Aikamme uros

AIKAMME UROS

Kirj.

M. LERMONTOV

Venäjän kielestä suomensi M. Wuori

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1882.

SISÄLLYS:

Esipuhe

I. Beela II. Maksim Maksiimitsh.

Petshoorinin päiväkirja. Esipuhe I. Taman. II. Ruhtinatar Mary. III. Sallimaan uskoja.

ESIPUHE toiseen painokseen.

Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia. Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa, eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen, joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.

Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin "Aikamme uros"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat… Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta, näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.

Arvoisat herrat! "Aikamme Uros" on todellakin kuva, mutta ei yhden miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä? Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia, niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te haluaisittekaan?

Sanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo ihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut; tarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää, yhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut pöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi. Jumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain hauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja, hänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin on kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on parannettava — sen vain Jumala tietää! —

I.

Beela.

Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.

Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia, ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.

Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo. Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista; läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle, sillä oli jo syksy ja iljanne — ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.

Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä melkein yhteen huutoon.

Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut. Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren savukiemuran.

— Olemme, ehkä, matkakumppania?

Hän kumarsi, nytkin ääneti.

— Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?

— Aivan niin… vieden ruumin tavaroita.

— Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin liikuttaa noiden osetiinien avulla?

Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.

— Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?

— Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.

— Miten niin?

— Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät hievahda paikaltaan… Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat… Ovat turmelleet lurjukset! Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo heidät tunnen; mua eivät petä!

— Te kauan jo täällä palvelette?

— Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov] aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin minä ala-luutnanttina — lisäsi hän — ja hänen aikanansa sain kaksi arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.

— Ja nyt?

— Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?

Minä sanoin hänelle.

Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista, mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti, että he silmänräpäyksessä erkanivat. — Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa". Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo…

Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa, että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä. Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista ja venäläisen kellon epätasaista helinää.

Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi suoraan vastassamme.

— Mitä se on? kysyin minä.

— Gut-vuori.

— No, niin mitä?

— Katsokaa, kuinka tuo savuaa. Todellakin, Gut-vuori savusi; sen syrjillä kapueli keveitä pilvi-viiruja, ja huipulla lepäsi musta hattara, niin musta, että se tummalla taivaalla näytti pilkulta.

Me huomasimme jo kyytilän ja sitä ympäröivien sakljojen [savella laastettu, säleistä tehty rakennus] katot, ja edessämme välkähteli ystävällisiä tulia, kun kuhahti kostea, kylmä tuuli, rotkossa alkoi humista ja rupesi hienosti satamaan. Tuskin ennätin pukea ylleni burkan [lyhyt huopatakki], kun jo tulla tuprusi lunta. Minä katsoin kunnioituksella alakatteiniin.

— Meidän on tähän yöpyminen, sanoi hän harmissaan; tuommoisessa pyryssä ei pääse vuorien yli. Mies, hoi! Onko ollut vyörykkeitä Krestoovajalla? kysyi hän kyyditsijältä.

— Ei, herra, vastasi kyyditsijä — osetiini: — mutta riippumassa on paljon, paljon.

Vierashuoneen puutteesta kyytilässä määrättiin meille yö-sija savusakljaan. Minä pyysin matkakumppaniani juomaan lasin teetä kanssani, sillä muassani oli valettu teekannu — ainoa lohdutukseni matkoillani Kaukaasiassa.

Saklja oli yhdeltä sivulta rakennettu kallioon; kolme liukasta, märkää astinta vei sen ovelle. Haparoiden menin sisään ja tölmäsin vasten lehmää (navettaa, näet, käytetään siellä etehisenä). Minä en tietänyt, minne kääntyisin: täällä määkyvät lampaat, tuolla murisee koira. Onneksi vilkahti syrjässä himmeä valo ja auttoi minua löytämään toisen, oven tapaisen, aukon. Siinä aukeni kyllin huvittavainen kuva; avara saklja, jonka katto nojautui kahteen savustuneesen patsaasen, oli täynnä väkeä. Keskellä räiski maahan hajotettu valkea, ja savu, jota tuuli katossa olevasta aukosta takasin survoi, levisi ympärinsä niin paksuna verhona, ett'en pitkään aikaan voinut selviytyä; tulen ääressä istui kaksi ämmää, joukko lapsia ja laiha grusiini, kaikki ryysyissä. Ei ollut muuta tehtävänä! me majauduimme valkean ääreen, sytytimme piiput, ja kohta alkoi teekannu iloisesti kiehua.

— Kurjia ihmisiä! sanoin minä alakatteinille osoittaen isäntäväkeämme, joka katseli meitä ääneti jonkinmoisessa hämmästyksessä.

— Mitä typerintä kansaa! vastasi hän. Uskotteko? He eivät osaa mitään, eivätkä kykene mihinkään sivistykseen! Yhtä kaikki meidän kabardiinit, tai tshetshensit, vaikka ovatkin rosvoja ja retkaleita, toki ovat rajupäitä; mutta eihän näillä ole haluakaan aseisin; kunnon tikaria ei näe yhdelläkään. Todellakin aika maitovalvattia. [Oset (osetin) merkitsee maitovalvattia myös.]

— Olitteko kauankin Tshetsheniassa?

— Minä oleskelin noin kymmenen vuotta linnoituksessa ruodun kanssa, Kivi-Kaalamon luona — tiedättehän?

— Olen siitä kuullut.

— Niin, hyvä mies, kyllä saimme tarpeeksemme noista huimapäistä. Nykyään, Jumalan kiitos, on tok' rauhallisempi; mutta silloin ei tarvinnut mennä kuin sata askelta vallista, niin jo istui karvanen perkele väjyksissä, tai seisoppa suu auki, niin het' on paula kaulassa tai kuula niskassa. Aika poikia vain!…

— Teillä, luulen, on ollut paljon seikkailuja? sanoin minä uteliaisuudesta kiihottuneena.

— Kuinkas ei, onhan…

Tuossa hän alkoi nyppiä vasenta viistään, kumarsi päänsä ja mietistyi. Minun teki kauheasti mieleni houkutella häneltä joku juttu — halu joka on omituinen kaikille matkustajille ja muistelmien kirjoittajille. Sillä välin tee oli valmistunut; minä otin remetistä kaksi matkalasia, täytin ja panin toisen hänen eteensä. Hän särppäsi ja sanoi ikäänkuin itsekseen: "niin, onhan!" Tämä antoi minulle suurempaa toivoa. Minä tiedän, että vanhat Kaukaasialaiset mielellään puhelevat ja kertovat, sillä siihen heillä harvoin on tilaisuutta: mikä seisoo noin viisi vuotta jossakin takalolla ruotuineen, eikä koko viiteen vuoteen kukaan hänelle sano: terveeks' (sillä vältvääpeli lausuu: terveyttä toivotan ). Ja puheen ainetta kyllä saa: ylt'ympäri on villiä, eriskummaista kansaa, joka päivä vaaroja, tapauksia sattuu kummallisia, ja siinä tulee paheksumaan, että meillä niin vähän muistoon kirjoitetaan.

— Ettekö tahdo sekoittaa rommia? sanoin kumppanilleni: minulla on valkoista Tiflisestä; nyt on kylmä.

— En, kiitoksia, minä en juo.

— Miksi niin?

— Niin vain. Olen itselleni vannonut. Ollessani vielä alaluutnanttina, kerran, näette, maistelimme yhdessä, ja yöllä tapahtui hätä-kutsu; hutikassa astuimme mekin rintamaan, mutta kyllä siitä saimmekin, kun Aleksei Petroovitsh kuuli. Herranen aika, kuinka hän vihastui! vähällä oli antaa oikeuteen. Niinpä niin: toisinaan eletään vuosi ketäkään näkemättä, ja jos sitten vielä käy ryypiskelemään — niin hukka perii!

Tämän kuultuani kadotin melkein kaiken toivoni.

— Ja otetaanpa tsherkessit, jatkoi hän: kun päihtyvät busa'sta[laji olutta] häissä tai hautajaisissa, niin alapas jo iskeä. Kerran minä tuskin pääsin käpälämäkeen, ja olinpa silloin vielä antautuneen ruhtinaan luona vieraissa.

— Kuinkas se tapahtui?

— Silloin… (hän pisti piippuunsa, kiristi vyötään ja alkoi kertoa), silloin, nähkäätte, seisoin minä linnoituksessa Teerekin takana ruodun kanssa, — siitä kohta tulee viisi vuotta. Kerran syksyllä saapui muonakuormasto, jota seurasi upsieri, nuori, noin viidenkolmatta mies. Hän tuli luokseni täysissä tamineissa ja ilmoitti olevansa määrätty jäämään minun luokseni linnoitukseen. Hän oli tuommoinen hyvin hoikka, kalpea, hänen yllään oli aivan uusi puku, jotta heti arvasin hänen ei kauan olleen Kaukaasiassa. "Te varmaan", kysyin häneltä, "olette siirretty Wenäjältä?" — Aivan niin, herra alakatteini, vastasi hän. Minä otin häntä kädestä ja sanoin: "Varsin hauskaa; teidän tulee pikkuisen ikävä… mutta koetetaanhan elää toverina. Ja, olkaa hyvä, kutsukaa minua vain Maksim Maksiimitshiksi, ja — mitä varten tuo täysi asu? tulkaa luokseni aina tavallisessa lakissa". Hänelle annettiin asunto ja hän majoittui linnoitukseen.

— Ja mikä oli hänen nimensä? kysyin Maksim Maksiimitshilta.

— Hänen nimensä oli… Gregorius Aleksandrovitsh Petshoorin. Hän oli kunnon poika, voin teille vakuuttaa; hiukan vain kummallinen. Esimerkiksi: sateessa tai pakkasessa oli hän koko päivän metsästämässä; kaikki paleltuivat ja väsyivät — mutta hän ei vähääkään. Vaan kun joskus istui huoneessaan ja vähänkin uhosti, niin jo valittaa vilustuneensa, tai kun ikkunan luukku vain kolahti, niin jo hypähtää ja kalpenee; ja itse näin minä, kuinka hän ypö-yksin kävi metsä-si'an kimppuun; joskus taas ei häntä saa moneen tuntiin puhumaan sanaakaan, mutta annas kun milloin äityy kertomaan, niin vatsan halkasee naurusta. Niin, hyvin kummallinen, mut' mahtoi olla rikas mies, sillä jopa sillä oli kaikenlaisia kalliita kapineita!…

— Ja asuitteko te kauankin yhdessä? kysyin minä taas.

— Vuoden ajan. Niin, onhan vain merkillinen tuo vuosi; teki hän mulle monta kepposta, vaan suokoon ne Herra hälle anteeksi!… Onhan, näette, semmoisia ihmisiä, joille jo syntymästään on määrätty, että heille on tapahtuva kaikellaisia tavattomia asioita.

— Tavattomia? huudahdin minä uteliaisuudella, lisäten hänelle teetä.

— Kuulkaahan, minä teille tässä kerron. Kuuden virstan paikkeilla linnoituksesta asui eräs antautunut ruhtinas. Hänen poikansa, noin viidentoista vuotias nulikka, tavastui ajelemaan meille milloin minkin tähden. Ja kyllä me turmelimmekin hänet, Gregorius Aleksandrovitsh ja minä. Mut sepäs rajupää vasta oli ja kerkeä vaikka mihin, joko lakkia maasta nostamaan täydessä karussa, tai ampumaan. Se vain ei ollut hyvä, että hänellä oli kauhea himo rahaan. Kerran, piloillaan, lupasi hänelle Gregorius Aleksandrovitsh kultarahan, jos hän varastaisi paraimman vuohen isänsä laumasta, ja, älähän huoli, seuraavana yönä toi kun toikin sen sarvista. Mutta kun joskus pisti mieleemme häntä härsyttää, niin silmänsä oikein verta tihrusi, ja heti tikariin käsiksi. "Kuule, Asamat, et sinä kauan päätäsi kanna", sanoin minä hänelle: "pahoin sinun kallosi käypi".

— Kerran tuli itse vanha ruhtinas kutsumaan meitä vanhimman tyttärensä häihin, ja me kun, näette, olimme kunakkia [tuttava, kumppani], niin ei käynyt kieltäminen, vaikka hän olikin tataarilainen. Niinpä sitten lähdimme. Aulassa [kaukaasialainen kylä] otti meitä vastaan joukko koiria kovalla haukunnalla. Naiset, joiden kasvot voimme nähdä, eivät olleet ensinkään kaunottaria. "Minulla oli paljo parempi ajatus tsherkessittäristä", sanoi mulle Gregorius Aleksandrovitsh. — Vuottakaahan, vastasin minä naurahtaen. Mielessäni oli oma ajatukseni.

— Ruhtinaan sakljaan oli jo keräytynyt paljo väkeä. Asiaattilaisilla, näet, on tapana kutsua häihin sekä Pekat että Paavot. Meidät otettiin vastaan kaikilla kunnian osoituksilla ja vietiin kunatskajaan [vierastupa]. Minä yhtä kaikki en unhoittanut tarkata, minne meidän hevosemme pantiin, näette, jos sattuisi jotakin tapahtumaan.

— Mitenkä he häitä viettävät? kysyin alakatteinilta.

— Hyvin tavallisesti. Aluksi molla [muhamettilainen pappi] lukee heille jotakin koraanista; sitten annetaan lahjoja nuorikoille ja kaikille heidän sukulaisillensa; syödään, juodaan busa'a, sitten alkaa dshigitovka [vikellys], jolloin joku likainen retkale rehentelee ja ilveilee kurjalla, ontuvalla luuskalla ja naurattaa arvoisaa seuraa; sitten, hämärässä, alkaa kunatskajassa, niinkuin meillä sanotaan, tanssijaiset. Köyhä ukko rahjus remputtaa kolme-kielistä… en muista, kuinka he nimittävät… no, onhan kuin meidän balalaikka. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, taputtavat kämmeniään ja laulavat. Silloin astuu keskelle tyttö ja mies, ja alkavat sanella toisilleen runoja laulamalla, miten sattuu, ja toiset säestävät kuorona. Petshoorin ja minä istuimme kunniapaikalla, ja siihen tuli hänen luoksensa isännän nuorin tytär, kuusitoista vuotias tyttö, ja lauloi hänelle… kuinka sanoisin?… ikäänkuin komplimentiksi.

— Ettekö muista, mitä hän lauloi?

— Kyllä; taisi olla näin: "soleat on meidän nuoret dshigitat [uljas vikeltäjä], viitat heill' on hopealla sirotut, mut nuori venäläinen upsieri soleampi heitä on, ja kaluunat on hällä kultaiset. Hän on kuin poppeli heidän keskellä, vaan meidän puistossa ei hän kasvaa, eikä kukkia saa". Petshoorin nousi, kumarsi hänelle, pani kätensä otsalleen ja sydämelleen, ja pyysi minua hänelle vastaamaan; minä osaan hyvin heidän kieltä, ja käänsin hänen vastauksensa.

— Kun tyttö oli mennyt luotamme, kuiskasin minä Gregorius Aleksandrovitshille: noh, miltä näytti? — Mainio! vastasi hän; mikä on hänen nimensä?

— Hänen nimensä on Beela, vastasin minä.

— Ja hän oli todellakin kaunis, pitkä ja hoikka; silmät, mustat kuin vuorikauriilla, oikein tunkivat sieluun. Petshoorin, miettiväisenä, ei laskenut häntä silmistään, ja hänkin pilkisteli usein kulmien alta Petshooriniin. Vaan ei Petshoorin ollut ainoa, joka ihaeli kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä kaksi muutakin silmää, liikkumattomina ja tulisina. Minä aloin tutkistella ja tunsin vanhan tuttuni Kasbitshin. Hän, näette, ei ollut juuri antautunut, eikä antautumatonkaan. Epäilyjä oli hänestä paljo, vaikk'ei häntä oltu huomattu missään vehkeissä. Hän toi meille aina linnoitukseen lampaita kaupaksi, vaan ei koskaan hieronut kauppaa: minkä pyysi, maksa pois — mut ei hän helpottanut, vaikka olisi tappanut. Kerrottiin hänestä, että hän mielellään kuljeskeli Kubaanin taakse abrekkien [kuolemaan henkensä vihkinyt] kanssa ja, totta puhuen, olikin hänellä oikea rosvon naama; hän oli pikkunen kasvultaan, kuiva ja hartiakas!… Mutta sepä vasta vikkelä, vikkelä kuin piru! Hänen beshmettinsä [päällysvaate] oli aina revitty ja paikattu, mutta pyssy hopeassa. Hänen hevostaan mainittiin koko Kaukaasiassa — ja todella ei paremmasta puhettakaan. Eivätkä sissit häntä suotta kadehtineetkaan, ja koettivathan usein sitä varastaakin, vaan eipä onnistunut. Vieläkin on silmissäni tuo hevonen, musta kuin piki, jalat hoikat kuin rautalanka, eikä silmät ollenkaan huonommat Beelan silmiä; entäs voimaa sitten! aja vaikka 50 virstaa; ja harjoitettukin — juoksi kuin koira isäntänsä jälessä! Eikä hän sitä koskaan sitonut. Semmoinen, näet, pirun hevonen!…

— Sinä iltana oli Kasbitsh karmeampi kuin koskaan, ja minä huomasin, että hänellä oli beshmetin alla sotisopa. — "Eipä hänellä suotta ole tuo sotisopa", ajattelin minä, "ihan varmaan on hänellä jotakin mielessä".

— Sakljassa kävi helteiseksi, ja minä menin ulkoilmaan vilpoittelemaan. Yö jo laskeutui vuorille ja usma alkoi kuljeskella pitkin rotkoja.

— Minun pisti mieleeni poiketa vajaan, jossa hevosemme seisoivat, katsomaan, oliko heillä rehua, ja eihän varovaisuus koskaan haittaa; minulla oli mainio hevonen, ja jo usea kabardiini siihen hempeästi pilkisteli sanoen: jakshi the, tshek jakshi[hyvä on, oikein hyvä].

— Astun tuosta pitkin aitaa, kun äkkiä kuulen ääniä; toisen heti tunsin; se oli Asamat lurjus, isäntämme poika; toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mitä he tuossa juttuavat", ajattelin minä: "eiköhän vain minun hevosestani?" Minä istahdin aidan viereen ja aloin kuunnella, kokien olla päästämättä yhtäkään sanaa huomaamatta. Toisinaan tukehduttivat sakljasta kuuluvain laulujen tohina ja äänien hälinä minua huvittavan puheen.

— "Sinulla on mainio hevonen! puhui Asamat; olisinpa isäntä talossa ja mulla olisi kolmensadan tamman suuruinen tabuuni, niin antaisin puolet ratsustasi, Kasbitsh!"

— Vai, Kasbitsh! — ajattelin minä ja muistin sotisovan.

— "Niin", vastasi Kasbitsh lyhyen äänettömyyden perästä: "koko Kabardista et semmoista löydä. Kerran — se tapahtui Teerekin takana — lähdin abrekkien kanssa ryöstämään venäläisten tabuuneja; onni meitä ei silloin suosinut ja me hajaannuimme kuka kunne. Jälessäni kiiti neljä kasakkaa; takanani kuulin gjaurien huudot ja edessäni oli tiheä metsä. Minä kyyristyin satulalle ja, antautuen Allahin huomaan, ensi kerran elämässäni loukkasin hepoani piiskan iskulla. Se puikki kuin lintu oksien välitse; terävät okaat repivät vaatteeni ja vaivaisjalavan kuivat vitsat pieksivät kasvojani. Heponi hyppi kantojen yli ja halkasi pensaat rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää se metsän rinteesen ja juosta piiloon metsään, mutta minun oli sääli erota hevosestani — ja siitä profetta palkitsikin minut. Muutamia kuulia vinkui pääni ylitse ja minä kuulin jo kuinka kasakat riensivät jäljissäni… Yht'äkkiä tuli eteeni syvä halkeama; ratsuni mietti kotvan — ja hyppäsi. Sen takakaviot irtaantuivat vastaiselta äyräältä ja se riippui etujaloistaan. Minä heitin suitset ja lensin syvänteesen; tämä pelasti hevoiseni ja se hyppäsi ylös. Kasakat näkivät kaikki, vaan ei yksikään käynyt minua etsimään; varmaankin luulivat, että satutin itseni kuoliaksi, ja minä kuulin, mitenkä he syöstyivät hevostani pyytämään. Sydämeni veristyi; minä ryömin pitkin tiheää ruohoa syvänteessä, kun huomasin, että metsä päättyi; muutamia kasakkoja ajoi ulos tasangolle ja kas! suoraan heitä päin nelistää Karagjosini; kaikki lähtivät huutaen sitä kiinni ottamaan; kauan, kauan he sitä ajelivat, ja yksi varsinkin oli kaksi kertaa jo heittämäisillään sen kaulaan suopungin; minä värisin, suljin silmäni ja aloin rukoella. Muutaman silmänräpäyksen perästä katsoin ylös ja näen, kuinka Karagjosini lentää, heiluttaen häntäänsä, vapaana kuin tuuli ja gjaurit kaukana toinen toisensa jälessä vetjustavat kankaalla uuvutetuilla hevosillaan. Vallah! se on tosi, totinen tosi! Myöhään yöhön istuin minä syvänteessä. Ja uskotkos, Asamat? äkkiä kuulen pimeässä, että äyräällä juoksee hevonen, korskuu, hirnuu ja polkee kavioillaan maata; minä tunsin Karagjosini äänen, se oli hän, minun toverini!… Sen kovemmin emme ole eronneet."

— Ja minä kuulin, kuinka hän taputteli kädellään ratsunsa sileätä kaulaa, antaen sille eri helliä nimityksiä.

— "Olispa mulla tuhannen tamman suuruinen tabuuni, sanoi Asamat, niin antaisin sen kokonaan Karagjosistasi."

— "Ehei, en tahdo", vastasi Kasbitsh välinpitämättömästi.

— "Kuulepas, Kasbitsh", puhui mairitellen Asamat: — sinä olet kunnon mies ja urhea dshigita: vaan minun isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuorille; anna minulle hevosesi ja minä teen, mitä vain tahdot; varastan sinulle isältäni paraimman luotipyssyn, tahi miekan, tahi mitä vain haluat — ja hänen miekkansa on oikea kalpa: pane vain terä kättä vasten, niin tuo itse imeikse lihaan, ja tuommoinen sotisopa, kuin sulla, ei ole sinne päinkään.

Kasbitsh oli ääneti.

— "Ensi kerran, kuin näin sinun hevosesi, jatkoi Asamat, kun se allasi kierteli ja hyppi pullistaen sieraimiaan, ja limsiöt murenina sinkoilivat sen kaviojen alta, tapahtui sielussani jotakin käsittämätöntä, ja siitä lähtien kaikki minua inhotti: isäni paraita ratsuja katselin halveksien, minua hävetti näyttäytyä niiden selässä ja tuska valtasi minut; surren istuin minä päivät pitkät kalliolla ja vähän väliä ilmaantui ajatuksiini sinun pikimusta heposi uhkeasti astuen ja sileä selkä suorana kuin nuoli; se katseli minua silmiin vilkkailla silmillään, ikäänkuin tahtoi se sanoa sanan. Minä kuolen, Kasbitsh, joll'et sitä minulle myy!" sanoi Asamat vapisevalla äänellä.

— Minä kuulin, että hän rupesi itkemään; ja sanottava on, että Asamat oli mitä uppiniskaisin nulikka, eikä hänestä koskaan ennen oltu kyyneliä puserrettu, ei silloinkaan kuin oli nuorempi.

— Vastaukseksi hänen kyynelilleen kuului jotakin naurun tapaista.

— "Kuule, sanoi lujalla äänellä Asamat, sinä näet, että olen valmis vaikka mihin. Tahdotko, niin varastan sinulle sisareni. Hän tanssii, ja laulaa, ja neuloo kulta-koruja — niin että ihme! Semmoista vaimoa ei ole ollut turkkilaisella padishahallakaan… Jos tahdot, niin odota minua ensi yönä rotkossa, missä virta juoksee; minä menen hänen kanssaan siitä sivuitse naapuri-aulaan — ja hän on omasi. Eikös toki Beela maksa ratsuasi?"

— Kauan, kauan oli Kasbitsh vaiti; viimein veti hän, vastauksen sijaan, puolikovaan vanhaa laulua:

Kaunotart' aulassa paljo on meillä, Silmät ne tähtinä paistavat heillä; Lempiä heitä — kateellista on, Vaan vapaus paremp' uskalikon. Kullalla vaimoa neljä voi viedä, Vaan hepo virma ei hinnasta tiedä: Aron se kiitää kuin tuuliaispää, Eikä se petä, tai jäljelle jää.

[Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen runoksi muuttanut Kasbitshin laulun, joka, tietysti, minulle kerrottiin suorasanaisena, mutta — tottumus on toinen luonto. Kirj. muist.]

Turhaan rukoeli häntä Asamat myöntymään; itki, mairitteli ja vannoeli; vihdoin keskeytti hänet Kasbitsh kärsimättömästi:

— "Mene matkaas', tuhma nulikka! Kaikkia vielä! Sinäkö minun hevosellani ratsastaisit. Kolmannella askelella se sinut maahan heittää, ja taitat itseltäsi niskasi kiveen."

— "Minut!" huudahti Asamat vimmassa ja pojan tikarin säilä helähti sopisopaa vastaan. Voimakas käsi survasi hänet vasten aitaa, niin että aita huojahti. "Kohta leikki syntyy!" arvelin minä, juoksin talliin, suitsetin hevosemme ja vein ne takapihalle. Kahden minuutin kuluttua oli sakljassa jo kauhea melu. Asamat, näette, juoksi sinne revityssä beshmetissä ja sanoi, että Kasbitsh tahtoi hänet tappaa. Kaikki syöksyivät ulos, tarttuivat pyssyihinsä — ja leikki alkoi! Kuului huutoa, hälinää ja laukauksia; mutta Kasbitsh oli jo ratsain ja kierteli joukon keskellä kadulla, huimien, kuin piru, miekalla. "Paha juttu — humala vieraissa pidoissa", sanoin minä Gregorius Aleksandrovitshille, tarttuen hänen käteensä: "Eiköhän ole paras, mitä pikemmin lähteä tiehemme?"

— Odotetaanhan, kuinka tämä loppuu.

— No, varmaan huonosti loppuu; näillä asisattilaisilla käypi aina niin: kun päihtyvät busa'sta — niin on heti verisauna valmis! — Me nousimme hevosillemme ja nelistimme kotia.

— Entä Kasbitsh? kysyin minä kärsimättömästi alakatteinilta.

— Mitäs tuommoiselle tapahtuisi! vastasi hän juoden teensä loppuun — puikki pois!

— Ja haavoittumatta? kysyin minä.

— Jumala hänen ties'! He ovat sitkeitä, roistot! Olenpa itse nähnyt muutamia; esimerkiksi: vaikk' on kokonaan peitsillä lävistetty, kuin seula, niin yhä vain viuhtoo miekalla. — Kotvan vaiti oltuaan jatkoi alakatteini polkien jalkaansa maahan:

— En koskaan anna yhtä itselleni anteeksi: piruko mun lie riivannut kertomaan Gregorius Aleksandrovitshille, hänen linnoitukseen tultua, mitä kuulin istuessani aidan vieressä; hän naurahti — aika viekas kun oli — mutta jotakin oli jo hänellä mielessään.

— Mitä niin? kertokaa, olkaa hyvä.

— Noh, olkoon menneeksi! kun kerta aloin, niin täytyyhän sitä jatkaa.

— Neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavan mukaan poikkesi hän Gregorius Aleksandrovitshin luo, joka hänelle aina syötti makeisia. Minä olin siellä. Alettiin puhua hevosista, ja Petshoorin rupesi ylistämään Kasbitshin hevosta: sehän vasta, sanoo, on virkku, ja korea, kuin vuorikauris — no, suoraan sanoen, moista ei maailmassa.

— Nuoren tataarin silmyet alkoivat tuikkia, vaan Petshoorin ei ole huomaavinaankaan: minä aloin puhua muita, mut, älähän, hän heti kääntää puheen Kasbitshin hevoseen. Tätä juttua kesti joka kerta, kun tuli Asamat. Kolmen viikon kuluttua aloin huomata, että Asamat kalpenee ja riutuu, niinkuin käy rakkaudesta romaaneissa. Mitä kummia?…

— Nähkäähän, minä vasta jäljestäpäin sain tietää koko tämän jutun. Gregorius Aleksandrovitsh kiihdytti hänet aivan mielettömäksi. Viimein, niin jo sanookin hänelle: "minä näen, Asamat, että tuo hevonen sinua kovin miellyttää, mut et sitä ole näkevä enemmän, kuin omaa niskaasikaan! Noh, sanopas, mitä antaisit sille, joka sen sulle lahjoittaisi?"

— Mitä vain tahtoo, vastasi Asamat.

— Siinä tapauksessa minä sen sinulle hankin, mutta ehdolla… vanno, että sen täytät…

— Vannon… Vanno sinäkin!

— Hyvä! Vannon, että saat hevosen, mutta siitä tulee sinun antaa minulle sisaresi Beela. Karagjosi on oleva hänen lunnaansa. Toivon, että kauppa on sinulle edullinen.

— Asamat oli vaiti.

— Et tahdo? No, kuinka haluat! Minä luulin, että sinä olet mies, vaan lapsipa sinä vielä oletkin; aikaista sinun on ratsastaa.

— Asamat kiihtyi.

— Entäs isäni? sanoi hän.

— Eikös hän koskaan ole matkoilla?

— Totta se.

— Suostutko?

— Suostun, kuiskasi Asamat, kalpeana, kuin kuolema. Milloinka?

— Ensi kerran, kuin Kasbitsh tulee tänne; hän lupasi tuoda kymmenen lammasta; muusta minä kyllä pidän huolta. Katso vain, Asamat!

— Niinpä sopivat asian… totta puhuen, huonon asian! Minä puhuin siitä jäljestä päin Petshoorinille, mutta hän vastasi minulle, että villi tsherkessitär on onnellinen saadessaan niin mieluisan miehen, kuin hän on, koska hän, heidän tapaansa, kuitenkin on Beelan mies, ja että Kasbitsh on roisto, jota tulee rangaista. Päättäkää itse, mitä siihen voin vastata?… Mutta siihen aikaan minä en tietänyt mitään heidän salaliitostaan. Niinpä tulikin kerran Kasbitsh kysymään, eikö tarvittu lampaita ja hunajaa; minä käskin hänen tuomaan seuraavana päivänä. "Asamat", sanoi Gregorius Aleksandrovitsh, "huomenna on Karagjosi minun käsissäni; jos tulevana yönä Beela ei ole täällä, niin et hevostakaan näe…"

— Hyvä! sanoi Asamat ja ajoi aulaan. Iltasella Gregorius Aleksandrovitsh asestihe ja lähti ulos linnoituksesta: kuinka he suostuivat asian — en tiedä, mutta yöllä molemmat palasivat, ja vartija näki, että Asamatin satulan poikitse lepäsi nainen, kädet ja jalat sidottuina, ja pää käärittynä huntuun.

— Ja hevonen? kysyin alakatteinilta.

— Heti paikalla. Seuraavana päivänä, varhain aamulla tuli Kasbitsh tuoden kaupaksi kymmenen lammasta; minä kestitsin hänet teellä, sillä, vaikka hän olikin rosvo, oli hän yhtä kaikki kunakkini.

— Me rupesimme tarinoimaan kaikellaista… Äkkiä hypähti Kasbitsh ylös, hänen kasvonsa muuttuivat — ja hän juoksi ikkunaan, mutta, pahaksi onneksi, antoi ikkuna takapihalle. — "Mikä sinun on?" kysyin minä.

— Hevoseni!… hevoseni! sanoi hän kokonaan vavisten.

Todellakin kuulin kavioiden kapsetta: — varmaan tuli joku kasakka…

— Ei! Urus jaman, jaman! [ryssä paha, paha] kirkui hän ja viskautui päistikkaa ulos, kuin villi pantteri. Kahdessa hyppäyksessä oli hän jo pihalla; linnoituksen portailla sulki vartija häneltä tien pyssyllä; hän loikkasi sen yli ja rupesi juoksemaan pitkin tietä.

Kaukana pöllähteli tomu — siellä kiiti Asamat virmalla Karagjosilla; juoksussa otti Kasbitsh huotrasta pyssynsä ja laukasi. Kotvaksi jäi hän liikkumattomaksi, kunnes vakuuttihe ampuneensa sivuitse; sitten alkoi hän ruikuttaa, paiskasi pyssynsä kiveen, löi sen pirstoiksi, reutoihe maassa ja parkui, kuin lapsi… Hänen ympärilleen kokoontui siihen väkeä linnoituksesta, mutta hän ei huomannut ketään; minä käskin panemaan hänen viereensä rahat lampaista, mutta hän ei niihin koskenut, makasi vain kasvoillaan, kuin kuollut. Ja uskotteko, että hän siten makasi myöhään yöhön ja koko yönkin?… Vasta seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen ja alkoi pyytää, että hänelle ilmaistaisi ryöstäjä. Vartija, joka oli nähnyt Asamatin päästävän hevosen ja sillä kiitävän pois, ei katsonut salaamista välttämättömäksi. Kuullessaan tuon nimen, säkenöivät Kasbitshin silmät ja hän lähti aulaan, jossa asui Asamatin isä.

— Mitäs isä?

— Siinäpä solmu onkin, ett'ei häntä Kasbitsh tavannut. Hän oli lähtenyt jonnekin viikon päiviksi, ja tokkohan Asamatin olisi muuten onnistunutkaan ryöstää sisarensa.

— Ja kun isä palasi, ei ollut tytärtä eikä poikaa. Asamat oli kyllä viekas oivaltamaan, että häneltä henki otettaisiin, jos kiinni joutuisi. Niinpä siitä saakka olikin kadoksissa: varmaan yhtyi hän johonkin abrekkijoukkoon ja heitti hurjan päänsä Terekin tai Kubaanin taakse; sepä sen tiekin!…

— Tunnustan, että aika lailla tuli minunkin osakseni. Heti, saatuani tietää, että tsherkessitär oli Gregorius Aleksandrovitshin luona, pu'in minä ylleni olkaimet ja miekan ja menin hänen luokseen.

— Hän makasi etuhuoneessa vuoteella, toinen käsi niskan alla, toisessa sammunut piippu; ovi toiseen huoneesen oli lukossa, eikä ovessa ollut avainta. Kaiken sen minä huomasin heti. Minä aloin rykiä ja koputtaa koroillani kynnykseen — vaan hän ei ole kuulevinaan.

— Herra vänrikki! sanoin minä mitä suinkin ankarasti — ettekö näe, että tulin luoksenne.

— Kas! hyvää päivää, Maksim Maksiimitsh! ettekö tahdo piippua? vastasi hän nousematta.

— Anteeks', minä en ole Maksim Maksiimitsh, minä olen alakatteini.

— Yhden tekevä. Ettekö tahdo teetä? Jospa tietäisitte, mikä huoli minua painaa?

— Minä tiedän kaikki, sanoin minä lähestyneenä vuodetta.

— Sitä parempi, minä en olekaan puhe-tuulella.

— Herra vänrikki, te olette tehneet rikoksen, josta minäkin voin joutua vastaamaan…

— Ja, joutavia! Mikäs hätänä? Pannaanhan, me kaikki puoliksi.

— Pilat syrjään! Miekkanne, olkaa hyvä!

— Mitkä, miekkani!…

— Mitka toi miekan. Tehtyäni velvollisuuteni, istuin hänen viereensä vuoteelle ja sanoin: kuule, Gregorius Aleksandrovitsh, tunnusta, ett'ei ole hyvin.

— Mikä ei ole hyvin?

— Se, että ryöstit Beelan… Sepä vasta riiviö on, tuo Asamat!… No, tunnusta, sanoin hänelle.

— Niin, kun hän minua miellyttää.

— No, mitäs sitten siihen vastaat?… Minä jouduin hämille. Yhtä hyvin, kotvan vaiti-olon kuluttua, sanoin hänelle, että jos isä vaatii tytärtään, niin täytyy antaa.

— Ei ensinkään täydy!

— Mutta hän saapi tietää.

— Miten hän saa tietää?

— Minä jouduin taas hämille. — "Kuulkaa Maksim Maksiimitsh!" sanoi Petshoorin kohoittainneena, "olettehan hyvä mies — jos minä annan tyttärensä tuolle villille, niin hän hänet tappaa tai myöpi. Teko on tehty, ja mitäpä sitä nyt suotta turmellaan, jättäkää hänet minulle ja itsellenne miekkani…"

— Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.

— Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu, eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris. Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun — lisäsi Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. — Minä siihen myönnyin… sillä mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.

— Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?

— Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat vuoret, kuin aulaankin — eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin; ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan. Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!… No, vaan tämä syrjään… Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa, kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta. En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän, että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun — miksikä minua vain kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa heti päästän sinut kotiasi?" — Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja pudisti päätään. — "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. — "Vai kieltääkö uskontosi sinua rakastamasta minua?" — Hän kalpeni ja oli vaiti. — "Usko minua, Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?" — Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi kekälettä.

— Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni! minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? — Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään. — "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti — voit minua pakoittaa" — ja taas kyyneliä.

— Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä hänelle. — "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan teille kunnia-sanani, että hänet voitan…" Minä pudistin päätäni. "Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" — "Olkoon!" — Me löimme kättä ja erosimme.

— Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä kaikkia voi luetellakaan.

— Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: — kestääkö aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? — Te ette tunne tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit — ei ollenkaan. Heillä on sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. — Gregorius Aleksandrovitsh hymyili ja alkoi viheltää marssia.

— Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi: Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi — siinä kaikki, ja Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin, siis — hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos tahdot, palaa isäsi luo — sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden — mutta minne, sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois, ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen oveen päin; hän vapisi ja — luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies, Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti, alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. — Uskotteko, että, seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän juuri itkemään, se oli vain — tuhmuus!

Alakatteini vaikeni.

— Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.

— Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.

— Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. — Kyllä he olivat onnelliset!

— Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin toiveissani! — "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän oli teillä linnoituksessa?"

— Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui…

Huomioni heräsi jälleen.

— Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan. Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat jääneet jälkeen — se oli hämärässä — ja hän ajoi miettiväisenä käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla, tarttui suitsiin — ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät saavuttaneet.

— Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla puhumakumppanini mielipidettä.

— Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan oikeassa.

Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä, ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.

Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä, salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia, ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.

Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä, kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle; vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä, minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen, joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka, odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi, että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta — lapsellinen tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se, joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa, se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen kokonaan unhotimme… Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.

— Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin? sanoin minä hänelle.

— Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan sydämen omavaltaista sykkimistä.

— Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille vieläpä on suloistakin tuo soitanto.

— Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!

Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota — ja kaikki nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa mennä! huusi hän kyyditsijöille".

Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi; hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio, vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani, että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan. Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika, toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista sivu-hevoset — mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra! Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän me ole ensimmäisiä!" — ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan… Mutta, kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? — Ensiksikin, minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden, odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä, niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun) laaksoon… Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden välitse näkyy jo pahan hengen pesä — eikö mitä: Tshertóva-laakson nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru) — sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja muita armaita paikkoja isänmaassa.

"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon, alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie, jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana. Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja, säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme. Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme; hevoset kompastelivat; — vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää Krestoovaja-vuoren — kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä… Kesken puhetta, tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki; mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan päällekirjoituksia.

Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin, aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä, "sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta vasten."

— Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa ihmisiin eikä virtoihinkaan.

Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin — varmaankin sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osoittaen osetiineja.

— Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.

— Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei olisi hyvin.

— Kyllä niin, mutisi hän; — mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan, missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.

Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus. Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. — Kaikki on parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: — nyt lopetatte minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.

— Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini, pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.

— Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on siten loppuvakin.

— Oikeinhan arvasitte…

— Sangen ilahuttavaa.

— Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on, ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut — ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja, tai tanssi lesginkkaa… Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin kaksikymmentä vuotta sitten — mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!… Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme! Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla… Ja minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka… Jumala hälle anteeksi antakoon!

— Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?

— Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.

— Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia, — vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään sanomatta, lähti ampumaan — koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin…

"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä juossut musta kissa".

— Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa — onhan kuni tuossa silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä, kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.

— Missä on Petshoorin? kysyin minä.

— Metsästämässä.

— Tänäänkö hän läksi? — Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea lausua.

— Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.

— Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?

— Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien, ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt vuorille tshetshentsi… Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua rakasta.

— Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!

— Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki kyynelensä ja jatkoi:

— Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää, niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa — minä olen ruhtinaan tytär!…

— Minä aloin häntä tyynnyttää. — Kuule, Beela, eihän hän voi tässä ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa — hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet pikemmin kyllästytät.

— Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. — Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.

— Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat vaiti… Se oli mitä ikävin tila!…

— "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille kävelemään, ilma on mainio!" — Se oli Syyskuussa. Ja todellakin oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät, kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä. Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.

— Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä kummia!… "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät; mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?…"

— Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"

— Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä? — Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. — "Tuo on minun isäni hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja hänen silmänsä kiiluivat. — Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan, käpyseni, rosvon veri nuku!

— Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja kellistä mulle tuo pukari — saat hopea ruplan. — "Kuten käskette, korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan…" — Käske! sanoin minä, nauraen. — "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin villikissa!" — Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin — kyllä kai!… Krenatierini tähtäsi… paksis!… sivutse! — ruuti vain tupsahti sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla — ja oli tipposen tiessään.

— Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.

— Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä, semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.

— Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta pitkästä poissa-olosta… Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. — "No, yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia? Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi sitten Beela häntä kovin miellytti — itse hän minulle puhui — ja jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan olisi kosinut"… — Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy ruveta varovammaksi… Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä linnoituksen vallilla.

— Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi. Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En", vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi? "Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".

— Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut — en tiedä; sen vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus — mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin minua…kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi… Minä aloin lukea, opiskella — tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä… Kohta minut siirrettiin Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta — turhaan; sillä kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen, että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu, luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli… Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi, minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa — mutta minun on ikävä hänen kanssaan… Olenko houkkio vai konna — en tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun vain on mahdollista, niin minä lähden — mutta en Eurooppaan, Jumala varjelkoon — vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan — ehkä jossakin kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu." — Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä ja, Jumala suokoon, viimeisen… Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä, pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa — onkos koko sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?

Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että, varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi, pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista, laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne, joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä onnettomuutta, kuin pahetta. — Alakatteini ei käsittänyt näitä hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.

— Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin ikävöidä?

— Ei, Englantilaiset.

— Katsoppas, vai niin!… vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia juoppoja!…

Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa johtuvat juoppoudesta.

Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:

— Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän jotakin pahaa juonittelee.

— Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan. — Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän — mutta otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta, huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei tahtonut palata ilman saalista… Semmoinenhan oli mies: mitä mieli — se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä. Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an — paks', paks'! — eikös mitä: katosi kaislikkoon… semmoinen oli onneton päivä!… Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia…

— Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä kuului laukaus… Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski kumpaankin… Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle, ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi; pyssy huotrasta — ja sinne; minä jäljessä.

— Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi… Ja vihdoin tunsin minä Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!… Hän katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.

— Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.

— Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa… "Älkää ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet saavutamme". — Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti sopimattomalla ajalla… Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista… Se oli Beela, Beela raukka! — Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä vastaan tikarinsa… Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä, kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki kaataa hänet sieltä — mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta… Jospa, tuo konna! olisi sydämeen iskenyt — niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään… oikea rosvon isku! Hän oli tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään. Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan — mikään ei voinut häntä toinnuttaa.

— Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä, ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa häntä elävänä kotiin". — "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme hevosemme täyttä karkua — Linnoituksen portilla odotti meitä joukko väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään, tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän erehtyi…

— Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja ehdottomasti ilostuen.

— Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä kaksi päivää.

— Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?

— Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh — yks'kaks' häneen kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa; vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan saavuimme mekin.

— Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?

— Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan, niin senkin varastavat… antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.

— Ja Beela kuoli?

— Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. — "Tässä minä olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen hänen käteensä. — Minä kuolen! sanoi Beela.

— Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei tahtonut kuolla!…

— Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia… Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta dshjanetskaansa.

— Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään? Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.

— Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna, kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua, mutta, mistä, luulette?… Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa, kuin kuolevassa!… Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty, ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa, ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä, eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat; silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu rauta.

— Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki, ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle, suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä suudelmassa antaa hänelle sielunsa… Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli! Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.

— Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla. — Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? — On parempi, yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi levossa. — Mokoma omatunto!

— Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan, mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen ympäri — vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä Petshoorinille.

— Vettä! vettä!… sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan vuoteella.

— Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa, ei ensinkään samaa!… Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se, ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä häntä rakastin, kuin isä… Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?…

— Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen hänen huulilleen — se oli kirkas!…

Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan, kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään ja nauroi… Vilu karsi ihoani tästä naurusta… Minä lähdin teettämään arkkua.

— Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.

— Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin, mutta, näette, se ei käynyt… sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut kristitty…

— Entä Petshoorin? kysyin minä.

— Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! — Kolmen kuukauden kuluttua hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme… Niin, muistaakseni, taannoin minulle joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon määräyksissä ei siitä ole näkynyt. — Muutoinhan meidän miehelle sanomat myöhään saapuvat.

Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa saada uutisia vuotta myöhemmin — luultavasti tukehduttaakseen surullisia muistoja.

Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas puheeni Beelaan ja Petshooriniin.

— Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.

— Kasbitshin? En, todellakaan tiedä… Kuulin minä, että Shansuugien oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa se lienee sama!…

Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä se on koko historia… Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh on kunnioitusta ansaitseva mies?… Jos sen teette, niin olen täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.

II.

Maksim Maksiimitsh.

Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, — ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille, jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista, joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.

Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset, ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään, ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.

Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio (onnettomuus)!… Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus. Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella välisti on tähdellisiä seurauksia!… Mutta te ehkä ette tiedä, mitä "okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.

Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain aamusella, ajoi pihaan rattaat… Kas Maksim Maksiimitsh!… Me tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!…

Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä, ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in. Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme kävimme istumaan — minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?… Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan, häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun kävi niitä sääli…

Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse, ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. — "Sanopa, hyvä mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?" — Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi, hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa huomenn' aamuna takasin. — "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh, astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen. Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin rattaat! — Oli ken olikin — niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"… Me menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.

— Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo ihmeelliset vaunut ovat? häh… Koreat vaunut!… Kääntymättä jupisi palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen, hyvä mies…

— Kenenkäkö vaunut?… Minun herrani…

— Kukas sinun herrasi on?

— Petshoorin…

— Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?… Noh, Herranen aika!… Eikös hän palvellut Kaukaasiassa?… huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.

— Taisi palvella — minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.

— No, vai niin!… niin vai!… Gregorius Aleksandrovitsh?… Niinhän on hänen nimensä?… Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän, lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti…

— Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen kulmiaan.

— Sinuapa vasta, veliseni!… tiedätkös, että minä ja herrasi olimme hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?… Mut minnekäs hän itse jäi?…

Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti N—in luo.

— Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?… Jos menet, niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh — sano niin — kyllä hän tietää… Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa… Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä toimen.

— Tuossa paikassa hän tänne juoksee!… sanoi Maksim Maksiimitsh riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan… Paha vain, ett'en tunne N—iä…

Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä ikkunasta.

— Suur' kiitos; eipä juuri haluta.

— Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.

— Mitäs siitä; suur' kiitos…

— No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen minuutin perästä jo ukko tuleekin.

— Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, — varroin vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta jokin näkyy häntä pidättäneen.

Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.

Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni — vaan hän ei vastannut mitään.

Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle, alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe…

— Syökö teitä luteet? kysyin minä.