen kannalta eivät ole tärkeitä geometriset mittaukset eikä retoriikan käyttämien perusteiden kumoaminen, kun sillä ei ole aihetta kenellekään saarnata ja siten kutoa inhimillistä ja jumalallista räikeäksi sekamelskaksi, kudelmaksi, jolla ei yhdenkään kristillisen ymmärryksen pidä itseänsä vaatettaa. Senhän tulee kaikessa esityksessään käyttää hyödykseen todellisuuden jäljentämistä; mitä täydellisemmin se onnistuu, sitä parempaa on se, mitä kirjoitetaan. Ja koska tämän kirjanne ainoana tarkoituksena on kumota se kunnioitus ja suosio, jota ritariromaanit nauttivat maailmassa ja ihmisten suuren joukon keskuudessa, ei teillä ole mitään syytä kulkea kerjäämässä filosofien mietelauseita, Pyhän Raamatun neuvoja, runoilijain sepityksiä, kaunopuhujien esityksiä tai pyhimysten ihmeitä, vaan teidän tulee ainoastaan pitää huoli siitä, että lausumanne ja lauseyhtymänne sukeutuvat luontevasti, ilmeikkäitä, moitteettomia ja kohdalleen osuvia sanoja käyttäen, sointuvina ja miellyttävinä, ja ilmaisevat, kaiken kykynne ja mahdollisuuden mukaan, mitä tarkoitatte lausuessanne ajatuksenne ymmärrettävästi, tekemättä niitä mutkikkaiksi tai hämäriksi. Pyrkikää myös siihen, että kertomustanne lukiessaan alakuloinen ilahtuu nauramaan, hilpeä nauraa enemmän, yksinkertainen ei ikävysty, että älykäs ihailee sen kekseliästä sommittelua, ettei vakava sitä halveksi eikä viisas epää siltä kiitostaan. Olkoon siis silmämääränänne hajoittaa tuo huonoilla perustuksilla lepäävä ritariromaanien rakennelma, jota monet inhoavat, mutta paljon useammat ylistävät; jos sen päämäärän saavutatte, ei saavutuksenne suinkaan ole vähäinen.

Minä kuuntelin hiiskumatta mitä ystäväni minulle sanoi, ja hänen sanansa vaikuttivat minuun niin voimallisesti, että hyväksyin ne vastaan väittämättä ja päätin tehdä niistä tämän alkulauseen, joka osoittaa sinulle, suopea lukijani, kuinka älykäs mies ystäväni on, kuinka hyväonninen olin minä saadessani niin hädänalaisena hetkenä sellaisen neuvonantajan, ja millainen huojennus tulee sinun osaksesi, kun luettavaksesi tarjoutuu niin puhtaana ja mutkattomana kertomus maineikkaasta Don Quijote Manchalaisesta, joka kaikkien Montielin lakeuden seuduilla asuvien mielipiteen mukaan oli kaikkein sivein rakastaja ja urhoollisin ritari, mitä on moniin aikoihin niillä tienoilla nähty. En tahdo arvata liian suureksi palvelusta, jonka sinulle teen tutustaessani sinut niin jaloon ja arvossapidettyyn ritariin, mutta toivon että olet minulle kiitollinen tutustumisestasi mainioon Sancho Panzaan, hänen aseenkantajaansa, johon luulen keränneeni sinulle esitettäviksi kaikki ne miellyttävät aseenkantajan-ominaisuudet, joita on sinne tänne siroteltuna joutavien ritariromaanien röykkiössä. Ja nyt, antakoon Jumala sinulle terveyttä älköönkä unohtako minuakaan. Jää hyvästi!

DON QUIJOTE MANCHALAISESTA KERTOVALLE KIRJALLE

Urganda[12] Tuntematon.

Luo viisaitten jos pyrit ai—, oi kirja, eivät väittää saa— suupaltit sulle vasten naa—, sä ettet hyvin soittaa tai—; jos sitä vastoin halajai— sä käsiin hölmöiks syntynei—, näät turhaks puhutella hei—: on aivot tylsät, korvat kuu-, vaikk' oiskin tiedonjano suu—; siks sanaas tajua he ei—.

Kuin kokemuksesta tään huo—: ken runkoon hyvän puun vain no—, ei häneen päivänhelle so—; niin Béjarissa sulla suo— puun kuninkaallisen on luo—; sen hedelmät on ruhtinai— ja herttua sen kukka ai—, hän uus on Aleksander Suu—; käy hänen varjoons ilman muu—, sill' onni auttaa uskaliai—.

Sun sivus meille tarinoi— eräästä Manchan hidalgos—, joit' aivot hämmentyivät, kos— hän luki turhia tarinoi—: vain ritareita, haarniskoi— ja naisia hän näki ai—, hän lemmen urotöihin kai— kuin raivopäinen Roland en— ja voimallansa omaksen— vei Dulcinea Tobosolai—.

Ei mielettömät hiero glyy— saa sinun kilvessäsi lois—; jos kilpi täynn' on kuvaa mois—, on pelissä sen onni myy—; jos tunnus nöyrä on, niin syy— ei pilkkakirveilläkään huu—: »Mikä Don Alvaro de Lu—, Mikä Hannibal Karthagos— vuoks' huonon onnensa nyt nos— tuon huudon, parkuin täyttä suu—I»

Kun kerran taivahat ei suo— ett' olisit niin viekas, vii— kuin oli kuulu Juan Lati— niin latinasta siis sä luo—. Äl’ älys neroon liian luo—, myös filosofit rauhaan jä—; ken tajuaa näät tekstin tä— ja selittää sen älykkääs—, hän korvaas kuiskaa vaaksan pääs—: »Miks pyrit mua eksyttä—?»

Myös älä väisty maihin mui— tai kuvaa outoin kohtaloi—; näät viisasta on jättää poi— kaikk' ala-arvoinen tai kui—. Kas, rikkiviisas, rietassui— voi pian nokallensa saa—; siks hartaasti sa ota vaa— ett' olis mainees hyvä ai—, näät tyhmyyksiä ken kirjaan pai—, saa niistä iäks syntitaa—.

On järjetöntä, tämä tie-—, kun pääsi päällä on lasikat—, sä että siitä piittaamat— kivittää naapurias mie— Siis miestä viisasta sa sie—, jos esiintyy hän älykkää—, kun kirjaansa hän sävyn sää—; näät se, ken aikoo pakinoi— vain huviks tyttöhupakoi—, vuoks hassujen hän turhaan hää—.

Amadis Gallialainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Sa, jonka elonteitä kyynel kasti, jok' itkit, niin kuin minä kerran itkin, kun Köyhänkalliolla synnin kitkin ja vaivuin katumuksen kuiluun asti,

sa, jonka silmistä niin runsahasti vuos suolajuoma poskipäitä pitkin, kun sulle suoden kullat, kuparitkin, maa ravinnon sult' epäs kitsaimmasti,

niin kauan ainakin sun nimes säilyy, kuin neljännessä taivaanpiiriss' ajaa Apollo kultakutri hepojansa.

Sun sankaruutes kirkkahana päilyy, on isänmaasi maine vailla rajaa, maan pääll' ei kertojas saa vertaistansa.

Don Belianis Kreikkalainen Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Löin, iskin paremmin kuin kukaan toinen maanpiirin kuljeksiva miekkamies; mull' oli jalous ja voima moinen, ett' eessä kyynel kuivui, laukes ies.

Olin uljas rakastaja, taata voinen: suurtyöni maine ikuistuttaa ties; jo sortui jätti niin kuin peukaloinen, kun kerran, kaksi tuikkas säilän lies.

Mua Onnetar niin palvoi nöyrimmin, ja otsatukkaan tartuin monta kertaa ma kaljupäistä Tilaisuuttakin.

Mut urho kuuluisampi sentään ootte: vaikk' onneni on kirkas, vailla vertaa, ma Teitä kadehdin, oi suur' Quijote!

Neiti Oriana Dulcinea Tobosolaiselle.

Sonetti.

Oi, kaunis Dulcinea, jospa saisin sun rauhanlaaksoos täältä muuttaa pois — jos Miraflores[13] Tobosossa ois, sun kylääsi ma Lontoon vaikertaisin.

Ken sulos sais ja hyvees, ihanaisin, hänt' autuasta kaikki jumalois, ois onnekas, ken ihaella vois sun urhos sotaa, onnekast' ei laisin.

Oi, jospa herra Amadiin ma voisin niin ylevästi työntää loitommaksi kuin jalon Don Quijoten sinä juuri!

Ah, silloin itse kadehdittu öisin,
tää murheenaika muuttuis riemuisaksi,
ois yksinäiselläkin ilo suuri.

Gandalin, Amadis Gallialaisen aseenkantaja, Sancho Panzalle, Don
Quijoten aseenkantajalle.

Sonetti.

Sua tervehdin, sä urho kuulu, oi, jot' itse Onnetar niin hemmotteli, ett' asemies nyt oot ja virkaveli ja hengiss' että tie sun kotiin toi.

Hänt' enää kuokka häpäistä ei voi, ken vaeltaen ritarina eli — nyt moitteen saa, ken kuuhun kurkotteli, ja maltti asemiestä aateloi.

Sua kovin kadehdin, sait jalon herran, sua kelpo aasi selässänsä kantaa, ja haarapussistasi älys paistaa.

Siis terve, uljas Sancho, vielä kerran, —
Espanjan Ovidiuskin sinun antaa
luunappein kera kiitostansa maistaa.

Monimielinen runoilija, herra Hupainen, Sancho Panzalle ja Rocinantelle.

Sancho Panzalle.

Ma Sancho Panza, asepoi—, oon manchalaisen Don Quijo—; kas, päätin tuosta kamssut koo—, ett' elää huoletonna voi—; mut kaikki viisaus ja voi— vain pakoretkeen johti vii—, kuin kertoa voi Celesti—,[14] tuo kirja muuten jumalai—, jos riveissään ei paljastai— se inhimillist' ehkä lii—.

Rocinantelle.

Don Rocinante, sangen kuu—, Babiecan pojanpojanpoi—, Jäin jonkun Don Quijoten hoi—, kun olin nahkaa vain ja luu—. On laiskuuteni yhtä suu—; ei sentään karkuun juossut muo—, sai rehun Lazarillo[15]-kuo—: ma hälle annoin olkipil—, hän että tyhjäks imis sil— sokean miehen viinituo—.

Raivoisa Roland Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Jos vertainen et arvoss' ole päärin, oot verraton, ei vertaas löydykään; sun voittamattomaksi urhoks nään, ja sankaruutes kieltää olis väärin.

Oon raisu Roland, joka mielin määrin maat, meret kiers' Angelica mielessään; nyt aikaa uhmaavaisen voiman tään näin Maineen alttarille vihdoin käärin.

En ole vertaises; siks kunnioittaa mun tulee nimeäsi kuuluisaa, vaikk' aju suitakin on hukanteillä.

Sa vertaiseni, jos voit maurin voittaa ja julman skyytan, jotka julistaa, ett' onni kehno lemmentöiss' on meillä.

Auringon ritari Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Ei vertaa säilällenne vetää saata mun miekkani, Te Foibos Espanjan! Se säihke aamun, päivän painuvan on verraton, tuon kyllä tohdin taata.

En huolinut ma lahjaks ottaa maata, en valtakuntaa Idän vaarahan; Näin Claridianan, iki-ihanan, huokailemasta häntä en voi laata.

Hän mulle rakkaus ja ihme mainen, taas tuska hirmuinen — kun minut hylkäs, hän sydämeeni sytti hornan palon.

Quijote, armas on Toboson nainen, sun, Dulcinea, ylväs, suur' on ylkäs, ja iäisen te saitte maineen jalon.

Solisdan Don Quijote Manchalaiselle.

Sonetti.

Kai toimistanne monet väittää voivat ett' on ne hourupäästä lähteneitä, mut yksikään ei herjasanaa heitä, sill' aikeitanne hyveet aateloivat.

Suurtyönne ovat tuomarinne oivat: Te autoittehan syyttä kärsineitä, mut tuhannesti kehnot vangit Teitä tai konnat siitä syystä rusikoivat.

Jos ihanaisin Dulcinea milloin on tyly teille eikä katseellansa suo sydämenne tuskiin viihdykettä,

niin olkoon tämä lohtunanne silloin: on huono parittaja Sancho Panza, ja armaanne on aivan sydämettä.

Babiecan ja Rocinanten keskustelu.

Sonetti.

B. Kas, Rocinante, mikä vaivaa mieltä?
R. On työtä liikaa, ruoka taas ei riitä.
B. Mut eikö isäntänne kauraa niitä?
R. Ei tipu hiventäkään suuhun sieltä.

B. Hävetkää, herra, moista aasinkieltä,
isäntää herjaatte, en pidä siitä.
R. Hän itse aasi on, vain korvat liitä!
Sen näätte, kun hän palaa lemmentieltä.

B. Ei rakkaus lie hassua? R. Ei viisastakaan.
B. Te ootte filosofi. R. Syy on rehun.
B. Mut asemiehestä jos tekis kanteen?

R. Se valitus on turha, senkin takaan:
niin isäntää kuin asemiestä kehun,
jos vertaan heitä kaakkiin, Rocinanteen.

Ensimmäinen luku,

jossa kerrotaan maineikkaan hidalgon Don Quijote Manchalaisen oloista ja askareista.

Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira. Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä hänen tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin, samettihousuihin ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun kuuluviin tohveleihin; arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua kaikkein hienoimpaan kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa kuului neljännenkymmenennen ikävuotensa sivuuttanut emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva renkipoika, jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin heiluttaminen.

Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli lujarakenteinen, luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla anivarhain ja metsästi mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä oli Quijada tai Quesada; tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet esittävät sen hiukan eri tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten pohjalla käy uskottavaksi, että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei kumminkaan merkitse paljon kertomuksessamme: riittää, kun sitä esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka oli sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan loistava kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen lemmentunnustuksiaan ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin paikoin kirjoitettu tällaista: »Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne.» Jossakin toisessa kohdassa taas: »… korkea taivas, joka tähtinensä jumalaisesti vahvistaa teitä jumalaisuudessanne ja tekee Teidät ansiolliseksi siihen ansioon, jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään ja näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt itse Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja, olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti kirjansa lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun; monet kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se valmiiksi täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan varmaan niin tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset tärkeämmät ja alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli usein paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään mistä hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen kuin hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.

Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat, rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. Hän sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta ettei häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka oli yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa ja säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän linnastaan ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä maurien maassa riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli puhdasta kultaa, kuten hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi luovuttanut emännöitsijänsä ja vielä sisarentyttärensä kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa selkäsaunan petturi Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt kenenkään hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena sekä oman kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen vuoksi ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain maailmalle etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja, joita oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan, auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi, ja riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan, mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella, oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi pari kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä oli saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli kypärin niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen sen uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja; niin muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut sitä enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas ja kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka tantum pellis et ossa fuit,[21] hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä Cidin Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen miettiessään minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän itsekseen puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli sinänsäkin erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi hän koki keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen kuin tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan, muokattuaan, hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen kokoonpantuaan muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä, antoi sille vihdoin nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli uljas ja sointuisa ja ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen, ollessaan aivan tavallinen työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli nyt, nimittäin kaikkia maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa nimen itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan päivää, lopulta kutsuen itsensä Don Quijoteksi, mistä tämän totuutta noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin kuin toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei urhoollinen Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli liittänyt siihen valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen sen kuuluisaksi ja niin muodoin maininnut itseään Amadis Gallialaisen nimellä, hänkin tahtoi kelpo ritarina liittää omaan nimeensä syntymäseutunsa nimen ja kutsua itseään Don Quijote Manchalaiseksi katsoen siten erittäin selvästi ilmaisevänsä sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa viimeksimainittua johtamalla liikanimensä sen nimestä.

Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin, annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua: vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin: »Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä: 'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saaren herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti ylistää, ja hän käski minun saapua teidän armonne luo, jotta teidän korkeutenne menettelee minuun nähden, miten itse tahtoo’?» Oi kuinka kelpo ritarimme iloksikaan pidettyään tämän puheen ja varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi nimittää valtiattarekseen! Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä kylässä lähellä hänen kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö, jota hän oli aikoinaan rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan siitä mitään tietäneen eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo; hänet päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi, ja haeskeltuaan nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen, nimitti hänet vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin Tobososta. Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja omilleen.

Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei halunnut enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa järjestykseen säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa epäkohtia ja täyttää sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan kenellekään ja kenenkään näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki varaksensa varhain, ennen aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli heinäkuun kuumimpia, nousi Rocinanten selkään, päässään huonosti kokoon kyhätty kypäri, sujutti kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä ja ajoi pihan takaportista vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä mielin huomatessaan, kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän aikeensa toteuttamisen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle, kun hänen mieleensä jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että hän oli vähällä luopua yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti yhtäkkiä ettei ollut ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan, voinut eikä saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja vaikka hän jo olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi käytettävä puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin äskenlyödyn ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen hankkisi. Nämä ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska hänen hulluutensa oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti antaa ensimmäisen tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin kuin olivat tehneet ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut kirjoista, jotka olivat hänet siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten puhtauteen tuli, hän aikoi tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin, että ne olisivat puhtaammat kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän tyyntyi ja jatkoi matkaansa jättäen suunnan määräämisen kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui seikkailujen koko ytimen olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme puheli itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina, kun ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni, viisas mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan ensimmäisestä, varhain aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni, sommittelee sanansa näin: 'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt levittää soreiden hiustensa kultaiset kutrit laajan ja avaran maan kasvoille, ja tuskin olivat pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet harppukielillään suloisin ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa rusosormista Auroraa, joka mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä vuoteesta nousten näyttäytyi kuolevaisille Manchan näkörannan uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas ritari Don Quijote Manchalainen jätti joutilaisuuteen viekoittelevan höyhenisen sijansa, kavahti kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan ja aloitti matkansa halki Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.» Totta olikin, että hän oli sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi: »Onnellinen se aikakausi ja onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat päivän valkeuteen mainiot sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin valettaviksi, marmoriin veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi, jotta niiden muisto tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas loitsija olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.» Sitten hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella hehkunut rakkautta: »Oi prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen valtiatar! Syvästi olette mieltäni pahoittanut torjuessanne ja soimatessanne minua ankaralla väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua ilmaantumasta teidän ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa tästä teille kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli, olisivat saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan mitään sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa. On kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että tuulimylly-seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen nähden todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain että hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen ratsunsa ja hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että hän katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin linna tai paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi lievikettä ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä, jota kulki majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan johdattanut häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet sen ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui perille päivän mailleen mennessä.

Portilla sattui olemaan kaksi nuorta tyttöä, niitä tyttöjä, joita nimitetään anteliaiksi. He olivat matkalla Sevillaan muutamien muulinajajien kanssa, jotka olivat osuneet sillä kertaa yöpymään tähän majataloon, ja koska seikkailijamme mielestä kaikki, mitä hän ajatteli, näki tai kuvitteli, tuntui tapahtuvan niin kuin ne seikat, joista hän oli lukenut, majatalo ilmeni hänelle ensi silmäykseltä linnana jossa oli neljä hohtavasta hopeasta rakennettua tornia ja torninhuippua ja josta ei myöskään puuttunut nostosiltaa, syvää vallihautaa eikä muita lisiä, joita sellaisten linnojen kuvauksissa käytetään Hän lähestyi majataloa, joka hänestä näytti linnalta, ja lyhyen matkan päässä siitä pysähdytti Rocinanten kiristämällä ohjaksia, odottaen jonkun kääpiön ilmaantuvan muurinsakarain väliin antamaan torvella merkkiä että linnaan oli saapumassa ritari. Mutta havaitessaan ettei siellä pidetty kiirettä ja että Rocinante mieli päästä mitä pikimmin talliin hän ajoi lähemmäksi majatalon porttia ja näki molemmat siinä oleilevat tyttöluiskut, jotka hänestä näyttivät kahdelta linnanportin edustalla huvittelevalta kauniilta neidolta tai suloiselta rouvalta. Samassa sattui että sikopaimen joka oli kokoamassa sänkipellolta sikojansa (se on, anteeksi pyytämättä, niiden elukkain nimi), puhalsi sarveen, jonka ääntä totellen lauma kerääntyy yhteen, ja silloin Don Quijote heti kuvasi mieleensä mitä halusi: että joku kääpiö oli antanut merkin hänen saapumisestaan, ja niin hän ylen tyytyväisenä ajoi majatalon portille ja naisten luo. Nähdessään miehen tulevan sellaisessa asussa ja peitsellä ja kilvellä varustettuna naikkoset pahoin säikähtivät ja aikoivat vetäytyä majataloon, mutta Don Quijote, joka arvasi heidän pelkäävän, koska he pakenivat, kohotti kypärinsä pahvisilmikkoa niin että tulivat näkyviin hänen laihat ja pölyiset kasvonsa ja virkkoi heille kohteliaaseen tapaan ja rauhallisella äänellä:

– Armollisten neitien ei pidä paeta eikä pelätä kokevansa mitään sopimatonta, koska sille ritarikunnalle, johon minä kuulun, ei ole ominaista eikä soveliasta niin kohdella ketään, kaikkein vähimmin seksiä ylhäisiä neitsyitä kuin te ulkomuodostanne päättäen olette.

Tytöt katselivat häntä ja yrittivät vilkuilla hänen kasvoihinsa, jotka kehno silmikko peitti näkyvistä; mutta kuullessaan itseään mainittavan neitsyiksi, mikä seikka oli ylen vieras heidän ammatilleen, he eivät kyenneet pidättämään nauruansa, vaan nauroivat niin kovin että Don Quijote kiihtyi ja lausui heille:

— Kohtuullisuus on sovelias kauniille ja erittäin typerä on sitä paitsi nauru, joka johtuu mitättömästä aiheesta, mutta en sano tätä teille siksi, että tulisitte murheellisiksi tai osoittaisitte mielikarvauttanne, sillä oma mieleni ei pala muuhun kuin teitä palvelemaan.

Tämä puheen laatu, jota naiset eivät ymmärtäneet, ja ritarimme hoilakka hahmo kiihtivät heidän nauruansa, ja se lisäsi hänen närkästystään, niin että hän olisi saattanut pahemminkin hairahtua ellei samassa olisi tullut pihalle majatalon isäntä, lihava ja siis sangen leppoisa mies. Nähdessään tuon kuvattoman hahmon, jonka kaikki varukset isot jalustimet, peitsi, kilpi ja nahkahaarniska, sopivat huonosti toisiinsa, isäntä oli vähällä yhtyä naikkosten ilonilmauksiin. Nuo sotaiset kojeet kuitenkin peloittivat häntä, niin että hän päätti puhutella tulijaa kohteliaasti ja virkkoi hänelle näin:

— Jos teidän armonne, herra ritari, etsii yösijaa, niin sänkyä lukuun ottamatta (tässä majapaikassa näet ei ole yhtäkään) löytyy kaikkea muuta sangen runsaasti.

Nähdessään, kuinka nöyrä oli linnan vouti (sellaisina näet hänelle ilmenivät majapaikan isäntä ja majatalo), Don Quijote vastasi:

— Minulle, herra kastellaani, kelpaa mikä hyvänsä, sillä varukseni ovat kaunisteeni, taistelu on leponi jne.[24]

Isäntä luuli vieraan nimittäneen häntä kastellaaniksi siitä syystä, että piti häntä kelpo kastilialaisena, vaikka hän oli andalusialainen, vieläpä Sanlucarin[25] rannikkoseudulta, yhtä paha varas kuin Cacus ja yhtä konnamainen kuin teini tai hovipoika, ja vastasi hänelle:

– Siitä päättäen on teidän armonne vuoteena kova kallio ja nukkumisenne on alinomaista valvomista, ja jos niin on laita, voitte huoletta astua alas ratsailta, sillä on varma, että saatte tässä majapaikassa yltäkyllin aihetta olla nukkumatta kokonaisen vuoden aikana ja sitä enemmän yhtenä yönä…

Niin sanoen hän meni pitämään jalustinta Don Quijotelle, joka astui alas sangen vaivalloisesti ja ponnistellen, mikä oli luonnollistakin, koska hän ei ollut koko sinä päivänä nauttinut ruoan murustakaan.

Don Quijote kehoitti heti isäntää erittäin hyvin hoitamaan hevosta, koska se oli paras kaikista luontokappaleista, jotka tässä maailmassa jyviä pureksivat. Isäntä katseli sitä, mutta se ei näyttänyt hänestä niin oivalliselta kuin Don Quijote oli sanonut, ei puolinkaan, hän vei sen talliin ja palasi sitten kuulemaan mitä vieras suvaitsi käskeä. Tytöt olivat jo lepyttäneet hänet ja riisuivat parhaillaan hänen varuksiansa, mutta siitä huolimatta, että he olivat irroittaneet selkä- ja rintakappaleet, heidän ei onnistunut parhaalla tahdollakaan saada avatuksi kaulahaarniskaa eikä riisutuksi hänen silmikon-tapaistaan, jonka hän oli sitonut kiinni vihreillä nauhoilla; ne olisi täytynyt katkaista, koska solmut eivät auenneet, mutta siihen hän ei millään muotoa tahtonut suostua. Niinpä hän pitikin kypärän päässään koko sen yön ollen huvittavin ja eriskummaisin näky, mitä ajatella saattaa; ja kuvitellen että häntä auttelevat piikarievut olivat ylhäisiä naisia ja tämän linnan tyttäriä hän lausui heille riisunnan kestäessä erittäin sievästi:

— Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin uljas Don Quijote kylästänsä saapuissaan: neidot häntä hoitivat, prinsessatpa ratsuaan

eli Rocinantea, se näet on hevoseni nimi, hyvät naiset, ja minun nimeni on Don Quijote Manchalainen; aikomukseni tosin oli ilmaista itseni vasta sitten kun teidän hyväksenne suorittamani sankariteot tulisivat minut ilmaisemaan, mutta koska minun oli pakko sovittaa tuo vanha Lancelotin romanssi nykyhetken oloihin, saitte tietää nimeni aivan liian varhain; tulee kumminkin vielä sekin aika, jolloin te, armolliset neidit, käskette ja minä teitä totellen annan väkevän käsivarteni ilmaista haluani palvella teitä.

Tytöt, jotka eivät olleet kypsät kuulemaan sellaisia koreita lauseparsia, eivät vastanneet sanaakaan, kysyivät vain tekikö hänen mieli syödä jotain.

— Nauttisinhan nyt jotakin, — vastasi Don Quijote — sillä se olisi, mikäli havaitsen, hyvin paikallaan.

Päivä sattui olemaan perjantai,[27] eikä koko majapaikassa ollut muuta kuin joitakin annoksia kapakalaa, jonka nimi on Kastiliassa abadejo, Andalusiassa bacallao, toisissa paikoissa curadillo ja taas toisissa truchuela, joka merkitsee myös pikkutaimenta. Häneltä kysyttiin, suvaitsiko hänen armonsa ehkä syödä truchuelaa, kun ei ollut tarjottavana muuta kalaa.

— Jos on monta pientä taimenta, — vastasi Don Quijote — niin ne käyvät taimenesta, sillä minusta on yhdentekevää, saanko kahdeksan reaalinrahaa vai kahdeksanreaalin rahan. Sitäkin enemmän, kun näiden pikkutaimenten laita saattaa olla samoin kuin vasikanlihan, joka on parempaa kuin naudanliha, tai vohlanlihan, jolle on myönnettävä etusija vuohenlihaan verraten. Mutta olipa nyt miten hyvänsä, antakaa sen tulla viipymättä, sillä varusten painoa ja vaivaa ei voi kestää, ellei anneta vatsalle mitä se vaatii.

Häntä varten tuotiin pöytä majatalon ovelle, ulkoilmaan, ja isäntä asetti hänen eteensä kappaleen huonosti liotettua ja vielä kehnommin keitettyä kapakalaa sekä leipäkyrsän, joka oli yhtä musta ja tahrainen kuin ritarimme varukset. Sanomattoman naurettavalta näytti hänen aterioimisensa: koska näet hänellä oli päässään kypäri ja silmikko nostettuna, hän ei kyennyt viemään suuhunsa mitään omin käsin, vaan jonkun toisen täytyi antaa hänelle ruokaa ja pistää se suuhun, ja toinen mainituista naisista auttoi häntä siinä toimessa. Mutta mahdotonta oli antaa hänelle juomaa, ja seikka olisi auttamattomasti jäänyt silleen, ellei isäntä olisi kovertanut putkea, pistänyt sen toista päätä hänen suuhunsa ja kaatanut toisesta päästä viiniä; hän kesti tämän kaiken kärsivällisesti, jottei tarvinnut katkaista kypärinnauhoja. Asiain ollessa tässä vaiheessa saapui majapaikkaan sattumalta siansalvaja, joka tullessaan puhaltaa luikahutti ruokopilliinsä neljä viisi kertaa. Se sai Don Quijoten täysin varmaksi siitä, että hän oli jossakin kuuluisassa linnassa, että hänen kunniakseen soitettiin, että kapakala oli taimenta, musta leipä mitä hienointa vehnää, nartut ylhäisiä naisia ja majatalonisäntä linnanvouti, ja niin hän piti aiettansa ja matkaanlähtöänsä hyvin onnistuneina. Eniten hänen mieltään rasitti se, ettei hän ollut vielä saanut ritarilyöntiänsä, sillä hän ei katsonut voivansa oikeudenmukaisesti antautua mihinkään seikkailuun, ellei sitä ennen saanut ritarinarvoa.

Kolmas luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote hupaisella tavalla lyötti itsensä ritariksi.

Niinpä hän, tuon ajatuksen kiusaamana, lyhensi niukkaa majatalon-ateriaansa ja lopetettuaan sen kutsui luokseen isännän, vei hänet mukanaan talliin, sulki oven, polvistui hänen eteensä ja virkkoi:

— Urhoollinen ritari, en suostu tästä nousemaan ennen kuin teidän hyvyytenne suo minulle lahjan, jota teiltä tahdon pyytää ja joka koituu runsain määrin kiitokseksi teille itsellenne ja hyödyksi ihmissuvulle.

Nähdessään vieraansa jalkojensa edessä ja kuullessaan hänen niin puhuvan majatalon isäntä seisoi siinä ihmeissään ja katseli häntä tietämättä mitä tehdä tai mitä hänelle vastata; hän pyysi hartaasti polvistunutta nousemaan, mutta ei saanut häntä suostumaan ennen kuin lupasi hyväntahtoisesti tehdä mitä hän pyysi.

— Suureen jalomielisyyteenne luottaen, hyvä herra, en toivonutkaan vähempää; — vastasi Don Quijote — tietäkää siis että suosionosoitus, jota teiltä pyysin ja jonka auliisti minulle lupasitte, on se, että jo huomispäivänä lyötte minut ritariksi. Minä vietän tämän yön linnanne kappelissa varusvartiossa, ja huomenna, kuten sanoin, täyttyy mitä kiihkeästi haluan saadakseni asianmukaisesti vaeltaa kaikissa neljässä maanosassa etsien seikkailuja hädänalaisten hyväksi, niin kuin tuleekin tehdä ritariston ja minunlaisteni vaeltavien ritarien, joiden halu palaa sellaisiin sankaritekoihin.

Majatalon isäntä, joka, kuten sanottu, oli ovela veitikka ja oli saanut hiukan vihiä siitä, ettei vieraan järki ollut oikein kohdallaan, pääsi täyteen varmuuteen kuultuaan nuo lausumat ja päätti noudattaa hänen päähänpistoansa saadakseen yöksi jotakin naurunaihetta. Hän siis sanoi että vieras oli varsin oikeassa siinä, mitä halusi ja pyysi, että hänen aikomuksensa oli sovelias ja luonnollinen sellaisille erinomaisille ritareille, joihin hän näytti kuuluvan, kuten hänen uljas käytöksensäkin osoitti, ja että hän itsekin oli nuoruudessaan omistautunut samaan kunniakkaaseen toimeen vaeltaen seikkailujaan etsimässä maailman eri puolilla, unohtamatta käydä Malagan kalarannassa,[28] Riaranin saarilla, Sevillan Compasissa, Segovian rihkamatorilla, Valencian Oliveralla, Granadan Rondillalla, Sanlucarin rannikolla, Córdoban Varsakorttelissa, Toledon kapakoissa ja erinäisissä muissa paikoissa, missä hän oli viljellyt nopeita koipiansa ja sukkelia käsiänsä tehden paljon koiruuksia, hyväillen lukuisia leskivaimoja, vietellen tyttöjä, puijaten alaikäisiä ja tullen siten tunnetuksi lukemattomissa alemmissa ja ylemmissä tuomioistuimissa melkein kaikkialla Espanjassa; vihdoin viimein hän oli vetäytynyt tähän linnaansa, jossa eli omilla ja toisten varoilla, ottaen vastaan kaikkia vaeltavia ritareita, olipa heidän säätynsä ja asemansa mikä tahansa, vain suuresta kiintymyksestään heihin ja jotta he jakaisivat omastaan hänelle hänen hyvän tahtonsa palkaksi. Hän sanoi vielä ettei tässä hänen lamassaan ollut kappelia, missä voisi olla varusvartiossa, koska kappeli oli hajoitettu uuden rakentamista varten, mutta tiesi sen hätätilassa käyvän päinsä missä hyvänsä, joten vieras voi tämän yön vartioida varuksiaan eräällä linnan pihalla, ja lupasi että asian vaatimat juhlamenot toimitettaisiin, jos Jumala salli, seuraavana aamuna, niin että vieras lyötäisiin ritariksi, vieläpä sellaiseksi, ettei hän milloinkaan maailmassa voisi paremmaksi ritariksi tulla.

Sitten isäntä kysyi, oliko hänellä rahoja, ja Don Quijote vastasi, ettei ollut ropoakaan, koska hän vaeltavien ritarien historioita lukiessaan ei ollut havainnut kenelläkään rahoja olleen. Siihen vastasi isäntä sanoen hänen erehtyneen; vaikka historiateoksiin ei ollut seikkaa merkitty, koska niiden kirjoittajien mielestä ei ollut tarpeellista mainita niin selvää ja välttämätöntä asiaa kuin että ritari otti matkaansa rahoja ja puhtaita paitoja, ei silti pitänyt luulla etteivät he niitä mukanaan kuljettaneet; vieras sai isännän mielestä niin muodoin varsin varmasti uskoa että kaikilla vaeltavilla ritareilla, joita monet kirjat runsaasti ja ylen runsaasti kuvailevat, oli matkassaan mahdollisten sattumain varalta hyvin kengitetyt kukkarot, että heillä sitä paitsi oli paitoja ja pieni lipas täynnä voiteita heidän saamiensa haavojen lääkitsemiseksi, koska kentillä ja erämaissa, missä he taistelivat ja haavoittuivat, ei aina ollut heille hoitajaa, ellei heidän ystävänään ollut joku viisas noita, joka heti heitä auttoi lähettämällä ilmojen teitse, pilvessä, heidän luokseen jonkun neitsyen tai kääpiön tuomaan pulloa, niin että he, maistettuaan siitä vain muutamia tippoja, kohta parantuivat vammoistaan ja haavoistaan, ikään kuin ei heissä olisi ollut mitään vikaa; mutta ellei ollut niin laita, pitivät muinaiset ritarit asiaan kuuluvana että heidän aseenkantajiensa mukaan varustettiin rahoja ja muuta tarpeellista, kuten liinannöyhtää ja voiteita, millä itseänsä parantaa; ja jos sattui ettei näillä ritareilla ollut aseenkantajia (mikä oli hyvin harvinaista), niin he itse kuljettivat kaikkea tuota mukanaan hevosen lautasille sijoitetussa aivan pienessä pussissa, jota tuskin huomasikaan, ikään kuin se olisi ollut jotakin muuta, tärkeämpää, sillä sentapaisen aiheen puuttuessa ei pussin mukanaan kuljettamista katsottu varsin soveliaaksi vaeltavien ritarien keskuudessa; ja siksi isäntä häntä neuvoi, vaikka olisi voinut käskeäkin kuin ottopoikaansa, joka hänestä aivan pian tulisi, ettei hän tästä lähtien liikkuisi ilman rahoja ja mainittuja tarvikkeita ja että hän saisi nähdä, kuinka hyvään tarpeeseen ne hänelle olivat, kun hän kaikkein vähimmin tiesi sitä ajatella.

Don Quijote lupasi mitä tarkimmin noudattaa saamaansa neuvoa, ja sitten suunniteltiin heti, kuinka hän pitäisi varusvartiota avaralla tanhualla majatalon vieressä. Don Quijote keräsi kaikki varuksiinsa kuuluvat kappaleet, sijoitti ne vesikaukalolle, joka oli siinä kaivolla, sujutti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja alkoi juhlallisen ryhdikkäästi kävellä vesikaukalon edustalla, ja hänen aloittaessaan kävelynsä oli illan hämärä pimenemässä yöksi.

Isäntä kertoi kaikille majatalossa oleville vieraansa hulluudesta, varusvartiosta ja hänen odottamastaan ritariksi lyömisestä. Tuo merkillinen hulluuden laji ihmetytti kaikkia, he menivät loitolla katselemaan miestä ja näkivät, kuinka hän rauhallisin elein milloin käveli edestakaisin, milloin taas peitseensä nojaten suuntasi katseensa varuksiinsa ja tuijotti niihin kauan aikaa. Nyt oli jo aivan pimeä, mutta kuu paistoi niin kirkkaasti, että kykeni kilpailemaan sen kanssa, jolta valonsa lainasi, joten kaikki näkivät selvästi ritarialokkaan kaikki eleet. Sillä välin johtui eräs majataloon yöpyneistä muulinajajista ajattelemaan että oli mentävä juottamaan juhtaa, ja hänen oli niin muodoin pakko siirtää pois vesikaukalolta Don Quijoten varukset. Nähdessään hänen tulevan Don Quijote huusi hänelle raikuvalla äänellä:

— Oi sinä uhkarohkea ritari, olitpa kuka tahansa, joka tulet ja aiot koskettaa varuksia urhoollisimman kaikista vaeltavista, jotka ovat milloinkaan vyöttäneet miekan kupeellensa! Mieti mitä teet äläkä kajoa niihin, ellet tahdo heittää henkeäsi julkeutesi korvaukseksi.

Muulinajaja ei tästä varoituksesta välittänyt (viisaammin olisi menetellyt, jos olisi välittänyt, koska olisi siten varjellut omaa hyvinvointiansa) vaan kävi käsiksi hihnoihin ja heitti varukset hyvän matkan päähän. Sen nähtyään Don Quijote kohotti katseensa taivaaseen päin ja suunnaten ajatuksensa (kuten näytti) valtiattareensa Dulcineaan virkkoi:

— Tulkaa avukseni, valtiattareni, tässä ensimmäisessä vaarassa, johon teille alamainen sydämeni joutuu; älköön minulta tänä ensimmäisenä ratkaisun tuokiona puuttuko teidän suosiotanne ja varjelustanne.

Näitä ja muita samanlaisia sanoja lausuen hän päästi kilven kirpoamaan, kohotti molemmin käsin peitsensä ja löi sillä muulinajajaa päähän niin tuimasti, ettei hän, jos siten kolhaistuna maahan kellahdettuaan olisi saanut toisen samanlaisen iskun, olisi kaivannut välskäriä parantajakseen. Tämän tapahduttua Don Quijote keräsi varuksensa ja alkoi jälleen kävellä edestakaisin yhtä tyynesti kuin sitä ennen. Vähän ajan kuluttua tuli toinen muulinajaja, tietämättä mitä oli tapahtunut (toinen näet makasi yhä maassa tajuttomana), aikoen hänkin juottaa muulejansa, ja hänen lähestyessään ottamaan pois varuksia, jotka peittivät kaukalon, Don Quijote kirvoitti sanaakaan virkkamatta ja kenenkään suojelusta anomatta toisen kerran kilpensä, kohotti jälleen peitsensä ja iski, asettaan rikkomatta, mutta särkien toisen muulinajajan pääkuoren monestakin kohdasta. Hälinän kuullessaan riensivät paikalle kaikki majatalossa olevat, isäntä muiden mukana. Sen nähdessään Don Quijote tempasi kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lausui:

— Oi kauneuden ruhtinatar, sinä minun hervahtaneen sydämeni voima ja väkevyys! Nyt on aika kääntää korkeutesi katse tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin puoleen, jota odottaa näin valtava seikkailu.

Tästä hän tunsi saavansa sellaisen rohkeuden, ettei olisi peräytynyt askeltakaan, vaikka häntä olisivat ahdistaneet kaikki maailman muulinajajat. Nähdessään haavoittuneet kumppaninsa siinä tilassa alkoivat toiset etäältä kivittää Don Quijotea, joka suojasi itseään kilvellään, minkä voi, eikä uskaltanut poistua kaukalon luota, koska ei tahtonut jättää varuksiaan oman onnensa nojaan. Majatalon isäntä huusi heille, että jättäisivät hänet rauhaan; olihan hän jo sanonut että mies oli hullu, ja hulluna hän vapautuisi edesvastuusta, vaikka tappaisi heidät kaikki. Don Quijotekin huusi, kahta kovemmin, nimittäen heitä kunniattomiksi kavaltajiksi ja sanoen, että linnanherra oli konna ja kelvoton ritari, koska salli niin kohdeltavan vaeltavia ritareita, ja että hän itse, jos olisi jo ritariksi lyöty, opettaisi hänet oivaltamaan kataluutensa; — mutta teistä, kurjasta ja vaivaisesta roskaväestä, en välitä mitään: viskatkaa, käykää päin, tulkaa ja hyökätkää kimppuuni, minkä voitte, niin saatte nähdä mikä on röyhkeytenne ja mielettömyytenne palkka.

Hän lausui nuo sanat niin tulisen rohkeasti, että sai kamalan pelon valtaan ahdistajansa, jotka siitä syystä ja myös isännän kehoitusten vuoksi lakkasivat häntä kivittämästä; hän puolestaan salli korjata pois haavoittuneet ja jatkoi jälleen varusvartiotaan yhtä tyynenä ja rauhallisena kuin ennen.

Isäntää eivät vieraan temput miellyttäneet, ja hän päätti lopettaa asian lyhyeen antamalla hänelle tuon kirotun ritarilyönnin heti, ennen kuin tapahtuisi jokin uusi onnettomuus. Astuen lähemmäksi hän pyysi anteeksi että tuo alhainen väki oli hänen tietämättään käyttäytynyt niin hävyttömästi; olihan se kuitenkin saanut riittävän rangaistuksen häikäilemättömyydestään. Hän sanoi, kuten jo oli aikaisemmin sanonut, ettei linnassa ollut kappelia, jota vielä suoritettavat toimenpiteet eivät vaatineetkaan, koska ritariksi lyömisessä, sikäli kuin hän juhlamenosääntöjä tunsi, oli tärkeintä, että lyötiin kämmenellä kaulaan ja miekanlappeella hartioihin, mikä voitiin suorittaa avoimella kentällä; mitä tuli varusvartioon, johon riitti kaksi tuntia, tuleva ritari oli sen jo suorittanut, vieläpä yli määränkin, koska oli ollut vartiossa viidettä tuntia. Don Quijote uskoi tuon kaiken ja sanoi olevansa valmis heti paikalla häntä tottelemaan, kehoittaen saattamaan asian päätökseen niin pian kuin mahdollista; jos näet hänen kimppuunsa hyökättäisiin hänen saatuaan ritarilyöntinsä, hän ei mielisi jättää henkiin yhtäkään linnassa olevaa, lukuun ottamatta niitä, jotka hän, linnanherraa kunnioittaen, hänen kehotuksestaan armahtaisi.

Näistä kuulemistaan säikähtänyt linnanherra nouti kohta kirjan, johon hänellä oli tapana merkitä muulinajajille luovuttamiansa rehu- ja jyväeriä, ja asteli, mukanaan kynttilänpätkää kantava poika ja molemmat jo mainitut neitsykäiset, takaisin Don Quijoten luo, käski hänen polvistua, luki muistiinpanokirjastaan (ikään kuin jotakin hurskasta avuksihuutoa ladellen), kohotti lukiessaan kätensä ja löi häntä lujasti niskaan, otti sitten hänen oman miekkansa ja sivalsi sillä lievänlaisesti selkään, koko ajan mutisten, kuin rukousta. Tämän tapahduttua hän käski toisen naikkosen vyöttämään miekkaa hänen kupeelleen, ja tämä suorittikin tehtävänsä sangen luontevasti ja nokkelasti. Vaikea näet oli pidättää nauruansa yhtenäkään tämän juhlallisen toimituksen hetkenä; mutta uuden ritarin jo tekemät julkiset urotyöt hillitsivät läsnä olevien hilpeyttä. Vyöttäessään miekkaa kelpo nainen lausui:

— Jumala tehköön teidän armonne erittäin onnelliseksi ritariksi ja suokoon teille menestystä taisteluissa.

Don Quijote kysyi hänen nimeään, jotta tietäisi nyt ja vastedes ketä hänen oli kiittäminen osakseen tulleesta suosiosta, sillä hän ajatteli suoda vyöttäjälleen osan siitä kunniasta, jonka tulisi voimallisella käsivarrellansa itselleen hankkimaan. Tyttö vastasi aivan vaatimattomasti, sanoi olevansa nimeltään Tolosa, toledolaisen paikkaräätälin tytär, elelevänsä Sancho Bienayan kojuissa ja tahtovansa olla ritarillemme kuuliainen ja kunnioittaa häntä herranaan, missä ikinä oleskelisikin. Don Quijote vastasi hänelle pyytäen häntä suosiollisesti omaksumaan aatelisen arvonimen ja tästä lähtien mainitsemaan itseään Doña[29] Tolosan nimellä. Tyttö lupasi. Toinen kiinnitti sitten hänen kannuksensa, ja hänen kanssaan sukeutui jokseenkin sama keskustelu kuin miekanvyöttäjän kanssa. Ritarimme tiedusteli hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa nimeltään Molinera, Antequerassa asuvan kunniallisen myllärin tytär. Don Quijote pyysi häntäkin omaksumaan aatelisarvon ja mainitsemaan itseään Doña Molineran nimellä, tarjoten jälleen palvelustaan ja kiitostaan.

Kun nämä ennen kuulumattomat juhlamenot oli siten mitä kiireimmin suoritettu, Don Quijote ei voinut kauemmin odottaa hetkeä, jona saisi nousta ratsulleen ja lähteä etsimään seikkailuja, vaan satuloi kohta Rocinanten, nousi sen selkään, syleili isäntää ja kiitti häntä hyväntahtoisesti toimitetusta ritariksi lyömisestä lausuen niin merkillisiä asioita, ettei niitä voi parhaalla tahdollakaan tässä kertoa. Isäntä vastasi jo majatalon portista ajavalle yhtä kaunopuheisin, vaikka lyhyemmin kääntein ja salli hänen mennä Jumalan nimeen, vaatimatta häneltä mitään maksua majansa antimista.

Neljäs luku.

Siitä, mitä ritarillemme tapahtui hänen lähdettyään majatalosta.

Päivä lienee alkanut sarastaa, kun Don Quijote lähti majatalosta, saamansa ritarilyönnin vuoksi niin tyytyväisenä, niin iloisena, niin ihastuneena, että hänen riemunsa purkautui pitkin hevosen satulavöitä. Mutta muistaessaan sitten isännän neuvon että oli kuljetettava mukanaan erinomaisen tärkeitä matkatavaroita, varsinkin rahaa ja paitoja, hän päätti palata kotiin ja hankkia ne kaikki sekä aseenkantajan. Tähän toimeen hän ajatteli erästä kylänsä talonpoikaa, joka oli köyhä ja lasten isä, mutta erittäin sovelias ritarilliseen aseenkantajan virkaan. Näissä aikeissa hän suuntasi Rocinanten kohti kotia, ja ratsu, joka kaiketi huomasi oltavan menossa kotoisille olosijoille, alkoi juosta niin vikkelästi, että kaviot tuskin tuntuivat maata hipovan.

Hän ei ollut ehtinyt kauas, kun oli kuulevinaan oikealla puolellaan sijaitsevasta tiheästä metsiköstä hiljaisia ääniä, kuin joku olisi siellä valittanut. Tuskin ehdittyään ne kuulla hän lausui:

— Kiitos olkoon taivaan siitä armosta, jonka se minulle osoittaa antamalla minulle näin pian tilaisuutta saada täyttää mitä kutsumukseni vaatii ja voida korjata hyvien aikomusteni hedelmän. Nuo äänet ovat varmaan jonkun hädänalaisen henkilön, miehen tai naisen, joka tarvitsee suojelustani ja apuani.

Niin hän suisti Rocinantea ohjaten sen sinne, mistä oli ääniä kuulevinaan. Muutamia askelia metsikköön ratsastettuaan hän näki rautatammeen sidotun hevosen ja toiseen sidotun suunnilleen viisitoistavuotiaan pojan, jonka yläruumis oli paljaana. Poika siinä valitti, eikä suottakaan, sillä häntä suomi nahkavyöllä roteva talonpoika säestäen jokaista lyöntiä nuhteella ja neuvolla. Hän näet sanoi:

— Suu kiinni ja silmät auki!

Poika vastasi:

— En tee niin enää toista kertaa, hyvä isäntä; niin totta kuin Kristus on kärsinyt en tee niin toista kertaa, ja minä lupaan paimentaa laumaa paremmin tästä lähtien.

Nähdessään mitä tässä tapahtui Don Quijote lausui vihaisella äänellä:

— Epäritarillinen ritari, sopimatonta on teidän käydä ahdistamaan henkilöä, joka ei kykene puolustautumaan; nouskaa ratsullenne ja tarttukaa peitseenne, — miehelläkin näet oli peitsi nojaamassa tammeen, johon hevonen oli sidottu — niin minä opetan teille että vain pelkurit menettelevät sillä tavalla kuin te nyt.

Nähdessään yläpuolellaan täysissä varuksissa olevan hahmon, joka heilutti peistään hänen kasvojensa vaiheilla, talonpoika luuli kuoleman tulevan ja vastasi sävyisin sanoin:

— Herra ritari, tämä poika, jota tässä kuritan, on palveluksessani paimentamassa lammaslaumaa, jota pidän näillä seuduilla; mutta hän on niin huolimaton, että joka päivä katoaa lammas, ja kun kuritan häntä huolimattomuudestaan tai ilkeydestään, hän sanoo minun tekevän niin saituudesta, jotta pääsen suorittamasta hänelle kuuluvaa palkkaa, mutta minä vannon Jumalan ja sieluni autuuden nimessä, että hän valehtelee.

– »Valehtelee», niinkö sanotte minun läsnä ollessani, kurja moukka? lausui Don Quijote. — Päivän nimessä, joka meitä valaisee, tekee mieleni puhkaista teidät peitselläni. Maksakaa hänen palkkansa heti pitemmittä puheitta; ellette sitä tee, niin Jumalan kaikkivaltiaan nimessä surmaan ja tuhoan teidät tähän paikkaan. Päästäkää hänet irti viipymättä.

Talonpoika, pää painuksissa ja mitään virkkamatta, päästi irti palvelijansa, jolta Don Quijote kysyi, paljonko isäntä oli hänelle velkaa. Poika sanoi saatavansa olevan yhdeksältä kuukaudelta, seitsemän reaalia kultakin. Don Quijote laski, sai summaksi kolmeseitsemättä reaalia ja käski talonpoikaa maksamaan sen heti, jos mieli säilyttää henkensä. Talonpoika vakuutti peloissaan viimeisen hetkensä ja vannomansa valan nimessä (vaikka ei ollut vielä mitään vannonut) ettei summa ollut niin suuri, koska siitä oli vähennettävä ja otettava laskuun kolme paria pojalle annettuja kenkiä ja yksi reaali kahdesta hänen sairautensa aikana toimitetusta suoneniskusta.

— Saattaa hyvinkin niin olla, — vastasi Don Quijote — mutta vastatkoot kengät ja suoneniskut hänen syyttä teiltä saamiansa lyöntejä; jos hän on kuluttanut rikki teidän maksamienne jalkineiden nahan, niin te olette suominut rikki hänen oman nahkansa, ja jos välskäri on ottanut hänestä verta hänen ollessaan sairaana, niin te olette tehnyt samoin hänen ollessaan terveenä, eikä hän siis ole teille mitään velkaa.

— Pahaksi onneksi, herra ritari, minulla ei ole rahoja mukanani; tulkoon Andres kanssani kotiin, niin minä maksan hänelle kaikki käteisesti.

— Minäkö lähtisin hänen kanssaan? — sanoi poika. — Mitä vielä! En milloinkaan! Ei, herra, en missään nimessä, sillä saatuaan minut käsiinsä kahden kesken hän varmaan nylkee minut kuin pyhän Pärttylin.

— Sitä hän ei tee; — vastasi Don Quijote — hän tottelee pelkkää käskyäni, ja kun hän vain vannoen sen minulle lupaa saamansa ritariarvon säädösten nimessä, päästän hänet vapaaksi ja takaan palkkasi maksamisesta.

— Ajatelkaa mitä sanotte, armollinen herra, — sanoi poika — isäntäni ei ole mikään ritari, hän ei ole tullut minkään ritarikunnan jäseneksi; hän on rikas Juan Haldudo, kotoisin Quintanarista.

— Se ei haittaa, — vastasi Don Quijote — Haldudojen joukossa voi olla ritareita, sitä enemmän, koska jokainen on omien tekojensa poika.

— Totta kyllä, — sanoi Andres — mutta minkä tekojen poika on tämä minun isäntäni, joka kieltää minulta hikeni ja vaivani palkan?

— En kiellä, Andres veikkoseni, — virkkoi talonpoika — tulehan vain kanssani, sillä minä vannon maailman kaikkien ritarikuntien nimessä maksavani sinulle, kuten sanoin, kaikki käteisesti, ja vielä oikein runsaasta kädestä.

— Runsaus sikseen; — sanoi Don Quijote kunhan annatte hänelle selvän rahan, olen tyytyväinen. Mutta muistakaa täyttää valallinen lupauksenne; ellette sitä tee, vannon yhtä pyhästi että tulen takaisin, etsin teidät ja rankaisen teitä, ja minä varmaan löydänkin teidät, vaikka piilisitte paremmin kuin sisilisko. Ja jos haluatte tietää kuka teille antaa tämän käskyn, jotta sitäkin vakavammin katsotte olevanne velvollinen sen täyttämään, tietäkää että minä olen urhoollinen Don Quijote Manchalainen, solvausten ja vääryyksien kostaja. Nyt Jumalan haltuun, ja muistakaa lupauksenne ja valanne, ellette tahdo kokea mainittua rangaistusta.

Niin sanottuaan hän kannusti Rocinanteansa ja loitontui pian heistä. Talonpoika seurasi häntä katseellaan ja huomattuaan hänen poistuneen metsiköstä ja olevan näkymättömissä kääntyi Andres-pojan puoleen sanoen:

— Tule tänne, poikaseni, niin minä maksan sinulle mitä olen velkaa, niin kuin vääryyden kostaja käski.

— Niin pitääkin, sen vannon, — sanoi Andres — ja oikein teette täyttäessänne mitä käski tuo kelpo ritari, jolle Jumala ikää lisätköön tuhanteen vuoteen; sillä niin totta kuin hän on urhoollinen mies ja hyvä tuomari, hän varmaan tulee takaisin ja tekee mitä sanoi, ellette minulle maksa.

— Niin vannon minäkin, — sanoi talonpoika — mutta koska sinusta kovin pidän, mielin lisätä velkaani voidakseni lisätä maksuakin.

Hän tarttui pojan käsivarteen, sitoi hänet jälleen tammeen ja ruoski hänet puolikuoliaaksi.

Huutakaa nyt, herra Andres, — sanoi talonpoika — vääryyden kostajaa, niin saatte nähdä ettei hänestä ole tässä mihinkään. Mutta luulenpa ettet ole vieläkään saanut riittävästi, sillä mieleni tekee nylkeä sinut elävältä, niinkuin pelkäsit käyvän.

Vihdoin hän kuitenkin päästi pojan irti ja antoi hänelle luvan lähteä etsimään tuomariansa, jotta tämä saisi panna täytäntöön julistamansa tuomion. Andres lähti hiukan allapäin, vannoen etsivänsä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen, kertovansa hänelle tarkoin mitä oli tapahtunut ja saattavansa isännän seitsenkertaiseen rangaistukseen. Itkien hän silti meni menojaan, ja isäntä jäi nauramaan.

Näin Don Quijote auttoi tämän vääryyden kärsijää. Varsin mielissään siitä, mitä oli tapahtunut, koska oli nähdäkseen aloittanut ritarilliset toimensa ylen onnellisesti ja loistavasti, hän nyt ratsasti kohti kotikyläänsä, sangen tyytyväisenä itseensä, ja puheli puoliääneen:

— Totisesti voit sanoa olevasi onnellisempi kaikkia naisia, jotka nyt elävät maan päällä, oi kaunein kauniista, Dulcinea Tobosolainen, koska sallimus on suonut sinulle kaiken tahtosi ja mielisuosiosi alamaiseksi palvelijaksi niin urhoollisen ja maineikkaan ritarin kuin on nyt ja vastedes Don Quijote Manchalainen, joka, kuten koko maailma tietää, sai eilen ritarinarvon ja jo tänään tuli auttajaksi kaikkein suurimmassa vääryydessä ja solvauksessa, minkä mielettömyys saattoi keksiä ja julmuus toimeenpanna: tänään hän tempasi ruoskan armottoman vihamiehen kädestä, joka aivan syyttä piiskasi hentoa ylhäistä lasta.

Näin puhellen hän saapui paikkaan, missä tie haarautui neljään suuntaan, ja hänen mieleensä johtuivat heti tienristeykset, joissa vaeltavat ritarit painuivat miettimään, mihin suuntaan lähtisivät. Noudattaen heidän esimerkkiänsä hän pysähtyi hetkeksi ja tarkoin asiaa harkittuaan jätti Rocinanten ohjakset valtoimiksi alistaen tahtonsa ratsunsa tahdon alle. Rocinante noudatti entistä aikomustaan lähtien kulkemaan kohti omaa talliansa. Matkattuaan suunnilleen kaksi peninkulmaa Don Quijote havaitsi ison joukon ihmisiä, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toledolaisia kauppiaita, matkalla Murciaan ostamaan silkkiä. Heitä oli kuusi, ja he tulivat päivänvarjoineen, mukanaan neljä ratsastavaa palvelijaa ja kolme jalan kulkevaa muulirenkiä. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Don Quijote kuvitteli tästä koituvan uuden seikkailun ja tahtoen kaikessa, mikäli hänestä näytti mahdolliselta, jäljitellä kirjoistaan lukemiansa kohtauksia, hän suunnitteli erään, joka hänen mielestään sopi hyvin tällä kertaa. Hän varautui uljasryhtisenä ja pelottomana jalustimiinsa, suori peitsen, nosti kilven rinnalleen ja pysähtyi keskelle tietä odottamaan noita vaeltavia ritareita (niinä hän näet heitä harkintansa perustuksella piti). Heidän saavuttuaan silmän- ja korvankantaman päähän Don Quijote korotti äänensä ja huusi heille häikäilemättä:

— Kaikki pysähtykööt, elleivät kaikki tunnusta ettei koko maailmassa ole kauniimpaa neitoa kuin Manchan keisarinna, verraton Dulcinea Tobosolainen.

Nuo sanat kuultuaan kauppiaat pysähtyivät, ja nähdessään lausujan eriskummaisen hahmon he havaitsivat sekä siitä että sanoista miehen hulluksi. He halusivat kumminkin saada kaikessa rauhassa selville mitä tarkoitti tuo tunnustus, jota hän heiltä vaati, ja eräs heistä, pieni pilkkakirves ja erittäin älykäs mies, sanoi hänelle:

— Herra ritari, emme tiedä kuka on se hyvä rouva, josta puhutte; näyttäkää hänet meille. Jos hän on niin kaunis kuin sanotte, me tunnustamme mielellämme ja ilman mitään pakotusta totuuden, jota lausumaan meitä vaaditte.

— Jos näyttäisin hänet teille, — vastasi Don Quijote mitä ansiota olisi teillä siitä, että tunnustaisitte niin ilmiselvän totuuden? Tärkeätä on, että teidän tulee häntä näkemättä se uskoa, tunnustaa, vakuuttaa, vannoa ja ottaa puolustaaksenne; ellette niin tee, saatte taistella minua vastaan, eriskummainen ja röyhkeä väki. Tulkaa siis joko yksitellen, niin kuin on ritarin velvollisuus, tai kaikki yhdellä kertaa, niin kuin on teidänlaisenne joukkion kehno tapa, minä odotan ja varron teitä tässä, lujasti luottaen asiani oikeuteen.

— Herra ritari, — vastasi kauppias — pyydän teidän armoanne kaikkien meidän tässä olevien ruhtinaiden nimessä, jotta meidän ei tarvitse raskauttaa omiatuntojamme tunnustamalla sellaista, mitä emme ole milloinkaan nähneet emmekä kuulleet ja mikä sitä paitsi koituu suureksi vahingoksi Alcarrian[30] ja Extremaduran kuningattarille, suvaitsemaan armollisesti näyttää meille mainitun rouvan kuvaa, vaikkapa vain vehnänjyvän kokoista, koska siten saatuamme kiinni langanpäästä löydämme koko kerän ja olemme tyytyväiset ja turvalliset ja teidän armonnekin voi olla hyvillään ja katsoa vaatimuksensa täytetyksi; uskonpa vielä olevamme jo nyt niin yksimieliset teidän kanssanne, että vaikka muotokuva osoittaisi hänen toisen silmänsä katsovan kieroon ja toisesta vuotavan sinoberia ja rikkiä, kaikesta huolimatta lausuisimme teidän armonne mieliksi hänestä kaikkea kiitosta, mitä vain haluatte.

— Hänestä ei vuoda, te hävyttömät hirtehiset, — vastasi Don Quijote vihan vimmassa — ei vuoda, sanon minä, mitä väitätte vuotavan, vaan hänestä tihkuu hienonhienona höyteenä ambra ja zibet; ei hän myöskään ole kierosilmäinen eikä kyttyräselkäinen, vaan suorempi kuin Guadarraman pyökkipuusta veistetty kehrävarsi. Mutta teidät minä vaadin tilille valtiattareni ihanuutta ankarasti herjaavista sanoistanne!

Tuon lausuttuaan hän syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli puhunut, niin rajusti ja kiukkuisesti, että uskaliaan kauppiaan olisi käynyt huonosti, ellei Rocinante olisi hänen onnekseen kesken kaiken kompastunut ja kaatunut. Rocinante kaatui, ja hänen herransa kieri kauas kentälle eikä kyennyt yrittämälläkään nousemaan, koska peitsi, kilpi, kannukset ja kypäri sekä painavat vanhanaikaiset varukset olivat ylivoimaisena esteenä. Kokiessaan siinä turhaan päästä jaloilleen Don Quijote huusi:

— Älkää paetko, pelkurit, odottakaa, kelvottomat; ei ole minun syyni vaan hevoseni, että tässä makaan.

Eräs joukon muulirenki, joka ei suinkaan ollut varsin hyvänsävyinen, ei sietänyt kuulla onnettoman kumoutuneen pahoja herjauksia haluamatta vastata niin, että tuntui kylkiluissa. Hän astui luo, otti peitsen, katkoi sen ja alkoi kappaleella pehmittää Don Quijotea hutkien hänet varuksista huolimatta melkein rouheiksi. Rengin isännät tosin huusivat kehoittaen lopettamaan ja jättämään hänet sikseen, mutta renki oli sydämystynyt eikä mielinyt luopua leikistä ennen kuin oli saanut täysin purkaa kiukkunsa. Hän sieppasi toisetkin peitsenkappaleet ja hakkasi ne rikki onnettomaan kukistuneeseen, joka satelevista iskuista huolimatta ei sulkenut suutaan, vaan uhkaili taivasta ja maata ja maantierosvoja, joiksi hän kohtaamiansa lopulta luuli.

Renki väsyi vihdoin, ja kauppiaat lähtivät eteenpäin saatuaan koko matkan ajaksi riittävästi puheenaihetta tuosta möyhennetystä kovaonnisesta. Havaittuaan jääneensä yksin Don Quijote yritti jälleen nousta, mutta kuinka hän olisikaan siihen kyennyt mukiloituna ja melkein ruhjottuna, kun ei olisi kyennyt terveenä ja voimissaankaan? Sittenkin hän katsoi olevansa onnellinen, koska tällainen onnettomuus hänen nähdäkseen saattoi kohdata ainoastaan vaeltavia ritareita ja koko tapahtumaan oli syypää hänen hevosensa; mutta nouseminen ei käynyt päinsä, niin kovin oli hänen koko ruumiinsa runneltu.

Viides luku,

jossa jatkuu kertomus ritarimme onnettomuudesta.

Havaittuaan ettei tosiaankaan kyennyt liikahtamaan hän päätti turvautua tavalliseen keinoonsa, ruveta ajattelemaan jotakin lukemiensa kirjojen kohtausta, ja hänen hämmentyneeseen mieleensä johtui kertomus Carloton[31] haavoittamasta ja vuoristoon oman onnensa nojaan jättämästä Baldovinosta ja Mantovan rajakreivistä, tarina, jonka lapset tuntevat, jota nuorukaiset eivät unohda, jota vanhukset ihastelevat uskoen sen todeksi, vaikka se ei ole todempi kuin Muhammedin ihmeet. Se näytti hänestä hyvin soveltuvan tilanteeseen, jossa hän oli, ja niin hän alkoi ankaraa tuskaa ilmaisten kieriä maassa ja heikolla äänellä lausua mitä metsään jätetyn ritarin kerrotaan sanoneen:

Miss' ihana valtiatar, oi, nyt myötätuntoa on? Et ehkä tuskaani nähdä voi, vai oletko uskoton?

Niin hän lausui koko romanssin, nekin säkeet, joissa sanotaan.

Sallimus järjesti niin, että hänen tuohon säkeeseen ehdittyään sattui sitä tietä kulkemaan eräs hänen oman paikkakuntansa talonpoika, saman kylän asukas, joka palasi myllyltä vehnäkuormaa viemästä. Nähdessään maassa makaavan miehen hän tuli luo, kysyi kuka hän oli ja mikä häntä vaivasi, koska hän niin surkeasti valitti. Don Quijote uskoi varmaan, että tulija oli Mantovan markiisi, hänen enonsa, eikä niin muodoin vastannut hänelle muuten kuin laulamalla edelleen romanssia, kertoen siten onnettomuudestaan ja Keisarin pojan rakkaudesta hänen puolisoonsa aivan samoin kuin romanssissa lauletaan.

Kuunnellessaan tuota järjetöntä esitystä talonpoika oli ihmeissään. Hän riisui ritarilta silmikon, joka oli iskuista ihan pirstoutunut, pyyhki hänen pölyn peittämät kasvonsa, tunsi hänet sen tehtyään ja sanoi:

— Herra Quijana,[32] — se näet varmaan oli ollut hänen nimensä, kun hän oli järjissään eikä ollut vielä muuttunut rauhallisesta hidalgosta vaeltavaksi ritariksi — kuka on teidän armonne näin peitonnut?

Mutta ritari jatkoi vain romanssiansa, kysyipä toinen mitä tahansa. Sen havaittuaan kelpo mies riisui niin hyvin kuin osasi hänen rinta- ja selkähaarniskansa katsoakseen, oliko hän haavoittunut, mutta ei nähnyt verta eikä naarmuakaan. Hän sai miehen nostetuksi ja sijoitti hänet melkoista vaivaa nähden aasinsa selkään, koska piti sitä rauhallisempana ratsuna. Hän kokosi varukset ja aseet, vieläpä peitsenkappaleetkin, sitoi ne Rocinanten selkään, tarttui sitten hevosen suitsiin ja aasin päitsiin ja asteli kohti kotikylää, kovin mietteissään Don Quijotelta kuulemiensa sekavien puheiden tähden. Yhtä mietteliäs oli Don Quijotekin; runsaan löylytyksen ja möyhennyksen vuoksi hänen oli melkein mahdoton pysytellä aasin selässä, ja hän lähetti tavan takaa huokauksia taivaaseen päin, niin että talonpoika katsoi jälleen olevansa velvollinen tiedustelemaan mikä häntä vaivasi; ja näyttääpä siltä kuin itse piru olisi johdattanut ritarin muistiin kaikki ne tarinat, jotka soveltuivat hänen omiin koviin kokemuksiinsa; nyt hän näet Baldovinon unohdettuaan muisti maurin Abindarráezin, jonka Antequeran linnanherra Rodrigo de Narváez[33] otti vangiksi ja kuljetti salaa linnaansa. Kun siis talonpoika jälleen kysyi, kuinka hän voi ja mikä häntä vaivasi, hän vastasi samoin sanoin ja lauseparsin kuin vangittu Abencerraje[34] oli vastannut Rodrigo de Narváezille, niin kuin oli tarinan lukenut Jorge Montemayorin Dianasta, mihin se on kirjoitettu, ja hän sovitti sen niin osuvasti, että talonpoika manaili itseänsä hiiteen joutuessaan kuuntelemaan sellaista mieletöntä latelua. Siitä hänelle selvisi että naapuri oli hullu, ja hän koki joutua mitä pikimmin kotiin vapautuakseen Don Quijoten pitkien puheiden herättämästä mieliharmista. Lopuksi Don Quijote lausui:

— Jalo herra Don Rodrigo de Narváez, teidän armonne tulee tietää että mainitsemani kaunis Jarifa on nyt suloinen Dulcinea Tobosolainen, jonka tähden minä olen suorittanut, suoritan ja tulen suorittamaan kaikkein mainioimpia ritarillisia tekoja, mitä maailmassa on milloinkaan nähty, nähdään tai tullaan näkemään.

Siihen talonpoika vastasi:

— Niin, mutta nähkääs, jalo herra, enhän minä vaivainen syntinen ole
Don Rodrigo de Narváez enkä Mantovan markiisi, vaan kylänmiehenne
Pedro Alonso, eikä teidän armonne ole Baldovino eikä Abindarräez vaan
kunnianarvoinen hidalgo herra Quijana.

— Minä tiedän kuka olen, — vastasi Don Quijote — ja tiedän voivani olla sekä ne, jotka olen maininnut, että kaikki kaksitoista Ranskan pääriä,[35] vieläpä kaikki Maineen yhdeksän sankaria,[36] sillä minun urotyöni ovat suuremmat kuin kaikki ne, joita he ovat suorittaneet joko kaikki yhdessä tai kukin erikseen.

Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he saapuivat kylään illansuussa; mutta talonpoika odotti, kunnes tulisi vielä hiukan pimeämpi, jotta ihmiset eivät näkisi peitottua hidalgoa niin vaivaisena ratsastajana. Kun hänen mielestään sitten oli tullut sopiva hetki, hän jatkoi matkaa kylään ja Don Quijoten taloon, jonka havaitsi olevan ankaran kuohunnan tilassa. Siellä olivat kirkkoherra ja parturi, molemmat Don Quijoten hyviä ystäviä, ja emännöitsijä oli heille huutamassa:

— Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Pérez — se näet oli papin nimi — isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.

Sisarentytär sanoi samaa, vieläpä enemmänkin:

Tiedättekö, mestari Nicolás, — se näet oli parturin nimi — että enoni painui usein lukemaan noita kelvottomia kovanonnen kirjoja kaksi vuorokautta pääksytysten, minkä jälkeen hän viskasi kirjan kädestään, tarttui miekkaansa ja sivalteli sillä seiniä. Vihdoin kovin väsyttyään hän sanoi surmanneensa neljä kirkontornin suuruista jättiläistä, ponnistuksen hänestä pusertamaa hikeä hän sanoi taistelussa saamistaan haavoista vuotavaksi vereksi, ja sitten hän joi ison ruukun raikasta vettä, oli jälleen terve ja rauhallinen ja sanoi että hänen nauttimansa vesi oli ylen kallis juoma, jonka oli lähettänyt tietäjä Esquife,[37] suuri noita ja hänen ystävänsä. Mutta koko syy on minun, kun en ilmoittanut armollisille herroille enoni hullutuksista, jotta olisitte voineet asian korjata, ennen kuin se ehti kehittyä näin pitkälle, ja polttaa kaikki nuo kirotut kirjat, joita hänellä on paljon yhtä hyvin polttamisen ansaitsevia kuin jos olisivat kerettiläisten kirjoittamia.

— Samaa sanon minäkin, — virkkoi kirkkoherra — ja eipä totisesti huominen päivä ole lopussa ennen kuin ne on julkisesti tutkittu ja tuomittu poltettaviksi, jotta eivät anna lukijoilleen aihetta menetellä niin kuin hyvä ystäväni nähtävästi on menetellyt.

Kaiken tuon kuulivat talonpoika ja Don Quijote, ja ensinmainittu, jolle siten täysin selvisi naapurin sairauden laatu, aloitti kovalla äänellä:

— Avatkaa, hyvät herrat, herra Baldovinolle ja Mantovan markiisille,
joka saapuu vaikeasti haavoittuneena, sekä herra maurille
Abindarrézille, jota kuljettaa vankinaan urhoollinen Rodrigo de
Narváez, Antequeran linnanpäällikkö.

Tuon kuultuaan kaikki lähtivät ulos, ja tunnettuaan ystävänsä, isäntänsä ja enonsa, joka ei ollut vielä astunut aasin selästä, koska ei ollut niissä voimissa, he kiiruhtivat häntä syleilemään. Hän lausui:

— Pysykää kaikki alallanne, sillä minä palajan haavoitettuna, mihin hevoseni on syypää. Saattakaa minut vuoteeseen ja kutsukaa, jos mahdollista, tietäjänainen Urganda hoitamaan ja parantamaan minun haavojani.

— Kas niin, ota ja vie, — virkkoi nyt emännöitsijä enkös aavistanut aivan oikein mitä jalkaansa isäntä ontuu! Tulkaa nyt sisään Jumalan nimessä, kyllä me osaamme teidät parantaa sen Hurgadan tulemattakin. Kirotut, sanon minä, ja vieläkin ja sata kertaa kirotut olkoot nuo ritarikirjat, jotka ovat saattaneet teidän armonne tähän surkeaan tilaani.

Hänet vietiin heti vuoteeseen, mutta alettaessa sitten tarkastella hänen haavojansa niitä ei löytynytkään. Hän selitti että koko juttu johtui ruhjevammasta, jonka hän oli saanut, kun hän ja hänen ratsunsa Rocinante olivat pahasti kaatuneet taistellessaan kymmentä hirmuista ja hävytöntä jättiläistä vastaan, joiden vertaisia ei hevin tapaa mailta mantereilta.

— Vai niin, — virkkoi kirkkoherra — onko jättiläisiäkin leikissä mukana? Kaiken pyhän nimessä minä poltan ne huomenna, ennen kuin ehtoo joutuu.

He esittivät Don Quijotelle vielä lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei huolinut vastata niihin yhteenkään muuten kuin kehoittaen heitä antamaan ruokaa ja unenrauhaa, koska hän kaipasi eniten juuri tätä. Niin tapahtui, ja kirkkoherra kyseli talonpojalta pitkin ja poikin, kuinka hän oli Don Quijoten kohdannut. Talonpoika kertoikin hänelle kaiken, muun muassa ne hullutukset, joita ritari oli ladellut maassa maatessaan ja kotiin kuljetettaessa, ja siitä lisensiaatti sai entistä suuremman halun tehdä mitä hän seuraavana päivänä teki, nimittäin kutsua ystävänsä parturin, Nicolás-mestarin, jonka kanssa sitten saapui Don Quijoten taloon.

Kuudes luku.

Hupaisesta ja perinpohjaisesta tarkastuksesta, jonka kirkkoherra ja parturi toimittivat mielevän hidalgomme kirjastossa.

Don Quijote nukkui yhä vielä. Kirkkoherra pyysi sisarentyttäreltä sen huoneen avaimia, jossa olivat kirjat, onnettomuuden aikaansaajat, ja hän antoi ne varsin mielellään. Huoneeseen astuivat kaikki, emännöitsijä muiden mukana, ja sieltä löytyi toista sataa erittäin hyvin sidottua suurikokoista teosta ja lisäksi pienempiä. Ne nähtyään emännöitsijä poistui huoneesta kiireimmiten ja toi kohta palatessaan kupposen vihkivettä sekä pirskottimen. Hän sanoi:

— Kas tässä, kunnianarvoinen herra lisensiaatti, ottakaa ja pirskottakaa kaikkialle huoneeseen, jottei joku noissa kirjoissa piilevistä monilukuisista noidista pääse meitä noitumaan siten kostaakseen rangaistusta, johon tahdomme heidät saattaa karkottamalla heidät maailmasta.

Emännöitsijän yksinkertaisuus nauratti lisensiaattia, ja hän käski parturia antamaan kirjat yksitellen, nähdäkseen mitä ne käsittelivät, koska voi sattua että niiden joukosta löytyi sellaisiakin, jotka eivät ansainneet roviorangaistusta.

— Ei, — virkkoi sisarentytär — ei ole syytä säästää ainoatakaan, sillä ne ovat kaikki olleet vahingontekijöitä; on paras heittää ne ikkunasta pihalle, latoa ne pinoon ja sytyttää palamaan, tai vielä parempi viedä ne tanhualle ja rakentaa rovio sinne, niin ei ole haittaa savusta.

Emännöitsijä oli samaa mieltä: niin kiihkeästi he molemmat toivoivat noiden viattomien kuolemaa; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ellei saanut sitä ennen lukea ainakin kirjojen nimiä. Ensimmäinen Nicolás-mestarin hänelle ojentama oli Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta. Kirkkoherra lausui:

— Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.

— Ei, hyvä herra, — virkkoi parturi — minä olen kuullut myös sanottavan että se on paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.

— Niin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.

— Se on —vastasi parturi — Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt.

— Totisesti-, — sanoi kirkkoherra — isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.

Emännöitsijä teki varsin mielellään työtä käskettyä, ja Esplandián parka lensi tanhualle kärsivällisesti odottamaan uhkaavaa tulikuolemaa.

Seuraava — virkkoi kirkkoherra.

Tässä tulee — sanoi parturi — Kreikan Amadis, ja kaikki muutkin tässä rivissä kuuluvat luullakseni samaan Amadis-sukuun.

— Ulos tanhualle kaikki tyynni, — sanoi kirkkoherra — sillä saadakseni polttaa kuningatar Pintiquinestran ja Darinel-paimenen, hänen paimenlaulunsa ja tekijän kirotun sekavan kertomuksen polttaisin niiden kanssa isäni, joka on minut siittänyt, jos hän vaeltaisi täällä vaeltavan ritarin hahmossa.

Sitä mieltä olen minäkin — vakuutti parturi.

Samoin minä — lisäsi sisarentytär.

Koska niin on laita, virkkoi emännöitsijä — niin antakaa tänne, ja menkööt tanhualle.

Ne annettiin emännöitsijälle, ja niitä oli paljon. Hän säästi itseltään portaiden vaivat viskaamalla ne alas ikkunasta.

— Mikäs se möykky on? — kysyi kirkkoherra.

Tämä vastasi parturi — on Don Olivante de Laura.

Tämän kirjan tekijä — sanoi kirkkoherra — oli sama mies, joka sepitti Kukkatarhan, ja enpä totisesti osaa ratkaista kumpi niistä on totuudellisempi tai, paremmin sanoen, vähemmän valheellinen; tiedän vain että tämä lentää tanhualle, niin mieletön ja julkea se on.

— Tämä seuraava on Hyrkanian Florismarte — sanoi parturi.

— Tässäkö hän on, herra Florismarte? — virkkoi kirkkoherra.