MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I
Kirj.
Miguel de Cervantes Saavedra
Espanjankielestä suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
SISÄLLYS:
Alkulause lukijalle.
Ensimmäinen luku. Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don
Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.
Toinen luku, jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.
Kolmas luku: Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson
Carrascon hauskasta keskustelusta.
Neljäs luku, jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita kannattaa tietää ja kertoa.
Viides luku. Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.
Kuudes luku. Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.
Seitsemäs luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.
Kahdeksas luku, jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.
Yhdeksäs luku, jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.
Kymmenes luku, missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapauksista.
Yhdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle hänen kohdatessaan Kuoleman valtiopäivien vaunut eli rattaat.
Kahdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don
Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.
Kolmastoista luku, jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.
Neljästoista luku, jossa jatkuu kertomus seikkailusta Metsänritarin kanssa.
Viidestoista luku, jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat
Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.
Kuudestoista luku. Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.
Seitsemästoista luku, missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.
Kahdeksastoista luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.
Yhdeksästoista luku, jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.
Kahdeskymmenes luku, jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.
Yhdeskolmatta luku, jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja tapahtumia.
Kahdeskymmenes luku, missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.
Kolmaskolmatta luku. Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Alontesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että tämän seikkailun todenperäisyyttä epäillään.
Neljäskolmatta luku, missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.
Viideskolmatta luku, jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.
Kuudeskolmatta luku, jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.
Seitsemäskolmatta luku, jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.
Kahdeksaskolmatta liiku. Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.
Yhdeksäs kolmatta luku. Merkillisestä seikkailusta taiotussa venheessä.
Kolmaskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.
Yhdesneljättä luku, jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.
Kahdesneljättä luku. Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.
Kolmasneljättä luku. Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho
Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.
Selityksiä.
ALKULAUSE LUKIJALLE.
Jumala paratkoon, kuinka hartaasti sinä, jalosukuinen tai ehkä plebeijinen lukijani, nyt odotatkaan tätä esipuhetta luullen siitä löytäväsi kostonuhkauksia, syytöksiä ja solvauksia toisen Don Quijoten tekijää vastaan,[1] tarkoitan sen, jonka sanotaan siinneen Tordesillasissa ja syntyneen Tarragonassa! Mutta sitä huvia minä en tosiaankaan aio sinulle suoda; vaikka näet loukkaukset synnyttävät vihaa kaikkein nöyrimmässäkin povessa, niin minun poveeni nähden tuo sääntö ei pidä paikkaansa. Sinä ehkä toivoisit, että nimittäisin miestä aasiksi, mielipuoleksi ja hävyttömäksi: mutta se ei johdu mieleenikään: rangaiskoon häntä hänen oma syntinsä, syököön, mitä on keittänyt, ja sillä hyvä. Minua on kuitenkin suututtanut, että hän moittii minua vanhaksi ja toiskätiseksi, ikäänkuin olisi ollut minun vallassani pysähdyttää ajan juoksu omalta kohdaltani tai kuin olisin tullut raajarikoksi jossakin kapakassa enkä kaikkein kunniakkaimmassa tilaisuudessa,[2] mitä ovat nähneet menneet ja nykyiset ja luultavasti tulevat näkemään tulevaiset ajat. Jos haavani eivät näytäkään loistavilta niistä, jotka sattuvat ne näkemään, niin ainakin niitä pitävät arvossa ne, jotka tietävät, missä ne on saatu; sillä parempi on sotilas kuolleena taistelutanterella kuin vapaana pakoretkellä. Ja tämä vakaumukseni on niin varma, että jos minulle nyt ehdotettaisiin ja tehtäisiin mahdolliseksi se, mikä on mahdotonta, tahtoisin mieluummin olla ollut mukana tuossa mainiossa taistelussa kuin nyt olla terve ja haavoittumaton siksi, etten olisi ottanut siihen osaa. Arvet, joita nähdään soturin kasvoissa ja rinnassa, ovat tähtiä, jotka opastavat toisia kohti kunnian taivasta ja tavoittelemaan ansaittua kiitosta; ja huomattava on vielä, ettei teoksia kirjoiteta harmailla hiuksilla, vaan ymmärryksellä, joka yleensä muuttuu paremmaksi iän lisääntyessä. Minua on myös pahoittanut, että hän sanoo minua kateelliseksi ja kuvailee minulle, kuin jollekin tietämättömälle, mitä kateus oikeastaan on; sillä niistä kahdesta kateuden lajista, jotka ovat olemassa, minä tunnen totisesti ainoastaan sen, joka on pyhä, jalo ja hyvää tarkoittava, ja koska niin on aivan varmaan laita, ei ole minun asiani vainota ketään pappismiestä, varsinkaan, jos hän sitäpaitsi on Inkvisition palveleva veli;[3] ja jos kirjoittaja on tuon sanonut tarkoittaen häntä, jota näyttää tarkoittaneen, niin hän on aivan erehtynyt, sillä minä ihailen sen miehen neroa, ihailen hänen teoksiaan ja hänen alinomaista ja hurskasta toimintaansa. Kiitän kuitenkin tuota herra kirjailijaa siitä, että hän sanoo kertomusten! olevan pikemmin satiirisia kuin opettavaisia, mutta tunnustaa niiden olevan hyviä, mitä ne eivät voisi olla, jollei niissä olisi yhtä ja toista.
Olen kuulevinani sinun sanovan, että puhun kovin varovasti ja pysyttelen liiaksi vaatimattomuuteni rajoissa; mutta minä tiedän, ettei murheelliselle pidä lisätä murhetta, ja tämän herran mieli varmaan on kovin murheellinen, koska hän ei uskalla ilmaantua avoimelle kentälle ja kirkkaaseen päivänvaloon, vaan salaa nimensä ja mainitsee väärän kotipaikan, kuin olisi tehnyt jonkin majesteetinrikoksen. Jos sattumalta tulet hänet tuntemaan, niin sano hänelle minun puolestani, etten minä pidä itseäni solvattuna, koska hyvin tiedän, kuinka paholainen ihmistä kiusaa, ja että eräs hänen pahimpia kiusauksiaan on siinä, että hän uskottelee ihmisen voivan kirjoittaa ja painattaa kirjan, jolla ansaitsee yhtä paljon mainetta kuin rahaa ja yhtä paljon rahaa kuin mainetta. Ja tämän väitteen tueksi toivon sinun hupaisella ja sievällä tavallasi kertovan hänelle seuraavan jutun:
Sevillassa oli muudan hullu, joka sai päähänsä kaikkein naurettavimman mielettömyyden ja keksinnön, mitä kukaan hullu maailmassa milloinkaan on saanut. Hän näet valmisti putken, joka oli toisesta päästä teroitettu, ja saatuaan sitten kadulla tai missä hyvänsä käsiinsä koiran hän astui jalallaan koiran toiselle takakoivelle, kohotti koiran toista koipea kädellään ja pisti sitten, niin hyvin kuin osasi, putken sellaiseen paikkaan, että toisesta päästä puhaltamalla sai koiran pyöreäksi kuin pallon, ja niin tapahduttua hän taputti kämmenellään pari kertaa koiraa vatsaan, päästi sen menemään ja sanoi läsnäoleville, joita aina oli suuri joukko:
— Luulevatko arvoisat herrat vieläkin, että on varsin helppo puhaltaa koira pulleaksi? — Luuleeko teidän armonne nyt, että on varsin helppo tehdä kirja?
Jollei tämä juttu häntä miellytä, niin kerro sinä, hyvä lukijani, tämä toinen, joka sekin koskee hullua ja koiraa:
— Cordobassa oli eräs toinen hullu, jolla oli tapana kantaa päänsä päällä marmorilevyn kappaletta tai muuta verrattain painavaa kiveä, ja kohdatessaan koiran, joka ei osannut varoa, hän asettui sen viereen ja antoi kiven pudota suoraan koiran päälle. Koira suuttui, haukkui ja ulvoi ja juoksi pitkin katuja. Sattui sitten, että niiden koirien joukossa, joiden päälle hän taakkaansa pudotteli, oli eräs jollekin hytyräsepälle kuuluva, johon sen omistaja oli kovin kiintynyt. Kivi putosi ja osui päähän, pahoinpidelty koira ulvoi surkeasti, sen isäntä huomasi seikan, vihastui, sieppasi kyynäräkepin, hyökkäsi hullun luo, pieksi hänet niin, ettei häneen jäänyt eheää luuta, ja sanoi aina lyödessään:
— Sinä koiramainen konna, mitä teit mäyräkoiralleni? Etkö sinä nähnyt, julmuri, että koirani oli mäyräkoira?
Hän toisti nimeä mäyräkoira vielä monet kerrat ja antoi pehmitetyn hullun sitten mennä menojaan. Tämä otti asian sydämelleen, lähti kotiin eikä uskaltanut enää mennä ulos kokonaiseen kuukauteen. Mutta sen ajan kuluttua hän palasi tekemään temppuansa, pään päällä vielä suurempi kivenmyhkyrä. Hän tuli koiran luo, katseli sitä oikein tarkasti, ei halunnut eikä tahtonut pudottaa kiveä, vaan sanoi:
— Tämä on mäyräkoira, tätä täytyy varoa!
Ja vaikka hän sitten kohtasi paljon koiria, verikoiria ja rakkikoiriakin, hän aina sanoi, että ne olivat mäyräkoiria eikä senvuoksi enää pudottanut kiveä. Tämän kirjailijan käy kenties samoin, niin ettei hän enää uskalla pudottaa ihmisten päähän nerollisuutensa taakkaa, kirjojansa, jotka ovat kiveä kovempia, koska ovat huonoja.
Sano hänelle myös, etten välitä vähääkään, vaikka hän uhkaa riistää minulta ansion kirjallaan; minä näet käytän kuuluisan välinäytöksen La Perendengan[4] lausetta ja sanon hänelle: »Kauan eläköön armollinen herra raatiherra, ja Kristus olkoon meidän kaikkien kanssa.» Niin, kauan eläköön jalo kreivi Lemos, jonka tunnettu kristillinen mielenlaatu ja anteliaisuus tukevat minua kaikissa kovan onnen kohtauksissa, ja eläköön myös hänen kunnianarvoisuutensa Toledon arkkipiispan Don Bernardo de Sandoval y Rojasin[5] erinomainen armeliaisuus, vaikka maailmassa ei olisi yhtään kirjapainoa ja vaikka minua vastaan painettaisiin enemmän kirjoja kuin on kirjaimia Mingo Revulgon laulussa.[6] Minä en ole kokenut pyrkiä heidän suosioonsa minkään imartelun tai muun kiitoksen avulla, mutta siitä huolimatta nämä molemmat korkea-arvoiset henkilöt ovat vain oman hyvyytensä tähden ottaneet tehtäväkseen olla suosijoinani ja auttajinani, ja senvuoksi pidän itseäni onnellisempana ja rikkaampana kuin jos onni olisi kuljettanut minua aivan tavallista tietä korkeimmille huipuilleen. Kunniantuntoa voi olla köyhälläkin, mutta ei paheellisella; köyhyys voi estää jaloutta loistamasta täysin kirkkaana, mutta se ei voi sitä kokonaan pimentää. Mutta jos hyve luo itsestään jotakin valoa, vaikkapa vain puutteen ahtaista rakosista, niin sitä sittenkin lopulta kunnioittavat ja niinmuodoin myös suosivat korkeat ja jalot sielut.
Älä sano hänelle enempää. Minäkään en mieli sanoa sinulle enää mitään muuta, huomautan vain, että sinun tulee tietää, että tämä Don Quijoten jälkimmäinen osa, jonka nyt jätän sinulle, on saman tekijän leikkaama ja samasta kankaasta kuin edellinen, että kerron sinulle siinä Don Quijoten myöhemmistä elämänvaiheista sekä vihdoin hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, jottei kukaan enää uskalla antaa hänestä uusia todistuksia, koska jo annetut saavat riittää. Riittää myös, että rehellinen mies on kerran kertonut näistä älykkäistä hullutuksista; hän ei aio niihin enää puuttua, sillä hyvääkään ei pidetä arvossa, jos sitä on liian paljon, kun taas huonollakin, jos sitä on vähän, katsotaan olevan jotakin arvoa. Olin unohtaa sanoa sinulle, että voit aivan pian odottaa Persilestä,[7] joka on jo valmistumassa, ja Galatean toista osaa.
Ensimmäinen luku.
Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.
Tämän historian toisessa osassa, johon sisältyy Don Quijoten kolmas retki, Cide Hamete Beneugeli kertoo, että kirkkoherra ja parturi antoivat kulua melkein kuukauden käymättä häntä katsomassa, koska eivät tahtoneet kajota edellisiin tapauksiin ja siten johdattaa niitä hänen mieleensä. He kävivät kuitenkin tapaamassa hänen sisarentytärtään ja emännöitsijäänsä kehoittaen heitä hyvin hoitamaan häntä ja antamaan hänelle sellaisia ruokia, jotka vahvistaisivat ja auttaisivat sydäntä ja päätä, koska hyvin asiaa harkiten täytyi sanoa koko hänen onnettomuutensa johtuneen niistä. He vakuuttivat niin tekevänsä nyt ja vasta varsin mielellään ja noudattaen niin suurta huolellisuutta kuin suinkin mahdollista; he näet kyllä huomasivat, että heidän isäntänsä joinakin hetkinä osoitti olevansa täydellä järjellä. Siitä molemmat herrat olivat mielissään, sillä he ajattelivat tehneensä aivan oikein, kun olivat kuljettaneet hänet muka noiduttuna kotiin härkärattailla, kuten kerrottiin tämän yhtä suurenmoisen kuin täsmällisenkin historian ensimmäisessä osassa, sen viimeisessä luvussa. He siis päättivät käydä häntä tapaamassa ja tarkastamassa hänen parantumistaan, vaikka pitivätkin että melkein mahdottomana, ja päättivät olla hiiskahtamatta sanaakaan vaeltavasta ritarikunnasta, jotta hänen haavansa, jotka olivat tuskin ehtineet arpeutua, eivät alkaisi jälleen vuotaa verta.
Niin he menivät hänen luokseen ja näkivät hänen istuvan sängyssä, yllään lyhyt viheriä flanelliröijy ja päässä punainen toledolainen lakki, koko mies niin laihana ja surkastuneena, että näytti kerrassaan muumioksi muuttuneen. Hän tervehti heitä sangen ystävällisesti, he kyselivät hänen vointiaan, ja hän teki selkoa siitä ja itsestään yleensä aivan järkevästi ja erittäin sievin sanoin. Siinä keskustellessaan he sattuivat koskettelemaan seikkoja, joita mainitaan politiikan ja hallitusmuodon nimellä, ja siinä he milloin korjasivat jotakin epäkohtaa, milloin kokonaan tuomitsivat jonkin toisen, muuttivat tapoja toisenlaisiksi ja karkoittivat toisia maasta, ja jokainen heistä kolmesta oli olevinaan uusi lainsäätäjä, uudenaikainen Lykurgos, uudenuutukainen Solon; ja tällä tavalla he loivat yhteiskunnan uudestaan, niin että näytti aivan siltä kuin he olisivat heittäneet sen ahjoon ja vetäneet sen jälleen sieltä ulos aivan toisenlaisena kuin ennen. Don Quijote puhui kaikista heidän käsittelemistään asioista niin älykkäästi, että molemmat hänen tutkijansa pitivät aivan varmana, että hän oli täysin terve ja täydellä järjellään.
Sisarentytär ja emännöitsijä olivat kuulemassa tätä keskustelua eivätkä osanneet kyllin kiittää Jumalaa siitä, että saivat jälleen nähdä isäntänsä niin terveenä. Mutta nyt kirkkoherra luopui alkuperäisestä aikomuksestaan, nimittäin siitä, ettei ollenkaan koskettaisi mitään vaeltavaan ritarikuntaan kuuluva seikkaa, tahtoi saada täyden selvyyden, oliko Don Quijoten paraneminen näennäistä vai todellista, ja sillä tavalla hän johtui asiasta toiseen siirtyen mainitsemaan erinäisiä uutisia pääkaupungista, kertoen muun muassa, että turkkilaisten uskottiin varmasti purjehtivan etelään valtavan suurella laivastolla, ettei kukaan tietänyt, millaisissa aikeissa he liikkuivat tai missä tämä ankara rajuilma tulisi purkautumaan, ja tämän pelon vuoksi, jolla turkkilaiset melkein joka vuosi vaativat meidät tarttumaan aseisiin, koko kristikunta suuntasi katseensa vihollisen laivastoon, ja hänen majesteettinsa oli antanut panna puolustuskuntoon Napolin ja Sisilian rannikot sekä Maltan saaren. Siihen virkkoi Don Quijote:
— Hänen majesteettinsa on menetellyt niinkuin menettelee erinomaisen viisas soturi, joka ajoissa varustaa alueensa puolustuskuntoon, jottei se olisi vihollisen tullessa varautumaton; mutta jos minun neuvoani kysyttäisiin, niin minä kehoittaisin käyttämään erästä varokeinoa, jota hänen majesteettinsa ei tällä hetkellä suinkaan ajattele.
Tuskin tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi itsekseen: »Jumala sinua varjelkoon, Don Quijote parka, sillä minusta näyttää kuin sinä syöksyisit hulluutesi korkealta huipulta yksinkertaisuutesi syvään kuiluun!» Mutta parturi, joka oli jo ajatellut samaa kuin kirkkoherra, kysyi nyt Don Quijotelta, mikä oli se varokeino, jota hän piti niin sopivana; se näet saattoi olla laadultaan semmoinen, että se täytyi sijoittaa niiden monien kelvottomien ehdotusten luetteloon, joilla ruhtinaita usein vaivataan.
— Minun ehdotukseni, herra parrankaapija, — sanoi Don Quijote — ei tule olemaan kelvoton, vaan kelvollinen.
— En minä sitä tarkoittanut, — vastasi parturi — vaan sanoin sen siksi, että kokemus on osoittanut kaikkien tai kaikkein useimpien hänen majesteetilleen annetuista neuvoista olevan joko mahdottomia tai järjettömiä tai kuninkaalle ja valtakunnalle vahingollisia.
– Mutta minun neuvoni — virkkoi Don Quijote — ei ole mahdoton eikä järjetön, vaan kaikkein helpoin, soveliain, mukavin ja nopein, mitä kenenkään neuvonantajan mieleen voi koskaan johtua.
— Teidän armonne olisi voinut sen jo meille sanoa, herra Don Quijote — sanoi kirkkoherra.
— En tahtoisi sanoa sitä juuri nyt, — vastasi Don Quijote — sillä se voisi olla jo huomenna varhain aamulla herrojen valtioneuvosten korvissa, ja joku toinen saisi kiitoksen ja palkan minun työstäni.
— Minä puolestani — sanoi parturi — vakuutan maan ja taivaan nimessä, etten mainitse kuninkaalle, en rengille enkä kenellekään kuolevaiselle, mitä teidän armonne haluaa minulle sanoa, ja tämän valan minä olen oppinut siitä kansanlaulusta, jonka alussa entinen kirkkoherra näyttää kuninkaalle varkaan, joka oli häneltä varastanut sata dublonia ja hänen nopeakäyntisen muulinsa.
— Minä en tunne sellaisia tarinoita, — sanoi Don Quijote — mutta tiedän, että tuo vala on pätevä, koska tiedän, että parturi on kunnon mies.
Ja vaikka ei olisikaan, — sanoi kirkkoherra — niin minä takaan hänen kunniallisuutensa ja vakuutan hänen puolestaan, että hän on tässä asiassa vaiti kuin mykkä, lain ja säädettyjen sakkojen uhalla.
Entä kuka menee takuuseen teistä, herra kirkkoherra? — kysyi Don
Quijote.
— Virkani,— vastasi kirkkoherra — sillä se vaatii pitämään salaisuuksia omana tietonaan.
— Tuhat tulimmaista! — sanoi nyt Don Quijote. — Mitä tarvitsee hänen majesteettinsa tehdä muuta kuin antaa julkisen kuuluttajan julistaa, että kaikkien Espanjassa liikkuvien vaeltavien ritarien tulee määrättynä päivänä kokoontua pääkaupunkiin? Vaikka näet heitä ei tulisikaan enempää kuin puoli tusinaa, niin voisihan heidän joukossaan kuitenkin olla joku, joka kykenee yksin tuhoamaan turkkilaisten koko sotavoiman. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti ja seuratkaa minua. Onko ehkä jotakin ennenkuulumatonta, jos yksi ainoa vaeltava ritari tuhoaa kahdensadantuhannen miehen suuruisen sotajoukon, ikäänkuin heillä kaikilla olisi yksi ainoa kaula tai kuin he olisivat pelkkää mantelitahdasta? Jos ette usko, sanokaa minulle: kuinka monet historiat ovatkaan täynnä sellaisia ihmeitä? Jos nyt eläisi suurimaineinen Don Belianis tai joku Amadis Gallialaisen lukemattomasta sukukunnasta, — vaikka se olisikin minulle suureksi vahingoksi; miten toisten laita on, en tahdo käydä ratkaisemaan — jos siis joku heistä eläisi nykyaikana ja kävisi turkkilaisia vastaan, niin enpä totisesti tahtoisi olla turkkilainen. Mutta Jumala pitää huolta kansastaan ja suo sille miehen, joka kenties ei ole yhtä peloittava kuin muinaiset vaeltavat ritarit, mutta ei kumminkaan ole rohkeudeltaan heitä huonompi. En sano enempää; Jumala kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan.
— Oi onnetonta! — huudahti nyt sisarentytär. — Minut saa tappaa, jollei hyvä enoni tahdo jälleen ruveta vaeltavaksi ritariksi.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Minä tahdon elää ja kuolla vaeltavana ritarina; ja marssikoon turkkilainen ylös- tai alaspäin, milloin mielensä tekee ja niin suurella sotavoimalla kuin suinkin voi; minä sanon sittenkin, että Jumala kyllä ajatukseni ymmärtää.
Nyt virkkoi parturi:
— Minä pyydän teiltä, hyvät herrat, lupaa kertoa pienen tapauksen, joka sattui Sevillassa ja joka sopii tähän niin erinomaisen hyvin, että tekee mieleni se kertoa.
Don Quijote antoi siihen luvan. Kirkkoherra ja muut kuuntelivat tarkkaavaisesti, ja parturi aloitti esityksensä näin:
— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään. Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8] mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa, saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä. Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle, että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä, jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan. Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa, että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä. Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi. Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli. Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan, eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan, että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen, mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu, joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen, lisensiaatti sanoi tälle:
— Hyvä ystävä, ajattele, onko sinulla mitään tehtävää, jonka tahdot jättää minun toimekseni. Minä näet lähden nyt kotiin, sillä Jumala on äärettömässä hyvyydessään ja armossaan, ilman mitään omaa ansiotani, suvainnut antaa minulle järjen takaisin; minä olen nyt terve ja viisas, sillä kaikkivaltiaalle Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskokaa ja luottakaa tekin häneen; koska hän on kerran palauttanut minut entiseen tilaani, niin hän palauttaa siihen teidätkin, jos vain häneen luotatte. Minä kyllä muistan lähettää teille jotakin hyvää syötävää, ja syökää se kaikin mokomin; teidän näet tulee tietää, että minä, joka olen tuon kaiken kokenut, uskon puolestani kaikkien meidän hulluuksiemme johtuvan siitä, että vatsamme ovat tyhjät ja aivomme täynnä ilmaa. Rohkeutta vain, rohkeutta, sillä masentuminen onnettomuuksissa riuduttaa terveyttä ja johtaa kuolemaan.
Kaikki nämä lisensiaatin lauseet oli kuullut eräs toinen hullu, joka oli toisessa kopissa vastapäätä raivohullua; hän nousi vanhalta kaislamatolta, jolla hän makasi aivan alastomana, ja kysyi huutaen, kuka se oli, joka lähti tästä talosta terveenä ja viisaana. Lisensiaatti vastasi:
— Minä se olen, hyvä ystävä; minun näet ei tarvitse enää jäädä tänne, ja minä kiitän siitä äärettömästi taivasta, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa.
— Harkitkaa hyvin, mitä sanotte, lisensiaatti, älkää antako pirun itseänne pettää, — sanoi hullu — älkää astuko askeltakaan, vaan jääkää rauhassa koppiinne, niin teidän ei tarvitse tulla tänne takaisin.
— Minä tiedän olevani terve, — vastasi lisensiaatti — eikä minun tarvitse enää kulkea tätä tietä.
— Tekö terve? — virkkoi hullu. — No hyvä, saadaanpa nähdä. Jumalan haltuun, mutta minä vannon teille Jupiterin nimessä, jonka majesteettia minä edustan täällä maan päällä, että sen ainoan synnin tähden, jonka Sevilla tekee tänään päästäessään teidät täältä pois ja pitäessään teitä viisaana, minä kuritan sitä niin ankarasti, että kurituksen muisto säilyy ajoista aikoihin, amen. Etkö sinä tiedä, sinä pieni, kurja lisensiaatti parka, että minä voin sen tehdä, koska, kuten sanoin, olen jyrisyttäjä Jupiter ja pitelen käsissäni sytyttäviä salamoita, joilla voin nyt, kuten ainakin, uhata ja hävittää koko maailman? Mutta minä lähetänkin tälle typerälle kaupungille yhden ainoan rangaistuksen, nimittäin sen, ettei siinä eikä sen ympäristössä ja lähiseuduilla saada sadetta kolmeen kokonaiseen vuoteen, joka aika lasketaan tästä päivästä ja siitä hetkestä, jolloin tämä uhkaus on lausuttu. Sinäkö muka olet vapaa, sinäkö terve, sinäkö viisas ja minä hullu, minä sairas ja minä vankina…? Minä mieluummin hirtän itseni kuin annan sadetta.
Läsnäolijat olivat tarkkaavasti kuunnelleet hullun huutoja ja puhetta, mutta lisensiaattimme kääntyi nyt kapellaanin puoleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:
— Älkää olko peloissanne, hyvä herra, ja älkää huoliko tämän hullun puheista; jos näet hän onkin Jupiter eikä anna sadetta, niin minä olen Neptunus, veden isä ja jumala, ja annan sadetta niin usein kuin minua miellyttää ja kuin tarpeellista on.
Siihen vastasi kapellaani:
— Kaikesta huolimatta, herra Neptunus, ei ole hyvä suututtaa herra Jupiteria. Jääköön siis teidän armonne koppiinsa; toiste, kun on sopivampaa aikaa ja tilaisuutta, palaamme teidän armoanne hakemaan.
Esimies ja kaikki muut läsnäolevat nauroivat, ja kapellaani oli vähällä suuttua; lisensiaatin vaatteet riisuttiin, hän jäi hullujenhuoneeseen, ja tarina on lopussa.
— Tämäkö siis, herra parturi, — virkkoi Don Quijote — on se kertomus, jota ette voinut olla esittämättä, koska se niin mainiosti sopi minuun? Herra parrankaapija, herra parrankaapija, kuinka sokea onkaan ihminen, joka ei näe, mitä on silmien edessä! Eikö teidän armonne tiedä, että vertaukset, jotka koskevat eri henkilöitten luonnollisia taipumuksia, heidän urhoollisuuttaan, kauneuttaan tai sukujuurtaan, ovat aina loukkaavia ja ettei niitä mielellään kuunnella? Minä, herra parturi, en ole mikään vedenjumala Neptunus enkä suinkaan vaadi ketään pitämään itseäni viisaana, jollen ole viisas; minä ahkeroin vain tehdä maailmalle ymmärrettäväksi, kuinka pahoin se erehtyy, kun se ei tahdo uudelleen perustaa keskuuteensa sitä autuasta aikaa, jolloin vaeltava ritarikunta täällä eli ja toimi. Mutta meidän turmeltunut aikakautemme ei ansaitse niin suurta onnea kuin nauttivat ne aikakaudet, jolloin vaeltavat ritarit pitivät velvollisuutenaan ja ottivat kannettavakseen kuningaskuntien puolustuksen, neitojen suojelemisen, orpojen ja alaikäisten auttamisen, ylpeitten kurittamisen ja nöyrien palkitsemisen. Useimpien nykyaikaisten ritarien ohi kulkiessamme kuulemme pikemmin damastin, kultakankaan ja muiden heidän pukuihin käyttämiensä kallisarvoisten kudosten kahinaa kuin heidän varuksiensa panssarirenkaitten helinää. Nyt ei ole enää yhtäkään ritaria, joka makaa ulkosalla kärsien sään tuimuutta, täysissä varuksissa kiireestä kantapäähän, ei ole myöskään ketään, joka jalkojaan jalustimista irroittamatta peitseensä nojaten vain hiukan uinahtaa, niinkuin oli vaeltavien ritarien tapana tehdä. Nyt ei ole enää ketään, joka syöksyy esiin tästä metsiköstä, tunkeutuu tuohon vuoriseutuun, kulkee sieltä melkein alinomaa myrskyävän ja kiivaasti aaltoilevan meren hedelmätöntä, autiota rantaa ja löydettyään sieltä pienen aluksen, jossa ei ole airoja, purjeita, mastoa eikä minkäänlaista köysistöä, pelottomin sydämin syöksyy siihen ja lähtee syvän meren leppymättömille aalloille, jotka toisinaan heittävät hänet taivaalle, toisinaan paiskaavat syvyyteen; mutta sitten, kun hän vähimmin sitä aavistaa, uhmatessaan vastustamatonta myrskyä, hän äkkiä huomaakin olevansa enemmän kuin kolmentuhannen peninkulman päässä siitä paikasta, missä hän alukseensa astui, ja kun hän sitten hyppää maihin kaukaiselle ja tuntemattomalle rannikolle, niin hänelle sattuu siellä seikkoja, joita kannattaa kirjoittaa muistiin, ei pergamentille, vaan pronssiin. Mutta meidän aikanamme voittaa unteluus uutteruuden, joutilaisuus työn, pahe hyveen, julkeus kunnon, teoria käytännön asetoimessa, joka on ollut elossa ja loistossa ainoastaan kulta-aikana ja vaeltavissa ritareissa. Jollette sitä usko, niin sanokaa minulle: kuka on ollut kunniallisempi ja urhoollisempi kuin suurimaineinen Amadis Gallialainen? Kuka älykkäämpi kuin Englannin Palmerin? Kuka taitavampi ja kätevämpi kuin Tirante Valkoinen? Kuka ritarillisempi kuin Kreikan Lisuarte? Kuka sai ja antoi enemmän miekaniskuja kuin Don Belianis? Kuka oli peloittavampi kuin Gallian Perión? Kuka uskalsi syöksyä vaaroihin useammin kuin Hyrkanian Felixmarte? Kuka oli vilpittömämpi kuin Esplandian? Kuka oli rohkeampi kuin Don Cirongilio Traakialainen? Kuka urhoollisempi kuin Rodamonte? Kuka varovampi ja viisaampi kuin kuningas Sobrino? Kuka uhkarohkeampi kuin Rinaldo? Kuka voittamattomampi kuin Roland, ja kuka käytökseltään hienompi ja kohteliaampi kuin Rüdiger, josta polveutuvat nykyiset Ferraran herttuat, kuten Turpin mainitsee Kosmografiassaan? Kaikki nämä ritarit ja monet muut, joita voisin mainita, herra kirkkoherra, olivat vaeltavia ritareita, kaikkien ritarien loistavimpia ja kunniakkaimpia edustajia. Heitä tai heidän kaltaisiaan tahtoisin olevan niiden, joita ehdotuksessani tarkoitin; jos he niitä olisivat, niin hänen majesteettinsa tulisi hyvin autetuksi, häneltä säästyisi paljon kulunkeja, ja turkkilainen saisi repiä partaansa. Kaikesta huolimatta minun kaiketi täytyy jäädä koppiini, koska kapellaani ei päästä minua pois, ja jos, kuten parturi sanoo, Jupiter ei anna sadetta, niin olenhan tässä minä, joka annan sataa milloin mieleni tekee. Sanon tämän siksi, että partavadin herra tietäisi minun ymmärtävän hänen tarkoituksensa.
— Totta totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi parturi — minä en sitä tarkoittanut, tarkoitukseni oli hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, eikä teidän armonne pidä siitä pahastua.
— Minä tiedän parhaiten itse, sopiiko minun pahastua vai ei — vastasi
Don Quijote.
Nyt sanoi kirkkoherra:
— Vaikka en ole toistaiseksi voinut sanoa juuri mitään, haluaisin kuitenkin vapautua eräästä epäilyksestä, joka kaivelee ja kiusaa omaatuntoani ja joka heräsi minussa, kun tässä kuulin, mitä herra Don Quijote sanoi.
— Onhan herra kirkkoherralla oikeus tehdä paljon muutakin, — vastasi Don Quijote — joten voitte huoletta sanoa epäilyksenne; eihän ole hauskaa, jos omatunto ihmistä pitkät ajat vaivaa.
— Luvan saatuani — vastasi kirkkoherra — sanon, että epäilykseni on siinä, etten mitenkään voi saada itseäni uskomaan koko sen vaeltavien ritarien lauman, jonka teidän armonne, herra Don Quijote, on maininnut, todella olleen olemassa täällä maan päällä todellisina ihmisinä, jotka ovat olleet lihaa ja verta samoinkuin me, vaan olen pikemmin sitä mieltä, että tuo kaikki on keksintöä, tarua ja valhetta ja unennäköjä, joita ovat kertoneet vasta unestaan heränneet tai oikeammin vielä horroksissa olevat henkilöt.
— Siinä on toinen erehdys, — vastasi Don Quijote johon tekevät itsensä syypäiksi monet, jotka eivät usko, että sellaisia ritareita on ollut maailmassa; mutta minä olen usein monien eri henkilöiden kanssa ja eri tilaisuuksissa yrittänyt luoda totuuden valoa tähän aivan tavalliseen harhaluuloon, toisinaan kumminkaan saavuttamatta tarkoitustani, toisinaan taas sen saavuttaen nojautuen totuuden hartioihin. Tämä totuus on niin varma, että melkein voin sanoa nähneeni Amadis Gallialaisen omin silmin: hän oli kookas mies, kasvoiltaan vaalea, hänen partansa oli hyvin hoidettu, vaikka tosin musta, hänen katseensa samalla kertaa lempeä ja ankara, hän oli vähäpuheinen, hidas vihaan ja herkkä leppymään. Ja niinkuin tässä kuvailen Amadista, voisin luullakseni kuvailla ja esittää kaikki ne vaeltavat ritarit, jotka elävät historioissa koko maanpiirissä; koska näet uskon heidän olleen sellaisia kuin heidän historiansa kertovat, voidaan heidän suorittamistaan urotöistä ja heidän erikoisuuksistaan saada oikean päättelyn avulla selville heidän kasvojensa piirteet, heidän ihonsa väri ja heidän ruumiinrakenteensa.
— Kuinka suuri siis mahtoi olla jättiläinen Morgante teidän armonne mielestä, herra Don Quijote? — kysyi parturi.
– Mitä jättiläisiin tulee, — vastasi Don Quijote — on olemassa eri mielipiteitä, onko niitä ollutkaan maailmassa vai ei, mutta pyhä Raamattu, joka ei voi poiketa rahtuakaan totuudesta, osoittaa meille, että sellaisia on ollut, kertomalla meille historian tuosta julmasta filistealaisesta Goljatista, joka oli seitsemän ja puolen kyynärän pituinen, mikä on aivan suunnaton koko. Ja sitäpaitsi on Sisilian saaresta löydetty niin suuria käsivarren luita ja lapaluita, että niiden suuruus ilmeisesti osoittaa niiden omistajien olleen jättiläisiä ja tornin korkuisia, mikä on aivan varmaa, koska siitä asiasta saadaan selko mittaamalla. Sittenkään en voi täysin varmasti sanoa, kuinka suuri Morgante oli, mutta otaksun, ettei hän ollut kovin kookas. Minut saa niin otaksumaan se seikka, että huomaan siitä historiasta, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan hänen urotöistään, hänen nukkuneen monta kertaa kurkihirren alla, ja onhan niinmuodoin selvää, ettei hän voinut olla suunnattoman suuri, koska hän voi löytää rakennuksen, johon mahtui makaamaan.
— Niin on laita — virkkoi kirkkoherra.
Kirkkoherra kuunteli mielellään, kuinka hän lausui tuollaisia suuria hullutuksia, ja kysyi häneltä nyt, mitä hän arveli Montalbanin Rinaldon, Don Rolandin ja muiden Ranskan kahdentoista päärin kasvojen piirteistä, koska näet he kaikki olivat olleet vaeltavia ritareita.
— Mitä Rinaldoon tulee, — vastasi Don Quijote — uskallan väittää, että hänellä oli leveät ja punakat kasvot, vilkuilevat ja hiukan ulkonevat silmät, että hän oli tavattoman ärtyinen ja pikavihainen ja piti kaikenlaisista varkaista ja lurjuksista. Mitä taas tulee Rolandiin eli Rotolandoon eli Orlandoon (historiat näet mainitsevat häntä kaikilla näillä kolmella nimellä), olen sitä mieltä, vieläpä varmasti uskonkin, että hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hiukan vääräsäärinen, kasvoiltaan ruskea, että hänellä oli karhea parta, iho karvainen, katse uhkaava, että hän puhui vähän, mutta oli muuten sangen kohtelias ja hyvin kasvatettu.
— Jollei Roland ollut miellyttävämmän näköinen kuin teidän armonne sanoo, — virkkoi kirkkoherra — niin eipä ihmekään, että kaunis Angelica-neiti hylkäsi hänet ja vaihtoi siihen suloon, tulisuuteen ja rakastettavuuteen, joka varmaan oli ominaista haivenpartaiselle pikku maurille, jolle hän antautui; neiti teki varsin viisaasti hehkuessaan mieluummin lempeälle Medorolle kuin karulle Rolandille.
— Tuo Angelica, herra kirkkoherra, — vastasi Don Quijote — oli kevytmielinen, oikullinen ja sangen itsepäinen tyttö, joka täytti maailman sekä ajattelemattomien keppostensa että kauneutensa maineella. Hän hylkäsi tuhansia ylhäisiä herroja, tuhansia urhoollisia ja tuhansia lahjakkaita miehiä, tyytyen siloposkiseen pieneen hovipoikaan, jolla ei ollut yhtään varallisuutta eikä muuta mainetta kuin se, joka hänelle koitui ystävälle osoitetusta uskollisuudesta. Tämän naisen kauneuden suuri laulaja, kuuluisa Ariosto, ei uskaltanut tai ei halunnut laulaa enempää siitä, mitä tälle naiselle tapahtui hänen halveksittavalla tavalla antauduttuaan, sillä hänellä nähtävästi ei olisi ollut kerrottavana mitään erikoisen siveitä seikkoja, joten hän päättää esityksensä näihin säkeisiin:
Ja kuinka Kiinanmaan hän kruunun sai, paremmin laulaa joku muu sen kai.[9]
Ja tämä oli epäilemättä jonkinlainen ennustus, sillä runoilijat nimittävät itseään myös näkijöiksi tai ennustajiksi. Ja tuo ennustus toteutui niin hyvin, että myöhemmin eräs andalusialainen runoilija[10] on itkenyt ja laulanut hänen kyyneliään ja toinen, suurimaineinen ja verraton kastilialainen runoilija,[11] on laululla ylistänyt hänen kauneuttaan.
— Sanokaahan minulle, herra Don Quijote, — virkkoi nyt parturi eikö kaikkien niiden joukossa, jotka ovat häntä ylistäneet, ole ollut ketään runoilijaa, joka olisi kirjoittanut jonkin ivarunon tästä neiti Angelicasta?
— Uskon kyllä, — vastasi Don Quijote — että Sacripante tai Roland, jos he olisivat olleet runoilijoita, olisivat neidin saippuoineet; on näet ominaista ja luonnollista runoilijoille, joita heidän keksityt tai todelliset rakastettunsa ovat halveksineet, että he täyttä päätä kostavat ivarunoilla ja häväistyskirjoituksilla niille naisille, jotka he olivat valinneet ajatustensa valtiattariksi, vaikka sellainen kosto tietenkin on sopimaton jaloille luonteille; mutta toistaiseksi ei ole tullut tietooni mitään neiti Angelicasta sepitettyä häväistysrunoa, vaikka hän sai eläessään koko maailman kuohuksiin.
— Merkillistä! — sanoi kirkkoherra.
Samassa he kuulivat emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat vastikään poistuneet keskustelevien luota, huutavan ja meluavan pihalla, ja melun kuultuaan kaikki kiiruhtivat sinne.
Toinen luku.
jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.
Historia kertoo, että ne huudot, jotka Don Quijote, kirkkoherra ja parturi kuulivat, olivat sisarentyttären ja emännöitsijän, jotka pauhasivat Sancho Panzalle hänen pyrkiessään väkisin Don Quijoten luo. Naiset sulkivat häneltä oven ja huusivat:
— Mitä tuo maankiertäjä täältä hakee? Lähtekää heti kotiinne, hyvä mies, sillä juuri te viettelette herraamme ja hämmennätte hänen järkeänsä ja kuljetatte häntä kaikenlaisissa erämaissa.
Siihen vastasi Sancho:
— Saatanan emännöitsijä, minun järkeni se on hämmennetty, minut on vietelty ja minua on kuljetettu kaikenlaisissa erämaissa, mutta ei sinun isäntääsi. Hän se on minua laahannut mukanaan maailmalla, mutta te molemmat erehdytte, te teette laskun, jossa on puolet liikaa; hän se minut petoksella houkutteli lähtemään kotoa luvaten minulle saaren, jota yhä vielä turhaan odotan.
— Piru sinut periköön kaikkine Sancho — vastasi sisarentytär. — Ja saarinesi, kirottu mitä saaria ne sitten ovat? Ovatko ne jotakin syötävää, sinä ahmatti, sinä suursyömäri?
— Ei ne mitään syötävää ole, — vastasi Sancho — vaan hallittavaa ja hoidettavaa ja paremmat kuin neljä kaupunkia ja neljä pormestaria.
— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi, viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.
Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia, mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja, jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen, vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:
— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin, kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.
— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.
— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.
— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää, mitä he molemmat nyt neuvottelevat.
— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä lajia, että voisivat olla kuuntelematta.
Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden kesken ja sanoi nyt hänelle:
— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.
— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.
— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo, että quando caput dolet… j.n.e.[12]
— Minä en ymmärrä muuta kieltä kuin omaani — vastasi Sancho.
— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.
— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.
— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni, mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen, minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä sinulta kysyin.
— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.
— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho, aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.
— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana. Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä silkillä.
— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote – sillä minä olen aina hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin pitkäaikaisesta käyttämisestä.
— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne, sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen», toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon, ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä paikkaa.
— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — hyvettä vainotaan aina, jos sitä on olemassa erittäin suuressa määrässä. Vain harvat kuuluisat miehet — jos kukaan heistä — ovat voineet välttää ilkeätä panettelua. Julius Caesaria, kaikkein uljainta, viisainta ja urhoollisinta sotapäällikköä, jo syytettiin kunnianhimoiseksi eikä oikein siistiksi enempää vaatetukseltaan kuin tavoiltaankaan. Aleksanterin, joka sai urotöistään Suuren nimen, sanotaan taipuneen juopotteluun. Herakleesta, joka suoritti kuuluisat suurtyönsä, kerrotaan, että hän oli irstas ja veltto. Don Galaorista, Amadis Gallialaisen veljestä, huhuillaan, että hän oli ylen riitainen, ja hänen veljensä väitetään itkeä tillittäneen liian herkästi. Niinmuodoin, oi Sancho, voivat minua koskevat panettelut, elleivät ne ole pahempia kuin sanoit, jäädä huomioonottamatta noiden monien oivallisia miehiä koskevien selväävien lausuntojen joukossa.
— Siinäpä se jutku juuri onkin, hitto soikoon! sanoi Sancho.
— Onko siis vielä jotakin? — kysyi Don Quijote.
— Eivät ne jätä häntääkään nylkemättä — sanoi Sancho. — Kaikki, mitä olen kertonut, on kuin herkkua, mutta jos teidän armonne haluaa tietää kaikki teistä liikkeellä olevat panettelut, niin minä tuon tänne heti jonkun, joka kertoo teille kaikki, niin ettei siitä puutu rahtuakaan. Eilen illalla näet tuli kotiin Bartolomeo Carrascon poika, joka on ollut Salamancassa opiskelemassa ja suorittanut siellä kandidaattitutkintonsa; minä menin toivottamaan häntä tervetulleeksi, ja hän sanoi minulle, että teidän armonne historian voi jo lukea eräästä kirjasta, jonka nimi on Mielevä Hidalgo Don Quijote Manchalainen, ja hän sanoo vielä, että minutkin mainitaan siinä omalla nimelläni Sancho Panzana ja samoin neiti Dulcinea Tobosolainen sekä muita seikkoja, joita meille on sattunut kahden kesken, niin että minä kauhistuneena tein ristinmerkin ja ihmettelin, kuinka tuo historian kirjoittaja voi kaikki niin tarkoin tietää.
– Saat uskoa, Sancho, — sanoi Don Quijote — että meidän historiamme tekijä on varmaan joku viisas noita; sellaisille näet ei ole mitään salattua asioissa, joista he haluavat kirjoittaa.
– Minä uskon mielelläni, — sanoi Sancho — että hän on viisas ja noita, sillä kandidaatti Simson Carrasco (se näet on mainitsemani miehen nimi) sanoo historian tekijän nimen olevan Cide Hamete Berenjena.[13]
– Se on maurilainen nimi — vastasi Don Quijote.
– Taitaa olla; — vastasi Sancho — minä näet olen kuullut sanottavan, että maurit pitävät semmoisista hedelmistä.
— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — et varmaan oikein ymmärrä tämän
Ciden liikanimen merkitystä; Cide on arabiaa ja tarkoittaa herraa.
— Suittaa olla; — vastasi Sancho — mutta minä lähden nyt kiireen kaupalla hakemaan kandidaattia, jos teidän armonne haluaa, että tuon hänet tänne.
— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, — sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.
— No niin, minä menen häntä hakemaan — vastasi Sancho.
Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt erinomaisen hupainen keskustelu.
Kolmas luku.
Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta keskustelusta.
Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista? Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide, ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria, keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin kohteliaasti vastaan.
Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies, mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä, mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen ritarimme eteen ja lausui hänelle:
— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli, joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien ihmisten verrattomaksi huviksi.
Don Quijote käski hänen nousta ja sanoi:
— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on kirjoittanut maurilainen tietäjä?
— Se on niin totta, herra, — sanoi Simson — että uskon varmaan tähän saakka painetun mainittua historiaa enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta;[15] jollei sitä uskota, niin asian voivat todistaa Portugali, Barcelona ja Valencia, missä kirjat on painettu, ja huhuillaanpa vielä, että sitä parhaillaan painetaan Antwerpenissäkin, ja minä aavistelen, ettei tule olemaan yhtäkään kansakuntaa eikä kieltä, johon sitä ei siirretä.
— Erään seikan — virkkoi nyt Don Quijote — täytyy erikoisesti ilahduttaa kunnollista ja etevää miestä, nimittäin sen, että hän jo eläessään näkee olevansa hyvässä maineessa eri kielikunnissa, painosta julkaistuna. Minä sanon hyvässä maineessa-, jos näet on laita päinvastoin, ei mikään kuolema voi olla niin kamala.
Jos on kysymyksessä hyvä maine ja hyvä nimi, sanoi kandidaatti — niin teidän armonne yksin vie voiton kaikista vaeltavista ritareista, sillä mauri on kielellään ja kristitty omallaan kokenut kuvailla meille erittäin elävästi teidän armonne jaloutta, teidän suurta rohkeuttanne käydessänne vaaroihin, kärsivällisyyttänne vastoinkäymisissä ja tyyneyttänne niin hyvin onnettomuuksissa kuin haavoittuessanne sekä teidän armonne ja armollisen neidin Doña Dulcinea Tobosolaisen ylen platonisen rakkauden siveyttä ja pidättyväisyyttä.
— Minä en ole milloinkaan kuullut — virkkoi nyt Sancho Panza — armollista neiti Dulcineaa mainittavan Doñaksi, vaan yksinkertaisesti neiti Dulcinea Tobosolaiseksi, joten historia tekee siinä kohdassa virheen.
— Tuo ei ole mikään tärkeä huomautus — vastasi Carrasco.
— Eipä suinkaan; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa minulle, herra kandidaatti: mihin sankaritekoihini siinä historiassa pannaan suurinta painoa?
— Siitä — vastasi kandidaatti — ollaan eri mieltä, sillä ihmisten maku on erilainen. Toiset pitävät parhaana seikkailua tuulimyllyjen kanssa, joita teidän armonne luuli sadalla käsivarrella varustetuksi Briareoksi ja jättiläisiksi, toiset kertomusta vanutusmyllystä, toista miellyttää niiden kahden sotajoukon kuvaus, jotka myöhemmin osoittautuivat kahdeksi lammaslaumaksi, joku kiittää parhaaksi seikkailua kuolleen ruumiin kanssa, jota vietiin Segoviaan haudattavaksi, jonkun mielestä on kaikkein etevin kertomus kaleerivankien vapauttamisesta, toinen arvelee, ettei mikään muu ole niin mainio kuin kertomus kahdesta benediktiinijättiläisestä sekä taistelusta urhoollisen biskajalaisen kanssa.
— Sanokaa minulle, herra kandidaatti, — virkkoi nyt Sancho — onko siinä myös se seikkailu yanguesien kanssa, jossa kelpo Rocinantemme teki mieli kalastaa kuivalla maalla?
— Ei tietäjä ole jättänyt mitään mustepulloonsa; — vastasi Simson — hän kertoo kaikki ja kaikki ihan pilkulleen, ne häränpyllytkin, joita kelpo Sancho heitti peitteen päällä, kun häntä poukotettiin.
— En minä peitteen päällä heittänyt häränpyllyä, — vastasi Sancho — mutta kyllä ilmassa, ja enemmän kuin olisi mieli tehnyt.
– Minun mielestäni — sanoi Don Quijote ei koko maailmassa ole yhtäkään inhimillistä historiaa, jossa kulku ei käy milloin ylös, milloin alas, ja varsinkin on niin laita historioissa, jotka käsittelevät ritariseikkoja; ne näet eivät mitenkään voi olla täynnä pelkkiä onnellisia tapauksia.
— Muutamat niistä, jotka ovat historian lukeneet, — vastasi kandidaatti — sanovat kumminkin, että heitä olisi ilahduttanut, jos sen kirjoittajat olisivat unohtaneet muutamia niistä lukemattomista pieksäjäisistä, joihin herra Don Quijote erinäisissä tilaisuuksissa joutui.
— Se rikkoisi historian todenmukaisuutta — vastasi Sancho.
— Ne olisi soveliaisuussyistä voinut jättää mainitsematta; — sanoi Don Quijote — jos näet tapaukset eivät muuta eivätkä vääristä historian todenmukaisuutta, ei ole mitään syytä niitä kirjoittaa, kun niistä koituu historian sankarille vahinkoa. Aeneas ei totisesti ollut niin hurskas kuin Vergilius hänet kuvailee, eikä Odysseus niin viisas kuin Homeros esittää.
Se on totta; — virkkoi Simson — mutta toista on kirjoittaa runoilijana, toista historioitsijana. Runoilija voi meille kertoa tai laulaa asioista, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla, mutta historioitsijan tulee niistä kirjoittaa, ei sellaisina kuin niiden pitäisi olla, vaan sellaisina kuin ne olivat, lisäämättä totuuteen mitään ja ottamatta siitä mitään pois.
Jos tuo herra maurilainen niin kovin harrastaa totuutta, — — sanoi Sancho — niin herrani saamien selkäsaunojen joukossa täytyy olla myös minun osakseni tullut kuritus, sillä hänen armonsa selästä ei otettu koskaan mittaa samalla ottamatta mittaa minun koko ruumiistani; mutta ei siinä minun mielestäni ole mitään ihmeteltävää, sillä itse isäntäni sanoo, että ruumiin jäsenen tulee saada osansa pään kivusta.
— Te olette juonipussi, Sancho — vastasi Don Quijote. — Teiltä ei totisesti puutu hyvää muistia, jos vain haluatte muistaa.
— Vaikka haluaisin unohtaakin saamani iskut, — sanoi Sancho — eivät siihen suostuisi mustelmat, jotka vielä näkyvät kylkiluillani.
— Ole vaiti, Sancho, — vastasi Don Quijote — äläkä keskeytä herra kandidaattia, jota pyydän jatkamaan esitystään siitä, mitä minusta tuossa mainitussa historiassa kerrotaan.
— Ja minusta myös, — sanoi Sancho — sillä sanotaanhan, että minä olen yksi sen tärkeimpiä presoonia.
— Persoonia, ei presoonia, hyvä Sancho — sanoi Simson.
— Joko taas saimme sanansaivartajan? — virkkoi Sancho. — Jos aiotte sillä viisillä jatkaa, emme ehdi loppuun eläessämme.
— Antakoon Jumala minulle huonon elämän, Sancho, — vastasi kandidaatti — jollette te ole historian toinen persoona, ja onpa niitäkin, jotka kuuntelevat teidän puhettanne mieluummin kuin koko kirjan mielevimmän henkilön esityksiä, vaikka on toisekseen niitäkin, jotka sanovat teidän olleen liian herkkäuskoisen, kun piditte täytenä totena sen saaren käskynhaltian virkaa, jonka teille lupasi tämä läsnäoleva herra Don Quijote.
— Aurinko ei ole vielä painunut aidan taakse, — sanoi Don Quijote — ja Sancho tulee iän lisääntyessä, vuosien hänelle antaman kokemuksen nojalla, yhä soveliaammaksi ja taitavammaksi käskynhaltiaksi kuin mitä hän nyt on.
— Jumaliste, herra, — sanoi Sancho — jollen nyt tällä iällä kykene hallitsemaan saarta, en kykene sitä hallitsemaan, vaikka tulisin niin vanhaksi kuin Metusalem. Koko onnettomuus on siinä, että tuo kirottu saari piileksii, en tiedä missä, eikä siinä, että minulta puuttuisi älyä sen hallitsemiseen.
— Jättäkää se Jumalan huomaan, Sancho; — sanoi Don Quijote — kaikki käy hyvin ja kukaties paremminkin kuin luulette, sillä puun lehtikään ei värähdä Jumalan tahtomatta.
— Se on totta; — virkkoi Simson — jos Jumala suo, niin Sancho saa hallittavakseen tuhat saarta eikä vain yhden.
– Minä olen nähnyt tässä maailmassa käskynhaltioita, sanoi Sancho — jotka eivät mielestäni kelpaa avaamaan minun kengännauhojani, mutta siitä huolimatta heitä nimitetään teidän ylhäisyydeksenne ja he saavat syödä hopealautasilta.
– Ne eivät ole mitään saaren käskynhaltioita, virkkoi Simson — vaan heillä on hallussaan jotakin helpommin käsiteltävää; niiden, jotka hallitsevat saaria, täytyy näet ainakin olla selvillä kieliopista.
– Kyllä minä kieltä osaan piestä, — sanoi Sancho mutta opista minä välitän viisi, koska en siitä mitään ymmärrä. Mutta jätetään tuo käskynhaltiajuttu Herran haltuun; hän asettakoon minut siihen paikkaan, jossa voi parhaiten minua käyttää; minä sanon vain teille, herra kandidaatti Simson Carrasco, että olen ollut sanomattoman iloinen siitä, että historian kirjoittaja on antanut minun puhua sillä tavalla, etteivät minusta kerrotut seikat tunnu pitkäpiimäisiltä, sillä minä lupaan kelpo aseenkantajana kunniasanallani, että olisin, jos hän olisi kertonut minusta seikkoja, jotka eivät ole oikein soveliaita minunlaiselleni vanhalle kristitylle, nostanut semmoisen metelin, että sen olisivat kuulleet kuurotkin.
— Sehän olisi ollut ihmetyö — vastasi Simson.
— Ihmetyö tai ei, samantekevää, — sanoi Sancho — mutta jokainen katsokoon tarkoin, miten puhuu tai kirjoittaa presoonista, ja älköön ladelko kaikenmoista sekamelskaa, mitä sattuu hänen päähänsä pälähtämään.
— Eräs seikka, josta mainittua historiaa moititaan, — sanoi kandidaatti — on se, että sen kirjoittaja on siihen sijoittanut kertomuksen, jonka nimi on Mieletön uteliaisuus — ei siksi, että se olisi huono tai huonosti esitetty, vaan siitä syystä, ettei se siihen kuulu eikä ole missään tekemisissä hänen armonsa herra Don Quijoten historian kanssa.
— Lyönpä vetoa, — virkkoi Sancho — että se koiranpoika on pannut siinä kaikki ihan sekaisin.
— Siinä tapauksessa väitän minä, — sanoi Don Quijote — ettei minun historiani kirjoittaja ole ollut mikään tietäjä, vaan joku tietämätön suupaltti, joka on ryhtynyt sitä kirjoittamaan umpimähkään ja aivan harkitsematta, menipä sitten syteen tai saveen, niinkuin teki ubedalainen maalari Orbaneja, joka vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin, mitä hän maalasi: »Mitä sattuu tulemaan.» Kerran hän maalasi kukon, mutta niin huonosti ja niin vähän kukonnäköisen, että hänen täytyi kirjoittaa isoilla kirjaimilla sen alle: »Tämä on kukko.» Samoin lienee laita minun historiani; tarvitaan erityisiä selityksiä, jotta se voitaisiin ymmärtää.
— Ei suinkaan; — vastasi Simson — se näet on niin selvä, ettei siinä kohtaa minkäänlaista vaikeutta. Sitä selailevat lapset, nuorukaiset sitä lukevat, miehet ymmärtävät sen, vanhukset kiittävät sitä, ja sanalla sanoen sitä käsittelevät, lukevat ja tuntevat kaikenlaiset ihmiset niin hyvin, että jonkin laihan hevoskaakin ilmestyttyä näkyviin heti sanotaan: »Kas, tuolla on Rocinante.» Mutta hartaimmin siihen ovat ihastuneet hovipojat: ei ole yhtäkään suuren herran eteishuonetta, jossa ei olisi »Don Quijoten»-kappaletta; jos toinen laskee sen kädestään, niin toinen heti ottaa sen, toiset sieppaavat sen, toiset pyytävät koreasti. Sanalla sanoen, mainittu historia on hupaisinta ja vaarattominta ajanvietettä, mitä toistaiseksi on nähty, sillä koko kirjassa ei ole yhtäkään sopimatonta sanaa, ei yhtään moitittavaa ajatusta eikä edes mitään siihen vivahtavaa.
— Jos kirjoittaisi toisin, — sanoi Don Quijote — ei kirjoittaisi totuutta, vaan valhetta, ja ne historiankirjoittajat, jotka käyttävät valhetta, pitäisi polttaa samoinkuin väärän rahan tekijät. Mutta minä en käsitä, mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä asiaankuulumattomia novelleja ja kertomuksia, vaikka hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa minun seikkailuistani. Hän ajatteli varmaan sananlaskua: »Vatsa täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia.» Hän näet olisi tosiaan voinut saada vain minun ajatuksiani, minun huokauksiani, minun kyyneliäni, minun rehellisiä aikomuksiani ja minun uskaliaita tekojani kuvailemalla kokoon nidoksen, suuremman tai ainakin yhtä suuren kuin Tostadon kaikki teokset[16] yhteensä. Mikäli ymmärrän, herra kandidaatti, tarvitaan historiallisten teosten tai millaisten kirjojen tahansa kirjoittamiseen hyvää harkintakykyä ja kypsää ymmärrystä. Viehättävään leikinlaskuun ja hupaisten seikkojen esittämiseen vaaditaan suurta neroa: huvinäytelmän älykkäin hahmo on narri, sillä se, joka on olevinaan yksinkertainen, ei saa olla mikään narri. Historia on kuin pyhäkkö, sillä sen tulee olla todenmukainen, ja missä on totuus, siellä on Jumala, totuudessa; mutta siitä huolimatta on sellaista väkeä, joka kirjoittaa kirjoja ja syytää niitä yleisön keskuuteen kuin ne olisivat leivoksia.
— Ei ole niin huonoa kirjaa, — sanoi kandidaatti — ettei siinä ole jotakin hyvää.
— Se on varmaan totta, — vastasi Don Quijote — mutta usein sattuu, että henkilöt, jotka ovat teoksillaan voittaneet ja saavuttaneet ansaittua suurta mainetta, kerrassaan sen menettävät tai ainakin osittain sen tuhoavat julkaistessaan teoksensa painosta.
— Syynä on se, — sanoi Simson — että painettuja teoksia tutkitaan kaikessa rauhassa, joten niiden viat helposti havaitaan, ja niitä tutkitaan sitä tarkemmin, mitä suuremmassa maineessa niiden tekijä oli. Neroudestaan kuuluisia miehiä, suuria runoilijoita, mainehikkaita historioitsijoita kadehtivat aina tai ainakin useimmiten sellaiset, jotka pitävät toisten teosten arvostelemista huvinaan ja erinomaisena ajanvietteenä, vaikka eivät ole julkaisseet yhtäkään omaa teosta.
— Ei siinä ole mitään ihmeteltävää, — sanoi Don Quijote — sillä onhan olemassa paljon teologejakin, jotka eivät kelpaa saarnastuoliin, mutta erinomaisen hyvin havaitsevat, mitä toisten saarnoista puuttuu tai mitä niissä on liikaa.
— Aivan oikein, herra Don Quijote, — sanoi, Carrasco — mutta minun mielestäni sellaiset arvostelijat voisivat olla armeliaampia ja vähemmän saivartelevia, niin etteivät kiinnittäisi huomiota moittimassaan loistavassa teoksessa havaitsemiinsa tomuhiukkasiin; jos näet aliquando bonus dormitat Homerus,[17] niin heidän pitäisi ajatella, kuinka paljon hän on valvonut voidakseen antaa maailmalle teoksensa, joka on kirkas kuin päivä ja jossa on niin vähän hämäryyttä kuin suinkin mahdollista; ja voisihan olla niinkin laita, että seikat, mitkä heistä ovat moitittavia, ovatkin syntymämerkkejä, ja toisinaan vain kaunistavat kasvoja, joissa ovat. Senvuoksi minä väitän, että on sanomattoman vaarallista painattaa mitään kirjaa, koska on kerrassaan mahdotonta sepittää sitä sellaista, että se tyydyttäisi ja ilahduttaisi kaikkia lukijoita.
— Kirja, jossa kerrotaan minusta, — sanoi Don Quijote — on varmaan tyydyttänyt vain harvoja.
— Pikemmin päinvastoin; koska näet stultorum est infinitus numerus,[18] on myös äärettömän paljon niitä, jotka ovat huvikseen lukeneet mainitun historian. Muutamat heistä ovat kumminkin moittineet tekijän muistia heikoksi ja huonoksi, koska hän unohtaa sanoa, kuka oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin,[19] sillä sitä ei mainita siinä, missä se olisi pitänyt mainita, ja vain kertomuksen kulusta voidaan päätellä, että se häneltä varastettiin; mutta vähän ajan kuluttua näemme hänen jälleen ratsastavan samalla aasilla, vaikka ei kerrota, miten hän oli sen löytänyt. Sanotaan vielä, että kirjoittaja on unohtanut mainita, miten Sancho käytti ne sata dukaattia, jotka hän Sierra Morenassa löysi matkalaukusta, sillä hän ei puhu niistä enää milloinkaan, ja monet haluavat tietää, mitä hän niillä teki tai miten hän ne kulutti, ja tämä onkin eräs tärkeimpiä kohtia, joita teoksesta puuttuu.
Sancho vastasi:
— Herra Simson, minua ei nyt haluta käydä tekemään tiliä niistä asioista, sillä vatsaani kaivelee niin, että menehdyn tähän paikkaan, jollen virkistä itseäni parilla kulauksella viimevuotista viiniä. Minulla on sitä kotona, eukkoni odottaa minua; syötyäni tulen takaisin ja vastaan teidän armollenne ja koko maailmalle kaikkiin kysymyksiin, joita suvaitsette minulle esittää, koskivatpa ne sitten aasini katoamista tai sadan dukaatin kuluttamista.
Odottamatta vastausta ja virkkamatta mitään enempää hän lähti kotiinsa.
Don Quijote pyysi ja rukoili kandidaattia jäämään ja ottamaan osaa hänen vaatimattomaan ateriaansa. Kandidaatti suostui, jäi vieraaksi, ja tavalliseen ateriaan lisättiin vielä pari kyyhkystä. Pöydässä keskusteltiin ritariasioista, Carrasco noudatti isäntänsä ajatusten suuntaa, pidot päättyivät, he pitivät päivällisleponsa, Sancho palasi, ja aloitettua keskustelua ruvettiin taas jatkamaan.
Neljäs luku.
jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita kannattaa tietää ja kertoa.
Sancho palasi Don Quijoten luo, jatkoi aikaisempaa keskustelua ja virkkoi:
— Herra Simson sanoi ihmisten haluavan tietää, kuka minulta varasti aasin, miten ja milloin, ja minä vastaan siihen näin: Sinä yönä, jolloin me Pyhää Veljeskuntaa paeten lähdimme Sierra Morenaan, kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun jälkeen, joka muodostui meille onnettomaksi, ja sen toisen seikkailun jälkeen, johon jouduimme kohdatessamme Segoviaan kuljetettavan ruumiin, me pysähdyimme, herrani ja minä, erääseen metsikköön, missä herrani nojasi peitseensä ja minä istuin harmoni selässä, molemmat möyhennettyinä ja uupuneina, kestämistämme taisteluista, ja aloimme nukkua kuin olisi allamme ollut monta höyhenpatjaa; varsinkin minä nukuin niin sikeästi, etten huomannut mitään, kun joku tuli luokseni ja pisti neljä kalikkaa aasin satulani neljään nurkkaan, niin että jäin niiden varaan kuin hevosen selkään, ja vei altani harmon.
— Sellainen seikka on sangen helppo, — virkkoi Don Quijote — eikä se ole mitään ennenkuulumatonta, sillä samoin kävi Sacripanten,[20] kun hän oli Albracaa piirittämässä ja kuuluisa varas Brunelo vei hevosen hänen altansa käyttäen samaa juonta.
— Tuli sitten aamu, — jatkoi Sancho — ja tuskin olin hiukan oikonut jäseniäni, kun kapulat altani kaatuivat ja minä pudota kömähdin maahan. Minä katselin, minne juhtani oli joutunut, mutta en löytänyt sitä mistään; silmiini nousivat kyynelet, ja minä aloin valittaa niin surkeasti, että meidän historiamme kirjoittaja, jollei hän ole sitä maininnut, saa varmaan uskoa jättäneensä pois hyvän asian. Kun sitten, en muista kuinka monen päivän kuluttua, matkustimme prinsessa Micomicónan kanssa, näin yhtäkkiä aasini ja huomasin, että sillä ratsasti mustalaiseksi pukeutunut Ginés de Pasamonte, se maantierosvo ja suuri konna, jonka herrani ja minä olimme vapauttaneet kaleeriketjusta.
— Erehdys ei ole siinä,—virkkoi Simson — vaan siinä, että kirjoittaja kertoo Sanchon ratsastaneen samaisella harmolla, ennenkuin se oli löytynyt.
— Siihen — sanoi Sancho — en osaa vastata muuta kuin että historian kirjoittaja on erehtynyt tai että kirjanpainaja on tehnyt työnsä huolimattomasti.
— Epäilemättä on niin laita, — sanoi Simson — mutta mihin joutuivat ne sata dukaattia? Menivätkö ne sen tien?
Sancho vastasi:
— Minä olen ne kuluttanut omaksi hyödykseni ja vaimoani ja lapsiani varten, ja niiden ansiota on, että eukkoni kärsivällisesti sietää kaikki ne matkat ja retket, joita olen tehnyt herra Don Quijoten palveluksessa; jos näet olisin niin pitkän ajan kuluttua palannut kotiin tuomatta ropoakaan ja ilman aasia, niin paha minut olisi perinyt. Ja jos nyt tahdotaan minulta vielä muuta tietoa, niin tässä minä olen valmiina vastaamaan vaikka itse kuninkaalle omassa presoonassaan, eikä kenelläkään ole oikeutta ruveta tutkimaan, toinko minä kotiin jotakin vai enkö tuonut, kulutinko vai enkö kuluttanut; jos näet minun noilla matkoilla saamani kepiniskut pitäisi minulle maksaa rahassa, niin nuo sata dukaattia eivät riittäisi puoliinkaan, vaikka joka iskusta maksettaisiin vain neljä maravedia, ja pistäköön kukin kätensä omaan poveensa älköönkä ruvetko väittämään valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, sillä toinen ei ole toista parempi eikä niinkään hyvä.
— Minä kyllä muistan — sanoi Carrasco — huomauttaa historian kirjoittajalle, ettei hänen pidä unohtaa, mitä kelpo Sancho on tässä sanonut, jos hän painattaa kirjansa uudestaan. Siitä se tulee melkoista arvokkaammaksi kuin se nyt on.
— Onko kirjassa muuta korjattavaa, herra kandidaatti? — kysyi Don
Quijote.
— Luultavasti on, — vastasi hän — mutta ne seikat eivät varmaankaan ole niin tärkeitä kuin mainitsemani.
— Lupaako kirjailija ehkä toisen osan? — kysyi Don Quijote.
— Lupaa kyllä, — vastasi Simson — mutta hän sanoo, ettei ole vielä sitä löytänyt eikä tiedä kenellä se on joten emme voi varmaan sanoa, ilmestyykö se vai ei, ja niin hyvin tästä syystä kuin myös siksi, että muutamat sanovat: »Toiset osat eivät ole koskaan kelvollisia», ja toiset: »Don Quijoten jutuista on jo kirjoitettu riittämään asti», otaksutaan, ettei toista osaa tulekaan, vaikka toiset, jotka ovat luonnonlaadultaan pikemmin iloisen Jupiterin kuin synkän Saturnuksen sukua, sanovat: »Antakaa lisää niitä Quijoten juttuja; antakaa Don Quijoten käydä päälle ja Sancho Panzan pakista, kävi muuten miten kävi, sillä meitä se aina huvittaa.»
— Entä mitä kirjoittaja aikoo tehdä?
— Heti löydettyään historian, — vastasi Simson — jota hän etsii erinomaisen uutterasti, hän aikoo paikalla sen julkaista, ja häntä yllyttää siihen julkaisemisesta koituva hyöty enemmän kuin mikään ylistys.
Siihen virkkoi Sancho:
— Tekijä siis pitää silmällä vain rahaa ja hyötyä? Sittenpä olisi ihme, jos hänen yrityksensä onnistuisi, sillä hän ei varmaan tee muuta kuin hutiloi ja hutiloi kuin räätäli pääsiäisaattona, ja teokset, joita tehdään hätiköiden, eivät ole koskaan niin moitteettomia kuin niiden pitäisi olla. Varokoon se herra mauri tai mikä lieneekään, mitä tekee; minä ja minun herrani annamme hänelle kahmalot niin täyteen kaikenmoisia seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, että hän voi sepittää sata uutta osaa eikä vain yhden. Se kelpo mies varmaan luulee, että me oljentelemme täällä laiskoina, mutta pidelköön hän vain kaviota, kun meitä kengitetään, niin kyllä näkee, mitä jalkaa me onnumme. Mutta minä sanon vain tämän: jos herrani noudattaisi minun neuvoani, niin me olisimme kulkeneet jo kauan aikaa tuolla vainioilla torjuen vääryyksiä ja kostaen solvauksia, niinkuin hyvin vaeltavien ritareiden tapa on.
Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun kuului Rocinanten hirnunta. Don Quijote piti sitä erinomaisen onnellisena enteenä ja päätti lähteä kolmen tai neljän päivän kuluttua uudelle retkelle. Hän ilmaisi aikomuksensa kandidaatille ja kysyi häneltä neuvoa, mihin seutuun hänen pitäisi aluksi matkustaa. Kandidaatti vastasi, että hänen mielestään oli paras lähteä Aragonian kuningaskuntaan ja Zaragozan kaupunkiin, missä muutaman päivän kuluttua oli määrä pitää erittäin juhlalliset turnajaiset pyhän Yrjön päivän kunniaksi ja missä hän voisi saavuttaa mainetta voittamalla kaikki aragonialaiset ritarit, mikä merkitsisi samaa kuin maailman kaikkien ritarien voittaminen. Hän ylisti Don Quijoten päätöstä erittäin kunnialliseksi ja miehuulliseksi, mutta kehoitti häntä olemaan enemmän varuillaan käydessään vaaroihin, koska hänen elämänsä ei kuulunut hänelle itselleen, vaan kaikille niille, jotka tarvitsivat hänen apuansa ja suojaansa onnettomuuksissa.
— Se juuri minua suututtaa, herra Simson; — virkkoi nyt Sancho — herrani näet hyökkää sataa asestettua miestä vastaan, niinkuin ahnas poikanulikka hyökkää sieppaamaan käsiinsä puoli tusinaa melooneja. Tuhat tulimmaista, herra kandidaatti! Tulee osata aikanaan hyökätä ja aikanaan peräytyä, eikä sovi aina huutaa: »Santiago, ja eteenpäin, Espanja!» Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut sanottavan ja luulen herrani itsensä sanoneen, jollen väärin muista, että urhoollisuus on kahden äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden keskivälillä. Ja jos kerran on niin laita, en tahdo nähdä hänen pakenevan aiheettomasti, mutta en myöskään hyökkäävän kimppuun, kun vihollisen ylivoima tekee yrityksen mahdottomaksi. Mutta ennen kaikkea tahdon sanoa herralleni, että hän saa minut mukaansa, jos aikoo minut mukaansa ottaa, ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse pitää huolen kaikista taisteluista ja ettei minun velvollisuutenani ole muuta kuin pitää hänestä huolta, mitä hänen ruumiinsa puhtauteen ja ravitsemiseen tulee; siinä suhteessa minä näet teen, mitä ihminen voi tehdä. Mutta se, joka luulee minun tarttuvan miekkaan, vaikkapa vain kehnoja moukkia vastaan, joilla on varuksinaan kirveet ja rautalakit, luulee mahdottomia. Minä, herra Simson, en aio voittaa mainetta urhoollisena soturina, vaan parhaimpana ja uskollisimpana aseenkantajana, joka on milloinkaan palvellut vaeltavaa ritaria, ja jos herrani Don Quijote haluaa lukuisien ja hyvien palveluksieni korvaukseksi lahjoittaa minulle jonkin saaren niistä monista, joita hänen armonsa sanoo löytyvän ulkoa maailmalta, niin minä pidän sitä suurena armonosoituksena, mutta jollei hän minulle sitä anna, niin maailmassahan tässä ollaan, eikä ihmisen pidä eläessään luottaa kehenkään muuhun kuin Jumalaan, sitä enemmän, kun leipä varmaan maistuu minusta yhtä hyvältä ja kukaties paremmalta, vaikka en pääse käskynhaltiaksi, kuin jos siinä virassa olisin. Ja kukapa tietää, eikö itse piru pistä minulle jalkakamppia tuossa hallitushommassa, niin että kompastun ja kaadun ja tärvelen poskihampaani? Sanchoksi minä olen syntynyt ja Sanchona aion kuolla; mutta jos kaikesta tästä huolimatta taivas kaikessa hiljaisuudessa, ilman suurta vaivaa ja vaaraa toimittaa minulle jonkin saaren tai jotakin muuta semmoista, en sentään ole niin tyhmä, että sen hylkään, sillä sanoohan sananlasku: »Jos lehmä sulle tarjotaan, käy viipymättä ottamaan», ja lisäksi: »Jos onni sattuu potkimaan, niin hyvänäsi pidä vaan».
— Te puhutte, hyvä Sancho, — sanoi Carrasco — kuin professori; mutta luottakaa joka tapauksessa Jumalaan ja herra Don Quijoteen, joka varmaan lahjoittaa teille kuningaskunnan eikä vain saarta.
– Ei ole liian paljosta, jos ei liian vähästäkään; — vastasi Sancho — mutta minä voin sentään sanoa herra Carrascolle, ettei kuningaskunta joutuisi mihinkään rikkinäiseen säkkiin, jos herrani lahjoittaisi sen minulle; minä näet olen koetellut valtimoani ja huomannut itseni niin terveeksi, että voin hyvin hallita kuningaskuntia ja toimia saarien käskynhaltiana, ja olen sen muuten sanonut jo monta kertaa herralleni.
— Mutta muistakaa, Sancho, — sanoi Simson — että uusi virka tuo mukanaan uudet tavat; voisihan näet käydä niin, että te, käskynhaltiaksi päästyänne, ette enää tuntisi omaa äitiänne.
— Niin saattaa olla laita — vastasi Sancho — semmoisten, jotka ovat syntyneet ties missä pensaassa, mutta ei semmoisten, joilla on sielun ympärillä pari tuumaa vanhojen kristittyjen rasvoja, niinkuin minulla. Jos viitsitte minuun paremmin tutustua, tulette varmaan huomaamaan, etten minä voi olla kiittämätön kenellekään!
– Jumala sen suokoon, — sanoi Don Quijote — ja kohtahan se nähdään, kun tulee kysymykseen käskynhaltianvirka; minusta näyttää kuin se jo olisi silmieni edessä.
Niin sanottuaan hän pyysi kandidaattia, jos hänessä oli runollista suonta, suosiollisesti sepittämään joitakin säkeitä niistä jäähyväisistä, jotka hän aikoi sanoa valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle, ja sommittelemaan runon niin, että kunkin säkeen alkuun tulisi hänen nimeensä kuuluva kirjain, niin että lopuksi voitaisiin ensimmäisiä kirjaimia pitkin ylhäältä alaspäin lukea: Dulcinea del Toboso. Kandidaatti vastasi, ettei hän tosin kuulunut Espanjan kuuluisiin runoilijoihin, joita muuten sanottiin kaikkiaan olevan ainoastaan kolme ja puoli, mutta että hän siitä huolimatta sepittäisi runon sillä tavalla, vaikka sen kokoonpanossa olisi suuria vaikeuksia, koska nimessä oli seitsemäntoista kirjainta; jos näet hän kirjoittaisi neljä kastilialaista säkeistöä, joissa kussakin on neljä riviä, niin jäisi yksi kirjain, jos taas sellaisia säkeistöjä, joissa on viisi riviä ja joita mainitaan nimellä décimas ja redondillas, niin puuttuisi kolme kirjainta; mutta kaikesta huolimatta hän lupasi parhaansa mukaan pistää yhden kirjaimen toisten lomaan, niin että nimi Dulcinea del Toboso sisältyisi neljään kastilialaiseen säkeistöön.
— Se on aivan välttämätöntä; — virkkoi Don Quijote — jollei näet nimi ole aivan ilmiselvä, ei kukaan nainen usko, että säkeet on sepitetty häntä varten.
— Sovittiin niin ja päätettiin vielä, että matkaan lähdettäisiin kahdeksan päivän kuluttua. Don Quijote vannotti kandidaattia pitämään asian omana tietonaan ja varsinkin olemaan siitä mainitsematta kirkkoherralle, parturille, sisarentyttärelle ja emännöitsijälle, jotta nämä eivät voisi mitenkään estää hänen kiitettävän ja miehuullisen päätöksensä toteutumista. Carrasco lupasi ottaa kaiken tämän huomioon. Sitten hän sanoi hyvästi ja kehoitti Don Quijotea tilaisuuden sattuessa lähettämään hänelle tietoa kaikista onnellisista tai onnettomista vaiheistaan. Niin he erosivat, ja Sancho lähti kotiin tekemään tarpeellisia valmistuksia retkeä varten.
Viides luku.
Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.
Ehdittyään tähän viidenteen lukuun tämän historian kääntäjä sanoo pitävänsä sitä apokryyfisenä, koska Sancho Panza siinä puhuu semmoiseen tyyliin, jota hänen vähäinen ymmärryksensä ei tee todennäköiseksi, ja lausuu niin hienoja huomioita, ettei mitenkään voi katsoa hänen sellaiseen kyenneen. Tahtoen täyttää velvollisuutensa hän ei kumminkaan mielinyt jättää sitä kääntämättä, vaan jatkoi seuraavalla tavalla.
Sancho palasi kotiin niin tyytyväisenä ja hilpeänä, että hänen vaimonsa jo pyssynkantaman päähän huomasi hänen hyvätuulisuutensa ja katsoi olevan syytä kysyä:
— Mitä kuuluu, Sancho kulta, kun tulet noin iloisena?
Siihen vastasi Sancho:
— Eukkoseni, jos Jumala niin sallisi, olisin mielelläni vähemmän iloisen näköinen kuin olen.
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, ukko kulta, — virkkoi Teresa — enkä tiedä, mitä tarkoitat, kun sanot, että olisit vähemmän iloinen, jos Jumala niin sallisi; vaikka näet olen tuhma, en kumminkaan tunne ketään, joka iloitsisi siitä, ettei ole iloinen.
— Näetkös, Teresa, — vastasi Sancho — minä olen iloinen siitä, että olen päättänyt palata isäntäni Don Quijoten palvelukseen, joka aikoo nyt lähteä kolmannen kerran etsimään seikkailuja, ja minä lähden jälleen hänen kanssaan, sillä sitä vaatii varattomuuteni ja se minua ilahduttava toivo, että kukaties löydän jälleen sata dukaattia samoinkuin ne, jotka on jo kulutettu; mutta toiselta puolen minua surettaa, että täytyy erota sinusta ja lapsista. Jos Jumala suvaitsisi antaa minulle ravinnon täällä kotona, minun tarvitsematta kastella jalkojani ja kulkea maita mantereita, mikä ei hänelle olisi vaikeata, koska hänen tarvitsee vain sitä tahtoa, niin selvää on, että iloni olisi kestävämpi ja arvokkaampi, sillä nyt siihen sekoittuu suru siitä, että täytyy sinut jättää. Sentähden sanoinkin, että iloitsisin, jos Jumala niin sallisi, etten olisi näin iloinen.
— Kuule, Sancho, — vastasi Teresa — ruvettuasi vaeltavan ritarin jäseneksi sinä puhut niin monimutkaisesti, ettei kukaan ihminen voi sinua ymmärtää.
— Riittää, kun Jumala minua ymmärtää, eukkoseni, — vastasi Sancho. — Hän ymmärtää kaikki, ja sillä hyvä. Ja huomaa nyt, ystäväni, että sinun tulee lähimpinä kolmena päivänä hoitaa hyvin harmoa, niin että se kykenee asepalvelukseen. Anna sille kaksinkertaiset appeet, pane kuntoon satula ja muut valjaat; me näet emme lähde häihin, vaan maailmaa kiertämään, me joudumme ottelemaan jättiläisten, louhikäärmeitten ja hirviöitten kanssa, kuulemaan sihinää, mylvintää, kiljuntaa ja ulvontaa, ja tämäkin olisi pelkkää leikkiä, jollemme joutuisi tekemisiin yanguesien ja noiduttujen maurien kanssa.
— Minä uskon hyvin, ukkoseni, — virkkoi Teresa — etteivät vaeltavat aseenkantajat syö leipäänsä ilmaiseksi, ja senvuoksi minä rukoilen rukoilemasta päästyäkin hyvää Jumalaa pelastamaan sinut semmoisesta onnettomuudesta.
— Minä sanon sinulle, vaimoni, — vastasi Sancho — että tahtoisin kuolla tähän paikkaan, jollen toivoisi aivan pian pääseväni saaren käskynhaltiaksi.
— Älähän toki, hyvä mies, — sanoi Teresa — kana saa elää, vaikka se nikottelee; elä sinäkin, ja piru vieköön kaikki maailman käskynhaltianvirat. Ilman semmoista virkaa sinä olet tullut äitisi kohdusta, ilman sitä olet elänyt tähän saakka, ja ilman sitä sinä menet tai sinut kannetaan hautaan, kun Jumala niin hyväksi näkee. Onhan niitä maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka elävät ilman semmoista virkaa, elävät siitä huolimatta ja ovat ihmisiä niinkuin muutkin. Maailman paras mauste on nälkä, ja köyhät, joilta sitä ei koskaan puutu, nauttivat aina maukasta ruokaa. Mutta muista, Sancho, jos jokin onnenpotkaus kumminkin tekee sinusta käskynhaltian, älä unohda minua ja lapsiasi. Pidä mielessäsi, että pikku Sancho on jo täyttänyt viisitoista vuotta ja että nyt on aika lähettää hänet kouluun, jos hänen enonsa, apotti, haluaa tehdä hänestä kirkon miehen. Muista myös, ettei tyttäremme Mari Sancha kuole, vaikka hänet naitamme; minä näet aavistelen, että hän haluaa päästä naimisiin yhtä hartaasti kuin sinä käskynhaltiaksi, ja loppujen lopuksi onkin parempi nähdä tyttärensä köyhänä vaimona kuin rikkaana jalkavaimona.
– Epäilemättä, — vastasi Sancho — ja jos Jumala suo minulle hiukan käskynhaltianviran tapaista, min minä, eukkoseni, naitan Mari Sanchan niin hyvin, ettei hänen puheilleen pääse, jollei nimitä häntä armolliseksi rouvaksi.
— Ei, Sancho, — vastasi Teresa — naita hänet vertaiselleen, se on viisaampaa; jos riisut häneltä puukengät ja puet hänen jalkoihinsa tohvelit, riisut hänen harmaan sarkahameensa ja puet ylle vannehameen ja silkkisen alushameen ja teet Maijasta Doñan ja hänen armonsa, ei tyttö enää tunne itseänsä, vaan tekee joka askelella tuhat virhettä paljastaen vaivaisen karkean kudelmansa.
— Ole vaiti, hölmö; — sanoi Sancho — kun hän vain totuttelee pari kolme vuotta, niin herraskaisuus ja ylhäisyys sopii hänelle kuin valettu, ja jos ei sovi, niin mitä se haittaa? Kun hän vain on armollinen rouva, niin käyköön miten käy.
— Arvaa oma tilasi, Sancho, — vastasi Teresa — älä yritä kohota korkeammalle ja muista sananlaskua, joka sanoo: »Niistä naapurinpojan nenä ja ota hänet vävyksesi.» Olisihan se mainiota, jos voisin naittaa Mariamme jollekin kreivipöhkölle tai jollekin ritarivintiölle, joka kohtelisi häntä huonosti, jos sattuisi päähän pistämään, ja haukkuisi häntä moukaksi, talonpoikaistolloksi tai rohtimien loukuttajan tyttäreksi. Ei niin kauan kuin minä elän, hyvä mies. Sitäkö varten minä olen tyttäreni kasvattanut? Hanki sinä vain rahaa, Sancho, ja jätä naittaminen minun asiakseni; onhan täällä Lope Tocho,[21] Juan Tochon poika, roteva ja terve nuori mies; hänet me tunnemme, ja minä tiedän, että hän on tyttöön mieltynyt, ja hänen, vertaisensa kanssa tyttö olisi hyvissä naimisissa, saisi olla aina täällä lähellä, ja me olisimme kaikki yhdessä, vanhemmat ja lapset, lapsenlapset ja vävyt, ja Jumalan siunaus ja rauha olisi meidän kaikkien kanssa, Älä sinä mene häntä naittelemaan siellä hovissa ja ylhäisten palatseissa, niissä kukaan ei häntä ymmärrä eikä hän itsekään ymmärrä itseään.
– Kuule, sinä tyhmä elukka ja pirulaisen akka; – sanoi Sancho — mitä sinä rupeat tässä minua kieltämään naittamasta tytärtäni jollekin, joka toimittaa minulle lapsenlapsia, joita nimitetään teidän armoksenne? Näetkös, Teresa, minä olen aina kuullut vanhempien ihmisten sanovan, että sillä, joka ei osaa käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta, ei ole lupa valittaa, jos tilaisuus menee ohi. Ei olisi viisasta, jos sulkisimme siltä oven nyt, kun se siihen koputtaa; purjehtikaamme vain eteenpäin siinä myötäisessä tuulessa, joka nyt meille puhaltaa.
Näiden lauseparsien ja Sanchon myöhemmin käyttämien vuoksi tämän historian kääntäjä piti koko tätä lukua apokryyfisenä.
— Etkö sinä ymmärrä, sinä tolvana, — jatkoi Sancho — kuinka hyvä on, jos minä osun johonkin tuottavaan käskynhaltianvirkaan, joka vetää meidät ylös loasta? Mari Sancha saa silloin mennä naimisiin kenen kanssa minä tahdon, ja sinä saat nähdä, kuinka ihmiset nimittävät sinua Doña Teresa Panzaksi, ja sinä saat istua kirkossa kauniilla silkkimatolla ja koreasti päärmätyillä pieluksilla kaikkien paikkakunnan aatelisnaisten kiusalla ja heistä mitään piittaamatta. Mitä maksaa jäädä aina ennalleen, lisääntymättä tai vähentymättä kuin kuva alttariliinassa! Mutta siitä ei nyt. puhuta enempää; Sanchicasta tulee kreivitär, sanoitpa mitä tahansa.
— Tiedätkö nyt, mitä puhut, hyvä mies? — virkkoi Teresa. — Minä pelkään sittenkin, että tyttäreni joutuu onnettomuuteen, jos hänestä tulee kreivitär. Sinä teet, mitä tahdot, teetpä hänestä sitten herttuattaren tai prinsessan, mutta sen minä sinulle sanon, ettei se koskaan tapahdu minun tahdostani ja minun luvallani. Minä olen, hyvä ystävä, aina pitänyt yhdenvertaisuudesta, enkä minä ole koskaan voinut sietää pöyhkeilyä, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Minulle annettiin kasteessa nimi Teresa, ei mitään sen lisäksi, ei lisiä, ei koruja eikä helyjä semmoisia kuin Don tai Doña. Isäni nimi oli Cascajo, ja minua nimitetään eukkonasi Teresa Panzaksi, vaikka oikeastaan pitäisi nimittää Teresa Cascajoksi, mutta kuninkaat määräävät, mitä laki tahtoo, ja minä tyydyn siihen nimeen, eikä siihen tarvitse panna eteen mitään Doñaa; se olisi minulle liian raskas kantamus, enkä minä tahdo antaa ihmisille mitään juorujen aihetta näyttäytymällä kreivittäreksi tai käskynhaltiattareksi puettuna, sillä he sanoisivat heti: »Katsokaa, kuinka kopeasti tuo sikopaimen astelee! Vielä eilen hän nyhti nyhtämistään rohtimia värttinästä ja kirkkoon mennessään hän oli vetänyt päänsä päälle hameenhelman, kun ei ollut harsoa, ja nyt hän kävelee vannehameessa solkineen ja koruineen, luullen kai, ettemme me häntä tunne.» Jos Jumala vain antaa minun säilyttää seitsemän tai viisi aistiani, tai kuinka monta niitä minulla onkaan, en aio syyttä suotta joutua semmoiseen pinteeseen. Sinä, rakas Sancho, voit mennä hankkimaan itsellesi käskynhaltianvirkoja tai saaria ja komeilla niin paljon kuin tahdot, mutta tyttäreni ja minä emme poistu tästä kylästä askeltakaan, niin totta kuin toivon äitini sielun nauttivan autuutta taivaassa. Sanotaanhan näet, että kunniallinen nainen pysyy kotonaan kuin jalkoja ei oliskaan, ja siveän tytön sanotaan pitävän työtä parhaana ilonaan. Lähde siis sinä vain seikkailemaan Don Quijotesi kanssa ja jätä meidät kovan onnemme nojaan, josta Jumala meidät kyllä auttaa, kun vain pysymme kunnollisina. Enkä minä totisesti tiedä, mistä se Don on tullut hänen nimensä eteen, sillä sitä ei ollut hänen vanhemmillaan enempää kuin isovanhemmillaankaan.
— Nyt minun täytyy sanoa, — virkkoi Sancho — että sinulla on nahoissasi itse piru. Jumala siunatkoon, eukkoni, kuinka paljon asioita sinä olet pannut sekaisin, niin ettei niissä ole enää mitään järkeä. Mitä on Cascajolla, Soljilla, sananlaskuilla ja ylpeydellä tekemistä sen kanssa, mistä minä puhun? Kuulehan, sinä hullu ja typerä olento (niin minun täytyy sinua nimitellä, koska et käsitä minun sanojani, vaan pakenet omaa onneasi): jos minä olisin sanonut sinulle, että tyttäreni syöksyy alas jostakin tornista tai harhailee maailmalla niinkuin prinsessa Doña Urraca,[22] niin sinulla olisi oikeus olla suostumatta minun ehdotukseeni. Jos minä sitävastoin kädenkäänteessä ja silmänräpäyksessä viskaan Doñan ja teidän armonne hänen niskaansa, otan hänet pois peltotöistä ja istutan hänet kauniin katoksen alle semmoiselle korokkeelle, missä on enemmän pehmeitä pieluksia kuin Marokon kaikilla maureilla, niin miksi et tyydy siihen ja tahdo samaa kuin minä tahdon?
– Tiedätkö, miksi en, ukkoseni? — vastasi Teresa. – Siitä syystä, että sananlasku sanoo: »Joka sinua peittää, se sinut paljastaa.» Köyhään viitsitään tuskin vilkaistakaan, mutta rikasta katsellaan kauan, ja jos semmoinen rikas on ollut jonkin aikaa köyhänä, niin silloin syntyy juoruja ja panettelua ja siitä pitävät melua pahanilkiset, joita on kaikilla teillä ja kaduilla joukoittain kuin mehiläisparvia.
– Kuule, Teresa, — virkkoi Sancho — ja kuuntele tarkoin, mitä sinulle nyt sanon; et ole kukaties kuullut sitä koskaan eläessäsi, enkä minä puhu nyt omiani, sillä kaikki, mitä aion sinulle sanoa, olen kuullut siltä saarnaajamunkilta, joka saarnasi täällä meidän kylässä viime vuoden laskiaisena. Hän sanoi, jollen väärin muista, että kaikki seikat, joita silmämme katselevat nykyisinä ja läsnäolevaisina, ilmaantuvat, ovat ja pysyvät muistissamme paljoa paremmin ja voimallisemmin kuin menneet seikat.
Se, mitä Sancho tässä puhuu, on toinen kohta, jonka vuoksi kääntäjä pitää tätä lukua apokryyfisenä, koska Sancho muka ei kyennyt semmoista puhumaan. Sancho jatkoi sanoen:
— Siitä johtuu, että me, nähdessämme jonkun henkilön upeassa asussa, kauniissa vaatteissa ja suuren palvelijajoukon saattamana, välttämättä ajattelemme, että hän vaatii meitä osoittamaan itselleen kunnioitusta, vaikka muistimme samalla osoittaa meille ne surkeat olot, joissa olemme hänet aikaisemmin nähneet; koska näet semmoinen surkeus, olipa sen syynä sitten köyhyys tai alhainen sukuperä, on jo mennyttä, niin sitä ei ole enää olemassa, vaan olemassa on ainoastaan se, minkä nyt näemme. Ja jos henkilö, jonka suopea kohtalo on kohottanut aikaisemmista kehnoista oloista (juuri näitä sanoja saarnaajamunkki käytti) onnen ylimmille huipuille, kohtelee kaikkia sievästi, auliisti ja kohteliaasti eikä pyri niitten rinnalle, jotka ovat vanhaa aatelia, niin sinä, Teresa, saat varmasti uskoa, ettei kukaan muistele, mikä hän on ollut, vaan kaikki kunnioittavat häntä semmoisena kuin hän nyt on, lukuunottamatta kadehtijoita, jotka eivät soisi kenenkään rauhassa nauttivan onneaan.
– En minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, ukko kulta; — virkkoi Teresa — tee mitä tahdot, mutta älä enää vaivaa minun päätäni jaarituksillasi ja koreilla puheillasi. Jos kerran aiot tehdä, mitä sanot…
— Minä en aio tehdä, vaan minä teen, mitä sanon — sanoi Sancho.
– Älä nyt huoli ruveta riitelemään minun kanssani, ukko kulta — virkkoi Teresa. — Minä puhun niinkuin Jumala katsoo hyväksi antaa minun puhua enkä rupea sen enempää saivartelemaan; mutta sen minä sinulle sanon, että jos välttämättä aiot päästä käskynhaltiaksi, niin ota mukaasi poikasi Sancho ja opeta hänetkin heti sitä virkaa hoitamaan, sillä onhan hyvä, että pojat perivät ja oppivat isänsä ammatin.
— Kun minä pääsen käskynhaltiaksi, — sanoi Sancho — niin minä lähetän heti postin häntä noutamaan ja lähetän sinulle rahaa, jota minulta ei tule puuttumaan, sillä onhan aina riittävästi semmoista väkeä, joka lainaa kuvernööreille, jos heillä itsellään ei satu olemaan. Mutta vaateta hänet sillä tavalla, ettei hän näytä siltä, mikä hän on, vaan siltä, mikä hänestä tulee.
— Lähetä sinä vain rahat, — sanoi Teresa — niin minä hänet kyllä vaatetan, niin että kelpaa.
— Olemmehan nyt yksimieliset — sanoi Sancho siitä, että tyttärestämme pitää tulla kreivitär.
— Jos minun täytyy nähdä hänet kreivittärenä, — vastasi Teresa — niin se on kuin veisin hänet hautaan. Mutta minä sanon vieläkin: tee niinkuin hyväksi näet, sillä naiset saavat jo syntymästään kannettavakseen sen taakan, että heidän täytyy totella miehiä, vaikka nämä olisivat oikeita pölkkypäitä.
Samassa hän alkoi itkeä niin hartaasti kuin olisi jo nähnyt Sanchicansa kuolleena ja kuopattuna. Sancho lohdutti häntä sanoen, että tulisi kyllä tekemään tyttärestään kreivittären, mutta niin myöhään kuin suinkin mahdollista. Siihen heidän keskustelunsa päättyi, ja Sancho palasi Don Quijoten luo ryhtyäkseen toimenpiteisiin matkaa varten.
Kuudes luku.
Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.
Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Cascajon keskustellessa tuolla epätodennäköisellä tavalla eivät Don Quijoten sisarentytär ja emännöitsijä olleet hekään joutilaina, koska olivat lukemattomista merkeistä havainneet, että heidän enonsa ja isäntänsä aikoi kolmannen kerran lähteä pois kotoaan harjoittamaan heidän mielestään ylen onnetonta vaeltavan ritarin ammattia. He yrittivät kaikilla mahdollisilla keinoilla saada häntä luopumaan niin onnettomasta aikeesta, mutta kaikki heidän puheensa oli vain huutavan ääntä korvessa ja kylmän raudan takomista. He yrittivät taivuttaa häntä monilla eri tavoilla, ja emännöitsijä sanoi muun muassa:
— Totisesti, armollinen herra, jollette pysy alallanne ja jää rauhassa kotiin ja lakkaa liikkumasta vuorilla ja laaksoissa kuin sijaton sielu etsien noita niinsanottuja seikkailuja, joita minä nimitän onnettomuuksiksi, niin minun täytyy huutaa ja valittaa Jumalalle ja kuninkaalle, että he asian korjaavat.
Siihen vastasi Don Quijote:
– Kuule, emännöitsijä, minä en tiedä, mitä Jumala vastaa sinun valitukseesi, enkä myöskään, mitä hänen majesteettinsa voisi vastata; tiedän vain, että minä, jos olisin kuningas, jättäisin kerrassaan vastaamatta sen suunnattoman määrän typeriä anomuksia, joita hänelle joka päivä lähetetään; niiden monien vaivojen joukossa, joita kuninkailla on, lienee näet kaikkein suurin se, että heidän täytyy kuunnella kaikkia ja kaikille vastata; en siis tahdo, että hänelle koituu harmia minun asioistani.
Siihen virkkoi emännöitsijä:
— Sanokaahan, herra, eikö hänen majesteettinsa hovissa ole ritareita.
— Onpa tietenkin, — vastasi Don Quijote — ja paljon onkin; ja niitä täytyy siellä olla ruhtinaitten ylhäisyyden kaunisteena ja kuninkaallisen majesteetin kunniaksi.
— Eikö siis teidän armonne — virkkoi emännöitsijä — voisi kuulua niiden joukkoon, jotka kaikessa rauhassa palvelevat kuningasta ja herraansa asuen hovissa?
— Hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — ota huomioon tämä: kaikki ritarit eivät voi olla hovilaisia, eivätkä kaikki hovimiehet voi eikä heidän tulekaan olla vaeltavia ritareita. Molempia lajeja täytyy maailmassa olla, mutta siitä huolimatta, että kaikki olemme ritareita, on kummankin lajin välillä suuri ero. Hovimiehet voivat huoneestaan poistumatta ja kuninkaan palatsissa pysytellen liikkua ympäri maailmaa vain katselemalla karttaa; se ei maksa heille ropoakaan, eikä heidän tarvitse kärsiä helteestä enempää kuin pakkasestakaan, ei nähdä nälkää eikä olla janoissaan. Mutta me, oikeat vaeltavat ritarit, me vaellamme omin jaloin tai hevosen selässä ympäri maanpiirin helteessä ja pakkasessa, ulkosalla, kärsien sään tuimuutta, yöllä ja päivällä, ja me emme tunne ainoastaan kuviteltuja, vaan todellisia vihollisia ja käymme joka hetki ja jokaisessa tilaisuudessa heidän kimppuunsa välittämättä joutavista pikkuseikoista tai kaksintaistelusäännöistä, ollenkaan katsomatta, onko vastustajallamme lyhyempi vai pitempi peitsi tai miekanterä, onko hänellä ihollaan pyhäinjäännöksiä tai salaisia loitsukeinoja, jakautuuko päivänpaiste tasaisesti vai ei, ja kiinnittämättä huomiota muihin semmoisiin muodollisuuksiin, joita pidetään silmällä taisteltaessa mies miestä vastaan ja joita sinä et tunne, mutta jotka ovat minulle tutut kuin viisi sormeani. Sinun tulee vielä tietää, että moitteeton vaeltava ritari, vaikka hän näkisi edessään kymmenen jättiläistä, joiden päät eivät ainoastaan kosketa pilviä, vaan kohoavat niiden yläpuolelle, jättiläisiä, joilla on jokaisella jalat kuin suunnattomat tornit ja käsivarret, jotka näyttävät valtavan suurten laivojen mastoilta, ja silmät kuin myllynkivet ja hehkuvammat kuin lasiuuni, ei sittenkään saa missään tapauksessa pelästyä, vaan hänen täytyy jaloryhtisenä ja pelottomin sydämin käydä päin ja hyökätä heidän kimppuunsa ja mikäli mahdollista siunaamanhetkessä voittaa ja kukistaa heidät, vaikka heillä olisi panssarit muutaman kalan suomuksista, joiden sanotaan olevan kovempia kuin timantti, ja vaikka heillä miekkojen asemesta olisi damaskolaisesta teräksestä tehdyt piikit, jollaisia olen nähnyt monta kertaa. Minä sanon sinulle tämän kaiken, emännöitsijäni, ettäs ymmärtäisit, millainen ero on eri ritarien välillä; ja olisi oikein ja kohtuullista, ettei olisi ainoatakaan ruhtinasta, joka ei pitäisi tätä toista tai oikeammin sanoen ensimmäistä vaeltavien ritarien lajia parempana, sillä muutamat heistä, kuten voimme lukea heistä kertovista historioista, ovat pelastaneet kuningaskuntia, ei vain yhtä, vaan useita.
— Voi rakas eno, — sanoi nyt sisarentytär — muistakaa toki, että kaikki, mitä te sanotte vaeltavista ritareista, on pelkkää juttua ja valhetta ja että heidän historiansa, vaikka niitä ei tahdottaisikaan polttaa, ansaitsisivat joka ainoa katumuksentekijän paidan tai muun semmoisen merkin, josta ne tunnettaisiin häpeällisiksi ja hyviä tapoja turmeleviksi.
— Jumalan kaikkivaltiaan nimessä; — sanoi Don Quijote — jos et olisi sisarentyttäreni, oman sisareni lapsi, niin minä kurittaisin sinua lausumastasi pyhyyden häväistyksestä niin, että siitä kuultaisiin koko maailmassa. Kuinka on mahdollista, että tuommoinen letukka, joka tuskin osaa hoitaa kahtatoista kudinpuikkoansa, uskaltaa avata suunsa ja ruveta moittimaan vaeltavien ritarien historioita? Mitä sanoisikaan herra Amadis, jos hän olisi tuollaista puhetta kuullut? Mutta hän olisi varmaan antanut sinulle anteeksi, sillä hän oli aikanaan kaikkein lempein ja kohteliain ritari ja sitäpaitsi neitojen erinomainen suojelija; mutta olisi voinut käydä niinkin, että sanasi olisi kuullut joku, jolle olisit saanut maksaa, sillä kaikki eivät ole kohteliaita ja hienokäytöksisiä, vaan on olemassa karkeata ja sivistymätöntäkin väkeä. Eivät kaikki ne, jotka itseään ritareiksi nimittävät, ole täysiä ritareita; toiset ovat puhdasta kultaa, toiset vain katinkultaa, kaikki näyttävät ritareilta, mutta kaikki eivät kestä totuuden koetinkiveä. On olemassa alhaisia ihmisiä, jotka kaikin mokomin tahtovat näyttää ritareilta, ja ylhäisiä ritareita, jotka väkisinkin haluavat näyttää alhaisilta ihmisiltä; edelliset kohoavat, joko kunnianhimonsa tai hyveensä varassa, jälkimmäiset painuvat alas, joko velttoutensa tai paheittensa vuoksi, ja meiltä vaaditaan terävää arvostelukykyä voidaksemme erottaa toisistaan nuo kaksi ritarilajia, jotka ovat nimeltään aivan samankaltaiset, mutta teoiltaan ihan erilaiset.
— Jumala silmätköön, — sanoi sisarentytär — teillähän on niin paljon tietoja, herra eno, että voisitte nousta vaikka saarnastuoliin ja lähteä julkisesti saarnaamaan, jos siksi tulisi, mutta siitä huolimatta teitä vaivaa semmoinen sokeus ja niin ilmeinen järjettömyys, että luulette olevanne urhoollinen soturi, vaikka olette vanha mies, luulette olevanne väkevä, vaikka olette aivan raihnas, luulette kykenevänne torjumaan vääryyksiä, vaikka ikä on teidät käyristänyt, ja ennen kaikkea luulette olevanne ritari, vaikka ette ole mikään ritari; vaikka näet hidalgoista voi tulla ritareita, ei kumminkaan ole niin laita köyhien hidalgojen…
— Se, mitä sanot, sisarentytär, on monessa kohden pätevää, — virkkoi Don Quijote — ja minä voisin kertoa sinulle sukujohdoista paljon sellaista, mikä sinua ihmetyttäisi; mutta minä jätän sen sanomatta, koska en tahdo sekoittaa toisiinsa jumalallisia ja inhimillisiä seikkoja. Nähkääs, hyvät ystävät (ja kuunnelkaa minua nyt tarkasti), kaikki maailman sukujohdot voidaan jakaa neljään lajiin, nimittäin näihin: semmoisiin sukuihin, jotka ovat aluksi olleet vähäpätöisiä, mutta ovat vähitellen laajentuneet ja avartuneet, kunnes ovat saavuttaneet erinomaisen suuruuden, toisiin, jotka ovat alun pitäen olleet ylhäisiä, ovat sellaisina säilyneet ja säilyvät ja pysyvät alkuperäisessä tasossaan, toisiin, jotka tosin ovat alkujaan olleet ylhäisiä, mutta ovat sitten päättyneet yhteen pisteeseen kuin pyramidi, koska ovat yhä vähentyneet ja huonontuneet, kunnes ovat häipyneet olemattomiin, niinkuin pyramidin kärki, joka pyramidin pohjaan verrattuna on kerrassaan olematon, ja vielä toisiin (ja tätä lajia on kaikkein suurin määrä), jotka eivät ole olleet alkujaan hyviä eivätkä myöhemmin sen kummempia ja joiden loppukin siis jää nimeä vaille, kuten on laita tavallisen alhaisen kansan sukujen. Esimerkkinä ensimmäisestä lajista, joka vähäpätöisestä alusta kohoo suuruuteen ja säilyy suurena, sopii mainita ottomaanien suku, jonka perustaja oli vähäpätöinen halpasäätyinen paimen, mutta joka siitä alusta on kohonnut niihin korkeuksiin, missä näemme sen yhä vielä olevan. Toista lajia, joka on alkanut korkealta ja säilynyt sellaisenaan, siitä enää ylenemättä, edustavat monet ruhtinaat, jotka ovat saaneet asemansa perinnöksi ja säilyttävät sen entisellään, sitä lisäämättä tai vähentämättä, rauhallisesti pysytellen oman valtansa rajoissa. Semmoisista, jotka ovat alkaneet suurina ja päättyneet kärkeen, on tuhansia esimerkkejä, sillä kaikki Egyptin faraot ja Ptolemaiot, Rooman Caesarit ja lukemattomien ruhtinaitten ja hallitsijain ja herrojen, medialaisten, assyrialaisten, persialaisten, kreikkalaisten ja barbaarien koko lauma (jos tätä nimitystä voi käyttää), kaikki nämä suvut ja hallitsijahuoneet ovat päättyneet kärkeen ja tyhjyyteen, niin hyvin ne itse kuin ne, joista ovat saaneet alkunsa, sillä meidän päivinämme on mahdotonta löytää yhtäkään heidän jälkeläistään, ja jos sellaisen löytäisimmekin, niin hän varmaan eläisi alhaisessa ja vaatimattomassa asemassa. Rahvaasta minun ei tarvitse sanoa muuta kuin että sen tehtävänä on ainoastaan lisätä kansan lukumäärää, mitenkään ansaitsematta kunniaa tai kiitosta etevyydestään. Kaikesta, mitä olen tässä sanonut, toivon teidän, hupsujen, ymmärtävän, että eri sukujen kesken vallitsee suuri sekasorto ja että meistä näyttävät suurilta ja mainioilta ainoastaan ne, jotka osoittautuvat sellaisiksi, koska ovat kunnollisia ja koska niiden jäsenet ovat rikkaita ja anteliaita. Minä puhun kunnosta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta, sillä ylhäinen henkilö, joka on kehno, on vain suuri syntinen, ja rikas ihminen, joka ei ole antelias, vain ahnas kerjäläinen; rikkauksien omistaja ei ole onnellinen senvuoksi, että hän ne omistaa, vaan senvuoksi, että hän niitä kuluttaa, eikä kiduta niitä miten tahansa, vaan osaa käyttää ne hyvin. Köyhä ritari ei voi osoittaa olevansa ritari muuten kuin kunnollaan, olemalla sävyisä, sievä tavoiltaan, kohtelias, laatuisa ja avulias, ei kopea, ei julkea eikä herjaava, mutta ennen kaikkea hänen tulee olla hyväätekeväinen, sillä antaessaan köyhälle iloisin sydämin pari ropoa hän on yhtä antelias kuin se rikas, joka antaa soittaa kelloa jakaessaan almuja; eikä kukaan, joka näkee hänet mainittujen hyveitten kaunistamana, vaikka ei häntä tuntisikaan, voi pitää ja kunnioittaa häntä muuna kuin jalosukuisena miehenä; ja ihme olisikin, jollei olisi niin laita, sillä ylistys on aina ollut hyveen palkka, eivätkä kunnolliset miehet voi milloinkaan jäädä vaille kiitosta. On olemassa kaksi tietä, lapseni, joita kulkien ihmiset voivat saavuttaa rikkautta ja kunniaa: toinen on opillisen sivistyksen, toinen asetoimen tie. Minä olen perehtynyt asetoimeen paremmin kuin tieteisiin, ja päättäen luonnollisesta taipumuksestani olen syntynyt Mars-tähden vaikutuksen alaisena, joten minun on melkein pakko seurata sen uraa, ja sitä minä aion kulkea koko maailman uhalla. Te näette suotta vaivaa yrittäessänne saada minua luopumaan siitä, mitä tahdon ja mitä taivaskin tahtoo, kohtalo määrää ja järki vaatii ja mihin ennen kaikkea oma haluni vetää; henkilö, joka tietää, niinkuin minä tiedän, kaikki ne lukemattomat vaivat, joita vaeltavaan ritariuteen liittyy, tietää myös ne lukemattomat edut, joita sen avulla saavutetaan. Minä tiedän, että hyveen polku on kaita ja paheen tie leveä ja laaja, ja tiedän, että molempien tarkoitusperät ja päämäärät ovat aivan erilaiset, sillä paheen avara ja laaja tie johtaa kuolemaan, mutta hyveen ahdas ja hankala polku päättyy elämään, eikä loppuvaan elämään, vaan sellaiseen, joka kestää iäti; ja minäkin tiedän, mitä suuri kastilialainen runoilijamme sanoo:[23]
Tää vaivalloinen polku johtaa sun kuolottuuden kunniaan; jos poikkeet, määrääsi et kohtaa.
— Voi minua onnetonta, — huudahti sisarentytär — enoni on runoilijakin! Hän tietää kaikki, hän osaa mitä hyvänsä; lyönpä vetoa, että hän, jos tahtoisi ruveta muurariksi, osaisi rakentaa talon yhtä helposti kuin linnunhäkin.
— Elleivät nämä ritariajatukset vallitsisi mieltäni kokonaan, — vastasi Don Quijote — saisit uskoa, sisareni tytär, ettei olisi mitään, mitä minä en osaisi tehdä, ei minkäänlaista taidonnäytettä, jota ei minun käsistäni lähtisi, niihin luettuina varsinkin linnunhäkit ja hammastikut.
Samassa kuului ovelle koputettavan. Kysyttäessä, kuka siellä oli, kuului Sancho Panza vastaavan, ja hänen äänensä tunnettuaan emännöitsijä heti juoksi piiloon, jottei tarvitsisi nähdä miestä; niin kovin hän Sanchoa inhosi. Sisarentytär avasi Sancholle oven, hänen herransa Don Quijote meni häntä vastaan kädet ojennettuina, ja molemmat sulkeutuivat hänen huoneeseensa missä heillä oli uusi keskustelu, joka ei ollut edellistä huonompi.
Seitsemäs luku.
Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.
Huomattuaan Sancho Panzan jäävän herransa kanssa kahden kesken emännöitsijä heti arvasi, mistä he siellä neuvottelivat, hän aavisti, että tämän neuvottelun tuloksena olisi päätös lähteä kolmannelle retkelle, otti huivinsa, mieli täynnä murhetta ja harmia, ja lähti tapaamaan kandidaatti Simson Carrascoa ajatellen, että tämä, joka oli kielevä mies ja isännän veres ystävä, voisi saada hänet luopumaan niin mielettömästä aikeesta. Emännöitsijä tapasi hänet kävelemässä talonsa pihalla ja heittäytyi heti hänet nähtyään hänen jalkojensa eteen tuskasta hikoillen. Huomattuaan sellaisia kärsimyksen ja pelon merkkejä Carrasco sanoi hänelle:
— Mitä tämä merkitsee, rouva emännöitsijä? Mitä teille on tapahtunut; näyttäähän siltä kuin henkenne olisi menoteillään.
— Ei mitään, parahin herra Simson; minun isäntäni vain lähtee, lähtee aivan varmasti!
— Kuinka niin lähtee, hyvä rouva? — kysyi Simson. — Onko hän nyt kääntynyt niin huonoksi?
— Ei tässä semmoisesta lähdöstä ole kysymys, — vastasi emännöitsijä — vaan hän lähtee ulos hulluutensa portista. Minä tarkoitan, rakas herra kandidaatti, että hän aikoo jälleen lähteä matkaan, siis jo kolmannelle retkelleen, etsimään maailmalta, mitä hän nimittää onnellisiksi seikoiksi, vaikka minä en ymmärrä, miksi hän niitä sillä nimellä mainitsee. Kun hänet ensimmäisellä kerralla tuotiin takaisin, makasi hän poikkipuolin aasin selässä, pahoin piestynä. Toisella kerralla hän palasi härkärattaissa, suljettuna häkkiin, missä makasi väittäen olevansa noiduttu, ja hän tuli silloin takaisin niin surkeana, ettei hänen oma äitinsä olisi häntä tuntenut: laihana, kelmeänä, silmät kuoppiensa syvimmässä pohjassa, niin että minä kulutin seitsemättäsataa kananmunaa yrittäessäni saada häntä hiukan entiselleen, niinkuin hyvin tietävät Jumala ja kaikki ihmiset ja minun omat kanani, jotka eivät tule minua valehtelijaksi tekemään.
— Sen minä kyllä uskon; — vastasi kandidaatti — ne ovat niin kunnollisia, niin pulleita ja hyvin kasvatettuja, etteivät ne varmastikaan antaisi mitään väärää todistusta, vaikka siihen repeisivät. Mutta eikö tosiaankaan, rouva emännöitsijä, ole kysymyksessä mikään muu, eikö ole sattunut mitään muuta onnettomuutta kuin se, johon pelkäätte herra Don Quijoten ryhtyvän?