DAIMONI

Itämainen tarina

Kirj.

M. J. LERMONTOV

Suom. Martti Wuori

Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXI.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

MIHAIL JURJEVITSH LERMONTOV.

Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin, ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee. Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron, mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti, vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan "Weltschmerz'in" (maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan, jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.

Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä. Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin. Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle, taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.

Lermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin tutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä ja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja puhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin, pääkohdat.

Mihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814 (muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta v. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen isoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä, joka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai aniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä ei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin rakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä perheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan luonteeseen.

Kymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa Kaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen mielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi rakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä, lapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota "kipua vanhan haavan": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä tuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika Moskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon. Jo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt ja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia, sointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota viimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka teoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin kouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti. Byronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja ja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas luonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän tunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat kysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta runoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä "Enkeli" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin, kaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä runoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa luonteista.

Lermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa kasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan yliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja, jotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa joukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa yliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään huonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä eronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä muutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon, päätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan junkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta kornettina kaartin husaarirykmenttiin.

Ensimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden seuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa. Tällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden joukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena runoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran painettuna ja se tapahtui "Hadshi-Abrek" nimisen runoelman alla, joka herätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan esitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon yhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.

V. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja varsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä vihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä, jotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään kaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia Lermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella levinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16 loppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella voimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja joutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat suunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin maanpakoon Kaukaasiaan.

Tämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se Lermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa runoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo "Borodino", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen "Laulu tsaari Ivan Vasiljevitshista", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija, käyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin objektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija; tapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin venäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain venäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt sanoo, että tässä runoelmassa on "aivan Homeeron tapaista todenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta".

Lermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut sellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio "Laulunsa" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen sisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin vain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.

Muutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon kuuluisan "III osaston" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut "Naamiaiset"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen Gribojedovin merkillistä "Viisaan vastukset"-nimistä näytelmää, ankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi nähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen suostumustaan antanut.

Runoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin kauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839 takaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän vakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut päällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä pidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja, mutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt. Paitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa, joka alkaa sanoilla: "Surumielin katselen mä sukupolveamme", pidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen "Daimoni"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on kuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja viimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen sitä tehneen ainakin vuonna 1840.

Perusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina Tamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat toteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen kauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon kuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman voimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä alttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan, mikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin "Profeetta"- ja "Purje"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit Pushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan luonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on vastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.

Eräs puoli byronismia, joka osaksi jo "Daimonissa" ilmenee, nimittäin rakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin "Mtsiri" (Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta runoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen keskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa itsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina murtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden puolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä. Tämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu pantterin kanssa, joka tappelun kanssa "Ismail-Bei"-nimisessä runoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa "Laulussa" on paraimpia kohtia Lermontovin runoudessa. — Paitsi osia "Aikamme Uros"-romanista, jota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä mainitsematta runo "Kolme palmua", jossa lausutaan ajatus, että kaikki kaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.

Helmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n, tunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan lähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante tanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka lausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen naarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui sota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija toistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.

Tultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan. Samallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa aikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen samannimiseen runoelmaan.

Lermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa romaaninsa "Aikamme Uros". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain elämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt ihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija jotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy tyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan, joka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista henkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo molemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät ehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen — intoisan, kaikkea uhraavan rakkautensa, jälkimäinen — synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja helläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut henkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen byronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren maailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera — niitä naisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun. Teoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä salakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä, mutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa, kuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen korkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden ensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että Lermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian luonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi muusta teoksesta.

Lopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi Pietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle matkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia virkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä tutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva Versilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa kylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa. Lermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan sukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli eräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia vastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä kohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia ilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset. Ja nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut, ettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin vastanneen: "jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä". Ja molemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa Lermontovin luo.

Kaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja kaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6 illalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin puolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat äärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua koska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun sekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään hanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui rajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle: "ampukaa tahikka me erotamme teidät". Martinov laukasi ja Lermontov kaatui kuolleena maahan.

Kummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli monessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun kaltainen, jonka hän on kuvannut "Aikamme Uros"-nimisessä romaanissaan. Kaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi kaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää pitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva paikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli Lermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen niistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään olivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän taisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli, mutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että sitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko jaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä hänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen ennenaikaiseen hautaan.

Martti Wuori.

Ensimäinen osa.

I

Daimoni, hornanhenki liiti Suruisna yli syntismaan Ja ajat auvoisemmat kiiti Parveillen hänen muistissaan, — Kun valon kotimaassa vielä Hän puhtoinen ol' enkeli Ja lentotähti häntä siellä, Hymyjä vaihtain ilomiellä, Kuin ystävätä, tervehti; Kun kautta usmain ikuisien, Himoiten aina tietoa, Hän seuras tähtein laumoja, Aavassa taivaan harhaa vien; Kun esikoisna luomisen Hän uskoi, lempi, miekkonen, Ei tiennyt vihaa, epäilystä Eik' uhmaellut ymmärrystä Onnea jona vuosien… Ja monta, monta muuta kohtaa, Joit' ei hän voinut mieleen johtaa.

II

Jo ammoin avaruutta näin Hyljätty samos' suojaa vailla, Yks'toikkoisesti jäljettäin Vuos'sadat seuras hetkein lailla, Maan mitättömän herrana Hän kylvi aina pahetta, Mut tuntematta nauttimusta; Ja missäkään kun taiteelleen Ei kohdannut hän vastustusta, Niin kyllästyi hän paheeseen.

III

Ja paratiisin pakolainen Kaukaasian näk' allaan maan. Kuin hohtokivi loistavainen Kasbék kiils' ikilumissaan, Ja häämöittäin, kuin onkalossa, Syvällä kyiden asunnossa, Darjàl kiers' siellä mutkiaan, Siell' ärjyi Terek vaahtoharja, Kuin jalopeura pelmuten, Ja vuorten kaikki villi karja, Siinnossa kotka kaartaen Sen juoksun jutteluja kuuli Ja sitä kultahattarat, Joit' etelästä kantoi tuuli, Pohjoista kohti saattoivat; Ja salamielin uinaellen, Seisoivat vuoret ryhmittäin Sen yli kumartunein päin, Vuon vilinätä tarkastellen; Ja kallioilla katsoivat Lilp' usman linnat tornipäiset, Kaukaasian portin vartiat, Nuo hlrvittävät jättiläiset. Ja jylhä, mutta ihana Ylt'ympäri oli maailma. Vaan ylenkatsein Luojan työtä Silmäili henki korska vain Eik' korkeell' otsellansa myötä Ilmettä tunteen ollut lain.

IV

Ja kuva hänen eessään puhkee Eloisa toisen maiseman: Tuoll' leviää kuin matto muhkee, Etäällä laaksot Grusian, — Maan onnellisen, upean! Patsaina seisoo raunioita Ja kirjokivi-uomissaan Solisten juoksee puroloita Ja ruusuiss' sulotarten maan Soi satakielet, jotk' ei voita Heit' edes lemmenlauluillaan; Muratin kiertäminä tarjoo Plataanit tuuheet katvehen Ja luolat arat hirvet varjoo Säteiltä päivän paahteisen; Siell' loistoa on, elämätä Ja lehtipuiden lipinätä, Tuhansin äänin tarinaa, Satojen kukkain tuoksuntaa, Puol'päivän helteet hekumaiset, Yö, kasteest' aina vilpoinen Ja tähdet kirkkaat, loistavaiset, Kuin silmät Grusinittaren. Mut paitsi kylmää kateutta Ei saanut luonnon loistokaan Tään rintaan ruumihittomaan, Ei tunnetta, ei voimaa uutta — Ja mitä näki edessään, Vain halveksi tai vihas hän.

V

Gudal on, — vanhus, — tehnyt hovin Tilavan, korkeen kartanon… Työt', tuskaa maksanut se kovin Orjille kuuliaille on. Sen seinäin varjot aamuin kohtaa Läheisten vuorten kupehet. On kalliossa astimet, Ne kulmatornist' alas johtaa; Ja sieltä juosta vilahtain Tamara ruhtinatar terho, Kasvoillaan valkohuntu verho, Käy Aagvasta vettä ain.

VI

On vuorelt' aina synkeänä Tää talo laaksoon silmäillyt, Vaan isot pidot siell' on tänään, Soi soitto, vuotaa viini nyt: Gudal, näät, naittaa tyttärensä; Kaikk' kutsui häihin omaisensa. Parissa istuu ystäväin Katolla, mattoin peittämällä, Nuor morsian ja aika näin Kuluvi lauluin, leikein hällä. Etäisten vuorten taa jo on Kadonnut kehä auringon. Käsiä lyöden määrän perään Siell' laulavat ja morsio Tuoss' ottaa tamburiinin jo; — Kas nyt hän, sitä moneen erään Pääns' yli kiertäen kuin kerään, Laill' linnun liitämähän saa, Nyt taukoaa — ja katsahtaa, Ja silmäin kastekilo palaa Kateiden ripsein alla salaa; Nyt notkistaa hän ruumistaan Ja mustaa kulmaa kohouttaa, Nyt jumalaista jalkoaan, Lipuen, liehuin, soljahuttaa; Kuin lapsukainen iloitsee Ja herttaisesti hymyilee. Valoa kuun, min välkkymähän Saa pinta vellovaisen veen, Ei verrata voi hymyyn tähän, Kuin elo, nuoruus, vilkkaaseen.

VII

Ma vannon kautta täht'yön valon, Kautt' iltaruskon, päivänsalon: Ei rikkaan Persian valtias Eik' ykskään mailman kuningas Suudellut silmää moisen jalon; Ei suihkulähteet haaremin Helteessä päivän yhtään kertaa Sironneet kastehelmihin Vartt', tälle joka vetäis vertaa; Ei mainen käsi konsanaan Otsalta armaan semmoisia Oo silitellyt suortuvia; Kun katos' Eeden päältä maan, Siit' asti kaunotarta moista Etelän päiv' ei nähnyt toista. — — — — — — — — — —

VIII

Tää immen viime karkelo… Huomenna vartoo häntä jo, Gudalin ainoata lasta, Vapaata aina, riehakasta, Naisorjan kurja kohtalo, Kot' uusi alla vieraan katon Ja heimo, hälle tuntematon. Ja usein salaepäilys Synkisti hänen silmiänsä; Mut niin ol' ylvä viehätys, Sulavuus suuri, hempeys Jok' ainoalla liikkeellänsä, Ett' oispa Daimon' nähnyt vain Nyt hänet, ohi lentäessään, Niin, veljesmuistot sydämessään, Pois kääntynyt ois huo'ahtain.

IX

Ja Daimon' näki… Hetkiseksi Povessaan kumman kuohun keksi Äkisti hän ja sydämen, Tuon aution ja mykän, täytti Ihana sävel, auvoinen; Pyhyyden käsittävän näytti Hän lemmen, hyveen, kauneen taas… Ja kauan suloisuutta kuvan Hän ihaeli; — haaveen maass' Siin' onnen aikain uudistuvan Näk' edessänsä, syttyen Kuin tähti tähden vierehen. Salainen voima hänen kiehtoi, Sai uuden surun syntymään, Äkisti jälleen luonnon liehtoi Tutulla entis äänellään. Ennekö uuden syntymyksen? Sanoja viekkaan viettelyksen Ei järki pysty löytämään. Unohtaa? — Sit' ei suotu yksin, Eik' olis huolinutkaan hän.

X

Väsyksiin ajaa ratsuns' oivan, Pitoihin, laskuun päivän sen, Ehättäin, ylkä hätäinen. Aragvan kirkkaan, vihannoivan On rannan saavuttanut hän. Häälahjain taakat selässään, Töin tuskin tietä astuskellen, Jonossa pitkäss' seuraa ain' Kamelit häntä; kilahdellein Soi niiden tiu'ut ajoittan Rikasta matkuetta johtaa Hän, Sinodàlin valtija. On vyössä varsi solakka; Tikarin, miekan hela hohtaa Välähtäin paisteess' auringon; Selässä uljas pyssy on; Tuul' leikkii hänen nyt tshuhànsa [irtonaishihainen päällysvaate] Hihoilla, kultapäärmeisen, Ja kirjosilkin koreillen On tehty hänen satulansa, Ja tupsut riippuu suitsissansa; Vaahdossa virma ratsu on, Tuo kultakarva verraton. Se korviansa luimistaapi, Pelästyneenä korskuen, Kun äyrähältä nähdä saapi Tyrskettä kosken kuohujen. Tie vaarallinen on ja kaita: Täänpuolen seinät vuorien. Tuonpuolen kuilun jyrkkä laita. On myöhä. Huippuin ruskoraita Jo sammuu. Usva kohoaa… Kiireemmin joukko askeltaa.

Xl

Rukoushuone tuoss' on tiellä… Ja muuan ruhtinas on siellä, — Näät, koston uhri, pyhä nyt, — Jo Herrass' ammoin levännyt. Pitoihin, taistoon, siitä asti Jos minne kulki matkamies, Niin rukoella hartahasti Sen haudan kohdall' aina ties; Se teko suojas' matkaavaisen Aseilta muhamettilaisen. Mut tavan esi-isien Halveksi nuori sulhanen — Hänelle viekkaan haaveen ansan Kavala Daimon' viritti: Yön pimeässä, unissansa Hän morsiantaan suuteli… Vilahti eessä joku musta, Jo toinen… Pari pamausta… Jalustimille pian taas Nous' vaiti uljas ruhtinas, Papàhan painoi syvään ensin, [Kaukaasialainen päähine] Välähti ase kädessään, Navahti piiska, — kiitämään Kuin kotka sai hän… Kuulat lensi, Ja hurja huuto, voihkaus, Kajahti syväll' laaksoloissa… Vaan pitk' ei ollut tappelus: Grusiinit arat oli poissa!

XII

Ja vait' on kaikki… Allapäin Ruumiita ratsastajiensa Kamelit katsoi. Hetkittäin Helähti heidän kulkusensa. On ryöstön saalis matkue Ja kuollehitten ylitse Yölintu kehää kiertäin, liitää. Ei haudan rauhaan koskaan niitä Saa sieltä luostarkalmisto, Miss' isäin tomu lepää jo; Ei tule huntuun verhottuina Sisaret, äidit itkusuina Mailt' etäisiltä suremaan, Rukoillen, heidän haudoillaan! Vaan käden hartaan pystyttämän Tien viereen, suojaan vuoren tämän, He muistoks' saavat ristin vain, Min verkollansa vehreällä Kietoopi, helläst' armastain, Muratti vehmas kevähällä; Ja tiellä tukalalla tällä Väsähtyneiden matkaajain Se siimessuojana on ain.

XIII

Kuin sarvas virma ratsu lentää Ja korskuen, kuin sotaan, entää, Äkisti milloin seisattuu Ja, kuolaa pärskyvänä suu, Tuult' tunnustelee sieraimilla; Äkisti iskee rautaisilla Hokilla maahan helähtäin Ja, harjaa puistain pörröisätä, Taas kiitää hurjast' eteenpäin. Mies vaiti ajaa hevost' tätä, Tuon tuosta ponnistellen ain, Pään kaulalle sen painaltain, Eik' ohjaa enää marhaimilla, Vaan jalan hervon kannuksilla Ja veri vuotaa virtanaan, Valuen hänen loimellaan… Veit, ratsu uljas, taistelusta, Kuin nuoli, kyllä herrasi, Mut hänen, yö vaikk' oli musta, Katala kuula yllätti!

XIV

Häätalo itkee, voihkaa; pihan Kaikk' kansa täyttää: kenen tuo On ratsu, pakahtunut ihan, Mi kaatui maahan portin luo? Ken hengetön tuo ajajansa? Nuo rypyt tummall' otsallansa Sen tietää tuimat taistelut. Veressä ovat ase, vaate; Kuin viime hurjan otteen aate, On käsi harjaan turtunut. Ei kauan nuorta ylkää vuottaa Tarvinnut katseen morsion; Hän ruhtinas ei ollut suotta: Kuin lupas, häihin tullut on. Mut, voi, sen tietää toden pelkän, Ei käy hän koskaan ratsun selkään!…

XV

Suruttomahan perheeseen, Kuin ukkonen, löi viha taivaan! Tamara raukka vuoteelleen On itkuun vaipununna aivan; Ajavi kyynel kyyneltä Ja rinta nousee raskahasti… Kas, on kuin äänen hurmaavasti Hän kuulis soivan yllänsä: "Äl' itke, laps', äl' itke syyttä! Ei kyynelkaste elävyyttää Voi hengetöntä ruumista; Se himmentää vain katsees kilon, Sun polttaa vienon poskes silon! Ei kuule hän, on kaukana, Ei tunne tuota surua; Suloinen taivahan on valo, Min näkee kuolleen silmä jalo; Ja enkel'laulu hälle soi… Mit' unet mitättömät olon, Valitus, itku tyttöpolon Vieraalle taivaan olla voi? Ei maksa arpa kuolevaisen, Mua usko, enkel' elon maisen, Ees silmänräpäystäkään Surusi kalleutta tään! Yläilmain ulapalla Ilman purjeit', ohjaajaa Hiljaa huuruiss' soutamalla Soihdut sorjat tuikahtaa. Taivaan lakeutta laajaa Jäljetönnä vaeltaa Tapaamattomana taajaa Pilvilaumain hahtuvaa. Niille lähdön, tulon häivä Huolt' ei, riemua ei tuo, Sääliä ei mennyt päivä, Toivoa ei uusi luo. Tuskan tuokio kun painaa, Niitä vain sä muistele, Maallist' ylenkatso aina, Ole huoleton, kuin ne! Kun yötär hiljaa hunnullansa Kaukaasian vuoret varjostaa, Kun taikasanan kautta kansa Lumottu uneen raukeaa; Kun kalliolla rapisuttaa Tuul' lehteä, jo kuihtunutta, Ja pimennossa piilostaan Pyrähtää lintu nopeaan; Ja viiniköynnöksien alla, Kastetta taivaan ahmimalla, Kun puhkeaa yökukkanen; Kuu kulta takaa vuorien Kun hiljaa taivahalle palaa Ja sua silmäilevi salaa, — Niin silloin luokses lentelen, Jään vieraaksesi aamuun asti, Kult'-unelmilla ihanasti Sun silkkiripses sulkien…"

XVI

Ja sanat vaikenivat… Loittoon Ään' äänen jälkeen häipyi ain'… Tamara katsoo, kavahtain, Ja vaipuu kummaan sielun soittoon; Ei kaiho, pelko, riemastus Povensa ole ilmaus; Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon. Kahleensa sielu katkasi, Valahti veriin tuli pyhä Ja hälle korviin kaikui yhä Tuo ääni outo ihmeesti. Haluttu uni aamusella Väsyneet luomet ummisti; Mut mielen kiehtoi Daimoni Näin oudoll' ennushaavehella: Sanaton vieras, utuinen, Ihanuutt' ylhää loistaen, Kumartui hänen päätään kohti Ja silmistä sen katse hohti Niin leppeä, niin suruinen, Kuin syvän säälin tuntien. Mut enkel' ei hän taivahainen, Ei suojelija jumalainen, Ei sateenkaaren säteitä Sen kiharoilla kimmellä; Ei oo hän rietas manan henki, Min pahaan kiusata on työ, — Kuin kirkas ilta, muoto senki: Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!…

Toinen osa.

I

"Oi, isä, isä, uhkas heitä, Tamaraas älä nuhtele! Mä itken. Näätkö kyyneleitä? Ei ensimäiset ole ne… Suott' aivan tänne kosijoita Noin joukoin tulvii muualta… En ota miestä konsaan ma; On kylliks maassa morsioita. Oi, isä, älä toru näin! Olethan nähnyt; päivittäin Ma riudun, myrkyn kalvamana! On riettahana kiusaajana Ain' aatos pääsemätön tuo; Menehdyn — mulle säälis suo! Pois luostarihin täältä aja Sun tyttäresi mieletön! Siell' lientää huolein Vapahtaja, Sisällä turvaa pyhäkön. Huvia maailmass' ei mulla… Levolla luostar' siunatulla Siis minut kolkkoon kammioon, Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"

II

Ja luostarihin yksinäiseen Vei immen nuoren vanhemmat Ja katumusta tekeväisen He halpaan viittaan pukivat. Vaan niinkuin koruvaatteen oman, Viel' alla nunnan kaavun hän Tuns' sydämessään elävän, Kuin ennen, haaveen luvattoman. Valaistun loisteess' alttarin, Kun kaikui juhlalaulu pyhä, Tuon tutun äänen kuuli yhä Hän kesken rukoustakin. Hämystä holvin katseen kiinsi Taas kuva tuttu hetkisen, Jäljiltä jälleen häipyen; Kuin tähti hiljaa loistain siinsi Se savuss' suitsun keveän Ja kiehtoi, kutsui… minnehän?…

III

Katveessa vuorten vilpoisien Lepäsi luostar piilossaan. Se plataanien, poppelien Ol' ympäröimä. Ajallaan, Kun verhos' yö jo rotkot vuoren, Läp' puiden lamppu nunnan nuoren Käv' akkunasta tuikkimaan. Ylt'ympär' alla mantel'puiden, Miss' synkät ristit jonotti, Nuo mykät vahdit kalman luiden, Vireät linnut visersi; Ja lähteet raikkaat lorinalla Ylitse kiiti kivien, Kuin ystävykset yhtyen Taas vuoren äkkijyrkän alla, Lomitse kuuraa kiiltäväin Kukkasten entäin eteenpäin.

IV

Näkyivät vuoret Pohjaa kohti. Kun idäss' aamurusko hohti Ja savu helmast' alhojen Sinervä nousi kiemurruksin Ja muetsiinit,[1] kääntyen Päin itään, kutsui rukouksiin; Kun aamuhetkin rauhaisin Herätti väen luostarin Kumahtain kello kaikuvainen; Kun kukkea Grusininainen Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen Joesta vettä noutaakseen, — Niin lumihuiput kuvastuivat Sinisin seinin taivaallen, Mut ruusuharsoin pukeuivat Taas päivän mennen maillehen. Ja siellä, pilvet puhkaistessaan, Kohoten muita kauemmas Heloitti juhlapukimessaan Kasbék, Kaukaasian valtias.

[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista (kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.

V

Täynn' aivoitust' on rikollista Tamaran sydän; puhtahista Iloist' ei tiedä. Hänestä On synkkä muoto mailman kaiken; Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen Yönmusta, päivyt päilyvä. Ja syleillyt kun luomakunnan Yön viileys on unisen, Jumalankuvan eteen nunna Jo vaipuu hurjast' itkien. Ja itku haikee pitkän ajan Yön hiljaisuudess' eessä majan Pidättää tiellä matkustajan, Mi miettii: "vuoren peikko näin Kahleissaan itkee tyrskähyttää!" Ja, herkkää korvaa jännittäin, Hevostaan ajaa väsynyttä…

VI

Vavisten, surren mietteissään Tamara usein yksinään Luon' akkunansa istuskelee Ja katse kauas tuijottelee; Öin päivin, huokain, oottaa vain… "Hän tulee!" — joku kuiskaa ain. Ei turhaan haave hellitellyt, Ei turhaan hälle näyttäynyt, Suruisin silmin silmäellyt Ja puhein lempein vietellyt. Näin, itse syytä tietämättä, Hän päivittäin vain heikkenee; Kun taivaan puoleen nostaa kättä, Niin sydän toista rukoilee; Kun väsyneenä taistelusta Käy vuoteellensa nukkumaan, Niin pielus polttaa, ahdistusta, Kavahtain, tuntee rinnassaan; Sykähtää sydän, povi palaa, Tukehtuu, silmät — sumeat, Syleillä ahnahasti halaa, Huulillen sulaa suudelmat…

VII

Utuinen illan harso peittyi Jo yli Grusian vuorien. Miel'tavoillensa Daimon' heittyi Ja luostariin tul' lentäen. Mut, häiritä ei rohjeten Pyhyyttä tämän rauhan majan, Hän vartoi pitkän, pitkän ajan — Ja näytti kuin jo jättämään Ois' ollut valmis aikeen julman: Edessä korkeen muurin kulman Käy miettein; hänen käynnistään Värisee lehti ilman tuulta. Kas, katseen akkunaan hän luo: Tamaran lamppu sieltä kuultaa; Erästä ammoin vartoo tuo. Ja nyt, kun uinui elo mainen, Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone] Ja laulun sävel kajahti; Se sävel juosta helmeili, Kuin kyynelvirta valuu, valuu, Ja niin ol' laulu suloinen, Ikäänkuin taivas tehnyt sen Hyväksi oisi ihmisten. Ehk' enkelin se oli paluu, Salassa sinne lentämän, Luo unhotetun ystävän? Kai mennehistä lauloi hän Sen vaimentaakseen kärsimyksen?… Ja lemmen tuskan, viehätyksen Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt… Pelossaan pois ois lähtenyt, — Hän yrittää, ei liiku siipi! Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, — Mik' ihme! — kyynel raskas hiipi… Tuon nytkin eessä kammion Läp' poltettuna kivi on — Ei ihmislapsen kyyneleellä, Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!…

VIII

Käy sisään; lemmest' avuton Sy'än voitti sielun hyveen pelon; Hän uskoo, että uuden elon Haluttu aika tullut on, Vavistus outo odotuksen Ja kammo epävarmuuden, Kuin ajall' ensi kohtauksen, Kopean valtas' sydämen; Se huono enne sallimuksen… Hän astui sisään, katsahti: Siin' airut taivaan, keruubi, Hymyillen tiellä paholaisen, Jo seisoi sädekehässään Edessä kauniin syntisnaisen, Suojellen häntä siivillään… Ja säde taivaan äkkipian Häikäisi katseen saastaisen Ja hellän tervehdyksen sijaan Kajahti nuhde tulinen: "Levoton henki, pahe työnä, Ken kutsui sinut sydänyönä? Ei täällä sulla palvojaa, Et synnin valtaa täältä löydä! Luo lempein, pyhäkkööni käydä Rikoksen polkua et saa! Ken kutsui sun?"

Mut muhahtaa Vain rietas viekkahasti hällen; Kateesta katse hehkumaan, Ja vanhan vihan myrkky jälleen Sävähti hänen povessaan. "Hän mun on!" — sanoi äänin vihan, — "Sä jätä hänet! Hän on mun! Sä tulit turvaks myöhään ihan, Mua, hänt' ei tuomittava sun. Löin leiman' ylpeyden tenää Palavan päälle sydämen; Tääll' ei oo pyhäkköäs enää, Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"

Suruisin silmin uhriin hentoon Keruubi silloin katsahti, Lehahti hiljallensa lentoon Ja taivaan siintoon upposi… … … … … …

X

Tamara: Ken olet? Puheellas mun surmaat! Sun toiko horna, taivasko? Mitä tahdot?

Daimoni: Olet kaunis, hurmaat!

Tamara: Mut ken, ken olet?… Vastaa jo!

Daimoni: Se olen, jota odotteli Yön hiljaisuudess' sydämes, Jonk' aatos sieluus kuiskaeli Ja suru tunnossas jo eli, Jok' oli kuva unies; Se olen, jonka katse hukkaa Jokaisen toiveen idussaan; Se olen, jot' ei lemmi kukaan, Mut kiroo kaikki päällä maan; Rajoiss' en aikain, äärten häärää; Oon ruoska maisten orjain mun, Oon tiedon valta, vapaan määrä, Oon taivaan viha, mailman väärä, Ja näät — sun etees polvistun! Sinulle kannan katumuksen Ja lempein nöyrän rukouksen, Poveni ensi ahdistuksen Ja ensi kyyneltulvan tään. Oi, kuule mua, säälihän! Hyveelle minut, taivahalle Yks' sanas palauttaa vois Ja pyhän lempes suojaamalle Uudelle enkelille ois Sijalle pääsy loistavalle. Rukoilen, mua kuulehan, Oon orjas, sua rakastan! Kun vain sun näin mä, äkist' ihan Ma kuolemattomuuden vihan Ja vallan kammon tunteen sain. Iloa maan ma vaillinaista Kadehdin vasten tahtoain; Elämää elää toisellaista, Kuin sinä, oisi katkeraa, Erossa elää — kauheaa. Tuns' sydän oudon polton saavan, Veretön suli taas sen hyy Ja kipu alla vanhan haavan Elohon virkosi, kuin kyy. Sinutt' en tunne ikuisuutta, En valtojeni rajattuutta; Ne helysanoja on vain, Jumalitt' templi jumalain!

Tamara: Pois luovu luotain, henki rietas! Vait! Min' en usko kiusaajaa! Oi, Luoja!… Rukoust' en saa Ma huuliltani… myrkky kietas' Tuhoisa järkein jäytyneen. Sa, kuule, turmaan minut temmit; Puhees' on poltto hornanve'en… Miks', sano, minua sa lemmit!

Daimoni: Miks', sulotar? Oi, tiedä en. Elämän tuntein uudenlaisen, Pois riistin päästäin rikosten Ma kruunun orjantappuraisen, Mit' oli, — kaikk' oon hyljännyt; Elon' on, kuoloin katsees nyt! Sua lemmin toisellaisin innoin, Kuin sinä pystyt lempimään: Palavin rinnoin, kaikin hinnoin Ikuisen aatteen, haaveen tään. Ajoista aikain, maailmojen On kuvas' ollut sy'ämessäin Ja eessäin kulkevan sen näin Teill' iki-ilmain aavikkojen. Ahdistain ammoin aatostain, Suloinen kaikui nimes' ain; Ja onness' autuaitten mailla Sua yksin vain ma olin vailla. Oi, jospa voisit ymmärtää Tään tuskan katkeran ja haikeen: Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken Kun kärsii, nauttii elämää, Pahasta kiitoksetta jää, Hyvästä ilman palkinnoitta, Itselleen elää, kaihoten, Ja, i'ät' aina taistellen, Ei kukistu, ei taida voittaa, Kun säälii ain', ei toivo lain, Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää Ja tahtomattaan vihaa, sietää, Kaikk' ylenkatsoo aina vain!…

Niin kohta kuin mun oli yli Jumalan kirot täytetyt, Minulle luonnon lämmin syli Ol' ainiaaksi kylmennyt… Edessäin äärettömyys siinsi, Hääkorut katseheni kiinsi Jo ammoin tuttuin tähtien… Ne kultakruunut päässään kulki, Mut joka ainut silmäns' sulki, Kun kohtas veljen entisen! Hylyjä, minun kaltaisia, Nyt toivotonna etsin, — mut Sanoja, katseit', uhmaavia En ilmeit' itse tuntenut. Pelossain lentoon pois mä läksin, Vaan minne, miks, — en tiedä lain. Jäin ystäväini hylkäämäksi Mä entisten ja mailma ain' Oli mulle mykkä, kuuro vain. Vuon ajelehtii vuolaan mukaan Näin vuodon saanut pursikin, Min poiss' on purjeet, peräsin Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan; Näin kiitää aamull' aikaisin Myös ukkospilven lonkakin, Uhaten, yksin siintehissä, Ei tohdi seisattua missään, Määrättä rientäin, jäljittä, Ties Luoja, mistä, minnekä!

Ei kauan ihmisiä johtaa Mun tarvinnut, — sain syntiin kohta! Ma kaiken jalon häpäisin Ja moitin kaiken kaunihin. Sammuksiin helpost' i'äks' aivan Heiss' uskon puhtaan tulen sain… Ja tokko maksoivatkaan lain Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan? Lymysin vuorten rotkoihin; Ja sydänyöllä harhailin, Kuin ilmanraana tulipäinen… Kas, ratsumies kulk' yksinäinen Läheisen tulen maanima; Kadoten kuiluun, apua Hän turhaan huutaa — valahtuvi Jälk' äyrääseen vain hurmeinen… Mut kauan vihan kolkko huvi Ei mulle ollut mielehen. Ja myrskyn kanssa raivokkahon Sain usein otteluhun mä, Pukeutuin sumuun, salamahan, Jylisten kiidin pilvissä; Parissa tahdoin luonnon raivon Sydämen tyyntää nurinaa, Erota ikiaatteest' aivan, Unheettomankin unhottaa! Mi taru olentojen maisten, Nykyisten polvein, tulevaisten, Suruista, puutteist', tuskist' on Edessä yhden tuokion Salaisten vaivain tämänlaisten?! Mit' elo, työ on ihmisen? Se tulee, menee haihtuen! On taivaan päätös — toivo sen; Se langettaa, mut anteeks' antaa! Vaan loppua mun surullen', Kuin mulle, ei, — ei rauhan rantaa, Ei unta ees suo haudan hyy! Se ajoin kiemuroi, kuin kyy, Ja ajoin tulen tavat lainaa Ja mieltä taas kuin kivi painaa, Mi turhain toivoin, himojen On patsaaks pantu haudallen!

Tamara: Jo luovu mulle nurkumasta! Miks' surus tietää tarvitsen? Sa rikoit…

Daimoni: Sinuako vastaan?

Tamara: Voi joku kuulla meitä…

Daimoni: Ken?

Tamara: Jumala.

Daimoni: Huolensa on taivaat, Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.

Tamara: Mut rangaistus? Ja manan vaivat?

Daimoni: Kah, oothan siellä seurassain!

Tamara: Ken outo ystäväni lienet, Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet, Niin, tuntein riemun salaisen, Sua, kurja, sentään kuuntelen. Mut jos on puhees viekas vainen, Jos petos siinä piilevi… Oi, sääli!… Minkä voitat maineen!… Mitä on sulle sieluni? Taivaalle oonko kallihimpi Ma muita, joit' et huomaa sa? Oi, onhan moni kaunis impi, Jonk' koskenut ei vuodetta, Kuin täällä, mies oo konsana!… Ei! Vannothan sa lujan valan?… Sä nääthän minun mielialan', Näät kaikki naisen haavehet! Ja sentään sielun pelon siedät… Nyt kaikki käsität ja tiedät, Sä mua toki säälinet! Siis vanno, että harrastukset Kaikk' olet inhat heittänyt; Vai eikö valat, lupaukset Oo olemassa enää nyt?…

Daimoni: Ma vannon luomispäivän kautta, Ja kautta päivän viimeisen, Häpeän, saadun synnin tautta, Ja riemun ikitotuuden; Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen Ja voiton haaveen haihtuisan, Kautt' tämän ensi kohtauksen Ja eron, pian uhkaavan, Ma kautta henkiparven vannon Ja veljein, jotka vallassan' on, Kautt' enkelien puhtaitten, Mun vihollistein valppaiden; Mä vannon kautta pyhän kaiken, Sun kautta, — taivaan, helvetin, Ja viimeisen sun katsees haikeen Ja ensi kyyneleesikin, Sun sulohuultes henkäyksen, Sun silkkikutris' aaltojen; Kautt' autuuden ja kärsimyksen, Ma vannon kautta rakkauten' — Ett' olen korskat aivoituksen', Ainaisen koston heittänyt Eik' enää myrkky imarruksen Ketäkään häiritä saa nyt; Sopia tahdon kanssa taivaan, Hyveesen tahdon luottaa aivan, Rakastaa tahdon, rukoilla. Sun arvoiseltas otsalta Katuen, itkein jäljen liedon Pois taivaan liekin pyyhin ma; Minutta rauhass' epätiedon Nyt kukoistakoon maailma! Oi, usko mua: minä yksin Sun arvos tunsin, ymmärsin, Valittu mun oot pyhimyksen', Nyt sulle valtan' alistin. Sun lempes vastalahjaks' anon, Saat ikuisuuden — hetkestä; En horju, suur' oon — julki sanon — Kuin vihassain, myös lemmessä. Vien tuonne tähtitarhain taakse Ma, vapaa ilman lapsi, sun; Teen sinut mailman valtiaaksi, Ja ensi lemmityksein mun; Ja säälimättä, kaipaamatta Sielt' tulet maahan katsomaan, Miss' onnea ei oikeata, Ei kauneus kestä kauankaan, Miss' intohimot ainoasti, Rikokset, kosto asustaa, Miss' ihmisparka vapahasti Vihata, rakastaa ei saa. Vai etkö tunne hetkellistä Sa rakkautta ihmisten? — Vain nuoren veren hyökymistä! — Mut aika kuluu, — hyytää sen. Ken uuden kauneen viehätystä Voi vastustaa, ken eroa, Ken ikävää ja väsymystä, Sydämen mielitekoja? Ei, armahani, kuule mua, Sun anna täällä sallima, Kuin mykän orjan, lakastua Kateessa, raa'ass' seurassa Tekoystäväin ja vihollisten, Katalain, kylmäin, typeräin, Ja pelon, turhain toivomusten, Raskaiden vaivain, ikäväin! Ei kolkko, korkee luostarmuuri, Min suojass' ihmisist' oot juuri Niin kaukana, kuin Luojastas, Saa sammuttaa sun halujas'. Ei! Kaunokainen, sulle luotu Muu elämän on kohtalo, Muu kärsimys on sulle suotu Ja muitten riemuin nautinto! Sä jätä vanhat toivees omat Ja kohtaloonsa kurja maa, Niin ylhän tiedon pohjattomat Syvänteet sielus sijaan saa. Mun henkijoukkoin kuuliaiset Ma lasken jalkais juurehen, Kätyrit köykeet, hurmaavaiset Sinulle annan, kaunoinen; Kointähden otan kulmilt' ylvään Sinulle kultaseppeleen Ja sille kukkasien kylvän Mä öisen kastekimalteen; Ja iltaruskon purppuralla Mä vyötän sinun vartalos, Hienoimman tuoksun huo'unnalla Utuisen täytän asuntos. Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla Sua herkeemättä huvitan; Kivillä, helmill' ehoimmilla Koristan kotis uhkean; Mä syöksyn alas meren pohjaan, Taa pilvien mä tieni ohjaan, Saat kaikki, kaikki päällä maan — Mua lemmi!…

XI

— Ja hän huulillaan Hipaisten koski hehkuvilla Tamaran huuliin värjyviin; Ja puheillansa viekkahilla Hän vastas' immen rukouksiin. Katseellaan katsoi valtavalla Hän häntä silmiin polttamalla, Ja väistämättä välähti Yöss' siinä hän, kuin tikari. Oi, rietas henki riemuitsi! Nuo suudelmat, kuin myrkky surman Toi oiti, sielun täyttäin, turman… Parahdus haikee, hirmuinen Yön rauhan rikkoi hiljaisen… Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi Ja soima viime pyyntöineen Ja ero toivoton, kun hempi, Nuor' elo eroo i'äkseen… … … … … …

XII

Yövahti silloin yksiksensä Edessä jyrkän muurin sen Käveli hiljaa, määrällensä, Kädessään levy rautainen; Kohdalla nuoren immen majan Hitaammin astui hetken ajan Ja, hämmentyen, lyömästä Pidätti käden levyä; Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli: Sopuisin suli huuleen huuli, — Pikaisen kotvan huudahdus Ja heikko, vieno valitus… Ja inhottava epäluulo Sydämen valtas vanhuksen… Ja kului vielä hetkinen — Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo Erottaa vain voi tuulosen Kuiskaaman lehtein napistuksen Ja vuorivirran vaikerruksen Pimeille rannan äyräillen. Pelossaan pyhäin rukouksen Kiireesti käy hän lukemaan, Näin riettaan hengen houkutuksen Pois karkoittaakseen sielustaan; Vavisten siunas ristinmerkin Rintansa, riehun täyttämän, Ja vaiti, rientäin jaloin herkin, Taas jatkaa kulkuansa hän. … … … … …

XIII

Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, — Tamara lepää arkussaan; On kääreliinaa valkoisempi Hipiä hänen otsallaan. I'äksi sulki silmä luomen… Mut, taivas! ken ei uskois, ken, Ett' eho katse alla sen Uneksii, että suudellen Sen herättää viel' uusi huomen? Mut turhaan siihen aamunkoi Säteitä kultaisia loi; Ja, vaiti surren, heimo hukkaan Rakasta suuta suutelee… Ei, — kalman ikityötä kukaan Ei koskaan tyhjäks' enää tee!

XIV

Ei juhlapuku oo Tamaran Ees ilopäiväin konsana Näin ollut kaunis, upea: Koristain kukat kotivaaran (Niin vaatii vanha tapa maan) Hänt' ympäröivät tuoksullaan Ja, hyväellen kylmää kättä, Kuin hyvästi ne mailman jättää. Ei mistään hänen kasvoillaan Voi nähdä, ett' on kuolemaan Haluinsa hurmoksessa käynnä, — Niin kaikki niiden piirteet on, Kuin aina marmor' eloton, Vain sitä kauneutta täynnä, Mi vaill' on ilmett' tunteiden, — Kuin kuolo, salaperäinen. Mut hänen huulillensa outo On hymy kesken hyytynyt Ja kertoa, min kärsi kouto, Se tarkkaavalle tiesi nyt. Siin' ilmen' ylenkatse jäinen Sydämen, mi löi syvästi, Ajatus viime näkyväinen, Elolle kuiske: hyvästi! Olemust' turhaan kuvastellen, Näin kuolleemp' oli vielä nyt, Ja toivottomamp' omaisellen, Kuin silmä i'äks pimennyt. Niin, tullen ehtoon juhlahetken, Kun päivyt, päätettyään retken, Sulanut kultamereen on, Kaukaasian huiput purppurassa Seisovat hetken hohtavassa, Kohoten tummaan siintohon; Vaan tämä puolikuollut valo Ei toista enää luontoon luo Ja tielle valaistusta palo Jäähuippuin kellekään ei suo…

XV

On valmis lähtöön surusaatto, — Omaiset, joukoin naapurit. Rintaansa ääneti lyö taatto, Kiharat repii kaunihit, Kun selkään nousee viime kerran Ratsunsa liinaharjaisen. Niin alkoi matka saattuen. Se kestää kolmen päivän verran. Povessa sukukalmiston Saa impi lepokammion. Gudalin kantaisä eräs Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs', Kun tauti hänet kahlehti Ja tunnonvaivat valtasi, Syntinsä oli sovittaakseen Luvannut kirkon rakentaa Huipulle vuoren, pilvein taa, Min tuul' on tehnyt laulumaakseen, Käymältä haukka nähdä saa. Ja kirkko yksinäinen väleen Kasbékin kohos lumihin Ja rauhaan, lepäämähän jälleen Pääs' sinne ruumis julmurin; Näin kalmistoksi tullut tuoll' on Tuo vuori, pilvein suosima: Ikäänkuin liki taivasta Asunto kodikkaamp' ois' kuolon, Ei häiriytyisi uni tää Viimeinen etääll' ihmisistä… Vaan turhaa! Kuollut mennehistä Suruist' ei, riemuist' unta nää.

XVI

Sinisen seesteen lakeuksilla Siivillä kultaa hohtavilla Lens' enkel pyhä, kantaen Sylissään sielun syntisen; Suloisin sanoin, toivein yksin Epäilyt haihdutti hän sen, Rikoksen jäljet, kärsimyksen Pois kyynelillä huuhtoen; Etäältä kuulivat he taivaan Jo soittoa, kun äkist' aivan, Pidättäin heidän lentonsa, Ryöpsähti rietas hornasta… Oli valtava, kuin pyörre huima, Salaman loiste välkkyvän, Ja ääni, mielettömän tuima, Huus' ylpeästi: "mun on hän!"

Keruubin painui rintaa vastaan, Rukoillen kauhun tyyntäen, Tamaran sielu syntinen. Tuoss' arpa hänen tulevastaan: Taas seisoi henki siinä, mut Ken oiskaan hänet tuntenut?! On katse julma, täynnä ihan Hän myrkkyä on tuhoisaa Rajoitta raivoovan vihan Ja haudan viimaa kamalaa Vain jäykät kasvot puhaltaa.

"Katoa kolkko henki manan!" Näin vastas' airut taivahan: "Oot kylliks' ollut voittajana, Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan, Vanhurskas päätös Jumalan. Koetusaik' on ohi nyt; Maantomun kanss' on jättänyt Hän paheen kahleet. Kotihimme Jo ammoin häntä odotimme. Niit' oli tämä olento, Joitten on elo tuokio Vain ääretöntä kärsimystä, Ain' uhkuvata viehätystä; On heille kirkastuksestaan Sydämen säikeet Luoja suonut, Ei mailmaa varten heitä luonut, Ei mailmaa heitä vartenkaan! Hän kallihilla hinnall' aivan Sovitti kaikki epäilyt… Hän kärsi, lempi — ovi taivaan On rakkaudelle auki nyt!"

Ja viettelijään ankarasti Katsahti enkel viimekseen Ja, viuhtoin siivin riemuisasti, Hän häipyi taivaan kirkkauteen. Mut voitettuna Daimon' tälleen Hulluudet kiros' unelmain, Vihaisna jäi hän elämälleen, Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen Lemmettä, toivehitta ain!…

* * *

Liepeillä laakson Koishaurin, Kupeella jylhän kallion Nyt vieläi nähtävinä muurin Muinaisen raunioita on. Niist' yhä kulkee tarinoita, Kauheita kuulla lapsien… Tekoja taika-ajan noita Todistaa, puihin lymyten, Kuin aave, muistomerkki kolkko. Alhaalla kylä kirjavoi; Maa kukoistaa ja vihannoi, Huminaan häipyy äänten solkko, Ja karavaanit, helisten, Kulkevat kulkuansa kaukaa. Läp' usmain syöksyin, kuohuen, Kimaltain, vuorivirta laukkaa. Parissa kevään, auringon, Suloisen elon, ikinuoren, Iloiten leikkii luonto vuoren, Kuin lapsukainen huoleton.

Vain linna synkk' on yksinänsä, Aikansa kerran elänyt, Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä, Omaisten vanhus raukka nyt. Kuun nousua siell' oottaa illoin Asukkaat näkymättömät: Vapauden juhla niill' on silloin, — Huristen vain ne kiitävät. Eräkäs uusi, harmaa lukki, Kutovi seitit, seinät tukkii; Iloiten leikkii katolla Perheineen ruohonpäinen lisko Ja pimeästä ra'osta Kyy arka kiemuroitaan viskoo Luo vanhan portaan paateron: Se ajoin kierryksissä on Ja ajoin pitkäksensä oikoo Ja läikehtien siinä loikoo, Kuin kalpa urhon tarpeeton, Kentälle jäänyt taistelon. — Mi jylhyys! Elost' entisestä Ei jälkiä: on tarkkaan pestä Käs' uuras ajan ehtinyt; Gudalin kuulumainehesta Ja tyttärestä suloisesta Ei mikään muistut' enää nyt! Vain kirkko harjanteella siellä, Tuo pyhän voiman suojaama, Mi peittää heidän tomunsa, Lomitse pilvein näkyy vielä; Sen portin eessä seisovat Kiviset mustat vartiat Luminietoksien kattamina; Povellaan heillä pantsarina Jäät hohtaa sulamattomat. On yltä jyrkänteiden posket Synkästi riippuin peittäneet, Kuin äkkijäätynehet kosket, Uniset jättivyörykkeet. Puhuri siellä käyttää kaulaa, Tomussa seinäin harmajain Välistä pitkään laulun laulaa, Välistä huutaa ulvahtain. Ja ihmekirkosta kun siitä Saa kaukomaille viestit ain', Idästä pilvet joukottain Pyhissä käymään sinne kiitää; Muu kenkään ei nyt itkekään Kivillä kalman majan tään; Kasbék vain, synkkä, povessansa Kuin saitur kätkee saalistansa. Siell' ikinurina ei maan Ikirauhaa häiri konsanaan.