E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KONEIDEN ÄÄRESSÄ

Romaani

Kirj.

MIKKO TERVAS

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1917.

I OSA

I.

Niemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa, jonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistui nähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edes vasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteen oli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten oli muodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujen välistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.

"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielä mitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?"

Emäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujautteli päätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.

"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynen Mansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas, kun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapa niin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee… tunteeko punanen sierain leivän tuoksun…? Kos, kos… kos, kos… — No, anna nyt jo, äläkä kiusaa!"

Emäntä taputteli vielä vasikkaa, hyväili Perjakkaakin ja puheli:

"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossa karjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitää kunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi ei pääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohta pellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niin kuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan, tyttöseni! Pankaa nyt levolle!"

Emäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven, siirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansa juottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.

"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu", sanoi hän rukin takana istuvalle tytölleen Annalle. "Tekase siinä nyt vielä muutamia punasia käämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkään apuna kuormaa työntämässä."

"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?" sanoi Anna vähän vastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.

"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaani kenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua, että olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!"

Anna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakasti lenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuin harva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide. Siinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.

— On se kummaa, — ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, — kuinka tuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnut Katrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi. Tämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Mutta olispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.

Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli heikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi. Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.

"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta, kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä pitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa tulevaksi.

Tuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat lainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin savuavan.

Ei näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa tulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista noutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.

Mirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan otsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli leveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian vieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien viiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku risahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään vuoteellaan.

— Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta isäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä puhutella mökin asioissa, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Olisikohan…

Mutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi menneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa muuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta sitten oli kuollut Jaakon isä — äidin oli jo aikaisemmin tuoni temmannut — ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se häntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat yhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian puheeksi.

Hän hengähti: "Kaikkeapa tässä nyt!" — Mutta eipä hän voinutkaan haihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi samoille paikoille. — Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että siellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi vierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan yöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis lakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista tai ohraa! — Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi iltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan. Marraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.

— Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, — jatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. — Ei ollut päiväkausiin muita kuin kissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa, joskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen ja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko oli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä ja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo auttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei ole kirjettäkään tullut isoon aikaan.

Hän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut olostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun oli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.

Anna-Kaisa nousi kangaspuiltansa, kohensi tulta, koetti olivatko perunat jo kypsyneet ja katsoi ulos akkunasta.

Sieltä lumipyryn seasta näkyivät jo tulevan. Olipa siinä vetämistä. Aivan nenälleen tuuskahtamaisillaan kiskoi Jaakko, jutko yli olan, vapaa käsi heiluen edessä tai kelkan kinokseen töksähtäessä tarttuen taakse köyteen kiinni. Kun käänsivät pihaan ja menivät ladon eteen, niin jo ilmestyi kuorman takaa Annakin tiukasti ponnistellen.

Pian he saapuivat tupaankin. Jaakolla oli kainalossa pärepölkky, jonka laski takkavalkean ääreen sulamaan. Kovin olivat lumessa sekä isä että tytär. Jaakko sulaili jääpuikkoja irti parrastaan, asetti kintaansa uunin syrjälle ja istui kappaleen aikaa äänettömänä takkakivellä.

"Kyllä se kiskotti", sanoi viimein. "Senhän arvaa, kun on tuollainen Jumalan ilma. Näyt olevan aivan uupunut", kiirehti Anna-Kaisa vastaamaan.

"Kylläpä alkaa uuvuttaa…", sanoi Jaakko ja painausi kyynäspäittensä varaan.

Anna-Kaisa katsoi pitkään kumarassa istuvaa miestänsä. Hän näki kohta, että Jaakolla oli jotakin ikävää mielessänsä.

"Pistetäänpä tässä pannu poroon", puheli Anna-Kaisa lempeästi niin kuin olisi tahtonut jokaisella sanalla hellästi koskettaa työn uuvuttamaa puolisoaan. "Tuossa se kiehuu samoilla tulilla ja virkistää sinua. Hyvinkö niitä on vielä heiniä Höytyän ladossa vai joko alkavat loppua?"

"Onhan niitä vielä, mikäpä ne kesken lopettaisi", sanoi Jaakko. "Ja kyllä kai tässä olisi meille itsekullekin se vähä mikä tästä on opittu saamaan."

Hän haki tahkokiven nurkkahyllyltä ja ryhtyi hiomaan veistänsä.

— Eivät asiat ole niin kuin ovat olleet, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Nyt on jotakin tapahtunut.

"Maannutko se on Jannekin koko ajan?"

"Maannut on, nukkunut."

"Mikä hänenkin elämästään tullee. Kyenneekö itseään elättämään koko elämänsä ikänä."

"Herra tietää, mutta hänen aikeitansa meidän on mahdoton arvata."

"Muka tarvitsee näitä torpan tiluksia", puheli Jaakko kappaleen ajan kuluttua kuin itsekseen. "Eikö hänellä nyt ole maata kuokkia ja kyntää muuallakin, ettei juuri toisen torppaan tarvitsisi käydä käsiksi."

"Herranen aika, mitä sinä puhut?" sanoi Anna-Kaisa hätääntyneenä ja keskeytti perunain kuppiin ammentamisen. "Meidänkö torppaan?"

"Meidänpä, meidän."

"Tämäkö uusi isäntä?"

"Tämä juuri."

"Sen takiako hän sinut oli kutsuttanut luoksensa?"

"Sen. Kuuluu vuokra-aika loppuneen."

"Mihinkä me poloset nyt joudumme?" sanoi Anna-Kaisa purskahtaen itkuun.

"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin voimme toimeen tulla."

"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka tähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin."

Jaakko katsoi Anna-Kaisaa, ja hetkeksi lauhtui ilme hänen otsallansa.

"Nytkö ovat sitten turhaan menneet kaikki aherruksemme?"

"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada jonkunlaisen korvauksen työllemme — muutenhan olisivat lait ja oikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan mahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että tästä on muutettava pois."

"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet lapsemme ja…" - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin tulvivat uudet kyyneleet.

"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän minulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta mieli tekee päästä valmiille apajalle."

Sinä iltana oli Niemelän torpan asukkaiden mieli lamauksissa.

Jaakko oli nuoruudessaan palvellut myöskin Pietolassa, joka ei ollut hänen torpastansa kaukana. Tiukassa kohdassa oli hän aina turvautunut Pietolan isälliseen neuvoon ja lähti nytkin illan hämärtäessä hänen mielipidettään kuulemaan.

"Onpa kummaa käsittää Kuljun menettelyä", sanoi Pietola Jaakon asian kuultuansa. "Mistä syystä hän sinua siitä pois häätää? Parantunuthan maa on sinulla ollessa."

"Niin minustakin, sillä olenhan siellä penkonut kuin sonni kannikossa."

"Niinpä vain. Ja maa työntää heinää ja viljaa, että rutisee."

"Mutta sellaisessa asemassahan me torppari-rukat olemme: kun olemme raataneet nuoruudenvoimamme loppuun, niin tuleepa toinen ja sanoo: 'Nyt sitä saa muuttaa.' Siitä jo suuttuu suunnan mieskin!"

Pietola istui äänettömänä.

"Jos minä nyt saan tästä Kuljulta korkeintaan 2000 markkaa ja maksan sillä 1500 markkaa velkaa, joka minulla nyt on tämän mökin takia, niin mihin minä panen tämän 500 markkaa, joka jää?"

"Maahan uudestaan", sanoi Pietola.

"Maahan!" hengähti Jaakko. — Hän oikein hämmästeli katkeraa ääntänsä, mutta tunsi samassa kuin varmistuvansa asiassa. — "Sitten kun olen kyllin taasen tapellut jonkun suon reunassa hallan kanssa, ojittanut, kuokkinut ja puskenut siellä ja minun poikani jatkaa työtäni niin kuin minä nyt olen tehnyt, niin saattaapa jonakin päivänä tulla tieto, että vuokra-aika on loppuun kulunut eikä uusita! Ajatelkaapa asiaa minun kohdaltani!"

"Eihän tuo niin epätoivoisesti aina käyne. Ehkä eivät kaikki menettelisi Kuljun tavalla."

"En minä usko, että te esimerkiksi menettelisitte, mutta taidammeko yksikään katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, miten silloin menetellään."

"Laita asiat paremmalle perustukselle! Osta palstatilaksi, eikä kukaan voi sinulta omaasi koskaan hätyyttää!"

"En tuota tiedä! Kyllästyttää koko elämä. Kuljullahan on täysi oikeus menetellä niin kuin haluaa, mutta minusta tuntuu niin kuin tapahtuisi verinen vääryys."

"Ei se ole kumma, jos olet katkeroittunut, — olisin minäkin. Mutta sillä ei nyt asia korjaudu. Mitäs mietit siitä palstatilasta?"

Jaakko imi äänettömänä piippuaan, ja katse piirteli synkkänä pitkin lattian saumaa, päättyen aina kellarin luukun puuhun upotettuun messinkirenkaaseen. Hän ei jaksanut päästä eroon tuskallisesta ja apeasta mielialasta.

"En tiedä…", sanoi ja istui jälleen yhtä äänettömänä.

"Vai oletko jotakin muuta suunnitellut?"

"Enpä paljoa."

"Jos vuokrallakin asettuu asumaan, niin pikku rahat ovat pian tirkenneet siihen."

"Ainakin näin maalla, missä päiväpalkka on niukka."

"Vuokrat ovat tietysti myöskin, mutta oma katto kun olisi pään päällä, niin silloin…"

"Jaksaneeko tuota enää saada. Eikö liene parempi lähteä parempia ansioita etsimään."

"Mihin sitten?"

"Ajattelin kaupunkiin."

"Mitä?" — Pietola otti piipun suustansa ja katsoi hämmästyneenä
Jaakkoa.

"Vai kaupunkiin! Olen sinua tähän saakka pitänyt järkevänä miehenä.
Entäs perhe?"

"Sinne mukaan. Siellä jo vanhin tyttö on. Tuossa on toinen juuri aikuiseksi saapunut ja kykenee jo työhön. Siinä se kostuisi poikakin…"

"Niin, kyllähän se näin tuntuu selvältä, mutta en minä sittenkään sinuna lähtisi. Siihen on niin monta syytä. Et sinä osaa arvata, mitä sekin mukanansa tuo. Enhän minä sano enkä toivo, miten sinulle ja lapsillesi käy, mutta tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin, miten on käynyt Nurkkalan Heikille ja monelle muulle. Mitä on tullut heidän lapsistaan siellä. Kyllä minusta tuntuu, että vaikka täällä kuin ahtaalta tuntuisi elämä, niin joka suhteessa sittenkin 'maa on vakasin ja Jumala totisin'."

* * * * *

Jaakon mielestä ei kuitenkaan haihtunut katkeruus.

"Minun puolestani saa riittää talollisille raataminen", sanoi hän eräänä päivänä taasen Anna-Kaisalle. "Jos Kulju olisi uusinut sopimuksen entisillä ehdoilla, niin olisin möyrinyt tällä tilkulla kuin myyrä ja minä takaan, etteivät täällä olisi kasvaneet sammalta kedot eikä pajupehkoja ojat. Mutta saakoon tahtonsa läpi! Käykööt maan yli arviomiehet ja puskekoon uusi isäntä rahaa. Me poistumme, vaikka kirveleekin sydäntämme."

Juuri näihin aikoihin tuli Katrilta kirje, jossa hän kertoi voivansa hyvin. Hän oli aivan äsken saanut pienen palkankorotuksen, joten saattoi nyt päivässä ansaita joitakin kymmeniä pennejä enemmän kuin tähän saakka.

"Ja tietysti se siitä on aina kohoamaan päin, mikäpäs siinä olisi", päätteli Jaakko. "Ei, kyllä tästä on sinne meidänkin lähdettävä." — Eikä suinkaan tässä muuta keinoa olekaan, — jatkoi hän ajatusta itsekseen. — Tuossa on perhe, joka tarvitsee hoitoa, Jannekin, kivuloinen raukka tässä. Jotakin nyt on yritettävä, eikä suinkaan auta kädet ristissä jahkailla. Voin minä näyttää Kuljulle senkin, ettei tarvitse kahta kertaa käskeä.

Hänestä alkoi vähitellen tuntua niin kuin hän irtautuisi näistä entisistä työn tantereista. Anna-Kaisa vaan pyrki sekoittamaan koko asian… siinä itkeä siirasi. Mihin sitä itkulla? Jopa kai tässä nyt!

Kuitenkin hän tunsi itsensä rauhattomaksi joka kerta, kun näki vaimonsa itkeskelevän; hän tunsi kadottavansa varmuuden asiassa.

Mutta eräänä päivänä sanoi Anna-Kaisa: "Mikä tuon tiennee mikä onni se sielläkin sentään kohtaisi. Saattaisi olla onneksi Jannellekin. Tuossa hän nuuruu päivästä toiseen eikä näy parantuvan. Jos jaksaisi siellä saada lääkärin hoitoon."

"Siellähän ne ovat lähellä lääkärit jos lääkkeetkin, muutaman kivenheiton päässä, ehkä toisella puolella katua", ilostui Jaakkokin, kun kuuli Anna-Kaisan puolelta näin matkaluvaksi myöntyvän. "Ja on siellä yhtä ja toista valopuoltakin, jos lienee varjojakin."

"Eläväthän siellä muutkin ihmiset", myönteli Anna-Kaisa.

"Elävätpä hyvinkin!"

Asia pidettiin kummaltakin puolelta päätettynä, vaikkei sitä vielä toisilleen vakuuteltu.

II.

Nyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän yllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin suunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.

Kotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein peittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona vielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he vielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien aikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin tapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.

"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois kotoamme", sanoi Anna-Kaisa.

"Eikö sitten niin juuri ole tapahtunut?" täydensi Jaakko.

Niin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta ilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin vähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut savupiippu katolla…

Jo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä puhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada mieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi jonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että kyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo vähän sen asian takia puuhannut siellä.

Junamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä. Heille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet puhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti tupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät jalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi ihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten mielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta ja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen välillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle heitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä kaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen osanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen jälkeen ettei huomattukaan.

"Kas niin, nyt ollaan perillä", sanoi emäntä yhtäkkiä.

Juna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui ensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja matkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle. Edellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului vaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan pitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina asemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.

Koko asemahuoneen edusta kiehui mustanaan ihmisiä. Niemelän väki ei tiennyt, mihin mennä. He pysähtyivät hetkeksi ja kerkesi Anna-Kaisa sivumennen nähdä erään nuorenpuoleisen naisen, joka kantoi sairaan näköistä lasta käsivarrellaan. Lapsi oli käärittynä ison huivin sisälle, ainoastaan kalpeat kasvot vähän näkyivät. Molemmilla puolilla riippui hameessa vähän vanhempi lapsi, puutteellisesti puettuna ja kylmästä väristen.

"Kun sinä nyt koettasit sieltä meitä muistaa", puhui nainen itkien ylös vaunusillalla seisovalle puolisolleen. "Tiedäthän sinä, ettei meille jäänyt juuri mitään kotiin…"

Enempää ei Anna-Kaisa kuullut. He kantausivat väkijoukon mukana kauvas vaunun porrasten luota.

"Pois tieltä!" huusivat jo toiset. Ja samassa jyrisi ohi kuorma matkatavaroita. Asemahuoneen ovi oli kuin joku nielukohta, minkä kautta koko elämän piti virrata. Siihen nyt pyrkivät Niemelätkin, sysäytyen ja paiskautuen kuin myllyssä.

Takana soivat junailijain pillit, kiljuivat veturit, kitisivät pyörät kuraisilla kiskoilla, kolisivat vaunujen puskimet ja kytkyet. Ovesta virtasi hikinen, märkien vaatteiden ja kenkien löyhkän turmelema ilma. Pitkin odotushuoneen lavitsoita istui junia odottelevia matkustajia, äideillä sylilapset käsivarsillaan, vähän isommat lavitsoilla puolinukuksissa viruen. Pöydillä, istuimilla ja lattialla siellä täällä, missä suinkin riitti tilaa, oli kaikellaista matkatavaraa sikin sokin.

Kaikista uteliainna, joka hetki aina jotakin uutta huomaten, salaisesti mielessään riemuiten, kulki Anna. Asemahuoneen portailta hän näki ensi kerran kaupungin, sen ihmisvilinän, liikkeen kaduilla, kuormien kulun ristiin rastiin, korskeat ajoneuvot, pyhävaatteiset ihmiset — aivan kuin olisi täällä jossakin vietetty suuren suuria häitä tai hautajaisia. Naiset olivat merkillisissä puvuissa, nahkoja käsissä ja kaulassa, päässä kummalliset töyhtöniekkalakit. Ja mikä tuossa ajoi ohi hännättömällä hevosella peilikirkkaassa reessä? Joku korkea virkamies varmaan, koska oli kiiltonapit. Reen perällä hänen takanaan istui joku rouva. Hatun töyhtö hulmuili vähän alas lasketun kuomun syrjän yli. Siinä hetkessä oli reki ohi, ja toisia tuli jäljessä.

Väkijoukon mukana he kulkeusivat keskemmälle kaupunkia leveää puistokatua, jonka molemmin puolin upeili kauppaliikkeiden lasiseinäiset rakennukset, seiniin maalatut tai ulkoneviin kilpiin kirjaillut moninaiset liikeilmoitukset. Toisissa liikkeissä paloivat lamput keskellä päivää. Ihmisiä kuhisi myömäpöytien ääressä kuin markkina-aikana maakauppiasten puodeissa. Mistä riittikin väkeä joka paikkaan, työhön ja touhuun tai joutilaana, ilman mitään tarkoitusta vetelehtien kulkemaan lämpymissä vaatteissaan pitkin katuja? Tuolla huudeltiin, tässä väiteltiin, tuossa meni ihmisiä kiinnittämättä huomiotansa edes siihen, että joku pieni tyttönen loukkautui. Ihmiset riensivät myymälöihin, kahviloihin, ja sieltä taasen ulos yhtämittaa, keskeytymättä.

Katri oli kirjoittanut, ettei hän luultavasti pääse asemalle saakka vastaan, ja oli neuvonut kadut, joita myöten heidän oli tultava. Sen opastuksen mukaan he nyt kulkivat, kunnes tulivat Läntiselle Pitkällekadulle. Siitä he kääntyivät oikealle ja tulivat suureen puistoon. Täällä liike jo vähän rauhottui, mutta samalla he tunsivat yhä enemmän kuin hukkuvansa monilokeroiseen kaupunkiin.

Oikein tuntui turvalliselta, kun he näkivät puistokäytävällä jonkun vanhanpuoleisen naishenkilön lakaisevan. He eivät olleet uskaltaneet vielä kenellekään puhua mitään. Mutta Anna-Kaisa pysähtyi nyt ja rupesi kyselemään, missä Katri mahdollisesti asuisi.

"Voi hyvät ihmiset", sanoi vanhus ja puistautti päätänsä, "voisiko täällä tietää, missä joku asuu? Tuossa minä näen tuhansia kävelevän päiväkauden. Ei kukaan minua huomaa enkä minä erikoisesti ketään. Mutta missä he mikin asuvat, sitä ei osaa sanoa. Tuossa nelikerroksisessa rakennuksessa asuu satoja, tuossa samoin, asuu vinttikerroksessa, tuolla joiden pienet akkunat ovat katolla, asuu kellareissa, joihin valo pääsee katukäytävän paksusta lasista. Mutta kuka heistä missäkin asuu, se on mahdotonta tietää. Missä se on työssä, jota te haette?"

"Hänen pitäisi olla kai jossakin tehtaassa", sanoi Anna-Kaisa.

"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän asuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka on tässä edessänne."

"Vanhaa kaupunginosaa se pitäisi olla. Eikö se ollut niin kirjeessäkin?"

"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka seisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille osaatte."

Vanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja toisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut latostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus hivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.

Pakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa kuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena puun alla vaeltavan vanhuksen hartioille…

III.

Vihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa oloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä perheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen vanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla toimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta illalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen varsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat vei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja toi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia kumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.

"Vai Katrin vanhemmat!" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan löysi Niemelän väen kotoansa. "Tervetuloa! — Noo, älkää olko huolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei muuten niin tappelemalla."

Annaa huvitti kovasti pystynenäinen, kompia laskeva Saarnin emäntä.

"Kyllähän te näette minkälaista meillä tässä on", sanoi Saarniska, leväytti kätensä ja antoi niiden sieltä pudota lanteillensa. "Tässä me tohisemme lapsinemme. Katsokaapas, tässä on tällainen kamari kuin salkkari. Onko tämä nyt kahtakaan metriä joka suuntaan? Keittiö on tässä. Ja kun me keräännymme tähän iltasella, niin kylläpä tässä ovat paikat täynnä."

"Ei ole ollut leveästi tilaa meilläkään", yritti Anna-Kaisa väliin.

"Köyhillä ihmisillä!" tarttui Saarniska puheeseen. "Mistä sitä on? Onhan täällä maailmassa avaraa ilman alla, mutta pitääpäs siitä huolimatta löytyä tällaista ahtautta."

"Katrikin tässä vielä…"

"Katri on kuin talon ihmisiä, niin kuin vanhin tyttö konsanaankin. Me olemme häätyneet pitämään aina jonkun vuokralaisen, milloin olemme onnistuneet saamaan sellaisen, joka voi sietää lasten kirkunaa. Pitää koettaa silläkin tavalla saada vuokran lyhennystä. Ajatelkaa: kaksikymmentäviisi markkaa kuussa on näistä kömmänöistä!"

Saarniska puuhaili tulta uuniin ja ryhtyi laittamaan illallista.

"Oletteko syöneet jo? — Niin, missäpä olisi vielä kerjennyt, kun juuri olette saapuneet. Lyödäänpä tuosta perunoita pata täyteen, niin jää vieraillekin, että pääsette siunattuun alkuun tässä. Huomennapa sitten saattaa sijotella ja järjestellä."

"Ei nyt pitäisi meidän takia vaivata…", yritti Anna-Kaisa.

"Mikäpäs tässä, tulihan näitä kuumentaa, ja yhteisiähän ne ovat uskovaisten tavarat. No, mikä kaiskina siellä kamarissa on? Siivolla, sikiöt, ja Jussi myös!"

Vähitellen päästiin illastelemaan, ja ihmeellisesti taisi Saarniska järjestää perheensä ja vieraansa pieneen huoneustoonsa yöksi.

Jaakko pääsi työhön Blombergin suureen nahkatehtaaseen. Eipä hänellä suinkaan mitään ammattitaitoa ollut, mutta suuressa työpaikassa löytyy aina sellaistakin puuhaa, missä kokonaan harjaantumaton menee niiden mukana ja kehittyy vähitellen. Jaakko oli vahvarakenteinen mies, ja mestari kohta suunnitteli, mihin sellaista työvoimaa käyttäisi.

Anna taasen onnistui pääsemään paperitehtaaseen lumppujen repijäksi. Tuossa kurjassa työssä hän raastoi päiväkaudet, ansaiten tuskin ruuan ja vaatteet itsellensä. Mutta hän oli siitä huolimatta iloinen, sillä hän oli nyt päässyt kaupunkiin, jonne oli salaisesti ja kauvan halunnut.

Hän oli aivan pienuudesta pitäen ollut aivan eri luontoinen kuin Katri. Katrin koko toiminta oli aina suunnattuna kotiin päin, Annan kodista pois. Hän olisi ollut valmis lähtemään koska hyvänsä outoon kaupunkiin. Ei sillä tytöllä olisi päätä palellut. Aina hän siitä puhui. Kun sitten joskus syrjäiselle kotikylälle sattui kulkemaan joku kaupunkilainen, oli hän kuin ilmestys Annan mielestä. Hänen vaatetustaan, käytöstään ja puhettaan hän ihaili sanomattomasti. Hänestä hän puhui ja uneksi sekä hänet yhdisti leikkeihinsä. Niemelän tuvan loukko oli aivan täynnä kaupunkilaista. Siinä oli leikkelyksiä kuvalehdistä, joita Anna oli saanut kirkonkylän kauppiaalta ja apteekin lapsilta. Entäs sitä höpsötystä sitten! Anna-Kaisan oli täytynyt oikein pysäyttää kaiteensa toisinaan kuunnellakseen tyttönsä touhuamista. Hänellä oli aivan ihmeellinen vaisto kuvitella, minkälaista on kaupungissa.

Joskus pääsi hän äitinsä kanssa käymään kirkonkylällä. Se oli hänelle hyvin mieluista. Olipa hän niin rohkeakin, että uskalsi vaan mennä oikein sisähuoneisiin apteekin lastenkin kanssa leikkimään. Oikein sai hävetä hänen puolestaan. Mutta kun Anna oli vilkas lapsi, puhtaasti puettu, salli apteekkarin rouva sen. Olihan se vaihtelua heidänkin lapsillensa.

Kylläpä Niemelän tuvan nurkka avartui jokaisen kirkonkylällä käynnin jälkeen. Mutta seinät alkoivat yhä enemmän puristaa. Ulos kotoisilta tienoilta paloi tytön halu.

Kaikkein riemullisin hän olikin ollut kaupunkiin muuttajista. Pian hän sai tuttavia ja joutui heidän kauttansa tutustumaan kaupunkielämän kaikkiin puoliin.

"Vaivaako neitiä ikävä?" kysyi Elli-niminen tyttö, joka työskenteli hänen lähellänsä samassa pöydässä.

"Eipä tuo kovin", sanoi Anna vähän hämillänsä "neidiksi" puhuttelemisesta.

"Minä vaan ajattelin, kun neiti niin nuhjottaa hiljaa omassa elämässään."

"Eihän tässä ole vielä kerjennyt keneenkään tutustua. Tuntuu vähän yksinäiseltä."

"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa. Eikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime sunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä oli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat jokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme oman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman pesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä."

Ellin silmät säihkyivät, ja hän riipoi lumppuja niin että tomu pölisi.

"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin siemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä totisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin, Laura?"

Laura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli enimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän. Toisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa sunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa häntä. Heitä harmitti sellainen "pyhimys", joka päivät nyylää työnsä ääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa pakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin nuoruus merkitsi?

"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen kauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja mistä syystä", sanoi Laura vakavasti.

"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme", sanoi Elli, "mutta niin pyhä ja muuttumaton ja suuttumaton… Meidän kultu Lauramme! Ihan kiusallisen kiltti tyttölapsi!"

Laura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli aikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti tarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät puhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista uhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina. Mutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. — Tai oli se myöskin rauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla eivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä kerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla käyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä vaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi siitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.

Minkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen vakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin sanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.

Ja toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö, hyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.

Turhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän seisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.

Annaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi toisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin siellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän hän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella sunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi mukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja kokea!

Täällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään sellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin työpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään erikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla seinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät lukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi pauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä liikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä, hihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen tenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki samassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.

Miehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat hänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät olevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai joutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät silmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.

Päivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin. Heistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi "pitää hauskaa". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.

"Saako neitejä seurata?" kysyi joku konesalin miehistä, joka päivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.

"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.
"Kylläpä nyt ollaan!"

"Ollaanpa nyt!"

"Kelpasipa tuota viime sunnuntaina."

"Mitäs kun viime! Eteenpäinhän se onkin elävän mieli."

"Ja kuollut taakseen katsokoon!" sanoi konesalin mies sekä astui sivulle kävelemään.

"Herra Rinne ja neiti Niemelä", esitteli Elli. — "Tulithan sinä, vaikken minä luvannutkaan."

"Eikös se aina ole vähän sillä tavalla. Minähän tulen ja sinä tulet — ja neiti Niemelä tulee myös, vai kuinka?"

Rinne kääntyi Annaan ja tempasi hänet mukaan leikkiin. Naurettiin yhdessä.

"Rinneppä siinä kalasti uuden lumpunrepijän", sanoi joku takana kulkevista tytöistä toisille.

"Ja komea tyttö se onkin."

"Vielä."

"Maalainen!"

"No, kyllä hän pian kaupunkilaistuu ja nuoran jälki kuluu pois sarven juuresta."

"Minkä nuoran?"

"Sen, jolla hänet tähän kaupunkiin pois maatiaisten joukosta talutettiin."

Tytöt nauroivat ja poikkesivat toiselle puolelle katua.

"Sinä muistelit vielä viime sunnuntaita", sanoi Rinne ja katsoi
Elliin merkitsevästi.

"Kyllä kai! Tokihan sellainen nyt muistissa pysyy."

"Vähintäänkin… muistissa…"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitanpahan vaan."

"Sinäpä nyt olet tänään kuin arvoitus."

"Koetappas sinä sitten arvata!"

"Mikä sinun ilveesi tietää! Ja mitä sinä milloinkin tarkoitat!"

Ja mitä Rinne tällä kaikella tarkoitti, ei selvennyt kenellekään, tuskin hänelle itselleenkään. Ehkei hänellä ollutkaan muuta tarkoitusta kuin pitää ääntä, herättääkseen siten huomiota.

Hän oli jo aivan ensi näkemältä kiintynyt Annaan. Siinä tytössä oli jotakin, joka veti puoleensa, ja Rinne suunnitteli suhteensa jo kauvaksi eteenpäin. Hän oli tämän kaupungin tytöt tullut tuntemaan pienessä ajassa ja he hänet. Jokainen vastatullut lensi kuin hyönteinen hämähäkin seitin ympärillä, joka silmänräpäys vaarassa joutua kiedotuksi.

"Uskaltaisitko minun kanssani enää sellaiselle retkelle lähteä?" kysyi Rinne taasen Elliltä, katseellansa samassa etsien Annan katsetta.

"Kyllä, kun lupaat olla siivommasti."

"Hyvät ystävät! Siivommasti! Olenko minä purrut tai potkinut tai hännälläni ropsinut?"

Tytöt revähtivät nauramaan.

"Arvasinhan minä, että sinulla on jotakin minua vastaan. Ilmankos ne ovatkin huulet olleet pitkällä ja paksuna kuin ruomapari."

"Eikö sitten olisi syytä?"

"Mitä?"

"Muisteleppas!"

"Minä kyllä en muista! Koettakaapa te, neiti Niemelä, muistella!"

Anna nauraa heläytti mukaan. Mistä hän tiesi, niitä oli tapahtunut. Olihan hän ollut kokonaan toisella suunnalla. Mutta mitä todellakin oli tapahtunut, siitä hän olisi halunnut tietää. Rinteen ja Ellin näteleminen sisälsi jotakin salaperäistä.

"Teillä on varmaankin ollut hauskaa siellä", puuttui hän puheeseen.

"Kyllähän muuten, mutta herra Rinne saattaa aina häiriöitä aikaan, milloin hän on vaan matkassa."

"Kas, kas! Tässähän kohta saa surra syntymistään. Vai minä se olenkin viides pyörä vaunun alla. Ei kai sitten liene muuta keinoa kuin irtautua ja hakea oma pari itsellensä. Mutta sen minä sanonkin, että minä valitsen varren varrelleni!"

Rinne katsoi Annaa, niin että tämä sävähti punaiseksi hiuksiaan myöten.

He olivat juuri saapuneet nurkkaukseen, josta Annan piti poiketa kotiinsa.

"Vai luuleeko Elli, etten saa!" jatkoi Rinne voitonriemuisesti.

Anna ei tiennyt, mitä oikein ajatella sellaisesta lähentelemisestä. Hän piirteli kengänkärjellään ympäri katukäytävän kiveä ja katsoi alas. Hän ei uskaltanut silmäillä kumpaistakaan. Tuntui vaan niin kuin Rinne olisi edelleenkin tarkannut häntä kiinteästi. Kun hän vihdoin sitten kohotti katseensa, iski Rinne silmää hänelle. Hänpä nyt oli oikea velikulta!

"Minä voin yhtä hyvin tehdä saarimatkan oman tyttönikin kanssa", kiusotteli Rinne Elliä.

"Onnea matkalle!"

Anna lähti kotiinsa ja Rinne sekä Elli menivät yhdessä työväenyhdistyksen ruokalaan. Aluksi oli yhdistyksen vahtimestari vuokrannut erään suurehkon huoneen rakennuksen alakerrasta ja perustanut siihen ruokalan. Mutta kun yritys näytti onnistuvan, olikin yhdistyksen johtokunta ottanut häneltä pois huoneen ja perustanut siihen oikein yhdistyksen ruokalan, joka parin kolmen vuoden kuluessa kehittyi aika mahtavaksi. Se tarvitsi jo koko rakennuksen alakerran, jopa osia toisesta kerroksestakin. Parin, kolmen palvelustytön sijasta oli nyt jo yli kaksikymmentä, lisäksi emännöitsijä ja renki. Ei koko kaupungissa ollut sellaista ruokalaa.

Kun lukuisien tehtaiden pillit soittivat väen ruokatunnille ja tuhansiin nouseva joukko pöllähti kadulle täyttäen sen kuin juhlakulkueiden aikana, niin useakin kiirehti silloin juuri yhdistyksen ruokalaan.

Jo muutamia minuutteja ennemmin olivat palvelijat kattaneet pöydät, latoneet vuoret kutakin lajia, kiidättäneet juoksujalkaa keittonsa jakelupöydälle. Yhtäkkiä olivat sitten huoneet täynnä mitä erilaisimmin puettua väkeä. Siinä ruskeaa ja sinistä puseroa, resuista ja paikattua vaatetta, kalkkiutuneita saappaita, likaantuneita riekaleita. Toisten vaatteissa seurasi mukana työhuoneiden ilkeä löyhkä. Sen takia söivät nahkurit eri nurkassaan, sillä heidän lähellään oli mahdoton muiden saada suupalaansa nielaistuksi.

Rinne ja Elli asettuivat erään avaran salin nurkkaukseen, josta saattoi nähdä yli koko huoneen.

"Kuinka onkaan saattanut päästä livahtamaan puoli vuotta, enkä minä vielä ennemmin ole tullut esitellyksi neiti Niemelälle?" sanoi Rinne.

"Etkö nyt vielä kerkiä?"

"No, parempi myöhäänkin kuin ei koskaan."

"Taitaapa tämä nyt olla vahinko, jos joku tytöistä säilyykin sinulta salassa."

"Vahinkoko? Mikäs se muu on kuin vahinko? Sellainen tyttö!"

"Joko taas!" Rinne iski silmää Ellille.

"Älä yhtään toivokaan! Minä otankin hänet siipien! suojaan."

"Ota, ota ja toimita asiat niin, että hän tulee ensi sunnuntaina saareen."

"Eipä vähää! Vai pitäisi minun siis tuoda kilpailija itselleni."

"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin voita leivällä."

"Älä nuolase ennen kuin tipahtaa!"

He lähtivät kumpikin noutamaan lisää lautaselleen.

Uusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja he viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat kohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.

Palvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen jakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä mittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta mistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla. Käytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa täysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.

Oli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut kuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä ollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta ja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai kapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen, kilvoitteleminen ja mässäys.

Aivan uupuneina olivat palvelijattaret, kun tehtaalaiset olivat menneet pois.

"Onpa siinä taasen sotkettu!" sanoi joku heistä.

"Katsokaas, miten tuossakin on otettu voita lautaselle enempi kuin oli tarvinnutkaan. Mihin minä panen nyt tämän?"

"Lyö sian astiaan! Mitäs sinä huolehdit, toisen palvelija."

"Entäs täällä sokerin siivoa!"

"Sinne samaan sekin!"

"Tuossa on leipääkin!"

"Sepäs kelpaakin: voita ja leipää!"

"Tuossa vielä lihanlientä, koskapa jollekin nauhasuulle ei ole muka kelvannut."

"Mutta jospa se onkin ollut kirkko niin täynnä, ettei ole pappi sisälle mahtunut."

Joku oli huomaavinaan viimeksi sanotussa kaksimielisyyden, ja nauraa kikattaen jatkoivat tytöt pöytien siivoamista.

IV.

"Raatajan Vapaus" oli ilmestynyt taas lauvantaiksi kaksoisnumerona. Ilmoituksista oli muodostunut oikein lisälehti, sillä niitä oli tulvinut kaikista ammattiosastoista omasta ja lähikaupungista, jossa ei ollut omaa puoluelehteä, sekä maaseudulta.

Ohjelma näytti olevan jotensakin samaa kaikissa: alkusoitto, avajaissanat, runo, huilusoolo, kupletti, joku seuranäytelmä, pukutanssi ja yleinen tanssi eli "kentän tallaaminen" tai "kengänpohjien hivutus". Jossakin juhlassa puhui puoluesihteeri tai -agitaattori. Muutamassa oli pidetty tarpeellisena huomauttaa, että puhe ei kestä kauvan, sillä pääasia oli lopussa oleva yleinen tanssi, jonka "soittaa kuuluisa harmonikkataiteilija".

Koko maailma "Raatajan Vapauden" vaikutuspiirissä näytti juhlivan taasen tänä sunnuntaina niin kuin kaikkina muinakin. Olihan nyt se aikakin. Koko luontohan nyt juhli, sillä kesä oli kukkeimmillaan. Kaikki tunsivat tarvetta iloita, etenkin kaupunkilaiset. Mutta se oli nykyään varsin välttämätöntä maaseudullakin. Sielläkin oli jo tullut puute ilon syystä ja täytyi keksiä ohjelmaa iloitsemiseen. Sitä paitsi se oli tarpeellista siksi, että jokaista yhdistystä painoi raskas puoluevero, ja rahaa oli tehtävä millä keinolla hyvänsä.

Ammattiosastojen yhteinen huvitoimikuntakin oli puuhannut ulkoilmajuhlan Hupisaareen. Oli saatu oikein pääkaupunkilainen puhuja tällä kertaa.

Esitettävässä näytöskappaleessa oli Ellilläkin pieni osa, ja tämän kautta oli juhlahumua tullut ystävystenkin keskuuteen.

Anna oli melkein kaiken vapaa-aikansa Ellin seurassa. Hätäisesti hän kävi syömässä kotonaan, mutta olipa usein yötäkin Ellin asunnossa. Äiti kyllä mökötti sellaisesta yöjuoksusta, mutta mitäpä hän siitä välitti. Milloinkas sitten sai nauttia vapaudestaan, ellei kuudesta illalla kuuteen aamulla. Ei sitä ollut liiaksi, se piti saada täydesti itselle. Hänen teki mieli kokonaan erota kodista ja muuttaa Ellin kanssa yhdessä asumaan. Kyllä kai se sitä paitsi olisi ollut tarpeellistakin, sillä Niemelät olivat nyt kesäkuulla vuokranneet Saarnin entiset huoneet.

Kello kävi jo yhtätoista, kun Elli ja Anna nousivat sunnuntaina.
Soitettiin juuri kirkkoon.

Anna pani pois akkunalta irtonaisen kehysverhon ja katseli pihalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Näin kesäsydännä se oikein valaisi pihamaatakin, kun pääsi korkeudesta hohtamaan yli rakennuksien.

Laululintusia oli tullut pihlajaan, joka kasvoi pihan perukassa. Ei ollut ollut sadetta moneen päivään. Puiden lehdet olivatkin paksun pölyn peitossa, että näytti oikein ikävältä, ja muutamat kukkaset, joita talon rouva oli istuttanut voimattomaan maahan pihlajien juurelle, kituivat helteessä.

Tytöt olivat nukkuneet lattialla, sillä kunnon sänkyä ei ollut tässä asunnossa. Pihalle päin olevan ainoan akkunan edessä oli ympyriäinen pöytä, jolla kitui ruukkukasvi. Pöydän molemmin puolin oli kaksi sorvaamalla tehtyä kolmen ja puolen markan tuolia, ja kaksi samallaista oli kumollaan vuoteen päänalusia kohottamassa. Akkunoissa oli halvat pitsiverhot, jotka olivat monessa pesussa jo repeilleet. Ilmeisesti ne eivät enää kauvan kestäisi, vaikka vielä silityksen avulla pysyivätkin koossa. Pesän edessä oli öljykeittiö, jossa saattoi lämmittää teevettä ja käherryssaksia. Milloin Elli oli yksin kotona, nukkui hän eräänlaisessa pukkisängyssä, jonka saattoi panna pieneen kokoon nurkkaan ja laittaa sen päälle makuuvaatteet päivän ajaksi. Sen hän oli ostanut vankien töiden myymälästä, kun omaa elämää alotti. Pitsiverhojen ja ruukkukasvin lisäksi somistivat huonetta vielä "Työläisen Joulusta" leikatut taulut, joita oli nuppineuloilla kiinnitetty seinäpaperiin. Uunin vieressä olevaan naulaan oli unehtunut punaruutuisesta kankaasta tehty työpusero.

Ellillä oli jo kauvan tehnyt mieli vähän lisätä kalustoa, mutta kahdenkymmenenviiden pennin tuntipalkasta ei riittänyt. Jos aikoi ajanmukaisesti pukeutua, niin täytyipä toisinaan tiukentaa syöntiäkin. Ei ollut ajattelemistakaan käydä kolmea kertaa ruokalassa, riitti kun yhdesti. Eineensä ja illallisensa sai järjestää niin kuin varat myönsivät.

Mutta tässä asunnossa oli kuitenkin oma vapaus. Sitä saavuttaakseen mielellään kielsikin itseltään yhtä ja toista. Täällä sai lähteä ja palata, koska itse tahtoi. Tänne myöskin sai tuoda kenen halusi ja milloin hyvänsä. Kun vuokransa koetti saada maksetuksi, ei talonomistaja muista seikoista välittänyt. Mitäpä kenenkään elämä häneen koski.

"Ala nyt jo nousta!" sanoi Anna Ellille, joka vielä loikoi vuoteellaan. "Yrjö voi pian jo tulla ja tapaa meidät aivan aamukunnossa."

"Mitähän kello jo lieneekään?"

"Kohta puoli yksitoista."

"Tämähän on suunnilleen herskapin nousuaika", sanoi Elli. "Ai, ai sentään! Kylläpä se olisi makeaa!"

"Ei nyt jouduta herkuttelemaan. Minunkin pitää vielä pistäytyä kotonani syömässä ennenkuin lähdemme. Mitähän siellä mahtaneekaan muori taasen mokista?"

"Niinhän ne muorit tekevät, joilla niitä on. Minulla tuota ei olekaan muoria eikä vaaria. Niin on likka kuin taivahan lintu. Mikäs estää minua elämästä niin kuin itse haluan."

* * * * *

Äiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli keittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.

"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan", sanoi
Anna-Kaisa.

"Mikäs nyt on tullut?" kysyi Anna aavistaen, että puhe kääntyy häneen.

"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu niin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla rauhallisin mielin."

Anna oli äänetönnä ja haki ruokaa pöytäkaapista.

"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.
Odoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään."

"Eihän minua tarvitse odottaa."

Anna-Kaisa huokasi.

"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata odottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa toivomasta koskaan."

"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen harjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt tulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne."

"Mutta miksi sinä, lapsiraukka, olet yhtä mittaa poissa kotoa? Sinä et voi aavistaa, kuinka aina täytyy olla huolissaan, että mitä on tapahtunut."

"Mitä sitä turhaa!"

"Sinä et tunne vanhempaisi mieltä. Emme me voi pitää vähäisenä asiana sinun poissaoloasi. Maailman polut ovat niin kovin liukkaat."

Annan mieleen muistui, kuinka Rinne usein oli laulanut kullasta, jonka hän tuo uuteen tupaan, ja kuinka siinä oli liukkaasta maailman tiestä. Jokohan hän oli tullut Ellin luokse ja odottivat siellä? Hän kiirehti syöntiään.

"Sinä olet vielä niin kovin nuori ja kokematon, ja siitä syystä minä kehottaisin sinua olemaan varovainen. Synti tarttuu kuin lika Valkoseen vaatteeseen."

Anna hymähti vastaukseksi.

"Kyllähän sinä hyngähtelet ja voit pitää minun puhettani halpa-arvoisena niin kuin minua itseänikin, mutta muista kuitenkin, että olen sinulle tämän sanonut rakastavin sydämin. En minä enää monta vuotta ole sinulle sanomassakaan — Herra tietää, ovatko nämä jo viimeiset varoitukset."

Anna-Kaisa suolasi keittonsa, kohensi kekäleet padan alle ja jatkoi äänetönnä keittämistä.

"Sinulla olisi kyllin syytä ottaa Katrista esimerkkiä", sanoi hän vähän ajan kuluttua. "Hänen käytöksensä on ollut aina nuhteetonta, ja hän on menestynyt tässä maailmassa".

"Niin, enhän, minä olekaan mikään Katriin verrattuna", vastasi Anna, pilkallinen sävy äänessään. "Meitähän ei voi asettaa rinnakkain."

"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset voisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?"

"Ei minusta ole hyvien joukkoon."

"Onko Katri sitten kertaakaan osottanut sinulle hylkivänsä sinua?"

"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni ilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja sanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?"

"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän on sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin kaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia vanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista."

"Se nyt on merkillistä", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä, "kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta pääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa hökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun päiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te tiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin kovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen, mutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa, ettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua."

Anna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja vaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.

Kaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen kuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat toteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa. Neuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä ollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.

Raskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle olisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla väsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko mikään. Ehkei mikään!

V.

Hupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin kaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime vuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.

Siihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana. Ihanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan sineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa, sillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti kummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti pehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.

Kohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja rautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat lehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat vesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena, välähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan tai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien aikaansaamat liikkeet.

Vuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut itsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella. Siihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden juurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät ravintonsa pesämaittensa seutuvilta.

Kylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi idän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien päärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella pinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko peippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden. Tiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen, vuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena puhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi ääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.

Selkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman laidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös. Milloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun ääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona tai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun luonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen tykintä.

Mutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat tulleet tilalle.

Vuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa viereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli ahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä he asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli revitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset pitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja lastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua, nokesivat vasta maalattuja seiniä.

Rantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon joka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä valkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun kirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina sellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet valuivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät jäljet.

Eikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin järven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja, joita näkyi eri suunnilta.