Produced by Tapio Riikonen
ANNA LIISA; KOTOA POIS
Kirj.
Minna Canth
1920 (1895).
ANNA LIISA
Näytelmä kolmessa näytöksessä
HENKILÖT:
KORTESUO, tilallinen.
RIIKKA, hänen vaimonsa.
ANNA LIISA, | heidän tyttäriään.
PIRKKO, |
JOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen.
MIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki.
HUSSO, hänen äitinsä.
ROVASTI, |
LÄÄKÄRI, | kirkonkylän herroja.
NIMISMIES, |
KAUPPIAS. |
RISTOLAN EMÄNTÄ.
HEIMOSEN EMÄNTÄ.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä.
(Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla vasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä seinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa, oikealla yksi.
Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen, surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea; hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken päästä tulee Johannes sisään.)
JOHANNES. Päivää, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa.
JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä nyt alotat kangasta?
ANNA LIISA. Vielä.
JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös?
ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki.
JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä?
ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla.
JOHANNES. Ehei!—Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron.
ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan?
JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään.
ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua? Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät.—Istu sinä penkille tuohon, minä otan jakkaran.
JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas?
Tulisit ennemmin tänne polvelleni.
ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi juuressa on niin hyvä olla.
JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan.
ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule.
JOHANNES. Et tule? Miksi et tule?
ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran.
JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten?
ANNA LIISA. No, ehkäpä.
JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi.
ANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi?
JOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen viikon päästä pidämme häät.
ANNA LIISA. Niinkö pian?
JOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika on, sitä parempi. Vai kuinka sinusta?
ANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti?
JOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla?
ANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla.
JOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin.
ANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes.
JOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin.
ANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin.
JOHANNES. No, puhutaan sitten pian.—hyvin pian.
ANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin.
JOHANNES. Ala lopusta.
ANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti.
JOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään.
ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta,
Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?
JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?
ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?
JOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun vuoroni puhua.
ANNA LIISA. Puhu.
JOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että—?
ANNA LIISA. Että—?
JOHANNES. Että sinä olet niin—niin ihmeen kaunis, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Sitäkö vaan?
JOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko maailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa.
ANNA LIISA. Voi, Johannes, tuohan se minua juuri—
JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.—Ei missään suhteessa, niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän—paljon, paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään. Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita—
ANNA LIISA. Ei—ei! Johannes, lopeta jo.
JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja siveellisesti—
ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.
JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.
ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi—huonompi, päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin liian paljon hyvää.
JOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi uskonut sinusta hyvää?
ANNA LIISA. Sehän se on!
JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos olisin tullut muuta kokemaan?
ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä parastani.
JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet silmissäsi?
ANNA LIISA. Eikös mitä!
JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.
ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
Onkosta?
JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka! (Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi mieli pusertaa sinut—mäsäksi.
ANNA LIISA. No, no, Johannes—tyydyhän sentään vähempään.
JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.
ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?
JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?
ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?
JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.
ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?
JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.
ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.
JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi uudelleen ja yhä uudelleen.—Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen mies, johon sinä rakastuit?
ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?
JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.
ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?
JOHANNES. Niin—eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin—!
Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?
Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En
soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.
ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.
JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?
ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä hiljan täytin kaksikymmentä vuotta.
JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen, vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta vertaa onnellisempi?
ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes—
JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?
ANNA LIISA. Kyllä—mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.
JOHANNES. Mihin sinulla on kiire?
ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä tavoin.
JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon perästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.
ANNA LIISA. Johannes—voi, minkälainen sinä olet!
JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja toinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti—muuten puristan minä sinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan kotiini—uskotko sen!
HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha, tummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta näkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!
ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!
HUSSO. Niin, Hussohan minä olen.
JOHANNES. Mitä te siellä?
HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.
JOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä.
HUSSO. Mistä sen tiedät?
JOHANNES. No—arvaanhan minä.
HUSSO. Erehdyt.—Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle morsiamelle.
ANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten?
HUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä.
JOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu.
HUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä puhuttavaa.
JOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos?
HUSSO. Minutko ulos?—Ehei!—Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa?
JOHANNES. Minä sen teen!
ANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on asiaa.
HUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin.
ANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa?
JOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi.
Mutta laitakin, että tuo akka pian hupenee tiehensä.
HUSSO. Kuinka sanoit?
JOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.)
HUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät.
ANNA LIISA. Husso,—mitä tämä tietää?
HUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä.
ANNA LIISA. Keneltä?
HUSSO. Vielä häntä kysyy.—Mikolta tietysti.
ANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen kertaan.
HUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin.
ANNA LIISA. Mitä muuta?
HUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa.
ANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän aikaan?
HUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan.
ANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin?
HUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään, ennenkuin muut ehtivät viedä.
ANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta!
HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken parhaan tukkiliikkeen.
ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?
HUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi hän juuri kiirehtiikin.
ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.
HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.
ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä sitä enää pureta.
HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen, että sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka?
ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin—(Kääntyy harmistuneena pois.)
HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet tahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää kiinni entisistä lupauksistasi.
ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan viidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan.
HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin ennenkin.
ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.
HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut sinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin.
ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin oman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei säälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani—ooh, Herra Jumala, kuinka armoton hän oli minua kohtaan!
HUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu edessä kuin pako? Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut sinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos olisi tullut ilmi, että sinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi pantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin olisivat tehneet, tietäähän sen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin!
Siinä hän teki viisaasti.
HUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon puolesta sinua autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole kellään ei niin pienintä vihiä koko asiasta. Se on ja pysyy salassa meidän kolmen välillä.
ANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään semmoista olisi tapahtunutkaan.
HUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan.
ANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää.
HUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun täytyy mennä. Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko on ansainnut paljon rahoja siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy vanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa, mielelläänkin hän nyt ottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on? Niin rivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan.
ANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä kumminkaan tule mitään.
HUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee!
ANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu.
HUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma!
ANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä.
Enkä ole sen koomin välittänyt.
HUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin muistat enää, minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko ilmestyy eteesi, niin pian sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus ruostu.
ANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se vaan oli ja ymmärtämättömyyttä. Niin—lapsellisuutta vaan—ei mitään muuta.
HUSSO. No noh,—ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön käy. Vai sinä muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle pojalle! Niin, vaikka olenkin oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä toinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen rinnallaan. Niin juuri: joutavanpäiväinen kyhnys—vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä sitten hylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni, elä luule luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa, siitä ei puhettakaan. Ja vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin pian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen paljoa tarvita.
ANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan Mikko tänne sitä varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän sen. Jos hän vaan matkaansaa Johannekselle ikävyyksiä, niin—
HUSSO. Niin, mitä sitten?
ANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi.
HUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa harmisi siihen paikkaan.
ANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko: ei koskaan!!!
HUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen?
ANNA LIISA. Aijon!
HUSSO. Anna Liisa—minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi ja päätä sitten vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin mäntyyn.
ANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?
HUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja.
ANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat?
HUSSO. Hyvinkin paljon.—Etkös jo käsitä?
ANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä.
HUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi?
ANNA LIISA. Ilmi—? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on kulunut niin pitkä aika—neljä vuotta!
HUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu.
ANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä muut kuin me kolme—te molemmat ja minä.
HUSSO. Siinähän sitä onkin.
ANNA LIISA. Ettäkö te—? Ei, sehän on mahdotonta.
HUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi estymään Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten enää, kun kuulee minkälaisissa väleissä sinä olet ollut rengin kanssa? Niin ylpeäluontoinen mies kuin Kivimaan nuori isäntä on.
ANNA LIISA. Ja te saattaisitte sen tehdä? Te saattaisitte mennä hänelle sitä kertomaan? Teillä olisi sydäntä särkeä minun onneni?
HUSSO. Toisen ja paremman onnen saat sijaan. Usko pois, Mikko pitää sinua kuin kultaa kämmenellä. Eikä tarvitse sinun silloin pelätä ilmitulemista eikä mitään. Siinäkin suhteessa saat olla ja elää rauhassa koko ikäsi. Niin että mene sinä vaan Mikolle, ja tee se heti, niin vältät ikävyyksiä.
ANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi, kun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden minua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi sitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi hirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos Johannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään kanssa.—Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua sillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne viisas. Mutta minua ette saa narratuksi.
HUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan hyvällä taivu.
ANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän sitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla.
HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen mukaan kuin asian haarat vaativat.
ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia itsellennekin. Niin juuri—ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.
HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa tulisikin, niin—yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi käy.
ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon, etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen—, ennen vaikka lopetan itseni.
HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee nytkään.
ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta nyt minulla on.
HUSSO. Sepähän sitten nähdään.
ANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä omaatuntoa.
HUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet murhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta. Petät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja omastatunnosta.—Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun omatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot?
ANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni.
HUSSO. Ja sinä siinä muka pysyt?
ANNA LIISA. Pysyn.
PIRKKO (tulee juosten sisään, paljain jaloin. Hän on noin 12-vuotias, terävä ja vilkas). Anna Liisa, onko se totta? Sano pian, onko se totta?
ANNA LIISA. Mikä niin?
PIRKKO. Että sinua kuulutetaan ensi pyhänä? Isä ja Johannes siitä puhuvat tuolla ulkona.
HUSSO. Ohoo—vai ollaan sitä jo niin pitkällä! No, no! tänäpäivänä on vasta perjantai. Vielä on matkaa pyhään. Hyvästi, Anna Liisa, hyvästi! (Menee.)
PIRKKO. Sano nyt, sano! Onko se totta?
ANNA LIISA. Voih—! Enhän minä tiedä. (Menee luomapuille, pyörähyttää niitä muutamia kertoja.)
PIRKKO. Tiedätpäs, elä narraa. Koska kuulin, kun Johannes sanoi, että olette yhdessä tuumanneet.—Tuleeko tänne sitten paljon vieraita, Anna Liisa? Tuleeko? Vastaa sinä!
ANNA LIISA. Anna minun olla rauhassa. Sinä rupatat aina niin kauheasti.
(Heittää luomapuut, menee ikkunaan oikealle.)
PIRKKO. Ka, mitä sinä olet niin pahalla tuulella? Riitelittekö te Husson kanssa?
ANNA LIISA. Pirkko! Juoksepa katsomaan, minne päin Husso meni.—Ja kuule—tuo minulle heti sana, jos näet, että hän puhelee Johanneksen kanssa.
PIRKKO. Kyllä! (Juoksee ulos ja palajaa hetimmiten takaisin.)
ANNA LIISA. Noo—?
PIRKKO. Metsäpolkua tuo mennä touhutti omalle mökilleen.
ANNA LIISA. Eikä puhutellut Johannesta?
PIRKKO. Ei puhutellut. Johannes oli järkiään toisella puolen pihaa.
ANNA LIISA. Jumalan kiitos! (Menee takaisin luomapuille.)
PIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä?
ANNA LIISA. Elä kysele kaikkia.
PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi juoruja?
ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin.
PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän pääse Johannesta likellekään.
ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen.
PIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos hän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia.—Mutta kuulehan nyt, Anna Liisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa kuulutettu?
ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.
PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi.—Minunkin täytyy opetella siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan? Sitä en osaa enkä polkkaa—mutta opetathan sinä, eikö niin?
ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle, katsoo ulos.)
PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei jälelleen katsonut.
ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.
PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)
ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai—lauantai—sunnuntai! Kun vaan nämä kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,—en sitten enää pelkäisi. Ei hän sitten enää—kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan—nämä kaksi päivää!
PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?
ANNA LIISA. Ilman minä vaan—itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)
PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.
Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.
Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo
itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.
ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?
PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten—kun en enää saa sinua nähdä, sehän se on pahinta.
ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole pitkä matka.
PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen, niin minä sitä hoidan.
ANNA LIISA. Lapsen?—Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen vai en.
PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka ovat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen kuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan nyökytti, katsopas, noinikään, noin—noin. Mutta sitäpä varten ei pientä lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella. Ja niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa semmoista pikkuista, etkö usko?
ANNA LIISA. Uskon.
PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?
ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko kenellekään.
PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi istua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin, ehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan.
ANNA LIISA. Mistä sen tiedät?
PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et mennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi. Ja kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos Jumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.
ANNA LIISA. Niinkö sanoivat?
PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että olkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin.—Se sitten on somaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti, Pirkko täti, ota 'ylliin.» 'Ylliin' se sanoi Ristolan Elsakin, ei osannut sanoa ässää.
ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko. Katselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole huomannutkaan.
PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.
ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.
PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja äiti ja Johannes tulevat.
ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää huolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat täällä?
PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta—taikka sitten vahtaan häntä tuolla ulkona.
ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa.—Hiljaa! He tulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)
RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette tuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät! Kuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin vasta kangas alulla.
KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja ottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.
RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun tulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.
JOHANNES. Ei minua varten suinkaan.
KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.
JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?
KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista.
Muut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta.
RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?
KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.
RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?
KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa viedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut minun silmäteräni pienestä pitäen.
JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.
KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa yhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea.
ANNA LIISA. Isä kulta.
KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.
JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin ansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.
RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen iällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan, ei vaikka käskisi.
KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi ihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta toista on tuo rasavilli tuolla.
JOHANNES. Niin Pirkkoko?
KORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen ero heillä on.
PIRKKO. Nyt se alkaa taas. (Aikoo puikahtaa tiehensä.)
RIIKKA. Seis! Mihinkä matka?
PIRKKO. Hevosia menen viemään hakaan.
RIIKKA. Se on renkien tehtävä. Ota sinä sukanneule käteesi.
PIRKKO. Minäpä lupasin äsken Matille.
RIIKKA. Lupasit! Juuri kuin Matti olisi sinua pyytänyt.
PIRKKO. Kyllä minä sitten tulen.
KORTESUO. Tee niinkuin äitisi käskee, taikka minä sinua opetan.
PIRKKO (etsii pitkin penkkiä). Enhän tuota tiedä missä koko neule onkaan. Kuka lienee vienyt.
RIIKKA. Kuka sen on vienyt. Omilla jäljilläsi. Hae vaan ylös heti paikalla, muuten tulee tukkapöllyä.
PIRKKO (ryömyllään lattialla). Tuonnepahan ovat viskanneet penkin alle.—Ja puikot on reväisty kaikki irti. Kissa, pakana—! Taikka oliskohan Husso ilkeyksissään?
JOHANNES. Niin, en muistanut kysyäkään. Mitä asiaa sillä Hussolla sitten oli?
ANNA LIISA. Ei mitään. Ilman hän vaan aikojaan—
KORTESUO. Joko se eukko taas kävi täällä? Mokomakin heittiö! Minä en häntä voi suvaita, ajan pois joka kerran kun satun näkemään. Mutta hänestä vaan ei pääse erilleen, kun nämä häntä täällä suosittelevat.
RIIKKA. Minä en suosittele! Moneen aikaan en ole sanaa vaihtanut hänen kanssaan.
KORTESUO. Kukas häntä sitten tänne vetää aina? Anna Liisako?
RIIKKA. Tokkopa se Anna Liisakaan. Eikö tuo päässe ilman kenenkään vetämättäkin.
PIRKKO. Äskenkin kun olivat ihan riidassa Anna Liisan kanssa. Ja Anna Liisa juuri pyysi minut kyöräämään hänet tiehensä, niin pian kuin näen tulevaksi.
KORTESUO. Sen saat tehdäkin, sillä häntä ei täällä tarvita. Hän on niitä maailman lopun ihmisiä.
PIRKKO. Niin, ja Anna Liisa pelkää—
ANNA LIISA. Pirkko—!
PIRKKO. Mitä se tekee? Saahan sen sanoa.—Anna Liisa pelkää, että Husso vielä sotkee Johanneksen ja hänen välinsä.
JOHANNES (hymyillen). Oho? Vai semmoisia sinä pelkäät, Anna Liisa?
Siihen hän nyt ei kumminkaan ikinä maailmassa pysty. Ei, vaikka—!
KORTESUO. Ei tietystikään. (Mikko tulee sisään.)