MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:2
Kirj.
Miguel De Cervantes Saavedra
Espanjankielestä suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
SISÄLLYS:
Neljäsneljättä luku, jossa kerrotaan kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.
Viidesneljättä luku, missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä tapahtumista.
Kuudesneljättä luku, jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan kreivitär Trifaldin nimellä, ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza kirjoitti vaimolleen Teresa Panzalle.
Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva
Tuskallisen kanssa.
Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen kertoi kovasta kohtalostaan.
Yhdeksäsneljättä luku, jossa Trifaldi jatkaa merkillistä ja hämmästyttävää historiaansa.
Neljäskymmenes luku. Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä merkittävää historiaa.
Yhdesviidettä luku. Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen seikkailun loppu.
Kahdesviidettä luku. Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä lahti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.
Kolmasviidettä luku. Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.
Neljäsviidettä luku. Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi ja Don Quijotelle linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.
Viidesviidettä luku. Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja kuinka hän alkoi sitä hallita.
Kuudesviidettä luku. Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka säikähdytti Don Quijotea lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran kanssa.
Seitsemäsviidettä luku, jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho
Panza hoiti käskynhaltianvirkaa.
Kahdeksasviidettä luku. Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.
Yhdeksäsviidettä luku. Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla saaressa.
Viideskymmenes luku, missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja kiusaajahenget, jotka paukuttelivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja kynsivät Don Quijotea, ja kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei kirjettä Sancho Panzan vaimolle Teresa Sanchalle.
Yhdeskuudetta luku. Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista hupaisenlaisista tapahtumista.
Kahdeskuudetta luku, missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva
Tuskallisen eli Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña
Rodriguezin nimellä.
Kolmaskuudetta luku. Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai
Sancho Panzan käskynhaltiana-olo.
Neljäskuudetta luku, missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä historiaa eikä mitään muuta.
Viideskuudetta luku. Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.
Kuudeskuudetta luku. Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta, johon kävivät Don Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun puolustaessa kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.
Seitsemäskuudetta luku, jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.
Kahdeksaskuudetta luku, jossa kerrotaan kuinka Don Quijotelle sateli seikkailuja niin paljon, että toinen oli toisen tiellä.
Yhdeksäskuudetta luku, missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta erinomaisesta tapauksesta, jota sopii seikkailuna pitää.
Kuudeskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan matkalla Barcelonaan.
Yhdesseitsemättä luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.
Kahdesseitsemättä luku, missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.
Kolmasseitsemättä luku. Kertomus siitä, kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen käydessään kaleereilla, ja ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.
Neljässeitsemättä luku, missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don
Quijotelle enemmän huolta kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.
Viidesseitsemättä luku, missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.
Kuudesseitsemättä luku, missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee, tai kuulla, kun sen itselleen luetuttaa.
Seitsemässeitsemättä luku. Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti ruveta paimeneksi ja viettää maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä muista todella hupaisista ja oivallisista tapahtumista.
Kahdeksasseitsemättä luku. Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.
Yhdeksässeitsemättä luku. Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.
Seitsemäskymmenes luku, joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.
Yhdeskahdeksatta luku. Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen
Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.
Kahdeskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat kotikyläänsä.
Kolmaskahdeksatta luku. Enteistä, joita Don Quijote havaitsi kotikyläänsä tullessaan, ja muista tapahtumista, jotka kaunistavat tätä suurta historiaa ja lisäävät sen arvoa..
Neljäskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.
Selityksiä.
Neljäsneljättä luku,
jossa kerrotaan, kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.
Herttua ja herttuatar nauttivat kovin keskustelusta Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa, ja päätettyään toteuttaa aikomuksensa ja tehdä ritarille joitakin kepposia, joissa olisi seikkailujen leimaa ja näköä, he käyttivät aiheenaan niitä seikkoja, joita Don Quijote oli heille kertonut Montesinon luolasta, saadakseen juonensa mainiosti onnistumaan (mutta herttuatar ei ihmetellyt mitään muuta niinkuin sitä, että Sancho saattoi olla kyllin yksinkertainen lopulta uskoakseen Dulcinea Tobosolaisen todella olevan lumottuna, vaikka hän itse oli ollut noitana ja keksinyt koko juonen). Annettuaan siis palvelijoilleen määräyksen, mitä kaikkea heidän piti tehdä, he ottivat kuusi päivää myöhemmin Don Quijoten kanssaan ajometsästykseen, mukanaan niin suuri määrä metsästäjiä ja pyssymiehiä, ettei kruunatulla kuninkaalla olisi voinut olla enempää. He antoivat Don Quijotelle metsästyspuvun ja Sancholle samanlaisen, kaikkein hienoimmasta viheriästä verasta tehdyn. Mutta Don Quijote ei halunnut pukea sitä ylleen, koska sanoi olevansa velvollinen lähimpinä päivinä palaamaan ankaraan asetoimeen, jota harjoittava ei mitenkään voinut kuljettaa mukanaan kirstuja ja kaappeja. Sancho sitävastoin otti, mitä hänelle annettiin, aikoen myydä sen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa.
Kun siis odotettu päivä oli saapunut, puki Don Quijote ylleen varuksensa, Sancho verhoutui uuteen pukuunsa ja liittyi metsästäjäjoukkoon ratsastaen harmollaan, josta ei tahtonut luopua, vaikka hänelle hevosta tarjottiin. Herttuatar ilmaantui näkyviin upeassa asussa, ja Don Quijote talutti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen hänen ratsuansa suitsista, vaikka herttua ei tahtonut siihen suostua. Vihdoin he saapuivat kahden sangen korkean vuoren välissä sijaitsevaan metsikköön, missä sijoituttiin paikoilleen, järjestettiin väijytykset ja ketjut, jaettiin väki eri puolille ja aloitettiin sitten metsästys suurella melulla, huutaen ja hihkuen, niin ettei toinen voinut kuulla toisen puhetta koirain haukkuessa ja metsästystorvien raikuessa.
Herttuatar astui maahan ja asettui, terävä metsästyskeihäs kädessään, paikkaan, mistä tiesi villisikojen tavallisesti hyökkäävän esiin. Herttua ja Don Quijote astuivat hekin maahan ja sijoittuivat hänen viereensä. Sancho asettui heidän kaikkien taakse, yhä ratsastaen harmollaan, jota ei uskaltanut jättää, koska pelkäsi sille sattuvan jotakin onnettomuutta. He olivat tuskin ennättäneet sijoittua ketjuun, sivuillaan lukuisa joukko palvelijoita, kun näkivät metsästä hyökkäävän koirien ahdistaman ja metsästäjien takaa-ajaman valtavan suuren metsäkarjun, joka syöksyi heitä kohti hampaitaan hioen, torahampaat paljaina ja kita vaahdossa. Sen nähtyään Don Quijote otti kilven käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lähti sitä kohti. Samoin teki herttua, metsästyskeihäs kädessään; mutta herttuatar olisi ennättänyt ennen muita, jollei herttua olisi häntä siitä estänyt. Sancho, nähdessään tuon peloittavan eläimen, jätti harmon oman onnensa nojaan, pötki pakoon, minkä ennätti, ja yritti kiivetä korkeaan tammeen, kumminkaan onnistumatta. Ehdittyään keskitiehen hän näet tarttui oksaan kokiessaan kiivetä latvaan saakka, mutta pahaksi onneksi oksa katkesi, ja Sancho jäi pudotessaan johonkin oksantynkään riippumaan pääsemättä siitä maahan. Havaitessaan olevansa sellaisessa pinteessä, huomatessaan viheriän metsästysnuttunsa repeävän ja ajatellessaan vielä, että tuo kamala peto, jos se saapuisi luo, voisi yltää häneen, hän alkoi parkua niin ankarasti ja rukoilla apua niin hartaasti, että kaikki, jotka hänen huutonsa kuulivat, mutta eivät häntä nähneet, luulivat hänen joutuneen jonkin pedon raadeltavaksi. Hirmuisia torahampaitaan välkyttävän metsäkarjun lävistivät vihdoin lukuisat metsästyskeihäät, joita ojennettiin sitä kohti, ja Don Quijote, kääntyessään katsomaan sinnepäin, mistä Sanchon huudot kuuluivat (hän näet oli ne tuntenut aseenkantajansa huudoiksi), näki Sanchon riippuvan tammesta pää alaspäin, ja siinä vieressä seisoi harmo, joka ei ollut jättänyt kovaonnista isäntäänsä. Cide Hamete sanookin, että hän vain harvoin näki Sancho Panzan ilman harmoa: niin harras ystävyys ja luottamus liitti heitä toisiinsa.
Don Quijote tuli luo ja auttoi Sanchon alas, ja Sancho, huomattuaan päässeensä irti ja seisovansa jälleen maan kamaralla, katseli revennyttä metsästysnuttuansa aivan murheellisena; hän näet piti semmoista vaatekappaletta kokonaisen säteritilan arvoisena. Valtavan suuri metsäkarju nostettiin nyt muulin selkään, poltettiin rosmariinin ja myrtin oksilla ja kuljetettiin voittosaaliina suurten telttojen luo, jotka oli pystytetty keskelle metsikköä. Sinne oli jo järjestetty pöydät ja ateria, niin runsas ja suurenmoinen, että siitä hyvin saattoi huomata, kuinka ylhäinen ja antelias isäntä oli. Sancho näytti herttuattarelle nuttunsa repeämiä ja sanoi:
— Jos tässä oltaisiin jänis- tai lintujahdissa, niin nuttuni ei olisi käynyt näin huonosti. Minä en ymmärrä, mitä huvia voi olla siitä, että odotetaan eläintä, joka voi ihmisen tappaa, jos pääsee tokaisemaan torahampaillaan. Muistan kuulleeni laulettavan vanhaa laulua, jossa sanotaan:
Karhu sinut syököön
kuin suuren Favilan.
— Favila oli goottilaiskuningas, — sanoi Don Quijote — jonka karhu söi hänen ollessaan metsästämässä.
— Sitähän minä tässä sanonkin; — vastasi Sancho — minun mielestäni ei ruhtinaitten ja kuninkaitten pitäisi antautua semmoisiin vaaroihin pelkän huvin vuoksi, jonka minusta nähden ei pitäisi olla mitään huvia, koska siinä vain yritetään tappaa eläintä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa.
— Te varmaan erehdytte, Sancho, — vastasi herttua sillä suuren riistan pyynti on kuninkaille ja ruhtinaille soveliaampaa ja tarpeellisempaa kuin mikään muu ruumiinharjoitus. Metsästys on kuin sotaa: siinä käytetään sotajuonia, viekkautta ja väijytyksiä, jotta voidaan voittaa vihollinen joutumatta itse vahinkoon, siinä kestetään ankaraa kylmyyttä ja sietämättömintä hellettä, joutilaisuus ja uni häiriytyy, voimat vahvistuvat, ja sitä harjoittavan ihmisen jäsenet tulevat notkeiksi; sanalla sanoen, se on tointa, jota voidaan harjoittaa kenenkään saamatta siitä vahinkoa ja monen huviksi; ja parasta vielä, ettei sitä voi harjoittaa kuka tahansa, kuten muita metsästyslajeja, lukuunottamatta haukkajahtia, joka sekin kuuluu yksinomaan kuninkaille ja suurille herroille. Muuttakaa siis mielipidettänne, hyvä Sancho, ja harjoittakaa käskynhaltiaksi tultuanne metsästystä, niin saatte nähdä, että teille koituu siitä satakertainen hyöty.
— Sitä en tee; — vastasi Sancho — hyvä käskynhaltija pysyy kotonaan, kuin olisi koipi katkennut. Olisihan mainiota, jos ne, joilla on hänelle asiaa, tulisivat matkasta uupuneina häntä tapaamaan, ja hän olisikin metsässä huvittelemassa! Siinähän menisi koko käskynhaltianvirka päin hiiteen! Totisesti, armollinen herra, jahti ja huvitukset ovat pikemmin tyhjäntoimittajia kuin käskynhaltioita varten. Minä aion kiduttaa aikaani suurina juhlina pelaamalla korttia ja pyhäisin pelaamalla keilaa, sillä tuo metsästyshomma ei sovi minun asemaani, eikä omatuntoni siihen tyydy.
— Suokoon Jumala, että niin käy, Sancho, sillä sanomisesta tekemiseen on pitkä matka.
— Olkoon kuinka pitkä tahansa; — virkkoi Sancho — hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä auta varhainen nouseminen, jos Jumala apunsa kieltää, ja maha se jalkoja kannattaa eikä jalat mahaa; minä tarkoitan, että jos Jumala minua auttaa ja minä teen hyvissä meiningeissä, mitä minun tehdä pitää, niin varmasti hallitsen paremmin kuin jahtihaukka. Joka ei usko, pistäköön sormen suuhuni, niin saa nähdä, osaanko purra vai en!
— Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä sinut kirotkoot, kirottu Sancho — sanoi Don Quijote. – Koska koittaakaan, kuten olen jo monta kertaa sanonut, se päivä, jolloin kuulen sinun lausuvan selvän ja järkevän lauseen ilman sananparsia! Teidän ylhäisyytenne jättäköön tuon hölmön omaan oloonsa, sillä hän jauhaa teistä hengen, ei kahden, vaan kahdentuhannen sananlaskun välissä, joita hän esittää niin sopivasti ja oikealla hetkellä, että Jumala hänelle terveyttä suokoon, tai minulle, jos viitsin häntä kuunnella.
— Vaikka Sancho Panzalla on sananlaskuja enemmän kuin kreikkalaisella komendöörillä,[1] — sanoi herttuatar — ei niitä silti sovi halveksia, sillä ne ilmaisevat ajatusta ytimekkäästi. Omasta puolestani voin sanoa, että ne huvittavat minua enemmän kuin muut, vaikkapa taitavammin ja sopivammissa tilaisuuksissa käytetyt.
Näissä ja muissa mielenkiintoisissa keskusteluissa he lähtivät teltasta metsään tarkastamaan muutamia odotuspaikkoja ja metsästysasemia, ja niin kului päivä ja tuli ilta. Ei ollut kumminkaan valoisaa ja hiljaista, kuten olisi voinut odottaa näin keskellä kesää; mutta illan puolihämärä oli erittäin otollinen herttuan ja herttuattaren aikeen toteuttamiselle. Kun näet yö lähestyi, alkoi hiukan ennen pimeän tuloa koko metsä äkkiä näyttää kuin joka puolelta tuleen syttyneeltä, ja kohta senjälkeen kuultiin eri tahoilta, milloin lähempää, milloin kauempaa, lakkaamatonta torventoitotusta ja muuta sotaista soittoa, kuin olisi metsän läpi liikkunut lukuisia ratsujoukkoja. Tulen loimo ja sotaisten soittimien rämy häikäisi ja huumasi läsnäolevien, vieläpä kaikkien metsässä olevien silmiä ja korvia. Sitten kuului loppumattomiin maurien lelilí,[2] torvet ja sarvet raikuivat, rummut pärisivät ja huilut vihelsivät, melkein yhtaikaa, niin keskeytymättä ja kiivaasti, että olisi täytynyt olla kuuro, jollei olisi kuuloaan menettänyt niin monien soittimien sekaisin pauhatessa. Herttua hämmästyi, herttuatar säpsähti, Don Quijote oli ihmeissään, Sancho Panza vapisi, ja nekin, jotka asian tiesivät, joutuivat pelon valtaan. Säikähdys toi mukanaan syvän hiljaisuuden, ja samassa saapui piruksi puettu kuriiri; hänellä oli torven asemesta valtavan suuri ontto sarvi, josta lähti kumea ja kaamea ääni.
— Hei, hyvä kuriiri, — huusi herttua — kuka olette, minne menette, ja mitä sotaväkeä on tuo, joka näyttää kulkevan tämän metsän halki?
Siihen vastasi kuriiri kammottavalla ja huikealla äänellä:
— Minä olen piru ja tulen etsimään Don Quijote Manchalaista. Tänne saapuva väki on kuusi noitajoukkoa, jotka kuljettavat riemusaatossa verratonta Dulcinea Tobosolaista. Hän saapuu lumottuna ja hänen kanssaan uljas ranskalainen Montesinos, joka tulee Don Quijotelle ilmoittamaan, kuinka mainittu neiti voidaan lumouksesta vapauttaa.
— Jos olette piru, kuten sanotte ja kuten ulkomuotonne osoittaa, niin teidän olisi jo pitänyt tuntea mainitsemanne ritari Don Quijote Manchalainen, koska hän on teidän edessänne.
— Jumalan ja omantuntoni nimessä — vastasi Piru — en tullut sitä huomanneeksi; ajatukseni liikkuivat niin monissa eri seikoissa, että unohdin pääasian, jonka vuoksi olen tänne tullut.
— Tämä paholainen — sanoi Sancho — on varmaan kelpo mies ja hyvä kristitty; jollei olisi, ei hän vannoisi Jumalan ja omantuntonsa nimessä. Alanpa uskoa, että helvetissäkin täytyy olla kunnon ihmisiä.
Paholainen kääntyi nyt, ratsunsa selästä astumatta, sanomaan Don
Quijotelle:
— Sinun luoksesi, Leijonaritari (jospa näkisin sinut niiden kynsissä), lähettää minut kovaonninen, mutta miehuullinen ritari Montesinos käskien minun tuoda terveisiä ja sanoa sinulle, että sinun tulee odottaa häntä siinä paikassa, missä sinut kohtaan, koska hän kuljettaa mukanaan henkilöä, jota mainitaan Dulcinea Tobosolaisen nimellä, ja tulee sinulle ilmoittamaan, mitä on tehtävä, jotta hän pääsisi lumouksestaan. Ja koska olen tullut vain tätä varten, en saa viipyä tässä kauempaa; minunlaiseni paholaiset olkoot kanssasi, ja hyvät enkelit tätä herrasväkeä varjelkoot.
Niin sanottuaan hän puhalsi valtavaan sarveen, kääntyi ja lähti pois mitään vastausta odottamatta.
Kaikki joutuivat jälleen ihmetyksen valtaan, varsinkin Sancho ja Don Quijote; Sancho senvuoksi, että huomasi kaiken totuuden uhalla tahdottavan pitää Dulcineaa lumottuna, ja Don Quijote siksi, ettei vieläkään päässyt varmuuteen, olivatko hänen Montesinon luolassa kokemansa seikat todellisia vai ei. Hänen näitä mietteitä hautoessaan herttua kysyi häneltä:
– Aikooko teidän armonne herra Don Quijote jäädä odottamaan?
– Miksi en jäisi? — vastasi hän. — Minä odotan tässä pelotonna ja urhoollisena, vaikka koko helvetti hyökkäisi kimppuuni.
– Ja minä puolestani, jos näen vielä toisen pirun ja kuulen samanmoista sarven mörinää, odotan tässä yhtä varmasti kuin Flanderissa — virkkoi Sancho.
Yö oli sillävälin yhä pimennyt, ja metsässä alkoi väikkyä lukuisia valoja, niinkuin maan kuivat haihtumat väikkyvät taivaalla näyttäen meidän silmissämme lentotähdiltä. Samassa kuului kamalaa melua, kuin härkärattaitten jämeiden pyörien räminää, lakkaamatonta vihlovaa kitinää, jota susien ja karhujen kerrotaan pakenevan, jos sattuvat paikalle. Kaiken tämän melskeen lisäksi tuli vielä jotakin muuta, mikä kaikui kaiken yli: tuntui todella siltä kuin metsässä olisi kaikilla neljällä suunnalla ollut yhtaikaa käynnissä neljä eri taistelua, sillä toiselta taholta kuului peloittavan tykkitulen kumea jyske, toiselta pyssyjen alinomainen pauke, läheltä kuului taistelevain huutoja ja kauempaa kaikui jälleen maurien lililí. Sanalla sanoen: torvien, sarvien, häränsarvien, huilujen, rumpujen, tykkien, pyssyjen äänet ja ennen kaikkea rattaitten peloittava räminä muodostivat yhdessä niin sekavan ja kaamean melun, että Don Quijoten täytyi kerätä koko rohkeutensa voidakseen sitä sietää. Mutta Sanchon rohkeus raukesi, ja hän kaatui pyörtyneenä herttuattaren hameen laahustimelle. Herttuatar otti hänet vastaan ja käski kiireesti pirskottaa vettä hänen kasvoihinsa. Niin tehtiin, ja hän tuli tajuihinsa parahiksi, kun eräät rattaat saapuivat paikalle vinkuvin pyörin.
Rattaitten eteen oli valjastettu neljä laiskaa härkää, joiden kaikkien selässä oli musta loimi; jokaiseen sarveen oli sidottu iso palava tuohus, ja ylimpänä rattailla oli korkea istuin, missä istui kunnianarvoinen ukko, jonka vitivalkoinen parta ulottui vyönsijaa alemmaksi. Hänellä oli yllään musta parkkumiviitta; koska näet rattaat olivat kirkkaasti valaistut, voi selvästi nähdä ja erottaa kaikki, mitä niissä oli. Ajomiehinä oli kaksi rumaa pirua, joiden vaatteet olivat samaa parkkumia ja joiden naamat olivat niin hirvittävän rumat, että Sancho ne kerran nähtyään ummisti silmänsä, jottei näkisi niitä toista kertaa. Kun siis rattaat olivat saapuneet luo, nousi kunnianarvoisa ukko korkealta istuimeltaan seisomaan ja lausui raikuvalla äänellä:
— Minä olen tietäjä Lirgandeo.
Sitten rattaat vierivät eteenpäin, eikä ukko virkkanut enää sanaakaan. Senjälkeen saapuivat toiset samanlaiset vaunut, joissa istui istuimellaan toinen ukko. Hän käski pysähdyttää ja lausui yhtä juhlallisesti kuin edellinen:
— Minä olen tietäjä Alquife, Urganda Tuntemattoman hyvä ystävä.
Hänkin ajoi eteenpäin.
Sitten tulivat taas toiset vaunut samaan tapaan, mutta niissä ei istunut valtaistuimella mikään ukko, kuten edellisissä, vaan ruma, roteva mies, joka perille saavuttuaan nousi seisomaan samoinkuin toiset ja lausui vielä karkeammalla ja pirullisemmalla äänellä:
— Minä olen noita Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukukuntansa verivihollinen.
Hän ajoi eteenpäin. Vähän matkan päässä sieltä nämät kolmet rattaat pysähtyivät. Niiden pyörien kamala melu taukosi, ja kohta kuului toinen ääni, joka ei ollut mitään melua, vaan suloista ja sointuisaa musiikkia. Siitä Sancho ilahtui pitäen sitä hyvänä merkkinä ja sanoi herttuattarelle, jonka luota ei hetkeksikään hievahtanut:
– Armollinen rouva, missä on musiikkia, siellä ei hätää mitään.
– Ei myöskään siellä, missä on valoa ja kirkkautta — vastasi herttuatar.
Siihen virkkoi Sancho:
— Valoa lähtee tulestakin ja kirkkautta polttorovioista, kuten voimme nähdä siitä, mitä ympärillämme on, ja saattaisi käydä niin, että ne meidät polttaisivat; mutta musiikki on aina ilon ja juhlan merkki.
— Se pian nähdään — sanoi Don Quijote, joka oli kuullut koko keskustelun.
Hän sanoikin oikein, kuten seuraava luku osoittaa.
Viidesneljättä luku,
missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta, Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä tapahtumista.
Nyt he huomasivat, että heitä kohti saapuivat miellyttävän musiikin tahdissa semmoiset ajoneuvot, joita nimitetään triumfivaunuiksi. Niitä vetämässä oli kuusi harmaata, mutta valkoisilla loimilla peitettyä muulia. Jokaisen muulin selässä istui katumuksentekijä, hänkin valkoisissa vaatteissa ja pidellen käsissään suurta palavaa vahasoihtua. Vaunut olivat kaksi, jopa kolmekin kertaa edellisiä suuremmat ja niiden sivuistuimilla ja samoin korkeimmilla istuinpaikoilla näkyi vielä kaksitoista katumuksentekijää lumivalkoisissa vaatteissa ja jokaisella kädessään palava soihtu, mikä näky sai katselijan samalla kertaa ihmettelemään ja kauhistumaan. Korkealla valtaistuimella istui neito verhottuna lukemattomiin hopeaharsoihin, joissa kiilsi kaikkialla kultakoruja saaden hänen pukunsa näyttämään ainakin loistavalta, jollei kallisarvoiselta. Hänen kasvojansa peitti hieno huntu, jonka läpinäkyvän kudoksen takaa kuulsivat ihmeen suloiset tytön kasvot. Niiden kauneuden ja nuoruuden voi varsin hyvin erottaa kirkkaassa valaistuksessa, ja ne eivät näyttäneet kahtakymmentä vuotta vanhemmilta eikä seitsemäätoista vuotta nuoremmilta. Hänen vieressään istui maataviistävään viittaan kääriytynyt hahmo, jonka päätä peitti musta huntu. Mutta vaunujen pysähdyttyä herttuan, herttuattaren ja Don Quijoten eteen puhallussoittimet samassa lakkasivat soimasta ja kohta senjälkeen myös vaunuissa soineet harput ja luutut, viittaan verhoutunut hahmo nousi, levitti viitan reunaa kummaltakin puolelta, otti hunnun päästään ja näyttäytyi itse kuoleman hahmossa, rumana luurankona. Don Quijote oli siitä harmissaan, Sanchoa peloitti, ja herttua ja herttuatarkin näyttivät hiukan säpsähtävän. Tämä elävä kuolema nousi seisomaan, suoristitte ja lausui verrattain uneliaalla äänellä ja hiukan tahmein kielin seuraavaa:
Oon Merlin, jonka isä tarun mukaan on ollut pimeyden ruhtinas (ja tähän valheeseen myös uskotaan); ma tunnen opit Zoroasterin, oon noitain mestari ja valtias; ei minuun pysty paino vuosisatain, ne vaikka peittävätkin mielellään työt sankareitten, joita rakastan. Ja vaikka sanotaankin, että noidat ain' ovat raakoja ja julmia, oon minä sentään lempeä ja hellä vain hyvää ihmisille tahtoen.
Kun syvän Hadeen kuiluss' alahalla ma uutterasti mietin, askaroin ja sommittelin merkkejäni juuri, niin kuulin, kuinka valittaen kutsui ihana Dulcinea Tobososta. Sain tietää, että lumottu hän oli: hän, ennen ylhäinen ja hieno nainen, nyt oli maalaistyttö kömpelö ja arka. Muu häntä sääliks kävi, siksi myös luurankoon rumaan puin henkeni, kun tutkinut ma olin tarkoin ensin, mik' apu lähteä vois kirjoistani ja mitä neuvoa vois moiseen hätään mun pirullinen noitatieteeni.
Oi Sinä, ihanne ja kaunistus sen joukon, joka teräspaitaa kantaa, Sa, majakka ja pohjantähti kirkas, tienviitta niiden, jotka velttoutta ja höyhenpatjain unteluutta pakoon päin vaaroja ja vastuksia nousten niin rohkeasti miekan kastaa vereen, ma Sulle puhun, urho pelvoton, jok' ylistyst' et koskaan kylliks saanut, oi urhoollinen, viisas Don Quijote, sa Manchan maine, tähti Espanjan: ihana Dulcinea saavuttaa voi entishahmon kyllä, mutta vain siten, että Sancho, asemiehes, nyt pakaroilleen piiskaniskuja saa kolmetuhatta ja kolmesataa ja sellaisella voimall', että niistä jää särky, kipu paikkaan paljaaseen. Näin kuuluu päätös noitain, joista sai alkuosakin neidon onnettomuus, — ja siksi saavuin, hyvä herrasväki.
— Hiisi vieköön! — virkkoi nyt Sancho. — Eipä vähän mitään; kolmetuhatta ruoskaniskua! Mutta minä en anna itselleni niitä kolmeakaan, enempää kuin kolmea tikariniskua. Piru periköön semmoisen lumouksesta päästämisen! En minä ymmärrä, mitä pakaroillani on noituuksien kanssa tekemistä! Jumaliste, jos herra Merlin ei ole keksinyt parempaa keinoa neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta päästämiseksi, niin olkoon lumouksessaan, kunnes kuolee!
— Minä otan teidät kiinni, — sanoi Don Quijote — te herra moukka ja sipulinsyöjä, ja sidon teidät johonkin puuhun niin alastomana kuin äitinne teidät synnytti ja annan teille, en sano kolmetuhattakolmesataa, vaan kuusituhattakuusisataa raippaa, ja ne kyllä istuvat niin lujassa, etteivät putoa pois, vaikka ravistelisitte itseänne kolmetuhattakolmesataa kertaa. Ja älkää huoliko vastata minulle sanaakaan, muuten riistän sielun ruumiistanne.
Tuon kuultuaan Merlin sanoi:
— Niin ei saa tapahtua; ne iskut, jotka kelpo Sanchon tulee saada, hänen tulee ottaa vastaan vapaaehtoisesti eikä pakosta ja ainoastaan milloin hän itse haluaa; hänelle näet ei ole määrätty mitään varmaa aikaa. Jos hän kuitenkin haluaa suorittaa katumusharjoituksensa näitten ruoskaniskujen puolella määrällä, niin hän voi sallia, että ne antaa hänelle jokin vieras käsi, vaikka se olisikin raskaanlainen.
— Minuun ei saa koskea mikään käsi, — vastasi Sancho — ei vieras eikä oma, ei raskas eikä keveä. Olenko kukaties synnyttänyt neiti Dulcinea Tobosolaisen, jotta pakaroittani pitää sovittaa, mitä hänen silmänsä ovat rikkoneet? Toisin on herrani ja isäntäni laita, sillä hän ja neiti Dulcinea ovat yhtä, ja koska hän lakkaamatta nimittää neitiä elämäkseen ja sielukseen, tuekseen ja turvakseen, niin hän voi ja hänen tuleekin piiskata itseänsä hänen tähtensä ja ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin päästääkseen hänet lumouksesta. Mutta minäkö itseäni piiskaisin? Pois se.
Sancho oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun Merlinin hengen vieressä istuva hopeaharsoinen neito siirsi syrjään hienon hunnun ja paljasti kasvot, jotka näyttivät kaikista tavattoman kauniilta. Sitten hän kääntyi luontevan miehekkäästi suoraan Sancho Panzan puoleen ja lausui hänelle äänellä, joka ei ollut erittäin naisellinen:
— Oi sinä onneton aseenkantaja, sinä pölkkypää, sinä, jolla on sydän korkkipuuta ja muut sisukset piikiveä! Jos sinua käskettäisiin, sinä hävytön lurjus, syöksymään maahan korkeasta tornista, jos sinua vaadittaisiin, sinä ihmissuvun vihollinen, syömään tusina rupikonnia, kaksi tusinaa sisiliskoja ja kolme tusinaa käärmeitä, jos sinua yllytettäisiin surmaamaan omaa eukkoasi ja lapsiasi jollakin hirmuisen terävällä käyrämiekalla, ei olisi ihmekään, jos arkailisit ja ujostelisit, mutta kun pidät suurena asiana kolmeatuhattakolmeasataa ruoskaniskua, vaikka ei ole yhtäkään orpokodin poikaa, olipa hän kuinka heiveröinen tahansa, joka ei saa yhtä monta joka kuukausi, niin se ihmetyttää, hämmästyttää ja kauhistuttaa kaikkien kuuntelijoiden sääliväisiä sydämiä, ja myös kaikkien niiden, jotka aikojen kuluessa tulevat sen tietämään. Käännä, sinä kurja ja paatunut otus, käännä, sanon minä, nuo pelästyneet kissapöllön-silmäsi minun silmäteriini, joita on verrattu taivaan tuikkiviin tähtiin, niin saat nähdä, kuinka ne vuodattavat kyyneliä solkenaan ja virtanaan, uurtaen vakoja, teitä ja polkuja minun poskieni armaille niityille. Liikuttakoon mieltäsi, sinä konna ja ilkeä kuvatus, että kukoistavan nuoruuteni, joka on vasta toisella kymmenellä — olen näet täyttänyt yhdeksäntoista, mutta en vielä kahtakymmentä — täytyy riutua ja kuihtua kömpelön maalaistytön kuoren alla, ja jollen nyt näyttäydy sellaisena, niin se johtuu erityisestä armosta, jonka on minulle suonut tässä läsnäoleva herra Merlin vain siinä tarkoituksessa, että kauneuteni saisi sinut heltymään; murheellisen kaunottaren kyynelet näet muuttavat kalliot puuvillaksi ja tiikerit lampaiksi. Piiskaa, piiskaa paksuja lihojasi, sinä kesyttämätön peto, kannusta mielesi rohkeutta, joka yllyttää sinua vain syömään syötyäsikin, ja päästä vapauteen minun hieno hipiäni, lempeä luonnonlaatuni ja kauniit kasvoni. Ja jollet tahdo minun tähteni taipua ja suostua järkevästi toimimaan, niin tee se tuon ritariraukan tähden, joka seisoo vieressäsi, tarkoitan, herrasi tähden; sillä minä näen, että hänen sielunsa on jo poikkipuolin hänen kurkussaan, ei kymmenenkään tuuman päässä hänen huuliltaan, ja odottaa siinä sinun töykeätä tai lempeätä vastaustasi tullakseen suusta ulos tai painuakseen takaisin vatsaan.
Tuon kuultuaan Don Quijote tunnusteli kurkkuaan ja lausui herttuan puoleen kääntyen:
— Totisesti, armollinen herra, Dulcinea puhui totta: sieluni on poikkipuolin kurkussani kuin pähkinä jousessa.
— Mitä te asiasta arvelette, Sancho? — kysyi herttuatar.
— Minä sanon, armollinen rouva, — vastasi Sancho — mitä jo sanoin: piiskaamisesta minä sanon itseni irki.
— Teidän tulee sanoa irti, Sancho, eikä niinkuin sanotte — virkkoi herttua.
— Jättäköön teidän korkeutenne minut rauhaan; — vastasi Sancho — minä en ole nyt sillä tuulella, että välittäisin saivartelusta tai yhdestä kirjaimesta enemmän tai vähemmän: mieltäni hämmentävät niin nuo iskut, joita minulle pitäisi antaa tai joita minun pitäisi antaa itselleni, etten tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Haluaisin kumminkin kuulla armolliselta neidiltä neiti Dulcinea Tobosolaiselta, missä hän on oppinut tuommoisen pyytämistavan. Hän tulee tänne ja pyytää minua piiskaamaan itseni vialle, haukkuu minua pölkkypääksi ja kesyttämättömäksi pedoksi ja nimittelee vielä monilla muilla rumilla nimillä, joita piru sietäköön. Onko minun pintani pronssia, ja koskeeko minuun rahtuakaan, pääseekö hän lumouksesta vai ei? Millaisen korin täynnä liinavaatteita, paitoja, myssyjä ja sukkia (vaikka enhän minä semmoisia käytä) hän on tuonut mukanaan minua suostuttaakseen? Ei muuta kuin haukkumasanan toisensa jälkeen, vaikka hyvin tietää täällä yleisesti käytetyn sananparren, että kullalla kuormitettu aasi kulkee helposti vuoren yli, että lahjat halkovat kallioita, että rukoile Jumalaa ja junttaa päälle, ja että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla? Entä sitten tämä minun herrani ja isäntäni, jonka pitäisi silittää selkääni ja hyvitellä minua, niin että tulisin pehmeäksi kuin kaltattu villa, hän uhkaa kiinni saatuaan sitoa minut alastomana puuhun ja antaa ruoskaniskuja kaksinkertaisen määrän. Mutta näiden armeliaitten herrojen tulee muistaa, etteivät he tahdo piiskattavaksi ainoastaan aseenkantajaa, vaan myös käskynhaltian, ja siitä on jo sentään suhta pois. Heidän tulee oppia, heidän tulee piru vieköön oppia oikein pyytämään, pyytämään taitavasti ja siivollisesti, sillä ajat eivät ole aina samanmoiset eivätkä ihmiset ole aina hyvällä tuulella. Minä olen harmiin pakahtumassa, koska huomaan viheriän nuttuni revenneen, ja nyt tullaan vaatimaan, että minun pitää vapaaehtoisesti piestä itseäni, vaikka olen niin kaukana kaikesta semmoisesta, että yhtä hyvin tahtoisin muuttua intiaaniksi.
— Totisesti, hyvä Sancho, — sanoi herttua — jos ette pehmene pehmeämmäksi kuin kypsä viikuna, ette milloinkaan pääse käskynhaltiaksi. Olisihan mainiota, jos minä lähettäisin saareni asukkaille julman ja kovasydämisen maaherran, joka ei helly neidon kyynelistä eikä älykkäitten, mahtavien vanhojen velhojen ja tietäjäin pyynnöistä! Sanalla sanoen, Sancho, teidän tulee joko itse piiskata itseänne tai antautua toisten piiskattavaksi; muuten ette pääse käskynhaltiaksi.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — enkö voisi saada kahden päivän ajatusaikaa harkitakseni, mikä on itselleni parasta?
— Ei, ei millään muotoa — virkkoi Merlin. — Nyt, tällä hetkellä ja tässä paikassa on päätettävä, kuinka tässä asiassa käy: joko niin, että Dulcinea palaa Montesinon luolaan ja maalaistytöksi, kuten ennen, tai niin, että hänet viedään nykyisessä hahmossaan Elysionin kentille, missä hän tulee oleskelemaan odottaen ruoskaniskujen lukumäärän täyttymistä.
— Kas niin, kelpo Sancho, — virkkoi herttuatar — rohkaiskaa nyt mielenne ja osoittakaa kiitollisuutta herra Don Quijotelle, jonka leivissä olette ollut ja jolle meidän kaikkien tulee olla alttiita ja myöntyväisiä hänen hyvän mielenlaatunsa ja jalojen ritaritöittensä tähden. Suostukaa, poikani, tähän kuritukseen, ja piru pirun periköön ja pelko lähteköön käpälämäkeen, sillä rohkeus voittaa kovan onnen, kuten itse hyvin tiedätte.
Siihen vastasi Sancho näillä asiaankuulumattomilla sanoilla, kääntyen kysymään Merliniltä:
— Kuulkaahan, armollinen herra Merlin, tullessaan tänne kuriirina piru toi isännälleni terveiset herra Montesinolta; hän näet käski Montesinon puolesta isäntäni odottaa häntä tässä, koska hän aikoi ryhtyä toimenpiteisiin neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta päästämiseksi; mutta toistaiseksi emme ole nähneet Montesinoa emmekä ketään hänen kaltaistaan.
Siihen vastasi Merlin:
— Hyvä Sancho, piru on tyhmä ja suuri lurjus. Minä lähetin hänet etsimään isäntäänne, mutta en tuomaan terveisiä Montesinolta, vaan itseltäni: Montesinos on näet yhä vielä luolassaan, missä hän miettii tai oikeammin odottaa lumouksesta vapautumistaan; on näet vielä häntä nylkemättä. Jos hän on teille jotakin velkaa tai jos teillä on jotakin selvitettävää hänen kanssaan, niin minä kuljetan hänet teidän luoksenne ja vien hänet minne haluatte. Mutta suostukaa nyt vihdoin tähän kuritukseen ja uskokaa minua: se tulee olemaan sangen hyödyllistä sekä sielullenne että ruumiillenne, sielulle senvuoksi, että teette sellaisen laupeudentyön, ja ruumiillenne, koska tiedän, että olette verevää lajia, joten pieni suonenisku ei suinkaan haittaa.
– Onpa maailmassa lääkäreitä, kun noidatkin ovat lääkäreitä; — vastasi Sancho — mutta koska kaikki minulle sitä samaa vakuuttavat, vaikka en itse sitä oikein älyä, niin sanon suostuvani antamaan itselleni ne kolmetuhattakolmesataa iskua, sillä ehdolla, että saan antaa ne itselleni milloin ja missä haluan ja ettei määrätä mitään varmoja päiviä ja aikoja; minä kyllä koitan päästä tästä velasta niin pian kuin suinkin, jotta maailma saa taas nauttia neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta; hän näet todella näyttää olevan kaunis, vaikka luulin ihan päinvastoin. Ehtona tulee olla myös, ettei minun tarvitse piiskata itseäni verille ja että otetaan lukuun nekin lyönnit, jotka sattuvat vain hipaisemaan. Samoin vielä, että jos erehtyisin laskuissa, niin herra Merlinin, joka tietää kaikki, tulee pitää huolta laskemisesta ja ilmoittaa minulle, mitä puuttuu tai mitä on liikaa.
— Liioista ei tarvitse mitään ilmoittaa; — vastasi Merlin — kun näet olemme päässeet niin pitkälle, että mainittu luku on täysi, vapautuu neiti Dulcinea heti lumouksestaan ja tulee kiitollisena tapaamaan kelpo Sanchoa ja kiittämään, vieläpä palkitsemaankin häntä hänen hyvästä työstään. Teidän siis ei tarvitse olla huolissanne liioista enempää kuin puuttuvistakaan, ja Jumala minua varjelkoon ketään pettämästä hiuskarvankaan vertaa.
— Olkoon siis menneeksi, Jumalan nimeen! — sanoi Sancho. — Minä suostun omaan onnettomuuteeni, tarkoitan, että ryhdyn katumusharjoitukseen, mainituilla ehdoilla.
Sancho oli tuskin ehtinyt lausua viimeiset sanat, kun puhallussoittimet alkoivat jälleen soida ja kuului taas lukemattomia pyssynlaukauksia. Don Quijote lankesi Sanchon kaulaan suudellen lukemattomat kerrat hänen otsaansa ja poskiansa. Herttuatar ja herttua ja kaikki läsnäolevat ilmaisivat erinomaista tyytyväisyyttään, vaunut lähtivät liikkeelle, ja kaunis Dulcinea kumarsi ohikulkiessaan herttualle ja herttuattarelle ja niiasi syvään Sancholle.
Nyt lähestyi jo nopeasti herttainen ja hymyilevä aamunkoitto; niittyjen kukat aukenivat ja kohottivat päitään, ja purojen virtaava kristalli, valkoisten ja harmaitten piikivien välitse solisten, riensi maksamaan veroaan sitä odottaville virroille. Hilpeä maa, kirkas taivas, puhdas ilma, heleä valo, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, osoittivat selvästi, että päivä, joka seurasi koittaren kintereillä, tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Herttua ja herttuatar, tyytyväisinä metsästykseen ja älykkäästi ja onnellisesti suoritettuun suunnitelmaan, palasivat linnaansa aikoen jatkaa kepposiaan; ne näet huvittivat heitä enemmän kuin mikään oikea asia.
Kuudesneljättä luku,
jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan kreivitär Trifaldin nimellä, ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza kirjoitti vaimolleen Teresa Panzalle.
Herttualla oli eräs erittäin kujeellinen ja hupainen hovimestari, sama mies, joka oli näytellyt Merlinin osaa ja järjestänyt koko taannoisen seikkailun, sepittänyt säkeet ja harjoittanut erään paashin näyttelemään Dulcinean osaa. Isäntäväkensä avustamana hän kävi nyt järjestämään toista kepposta, joka oli hauskimpia ja merkillisimpiä mitä ajatella saattaa.
Herttuatar kysyi seuraavana päivänä Sancholta, oliko hän aloittanut katumusharjoituksen, joka hänen tuli suorittaa, jotta Dulcinea pääsisi lumouksestaan. Sancho sanoi aloittaneensa ja kertoi menneenä yönä lyöneensä itseään viisi kertaa. Herttuatar kysyi, millä hän oli itseään lyönyt. Sancho sanoi lyöneensä kämmenellään.
— Se on pikemmin taputtamista kuin kurittamista — virkkoi herttuatar. — Arvelen, ettei viisas Merlin tyydy semmoiseen hellittelyyn; kelpo Sanchon tulee käyttää jonkinlaista piikeillä tai solmuilla varustettua ruoskaa, niin että lyönnit tuntuvat, sillä vitsa lapsen viisahaksi, ja sellaisen ylhäisen naisen kuin Dulcinea Tobosolaisen vapautta ei osteta niin huokealla hinnalla. Sanchon tulee myös muistaa, että hyvät työt, jotka suoritetaan veltosti ja laimeasti, eivät ole ansiollisia eivätkä minkään arvoisia.[3]
Siihen vastasi Sancho:
— Antakoon teidän korkeutenne minulle jonkin sopivan ruoskan tai pampun, niin kyllä minä sillä itseäni peittoan, kun se vain ei tee kovin kipeätä; teidän armonne näet tulee tietää, että minulla, vaikka olenkin maatiaismies, on hipiä pikemmin pumpulia kuin aroheinää, eikä sentään passaa, että pieksen itseni riekaleiksi toisten tähden.
— Olkoon menneeksi; — vastasi herttuatar — minä annan teille huomenna ruoskan, joka teille hyvin sopii ja sopii myös teidän hienoon hipiäänne, aivan kuin ne molemmat olisivat sisaruksia.
Siihen sanoi Sancho:
— Rakas armollinen rouva, teidän korkeutenne tulee tietää, että olen kirjoittanut kirjeen eukolleni Teresa Panzalle kertoen hänelle kaikesta, mitä minulle on tapahtunut lähdettyäni hänen luotaan; minulla on kirje täällä povessani eikä siitä puutu enää muuta kuin allekirjoitus. Pyytäisin nyt teidän suuriälyisyyttänne lukemaan sen, sillä minusta tuntuu, että se sopii hyvin käskynhaltian tyyliin, tarkoitan siihen tapaan, miten käskynhaltioitten tulee kirjoittaa.
— Kuka sen on sommitellut? — kysyi herttuatar.
– Kuka muu sen olisi sommitellut kuin minä vaivainen syntinen itse? — vastasi Sancho.
– Entä oletteko itse sen kirjoittanutkin? — kysyi herttuatar.
— Mitä vielä; — vastasi Sancho — enhän minä osaa lukea enkä kirjoittaa, vaikka puumerkkini kyllä osaan piirtää.
— Katsotaan; — sanoi herttuatar — te varmaan osoitatte siinä eteviä ja päteviä luonnonlahjojanne.
Sancho veti povestaan avoimen kirjeen, herttuatar otti sen ja huomasi sen sisältävän seuraavaa:
Sancho Panzan kirje vaimolleen Teresa Panzalle.
»Vaikka selkähäni sain, herroiksi ma kuljin vain»; jos minulla nyt on hyvä saari hallittavana, niin hyvät paukut se minulle maksoi. Tätä sinä et tietenkään nyt ymmärrä, Teresa kulta; mutta kuulethan toiste. Sinun tulee tietää, Teresa, että olen päättänyt, että sinun tulee ajaa vaunuissa, mikä on niinkuin olla pitää, sillä muunlainen meno se on kuin nelinkontin ryömimistä. Sinä olet käskynhaltian rouva; katsohan, uskaltaako kukaan juoruta sinusta takanapäin! Minä lähetän sinulle tässä viheriän metsästyspuvun, jonka armollinen rouva herttuatar on minulle lahjoittanut; korjaa se niin, että siitä tulee hame ja liivi tyttärellemme. Isäntäni Don Quijote, mikäli olen näillä kulmilla kuullut sanottavan, on viisas hullu ja hupainen vähäjärkinen, ja sanotaan, etten minä ole paljon häntä huonompi. Me olemme käyneet Montesinon luolassa, ja viisas Merlin on saanut minut käsiinsä, jotta minä päästäisin lumouksesta Dulcinea Tobosolaisen, jota siellä kotipuolessa sanotaan Aldonza Lorenzoksi. Kolmellatuhannellakolmellasadalla raipalla, jotka minun tulee itselleni antaa, siitä luvusta vähentäen viisi, hän pääsee lumouksestaan niin vapaaksi kuin äiti, joka hänet synnytti. Älä kerro tästä mitään kenellekään, sillä jos panet kalusi katseltavaksi, niin toiset sanovat, että se on valkoinen, ja toiset, että se on musta. Muutaman päivän päästä minä lähden käskynhaltianvirkaan ja lähden sinne vakavasti aikoen tehdä rahaa, sillä minulle on sanottu, että kaikki uudet käskynhaltiat lähtevät virkaansa samaa toivoen; minä otan siitä hiukan pohtia ja lähetän sinulle sitten tiedon, pitääkö sinun tulla luokseni vai ei. Harmo voi hyvin ja lähettää sinulle paljon terveisiä, enkä minä aio sitä jättää, vaikka tekisivät minusta Suurturkin. Valtiattareni herttuatar suutelee tuhat kertaa käsiäsi; lähetä sinä hänelle kaksituhatta suudelmaa; ei näet ole olemassa mitään, mikä maksaa vähemmän ja on huokeampaa, kuten isäntäni sanoo, kuin sievä ja sovelias käytös. Jumala ei ole sallinut minun löytää toista matkalaukkua, jossa olisi ollut toiset sata dukaattia, niinkuin taannoin; mutta älä siitä huoli, Teresa kulta, sillä ei se pala, joka tornissa soittaa, ja käskynhaltianvirassa kaikki kyllä lopulta selviää; mutta suurta huolta on minulle tuottanut, että minulle sanotaan, että jos kerran sitä koetan, en voi enää haluani hillitä, ja jos niin on, niin asia ei käy minulle kovin huokeaksi, vaikka saavathan ne rujot ja rammatkin almuja hyvän virkatalon verosta, niin että sinä tulet rikkaaksi tavalla tai toisella ja elät kuin pellossa. Jumala sitä onnea sinulle suokoon niinkuin hän voi ja antakoon minulle terveyttä ja hyvää vointia sinua palvellakseni. Annettu tässä linnassa heinäkuun 20:nä 1614.
Sinun miehesi, käskynhaltia
Sancho Panza.»
Kirjeen luettuaan herttuatar sanoi Sancholle:
— Kahdessa seikassa kelpo käskynhaltia on hiukan harhateillä. Ensinnäkin siinä, että hän sanoo tai antaa ymmärtää, että hänelle on annettu maaherrakunta niistä ruoskaniskuista, jotka hänen tulee antaa itselleen, vaikka hän kieltämättä hyvin tietää, että puolisoni herttuan sen hänelle luvatessa kukaan ihminen ei aavistanut mitään semmoisesta lihankidutuksesta; toinen seikka on se, että hän osoittautuu kirjeessään kovin ahneeksi, ja minä toivon, ettei käy ohraisesti; sillä ahneus pussin puhkaisee, ja ahne käskynhaltia hallitsee huonosti oikeutta.
— En minä sitä tarkoita, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja jos kirje ei teidän armonne mielestä ole semmoinen kuin sen pitää olla, niin ei muuta kuin revitään se ja tehdään uusi, vaikka mahdollista on, että siitä tulee huonompi, jos se jätetään minun oman pääkoppani varaan.
— Ei, ei; — vastasi herttuatar — tämä on hyvä, ja minä haluan näyttää sen herttualle.
He lähtivät nyt puutarhaan, missä oli määrä aterioida sinä päivänä. Herttuatar näytti Sanchon kirjeen herttualle, jota se kovin huvitti. Sitten aterioitiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois ja oli nautittu hyvä kotva Sanchon hupaisista jutuista, kuultiin yhtäkkiä ylen surullinen huilun ääni ja kumean ja epävireisen rummun pärinä. Kaikki näyttivät säikähtävän tätä soraäänistä ja sotaista musiikkia, varsinkin Don Quijote, joka siitä kävi niin levottomaksi, että tuskin voi pysyä paikoillaan; Sanchosta ei ole muuta sanottavaa kuin että pelko ajoi hänet tavalliseen pakopaikkaan, nimittäin herttuattaren viereen tai hänen hameensa taakse; kuuluva ääni näet oli tosiaan ylen surullinen ja alakuloinen. Kaikkien jännittyneinä odottaessa nähtiin puutarhaan tulevan kaksi miestä, molemmat surupuvussa, joka oli niin pitkä, että viisti maata, ja tulijat löivät kahta suurta rumpua, jotka nekin olivat mustalla kankaalla päällystetyt. Heidän vieressään asteli pillipiipari, hänkin sysi- ja pikimusta samoinkuin toiset. Näiden kolmen jäljessä tuli jättiläismäinen hahmo, pikemmin kääritty kuin puettu mustaan kaapuun, jonka laahus oli suunnattoman pitkä. Kaapua kiersi vyötäisillä ja yli rinnan hankkilus, sekin musta, ja siitä riippui valtavan suuri mustakahvainen ja -huotrainen käyrämiekka. Hänen kasvojaan peitti läpinäkyvä musta huntu, jonka takaa paistoi tavattoman pitkä lumivalkoinen parta. Hän asteli rumpujen äänen tahdissa erittäin arvokkaasti ja tyynesti. Sanalla sanoen: hänen suuri kokonsa, juhlallinen käyntinsä, mustuutensa ja saattueensa todella saattoivat säikähdyttää kaikkia, jotka hänet näkivät tietämättä, kuka hän oli.
Hän siis saapui hitaasti ja juhlallisesti astellen luo ja polvistui herttuan eteen, joka toisten läsnäolevien kanssa seisoi häntä odottamassa; mutta herttua ei millään ehdolla sallinut hänen puhua, jollei hän sitä ennen noussut. Peloittava hahmo teki niin ja siirsi noustuaan hunnun kasvoiltaan paljastaen kaikkein kamalimman, pisimmän, valkoisimman ja tuuheimman parran, mitä ihmissilmät olivat milloinkaan nähneet, päästi sitten leveästä ja laajasta rinnastaan syvän ja sointuisan äänen, kiinnitti katseensa herttuaan ja lausui:
– Korkea ja suurivaltainen herra, minua mainitaan Trifaldin[4] Valkoparran nimellä. Minä olen kreivitär Trifaldin asepalvelua, hänen, jota nimitetään myös kamarirouva Tuskalliseksi ja jolta minä tuon teidän korkeudellenne viestiä, nimittäin pyyntöä, että teidän ylhäisyytenne suvaitsisi antaa hänelle luvan ja vapauden astua sisään ilmoittamaan huolensa, mikä on kaikkein ennenkuulumattomimpia ja ihmeellisimpiä, mitä kaikkein murheellisinkaan mieli on voinut maailmassa koskaan kuvitella. Ja hän tahtoo ensiksi tietää, asustaako tässä teidän linnassanne urhoollinen ja milloinkaan voittamaton ritari Don Quijote Manchalainen, jota etsimään hän on tullut jalkaisin ja paastoten Candayan kuningaskunnasta tänne teidän valtakuntaanne saakka, mitä sopii ja tuleekin pitää ihmeenä tai ilmettynä noituutena. Hän odottaa tämän linnoituksen tai huvilinnan portilla ja on valmis astumaan sisään heti teiltä suosiollisen luvan saatuaan. Olen puhunut.
Sitten hän ryki, siveli molemmin käsin partaansa ylhäältä alas asti ja odotti aivan rauhallisesti herttuan vastausta, joka kuului näin:
— Kelpo asepalvelija Trifaldin Valkoparta, me olemme jo monta päivää sitten saaneet kuulla armollisen rouvan kreivitär Trifaldin onnettomuudesta, hänen, jota noidat nimittävät kamarirouva Tuskalliseksi. Te, hämmästyttävä kamarijunkkari, voitte kernaasti sanoa hänelle, että hän saa tulla sisään ja että täällä on urhea ritari Don Quijote Manchalainen, jalomielinen ritari, jolta hän varmaan voi toivoa kaikkea mahdollista suojaa ja apua, ja samoin voitte hänelle sanoa minun puolestani, että jos hän avustustani tarvitsee, hän varmaan sitä saa, sillä minä olen velvollinen sitä hänelle antamaan jo senvuoksi, että olen ritari, jonka asiana ja tehtävänä on suoda apuaan kaikenlaisille naisille, erittäinkin leskirouville, jotka ovat joutuneet kärsimään vahinkoa ja surua, kuten hänen armonsa laita varmaan on.
Tuon kuultuaan Trifaldin taivutti polvensa maahan, antoi pillipiiparille ja rummunlyöjille merkin soiton aloittamiseen ja poistui sitten puutarhasta saman musiikin tahdissa ja yhtä juhlallisesti kuin oli tullut, jättäen kaikki ihmettelemään ulkomuotoaan ja ryhtiään. Herttua kääntyi nyt sanomaan Don Quijotelle:
— Suurimaineinen ritari, ilkeyden ja tietämättömyyden pimeys ei lopultakaan voi peittää eikä himmentää urheuden ja miehuuden valoa. Sanon tämän siksi, että teidän hyvyytenne on ehtinyt viettää tässä linnassa tuskin viikkoakaan, kun teitä jo tullaan etsimään etäisistä ja maan äärillä sijaitsevista maista; eikä vallasvaunuissa tai dromedaareilla ratsastaen, vaan jalkaisin ja paastoten saapuvat tänne surulliset ja huolenalaiset, luottaen siihen, että saavat teidän urhoolliselta käsivarreltanne apua huoliinsa ja vaivoihinsa, mikä kaikki on teidän suurten urotöittenne ansiota, joiden maine kiertelee koko tunnetussa maailmassa.
— Armollinen herra herttua, — vastasi Don Quijote — toivoisin nyt olevan tässä läsnä sen siunatun hengenmiehen, joka taannoin ruokapöydässä osoitti sellaista ynseyttä ja vihamielisyyttä vaeltavia ritareita kohtaan, jotta hän saisi omin silmin nähdä, ovatko mainitut ritarit maailmassa tarpeellisia; nyt hän varmaan saisi kouraantuntuvasti havaita, etteivät ylenmäärin murheelliset ja lohduttomat henkilöt lähde tärkeissä tapauksissa ja suunnattomissa onnettomuuksissa etsimään apua oppineilta, ei kyliensä suntioilta eikä sellaisilta ritareilta, jotka eivät tule milloinkaan pääsemään oman kylänsä rajoja kauemmaksi, ei joutilaalta hovimieheltä, joka mieluummin utelee uusia juoruja kerrottavakseen ja levitettäväkseen kuin pyrkii suorittamaan tekoja ja urotöitä toisten kerrottaviksi ja kirjaan merkittäviksi. Huolten lievitystä, apua hädässä, suojaa neidoille ja lohdutusta leskille ei saada miltään muilta henkilöiltä paremmin kuin vaeltavilta ritareilta, ja siitä, että itse kuulun heidän joukkoonsa, minä kiitän taivasta lukemattomat kerrat ja katson hyvin käytetyksi jokaisen vaikeuden ja vaivan, joka voi tielleni osua tässä kunniakkaassa toimessa. Tulkoon siis tuo kamarirouva ja pyytäköön mitä mielii; minä kyllä annan hänelle hänen kaipaamaansa apua käsivarteni voimalla ja miehuullisen henkeni pelottomalla päättäväisyydellä.
Seitsemäsneljättä luku,
jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa.
Herttua ja herttuatar olivat kovin mielissään, kun näkivät, kuinka alttiisti Don Quijote suostui heidän suunnitelmaansa, ja Sancho virkkoi nyt:
— Minä toivon hartaasti, ettei tämä armollinen kamarirouva millään tavalla estä minua pääsemästä käskynhaltiaksi lupauksen mukaan; muistan näet erään toledolaisen apteekkarin, joka jaaritteli kuin kottarainen, sanoneen, ettei mikään asia voi hyvin menestyä, jos kamarirouvat siihen sekaantuvat. Herra varjelkoon, kuinka se apteekkari pani kamarirouvat pataluhiksi! Koska siis kaikki kamarirouvat ovat kiusallisia ja hävyttömiä, olipa heidän säätynsä ja arvonsa mikä tahansa, niin minä ajattelen, millaisia ovatkaan tuskalliset, jommoiseksi on sanottu tuota kreivitär Kolmilievettä eli Kolmihäntää! Meidän puolessa näet liepeet ja hännät, hännät ja liepeet ovat yhtä kaikki.
– Vaikene, hyvä Sancho; — sanoi Don Quijote — koska näet tämä armollinen kamarirouva saapuu minua etsimään niin kaukaisista maista, ei hän suinkaan kuulu niihin, joita apteekkarilla oli luettelossaan, varsinkaan, kun hän on kreivitär ja koska kreivittäret, kamarirouvina palvellessaan, palvelevat kuningattaria ja keisarinnoja, mutta ovat kotonaan ylhäisiä naisia, joilla on palvelijoinaan toisia kamarirouvia.
Siihen virkkoi läsnäoleva Doña Rodriguez:
— Armollisella rouva herttuattarella on palveluksessaan kamarirouvia, jotka voisivat olla kreivittäriä, jos onni olisi heille suopea; mutta laki on niinkuin luetaan, ja älköön kukaan puhuko pahaa kamarirouvista, varsinkaan vanhoista ja naimattomista; vaikka näet en itse olekaan semmoinen, voin varsin hyvin käsittää ja arvata, kuinka paljon paremmassa asemassa on naimaton kamarineiti kuin sitä virkaa tekevä leskirouva, ja se, joka meitä kalvaa, ei säästä toisiakaan.
— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — on apteekkarini mielestä kamarirouvissa niin paljon kalvamista, että taitaa olla parempi jättää velli hämmentämättä, vaikka se pohjaan palaisi.
— Aseenkantajat ne meitä aina hämmästelevät; — vastasi Doña Rodriguez — häärivät aina eteishuoneissa kuin peikot ja vaanivat jokaista askeltamme vapaina hetkinään, joita on paljon, kuluttavat aikaansa meistä juoruamalla, puhuvat pahaa vielä kuolleista luistamme ja tärvelevät hyvän maineemme. Mutta minä lähetän terveiset niille liikkuville puupölkyille, että kirvelipä heitä miten tahansa, me elämme sittenkin maailmassa ja ylhäisissä taloissa, vaikka lopulta kuolisimme nälkään ja peittäisimme mustaan nunnanpukuun hienon tai ryppyisen hipiämme, niinkuin juhlakulkueen ohi liikkuessa peitetään tunkio korealla matolla. Totisesti, jos minun sallittaisiin ja jos sattuisi tilaisuutta, niin todistaisin sekä läsnäoleville että koko maailmalle, ettei ole yhtään sellaista hyvettä, joka ei ole kamarirouvissa kuin kotonaan.
— Minä uskon, — sanoi herttuatar — että kelpo Doña Rodriguez on oikeassa ja sangen oikeassa; mutta hänen on paras odottaa sopivaa aikaa puhuakseen itsensä ja muiden kamarirouvien puolesta, saattaakseen häpeään tuon ilkeän apteekkarin huonot ajatukset ja temmatakseen juurineen pois saman mielipiteen suuren Sancho Panzan povesta.
Sancho virkkoi siihen:
— Siitä lähtien, kun olen ollut aikeissa ruveta käskynhaltiaksi, olen luopunut kaikista joutavista aseenkantaja-houreista enkä välitä kaikista maailman kamarirouvista vähän vähääkään.
He olisivat luultavasti jutelleet kamarirouvista enemmänkin, elleivät olisi kuulleet pillipiiparin ja rumpalien alkavan jälleen soittaa, mistä arvasivat kamarirouva Tuskallisen olevan tulossa. Herttuatar kysyi herttualta, oliko ehkä soveliasta lähteä häntä vastaan, koska hän oli kreivitär ja ylhäinen henkilö.
— Mikäli hän on kreivitär, — ehätti Sancho vastaamaan ennen herttuaa — olen kyllä sitä mieltä, että teidän korkeuksienne sopii mennä häntä vastaanottamaan, mutta mikäli hän on kamarirouva, ei minun mielestäni kannata paikaltaan hievahtaa.
– Kuka sinun käskee siihen sekaantua, Sancho? — sanoi Don Quijote.
– Kukako käskee, armollinen herra? — vastasi Sancho. — Minä käsken itse ja voin sen tehdä, koska olen aseenkantaja, joka on oppinut kaikki kohteliaisuuden säännöt teidän armonne koulussa, joka on kaikkein kohteliain ja sivistynein ritari, mitä on koko sivistyneessä maailmassa, ja olenhan kuullut teidän armonne sanovan, että näissä asioissa tulee yhtä paljon vahinkoa liiasta kuin liian vähästä, ja vähästä viisas yskän ymmärtää.
— Niin on laita kuin Sancho sanoo; — virkkoi herttua — katsotaan nyt, miltä tuo kreivitär näyttää, ja sen mukaan voimme sitten arvioida, kuinka suurta kohteliaisuutta hänelle on osoitettava.
Samassa tulivat puutarhaan pillipiipari ja rumpalit samoinkuin edellisellä kerralla.
Ja tähän kirjan tekijä lopetti tämän lyhyen luvun aloittaen uuden, missä jatkuu sama seikkailu, joka on merkillisimpiä koko historiassa.
Kahdeksasneljättä luku,
jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen kertoi kovasta kohtalostaan.
Murheellisten soittoniekkojen jäljessä asteli nyt puutarhaan noin kaksitoista kamarirouvaa, kahdessa rivissä ja kaikki avaroissa nunnanpuvuissa, jotka näyttivät olevan vanutettua villakangasta, sekä ohuissa, valkoisissa musliinihunnuissa, jotka olivat niin pitkät, että peittymättä jäi vain hameenhelmus. Heidän jäljessään tuli kreivitär Trifaldi, jota talutti asepalvelija Trifaldin Valkoparta, puettuna pörhistämättömään mustaan boijiin, joka oli niin erinomaisen hienoa, että pörhistämisen jälkeenkin olisi joka-ainoa nukkamykkyrä ollut Martosin isojen herneitten kokoinen. Häntä eli laahus, tai miten sitä tahdomme nimittää, oli kolmijakoinen, ja liepeitä kantamassa oli kolme samoin surupukuista paashia. Koko puku muodosti liepeitten kolmen terävän kulman kanssa silmiinpistävän mittausopillisen kuvion, ja senvuoksi kaikki, jotka tuon kolmijakoisen laahuksen näkivät, johtuivat ajattelemaan, että hänen nimensä oli juuri siitä syystä kreivitär Trifaldi, kuin olisi sanottu: kreivitär Kolmiliepeinen. Benengeli sanookin, että todella oli niin laita ja että hänen oikea nimensä oli kreivitär Sudenheimo, koska hänen kreivikunnassaan oli paljon susia, ja että häntä olisi mainittu kreivitär Ketunheimon nimellä, jos siellä olisi sattunut susien asemesta olemaan kettuja, koska niillä seuduilla ylhäiset yleensä ottavat itselleen nimen siitä tai niistä olioista, mitä heidän tiluksillaan on runsaimmin; mutta tämä kreivitär oli uutta laahusmuotia suosien luopunut Sudenheimon nimestä ja valinnut nimen Trifaldi eli Kolmiliepeinen.
Kaksitoista kamarirouvaa ja heidän emäntänsä liikkuivat nyt eteenpäin juhlallisessa kulkueessa, kasvoilla mustat hunnut, ei niin läpinäkyvät kuin Trifaldinilla, vaan niin tiheät, ettei niiden takaa kuultanut mitään. Tämän kamarirouvasaattueen ilmaannuttua täysin näkyviin herttua, herttuatar ja Don Quijote nousivat seisomaan, ja kaikki hitaasti etenevän kulkueen katselijat noudattivat heidän esimerkkiään. Kamarirouvat pysähtyivät ja muodostivat kunniakujan, jota pitkin lähti etenemään rouva Tuskallinen, yhä Trifaldinin taluttamana. Sen nähtyään herttua, herttuatar ja Don Quijote astuivat noin kaksitoista askelta ottaakseen hänet vastaan. Hän polvistui ja lausui pikemmin karhealla ja käheällä kuin vienolla ja sointuisalla äänellä:
— Älkööt teidän korkeutenne osoittako tälle palvelijallenne, tarkoitan palvelijattarellenne, niin suurta kohteliaisuutta; minä näet olen niin tuskallinen, etten kykene puolestani vastaamaan niinkuin tulee, koska merkillinen ja ennenkuulumaton onnettomuuteni on riistänyt minulta ymmärryksen ja vienyt sen, en tiedä minne, mutta nähtävästi hyvin kauas; sillä mitä enemmän sitä etsin, sen vähemmän sitä löydän.
— Mieletön olisi se henkilö, armollinen rouva kreivitär, vastasi herttua — joka ei teidän persoonastanne havaitsisi arvoanne, joka ilman enempiä tutkimuksia varmaan ansaitsee kaiken kohteliaisuuden kerman ja kaiken moitteettoman käytöksen kukan.
Hän tarttui tulijan käteen, nosti hänet seisomaan ja vei hänet tuolille herttuattaren viereen, joka myös otti hänet vastaan erittäin kohteliaasti. Don Quijote oli vaiti, ja Sancho oli menehtyä uteliaisuuteen halutessaan nähdä kreivitär Trifaldin ja jonkun hänen kamarirouvansa kasvot; mutta se oli mahdotonta, jolleivät he vapaaehtoisesti poistaneet huntuja kasvoiltaan. Kaikkien hiljaa ja sanattomina odottaessa, kuka vaitiolon lopettaisi, kamarirouva Tuskallinen teki sen näin sanoen:
— Minä uskon varmaan, suurivaltaisin armollinen herra, ihanaisin armollinen rouva ja kaikkein älykkäimmät läsnäolijat, että minun sanomaton huoleni tulee saamaan teidän ylen urhoollisissa sydämissänne yhtä ystävällisen kuin jalomielisen ja tuskaisen vastaanoton; se näet on semmoinen, että se voi liikuttaa marmorilohkareita, sulattaa timantteja ja pehmentää maailman paatuneimmankin sydämen teräksisen pinnan; mutta ennenkuin se tulee julkisesti teidän kuuluviinne (jotta en sanoisi korviinne), haluaisin, että minulle tehtäisiin tiettäväksi, onko tässä kerhossa, kokouksessa ja seurassa kaikkein kirkastetuin ritari Don Quijote Manchalaisin ja hänen kaikkein aseenkantajallisin Panzansa.
– Panza — virkkoi Sancho, ennenkuin kukaan muu ehti vastata — on tässä, ja samoin Don Quijotellisin, ja te, kaikkein tuskallisin kamarirouvallisin, sanokaa vain, mitä teillä on mielellisintä, sillä kaikki me olemme valmiita ja mitä alttiillisimpia olemaan teidän kaikkein palvelijallisimmat palvelijanne.
Samassa Don Quijote nousi seisomaan, osoitti puheensa kamarirouva
Tuskalliselle ja lausui:
— Jos teidän huolenne, ahdistuksenalainen armollinen rouva, voi toivoa jotakin apua jonkun vaeltavan ritarin urhoollisuudesta tai voimatöistä, niin minä tässä olen valmis käyttämään palvelukseenne kaikki, tosin heikot ja vähäiset kykyni. Minä olen Don Quijote Manchalainen, jonka toimena on auttaa kaikenlaisia hädänalaisia, ja jos kerran on niin laita, kuten todella onkin, niin teidän, armollinen rouva, ei tarvitse tavoitella suosiota eikä pitää pitkiä esipuheita, vaan te voitte suoraan ja kursailematta kertoa onnettomuuksistanne, sillä teitä kuuntelevat tässä henkilöt, jotka osaavat ainakin tuntea myötätuntoa, jos ehkä eivät voikaan teitä auttaa.
Tuon kuultuaan kamarirouva Tuskallinen näytti aikovan heittäytyä Don Quijoten jalkojen eteen ja heittäytyikin sitten, yritti kiertää käsivartensa niitten ympärille ja sanoi:
— Minä heittäydyn näitten jalkojen ja näitten säärien eteen, oi voittamaton ritari, koska ne ovat vaeltavan ritarikunnan perustukset ja pylväät; minä tahdon suudella näitä jalkoja, joiden askelista riippuu pelastuminen onnettomuudestani, oi sinä urhoollinen vaeltaja, jonka todelliset urotyöt jättävät kauas jälkeensä ja himmentävät Amadis-, Esplandian- ja Belianis-ritareitten tarumaiset teot!
Sitten hän lähti Don Quijoten luota, kääntyi Sancho Panzan puoleen, tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:
— Oi sinä uskollisin kaikista aseenkantajista, jotka ovat palvelleet vaeltavaa ritaria nykyisinä tai menneinä aikoina, sinä, jonka oivallisuus on suurempi kuin Trifaldinin, tässä läsnäolevan seuralaiseni parta! Sinä voit syystäkin ylpeästi väittää suurta Don Quijotea palvellessasi samalla palvelevasi tutkimattomalla tavalla kaikkien niiden ritareitten laumaa, jotka ovat maailmassa aseita käytelleet. Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, mitä olet kaikkein uskollisimmalle kunnollisuudellesi velkaa, rupeamaan hyväksi välittäjäksi minun ja isäntäsi kesken, jotta hän heti käy antamaan apuansa tälle kaikkein nöyrimmälle ja kaikkein onnettomimmalle kreivittärelle.
Siihen vastasi Sancho:
— Se seikka, armollinen rouva, että minun oivallisuuteni on yhtä pitkä ja suuri kuin teidän kamarijunkkarinne parta, ei minua paljoa liikuta; jos vain sieluni parta ja viikset[5] ovat reilassa, kun tästä elämästä erkanen, niin kaikki hyvin; näistä tämän maailman parroista minä vähät välitän; mutta ilmankin noita teidän puijattujanne ja pyyteinänne minä kyllä kehoitan herraani (jonka tiedän minusta paljon pitävän, varsinkin nyt, kun hän minua tarvitsee muutamassa hommassa) auttamaan ja tukemaan teidän armoanne niin hyvin kuin suinkin voi. Vetäköön teidän armonne esiin huolensa; kertokoon sen meille ja jättäköön meidät omaan oloomme; kyllä tässä sovitaan.
Herttua ja herttuatar olivat nauruun pakahtua kuunnellessaan hänen puheitaan, koska hyvin tunsivat koko seikkailun juonen, ja ylistivät hiljaa mielessään Trifaldin älyä ja teeskentelytaitoa. Trifaldi istuutui taas ja lausui:
— Kuuluisaa Candayan[6] kuningaskuntaa, joka sijaitsee suuren Trapobanan ja Etelämeren välillä, kaksi peninkulmaa Kap Komnrinin tuolla puolen, haihtui kuningatar Doña Maguncia, herransa ja puolisonsa, kuningas Archipielan leski. He olivat tässä avioliitossaan saaneet ja siittäneet prinsessa Antonomasian, kruununperijättären. Mainittu prinsessa Antonomasia kasvoi minun hoidossani ja johdollani, koska minä olin hänen äitinsä vanhin ja ensimmäinen kamarirouva. Tapahtui sitten, että päivien tullen ja päivien mennen pikku Antonomasia tuli neljäntoista vuoden ikäiseksi ja niin moitteettoman kauniiksi, ettei luonto mitenkään enää kyennyt hänen kauneuttansa lisäämään. Entä oliko hän sitten kehno älyltänsä? Kaikkea muuta; hän oli yhtä ymmärtäväinen kuin kaunis, oli kaikkein kaunein maailmassa ja on vieläkin, jollei kateellinen sallimus ja karsaat kohtalottaret ole katkaisseet hänen elämänsä lankaa. Mutta ei varmaankaan; sillä taivas ei suinkaan salli tehtävän maalle vääryyttä, joka olisi yhtä suuri kuin jos rypäle poimittaisiin raakilona viinitarhan kauneimmasta viiniköynnöksestä. Tähän kauneuteen, jota kankea kieleni ei osaa riittävästi ylistää, rakastui lukematon joukko ruhtinaita, sekä kotimaisia että vieraita, ja niiden joukossa uskalsi eräs hovissa oleva tavallinen aatelismies suunnata ajatuksensa tähän kauneuden taivaaseen luottaen nuoruuteensa ja muhkeuteensa, moniin kykyihinsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa sekä sieviin ja onnellisiin sielunlahjoihinsa; minä näet sanon teidän korkeuksillenne, jollette pane pahaksenne, että hänen soittaessaan kitara alkoi puhua, ja sitäpaitsi hän oli runoilija ja oivallinen tanssija ja osasi tehdä linnunhäkkejä niin taitavasti, että olisi yksin niitä tekemällä voinut ansaita elatuksensa, jos olisi pahaan puutteeseen joutunut. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia ja etuja, joilla voi kaataa kumoon vuoren, hennosta tyttölapsesta puhumattakaan. Mutta koko hänen sievyytensä ja miellyttävyytensä ja kaikki hänen viehättävät ominaisuutensa ja kykynsä olisivat vain vähän tai ei ollenkaan häntä auttaneet hänen käydessään valloittamaan pikku prinsessani varustusta, jollei hän, se hävytön lurjus, olisi ensiksi viekkaasti kukistanut minua. Se konna ja sydämetön maankiertäjä tahtoi ensin voittaa minun suosioni ja lahjoa minut, jotta minä huonona päällikkönä luovuttaisin hänelle puolustamani linnoituksen avaimet. Sanalla sanoen, hän imarteli minun mieltäni ja kukisti tahtoni, en tiedä millaisilla koruilla ja helyillä, joita hän minulle lahjoitti. Mutta suurimpana syynä kukistumiseeni ja lopulliseen antautumiseeni olivat muutamat säkeet, joita kuulin hänen laulavan eräänä iltana istuessani ristikkoikkunassani sen kadun puolella, missä hän seisoi. Ne kuuluivat, jollen väärin muista, näin:
Tään haavan, julman sielunvaivan, löi vihollinen hurmaavin, ja että oikein kärsisin, sen polte säilyi salaa aivan.[7]
Tuo säkeistö tuntui minusta mainiolta, ja hänen äänensä oli minulle kuin hunajaa, ja jälkeenpäin, huomattuani, millaiseen onnettomuuteen jouduin näiden ja toisten samanlaisten säkeitten vuoksi, olen tullut siihen vakaumukseen, että hyvästä ja kunnollisesti järjestetystä valtiosta pitäisi karkoittaa runoilijat, kuten Platon neuvoi tekemään, ainakin rivot runoilijat, koska he kirjoittavat säkeitä, ei semmoisia kuin ne, jotka kertovat Mantuan markiisista ja huvittavat ja itkettävät lapsia ja naisia, vaan rikkiviisaita runoja, jotka tunkeutuvat sieluun kuin sileät okaat sytyttäen sen kuin salama, vaatteita polttamatta. Kerran hän taas lauloi:
Saavu, kuolema, niin salaa, tule huomaamatta vain, etten kuolinriemuissain elämään mä innoin palaa.[8]
Ja vielä muita samanlaisia säkeitä ja runoja, jotka laulettuina meitä hurmaavat ja luettuina ihastuttavat.
Mutta miten meidän käykään, kun he alentuvat sepittämään eräänlaisia säkeitä, joita silloin Candayassa yleisesti suosittiin ja joita mainitaan seguidillain[9] nimellä? Siinä sydän rinnassa hypähteli, ne kutkuttivat nauramaan, hykähdyttivät ruumista ja huumasivat kaikki aistit. Senvuoksi sanon, armollinen herrasväki, että semmoiset säesepot pitäisi täydellä syyllä karkoittaa Sisiliskojen saarille.[10] Mutta syy ei oikeastaan ole heidän, vaan niiden yksinkertaisten, jotka heitä kiittävät, ja niiden hölmöjen, jotka heitä uskovat, ja jos minä olisin ollut niin uskollinen hoitaja kuin minun olisi pitänyt olla, eivät hänen joutavanpäiväiset juttunsa olisi minuun tehonneet enkä minä olisi uskonut todeksi tällaisia puheita: »Minä elän kuollen, minä hehkun pakkasessa, minä värisen tulessa, minä toivon toivotonna, minä lähden ja jään», ja muita samanlaisia mahdottomuuksia, joita heidän teoksissaan vilisee. Entä sitten, kun lupaavat meille Arabian feeniks-linnun, Ariadnen seppelen,[11] auringon orhit, Etelän helmet, Tibarin kullan ja Pancayan[12] palsamin? Silloin he vasta oikein päästävät kynänsä pillastumaan, sillä eihän heidän ole vaikea luvata, mitä eivät milloinkaan aio eivätkä voi täyttää. Mutta mihin nyt eksynkään? Oi minua onnetonta! Mikä hulluus, mikä mielettömyys yllyttää minua kertomaan toisten virheistä, vaikka minulla on niin paljon kertomista omistani? Oi minua onnetonta, sanon vielä kerran! Minua eivät voittaneet hänen säkeensä, vaan oma yksinkertaisuuteni, minua eivät suostuttaneet laulut, vaan oma kevytmielisyyteni; suuri tietämättömyyteni ja varomattomuuteni avasivat tien ja raivasivat polun Don Clavijolle;[13] se näet on mainitsemani ritarin nimi. Ja niin hän sitten pääsi minun avullani kerran ja monta kertaa, ei pettämänsä, vaan minun pettämäni Antonomasian makuuhuoneeseen hänen todellisena puolisonaan; vaikka näet olen syntinen ihminen, en olisi milloinkaan sallinut hänen, jollei hän ollut valtiattareni oma puoliso, koskettaa edes hänen kengänanturaansa. Ei, ei, niin ei saa käydä, minä en ryhdy mihinkään semmoiseen hommaan, jollei sitä ennen ole solmittu avioliittoa! Tässä jutussa oli yksi ainoa vika, ja se oli säädyn erilaisuus, sillä Don Clavijo oli tavallinen aatelismies, ja prinsessa Antonomasia oli valtakunnan perijätär. Joitakin aikoja tämä sekava juttu säilyi salassa ja minun ovelan varovaisuuteni peitossa, kunnes minusta näytti, että sitä alkoi yhä enemmän ilmaista eräänlainen Antonomasian vartalossa havaittava pyöristyminen. Tämä pelko sai meidät kaikki kolme kokoontumaan salaiseen neuvotteluun, niissä päätettiin, että Don Clavijo, ennenkuin tämä ikävä asia tulisi ilmi, pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta[14] vaimokseen kirjallisen naimalupauksen nojalla, jonka prinsessa oli hänelle antanut ja jonka minä olin älykkäästi sommitellut niin sitovaksi, etteivät Simsoninkaan voimat olisi kyenneet sitä rikkomaan. Tarpeellisiin toimenpiteisiin ryhdyttiin, Vikaari sai nähdä sitoumuksen, ripitti prinsessan, joka ilman muuta tunnusti asian, ja käski jättää hänet erään suuressa arvossa pidetyn hovituomarin hoiviin…
Siihen virkkoi Sancho:
– Candayassakin siis on hovituomareita, runoilijoita ja seguidilloja, ja minä uskallan senvuoksi vannoa, että uskon maailman olevan joka puolelta yhtä ja samaa. Mutta pitäkää nyt kiirettä, armollinen rouva Trifaldi; on jo myöhä, ja minä tahtoisin kuolemakseni saada kuulla, kuinka tämä pitkä historia päättyy.
— Sen teen mielelläni — vastasi kreivitär.
Yhdeksäsneljättä luku,
jossa Trifaldi jatkaa hämmästyttävää ja merkillistä historiaansa.
Jokainen Sanchon lausuma sana huvitti herttuatarta yhtä paljon kuin se harmitti Don Quijotea. Tämä käski Sanchon olla vaiti, ja Tuskallinen jatkoi sanoen:
— Vihdoin, kun prinsessa monien kysymysten ja vastausten jälkeen yhä piti päänsä luopumatta aikaisemmasta selityksestään ja sitä mitenkään muuttamatta, lausui Vikaari tuomionsa Don Clavijon eduksi luovuttaen prinsessan hänen lailliseksi puolisokseen, minkä prinsessa Antonomasian äiti, kuningatar Doña Maguncia, pani niin pahakseen, että saimme haudata hänet kolme päivää myöhemmin.
— Hän siis varmaan kuoli — virkkoi Sancho.
— Totta kai! — vastasi Trifaldin. — Ei Candayassa haudata eläviä, vaan kuolleita.
— On sitä nähty semmoistakin, herra kamarijunkkari, — virkkoi Sancho — että pyörtynyt ihminen on haudattu, koska on luultu hänen kuolleen, ja minun mielestäni kuningatar Maguncian olisi pitänyt ennemmin pyörtyä kuin kuolla, sillä elämä paikkaa paljon, eikä prinsessan mielettömyys ollut niin suuri, että hänen olisi tarvinnut panna sitä niin pahakseen. Jos tuo neiti olisi nainut jonkun hovipoikansa tai jonkun muun talon palvelijan, kuten monet muut kuulemma ovat tehneet, niin vahinko olisi ollut auttamaton, mutta kun hän meni naimisiin ritarin kanssa, joka oli niin hieno mies ja niin hyvä-älyinen kuin meille on tässä kuvailtu, niin totta totisesti, jos se olikin tyhmää, niin ei se kumminkaan ollut niin tyhmää kuin puusta katsoen luulisi. Minun herrani, joka on tässä läsnä eikä suinkaan salli minun valehtelevan, väittää ritarien, varsinkin vaeltavien ritarien, hänen sääntöjensä mukaan voivan päästä kuninkaiksi ja keisareiksi yhtä hyvin kuin oppineet miehet voivat päästä piispoiksi.
— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — sillä vaeltava ritari, jos hänellä on rahtunen hyvää onnea, on varsin mahdollinen pääsemään maailman suurimmaksi herraksi. Mutta jatkakoon rouva Tuskallinen kertomustaan, sillä minä aavistan, että hänellä on vielä kerrottavana se, mikä on katkeraa tässä toistaiseksi suloisessa historiassa.
— Aivan varmaan on kaikki katkera vielä kertomatta — vastasi kreivitär. — Ja se onkin niin katkeraa, että siihen verrattuna metsäkurpitsa on makeaa ja oleanderin lehdet maukkaita. Kun siis kuningatar oli kuollut eikä pyörtynyt, me hautasimme hänet, ja tuskin olimme ehtineet hänet peittää maan poveen ja lausua hänelle viimeiset jäähyväiset, kun (quis talia fando temperet a lacrymis?[15]) ilmaantui puuhevosella ratsastaen keskelle kuningattaren hautakumpua jättiläinen Malambruno, Maguncian oma serkku, joka oli julma mies ja lisäksi vielä noita ja joka serkkunsa kuoleman kostaakseen, Don Clavijon häikäilemättömyyden rangaistukseksi ja harmistuneena Antonomasin hairahduksesta heidät noitui jähmetyttäen heidät siihen haudalle, muuttaen prinsessan pronssiapinaksi ja hänen rakastajansa jostakin tuntemattomasta metallista tehdyksi hirmuiseksi krokotiiliksi, ja heidän molempien välissä seisoo samoin metallista tehty muistopatsas, missä on syyriankielinen kirjoitus, joka Candayan kielelle ja nyt Espanjan kielelle käännettynä sisältää seuraavan lauseen: »Nämä uhkamieliset rakastavaiset eivät saa takaisin alkuperäistä hahmoansa, ennenkuin urhoollinen Manchalainen käy kanssani kaksintaisteluun, sillä ainoastaan hänen suurta urheuttansa varten kohtalottaret varaavat tämän ennenkuulumattoman seikkailun.» Sen tehtyään hän otti huotrasta valtavan suuren ja leveän käyrämiekan, tarttui tukkaani ja näytti aikovan katkaista minulta kaulan juurta myöten. Minä pelästyin, ääni jähmettyi kurkkuuni, ja minä ihan raivostuin, mutta hillitsin itseäni sentään niin hyvin kuin voin ja lausuin hänelle vapisevalla ja surkealla äänellä niin monta ja niin harrasta pyyntöä, että ne saivat hänet siirtämään tuonnemmaksi tämän ankaran rangaistuksen toimeenpanon. Sitten hän käski tuoda eteensä kaikki linnan kamarirouvat, samat, jotka ovat nyt tässä läsnä, selitti tuimin sanoin, mihin olimme tehneet itsemme vikapäiksi, soimasi kamarirouvien luonnonlaatua, heidän pahoja puuhiaan ja vielä pahempia juoniaan, syytti heitä kaikkia siitä, mikä oli yksin minun vikani, ja sanoi, ettei tahtonut rangaista meitä kuolemalla, vaan toisella hitaammalla rangaistuksella, joka kaikkien ihmisten silmissä meidät ainiaaksi surmaisi. Ja hänen niin sanottuaan me kaikki tunsimme samassa silmänräpäyksessä, kuinka kasvojemme huokoset aukenivat, ja kasvojamme tuntui kirvelevän kuin olisi niitä neuloilla pistelty. Me tunnustelimme heti käsillämme kasvojamme ja havaitsimme olevamme siinä asussa, missä meidät nyt saatte nähdä.
Samassa Tuskallinen ja muut kamarirouvat siirsivät syrjään hunnut, jotka olivat heitä verhonneet, ja paljastivat näkyviin kasvot, jotka olivat kerrassaan parran peittämät; muutamat olivat vaaleat, toiset tummat, muutamat valkoiset ja toiset harmahtavat, ja ne nähdessään herttua ja herttuatar näyttivät joutuvan ihmeisiinsä, Don Quijote ja Sancho hämmästyivät, ja kaikki läsnäolijat olivat aivan ymmällä. Trifaldi jatkoi:
— Näin meitä rankaisi konnamainen ja ilkeämielinen Malambruno peittäen hienon ja pehmeän hipiämme näillä harjaksilla. Jospa taivas olisi suonut hänen mieluummin hakata kamalalla käyrämiekallaan vaikka päämme poikki kuin himmentää kasvojemme valoa näillä meitä peittävillä takkuisilla karvoilla. Jos näet asiaa oikein harkitsemme, armollinen herrasväki (ja minä haluaisin sanoa, mitä nyt aion sanoa, silmät muuttuneina kyynellähteiksi; mutta onnettomuutemme ajatteleminen ja ne kyynelmeret, jotka niistä ovat jo vuotaneet, ovat ne kerrassaan kuivanneet, niin että ne ovat rutikuivat, joten minun täytyy sanoa sanottavani ilman kyyneliä), sanon siis: mikä neuvoksi parralliselle kamarirouvalle? Kuka isä tai äiti häntä surkuttelee? Kuka suo hänelle apua? Vaikka näet hänellä onkin hieno hipiä ja vaikka hän on kiduttanut kasvojansa tuhannenlaisilla vesillä ja voiteilla, ei hän sittenkään hevin löydä ottajaansa; mutta mikä hänen neuvokseen silloin, kun hän paljastaa näkyviin kasvot, jotka ovat kuin metsän tiheikkö? Oi te kamarirouvat ja omat kumppanini, me olemme syntyneet onnettomana hetkenä, ja turmion tunnilla meidän isämme ovat meidät siittäneet!
Sen sanottuaan hän näytti pyörtyvän.
Neljäskymmenes luku.
Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä merkittävää historiaa.
Kaikkien, joita tällaiset historiat huvittavat, tulee toden totta olla kiitollisia Cide Hametelle, sen alkuperäiselle tekijälle, siitä, että hän niin huolellisesti meille kertoo kaikkein pienimmätkin yksityisseikat jättämättä vähäpätöisintäkään päivänvaloon vetämättä. Hän kuvailee ajatuksia, paljastaa kuvitteluja, vastaa lukijan sanattomiin kysymyksiin, haihduttaa epäilyksiä, ratkaisee kiistanalaisia kysymyksiä ja sanalla sanoen tyydyttää uteliaimmankin mielen viimeisetkin vaatimukset. Oi sinä ylen kuuluisa kirjailija! Oi sinä onnellinen Don Quijote! Oi sinä suurimaineinen Dulcinea! Oi sinä hupainen Sancho Panza! Suotakoon teidän kaikkien yhdessä ja kunkin erikseen elää määrättömiin aikoihin, elävien ihmisten huviksi ja yleiseksi ajanvietteeksi!
Historia siis kertoo, että Sancho, huomattuaan Tuskallisen pyörtyneen, virkkoi:
— Minä vannon kunniallisen miehen valan ja kaikkien esi-isieni, Panzojen, elämän ja autuuden nimessä, etten ole koskaan kuullut enkä nähnyt ja ettei herrani ole koskaan kertonut eikä osannut aavistaakaan mitään tällaista seikkailua. Vieköön sinut, jotten tässä kiroamaan rupee, tuhat saatanaa, sinä noita ja jättiläinen Malambruno! Etkö voinut keksiä näille syntisille mitään muuta rangaistusta kuin että heidät parroitit? Eikö olisi ollut parempi ja heille mukavampaa, jos olisit leikannut heiltä puoli nenää keskeltä ylöspäin, vaikka olisivatkin sitten honotelleet, kuin että heihin parran istutit? Lyönpä vetoa, ettei heillä ole varaa kustantaa itselleen parturia.
— On aivan totta, armollinen herra, — vastasi eräs kahdentoista joukosta — ettei meillä ole varoja somistaa itseämme, ja siitä syystä me muutamat olemme keksineet säästäväisen keinon: käytämme piki- tai vetolaastaria. Sen me panemme kasvoihimme, ja kun sitten kiskaisemme sen tuimasti irti, olemme niin sileät ja kiiltävät kuin kivihuhmaren pohja; vaikka näet Candayassa on naisia, jotka kiertelevät talosta taloon poistamassa ihokarvoja ja tasoittamassa kulmakarvoja ja monella muulla tavalla naisia kaunistamassa, emme me, emäntäni kamarirouvat, ole koskaan huolineet päästää heitä linnaan, sillä useimmat heistä haiskahtavat pahentuneilta eivätkä suinkaan ole ensimmäisen luokan naisia. Jos emme nyt saa apua herra Don Quijotelta, olemme auttamattomissa ja joudumme kantamaan partaamme hautaan saakka.
— Minä repisin oman partani,[16] — sanoi Don Quijote vaikka olisin maurien maassa, jos voisin siten vapauttaa teidät parroistanne.
Samassa Trifaldi toipui pyörtymyksestään ja sanoi: Tuon lupauksen kaiku, oi urhoollinen ritari, tunkeutui keskellä pyörtymystä minun korviini saaden minut toipumaan ja tulemaan täysin tajuihini, ja sentähden minä jälleen rukoilen teitä, kuuluisa vaeltaja ja kukistamaton herra, panemaan täytäntöön suotuisan lupauksenne.
— Minun tähteni se ei jää täytäntöön panematta; — vastasi Don Quijote — ajatelkaa, armollinen rouva, mitä minun tulee tehdä, sillä mieleni on erittäin altis teitä palvelemaan.
— Seikka on se, — vastasi Tuskallinen — että täältä Candayan kuningaskuntaan on maitse kulkien viisituhatta peninkulmaa, pari enemmän tai vähemmän, mutta kulkien suoraan linnuntietä kolmetuhattakaksisataakaksikymmentäseitsemän peninkulmaa. Tulee myös tietää, että Malambruno sanoi minulle, että hän, jos kohtalo soisi minulle ritarin, joka meidät vapauttaa, lähettäisi ritarille ratsun, joka on paljon parempi eikä niin äksy kuin tavalliset kievarikonit, sillä se tulee olemaan sama puuhevonen, jolla urhoollinen Pietari kiidätti pois ryöstämänsä kauniin Magalonan. Tätä ratsua ohjataan puikolla, joka on sen etupuolessa ohjasten virassa, ja se lentää ilmojen halki niin kevyesti, että näyttää siltä kuin sitä lennättäisi itse piru. Ikivanhan perintätiedon mukaan tämän hevosen valmisti tuo tunnettu tietäjä Merlin. Hän lainasi sen Pietarille, joka oli hänen ystävänsä ja teki sillä pitkiä matkoja ja, kuten sanottu, ryösti kauniin Magalonan; hän kuljetti neitiä takanaan hevosen selässä ilmojen halki jättäen kaikki katselijat suu auki töllistelemään; mutta hän lainasi ratsua vain semmoiselle henkilölle, josta hän piti tai joka hänelle maksoi parhaan korvauksen, ja suuren Pietarin ajoilta tähän saakka emme tiedä ketään, joka olisi sen selkään noussut. Malambruno on noitatempuillaan anastanut sen Merliniltä, pitää sitä nyt hallussaan ja käyttää sitä matkoillaan, joita hän tavan takaa tekee maailman eri osiin, niin että hän voi olla tänään täällä, huomenna Ranskassa ja ylihuomenna Potosissa. Ja parasta vielä, ettei tämä ratsu syö eikä nuku eikä kuluta kenkiä, vaan liikkuu siivetönnä ilman halki niin kevyesti ja tasaisesti, että ratsastaja voi pitää kädessään vedellä täytettyä kuppia läikähdyttämättä siitä pisaraakaan; ja siksi kaunis Magalona niin mielellään sillä ratsasti.
Siihen virkkoi Sancho:
– Mitä rauhalliseen ja tasaiseen kulkuun tulee, niin kyllä minä harmoni takaan, vaikka se ei liiku ilmassa; mutta jos tulee kysymykseen maassa liikkuminen, niin minä panen sen kilpaan minkä maailman konkarin kanssa tahansa.
Kaikki nauroivat, ja Tuskallinen jatkoi:
— Ja mainittu ratsu (jos Malambruno todella tahtoo lopettaa meidän onnettomuutemme) on täällä meidän luonamme, ennenkuin yöstä on ehtinyt kulua puolta tuntia; hän näet ilmoitti minulle, että merkki, jonka hän minulle antaisi, jotta tietäisin hänen löytäneen etsimänsä ritarin, olisi siinä, että hän täsmällisesti ja nopeasti lähettäisi minulle hevosen, olinpa missä tahansa.
— Montako sen hevosen selkään mahtuu? — kysyi Sancho.
Tuskallinen vastasi:
— Kaksi henkilöä, toinen satulaan ja toinen lautasille; ja enimmäkseen ne henkilöt ovat ritari ja hänen aseenkantajansa, kun ei ole mitään ryöstettyä neitiä.
Minun tekisi mieli tietää, rouva Tuskallinen, — sanoi Sancho mikä sen hevosen nimi on.
Sen nimi — vastasi Tuskallinen — ei ole semmoinen kuin Bellerophonin hevosen, jota nimitettiin Pegasoksi, ei semmoinen kuin Aleksanteri Suuren ratsun, jota mainittiin Bukephalon nimellä, ei semmoinen kuin raivoisan Rolandin orhin, jonka nimi oli Brigliadoro, ei sen nimi myöskään ole Bayardo, kuten Montalbanin Rinaldon ratsun, ei Frontin, kuten Rudigerin hevosen, ei Bootes eikä Peritoa, kuten Auringon ratsuja sanotaan nimitettävän, eikä se myöskään ole nimeltään Orelia, kuten ratsu, jota käytti onneton Rodrigo, goottien viimeinen kuningas, lähtiessään taisteluun, missä menetti henkensä ja valtakuntansa.
— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että tuolle hevoselle, koska sille ei ole annettu mitään noiden tunnettujen ratsujen kuuluisaa nimeä, ei myöskään ole annettu herrani hevosen Rocinanten nimeä, joka kuitenkin on soveliaampi kuin kaikki tässä mainitut.
— Olette oikeassa; — vastasi parrakas kreivitär — mutta siitä huolimatta nimi sopii sille hyvin, sillä se on Tappiniekka Liitopuu, mikä on paikallaan, koska se on puinen, koska siinä on tappi etupuolessa ja koska se liikkuu erittäin liukkaasti, ja niinmuodoin se, mitä nimeen tulee, voi hyvin kilpailla kuuluisan Rocinanten kanssa.
— Nimi ei minustakaan ole huono; — vastasi Sancho — mutta mimmoisilla ohjaksilla tai marhaminnalla sitä tyyrätään?
— Sanoin jo, — vastasi Trifaldi — että sitä ohjataan tapista; vääntämällä sitä puoleen tai toiseen ratsastaja saa hevosen liikkumaan miten haluaa, joko ilman halki tai maata hipoen, niin että se melkein maata lakaisee, tai siitä keskiväliltä, jota tietä tuleekin etsiä ja noudattaa kaikissa hyvin harkituissa yrityksissä.
— Mielelläni sen näkisin; — vastasi Sancho — mutta jos luullaan minun sen selkään istuvan, satulaan tai lautasille, niin se on yhtä paljon kuin jos tahdottaisiin poimia päärynöitä jalavasta. Onpa laitaa, että minun, joka hädin tuskin pysyn harmoni selässä ja satulassa, silkkiä pehmeämmällä istuimella, nyt tahdottaisiin nousevan hevosen lautasille, jotka ovat pelkkää puuta, ilman minkäänlaista tyynyä tai pielusta! Minä en jumaliste aio antaa möyhentää itseäni, jotta joku pääsisi parrastaan; ajelkoon kukin partansa, miten mieli tekee, minä en aio lähteä herraani seuraamaan niin pitkälle matkalle. Sitä vähemmän, kun en suinkaan ole niin tarpeellinen näiden partojen raaputtamisessa kuin päästettäessä neiti Dulcineaa lumouksesta.
— Olette kyllä, ystäväni; — vastasi Trifaldi — vieläpä niin, ettemme tietääkseni saa mitään aikaan, jos te ette ole mukana.
— Herra varjelkoon! — huusi Sancho. — Mitä tekemistä on aseenkantajilla herrojensa seikkailuissa? Pitääkö herrojen saada koko kunnia niistä, jotka he saattavat onnelliseen päätökseen, ja meillekö jää koko työ ja vaiva? Voi päiviäni! Jos historian kirjoittajat edes sanoisivat: »Se ja se ritari suoritti semmoisen ja semmoisen seikkailun, mutta sen ja sen aseenkantajansa avulla, jota ilman hänen olisi ollut mahdoton sitä suorittaa…» Mutta he kirjoittavat vain aivan kuivasti: »Don Paralipomenon Kolmitähtinen suoriutui seikkailustaan kuuden hirviön kanssa», ollenkaan mainitsematta hänen aseenkantajaansa, joka oli läsnä joka kohdassa, aivan kuin ei häntä olisi maailmassa ollutkaan! Hyvä herrasväki, nyt minä sanon vielä kerran, että herrani saa lähteä yksin, ja onnea vain matkalle; minä jään tänne armollisen rouva herttuattaren luo, ja voihan sattua, että herrani palattuaan havaitsee neiti Dulcinean asian olevan kolmatta ja viidettä osaa paremmalla kannalla, sillä minä aion joutohetkinäni antaa itselleni semmoisia paukkuja, ettei niiden jäljelle karva kasva.
— Siitä huolimatta teidän tulee lähteä hänen kanssaan, jos se tarpeelliseksi katsotaan, hyvä Sancho, — sanoi herttuatar — sillä teitä tulevat pyytämään kunnon ihmiset, eikä suinkaan näiden rouvien pidä jäädä niin partaisiksi teidän joutavan pelkonne tähden; sehän olisi liian pahasti tehty.
— Herra varjelkoon vielä kerran! — virkkoi Sancho. — Jos tämä laupeudentyö tehtäisiin joidenkin siveiden neitien tähden tai joidenkin orpotyttöjen hyväksi, niin ihminen voisi lähteä näkemään millaista vaivaa tahansa, mutta jos semmoinen kärsimys täytyy ottaa kantaakseen, jotta kamarirouvat pääsevät parroistaan, niin hiisi sen vieköön, vaikka näkisin ne kaikki parrallisina suurimmasta pienimpään ja kainoimmasta kaikkein putsatuimpaan.
— Pahasti te pitelette kamarirouvia, hyvä Sancho; — virkkoi herttuatar — te noudatatte kovin tarkoin toledolaisen apteekkarinne mielipidettä. Mutta siinä ette todellakaan tee oikein, sillä talossani on kamarirouvia, jotka kelpaavat kamarirouvien esikuviksi; tässähän on hyvä Doña Rodriguez, josta minun ei sovi mitään muuta sanoa.
— Vaikka teidän ylhäisyytenne muuta sanoisi, — virkkoi Rodriguez — niin Jumala tietää, mitä siinä kaikessa on perällistä, ja olimmepa me kamarirouvat hyviä tai huonoja, partaisia tai siloisia, niin äitimme ovat sentään meidät maailmaan synnyttäneet samoinkuin muut naiset, ja koska Jumala on meidät tänne saattanut, niin hän tietää, miksi on sen tehnyt, ja minä luotan hänen armoonsa enkä kenenkään partaan.
— No niin, rouva Rodriguez, — sanoi Don Quijote – ja te, rouva Trifaldi, seurueinenne, minä toivon, että taivas katsahtaa armollisin silmin teidän ahdistukseenne; Sanchon tulee tehdä, mitä minä käsken, ja tulkoon nyt Tappipuu, jotta pääsen taistelemaan Malambrunon kanssa; minä näet tiedän, ettei mikään partaveitsi voi helpommin ajella teidän armojenne partoja kuin minun miekkani ajelee pois pään Malambrunon hartioilta, sillä Jumala on pitkämielinen pahoille, mutta ei ikuisesti.
— Ah! — virkkoi siihen Tuskallinen. — Katselkoot taivaitten kaikki tähdet lempein silmin teidän korkeuttanne, te urhoollinen ritari, ja vuodattakoot sieluunne kaikkea menestystä ja miehuutta, jotta teistä tulee kilpi ja suoja herjallisille ja masentuneille kamarirouville, joita apteekkarit inhoavat, aseenkantajat panettelevat ja hovipojat puijaavat, niin että onneton se tyttöriepu, joka ei ole kukoistusiällänsä ruvennut mieluummin nunnaksi kuin kamarineidiksi. Voi meitä poloisia kamarirouvia! Vaikka polveutuisimme suoraan alenevassa linjassa isän puolelta itse Troian Hektorista, eivät emäntämme sittenkään voisi olla meitä sinuttelematta, ikäänkuin luulisivat senvuoksi olevansa oikeita kuningattaria! Oi sinä Malambruno jättiläinen, joka aina pidät sanasi, vaikka olet noita, lähetä meille jo verraton Tappilintu, jotta onnettomuutemme loppuisi; jos näet tässä tulee lämmin ja partamme yhä jäävät paikoilleen, niin voi kovaa kohtaloamme!
Trifaldi lausui tuon niin lämpimin tuntein, että sai kaikkien läsnäolevien silmät kyyneltymään ja Sanchonkin silmät kostumaan. Hän teki sydämessään päätöksen seurata herraansa maailman ääriin saakka, jos noiden kunnianarvoisien kasvojen karvapeitteestä vapautuminen siitä riippui.
Yhdesviidettä luku.
Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen seikkailun loppu.
Sillävälin tuli ilta ja sen mukana se määrätty hetki, jolloin kuuluisan ratsun Tappiniekan piti saapua. Ratsun viipyminen sai jo Don Quijoten levottomaksi, sillä hänestä tuntui, että Malambrunon viivytellessä oli syynä joko se, ettei hän, Don Quijote, ollut ritari, jolle tämä seikkailu oli varattu, tai ettei Malambruno uskaltanut käydä kaksintaisteluun hänen kanssaan. Mutta nytpä saapui puutarhaan yhtäkkiä neljä villi-ihmistä, jotka olivat kaikki tuoreeseen murattiin verhotut ja kantoivat olkapäillään suurta puuhevosta. He laskivat sen maahan, ja eräs villeistä sanoi:
– Tämän laitoksen selkään nouskoon ritari, joka uskaltaa sen tehdä.
– Minä — sanoi Sancho — en sitä tee, sillä minä en uskalla enkä ole mikään ritari.
Mutta villi jatkoi:
– Ja lautasille sijoittukoon aseenkantaja, jos hänellä semmoinen on, ja luottakoon hän urhoolliseen Malambrunoon, sillä häntä ei tule vahingoittamaan mikään muu ase eikä mikään muu ilkeys kuin hänen vastustajansa miekka. Ei tarvitse muuta kuin vääntää tätä tappia, joka on hevosen kaulassa, jotta se vie heidät ilmojen läpi sinne, missä Malambruno heitä odottaa. Koska korkealla yläilmoissa liikkuminen saattaa heidän päätänsä huimata, tulee heidän peittää silmänsä, kunnes hevonen hirnuu, mikä on merkki siitä, että he ovat matkansa suorittaneet.
Kun tuo oli sanottu, jättivät villi-ihmiset Tappiniekan ja palasivat sievästi takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet. Nähtyään ratsun Tuskallinen lausui Don Quijotelle melkein kyynelsilmin:
— Urhoollinen ritari, Malambruno on pitänyt lupauksensa, hevonen on läsnä, meidän partamme kasvavat, ja me kaikki rukoilemme sinua jokaisella partakarvallamme, että meidät ajelet ja silität, sillä sinun tarvitsee vain nousta hevosen selkään aseenkantajasi kanssa ja onnellisesti aloittaa outo retkenne.
— Minä teen sen, armollinen rouva kreivitär Trifaldi, erittäin mielelläni ja auliisti, huolimatta ottaa mitään tyynyä tai pukea ylleni kannuksia, sillä en tahdo viivytellä; niin suuri on haluni nähdä teidät, armollinen rouva, ja kaikki nämä kamarirouvat puhtaiksi ajeltuina ja siloisina.
— Minä en sitä tee, — sanoi Sancho — en hyvällä enkä huonolla halulla, en millään muotoa, ja jollei tätä parrankaaputtelua voida toimittaa minun nousematta hevosen lautasille, niin herrani saa etsiä seuralaisekseen toisen aseenkantajan, ja nämä armolliset rouvat keksikööt jonkin toisen keinon kasvojensa puhdistamiseksi, sillä minä en ole mikään poppamies enkä halua lähteä ilmaretkelle. Ja mitä sanovatkaan saarelaiseni, kun saavat tietää, että heidän hallitsijansa lentää ilmassa? Entä toinen seikka: täältähän on Candayaan kolmetuhatta peninkulmaa ja vielä enemmän; jos hevonen väsyy tai jättiläinen ei viitsi enää odottaa, niin voi kulua vuosia puoli tusinaa, ennenkuin ehdimme tänne takaisin, ja silloin ei taida enää olla mitään saaria eikä saarelaisia, jotka minut tuntevat ja tunnustavat. Koska vielä yleisesti sanotaan, että viipymisestä koituu vaaraa ja että jos lehmä sulle tarjotaan, käy sukkelasti ottamaan, niin näiden armollisten rouvien parrat suokoot minulle anteeksi, sillä pyhä Pietari voi hyvin Roomassa, minä tarkoitan, että voin hyvin tässä talossa, jossa minulle osoitetaan niin suurta armoa ja jonka herralta toivon niin suurta onnea, käskynhaltiaksi pääsyä.
Siihen virkkoi herttua:
— Sancho ystäväni, teille lupaamani saari ei ole liikkuvainen eikä pakene pois; sillä on niin syvät, maan uumeniin saakka ulottuvat juuret, ettei sitä hevin temmata ylös eikä järkytetä sijoiltaan, ja koska hyvin tiedätte minun tietävän, ettei ole mitään huomattavaa tointa, jota ei saavuteta jonkinlaisilla lahjuksilla, milloin suuremmilla, milloin pienemmillä, niin minä vaadin nyt teiltä käskynhaltianvirastanne korvaukseksi, että lähdette herranne Don Quijoten kanssa saattaaksenne loppuun ja päätökseen tämän muistettavan seikkailun, ja käyköön sitten joko niin, että palaatte Tappiniekan selässä niin pian kuin sen nopeus edellyttää, tai että kovan onnen vuoksi joudutte kulkemaan takaisin jalkaisin kuin pyhiinvaeltaja, krouvista krouviin ja majapaikasta majapaikkaan, joka tapauksessa löydätte palatessanne saarenne siitä, mihin sen jätätte, ja havaitsette saarelaistenne yhä haluavan tervehtiä teitä käskynhaltianaan, ja minun hyväntahtoisuuteni tulee olemaan ennallaan. Älkää ollenkaan epäilkö sanojeni todenperäisyyttä, herra Sancho, sillä niin menetellen tekisitte ilmeistä vääryyttä halulleni palvella teitä.
— Älkää sanoko enempää, armollinen herra; — vastasi Sancho — minä olen vaivainen aseenkantaja enkä kykene kantamaan hartioillani niin suuria kohteliaisuuksia; nouskoon isäntäni ratsun selkään, sidottakoon silmäni ja suljettakoon minut Jumalan huomaan; mutta ilmoitettakoon minulle, voinko tuolla yläilmoissa lentäessäni sulkeutua Herramme suojelukseen tai huutaa enkeleitä avukseni ja turvakseni.
Siihen vastasi Trifaldi:
— Te voitte huoleti sulkeutua Jumalan suojelukseen, Sancho, tai kenen huomaan tahansa; vaikka näet Malambruno on noita, on hän silti kristitty ja tekee noitatemppunsa erittäin ymmärtäväisesti ja varovaisesti, ketään loukkaamatta.
— Olkoon siis menneeksi, — sanoi Sancho — auttakoon minua Jumala ja
Gaetan pyhä kolmiyhteys.
— Vanutusmyllyjen luona sattuneen muistettavan seikkailun jälkeen — sanoi Don Quijote — en ole nähnyt Sanchoa milloinkaan niin peloissaan kuin nyt, ja jos olisin yhtä taikauskoinen kuin muut, saisi hänen arkuutensa minutkin hiukan levottomaksi. Mutta tulehan tänne, Sancho, minä haluan arvoisan herrasväen luvalla lausua sinulle pari sanaa kahden kesken.
Hän vei Sanchon puutarhan puitten alle, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi:
– Sinä huomaat, Sancho veikko, että edessämme on pitkä matka, ja Jumala yksin tietää, milloin sieltä palaamme ja saammeko aikaa ja tilaisuutta keskustelemiseen, senvuoksi kehoitan sinua nyt vetäytymään huoneeseesi, kuin lähtisit sieltä hakemaan jotakin, mitä matkalla välttämättä tarvitaan, ja antamaan itsellesi siellä kädenkäänteessä ainakin viisisataa iskua, jotka vähennetään niistä kolmestatuhannestakolmestasadasta, jotka olet velvollinen itsellesi antamaan — kun näet alku on hyvä, on harvoin loppu paha.
— Jumaliste, — sanoi Sancho — teidän armonne on varmaan päästä vialla! Tuohan on aivan kuin se vanha sananparsi: »Piikuutta meiltä pyydetään, vaikka näin pyöreitä ollaan.» Nytkö, kun minun täytyy asettua istumaan paljaalle laudalle, teidän armonne vaatii minua pieksemään pakaroitani? Totta totisesti, teidän armonne tekee vääryyttä. Lähdetään nyt ajelemaan noiden kamarirouvien partoja; minä lupaan teidän armollenne kunniasanallani takaisin tultua täyttäväni velvollisuuteni niin joutuin, että teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen; ja tämä saa nyt riittää.
Don Quijote vastasi:
— Olkoon menneeksi, kelpo Sancho; minä tyydyn lupaukseesi ja uskon, että sen täytät, sillä olethan rehellinen mies, vaikka muuten viheliäinen.
— En minä viheriäinen ole, vaan tummanruskea; — sanoi Sancho — mutta vaikka olisin sekaväriä, pitäisin sanani sittenkin.
Sitten he palasivat noustakseen Tappiniekan selkään, ja Don Quijote sanoi ylös kiivetessään:
— Peittäkää silmänne, Sancho, ja nouskaa lautasille, Sancho. Hän, joka niin kaukaisista maista lähettää meitä hakemaan, ei tietenkään tee sitä meitä pettääkseen, sillä vähän hänelle voi kunniaa koitua, jos pettää sen, joka häneen luottaa, ja vaikka kaikki kävisi toisin kuin otaksun, ei mikään ilkeys voi himmentää kunniaa, jonka voitamme käydessämme suorittamaan tätä mainetyötä.
— Lähdetään, armollinen herra; — sanoi Sancho — näiden armollisten rouvain parrat ja kyynelet ovat sydämelläni niin, etten syö yhtään maukasta suupalaa, ennenkuin näen heidät jälleen siloisina. Nouskaa te hevosen selkään, armollinen herra, ja sitokaa te ensin silmänne; jos näet minun tulee sijoittua lautasille, on selvää, että sen, joka istuu satulassa, tulee nousta ensin.
— Se on totta — vastasi Don Quijote.
Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyysi Tuskallista sitomaan oikein hyvin hänen silmänsä, mutta niin tehtyä hän otti siteen silmiltään ja sanoi:
— Jollen väärin muista, olen lukenut Vergiliuksesta, että tuo Troian Palladion oli puuhevonen, jonka kreikkalaiset lahjoittivat Pallas-jumalattarelle ja jonka vatsa oli täynnä asestettuja ritareita, jotka sitten Troian lopullisesti kukistivat; saattaa siis olla syytä ensin katsoa, mitä Tappiniekalla on mahassaan.
— Sitä ei kannata tehdä, — sanoi Tuskallinen — sillä minä takaan sen ja tiedän, ettei Malambruno suinkaan ole ilkeä eikä kavala; teidän armonne, herra Don Quijote, voi nousta sen selkään yhtään pelkäämättä, ja kostettakoon minulle, jos teille mitään pahaa sattuu.
Don Quijotesta tuntui, että olisi hänen urhoollisuutensa maineelle vahingoksi, jos hän vielä jotakin mainitsisi omasta turvallisuudestaan, ja niin hän enemmittä puheitta nousi Tappiniekan selkään ja koetteli tappia, joka kääntyi aivan helposti. Koska hänellä ei ollut jalustimia ja hänen säärensä riippuivat suoraan alaspäin, niin hän muistutti ilmeisesti johonkin flaamilaiseen seinäverhoon maalattua tai kudottua roomalaisen triumfikulkueen hahmoa. Vähitellen ja vastahakoisesti nousi Sanchokin paikalleen sijoittuen ratsun lautasille niin hyvin kuin osasi. Istumapaikka tuntui hänestä sangen kovalta eikä suinkaan mukavalta, ja siksi hän pyysi herttualta, että hänelle, jos mahdollista, annettaisiin jokin tyyny tai pielus, vaikkapa herttuattaren jakkaralta tai jonkin hovipojan sängystä, sillä tämän ratsun lautaset tuntuivat olevan pikemmin marmoria kuin puuta. Trifaldi vastasi siihen, ettei Tappiniekka sietänyt mitään valjaita eikä vaippoja, että Sancho korkeintaan voi sijoittua siihen sivuttain, niinkuin naiset ratsastaessaan, ja ettei istumapaikka niin ollen tuntuisi ylen kovalta. Sancho noudatti kehoitusta, lausui jäähyväisensä ja antoi sitoa silmänsä, mutta otti sitten siteen pois, katseli puutarhassa olevia ja pyysi liikutettuna ja kyynelet silmissä heitä kaikkia auttamaan häntä tässä vaarallisessa yrityksessä lukemalla kukin isämeidän ja avemarian, jotta Jumala toimittaisi jonkun lukemaan samat rukoukset heidän puolestaan, jos he vuorostaan joutuisivat semmoiseen vaaran paikkaan. Siihen virkkoi Don Quijote:
— Sinä heittiö, oletko ehkä hirsipuussa, vai onko viimeinen hetkesi tullut, kun tarvitset sellaisia esirukouksia? Etkö sinä, kurja pelkuri, istu samassa paikassa, missä istui kaunis Magalona ja mistä hän astui alas, ei hautaan, vaan Ranskan kuningattareksi, jos aikakirjat eivät valehtele? Ja minä, joka istun vieressäsi, enkö minä voi asettua urhoollisen Pietarin rinnalle, joka rasitti painollaan samaa paikkaa, jota minun painoni nyt rasittaa? Peitä silmäsi, peitä silmäsi, sinä raukkamainen otus, äläkä anna pelkosi tulla huulillesi ainakaan minun läsnäollessani.
— Sidottakoon siis silmäni — vastasi Sancho. — Koska minun ei sallita sulkeutua Jumalan huomaan eikä anneta toisten tehdä niin minun puolestani, niin onko ihme, jos pelkään, että tässä liikkuu joukko perkeleitä, jotka lennättävät meidät Peralvilloon?[17]
He peittivät nyt silmänsä, ja Don Quijote, havaitessaan hyvin sijoittuneensa, tarttui tappiin, ja hän oli tuskin ehtinyt siihen koskettaa, kun kaikki kamarirouvat ja muut läsnäolijat koroittivat äänensä ja huusivat:
— Jumalan haltuun, urhoollinen ritari!
— Jumalan huomaan, peloton aseenkantaja!
— Nyt, nyt te jo kiidätte ilmassa halkoen sitä nopeammin kuin nuoli!
— Nyt teidän menoanne jo hämmästyvät ja ihmettelevät kaikki, jotka täältä maasta teitä katselevat!
— Pidä kiinni, urhoollinen Sancho; sinä näytät huojuvan! Katso, ettet putoa, sillä sinun lankeemuksesi olisi suurempi kuin sen uhkarohkean nuorukaisen, joka tahtoi ajaa isänsä, auringonjumalan, vaunuja!
Sancho kuuli huudon, painui lähemmäksi isäntäänsä, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, kuinka ne sanovat, että olemme jo niin korkealla, vaikka heidän äänensä kuuluu tänne ja tuntuu siltä kuin he puhuisivat tuossa vieressämme?
— Älä siitä välitä, Sancho; nämä seikat ja tällaiset lennot ovat asioiden tavallisen menon ulkopuolella, ja senvuoksi voit nähdä ja kuulla kuinka paljon haluat tuhannen peninkulman päähän. Mutta älä purista minua niin kovin, sillä sinä voit syöstä minut alas. Minä en tosiaankaan tiedä, miksi olet niin huolissasi ja peloissasi, sillä uskallan vannoa, etten ole ikäpäivinäni ratsastanut juhdalla, joka liikkuu tasaisemmin; minusta tuntuu kerrassaan kuin emme hievahtaisi paikaltamme. Heitä pois pelko, ystäväni; tämä käy aivan niinkuin käydä pitää, ja tuulikin on peräntakainen.
— Niin on laita, — vastasi Sancho — sillä tältä puolen tuulee niin lujasti, että tuntuu kuin tuhannet palkeet puhaltaisivat.
Sancho ei erehtynyt, sillä häntä kohti puhallettiin ilmaa suurilla palkeilla. Herttua, herttuatar ja heidän hovimestarinsa olivat suunnitelleet tämän seikkailun niin hyvin ja täydellisesti, ettei siitä puuttunut mitään.
Don Quijotekin tunsi nyt tuulen ja sanoi:
— Aivan varmaan, Sancho, olemme jo ehtineet toiseen ilmapiiriin, missä rakeet ja lumi syntyvät; ukkosen jyrinä, salamat ja ukonvaajat syntyvät kolmannessa piirissä, ja jos tällä tavalla yhä ylenemme, joudumme kohta tulipiiriin, enkä minä tiedä, kuinka käännän tätä tappia, jotta emme yhä kohotessamme viimein pala poroksi.
Samassa heidän kasvojaan kuumennettiin pitkään keppiin kiinnitetyillä rohdintukoilla, joita oli helppo sytyttää ja sammuttaa ja joita loitolla ojennettiin heitä kohti. Sancho tunsi lämmön ja sanoi:
— Minut saa tappaa, jollemme ole jo tulleet tuliseutuun tai ainakin hyvin lähelle, sillä iso osa partaani on jo kärventynyt, ja minun, armollinen herra, tekee kovin mieli ottaa side silmiltäni nähdäkseni, missäpäin nyt olemme.
— Älä ota, — vastasi Don Quijote — vaan muista todenperäistä kertomusta lisensiaatti Torralbasta,[18] jota paholaiset lennättivät ilman halki hänen ratsastaessaan ruokokepillä, silmät ummistettuina; hän ehti kahdessatoista tunnissa Roomaan ja astui maahan Torre de Nonalle, joka on eräs sen kaupungin katu, näki koko ryöstön ja valloituksen ja Bourbonin kuoleman,[19] ja seuraavana aamuna hän oli jo taas Madridissa, missä teki selkoa kaikesta näkemästään; hän kertoi myös, että ilman halki kuljettaessa paholainen käski hänen avata silmänsä, että hän noudatti kehoitusta ja huomasi, kuten hänestä näytti, olevansa niin lähellä kuuta, että olisi voinut kädellään sitä koskettaa, eikä uskaltanut katsahtaa alas maahan, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Meidän ei siis ole hyvä ottaa siteitä silmiltämme, Sancho; hän, joka on meistä vastuussa, pitää kyllä meistä huolen, ja me kenties nyt liitelemme ja kohoamme ylöspäin laskeutuaksemme yhtäkkiä Candayan kuningaskuntaan, niinkuin haukka syöksyy haikaran kimppuun saadakseen sen kynsiinsä, kohosipa se kuinka korkealle tahansa; ja vaikka meistä tuntuu, ettei ole kulunut puolta tuntia siitä, kun lähdimme puutarhasta, saat uskoa sanani, että olemme sittenkin kulkeneet pitkän matkan.
— En tiedä, miten on laita, — vastasi Sancho Panza — tiedän vain sanoa, että neiti Magallanes tai Magalona, jos hän tyytyi istumaan tämän ratsun lautasilla, ei voinut olla kovin arkalihainen.