Produced by Tapio Riikonen

PAPIN PERHE; HÄN ON SYSMÄSTÄ; SPIRITISTINEN ISTUNTO

Kirj.

Minna Canth

1920 (1891-94).

PAPIN PERHE

Näytelmä neljässä näytöksessä

HENKILÖT:

PASTORI HENRIK VALTARI.
ELISABETH, hänen rouvansa.
JUSSI VALTARI, heidän poikansa, ylioppilas.
HANNA, | heidän tyttäriään.
MAIJU, |
TEUVO RASTAS, ylioppilas.
ROUVA SAVÉN.
NEITI VUORIO.
MARTHA, palvelija Valtarin perheessä.
VOSSIKKA.
KIRJAPAINON POIKA.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Sali, vakavaan asuun sisustettu. Perällä ovi eteiseen, vasemmalla pastorin huoneesen, oikealla ruokasaliin vasemmanpuolisesta ovesta etunäyttämölle päin ikkuna ja korkeita kasvia. Perempänä seinäkello.

Maiju heittelee palloa. Hänen käsityönsä, suuri, kirjava matto, on pudonnut tuolilta lattiaan.)

ELISABETH (huutaa oikealta) Maijuu!

MAIJU (keskeyttämättä). Jaha, mamma?

ELISABETH. Oletko siellä?

MAIJU. Olen, olen.

ELISABETH. Tulepa tänne vähäisen.

MAIJU. Koht'sillään—heti paikalla—

ELISABETH. Mitä sinä teet siellä?

MAIJU. En juuri mitään, mamma.—En ikinäs mitään pikkuisen … ilman aikojani—

ELISABETH. Joudu sitten!

MAIJU. Kyllä, kyllä. Kun minä vaan lopetan tämän … ei se kestä enää minuttiakaan … yks', kaks', kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän, kahdeksan…

ELISABETH (tulee). Mitä maailman päivinä—? Kas niin, arvasinhan sen— palloa sinä taas lyöt!

MAIJU. (keskeyttämättä).—yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista—

ELISABETH. Heitä nyt tuo. Hyvä lapsi, mitä sinä ajattelet, semmoinen kiire kun on.

MAIJU.—neljäkolmatta, viisikolmatta, kuusikolmatta, seitsemänkolmatta—

ELISABETH. Etkö sinä kuule, Maiju?

MAIJU.—kahdeksankolmatta—voih, nyt se meni! ja se oli mamman syy, minä olen aina ennen saanut sata täyteen, mutta kun mamma tuli siihen keskeyttämään. Ei anneta minun milloinkaan rauhassa päästä yhtä ainoata peliä loppuun, vaikka se ei kestäisi kuin neljänneksen tuntia korkeintaan.

ELISABETH. Sinä et ollenkaan ajattele, mitä kaikkea meillä vielä on tehtävänä siksi kuin Jussi ja Hanna tulevat.

MAIJU. Huomiseen ennättää jos mitä.

ELISABETH. Onko sinulla edes matto jo valmiina?

MAIJU. Tänä iltana minä sen lopetan yks' kaks'.

ELISABETH. Yks' kaks'! Niin sinä aina sanot ja joka kerta tulee kumminkin lopulta tulinen kiire.

MAIJU. Mamma nyt ei hätäilisi.—Aamulla leivotaan peparkakut, niin ovat tuoreita ja hyviä heidän tulemaansa.

ELISABETH. Pane nyt pois tuo pallo, se minua ihan kiusaa.

MAIJU. Panenhan minä.

ELISABETH. Suuri tyttö ja viitsii leikkiä vielä aivan kuin pieni lapsi.

MAIJU (panee pallon pois). »Suuri tyttö!» Hyvä! muistaako mamma nyt, että itse on sanonut minua suureksi tytöksi?

ELISABETH. Muistan, tietysti.

MAIJU. Ettei enää sanota, kun huvituksiin pyrin: »Mitä? Lapsihan sinä vielä olet!»

ELISABETH. Niin, mutta sehän on vallan toinen asia.

MAIJU. Mitä varten toinen asia? Joko minä olen lapsi, taikka minä en ole lapsi—

ELISABETH. Eläkä nyt intä siellä suotta. Katsotaanpas tätä mattoa.
Mutta—hyvänen aika—täällähän on vielä ommeltavaa kuinka ja paljon.

MAIJU. Puolessa tunnissa se on tehty.

ELISABETH. Ehkä minä tämän otan huostaan.

MAIJU. Ei, mamma antaa tänne, kyllä minä sen itse lopetan.

ELISABETH. Mene sinä ennemmin asialle. Pitäisi saada toppa sokuria ja leiviskä kahvia kotiin.

MAIJU. Eikös Martha sitä—

ELISABETH. Hän on laittamassa Jussin kammaria.

MAIJU.. Ahah! No, menenmähän sitten minä.

ELISABETH. Mutta katso että antavat Helsingin electa sokuria ja prima vehnäjauhoja.

MAIJU. Prima, sinileima—ymmärrän, herra katteini!

ELISABETH. Eläkä viivy kauvan.

MAIJU (menee eteiseen). En!

ELISABETH. Semmoinen tuulihattu!

MAIJU (hattu päässä, katsoo ovesta). Sanoiko mamma mitään?

ELISABETH. Sanoin, että—olet tuulihattu.

MAIJU. Mutta enpäs ole tuulihattu. Vai olenkosta?—Mamma ottaa sen sanan takaisin, muuten en lähdekään.—Enhän ole tuulihattu?

ELISABETH. No, et ole, et. Menehän nyt!

MAIJU. Ja saanko puhella puoli minuttia, jos sattuu joku tytöistä tulemaan vastaan?

ELISABETH. Kyllä puoli minuttia, kunhan et enemmän.

MAIJU. Ei enemmän, puoli minuttia vaan. (Menee.)

ELISABETH (neuloo kiireellisesti). Henrik varmaankin nukkuu, koska sieltä ei kuulu mitään.

MARTHA (oikealta, paljain jaloin, lyhyt hame nostettu kupeilta ylös, hihat käärityt yli kyynärpäiden). Nyt se on sitä myöten valmis. Minä puolestani en voi sille enää muuta.

ELISABETH. Onko lattia vaan hyväksi luututtu?

MARTHA. Hyväksi, kerrassa! ja ikkunat pesty, pölyt pyyhityt, ovet ja pihtipielet kaikki hangatut puhtaiksi. Saa kait Jussi herra tulla vaikka tällä hetkellä.

ELISABETH. Ei vielä, ennenkuin tämä mattokin joutuu.

MARTHA. No, sen pitää rouvan laittaa pian.

ELISABETH. Niinhän olisi tarkoitus.—Mutta nyt varmaan joku tulee?

MARTHA. Herra Jumala, jos tähän vielä vieraita lykkää—

ELISABETH. Martha, Martha! Kuinka on toinen käsky?

MARTHA. Sitähän minä tässä jouvan muistelemaan.

MAIJU (kukkia ja kirje kädessä). Mamma, mamma, minä sain kirjeen Jussilta. Ette usko, mitä hän kirjoittaa, hyvä ihme, kuinka hauskaa, minä ihan kuolen ilosta. (Nauraa ja tanssii.)

MARTHA. Onko kihloissa?

MAIJU. Ei, ei, ei, hauskempaa.—hauskempaa! Koettakaa arvata.

ELISABETH. Hiljaa,—hiljaa, pappa taitaa nukkua.—No, mitä hän kirjoittaa?

MAIJU. Tulevat molemmat sekä Hanna että Jussi jo tänä iltana. Ja Jussi tuo toverin mukanaan—mamma arvaa, kenen.

ELISABETH. Mistäpä minä—

MAIJU. Niin, ei mamma häntä tunnekaan. Mutta minä olen laittanut hänelle Jussia myöten terveisiä.

ELISABETH. Tuntemattomalle—?

MAIJU. No, niin no, kun hänkin on laittanut minulle.

ELISABETH. Nimi—?

MAIJU. Teuvo Rastas. Eikö ole kaunis nimi? Teuvo Rastas. Mitä, mamma?
Onko, mamma?

ELISABETH. No, onhan tuo.

MARTHA. Meillekö tulee kortteeria?

MAIJU. Meille tietysti, eikös niin, mamma?

ELISABETH. Kuinkas muuten. Kaiketi Jussi on häntä pyytänyt luokseen.

MAIJU. Siltä se kuuluu hänen kirjeessään. Voi ihmettä, kun tulevat jo tänä iltana!

MARTHA. Vai tänne kortteeria! Sitten on taas uusi työ! Toinen sänky nostettava Jussi herran kammariin, matrassit, tyynyt, peitteet alas vinniltä—juutas kaikkiakin.

MAIJU. Martha kulta, pianhan se on tehty. Minä tulen auttamaan, jahka vaan olen järjestänyt nämä kukat.

MARTHA. Juuri kun luulin saaneeni valmiiksi—perhana, kuinka pistää vihakseni. (Survaisee vihaisesti pari tuolia syrjään ja menee oikeaan.)

MAIJU. Taivasten taivaat, kuinka kauniita nuo ruusut ovat. Katsokaas, mamma!

ELISABETH. Kauniita ovat.

MAIJU (rallattelee).

"Pappa tahtoi rikasta, ja mamma tahtoi rakasta, ja minä tahdoin komeanlaista."—

PASTORI (ääntää vasemmalta).—Maiju!

MAIJU. "Komean kynnet ne—"

ELISABETH. St!—! Hiljaa, pappa varmaan äänsi siellä.

MAIJU. (herkiää ja kuuntelee). Eikä ääntänyt, mamma vaan suotta pelkää. Tämä on ihan uusi laulu, mamma, hyvin soma. Opin sen tämä yhtenä päivänä pieneltä pojalta tuolla kadulla:—Kuulkaahan!

ELISABETH. Mutta sinä herätät papan.

MAIJU. Enkä herätä, kun laulan hiljaa. (Hän laulaa ensin hiljaa, mutta sitten jo kohta täyteen ääneen.)

"Pappa tahtoi rikasta, ja mamma tahtoi rakasta, ja minä tahdoin komeanlaista.»— Komean kynnet ne kauvaksi loistaa, vaan raha on kuluvaista."

PASTORI (kammaristaan). Maiju, Maiju!

ELISABETH. Näetkös nyt!

PASTORI (tulee sisään). Mitä rekilauluja sinä täällä laulelet? Sopivatko ne mielestäsi nuorelle tytölle, tuommoiset?—Koska sinä, hyvä lapsi, opit vähän säädyllisyyttä, koska, sano?

MAIJU. En tiedä.—Ehkä sitten, kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi.

PASTORI (vakavasti). Ei, nyt sinun täytyy jo muuttaa tapoja, ja muuttaa oikein toden perästä. Seitsentoistavuotias tyttö ei saa olla kuin vallaton poikanulikka. Paina se mieleesi ja katso, ettei minun alituisesti tarvitse sinua muistuttaa.

MAIJU (painaa päänsä alas ja hypistelee kukkia).

PASTORI. No niin, minä oikeastaan ajattelin lähettää sinua asialle. Rouva Savén kysyy tässä kirjeessä, jos meille sopii tänä iltana tulla lähetysseuran ompelu-iltaan, ja pyytää minua siellä lukemaan tai puhumaan jotain.

MAIJU. Tänä iltana?

PASTORI. Niin, tänä iltana. Menet hänen luokseen ja sanot, että teen sen vallan mielelläni, mutta en voi päästä sinne ennen kuin vähän myöhemmällä, tuossa kahdeksan seudussa. Te tietysti lähdette täältä kuuden aikaan niinkuin tavallisesti.

MAIJU. Emmehän me tänä iltana voi lähteä ensinkään.

PASTORI. Ette voi lähteä?—Kuinka?

ELISABETH. Jussi ja Hanna tulevat »Elias Lönnrotissa». Sinä et sitä vielä tiedäkään.

MAIJU. Ja Jussi tuo yhden toverin mukanaan.

PASTORI. Vai niin!—Vai jo ne tänä iltana—Mutta mitä se estäisi? He voivat tulla sinne myös.

MAIJU. He eivät tule, siitä olen varma.

ELISABETH. Näin ensi iltana varsinkaan.

PASTORI. Miksi eivät tulisi? Saavathan nähdä siellä vanhoja tuttuja.

MAIJU. Täti Savénin ja täti Emilian? Mistä he nyt välittäisivät, jotka ovat niin vanhurskaita ja ikäviä, että oikein hirvittää—

ELISABETH. Maiju, Maiju—!

PASTORI. Kaunista! Totta tosiaan, en tiedä enää, mitä sanon. Onko kuultu ennen nuoren tytön suusta tuommoista herjausta,—äitinsä ystävistä, omista kummistaan vielä lisäksi!—»Vanhurskaita ja ikäviä!» Nuo ainoat sanat paljastavat koko sinun sydämesi.

ELISABETH. Hän on vielä niin lapsellinen ja ajattelematon, Maiju raukka.

PASTORI. Kevytmielisyyttä tuo on, ei lapsellisuutta. Kevytmielisyyttä ja pahanilkisyyttä.

MAIJU. Ovathan nekin pahanilkisiä ja parjaavathan nekin ihmisiä. (Puoleksi itkien.) Ja valehtelevat ja juoruavat enemmän kuin ketkään muut.

ELISABETH. Hillitse itseäsi, hyvä lapsi.

PASTORI. Sinä tulet tänä iltana ompeluseuraan ja kerrot minun kuulleni täti Savénille ja täti Emilialle, mitä olet heistä puhunut, ja pyydät anteeksi. Ymmärrätkös?—

MAIJU (painautuu alas ja itkee kovemmin.)

PASTORI (kääntyy Elisabethiin). Minä menen »Aamuruskon» toimistoon.
Lähetä sana, jos sattuu joku tärkeämpi asia. (Menee eteiseen.)

ELISABETH. Kuinka sinä menit sillä lailla puhumaan papalle?

MAIJU. Kun he ovat semmoisia, minkä minä sille taidan, kun he ovat!—
Eikö mamma muista, kuinka he silloin yhdenkin kerran väittivät Anni
Tavastin ja Olga Nyströmin—

ELISABETH. Ooh, tuo vanha juttu!

MAIJU. Niin, ja se oli kaikki pelkkää valhetta, minä tiedän sen ihan varmaan,—pelkkää valhetta kaikki tyyni!

ELISABETH. Elä käytä semmoisia sanoja kuin—»valhetta». He erehtyivät—

MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka! Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä

ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. »Elias Lönnrot» saattaa tulla tuossa paikassa.—Kas niin, nyt on minulla matto valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin.

MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on—sitten ei mahda papalla enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin!

ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska—sinä pahankurinen lapsi.

MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis?

ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin nauramaan. (Menee oikeaan.)

MAIJU. Mutta enköhän vaan nyt tee sitä, jota olen aikonutkin? Että kirjoitan tohtori Bergbomille ja pyrin suomalaiseen teaatteriin näyttelijäksi? Topp! Se on päätetty asia! Martha! Mihinkä se taas on vienyt minulta paperit ja kynät ja musteet?—Martha, Martha, Martha!

MARTHA (oikealta). Hoi, hoi? Mikä siellä on hätänä?

MAIJU. Pian tänne! Niinkuin olisitte jo!

MARTHA (tulee). No, herra siunaa—

MAIJU. Mihin te taas olette kätkenyt minulta paperit ja kaikki kirjoitus-verstaat, kun niitä ei näy missään?

MARTHA. Ja mitäs te niitä aina tänne kuletatte? Onko niihen paikka salin pöyvällä—onkoo jo vaan? (Ottaa ne esille etagerilta, kirjojen takaa.)—Tässä ne nyt ovat. (Hän tuo ne toiselle pöydälle.)

MAIJU. Elkäähän menkö, saatte viedä tästä kirjeen samalla postilaatikkoon.

MARTHA (menee sohvapöydän luokse). Kyllä olette pitänyt kaunista siivoa taas. Ei totta jouva muuta kuin teijän jälkiänne korjaamaan.—Mitä näitä tarvihti tähän pöyvälle riputella? Eikö ollut yhtä hyvä panna vaassiin heti? (Työntelee ne sikinsokin vaasseihin.)

MAIJU (kirjoittaa ja lukee sitten ääneen). »Kunnioitettava herra tohtori! Täten saan nöyrimmästi kysyä, jos haluaisitte ottaa minut suomalaiseen teaatteriin. Olen seitsemäntoista vuotias ja täkäläisen tyttökoulun läpikäynyt.—Pyydän suosiollista vastausta mitä pikimmin. Kunnioituksella: Maiju Valtari.»—Hyvä on. (Panee sen kuoreen, kirjoittaa päällekirjoituksen ja painaa postimerkin päälle.) Martha,— tässä!

MARTHA. Lindqvistinkö laatikkoon?

MAIJU. Niin,—sinne, sinne! ja sukkelasti nyt.

MARTHA. Ei tuossa niin kiire liene, ettei mennä kerkiä. (Menee oikeaan.)

MAIJU. Huomenna se on perillä ja ylihuomenna ehkä saan jo vastauksen.— Jos käskee minun tulemaan heti—entä sitten? Mitä sanovat pappa ja mamma? Ja Hanna ja Jussi?—Ja kaikki muut?—Mitä ne sanovat?—

ELISABETH (tulee oikealta). Eiköhän vaan tullut »Elias Lönnrot», koska siellä vossikat niin ajavat rantaan?

MAIJU. Tehty mik' on tehty!—Kirje on laatikossa, en sitä enää saa takaisin, vaikka tahtoisinkin.

ELISABETH. Kuuletko sinä?

MAIJU. Mitä mamma sanoi?

ELISABETH. Hyvänen aika!' Tuolla tavallako sinä nyt olet laitellut nuo kukat?

MAIJU. Millä ta-?—Kas, sitä Marthaa!

ELISABETH (järjestelee niitä). No—kyllä minä ihmettelen! Aivanhan sinä olet päästä pyörällä.

MAIJU. Mamma, rakas kulta!—(nauraen) Marthahan ne näin laitteli.

MARTHA (ovelta). Tulevat, tulevat!

MAIJU. Ketkä!

MARTHA. Hanna,—Jussi,—herra Jumala, vielä kysyy! Kun ovat jo pihassa.
(Vetää päänsä takaisin.)

MAIJU. Narraa!—Mamma, olisikohan—

ELISABETH. No, sitähän minä jo äsken sanoin.—Tuossa ne ovat!

HANNA (tulee juosten eteisestä). Päivää, päivää!

MAIJU. Hyvä ihme—Hanna!

ELISABETH. Terve! mitä sinulle kuuluu, lapsi?

HANNA (juosten toisen sylistä toisen syliin). Ei kuin hyvää, paljasta hyvää! Olen kuin taivaassa.—Pahankuriset, kun ette tulleet edes vastaanottamaan.

MAIJU. Mitäs, kun emme tienneet.—Oletko sinä nyt tosiaan siinä? En tahdo uskoa silmiäni. Hanna, annas kun katson sinua!

HANNA. Katso, katso!

MAIJU. Niin, sinä se olet, sinä itse! Sinä, sinä si—

HANNA. Aa—aa—sinä puristat minut kuoliaaksi! Herkiä jo, hyvä lapsi, muuten menee henki.

ELISABETH. Tule nyt tänne, että minäkin saan nähdä, tänne sohvaan istumaan.

HANNA. Ette usko, kuinka hauskaa on päästä kotiin!—En minä malta, mamma, istua, en, en!

MAIJU. Mutta minä kun en vieläkään tahdo saada päähäni, että Hanna on tuossa! Että, hän tosiaankin on tuossa! Olen kuin pyörryksissä.

ELISABETH.—No, ja täällä tulee Jussi. Ajattelin juuri kysyä, mihin hän jäi. (Jussi ja Teuvo tulevat. Laskevat eteiseen tavaroitaan.)

JUSSI (eteisestä). Terveisiä Helsingistä!

ELISABETH. Kiitos, kiitos!

MAIJU (juosten eteiseen häntä vastaan). Jussi!—Jussi, Jussi, Jussi!

JUSSI. Pikku harakka! Vieläkö sinä osaat lentää?—(Tuo häntä tanssittaen ja pyörittäen sisään.)

MAIJU. Herranen aika, kuinka hauskaa! Nyt sitä pääsee elämään taas!
Oikein sydämensä pohjasta!

JUSSI. Sen lupaan! Iloa ja riemua—!

MAIJU. Iloa ja riemua! Ylös taivaasen asti.

JUSSI. Päivää, mamma!

ELISABETH. Tervetultua kotiin!

JUSSI. Kiitoksia! Ja tässä saan esittää mammalle toverini, Teuvo
Rastaan, joka on melkein yhdenlainen velikulta kuin minäkin.

ELISABETH. Tervetultua, herra Rastas!

JUSSI. Käännypä tänne päin, Teuvo! Näes, tämä se on sisareni, Maiju, aika hulivili—

MAIJU. Hyi, Jussi, kun valehtelee.

JUSSI. Josta isä-ukko turhaan on koettanut saada säädyllistä ja ankara-arvoista. nuorta neitiä, englantilaiseen guvernantti-malliin.

MAIJU. Elkää uskoko, herra Rastas, pelkkää lorua kaikki.

TEUVO. Erinomaisen hauskaa tutustua!

HANNA. Joka kohta entisellään. Ei mikään muuttunut!

MAIJU. Ei, Jumala paratkoon! Ei, täällä milloinkaan muutoksia tapahdu. Ei ole yhtä ainoata huonekalua edes ilmestynyt minun muistinaikaani. Ja toinen päivä on aivan samanlainen kuin toinenkin. Ei niin että ihmeeksi muuta eroitusta, kuin mikä päivällispöydässä ilmestyy, siellä kun, näette, on vuoron puuroa, vuoron velliä, vuoron lihasoppaa ja niin poispäin.

ELISABETH. Kiitä luojaa siitä, lapseni.

HANNA. Kyllä koti on hyvä, tiedätkös. Voi, kuinka se on hyvä! Jahkapa olisit vuodenkaan poikessa, Maiju, niin jo sen huomaisit.—Mutta, missä pappa?

ELISABETH. Hän äsken ikään meni »Aamuruskon» toimistoon.

JUSSI. Mitä? Kuuluuko pappa siihen lehteen?

ELISABETH. Ei juuri suorastaan.

JUSSI. No, sitähän minäkin.

ELISABETH. Mutta kyllä hän siihen usein kirjoittaa.

JUSSI. Vai ovat ne houkutelleet isä-ukonkin mukaan. Kas vaan!

TEUVO. Onhan se vallan luonnollista.

MAIJU. Kuulkaa! Teidän olisi pitänyt tulla tänne viikkoa ennemmin, niin olisitte saaneet tanssia suomalaisella seuralla.

TEUVO. Pidättekö te tanssista, neiti. Maiju?

MAIJU. Pidän! ja kovasti! Tanssisin vaikka joka päivä, varsinkin masurkkaa. Siihen olen hirveästi innostunut.

HANNA Ja sinä osaat? Oletko käynyt masurkkakurssin?

MAIJU. E—oho! Vai pappa olisi antanut! Ei, mutta minä opin niiltä, jotka kävivät, ja seuralla tanssin kuin mies.

TEUVO. Kuin mies?

MAIJU. Kuin—kuin mestari, minä tarkoitin.

JUSSI. Ja mamman kuullen sinä tuosta kerskaat?

MAIJU (kietoo käsivartensa Elisabethin kaulaan) Mamman kuullen.

JUSSI. Eikä mamma virka mitään?

MAIJU. Ei mitään.

ELISABETH (hymyillen). Mitäpä se auttaisi.

MAIJU. Mamma ei ole vaarallinen. Mamman kuullen saa puhua jos mitä.
Toista pappa—

JUSSI. No niin, hän—?

MAIJU. Pappa on semmoinen luja prinsiippi-ihminen, niinkuin tiedät.

ELISABETH. Jotako mamma ei ole?

MAIJU. On, on, tietysti, onhan mammakin. Mutta mamma on niin herttainen ja hyvä samalla.

JUSSI. Jotako pappa ei ole?—Maiju rukka, sinä puhut itsesi pussiin vähän väliä.

MAIJU. Kuinka sinä olet ilkeä? En puhu enää mitään, koska tartutaan kiinni jok'ainoaan sanaan.

HANNA. Se on niin Jussin tapaista. Mutta elä ole milläsikään, kyllä hän siltä on hyvä poika.

JUSSI. Poika? Olenko minä poika?

MAIJU. Sekös pisti!

JUSSI. Muistaakseni olen neljä vuotta sinua vanhempi, Hanna.

HANNA. (hymyillen). Saatatpa olla, ei sitä kaikin ajoin luulisi.

MAIJU. Tytöt näetkös kun kehittyvät aikaisemmin.

TEUVO. Hyvä, hyvä! Mitä osaat sanoa siihen, Jussi?

JUSSI. Olkaa jo vaiti!

MAIJU. Niin että meitä oikeastaan—voi pitää veljeämme vanhempina.

JUSSI (yrittää ottaa häntä syliin). Sinuakinko?—Pikku lasta.

MAIJU (pujahtaa pois). Eläs! Minä en olekaan enää mikään »pikku lapsi».
Mamma sen sanoi juuri tänään. Ja kohta saatte nähdä—

JUSSI. No, hei! Mitähän nyt tapahtuneekaan?

MAIJU. Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin yhdelläkään teistä.

TEUVO. Ahaa—emansipatioonia!

JUSSI. Varjele taivas! Joko rupeavat lapsetkin elämöimään! Eikö meillä ollut ihan tarpeeksi naiskysymyksessä?—

MAIJU. Jussi! Malta sinä

JUSSI. Teuvo,—tule. pois! Muuten joudumme ojasta allikkoon,— naiskysymyksestä Helsingissä laps'kysymykseen täällä.

MAIJU. Minä en ole mikään lapsi, kuuletko sinä—

JUSSI. Tule, tule—

TEUVO (seuraa). Aivanko todella—?

ELISABETH. Ei, mutta—Jussi! Mihinkä nyt?

JUSSI. Peseytymään, mamma. Ja tavaroitamme korjaamaan.

ELISABETH. No niin! Minä tulen näyttämään teille laatikot, joihin saatte panna vaatteenne. (Menevät eteiseen.)

MAIJU. Ähä! Täytyipäs Jussin ottaa käpälämäkeen. Täytyipäs, täytyipäs!

HANNA. Anna heidän mennä, ja tule sinä kertomaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut sill'aikaa!

MAIJU. Mutta johan sinä sen kuulit! Ei mitään! Ei tuon taivaallista!—
Sinulla tuota lienee kertomista. Sieltä suuresta, avarasta maailmasta!
Voi, jos pääsisin minäkin—! Niin, kuule—on minulla sentään jotain.
Jotain kumman kummaa. Mutta hst! se on suuri salaisuus.

HANNA. Koskeeko meidän perhettä?

MAIJU. Koskee, tiedätkös. Meidän perhettä se juuri koskeekin.

HANNA. Mitä se sitten on? Voi, Maiju, sano pian!

MAIJU. Jotain hyvin, hyvin merkillistä. Sinä et voi aavistaa—

HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo!

MAIJU. Uskallankohan? Sitä,—näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen, muuta kuin minä itse. Sano, osaatko olla vaiti?

HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin.

MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas, kun katson, eikö ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.) Eipä ole. No niin korvas auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa)—minä aijon mennä teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös.

HANNA. Sinä? Elä nyt!

MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta mitä pikimmin.

HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?

MAIJU. Uskot tai et.—Minä en narraa.

HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?

MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun kaikki on selvillä. Huuh uuh—tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa.

HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.

MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.

HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?

MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin syötävä—

HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!

MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun tehtäväni tässä elämässä on!

HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?

MAIJU. Ei, laps' kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.

HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?

MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut rakastajana.—Komea rakastaja—eikö totta?—Ja se on minulle niin uskollinen—ihan niinkuin minäkin sille.

HANNA. Kyllä olet lapsellinen!

MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona. Deklameeraan sitten innoissani:

"—Oi, armas Romeo, jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai jos liian pian voitetuks' mun luulet, rupean tylyks', häijyks', kiellon annan, kun kosit; muuten en, en millään lailla."

—En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä kummaa sinä täällä vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas semmoista hamppua, että olin päälleni lentää.

HANNA. Noo? Ja sitten?

MAIJU. Ei sen enempää.—Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja hajoitin balkongin.

HANNA (nauraa).

MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee jotain. Jotain suurta!

HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin petyt,

MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.

HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä särkynyt.

MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja?

HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan.

MAIJU. Mutta kun minä vakuutan—?

HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin näen.

MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten tietäisi.—Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä silloin sanot. Luulen, että hämmästyt.

HANNA. Olen oikein utelias—

MAIJU. Tuntuu ehkä vähän ilkeältä näytellä omille ihmisille,—vieraille olisi paljon helpompaa.

HANNA. Noo, eikö se ole yhdentekevä.

MAIJU. Kun ei välitä, niinkö?—Koettaa vaan ajatella, ettei ole ketään katsomassa.

HANNA. Vaikka niinkin.—Kuule, siellä on vieraita eteisessä.

MAIJU. Taivas!—Täti Savén ja täti Emilia! Minä onneton, kun unohdin papan asian. Nyt minut paha perii—ihan elävänä.

HANNA. Mitä se on? Mikä sinulla on hätänä?

MAIJU. Mene sinne ottamaan heitä vastaan. Kylläpähän kuulet mene, mene!—Tästä mahtaa tulla kaunis soppa.

HANNA (menee eteiseen). Tervetultua!——On, kyllä mamma on kotona—— Tänä päivänä »Elias Lönnrotissa»——Kiitoksia——tehkää vaan hyvin ja käykää sisään——

MAIJU. Mitä nyt teen? He minut tappavat varmaan. Mamma, missä mamma?
(Juoksee ruokasaliin. Rouva Savén ja neiti Vuorio tulevat.)

ROUVA SAVÉN. Meitäkö Maiju niin säikähti, että juoksi pakoon?

NEITI VUORIO. Meitä tietysti. Nuoret eivät suvaitse vanhoja. Sen olemme kokeneet ennenkin.

HANNA. Hyvä täti!—Maiju varmaan meni mammaa hakemaan.—Tehkää hyvin ja käykää istumaan. (Elisabeth ja Maiju tulevat.)

ELISABETH. Kun en muistanut minäkään tässä ilossa.—Hyvää päivää,
Rosina, päivää, Emilia.

MAIJU (kumartaa ja tervehtii).

ELISABETH. Maiju raukka on täällä vallan onnettomana.

ROUVA SAVÉN. Ja mistä syystä?

ELISABETH. Pappa käskee häntä täti Savénin luokse asialle ja hän unohtaa.

ROUVA SAVÉN. No, minä jo ihmettelinkin, miksi en mitään vastausta saanut.—Kuinka on? Tuleeko pastori meille lukemaan tänä iltana?

ELISABETH. Kyllä tulee, mutta vasta tuolla kahdeksan aikaan, ennemmin hän ei pääse.

ROUVA SAVÉN. Sepä vallan erinomaista! Minä luulen, että kokoukseen tulee paljon jäseniä tänä iltana, juuri siinä toivossa, että saavat kuulla pastoria.

NEITI VUORIO. Me tulimme teitä hakemaan. Tietysti te lähdette mukaan kaikki?

ELISABETH. Niin, minä en oikein tiedä, mitä nämä vastatulleet sanovat.
Jaksavatko he matkan jäljestä—?

NEITI VUORIO. Aina sitä jaksaa, kun vaan on halua.—Mitä arvelet,
Hanna?

HANNA. Jos mamma tahtoo—

MAIJU. Hanna—se on vaan pakana-yhdistyksen ompelu-ilta—(hiljaa nykäisten häntä). Ei mennä, elä lupaa!

ROUVA SAVÉN.—Ei »pakana-yhdistyksen», Maiju, vaan »lähetys-seuran».

MAIJU. Niin, niin, »lähetys-seuran»,—jossa pakanain lapsille ommellaan vaatteita—(hiljaa) kiellä, Jumalan luoma—kiellä!

ROUVA SAVÉN. Niin, siellä ommellaan vaatteita noille alastomille raukoille, jotka saavat kasvaa kuin metsän pedot, ilman hoitoa, ilman kasvatusta, kaukana kristillisten ihmisten parista.

NEITI VUORIO. Villien keskessä, joilta oppivat vaan raakuutta ja kaikkea pahaa, etteivät ymmärrä, poloiset, hävetä edes alastomuuttaankaan. Eikö se ole kauheata?

ROUVA SAVÉN. Me olemme koettaneet tälläkin seudulla herättää sääliä heitä kohtaan ja pastorin avulla olemme arvon saaneet ompeluseuran kokoon. Siinä on nyt viisikymmentä jäsentä, kaikki hartaita kristityitä, jotka mielellään uhraavat aikansa ja voimansa rakkauden töissä.

NEITI VUORIO. Onhan meillä paljon ystäviä,—jos toiselta puolen on paljon vastustajiakin, jotka eivät muuta tee kuin pilkkaavat ja ivaavat meidän harrastuksiamme yksin julkisuudessakin.

HANNA. Ketkä on niin pahoja?

MAIJU. Niin—ketkähän ne ovat niin pahoja?

ELISABETH. Ei tarvitse heistä välittää.

ROUVA SAVÉN. Ei, tietysti. Ilolla kärsimme täällä häväistystä Herramme tähden. Se on kunniamme. Ja tulevassa elämässä siitä palkan saavutamme.

NEITI VUORIO. Se vaan on surullista, että löytyy ihmisiä, jotka ovat niin paatuneita—

MAIJU. Että panettelevat ja juoruavat—

ELISABETH. Kuinka päätämme sitten? Lähdemmekö vai ei?

MAIJU. Ei!—Ei lähdetä. Hannakin näyttää niin väsyneeltä.

HANNA. Jospa sentään lähtisimme, niin saisimme nähdä pappaa vähän pikemmin. Hän varmaan menee »Aamuruskon» toimistosta sinne suoraan?

ELISABETH. Niin luulen. Ja mielellään hän soisi meidän olevan siellä.

HANNA. Niin, emmeköhän sitten—

MAIJU. Kuullaan ensin, mamma, mitä Jussikin sanoo ja herra Rastas.

ELISABETH. Ehkä menet kutsumaan heitä tänne.

MAIJU Kyllä!—Mutta elkää päättäkö mitään sill'aikaa. (Hän juoksee ruokasaliin.)

ROUVA SAVÉN. Kuinka hauskaa, jos tulisitte sinne kaikki. Nuoret ovat meitä tähän saakka ylipäätään karttaneet—mikä siihen lienee syynä?

NEITI VUORIO. Meillä kun ei ole tarjota sitä, mikä lihalle ja verelle olisi mieluista.

ROUVA SAVÉN. Siinä kait se on.—Niin, niin, siinä kait se on. (Jussi,
Teuvo ja Maiju tulevat. Edelliset tervehtivät, Teuvo esitellään.)

ELISABETH. Täällä on kysymys—

JUSSI. Me jo tiedämme.—Maiju kertoi.

ELISABETH. Ja mitä teette? Tuletteko mukaan?

JUSSI (hymyillen) Niin, mekö?—Ei, mamma!

TEUVO. Emmehän me osaa ommella edes—emme ole käyneet yhteiskoulua.

ROUVA SAVÉN. Voi, eihän teidän tarvitse ommella, tulette muuten vaan.
Näytätte että hyväksytte asian.

NEITI VUORIO. Niin, ja tehdäänhän siellä muutakin, ei vaan ommella. Keskustellaan, luetaan. Tiedättekö, siinä on jotain mieltä ylentävää tuossa meidän pyrinnössämme. Minä ainakin palajan sieltä joka kerta parempana ihmisenä, kuin olen sinne mennyt.

JUSSI. Vai niin? Kuinkahan hyväksi mahdatte sitten lopulta tullakaan?

HANNA. Jussi,—käytkö ruokasaliin, minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa.

JUSSI. Tarpeetonta!—Minä tiedän puhumattasikin, mitä sinulla on sydämellä!

HANNA. Hyvä Jussi—!

JUSSI. En minä ole hyvä. En ole tehnyt vielä ainoallekaan neekeri-penikalle paitaa.

ELISABETH (lempeästi nuhdellen). Sinä et ole hyvä. Se kyllä näkyy.

JUSSI. Ja sentään mamma minusta pitää, vaikka olenkin tällainen,—eikö totta?

ELISABETH. Irvihammas!

ROUVA SAVÉN. Kello on jo paljon.—Teiltä ei sitten tule ketään?

NEITI VUORIO. Kuulethan sen. Turhaa toivoakaan.

HANNA: Mamma, eikö me—?

ELISABETH. Me lähdemme kaikessa tapauksessa.—Jääkööt nämä kotiin.

MAIJU. Hanna, tule ensin tänne, kun supatan sinulle pikkuisen. (Rouva
Savén ja neiti Vuorio sanovat jäähyväiset ja menevät eteiseen, jonne
Elisabeth heitä seuraa.)

MAIJU. Anna mamman mennä heidän kanssaan, jää sinä kotiin, minä näyttelen kohtauksia Noorasta sillä aikaa.

JUSSI. Näytteletkö sinä kohtauksia Noorasta?

MAIJU. Näyttelen,—jos sinä olet Helmerinä?

JUSSI. Teuvo olkoon Helmerinä, minä ennemmin vaikka soitan tarantellaa.

MAIJU. Hyvä, hyvä!—Herra Rastas on Helmerinä.

TEUVO. Mutta enhän minä osaa. En ole vielä eläissäni näytellyt.

MAIJU. Ei se tee mitään. Kerta ensimmäinen!

ELISABETH (eteisestä). No, Hanna! Me olemme jo valmiita!

HANNA. Minä tulen.—Pitäkää kenraaliharjoitus tänään. Huomenna tai jonakuna muuna päivänä näyttelette sitten oikein—niin saamme mekin nähdä.

MAIJU. Hanna, Hanna, Enpä olisi uskonut sinua tuommoiseksi.

JUSSI. Mutta, Hanna, oletko sinä hassu? Viitsit todellakin mennä sinne
Siionin virsiä veisaamaan, noiden vanhojen akkojen kanssa.

HANNA. Tulen minäkin vanhaksi aikaa voittaen. (menee.)

JUSSI. Laittaisivat ensin vaatteita kylmän ilmanalan lapsille.

TEUVO. Ajattelin juuri sanoa samaa.

JUSSI. Ja antaisivat neekerien olla oloillaan,—niin pysyisivät ehken paljon onnellisempina.

TEUVO. No, varmaan. Kun saisivat elää luonnollista elämää—

MAIJU (etagerin luona). Kuulkaa, emmekö aloita nyt heti?—Täällä on kirja, herra Rastas.—Lukekaa Helmerin osaa, sillä välin kuin minä käyn hiukan koristelemassa itseäni. (Menee ruokasaliin.)

JUSSI. Minä, tohtori Rank, istun valmiiksi tänne pianon ääreen.

TEUVO. Saadaanpas nähdä, kuinka hyviä näyttelijöitä me ollaan.

JUSSI. Kaiketi olet nähnyt Nooraa suomalaisessa teaatterissa?

TEUVO. Olen toki! Montakin kertaa.

JUSSI. Ei sitten hätää. Tee vaan niinkuin näit herra Ahlbergin tekevän.
(Teuvo katselee kirjaa, Jussi soittelee alkua tarantellaan.)

MAIJU (ruokasalista). Joko saa tulla?

TEUVO. Kyllä minun puolestani!

JUSSI. Minä otan sitten alusta.

MAIJU (tulee sisään koristeltuna, kastrullin kansi tamburiinina). Soittakaa, tohtori Rank, nyt tahdon tanssia! (Jussi soittaa, Maiju tanssii.)

TEUVO. Hitaammin—hitaammin.

MAIJU. En voi toisin.

TEUVO. Ei noin hurjasti, Noora.

MAIJU. Juuri niin pitää olla.

TEUVO. Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.

MAIJU (heiluttaa kastrullin kantta). Sanoinhan minä sen! (Pastori tulee eteiseen, asettaa keppinsä ja hattunsa pois ja tulee viimein ovelle, jossa pysähtyy katselemaan. He eivät häntä huomaa.)

MAIJU. Tässä näet iloa, Kristiina.

TEUVO. Rank, lakkaa soittamasta, onhan tämä selvää hulluutta. Lakkaa, sanon minä. (Jussi lakkaa. Maiju pysähtyy ja putoo taaksepäin Teuvon käsivarrelle.)

TEUVO. Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle opetin.

MAIJU (viskaa pois kastrullin kannen). Näetkös sen nyt itsekin?

TEUVO. Tässä tarvitaan oikein johdatusta.

MAIJU. Niin, näethän, kuinka tarpeellista se on. Sinun pitää johdattaa minua viimeiseen asti, Torvald.

TEUVO, Siihen voit täydellisesti luottaa.

MAIJU. Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä paitsi minua—et saa aukaista mitään kirjettä—et kirjelaatikkoakaan.

TEUVO. Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä?

MAIJU. Pelkään, pelkään sitäkin.

PASTORI (ovella). Mi-mitä tämä on? Maiju, oletko sinä—?

MAIJU (hyppää ylös). Pappa—!

JUSSI. Hyvää iltaa, pappa! Terveisiä Helsingistä!

PASTORI. Hyvää iltaa!

JUSSI. Toverini, Teuvo Rastas. On tullut tänne Savoon kesää viettämään.

PASTORI. Terve, terve!—Mihinkä sinä menet, Maiju!

MAIJU. Ajattelin—toimittaa teetä sisään.

JUSSI. Me täällä harjoittelimme näyttelemistä juuri kun pappa tuli.

PASTORI. Maijun tuumia, arvaamma.—Sille pistää päähän milloin minkinlaisia hullutuksia, joilla tuottaa minulle ainaista mieliharmia.

JUSSI. Elkää toruko, pappa, tämä ei ollut mitään vaarallista. Meitä hauskuuttaakseen hän sen vaan teki, kun mamma ja Hanna menivät ompeluseuraan.

PASTORI. Ja sinä et mennyt, vaikka minä nimenomaan käskin?

MAIJU. Kun jäi Jussikin kotiin Ja herra Rastas.

PASTORI. Kuuluiko se sinuun?

JUSSI. Hän ei tahtonut jättää meitä yksin näin ensi iltana. Hyvä tarkoitushan Maijulla siinä oli.

PASTORI. Kyllä minä ne tunnen ne tarkoitukset.—Pian päällesi nyt ja laita itsesi sinne,—minä tulen kohta jäljessä.

JUSSI. Mutta, pappa, täytyykö hänen tosiaankin mennä?

PASTORI. Täytyy. Se oli päätetty aikoja sitten.—Noh—? Mitä sinä viivyttelet? (Maiju menee.)

PASTORI.—No niin!—Vai te olette tullut—Savoon kesää viettämän, herra—kuinka olikaan nimenne?

TEUVO. Rastas.

PASTORI. Rastas, aivan oikein.—Niin, onko aikomus tutustua Savon kansaan, vai muutenko vaan—?

TEUVO. Olihan minulla vähän sekin mielessä—Jussi kun sitä on niin kehunut—

PASTORI. Niin, Jussi on kovasti kiintynyt tähän paikkakuntaan. Ja—ja ja—ja eikä se ihme olekaan. Onhan täällä paljon hyvää—paljon hyvää, jos paljon pahaakin.—Sinä tulit muuten parhaasen aikaan, Jussi. Aivan kuin lähetettynä. Minulla on täällä laveat tuumat—olin juuri »Aamuruskon» toimistossa, ja pistäysin katsomaan olitko jo kotona.— Niin on,—laveat tuumat, joihin tarvitsen sinun apuasi.

JUSSI: Onpa hauska kuulla—?

PASTORI. En jouda nyt tällä hetkellä niistä puhumaan sen enempää.— Jätetään aamuun.—Mielelläni tosin olisin tahtonut saada asiat selville niin pian kuin mahdollista… Mutta kun tulin heille luvanneeksi,— niin, mennä minun täytyy. Ei siinä auta. Jätetään aamuun, niinkuin sanoin. Ennätämmehän sittenkin vielä.—Ne minua siellä odottavat— hyvästi, siksi aikaa! (Hän menee.)

JUSSI. Hyvästi, hyvästi! Mitä lienee ukolla mielessä?

TEUVO. Jotain erinomaista.

JUSSI. Jotain erinomaista se oli kaikesta päättäen.

TEUVO. Minä arvaan.

JUSSI. Noo—?

TEUVO. Hän aikoo sinut naittaa.

JUSSI. Ole vaiti!

TEUVO. Saatpas nähdä. Hän tahtoo saada sinut kristillisen avioliiton turvalliseen satamaan.

JUSSI. Turha vaiva! Minua se satama ei ollenkaan houkuttele.—Mutta milläs lailla me vietämme tätä iltaa, kun jättivät meidät näinikään?

TEUVO. Emmekö lähde kävelemään?

JUSSI. Niemelle, niin! Aivan oikein. Ja otamme siellä pikku tuutingit.

TEUVO. Se sopii!

(Esirippu alas.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Seuraava aamu. Sama huone. Elisabeth kastelee kukkia. Pastori istuu kiikkutuolissa ja polttaa piippua.)

PASTORI. Sinun täytyy pitää Maijua paremmin silmällä. Ei antaa hänelle liian paljon vapautta. Eikä milloinkaan jättää häntä yksin nuorten miesten kanssa. Ei millään ehdolla.

ELISABETH. Mutta sitä on melkein mahdoton välttää. Ja kun hän kumminkin piakkoin on lähetettävä ulos maailmaan.

PASTORI. Mihinkä sitten?

ELISABETH. Noo jatko-opistoon, arvelen, niinkuin Hannakin. Johan siitä viime vuonna oli puhetta. Etkö muista?

PASTORI. Ehkä! Mutta nyt ovat asiat kääntyneet toisin. Minulla ei ole varaa kustantaa häntä jatko-opistoon. Hannankin täytyy keskeyttää— ajattelin juuri mainita sinulle siitä.

ELISABETH. Hannanko keskeyttää? Mutta sehän on mahdotonta. Nyt, kun hänellä on vaan vuosi jäljellä.

PASTORI. No niin,—vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa—kilpailu on jo siksi suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri mitään.

ELISABETH. Hanna raukka! Kuinka hän mahtaa tulla tästä pahoilleen.

PASTORI. Hm—ikävä kyllä.—Vaan minkä sille voi?

ELISABETH. Niin ahkera kuin hän on ollut ja niin suurella halulla kuin hän on koettanut edistyä.

PASTORI. Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja—niitä häneltä puuttuu.

ELISABETH. Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut.

PASTORI (kohottaa olkapäitään). Näkeehän sen.

ELISABETH. Minä luulen aivan päinvastoin. Enkä tiedä—mutta minusta on suorastaan väärin pakoittaa häntä nyt lopettamaan—ja jättämään kaikki kesken.

PASTORI. Minkä sille voi? Minulla ei ole varaa, niinkuin jo sanoin. Ja velkaa en tahdo tehdä, se on vastoin prinsiippiäni.

ELISABETH. Mutta, hyvä Henrik, onhan meillä riittänyt tähänkin asti.—

PASTORI. Tähän asti en ole tarvinnut rahoja muuanne, sen vuoksi olen voinut käyttää niitä yksinomaan perheeni hyväksi. Nyt on toisin. Yleiset asiat tarvitsevat kannatusta, nekin. Niitä ei käy enää laiminlyöminen.

ELISABETH. Ethän niitä ole laiminlyönyt, Henrik. Tunnollisesti olet aina hoitanut virkasi.

PASTORI. Siinäpä ei ole tarpeeksi—näinä aikoina. Epäusko leviää leviämistään. Sanaa ei lueta,—saarnaa kuunnella, sakramenttiä ei nautita. Yhteiskunnassa ja valtiossa liikkuu hajoittavia aatevirtauksia. Niitä täytyy pontevasti vastustaa, muuten kukistavat kirkkomme tykkänään.

ELISABETH. Vastustaa, niin. Mutta millä tavalla?

PASTORI. Etupäässä sanomalehtien kautta. Niillä on mahti ja valta nykyaikana. Ne ne ohjaavat yleistä mielipidettä. Vievät ihmisiä laumoittain mukanaan minne tahtovat.

ELISABETH. Sinä et sitten luota enää kirkon omaan sisälliseen voimaan?

PASTORI. Sen—sisälliseen voimaan?

ELISABETH. Niin, hengelliseen voimaan, minä tarkoitan.

PASTORI Kyllä ymmärrän. Ja miksi en siihen luottaisi? Tietysti minä luotan. Mutta eihän se estä minua sanomalehden toimesta.

ELISABETH. Aijotko perustaa uskonnollisen aikakauslehden?

PASTORI. Eikä—ei! Näitä minä vaan ajattelen, näitä tavallisia paikkakunta-lehtiä. Niiden kauttahan ne juuri levittävät kansaan tuota epäuskon myrkkyä, mutta kun me saamme ne pappien, taikka ylipäätään kristillismielisten haltuun, niin—Missä muuten Jussi on? Nukkuuko hän vielä?

ELISABETH. En tiedä, minä laitan katsomaan. (Menee oikeaan ja tulet vähän päästä takaisin.)

PASTORI. Näes, nyt on asia sillä lailla, että tämä »Aamurusko» on tuottanut kustantajalleen suurta tappiota viime vuonna, ja hän aikoo sen vuoksi luopua siitä tykkänään, Mutta lehti on, niinkuin tiedät, perustettu juuri vastapainoksi noille epäkristillisille, niin sanotuille »vapaamielisille»,—emmekä siis millään ehdolla voi antaa sen kuolla. Olemme pitäneet useita kokouksia, joissa on keskusteltu ja tuumailtu sinne, tänne. Ja illalla viimein päättyi siihen, että minä sen otin.

ELISABETH. Kustannettavaksesi?

PASTORI. Sekä kustannettavakseni että toimitettavakseni. Kaikki tyyni käy minun edesvastauksellani.

ELISABETH.. Mutta—kuinka sinä ennätät? meneehän aikasi ihan tarkkaan omissa toimissasi.

PASTORI. Täytyy panna yötä lisäksi—ellei muu auta.

ELISABETH. Ja sitten—onko hyvä hajoittaa voimiaan? Nyt juuri kun kirkko niitä kysyy enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Siellähän pappien tulisi työtä tehdä,—korjata epäkohtia, puhdistaa, elähyttää—

PASTORI. Sitähän teemme, sitähän olemme tehneet kaiken aikaa.

ELISABETH. Jospa olette erehtyneet ja menneet väärään suuntaan? Minusta väliin tuntuu—

PASTORI. Mitä tuntuu?

ELISABETH. Kuin olisivat vastustajamme jossakin määrin oikeassa.

PASTORI. Sinä alat hermostuttaa minua.—Hekö oikeassa? Jumalan kieltäjät, epäuskon levittäjät. Ei sitä pitäisi puhua tuolla tavalla, vaikka onkin nainen.—No, tuollahan Jussi tulee. Hyvää huomenta! Pitkäänpä sinä olet maannut.

JUSSI. Pitkään.—Viivyimme kovin myöhään illalla niemellä—

PASTORI. Paha tapa. Semmoista tulisi välttää.—Mutta emme nyt huoli puhua siitä tällä kertaa. Tahtoisin keskustella tärkeistä asioista kanssasi.

JUSSI. Niin, pappa eilen jo mainitsi jotain semmoista.

MAIJU (ruokasalista). Mammaa! Mamma tulisi tänne vähäisen! (Katsoo ovelta.) Pikipäin vaan, uunia katsomaan, että jos siellä on paras lämmin peparikaakuille.

ELISABETH. Minä tulen. (Ottaa ruiskukannun ynnä kukkaruukuista keräämänsä roskat, ja poistuu oikeaan.)

PASTORI. Sinäkö kirjoitit »Suomettareen» tässä talvella muutamia pieniä kertomuksia »Jussin» nimimerkillä?

JUSSI. Minähän se olin. Pieniä kynäpiirteitä vaan—

PASTORI. Arvasin juuri. Vai ne olivat sinun kirjoittamiasi.

JUSSI. Pappa ne siis luki?

PASTORI. Illalla ne vasta luin oikein, silloin vaan silmäilin. Mutta nyt hain lehdet uudelleen käsille, nähdäkseni, minkälainen kynä sinulla on.

JUSSI. Noo ja mitä pappa sanoo siitä?

PASTORI. Ooja,—hyvä vallan. Sujuva ja selvä.

JUSSI. Samaa ne ovat kehuneet, toveritkin. Ja »Suomettareen» pyysivät vaan enemmän semmoisia.

PASTORI. Sinulla on lahjoja, sinun pitäisi antautua tykkänään sanomalehti-alalle.

JUSSI. Tietääkö pappa—minä olen juuri sitä ajatellut. Sepä hauskaa, että tuumamme sattuivat noin yhteen.

PASTORI. Minulla on jo valmiina ehdotuskin. Tämä meidän lehtemme
»Aamurusko»—olet kai sitä seurannut siellä Helsingissä?

JUSSI. No, enpä sanottavasti. Mutta tunnen minä sen kannan yhtä hyvin.

PASTORI. Vakava, kristillismieiinen lehti.

JUSSI. Niin, kyllä tiedän.

PASTORI. Olemme sitä koettaneet täällä tukea yksissä miehin.

JUSSI. Illalla kuulin, että pappakin on antanut siihen apuaan.

PASTORI. Olen vaan kirjoittanut yhden ja toisen artikkelin. Mutta nyt tulen jo syksystä vallan päätoimittajaksi—

JUSSI. Eikös mitä! Pappako sanomalehden toimittajaksi?

PASTORI. Ja tässä suhteessa luotin juuri pääasiallisesti sinuun.

JUSSI. Minuun?

PASTORI. Kuules nyt, kuinka olen ajatellut.—Sinä tulisit olemaan sekä sihteerinä että apulaisena. Kokoilet uutisia, kirjoittelet novelleja, »kaikenlaista» ja sen semmoista, pientä, kevyttä. Pääkirjoituksista me kyllä pitäisimme huolen.

JUSSI. Ja lehden kanta tulisi olemaan entisellään?

PASTORI. Jyrkemmäksi minä sen tahdon. Lehti on tähän saakka ollut liian laimea, välistä melkein väritön. Enemmän pontevuutta vaaditaan, jos mieli jotain vaikuttaa.

JUSSI. Ei, pappa—ei ole minusta siihen toimeen.

PASTORI. Miksi ei olisi? Kykenet nyt jo vallan hyvin, sen näkee kirjoituksistasi »Suomettaressa». Ja lisää totut, kun pääset työhön oikein käsiksi.

JUSSI. En minä sen puolesta epäile. Mutta minä kun olen täydellisesti vapaamielinen, pappa. Ja pyrkisin kehittymään juuri realistiseen suuntaan; Enhän minä silloin voi kuulua konservatiiviseen lehteen, millään lailla.

PASTORI. Vapaamielinen, sinä—? Pyrkisit kehittymään realistiseen suuntaan—? Tuohon roskatasaiseen—Mitä joutavia! Sinulla ei vielä ole omia, vakavia mielipiteitä. Tuolla ijällä tavallisesti häilytään sinne tänne. Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole, vaan kehitystä pahaan, itsensä ryvettämistä. Lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun. Vapaamielinen! Vielä vain! Olet saanut sen päähäsi siellä Helsingissä, kun toiset ovat tyrkyttäneet.—Mutta onpa sinun aika jäädä kotiin, näemmä. On tosiaankin!

JUSSI. En minä ole enää mikään poikanulikka, pappa.—On minussa jo siksi miestä, että osaan itsenäisesti ajatella ja arvostella asioita.

PASTORI. No, enhän minä sitä tarkoittanut.—Tahdon vaan sanoa, että olet vaikutusten alainen, niinkuin nuorena ylipäätään ollaan. Mutta sitä paitse—mitä sinun kantasi oikeastaan tähän kuuluu? Ei sitä kysytä. Kirjoittelet viivan alle tai viimeisille sivuille jotain leikillistä päivän tapauksista tai niin poispäin. Yhtä toista, mitä sattuu. Keveitä, helposti sulavia pätkiä vaan. Vakavammista asioista sinun ei tarvitse puhua sinne eikä tänne. Saat niistä häiritsemättä pitää omat ajatuksesi, jos niin haluat.

JUSSI. Ei pappa ottaisi samoilla ehdoilla osaa vapaamielisen sanomalehden toimitukseen.

PASTORI. Se on vallan toista. Eri asia tykkänään. Kuinka sinä voit verratakaan? Minulla on varmat vakuutukset, jotka perustuvat ilmoitettuun sanaan. Ja minä olen pappina velvoitettu taistelemaan kirkon ja kristinuskon puolesta.—Vaan siitä emme nyt huoli riidellä. Niinkuin jo sanoin, sinulta ei vaadita enempää kuin antaa voit. Eikä sinun tarvitse puuttua näihin kysymyksiin ollenkaan. Vallan tarpeetonta ylimalkaan, että nuoret puhuvat asioista, joita he eivät kumminkaan ymmärrä. Parempi kun malttavat mieltänsä, siksi kuin viisastuvat ja pystyvät niitä oikein arvostelemaan.

JUSSI. Pappa aivan erehtyy tuossa. Se on juuri kritiikki, joka on nuorten paras ase nykyaikana. Kritiikki, joka hävittää auktoriteetti-uskot ja ennakkoluulot kaikilla aloilla puhumattakaan tyhjänpäiväisistä houreista, joista ihmisparat kerrassaan päästetään vapaiksi.

PASTORI. Kyllä kai! Lapsellista suunpieksämistä vaan, ei muuta mitään.
Mutta siitäkin täytyy tehdä loppu, ennenkuin saavat kansan villityksi.
—No niin, päätetty asia siis! Sinä jäät kotiin ensi vuodeksi?

JUSSI. Ei, pappa, heittäkää pois koko tuuma. Minä en voi kirjoittaa siihen lehteen.

PASTORI. Ole vaiti! Sinä voit, ja sillä hyvä. Minä takaan, ettei tule mitään vaikeuksia. Ja pääsethän sitä paitse erillesi, jos siksi näet. Otamme jonkun toisen sijaasi, sillä se on tehty. Mutta nyt koetamme aluksi yhdessä, isä ja poika.

ELISABETH (tulee ruokasalista). Tuletteko ruualle? Siellä on aamiainen pöydässä.

PASTORI (katsoo kelloaan). Minä en jouda. Täytyy lähteä kirjapainoon. Kumma, etteivät ole vielä tuoneet korrehtuuria sieltä.—Niin, Jussi, mieti nyt asiaa, niin huomaat itsekin, että se on hyvä kaikin puolin.— Noin tunnin päästä tulen takaisin, silloin toivoakseni olet jo selvillä. (Menee.)

JUSSI. Minä en rupea siihen lehteen, en millään ehdolla! Pappa ei saa minua siihen, ei vaikka—! Mutta kyllä hän minua nyt kiusaa, luultavasti, kaiken kesää.—En tiedä kuinka siitä tekisi lopun.

ELISABETH. Tuskinpa hän kiusaa, jos kerran varmasti päätät. Eihän pappa voi sinua pakoittaa. Tulisit muuten syömään nyt, siellä perunat jäähtyvät.

JUSSI. Ei minulla ole nälkä, enkä minä välitä.

ELISABETH (ottaa käsityön). Voi, kuinka olet kärsimätön. ja kuinka vähästä sinä joudut suunnilta pois. Olisit edes Hannan sijassa, mitä silloin sanoisit!

JUSSI. Hannan sijassa? Mikä hänellä on hätänä?

ELISABETH. Kyllä kuulet.

JUSSI. Tuoltahan Hannan ääni kuuluu ruokasalista yhtä iloisena kuin ennenkin.

ELISABETH. Niin—kuulukoon vaan.

JUSSI. Ettäkö hän sitten salaa jotain,—ja teeskentelee iloisuutta?
(Ruokasalin ovelle.) Hanna; tules tänne!

ELISABETH. Ei,—anna hänen syödä.

HANNA. (tulee). Mitä tahdot, Jussi?—minä olen, mamma, lopettanut.

JUSSI. Kuule—mikä sinua vaivaa?

HANNA. Ei mikään.—Kuinka niin?

JUSSI. Kun mamma sanoo.

ELISABETH. Hanna ei itse vielä tiedä koko asiasta.

HANNA. Mistä asiasta?—Mamma, mistä?

ELISABETH. Että sinun nyt, lapseni, täytyy lopettaa kesken jatko-opisto.

HANNA. Voi, minkätähden?

ELISABETH. Pappa tahtoo. Papalla ei ole varaa kustantaa sinua enää.

JUSSI. Sanoiko hän niin?

ELISABETH. Sanoi.

HANNA. Ja sikseenkö sitten jäisivät kaikki luvut? Ijäksi päiviä?

ELISABETH. En tiedä mitään neuvoa.

HANNA. Jospa voisin itse ansaita jollain tavalla?

ELISABETH. Millä, hyvä lapsi?

HANNA. Jos saisin koti-opettajan paikan.

ELISABETH. Ja kaksisataa markkaa palkkaa korkeintaan. Ei sillä säästöjä tehdä.

HANNA. Niin,—ei sillä tehdä säästöjä.

JUSSI. Vai ei ole varaa! Tietäähän sen. Kun täytyy sanomalehtiä kustantaa. Ja hämmentää ihmisten järkeä. Eihän semmoisen »jalon harrastuksen» rinnalla ole mikään minkään arvoista.

ELISABETH. Jussi, elä puhu noin!

HANNA. Puhtaaksikirjoitusta minä myöskin voisin toimittaa.

ELISABETH. Siitäkään ei suurta etua olisi.

HANNA. Eikö minulle sitte aukeaisi mitään mahdollisuutta?—Eikö milloinkaan?

ELISABETH. Rakas lappi!

JUSSI. Elä ole pahoillasi, Hanna. Kyllä minä pidän sinusta huolen.

HANNA. Hyvä Jussi! Sinulla on tarpeeksi huolta vielä omasta tulevaisuudestasi.

JUSSI. Yksi vuosi enää jäljellä, eikö niin?

ELISABETH. Yksi vuosi.

JUSSI. Sinä tulet lopettamaan jatko-opiston, luota siihen. Minä kustannan, minä hankin rahoja.

HANNA. Kuuleeko mamma, kuinka hyväsydäminen hän on?

JUSSI. Puhu siinä nyt hyvistä sydämistä!

ELISABETH. Mutta millä sinä, Jussiseni, rahoja hankkisit, paremmin kuin
Hannakaan?

JUSSI. Työlläni. Sepä kumma, ettei tänlainen mies maailmassa työtä löytäisi.

HANNA (laskee kätensä hänen kaulalleen). Minäpä en ota sinun rahojasi.
Jonkun keinon vielä keksin, millä itse pystyn ansaitsemaan.

JUSSI. Sinä otat, ja sillä hyvä.

HANNA. Mutta enpäs ota,—enpäs.—Sinä rakas, herttainen veli!

JUSSI. Elä nyt ole lapsellinen.—No niin, kas niin! Teillä aina pitää oleman niitä tunteita.

MAIJU (ruokasalista). Martha—ottaa pian pois pelliltä loput! Elkää antako palaa! (Tulee juosten, peparkaakku-talrikki kädessä, valkoinen esiliina edessä, hihat ylöskäärittynä.) Hihei! Lämpimäisiä,— peparkaakkuja! Missä herra Rastas? (Huutaa takaisin ruokasaliin.) Martha, juoskaa sanomaan, että herra Rastas tulisi tänne heti paikalla. Kiireimmän kautta!—ei aloteta kestiä, ennenkuin hänkin tulee.—Mutta katsella saatte: Jussi, käännä silmäsi tänne'—ovatko kauniita? Tekeekö mielesi?

JUSSI. Tuohan maistaa yksi.

MAIJU. Ei vielä, hyvä herra. »Snälla barn bruka vänta.»—Mammalle annetaan jo edeltäpäin, jos mamma tahtoo, ei muille.

ELISABETH. Mammakin malttaa odottaa.

TEUVO (tulee oikealta).

MAIJU. Joutukaa, joutukaa, herra Rastas! Täällä on suuret peparkaakku-kestit. Istukaa tuonne ja odottakaa. Nyt ne alkavat. Mammalle ensin. Mamma saa ottaa kaksi.

ELISABETH. Kiitos, minä tyydyn yhteen.—

MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro.

HANNA. Kuinka monta?

MAIJU. Yksi vaan!—Herra Rastas, olkaa niin hyvä!

TEUVO. Kiitoksia! Ka' nehän ovat ihan lämpöisiä vielä.

MAIJU. Juur'ikään uunista otetuita.—Jussi, sinä,—hyi, tuota veijaria, kun sieppasi kaksi.—Noo, mitä mamma sanoo? Ovatko hyviä?

ELISABETH. Ei sovi moittia.

TEUVO.. Nämä ovat vallan mainioita.

MAIJU. Niin, enkös osaa leipoa, minä? ja kun niitä tuli vielä niin paljon, likemmä kaksisataa, tietääkö mamma. Pellit eivät tahtoneet riittää mitenkään. Semmoinen siunaus oli sillä taikinalla.—Ja, arvaatteko, mistä se tuli?

HANNA. Noo?

MAIJU. Kun tein taikoja! Pyöritin ruukkua yhdeksän kertaa myötäpäivää ja luin vispatessani. kolmasti »Isä meidän».

ELISABETH. Mutta Maiju!

MAIJU. Kas niin, onko sekin paha, että lukee »Isä meidän»? Tuossa se nyt nähdään. Teinpä niin tai näin, minua aina torutaan. Olkoon, sama se! En lue enää tuon koommin sitä rukousta.

HANNA. Kuinka silloin käy peparkaakkujen?

MAIJU (ottaa pallonsa esille). Käyköön kuinka hyvänsä, minä vähät!
Koska minun ei kerran anneta—Hanna, tule leikkimään kammaripeliä.

HANNA (siirtyy lähemmäksi). En minä osaa.

MAIJU. Pian sen opit. Katsele, kun minä heitän.

ELISABETH. Taas!

MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro.

MAIJU. Taas, mamma! Pikkuruisen vaan. Olenhan minä ollut niin ahkera tänään.—Näes nyt, Hanna. Ensin otetaan näin: yksi, kaksi, kolme. Ja sitten tulee tämä: yksi, kaksi, kolme. Sitten yksi, kaksi, jne.

JUSSI. Kuule, Teuvo! Mitä se oli kuin sinä matkalla puhuit »Nuoresta
Suomesta»? Etkö sanonut, että tarvitsevat lisävoimia toimitukseen?
Keneltä sen kuulit?

TEUVO. Heiltä itseltään, »Nuoren Suomen» miehiltä.

JUSSI. Milloinka?

TEUVO. Aivan hiljan. Siinä juuri lähtiessäni.

JUSSI. Ottaisivatkohan minut? Mitä luulet?

TEUVO. Sinut? No, tietysti ottaisivat mielellä hyvällä, siitä olen ihan patentti.

JUSSI. Mutta jospa ovat jo saaneet.

TEUVO. Niin ottaisivat sittenkin. On sinun kynäsi jo siksi tunnettu.
Tahdotkos muuten, niin laitan heti sähkösanoman ja kysyn?

JUSSI. Laita!—Laitapas tosiaankin!

MAIJU (keskeyttää pallonlyönnin) Varro! Kuunnellaan mitä nuo puhuvat.
(Kuuntelee, kädet ja pallo selän takana.)

JUSSI. Niin saan sen asian selville heti.

ELISABETH. Rupeisitko sitten kumminkin sanomalehden toimitukseen,
Jussi? Ja äsken papalle niin jyrkästi kielsit.

JUSSI. Mutta tämähän on vallan toista, mamma. »Nuori Suomi» on vapaamielinen. Siinä saan kirjoittaa aivan oman vakuutukseni mukaan. Katsella asioita omalta kannaltani. Ei, tämä on tykkänään toista!

ELISABETH. Vapaamielinen, sanot? Se on sitten niitä lehtiä, joita pappa juuri vastustaa? Niitä epäkristillisiä?

JUSSI. Ei, mamma pelkää suotta. Ei se itse asiassa ole enemmän »epäkristillinen» kuin »Aamuruskokaan». Eroitus on vaan siinä, ettei se pidä kristillisyyttä keppihevosenaan.

ELISABETH. Mutta, rakas lapsi, kun ne papan mielestä kumminkin ovat vaarallisia.

JUSSI. Niin, minkä minä sille voin? Minun mielestäni taas hänen kannattamansa lehdet ovat vaarallisia siinä, että ne ihmisiä tyhmentävät. Eivät anna heidän vapaasti harjoittaa ajatuskykyään, vaan sotkevat pois entisenkin.

ELISABETH. Ja mitä seuraa, jos te papan kanssa joudutte vastakkaisiin lehtiin?

HANNA. Elä päätä vielä, Jussi! Mieti huomiseen.

JUSSI. Ei se miettimisestä parane. Tässä on mennyt aikaa hukkaan jo liiaksikin, nyt ruvetaan työhön. Oikein innolla. Ja oma minun asiani, ei siinä kysytä lupaa keneltäkään.

MAIJU (näpäyttää sormiaan.) Hyvä, hyvä! Juuri niin minäkin ajattelen. (Pyörähyttää ympäri ja heittää pari kertaa palloa ilmaan.) Juuri niin minäkin ajattelen.

TEUVO. Minä siis menen.

JUSSI. Mitä pikimmin.

TEUVO (menee eteiseen, josta samassa laskee kirjapainon pojan sisään).
Ylioppilas Valtaria? Käy sisään.—Jussi, täällä eräs poika sinua hakee.

JUSSI. Mikä asia?

POIKA. Pastori käski teitä tulemaan kirjapainoon nyt heti. Siellä on
»Aamuruskon» toimittajat, ja ne tahtoisivat teitä tavata.

JUSSI. Minua? Mitä ne minusta?

POIKA. En tiedä. Pastori ei sanonut muuta.

JUSSI. »Aamuruskon» toimittajat? Kyllä en lähde.

ELISABETH. Et lähde?—Vaikka pappa laittoi hakemaan?

JUSSI. Siellä syntyisi meille kiistaa, mamma, vieraiden ihmisten kuullen. Ja mitä siellä teen, kun en kumminkaan aijo ruveta heidän lehteensä?

ELISABETH. Jospa sentään kävisit edes ilmoittamassa?

JUSSI. Minä kirjoitan ennemmin. (Repäisee noteskirjastaan lehden, johon kirjoittaa, antaa sen pojalle.) Vie tämä isälleni. (Poika menee.)

ELISABETH. Mitenkä kirjoitit, Jussi?

JUSSI. Suoraan vaan, niinkuin asia on.

ELISABETH. Senkin, että olet tarjoutunut »Nuoreen Suomeen»?

JUSSI. Sen myös.

ELISABETH (puoliääneen). Mitä tästä tulee!

HANNA. Sinulle aukeaa lavea työala, Jussi, sanomalehden toimittajana.

JUSSI. Niin, eikö totta? Nykyisenä murreaikana varsinkin, kun joka haaralla vaaditaan uudistusta, ja syvää, perinpohjaista uudistusta.

HANNA. Miekkoinen! Nyt pääset tietämään, mitä elämä on.

JUSSI. Toisella kädellään saa heiluttaa miekkaa, toisella rakentaa.

MAIJU. Niinkuin Israelin lapset Jerusalemissa Nehemian aikaan.

JUSSI. Sattuva vertaus.

MAIJU. Onpa se sukkelaa! Jestapoo!

ELISABETH. No, Maiju!

MAIJU., Enhän minä sanonut kuin jestapoo. Onko se nyt mitä vaarallista?—jos mamma tietäisi yhden asian, niin mammakin sanoisi jestapoo.

ELISABETH. Yhden asian?

MAIJU. Joka on niin viisasta, niin äärettömän viisasta! Ja jota ei tiedä kukaan muu paitsi Hanna ja minä. Elä virka mitään, Hanna.—»Tyst, tyst, lilla råtta, katten söker efter dig.» (Heittelee palloaan.) Elä hiisku, hiirulainen, katti…

JUSSI. Sano minulle!

MAIJU. E—oho! Vai minä sanoisin En—en, en, vaikka mikä olisi. Elä luulekaan! (Heittelee palloa ja hyräilee.) »Jyrkän vuoren rinnassa niitä kauniita kukkia kasvaa. Kahden nuoren rakkaus se palaa niinkuin rasva—»

JUSSI. Kuule, ketä se koskee?

MAIJU. Minua! Ei ketään muuta kuin minua.—Niin, koskee se vainen teaatteriakin—ja yleisöä—ja suomalaista taidetta—

JUSSI. No, minä jo arvaan. Sinä kai aijot näyttelijäksi.

MAIJU. Hyi, Jussi, kuinka sinä olet ilkeä.

HANNA. Siinä oli! Nyt on salaisuutesi ilmi.

MAIJU. Että sinä saatat olla, Jussi, niin hirmuisen paha.

JUSSI. Minunko syykseni sen panet? Itsehän sinä ilmoitit.

MAIJU. Kukaan muu ei olisi hoksannut—

ELISABETH. Elä rupea hulluttelemaan, hyvä lapsi. Meillä on kylläksi tosissakin.

MAIJU. Ei se ole hulluttelemista, mamma. Saan minä seurata taipumuksiani yhtä hyvin kuin Jussikin.

ELISABETH. Sinä olet lapsi, mitä sinä vielä ymmärrät taipumuksistasi.

MAIJU (puoli-itkussa). Niin, tuossa se taas on! Nyt mamma taas sanoo minua lapseksi. Mutta antaahan olla, vielä minä näytän—

HANNA. Hiljaa, pappa tulee—

MAIJU. Elkää edes virkkako mitään papalle. Ettehän virka?—Mamma, rakas, kulta—(Pakenee oikeaan samassa kuin Pastori tulee eteisestä.)

PASTORI. Jussi, tämä ei ikinä voi olla sinulta täyttä totta.

JUSSI. On, isä.

PASTORI. Mutta sinä et tiedä, mitä teet. Et ole punninnut asiaa.

JUSSI. Se on niin selvä itsestänsä, ettei sitä tarvitse järin paljon punnita.

PASTORI (katsoo kelloaan). Ethän ole vielä kirjoittanut?

JUSSI. En ole kirjoittanut, vaan pyysin Rastasta lähettämään sähkösanoman. Hän on siellä parast'aikaa.

PASTORI. Epuuta! Laita toinen sähkösanoma heti jäljessä, jossa peruutat tarjouksesi.

JUSSI. En minä sitä tee, isä, en missään tapauksessa.

PASTORI (pyyhkii otsaansa). Tunnetko sinä, minkä hengen lapsia »Nuori
Suomi» on? Oletko tarkoin seurannut sitä lehteä?

JUSSI. Olen, tietysti. En siihen muuten niin halusta pyrkisikään.

PASTORI. Ja sinä myöskin käsität sen tarkoitusperät?

JUSSI. Täydellisesti. »Nuori Suomi» on vapaamielinen ja harrastaa edistystä.

PASTORI. Niin—edistystä pahassa. Edistystä sillä tiellä, joka kadotukseen vie.

HANNA. Ei, pappa—

PASTORI. Edistystä, sanon minä, sillä tiellä, joka kadotukseen vie. Minä ne tunnen, nuo alasrepivät, hajoittavat pyrinnöt. Ei ole ensi kertaa, kun ihmishenki tekee kapinaa Jumalaa vastaan. Hylkää hänen auktoriteettinsa ja asettaa sijaan oman lyhyen ajatuksensa, joka ei ulotu hetkeä kauvemmaksi, maan multaa ylemmäksi, saatikka että se pystyisi käsittämään ijankaikkista, ilmoitettua totuutta.

JUSSI. Papan mielestä pitäisi aina vaan sokeasti uskoa, mitä tyrkytetään, ei käyttää ajatusta eikä järkeä. Mihin ihmiskunta viimein joutuisi sillä tavoin? Hukkuisi varmaan omaan tyhmyyteensä.

PASTORI. Sen se tekee, jos sanan valon hylkää ja heittäytyy oman pimitetyn järkensä nojaan. Tiedätkö, minkälainen se viettävä pinta on, jolla poloinen silloin pyörii? Minä selitän sen sinulle lyhyissä piirteissä.

JUSSI. Olenhan kuullut tuon kaiken jo lapsuudesta saakka.

PASTORI. Ihmisellinen ajatus kun on asetettu Jumalan auktoriteetin sijaan, seuraa siitä tahdon vapaus. Mutta ihmisen tahto on paha hamasta lapsuudesta, sen vuoksi ei tahdon vapaus ole muuta kuin rajattoman itsekkäisyyden vallalle pääsemistä. Ja niin ilmestyy kaikkien sota kaikkia vastaan. Jumalan maailmanjärjestys kumotaan, yhteiskunnalliset lait ja asetukset eivät enää merkitse mitään, jok'ainoa ihminen pyrkii ylös kukkuloille, ei tyydy kukaan laaksossa olemaan.

JUSSI. Mitä pahaa siinä, kun se vaan tapahtuu ansion ja luontaisten kykyjen mukaan, eikä niinkuin tähän asti, että siihen muutamilla on etuoikeus.

PASTORI. Kaikki tahtovat valtaa ja valta on sama kuin oikeus. Mitä ovat nuo niin sanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta,—mitä ne muuta ovat kuin juuri itsekkäisyyden ja vallanhimon ilmauksia? Samoja ilmauksia, joita tapaamme kautta koko ihmissuvun historian. Uutta on tässä ainoastaan se julkeus ja röyhkeys, joilla ne meidän aikanamme esiintyvät, ja joille tosiaan ei tähän saakka vertoja löydy.

JUSSI. Ajan henki pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa, se ei salli, että toisia poljetaan, toisia nostetaan.

HANNA. Niin se on, pappa, oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

PASTORI. Minä puhun Jussin kanssa,—pysy sinä erilläsi asioista, joita et kumminkaan ymmärrä ja jotka eivät sinuun kuulu. »Pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa», sanot?—Mitä vielä! Tuo on vaan tyhjää korupuhetta, jolla paha henki itseään verhoo. Tositarkoituksena on kiihoittaa mieliä, sytyttää intohimot tuleen valistumattomissa joukoissa, jotka eivät pysty arvostelemaan enemmän omaa kuin yhteiskunnankaan etuja, vaan hyökkäävät silmittömästi kaikkea hyvää järjestystä vastaan ja matkaansaavat pelkkää häviötä aivan kuin nuo rajut, valloillaan olevat luonnon voimat.

JUSSI. Ihme ja kumma, mikä käsitys—! Kansalla, pappa, on usein monta vertaa enemmän tervettä järkeä kuin oppineilla ja koulunkäyneillä—

PASTORI. Ei ainakaan silloin, kun se sokeasti antautuu jonkun nerokkaan »johtajan» valtaan, joka sitten käyttää hyväkseen sen intohimoja, päästäkseen itse niiden avulla kohoamaan. »Yleistä äänivaltaa», »enemmistön oikeutta» huudetaan, ja kansa luulee olevansa ohjaksissa, vaikka se itse teossa on vaan välikappale yhden tai muutamain »johtajain» käsissä.

JUSSI. Parempiko, että olisi pappien käsissä, niinkuin katolisissa maissa?

ELISABETH. Jussi—!

PASTORI. Papit protestanttisissa maissa ovat kansan opettajia, ei kiihoittajia. He neuvovat tien taivaallisen isän tykö, joka antaa meille kaikille voimaa kantamaan elämän suruja ja murheita. Nyt riistetään onnettomilta usko hänen huolenpitoonsa ja rakkauteensa, riistetään ijankaikkisen elämän toivo, ja—mitä annetaan sijaan? Pieniä oikeuksia, maallisia etuja, joita yhdellä lainpykälällä voitetaan, toisella menetetään. Suuri Jumala! ja näillä he luulevat ihmissydämen syvimpiä tarpeita tyydyttävänsä!

HANNA. Ei syvimpiä, pappa. Mutta ovathan ne siltä tärkeitä.

JUSSI. Pappa näkee asiat niin peräti synkässä valossa. Ja se on luonnollista, tuolla kannalla kun on.

PASTORI. Minä olen näitä kaikkia tarkoin ajatellut täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Pelkästä huolesta kansani ja isänmaani tähden olen valvonut läpeensä monet yöt. Ja yhä uudelleen olen tullut siihen vakuutukseen, että tämä »uusi suunta» ja kaikki mitä siihen kuuluu, tämä löyhä »vapaamielisyys», tämä »realistinen» kirjallisuus, joka rypee lokaviemäreissä, että, sanon minä, tämä kaikki vie meidät auttamatta perikatoon, ellei ajoissa käännytä siltä pois. Sen vuoksi päätinkin viimein ryhtyä taisteluun, minäkin, kovaan ja pontevaan taisteluun. Ja siinä päätöksessä järkähtämättä pysyn.

JUSSI. Mitä se hyödyttää, pappa? Vanhat totuudet kun kerran ovat tuomitut kuolemaan—

PASTORI. Niinpä kuolen minä niiden kanssa. Ja nyt, valitse sinä!
Tahdotko olla oikean asian puolella, vai menetkö vastustajain riviin?

JUSSI. Minulla ei ole teidän uskoanne, pappa. Katsantotapani on tykkänään toinen.

PASTORI. Ilman verukkeita jäätkö tänne ja rupeatko auttamaan minua
»Aamuruskon» toimituksessa?

JUSSI. Elkää sitä vaatiko, pappa. Huomaattehan jo itsekin, kuinka erilainen meidän kantamme on. Tuskin voisimme ymmärtää toisiamme, saatikka sitten tulla yksimielisyyteen.

PASTORI. Loruja! Kaikki, mitä olen puhunut, on niin päivän selvää, että sen lapsikin ymmärtää.

JUSSI. Minäpä kun en ajattele samalla tavalla. Mutta—turhaan me väittelemme—

PASTORI. Sinun täytyi saada situationi selväksi, sen vuoksi puhuin. Nyt tiedät, mistä on kysymys, ja voit menetellä sen mukaan.

JUSSI (vaikenee).

PASTORI. Katkerata olisi nähdä oma poikansa niiden joukossa, jotka
Herraa vastaan sotivat.

HANNA. Pappa, rakas.—

PASTORI. Vaiti, elä sinä puutu näihin. Olenhan sen sanonut, sinä et pysty näitä arvostelemaan.

ELISABETH. Henrik, jätä huomiseksi tämä keskustelu, että ennätät rauhoittua.

PASTORI. Ei, nyt se on ratkaistava, tällä hetkellä juuri.

JUSSI. Lopetetaan, pappa. Emme kumminkaan voi päästä sen selvemmälle.

PASTORI. Sinä et vielä ole antanut minulle vastausta.

JUSSI. En tahtoisi pahoittaa teidän mieltänne, pappa. Mutta, jos vaaditte—

PASTORI. Minä vaadin.

JUSSI—niin täytyy minun sitten jyrkästi kieltää. Minä en voi muuta kuin pysyä vakuutuksissani, minäkin.

PASTORI. Ja nuo sinun »vakuutuksesi» muka estävät sinua rupeamasta
»Aamuruskon» toimitukseen?

JUSSI. Ne estävät.

PASTORI. Noh—olkoon! Mutta elä silloin pyri »Nuoreen Suomeenkaan».
Pysy järkiään erilläsi.

JUSSI. Minkätähden? Lieneehän minulla oikeus tehdä työtä ja toimittaa jotain maailmassa yhtä hyvin kuin muillakin.

PASTORI. Epäuskoa et saa levittää kansaan. Minä sen kiellän.

ELISABETH. Henrik, elä kiivastu—

PASTORI. Nyt minä sinulta kysyn, Jussi: aijotko sinä tämän jälkeen liittyä »Nuoreen Suomeen»?

JUSSI. Siihen, tai johonkuhun muuhun vapaamieliseen.

PASTORI. Ja kirjoittaa niiden henkeen?

JUSSI. Niin, tietysti—samalla kannalla kun olen.

PASTORI. Toisin sanoen: sinä aijot olla mukana kaikissa noissa »uuden ajan» pyrinnöissä, joista äsken puhuin?

JUSSI. Voimieni takaa.

PASTORI. Ja levittää kansaan epäuskoa ja kaikkea pahaa?—Pilkata, herjata uskontoa—

HANNA. Ei hän sitä tee, pappa.

PASTORI. Hyökätä kirkkoa vastaan, hävittää edesvastauksen ja siveyden tunnon—

HANNA. Ei, ei—! Jussi, selvitä kantasi, näethän, kuinka väärin pappa sinua käsittää.

JUSSI. Minä selvitän sen parhaiten työssä.

HANNA. Pappa, odottakaa hedelmiä, tuomitkaa sitten vasta.

ELISABETH. Minä yhdyn Hannaan. Kenties me jossain määrin erehdymme,
Henrik.

PASTORI. Te puhutte sen mukaan, kuin teillä on järkeä. Kun minä näen kansaani syöksettävän turmioon, pitäisikö minun silloin istua ristissä käsin ja epäillä omia silmiäni, siksi kuin apu on liian myöhäistä

JUSSI. Turmiossa juuri ollaan parastaikaa, Ei »uusien» aatteiden tähden, vaan siitä syystä, että »vanhat» aatteet eivät enää pidä kutiaan. Koko tuo niin sanottu »Jumalan pyhä maailmanjärjestys» horjuu omasta heikkoudestaan. Ainoa pelastus on meille uusien totuuksien kehittymisessä.

PASTORI. Viimeisen kerran, Jussi: luovutko aikomuksestasi vai et?
Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat.

JUSSI. En luovu.

PASTORI. Se onko viimeinen sanasi?

JUSSI. On, pappa, se on viimeinen.

ELISABETH. Lopetetaan jo.

PASTORI. Ei vielä. Minä myöskin tahdon sanoa viimeisen sanani.

ELISABETH. Henrik—

JUSSI, Mikä on se sana?

PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa.

HANNA. Pappa, rakas pappa—

PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa.

ELISABETH (nousee). Henrik! »Miehen viha ei tee sitä, mikä hyvä on
Herran edessä.»

PASTORI. Joka asettuu Jumalaa vastaan ja panee tehtäväkseen uskonnon hävittämisen kansassa, hän ei ole minun poikani, ja häneltä tuo ovi on suljettu.

HANNA. Armahtakaa, pappa! Eihän Jumalakaan ketään hylkää. Hän rakastaa kaikkia yhtä paljon. Ooh, pappa, te rikotte nyt itse Jumalaa vastaan, vaikka luulette olevanne oikeassa.

ELISABETH. Huomenna ehkä ajattelisit toisin, Henrik.

PASTORI. Päätökseni pysyy: tästä hetkestä saakka ei hän, tuolla, ole minun lapseni.

HANNA. Jos hän vaikka erehtyisikin, pappa, niin antakaa hänelle anteeksi. Me erehdymme kaikki, ja Jumala antaa meille kaikille anteeksi.

PASTORI. Mene pois! Jätä minut rauhaan.

HANNA. Elkää olko, pappa, kova! Te vielä kadutte.

PASTORI. Mene, sanon minä.

JUSSI. Hanna, herkiä!

PASTORI. Olisit estänyt veljeäsi kääntymästä väärälle tielle, siellä kun olit häntä likempänä.

HANNA. Ei hän ole väärällä tiellä, vaan ennemmin—Herra auttakoon meitä—

PASTORI. Sano ulos!

HANNA. Ennemmin olette nyt itse joutunut harhaan.

PASTORI. Sinä uskallat—

ELISABETH. Malta mieltäsi, Henrik, elä mene pitemmälle. Olemmehan jo tarpeeksi onnettomia.

PASTORI. Ja minäkö siihen olen syynä? Minä, joka rankaisen Jumalan kieltäjää?

HANNA. Ei hän ole Jumalan kieltäjä,—siinäpä se juuri on. Mutta vaikka olisikin,—niin, vaikka hän olisikin, pappa, ette sittekään saisi häntä hyljätä. Hyvä paimen jättää kaikki muut lampaat metsään ja menee etsimään sitä, joka eksynyt on. Ja Kristus rakasti syntisiä enin—

PASTORI. Tuletko sinä minua neuvomaan? Sinä—sinä minua neuvomaan? Etkö ollenkaan ajattele—että olet siksi—liian tyhmä?

JUSSI. Minun puolestani elä armoa rukoile, Hanna. Se loukkaa minua. En ole tehnyt mitään rikosta, että täytyisi minun nöyrtyä. Isä on itse särkenyt välimme, se ei kesken enää eheäksi tule.

PASTORI. Semmoista kieltä hän jo käyttää. Hedelmät alkavat kypsyä.

ELISABETH. Viha synnyttää vihaa. Kovuus kovuutta.

JUSSI. Ehkä onkin parasta että olemme järkiään vieraat toisillemme.
Sitä vapaammin saan kulkea omia teitäni.

PASTORI. Nyt sen kuulette. Hän ei kaipaa sukua eikä kotia. Ymmärrettävä asia. Joka kerran korkeimmasta luopuu, mitä hän silloin muustakaan välittää.

ELISABETH. Tällä hetkellä hänestä ehkä tuntuu siltä.

JUSSI. Jos koti ja suku minua sitovat, niin—olen niistä ennemmin kuitti.

HANNA (tarttuu hänen käsivarteensa). Sinä pahankurinen! Minäpä en sinua heitä, elä luulekaan. Riipun sinussa kiinni kuin takkiainen.

JUSSI (irtautuu hänestä). Heitä irti, ei nyt ole aikaa enää—(ottaa lakkinsa). Saan ehkä sanoa jäähyväiset.

ELISABETH. Nytkö jo lähtisit?—Ei—ethän sitä tarkoittanut, Henrik?

JUSSI. Minun täytyy päästä pois, mamma, heti, paikalla.

ELISABETH. Viivy huomiseen tai ylihuomiseen. Kaikki voi vielä muuttua.

JUSSI. Elkää pyytäkö, mamma, en minä saata.

ELISABETH. Mutta vaatteesi, tavarasi?

JUSSI. Lähettäkää ne Helsingin asemalle.

HANNA. Jussi, odota, minä lähden mukaan.

JUSSI. Kotoa pois? Mitä varten?

ELISABETH. Seuraa vaan häntä. Sinä teet oikein, Hanna.

JUSSI. No niin—no, tule sitten!

HANNA. Mamma jää tänne papan luokse.

PASTORI. Menköön hänkin, jos haluttaa, menkää kaikki!

ELISABETH. ja sinutko jättäisimme yksin, Henrik?

PASTORI. Yksin en jää—Jumala on kanssani.

ELISABETH. Sinä olisit valmis laittamaan jok'ainoan meistä pois.

PASTORI. Jos Herran asia niin vaatii.

ELISABETH. En minä sinusta luovu, Henrik. Hyvästi, rakkaat! Jumalan haltuun teidät jätän. Hyvästi!

(Esirippu alas.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone. Martha pesee ryömyllään lattiata ja hyräilee virttä. Maiju tulee oikealta, laahaa tyynyä ja peitettä mukanaan sohvalle, johon laittautuu pitkäkseen.)

MARTHA. Nooh—mitä kummaa! Siihenkö nukkumaan.

MAIJU. Niin, kun siellä on niin paljon kärpäsiä minun kammarissani, ettei saa rauhaa.

MARTHA. Eikö sitten ole aika nousta järkiään ylös, kello kohta yhdeksän?

MAIJU. Yhdeksän, tai kymmenen, tai yksitoista—se ei liikuta minua. Makaan koko päivän, aamusta iltaan, ja huomenna teen samalla tavalla, ja ylihuomenna myös. Ja tästä lähtein joka ikinen päivä. Kuuletteko, joka ikinen päivä!

MARTHA. Kyllähän minä kuulen. Mutta herranen aika—minkätähden?

MAIJU. Sentähden, kun en viitsi nousta ylös. Kun minun ei kannata nousta ylös, ymmärrättekö?

MARTHA. Ei kannata nousta ylös?

MAIJU. Ei kannata, ei maksa vaivaa, eikä ole tarpeellista.

MARTHA. Olisitte jäänyt sitten omaan kammariinne ennemmin, ettehän te täällä miten, kun tulevat kotiin pastori ja rouva, hyvästä lykystä sattuu vielä vieraitakin käymään.

MAIJU. Hiljaa nyt, että saan nukkua.

MARTHA. Nukkukaa vaan minun puolestani, kyllä pidän suuni kiinni. (Hän luuttuaa, rymyilee tuolien kanssa ja alkaa uudelleen virttään.)

MAIJU (nousee ja tiuskaisee). Hiljaa, että saan maata! Kuinka monta kertaa pitää sanoman yhtä samaa asiaa?

MARTHA. Herra Jumala, tottahan minun täytyy huonetta siivota, ei siinä mikään auta. Vai vastaatteko jos jätän kesken?

MAIJU. Siivotkaa sitten, mutta elkää rymytkö.

MARTHA. No noh, nukkukaahan pois, minä koettelen liikkua hiljaa. (Pesee ja jatkaa taaskin virttään. Maiju nytkähyttelee ja voihkii kärsimättömästi moniaita kertoja, vaan Martha ei sitä huomaa.)

MAIJU (hyppää istualleen). Tarvitseeko sitä veisata silloin kun luuttuaa, mutta Martha varsin tekee minulle kiusaa, etten saisi nukkua. Kaikki ihmiset ovat minulle niin pahoja ja ilkeitä, niin että—(Puhkeaa itkuun). Eikä ole muuta kuin pelkkää onnettomuutta ja ikävää—yhyy!—ei mitään muuta koko maailmassa—yhyy!—

MARTHA. Voi minun päiviäni! Enhän minä tietänyt, että se teitä niin vaivasi, kun hiljaa tässä vaan hyräilin. Elkää nyt tuota itkekö, osaan kait minä olla laulamatta, jos niiks' tulee.

MAIJU. Kun saisin edes kuolla, en muuta toivoisi.

MARTHA. Kuolla? Hyvä Isä tokkii! Nuorella ijällä?

MAIJU. Minä en kestä tätä, en. Menen järveen, lopetan itseni.

MARTHA. Siunaa ja varjele tuota lasta, kuinka puhuu! Vai järveen!
Elkää, herran tähden, enää toista kertaa päästäkö suustanne semmoisia.

MAIJU. Mitä varten minä sitten eläisin, sanokaa, mitä varten? Kun on niin ikäväkin, ettei tahdo tulla toimeen.

MARTHA. Kovin te olette äreä tänä päivänä. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Ette mahda olla terve.

MAIJU. Kertokaa minulle nyt jotain hauskaa, Martha. Jotain oikein hauskaa, joka edes naurattaisi pikkuisen.

MARTHA. Kun minä vaan osaisin, niin kyllä kertoisin. Antaapahan olla— ei, ei juohdu nyt mieleen mitään semmoista.

MAIJU. Kertokaa mitä hyvänsä, vaikka kuinka hassua, kunhan vaan kerrotte. Minä tulen ihan hulluksi muuten tästä ikävästä.

MARTHA. No vartokaahan—minä kerron satua. Tämmöistä: »Oli ennen onnimanni, Onnimannista matikka, Matikasta maitopyörä, Maitopyörästä pytikkä, Pytikästä pöytäristi, Pöytärististä ripukka—»

MAIJU. Ei sitä, ei sitä!

MARTHA. »Ripukasta rintasolki, Rintasoljesta sopukka, Sopukasta Suomen kirkko, Suomen kirkosta kipinä—»

MAIJU. En minä sitä tahdo, en!

MARTHA. »Kipinästä kirjanmerkki, Kirjanmerkistä meteli, Metelistä meijän herra, Meijän herrasta hevukka—»

MAIJU. Heretkää—! Voi, herranen aika, kun te vielä kiusaatte minua ihan tahallanne—

MARTHA. Kas niin, nyt se itkee taas! No, jo tuli kummat, kun ei ole apua mistään. Meni sekin Teuvo herra pois.

MAIJU. Mitäs hän olisi ruvennut olemaan tämmöisessä ikävässä.—Voih, minä ihan kuolen!

MARTHA. Kyllä ei ole Maiju nyt terve. Eiköhän olisi parasta mennä tohtoriin?

MAIJU. Missähän mammakin on?

MARTHA. Eikö liene lasten työhuoneella. Siellähän se on ollut myötäänsä, siitä saakka kuin Hanna ja Jussi läksivät. Menenkö hakemaan?

MAIJU (Väsyneesti). Eikä.—Antaa olla.

MARTHA. Mitäs minä nyt osaisin teille neuvoa? Kuulkaapas—!

MAIJU. Mitä sitten?

MARTHA. Nouskaa oikein ravakasti ylös, pankaa päällenne ja menkää kävelemään. Noh?

MAIJU. En.

MARTHA. Taikka ruvetkaa työhön. Laitetaanpas yhdessä teidän kammarinne uuteen järjestykseen tänä päivänä. Muutetaan huonekalut, siirretään sohva nurkkaan ja—

MAIJU. En viitsi, en vaikka—!

MARTHA. Ottakaa sitten jotain muuta työtä. Korjatkaa mustan hameenne helma, näkyy olevan jo rikki.

MAIJU. En, en, en, en! En huoli työtä minkäänlaista.

MARTHA. Mutta joka ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä.

MAIJU. Niinpä olen sitten syömättä.

MARTHA. Ai, ai, ai, ai! Teitä vielä Jumala rankaisee, Maiju. Nostaa leivän korkealle.

MAIJU. Kun minulla olisi edes jokukaan ihminen, jonka kanssa voisin neuvotella ja johon voisin luottaa. Mutta kun ei ole ketäkään, ei yhtä ainoata.

MARTHA. Onpa teillä pappanne ja mammanne.

MAIJU. Pappa ei välitä lapsistaan mitään. Hänelle on yks' sama, jos meitä on tai ei.

MARTHA. Eikö välitä?—Herranen aika, kaikkia teidän päähänne pistääkin.
Vai ei välitä!

MAIJU. Jospa minä kertoisin teille yhden asian, Martha. Mutta lupaatteko olla vaiti?

MARTHA. Lupaan, tietysti.

MAIJU. Kunniasanalla!

MARTHA. No niin, kunniasanalla!

MAIJU. Kuulkaa sitten (nousee istualleen). Se oli pappa, joka ajoi
Jussin ja Hannan kotoa pois.

MARTHA. Olkaa nyt—! Pastoriko ajoi pois? Omat lapsensa?

MAIJU. Niin, eikö se ole hirveätä? Sitä vartenhan minä olen itkenyt niin paljon näinä päivinä.

MARTHA. Ilmankos se on rouvakin ollut niin suruissaan. Ja niin
hajamielinen, ettei tiedä mitä tekee tai puhuu.—Hyvät ihmiset sentään!
Semmoisia herttaisia lapsia, joista pitäisi olla suurin ilo hänellä.
Ihanko ijäksi ne ajettiin pois?

MAIJU. Ihan ijäksi! Ajatelkaa, ihan ijäksi!

MARTHA. Ja mistä syystä?

MAIJU. Ei syytä tuon taivaallista. Jussiin vaan suuttui ja Jussin hän oikeastaan taisi ajaakin. Hanna meni mukaan, kun kävi Jussia sääli, ja minä olisin kanssa mennyt, mutta eivät laskeneet. Pakoittavat minua tahallaan tekemään jotain hurjaa. Eikä olekaan enää kaukana siitä. Saavat sitten olla mielissään.

MARTHA. Elkää, hyvä Maiju, puhuko noin yhtäkaikki. Se on ihan syntiä.

MAIJU. Vaan minäpä en tämmöiseen elämään tyydy, en! (Eteisessä soitetaan.)

MARTHA. Menenkö avaamaan?

MAIJU. Katsokaa ensin, kuka siellä on.

MARTHA (menee eteiseen). Herra Rastas. Laskenko sisään?

MAIJU. Laskekaa kaiken mokomin. Ja pyytäkää odottamaan siunaama hetki, minä pistän päälleni. (Hän juoksee oikeaan. Teuvo tulee sisään ja Martha heti jäljessä.)

MARTHA. Parhaasen siivoon te nyt tulittekin. Käykää edes tuonne pastorin kammariin siksi aikaa, kun saan täällä huonekalut paikoilleen.

TEUVO. Enkö minä saa jäädä tänne? Vai olenko tiellä?

MARTHA. No, eipä justiin. Jos herra on hyvä ja istuu tuonne sohvaan.

TEUVO. Kyllä.—No, ja mitenkä täällä on jaksettu muuten? Terveenäkö on
Maiju neiti?

MARTHA. Tervennä on.

TEUVO. Ja kaikki voivat hyvin.

MARTHA. Hyvin, mikäs siinä!—Herra kait asuu maalla nyt?

TEUVO. Maallahan minä. Lappalassa täällä likellä.

MARTHA. Ooho, vai Lappalassa. Jalanko sieltä tultiin?

TEUVO. Jalan, tietysti.

MARTHA. Niin pitkän matkan päästä. Mutta on siinä astumista.

TEUVO. Peninkulma—mitäs tuo on näin nuorelle miehelle.—Ei Maiju neiti taida olla kotona?

MARTHA. Kotona on. Kyllä hän tulee tuossa paikassa, kun saa vaan leningin päälleen.

TEUVO. Vastako on noussut ylös?

MARTHA. E—oho! Vai vasta noussut ylös! Kun on tok' jo leiponutkin monet taikinat tänä aamuna ja tehnyt jos jotain. Rehkinyt tuolta aina neljästä saakka.

TEUVO. Neljästä saakka? Ei vähä mitään.

MARTHA. Siitä se vielä kerran maailmassa tulee rivakka emäntä taloon.
Kuka hänet sitten saaneekin.

TEUVO. Niin, kukahan saanee—? Kuulkaa onko hänellä jo sulhasia?

MARTHA. No, niitä nyt on jos kuin!

TEUVO. Oikeinko todella?

MARTHA. Ka, oikein todella. Mitäs minä siitä valehtelisin. Kaikkihan ne ovat tään kaupungin herrat rakastuneet Maiju neitiin. Ettekö ole kuullut?

TEUVO. En.—No, ja Maiju? Kehen hän on rakastunut?

MARTHA. Ei minun tietääkseni kehenkään. Aikaista tuo vielä olisikin Maijulle naimisiin mennä. Ennättää siihen lystiin aina. Koti tässä hyvä, ei muuta kuin olla lellottaa.

TEUVO. Niin, vaan muistaakos Martha, kuinka Kantelettaressa sanotaan:— »Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta. Neidon mieli miehelähän kultaisestakin kodista»?

MARTHA. Onhan niitä aina hupsuja—

MAIJU (tulee oikealta). Hyvää huomenta, herra Rastas. Te tulitte kuin pelastuksen enkeli. Olin juuri kuolla ikävästä.—Martha kulta, menkää keittämään kahvia, oikein hyvää kahvia,—kirkkaasen kaivoveteen, ei sumppiin.

MARTHA. Ja mitä leipää?

MAIJU. Parasta mitä löydätte Suoniosta, ja monta lajia.

MARTHA. Hyvä! (Menee.)

TEUVO. Vai on teillä ollut ikävä?

MAIJU. Kauheasti!—En ole tiennyt mitä tehdä. Koko elämä on tuntunut niin tukalalta, että on täytynyt aivan itkeä.

TEUVO. Hyvänen aika! Ettekö ole jaksanut näytelläkään?

MAIJU. En—. En ole yrittänyt sen koommin.

TEUVO. No, nyt ollaan hukassa.—Entä pallonne, eikö sekään teitä enää miellytä?

MAIJU. Ei vähääkään. En tiedä edes missä lienee koko pallo.

NEUVO. Taskussanne varmaan.—Koetelkaapa!

MAIJU. Niin, täällä se on.

TEUVO. Rupeammeko heittämään kammaripeliä?

MAIJU. En saata, en vaikka mikä olisi.—Voi, te ette usko, kuinka minun on vaikea olla.

TEUVO. Kun voisin teitä jollain tavalla auttaa.

MAIJU. Tahtoisittekos?

TEUVO. Niin mielelläni!

MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä.—Tiedättekö, minä juuri ajattelin kääntyä teihin.

TEUVO. Todellakin? Sepä hauskaa.

MAIJU. Eihän minulla ole ketään muuta nyt, kun Hanna ja Jussi menivät pois. Te olette ainoa turvani.

TEUVO. Luottakaa minuun, minä teen mitä suinkin voin.

MAIJU. Jospa sitten koettaisin purkaa teille sydämeni.—En tiedä, kuinka aikaisin—

TEUVO. Kuinka hyvänsä. Puhukaa luonnollisesti ja vapaasti, olenhan minä ystävä.

MAIJU. Niin, olettehan te ystävä, mitä varten minä epäilisin.—Kumma vaan, että sanat tahtovat takertua suuhun.

TEUVO. Elkää viivytelkö, kohta ehkä joku tulee.

MAIJU. Herra Rastas, voisitteko te elää tämmöisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, tämmöisessä painavassa, umpinaisessa ilmassa, jossa ei kuule, ei kuin kärpäsen surinaa välistä? Voisitteko viihtyä täällä, sanokaa?

TEUVO. Totta puhuen—en luule,—en ainakaan pitemmältä.

MAIJU. En minäkään. Varmaan tukehdun, tai tulen hulluksi, jos tätä kauvemmin kestää. Sentähden tuumailin, että—

TEUVO. Sanokaa pois!

MAIJU. Voi, se on niin uhkarohkeata, niin tavatonta—

TEUVO. Teette minut oikein uteliaaksi.

MAIJU. Pelkään, että ajattelette minusta pahaa.

TEUVO. En, kunniasanalla: en.—Mutta joutukaa nyt!

MAIJU. Kun saisin sen kieleltäni.—En ole vielä koskaan näin ujostellut—

TEUVO. Uskallanko arvata?

MAIJU. Voi, jos te arvaisitte. Koettakaapa.

TEUVO. Te haluaisitte päästä täältä pois—?

MAIJU. Niin!

TEUVO. Minun avullani—?

MAIJU. Niin, niin! Te arvaatte, minä jo näen. Te arvaatte kaikki.

TEUVO. Tahtoisin vaan kuulla sen teidän omasta suustanne.—Ettekö voisi jatkaa nyt, kun minä kerran olen alkanut!

MAIJU. Ei—en minä voi vieläkään.

TEUVO. Mutta miksikä ei? Olettehan te muuten aina reipas ja pelkäämätön.

MAIJU. Tämäpä on niin vallan toista, niin hirveätä—

TEUVO. Vaan kuinkas me sitten pääsemme selville?

MAIJU. Jatkakaa te loppuun saakka, kun kumminkin sen tiedätte. Hyvä herra Rastas—!

TEUVO. No niin,—minä jatkan. (Ottaa Maijua kädestä.) Te haluatte muutosta elämässänne—olette suostunut minuun enemmän kun muihin, senvuoksi olette päättänyt ehdottaa—

MAIJU. Että veisitte minut pois—että menisimme—

TEUVO. Naimisiin.

MAIJU (säpsähtää, heittääntyy sohvaan ja rupeaa nauramaan). Ei—herran tähden oletteko hupsu! Naimiseen—hyvä isä, mitä te ajattelette?— Luuletteko, että minä?—Ha-ha-ha-ha—

TEUVO. Elkää naurako.

MAIJU. Luulitteko että minä—ha-ha-ha-ha—

TEUVO: Mitä luulin? Mistä minä tiedän, mikä teillä on mielessä, kun ette sano.

MAIJU. Luulitteko että minä—ha-ha-ha-ha—että minä—ha-ha-ha-ha—että minä kosasin teitä, ha-ha-ha-ha—

TEUVO. Minä lähden tieheni, ellette herkiä nauramasta.

MAIJU. Ei elkää menkö—ha-ha-ha—minä jo herkiän—ha-ha—ai, ai, kun oikein sydämeen koskee ha-ha—elkää suuttuko, ha-ha—jo minä herkiän— jo, jo.—Noh, nyt olen ihan vakava.

TEUVO. Jos suvaitsisitte nyt ilmoittaa, mitä te sitten oikeastaan tarkoititte?

MAIJU. Kyllä—hm, hm—en minä naura—hm, hm—minä tarkoitin, että menisimme yhdessä Helsinkiin, että te veisitte minut sinne.—Mistä ihmeeltä saitte sen päähänne, että minä—hm-hm-hm—kuinka voitte semmoista ajatellakaan—?

TEUVO. Ja kuinka te semmoista mitätöntä asiaa niin kainostelette?
Arvelinhan, tietysti, sitä vähän suuremmaksikin. Että menisimme yhdessä
Helsinkiin? Mitä uhkarohkeata, tai tavatonta, tai hirveätä siinä?

MAIJU. Onhan se kumminkin. Kun vanhempieni tietämättä—

TEUVO. Ah, vanhempienne tietämättä? Se on toinen asia. Mutta mitä` varten—?

MAIJU. Kun täytyy. Kun eivät laskisi minua muuten.—Kuulkaa, minä kerron teille koko jutun. Tässä muutamia päiviä sitten kirjoitin tohtori Bergbomille, että tahtoisin päästä suomalaiseen teaatteriin. No niin! Eilen sain vastauksen, jossa hän pyytää minua tulemaan Helsinkiin, että antaisin siellä koetusnäytännön. Ennen hän ei voi sanoa mitään varmaa.—Minulta katosi ensin kaikki toivo. Kuinka sinne pääsisin, mistä saisin rahaa? Mutta kun näin teidät, iski heti päähäni, että te kenties—

TEUVO. Nyt minä ymmärrän.

MAIJU. Minä, tietysti, maksaisin teille kohta takaisin kaikki kulungit, niin pian kuin teaatterista vaan saan rahaa—

TEUVO. Siitä ei puhettakaan—

MAIJU. Ja ehkäpä Jussi ja Hannakin voivat antaa minulle sen verran—

TEUVO. Milloinka te jo lähtisitte?

MAIJU. Niin pian kuin mahdollista. Vaikka tänä päivänä.

TEUVO (katsoo kelloaan). Kahdentoista junassa?

MAIJU. Kerkiäisittekö siksi? Kyllä minä olen valmis.

TEUVO. Ja te olette tarkkaan punninnut asiaa? Ettette sitten kadu perästäpäin?

MAIJU. En missään tapauksessa. Ymmärrättehän, ettei minulla ole muuta neuvoa. Joko kuolla ikävään taikka karata.—Hyvällä ei pappa eikä mamma koskaan antaisi minun mennä teaatteriin, ei voi panna kysymykseenkään.

TEUVO. Niinpä lähdemme siis! Mutta teidän omalla edesvastauksellanne.

MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä! Olen elämänikäni teille kiitollinen—

TEUVO. Mitä turhia—

MAIJU. Te ette voi aavistaa, kuinka suuren avun minulle teette. En tiedä, tosiaan, vaikka olisin mennyt järveen lopulta—

TEUVO. No, no!

MAIJU. Niin, ei siihen olisi paljo tarvittu. Saatte uskoa.

TEUVO. Mutta meidän täytyy nyt kiirehtiä, ettemme myöhästy. Tunti aikaa vaan enää.

MAIJU. Taivas! Niin, tunti aikaa vaan enää.

TEUVO. Minä lähden toimittamaan asioita. Tulkaa te ajoissa junalle, vai poikkeanko noutamaan?

MAIJU. Ei, ei, paremmin pääsen täältä pujahtamaan yksin.

TEUVO. Sitä juuri arvelin. Hyvästi nyt sitten niin kauvaksi. Elkää vaan myöhästykö.

MAIJU. Hyvästi!—Voi kuinka minua pelottaa—

TEUVO. Mikä teitä pelottaa? Joko lykkää katumusta?

MAIJU. Ei, ei—ilman minä vaan—Oletteko varmasti junalla kello kaksitoista?

TEUVO. Olen.

MAIJU. Hyvä! Minä myös.

TEUVO. Siis: näkemään asti! Muistakaa nyt ottaa mukaan kaikki, mitä tarvitsette. (Menee.)

MAIJU. Mukaan kaikki, mitä tarvitsette—? Mitäs minä tarvitsen?—Niin, kirjoja, näytelmät—»Noora» ja—ja, ja, ja—»Romeo ja Julia»—missä ne ovat? (Hakee etagerilta.) Voi, voi, missä ne ovat?

MARTHA (tulee oikealta, kahvitarjotin kädessä). No—joko se vieras meni pois?

MAIJU. Jo meni.

MARTHA. Eikä kahvia odottanutkaan?

MAIJU. Ei odottanut.

MARTHA. Mihinkä sillä semmoinen kiire oli?

MAIJU. En tiedä,—voi, voi, Martha, mihinkähän te taas olette pannut minun kirjojani—

MARTHA. Mitä kirjoja?

MAIJU. Niitä, jotka tässä aina ovat olleet esillä, näytelmäkirjoja—
»Romeo ja Julia», harmaat kannet, ja »Noora», ruskeat kannet—

MARTHA. Minäkö niitä olen pannut? Nyt—kun syydätte taas kaikki lattiaan ja minä ikään sain järjestetyksi.

MAIJU. Niitä ei ole täällä—

MARTHA. Harmaat kannet ja ruskeat kannet? Ottakaahan kahvia, minä haen.

MAIJU. En minä huoli kahvista—Te olette ne varmaan vienyt johonkin—

MARTHA. Kyllähän minä olen vienyt!—Omilla jäljillänne—Antakaas, kun minäkin katson. Harmaat kannet—ja ruskeat kannet—? Mitäs nuo ovat teidän sylissänne?

MAIJU. Missä, missä?

MARTHA. Hyvä isä siunaa,—tuossa!

MAIJU. Ka, siinähän ne ovat.—Mutta nyt vielä toisia »Sirkka» ja »Yö ja päivä»—ja—ja, ja, ja—kaikki muut näytelmät.

MARTHA. Mutta mitä te niillä kaikilla yht'aikaa? Tulkaa pois juomaan kahvia. Jäähtyy kuppi.

MAIJU. En minä huoli kahvista. Johan sanoin.—Voi, voi, kun kello on niin paljon, ja minun pitäisi vielä ennättää—

MARTHA. Kyllä teidän täytyy juoda kahvia, vaikka ihme olisi, Kun käsketään minua laittamaan hyvää ja minä koetan parastani, eikä sitten kukaan juo. Mitä se on? Ottakaa vaan ihan paikalla. Ettehän te vielä ole syönyt ettekä juonut yhtikäs mitään koko päivänä.

MAIJU. »Sirkka» ja »Yö ja päivä»,—kun eivät juohdu nyt mieleeni muut. Enkä löydä edes niitäkään. Olkoot—sama se minä näyttelen näitä.—Ja mitäs minä sitten vielä tarvitsen. Vaatteita—? Niin, herran tähden vaatteita—! Päästäkää minut rauhaan siitä kahvista, kuulittehan jo, että minä. en juo.

MARTHA. Minäpä kaadan päällenne, ellette nyt ota hyvällä.

MAIJU. Kun te vielä kiusaatte minua, vaikka näette, missä kauheassa tuskassa minä olen!

MARTHA. No noh! Olkaa sitten juomatta, minä vähät!

MAIJU. Hyvä Martha, hakekaa esille minun vaatteitani—sininen leninkini konttuorista ja sadenuttu—viekää ne sinne minun kammariini valmiiksi.

MARTHA. Onko teillä minne lähtö?