AIKAMME UROS
Kirj.
M. LERMONTOV
Venäjän kielestä suomensi M. Wuori
Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1882.
SISÄLLYS:
Esipuhe
I. Beela II. Maksim Maksiimitsh.
Petshoorinin päiväkirja. Esipuhe I. Taman. II. Ruhtinatar Mary. III. Sallimaan uskoja.
ESIPUHE toiseen painokseen.
Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia. Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa, eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen, joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.
Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin "Aikamme uros"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat… Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta, näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.
Arvoisat herrat! "Aikamme Uros" on todellakin kuva, mutta ei yhden miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä? Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia, niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te haluaisittekaan?
Sanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo ihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut; tarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää, yhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut pöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi. Jumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain hauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja, hänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin on kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on parannettava — sen vain Jumala tietää! —
I.
Beela.
Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.
Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia, ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.
Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo. Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista; läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle, sillä oli jo syksy ja iljanne — ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.
Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä melkein yhteen huutoon.
Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut. Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren savukiemuran.
— Olemme, ehkä, matkakumppania?
Hän kumarsi, nytkin ääneti.
— Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?
— Aivan niin… vieden ruumin tavaroita.
— Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin liikuttaa noiden osetiinien avulla?
Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.
— Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?
— Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.
— Miten niin?
— Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät hievahda paikaltaan… Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat… Ovat turmelleet lurjukset! Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo heidät tunnen; mua eivät petä!
— Te kauan jo täällä palvelette?
— Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov] aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin minä ala-luutnanttina — lisäsi hän — ja hänen aikanansa sain kaksi arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.
— Ja nyt?
— Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?
Minä sanoin hänelle.
Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista, mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti, että he silmänräpäyksessä erkanivat. — Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa". Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo…
Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa, että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä. Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista ja venäläisen kellon epätasaista helinää.
Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi suoraan vastassamme.
— Mitä se on? kysyin minä.
— Gut-vuori.
— No, niin mitä?
— Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen syrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta hattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.
Me huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella laastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli ystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi humista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni burkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin kunnioituksella alakatteiniin.
— Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa pyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä Krestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.
— Ei, herra, vastasi kyyditsijä — osetiini: — mutta riippumassa on paljon, paljon.
Vierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija savusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä kanssani, sillä muassani oli valettu teekannu — ainoa lohdutukseni matkoillani Kaukaasiassa.
Saklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta, märkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin vasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en tietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee koira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään toisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva; avara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli täynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota tuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin paksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä istui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä. Ei ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme piiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.
— Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme, joka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.
— Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään, eivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit, tai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat rajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria ei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin) merkitsee maitovalvattia myös.]
— Olitteko kauankin Tshetsheniassa?
— Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa, Kivi-Kaalamon luona — tiedättehän?
— Olen siitä kuullut.
— Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä. Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa tai kuula niskassa. Aika poikia vain!…
— Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä uteliaisuudesta kiihottuneena.
— Kuinkas ei, onhan…
Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi. Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu — halu joka on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille. Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia, täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa. Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen vuoteen kukaan hänelle sano: terveeks' (sillä vältvääpeli lausuu: terveyttä toivotan ). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän muistoon kirjoitetaan.
— Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.
— En, kiitoksia, minä en juo.
— Miksi niin?
— Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina, kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu; hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään — niin hukka perii!
Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.
— Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät busa'sta[laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen ruhtinaan luona vieraissa.
— Kuinkas se tapahtui?
— Silloin… (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa), silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun kanssa, — siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies. Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka, kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette siirretty Wenäjältä?" — Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän. Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee pikkuisen ikävä… mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä, kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja — mitä varten tuo täysi asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin asunto ja hän majoittui linnoitukseen.
— Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.
— Hänen nimensä oli… Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen. Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä; kaikki paleltuivat ja väsyivät — mutta hän ei vähääkään. Vaan kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan, mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta. Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä oli kaikenlaisia kalliita kapineita!…
— Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.
— Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!… Onhan, näette, semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.
— Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.
— Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä, että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää, niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule, Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin sinun kallosi käypi".
— Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani], niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. — Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.
— Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla, näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan [vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.
— Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.
— Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa; sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan, tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä… en muista, kuinka he nimittävät… no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja lauloi hänelle… kuinka sanoisin?… ikäänkuin komplimentiksi.
— Ettekö muista, mitä hän lauloi?
— Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.
— Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? — Mainio! vastasi hän; mikä on hänen nimensä?
— Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.
— Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä, ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää, liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois — mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä, että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!… Mutta sepä vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate] oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan mainittiin koko Kaukaasiassa — ja todella ei paremmasta puhettakaan. Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen, musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja harjoitettukin — juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!…
— Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin, että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. — "Eipä hänellä suotta ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin mielessä".
— Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella pitkin rotkoja.
— Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat, katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa; minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi pilkisteli sanoen: jakshi the, tshek jakshi[hyvä on, oikein hyvä].
— Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella, kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä minua huvittavan puheen.
— "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet ratsustasi, Kasbitsh!"
— Vai, Kasbitsh! — ajattelin minä ja muistin sotisovan.
— "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko Kabardista et semmoista löydä. Kerran — se tapahtui Teerekin takana — lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla. Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli erota hevosestani — ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät jäljissäni… Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti kotvan — ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen; tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini; kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella. Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata; minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!… Sen kovemmin emme ole eronneet."
— Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.
— "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."
— "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.
— "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: — sinä olet kunnon mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot; varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä vain haluat — ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin sulla, ei ole sinne päinkään.
Kasbitsh oli ääneti.
— "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen, Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.
— Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.
— Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.
— "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii, ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja — niin että ihme! Semmoista vaimoa ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan… Jos tahdot, niin odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan — ja hän on omasi. Eikös toki Beela maksa ratsuasi?"
— Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:
Kaunotart' aulassa paljo on meillä, Silmät ne tähtinä paistavat heillä; Lempiä heitä — kateellista on, Vaan vapaus paremp' uskalikon. Kullalla vaimoa neljä voi viedä, Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä: Aron se kiitää kuin tuuliaispää, Eikä se petä, tai jäljelle jää.
[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta — tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]
Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli; vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:
— "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."
— "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa. Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä — ja leikki alkoi! Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla. "Paha juttu — humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä pikemmin lähteä tiehemme?"
— Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.
— No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina niin: kun päihtyvät busa'sta — niin on heti verisauna valmis! — Me nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.
— Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.
— Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun — puikki pois!
— Ja haavoittumatta? kysyin minä.
— Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. — Kotvan vaiti oltuaan jatkoi alakatteini polkien jalkaansa maahan:
— En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua, mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti — aika viekas kun oli — mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.
— Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.
— Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.
— Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja korea, kuin vuorikauris — no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.
— Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?…
— Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun. Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi. Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle lahjoittaisi?"
— Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.
— Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla… vanno, että sen täytät…
— Vannon… Vanno sinäkin!
— Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon, että kauppa on sinulle edullinen.
— Asamat oli vaiti.
— Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.
— Asamat kiihtyi.
— Entäs isäni? sanoi hän.
— Eikös hän koskaan ole matkoilla?
— Totta se.
— Suostutko?
— Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?
— Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!
— Niinpä sopivat asian… totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen, kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä siihen voin vastata?… Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin et hevostakaan näe…"
— Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he suostuivat asian — en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.
— Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.
— Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä, vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.
— Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista… Äkkiä hypähti Kasbitsh ylös, hänen kasvonsa muuttuivat — ja hän juoksi ikkunaan, mutta, pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. — "Mikä sinun on?" kysyin minä.
— Hevoseni!… hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.
Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: — varmaan tuli joku kasakka…
— Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä; hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.
Kaukana pöllähteli tomu — siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla; juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi, reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi… Hänen ympärilleen kokoontui siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut, makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?… Vasta seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä. Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen, säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin isä.
— Mitäs isä?
— Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten onnistunutkaan ryöstää sisarensa.
— Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin taakse; sepä sen tiekin!…
— Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.
— Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa sammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut avainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa koroillani kynnykseen — vaan hän ei ole kuulevinaan.
— Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti — ettekö näe, että tulin luoksenne.
— Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi hän nousematta.
— Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.
— Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli minua painaa?
— Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.
— Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.
— Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin joutua vastaamaan…
— Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.
— Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!
— Mitkä, miekkani!…
— Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä vuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei ole hyvin.
— Mikä ei ole hyvin?
— Se, että ryöstit Beelan… Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!… No, tunnusta, sanoin hänelle.
— Niin, kun hän minua miellyttää.
— No, mitäs sitten siihen vastaat?… Minä jouduin hämille. Yhtä hyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii tytärtään, niin täytyy antaa.
— Ei ensinkään täydy!
— Mutta hän saapi tietää.
— Miten hän saa tietää?
— Minä jouduin taas hämille. — "Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!" sanoi Petshoorin kohoittainneena, "olettehan hyvä mies — jos minä annan tyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on tehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja itsellenne miekkani…"
— Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.
— Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu, eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris. Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun — lisäsi Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. — Minä siihen myönnyin… sillä mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.
— Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?
— Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat vuoret, kuin aulaankin — eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin; ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan. Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!… No, vaan tämä syrjään… Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa, kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta. En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän, että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun — miksikä minua vain kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa heti päästän sinut kotiasi?" — Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja pudisti päätään. — "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. — "Vai kieltääkö uskontosi sinua rakastamasta minua?" — Hän kalpeni ja oli vaiti. — "Usko minua, Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?" — Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi kekälettä.
— Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni! minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? — Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään. — "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti — voit minua pakoittaa" — ja taas kyyneliä.
— Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä hänelle. — "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan teille kunnia-sanani, että hänet voitan…" Minä pudistin päätäni. "Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" — "Olkoon!" — Me löimme kättä ja erosimme.
— Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä kaikkia voi luetellakaan.
— Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: — kestääkö aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? — Te ette tunne tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit — ei ollenkaan. Heillä on sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. — Gregorius Aleksandrovitsh hymyili ja alkoi viheltää marssia.
— Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi: Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi — siinä kaikki, ja Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin, siis — hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos tahdot, palaa isäsi luo — sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden — mutta minne, sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois, ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen oveen päin; hän vapisi ja — luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies, Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti, alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. — Uskotteko, että, seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän juuri itkemään, se oli vain — tuhmuus!
Alakatteini vaikeni.
— Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.
— Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.
— Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. — Kyllä he olivat onnelliset!
— Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin toiveissani! — "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän oli teillä linnoituksessa?"
— Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui…
Huomioni heräsi jälleen.
— Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan. Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat jääneet jälkeen — se oli hämärässä — ja hän ajoi miettiväisenä käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla, tarttui suitsiin — ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät saavuttaneet.
— Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla puhumakumppanini mielipidettä.
— Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan oikeassa.
Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä, ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.
Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä, salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia, ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.
Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä, kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle; vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä, minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen, joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka, odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi, että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta — lapsellinen tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se, joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa, se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen kokonaan unhotimme… Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.
— Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin? sanoin minä hänelle.
— Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan sydämen omavaltaista sykkimistä.
— Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille vieläpä on suloistakin tuo soitanto.
— Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!
Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota — ja kaikki nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa mennä! huusi hän kyyditsijöille".
Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi; hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio, vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani, että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan. Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika, toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista sivu-hevoset — mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra! Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän me ole ensimmäisiä!" — ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan… Mutta, kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? — Ensiksikin, minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden, odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä, niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun) laaksoon… Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden välitse näkyy jo pahan hengen pesä — eikö mitä: Tshertóva-laakson nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru) — sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja muita armaita paikkoja isänmaassa.
"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon, alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie, jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana. Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja, säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme. Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme; hevoset kompastelivat; — vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää Krestoovaja-vuoren — kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä… Kesken puhetta, tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki; mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan päällekirjoituksia.
Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin, aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä, "sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta vasten."
— Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa ihmisiin eikä virtoihinkaan.
Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin — varmaankin sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osoittaen osetiineja.
— Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.
— Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei olisi hyvin.
— Kyllä niin, mutisi hän; — mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan, missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.
Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus. Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. — Kaikki on parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: — nyt lopetatte minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.
— Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini, pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.
— Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on siten loppuvakin.
— Oikeinhan arvasitte…
— Sangen ilahuttavaa.
— Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on, ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut — ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja, tai tanssi lesginkkaa… Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin kaksikymmentä vuotta sitten — mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!… Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme! Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla… Ja minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka… Jumala hälle anteeksi antakoon!
— Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?
— Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.
— Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia, — vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään sanomatta, lähti ampumaan — koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin…
"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä juossut musta kissa".
— Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa — onhan kuni tuossa silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä, kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.
— Missä on Petshoorin? kysyin minä.
— Metsästämässä.
— Tänäänkö hän läksi? — Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea lausua.
— Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.
— Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?
— Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien, ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt vuorille tshetshentsi… Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua rakasta.
— Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!
— Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki kyynelensä ja jatkoi:
— Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää, niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa — minä olen ruhtinaan tytär!…
— Minä aloin häntä tyynnyttää. — Kuule, Beela, eihän hän voi tässä ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa — hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet pikemmin kyllästytät.
— Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. — Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.
— Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat vaiti… Se oli mitä ikävin tila!…
— "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille kävelemään, ilma on mainio!" — Se oli Syyskuussa. Ja todellakin oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät, kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä. Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.
— Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä kummia!… "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät; mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?…"
— Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"
— Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä? — Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. — "Tuo on minun isäni hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja hänen silmänsä kiiluivat. — Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan, käpyseni, rosvon veri nuku!
— Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja kellistä mulle tuo pukari — saat hopea ruplan. — "Kuten käskette, korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan…" — Käske! sanoin minä, nauraen. — "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin villikissa!" — Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin — kyllä kai!… Krenatierini tähtäsi… paksis!… sivutse! — ruuti vain tupsahti sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla — ja oli tipposen tiessään.
— Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.
— Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä, semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.
— Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta pitkästä poissa-olosta… Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. — "No, yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia? Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi sitten Beela häntä kovin miellytti — itse hän minulle puhui — ja jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan olisi kosinut"… — Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy ruveta varovammaksi… Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä linnoituksen vallilla.
— Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi. Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En", vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi? "Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".
— Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut — en tiedä; sen vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus — mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin minua…kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi… Minä aloin lukea, opiskella — tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä… Kohta minut siirrettiin Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta — turhaan; sillä kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen, että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu, luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli… Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi, minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa — mutta minun on ikävä hänen kanssaan… Olenko houkkio vai konna — en tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun vain on mahdollista, niin minä lähden — mutta en Eurooppaan, Jumala varjelkoon — vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan — ehkä jossakin kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu." — Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä ja, Jumala suokoon, viimeisen… Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä, pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa — onkos koko sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?
Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että, varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi, pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista, laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne, joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä onnettomuutta, kuin pahetta. — Alakatteini ei käsittänyt näitä hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.
— Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin ikävöidä?
— Ei, Englantilaiset.
— Katsoppas, vai niin!… vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia juoppoja!…
Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa johtuvat juoppoudesta.
Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:
— Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän jotakin pahaa juonittelee.
— Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan. — Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän — mutta otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta, huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei tahtonut palata ilman saalista… Semmoinenhan oli mies: mitä mieli — se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä. Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an — paks', paks'! — eikös mitä: katosi kaislikkoon… semmoinen oli onneton päivä!… Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia…
— Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä kuului laukaus… Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski kumpaankin… Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle, ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi; pyssy huotrasta — ja sinne; minä jäljessä.
— Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi… Ja vihdoin tunsin minä Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!… Hän katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.
— Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.
— Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa… "Älkää ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet saavutamme". — Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti sopimattomalla ajalla… Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista… Se oli Beela, Beela raukka! — Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä vastaan tikarinsa… Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä, kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki kaataa hänet sieltä — mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta… Jospa, tuo konna! olisi sydämeen iskenyt — niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään… oikea rosvon isku! Hän oli tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään. Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan — mikään ei voinut häntä toinnuttaa.
— Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä, ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa häntä elävänä kotiin". — "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme hevosemme täyttä karkua — Linnoituksen portilla odotti meitä joukko väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään, tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän erehtyi…
— Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja ehdottomasti ilostuen.
— Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä kaksi päivää.
— Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?
— Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh — yks'kaks' häneen kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa; vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan saavuimme mekin.
— Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?
— Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan, niin senkin varastavat… antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.
— Ja Beela kuoli?
— Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. — "Tässä minä olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen hänen käteensä. — Minä kuolen! sanoi Beela.
— Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei tahtonut kuolla!…
— Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia… Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta dshjanetskaansa.
— Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään? Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.
— Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna, kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua, mutta, mistä, luulette?… Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa, kuin kuolevassa!… Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty, ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa, ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä, eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat; silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu rauta.
— Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki, ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle, suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä suudelmassa antaa hänelle sielunsa… Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli! Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.
— Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla. — Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? — On parempi, yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi levossa. — Mokoma omatunto!
— Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan, mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen ympäri — vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä Petshoorinille.
— Vettä! vettä!… sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan vuoteella.
— Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa, ei ensinkään samaa!… Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se, ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä häntä rakastin, kuin isä… Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?…
— Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen hänen huulilleen — se oli kirkas!…
Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan, kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään ja nauroi… Vilu karsi ihoani tästä naurusta… Minä lähdin teettämään arkkua.
— Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.
— Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin, mutta, näette, se ei käynyt… sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut kristitty…
— Entä Petshoorin? kysyin minä.
— Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! — Kolmen kuukauden kuluttua hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme… Niin, muistaakseni, taannoin minulle joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon määräyksissä ei siitä ole näkynyt. — Muutoinhan meidän miehelle sanomat myöhään saapuvat.
Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa saada uutisia vuotta myöhemmin — luultavasti tukehduttaakseen surullisia muistoja.
Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.
Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas puheeni Beelaan ja Petshooriniin.
— Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.
— Kasbitshin? En, todellakaan tiedä… Kuulin minä, että Shansuugien oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa se lienee sama!…
Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä se on koko historia… Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh on kunnioitusta ansaitseva mies?… Jos sen teette, niin olen täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.
II.
Maksim Maksiimitsh.
Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, — ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille, jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista, joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.
Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset, ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään, ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.
Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio (onnettomuus)!… Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus. Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella välisti on tähdellisiä seurauksia!… Mutta te ehkä ette tiedä, mitä "okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.
Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain aamusella, ajoi pihaan rattaat… Kas Maksim Maksiimitsh!… Me tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!…
Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä, ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in. Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme kävimme istumaan — minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?… Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan, häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun kävi niitä sääli…
Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse, ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. — "Sanopa, hyvä mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?" — Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi, hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa huomenn' aamuna takasin. — "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh, astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen. Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin rattaat! — Oli ken olikin — niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"… Me menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.
— Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo ihmeelliset vaunut ovat? häh… Koreat vaunut!… Kääntymättä jupisi palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen, hyvä mies…
— Kenenkäkö vaunut?… Minun herrani…
— Kukas sinun herrasi on?
— Petshoorin…
— Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?… Noh, Herranen aika!… Eikös hän palvellut Kaukaasiassa?… huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.
— Taisi palvella — minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.
— No, vai niin!… niin vai!… Gregorius Aleksandrovitsh?… Niinhän on hänen nimensä?… Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän, lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti…
— Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen kulmiaan.
— Sinuapa vasta, veliseni!… tiedätkös, että minä ja herrasi olimme hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?… Mut minnekäs hän itse jäi?…
Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti N—in luo.
— Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?… Jos menet, niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh — sano niin — kyllä hän tietää… Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa… Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä toimen.
— Tuossa paikassa hän tänne juoksee!… sanoi Maksim Maksiimitsh riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan… Paha vain, ett'en tunne N—iä…
Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä ikkunasta.
— Suur' kiitos; eipä juuri haluta.
— Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.
— Mitäs siitä; suur' kiitos…
— No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen minuutin perästä jo ukko tuleekin.
— Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, — varroin vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta jokin näkyy häntä pidättäneen.
Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.
Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni — vaan hän ei vastannut mitään.
Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle, alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe…
— Syökö teitä luteet? kysyin minä.
— Syövät, luteet… vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.
Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla. "Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin, jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan…"
Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.
Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni; minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten — ja aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.
Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme. Hän kävi eversti N—in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan, heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.
Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.
Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt. Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet, joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, — joka on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan. Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui, kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä. Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka, luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat — ja se on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät. Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.
Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! — Ettekö ole sattuneet huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?… Se on joko pahan luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan, kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.
Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne…"
— Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin. Missäs hän on? — Minä käännyin torille päin ja näin Maksim Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi… Muutamain minuuttien perästä oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat… Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä. Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.
— Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte? sanoi Petshoorin.
— Ja… sinä?… ja te?… sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka monta vuotta… kuinka monta päivää… ja minne nyt matka pitää?
— Lähden Persiaan — ja etemmäksi…
— Tokko nyt jo heti?… Odottakaahan, kallis ystäväni! — Tokko nyt heti erkanemme?… Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme…
— Täytyy, Maksim Maksiimitsh, — oli vastaus.
— Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi paljon kertomista… ja kyselemistä… No, mitä? oletteko eronneet virasta?… kuinka?… mitenkä teidän on laita?
— Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.
— Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?… Sepä oli mainio metsästys-paikka!… Olittehan te kova ampuja… Entä Beela?…
Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.
Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.
Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista, kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua… Sitten pakinoidaan… Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa… Hä?"…
— Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim Maksiimitsh… Hyvästi sitten, minun täytyy… minun on kiiruhtaminen… Kiitoksia, ett'ette unhottaneet… lisäsi hän tarttuen hänen käteensä.
Ukko rypisteli kulmiaan… Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut mitään… No, Jumalan nimeen sitten!… Enpä minä luullut siten teitä kohtaavani…"
— No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!… mutta mitäs tehdä?… kullakin on tiensä… Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan toisiamme!… Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä alkoi selvittää ohjaksia.
— Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen oviin: — olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne, Gregorius Aleksandrovitsh… minä olen niitä kuljetellut muassani… sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin nähdä… Mitä minun niillä on tehtävä?…
— Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. — Hyvästi…
— Siis te Persiaan?… milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä Maksim Maksiimitsh.
Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!
Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä mietteissä…
"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon, vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me kyllä tuttavia — mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!… Mitäpä hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa… Äläs vain, minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa… Nepäs vaunut!… ja olipas sillä tavaroita!… ja vantti-mies ylpeä, niin että pois tieltä!…" Nämät sanat lausui hän iroonillisella hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs te tästä ajattelette?… ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?… Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!… Tiesinhän minä sen, että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen… Vaan vahinko, yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää… mutta mitenkäs muuten voisi käydäkään!… Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!…" Sitten kääntyi hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.
— Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia teille Petshoorin jätti?
— Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.
— Mitä te aiotte niillä tehdä?
— Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.
— Antakaa ne ennen minulle.
Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka, samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli…
— Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle…
— Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?
— Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske… Olenkos minä mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?… Kyllähän me elimme yhden katon alla… vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?…
Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä, ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.
— Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?
— En.
— Miksikä ette?
— En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle muutamia ruunun tavaroita.
— Kävittehän te hänen luonansa?
— Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona… enkä häntä odottanut.
Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli heittänyt viralliset tehtävänsä omien asiainsa vuoksi, (käyttääkseni virkakieltä) — ja kuinka hänet siitä palkittiin!
— Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.
— Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!… Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään — mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä vanhalle veikolle.
— Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.
— Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille kaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.
Me heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh kävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen tähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli ojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa. Surullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja haaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se katselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat harhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin, uusiin… Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä? Väkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu…
Minä lähdin yksin.
Petshoorinin Päiväkirja.
Esipuhe.
Äskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut. Tämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden painattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni pannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät lukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!
Nyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan yleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet. Jospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan julkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran elämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan sitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla, odottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta, purkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin rakeita.
Uudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen todenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa ja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie melkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia olletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun se on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai ihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki sen ystävilleen.
Siis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat päiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut kaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin tuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille, joista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole mitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina anteeksi sen, minkä ymmärrämme.
Minä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin oloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo koko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt en raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.
Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa ivaa!" sanovat he. — En tiedä.
I.
Taman.
Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan, kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?" Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. — "Vie minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä. — "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä, käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.
Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät; limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen, edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten, tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta, kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna lähden Gelendshikkiin".
Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää kutsumaan — mutta ei kuulu mitään, koputin — ei hiiskaustakaan… mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.
— "Missä on isäntä?" — Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella. — "Mitä, eikö ollenkaan?" — Ei ollenkaan. — "Entä emäntä?" — Hän hätkähti kauppalaan. — "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä, potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään, ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen kasvojensa piirteitä.
Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo… kaikkia sokeita, kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä, kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.
Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs sille saa? — olen usein taipuva taika-luuloihini…
— "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. — En. — "Kukas sinä olet?" — Köyhä orpo. — "Onkos emännällä lapsia?" — Ei; tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. — "Minkä tataarilaisen kanssa?" — Piru hänet tietää! olihan Krimin tataarilainen, soutaja Kertshistä.
Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan kuvaa — paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit, levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.
Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla, joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan. Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen, ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.
Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean, hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä, että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta, näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta, jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.
— No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei tulekaan. — Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. — Sumu paksunee, sanoi taas naisen ääni surullisesti.
— Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. — Mutta jos hän hukkuu? — Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.
Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää Wenättä.
— Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään yhteen. — Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en petykään — se on hänen pitkät aironsa.
Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää kaukaisuuteen.
— Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.
Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija, joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin, joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä, hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi, mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen, lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.
Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka voisin lähteä Greledshikkiin.
Mutta — harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu kuormittamaan. — "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka pelästyneen näköisenä.
— Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.
— Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.
Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni, kuiskasi minulle: — täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu — me, näette, olimme viime vuonna samassa osastossa — ja, kuultuaan, minne olimme pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni, ihmiset ovat huonoja!… Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!… yksin käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä… on, näköään, tässä siihen tottunut.
— Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?
— Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.
— Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. — Jumala hänet sitten ties', mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.
Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit — hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen mennyt?… En minä ole minnekään mennyt… myttyä?… mitä myttyä?" — Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni selityksen tähän arvoitukseen.
Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni… Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin… Äkkiä koski jotakin lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni — mutta mistä?… Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan — oikee keiju. Suojellen kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas laulaa lauluaan.
Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:
Vapahassa vallassaan Sini-ulapalla Kulkee yhä laivuet Valkopurjehiset.
Noiden laivain keskitse Kiitää venosen', Vene ilman purjeitta, Yksihankainen.
Myrskykin kun myllertää — Vanhat laivuet Siipensä kohottavat, Merelle hajoavat.
Minä silloin merelle Syvään kumarran: "Älä koske, paha meri, Minun venostan'!
Venoseni kuljettaa Kalliit' aarteita, Sitä yössä synkässä Ohjaa poika hurja-pää".
Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen. Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat, tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois, viekkaasti hymyillen.
Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä… ja naisissa, kuin hevosissakin, on rotu suuri asia — keksintö, joka on lähtenyt nuoresta Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä, käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.
Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla ja erittäin säännöllinen nenänsä — kaikki tämä oli minusta hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin — tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja, todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut…
Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan seuraavan puheen:
— Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: — mitä sinä tänään katolla teit? — Katselin, mistä päin tuuli kävi. — Mitä sinulla siitä on? — Mistä tuuli, sieltä onnikin. — Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? — Missä laulua on, siellä on onneakin. — Mutta jospa laulatkin itsellesi surua? — Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin, ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. — Kuka sinulle opetti tuon laulun? — Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. — Mikäs nimesi on, lintuni? — Joka risti, se tietää. — Kuka sinut risti? — Mistä minä tiedän. — Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin (hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan, aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime yönä kävit rannalla. — Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. — Mutta jospa, esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä, mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.
Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin — siinä tuli aallottareni. Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä. Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle, toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta minä toivuin.
Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti: "tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin. Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti; pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.
— Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä, jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini. Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen, minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. — "Se merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"… Ja hänen poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni — pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet luotani — mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja vastustajalleni sukkeluudessa… "Mitä sinä tahdot!" huusin minä, puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti tämän koetuksen.
— "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan, tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.
Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.
Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon. Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki, mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni, hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti, ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa; keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa. — "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.
— Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa… tiedäthän?… siellä on kalliita tavaroita… sano (nimeä en kuullut), ett'en minä ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään. Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli käy ja meri kohisee! — Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko: tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että, muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.
— Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.
— Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.
Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta itsellesi renikoita". — Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut. Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin kauan. Minun tuli häntä sääli… Ja miksi toi minut sallima rehellisten salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse, kuin kivi, vajota pohjaan!
Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan, otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini — kaikki olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella, toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin. Miten ämmän ja sokea-raukan kävi — en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!
II.
Ruhtinatar Mary.
11 p. Toukokuuta.
Eilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla, kaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana pilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin ikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain tuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli karistelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä. Kolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää viisihuippuinen Beshtu, kuni "laanneen myrskyn viimeinen hattara"; pohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja peittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi: alaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat parannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, — ja tuolla, etempänä, läjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja taivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista ja päättyen kaksipäiseen Elboruseen… Hauskaa on elää tämmöisessä maassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma on puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas, taivas sininen — mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten vielä intohimot, toiveet, kaipaukset?… Vaan jopa onkin aika mennä Elisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin kokoontuvan. — —
* * * * *
Tultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin muutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat vuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä stepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista takeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He tunsivat nähtävästi koko kylpy-nuorison perin pohjin, sillä minuun he katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei heidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he heti pois nurpeissaan.
Paikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden emännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät vähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa tapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta sivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää kauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja siinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus. Noustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä lauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin jälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan veden liikutusta odottavien joukossa. He juovat — vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen, armastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää. He ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun lasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin; siviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat röyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää halveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin aristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.
Ja nyt viimein kaivokin… Lähelle sitä on kentälle rakennettu pieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä jaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia haavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä kullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä, odottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista kasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli silloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu, sillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin, tahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu huvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia suunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi maaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.
Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani äkkiä kuului tuttu ääni:
— Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?
Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.
Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa. Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa, ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen, ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25 vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria; välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman, joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa, mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.
Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia, mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa, sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena. Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä urhollisuutta!…
Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus töytäisemme yhteen kapealla tiellä — ja toiselle tai toiselle ei ole käypä hyvin.
Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä kuolemaa, sillä… ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää! Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?…" ja niin edespäin.
Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K—-rykmenttiin on oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.
Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa, jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!
Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.
— Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja, kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti. Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.
Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä oli umpinainen puku gris-de-perles: ohut silkkikaatti ympäröi hänen hoikan kaulansa. Kengät couleur puce pingottivat nilkasta hänen laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.
— Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.
— Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?
— Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. — Tunnustan, ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla älyä ja sydäntä paksun viitan alla?
— Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?
— Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva — aivan kuin Robinson Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset — à la moujik.
— Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?
— Ja, syystä…
— Vai, todellakin?
Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle. Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:
— Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement la vie serait une farce trop dégoûtante.
Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen. Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.
— Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. — Hänellä on tuommoiset sametti-silmät — juuri samettiset, ja minä neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään. Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan. Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista… Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko, ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.
— Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi Grushnitski nurpeissaan.
— Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa, je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie serait un mélodrame trop ridicule.
Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.
Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen, mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.
Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.
Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana, ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui. Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana. Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin juhlallisen ja mahtavan näköiseksi — ei kääntynytkään, eikä edes huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse… Ja kohta vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.
Silloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.
— Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni — hän on oikea enkeli!
— Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.
— Etkös sinä nähnyt?
— En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija, olisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa juomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli, sillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi…
— Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun hänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?
— En.
Minä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on synnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia vastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo jäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein seurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija. Tunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä pikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan "kateus", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja tuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen, joka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään ilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä, löytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa maailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä ei ilkeästi sattuisi.
Äänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme pitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme oli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä, heitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka niin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini ja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea lornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin, kuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun moskovalaiseen ruhtinattareen?…
13 p. Toukokuuta.
Tänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on Wenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli Saksalainen.
Werner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja materialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija, eikä vain pilanpäiten — runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin, vaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on tutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin suonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa hyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa parantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta minä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä… Hän oli köyhä, haaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta astunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen viholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä myymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan jalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo miestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä; hänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että hän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan — sairaat vihastuivat ja melkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki, todellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan nostaa hänen langennutta luottamustaan.
Hänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat vastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä säännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun leiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti rakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän rumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen. Naisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja senpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia rakastavatkin.
Werner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen jalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten näytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein juurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet epätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten taipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina levottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan huomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet kätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi ja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä Mefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden perästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen toisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene; kahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan usein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä tapauksessa on — väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin olla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa! Tuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin keskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti puhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista: jokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.
— Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä asiasta… sanoi tohtori.
— Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka tähän asti oli ollut vaiti.
— Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana iltana kuolen.
— Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse, on vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi synnyin maailmaan.
Kaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan heistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme muiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken hyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme petkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti toistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin sanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi, erosimme iltaamme tyytyväisinä.
Minä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun Werner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän nojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä vastasin kärpästen rasittavan minua — ja molemmat vaikenimme.
— Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi maailmassa hyvin ikävä… Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä miestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä, loppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme melkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia; kolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen. Surullinen on meille naurettavaa, naurettava — ikävää, ja, totta puhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa itseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän kesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää tahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi keino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.
Pitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin…
Mietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.
— Kaksi, vastasin minä.
— Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.
— Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti hymyillen.
— Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin terveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte, sillä siellä jo teistä kyseltiin.
— Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme toistemme sielusta.
— Nyt toinen…
— Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin kertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa; toiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa kuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset miehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt asiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?…
— Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui… eikä neiti?
— Olen, aivan varma.
— Mitenkä niin?
— Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.
— Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu, että tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu sotamieheksi…
— Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen…
— Tietysti…
— Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta me kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei minulla ikävä olisi.
— Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu uhriksenne…
— Etemmä, tohtori.
— Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin hänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa, seura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen. Näköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta melua… Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti, omia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin… Tytär kuunteli uteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin urooksi… Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen puhuvan perättömiä.
— Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi sitä tunteella ja jatkoi:
— Jos tahdotte, niin esittelen teidät…
— Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas uroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla lemmittynsä varmasta kuolemasta…
— Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?…
— Päin vastoin, ihan päin vastoin!… Vihdoinpa riemuitsen, tohtori: te ette minua käsitä!… Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori, lisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse ilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan, sillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy toki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he ovat?
— Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner; vatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset pilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on siellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä itse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän ilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs se minuun koskee?… Minä tahdoin hänelle vastata, että hän olisi huoleti, ett'en minä sitä kenellekään sano. Ruhtinatar parantelee säilöstäjää, tytär Jumala ties' mitä. Minä käskin molempia juomaan päiväänsä kaksi lasillista rikkihappo-vettä ja kylpemään kaksi kertaa viikkoonsa sekoitetussa ammeessa. Ruhtinatar ei näy tottuneen valtaa pitämään; hän pitää kunniassa tyttärensä älyä ja tietoja, sillä tämä on lukenu Byronin Englannin kielellä ja osaa algebraa: Moskovassa neidit näyttävät antautuneen oppi-alalle, ja siinä he, tosiaan, hyvin tekevät. Meidän miehet ovat ylipäänsä niin epäkohteliaita, että heidän kanssaan virnaileminen lienee viisaalle naiselle inhottava. Ruhtinatar rakastaa paljon nuoria miehiä: neiti katsoo heihin jonkinmoisella ylenkatseella — se on moskovalainen tapa! Moskovassa heitä vain elätetäänkin neljäkymmenvuotisilla liukaskielisillä.
— Oletteko te olleet Moskovassa, tohtori?
— Olen. Minulla oli siellä muuan virkatoimitus.
— Jatkakaa.
— Minäpä jo taisin kaikki sanoa… Niin vainkin: neiti, näköään, rakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden talven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä miellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.
— Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?
— Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin ja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä puolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen. Ettekö te ole nähneet häntä kaivolla? — hän on keskikasvuinen, vaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen, ja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa kuvailevaisuus.
— Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. — Oikeinko totta?
Tohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä minun sydämelleni: "te tunnette hänet!…" Sydämeni ikäänkuin sykki tavallista kovemmin.
— Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan teihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen vakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin… Älkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa minusta pahaa.
— Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.
Hänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi meitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut, tietäen kohtaavansa minut?… ja kuinka me kohtaamme toisiamme?… ja onko se sitten hän?… Aavistukseni eivät minua koskaan petä. Maailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan, kuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee tautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä… Minä olen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa — en mitäkään!
Päivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa oli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän ympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä asetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua rakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista, sillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli luokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät ja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni olivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista oikein raivoisan häijyjä… Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina auringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä kanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia kertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien ilmaista tyynimielisyyttä…
— Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä, joka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin huvittavan historian — urotöistään tappeluissa?… Hän sanoi nämä sanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. "Vai niin!" arvelin minä, "te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti ruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!"
Grushnitski seurasi hänen perässään kuin raateleva peto, eikä laskenut häntä silmistään; lyön vetoa, että hän huomenna pyytää jonkun esittelemään itseään äidille, joka siitä ihastuu, sillä hänen on ikävä.
16 p. Toukokuuta.
Asiani ovat kahdessa päivässä kauheasti edistyneet. Neiti minua nimenomaan vihaa; olen jo kuullut niskoilleni pari kolme epigrammia, jotka ovat jokseenkin pisteliäitä, mutta samalla hyvin maireellisia. Neiti on hyvin kummissaan siitä, ett'en minä, joka olen tottunut hyvään seuraan ja olin niin hyvä tuttava hänen pietarilaisten serkkujensa ja tätiensä kanssa, pyri hänen kanssaan tutustumaan. Me näemme toisemme joka päivä kaivolla ja bulevaardilla; minä käytän kaikki voimani syrjäyttääkseni hänen jumaloitsijoitaan, loistavia ajutantteja, kalpeita Moskovalaisia ja muita — ja siinä melkein aina onnistun. Minä olen aina vihannut vieraita luonani, ja nyt on heitä joka päivä talo täynnä, päivällisellä, illallisella ja pelaamassa, ja minun shampanjani se se riemuitsee neiti Maryn tenhoisten silmien voitosta!
Eilen kohtasin minä hänet Tshelahovin puodissa; hän osteli ihmeen kaunista persialaista mattoa. Hän rukoeli äitiään, ett'ei hän olisi itara, kun tuo matto muka niin kaunistaisi hänen kammiotaan!… Minä tarjosin neljäkymmentä ruplaa enemmän ja ostin sen; tästä minut palkittiin katseella, jossa loisti hurmaavin vimma. Päivällisen aikaan käskin vaseti kuljettamaan hänen ikkunainsa ohitse tsherkessiläistä hevostani, tämä peite selässä. Werner oli silloin heillä ja sanoi tämän kohtauksen tehneen mitä draamallisimman vaikutuksen. Neiti tahtoo saarnata minua vastaan sotahankkeita; ja olenpa jo huomannut, että kaksi ajutanttia hänen näkyvissään hyvin kuivasti minua tervehtivät, mutta käyvät kuitenkin joka päivä luonani päivällisellä.
Grushnitski on ottanut salamielisen muodon: kävelee kädet selän takana, eikä tunne ketään. Hänen jalkansa on äkkiä parantunut, hän tuskin ontuukaan. Hän on jo löytänyt tilaisuuden puuttumaan ruhtinattaren kanssa puheisin ja sanomaan neidille jonkun sievistelemisen; tämä, näköään, ei ole varsin arka-aistinen, sillä siitä lähtien vastaa hän Grrushnitskin tervehdykseen mitä hempeimmällä hymyllä.
— Etkö sitten millään mokomin tahdo tutustua Liigovskien kanssa? sanoi hän minulle eilen.
— En.
— Hyvänen aika! mitä miellyttävin perhe kylpylähteillä! Kaikitenkin paras täkäläinen seura…
— Ystäväni, minua on muuallakin kauheasti kyllästyttänyt. Mutta käytkös sinä heillä?
— En vielä; pari kertaa olen puhellut neidin kanssa, siinä kaikki, sillä itse, näet, pyrkiä toisen Perheesen ei ole oikein mukava, vaikka se täällä kyllä on tavallista… Toista olisi, jos kantaisin olkaimia…
— Hyvänen aika! noinhan sinä olet paljoa hauskempi! Suoraan sanoen, sinä et osaa käyttää edullista asematasi hyväksesi… Juuri sotamiehen viitta tekee sinut jokaisen tuntehikkaan neidin silmissä urooksi ja marttyyriksi.
Grushnitski hymähti itseensä tyytyväisenä.
— Mitä joutavia! sanoi hän.
— Minä olen vakuutettu, lisäsin minä, että ruhtinatar Mary on jo sinuun rakastunut.
Hän punastui korviaan myöten ja jurostui. Oi, itserakkaus! sinä olet vipu, jolla Archimedes tahtoi kohottaa maapalloa!…
— Sinä aina pilailet! sanoi hän ollen olevinaan suutuksissa: ensiksikin hän minua vielä niin vähän tuntee…
— Naiset ne vain rakastavat niitä, joita eivät tunne.
— Ja eihän minulla ole ensinkään vaatimuksia häntä miellyttääkseni; minä vain tahdoin tutustua miellyttävässä perheessä, ja olisipa oikein naurullista, jos minulla olisi joitakin toivomuksia… Mutta tepä, esimerkiksi, olette toista: te, pietarilaiset voittajat, kun katsahdatte vain — niin naiset oikein sulautuvat… Mutta tiedätkös, Petshoorin, mitä neiti sinusta puhui?…
— Mitenkä? onko hän jo sinulle puhunut minusta?…
— Älä ilakoi sentään. Minä, sattumalta, jouduin hänen kanssaan puheesen kaivolla; kolmas sanansa oli: "kuka tuo herra on, jolla on niin vastenmielinen, raskas katse? hän oli kanssanne, silloin"… Hän punastui, eikä tahtonut mainita päivää, muistaen armasta käytöstään. "Ette tarvitse mainita päivää, vastasin minä hänelle, se on oleva ikuisesti muistossani…" Petshoorin, veliseni! minä en sinua onnittele, sillä sinä olet hänen luonaan mustissa kirjoissa… Sääli, tosiaankin, sillä Mary on oikein sulonen tyttö!…
Huomattava on, että Grushnitski on niitä miehiä, jotka, puhuessaan naisesta, jonka tuskin tuntevat, nimittävät häntä Marykseni, Sofiakseni, jos hänellä on ollut onni heitä miellyttää.
Minä olin olevinani hyvin totinen ja vastasin
— Niin, ei hän ole ruma… Mutta ole varoillasi, Grushnitski! Wenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista rakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen rakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia, jotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee ikävä kaksi minuuttia perättäin — niin olet auttamatta hukassa: sinun vaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa häntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa vähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä mielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen siitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei hän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen ensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi virnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin naimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa luulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on sinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli sotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki innokas ja jalo sydän…
Grushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Minä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi, hän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä hän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä tehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää epäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?… pienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu Maryn nimi ja viereen — se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan lasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä tunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen — ja silloinpa vasta minä alan nauttia!
* * * * *
Minä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut enään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita kiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu, savusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni käärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin takertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä kuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten; minun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi poskessa, josta tohtori oli minulle kertonut… Mitä hän täällä tekee? Ja hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi olen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi poskessa! — Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin viileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä, mustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu peitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen haaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.
— Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.
— Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.
Minä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten unohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän katsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti luottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.
— Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.
— Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!
— Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?…
— Minä olen naimisissa!… sanoi hän.
— Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä kaikki…
Hän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.
— Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.
— Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.
— Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä pelkäät… Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat syvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.
— Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua kiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen toisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä… Hänen äänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä rinnalleni.
"Kentiesi", arvelin minä, "sinä juuri siitä syystä minua rakastat; ilot unhottuvat, mutta surut ei koskaan…"
Minä syleilin häntä kovasti, ja siten me olimme kauan aikaa. Vihdoin lähenivät huulemme toinen toisiaan ja yhtyivät kuumaksi, huimaavaksi suudelmaksi; hänen kätensä olivat kylmät, kuin jää, hänen päätänsä kuumotti. Siinä alkoi meidän kesken yksi niitä puheita, joilla paperilla ei ole niitäkään ajatusta, joita ei voi kertoa, eikä muistaa: äänien merkitys korvaa ja täydentää sanojen merkityksen, niinkuin italialaisessa operassa.
Hän ei ensinkään tahdo, että minä tutustuisin hänen miehensä, sen ontuvan vanhuksen, kanssa, jonka vilahukselta näin bulevaardilla; naimiseen tämän kanssa hän on mennyt poikansa tähden: ukko on rikas ja potee säilöstäjää. Minä en ole sallinut itselleni mitäkään pilkantekoa hänestä, sillä Veera kunnioittaa häntä kuin isää. Miehenään hän hänet pettää… Kummallinen kapine se on ihmissydän ylipäänsä, ja naisen erittäinkin!
Veeran mies, Simo Wasiljevitsh G—-v, on etäistä sukua ruhtinatar Liigovskajalle. He asuvat vierekkäin. Veera käy usein ruhtinattaren luona: minä annoin hänelle sanani tutustuakseni Liigovskien kanssa ja armastellakseni neitiä, hänestä huomiota kääntääkseni. Sillä tavoin eivät suunnitelmani vähääkään häiriytyneet, ja minun tulee hauska…
Hauska!… Johan minä olen kulkenut sen totisen elämän aikakauden ohi, jolloin vain onnea etsitään, jolloin sydän tuntee välttämättömäksi kovasti ja kiihkeästi rakastaa jotakuta; nyt minä vain tahdon tulla rakastetuksi, ja olla ainoastaan harvojen rakastama; minusta näyttää, kuin olisi minulle kylliksi yhdestä kestävästä alttiudesta: se on sydämen kurjaa tottumusta!…
Yksi seikka minua aina kummastuttaa: minä en ole koskaan joutunut lemmityn naisen orjaksi, päin vastoin olen aina saanut voittamattoman vallan hänen tahdostaan ja sydämestään, laisinkaan sitä harrastamatta. Mikä siihen on syynä? sekö, ett'en ole koskaan mitäkään arvossa pitänyt ja että he joka hetki ovat pelänneet päästää minua käsistään? vai onko se lujan elimistön maneetillinen vaikutustani, pelkästään, en ole sattunut kohtaamaan ynseäluontoista naista?
Tunnustaa täytyy, ett'en tosiaankaan rakasta naisia, joilla on luonteen lujuutta; se ei ole heihin kuuluvata!…
Nyt, vainen, muistankin: kerran, yhden ainoan kerran rakastin naista, jonka lujaa mieltä en voinut voittaa… Me erosimme vihollisina — mutta, kentiesi, jos olisin tavannut hänet viittä vuotta myöhemmin, olisimme toisin eronneet…
Veera on sairas, hyvin sairas, vaikk'ei hän sitä tunnusta; pelkään, että hänellä on keuhkotauti, tahi se, joka kutsutaan fièvre lente — tauti joka ei laisinkaan ole venäläinen ja jolla ei ole nimitystäkään venäjäksi.
Ukkonen tapasi meidät onkalossa ja pidätti hyvän puolen tuntia. Veera ei vaatinut minua uskollisuutta vannomaan, eikä kysellytkään, olinko rakastanut muita siitä, kuin erosimme… Hän luotti minuun jälleen entisellä huolettomuudella — ja minäkään en tahdo pettää häntä; hän onkin ainoa nainen maailmassa, jota minun on ollut mahdoton pettää. Minä tiedän, että piakkoin taas eroamme, ja, kukaties, iäksi: molemmat menemme eri teitä hautaan; mutta hänen muistonsa on pysyvä loukkautumattomana sielussani; minä olen tätä hänelle aina toistamistani toistanut, ja hän minua uskookin, vaikka sanoo päinvastoin.
Me erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen hattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi sydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä tunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen palata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen lahja — muistiksi?… Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä pojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet ovat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat ja veri kiehuu…
Kotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle. Minä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa erämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion katseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä piirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät, olipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus hyvänsä aatosta — kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi sielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta, jota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon valaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta toiselle lankeavan virran tohinaa.
Luulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka, kopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja suuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden teolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa ratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet kabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee, olen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei ole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt- eikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman ruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla tarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään voi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani Kaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista: yhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin maata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta eivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi illalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli uupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen uudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat en piquenique. Tie käydä luikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa juosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat portaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet. Yhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella balkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi tieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä amasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan sekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.
Naiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän hyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti, oli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari pistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa. Korkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen lehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe sentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti neidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:
— Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.
— Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa, missä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun ylenkatseella, kun taas täällä — täällä tämä paksu viittakaan ei estänyt minua teidän kanssanne tutustumasta…
— Päin vastoin… sanoi neiti punastuen.
Grushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:
— Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja pikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi laittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen…
Samassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja ajoin esiin pensaan takaa…
— Mon Dieu, un circassien!… kiljahti neiti kauhistuneena.
Poistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan kumartaen:
— Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre cavalier…
Hän joutui hämille — mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko siitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni, jos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun tyytymättömän katseen.
Myöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin lehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain välkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet, Mashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä nousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden huudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan. Aika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten rattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.
Minä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta vuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa… mutta kenen kanssa?… "Mitähän nyt Veera tekee?" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä hetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.
Äkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia… Grushnitski varmaankin… On kun onkin hän!
— Mistä nyt?
— Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti… Mary se vasta laulaa!…
— Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä sinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun…
— Kentiesi. Minä siitä viis'!… sanoi hän hajamielisesti.
— Ei muuta, minä vain sanon…
— Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti sen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi, että sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat, ett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on julkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.
— Hän ei erehdy… Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?
— Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta…
— "Kas, kas!" arvelin minä: "hänellä on, näköään, jo toiveita".
— Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun on nyt hankala tutustua heidän kanssaan — sääli kyllä! se on mitä miellyttävimpiä perheitä, joita tunnen…
Minä hymyilin sisällisesti.
— Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja nousin lähteäkseni.
— Myönnäthän toki katuvasi?…
— Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana ruhtinattaren luo…
— Se sitten nähdään…
— Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään…
— Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella…
— Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi pitkäksi… Hyvästi!
— Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään… Kuule, mennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan… minä tarvitsen tänään kovaa kiihtymistä…
— Onnea häviöön…
Minä menin kotia.
21 p. Toukokuuta.
Lähes viikko on kulunut, enkä vieläkään ole tutustunut Liigovskien kanssa. Odotan sopivaa tilaisuutta. Grushnitski seuraa, kuin varjo, neitiä kaikkialla; heidän puheensa ovat loppumattomia; milloinkas hän neitiä kyllästyttää?… Äiti tätä ei ota huomatakseen, koska muka Grushnitskista ei ole sulhaseksi. Kas sepä äitien logiikkaa! Olen havainnut pari kolme hempeätä katsetta — siitä on tehtävä loppu.
Eilen ilmestyi Veera ensi kerran kaivolle… Sen kovemmin, kuin tapasimme toisemme onkalossa, ei hän ole käynyt talosta ulkona. Me upotimme samalla kertaa lasimme veteen ja, kumartuessaan, sanoi hän minulle korvaan:
— Etkös tahdo tutustua Liigovskien kanssa?… Siellä vain voimme me nähdä toisemme…
Nuhde!… tämä käy ikäväksi! Mutta olenhan minä sen ansainnut…
Onneksi: huomenna on tanssijaiset kirjoituslistalla ravintolan salissa, ja minä menen masurkkaa tanssimaan ruhtinatar Maryn kanssa.
29 p. Toukokuuta.
Ravintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän kaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet naiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän vaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi ylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille saat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit. Ikkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten ja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti tämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin aurinko…
Tanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne alkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.
Minä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset höyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja kolea, kirjava ihonsa — mustataftisten mushshien onnellisia päiviä. Suuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän puheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:
— Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan. survaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä kääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan… C'est impayable… Ja mistä sitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin…
— Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen huoneesen.
Minä astuin heti neiti Maryn luo ja kutsuin hänet valssaamaan, käyttäen täkäläisten tapojen vapautta, jotka sallivat tanssia tuntemattoman kanssa.
Hän voi tuskin pidättää itseään hymyilemästä ja olla näyttämättä riemuaan; mutta, yhtä kaikki onnistui hänen jotenkin pian ottaa aivan välinpitämätön, jopa ankara muoto. Huolimattomasti laski hän kätensä olalleni, kallisti hiukan päätään — ja sitten sitä mentiin. Hekumallisempia ja nuorteampia vyötäisiä en ole ikäpäivinä nähnyt! Hänen raitis huokumisensa koski kasvoihini; kihara, joka valssin ryöpyessä oli siskoistaan irtautunut, lipueli toisinaan hehkuvalla poskellani… Minä tein kolme piiriä (hän valssaa ihmeen hyvin). Hän hengästyi, hänen silmänsä himmentyivät, tuskin voivat puoli-avonaiset huulensa kuiskata välttämättömän: merci, monsieur.
Muutamain minuuttien äänettömyyden perästä sanoin minä hänelle, ollen mitä nöyrimmän näköisenä:
— Olen kuullut, että minua, vaikka olen teille perin tuntematon, on jo kohdannut onnettomuus ansaita teidän epäsuosionne… että te olette pitäneet minua röyhkeänä… Lieneeköhän se oikein totta?
— Tahtoisitteko nyt sitten vahvistaa tämän luuloni? vastasi hän pilkallisella irmalla, joka, muutoin, hyvin sopii hänen muuttelehtaville kasvoilleen.
— Jos minussa on ollut röyhkeyttä teitä jossakin solvaisemaan, niin suvaitkaahan minulle vielä suurempi röyhkeys: pyytämään teiltä anteeksi… Ja, todellakin, tekisi minun hyvin mieleni näyttää teille toteen erehtyneenne siitä, mitä minuun tulee…
— Se on teille hyvin vaikea…
— Miksikä niin?
— Siksi, ett'ette te käy meillä, ja nämä tanssijaiset eivät, luultavasti, tule usein uudistumaan.
"Se merkitsee", arvelin minä, "että heidän ovensa ovat minulta iäksi suljetut".
— Kuulkaapas, neiti, sanoin minä hiukan harmissani, — katuvaa rikollista ei pidä koskaan hylätä; epätoivosta voi hän ruveta kahta rikollisemmaksi…ja silloin…
Ympärillämme olevien nauru ja kuiske pakotti minua kääntymään ja lopettamaan fraasini. Muutaman askelen päässä minusta seisoi joukko miehiä, ja heidän keskellänsä rakuuna-katteini, joka oli julistanut vihamielisiä hankkeita armasta neitiä vastaan; hän näytti olevan erittäin tyytyväinen, hykersi käsiään, nauroi ja iski silmää tovereille… Yht'äkkiä läksi heidän joukostaan pitkäviiksinen ja punanaamanen herra hännystakissa, suunnaten neitiä kohden horjuvat askelensa: hän oli, näet, juovuksissa. Tultuaan hämmästyneen neidin eteen, pani hän kätensä selän taakse, loi häneen sumean harmaat silmänsä ja lausui käheällä diskantilla:
— Permettez… noh, ja vielä mitä!… suoraan sanoen; minä angasheeraan teidät masurkkaan…
— Mitä te haluatte? sanoi neiti vapisevalla äänellä, heittäen ympärilleen rukoilevan katseen. Voi toki! kaukana oli hänen äitinsä, eikä lähellä ollut yhtäkään hänen tuttavia kavaljeeriaan; eräs ajutantti taisi nähdä kaikki, mutta hän piiloutui väen joukkoon päästäksensä pois juttuun joutumatta.
Mitä siis? sanoi juopunut herra, iskettyään silmää rakuuna-katteinille, joka rohkaisi häntä viittauksillaan: — vai ettekö suvaitse? — Vaan minullapa taas on kunnia angasheerata teitä pour mazure… Luulette, ehkä, minun olevan juovuksissa? Se ei tee niin mitään!… paljoa paremmin se käypi vain, saatan teitä vakuuttaa…
Minä näin, että neiti oli langeta tainnuksiin pelosta ja harmista.
Minä menin juopuneen herran luo, tartuin jotenkin kovasti hänen käteensä ja, katsottuani terävästi hänen silmiinsä, pyysin poistumaan — sillä, lisäsin minä, neiti lupasi jo kauan sitten tanssia masurkkaa minun kanssani.
— No, mitäs sille voin?… toisen kerran sitten! sanoi hän naurahtaen ja vetäytyi häväistyjen toveriensa luo, jotka veivät hänet toiseen huoneesen.
Palkinnoksi sain syvän, lumoavan katseen.
Neiti meni äitinsä luo ja kertoi hänelle kaikki: tämä haki minut muiden joukosta ja kiitti. Hän sanoi minulle tunteneensa äitini ja olleensa hyvä ystävä puolelle tusinalle tätiäni.
— En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet, jatkoi hän; — mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä! te vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että vierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne… Eikö niin?
Minä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla tällaisia tilaisuuksia varten.
Fransääsit kestivät kauhean kauan.
Vihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.
Minä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä käytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen tekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa; piloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman mitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa välistä syviä… Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että hän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui hiukan.
— Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun sametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.
— Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: — sillä teitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään siihen katoavani.
— Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.
— Kaikki! todellako kaikki?
Hän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin, punastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!
— Myöskin ystäväni Grushnitski?
— Vai on hän ystävänne? sanoi hän, näyttäen hiukan epäilevältä.
— On.
— Hän tietysti ei kuulu ikävien luokkaan…
— Vaan onnettomien luokkaan, sanoin minä nauraen.
— Tietysti! Vai teitä naurattaa? Tahtoisin, että te olisitte hänen sijassaan…
— Noh, mikä sitten? Olenhan minäkin ennen ollut junkkarina ja, toden totta, se olikin elämäni parahin aika.
— Onkos hän junkkari? sanoi hän nopeasti ja sitten lisäsi: ja minä luulin…
— Mitä te luulitte?…
— En mitään!… Kuka tuo nainen tuolla?
Nyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.
Sitten loppui masurkka, ja me erosimme — näkemään asti. Naiset lähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.
— Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet neidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.
— Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet pyörtymästä tanssijaisissa…
— Miten se kävi? kertokaa.
— En; arvatkaahan — te, joka arvaatte kaikki maailmassa!
30 p. Toukokuuta.
Kello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla. Grushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu loisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi traagillisella äänellä:
— Minä kiitän sinua, Petshoorin… Ymmärräthän minua?…
— En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä en omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.
— Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?… Mary on minulle kaikki kertonut…
— Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?
— Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: — ole niin hyvä, äläkä tee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani… Näethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti…ja minä luulen, minä toivon, että hän kanssa minua rakastaa… Minulla on sinulle pyyntö: tulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin kaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan naiset paremmin kuin minä… Naiset! naiset! kuka heitä käsittää? Heidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa lupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois… Välistä he paikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme, välistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia… Niinpä neiti Marykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan, tänään ne ovat sumeat ja kylmät…
— Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.
— Kaikessa sinä näet pahan puolen… materialisti! lisäsi hän ylenkatseella. — Mutta, puhukaamme muista asioista, — ja huonosta kalambuurista kävi hän iloiseksi.
Yhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.
Kulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme toinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui hän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle, kuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen. Minä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta kertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan hän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että raukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään. Grushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.
Teen juotua menimme kaikki saliin.
— Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen ohitsensa.
Hän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä olen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni. Ruhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä laulamaan jotakin — minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä, menin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin meille molemmille hyvin tärkeätä… Sepä olikin — joutavaa!…
Sillä välin harmitti neitiä välinpitämättömyyteni, jonka arvasin eräästä vihaisesta, säkenöivästä katseesta… Oi! minä ymmärrän ihmeen hyvin tuota mykkää, vaan lausehikasta, lyhyttä, vaan pontevaa puhetta!…
Hän rupesi laulamaan; äänensä ei ole ruma, vaan hän laulaa huonosti… muutoin, en minä kuunnellutkaan. Grushnitski taas, nojaten kyynärpäillään pianoon, oikein hautoi häntä silmillään ja tuon tuostakin sanoi puolikovaan: charmant! délicieux!
— Kuulehan, sanoi Veera minulle: — minä en tahdo, että sinä tutustuisit mieheni kanssa, vaan sinun täytyy pyrkiä välttämättä ruhtinattaren suosioon; sinulle se on helppoa, sillä sinä voit kaikki, mitä tahdot. Täällä vain tulemme me näkemään toisemme…
— Vain?…
Hän punastui ja jatkoi: — sinä tiedät, että minä olen orjasi; en koskaan ole osannut sinua vastustaa… ja siitä minua rangaistaan, sillä sinä lakkaat minua rakastamasta! Ainakin tahdon minä säilyttää mainettani… en itseäni varten — sen sinä tiedät varsin hyvin!… Oi! minä pyydän sinua: älä kiusaa, niinkuin ennen, minua tyhjillä epäilyillä ja teeskennellyllä kylmyydellä; minä, ehkä, kohta kuolen, sillä tunnen päivä päivältä heikontuvani… ja, tästä huolimatta, en voi ajatella tulevaa elämätäni, minä ajattelen ainoastaan sinusta… Te, miehet, ette ymmärrä katseen nautintoa, käden puserrusta… vaan minä, minä sen vannon sinulle, minä, ääntäsi kuunnellessani, tunnen sellaista syvää, kummallista autuutta, ett'eivät kuumimmat suutelot voi korvata sitä.
Sillä välin herkesi ruhtinatar Mary laulamasta. Ylistysten hyminää sateli hänelle satelemistaan: minä menin hänen luokseen muiden perästä ja sanoin jotakin hänen äänestään hyvin huolimattomasti.
Hän nyrpisti suutaan, ulotti ala-huulensa ja kävi istumaan hyvin pilkallisen näköisenä.
— Minä olen tästä varsin mielissäni, sanoi hän, semminkin kuin te ette laisinkaan minua kuunnelleet; mutta te, kentiesi, ette rakastakaan musiikkia?…
— Päin vastoin… päivällisen jälkeen erittäinkin.
— Grushnitski on oikeassa; hän sanoo teillä olevan mitä proosallisimman aistin… ja minä huomaan, että te rakastatte musiikkia gastronoomilliselta kannalta.
— Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla on sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja ruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia lääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin, liiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi liian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä suremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava, liiallinen ilo taas sopimaton…
Hän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin viereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti näkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja menestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan, sillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata hänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin kuvastiihen hänen levottomassa katseessaan…
Mutta minäpä sen kyllä arvaan, armas neiti. Varokaapa vain! Te tahdotte maksaa minulle samalla mitalla, itserakkauttani haavoittamalla — siitä ei lähde mitään! ja jos te tahdotte julistaa minua vastaan sotaa, niin silloinpa en minä annakaan armoa.
Illan kuluessa koetin minä muutamia kertoja vaseti sekaantua heidän puheesensa, mutta hän vastasi minun sanoihini jotenkin kuivasti, ja minä poistuin heistä vihdoin teeskennellysti hymyillen. Neiti riemuitsi; Grushnitski myös. Riemuitkaa, ystäväni, joutukaa… ette te kauan riemuitse!… Kummallista! minulla on aavistusvoima… Tutustuttuani naisen kanssa olen aina erehtymättä arvannut, tuleeko hän minua rakastamaan vai ei…
Lopun iltaa vietin minä Veeran rinnalla ja puhelin kylläkseni entisistä ajoista… Miksi hän minua niin rakastaa — en todellakaan tiedä, semminkin kun hän on ainoa nainen, joka täydellisesti on käsittänyt minut kaikkine pienine heikkouksineni, pahoine himoineni… Onko todellakin pahe niin viehättävä?…
Minä läksin yhdessä pois Grushnitskin kanssa: kadulla otti hän minua käden alta ja sanoi, kauan aikaa ääneti oltuaan:
— Noh, mitäs sanot?
"Sinä olet hölmö!" olin hänelle vastata, vaan pidättiin ja nyykäytin ainoastaan olkapäitäni.
6 p. Kesäkuuta.
Kaikkina päivinä en ole kertaakaan poikennut järjestelmästäni. Neitiä alkaa puheeni miellyttää; minä olen kertonut hänelle muutamia kummallisia tapauksia elämästäni, ja hän alkaa pitää minua harvinaisena ihmisenä. Minä nauran kaikelle maailmassa, etenkin tunteille, ja tämä rupeaa häntä pelottamaan. Minun kuulteni ei hän koskaan puutu Grushnitskin kanssa sentimenttaalisiin väitöksiin, ja monta kertaa on hän jo vastannut tämän esiytymisiin pilkallisella hymyllä; mutta joka kerta kuin Grushnitski häntä lähestyy, tekeydyn minä hyvin nöyrän näköiseksi ja jätän heidät kahden kesken; ensi kerralla oli se neidille mieleen; toisella kertaa vihastui hän minuun; kolmannella — Grushnitskiin.
— Teillä on hyvin vähän itserakkautta! sanoi hän minulle eilen. — Miksi luulette te minulla olevan hauskempi Grushnitskin kanssa?
Minä vastasin uhraavani tuttavani onnelle oman hauskuuteni…
— Ja minun hauskuuteni, liitti hän.
Minä katsoin häneen terävästi ja rupesin hyvin totiseksi. Koko päivänä en sitten puhellut hänen kanssaan sanaakaan… Iltasella oli hän miettiväinen; tänä aamuna kaivolla vieläkin enemmän. Kun minä astuin hänen luokseen, kuunteli hän hajamielisesti Grushnitskia, joka näkyi olevan haltioissaan luonnosta, mutta heti minut hoksattuaan, purskahti hän nauramaan (varsin ajattomasti), eikä ollut minua huomaavinaan. Minä poistuin kauemmaksi ja aloin salaa häntä tarkastaa; hän kääntyi pois puhumakumppalistaan ja haukotti pari kertaa. Varma on, että Grushnitski on häntä kyllästyttänyt. — Kahteen päivään vielä en ai'o puhella hänen kanssansa.
13 p. Kesäkuuta.
Usein olen itseltäni kysellyt, miksikä niin itsepäisesti tavoittelen nuoren tytön rakkautta, jota: en tahdo vietellä, enkä koskaan nai? Mitä tästä; naisellisesta virnailemisesta lähtee? Veera rakastaa minua enemmän, kuin ruhtinatar Mary koskaan tulee rakastamaan; jospa hän näyttäisi voittamattomalta kaunottarelta, niin, kukaties, viehättyisin yrityksen vaikeudesta.
Mutta ei niin hiukkaistakaan! Niinmuodoin, tämä ei ole sitä levotonta rakkauden tarvista, joka vaivaa nuoruuden ensi vuosina ja heittelee naisesta toiseen, kunnes löytyy sellainen, joka ei voi meitä kärsiä; tästä alkaa sitten pysyväisyys — todellinen, ääretön lemmen into, mitä matemaatillisesti voi kuvata viivaksi, joka pisteestä lankeaa avaruuteen, ja tämän äärettömyyden salaisuus löytyy mahdollisuudessa päästä tarkoitukseensa, toisin sanoen päähän.
Mistä syystä minä sitten puuhailen? — Kateudesta Grushnitskia kohtaanko? Polonen! hän ei sitä ollenkaan ansaitse. Tahi tämä on seuraus tuosta ilkeästä, voittamattomasta tunteesta, joka saapi meidät hävittämään lähimäisemme suloiset erehdykset, voidaksemme ainoastaan mieliksemme vastata hänelle, kun hän toivottomana kysyy, mitä hänen on uskominen.
— Ystäväni, minun laitani oli aivan sama, ja näethän, että minä yhtä kaikki syön, juon ja makaan rauhassa ja toivon myöskin voivani kuolla itkemättä ja parkumatta.
Mutta onhan se ääretön nautinto omistaa nuori, tuskin puhjennut sielu! Se on kuin kukka, jonka hienoin tuoksu haihtuu tervehtiessään auringon ensimäistä sädettä; se on poimittava tällä hetkellä ja, kylläksi haisteltua, viskattava tielle; ehkä sen joku korjaa! Minä tunnen itsessäni tuon kyllästymättömän persouden, joka nielee kaikki, mitä tielle sattuu; muiden kärsimyksiä ja iloja pidän minä itseeni katsoen ravintona, joka kannattaa sieluni voimia. Itse en minä enään kykene hulluttelemaan intohimon vaikutuksesta; olosuhteet ovat sortaneet minulta kunnianhimon, mutta se on ilmestynyt toisessa muodossa: sillä kunnianhimo ei ole muuta kuin vallanhimo, ja suurin iloni on alistaa tahtoni alle kaikki, mitä minua ympäröi. Herättää itseään kohtaan rakkauden, alttiuden ja pelon tunnetta — eikö se ole vallan ensi merkki ja suurin riemu? Olla syynä jonkun vaivoihin ja iloihin, omaamatta siihen niitäkään, varsinaista oikeutta — eikö se ole ylpeytemme kaikkein suloisin ravinto? Ja mikäs onni on? Se on kyllästynyt ylpeys. Jospa pitäisin itseäni parempana, voimallisempana kaikkia muita maailmassa, niin minä olisin onnellinen; jos kaikki minua rakastaisivat, niin löytyisi minussa äärettömiä rakkauden lähteitä. Pahe synnyttää paheen ja ensimäinen kärsimys antaa ymmärteen hauskuudesta vaivata toista. Paheen aate ei voi johtua ihmisen mieleen ilman, ett'ei hän sitä tahtoisi sovittaa todellisuuteen. Aatteet ovat elimellisiä olentoja, sanoi muuan; niiden syntyminen antaa jo niille muodon, ja tämä muoto on toiminta; se, jonka päässä on syntynyt enemmän aatteita, toimii enemmän kuin muut. Tästä täytyy virka-pöytään kiinni naulatun neron joko kuolla tahi käydä hulluksi, samoin kuin lujaruumiinen, käytöksessään maltillinen mies liiasta istumisesta kuolee halpaukseen.
Intohimot eivät ole muuta, kuin aatteita, jotka vasta alkavat kehkeytyä; ne kuuluvat sydämen nuoruuden iälle, ja hullu se on, joka koko elinaikansa luulee niistä hyökyvänsä: monet tyynet joet alkavat kohisevina koskina, vaan ei yksikään mereen asti kuohu ja pauhaa. Mutta tämä tyyneys on usein suuren, vaikka salatun voiman merkki; tunteiden ja aatosten täyteys ja syvyys ei koskaan salli hurjia puuskia; kärsiessään ja nauttiessaan tekee sielu itselleen kaikesta ankaran tilin ja vakuuttaa itseään niin täytyvän olla; se tietää kuivuvansa alituisesta auringon helteestä, joll'ei raju-ilmaa ole, se tunkeutuu omaan elämäänsä — hyväilee ja rankaisee itseään, kuni lempilastaan. Ainoastaan tässä itsetajunnan korkeimmassa tilassa voi ihminen arvostella Jumalan oikeuden pitäväisyyttä.
Lukiessani tätä sivua, huomaan kauas poikenneeni aineestani… Mutta mikäs hätä?… Itseäni vartenhan minä näitä muistelmia kirjoittelen ja, niinmuodoin, on kaikki, mitä niihin mättelenkin, aikaa myöten oleva minulle kallisarvoisena muistona.
* * * * *
Grushnitski tuli luokseni ja heittäytyi kaulaani. Hän on ylennetty upsieriksi. Me joimme shampanjaa. Kohta hänen jäljestään tuli tohtori Werner.
— Minä en teitä onnittele, sanoi hän Grushnitskille.
— Miksi ette?
— Siksi, että sotamiehen viitta sopii teille hyvin, ja myöntänette itse, ett'ei täällä, kylpylähteillä, ommeltu jalkaväkeläisen puku lisää teihin niitäkään viehättävää… Te, nähkäätte, olette tähän asti olleet poikkeuksena, mutta nyt kuulutte yleiseen sääntöön.
— Selittäkää, tohtori, mitä selitätte! mutta minua te ette estä iloitsemasta. Hän ei tiedä, kuiskutti Grushnitski minulle korvaan, kuinka paljon toiveita nämä olkaimet ovat minulle lisänneet… Oi… olkaimet, olkaimet! tähtösenne ovat opastustähtiä… Ei! nyt minä olen oikein onnellinen.
— Lähdetkö sinä meidän kanssamme kävelemään vajoamalle? kysyin minä häneltä.
— Minä? Mistään hinnasta minä en näyttäydy neidille, ennen kuin pukuni on valmis.
— Tahdotko, että ilmoitan hänelle ilosi?
— En, minä pyydän sinua olemaan vaiti… sillä minä tahdon häntä kummastuttaa…
— Sanohan minulle sentään, kuinka sinun asiasi hänen kanssaan käyvät?
Hän joutui hämille ja mietistyi: hän tahtoi kerskata ja valehdella — vaan se kävi hänen tunnolleen, ja samalla häntä kanssa hävetti tunnustaa totuutta.
— Luuletkos, että hän sinua rakastaa?…
— Josko rakastaa? Herran tähden, Petshoorin, mitä käsitteitä sinulla on! voiko sitä nyt niin kohta…? Ja jospa hän vielä rakastaakin, niin kunnon nainen ei sitä toki sano…
— Hyvä! Siis, sinun mielestäsi, luultavasti kunnon mies ei myöskään saa puhua mitään lemmestään?…
— Voi, hyvä veli! Missä asiassa mitenkin menetellään; paljo on, jota ei puhuta, mutta joka arvataan…
— Se on totta, se… Mutta rakkaus, jonka voi nähdä silmistä, ei velvoita naista mihinkään, kun taas sanat… Ole varoillasi, Grushnitski, hän sinua pettää…
— Hän?… vastasi Grushnitski, katsoen ylös taivasta kohti, ja myhähtäen itseensä tyytyväisenä: minun tulee surku sinua, Petshoorin!…
Hän meni pois.
Illalla lähti iso seura jalkasin vajoamalle.
Täkäläisten oppineiden mielestä ei tämä vajoama ole muuta, kuin sammunut tulivuoren aukko; se on virstan matkaa kaupungista Mashukin rinteessä. Sinne käy kapea polku pensaiden ja kallioiden välitse; kiivetessämme vuorta ylös, tarjosin käteni neidille, ja hän ei sitä heittänyt koko kävelyn aikana.
Haastelumme alkoi panettelemisella: minä kävin tarkastelemaan meidän läsnä- ja poissa-olevia tuttujamme; ensin kuvasin heidän naurettavia, sitten rumia puoliansa. Sappeni rupesi kiehumaan, jylinä alotin kurillani ja lopetin oikealla häijyydellä. Alussa tämä häntä huvitti, vaan sitten säikytti.
Te olette vaarallinen mies! sanoi hän minulle: minä tahtoisin ennen joutua murhaajan puukon alle, kuin teidän kielellenne… Toden perästä pyydän minä teitä, että, kun teidän juolahtaa mieleenne puhua minusta pahaa, ottaisitte puukon ja tappaisitte minut — luullakseni, se ei käy teille kovin vaikeaksi.
— Olenkos minä sitten murhaajan näköinen?
— Te olette pahempikin…
Minä jäin kotvaksi miettimään ja sanoin sitten hyvin liikutetun näköisenä:
— Niin, kohtaloni on ollut semmoinen aina lapsuudestani saakka! kaikki näkivät kasvoissani vain huonojen ominaisuuksien merkkejä, joita minulla ei ollut; mutta kun niitä luultiin löytyvän, niin ne syntyivätkin. Minä olin siivo, vaan minua sanottiin kavalaksi, ja minä kävin salamieliseksi. Minä tiesin selvään, mikä on hyvä ja paha — ei kukaan minua hyvänä pitänyt, kaikki vain loukkasivat siitä minuun syntyi salaviha; minä olin juro — muut lapset olivat iloisia ja puheliaita; minä luulin olevani heitä ylempänä, vaan pantiin alemmaksi heitä, ja tästä muutuin kateelliseksi. Minä olisin voinut rakastaa koko maailmaa — mutta ei kukaan minua ymmärtänyt; ja minä opin vihaamaan. Ilon kukkia vailla kului nuoruuteni taistelussa itseni ja maailman kanssa; paraimmat tunteeni salasin, peläten ivaa, sydämeni syvimmässä pohjassa, ja sinne ne kuolivat. Minä puhuin totta, mutta kun ei minua uskottu, niin minä rupesin valehtelemaan; opittuani hyvin tuntemaan maailman ja seura-elämän temput, tuli minusta taitaja elämän tieteessä, ja minä näin, kuinka muut taidotta olivat onnellisia, ilmaiseksi käyttäen niitä etuja, joita minä niin väsymättömästi olin tavoitellut. Ja silloin heräsi minun povessani epätoivo — ei se epätoivo, jonka parantaa pistoolin putki, vaan kylmä, tarmoton epätoivo, joka käy armauden ja ystävällisen hymyn verhossa. Minusta tuli siveellinen raajarikko. Sieluni oli toista puoliskoansa vailla; se oli kuivettunut, haihtunut, kuollut; minä leikkasin sen ja heitin pois. Toinen taas käydä eleli jokaisen palvelukseksi, vaan tätä ei kukaan huomannut, sillä ei kukaan tietänyt, että sen hukkunutta puoliskoa löytyikään. Mutta tepä nyt herätitte minuun muiston siitä, ja minä olen teille lukenut sen hautakirjoituksen. Monet pitävät yleensä hautakirjoituksia naurettavina, vaan minä — en; etenkin kun muistan sen, mitä niiden alla lepää. Muutoin, enpä minä pyydäkään teitä puoltamaan mielipidettäni, ja jos esiytymiseni teistä näyttää naurettavalta — niin naurakaa vain, olkaa hyvä; sanon teille edeltäkäsin, ett'ei se minua vähääkään sureta.
Silloin katsoin minä hänen silmiinsä: niistä vieri kyyneliä; hänen kätensä, nojaten minun käteeni, vapisi; posket hehkuivat; hänen oli sääli minua! Sääliväisyys, — tunne, joka niin helposti voittaa kaikki naiset, iski kyntensä hänen kokemattomaan sydämeensä. Koko kävelyn aikana oli hän hajamielinen, eikä virnaillut kenenkään kanssa — ja se on suuri merkki!
Me tulimme vajoamalle; muut naiset heittivät kavaljeerinsa, vaan hän ei jättänyt minun kättäni. Täkäläisten dandy'en sukkeluudet eivät häntä naurattaneet, eikä jyrkkä äyräskään, jolla hän seisoi, pelottanut häntä, kun taas muut neidit kirkuivat ja peittivät silmänsä.
Palausmatkalla en uudistanut surullista puhettamme; tyhjiin kysymyksiini ja pilaani vastasi hän lyhyesti ja hajamielisesti.
— Oletteko te rakastaneet? kysyin häneltä vihdoin.
Hän katsoi terävästi minuun, pudisti päätään ja vaipui taas ajatuksiinsa; selvä oli, että hänen teki mieli sanoa jotakin, vaan hän ei tietänyt, mistä alkaa; hänen povensa aaltoeli… Minkäs sille saat! musliinihiha on heikko suoja, ja sähkökipene lensi kädestäni hänen käteensä; siten alkavat melkein kaikki intohimot, ja me petymme usein luullessamme naisen meitä rakastavan ruumillisten tahi siveellisten ansioittemme vuoksi; ne, tietysti, valmistavat ja laativat hänen sydämensä vastaan ottamaan pyhää tulta; mutta ensimäinen kosketus se kuitenkin asian ratkaisee.
— Enkös minä tosiaan ole ollut hyvin ystävällinen tänään? sanoi neiti minulle teeskennellysti hymyillen, palattuamme kävelymatkalta.
Me erosimme.
Hän ei ollut tyytyväinen itseensä, vaan soimasi itseään kylmyydestä… Oi, tämä on ensimäinen, pääriemu!
Huomenna hän tahtoo minua palkita. Minä jo osaan kaiken tämän ulkoa — ja sepä se onkin ikävää.
12 p. Kesäkuuta.
Tänään minä näin Veeran. Hän kiusasi minua mustasukkaisuudellaan. Ruhtinatar Maryn mieleen näkyy johtuneen uskoa hänelle sydämensä salaisuudet. Tunnustaa täytyy, onnistunut vaali!
— Minä arvaan, minne päin asia kallistuu, puhui Veera minulle. Sano nyt ennen minulle suoraan, että häntä rakastat.
— Mutta joll'en rakastakaan?
— Mitäs siitä lähtee, että häntä vainoot, saatat levottomaksi ja kiihdytät hänen kuvitustaan!… Oi, minä sinut hyvin tunnen! Kuulehan! jos sinä tahdot, että minä sinua uskon, niin tule viikon kuluttua Kislovodskiin. Me muutamme sinne ylihuomenna. Ruhtinatar jääpi tänne kauemmaksi. Vuokraa asunto meidän viereen: me tulemme asumaan suuressa talossa likellä lähdettä, puolikerroksessa, alaalla ruhtinatar Liigovskaja, ja vieressä on saman isännän talo, joka ei vielä ole vuokrattu… Tuletko?…
Minä lupasin, ja lähetin samana päivänä sitä asuntoa vuokraamaan.
Kello kuusi tuli luokseni Grushnitski ja ilmoitti, että hänen pukunsa tulee huomenna valmiiksi, juuri tanssijaisiin.
— Nyt sitä vasta ai'on tanssia hänen kanssaan koko illan… Annas kun silloin puhun suuni puhtaaksi! lisäsi hän.
— Milloinkas ne ovat, tanssijaiset?
— Huomenna, kah! Etkös sitä nyt tiedä, että on suuri juhla, ja että täkäläinen virasto ne on ottanut toimekseen…
— Menkäämme bulevaardille…
— En mitenkään, tässä kurjassa viitassa… — Mitä, etkös siitä pidäkään enään?… Minä menin yksin ja, nähtyäni ruhtinatar Maryn, kutsuin hänet masurkkaan. Hän näytti olevan ihmeissään ja iloissaan siitä.
— Minä luulin, että te vain tanssitte pakosta, niinkuin viime kerralla, sanoi hän, hyvin suloisesti hymyillen…
Hän, näköään, ei huomaa ollenkaan Grushnitskin poissa-oloa.
— Huomenna te hyvin hauskasti kummastutte, sanoin minä hänelle.
— Mistä?…
Se on salaisuus… tanssijaisissa itsekin arvaatte.
Minä lopetin illan ruhtinattaren luona; vieraita ei ollut, paitsi Veeraa ja erästä hyvin hauskaa ukkoa. Minä olin hyvällä tuulella, improviseerasin monta tavatonta juttua; neiti istui vastassani ja kuunteli juorujani niin suurella, jännitetyllä, jopa hellällä huomiolla, että minun kävi mieleni pahaksi. Minne joutui hänen vilkkautensa, virnailemisensa, oikkunsa, julkeat kasvojensa murteet, ylenkatseellinen hymynsä, hajamielinen katseensa?…
Veera huomasi kaikki; hänen kivulloisilla kasvoillaan kuvautui syvä suru: hän istui ikkunan suojassa, vajonneena avaraan nojatuoliin… Minun kävi häntä sääli.
Silloin kerroin minä koko draamallisen historian hänen ja minun tuttavuudesta, meidän rakkaudestamme — tietysti peitellen kaikki keksimilläni nimillä.
Minä kuvasin niin vilkkaasti oman hellyyteni, levottomuuteni ja ihastukseni, ja esitin niin hyvässä valossa hänen menettelynsä ja luonteensa, että hänen vasten tahtoaankin täytyi antaa minulle anteeksi virnailemiseni ruhtinatar Maryn kanssa.
Hän nousi, kävi meidän luoksemme istumaan ja virkistyi… ja vasta kello kaksi yöllä muistimme, että lääkärit käskevät menemään levolle kello yksitoista.
13 p. Kesäkuuta.
Puolen tuntia ennen tanssijaisia ilmestyi luokseni Grushnitski jalkaväkeläis-pu'un täydessä loistossa. Kolmanteen nappiin oli kiinnitetyt bronssivitjat, joissa riippui suljettu lornjetti; suunnattoman suuret olkaimet olivat ylöspäin taivutetut, Aamorin siipein tapaisesti; hänen saappaansa narisivat; vasemmassa kädessä piteli hän ruskeita kiiltosormikkaita ja lakkia, oikealla pöyhitteli hän yhtä mittaa pieniin kiharoihin käherrettyä tukkaansa. Mielihyvä ja samalla joku itseluottamuksen puute kuvastiihen hänen kasvoillaan; hänen juhlallinen ulkomuotonsa ja pöyhkeä asentonsa olisivat saaneet minut purskahtamaan nauruun, jos se olisi ollut tarkoituksieni mukaista.
Hän heitti lakin ja sormikkaat pöydälle, alkoi silittää liepeitään ja korjaella itseään kuvastimen edessä; hirveän iso, musta huivi oli käärittynä äärettömän korkealle, mitä kankeimmalle irtonaiskaulurille, joka pitää könkötteli hänen leukaansa ja nousta törrötti yli tuuman takin alta esiin; hänestä se vielä oli vähäsen ja hän veti sitä korkeammalle, korviin asti; tästä vaikeasta työstä — sillä takin kaulus oli ahdas ja tukala — pinnisti veri ihan punasiksi hänen kasvonsa.
— Sanovat, että sinä olet näinä päivinä kauheasti hellitellyt minun ruhtinatartani? sanoi hän jotenkin huolimattomasti, minuun katsomatta.
— Johan nyt jotakin, kun hullut teetä joisi! vastasin minä hänelle, kertoen erään, menneen ajan varsin sukkelan hulivilin mielilausetta, josta Pushkin muinoin oli lauleskellut.
— Sanopas, käykö tämä puku hyvin minun päälleni?… Äh, kirottu juutalainen!… kuinka puristaa kainaloista!… Eikös sinulla ole hajuvesiä?
— Hyvänen aika, vielä sulle mitä? muutenkin jo haiset paljaalle ruusuvoiteelle.
— Vähät siitä, annahan tänne…
Puolen pulloa valeli hän kaulahuivilleen, nenäliinalleen ja hihoilleen.
— Ai'otko tanssia? kysyi hän.
— Enpä tiedä.
— Pelkään, että minun on alkaminen masurkka Maryn kanssa — enkä minä osaa melkein yhtäkään figuuria…
— Jokos sinä olet hänet kutsunut masurkkaan?
— En vielä…
— Varo vain, ett'et myöhästy…
— Tosiaankin! sanoi hän lyöden otsaansa. Hyvästi… Minä lähden odottamaan häntä portaiden luo. Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi pois.
Puolen tunnin perästä lähdin minäkin. Kadulla oli pimeää ja autiota; kokoushuoneen, elikkä, yhden tekevä, ravintolan ympärillä seisoa tungeksi kansaa; ikkunat olivat valaistut; iltatuuli kantoi korviini rykmentti-musiikin säveliä. Minä kävelin hiljakseen; minua ikävyytti… Onkohan todellakin, arvelin minä, ainoa tehtäväni maan päällä — kukistaa muiden toiveita? Niin kauan, kuin olen elänyt ja toiminut, olisi ihan kuin sallimus aina veisi minut muiden draamojen ratkaisuun, niin kuin ei ilman minutta kukaan voisi kuolla tahi joutua epätoivoon! Minä olen ollut viidennen näytöksen välttämätönnä henkilönä; vasten tahtoani olen näytellyt teloittajan tahi kavaltajan katalaa osaa. Mikä on tässä ollut salliman tarkoituksena?… Lieneeköhän se määrännyt minut porvarillis-trageedioiden ja perhe-romaanien tekijäksi — vai apu-toimittajaksiko kertomusten laatijalle, esimerkiksi "Lukukirjasto"-lehdelle?… Mistäpä sen tietää?… Vähänkös niitä on ihmisiä, jotka, elämään ruvetessaan, aikovat päättää sen niinkuin Aleksanteri Suuri, tahi Lordi Byron, eivätkä yhtä hyvin kuuna päivänä pääse nimineuvosta etemmäksi?…
Tultuani saliin, kätkeydyin miesten joukkoon ja aloin tehdä havaintojani. Grushnitski seisoi ruhtinatar Maryn vieressä ja puheli jotakin hyvin innokkaasti; tämä kuunteli häntä hajamielisesti ja, viuhka huulia vasten, katseli ympärilleen; hänen kasvoissaan kuvautui kärsimättömyys, hänen silmänsä etsivät jotakin; minä lähestyin hiljaa takaapäin, kuunnellakseni heidän haasteluaan.
— Te kiusaatte minua, neiti! puhui Grushnitski, te olette kauheasti muuttuneet siitä saakka, kuin en ole teitä nähnyt…
— Te olette myöskin muuttuneet, vastasi neiti, heittäen häneen pikaisen katseen, josta hän ei ymmärtänyt eroittaa salaista ivaa.
— Minä? Minäkö muuttunut?… Oi, en milloinkaan! Tiedättehän sen olevan mahdotonta! Se, joka teidät on nähnyt kerran, kantaa iäksi päiviksi muistissaan teidän jumalallisen kuvanne.
— Lopettakaa nyt jo…
— Miksikä te ette nyt tahdo kuulla sitä, jota nykyisin, jopa useastikin, niin suosiollisesti kuuntelitte?…
— Siksi, ett'en rakasta yhtenään samaa kerrottavaa, vastasi hän nauraen.
— Oi, julmasti olen minä erehtynyt!… Hupsu olin, kun luulin, että nämä olkaimet toki antaisivat minulle oikeuden toivoa… Vaan ei! Parempi olisi minun ollut ijankaikkisesti pysyä tuossa halveksitussa sotamiehen viitassa, jota, kukaties, minun tulee kiittää teidän huomiostanne…
— Todellakin, teille sopii viitta paljoa paremmin…
Silloin minä astuin esiin ja kumarsin neidille, joka punastui hiukan ja lausui sukkelaan:
— Eikö niin, monsieur Petshoorin, harmaa viitta sopii paljoa paremmin monsieur Grushnitskille?…
— Minä en ole samaa mieltä, vastasin minä, univormussa on hän vielä nuorellisemman näköinen.
Grushnitski ei kestänyt tätä iskua; niinkuin kaikki pojat, tahtoi hän pitää itseään suurena miehenä; hän luulee, että intohimojen syvät jäljet hänen kasvoissaan korvaavat vuosien leiman. Hän heitti minuun tuiman katseen, polki jalkaansa ja meni pois.
— Puhukaapa totta, sanoin minä neidille, että vaikka hän aina onkin ollut naurettava, niin hän tuonaan vielä oli mielestänne hyvin hauska… harmaassa viitassaan?…
Hän loi silmänsä maahan, eikä vastannut mitään…
Grushnitski vainosi koko illan ruhtinatar Maryä, tanssi joko hänen kanssaan tahi vis-à-vis, eikä muuta kuin katsoa tähtäili häntä silmillään, huo'ahteli ja suututti häntä rukouksillaan ja soimauksillaan. Neljännen fransääsin perästä neiti häntä jo vihasi.
Tuommoista minä en sinulta odottanut, sanoi Grushnitski, astuen luokseni ja tarttuen käteeni.
— Mitä niin?
— Sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Hän sen minulle sanoi…
— Niin mitäpä sitten? onkos se mikään salaisuus?
— Tietty se… Olisihan minun pitänyt arvatakin sitä mokomalta tytöltä, virnakalta… Mutta kyllä minä sen maksan!
— Syytä sinä viittaasi tahi olkaimiasi, äläkä häntä! Onkos se hänen vikansa, ett'et sinä häntä enään miellytä?…
— Mitäs hän sitten antaa toiveita?
— Mitäs sinä sitten menet toivomaan? Haluta ja harrastaa jotakin — sen kyllä ymmärtää, mutta kukas käskee toivomaan?
— Sinä voitit vedon, vaan et kokonaan, sanoi hän pahanilkisesti hymyillen.
Masurkka alkoi. Grushnitski ei valinnut muita kuin neiti Maryä, muut kavaljeerit kutsuivat hänet myöskin vähän väliä; se oli, selvään, liitto minua vastaan — sitä parempi: hän tahtoo puhua kanssani, vaan hänet estetään — ja hänen tekee mielensä kahta kovemmin.
Minä puristin pari kertaa hänen kättään; toisella kertaa tempasi hän sen pois, sanaakaan sanomatta.
— Minä tulen huonosti makaamaan tänä yönä, sanoi hän minulle, kun masurkka oli loppunut.
— Siihen on Grushnitski syypää.
— Eikö mitä! — Ja hänen kasvonsa kävivät niin miettiväisiksi, niin surullisiksi, että minä päätin tänä iltana välttämättä suudella hänen kättään.
Ruvettiin lähtemään pois. Istuttaessani neitiä vaunuihin painoin nopeasti hänen pienen kätösensä huuliani vastaan. Oli pimeä, eikä kukaan voinut sitä nähdä.
Minä palasin saliin hyvin tyytyväisenä.
Suuren pöydän ääressä söi nuoriso illallista ja sen joukossa oli Grushnitski. Kun minä astuin sisään, niin kaikki vaikenivat; näköään, oli puhe minusta. Monet ovat menneistä tanssijaisista minulle äkeissään, olletikin rakuuna-katteini; mutta nyt taitaa varmaan minua vastaan muodostua vihollisjoukko, Grusnitskin ollessa johtajana. Hänellä on niin ylpeä ja uljas katsanto…
Se onkin varsin hauskaa; minä rakastan vihollisia, vaikk'en niin, kuin kristityn tulee. He minua huvittavat, kuohuttavat vereni. Aina olla varoillaan, vangita joka katse, jokaisen sanan merkitys, arvata aikomukset, mullistaa salahankkeet, olla olevinaan petettynä, ja yht'äkkiä yhdellä työkkäyksellä syöstä kumoon heidän kavalien yritystensä, suuria vainoja maksanut jättiläisrakennus — kas se, se minusta on elämää.
Illallista syötäessä Grushnitski kuiskasi ja iski silmää rakuuna-katteinille.
14 p. Kesäkuuta.
Tänä aamuna lähti Veera miehineen Kislovodskiin. Heidän vaununsa tulivat minua vastaan mennessäni ruhtinatar Liigovskajan luoksi. Hän nyykäytti minulle päätään, hänen katseessaan näkyi nuhde.
Kukas on syypää? Miksi ei hän tahdo antaa minulle tilaisuutta olemaan kahden kesken? Rakkaus, niinkuin tulikin — ilman elätintä, sammun. Ehkäpä mustasukkaisuus toimittaa sen, jota rukoukseni eivät ole aikaan saaneet.
Minä istuin ruhtinattaren luona tunnin umpeensa. Mary ei tullut näkyviin, hän on sairaana. Iltasella häntä bulevaardilla ei ollut. Äsken muodostunut joukko, lornjeteilla varustettuina, on tosiaankin käynyt hirvittäväksi. Hyvä, että neiti on sairaana, muuten he tekisivät hänelle jotakin hävyttömyyttä. Grushnitskilla on hiukset pörrössä ja tuimat kasvot. Hän lienee tosiaankin vihoissaan, olletikin on hänen itserakkautensa loukattu; mutta huvittaahan muutamien ihmisten epätoivokin!…
Palattuani kotia, huomasin, että minulta puuttui jotakin. Minä en nähnyt häntä! Hän on sairaana! Lienenköhän vain tosiaan rakastunut?… Mitä hulluja!
15 p. Kesäkuuta.
Kello yksitoista aamulla, — jolloin ruhtinatar Liigovskaja tavallisesti palavoitsee Jermolovin ammeessa, — kuljin hänen asuntonsa ohitse. Neiti istui miettiväisenä ikkunassa, ja, nähtyään minut, hypähti hän seisoalle.
Minä menin etehiseen; siellä ei ollut ketäkään palvelijaa, ja, käyttäen täkäläisten tapojen vapautta, puikahdin ilmoittaumatta vierashuoneesen.
Valju kalpeus peitti neidin armaita kasvoja. Hän seisoi piaanon ääressä, nojaten kädellään tuolin selkäimeen; tämä käsi melkein vapisi. Minä lähestyin häntä hiljaa ja sanoin:
— Oletteko suutuksissanne minuun?
Hän loi minuun raukean, syvän katseen: ja pudisti päätään; hänen huulensa aikoivat lausua jotakin, vaan eivät voineet; silmät täyttyivät kyynelillä, hän laskeutui tuolille ja peitti käsillä kasvonsa.
— Mikä teidän on? sanoin minä tarttuen hänen käteensä.
— Te ette pidä minua arvossa!… Oi, jättäkää minut!…
Minä kävin muutaman askelen… Hän suoristi itseään tuolissa; silmänsä säkenöivät.
Minä seisatuin, tartuin oven ripaan ja sanoin:
— Antakaas minulle anteeksi, neiti! minä olen menetellyt kuin hullu… tätä ei toista kertaa tapahdu; minä ryhdyn toimiin sitä vastaan… Mitä hyvää teidän on tietää, mitä tähän asti on sielussani liikkunut? Te ette saa sitä koskaan tietää, ja sitä parempi teille. Hyvästi!
Mennessäni pois minusta kuului, kuin hän olisi itkenyt.
Iltaan saakka minä käydä kuljeskelin Mashukin ympäristöllä, uuvuin kauheasti ja, kotiin tultua, heittäydyin vuoteelle ihan hermottomana.
Luokseni poikkesi Werner.
— Onko totta, kysyi hän, että te naitte neiti Liigovskajan?
— Kuinka niin?
— Koko kaupunki siitä puhuu; kaikki sairaani eivät muuta tee kuin miettivät tätä tärkeää uutista; ja nuo sairaat ne ovat semmoisia ihmisiä: kaikki he tietävät!
"Grushnitskin vehkeitä", arvelin minä.
— Näyttääkseni teille, tohtori, näiden sanojen perättömyyden, ilmoitan teille salaisuutena, että huomenna muutan Kislovodskiin…
— Ja neiti kanssa?…
— Ei; hän jääpi vielä viikoksi tänne…
— Siis ette mene naimiseen?…
— Tohtori, tohtori! katsokaa minuun: olenkos minä sulhasen tai jonkin sellaisen näköinen?
— Enhän minä sitä sano… Mutta tiedättehän, että välistä tapahtuu… lisäsi hän, viekkaasti hymyillen, että rehellinenkin mies on pakotettu menemään naimiseen, ja löytyyhän mammoja, jotka eivät ainakaan pidä varalta tämmöisiä tapauksia… Niinmuodoin, ollen tuttavanne, neuvon teitä olemaan varovampi. Täällä, kylpylähteillä, on vaarallinen ilma, ja monta monituista pulskaa nuorta miestä, jotka olisivat paremman kohtalon ansainneet, olen minä nähnyt täältä lähtevän suoraan vihille… Jopa minunkin, uskotteko, tahtoivat naittaa! Nähkää, eräs mamma maaseudulta, jonka tytär oli hyvin kalpea. Kovaksi onneksi satuin sanomaan hänelle, että kasvojen väri kyllä palajaa häiden jälkeen; silloin hän, kiitollisuuden kyynelet silmissä, tarjoamaan minulle tyttärensä kättä ja kaikkea omaisuuttansa — mitä sitä oli, viisikymmentä sielua. Vaan minä vastasin ett'en ole tähän kelvollinen.
Werner meni pois varmaan luullen varoittaneensa minua.
Hänen sanoistaan huomasin, että minusta ja ruhtinatar Marystä jo on levitetty kaupunkiin kaikenlaisia pahoja huhuja, mutta kylläpä Grushnitski siitä saunarahat maksaa.
18 p. Kesäkuuta.
Nyt olen jo kolme päivää ollut Kislovodskissa. Veeran näen minä joka päivä kaivolla ja kävelyllä. Aamusella, herättyäni, istun ikkunan ääreen ja tähtään lornjettini hänen balkongilleen; hän on jo kauan sitten pu'ettu ja odottaa sovittua merkkiä; me kohtaamme toisemme, muka tietämättämme puistossa, joka meidän asunnoistamme viettää kaivolle. Virkistävä vuori-ilma on palauttanut häneen kasvojen värin ja voimia. Syystäpä Narsania kutsutaankin sankari-lähteeksi. Täkäläiset asukkaat vakuuttavat, että Kislovodskin ilma halustuttaa rakkauteen ja että täällä päättyvät kaikki romaanit, jotka kerran ovat alkaneet Mashukin juurella. Ja todellakin, kaikki täällä huokuu yksinäisyyttä, kaikki on täällä salamielistä. Tuuheat lehmukset kumartelevat varjokkaasti latvojansa ryöppyvän virran yli, joka pudota roiskahtelee paadelta toiselle ja lomitse viheriöitsevien vuorten uomansa uurtelee.
Kallioiden rotkot, jotka joka suunnalle täällä haarojansa lähettävät, ammottavat mustina, äänettömyyttä täynnä. Hyvänhajuinen ilma levittää kaikkialle korkeiden eteläiskasvien ja valkoisen akaasian raitista tuoksua, ja lakkaamatta solisevat, suloisesti viihdyttäen, kylmänkalseat purot, jotka, laakson päässä kohdattuaan, kilpaa ystävällisesti juoksevat, Podkuumokkiin viimein heittäytyäkseen. Tältä puolen on rotko leveämpi ja muuttuu viheriäksi loilaksi, jossa käydä suikertelee tomuinen tie. Joka kerta kuin minä sinne katsahdan, minusta yhä näyttää, että siellä ajaa vaunut, ja vaunujen ikkunasta ruusukasvuet tirkistelevät. Ja jo monet vaunut ovat sitä tietä myöten ajaneet — mutta oikeita ei vain näy. Etukaupunki, joka on linnoituksen takana, on kansoittunut; ravintolasta, joka on rakennettu kukkulalle, muutaman askelen päähän minun asunnostani, alkaa iltasin pilkoittaa valkeita kaksinkertaisen poppelirivin lävitse; melua ja lasien kilinää kuuluu myöhään yöhön asti.
Ei missään juoda niin paljo kahetiinilaista viiniä ja mineraalivettä, kuin täällä:
Ja koko joukko kernaast' yhdistää Molemmat ammatit — vaan sitä en tee mä.
Grushnitski joukkoineen rähisee joka päivä ravintolassa, ja minua hän tuskin tervehtii.
Hän tuli vasta eilen, ja on jo ennättänyt riitautua kolmen ukon kanssa, jotka tahtoivat ennen häntä käydä ammeesen. Tosiaankin — kehittävät onnettomuudet hänessä sotaista luontoa.
22 p. Kesäkuuta.
Vihdoinpa he tulivat. Minä istuin ikkunan ääressä, kun kuulin heidän vaunujensa ratinan; sydämeni vavahti… Mitä kummaa tämä on? Lienenkö vainen rakastunut?… Minulla on niin hullu luonto, että semmoista voi kyllä minun kanssani tapahtua.
Minä söin heillä päivällistä. Ruhtinatar itse katseli minua hyvin hellästi, eikä mennyt pois tyttärensä luota. — Se on paha asia, se! Sen sijaan on Veera mustasukkainen neiti Marylle minusta — menestyinpä pyrinnössäni! Mitäkös ei nainen tee pahoittaakseen kilpailijataan?! Muistan minä erään, joka rakasti minua sen tähden, että minä rakastin toista. Ei löydy mitäkään eriskummallisempaa kuin naisen ymmärrys; naisia on vaikea vakuuttaa jostakin; he ovat siihen saatavat, että itse itseään vakuuttavat. Todisteiden järjestys, joilla he taikaluulojaan kumoavat, on varsin omituinen. Oppiakseen heidän dialektiikkansa, ovat ymmärryksessä kaikki logiikan koulusäännöt mullistettavat. Esimerkiksi, tavallinen johdelma:
Tämä mies minua rakastaa, mutta minä olen naimisessa, siis, en minä saa häntä rakastaa.
Naisten johdelma:
Minä en saa häntä rakastaa, sillä minä olen naimisessa; mutta hän rakastaa minua — siis…
Ja sitten muutamia pisteitä, sillä järki ei enään puhu mitään, vaan suurimmaksi osaksi puhuvat kieli, silmät ja niiden perästä sydän, jos semmoista löytyykään.
Mutta jos nämä muistelmat joskus joutuvat naisten käsiin? — "Panettelua!" huutavat he närkästyksissään.
Niinkauan kuin runoilijat ovat kirjoittaneet ja naiset heitä lukeneet (josta heille sulimmat kiitokset), on heitä niin monta kertaa kutsuttu enkeleiksi, että he tosiaankin, sydämen yksinkertaisuudessa, ovat uskoneet tätä komplimenttia, unhottaen, että samaiset runoilijat rahan vuoksi ylistivät Neroonia puolijumalaksi…
Mutta sopimatonta olisi minun puhua heistä semmoisella häijyydellä, minun, joka en maailmassa muuta rakasta, kuin heitä, minun, joka aina olen ollut valmis heille uhraamaan rauhani, kunnianhimoni, elämäni… Enkähän minä harmista tahi loukatusta itserakkaudesta tahdo heiltä kiskoa pois sitä lumoavaa harsoa, jonka lävitse ainoastaan tottunut katse voi tunkea. En ollenkaan, kaikki, mitä heistä puhun, on vain seuraus —
Älyni kylmäin havainnoiden Ja sydämen kurjain huomioiden.
Naisten pitäisi toivoa, että kaikki miehet heitä yhtä hyvin tuntisivat, kuin minä, sillä minä rakastan heitä sata kertaa enemmän siitä saakka, kuin en heitä pelkää ja kuin opin käsittämään heidän pieniä heikkouksiaan.
Kesken puhetta: Werner vertasi tuonaan naisia loitsuttuun metsään, josta Tasso puhuu "Vapautetussa Jerusalemissaan". "Lähestypäs vain", sanoi hän, "niin lentää päällesi joka haaralta semmoiset kauhut, että Jumala varjelkoon: velvollisuus, ylpeys, soveliaisuus, yleinen mielipide, iva, ylenkatse… Älä vain katso, ja astu suoraan eteenpäin, niin kummitukset vähitellen katoavat ja eteesi aukeaa rauhallinen ja valoisa kenttä, jonka keskellä kukkii viheriäinen myrtti. Mutta surma sun vie, jos ensi askelilla sydämesi vavahtaa ja katsot taaksesi!"
24 p. Kesäkuuta.
Tämän päivän ilta oli runsas tapahtumista. Kolmen virstan tienoilla Kislovodskista, rotkossa, missä Podkuumokki juoksee, on kallio nimeltä Kaljtsoo (sormus); se on luonnon tekemä portti, joka kohoaa korkealla mäellä, ja mailleen menevä aurinko heittää sen lävitse maailmalle viimeisen, hehkuvan katseensa. Monilukuinen ratsastusseura lähti sinne kivi-ikkunasta auringon laskua katsomaan. Mutta, totta puhuen, ei yksikään heistä ajatellut aurinkoa. Minä ajoin neiti Mary'n rinnalla; kotiin palatessamme oli kaalamosta kuljettava Podkuumokin poikki. Matalimmatkin vuorivirrat ovat vaarallisia etenkin siitä syystä, että niiden uoma on varsinainen kaleidoskooppi; joka päivä se muuttuu aaltojen tulvailemisesta: missä eilen oli kivi, siinä tänään on hauta. Minä otin neidin hevosta kiinni suitsista ja talutin sen veteen, joka ei ollut polvia syvempi; me aloimme hiljaa kulkea viistoon vasten virtaa. Tunnettu on, että, kulkiessa vuolaiden virtojen poikki, ei pidä katsoa veteen, sillä heti alkaa päätä pyörryttää. Minä unhotin tästä ennättää neiti Mary'ä.
Me olimme jo aivan keskellä tuiminta juoksua, kun hän yht'äkkiä huojahti satulassa. Minä kallistuin hänen puoleensa ja kiersin kädelläni hänen nuortean vartalonsa.
— Katsokaa ylöspäin! kuiskasin minä hänelle; ei se ole mitään, älkää vain pelätkö; minä olen kanssanne.
Hänen tuli parempi; hän tahtoi vapautua kädestäni, vaan minä ympäröin kovemmin hänen hennon, pehmeän vartalonsa; poskeni melkein koski hänen poskeensa, joka hehkui, kuin tuli.
— Mitä te teette minulle?…Herra Jumala!…
Minä en ottanut huomatakseni hänen värinäänsä ja hämmekkiään, ja huuleni koskivat hänen helliin poskihinsa; me ajoimme takanapäin, eikä kukaan meitä nähnyt. Kun me nousimme rannalle, niin kaikki laskivat juoksuun. Neiti pidätti hevostaan; minä jäin hänen viereensä; näkyi, että vaiti-oloni häntä rasitti, vaan minä vannoin olevani sanaakaan sanomatta — uteliaisuudesta, sillä minun teki mieleni nähdä, kuinka hän selvittäy tästä vaikeasta tilasta.
— Joko te minua halveksitte, tahi kovin rakastatte, sanoi hän minulle vihdoin äänellä, jossa löytyi kyyneliä. — Kentiesi, tahdotte te nauraa minulle, kiihdyttää sieluani, ja sitten heittää… Se olisi niin katalaa, niin halpaa, että yksin oletuskin… Oi, ei! eikö niin, lisäsi hän hellällä, luottavalla äänellä, eihän minussa ole näitäkään sellaista, joka poistaa minusta arvossa-pidon? Teidän julkea käytöksenne… minun täytyy, minun täytyy se teille antaa anteeksi, sillä minä sallin… Vastatkaa, puhukaahan, minä tahdon kuulla teidän äänenne!…
Viimeisissä sanoissa oli semmoista naisellista kärsimättömyyttä, että minä ehdottomasti hymyilin; kovaksi onneksi alkoi hämärtää… Minä en vastannut mitään.
— Te olette vaiti? jatkoi hän. Kentiesi, tahdotte te, että minä ensin teille sanoisin teitä rakastavani…
Minä olin ääneti.
— Tahdotteko sitä? pitkitti hän, nopeasti kääntyen minuun päin… Hänen katseensa ja äänensä vakavuudessa oli jotakin pelottavaa…
— Mitä varten? vastasin minä, nyykäyttäen hartioitani.
Hän iski hevostaan vitsalla ja laski menemään täyttä karkua kapeata, vaarallista tietä myöten; se tapahtui niin pian, että minä hänet tuskin saavutin, ja vasta silloin kuin hän yhdistyi muuhun seuraan. Kotiin asti hän puheli ja naureskeli yhtä mittaa. Hänen liikkeissään oli jotakin kuumeen tapaista; minuun hän ei kertaakaan katsahtanut. Kaikki huomasivat tätä tavatonta iloa, ja ruhtinatar sisällisesti riemuitsi, katsellessansa tytärtään, mutta tyttärelläpä olikin suoraan hermosetki. Hän tulee viettämään unettoman yön ja itkemään. Tämä ajatus tuottaa minulle äärettömän nautinnon. Hetkiä löytyy, jolloin minä käsitän Wampyyrien… ja minut vielä pidetään kunnon poikana; pyrinpä kantamaankin tätä nimeä!
Astuttuaan hevostensa selästä, menivät naiset ruhtinattaren luo; minä olin levottomalla mielellä ja ratsastin sentähden vuorille haihduttamaan ajatuksia, jotka myllersivät päässäni. Kasteinen ilta huokui hurmaavaa viileyttä, ja kuu nousi mustien huippujen takaa. Kengättömän hevoseni askelet kaikuivat kumeasti rotkon hiljaisuudessa; putouksen luona juotin minä ratsuani, ahnaasti vedin sisääni pari kertaa etelä-yön raitista ilmaa ja lähdin kotimatkalle. Minä ajoin etukaupungin kautta. Valkeat alkoivat sammua ikkunoista; vartijat linnoituksen vallilla ja kasakat ympärillä olevassa etuvartijastossa vastaelivat pitkään toinen toisilleen…
Eräästä etukaupungin talosta, joka oli rakennettu rotkon partaalle, näkyi erinomainen valaistus, ja aika ajoin kuului sieltä sekavaa puhetta ja huutoa, joka ilmaisi sotilasjuominkia. Minä astuin hevosen selästä ja hiivin ikkunan luo; luukun ra'osta saatoin nähdä juomaveikot ja kuulla heidän sanansa. Puhe oli minusta.
Rakuuna-katteini löi, viinapäissään, nyrkkiä pöytään vaatien huomiota.
— Hyvät herrat! sanoi hän, tämä ei kelpaa mihinkään. Petshoorin on kuritettava! Nuo pietarilaiset keltanokat aina herrastelevat kunnes heitä nenään näpsäytetään. Hän luulee, ett'ei muut ole ihmisiä nähneet, kuin hän, sentähden muka, että hän aina käy puhtaissa hansikkaissa ja kiillotetuissa saappaissa.
— Ja tuo röyhkeä hymyileminen sitten! Mutta minä olen varma, kuitenkin, että hän on pelkuri, — aika pelkuri!
— Sitä minäkin luulen, sanoi Grushnitski. — Hän koettaa aina pilanteolla päästä pälkähästä. Kerran minä pidin hänelle semmoiset ripitykset, että toinen olisi jo siinä paikassa iskenyt minut kuoliaksi, mutta Petshoorin se kaikki kääntää leikiksi. Se on tietty, ett'en minä häntä vaatinut taisteluun, sillä se oli hänen asiansa; enkä tuota tahtonut yhtyäkään…
— Grushnitski on hänelle äkeissään siitä, että hän ryösti häneltä neiti Mary'n suosion, sanoi joku.
— Jopa nyt jotakin keksitte! Minä kyllä häntä pikkuisen suosittelin, ja sitten heti lopetin, sillä en tahdo naida häntä, ja räävätä tyttöä ei kuulu minun sääntöihini.
— Niin kyllä, minä teitä vakuutan, että hän on suurin jänishousu, se on Petshoorin, eikä Grushnitski, — Grushnitski se on taas aika poika, ja sitä paitsi on hän paras ystäväni! sanoi jälleen rakuunakatteini.
— Hyvät herrat! eikö tässä kukaan häntä puolusta? Ei kukaan? Sen parempi! Tahdotteko koettaa hänen urhoollisuuttaan? Tämä on teitä huvittava…
— Kyllä, mutta mitenkä?
— Antakaas olla: Grushnitski on hänelle oikein vihoissaan — hänen on siis ensi rooli! Hän iskee kiinni johonkin joutavaan asiaan ja vaatii Petshoorinin taisteluun… Älkäähän huoliko: siinäpä se juttu onkin… Vaatii taisteluun: hyvä! Kaikki tämä, — vaadinta, valmistukset ja ehdot, käy mitä juhlallisimmasti ja kauheimmasti — sen minä otan toimekseni; minä tulen sekundantiksesi, veli raukka! Hyvä! Mutta nähkääs, missä koukku istuu: pistuoleihin ei panna luotia. Minä sen hyvin takaan, että Petshoorin aristelee — kuuden askelen päähän minä heidät panen, piru vieköön! Suostutteko, hyvät herrat?
— Mainio keksintö!… Suostumme!… Miksikä ei?… kaikui joka taholta.
— Entä sinä, Grushnitski?
Vavisten odotin minä hänen vastaustaan; kylmä raivo valtasi minut, ajatellessani, että ilman tätä sattumusta olisin voinut joutua näiden tomppelien pilkaksi. Ell'ei Grushnitski olisi suostunut, olisin minä juossut hänen kaulaansa. Mutta tuokion äänettömyyden perästä nousi hän paikaltaan, ojensi katteinille kätensä ja sanoi hyvin mahtavasti: "hyvä, minä suostun!"
Vaikea on kuvata arvoisan kokouksen yleistä riemastusta.
Minä palasin kotia kahdenlaisen tunteen kiihottamana. Ensimäinen oli murhe. "Miksikä he kaikki minua vihaavat?" arvelin minä. — "Miksikä? Olenko minä ketäkään solvaissut? En. Vai kuulunko tosiaan niiden ihmisten lukuun, joidenka muoto yksistään synnyttää vastenmielisyyttä?" Ja minä tunsin myrkyllisen häijyyden vähitellen kohoavan sieluuni. "Varokaa itseänne, herra Grushnitski!" sanoin minä, kävellessäni edestakaisin huoneessani: "minun kanssani ei siten vehkeillä. Te vielä maksatte aika lailla siitä, että hyväksyitte tyhmien toverienne mielipiteen. Minä en ole teidän leikkikalunne!…"
Koko yönä minä en maannut ensinkään. Aamupuolella olin minä keltanen, kun pomeranssi.
Aamusella tapasin minä neiti Mary'n kaivolla.
— Oletteko te kipeä? sanoi hän, terävästi katsellen minua.
— Minä en ole maannut yöllä.
— Enkä minä… Minä syytin teitä… kentiesi, suotta aikojani? — Mutta selittäkää, minä voin teille anteeksi antaa kaikki…
— Kaikkiko?…
— Kaikki… mutta puhukaa totta…ja pikemmin… Nähkäätte, minä olen paljon ajatellut, kokien selittää ja vanhurskauttaa teidän käytöstänne: saattaa olla, että te pelkäätte esteitä minun omaisteni puolelta… älkää olko millännekään: kun he saavat tietää… (hänen äänensä alkoi vavista), niin minä heidät tyynnytän. Vai pelkäättekö omaa asemaanne?… Tietäkää, että minä voin uhrata kaikki sen vuoksi, jota rakastan… Oi, vastatkaa pikemmin — armahtakaa… ettehän minua halveksi, eikö niin?
Hän tarttui minun käteeni.
Edellämme kulkivat ruhtinatar ja Veeran mies, eivätkä nähneet mitään. Mutta meitä voivat nähdä kävelevät sairaat, jotka ovat uteliaimmat kielittelijät kaikista uteliaista, ja sentähden minä nopeasti irroitin käteni hänen innokkaasta puristuksestaan.
— Minä teille sanon kaiken toden, vastasin minä neidille; minä en ai'o puolustaida, enkä selittää, mitä olen tehnyt: minä teitä en rakasta.
Hänen huulensa hiukan vaalenivat.
— Jättäkää minut, sanoi hän tuskin huomattavasti. Minä nyykäytin hartioitani, käännyin ja menin pois.
25 p. Kesäkuuta.
Toisinaan minä halveksin itseäni… ja senpä tähden ehkä halveksin muitakin… Yleviin puhkuamisiin minä en enään kykene, sillä minä pelkään näyttää naurettavalta omasta itsestäni. Toinen tarjoisi jo, minun sijastani, neidille son coeur et sa fortune; mutta minusta on naida -sanalla joku taikamainen valta: kuinka kiihkeästi hyvänsä rakastaisinkin naista, niin otapa kiinni rakkaus! jos hän vain antaa minun älytä, että minun pitää hänet naida. Sydämeni kivettyy, eikä sitä mikään sitten enään pehmitä. Minä olen valmis uhraamaan kaikki, paitsi sitä; senkin seitsemän kertaa panen minä elämäni, jopa kunnianikin onnenkaupalle… mutta vapauttani sitä minä en myy. Miksikä minä sitä pidän niin suuressa arvossa? Mitä minulle siitä lähtee? Minnekä minä itseäni valmistan, ja mitä minä tulevaisuudesta odotan?… Todellakaan, en mitään. Tämä on jokin luontainen pelko, selittämätön aavistus… Sillä löytyyhän niitä ihmisiä, jotka, tietämättä minkä tähden, pelkäävät hämähäkkiä, torakoita ja hiiriä… Sanonko minä? Jo lapsena ollessani ennusti eräs ämmä äidilleni minusta, että minä kuolen häijyn vaimon tähden, ja tämä koski silloin minuun kovasti; sydämessäni syntyi voittamaton inho aviota vastaan… Ja sillä välin minusta niinkuin tuntuisi, että tämä ennustus toteutuu; ainakin koen pitää huolta siitä, että se tapahtuisi niin myöhään, kuin suinkin.
26 p. Kesäkuuta.
Eilen saapui tänne silmänkääntäjä Apfelbaum. Ravintolan oville on ilmestynyt pitkä ohjelma, joka tietää antaa arvoisimmalle yleisölle, että yllämainittu ihmeellinen silmänkääntäjä, akrobaatti, keemikko ja optikko, saapi kunnian antaa loistavan näytännön tänäpäivänä kello kahdeksan illalla, aateliskokouksen salissa (toisin sanoen — ravintolassa); piletti maksaa kaksi ja puoli ruplaa.
Kaikki ovat hankkeissa menemään katsomaan tuota ihmeellistä silmänkääntäjää; myöskin ruhtinatar Liigovskaja on ostanut piletin, vaikka hänen tyttärensä onkin sairaana.
Tänään kuljin päivällisen jälkeen Veeran ikkunoiden alatse; hän istui yksinään balkongilla; jalkojeni eteen putosi kirjelippu:
"Yhdeksättä käydessä tänä iltana tule minun luokseni ison oven kautta; mieheni lähti Pjätigorskiin, ja palajaa vasta huomenn'aamuna. Palvelusväkeäni illalla ei ole kotona; minä olen jakanut heille kaikille pilettejä, samoin ruhtinattarenkin palvelijoille. — Minä odotan sinua; tule kaikella mokomin."
"Kas niin!" ajattelin minä, "kävipä vihdoin kuitenkin minun mieltäni myöten."
Kello kahdeksan menin silmänkääntäjää katsomaan. Ennen yhdeksää oli yleisö koossa; ja näytäntö alkoi. Takariveissä näin Veeran ja ruhtinattaren palvelusväen; he olivat siellä joka ainoa sorkka. Grushnitski, lornjetti nenällä, istui ensimäisessä rivissä. Silmänkääntäjä kääntyi hänen puoleensa joka kerta, kuin hän tarvitsi nenäliinaa, kelloa, sormusta, j.n.e.
Viime aikoina ei Grushnitski ole enään minua tervehtinyt, ja tänään hän katsoi minuun pari kertaa jotenkin röyhkeästi. Mutta kyllä hän kaikki vielä muistaa, kunhan päästään tiliä tekemään.
Ennen kymmentä minä nousin ja lähdin pois.
Ulkona oli pimeä kuin pussissa. Raskaat, kylmät hattarat lepäsivät läheisten vuorten huipuilla; ainoastaan silloin tällöin suhahteli kuoleva tuuli ravintolaa ympäröivien poppelien latvoissa. Sen ikkunoiden luona parveili kansaa… Minä laskeuduin alas mäeltä, ja, portille tultuani, riennätin askeliani. Yht'äkkiä näytti minusta, kuin joku olisi kulkenut jäljessäni. Minä seisatuin ja katselin ympärilleni, vaan pimeässä en voinut eroittaa mitään. Varovaisuudeksi minä kuitenkin kiersin talon, ikäänkuin olisin kävelyllä. Kulkiessani neiti Mary'n ikkunoiden ohitse, kuulin jälleen takanani askelia; viittaan kääritty mies juoksi minun sivuitseni. Se seikka hämmästytti minua, vaan minä kuitenkin hiivin ovelle ja kiiruusti juoksin pimeitä portaita ylös. Ovi aukeni, ja pieni kätönen tarttui käteeni…
— Eikö sinua kukaan nähnyt? kuiskasi Veera kyykistyen rintaani vasten.
— Ei kukaan.
— Uskotko nyt, että minä sinua rakastan? Oi! kuinka kauan minä emmin ja kauan kärsin… vaan sinä teet kanssani, mitä tahdot.
Hänen sydämensä sykki kovasti, kätensä olivat kylmät, kuin jää. Sitten seurasi mustasukkaisuuden toruja ja valituksia. Hän vaati minua tunnustamaan itselleen kaikki ja sanoi nöyrästi kärsivänsä muutokseni, sillä hän toivoi minulle ainoastaan onnea. Minä en tätä täydellisesti uskonut, mutta rauhoitin häntä valoilla, lupauksilla y.m.
— Siis sinä et nai Mary'ä? etkä rakasta häntä?… Mutta hän luulee… tiedätkö, hän, polonen, on sinuun silmittömästi rakastunut!…
* * * * *
Kahden aikaan yöllä avasin minä ikkunan, ja, sidottuani yhteen kaksi shaalia, laskeuduin alabalkongille, pitäen kiinni patsaasta. Neidin luona paloi valkea. Mikä minut lienee vienyt tälle ikkunalle! Uudin ei ollut kokonaan suljettu, ja minä saatoin heittää uteliaan katseen huoneen sisustaan. Mary istui vuoteellaan, kädet ristissä polvilla; hänen tuuheat hiuksensa olivat kootut nipuilla reunustettuun yönättyyn; suuri tulipunanen huivi peitti hänen valkoiset olkapäänsä ja pienonen jalka piileili kirjavissa persialaisissa kotuissa. Hän istui hievahtamattomana, pää rinnalla; pöydällä hänen edessään oli avattu kirja, johon hänen silmänsä, täynnä, selittämätöntä surua, näkyivät tuijottavan, ja sadannen kerran lukevan samaa sivua, ajatusten ollessa kaukana poissa…
Silloin liikahti jotakin pensaan takana. Minä hyppäsin balkongilta alas nurmelle. Näkymätön käsi tarttui hartioihini.
— "Ähäs!" sanoi karkea ääni: — "jouduitpas kiinni!… käypäs vielä yökengässä nuorten ruhtinattarien luona!"
Pidä kiinni lujasti! huusi toinen, hypäten esiin nurkan takaa.
Ne olivat Grushnitski ja rakuuna-katteini.
Minä sivalsin jälkimäistä nyrkillä päähän, heitin hänet kumoon ja juoksin pensaiden väliin piiloon. Minä tunsin kaikki käytävät puutarhassa, joka kalttoi meidän taloihin päin.
— Ottakaa kiinni varkaat!… huusivat he; kuului pyssyn paukaus, ja suitseva tulppa putosi melkein jalkojeni viereen.
Tuokiossa olin minä jo huoneessani, riisuin ja panin maata. Tuskin oli palvelijani ennättänyt panna oven lukkoon, kun Grushnitski ja katteini alkoivat kolkuttaa.
— Petshoorin! makaatteko? oletteko siellä?… huusi katteini.
— Makaan, vastasin minä vihaisesti.
— Nouskaa ylös! — varkaita… Tsherkessejä…
— Minussa on nuha, vastasin minä, pelkään vilustuvani.
He menivät pois. Suotta minä heille vastasin, olisivathan ainakin tunnin ajan vielä minua hakeneet puutarhasta. Sillä välin syntyi kauhea häiriö. Linnoituksesta kiidättivät kasakat, kaikki joutui liikkeelle ja ruvettiin etsimään Tsherkessejä joka ainoasta pensaasta. Tietysti ei löydetty mitään. Mutta moni jäi, luultavasti, siihen varmaan uskoon, että jos linnue olisi näyttänyt enemmän uljuutta ja nopeutta, niin ainakin pari kymmentä rosvoa olisi jäänyt paikalleen.
27 p. Kesäkuuta.
Tänä aamuna kaivolla ei muuta puhuttukaan, kuin Tsherkessien yöllisestä hyökkäyksestä. Juotuani määrätyt lasilliset vettä ja käveltyäni noin kymmenen kertaa pitkin pitkää lehmuskujaa, kohtasin Veeran miehen, joka juuri oli palannut Pjätigorskista. Hän tarttui käsivarteeni, ja me menimme ravintolaan einehtimään; hän oli hyvin huolissaan vaimostaan. "Kuinka hän oli pelästynyt viime yönä!" sanoi hän, "ja eikös se pitänyt tapahtua juuri minun poissa ollessani". Me kävimme aamiaiselle nurkka-huoneen oven ääreen; siellä oli kymmenkunta nuorta miestä, joiden joukossa myöskin Grushnitski. Toistamiseen hankki minulle sallima tilaisuuden kuulemaan puheen, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa. Hän ei minua nähnyt, enkä, niinmuodoin, voinut epäillä hänen tarkoitustaan; vaan sepä ainoastaan suurensi hänen vikaansa minun silmissäni.
— Ja olikohan ne sitten oikein totta Tsherkessejä? sanoi joku. — Näkikö heitä kukaan?
— Minä kerron teille koko totuuden, vastasi Grushnitski; mutta olkaa hyvät, älkääkä minua ilmi antako. Kuulkaa mitenkä asia oli. Eilen eräs mies, jota en tahdo mainita, tuli luokseni ja kertoi nähneensä kymmenen aikaan illalla jonkun hiipivän Liigovskien taloon. Huomattava on, että ruhtinatar oli täällä, mutta neiti kotona. Niinpä siitä yhdessä menimme ikkunoiden alle miekkoista vaanimaan.
Tunnustan, että olin kovin pelossani, vaikka kumppanini kyllä oli ahkerassa murkinoimistoimessa, sillä hän olisi voinut kuulla jotenkin ikäviä asioita, jos vain Grushnitski olisi aavistanut totuuden; mutta, sukkamielen sokaisemana, hän ei epäillytkään Veeraa.
— Niinpä, nähkäätte, jatkoi Grushnitski, me menimme, otettuamme mukaamme paljaalla ruudilla ladatun pyssyn, noin vain pelottaaksemme. Kahteen asti odotimme puutarhassa. Vihdoin — Jumala sen tiesi mistä hän ilmestyi, mutta ei vain ikkunasta, sillä se ei avautunut, vaan varmaankin tuli hän patsaan takana olevasta lasi-ovesta, — vihdoin, sanon minä, näemme jonkun laskeutuvan alas balkongilta… Koko ruhtinatar? — he? No, sen minä sanon, minkälaiset ovat Moskovalaiset neidit! Mitä sitten nyt enään voi uskoakaan? Me tahdoimme ottaa miehen kiinni, vaan hän riuhtasi itsensä irti ja pujahti, kuin jänis, pensaiden väliin; silloin minä häntä ammuin.
Grushnitskin ympärillä kuului uskomattomuuden mutinaa.
— Te ette usko? pitkitti hän: annan teille kunniasanani, että kaikki on totinen tosi, ja, todisteeksi teille, vaikka sanon sen herran nimenkin.
— Sano, sano, kuka se on! kaikui joka haaralta.
— Petshoorin, vastasi Grushnitski.
Samassa nosti hän ylös silmänsä — minä seisoin ovella hänen vastassaan; hän punastui kauheasti. Minä astuin hänen luokseen ja sanoin harvaan ja selvästi:
— Minun on kovin sääli, että tulin sisään sen jälkeen, kuin jo olitte antaneet kunniasananne mitä inhottavimman panettelun vahvistukseksi. Läsnäoloni olisi vapauttanut teidät liiasta halpuudesta.
Grushnitski hypähti pystyyn paikaltaan ja oli sydäntyä.
— Pyydän teitä, jatkoin minä samalla äänellä, pyydän teitä paikalla peruuttamaan sananne, sillä te tiedätte varsin hyvin, että se on sepitystä. Minä en luule, että naisen välinpitämättömyys teidän loistavia ansioitanne kohtaan ansaitsisi niin julmaa kostoa. Miettikää tarkkaan, että te, mielipidettänne vahvistamalla, kadotatte oikeuden kantamaan kunnon miehen nimeä ja panette henkenne uhalle.
Grushnitski seisoi edessäni, silmät maassa, ja kovassa mielen liikunnossa. Mutta omantunnon ja itserakkauden taistelu ei kestänyt kauan. Rakuunakatteini, joka istui hänen vieressään, tyrkkäsi häntä kyynärpäällään; hän säpsähti ja vastasi minulle pikaisesti, kohottamatta silmiään:
— Hyvä herra! mitä minä sanon, sitä minä ajattelenkin, ja olen valmis kertomaan… Minä en pelkää uhkauksianne, vaan olen kaikkiin valmis.
— Jälkimäisen olette jo näyttäneet, vastasin minä hänelle kylmästi, tartuin rakuunakatteinin käsivarteen ja menin ulos huoneesta.
— Mitä te haluatte? kysyi katteini.
— Te olette Grushnitskin toveri ja, luultavasti, tulette olemaan hänen sekundanttinansa?
Katteini kumarsi hyvin arvoisasti.
— Oikein arvasitte, vastasi hän, olenpa velvoitettukin olemaan hänen sekundanttinansa, sillä hänelle tehty loukkaus koskee minuakin. Minä olin hänen kanssaan viime yönä, liitti hän oikoen koukistunutta vartaloaan.
— Vai niin, teitä minä siis niin pahasti löin päähän?…
Hän kellastui ja sinistyi; salainen elki kuvautui hänen kasvoissaan.
— Minä saan kunnian lähettää teidän luoksenne tänään sekundanttini, lisäsin minä, hyvin kohteliaasti kumarrettuani ja ollen huomaamatta hänen vimmaansa.
Ravintolan portailla kohtasin minä Veeran miehen, joka, näköään, odotti minua.
Hän tarttui käteeni ihastuksen tapaisella tunteella.
— Jalo nuorukainen, sanoi hän, kyynelet silmissä. Minä kuulin kaikki. Sehän kiittämätön roisto!… Ota heitä nyt sitten vastaan kunnon perheesen! Jumalan kiitos, ei minulla ole tyttäriä! Vaan kyllä teitä palkitsee se, jonka vuoksi panette henkenne uhalle. Ja olkaa varma minun vaiteliaisuudestani siksi, kuin aika tulee, liitti hän. — Minä olen itse ollut nuori ja palvellut sotaväessä, minä tiedän, ett'ei tämmöisiin asioihin ole sekaantuminen. Hyvästi!
Raukka! hän iloitsee siitä, ett'ei hänellä ole tyttäriä…
Minä menin suoraan Wernerin luo, tapasin hänet kotona ja kerroin hänelle kaikki — suhteeni Veeraan ja ruhtinatar Mary'in, sekä puhelun, jonka olin kuullut ja josta sain tietää noiden herrojen aikeen petkuttaa minua saamalla minua ampumaan paljaalla ruudilla. Mutta nytpä asia on astunut pilan rajojen yli, eivätkä he, luultavasti, odottaneet sellaista loppua.
Tohtori suostui olemaan sekundanttinani, ja minä annoin hänelle muutamia opetuksia kaksintaistelun ehdoista; hänen tuli pysyä siinä, että asia tapahtuisi niin salaisesti, kuin mahdollista, sillä vaikka minä olen koska tahansa valmis antamaan itseni alttiiksi kuolemalle, niin en vähääkään ole halukas iäksi turmelemaan tulevaisuuttani tässä maailmassa.
Sen jälkeen minä menin kotia. Tunnin kuluttua tohtori palasi retkeltään.
— Teitä vastaan on tosiaan salaliitto, sanoi hän. — Minä tapasin Grushnitskin luona rakuunakatteinin ja vielä erään toisen herran, jonka nimeä minä en muista. Riisuakseni kalossini, seisatuin kotvaseksi etehiseen. Heidän keskensä oli kauhea melu ja riita… "Minä en suostu mitenkään!" sanoi Grushnitski: "hän on minua julkisesti loukannut; silloin oli aivan toista…" — "Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi katteini: "minä otan kaikki vastuulleni. Minä olen ollut sekundanttina viidessä taistelussa ja tiedän kyllä, miten siinä tehdään. Minä olen kaikki miettinyt. Ole vain hyvä, äläkä estä minua. Eikä tuo haittaa hiukan peloittaa. Ja mitä siitä lähtee vaaraan heittäytyämisestä, kun kerran voi vapaaksi päästä?…" Silloin minä astuin sisään. He vaikenivat yht'äkkiä. Välipuheemme kestivät jotensakin kauan. Vihdoin päätettiin asia seuraavalla tavalla: viiden virstan paikoilla täältä on jylhä rotko; he lähtevät sinne huomenn' aamuna kello neljä, ja me täältä puolen tuntia myöhemmin heitä. Te ammutte kuuden askelen päässä toisistanne — sitä vaati itse Grushnitski. Tapettu — pannaan Tsherkessien nimelle. Mutta kuulkaapa nyt, mitä minä epäilen. He, näette, sekundantit, ovat, varmaan, hiukan muuttaneet entisen kaavansa ja tahtovat luodilla ladata yksinomaisesti Grushnitskin pistuolin. Se näyttää vähän murhan tapaiselta, mutta sallitaanhan juonet sota-aikaan, olletikin aasialaisessa sodassa. Grushnitski kuitenkin näyttää jalommalta muita toveriaan. Mitäs luulette? Ilmaistaanko heille arvanneemme?
— Eihän milläkään mokomin, tohtori! Olkaa huoleti, kyllä minä puoleni pidän.
— Mitäs te ai'otte tehdä?
— Se on minun salaisuuteni.
— Varokaa ett'ei teidän käy ohraisesti mutta kuudella askelella!
— Minä odotan teitä, tohtori, huomenna kello neljä; hevoset ovat silloin valmiit… Hyvästi!
Minä istuin kotona, suljettuna huoneeseni, iltaan asti. Ruhtinattaren palvelija tuli kutsumaan minua heille — minä käskin häntä sanomaan minun olevan sairaana.
* * * * *
Kello on kaksi yöllä… ei nukuta… Mutta tarpeen olisi uinahtaa, ett'ei käsi huomenna vapisisi. Vaikeahan on sentään hairahtua kuudella askelella. Mutta — herra Grushnitski! eipä teidän peijauksenne onnistu… me vaihdamme rooleja. Nyt on minun etsittävä salaisen pelon merkkejä kalpeilta kasvoiltanne. Miksikä te itse määräsitte nuo kova-onniset kuusi askelta? Te luulette minun ilman vastustusta otsani pilkaksi antavan… mutta mepä heitämme arpaa… ja silloin… silloin… mitä, jos onni häntä vetää? jos minun tähteni vihdoin pettää minut?… Ja ihmekö sitten? Johan se niin kauan on uskollisesti oikkujani palvellut.
Entä sitten? Mikäs on kuollessa, kun kerta kuollakseen?! Maailmalle siitä ei ole suuri vahinko, ja minuakin jo itseäni jotenkin ikävyyttää. Minä olen kuin tanssijaisissa haukotteleva herra, joka ei lähde makaamaan vain sen tähden, ett'eivät hänen vaununsa vielä ole tulleet. Mutta vaunut ovat valmiit… hyvästi!
Muistutellasseni mennyttä aikaani, kyselen ehdottomasti itseltäni: miksi olen elänyt? mihin tarkoitukseen olen syntynyt?… Vaan varmaan semmoinen löytyi ja, varmaankin, oli minulla korkea määräys, sillä minä tunnen sielussani äärettömiä voimia… Mutta minä en ole tätä määräystä käsittänyt, minä viehätyin tyhjien, hyödyttömien intohimojen houkutuksista ja niiden ahjosta lähdin minä kovana ja kylmänä kuin rauta, vaan olin iäksi hävittänyt ylevien pyrintöjen tulen — elämän paraimman kukan. Ja kuinka monasti olen siitä saakka ollut tapparana salliman käsissä! Teloitusaseena olen langennut tuomittujen uhrien päähän, usein häijyydettä, aina säälittä… Rakkauteni ei ole kenellekään tuottanut onnea, sillä minä en ole mitäkään uhrannut niiden eteen, joita olen rakastanut. Minä olen rakastanut itseäni, oman huvini vuoksi; olen ainoastaan tyydyttänyt sydämeni kummaa vaatimusta, ahnaasti appamalla heidän tunteitaan, heidän hellyyttään, heidän iloansa ja kärsimyksiänsä — enkä minä ole koskaan voinut ravita itseäni. Siten, nääntynyt nälkäinen, lannuksissa ollen, nukkuu ja näkee edessään uhkuvia ruokia ja poreilevia viinejä; ihastuksella syödä ahmailee hän kuvituksen utuisia antimia, ja hänestä tuntuu helpommalta; mutta kun hän herää — haihtuu haaveksima… jääpi jälelle kahta kovempi nälkä ja epätoivo!
Ja, kuka ties', minä huomenna kuolen!… eikä maailmassa ole yhtäkään olentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua pahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen… Mikä sanoo: hän oli hyvä poika, mikä taas — hän oli roisto. Ja molemmat ovat väärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin — uteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen… Naurattaa ja harmittaa!
* * * * *
Nyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N—- linnoituksessa. Maksim Maksiimitsh lähti metsästämään… minä olen yksinäni, ja istua kököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret juurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma on kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja… Minua ikävyyttää!… Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet kummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.
Naurattaa lukiessani viimeistä sivua! — Minä ai'oin kuolla; se oli mahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa, ja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.
Kuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei yhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.
Muistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä. Kauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut. Tunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja aukasin Walter Skott'in romaanin, "Puritaanit Skotlandissa", joka oli pöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki, lumoavan kuvitelman viehättämänä…
Vihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä kalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden jälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat ylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.
Käskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen. Upotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin- että sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja reippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa sitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!…
Palattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna säärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä purskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa karvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin ne olivat vieläkin tavallista pitemmät.
— Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. — Ettekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan suurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on sappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on asiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla on teille vielä tuntematon tauti — ja silloin uteliaisuutenne herää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä, fysioloogillisia havainnoita… Väkivaltaisen kuoleman odottaminen, eikö se jo ole oikea tauti?
Tämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.
Me nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni suitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen ohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä suikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon tuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta kuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui hänen hevosensa veteen.
Minä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko vasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen säteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti kaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä tunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti kallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat. Tiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat, sirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme. Muistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa. Uteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä viiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren säteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi kapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi muuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi seinäksi. Me ajoimme ääneti.
— Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.
— En.
— Entä jos teidät tapetaan?…
— Perilliset ilmautuvat itsestään.
— Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa viimeiset hyväisenne?…
Minä pudistin päätäni.
— Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää jotakin muistiksi?…
— Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille sieluni?… Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa mainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja tahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista kuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja armahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi, sitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia juoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat minulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän myrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita — enkä yhtäkään tunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani ankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on kaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä tutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille ja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen… jälkimäinen?… Katsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme ihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme…
Me laskimme menemään.
Kallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me sidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten kedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen sekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole koskaan kuullut.
— Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini iroonillisella hymyllä.
Minä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.
Hän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.
Muutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori vihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.
— Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit taistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille, voisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.
— Minä olen valmis, sanoin minä.
Katteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan, kävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli peittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi hän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin levottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.
— Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne tehdä, olkaa varma…
— Ehtoni ovat, että te nyt julkisesti peruutatte parjauksenne ja pyydätte minulta anteeksi…
— Hyvä herra! minua ihmetyttää, kuinka te uskallatte esittää minulle moisia asioita?…
— Siis ammutaan. Minä kohotin hartioitani.
— Olkoon; mutta ajatelkaahan, että toinen meistä välttämättä tulee tapetuksi.
— Toivon, että se olisitte te…
— Mutta minäpä olen varma vastakohdasta…
Hän joutui hämille, punastui ja rupesi sitten väkinäisesti nauramaan.
Katteini tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään. He kuiskuttelivat kauan. Minä olin tullut paikalle jotenkin rauhaa rakastavalla tuulella, mutta tämä kaikki alkoi minua tuskastuttaa.
Tohtori astui luokseni.
— Kuulkaa, sanoi hän ilmeisellä levottomuudella, te olette varmaankin unhottaneet heidän liittonsa?… Minä en osaa ladata pistuolia, vaan tässä tapauksessa… Te olette kummallinen mies! Sanokaa heille tietävänne heidän hankkeensa — eivätkä he uskalla… Mikä ihmeen halu? he ampuvat, kuin linnun, teidät vialle…
— Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa… Minä kyllä laitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot, mitä kuiskuttelevat!…
— Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti. Ammutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.
— Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat! Tohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta…
— Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.
— Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan kuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä voimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi siitä vastaamaan. Suostutteko?…
— Aivan kernaasti.
— Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion huipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on noin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä. Kumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo haavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä te olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu välttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja silloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi hyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi ilmoitan teille, ett'en toisin taistele.
— Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin, joka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat vähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla ehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa ja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta nyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi, tahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani samanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen sijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin hyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa värisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä. — Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä mitään!… Lähtekäämmehän, hyvät herrat!
Kapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet muodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme kavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.
Grushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten tohtori ja minä.
— Minä ihmettelen teitä, sanoi tohtori, puristaen kovasti kättäni. — Antakaas koetella valtasuonta!… Ohoo! aivan kuni kuumeessa!… mutta kasvoista ei huomaa mitään… silmätkin kiiluvat tavallista kirkkaampina.
Samassa tulla rapisi pieniä kiviä jalkojemme eteen. Mitä se on? Grushnitski oli kompastunut; oksa, johon hän oli tarttunut, taittui, ja hän olisi vierinyt alas selälleen, ell'eivät hänen sekundanttinsa olisi saaneet hänestä kiinni.
— Olkaa varoillanne! huusin minä hänelle, älkää liian aikaiseen langetko; se on paha enne. Muistakaa Juulius Caesaria!
Tulimme siitä sitten esiin pistävän kallion huipulle, keto oli hienolla hiekalla peitetty, ikäänkuin varten vasten kaksintaisteluksi. Ympärillä vuorien kukkulat, lukemattoman lauman kaltaisina, likistyivät toisiinsa, hälveten aamun kultaiseen huuruun, ja etelässä kohosi valkoisena möhkäleenä Elborus sulkien jäähuippujen jonon, joiden välissä jo juosta harhaeli idästä tulvanneita kultaisia pilviä. Minä astuin kedon reunalle ja katsoin alas. Päätäni oli vähällä pyörryttää; siellä, alahalla, näytti kolkolta ja kylmältä, kuin haudassa; sammaliset kivikärjet, joita myrsky ja aika olivat alas syösneet, odottivat saalistaan.
Keto, jossa meidän piti ampua, oli melkein kolmion muotoinen. Esiin pistävästä kulmasta mitattiin kuusi askelta ja päätettiin, että se, jonka ensin oli kohtaaminen vihollisen tulta, käy seisomaan ihan kulmaan selin kuiluun päin; joll'ei hän tule tapetuksi, niin vastustajat vaihtavat paikkoja.
Minä päätin jättää kaikki edut Grushnitskille; minä tahdoin koettaa häntä, ja voihan hänen sielussaan syttyä kipene jalomielisyyttä — ja silloin olisi kaikki parhain päin kääntynyt; mutta itserakkaus ja luonteen heikkous saivat voittoriemun!… Minä tahdoin itselleni täyden oikeuden olemaan häntä säälimättä, jos sallima minua armahtaa. Kukapa ei ole tehnyt sellaisia sopimuksia omantuntonsa kanssa?
— Heittäkää arpaa, tohtori! sanoi katteini.
Tohtori otti taskustaan hopearahan ja kohotti sen ylös.
— Risti! huusi Grushnitski nopeasti, niinkuin se, jonka yht'äkkiä ystävä survauksella on herättänyt.
— Ruunu! sanoin minä.
Raha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.
— Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on ampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en hairahda —; en, Jumal'auta!
Hän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin häntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy jalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen tuommoista katalaa yritystä?… Hänellä oli enään vain yksi keino — ampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää ainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.
— Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano meidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän jo lataa… ell'ette te mitään sano, niin minä itse…
— Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä kädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne sekaantumatta… Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä tahdonkin tulla tapetuksi…
Hän katsoi minuun ihmetyksellä.
— Vai niin, se on toista!… mutta älkää minua syyttäkö toisessa maailmassa…
Katteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen Grushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen minulle.
Minä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä vasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos saisin helpon haavan.
Grushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti pistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.
Selittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.
Yht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin palttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:
— En voi, sanoi hän kumealla äänellä.
— Pelkuri! vastasi katteini.
Laukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä muutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.
No, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on sinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme! He syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. — Älä pelkää, liitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on kaikki mitätöntä… Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!
Sanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin, meni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili myöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin koen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani: siinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta, ja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin vakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi minuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa minut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin välttämättä kaatunut alas kalliolta.
Minä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata edes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi pidättänyt hymyään.
— Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä hänelle silloin.
— Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän teitä vain: ampukaa pikemmin.
— Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?… Miettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?
— Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne ripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni… Lopettakaamme pikemmin, sillä joku sattuu ajamaan rotkossa — ja näkee meidät.
— Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.
Hän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen minuuttia sitten.
Seuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin kuoleman tuomion:
— Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia pistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan — ja hyvin!
— Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä latasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos… Se ei ole minun vikani! — Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan… ei mitäkään oikeutta… Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en suvaitse…
— Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me samoilla ehdoilla.
Hän joutui hämille.
Grushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.
— Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi temmaista pistuolin tohtorin kädestä. — Tiedäthän itse heidän olevan oikeassa.
Turhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. — Grushnitski ei ottanut niitä huomatakseenkaan.
Sillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.
Nähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.
— Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!… Kun kerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa… Se on sulle parahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen… Hän kääntyi ja mutisi pois mennessään: "ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä".
— Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja minä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua, ja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet ystäviä.
Hänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.
— Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan. Ell'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä ei ole molemmilla maan päällä sijaa.
— Minä laukaisin…
Kun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain häilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.
Kaikki huudahtivat yhteen ääneen.
— Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään, vaan kääntyi kauhistuneena pois.
Minä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.
Laskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien välitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.
Irroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni lepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua lämmittäneet.
Tällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto raskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin, ajoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä käännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä lähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.
Palvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle kaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen… Veeralta.
Minä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:
"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis tuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman kohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka luultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut mitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata rauhassa, jos voitte… Hyvästi."
Pitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä… Mitäpä hän kirjoittanee?… Raskas aavistus kuohutti sieluani.
Kas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut muistiini:
"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe toisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin, mutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt tätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle… ethän sentähden halveksi minua — ethän? Tämä kirje on oleva samalla jäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle kaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua rakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua niin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin omaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden lähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä alussa ymmärsin… Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni, toivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä syvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka on aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi salaisuuksiin… olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista. Minusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni kanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut".
"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole rakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa, kyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi ilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit heitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä — sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä, äänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan osaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin viehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan osaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti onneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen vastakohtaa".
"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se näyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua".
"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi Grushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän katseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta tainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että minä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi… Mutta nyt, kun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään. Mahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli kauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä minä hänelle vastasin… varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani… Muistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla sanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan vaunut… Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut palaustasi… Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!… Vaunut ovat melkein valmiit… Hyvästi, hyvästi… Minä olen kadotettu — mutta vähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat — en sano enään rakastat — en, vaan muistat… Hyvästi; joku tulee… täytyy piiloittaa kirje…"
"— Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? — Kuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi kadottanut kaikki maailmassa…"
Kuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen hevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua Pjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani, joka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.
Aurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi läntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi ja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten. Minä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi häntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion, vielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään… Minä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin… ei, ei mikään voi kuvata levottomuuttani, toivottomuuttani!… Mahdollisuudesta kadottavani hänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä, kalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset, mitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät… Ja sillä välin minä vain armahtamatta ajaa kiidättelin. — Mutta aloinpa tuosta huomata, että ratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella tiellä. — Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin — kasakka-kylään, jossa voin istua toisen hevosen selkään.
Kaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia vielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta, vuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan. Minä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä — vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen hammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä. Minä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin mennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta vaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin lapsi.
Ja kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä kyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan. Lujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni, järki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se halveksien kääntynyt pois.
Kun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni, tulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että oli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä tarvitsin? — hänet nähdä? — miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme loppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja sen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.
Minusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties', oli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun edessä ja tyhjä vatsa.
Kaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen käänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en seuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut ja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.
Minä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin vuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.
Herättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen, aukaisin nuttuni — ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä ollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen jokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli tulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki hiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.
Tohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin tavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.
— Mistä tulette, tohtori?
— Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas — hermojen heikonnusta… Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa, ja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon teitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä teidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut tuo ukko… mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne ravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. — Hyvästi. Kentiesi emme enään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.
Hän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni… ja jos minä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän heittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni ulos.
Semmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat puolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään toisen keinon mahdottomuuden — mutta sitten viruttavat kätensä ja kääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä vastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein paraimmat, kaikkein viisaimmatkin.
Saatuani seuraavana aamuna korkeimmalta virastolta käskyn lähtemään N—- linnoitukseen, poikkesin jäähyväisille ruhtinattaren luo.
Hän kummastui, kun hänen kysymykseensä, oliko minulla hänelle mitäkään tärkeätä sanottavaa, vastasin, että toivotan hänelle onnea y.m.
— Mutta minun täytyy puhua kanssanne hyvin tähdellisiä asioita.
Minä kävin ääneti istumaan.
Näkyi, ett'ei hän tietänyt, mistä alkaa; hänen kasvonsa rusottuivat, hänen pulleat sormensa naputtelivat pöytään; vihdoin alkoi hän katkonaisella äänellä näin:
— Kuulkaa, monsieur Petshoorin, minä, luulen että te olette kunnon mies.
Minä kumarsin.
— Olenpa siitä varmakin, jatkoi hän, vaikka teidän käytöksenne on hiukan epäilyttävä, mutta teillä saattaa olla syitä, joita en tunne, ja niitäpä teidän pitää nyt minulle uskoa. Te olette puolustaneet tytärtäni parjauksesta, olette ampuneet hänen tähtensä — siis olette panneet henkenne uhalle… Älkää vastatko, minä tiedän, ett'ette sitä tunnusta, sillä Grushnitski on tapettu (hän teki ristin merkin). Jumala antaa hänelle anteeksi — ja, toivon, teille myös… Tämä ei koske minuun… minä en tahdo teitä soimata, sillä tyttäreni, vaikka viattomasti, on ollut siihen syynä. Hän on sanonut minulle kaikki… luullakseni, kaikki; te selititte hänelle rakkautenne… hän tunnusti teille omansa (ja ruhtinatar huo'ahti raskaasti). Vaan hän on sairas, ja minä olen varma, ett'ei se ole tavallista tautia! Salainen suru kuolettaa hänet; hän ei tunnusta, mutta olen varma teidän olevan siihen syypää… Kuulkaa: te luulette, ehkä, minun hakevan arvo-asteita, ääretöntä rikkautta — luopukaa luulostanne, minä tahdon vain tyttäreni onnea. Nykyinen asemanne ei ole kadehdittava, mutta se voipi parantua. Teillä on omaisuutta, teitä tyttäreni rakastaa, ja hän on niin kasvatettu, että hän tuottaa onnea miehelleen. Minä olen rikas, hän on ainoa lapseni… Sanokaa, mikä teitä pidättää?… Nähkää, minun ei olisi pitänyt teille tätä kaikkea puhua, mutta minä luotan sydämeenne, kunniaanne — muistakaa, minulla on yksi tytär… yksi ainoa…
Hän rupesi itkemään.
— Ruhtinatar, sanoin minä, minun on mahdoton teille vastata, suvaitkaa minun puhutella tytärtänne kahden kesken…
— En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.
— Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.
Hän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni ulos.
Kului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat rauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden kipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.
Silloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli muuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt — ja oliko siitä kauan?
Käytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle, annoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.
Minä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret silmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni jotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan hymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat niin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.
— Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan halveksitte minua.
Hänen poskillaan näkyi tautimainen puna.
Minä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.
Hän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja minusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.
— Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.
Tuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen jalkainsa juureen.
— Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja teeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te sitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne kanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja näin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo häntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen mitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan — siinä kaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä minusta olisikin, niin minä sille alistun… Näettekö, että olen kehno teidän rinnallanne?… Eikö niin, että, jospa minua olettekin rakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?…
Hän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain loistivat ihmeellisesti.
— Minä vihaan teitä!… sanoi hän.
Minä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.
Tunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman virstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin; satulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen paikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.
Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn itseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle salliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja sielun rauha?… Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin ja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy, kuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa paistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla, kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee utuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla rai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota kaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten vähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa lähemmäksi autiota satamaa…
III.
Sallimaan Uskoja.
Minä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä kasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona jalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa luo korttia lyömään.
Kerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi hyvin kauan majuori S—-in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta, hauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka, niinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan taivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia tapauksia pro tai contra.
— Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, — eihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa, joilla te vahvistatte mielipiteitänne.
— Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet luotettavilta ihmisiltä…
— Mitä joutavia! sanoi muudan: — missä ne luotettavat ihmiset ovat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on määrätty?… Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on, niin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän pitää tehdä tili teoistamme?
Silloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja, lähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen katseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.
Luutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen luonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset, mustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä — hänen kansansa ominaisuus — surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli hänen huulillaan — tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle erinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja tunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.
Hän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut kenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut melkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä — joiden viehkeyttä on vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: — hän ei koskaan armastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan välinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut naurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.
Oli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut — kiihko kortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki, ja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain kiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran sotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli onni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin hätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. "Pane va -pankki!" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on pöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta ylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. — Seitonen seisoo! vastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi Wuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.
Kun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla ampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien kalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.
— Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien rivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja, mentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi ne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun sopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden, syöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun loppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.
Kun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat, odottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.
— Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka tavallista matalampi): — hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te tahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani, voiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle edeltäkäsin määrätty surman hetki… Kuka haluaa?
— En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. — Kummallinen mies! kaikkiahan päähänsä pistääkin!…
— Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.
— Mistä?
— Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen pöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja — kaikki, mitä minulla oli taskussani.
— Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. — Majuori, te olette tuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette minulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.
— Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia koskee, ja kuinka ratkaisette riidan?…
Wuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä. Hän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden erikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet; mutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni ehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.
— Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.
— Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo maksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?
Kaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.
Wuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki seurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme istumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän meistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi silmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella koettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan, huolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman sinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut — ja monet vanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet — että usein sen ihmisen kasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku kummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän on vaikea erehtyä.
— Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti minuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:
— Ehkä kuolen, ehkäpä en… Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja kysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut varmaan.
— Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu, sillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!…
— Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.
— Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole ladattu! huusi kolmas.
Lyötiin uusi veto.
Minua kyllästyttivät niin pitkät menot. — Kuulkaa, sanoin minä, joko ampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme levolle.
— Tietysti, huusivat monet: — menkäämme maata.
— Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh pannen pistuolin suun otsaansa vasten.
Kaikki ikäänkuin kivettyivät. — Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa ja heittäkää kortti ylös.
Minä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös. Huokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin epämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin, joka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se koski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan… raksahus!
Jumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu…
— Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan, tähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti — savu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli keskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.
Vähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin rauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.
Ruvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla. Mikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että ruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta minä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko ajalla en heittänyt silmiäni pistuolista.
— Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille…
— Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. — Tämä on parempi pankkia ja shtossia.
— Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.
— Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?
— Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te välttämättä kuolette tänään…
Tuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt otsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.
— Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja teidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan…
Hän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta — eikä syyttä.
Kohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin oikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi, sillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä; niinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta…
Minä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin tulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa. Tähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja minusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi sangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten ottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi jostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka, heidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa ja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan niiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan sitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän rinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se vakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä, mykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!… Mutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä ilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä ehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä loppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan edistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen mahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta toiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä epäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä epämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa jokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa…
Ja paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä pidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen ajatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?… Ensi nuoruudessani minä olin haaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia kuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä siitä minulle on jäänyt? — väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun jälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon turhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden, jotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän elämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja inhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan sitten tutusta kirjasta.
Tämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja kiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä vai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja, huolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle tähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä seisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla mitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin metafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen varovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta, tölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta vastaan. Minä kumarruin — kuu paistoi jo suoraan tielle — ja mitäs näen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu… Tuskin ennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi kasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt juopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en ollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa onnetonta uhria.
— Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy ohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu. Lähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin…
He menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella, ja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.
Minä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän luonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.
Nastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan, veräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet sinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan minulla ei ollut aikaa häntä varten. "Hyvästi, Nastja!" sanoin minä ohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti ainoastaan.
Minä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin vuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista kauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei taivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla koputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. "Mitä se on?"… "Nouse ja pane päällesi!" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä pukeuduin ja menin ulos. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?" sanoi minulle yhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he olivat kalpeat, kuin kuolema.
— Mitä?
— Wuulitsh on tapettu.
Minä ällämästyin.
— Tapettu juuri! jatkoivat he. — Joutukaa!
— Minnekä niin?
— Tiellä kuulet.
Ja me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja liittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä, joka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia ennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti oli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut, ja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh yht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: "ketä sinä etsit, veli kulta?" — "Sinua!" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi hänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia… Molemmat kasakat, jotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat saapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo viimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: "hän on oikeassa!" — Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne tarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen kohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen muuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.
Murhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme sinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi myöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja juosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.
Saavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka ikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit ja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat, valitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän omituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui paksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se oli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain… lienevätkö soputtaneet rukousta vai kirousta?
Sillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.
Minä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi hän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä. Hänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin hän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen eilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa katseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske murtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli tehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.
Silloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä nimeltä; hän vastasi.
— Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; — niin mitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!
— En antaudu! vastasi kasakka.
— Pelkäähän tok' Jumalaa! ethän sinä ole mikään hiiden Tshetshentsi, vaan rehellinen kristitty. Niin, kun kerran synti sinut vietteli, minkäs sille saat: salliman kynsistä ei pääse mihinkään.
— Enkä antaudu! huusi kasakka vihaisesti, ja kuului, kuinka hana naksahteli hänen sitä jännittäessään.
— Mummu, hoi! sanoi jesauli ämmälle: — puhuttelepa poikaasi, ehkä sinua tottelee… Tämähän on vain Jumalan vihoittamista, ja herratkin tuossa jo kaksi tuntia ovat odottaneet.
Ämmä katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään.
— Wasili Petroovitsh, sanoi jesauli, astuen majuorin luo: — ei hän antaudu — minä hänet tunnen; jos taas oven murtaa, niin monta miestä hän hengeltä ottaa. Ettekö ennen käske ampumaan hänet? luukussa on leveä rako.
Samassa pälkähti päähäni kummallinen ajatus. Samoin kuin Wuulitshille, juohtui mieleeni koettaa sallimaa.
— Vartokaa, sanoin minä majuorille: — minä otan hänet kiinni elävänä.
Käskettyäni jesaulin puhelemaan hänen kanssaan ja asetettuani ovelle kolme kasakkaa, joiden piti olla valmiit sitä murtamaan ja, merkin annettua, tulemaan avukseni, kiersin minä mökin ympäri ja menin kohtaloani määräävän ikkunan luo; sydämeni sykki kovasti.
— Vai, sinä kirottu! huusi jesauli: — mitä sinä meistä ilveilet, luuletko ehkä, ett'ei sinua voiteta? — Hän alkoi kolkuttaa oveen, minkä jaksoi; tirkistäen ra'osta, seurasin minä kasakan liikkeitä, joka ei odottanut hyökkäystä siltä taholta, — tempasin yht'äkkiä luukun ja syöksin suinpäin ikkunasta sisään. Laukaus kaikui aivan korvani juuressa, luoti repäisi olkaimen; mutta savu, joka täytti mökin, esti vastustajaani löytämästä miekkaa, joka oli hänen vieressään. Minä tartuin hänen käsiinsä; kasakat syöksähtivät sisään ja, vähän ajan kuluttaa, oli rikollinen jo sidottuna ja vartioittuna viety pois. Väki hajosi, ja upsierit onnittelivat minua — kylläpä jostakin.
Kuinkas ei tuommoisesta sitten voisi ruveta sallimaan uskojaksi? Mutta kukas sen varmaan tietää, löytyykö joku vakuutus vai eikö?… Ja hyvin useinkin me pidämme vakuutuksena tunteiden petosta tai järjen erehdystä!!… Minä rakastan epäillä kaikkia; sellainen mielenlaatu ei kuitenkaan haittaa luonteen päättäväisyyttä; päin vastoin, mitä minuun tulee, käyn minä aina rohkeammin eteenpäin, kun en tiedä, mitä edestä löytyy. Eihän kuolemaa pahempaa koskaan tapahdu — eikä kuolemalta niin mihinkään pääse.
Palattuani linnoitukseen, kerroin Maksim Maksiimitshille kaikki, mitä minun kanssani oli tapahtunut ja mille olin ollut vieraana miehenä, sekä halusin tietää hänen mielipiteensä edeltämääräyksestä. Alussa hän ei ymmärtänyt tätä sanaa, mutta minä sen hänelle selitin, niin hyvin kuin voin, ja, silloin hän sanoi, pudistaen tarkoittavasti päätään:
— Kyllä, niinpä vainkin! Sepä se on temppu, joss' on monta mutkaa. Muutoinhan nämä aasialaiset hanat kyllä usein raksahtelevat, jos ovat huonosti voidellut, tahi ell'ei niitä hyvin paina sormella. Totta on, ett'en minäkään rakasta tsherkessiläisiä uurrepyssyjä, ne kun eivät ole meikäläiselle oikein sopivia: perä on niin lyhyt, että nenähän siinä paikalla palaa… Mutta miekathan heillä on semmoiset — että pois tieltä vain!
Sitten lisäsi hän, hiukan ajateltuaan:
— Säälihän on raukkaa… Mutta pirukos hänet riivasi yöllä päihtyneen kanssa puhumaan! Muutoinpa se jo taisi niin olla syntymästään sallittu!…
Enempää minä en voinut urkkia häneltä; hän ylipäänsä ei rakasta metafyysillisiä väittelyjä.