Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I:2

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö 1928.

SISÄLLYS:

Kahdeksaskolmatta luku, missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Yhdeksäskolmatta luku, missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

Kolmaskymmenes luku, jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Yhdesneljättä luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.

Kahdesneljättä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don
Quijoten koko seurueelle.

Kolmasneljättä luku, jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Neljäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Viidesneljättä luku, missä kerrotaan Don Quijoten urheasta ja hirmuisesta taistelusta nahkaisia punaviinileilejä vastaan sekä saatetaan päätökseen kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Kuudesneljättä luku, jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita merkillisiä seikkoja.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Minomicónasta[1] ja esitetään muitakin hauskoja seikkailuja.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan.

Neljäskymmenes luku, jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.

Yhdesviidettä luku, jossa vapautunut orja jatkaa kertomusta kohtaloistaan.

Kahdesviidettä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui, sekä muista tietämisen arvoisista seikoista.

Kolmasviidettä luku, jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina sekä muita majatalossa sattuneita merkillisiä tapauksia.

Neljäsviidettä luku, jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista ennenkuulumattomista tapahtumista.

Viidesviidettä luku, jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä ja aasinsatulaa koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti muita sattuneita seikkailuja.

Kuudesviidettä luku, jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta järjestyksenvalvojien kanssa ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta vihanvimmasta.

Seitsemäsviidettä luku. Kertomus siitä, kuinka Don Quijote Manchalainen ihmeellisellä tavalla noiduttiin, ja muista merkillisistä tapahtumista.

Kahdeksasviidettä luku, jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.

Yhdeksäsviidettä luku, missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta, joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.

Viideskymmenes luku, jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.

Yhdeskuudetta luku, jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.

Kahdeskuudetta luku. Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta katumuksen tekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.

Selityksiä.

Kahdeksaskolmatta luku,

missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Ylen onnelliset ja auvokkaat olivat ne ajat, jolloin maailmaan tuli urhoollisin kaikista ritareista, Don Quijote Manchalainen. Koska näet hänen kunniakkaana aikomuksenaan oli herättää jälleen eloon ja antaa maailmalle takaisin vaeltavan ritariston jo hävinnyt ja melkein kuollut järjestö, saamme me tällä omalla ajallamme, joka kovin kaipaa hilpeitä huveja, nauttia sekä hänen todenperäisen historiansa sulosta että myös siihen liittyvistä kertomuksista ja välikohtauksista, jotka ovat osalta yhtä miellyttäviä, taiteellisia ja todenmukaisia kuin itse historia. Häkilöityä, kehrättyä ja viipsittyä juonenlankaansa noudatellen se kertoo, että kirkkoherran aikoessa ryhtyä lohduttamaan Cardenioa hänet esti siitä hänen korviinsa kuuluva ääni, joka valittavaan sävyyn lausui näin:

»Hyvä Jumala! Onko mahdollista, että olen nyt löytänyt paikan, joka sopii salaiseksi hautausmaaksi tälle raskaana taakkana minua rasittavalle ruumiille, jota niin vastoin tahtoani yhä säilytän elossa! Niin on varmaan laita, ellei tämän vuorimaan lupaama yksinäisyys minua petä. Voi minua onnetonta! Kuinka paljon mieluisampi seura ovatkaan minulle aikomustani toteuttaessani nämä kalliot ja viidakot, jotka sallivat minun valittaa onnettomuuttani taivaalle, kuin kukaan ihmisolento, koska maan päällä ei ole ketään, jolta saattaisi toivoa neuvoa epäilyksissä, lievitystä tuskissa tai apua hädässä!»

Kirkkoherra ja molemmat hänen seuralaisensa kuulivat ja ymmärsivät kaikki nuo sanat, ja koska heistä tuntui, kuten olikin laita, että sanat olivat kuuluneet aivan läheltä, niin he nousivat etsimään niiden lausujaa eivätkä olleet ehtineet kulkea kahtakymmentä askelta, kun näkivät maalaispukuisen nuorukaisen istuvan erään kallion takana saarnin juurella. Hänen kasvojaan he eivät kumminkaan voineet heti nähdä, sillä nuorukainen oli kumartunut huuhtelemaan jalkojaan ohivirtaavassa purossa. He lähestyivät niin hiljaa, ettei hän heitä huomannut, eikä hän nähtävästi tarkannutkaan muuta kuin huuhtelemiaan jalkoja, jotka olivat niin hohtavan valkoiset, että näyttivät kahdelta puron kivien keskeen sukeuneelta kirkkaan kristallin kappaleelta. Katselijat hämmästyivät nähdessään nuo valkoiset ja kauniit jalat, sillä heistä tuntui, etteivät ne olleet tottuneet polkemaan multakokkareita tai astelemaan auran ja härkien jäljessä, kuten nuorukaisen puku osoitti. Havaitessaan, ettei heitä oltu huomattu, edellä kulkeva kirkkoherra viittasi molemmille toisille kehoittaen heitä kyykistymään tai piiloutumaan muutamien siellä olevien kallionlohkareitten taakse, ja he tekivät niin, tarkasti katsellen, mitä puuhaili nuorukainen, jolla oli yllään sivuilta avoin ja valkoisella liinalla tiukasti vyötetty mekko. Hänellä oli myös ruskeasta verasta tehdyt kaatiot ja säärystimet ja päässä ruskea lakki; säärystimet hän oli vetänyt polvitaipeeseen, ja paljastunut sääri näytti tosiaankin kaikkein heleimmältä alabasterilta. Lakattuaan pesemästä kauniita jalkojaan hän otti lakistaan pyyhinliinan, jolla ne kuivasi. Sitä ottaessaan hän kohotti kasvojaan, ja katselijat saivat nähdä verrattoman kauniin ihmisen, niin kauniin, että Cardenio sanoi hiljaa kirkkoherralle:

— Koska tuo ei ole Luscinda, ei hän ole inhimillinen, vaan jumalallinen olento.

Nuorukainen otti lakin päästään, jota pudisteli puolelle ja toiselle, niin että valahtivat valtoimiksi ja hajalleen hiukset, joita auringon kultaiset sädekutrit olisivat voineet kadehtia. Siitä he ymmärsivät, että maalaisnuorukaiselta näyttävä olento olikin nainen, vieläpä varsin hentoinen, ja kaunein kaikista, joita olivat siihen saakka nähneet kirkkoherra ja parturi, vieläpä Cardeniokin, ellei hän olisi nähnyt ja tuntenut Luscindaa, sillä hän vakuutti myöhemmin ainoastaan Luscindan kauneuden kykenevän kilpailemaan tuon kanssa. Pitkät, vaaleat suortuvat eivät peittäneet ainoastaan hänen hartioitaan, vaan verhosivat hänet kokonaan joka puolelta, sillä hänen ruumiistaan ei ollut näkyvissä mitään muuta kuin jalat; niin verrattoman runsaat olivat hänen hiuksensa. Jos hänen jalkansa olivat veden huuhtelemina näyttäneet kristallinkappaleilta, niin kädet, joilla hän hiuksiaan suki, näyttivät suortuvain keskellä hohtavilta kuin lumi. Kaikki tämä sai kolme katselijaa entistä enemmän ihmettelemään ja haluamaan saada tietää, kuka hän oli. Senvuoksi he päättivät näyttäytyä, ja heidän noustessaan kaunis tyttö kohotti päätään, pyyhkäisi molemmin käsin hiukset silmiltään ja tähysti, kuka oli melua aikaansaanut. Tuskin ehdittyään heidät nähdä hän sitten kavahti jaloilleen ja hukkaamatta aikaa kenkimiseen ja hiusten kokoamiseen tarttui kovin kiireesti vieressään olevaan nyyttiin, missä nähtävästi oli vaatteita, aikoen hämmentyneenä ja säikähtyneenä lähteä pakoon; mutta hän ei ollut ehtinyt kuuden askelen päähän, kun kaatui maahan, koska hänen hennot jalkansa eivät voineet sietää särmikkäitä kiviä. Sen nähtyään kaikki kolme kiiruhtivat hänen luokseen, ja kirkkoherra virkkoi ensimmäisenä:

— Pysähtykää, hyvä neiti, olittepa kuka tahansa, sillä ne, jotka tässä näette, aikovat vain teitä palvella; teillä ei ole mitään syytä lähteä vauhkosti pakoon, sillä jalkanne eivät teitä kannata emmekä me voi sitä sallia.

Tyttö oli niin hämmästynyt ja hämillään, ettei vastannut tuohon mitään. Niin he tulivat hänen luokseen, ja kirkkoherra tarttui hänen käteensä jatkaen:

— Mitä pukunne meiltä salaa, neiti, sen hiuksenne meille paljastavat selvästi osoittaen, kuinka melkoiset ovat nähtävästi olleet ne syyt, jotka ovat saaneet teidät verhoamaan kauneutenne niin arvottomaan valhepukuun ja kuljettaneet sen tällaiseen erämaahan, missä olemme vain onnellisen sattuman nojalla teidät tavanneet, saadaksemme ainakin neuvoillamme teitä auttaa, ellei kärsimystenne lopullinen lievittäminen olekaan meille mahdollinen; mikään onnettomuus näet ei voi ahdistaa ihmistä niin kovin eikä äityä niin äärimmilleen, elämän vielä kestäessä, että kieltäytyisi kuuntelemasta neuvoakaan, joka hyvin aikomuksin tarjotaan kärsivälle. Toipukaa siis, hyvä neiti tai herra, mikä tahtonettekaan olla, meidän ilmaantumisemme aikaansaamasta säikähdyksestä ja kertokaa meille onnellinen tai onneton kohtalonne, sillä tulette näkemään, että me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen olemme valmiit myötätuntoisesti suhtautumaan teidän onnettomuuksiinne.

Kirkkoherran näin puhuessa valhepukuinen nuori nainen seisoi kuin tyrmistyneenä, katsellen heitä kaikkia, huuliaan liikuttamatta ja sanaakaan virkkaamatta, kuin yksinkertainen maalaisihminen, jolle arvaamatta näytetään jotakin merkillistä ja milloinkaan näkemätöntä. Mutta kirkkoherran sitten lausuttua jälleen muuta samansuuntaista hän lopetti vaitiolon syvään huoaten ja sanoen:

— Koska tämän vuorimaan autius ei ole kyennyt minua kätkemään eivätkä vapaiksi valahtaneet hiukseni sallineet minun kieleni lausua valhetta, olisi hyödytöntä uskotella teille uudelleen sellaista, minkä uskoisitte todeksi pikemmin kohteliaisuudesta kuin mistään muusta syystä, jos ollenkaan sitä uskoisitte. Niin ollen, hyvät herrat, sanon teille, että kiitän teitä esittämästänne tarjouksesta, joka velvoittaa minua täyttämään kaikki, mitä olette minulta pyytäneet, vaikka pelkään, että kertomus onnettomuuksistani tulee herättämään teissä myötätunnon ohella mielipahaa, koska ette voi keksiä mitään keinoa niiden korjaamiseksi tai lohdutusta niiden lievittämiseksi. Mutta siitä huolimatta ja jottei kunniallisuuteni joudu silmissänne epäilyttävään valoon, kun olette jo havainneet minut naiseksi ja näette minut nuorena, yksinäisenä ja näissä pukimissa, mitkä seikat kaikki yhdessä ja kukin erikseen voivat tärvellä kuinka hyvän maineen tahansa, minun täytynee kertoa teille, mitä mielelläni salaisin, jos voisin.

Kaiken tuon lausui nyt kauniina nuorena naisena esiintyvä keskeytymättä, niin sujuvasti ja niin sointuvalla äänellä, että kuuntelijat ihmettelivät yhtä paljon hänen älyään kuin kauneuttaan. Kun he sitten jälleen vakuuttivat tahtovansa suoda hänelle apua ja uudelleen pyysivät häntä täyttämään lupaustansa, ei hän sallinut heidän enempää kehoittaa, vaan sievästi vedettyään kengät jalkaansa ja koottuaan hiuksensa istuutui paadelle ja kolmen kuuntelijan istuuduttua lähelle häntä alkoi, vaivoin pidättäen silmiin kihoavia kyyneliä, kertoa elämänsä tarinaa seuraavaan tapaan:

— Täällä Andalusiassa on kaupunki, jonka nimeä käyttää eräs herttua ollen siten yksi niistä ylhäisistä henkilöistä, joita Espanjassa mainitaan grandien nimellä. Hänellä on kaksi poikaa: vanhempi on hänen tilustensa ja nähtävästi myös hänen hyvien ominaisuuksiensa perijä, mutta nuoremmasta en tiedä, mitä hän lienee saanut perintöosakseen, ellei Vellidon petollisuutta ja Ganelonin kavaluutta. Tämän herran alustalaisiin kuuluvat vanhempani, jotka ovat alhaista sukua, mutta niin rikkaat, ettei heillä, jos heidän syntyperänsä olisi heidän varallisuutensa veroinen, olisi mitään toivomisen varaa eikä minun tarvitsisi pelätä joutuvani siihen onnettomuuteen, niissä nyt näette minun olevan: kova kohtaloni näet ehkä johtuu siitä, että he valitettavasti eivät olleet syntyneet jalosukuisina. He tosin eivät ole niin alhaisia, että heidän sopisi hävetä säätyänsä, mutta eivät myöskään niin ylhäisiä, että voisin olla otaksumatta onnettomuuteni johtuvan heidän alhaisesta sukuperästään. He ovat talonpoikaista, aatelitonta väkeä, mutta heidän suonissaan ei virtaa minkään huonossa maineessa olevan heimon verta, he ovat, kuten sanotaan, ikivanhoja kristittyjä ja niin varakkaita, että heidän rikkautensa ja suurellinen elämäntapansa vähitellen varmaan koroittavat heidät aateliseen, jopa ritarilliseenkin säätyyn. Parhaana rikkautenaan ja aatelinaan he kumminkin pitivät sitä, että minä olin heidän tyttärensä, ja koska heillä ei ollut ketään muuta perillistä, poikaa enempää kuin tytärtäkään, niin he pitivät rakastavina vanhempina minusta hellempää huolta kuin kutkaan muut vanhemmat. Minä olin kuvastin, jossa he itseään katselivat, heidän vanhuutensa tuki ja se päämäärä, mihin suuntautuivat kaikki heidän taivaitatavoittelevat toiveensa, jotka minäkin täysin omaksuin, koska ne olivat kaikin puolin, hyvät. Minä vallitsin heidän varojaan samoinkuin heidän sydämiään: pestasin ja erotin palvelijoita, kylvöä ja satoa koskevat määrät ja tilit kulkivat minun käsieni kautta, minä pidin kirjaa öljypusertimista, viinikuurnista, suuremmasta ja pienemmästä karjasta ja mehiläispesistä, sanalla sanoen kaikesta, mitä isäni laisella varakkaalla maanviljelijällä voi olla ja on. Minä olin taloudenhoitaja ja talon emäntä ja toimin niin uutterasti sekä niin hyvin vanhempieni odotuksia tyydyttäen, että siitä puhuessani tuskin voin liioitella. Niinä päivän hetkinä, jotka jäivät käytettävikseni, kun olin määrännyt tehtävät työnjohtajille, rengeille ja päiväpalkkalaisille, minä askartelin toimissa, jotka ovat nuorille tytöille yhtä soveliaita kuin tähdellisiäkin, neulaa, nypläystyynyä ja varsinkin rukkia käyttäen. Ja luopuessani toisinaan näistä askareista minä luin mielelläni jotakin hartauskirjaa tai soitin harppua, sillä olin kokemuksesta tullut huomaamaan, että musiikki tyynnyttää levotonta mieltä ja lievittää sielun itävää murhetta. Tällaista elämää siis vietin vanhempieni kodissa, ja se seikka, että olen sitä näin yksityiskohtaisesti kuvaillut, ei ole johtunut kerskailunhimosta eikä halusta osoittaa olevani rikas, vaan olen niin tehnyt, jotta havaittaisiin, kuinka syyttömästi olen joutunut mainitsemastani hyvästä asemasta siihen onnettomaan tilaan, jossa nyt olen.

Sattui siis niin, että minun viettäessäni aikojani näissä monissa askareissa ja kerrassaan ulkomaailmasta eristettynä, melkein kuin luostarissa, kuten luulin, vain talon palvelijoiden näkemänä, koska niinä päivinä, joina kävin kirkossa, olin matkassa aamuvarhaisesta, aina äitini ja palvelijattarien seurassa, ja liikkuen niin huolellisesti hunnutettuna, että silmäni tuskin näkivät maata enempää kuin askelteni alan, kaikesta siitä huolimatta rakkauden tai oikeammin joutilaisuuden katse, joka on terävämpi kuin ilveksen, osui minuun Don Fernandon lemmenhimoisista silmistä; se näet oli herttuan jo mainitsemani nuoremman pojan nimi.

Kertoja oli tuskin ehtinyt mainita Don Fernandon, kun Cardenion kasvot vaihtoivat väriä ja hikiherneet kihosivat esiin hänen joutuessaan niin ankaran mielenliikutuksen valtaan, että kirkkoherra ja parturi, sen huomattuaan, pelkäsivät häntä kohtaavan sellaisen hulluudenpuuskan, jonka olivat kuulleet aika ajoin häntä ahdistavan. Cardenio oli kumminkin vain tuskanhiessä ja aivan hiljaa, katsoa tuijottaen maalaistyttöön, jonka arvasi aikaisemmin kuulemistaan kertomuksista tutuksi. Mutta tyttö ei välittänyt Cardenion mielenliikutuksesta, vaan jatkoi tarinaansa sanoen:

Ja tuskin olivat hänen silmänsä ehtineet nähdä minut, kun hän (kuten myöhemmin kertoi) rakastui minuun niin kiihkeästi kuin hänen menettelynsä selvästi osoitti. Mutta lopettaakseni pian kertomuksen lukemattomista onnettomuuksistani sivuutan vaieten ne toimet, joihin on Fernando ryhtyi voidakseen minulle ilmaista tunteitaan: hän lahjoi koko talonväen, antoi ja tarjosi omaisilleni lahjoja ja suosionosoituksia; päivät pääksytysten oli kadullani juhlaa ja huvia, yöllä ei kukaan voinut nukkua soitolta ja laululta; lemmenkirjeitä, jotka jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saapuivat luokseni, oli loputtoman paljon, kaikki täynnä rakkauttahehkuvia lauseita ja tarjouksia, sisältäen enemmän lupauksia ja valoja kuin kirjaimia. Tuo ei kumminkaan minua hellyttänyt, vaan päinvastoin sai minut niin karsaaksi kuin hän olisi ollut veriviholliseni ja kuin hän olisi tehnyt aivan vastakkaisessa tarkoituksessa kaiken, mihin ryhtyi saadakseen minulta vastarakkautta. Don Fernandon kohteliaisuus ei tosin tuntunut minusta vastenmieliseltä eikä hänen kosintansa tungettelevalta, sillä mieleeni nousi eräänlaista tyytyväisyyttä, kun huomasin niin ylhäisen herran itseäni rakastavan ja arvostavan, eikä minua suinkaan pahoittanut lukea hänen kirjeistään minulle osoitettua ylistystä; siinä suhteessa näet minusta tuntuu, että olimmepa me naiset kuinka rumia tahansa, me sittenkin aina mielellämme kuulemme itseämme sanottavan kauniiksi. Kaikkea tätä kuitenkin vastusti siveyteni sekä vanhempieni alinomaiset varoitukset; he näet tiesivät aivan varmaan Don Fernandon kiintymyksestä, koska hän ei enää ollenkaan välittänyt, vaikka koko maailma olisi saanut sen tietää. Vanhempani sanoivat uskovansa kunniansa ja hyvän nimensä yksinomaan hyveeni ja kuntoni varaan ja kehoittivat minua ottamaan huomioon, millainen säätyero oli minun ja Don Fernandon välillä, minkä nojalla voisin tulla oivaltamaan, että hänen aikeensa (vaikka hän itse väittäisi toisin) kohdistuivat enemmän hänen omaan nautintoonsa kuin minun menestykseeni; he sanoivat vielä olevansa valmiit, jos haluaisin jotenkin torjua hänen sopimatonta pyydettään, heti minut naittamaan kenen kanssa itse hyväksi näin, joko jonkun oman paikkakuntamme tai lähiseutujen ylhäisimpiin kuuluvan henkilön kanssa, sillä he voivat suuren varallisuutensa ja minun hyvän maineeni nojalla edellyttää siinä suhteessa mitä tahansa. Minä käytin näitä varmoja lupauksia ja heidän lausumainsa ilmeistä pätevyyttä tukemaan omaa lujuuttani enkä huolinut milloinkaan vastata Don Fernandolle sanaakaan, mikä olisi saattanut herättää hänessä kaukaisintakaan pyyteensä toteutumisen toivetta.

Tämä pidättyväisyyteni, joka hänen mielestään varmaan oli ynseyttä, nähtävästi kiihti sitäkin enemmän hänen irstasta himoaan; sillä nimellä näet tahdon mainita hänen minulle osoittamaansa kiintymystä, josta ette olisi saaneet nyt mitään tietää, jos se olisi ollut moitteeton, koska siinä tapauksessa ei olisi ollut mitään aihetta kertoa siitä teille. Vihdoin Don Fernando sai tietää, että vanhempani aikoivat naittaa minut, jottei hän enää toivoisi minua omakseen, tai ainakin, jotta minulla olisi lukuisampia naispuolisia suojelijoita, ja tämä uutinen tai epäilys sai hänet tekemään, mitä nyt teille kerron. Eräänä yönä, kun olin huoneessani, missä seuranani oli vain eräs palvelustyttö, ja ovet oli huolellisesti lukittu, jottei kunniani joutuisi vaaralle alttiiksi niinkään varomattomuuden vuoksi, huomasin yhtäkkiä, ollenkaan tietämättä ja aavistamattakaan, miten se oli mahdollista, kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta, hänen seisovan edessäni hiljaisen ja lukitun kammioni yksinäisyydessä. Hänet nähdessäni hämmennyin niin, että maailma silmissäni musteni ja kieleni kerrassaan mykistyi. En siis kyennyt huutamaan enkä usko, että hän olisi suonut siihen tilaisuuttakaan, sillä hän syöksyi kohta luokseni ja sulki minut syliinsä (minulla näet, kuten sanottu, ei ollut voimia puolustautumiseen, niin hämmentynyt olin) ja alkoi lausua minulle sellaisia sanoja, etten ymmärrä, kuinka valhe saattaa sovittaa niitä niin taitavasti, että kuulostavat niin tosilta. Pettäjä osasi menetellä siten, että hänen kyynelensä vakuuttivat oikeiksi hänen sanojaan ja huokauksensa hänen tarkoituksiaan. Minä, oman onneni nojaan jäänyt tyttö rukka, joka en ollut omaisteni keskuudessa eläen ollenkaan tottunut tällaisiin seikkoihin, aloin, en tiedä miten, pitää noita petollisia puheita tosina, en kumminkaan siinä määrässä, että hänen kyynelensä ja huokauksensa olisivat taivuttaneet minua liialliseen myötätuntoon. Kun siis olin ehtinyt hiukan toipua säikähdyksestäni, sain jossakin määrin takaisin menettämääni rohkeutta ja sanoin hänelle päättävämmin kuin olisin luullut voivani sanoa: »Herra, jos olisin villin jalopeuran kynsissä, niinkuin nyt olen sinun käsissäsi, ja minut luvattaisiin varmasti pelastaa, jos suostuisin tekemään tai sanomaan jotakin, mikä vahingoittaisi kunniaani, niin minun olisi yhtä mahdoton mitään sellaista tehdä tai sanoa kuin on mahdotonta tehdä ollutta olemattomaksi. Vaikka siis käsivartesi vangitsevat ruumiini, on sieluni sidottu hyviin aikomuksiini, jotka ovat tuiki toisenlaiset kuin sinun, kuten tulet näkemään, jos tahdot käydä niitä toteuttamaan väkivalloin. Minä olen alustalaisesi, mutta en orjasi; aatelisen veresi vuoksi sinulla ei ole eikä saa olla valtaa häpäistä ja halveksia minun alhaista sukuperääni: minä, aateliton talonpoikaistyttö, pidän itseäni sinun, herran ja ritarin veroisena. Sinun väkivaltaisuutesi ei minuun ollenkaan tehoa, rikkauttasi en pidä missään arvossa, sanasi eivät kykene minua pettämään eivätkä huokauksesi ja kyynelesi minua hellyttämään. Jos havaitsisin jotakin sellaista hänessä, jonka vanhempani antaisivat puolisokseni, niin tahtoni noudattaisi hänen tahtoansa eikä mitenkään sotisi sitä vastaan, joten siis suostuisin vapaaehtoisesti, vaikka vastenmielisestikin, siihen, mitä sinä, herra, nyt niin kiihkeästi tavoittelet, kunhan säilyttäisin kunniani. Olen sanonut sinulle kaiken tämän, koska ei ole ajattelemistakaan, että minusta voisi mitään saada kukaan muu kuin laillinen puolisoni.» — »Ellei mikään muu sinua arveluta, ihana Dorotea» (se näet on minun onnettoman nimi) — sanoi petollinen ritari — »niin lupaan olla sinun omasi, ja olkoot lupaukseni todistajina taivaat, joilta ei mikään ole salattu, sekä tämä sinun huoneessasi olevan Jumalanäidin kuva.»

Kuullessaan hänen mainitsevan itseään Dorotean nimellä Cardenio joutui jälleen mielenliikutuksen valtaan ja katsoi nyt varsin varmaksi alkuperäisen otaksumansa. Hän ei kumminkaan tahtonut keskeyttää kertomusta, koska halusi kuulla, mihin päätyisi tarina, jonka hän jo melkein täysin tunsi, ja virkkoi senvuoksi vain:

– Doroteako on nimesi, señora? Olen kuullut puhuttavan eräästä toisesta samannimisestä, jonka kohtalo on kenties yhtä kova kuin sinun. Mutta jatka kertomustasi, sillä tulee aika, jolloin kerron sinulle seikkoja, jotka tulevat sinua säikähdyttämään samoinkuin surettamaankin.

Dorotea kiinnitti nyt huomiota Cardenion puheisiin ja hänen eriskummalliseen ja repaleiseen pukuunsa ja pyysi häntä, jos hän jotakin tiesi hänen oloistaan, heti hänelle ilmoittamaan, koska hän, jos kohtalo oli vielä varannut hänelle jotakin hyvää, uskaltaisi kestää minkä uhkaavan vastoinkäymisen tahansa, omasta puolestaan varmaan uskoen, ettei voisi sattua enää mitään, mikä lisäisi rahtuakaan hänen nykyiseen onnettomuuteensa.

— Sanoisin sinulle ajatukseni viipymättä, — vastasi Cardenio —jos otaksumani olisi oikea; mutta otollinen hetki ei ole vielä mennyt eikä sinulle ole ollenkaan tärkeätä saada se tietää.

— Olipa miten tahansa, — vastasi Dorotea — minä jatkan kertomustani. Don Fernando otti huoneessa olevan pyhän kuvan asettaen sen vihkimisemme todistajaksi; hän lupasi mitä tehoisimmin sanoin ja voimallisimmin valoin olla minun aviopuolisoni, vaikka minä, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanottavaansa, kehoitin häntä tarkoin harkitsemaan, mitä teki, ja ajattelemaan, millainen harmi koituisi hänen isälleen, kun hän kuulisi poikansa menneen naimisiin talonpoikaistytön, oman alustalaisensa kanssa. Sanoin, ettei hänen pitänyt antautua kauneuteni sokaistavaksi, olipa se millainen tahansa, koska se ei kumminkaan riittäisi hänen tekemänsä virheen puolustukseksi, ja että hänen, jos tahtoi rakkautensa tähden tehdä minulle jotakin hyvää, tuli sallia minun kohtaloni muodostuvan säätyni edellytysten mukaiseksi, koska sellaiset epäsuhtaiset liitot eivät milloinkaan tuota solmijoilleen oikeata iloa eivätkä kykene kauan säilyttämään alkuperäistä riemullista sävyään. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä nyt olen tässä sanonut, ja paljon muuta, mitä en enää muista, mutta mikään ei voinut saada häntä luopumaan aikomuksestaan, yhtä vähän kuin henkilö, joka ei aio maksaa sitoumuksensa mukaan, välittää koronkiskojan kanssa sopimusta solmiessaan vaikeistakaan ehdoista. Minä harkitsin tällöin asiaa nopeasti mielessäni ja ajattelin näin: »En varmaankaan ole ensimmäinen, joka on avioliiton nojalla kohonnut alhaisesta säädystä korkeaan, eikä Don Fernando ole ensimmäinen, jonka kauneus tai sokea intohimo (mikä tässä on todennäköisempi) on saanut ottamaan säädyltään alhaisemman elämänkumppanin. Koska siis en noudata mitään ennenkuulumatonta ja uutta tapaa, on parasta, että otan omakseni kohtalon nyt minulle tarjoaman kunnian, vaikka hänen minulle osoittamansa kiintymys ei kestäisikään kauempaa kuin hänen pyyteensä tyydytys, sillä minä olen niinmuodoin kumminkin hänen puolisonsa Jumalan edessä. Jos sitävastoin mielin hänet ynseästi torjua, niin hän, tuossa mielentilassa ollen, välittää vähät velvollisuudestaan ja käyttää väkivaltaa, joten menetän kunniani voimatta mitenkään puolustautua, kun minua väittää syylliseksi joku, joka ei tiedä, kuinka syyttömästi olen tähän tilaan joutunut. Mitkä perusteet riittäisivätkään saamaan vanhempani ja muut varmasti uskomaan, että tämä herra on tullut minun huoneeseeni minulta lupaa saamatta?» Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset risteilivät silmänräpäyksen aikana mielessäni, ja kaikkein voimakkaimmin alkoivat minuun vaikuttaa ja saada minua taipumaan siihen, mikä aavistamattani tuli turmiokseni, Don Fernandon vannomat valat, ne pyhät todistajat, joihin hän vetosi, hänen vuodattamansa kyynelet ja vihdoin vielä hänen olemuksensa ja luonnollinen viehätyksensä, mikä niin lukuisien aito rakkauden ilmausten säestelemänä olisi voinut valloittaa toisenkin yhtä vapaan ja siveän sydämen. Minä kutsuin palvelijattareni, jotta hän olisi maallisena todistajana taivaallisten ohella, Don Fernando toisti ja vakuutti vannomiaan valoja, kutsui uusia pyhimyksiä todistajiksi aikaisemmin mainitsemiensa lisäksi, sanoi kiroavansa itsensä tuhansin kerroin, ellei tulisi pitämään, mitä lupasi. Hänen silmiinsä tulvahtivat jälleen kyynelet, ja hän huokaili entistä haikeammin, painoi minut yhä kiinteämmin syliinsä, mistä ei ohut minua koko aikana päästänyt, ja niin minä palvelijattareni jälleen huoneesta poistuttua menetin neitseyteni ja Don Fernandosta tuli lopullisesti uskoton pettäjä.

Onnettomuuteni yötä seuraava päivä ei kumminkaan saapunut niin nopeasti kuin luulen Don Fernandon toivoneen, sillä himon tultua tyydytetyksi on suurimpana nautintona päästä pois sieltä, missä päämäärä on saavutettu. Sanon tämän siksi, että Don Fernando pyrki kiireesti lähtemään luotani ja oli ulkona kadulla jo ennen päivänkoittoa, apunaan palvelijattareni, joka oli hänet huoneeseeni johdattanut. Lähtiessään hän sanoi minulle (vaikka ei yhtä tulisen kiihkeästi kuin tultuaan), että voin luottaa hänen uskollisuuteensa ja että hänen vannomansa valat olivat lujat ja oikeat, ja otti varmemmaksi vakuudeksi sormestaan kallisarvoisen sormuksen pannen sen minun sormeeni. Niin hän meni, ja minä jäin. En tiedä, olinko surullinen vai iloinen, mutta varmaan tiedän, että olin odottamattoman tapahtuman vuoksi hämmentynyt ja mietteissäni ja melkein suunniltani. En uskaltanut enkä muistanutkaan torua palvelijatartani petoksesta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulkemalla Don Fernandon huoneeseeni, sillä en kyennyt vielä ratkaisemaan, oliko se, mitä minulle oli sattunut, onnea vai onnettomuutta. Don Fernandolle sanoin hänen poistuessaan, että hän, koska kerran nyt olin hänen omansa, voi tulla luokseni samalla tavalla seuraavinakin öinä, kunnes asia, hänen niin tahtoessaan, tulisi julkiseksi. Mutta hän saapui ainoastaan seuraavana, ja kului toista kuukautta, jona aikana en tavannut häntä kadulta enkä kirkosta. Sain nähdä turhaa vaivaa häntä etsiessäni, vaikka tiesin hänen olevan kaupungissamme ja käyvän melkein joka päivä metsällä, mikä oli hänen erikoinen mielihuvinsa.

Tiedän hyvin, kuinka katkerat ja tuskalliset minulle olivat nämä päivät ja hetket, ja tiedän, kuinka silloin aloin epäillä, jopa kerrassaan lakata luottamasta Don Fernandon uskollisuuteen; tiedän myös, että palvelijattareni nyt sai kuulla häikäilemättömän tekonsa vuoksi ne soimaukset, joita ei ollut aikaisemmin kuullut, ja tiedän, kuinka minun täytyi varoa kyyneliäni ja kasvojeni ilmeitä, jotta vanhemmillani ei olisi aihetta kysyä, miksi olin alakuloinen, siten pakottaen minua etsimään selitykseksi valheita. Kaikki tämä kumminkin loppui kerrassaan, kun saapui hetki, jolloin kaikesta hienotunteisuudesta luovuttiin, kunniallinen harkinta päättyi, kärsivällisyys oli lopussa ja salaiset aivoitukseni tulivat ilmi. Niin tapahtui senvuoksi, että muutamia päiviä myöhemmin paikkakunnallamme kerrottiin Don Fernandon menneen eräässä lähiseudun kaupungissa naimisiin jonkun ylen ihanan neidon kanssa, joka oli erittäin ylhäisten vanhempien lapsi, vaikka ei niin varakas, että olisi myötäjäistensä nojalla saattanut pyrkiä niin korkeaan liittoon. Neidon nimen sanottiin olevan Luscinda, ja kerrottiin vielä muista, varsin merkillisistä seikoista, joita oli hänen vihkiäisissään sattunut.

Cardenio kuuli Luscindan nimen, mutta kohautti vain hartioitaan, puri huuliaan ja levitti kulmiaan, minkä jälkeen hänen silmistään tulvahti kaksi kyynelvirtaa. Dorotea jatkoi kumminkin kertomustaan:

Tämä murheellinen uutinen saapui kuuluviini, mutta sydämeni ei siitä suinkaan jäätynyt jääksi, vaan syttyi niin valtavaan vihaan ja raivoon, että olin vähällä syöksyä huutaen kaduille julistamaan sitä uskottomuutta ja petosta, joka oli tullut osakseni. Tämän vimman kuitenkin viihdytti hetkellisesti ajatus, että jo samana yönä toteuttaisin, mitä sitten teinkin: minä pukeuduin näihin vaatteisiin, jotka sain eräältä isäni palveluksessa olevalta paimenpojalta, jolle kerroin koko onnettomuuteni pyytäen häntä lähtemään kanssani siihen kaupunkiin, missä vihamieheni kuului oleskelevan. Poika ensin moitti uhkayritystäni ja tuomitsi kelvottomaksi päätökseni, mutta huomattuaan sitten, etten missään tapauksessa aikeestani luopunut, tarjoutui minua saattelemaan, kuten sanoi, maailman loppuun saakka. Minä sulloin heti liinaiseen tyynynpäällykseen naisen vaatteet, joitakin koruja ja rahoja kaiken varalta, ja niin minä sitten poistuin kotoa yön hiljaisuudessa, antamatta mitään tietoa petolliselle palvelijattarelleni, seuranani paimen ja paljon ajatuksia, ja lähdin kohti kaupunkia jalkaisin, mutta sittenkin kuin siivillä, koska halusin hartaasti ehtiä pian perille, ellei estämään, mitä otaksuin jo tapahtuneeksi, niin ainakin vaatimaan Don Fernandoa sanomaan, kuinka hänellä oli ollut sydäntä niin tehdä. Kahden ja puolen päivän kuluttua saavuin perille ja tiedustelin kaupunkiin tullessani Luscindan vanhempien taloa, ja ensimmäinen, jolta sitä kysyin, vastasi minulle enemmän kuin halusin tietää. Hän neuvoi minulle talon ja kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tyttären vihkiäisissä, mikä on niin yleisesti tunnettua, että kaikkialla keräydytään ryhmiin siitä keskustelemaan. Hän kertoi minulle, että Luscinda, Don Fernandon mentyä hänen kanssaan naimisiin, samana iltana, luvattuaan ottaa hänet aviomiehekseen, oli vaipunut syvään tainnostilaan ja että hänen miehensä, käytyään avaamaan hänen liiviään, jotta hän voisi helpommin hengittää, löysi Luscindan itsensä kirjoittaman kirjeen, jossa tämä selitti ja vakuutti olevan mahdotonta, että hänestä tulisi Don Fernandon puoliso, koska hän oli jo Cardenion, joka miehen kertomuksen mukaan oli eräs sangen ylhäinen saman kaupungin herra, ja että hän oli antanut Don Fernandolle myöntösanansa ainoastaan totellakseen vanhempiansa. Lyhyesti sanoen: hän kertoi kirjeen sisällön olleen sellaisen, että siitä nähtiin hänen aikoneen surmata itsensä heti vihkimisen jälkeen, ja siinä oli ilmoitettu ne syytkin, joiden vuoksi hän oli elämästä lähtenyt; ja kaikkea tätä sanotaan vahvistaneen todeksi tikarin, joka oli löydetty hänen yllään olevista vaatteista. Kaiken tämän havaittuaan Don Fernando katsoi Luscindan pitäneen häntä pilanaan, solvanneen ja halveksineen häntä, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, ennenkuin hän oli ehtinyt herätä tainnoksistaan, aikoen iskeä häntä löydetyllä tikarilla, ja olisi niin tehnytkin, elleivät Luscindan vanhemmat ja muut läsnäolevat olisi häntä siitä estäneet. Kerrottiin vielä, että Don Fernando oli heti poistunut kaupungista ja ettei Luscinda ollut herännyt tainnoksistaan ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin hän ilmoitti vanhemmilleen olevansa mainitun Cardenion laillinen puoliso. Minä sain vielä tietää, että Cardenio, kuten väitettiin, oli ollut läsnä vihkiäisissä ja että hän, nähtyään Luscindan vihittynä, mitä ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, oli epätoivoissaan lähtenyt kaupungista, sitä ennen kirjoitettuaan kirjeen, jossa selitti, kuinka Luscinda oli häntä loukannut, ja ilmoitti poistuvansa paikkaan, mistä ihmiset eivät kuuna päivänä häntä löytäisi. Kaikki tämä oli yleisesti tunnettua koko kaupungissa, ja kaikki ihmiset puhuivat siitä, sitäkin enemmän, kun saivat vielä tietää, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista ja kaupungista; häntä näet ei löydetty mistään, ja hänen vanhempansa olivat menettää järkensä eivätkä tietäneet, mitä tehdä, jotta hänet löytäisivät. Saamani tiedot elvyttivät toiveitani, ja minä pidin parempana, etten ollut ollenkaan kohdannut Don Fernandoa kuin jos olisin kohdannut hänet naineena, sillä minusta näytti, ettei pelastuksen ovi ollut minulta vielä tyyten suljettu; ajattelin näet, että taivas kenties oli asettanut tuon esteen hänen toisen avioliittonsa tielle, jotta hän tulisi käsittämään, mitä oli ensimmäiselle velkaa, sekä ottamaan huomioon, että hän oli kristitty ja velvollinen ajattelemaan enemmän sieluaan kuin maallisia seikkoja. Minä tarkastelin kaikkia näitä asioita mielessäni puolelta ja toiselta ja lohduttelin itseäni lohdutusta löytämättä, kuvaillen mieleeni suuria ja hauraita toiveita pitääkseni yhä elämää, jota nyt inhoon.

Minun vielä ollessani kaupungissa, tietämättä mitä tehdä, kun en löytänyt Don Fernandoa, tuli korviini julkinen kuulutus, missä luvattiin suuri palkinto sille, joka löytäisi minut, mainittiin minun ikäni ja kuvailtiin pukua, joka oli ylläni; sitäpaitsi kuulin sanottavan, että nuori saattelijani oli vienyt minut pois vanhempieni luota, mikä seikka kovin koski minuun, sillä siitä näin, kuinka maineeni oli menoteillään, koska ei siinä kyllin, että olin pakoni vuoksi sen menettänyt, vaan lisäksi tuli vielä tieto, että olin karannut henkilön kanssa, joka oli niin alhainen eikä suinkaan ansainnut hellää kiintymystäni. Kuultuani kuulutuksen minä lähdin heti pois kaupungista palvelijani kanssa, jonka minulle vakuuttama uskollisuus näytti jo alkavan horjua, ja sinä yönä me tulimme tämän vuoriston tiheimpään metsään, koska pelkäsimme, että meidät löydettäisiin. Mutta onnettomuus, kuten sanotaan, kutsuu toista, kovan kohtalon loppu on tavallisesti uuden vielä pahemman alku, ja niin kävi nyt minun. Kun näet hyvä palvelijani, joka oli siihen saakka ollut uskollinen ja luotettava, näki minut tässä autiossa seudussa, niin hän yritti pikemmin oman konnamaisuutensa kuin minun kauneuteni yllyttämänä käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka tämä erämaa hänen nähdäkseen soi, ja ahdisti minua lemmentunnustuksillaan ollenkaan häpeämättä, pelkäämättä Jumalaa ja kunnioittamatta minua, ja kuullessaan minun vastaavan hänen julkeisiin ehdotuksiinsa jyrkin ja soveliain sanoin hän luopui hartaista pyynnöistä, joilla oli aluksi luullut jotakin saavuttavansa, ja alkoi käyttää väkivaltaa. Mutta vanhurskas taivas, joka harvoin, jos milloinkaan, jättää huomioonottamatta ja suosimatta vilpittömiä aikeita, auttoi minuakin niin, että vähiä voimiani vain hiukan ponnistaen syöksin hänet alas jyrkänteeltä, jättäen hänet sinne makaamaan, en tiedä, kuolleenako vai elävänä. Sitten lähdin, nopeammin kuin säikähdykseni ja uupumukseni tuntui sallivan, kauemmaksi tähän vuoristoon, ajattelematta ja suunnittelematta mitään muuta kuin tänne piiloutumista paetakseni isääni ja niitä, jotka hänen toimestaan minua etsivät. En tiedä, kuinka monta kuukautta on kulunut siitä, kun näissä aikeissa saavuin tänne, missä tapasin erään karjanomistajan, joka vei minut palvelijakseen erääseen tämän vuoriston keskellä sijaitsevaan kylään ja jonka palveluksessa olen ollut koko tämän ajan paimenpoikana, yrittäen aina pysytellä ulkosalla salatakseni hiuksiani, jotka nyt niin arvaamattani paljastivat minut teille. Uutteruuteni ja varovaisuuteni oli kuitenkin aivan turhaa, sillä isäntäni sai selville, etten ollut mies, ja silloin häneen iski sama paha ajatus kuin palvelijaani; mutta, koska sallimus ei aina suo vaikeuksien keralla keinoa niiden selvittämiseksi, en löytänyt mitään jyrkännettä tai kuilua syöstäkseni alas isäntäni ja päästääkseni hänet vaivastaan, niinkuin olin löytänyt palvelijaani varten, ja siksi pidin vähempänä vaikeutena poistua hänen luotaan ja kätkeytyä jälleen tähän jylhään seutuun kuin yrittää voimaini ja puolustelujeni avulla hänestä suoriutua. Painuin siis jälleen metsän suojaan etsiäkseni sieltä paikkaa, missä voisin aivan esteettömästi huokaillen ja itkien rukoilla taivasta armahtamaan onnettomuuttani sekä suomaan minulle voimia ja apua siitä pääsemään, tai päättääkseni päiväni tässä erämaassa, niin ettei jäisi jälkeäkään tästä kurjasta, joka on aivan syyttömästi antanut aihetta siihen, että hänestä puhutaan ja häntä panetellaan sekä kotiseudulla että vierailla paikkakunnilla.

Yhdeksäskolmatta luku,

missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

— Tämä, hyvät herrat, on totuudenmukainen kertomus onnettomasta kohtalostani; harkitkaa ja ratkaiskaa nyt, eikö minulla ollut riittävästi aihetta korviinne kantautuneisiin huokauksiin, kuulemiinne sanoihin ja silmistäni vuotaneisiin kyyneliin, vaikka niitä kaikkia olisi ollut vielä runsaamminkin. Ottaen huomioon onnettomuuteni laadun te varmaan oivallatte, että lohdutus on turhaa, koska siihen ei löydy mitään apua. Pyydän teitä vain (ja te voitte, kuten teidän tuleekin, sen varsin helposti tehdä) neuvomaan minua, missä voin säilyä hengissä menehtymättä pelkoon ja vapistukseen, joka minut valtaa, kun ajattelen, että etsijäni minut tapaavat; vaikka näet tiedän vanhempieni hellän rakkauden olevan varmana takeena siitä, että he ottaisivat minut hyvin vastaan, on se häpeäntunne, jonka valtaan joudun vain ajatellessanikin, että minun on astuminen heidän luokseen toisenlaisena kuin he olivat toivoneet, niin ankara, että mieluummin pakenen iäksi heidän näkyvistään kuin tulen heidän silmiensä eteen mielessäni ajatus, että he katsovat minun luopuneen siitä kunniallisuudesta, jota he olivat varmaan minulta odottaneet.

Niin sanottuaan hän vaikeni, ja hänen kasvonsa peitti puna, joka sangen selvästi ilmaisi hänen sielunsa tuskaa ja häpeää. Hänen kuuntelijansa puolestaan säälivät samoinkuin ihmettelivätkin hänen kovaa kohtaloaan, ja vaikka kirkkoherran teki mieli heti häntä lohduttaa ja neuvoa, puuttui ensinnä puheeseen Cardenio kysyen:

— Sinäkö, señora, siis olet kaunis Dorotea, rikkaan Clenardon ainoa tytär?

Dorotea joutui ihmeisiinsä kuullessaan mainittavan isänsä nimen ja nähdessään, kuinka mitätön oli sen mainitsija; onhan näet jo aikaisemmin kerrottu, miten kehnoissa pukimissa Cardenio oli. Niinpä Dorotea virkkoikin hänelle:

– Entä kuka olette te, ystäväni, joka näytte tuntevan isäni nimen? Ellen väärin muista, en ole onnettomuudestani kertoessani sitä kertaakaan maininnut.

– Minä — vastasi Cardenio — olen se poloinen, jota Luscinda, mikäli te, señora, meille kerroitte, sanoi puolisokseen. Minä olen onneton Cardenio; ja sama henkilö, joka saattoi teidät nykyiseen onnettomaan tilaanne, on petollisuudellaan tehnyt minusta sellaisen kuin näette, repaleisen, alastoman, kaikkea inhimillistä lohdutusta vailla olevan olennon ja, mikä pahinta, järjettömän, sillä järkeni on selvä ainoastaan silloin, kun taivas salin minun lyhyen ajan sitä nauttia. Minä olin läsnä Don Fernandon suorittaessa petostaan, Dorotea, ja minä kuuntelin, suostuisiko Luscinda hänen puolisokseen lausumalla myöntösanansa. En uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseni, mihin hänen pyörtymisensä johtaisi tai miten vaikuttaisi hänen povestaan löydetty kirje, sillä sieluni ei ollut kyllin luja kestääkseen niin monta onnettomuutta yhdellä kertaa. Siksi jätinkin talon ja kärsivällisyyden, annoin kirjoittamani kirjeen vierasystävälleni, jota pyysin toimittamaan sen Luscindalle, ja lähdin tähän erämaahan aikoen täällä lopettaa elämäni, jota siitä hetkestä inhosin kuin verivihollistani. Kohtalo ei kumminkaan ole suvainnut ottaa sitä minulta, vaan on tyytynyt viemään järjen, kenties siitä syystä, että tahtoi säästää minut tähän onnelliseen hetkeen, jona olen saanut kohdata teidät. Jos näet on totta, mitä olette kertonut, kuten uskon olevan, on myös mahdollista, että taivas on varannut onnettomuuksiimme paremman päätöksen kuin luulemme. Kun kerran Luscinda ei voi mennä naimisiin Don Fernandon kanssa, koska on minun omani, eikä Don Fernando hänen kanssaan, koska on teidän, ja kun hän on niin julkisesti seikan ilmoittanut, voimme kaiketi toivoa, että taivas antaa meille omamme takaisin sen ollessa vielä koskematta, vieraan omaksi joutumatta ja tuhoutumatta. Ja koska meillä on tämä lohdutus, joka ei johdu mistään kaukaisesta toiveesta eikä perustu mielettömiin haaveisiin, rukoilen teitä, señora, tekemään kunniallisessa mielessänne toisen päätöksen, niinkuin aion tehdä minä, varautuen odottamaan parempaa onnea, sillä minä vannon teille, niin totta kuin olen ritari ja kristitty, etten jätä teitä, ennenkuin näen teidän saaneen omaksenne Don Fernandon, ja ellen voi järjen sanoilla saada häntä tajuamaan, mitä hän on teille velkaa, käytän hyväkseni ritariarvoni minulle suomaa vapautta oikeudenmukaisesti haastamalla hänet kaksintaisteluun hänen teille tekemänsä vääryyden vuoksi, huolimatta muistella kokemaani solvausta, jonka kostamisen jätän taivaan tehtäväksi käyden auttamaan teitä täällä maan päällä.

Cardenion sanat saivat kerrassaan hämmästyksen valtaan Dorotean. Hän ei tietänyt, miten kiittäisi niin suurenmoisesta auliudesta, ja aikoi tarttua hänen jalkoihinsa niitä suudellakseen. Cardenio ei kumminkaan sitä sallinut, ja lisensiaatti vastasi heidän molempien puolesta, sanoi täysin hyväksyvänsä Cardenion jalon ehdotuksen ja ennen kaikkea pyysi, neuvoi ja vannotti Doroteaa lähtemään kanssaan hänen kyläänsä, missä voisivat hankkia, mitä heiltä puuttui, ja missä pidettäisiin neuvoa, kuinka etsittäisiin Don Fernandoa tai vietäisiin Dorotea vanhempiensa luo tai tehtäisiin, mitä sopivaksi katsottaisiin. Cardenio ja Dorotea kiittivät häntä ja hyväksyivät tämän suosiollisen tarjouksen. Parturi, joka oli kaiken aikaa ollut vaiti ja ihmetyksen vallassa, lausui nyt hänkin suopeita sanojaan ja tarjoutui yhtä auliisti kuin kirkkoherra palvelemaan heitä kaikin puolin, mikäli voi toimia heidän hyödykseen; hän kertoi myös lyhyesti, miksi he olivat tänne tulleet, mainitsi Don Quijoten merkillisen hulluuden ja että he nyt odottivat hänen aseenkantajaansa, joka oli lähtenyt häntä etsimään. Cardenio muisti kuin unennäkönsä sen kiistan, johon oli joutunut Don Quijoten kanssa, ja kertoi siitä toisille, osaamatta kumminkaan sanoa, mikä oli ollut riidan aiheena. Samassa he kuulivat huutoja ja tunsivat huutajan Sancho Panzaksi, joka ei ollut löytänyt heitä siitä, mihin oli heidät jättänyt, ja senvuoksi nyt äänekkäästi huikkaili. He lähtivät häntä vastaan, ja heidän tiedusteltuaan, miten oli Don Quijoten laita, Sancho kertoi, että isäntä oli hänen saapuessaan ollut paljaalla paidallaan, laihana, ihan keltaisena ja nälkiintyneenä, huokailemassa valtiatartaan Dulcineaa, ja että hän, vaikka Sancho oli selittänyt valtiattaren vaativan häntä poistumaan näiltä tienoilta ja lähtemään Tobosoon, missä Dulcinea häntä odotti, oli vastannut lujasti päättäneensä olla ilmaantumatta hänen ihanuutensa eteen, kunnes oli suorittanut mainetöitä, jotka tekisivät hänet neidon suosion ansainneeksi. Jos asiat menisivät tätä menoaan, oli Sanchon mielestä vaara tarjona, ettei Don Quijotesta tulisikaan keisaria, kuten hänen velvollisuutensa vaati, eikä edes arkkipiispaa, mikä oli vähin mahdollisuus, ja siitä syystä hän kehoitti harkitsemaan, mitä oli tehtävä, jotta hänet saataisiin sieltä pois. Lisensiaatti vakuutti, että Sancho voi olla aivan huoletta, sillä he kyllä veisivät hänet sieltä pois, tahtoipa tai ei. Hän kertoi sitten Cardeniolle ja Dorotealle, mitä he olivat suunnitelleet Don Quijoten parantamiseksi tai ainakin voidakseen kuljettaa hänet kotiinsa. Siihen virkkoi Dorotea, että hän voisi esittää apuatarvitsevan neidin osaa paremmin kuin parturi, että hänellä sitäpaitsi oli mukanaan vaatteita, jotka tekivät näytännön aivan luontevaksi, ja että he saivat huoletta jättää hänen asiakseen kaikki, mitä tarvittiin heidän aikomuksensa toteuttamiseksi; hän näet oli lukenut paljon ritariromaaneja ja tunsi varsin hyvin sen kieliparren, jota hädänalaiset neidit käyttivät pyytäessään vaeltavilta ritareilta suosiollista apua.

– Niinpä ei muuta — virkkoi kirkkoherra — kuin käydään heti juoneen; onni osoittautuu varmaan meille suopeaksi, koska on niin äkkiarvaamatta avautunut mahdollisuus teidän auttamiseksenne, hyvät vieraat, ja me olemme samalla löytäneet keinon saavuttaaksemme, mitä olimme suunnitelleet.

Dorotea otti nyt nyytistään eräänlaisesta upeasta villakankaasta tehdyn kokonaisen puvun ja toisenlaisesta kauniista viheriästä kankaasta tehdyn mantiljan sekä lippaasta kaulanauhan ja muita koruja, jotka suori tuossa tuokiossa ylleen, niin että näytti tosiaankin rikkaalta ja ylhäiseltä naiselta. Hän sanoi ottaneensa tämän kaiken ja vielä muutakin mukaansa kaiken varalta kotoa lähtiessään, mutta toistaiseksi ei ollut tarjoutunut tilaisuutta niiden käyttämiseen. Kaikkia ihastutti erinomaisesti hänen sulonsa, viehättävä olemuksensa ja kauneutensa, ja he tuomitsivat typeräksi Don Fernandon, joka oli hylännyt semmoisen kaunottaren. Eniten oli kumminkin ihmeissään Sancho Panza, sillä hänestä tuntui (kuten totta olikin), ettei hän ollut ikäpäivinään nähnyt niin ihanaa olentoa; siksi hän pyysikin erittäin hartaasti kirkkoherraa sanomaan, kuka tuo kaunis neiti oli ja mitä hän haki näiltä tiettömiltä mailta.

— Tämä kaunis neiti, parahin Sancho, — vastasi kirkkoherra — on kerta kaikkiaan suuren valtakunnan Minomicónin perijätär suoraan alenevassa polvessa miehispuolelta ja on tullut etsimään isäntäänne pyytääkseen häneltä suosionosoitusta, nimittäin, että hän vaatii hyvitystä erään ilkeän jättiläisen tälle neidille tekemästä vääryydestä tai solvauksesta; ja niin tämä prinsessa on saapunut aina Guineasta asti, siellä kuultuaan, millaisessa maineessa isäntänne on oivallisena ritarina kaikkialla tunnetussa maailmassa.

— Hyvin etsitty ja hyvin keksitty, — virkkoi siihen Sancho Panza — ja sitä parempi, jos isännälläni on niin oiva onni, että hän saa hyvitetyksi tuon solvauksen ja korjaa tuon vääryyden tappamalla sen nartunpoikajättiläisen, josta teidän armonne puhuu ja jonka hän varmaan tappaakin, jos tapaa, ellei hän vain ole aave; aaveille näet isäntäni ei mahda yhtään mitään. Mutta erästä seikkaa minä mielin pyytää teiltä, herra lisensiaatti, muun muassa, nimittäin sitä, että teidän armonne, jos isäntäni tekisi mieli ruveta arkkipiispaksi, mitä minä juuri pelkään, neuvoo häntä heti naimaan tämän prinsessan. Siten hänelle käy mahdottomaksi ottaa vastaan arkkipiispan arvo, hän saa ihan vaivatta keisarikuntansa, ja minäkin saavutan, mitä haluan. Perinpohjin asiaa harkittuani olen näet sitä mieltä, ettei ole minulle hyväksi, jos isännästäni tulee arkkipiispa, minä kun olen kelvoton kirkon palvelukseen, koska olen nainut mies; ja jos nyt lähtisin hankkimaan tispanssia saadakseni nauttia kirkollisia tuloja, vaikka minulla on kuin onkin vaimo ja lapsia, niin eihän siitä mitään loppua tulisi. Niinpä siis, armollinen herra, koko niksi on siinä, että isäntäni heti nai tämän neidin, jonka nimeä en vielä tiedä ja jota siis en nimeltään mainitse.

— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — on prinsessa Minomicóna; koska näet hänen valtakuntansa on nimeltään Minomicón, on selvää, että hänen oma nimensä täytyy olla tuo.

— Ei epäilemistäkään; — vastasi Sancho — minä olen huomannut monenkin ottavan liika- ja sukunimensä siitä paikkakunnasta, missä ovat syntyneet, joten heillä on niininään Pedro de Alcala, Juan de Ubeda tai Diego de Valladolid, ja nähtävästi on Guineassakin vallalla sama tapa: että kuningattaret nimittävät itseään valtakuntiensa mukaan.

— Niin kaiketi, — sanoi kirkkoherra — ja mitä isäntänne naimiseen tulee, teen mitä suinkin voin.

Siitä Sancho oli kovin mielissään, ja kirkkoherra ihmetteli yhtä hartaasti hänen yksinkertaisuuttaan ja sitä, että miehen päähän olivat nähtävästi piintyneet samat hullutukset kuin hänen isäntäänsä, koska hän ilmeisesti piti varsin varmana, että Don Quijotesta tulisi keisari.

Dorotea oli sillävälin jo sijoittunut kirkkoherran muulin selkään, ja parturi oli sovittanut leukaansa härän häntäparran; sitten he kehoittivat Sanchoa opastamaan heitä Don Quijoten luo, huomauttaen, ettei hänen pitänyt olla tuntevinaankaan lisensiaattia eikä parturia, koska hänen isäntänsä keisariksi pääseminen riippui juuri siitä, ettei hän heitä tuntenut. Kirkkoherra ja Cardenio eivät halunneet lähteä heidän kerallaan; Cardenio senvuoksi, ettei Don Quijoten mieleen muistuisi heidän riitansa, kirkkoherra siksi, ettei hänen läsnäoloaan toistaiseksi kaivattu. He siis antoivat toisten mennä edellä ja seurasivat heitä hiljalleen jalkaisin. Kirkkoherra oli vielä neuvonut Doroteaa, miten hänen tuli menetellä, mutta Dorotea kehoitti heitä olemaan aivan huoletta: kaikki tulisi tapahtumaan täsmälleen niinkuin ritarikertomukset edellyttivät ja kuvailivat. He olivat kulkeneet suunnilleen kolme neljännespeninkulmaa, kun näkivät kalliorykelmän keskellä Don Quijoten, joka nyt oli pukeissaan, mutta ei varuksissaan, ja Dorotea, saatuaan Sancholta tietää, että tuo oli Don Quijote, sivalsi piiskalla ratsuaan hyvin parroitetun parturin häntä seuratessa. Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, hyppäsi asevartia muulinsa selästä ja kiiruhti kädet ojossa auttamaan alas neitiä. Dorotea astui vikkelästi ratsultaan, heittäytyi Don Quijoten eteen polvilleen eikä noussut, vaikka toinen kaikin voimin yritti saada häntä jaloilleen, vaan haastoi seuraavaan tapaan:

— Urhoollinen ja voimallinen ritari! Minä en suostu tästä nousemaan, ennenkuin teidän oivallisuutenne ja kohteliaisuutenne suo minulle suosionosoituksen, joka on koituva teidän oman persoonanne kunniaksi ja ylistykseksi sekä suureksi hyödyksi kaikkein lohduttomimmalle ja loukatuimmalle neidolle, mitä on nähty auringon alla. Ja jos väkevän käsivartenne urheus vastaa teidän kuolemattoman maineenne kaikua, niin olette velvollinen auttamaan tätä poloista, joka saapuu ylen kaukaisilta mailta, teidän mainehikkaan nimenne houkuttelemana, etsimään teitä auttajakseen kovissa kohtaloissaan.

— En vastaa teille sanaakaan, kaunis neiti, virkkoi Don Quijote — enkä kuuntele enää asiaanne, ellette sitä ennen nouse maasta.

— Minä en nouse, herra, — vastasi surunrasittama neiti — ellei teidän kohteliaisuutenne ensin lupaa minulle suosionosoitusta, jota anelen.

— Minä lupaan ja myönnän sen teille, — vastasi Don Quijote — mikäli sen suorittamisesta ei koidu haittaa tai vahinkoa kuninkaalleni, isänmaalleni tai hänelle, jonka hallussa on sydämeni ja vapauteni avain.

— Siitä ei tule olemaan haittaa eikä vahinkoa mainitsemillenne — virkkoi surumielinen neiti.

Samassa tuli Sancho Panza kuiskaamaan isäntänsä korvaan:

— Armollinen herra, te voitte hyvinkin luvata hänelle suosionosoituksen, jota hän pyytää, sillä sehän on pieni juttu: on vain surmattava jättiläiskoljo, ja tämä anelija on korkea prinsessa Minomicóna, Etiopian kuningaskunnan Minomicónin kuningatar.

– Olipa kuka tahansa; — vastasi Don Quijote — minä teen, mitä olen velvollinen tekemään ja mihin minua käskee omatuntoni sen kutsumuksen mukaan, jonka olen valinnut.

Sitten hän kääntyi neidin puoleen ja virkkoi:

– Suvaitkoon teidän ihanuutenne nousta, sillä minä suon teille sen suosionosoituksen, jota mielitte minulta pyytää.

– Lausun siis pyyntöni, — virkkoi neiti — nimittäin, että teidän ylevämielinen persoonanne nyt heti lähtee kanssani, minne teidät vien, ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään muuhun seikkailuun tai avunantoon, kunnes olette kostanut minun puolestani kavaltajalle, joka on anastanut valtakuntani rikkoen kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta.

— Minä lupaan siihen suostua, — vastasi Don Quijote — ja niinmuodoin voitte te, jalo neiti, tästä lähtien luopua rasittavasta alakuloisuudestanne ja saattaa riutuneet toiveenne loimahtamaan uusin voimin uuteen liekkiin, sillä Jumalan ja minun käsivarteni avulla saatte pian takaisin valtakuntanne ja pääsette ikivanhan ja mahtavan maanne valtaistuimelle niistä konnista huolimatta, jotka mielivät sitä vastustaa, ja heidän uhallaan. Ja käykäämme nyt kohta työhön käsiksi, sillä viivyttelystä sanotaan yleensä koituvan vaaraa.

Hädänalainen neiti tahtoi väkisinkin suudella hänen käsiään, mutta Don Quijote, joka oli kaikin puolin kohtelias ja hieno ritari, ei millään ehdolla siihen suostunut, vaan nosti neidin seisaalleen ja sulki hänet syliinsä erittäin säädyllisesti ja kohteliaasti, käskien sitten Sanchoa katsomaan Rocinanten satulavöitä ja pukemaan hänet varuksiinsa. Sancho otti alas varukset, jotka riippuivat puunoksasta kuin voitonmerkkinä, tarkasti vyöt ja puki tuota pikaa varukset herransa ylle. Havaitessaan olevansa täysissä varuksissa Don Quijote virkkoi:

— Lähtekäämme nyt Jumalan nimeen tätä ylhäistä neitiä auttamaan.

Parturi oli yhä polvillaan ja kykeni vain vaivoin pidättämään nauruansa ja estämään putoamasta partaansa, jonka menetys olisi saattanut tehdä tyhjäksi heidän hyvän aikeensa; mutta nähdessään, että suosionosoitus oli jo myönnetty ja kuinka uutterasti Don Quijote valmistuke sitä suorittamaan, hän nousi ja tarttui valtiattarensa toiseen käteen, ja niin he molemmat auttoivat neidin muulin selkään. Don Quijote nousi sitten Rocinanten satulaan, parturi sijoittui ratsulleen, mutta Sancho jäi jalkapatikkaan, jälleen muistaen menettämänsä harmon, koska nyt sitä kaipasi. Sancho ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään, sillä hänestä näytti siltä, että hänen herransa nyt oli pääsemässä, jopa ihan pääsemäisilläänkin keisariksi; hän näet epäilemättä otaksui isäntänsä menevän naimisiin tuon prinsessan kanssa ja tulevan ainakin Minomicónin keisariksi. Hänen ainoana huolenaan oli ajatus, että tuo valtakunta sijaitsi neekerien maassa, joten siis kaikki hänen tulevat alamaisensa välttämättä olivat neekereitä; mutta hän keksi mielessään siihen heti hyvän keinon ja lohdutti itseään: »Mitä huolin siitä, että alustalaiseni ovat neekereitä? Ei muuta kuin lastaan ne laivaan ja kuljetan Espanjaan, missä voin ne myydä ja saan niistä käteismaksun, ja sillä rahalla minä voin ostaa jonkin arvon tai jonkin viran ja elellä niin huoletonna ikäni kaiken. Olisipa laitaa, ellei miehellä olisi älliä eikä kykyä järjestää asioita ja myydä kolmeakymmentä- tai ainakin kymmentätuhatta alamaistaan kädenkäänteessä! Jumaliste, minä panen ne lentämään, olivatpa sitten pieniä tai suuria tai millaisia tahansa, ja vaikka olisivat kuinka mustia, minä saan ne kyllä muuttumaan valkoisiksi tai keltaisiksi.[2] Tulkaahan vain tänne, älkää yhtään pelätkö, sormeanihan minä tässä imeskelen!» Näitä miettiessään hän oli niin touhuissaan ja tyytyväinen, että kerrassaan unohti jalankulkemisesta koituvan harmin.

Kaikkea tätä seurasivat Cardenio ja kirkkoherra muutamien orjantappurapensaitten takaa tietämättä, miten menetellä, jotta pääsisivät heidän seuraansa; mutta kirkkoherra, joka oli varsin ovela, keksi kohta, mitä heidän piti tehdä saavuttaakseen tarkoituksensa: hän otti mukanaan kuljettamastaan kotelosta sakset, leikkasi sangen näppärästi Cardenion parran, puki hänen ylleen oman ruskean nuttunsa ja antoi hänelle vielä mustan viitan, niin että hänelle itselleen jäivät vain housut ja ihomekko; ja Cardenio näytti tosiaankin nyt niin toisenlaiselta, ettei olisi itseään tuntenut, vaikka hänellä olisi ollut kuvastin edessään. Toiset tosin olivat ehtineet edelle, ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, mutta siitä huolimatta kirkkoherra ja Cardenio ehtivät helposti valtamaantielle ennen heitä, koska risukot ja kehnot kulkureitit pakottivat ratsastavia liikkumaan hitaammin kuin jalankävijät. Niin he sijoittuivat tasangolle, siihen kohtaan, missä tie urkeni vuoristosta. Don Quijoten ja hänen seuralaistensa saapuessa kirkkoherra alkoi katsella häntä hyvin pitkään, eleillään osoittaen hänen näyttävän tutulta, ja siten kauan aikaa häntä silmäiltyään lähti häntä kohti, kädet ojennettuina ja ääneen huutaen:

— Olipa onni, että löysin ritariuden kuvastimen, kelpo maanmieheni Don Quijote Manchalaisen, aateliuden kukan ja kerman, hädänalaisten suojelijan ja auttajan, vaeltavien ritarien kvintessensin.

Niin sanoen hän kiersi käsivartensa Don Quijoten vasemman polven ympärille, ja ritari, hämmästyneenä siitä, mitä näki ja kuuli toisen sanovan ja tekevän, katseli häntä tarkkaavasti, tunsi hänet vihdoin, näytti säikähtävän ja pyrki kaikin voimin alas satulasta; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ja siksi virkkoi Don Quijote:

— Sallikaa, herra lisensiaatti, sillä ei ole oikein, että minä istun hevosenselässä ja teidän armonne lainen kunnianarvoinen henkilö kulkee jalan.

— Siihen minä en voi millään ehdolla suostua; — vastasi kirkkoherra — jääköön teidän ylhäisyytenne satulaan, sillä ratsain te suoritatte suurimmat mainetyöt ja seikkailut, mitä meidän aikanamme on nähty; minulle, papille, mutta vähäarvoiselle, on kylliksi, kun saan istuutua jonkun teidän armonne seurassa kulkevan herran hevosen lautasille, mikäli he eivät pane pahakseen; ja uskonpa silloin, että ratsunani on Pegasos-hevonen[3] tai se seebra tai sotaorhi, jolla ratsasti mainehikas mauri Muzaraque,[4] joka vielä tänäkin päivänä makaa noiduttuna Zuleman suuressa kummussa,[5] vähän matkan päässä Complutumin mainiosta kaupungista.

— Tuo ei juolahtanut mieleenikään, hyvä herra lisensiaatti; — vastasi Don Quijote — mutta varmaan uskon, että armollinen prinsessa suvaitsee minun pyynnöstäni käskeä asepalvelijaansa jättämään muulinsa satulapaikan teidän armonne käytettäväksi; hän itse voi sijoittua taakse, jos prinsessa sen sallii.

– Sallii aivan varmaan, — vastasi prinsessa — ja tiedänpä senkin, ettei herra asevartiaani tarvitse käskeä: hän on niin kohtelias ja sivistynyt, ettei hän salli hengenmiehen kävellä, jos hänellä jotenkin on tilaisuutta ratsastaa.

– Niin on laita — vastasi parturi.

Hän astui kohta maahan, kehoitti kirkkoherraa istuutumaan satulaan, ja tämä teki niin odottamatta enempiä pyyntöjä. Mutta parturin sitten yrittäessä sijoittua muulin lautasille kävikin niin ikävästi, että muuli, joka oli vuokrajuhta, mikä riittää samalla ilmaisemaan, että se oli ilkeä otus, kohotti hiukan takapäätään ja potkaisi pari kertaa niin tuimasti, että mestari Nicolas, jos potkut olisivat osuneet hänen rintaansa tai päähänsä, sen sijaan, että osuivat vain ilmaan, olisi kironnut hiiden kattilaan koko tämän Don Quijoten kotiteloilleen saattamiseksi suunnitellun retken. Näinkin ollen potkut säikähdyttivät häntä niin kovin, että hän keikkosi maahan, muistamatta ollenkaan varoa partaansa, joka kirposi irti ja tuiskahti sekin maahan. Havaitessaan sen menettäneensä parturi ei tiennyt muuta neuvoa kuin peittää kasvot molemmin käsin ja voihkia, että häneltä oli isketty irti poskihampaat. Nähdessään partavihkon makaavan ilman leukaluuta ja ihan veretönnä pitkän matkan päässä kukistuneesta asepalvelijasta Don Quijote virkkoi:

— Jumal'avita, millainen iso ihme! Parta on temmattu ja kiskaistu hänen kasvoistaan niin tyystin kuin olisi nimenomaan aiottu se ajella!

Kirkkoherra, joka huomasi juonensa olevan vaarassa joutua ilmi, kiiruhti kohta noutamaan partaa, vei sen yhä vielä maassa makaavan ja voihkivan parturin luo, painoi hänen päänsä poveaan vasten ja sijoitti samassa parran paikoilleen mutisten jotakin, minkä sanoi olevan loitsua ja omansa kiinnittämään ihmisen leukaan partaa, kuten kohta saataisiin nähdä. Saatuaan sen jälleen sijoilleen hän astui loitommaksi, ja knaappi oli siinä yhtä parrallisena ja terveenä kuin ennen. Sitä Don Quijote kovin ihmetteli ja pyysi kirkkoherraa tilaisuuden tarjoutuessa opettamaan hänelle tuon loitsun; hän näet arveli, että sen voima ulottui avarammillekin aloille kuin pelkkään parran kiinnitykseen, koska oli selvää, että parran lähtiessä täytyi ihon ja lihankin pahoin haavoittua ja vioittua, joten loitsu, kyetessään kaiken sen korjaamaan, epäilemättä kelpasi muuhunkin, eikä vain leuan ja parran parantamiseen.

— Niin onkin laita — sanoi kirkkoherra ja lupasi opettaa sen hänelle ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa.

He tekivät nyt sellaisen sopimuksen, että kirkkoherra nousisi ensinnä satulaan ja että he kolme sitten vuorottelisivat, kunnes ehtisivät majataloon, joka saattoi olla suunnilleen kahden peninkulman päässä sieltä. Kun he siis olivat ehtineet nousta ratsuilleen, nimittäin Don Quijote, prinsessa ja kirkkoherra, ja kolme muuta lähti käymään jalkaisin, nimittäin Cardenio, parturi ja Sancho Panza, lausui Don Quijote neidille:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne, valtiattareni, lähteä johtamaan kulkuamme, minne parhaaksi näette.

Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi lisensiaatti:

— Mihin valtakuntaan teidän korkeutenne tahtoo meidät johdattaa? Onko se kukaties Minomicónin kuningaskunta? Se se varmaan on, jos minä valtakunnista mitään ymmärrän.

Dorotea, joka hyvin yskän oivalsi, arvasi kohta, että tuohon oli vastattava myöntävästi, ja sanoi siis:

— Niin on, herra; sitä kuningaskuntaa kohti kulkee minun tieni.

— Jos niin on, — sanoi kirkkoherra — on meidän mentävä minun kyläni läpi, ja sieltä teidän armonne suuntaa kulkunsa Cartagenaan, missä voitte nousta laivaan hyvä onni mukananne; jos sitten tuuli on suotuisa, meri tyyni ja myrskytön, voitte hiukan vähemmässä kuin yhdeksässä vuodessa saada näkyviinne suuren Meona-, tarkoitan Meotis-järven,[6] josta on vähän enemmän kuin sata päivämatkaa teidän korkeutenne valtakuntaan.

Teidän armonne erehtyy; — sanoi prinsessa — ei näet ole kahta vuotta, kun lähdin sieltä, eikä sää suinkaan ollut hyvä koko aikana, mutta siitä huolimatta olen päässyt näkemään, mitä hartaasti halusin, nimittäin herra Don Quijote Manchalaisen, josta kuulin kerrottavan heti, kun olin astunut maihin Espanjassa, ja kuulemani sai minut kohta etsimään häntä, jolta sulkeutuisin hänen jaloutensa suosioon ja uskoisin oikean asiani hänen voittamattoman käsivartensa varaan.

— Ei enempää kiitosta; — lausui siihen Don Quijote — minä näet vihaan kaikenlaista imartelua, ja vaikka tämä ei sitä lienekään, loukkaavat sellaiset puheet kumminkin minun siveitä korviani. Minä voin sanoa teille, armollinen valtiattareni, ainoastaan, että olipa minussa urheutta tai ei, minä tulen käyttämään kaikkea sitä, mikä minussa lienee tai ei liene, teidän palvelukseenne hamaan hengenlähtöön saakka. Mutta tämän minä nyt jätän odottamaan omaa aikaansa ja pyydän herra lisensiaattia minulle sanomaan, mikä syy on kuljettanut hänet näille seuduille näin yksinään, ilman palvelijoita ja niin vähissä vaatteissa, että kerrassaan kauhistun.

— Siihen minä vastaan aivan lyhyesti — virkkoi kirkkoherra. — Teidän armonne, herra Don Quijoten tulee tietää, että me, minä ja mestari Nicolas, meidän hyvä tuttavamme ja parturimme, olimme menossa Sevillaan nostamaan rahoja, jotka eräs monta vuotta sitten Intiaan muuttanut sukulaiseni oli minulle lähettänyt, eikä niin vähääkään, sillä niitä ilmoitettiin olevan enemmän kuin kuusikymmentätuhatta täysipitoista pesoa, mikä ei ole aivan mitätön summa; mutta eilen, meidän matkatessamme näitä maita, hyökkäsi kimppuumme neljä rosvoa, jotka veivät meiltä kaikki, partaakaan säästämättä, ja tekivät työnsä niin tyystin, että parturin täytyi ottaa leukaansa irtoparta; ja tämä nuori mies — hän viittasi Cardenioon — joutui hänkin pahoinpidellyksi. Ja parasta koko jutussa on, että näillä seuduilla yleisesti huhuillaan ryöstäjiemme olevan kaleerivankeja, jotka kuuluu vapauttaneen melkein tässä samassa paikassa joku mies, niin voimallinen, että päästi heidät kahleistaan komissaarista ja vartioista huolimatta. Se mies oli varmaan järjiltään tai samanlainen konna kuin hekin, tai ihminen, jolla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa, koska hän saattoi päästää suden lampaitten joukkoon, revon kanaparveen, kärpäsen hunajaan, saattoi ilkkua oikeutta ja toimia vastoin kuningastaan ja synnynnäistä herraansa rikkomalla hänen laillisen käskynsä, koska, sanon minä, saattoi riistää kaleereilta niiden soutajat ja herättää levottomuutta Pyhässä Veljeskunnassa, joka on jo monta vuotta levännyt siunatussa rauhassa, sanalla sanoen, saattoi suorittaa teon, jonka vuoksi saa sielulleen vahingon eikä mitään voittoa ruumiilleen.

Sancho oli kertonut kirkkoherralle ja parturille kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun, mistä hänen isäntänsä oli suoriutunut varsin kunniakkaasti, ja siitä syystä kirkkoherra käytti esityksessään voimallisia käänteitä nähdäkseen, mitä Don Quijote tekisi tai sanoisi. Don Quijoten kasvoissa vaihtui väri sana sanalta, eikä hän uskaltanut tunnustaa toimineensa noiden veikkojen vapauttamiseksi.

– Ne siis meidät ryöstivät — sanoi kirkkoherra. Suokoon Jumala armossaan anteeksi hänelle, joka ei sallinut heitä kuljetettavan kärsimään ansaitsemaansa rangaistusta.

Kolmaskymmenes luku,

jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Kirkkoherra oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Sancho virkkoi:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, sen mainion työn tekijä oli minun isäntäni, ja eipä sillä, etten minä ennakolta häntä varoittanut ja neuvonut katsomaan, mitä teki, ja sanonut, että oli synti päästää ne irti, koska kaikki olivat sinne menossa niinkuin suurten konnain pitikin.

— Hölmö, — sanoi siihen Don Quijote — eihän ole vaeltavien ritarien asia eikä velvollisuus tutkia, kulkevatko ne murheelliset, kahlehditut ja sorretut, joita he teillään kohtaavat, sillä tavalla tai ovatko sellaisessa ahdingossa syystään tai syyttään; heidän asianaan on vain auttaa heitä, kuten ainakin apuatarvitsevia, tarkaten heidän kärsimystään eikä heidän konnuuksiaan. Minä kohtasin kokonaisen rukousnauha-jonon juroja ja kurjia ihmisiä ja tein heidän hyväkseen, mitä velvollisuuteni vaati, kävi sitten kuinka tahansa. Ja sille, joka on katsonut menettelyni moitittavaksi, sanon, herra lisensiaatin pyhää virkaa ja hänen persoonaansa kaikin puolin kunnioittaen, että hän tuntee huonosti ritariseikkoja ja valehtelee kuin nartunpoika ja suvuton olento; ja tämän minä hänelle opetan miekallani, niinkuin on yksityiskohtaisemmin säädetty.

Tuon sanottuaan hän varautui jalustimiinsa ja painoi alas ryntäyslakkinsa; parturinvatia, joka hänen mielestään oli Mambrinon kypäri, hän näet kuljetti mukanaan satulan takanupissa, kunnes saisi korjatuiksi ne vauriot, joita oli koitunut kaleerivankien sitä käsitellessä.

Dorotea, joka oli älykäs ja leikkisä ja oli jo tullut tietämään, etteivät kaikki ruuvit olleet paikoillaan Don Quijoten päässä ja että kaikki, Sancho Panzaa lukuunottamatta, pitivät häntä pilanaan, ei halunnut olla toisia huonompi, vaan virkkoi hänelle, nähdessään hänet niin tuimalla tuulella:

— Herra ritari, teidän armonne tulee muistaa minulle lupaamanne suosionosoitus ja ettei teidän, lupauksenne mukaan, sovi antautua mihinkään muuhun seikkailuun, olipa se kuinka tähdellinen tahansa. Tyyntykää siis; jos herra lisensiaatti olisi tietänyt, että kaleerivangit oli vapauttanut teidän voittamaton käsivartenne, olisi hän varmaan pitänyt suunsa visusti suljettuna, vieläpä puraissut kieltäänkin kolme kertaa, ennenkuin olisi lausunut sanaa, joka olisi saattanut koitua teidän armonne halvennukseksi.

– Sen lupaan ja vannon, — sanoi kirkkoherra — ja olisinpa vielä raastanut pois toisen puolen viiksistäni.

— Minä vaikenen, valtiattareni, — virkkoi Don Quijote hillitsen sen oikeutetun vihan, joka jo oli sydämeeni noussut, ja pysyn tyynenä ja rauhallisena, kunnes tulen täyttäneeksi, mitä olen teille luvannut; mutta tämän hyvän haluni ja aikomukseni tähden pyydän teitä sanomaan, ellei se tunnu teistä epämieluisalta, mikä on huolenanne ja mitkä, kutka ja millaiset ovat ne henkilöt, joille minun on puolestanne kostettava asianmukaisesti, tyydyttävästi ja täydellisesti.

— Sen sanon mielelläni, — vastasi Dorotea — ellei teitä väsytä kärsimysten ja onnettomuuksien kuuleminen.

— Ei suinkaan, valtiattareni — vastasi Don Quijote.

Siihen virkkoi Dorotea:

— Koska niin on laita, pyydän teitä, armolliset herrat, kuuntelemaan kertomustani.

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun Cardenio ja parturi siirtyivät hänen viereensä haluten kuulla, kuinka älykäs Dorotea punoisi tarinansa, ja samoin teki Sancho, joka oli ihastunut häneen yhtä hartaasti kuin hänen isäntänsä. Sijoituttuaan hyvin satulaan ja aloiteltuaan yskähdellen ja muita eleitä tehden Dorotea kävi kertomaan varsin sievästi tähän tapaan:

— Ensinnäkin tahdon ilmoittaa teille, armolliset herrat, että nimeni on…

Samassa hän vaikeni hetkiseksi, sillä kirkkoherran antama nimi oli häneltä unohtunut; mutta kirkkoherra, joka kohta arvasi, mikä häntä takellutti, tuli hänen avukseen sanoen:

— Eipä ihmekään, armollinen neiti, että teidän korkeutenne hämmentyy ja joutuu ymmälle kertoessaan onnettomuuksistaan, sillä ne seikat ovat yleensäkin sellaisia, että monesti vievät muistin niiltä, joita ahdistavat, vieläpä niin, etteivät he muista omaa nimeänsäkään, kuten teidän suuruutenne on nyt käynyt, kun olette unohtanut, että olette nimeltänne prinsessa Minomicóna, Minomicónin suuren kuningaskunnan laillinen perijätär; mutta tämän vihjauksen avulla teidän korkeutenne varmaan voi helposti palauttaa koviakokeneeseen muistiinsa kaikki, mitä mielii kertoa.

— Niin on tosiaankin laita, — virkkoi neiti — ja tästä lähtien en luule tarvitsevani enää mitään vihjausta; saan varmaan kerrotuksi todenperäisen historiani kaikella kunnialla. Seikka on se, että isäni, kuningas, jonka nimi oli Tinacrio Tietäväinen, oli erittäin perehtynyt siihen, mitä sanotaan noituudeksi, ja sai tietonsa nojalla selville, että äitini, jonka nimi oli kuningatar Jaramilla, tulisi kuolemaan ennen häntä ja että hän itsekin joutuisi pian senjälkeen eriämään tästä elämästä, joten minä jäisin aivan orvoksi. Tämä huoli, sanoi hän, oli kumminkin vähäisempi verrattuna siihen mielenhämmennykseen, joka hänet valtasi, koska hän varmasti tiesi, että eräs suunnaton jättiläinen, suuren, meidän valtakuntaamme melkein rajoittuvan saaren hallitsija, nimeltään Pandafilando Karsaskatseinen (on näet varmaa, että hän, vaikka hänen silmänsä ovat oikeassa paikassa ja niinkuin olla pitää, kumminkin aina katsoo vinosti, kuin olisi kierosilmäinen, minkä hän tekee ilkeydestä ja herättääkseen pelkoa ja kauhistusta niissä, joita silmäilee), sanon siis, että isäni tiesi tämän jättiläisen, saatuaan kuulla minun jääneen orvoksi, hyökkäävän suurin sotavoimin valtakuntaani, riistävän sen minulta kerrassaan, jättämättä pientä kylääkään tyyssijakseni, mutta tiesi myös minun voivan torjua kaiken tämän tuhon ja onnettomuuden, jos suostuisin menemään naimisiin hänen kanssaan. Isäni mielestä oli kumminkin mahdotonta ajatella, että minä suostuisin solmimaan niin epäsuhtaista liittoa, ja hän olikin aivan oikeassa, sillä mieleeni ei ole milloinkaan johtunut mennä naimisiin tuon jättiläisen kanssa, olipa hän kuinka suuri ja suunnaton tahansa. Isäni sanoi vielä, että minun, kun hän olisi kuollut ja minä näkisin Pandafilandon hankkiutuvan hyökkäämään valtakuntaani, ei pitänyt ajatellakaan ryhtyä vastarintaan, koska siitä koituisi minulle tuho, vaan tuli jättää valtakunta hänen haltuunsa aivan vastustamatta, jos tahdoin pelastaa kuolemasta ja täysin tuhoutumasta hyvät ja uskolliset alamaiseni, sillä minun olisi mahdoton pitää puoliani jättiläisen hirmuisia voimia vastaan. Sensijaan minun piti heti lähteä muutamien omieni kanssa matkustamaan kohti Espanjan maita, mistä löytäisin avun onnettomuuteeni kohtaamalla erään vaeltavan ritarin, jonka maine olisi silloin levinnyt koko tähän valtakuntaan, ja hänen nimensä, ellen väärin muista, piti olla Don Azote tai Don Jigote.[7]

— Don Quijote hän varmaan sanoi, armollinen neiti, — virkkoi siihen
Sancho Panza — eli toiselta nimeltään Murheellisen hahmon ritari.

— Niin tosiaan — myönsi Dorotea. — Hän sanoi vielä, että ritari olisi kookas, kasvoiltaan laiha, ja että hänellä olisi oikealla puolella, vasemman olkapään alla tai niillä paikkeilla, ruskea luomi ja siinä joitakin harjaksenlaisia karvoja.

Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:

— Kuulehan, Sancho poikaseni, auta minua riisuutumaan; tahdon näet katsoa, olenko se ritari, josta tuo viisas kuningas on ennustanut.

— Minkätähden teidän armonne tahtoo riisuutua? — kysyi Dorotea.

— Nähdäkseni, onko minussa se luomi, josta isänne puhui — vastasi Don
Quijote.

— Mitäs tässä riisumaan; — sanoi Sancho — tiedänhän minä ilmankin, että teidän armollanne on keskellä selkärankaa senlaatuinen luomi, mikä on väkevän miehen merkki.

— Se riittää; — virkkoi Dorotea — ystävysten näet ei sovi välittää pikkuseikoista, ja vähät siitä, onko se hartiassa vai selkärangassa: riittää, kun se on olemassa, olipa sitten missä tahansa, sillä samaa ruumistahan se on kaikki tyynni. Ja isäni varmaan osui kaikin puolin oikeaan, ja minä osuin oikeaan sulkeutuessani herra Don Quijoten suosioon, sillä hän on se, josta isäni puhui, koska hänen kasvojensa piirteet vastaavat sitä hyvää mainetta, jota tämä ritari nauttii, ei ainoastaan Espanjassa, vaan koko Manchassa, sillä tuskin olin astunut maihin Osunassa, kun jo kuulin kerrottavan niin monista hänen suorittamistaan mainetöistä, että heti arvasin hänet juuri siksi, jota olin tullut etsimään.

— Mutta miten teidän armonne astui maihin Osunassa? — kysyi Don
Quijote. — Eihän se ole mikään satamakaupunki.

Dorotea ei kumminkaan ehtinyt vastaamaan, kun kirkkoherra puuttui puheeseen sanoen:

— Armollinen prinsessa aikoi varmaan sanoa, että hän, noustuaan maihin
Malagassa, kuuli ensimmäisen kerran teidän armostanne puhuttavan
Osunassa.

– Juuri niin minä aioin sanoa — virkkoi Dorotea.

– Se onkin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja suvaitkoon teidän majesteettinne nyt jatkaa.

– Minulla ei ole jatkamista — vastasi Dorotea — muuta kuin se, että kohtaloni salliessaan minun kohdata Don Quijoten on lopultakin ollut niin suopea, että jo arvaan ja katson itseni koko valtakuntani kuningattareksi ja valtiattareksi, koska hän on kohteliaana ja jalomielisenä luvannut osoittaa minulle suosiotaan lähtemällä kanssani, minne mielin hänet viedä, ja minä en vie häntä minnekään muualle kuin Pandafilando Karsaskatseisen eteen, jotta hän surmaa tämän jättiläisen ja toimittaa minulle takaisin, mitä hän on aivan vastoin oikeutta minulta anastanut. Ja tämä kaikki käy aivan niinkuin toivotaan, sillä niin siitä profeteerasi hyvä isäni, Tinacrio Tietäväinen, joka myös teki tiettäväksi, sekä suullisesti että kaldealaisella tai kreikkalaisella kirjoituksella — minä näet en osaa sitä lukea — että tämän ennustuksessa mainitun ritarin katkaistua kaulan tuolta jättiläiseltä ja ilmaistua haluavansa naida minut minun pitäisi heti, ollenkaan vastustelematta, suostua hänen lailliseksi puolisokseen ja jättää hänen haltuunsa valtakuntani sekä oma persoonani.

— Mitä tästä arvelet, Sancho ystäväni? — virkkoi siihen Don Quijote. — Kuuletko, mistä tässä puhutaan? Enkö sitä sinulle sanonut? Katsohan, eikö meillä olekin jo valtakunta hallittavaksemme ja kuningatar naitavaksemme.

— Onpa totisesti, — sanoi Sancho — ja häpeät niskaan sille, joka ei nai leikattuaan herra Pandahiladolta kurkut poikki! Eikös olekin pulska tämä kuningatar! Kunpa muuttuisivat kirput vuoteessani tämännäköisiksi!

Samassa Sancho hypähti pari kertaa ilmaan, kämmenillään anturoitaan paukuttaen ja ilmaisten mitä hereintä iloa, juoksi sitten Dorotean luo, tarttui hänen muulinsa ohjaksiin, pidätti sen ja painui polvilleen prinsessan eteen pyytäen häntä ojentamaan käsiään suudeltaviksi, jotta siten saisi osoittaa kunnioittavansa häntä kuningattarenaan ja valtiattarenaan. Kuka läsnäolijoista olisikaan voinut pidättää nauruansa nähdessään isännän hulluuden ja palvelijan yksinkertaisuuden? Dorotea tosiaankin ojensi hänelle kätensä ja lupasi tehdä hänestä suuren herran valtakunnassaan, kunhan taivas olisi niin armollinen, että sallisi hänen voittaa sen takaisin ja päästä sitä nauttimaan. Sancho kiitteli häntä sanoilla, joista toiset jälleen ratkesivat nauramaan.

— Siinä, hyvät herrat, on minun historiani; — jatkoi Dorotea — siihen on vain vielä lisättävä, että kaikista niistä seurueeseeni kuuluvista henkilöistä, jotka otin matkaani, kun lähdin valtakunnastani, on jäljellä ainoastaan tämä parrakas asepalvelija, sillä kaikki muut hukkuivat hirmuisessa myrskyssä, joka yllätti meidät sataman jo näkyessä. Hän ja minä pelastuimme maihin kumpikin lankullansa, kuin ihmeen avulla, ja niin ovatkin elämäni vaiheet, kuten olette huomanneet, kaikin puolin ihmeelliset ja salamyhkäiset. Ja jos olen jossakin kohdassa lausunut liikaa tai en ole sanonut niin sattuvasti kuin olisi pitänyt, syyttäkää sitä, minkä herra lisensiaatti mainitsi kertomukseni alussa: että alituiset ja erinomaiset vastoinkäymiset riistävät kärsijöiltään muistin.

— Minulta ne eivät sitä riistä, ylhäinen ja urhoollinen valtiatar, — sanoi Don Quijote — sattuipa niitä sitten teitä palvellessani kuinka paljon, kuinka suuria ja ennenkuulumattomia tahansa; ja siksi minä uudistan teille antamani lupauksen ja vannon kulkevani kanssanne maailman loppuun saakka, kunnes kohtaan julman vihollisenne, jonka pään aion leikata poikki Jumalan ja käsivarteni auttaessa tämän… en tahdo sanoa hyvän miekkani terällä, sillä Ginés de Pasamontea saan kiittää siitä, että hän varasti oman miekkani.

Tuon hän lausui hiljaa mutisten ja jatkoi sitten:

– Kun sitten olen katkaissut hänen kaulansa ja saattanut teidät rauhassa omistamaan maatanne, on teidän vallassanne menetellä oman itsenne kanssa miten vain mielenne tekee, sillä niin kauan kuin muistini on vallattuna ja tahtoni vangittuna, ymmärrykseni menetettynä hänen… en sano enempää — niin kauan on mahdotonta, että rohkenisin ajatuksissanikaan mennä naimisiin, vaikka puolisokseni tarjoutuisi itse feenikslintu.

Se, mitä hänen isäntänsä lopuksi mainitsi haluttomuudestaan naimisiin, tuntui Sanchosta niin pahalta, että hän koroitti ylen närkästyneenä äänensä ja sanoi:

— Tuhat tulimmaista! Teidän armonne, herra Don Quijote, ei ole täydellä järjellä! Kuinka teidän armonne voisikaan muuten epäröidä mennä naimisiin tällaisen ylhäisen prinsessan kanssa? Luuletteko, että sallimus tarjoo teille joka nurkan takana sellaista onnea kuin teille nyt tarjotaan? Onko neiti Dulcinea kukaties kauniimpi? Ei varmastikaan, ei sinne päinkään, ja tekeepä mieleni vielä sanoa, ettei hän riitä kengänruojuihinkaan asti tälle, joka on edessämme. Niinpä en minäkään, piru soikoon, saa toivomaani kreivikuntaa, jos teidän armonne kulkee hakemassa tyhjää, jota saa pyytämättäkin. Naikaa, naikaa paikalla, sen neuvon teille annan, vaikka itse pirulta siihen apua pyytäisin, ja ottakaa tuo valtakunta, joka tipahtaa käsiinne noin vain, ja kuninkaaksi päästyänne tehkää minusta markiisi tai maaherra, ja paikalla, vaikka sitten menisi kaikki päin helvettiin.

Don Quijote, joka ei sietänyt kuulla lausuttavan sellaisia solvauksia valtiattarestaan Dulcineasta, kohotti peitsensä, mitenkään Sanchoa varoittamatta ja muutenkaan mitään virkkamatta, ja löi häntä kaksi kertaa, niin että hän tuupertui maahan, ja olisi varmaan kolhinut miehen kuoliaaksi, ellei Dorotea olisi huutaen kehoittanut herkeämään.

— Luuletteko te, kurja moukka, — sanoi Don Quijote hetkisen kuluttua — että minun luontoni sallii aina vain nyrkkiä puiden varoittaa ja että te tässä vain aina teette itsenne syypääksi ylitsekäymiseen ja minä aina suon anteeksi? Teidän on paras luopua niistä luuloista, kirottu kanalja, sillä se sinä varmaan olet, koska olet solvannut verratonta Dulcineaa. Ja ettekö tiedä, te lurjus, hölmö ja rötkäle, ettei minulla olisi voimia kirpunkaan tappamiseen, ellei hän vuodattaisi väkevyyttänsä minun käsivarteeni? Sanokaa, te kyykäärmeen kielellä puhuva vintiö, kenen luulette valloittaneen tämän kuningaskunnan ja leikanneen pään tuolta jättiläiseltä ja tehneen teistä markiisin (minä näet katson tuon kaiken jo tehdyksi ja lainvoiman saaneeksi), ellei urhean Dulcinean, joka on käyttänyt sankaritöissään välikappaleenaan minun käsivarttani? Hän taistelee minussa ja voittaa minussa, ja minä elän ja hengitän hänessä, ja hänessä on elämäni ja olemiseni. Ja kuinka kiittämätön olettekaan, te konnamainen portonpoika: kohottuanne maan tomusta aatelisarvoon palkitsette sellaisen hyväntyön panettelemalla häntä, joka on sen teille tehnyt!

Sancho oli säilynyt niin eheänä, että kuuli kaikki, mitä isäntä hänelle sanoi. Hän nousi maasta jotenkin vikkelästi, meni suojaan Dorotean ratsun taakse ja virkkoi sieltä isännälleen:

– Kuulkaahan, herra, jos teidän armonne on päättänyt olla menemättä naimisiin tämän korkean prinsessan kanssa, niin onhan selvää, ettei valtakunta tule omaksenne, ja kun ei niin tapahdu, niin mitä armonosoituksia voitte minulle tarjota? Sitä minä tässä valitan. Naikaa, armollinen herra, naikaa kaikin mokomin tämä kuningatar, nyt, kun hän on tässä kuin olisi taivaasta eteemme tupsahtanut; myöhemmin voitte taas ottaa neiti Dulcinean, sillä onhan niitä elänyt tässä maailmassa ennenkin kuninkaita, joilla on ollut jalkavaimoja. Mitä kauneuteen tulee, en sano sitä enkä tätä, sillä toden tunnustaakseni minä tykkään heistä molemmista, vaikka en ole koskaan nähnyt neiti Dulcineaa.

— Mitä tarkoitat, kun sanot, ettet ole häntä nähnyt, sinä petturi ja panettelija? — virkkoi Don Quijote.

— Etkö sinä vastikään tuonut minulle terveisiä häneltä?

— Tarkoitan, etten ole saanut katsella häntä niin hätäilemättä, — sanoi Sancho — että olisin ehtinyt nähdä hänen kauneutensa ja hyvät puolensa erikseen ja joka kohdaltansa; mutta noin niinkuin köntissä hän minua kyllä miellyttää.

— Siinä tapauksessa minä annan sinulle anteeksi, — sanoi Don Quijote — ja suo sinäkin minulle anteeksi, että sinua loukkasin; ihminen näet ei vallitse alkuviettejänsä.

— Eipä niinkään, — vastasi Sancho — ja minussa on aina puhumisen halu sellainen alkuvietti, enkä minä voi olla sanomatta, ainakin kerrakseen, mitä kielelleni kiertyy.

— Harkitse kumminkin, — sanoi Don Quijote — mitä puhut, Sancho, sillä ruukku menee kaivolle… en sano sinulle enempää.

— Olkoon sinänsä; — vastasi Sancho — taivaassa on Jumala, joka näkee kaikki juonet ja tulee tuomitsemaan, kumpi meistä enemmän pahaa tekee, minäkö, kun en puhu oikein, vai teidän armonne, kun ette oikein menettele.

— Riittäköön jo; — virkkoi Dorotea — joutukaa, Sancho, suutelemaan isäntänne kättä ja pyytäkää häneltä anteeksi; olkaa tästä lähtien varovaisempi kiittäessänne ja moittiessanne, varokaa puhumasta pahaa tuosta neiti Dulcineasta, jota tuntemattomanakin hartaasti kunnioitan, ja luottakaa Jumalaan, niin varmaan saatte tilukset, joilla elelette kuin ruhtinas.

Sancho meni alla päin pyytämään herransa kättä. Don Quijote ojensi sen hänelle vakavan juhlallisesti ja Sanchon suudeltua antoi hänelle siunauksensa kehoittaen häntä lähtemään kanssaan hiukan edelle; hänellä näet oli erittäin tärkeätä kysyttävää ja keskusteltavaa. Sancho totteli, he loittonivat vähää matkaa toisista, ja Don Quijote sanoi hänelle:

— Minulla ei ole sinun palattuasi ollut aikaa eikä tilaisuutta tiedustella sinulta erinäisiä yksityiskohtia perille viemästäsi viestistä sekä tuomastasi vastauksesta; nyt siis, koska sallimus on suonut meille ajan ja tilaisuuden, et evänne minulta sitä onnea, jonka hyvät uutisesi voivat minulle tuottaa.

— Teidän armonne kysyköön, mitä ikänä hyväksi näkee; — vastasi Sancho — kyllä minä suoriudun lopusta yhtä hyvin kuin alustakin. Mutta minä pyydän hartaasti, parahin herrani, ettei teidän armonne ole tästä lähtien niin pitkävihainen.

– Miksi niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Siksi, — vastasi Sancho — että ne iskut, jotka äsken sain, johtuivat pikemmin siitä riidasta, jonka piru tässä muutamana yönä rakensi meidän välillemme, kuin siitä, mitä sanoin neiti Dulcineasta, jota rakastan ja kunnioitan kuin pyhimyksen jäsentä, vaikka hänessä ei sellaista ole, vain siksi, että hän on teidän armonne oma.

– Varo puhumasta jälleen sellaista, Sancho, jos henkesi on sinulle rakas; — virkkoi Don Quijote — se harmittaa minua. Annoinhan sinulle taannoin anteeksi, ja sinä tunnet varmaan sananparren: »Uusi synti vaatii uutta katumusta».

Tällävälin he huomasivat samaa tietä tulevan miehen aasilla ratsastaen, ja lähemmäksi ehdittyään hän näytti heistä mustalaiselta. Mutta Sancho Panza, jonka silmät ja sielu kiintyivät aina aaseihin, missä ikänä hän niitä näki, oli tuskin ehtinyt miehen nähdä, kun jo tunsi Ginés de Pasamonten, mustalaisen tarjoamasta langanpäästä kiinni saatuaan siten päästen käsiksi kerään, omaan aasiinsa. Niin näet tosiaankin oli laita, että Pasamonte tuli ratsastaen Sanchon harmolla. Tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi ja voidakseen myydä aasin hän oli pukeutunut mustalaiseksi, jonka kieltä, monien muiden ohella, hän osasi puhua kuin äidinkieltään. Sancho näki ja tunsi hänet ja nähtyään ja tunnettuaan huusi kohta kovalla äänellä:

— Ginesillo, sinä ryöväri! Jätä minun aarteeni, päästä irti minun kalleimpani, älä hyväile minun hupiani, jätä aasini, jätä minun riemuni! Pakene, sinä siivoton lurjus, korjaa luusi, rosvo, ja anna pois, mikä ei ole omaasi!

Tämä huuto ja haukkuminen oli kumminkin aivan tarpeetonta, sillä Ginés hyppäsi maahan jo ensimmäisen sanan kuultuaan, pisti juoksuksi, joka muistutti täyttä laukkaa, ja loittoni samassa kauas heistä kaikista. Sancho saapui harmonsa luo, syleili sitä ja virkkoi:

— Kuinka olet voinut, rakas harmo, minun silmäteräni, vanha veikkoni?

Samalla hän suuteli ja hyväili aasia kuin se olisi ollut ihminen. Aasi oli hiljaa ja salli Sanchon suudella ja hyväillä, vastaamatta hänelle sanaakaan. Toiset ehtivät luo ja onnittelivat häntä harmon löytymisen johdosta, erittäinkin Don Quijote, joka lisäksi ilmoitti, ettei hän tämän tähden peruuttanut antamaansa kolmen aasinvarsan luovuttamismääräystä. Sancho kiitti häntä siitä. Heidän siten keskustellessaan sanoi kirkkoherra Dorotealle, että tämä oli suunnitellut kertomuksensa erittäin älykkäästi, myös sikäli, että oli esittänyt sen lyhyesti ja ritariromaaneissa tavattavien kertomusten mukaisesti. Dorotea sanoi niitä monesti lukeneensa ratokseen; kun hänellä ei kumminkaan ollut selkoa maakuntien ja satamakaupunkien asemasta, oli hän umpimähkään sanonut nousseensa maihin Osunassa.

— Sen arvasin, — virkkoi kirkkoherra — ja siitä syystä kiiruhdin kohta sanomaan, mitä sanoin, siten ohjaten asian oikealle tolalle. Mutta eikö ole ihmeellistä nähdä, kuinka helposti tuo hidalgo parka uskoo kaikki tällaiset keksimät ja valheet, kun ne vain ovat tyyliltään ja muodoltaan hänen omista kirjoistaan lukemiensa hullutusten kaltaisia?

— Epäilemättä, — sanoi Cardenio — ja hänen mielettömyytensä on niin merkillinen ja ennenkuulumaton, että tuskin lienee ketään niin teräväpäistä, että voisi siihen osua, jos mielisi piloillaan sen keksiä ja sepittää.

— On siinä eräs toinenkin seikka — sanoi kirkkoherra. – Jos näet jätämme sikseen ne typeryydet, joita tämä kelpo hidalgo lausuu hulluutensa yhteydessä, niin huomaamme hänen muista asioista puhuttaessa keskustelevan erinomaisen järkevästi ja osoittavan kaikin puolin selvää ja laadullista ymmärrystä, niin että kenen hyvänsä, mikäli ei kosketella hänen ritariseikkojaan, täytyy pitää häntä erittäin älykkäänä miehenä.

Heidän näin puhellessaan jatkoi Don Quijote aloittamaansa keskustelua ja sanoi Sancholle:

– Sovitaan pois, Sancho ystäväni, nämä riidat, ja kerro minulle nyt, ollenkaan välittämättä mistään vihasta ja kaunasta: missä, miten ja milloin kohtasit Dulcinean? Mitä hän oli tekemässä? Mitä hänelle sanoit? Mitä hän vastasi? Millainen oli hänen kasvojensa ilme, kun hän luki kirjettäni? Kuka sen kirjoitti sinulle puhtaaksi? Kerro siis tästä asiasta kaikki, mitä pidät tietämisen, kysymisen ja vastaamisen arvoisena, ollenkaan lisäilemättä tai valehtelematta minun mielikseni ja jättämättä pois mitään, minkä otaksut olevan minulle epämieluista.

— Herra, — vastasi Sancho — totta puhuakseni ei kirjettä kirjoittanut minulle puhtaaksi kukaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjettä mukanani.

— Niin on laita kuin sanot, — virkkoi Don Quijote — sillä minä havaitsin pari päivää lähtösi jälkeen, että muistiinpanokirja, johon sen kirjoitin, oli minun hallussani, mikä tuotti minulle ankaraa huolta, koska en tietänyt, mikä sinulle neuvoksi, kun havaitsisit olevasi vailla kirjettä, ja minä otaksuin kaiken aikaa, että kääntyisit takaisin sitä kaivatessasi.

— Niin olisi käynytkin, — vastasi Sancho — ellen olisi oppinut sitä ulkoa, kun teidän armonne sen minulle luki, niin että lausuin sen muististani eräälle suntiolle, joka kirjoitti sen paperiin niin täsmällisesti, että hän, vaikka olikin lukenut paljon pannakirjeitä, tunnusti tämän kirjeen kauneimmaksi kaikista lukemistaan.

— Muistatko sen vieläkin, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— En, herra; — vastasi Sancho — lausuttuani sen ja havaittuani, ettei sen muistamisesta voinut enää olla hyötyä, minä tulin sen unohtaneeksi, ja jos siitä vielä jotakin muistan, niin sen suurivartisen, tarkoitan suurivaltaisen valtiattaren ja lopun: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ja siihen välille minä pistin neljättäsataa sieluani ja elämääni ja silmieni valoa.

Yhdesneljättä luku.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.

— Tuo kaikki on minun mieltäni myöten; jatka! — virkkoi Don Quijote. — Sinä siis tulit perille, ja mitä tekikään tuo kauneuden kuningatar? Sinä varmaan näit hänen pujottelevan helmiä tai kirjaelevan kultalangalla jotakin vaalilausetta minulle, hänen orjuuteensa annetulle ritarille.

— Enpä niinkään, — vastasi Sancho — vaan näin hänet välppäämässä kahta puoltatynnyriä jyviä kotitalonsa pihamaalla.

— Saat uskoa, — sanoi Don Quijote — että ne jyvät olivat helmiä, kun hänen kätensä ehtivät niitä koskettaa. Entä tulitko katsoneeksi, ystäväni, kumpaa vehnälajia se oli, hienoa vai tavallista?

— Eihän tuo ollut kuin tattaria — vastasi Sancho.

– Minä vakuutan sinulle, — sanoi Don Quijote — että siitä, kun hänen kätensä sen välppäsivät, tuli kaikkein hienointa vehnänviljaa, aivan epäilemättä. Mutta kerrohan lisää: kun hän oli lukenut kirjeeni, suuteliko hän sitä? Nostiko sen päänsä päälle? Suorittiko hän jonkin toimituksen, jota sopii katsoa sellaisen kirjeen ansaitsevan, vai mitä hän teki?

— Kun minun piti se hänelle antaa, — vastasi Sancho — oli hän parhaillaan pohtaa tuiskimassa melkoista jyvämäärää, joka hänellä oli pohtimessaan, ja hän sanoi minulle: »Pankaa, ystäväiseni, se kirje tuohon säkin päälle; minä en kumminkaan ehdi sitä lukemaan, ennenkuin olen välpännyt kaikki, mitä tässä on.»

— Älykäs neiti! — virkkoi Don Quijote. — Niin hän varmaan menetteli saadakseen kaikessa rauhassa sitä lukea ja oikein siitä nauttia. Jatka, Sancho. Mitä hän sinun kanssasi keskusteli siinä askarrellessaan? Mitä hän kysyi sinulta minusta? Ja sinä, mitä sinä hänelle vastasit? Päätä kertomuksesi, kerro minulle kaikki tyynni; älä jätä pienintäkään seikkaa mainitsematta.

— Hän ei kysynyt minulta mitään, — sanoi Sancho — mutta minä kerroin hänelle, kuinka teidän armonne oli häntä palvellakseen tekemässä katumusta vyötäisiä myöten alastomana, vetäytyneenä tähän vuoristoon kuin villi-ihminen, maaten maassa, aterioimatta katetussa pöydässä ja siivoamatta partaansa, itkien ja kiroten kohtaloansa.

— Sanoit väärin, kun sanoit minun kiroavan kohtaloani; — virkkoi Don Quijote — minä näet ennemmin sitä siunaan ja tulen siunaamaan kaikkina elämäni päivinä, koska se on tehnyt minut kyllin arvokkaaksi rakastamaan niin korkeata naista kuin Dulcinea Tobosolainen.

— Niin, korkea hän on, — pisti siihen Sancho — sillä hän on totisesti kämmenenleveyttä pitempi kuin minä.

— Kuinka niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.

— Oletko mitannut itseäsi hänen kanssaan?

— Mittasinhan minä — vastasi Sancho — sillä viisillä, että me, kun minä astuin luo auttaakseni häntä nostamaan jyväsäkkiä aasin selkään, tulimme niin liki toisiamme, että selvästi huomasin hänen olevan runsasta vaaksan vertaa pitempi kuin minä.

— Mutta eikö olekin totta, — virkkoi Don Quijote – että hänen ruumiilliseen suuruuteensa liittyvät ja sitä kaunistavat tuhannet miljoonat sielun sulot! Erästä seikkaa et ainakaan kiellä, Sancho: kun olit astunut lähelle häntä, etkö silloin tuntenut Saban tuoksua, aroomallista hyvää hajua, jotakin ihanaa, mille en osaa antaa mitään nimeä? Tarkoitan sellaista lemua tai haihtumaa kuin olisit ollut jonkun hienon hansikaskauppiaan myymälässä?

— En tiedä sanoa muuta — vastasi Sancho — kuin että tunsin äikeänlaista pientä hajua, ja seikka taisi olla se, että hän siinä työn touhussa heiluttuaan oli hiestynyt ja hiukan lämmennyt.

— Niin ei suinkaan ollut laita, — virkkoi Don Quijote, vaan nenäsi oli varmaan tukossa tai sinä tunsit oman hajusi; minä näet kyllä tiedän, kuinka tuoksuu tuo ruusu ohdakkeitten seassa, tuo vainion lilja, tuo sula ambra.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minusta itsestäni lähtee useasti se sama haju, joka tuntui silloin uhoavan neiti Dulcineasta; mutta mitäpä tuota ihmettelemään: samassa kadotuksessahan sitä ollaan kaikki tyynni.

No niin, — jatkoi Don Quijote — hän siis sai jyvät välpätyiksi ja myllyyn lähetetyiksi. Mitä hän sitten teki kirjettä lukiessaan?

Kirjettä — sanoi Sancho — hän ei lukenut, hän näet sanoi, ettei osannut lukea eikä kirjoittaa; hän otti ja repi sen pieniksi palasiksi sanoen, ettei halunnut antaa sitä kenenkään luettavaksi, jottei kylässä saataisi tietoa hänen salaisuuksistaan, ja että se, mitä olin hänelle suusanaisesti ilmoittanut teidän armonne rakkaudesta häneen sekä siitä erinomaisesta katumuksenteosta, jota hänen tähtensä harjoititte, oli täysin riittävää. Lopuksi hän vielä käski minun sanoa teidän armollenne terveisiä, että hän suutelee teidän käsiänne ja että hänen tekee enemmän mieli nähdä teitä kuin teille kirjoittaa ja että hän senvuoksi pyytää ja velvoittaa teitä näytettäessä poistumaan näistä viidakoista, lopettamaan hullutuksenne ja heti paikalla lähtemään matkaan kohti Tobosoa, ellei mitään tärkeämpää seikkaa satu esteeksi, sillä hän ikävöi kovin saada nähdä teidän armoanne. Hän nauroi katketakseen, kun sanoin, että teidän armonne nimittää itseään Murheellisen hahmon ritariksi. Minä kysyin häneltä, oliko se taannoinen biskajalainen tullut hänen luoksensa; hän sanoi miehen tulleen ja olleen varsin laadullinen. Tiedustelin vielä kaleerivangeistakin, mutta hän sanoi minulle, ettei ollut toistaiseksi nähnyt yhtäkään.

— Sitä myöten on kaikki hyvin — virkkoi Don Quijote. — Mutta sanohan, millaisen kalleuden hän sinulle lahjoitti, jättäessään sinut hyvästi, niistä uutisista, joita olit hänelle tuonut minulta? Vaeltavien ritarien ja ylhäisten naisten keskuudessa näet on yleisenä ja ikimuistoisena pitämyksenä antaa aseenkantajille, neitsyille tai kääpiöille, jotka kuljettavat viestejä toisilta toisille, ritareille heidän valtiattariltaan ja näiltä heidän vaeltajilleen, jokin kallis koru lahjaksi ja kiitokseksi heidän tuomistaan hyvistä terveisistä.

— Saattaa hyvinkin niin olla, ja minä pidän sitä hyvänä tapana; mutta niin on varmaan ollut laita edesmenneinä aikoina, sillä nykyaikana annetaan yleensä vain pala leipää ja juustoa; sellaisen lahjan näet minulle ojensi neiti Dulciuea, piha-aidan yli, kun häntä hyvästelin, ja se oli vielä paremmaksi vakuudeksi lampaanjuustoa.

— Hän on rajattoman antelias, — sanoi Don Quijote — ja kun hän ei antanut sinulle mitään kultakoristetta, niin se varmaan johtui siitä, ettei hänellä ollut sitä siinä käsillä sinulle annettavaksi; mutta sopiihan lahja hihaan pääsiäisen jälkeenkin:[8] minä tapaan hänet, ja se asia kyllä järjestyy. Tiedätkö, Sancho, mitä minä tässä ihmettelen? Sitä, että olet, kuten minusta näyttää, kulkenut matkasi edestakaisin kuin linnuntietä; olethan viipynyt vain hiukan neljättä päivää matkatessasi täältä Tobosoon ja jälleen takaisin, vaikka täältä sinne on neljättäkymmentä peninkulmaa. Siksi minä otaksun, että se viisas noita, joka hoitaa asioitani ja on ystäväni — minulla näet on sellainen ja täytyy olla, koska en muuten olisi moitteeton vaeltava ritari — tarkoitan, että juuri hän nähtävästi auttoi sinua nopeasti kulkemaan sinun itsesi sitä huomaamatta; on näet olemassa sellaisia noitia, jotka sieppaavat vaeltavan ritarin hänen sängyssä maatessaan, ja niin hän, tietämättä kuinka tai millä tavalla, herää seuraavana päivänä enemmän kuin tuhannen peninkulman päässä sieltä, missä oli edellisenä iltana. Ja ellei olisi niin laita, eivät vaeltavat ritarit voisi vaaroissaan toisiansa auttaa, kuten alinomaa auttavat. Kun siis joku heistä sattuu olemaan Armenian vuoristossa taistelemassa jotakin louhikäärmettä tai jotakin julmaa hirviötä tai toista ritaria vastaan ja joutuu kamppailussa häviölle ollen jo suistumassa surman kitaan, niin silloin, ihan äkkiarvaamatta, ilmaantuu sinne pilven päällä tai tulisissa vaunuissa toinen ritari, hänen ystävänsä, joka oli vielä äsken Englannissa, mutta joka nyt auttaa häntä ja pelastaa hänet kuolemasta, ja jo saman päivän iltana hän on kotonaan syömässä illallista hyvällä halulla, vaikka paikasta toiseen on yleensä kaksi-, jopa kolmekintuhatta peninkulmaa. Ja kaiken tämän saavat aikaan taidollaan ja tiedollaan nämä viisaat noidat, jotka pitävät huolta sellaisista urhoollisista ritareista. Niinmuodoin ei minun, Sancho ystäväni, olekaan vaikea uskoa, että olet niin lyhyessä ajassa kulkenut matkan täältä Tobosoon ja takaisin, koska, kuten sanoin, joku ystävällinen velho varmaan lennätti sinua, huomaamattasi.

— Niin se taisi olla, — sanoi Sancho — sillä eikös Rocinante totisesti viilettänyt kuin mustalaisen aasi, jolla on elohopeaa korvissa.

— Niin juuri, elohopeata! — virkkoi Don Quijote. — Ja lisäksi liuta riivaajaisia, sillä ne ne lentävät ja lennättävät kaikkea, mitä mielivät, niin ettei väsymystä tunnu ollenkaan. Mutta se nyt sikseen, ja sano minulle, kuinka minun tulee mielestäsi menetellä siihen nähden, että valtiattareni käskee minua lähtemään hänen luoksensa? Vaikka näet oivallan olevani velvollinen täyttämään hänen käskynsä, havaitsen sen kumminkin mahdottomaksi, koska olen antanut lupaukseni kanssamme matkustavalle prinsessalle ja ritarilaki pakottaa minua täyttämään lupaukseni ennen omaa mielihaluani. Toiselta puolen minua ankarasti kiusaa ja ahdistaa kaipaus päästä kohtaamaan valtiatartani, toiselta puolen taas minua yllyttää ja kehoittaa antamani lupaus sekä kunnia, joka tulee tästä yrityksestä minulle koitumaan. Aikomukseni on kumminkin matkustaa nopeasti, saapua pian sinne, missä tuo jättiläinen on, ja perille saavuttuani minä katkaisen siltä kaulan, toimitan prinsessan hallitsemaan kaikessa rauhassa valtakuntaansa ja palaan sitten viipymättä näkemään sitä kirkkautta, joka aistejani valaisee. Hänelle minä esitän sellaiset anteeksipyynnöt ja puolustelut, että hän tulee hyväksymään viipymiseni, koska näkee siitä kaikesta koituvan itselleen vain lisää kunniaa ja mainetta, kun näet kaikki se, mitä minä olen tässä elämässä saavuttanut, saavutan ja tulen saavuttamaan aseita käyttäen, johtuu kokonansa hänen minulle suomastaan suosiosta ja siitä, että olen hänen omansa.

— Ohhoh, — sanoi Sancho — kuinka pahoin teidän armonne onkaan päästä vialla! Sanokaahan minulle, armollinen herra, aikooko teidän armonne tehdä tämän retken ihan suotta aikojaan ja päästää käsistään ja menettää tilaisuuden tällaiseen rikkaaseen ja ylhäiseen naimiseen, missä teille annetaan myötäjäisiksi kokonainen valtakunta, joka todenperäisten kuulemaini mukaan on enemmän kuin kaksikymmentätuhatta peninkulmaa ympärimitaten, jossa on ylen runsaasti kaikkea, mitä tarvitaan ihmisen elämän ylläpitämiseksi, ja joka on suurempi kuin Portugali ja Kastilia yhteenlaskettuina? Olkaa vaiti, Jumalan tähden, hävetkää, mitä olette sanonut, totelkaa neuvoani ja suokaa minulle anteeksi ja naikaa paikalla ensimmäisessä kylässä, missä on pappi, ja onhan tässä sitäpaitsi meidän lisensiaattimme, jolta se käy kuin voidellen. Huomatkaa vielä, että minä olen kyllin vanha antamaan neuvoja ja että tämä nyt teille antamani passaa vallan mainiosti ja että parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, sillä ken hyvän saa ja huonon valitsee,[9] älköön sattuko, vaikka hyvin suuttuu.

– Kuulehan, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos sinä neuvot minua menemään naimisiin vain siksi, että minä jättiläisen surmattuani pääsen heti kuninkaaksi ja saan tilaisuutta osoittaa sinulle suosiotani ja antaa sinulle, mitä olen luvannut, niin teen sinulle tiettäväksi, että voin varsin helposti täyttää toivomuksesi naimisiin menemättäkin; minä näet panen ennen taisteluun ryhtymistä ehdoksi, että minulle, kun voittajana siitä suoriudun, vaikka en menekään naimisiin, annetaan lisäpalkinnoksi osa valtakuntaa, jonka sitten voin lahjoittaa kenelle haluan; ja kun sen kerran lahjoitan, kenelle luulet minun sen antavan, ellei juuri sinulle?

— Se on selvää; — vastasi Sancho —- mutta katsokoon teidän armonne, että valitsee sen meren puolelta, jotta minä, ellei olo ja elämä siellä olisi mieluista, voin lastata mustat alamaiseni laivaan ja menetellä niiden kanssa niinkuin olen sanonut. Ja älköön teidän armonne huoliko mennä nyt tapaamaan neiti Dulcineaa, vaan lähtekää tuota jättiläistä tappamaan, ja saattakaamme tämä asia päätökseen; minä näet uskon totisesti, että siitä koituu paljon kunniaa ja paljon hyötyä.

— Minä vakuutan sinulle, Sancho, — sanoi Don Quijote — että olet oikeassa, ja noudatan neuvoasi lähtemällä prinsessan kanssa, ennenkuin menen kohtaamaan Dulcineaa. Ja muista sinä olla virkkamatta mitään kenellekään, seuralaisillemmekaan, siitä, mitä olemme tässä pohtineet ja käsitelleet; koska näet Dulcinea on niin varovainen, ettei tahdo toisten saavan tietää hänen tunteitaan, ei ole oikein, jos minä tai joku muu minun kauttani saattaa ne ilmi.

— Jos kerran on niin laita, — virkkoi Sancho — niin miksi teidän armonne vaatii kaikkia niitä, jotka käsivartenne kukistaa, lähtemään neiti Dulcinean luo ja hänelle esittäytymään, vaikka siten nimenomaan vakuutatte hänestä pitävänne ja olevanne häneen rakastunut? Ja koska heidän kaikkien on pakko langeta polvilleen hänen eteensä ja ilmoittaa tulevansa teidän armonne luota vakuuttamaan hänelle kuuliaisuuttaan, niin kuinka voivat teidän kummankin tunteet säilyä salaisina?

– Kuinka typerä ja yksinkertainen oletkaan! — sanoi Don Quijote. — Etkö älyä, Sancho, että kaikki tuo koituu hänelle sitä suuremmaksi ylennykseksi? Sinun tulee näet tietää, että tämän ritarikuosimme mukaan on naiselle suureksi kunniaksi, jos hänellä on paljon palvelevia vaeltavia ritareita, joiden toivelmat eivät ulotu kauemmaksi kuin hänen palvelemiseen hänen itsensä tähden odottamatta lukuisista hyvistä aikeistaan muuta palkintoa kuin että hän suvaitsee hyväksyä heidät ritareikseen.

— Olen kuullut saarnattavan, — sanoi Sancho — että meidän Herraamme pitää rakastaa siihen tyyliin, hänen itsensä tähden, antamatta taivaan autuuden toivon enempää kuin helvetinpelonkaan siihen yllyttää. Vaikka kyllä minä puolestani mielisin rakastaa ja palvella häntä sen vuoksi, mitä hän kykenee tekemään.

— Sinä olet piru mieheksi, vaikka olet moukka, — sanoi Don Quijote — ja puhut toisinaan erittäin älykkäästi! Tuntuu kerrassaan siltä kuin olisit käynyt opinteitä.

— Totta totisesti, minä en osaa lukea — vastasi Sancho.

Samassa huusi mestari Nicolas kehoittaen heitä hiukan odottamaan, sillä heillä oli aikomus pysähtyä juomaan eräälle siinä sijaitsevalle pienelle lähteelle. Don Quijote pysähtyi, ja Sancho oli siitä varsin mielissään, koska oli jo väsynyt viljoihin valheisiinsa ja pelkäsi isäntänsä solmivan hänet sanoissa; vaikka näet Sancho tiesi, että Dulcinea oli tobosolainen talonpoikaistyttö, ei hän ollut ikäpäivinään häntä nähnyt.

Cardenio oli sillävälin pukeutunut niihin vaatteisiin, jotka olivat olleet Dorotean yllä, kun hänet löydettiin. Vaikka nämäkään eivät olleet kovin hyvät, olivat ne sentään melkoista paremmat kuin hänen riisumansa rievut. He sijoittuivat lähteen reunalle ja tyynnyttivät, vaikka tosin puutteellisesti, heitä kaikkia kalvavaa huikeata nälkää niillä eväillä, jotka kirkkoherra oli varustanut mukaansa majatalosta.

Heidän siinä ollessaan sattui kulkemaan ohi vaeltava poika, joka alkoi erittäin tarkkaavasti katsella lähteen luona olevia, syöksyi vähän ajan kuluttua Don Quijoten luo, kietoi käsivartensa hänen säärtensä ympäri ja alkoi itkeä ylen haikeasti, sanoen:

— Voi hyvä herra! Eikö teidän armonne tunne minua? Katsokaa minua tarkoin; minä olen se renkipoika Andres, jonka teidän armonne päästi tammesta, mihin olin sidottu.

Don Quijote tunsi hänet, tarttui hänen käteensä, kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:

— Jotta teidän armonne näkevät, kuinka tärkeätä on, että maailmassa liikkuu vaeltavia ritareita korjaamassa niitä vääryyksiä ja solvauksia, joita siinä elävät julkeat ja kehnot ihmiset tekevät, tulee teidän tietää, että tässä taannoin, kulkiessani erään metsikön kautta, kuulin huutoja ja varsin surkeata valitusta, kuin olisi siellä ollut joku hädänalainen ja apuatarvitseva henkilö. Velvoitukseni yllyttämänä minä kohta riensin sinnepäin, mistä valitusäänet tuntuivat kuuluvan, ja näin tammeen sidotun nuorukaisen, tämän, joka nyt on edessämme, mikä minua syvästi ilahduttaa, koska hän on oleva todistajani, etten missään kohdassa poikkea totuudesta. Kuten sanottu, hän oli siinä tammeen sidottuna, alastonna vyötäisiin saakka, ja häntä pieksi hurjasti suitsienperillä eräs lurjus, joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli hänen isäntänsä. Hänet nähtyäni minä heti kysyin, miksi hän poikaa niin julmasti ruoski, ja se moukka vastasi pieksevänsä häntä senvuoksi, että poika oli hänen palveluksessaan tehnyt itsensä syypääksi muutamiin laiminlyönteihin, jotka hänen mielestään johtuivat pikemmin konnuudesta kuin yksinkertaisuudesta. Siihen virkkoi tämä poika: »Hyvä herra, hän pieksee minua vain siksi, että pyydän häneltä palkkaani». Isäntä esitti silloin ties millaisia pitkiä puheita ja puolusteluja, joita tosin kuuntelin, kumminkaan niitä hyväksymättä. Sanalla sanoen, minä velvoitin talonpojan vapauttamaan hänet ja otin häneltä valallisen lupauksen, että hän veisi pojan mukanaan ja maksaisi hänelle palkan viimeistä reaalia myöten ja vielä runsaastikin. Eikö tämä kaikki ole totta, Andres poikani? Huomasitko, kuinka arvovaltaisesti minä lausuin käskyni ja kuinka nöyrästi hän lupasi suorittaa kaikki, mihin minä häntä velvoitin, määräsin ja käskin? Vastaa, älä yhtään ujostele äläkä ollenkaan arkaile; kerro tälle herrasväelle, mitä tapahtui, jotta taidetaan nähdä ja oivaltaa olevan niin hyödyllistä kuin tässä väitän, että maanteillä liikkuu vaeltavia ritareita.

– Kaikki, mitä teidän armonne sanoi, on varsin totta, vastasi poika — mutta asia päättyi aivan toisin päin kuin teidän armonne luulee.

– Kuinka niin, toisin päin? — virkkoi Don Quijote. Eikö se lurjus siis maksanutkaan palkkaasi?

– Ei siinä kyllin, ettei maksanut, — vastasi poika vaan teidän armonne poistuttua metsiköstä, kun olimme jääneet sinne kahden kesken, hän sitoi minut jälleen samaan tammeen ja ruoski minut taas niin perin pohjin, että olin kuin nyljetty pyhä Pärttyli, ja lyödessään hän aina heitti minulle jonkin ivasanan tai kokkapuheen pitäen pilanaan teidän armoanne, niin että olisin varmaan nauranut hänen puheilleen, ellei tuskani olisi ollut niin tuima. Hän siis piteli minua niin tylysti, että olen siitä lähtien maannut hospitaalissa parantumassa siitä pahasta, minkä se ilkiö minulle teki. Kaikkeen tähän on syypää teidän armonne; jos näet olisitte jatkanut matkaanne poikkeamatta sinne, mihin kukaan ei teitä kutsunut, ja sekaantumatta toisten asioihin, olisi isäntäni tyytynyt antamaan minulle tusinan tai pari tusinaa iskua ja olisi sitten laskenut minut vapaaksi ja maksanut, minkä oli velkaa. Mutta kun teidän armonne niin aiheettomasti häntä häväisi ja ankarasti haukkui, syttyi hänen vihansa, ja kun hän ei voinut syytää sitä teidän armoonne, antoi hän, kahden kesken jäätyämme, rajuilman purkautua minun ylitseni, niin hurjasti, että tuntuu kuin ei minusta tulisi miestä enää ikipäivinä.

— Onnettomuus oli siinä, — virkkoi Don Quijote — että poistuin sieltä; minun näet ei olisi pitänyt poistua, ennenkuin olin hankkinut sinulle maksun. Pitihän minun pitkäaikaisten kokemusteni nojalla tietää, ettei ole moukkaa, joka pitäisi antamansa sanan, ellei hän huomaa sen pitämisen olevan edullista. Mutta muistathan sinä, Andres, kuinka vannoin valan, että lähtisin häntä etsimään, ellei hän maksaisi palkkaasi, ja että hänet löytäisin, vaikka hän piiloutuisi valaskalan vatsaan.

— Se on totta, — sanoi Anders — mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

— Saat kohta nähdä, onko hyötyä — virkkoi Don Quijote.

Niin sanoen hän kimmahti jaloilleen ja käski Sanchoa suitsimaan
Rocinantea, joka haukkasi nurmea heidän aterioidessaan.

Dorotea kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä. Hän vastasi aikovansa etsiä talonpojan, kurittaa häntä hänen kehnon käytöksensä vuoksi ja hankkia Andres-pojalle, mitä hänelle kuului, viimeistä maravediä myöten, kaikkien maailman talonpoikain kiusaksi ja heistä huolimatta. Sen johdosta Dorotea kehoitti häntä ottamaan huomioon, että hänen, lupauksensa mukaan, oli mahdoton antautua mihinkään muuhun yritykseen, ennenkuin vireilläoleva asia oli saatettu päätökseen, ja että hänen, koska tiesi tämän paremmin kuin kukaan muu, piti tyynnyttää mielensä, kunnes palaisi hänen valtakunnastaan.

— Niin tosiaan, — vastasi Don Quijote — ja Andresin täytyy malttaa mielensä, kuten te, armollinen neiti, sanotte; mutta minä vannon vieläkin ja lupaan hänelle jälleen, etten lepää, ennenkuin olen kostanut hänen puolestaan ja hankkinut hänelle kuuluvan palkan.

— Minä en luota noihin valoihin; — sanoi Andres — kunhan minulla olisi, millä päästä Sevillaan asti, en välittäisi mitään kaikista maailman kostoista. Jos siis teillä on jotakin syötävää ja matkalla tarvittavaa, niin antakaa, ja jääkää Jumalan haltuun, teidän armonne ja kaikki vaeltavat ritarit, ja olkoon heille vaelluksestaan sama hyöty kuin siitä on ollut minulle.

Sancho otti eväspussistaan palan leipää ja kappaleen juustoa, antoi ne pojalle ja sanoi:

– Ottakaa, Andres veikkoseni; kaikkiahan meitä kohtaa osa teidän onnettomuudestanne.

– Mikäs osa teitä kohtaa? — kysyi Andres.

– Tämä osa juustoa ja leipää, jonka teille annan, vastasi Sancho — sillä Jumala yksin tietää, tulenko sitä kaipaamaan vai en; teidän näet pitää tietää, ystäväiseni, että me vaeltavien ritarien aseenkantajat saamme kärsiä sangen paljon nälkää ja vastoinkäymistä, vieläpä muutakin, minkä voi selvemmin kokea kuin lausua.

Andres otti leipänsä ja juustonsa ja huomattuaan, ettei kukaan antanut mitään muuta, painui alakuloiseksi ja otti jalat allensa, kuten tavataan sanoa. Lähtiessään hän kumminkin vielä virkkoi Don Quijotelle:

— Jumalan nimessä, herra vaeltava ritari, jos toiste minut tapaatte, älkää minua pelastako tai auttako, vaikka näkisitte minua kappaleiksi hakattavan, vaan jättäkää minut kärsimään kovaa onneani; se näet ei voi olla niin paha, ettei muuttuisi vielä pahemmaksi, jos minua auttaa teidän armonne, jonka Jumala tuomitkoon kadotukseen samoinkuin kaikki muut tähän maailmaan syntyneet vaeltavat ritarit.

Don Quijote aikoi nousta rankaisemaan poikaa, mutta tämä pisti niin vilkkaaksi juoksuksi, ettei kukaan katsonut maksavan vaivaa lähteä häntä tavoittamaan. Don Quijote oli ylen nolona Andres-pojan kertomuksen vuoksi, ja toisten täytyi parhaansa mukaan pidättää nauruansa, jotta hän ei joutunut aivan pahan häpeän ja hämmennyksen valtaan.

Kahdesneljättä luku,

jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don Quijoten koko seurueelle.

Kun maukas ateria oli lopetettu, he satuloivat kohta juhtansa ja saapuivat seuraavana päivänä, mitään kertomisen arvoista kokematta, majataloon, joka oli Sancho Panzalle pelon ja kauhistuksen paikka; mutta hän ei voinut sitä väistää, vaikka hyvinkin teki mieli olla sinne menemättä. Nähdessään Don Quijoten ja Sanchon saapuvan emäntä, isäntä, heidän tyttärensä ja Maritornes lähtivät erittäin iloisin elein ja ilmein ottamaan heitä vastaan. Don Quijote tervehti heitä tyynesti ja arvokkaasti kehoittaen valmistamaan hänelle paremman vuoteen kuin viime kerralla. Siihen vastasi emäntä, että hänelle laitettaisiin ruhtinaallinen yösija, jos hän maksaisi paremmin kuin taannoin. Don Quijote lupasi maksaa, ja niin he järjestivät hänelle siedettävän sijan samaan ullakkosuojaan, ja hän meni heti levolle, koska oli kovin nääntynyt sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Hän oli tuskin ehtinyt mennä suojaansa, kun emäntä hyökkäsi parturin kimppuun, kävi kiinni hänen partaansa ja sanoi:

– Ettepä totta totisesti käytäkään häntääni enää partananne; antakaa tänne minun häntäni, sillä mieheni kalut viruvat pitkin lattiaa, niin että saa ihan hävetä; tarkoitan kampaa, jonka hän aina pisti hyvään häntääni.

Parturi ei mielinyt sitä luovuttaa, kiskoipa emäntä kuinka tuimasti tahansa; mutta lisensiaatti vihdoin kehoitti häntä antamaan sen, koska tuo juoni ei ollut enää tarpeen, vaan hän voi ilmaista itsensä ja näyttäytyä omassa hahmossaan sekä sanoa Don Quijotelle, että oli rosvomaisten kaleerivankien käsiin jouduttuaan tullut pakomatkallaan tähän majataloon; jos Don Quijote kysyisi, mihin prinsessan asepalvelija oli joutunut, sopi hänelle vastata, että prinsessa oli lähettänyt hänet ennakolta ilmoittamaan valtakuntansa asukkaille olevansa tulossa tuoden mukanaan heidän kaikkien vapauttajaa. Parturi jätti nyt vapaaehtoisesti hännän emännälle, ja samoin palautettiin hänelle kaikki muut tarpeet, jotka hän oli heille lainannut Don Quijoten vapauttamista varten. Kaikki majatalossa olevat ihmettelivät kovin Dorotean kauneutta ja myös paimenena esiintyvän Cardenion kaunista ulkomuotoa. Kirkkoherran toimesta ryhdyttiin heille järjestämään ateriaa niistä ruokavaroista, mitä majatalosta saattoi löytyä, ja isäntä, joka toivoi nyt saavansa paremman maksun kuin taannoin, valmisti heille viipymättä siedettävän päivällisen. Don Quijote nukkui yhä, ja toiset katsoivat parhaaksi olla häntä herättämättä, koska nukkumisesta oli hänelle nyt enemmän hyötyä kuin syömisestä. Aterian aikana he keskustelivat isännän, hänen vaimonsa, tyttärensä, Maritornes-piikaisen ja kaikkien matkustavaisten läsnäollessa Don Quijoten merkillisestä hulluudesta ja kuinka olivat hänet löytäneet. Emäntä kertoi, mitä he olivat saaneet kokea hänen ja muulinajajan tähden, katsahti sitten ympärilleen, oliko Sancho läsnä, ja kertoi, kun häntä ei näkynyt, koko hänen poukotuksensa, mikä huvitti kuulijoita melkoisesti. Kun kirkkoherra sitten sanoi, että Don Quijotelta olivat vieneet järjen hänen lukemansa ritariromaanit, virkkoi majatalon isäntä:

– Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista; ei näet minun käsittääkseni tosiaankaan ole maailmassa mitään parempaa luettavaa. Minulla on niitä pari kolme kappaletta muitten paperien ohella, ja ne ovat todella vuodattaneet minuun uutta elämää, eikä ainoastaan minuun, vaan moniin muihinkin; elonkorjuun aikana näet tänne kerääntyy pyhäisin paljon leikkuuväkeä, ja joukossa on aina joku lukutaitoinen, joka käy käsiksi kirjoihini, ja niin meitä sijoittuu hänen ympärilleen neljättäkymmentä henkeä kuuntelemaan niin hyvillä mielin, että harmaat haivenemme karisevat pois; ainakin itsestäni tiedän sanoa, että kuullessani niistä valtavista ja hirmuisista iskuista, joita ritarit jakelevat, tekee mieleni samoin iskeä, ja kernaasti minä kuuntelisin sellaisia kertomuksia yöt päivät.

— Samoin minä; — sanoi emäntä — minulla näet ei ole talossani rauhallista hetkeä milloinkaan muulloin kuin teidän niitä kuunnellessanne; silloin olette siihen niin syventynyt, ettette muista rähistä, kuten tavallisesti.

— Niin on laita, — virkkoi Maritornes — ja kuuntelenpa minäkin mielelläni noita juttuja, sillä ne ovat erittäin sieviä, varsinkin, kun kerrotaan, kuinka joku ylhäinen nainen on pomeranssipuitten alla sylityksin ritarinsa kanssa ja heidän vartianaan on siinä vanhempi rouva, kateuden ja pelon kalvamana. Niin, totisesti, se on mieluisaa kuin mesi.

– Entä mitä arvelette te, nuori neiti? — kysyi kirkkoherra kääntyen isännän tyttären puoleen.

— En tiedä, armollinen herra, en tosiaankaan; — vastasi tyttö — kuuntelenhan niitä minäkin, ja tunnustan kyllä, että kuunteleminen minua miellyttää, vaikka en siitä mitään ymmärrä; mutta en minä pidä niistä iskuista, jotka isääni niin huvittavat, vaan enemmän niistä valituksista, joihin ritarit puhkeavat ollessaan kaukana rakastetuistaan, sillä ne tosiaankin saavat minut toisinaan itkuun pillahtamaan, niin kovin minun tulee heitä surku.

— Te siis kaiketi lohduttaisitte heitä, nuori neiti, — sanoi Dorotea — jos he itkisivät teidän tähtenne?

— En tiedä, mitä tekisin, — vastasi tyttö — tiedän vain noiden naisten joukossa olevan muutamia niin julmia, että heidän ritarinsa nimittävät heitä naarastiikereiksi ja -jalopeuroiksi ja antavat heille lukemattomia muita rumia nimiä. Herra siunatkoon, en minä tiedä, millaista säälimätöntä ja tunnotonta väkeä he ovatkaan, kun mieluummin antavat kunniallisen miehen kuolla tai menettää järkensä kuin häneen katsahtavat. En minä ymmärrä, mitä sellainen teeskentely pyhittää; jos he menettelevät niin siveytensä vuoksi, menkööt naimisiin ritariensa kanssa, sillä nämä eivät mitään muuta halua.

— Vaiti, lapsikulta; — virkkoi emäntä — sinulla näyttää olevan täysi selko näistä seikoista, ja nuorten tyttöjen ei sovi tietää eikä puhua niin paljon.

— Enhän voinut olla vastaamatta, — sanoi tyttö — kun tämä herra minulta kysyi.

— Hyvä, — sanoi kirkkoherra — tuokaahan nyt, herra isäntä, tänne ne kirjat; tekee mieleni niitä nähdä.

— Kernaasti — vastasi isäntä.

Hän meni omaan huoneeseensa ja toi sieltä vanhan, vitjoilla suljetun matkalaukun. Sen avattuaan hän otti sieltä kolme isoa kirjaa ja muutamia erittäin kauniilla käsialalla kirjoitettuja papereita. Ensimmäisen avaamansa kirjan kirkkoherra havaitsi olevan Traakian Cirongilio, toinen oli Hyrkanian Felixmarte ja kolmas Suuren Sotapäällikön Gonzalo Hernandez Cordobalaisen[10] historia sekä Diego Garcia de Paredesin[11] elämäkerta. Luettuaan molemmat ensinmainitut kirjannimet kirkkoherra kääntyi sanomaan parturille:

— Meiltä puuttuu tässä nyt ystäväni emännöitsijä ja sisarentytär.

— Emme me heitä kaipaa, — vastasi parturi — sillä voinhan minäkin kantaa ne pihalle tai lieteen, ja eikös tuossa tulisijassa olekin oiva roihu.

— Aikooko teidän armonne siis polttaa minun kirjani? — kysyi isäntä.

— En muita kuin nämä kaksi, Don Cirongilion ja Felixmarten.

— Ovatko siis kirjani — virkkoi isäntä — kukaties harhaoppisia ja skemaattisia, koska mielitte ne polttaa?

— Tarkoitatte kaiketi skismaattisia, ystäväni, — sanoi parturi — eikä skemaattisia.

— Niin kyllä — vastasi isäntä. — Mutta jos haluatte jonkin niistä polttaa, niin olkoon se tuo Suuri Sotapäällikkö ja tuo Diego Garcia, sillä mieluummin sallisin polttaa oman poikani kuin kumpaakaan näistä toisista.

– Hyvä ystävä, — sanoi kirkkoherra — nämä molemmat kirjat ovat pelkkää valhetta ja täynnä typerää lorua ja mielettömyyksiä, mutta tämä Suuresta Sotapäälliköstä kertova on todellista historiaa ja kuvailee, mitä teki aikoinaan Gonzalo Hernandez Cordobalainen, joka lukuisien ja suurten mainetöittensä vuoksi ansaitsi koko maailmalta nimen Suuri Sotapäällikkö, kuuluisan ja loistavan liikanimen, jonka yksin hän on ansainnut; tämä Diego Garcia de Paredes taas oli oivallinen ritari, kotoisin Trujillon kaupungista Extremadurasta, erinomaisen urhoollinen sotilas ja niin väkevä, että pidätti yhdellä sormellaan myllynrattaan sen parhaillaan pyöriä viuhuessa; kerran hän taas sijoittui lyömämiekkoineen sillankorvaan ja esti suunnattoman sotajoukon pääsemästä siitä kulkemaan; ja muitakin tekoja hän suoritti sellaisia, että ne, jos niistä olisi kirjoittanut joku toinen vapaasti ja puolueettomasti, sen sijaan, että hän kertoo ja kirjoittaa ne itse niin vaatimattomasti kuin omaa kronikkaansa sepittävän ritarin sopii, olisivat saattaneet unohduksiin kaikenlaisten Hektorien, Akhilleusten ja Rolandien sankariteot.

— Hyvä isä sentään! — huudahti majatalon isäntä. — Mitä ihmettelemistä siinä on, että hän myllynrattaan pidätti! Totta totisesti, teidän armonne pitäisi nyt lukea, mitä minä olen lukenut Hyrkanian Felixmartesta: hän katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella vyötäisistä poikki viisi jättiläistä, kuin ne olisivat olleet sellaisia papu-ukkoja, joita lapset rakentelevat. Toisella kertaa hän hyökkäsi valtavan suurta ja ylen voimallista sotajoukkoa vastaan, jossa oli enemmän kuin miljoona kuusisataatuhatta sotamiestä, kaikki asestettuja kiireestä kantapäähän, ja löi hajalle koko joukon kuin se olisi ollut lammaslauma. Entä mitä sanotte oivallisesta Traakian Cirongiliosta, joka oli niin urhea ja pelkäämätön kuin nähdään kirjasta, missä kerrotaan, että hänen kulkiessaan erästä virtaa nousi vedestä tulta purskuttava louhikäärme ja että hän sen nähtyään syöksyi sen kimppuun, istuutui hajareisin sen suomuiseen selkään ja kuristi sitä molemmin käsin kurkusta niin voimallisesti, ettei louhikäärmeellä, joka havaitsi olevansa tukehtumassa, ollut muuta neuvoa kuin painua virran pohjaan vieden mukanaan ratsastajansa, joka ei millään ehdolla tahtonut päästää sitä irti? Ja kun he ehtivät sinne alas, niin ritari huomasi olevansa ihmeen ihanissa linnoissa ja puutarhoissa, ja louhikäärme muuttui samassa vanhaksi äijäksi, joka kertoi hänelle sellaisia seikkoja, ettei paremmista apua. Saatte olla aivan hiljaa, herra, sillä varmaan menisitte ilosta ihan sekaisin, jos sen kuulisitte. Häpeään siinä joutuvat Suuri Sotapäällikkö ja tuo teidän mainitsemanne Diego Garcia!

Tämän kuullessaan Dorotea sanoi hiljaa Gardeniolle:

— Eipä paljon puutu, että isäntämme on toinen Don Quijote.

— Siltä minustakin näyttää; — vastasi Cardenio — mikäli näet hänen puheestaan voi päättää, pitää hän aivan varmana, että kaikki, mitä näissä kirjoissa kerrotaan, on tapahtunut ihan pilkulleen niinkuin niihin on kirjoitettu, eivätkä paljasjalkamunkitkaan saisi häntä toisin uskomaan.

— Ottakaa huomioon, hyvä ystävä, — virkkoi jälleen kirkkoherra — ettei maailmassa ole milloinkaan ollut Hyrkanian Felixmartea eikä Traakian Cirongilioa eikä muita sellaisia ritareita, joista ritariromaanit kertovat; kaiken sen ovat kokoonpanneet ja keksineet joutilaat päät sepittäen niitä teidän mainitsemassanne tarkoituksessa, nimittäin ajankuluksi; sellaisena huvinahan niiden lukeminen on leikkuuväellennekin. Minä näet tosiaankin vannon ja vakuutan teille, ettei sellaisia ritareita ole koskaan maailmassa ollut eikä sellaisia suurtöitä ja mielettömyyksiä ole maan päällä milloinkaan tehty.

– Juoskoon toinen koira tuon luun perään — vastasi isäntä. Ikäänkuin minä en osaisi sormiani laskea enkä tietäisi, mistä minua kenkä puristaa! Teidän armonne ei pidä luulla voivansa vetää minua nenästä, sillä minä en totta totisesti ole niin höperö. Sepä vasta laitaa, että teidän armonne tahtoo minulle uskotella kaiken näissä hyvissä kirjoissa kerrotun olevan pelkkää hullutusta ja valhetta, vaikka niiden painattamiseen on antanut luvan kuninkaallinen valtaneuvosto, ikäänkuin siihen kuuluisi väkeä, joka sallisi painattaa sellaisen kokoelman valheita, taisteluita ja noituuksia, että niistä voi mennä pää sekaisin!

— Sanoinhan teille jo, ystäväiseni, — virkkoi kirkkoherra — että se tapahtuu joutilaitten ajatustemme huvittamiseksi; samoinkuin hyvinjärjestetyissä valtioissa sallitaan shakkipeli, pallo- ja biljardileikit niiden harvojen huviksi, jotka eivät halua, eivät saa eivätkä voi tehdä työtä, sallitaan myös painettavan ja luettavan sellaisia kirjoja, koska näet otaksutaan, kuten todella onkin laita, ettei voi olla ketään niin tietämätöntä, joka pitäisi yhtäkään näistä kirjoista todenperäisenä historiana. Ja jos minulla nyt olisi lupa ja kuulijani niin haluaisivat, lausuisin siitä, mitä ritariromaanien tulee sisältää ollakseen hyviä, sellaista, mikä kenties olisi muutamille hyödyllistä, jopa mieluisiakin; mutta minä toivon tulevan ajan, jolloin saan seikan ilmoittaa henkilölle, joka kykenee asian korjaamaan. Toistaiseksi siis, herra majatalonisäntä, uskokaa, mitä olen teille sanonut, ottakaa kirjanne, selviytykää niin hyvin kuin osaatte niiden totuuksista tai valheista, olkoot ne teille hyväksikin hyödyksi, ja suokoon Jumala, ettette joudu ontumaan samaa jalkaa kuin vieraanne Don Quijote!

— Enpä suinkaan; — vastasi isäntä — niin hullu en ole, että rupeaisin vaeltavaksi ritariksi, sillä huomaanhan selvästi, ettei nykyaikana ole käytännössä sama tapa kuin ennen vanhaan, jolloin noiden kuuluisien ritarien kerrotaan vaeltaneen maailmalla.

Tämän keskustelun aikana oli huoneeseen tullut Sancho, joka joutui ankaran hämmingin valtaan ja kovin mietteliääksi kuullessaan sanottavan, etteivät vaeltavat ritarit olleetkaan enää käytännössä ja että kaikki ritarikertomukset olivat pelkkää lorua ja valhetta, ja niin hän mielessään päätti odottaa, mihin tämä hänen isäntänsä retki johtaisi, sekä ajatteli jättää hänet ja palata vaimonsa ja lastensa luo tavallisiin töihinsä, ellei matka päättyisikään niin onnellisesti kuin hän luuli.

Isäntä oli viemässä pois matkalaukkua ja kirjoja, kun kirkkoherra sanoi hänelle:

— Odottakaahan, minä haluan katsoa, mitä papereita ovat nuo, jotka on kirjoitettu niin hyvällä käsialalla.

Isäntä otti ne ja ojensi luettaviksi kirkkoherralle, joka huomasi siinä olevan suunnilleen kahdeksan käsinkirjoitettua arkkia, alussa suurin kirjaimin piirretty nimi: Kertomus mielettömästä uteliaisuudesta. Kirkkoherra luki itsekseen kolme neljä riviä ja sanoi:

– Tämän kertomuksen nimi tosiaan miellyttää minua melkoisesti, ja minua haluttaa lukea se kokonaan.

Siihen vastasi isäntä:

– Teidän arvoisuutenne voi hyvinkin sen lukea, sillä minä voin sanoa, että erinäiset vieraat, jotka ovat sen täällä lukeneet, ovat olleet siihen varsin tyytyväiset ja ovat hartaasti sitä minulta pyytäneet; mutta minä en ole halunnut sitä antaa, koska olen ajatellut palauttaa sen sille henkilölle, joka unohti tänne tämän matkalaukun ja nämä kirjat ja paperit; onhan näet mahdollista, että niiden omistaja joskus tänne palaa, ja vaikka tiedän kirjoja kaipaavani, luovutan ne varmaan takaisin, sillä olenhan kumminkin kristitty, vaikka olen majatalonpitäjä.

— Olette aivan oikeassa, ystäväni, — virkkoi kirkkoherra — mutta sallittehan sentään jäljentää kertomuksen, jos se minua miellyttää.

— Varsin kernaasti — vastasi isäntä.

— Heidän näin keskustellessaan Cardenio oli ottanut kertomuksen ja alkanut sitä lukea. Se miellytti häntäkin, joten hän pyysi kirkkoherraa lukemaan sen ääneen, niin että kaikki sen kuulisivat.

— Lukisin mielelläni, — vastasi kirkkoherra — ellei nyt olisi parempi käyttää aikaa nukkumiseen kuin lukemiseen.

— Minä lepään aivan riittävästi, — sanoi Dorotea — jos saan kuluttaa aikaa kuuntelemalla jotakin kertomusta; mieleni näet ei ole vielä niin tyyni, että sallisi minun nukkua, vaikka se olisikin tarpeen.

— Koska niin on laita, — sanoi kirkkoherra — luen sen, vaikka vain uteliaisuudesta: ehkä siinä on jotakin hupaista.

Mestari Nicolas yhtyi pyyntöön, samoin Sancho. Sen kuultuaan ja arvaten tuottavansa kaikille nautintoa ja itse sitä saavansa hän virkkoi:

— No niin, kuunnelkaa siis tarkkaavasti; kertomus näet alkaa näin.