Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

GENEVIÈVE

Kirj.

E. de Pressensé

Suomentanut Paul Keckman

Tampereella, Hagelberg, 1888.

I.

Edessämme on pieni katu eräässä Parisin mitä köyhimmistä esikaupungeista. Asujamet näissä kurjissa majoissa, joihin niin niukalta on ilmaa ja tilaa suotu, ovat lähteneet ulos vähän raitista ilmaa hengittämään. Sillä puolen katua, johon seinät luovat kapeata varjoa, istuivat naiset käsitöilleen parittain, mitkä huonoilla tuolirohjilla, mitkä ovien kynnyksillä. Joukko lapsia, jotka ovat liian pieniä koulua käymään, leikkii kadunojissa, joista lemuava löyhkä nousee; muutamat niistä ovat paljain päin polttavassa auringonhelteessä ja itkevät, tietämättä, mikä heitä oikeastaan vaivaa. Seinien vieruksilla maata loikoo muutamia miehiä; viinikauppiaan tykönä, kadun kulmassa, melutaan ja hälistään, ja sieltä kuuluu alinomainen äänien pauhina, jota naurun taikka kiukun remahdukset väliin keskeyttävät. Naiset ovat valkoisiin yö-nuttuihin verhottuina, jotkut sangen varattoman näköisiä, harjaamattomine hapsineen, eivätkä ylipäänsä näytä ulkomuodostaan pitävän lukua. Ylenpalttinen kuumuus ja unen puute tekee heidät huolimattomiksi ja laiskoiksi. Kuinka olisikaan mahdollista saada nukuttua noissa pienissä, umpinaisissa kammioissa, joissa makaa viisi, kuusi, ehkäpä usein, ken tietää, kahdeksankin henkeä yhdessä.

Ja kuitenkin suvi on köyhäin paras aika.

"Kesän tullen köyhä riemuitsee," sanoo runoilija. Muistakoot ne, jotka rientävät raittiimpaa ilmaa hakemaan, niin pian kun Parisi, heidän suuri, vilvakka, huolellisesti ruokottu Parisinsa muuttuu, kuten heidän on tapansa sanoa, sietämättömän tukalaksi, muistakoot ne noita tuhansia köyhiä, jotka eivät koskaan saa vetää keuhkoihinsa mereltä tai vuorilta tulevaa tuulahdusta… Taikka olkoot heitä ennen muistamatta, jos itse tahtovat nauttia.

En tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujamet noita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaan ja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylen väsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivat koneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakin ne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovalla vuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma oli tulossa.

— Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuori nainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.

— Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpea vaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja. Jos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.

— Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkalla leyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.

Mutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikki neulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyi vitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuin jotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaista kivikatua.

Hän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katua pitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'ei mahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle. Hiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astui pitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hän meni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.

— Siinäpä yksi, jonka ei tarvitse neulaa kiskoa, eräs neulojista sanoi; hänen yllänsä on enemmän silkkiä, pitsejä ja kalliita kiviä, kuin mitä meikäläinen kymmeneen vuoteen saisi ansaituksi, vaikkapa yöt päivät työtä tekisi. Ihme että tässä maassa on semmoisiakin kuin tuo, jolla ei ole muuta tehtävää, kuin hemmoitella itseänsä ja koreilla kuin pyhä neitsy, kun me sitä vastoin…

— No, no, hyvä lapsi, älä Jumalan tahtoa vastaan nurise, keskeytti häntä puolisokea ja halvattu ämmä, jonka lempeät, suvulliset kasvot erosivat toisten naisten raa'asta ulkomuodosta.

— Ah, Gervais-muori, te ette suinkaan ole omianne saattamaan minua siihen uskoon, että Jumala on hyvä, vastasi nainen, joka äsken oli puhunut. Kun tekee raskasta työtä koko elinaikansa, kun ei milloinkaan ole tehnyt kenellenkään vääryyttä, kun on pannut itsensä alttiiksi jokaisen edestä ja sitte, kun vanhaksi tulee ja työhön kykenemättömäksi, ei ole leipäpalaistakaan eikä edes pääse vaivaishuoneesen… tuota kaikkea teidän hyvä Jumalanne meille suo. Hän on kentiesi hyvä niille, joilla on vuotuisia korkoja, mutta meille toisille…

— Tyttäreni, vanha ämmä sanoi, eihän teidän sovi noin puhua, sillä todestaankin se on Jumala, joka on taivuttanut teidän sydäntänne hyvyyteen minua kohtaan.

Toinen lensi punaiseksi ja mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla. Hän jakoi usein keitostansa vanhalle naapurilleen, vaan ei olisi sallinut siitä puhuttavan.

— Minulla on yhtä hyvä sydän kuin kenelläkään muulla, ja mielelläni minä jakaisin kaikki, mitä minulla on, virkkoi muuan paksu vaimo, jonka olkapäät molemmin puolin olivat paljoa ulompana pientä koppatuolia, jolla hän istui. Mutta mikäpä tulee neuvoksi, kun mies en semmoinen hirviö, ettei edes tuo kuivaa leipää taloon?

Pari kolme naisista katsoi hymyillen toisiinsa. Tiesiväthän naapurit, että tuo lihava vaimo, joka sanoi paljasta kuivaa leipää syövänsä, joka ehtoo pienessä kyökissään paistoi hyviä liha-ruokia. Sitä ennen hän aina huolellisesti sulki ovensa, mutta ruokahalun herättävät höyryt, joita hän ei millään muotoa saanut kokonaan sisäänsuljetuksi, ilmaisivat asian. Hänen paasto-jutuillensa hiukan naurettiin, mutta vaan salassa, sillä hänellä oli kamala kieli, senhän kaikki tässä kaupungin-osassa tiesivät.

Sillävälin tuo pitseillä koristettu rouva oli astunut ylös pimeitä, mutkaisia portaita ja seisoi nyt neljännessä huonekerrassa. Ei hän koskaan ennen eläissänsä ollut semmoisia nähnyt.

Jota korkeammalle hän pääsi, sitä paremmin valaisi ylhäältäpäin tuleva päivänvalo hänen tietänsä, niin että saattoi lukea nimet, jotka joka ovelle ovat kirjoitetut. Olikohan mahdollista, että niin suuri paljous inhimillisiä olentoja mahtui näin ahtaasen tilaan asumaan? Mutta hän ei seisahtanut näihin yleisiin mietteisin; hänen tulollaan oli tarkoitus, ja hänellä oli kiire päästä sen perille.

— Neljäs huonekerta, kolmas ovi oikealla kädellä vasemmassa käytävässä, hän itsekseen kertoi, — Marceau… niin, sehän se on!

Hän kolkutti ovea.

Ei kukaan vastannut; huoneessa olevain lasten melu esti mitään kuulemasta, mutta avain oli suulla, ja hän astui sisään.

Huone oli joksikin iso työmies-perheen asunnoksi, mutta vieraan silmiin, joka oli avarampiin oloihin tottunut, se näytti aivan pieneltä. Siinä oli esiriipulla varustettu vuode, pöytä, kaappi ja neljä koppatuolia. Yksi ovi vei pieneen, pimeään komeroon, jossa saattoi lattialla eroittaa olkipatjan sekä muutamia seinällä riippuvia vaatekappaleita. Toisella puolen huonetta oli toinen, vielä vähäisempi komero, johonka ei mahtunut muuta, kuin kaksi rautaista sänkyä. Akkunasta, jossa ei varjostimia ollut, tulvasi silmiä huikaiseva valo huoneesen, ja sen pielessä istui vainio ommellen. Hän nousi äkkiä ja käski lasten, jotka hänen vieressään leikkivät, olemaan hiljaa, hiidellä silmäyksellä vieras oli nähnyt tämän kaikki.

— Epäilemättä te olette minua odottaneet, hän alkoi. Minä olen se, josta tohtori Maury on teille puhunut. Näyttäkää minulle lapsi… Se ei liene näitä?

Hän katseli kahta pientä poikaa, jotka liikahtamatta häneen tuijottivat. Kumpikaan ei ollut kaunis.

— Pienokainen nukkuu, sanoi äiti jotensakin karhealla äänellä, ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuiva. Menkää ulos kadulle leikkimään, lapset!…Menkää heti… No, ettekö kuule?…

Lapset tottelivat vastahakoisesti; heidän olisi tehnyt mieli tietää, mitä asiaa tuolla komealla rouvalla oli.

— Näyttäkää minulle lapsi, tämä kertoi, kun ovi oli lapsi-parkain jäljestä sulkeutunut.

Rouva Marceau saattoi häntä huoneen peräpuolessa olevaan pieneen komeroon.

Lapsi oli neljävuotias tyttö, joka puoleksi riisuttuna makasi toisella noista kahdesta vuoteesta. Hän oli ihmeen kaunis, kun hän tuossa makasi, pienet käsivarret pään ylitse asetettuina ja keltaiset kiharat hajallaan karkealla päänaluksella. Hänen ihonsa oli hieno kuni ruusun lehti; pitkät silmäripset varjostivat poskia, ja suu hieman hymyili.

Vieras katseli hetken aikaa tuota ihanaa pikku olentoa, tarttui sen pieneen käteen ja myönsi, että se oli moitteeton muodoltaan: sitte hän kysyi:

— Minkä karvaiset hänen silmänsä ovat?

Ikäänkuin itse vastataksensa, lapsi aukaisi suuret tummat silmänsä ja loi ne noihin tuntemattomiin kasvoihin, jotka olivat kumartuneina ylitsensä, mutta sulki ne kohta, varmaankin luullen unta näkevänsä. Lapsen kirkkaita, kummastelevia, suuria silmiä olisi sopinut verrata kukkasiin, jotka olivat tuodut jostakusta tuntemattomasta maailmasta; ne olivat sekä väriltänsä että muodoltansa erinomaisia, semmoisia, joita harvoin näkee, eikä milloinkaan unhoita.

— Tohtori Maury ei todellakaan minua pettänyt, puhui vieras ikäänkuin itsekseen. Sitten kääntyi hän rouva Marceaun puoleen:

— Olemmehan kaikesta sopineet, hyvä rouva, eikö niin? Te olette tohtorille antanut lapsen papintodistukset: tässä on rahat käteenne, viisi sataa franc'ia, ja tuossa kuitti, johon teidän tulee kirjoittaa nimenne. Sen sijaan teidän pitää antaa minulle lapsi. Tässä on uudet vaatteet, jotka saatte pukea sen ylle. Herätelkää sitä hiljaa ja varovasti, ett'ei se rupea itkemään. Minä menen vaunuihin ja odotan teitä kadun kulmassa. Puolen tunnin aikaa minä teille suon. Ymmärrättehän?

Rouva Marceau oli käynyt kalpeaksi.

— Voi kuitenkin! hän puhkesi puhumaan, enhän minä luullut, että näin äkkiä piti hänestä erota. Minä pidän tästä tyttösestä, vaikka se ei olokaan omaa lihaani ja vertani niinkuin nuo toiset lapset. Ja mitähän Jacques sanonee?… Oi, hyvä Jumala, jospa vielä voisin saada asian muutetuksi!

— Ei sitä enää käy muuttaminen, vastasi vieras päättäväisesti ja toisen myöhäistä katumusta korviinsa ottamatta. Te olette jo panneet nimenne lupauskirjan alle. Ajatelkaa sitä, että lapsi tulee onnellisemmaksi minun luonani kuin teillä, ja että sen osuus elatuksesta jää teidän lapsillenne.

— Kuitenkin sydäntäni särkee, kun täytyy hänestä erota, vaimo parka valitti.

— Älkäämme tuhlatko aikaamme turhiin puheisin, vaimo tylymmästi vastasi. Puolen tunnin päästä minä teitä odotan.

Hän luuli vaimon noilla valituksillaan sitä ehkä vaan tarkoittavan, että saisi enemmän rahaa häneltä houkutelluksi.

Sitten hän vitkalleen rupesi astumaan epätasaisia portaita alas, meni vähäisen, pimeän pihan poikki ulos ahtaasta portin solasta ja seisoi taas kadulla auringonpaisteessa, jossa uteliaat naiset kateellisesti ja vihaisesti häntä katselivat, kunnes hän kadun kulmassa katosi näkyvistä.

— Juoksepas, Julien, ja tule minulle sanomaan, mihinkä hän menee, sanoi yksi vaimoista isolle pojalle, joka kadulla pikkulasten kanssa vetelehti. No, lähdepäs sukkelaan!

Julien totteli; olihan tämä hänelle mieluista tehtävää.

— Hän oli "armeliaisuuden sisaria", lausui joku joukosta. Ettekö huomanneet, ett'ei hänellä enää ollut tuota pakettia, jota hän tullessaan kantoi?

— Hän oli liian komeasti vaatetettu, ollaksensa niitä, sillä semmoisilla on eri puku, johon he pukeutuvat, kun menevät köyhiä katsomaan, ennemmin hän on noita kauniita vallasnaisia, jotka joskus luovat silmäyksen köyhäin asuntoihin; sen he vaan huvikseen tekevät, koska heidän väliin kuuluu olevan ikäväkin.

— Ei minun totta tosiaan olisi ikävä, jos noin komeasti voisin koristella ja saisin vatsani täyteen syödä, sekä nukkua niin paljon kuin haluttaisi.

Julien palasi aivan hengästyneenä.

— Rouva käveli koko etukaupungin kautta ison kadun kulmaan saakka, ja siellä hän nousi vaunuihin.

— Tuossapa näette!… Sanoinhan niinä, ett'ei se mikään armeliaisuuden sisar ollut…

— Mutta vaunut olivatkin vaan vuokravaunut, Julien lisäsi.

Hän ei tuntenut ainoatakaan kirjainta aapistossa, mutta taisi hyvin eroittaa vuokra-vaunut muista vaunuista.

— Miks'ei hän vuokra-vaunuissaan ajanut tänne asti?… Tuossa kaikessa on jotain salaperäistä, joka aivoille työtä antaa. Paras lienee, että menen vanhan isä Loriotin kanssa hiukan haastelemaan. Hän tietää ainakin sanoa, kenen luona hänen hyyryläisistään tuo ylhäinen vieras on käynyt.

Tuo paksu vaimo meni kadun poikki ja katosi pitkään portti-solaan.
Mutta hetken kuluttua hän alakuloisen näköisenä palasi.

— Hän on uppiniskainen kuin aasi, tuo vanha Loriot. Tahtoi minua uskottaa olevansa kuuro, vaikka minä aivan hyvin tiedän, että hänellä on tarkempi kuulo kuin minulla! Oli mahdotonta saada sanaakaan häneltä ongituksi. Vaan sen hän vielä saapi minulle maksaa!

Tuskin hän vielä oli ennättänyt käydä pienelle, liian kapealle tuolilleen istumaan, ennenkuin uusi tapaus jo veti tuon uteliaan pikkuihmiskunnan huomion puoleensa.

Rouva Marceau, joka oli aivan vähän tuttu tässä kaupunginosassa, jossa hän vaan muutamia kuukausia oli asunut, näkyi portin-solassa, kantaen käsivarrellaan pientä, keltakiharaista tyttöä, jonka kauneutta kaikki ihmettelivät. Kuumasta ilmasta huolimatta lapsi oli kääritty vanhaan huiviin, mutta naapurivaimojen terävät silmät huomasivat pian, että se vaan oli pantu peitteeksi lapsen oudolle puvulle. Geneviève näytti kummastuneelta ja levottomalta, mutta rouva Marceau piti hänestä kiinni, halasi häntä ja kuiskasi hyväilysanoja hänen korvaansa. — Mihin pientä enkeliänne viette, huusi uteliain joukossa, kaikuvalla äänellä.

— Minä vien hänet kumminsa luokse, vastasi rouva Marceau pysähtymättä, ja minä kannan häntä sylissäni, koska hänen jalkansa on kipeä.

Kadun kulmassa vaunut odottivat. Vapisten rouva Marceau lähestyi ja syleili lasta innokkaasti, ennenkuin laski sen vieraan rouvan ojennetuille käsivarsille; annettuaan hänelle papintodistuksen, hän otti vastaan rahat. Kaikki oli siis päättynyt.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi tuo elävän kauppatavaran uusi omistaja.
Olen unohtanut kysyä hänen ristimänimeänsä.

— Geneviève, vastasi rouva Marceau, syleillen vielä pienokaista, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt.

— Se on erittäin hieno nimi, sanoi vieras itsekseen. Toimittihan tuo tohtori minulle oikein kalliin pikkuaarteen.

Vaan Geneviève, jota äkkinäinen ero kasvatusäidistään sekä vaunujen pikainen liikunto alussa oli hämmästyttänyt, rupesi vähitellen tilaansa ymmärtämään ja puhkesi epätoivon huutoihin.

Rouva Marceau seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte hän äkisti astui askeleen eteenpäin, ikäänkuin tyttöä seurataksensa. Hän koetti saada vaunua pysähtymään ja saada lapsen takaisin, vaan se oli liian myöhäistä… Vaunut olivat jo kadonneet muiden vaunujen joukkoon, joita liikkui bulevardilla sadottain.

Ohitse kulkeva toimitusmies lykkäsi häntä kylkeen, tiuskasi hänelle tylysti ja puhutteli häntä ankarasti: siitä hän jälleen alkoi tulla tunnoillensa. Hän kävi lähellä olevalle penkille istumaan ja itki katkerasti. Vaimo parka ei saattanut ymmärtää, kuinka oli voinut antaa pois Genevièven, jota toista vuotta oli pitänyt kuin omaa lastansa, ja hän oli hänet antanut rahasta!… Tässä hänen mieleensä muistui rahat, joita hän piti kädessään, ja ne alkoivat häntä hirvittää. Ja kuitenkin ne vapauttaisivat hänet jokapäiväisten tarpeitten huolesta. Mutta mitä Jacques sanoisi?… Tämä ajatus, tämä pelko valtasi hänet kokonaan.

Vaan kun hän huomasi, miten mies, joka istui samalla penkillä kuin hän, salaa häntä tirkisteli, niin hän kätki rahat taskuunsa ja lähti äkkiä pois. Ensi kerran eläissänsä hänellä oli syytä varkaita peljätä.

Hän alkoi astua kotiin päin. Katu oli tyhjänä; rajuilma, joka koko iltapuolen päivää oli uhannut, oli vast'ikään puhjennut, ja jokainen oli mennyt koppiinsa. Molemmat lapset odottivat äitiänsä ovella, likistäen itseänsä toinen toiseensa, kun ukkonen läheni.

— Missä Geneviève on? kysyi toinen heistä.

— Kumminsa luona, äiti arvelematta vastasi, sillä olihan tämä valhe jo kerran ennenkin hänet pulasta pelastanut.

— Palajaako hän pian?

— Sitä en tiedä. Antakaa äidin olla.

Lapset nousivat äitinsä kanssa ylös portaita ja kävivät surumielisinä ylimmäiselle astuimelle istumaan. Molempien mielestä koti oli ikävä, kun Geneviève oli poissa. Vanhemmat lapset, jotka rankkasateesta likomärkinä palasivat kouluista, saivat saman vastauksen; mutta eivät he yhtä helposti siihen tyytyneet. Heillä oli lukemattomia kysymyksiä tuosta kummista, josta eivät tähän päivään saakka ollut kuulleet sanaakaan, ja vihdoin äiti lyhyesti käski heidän olla vaiti.

Oltiin ääneti. Mutta omituinen alakuloisuus vallitsi kaikkien mielessä.
Rouva Marceau oli levoton ja katsoi usein kelloa.

Vihdoin kuului portailta nopea ja miehekäs astunta; sen lähestyessä rouva pian huomasi, ett'eivät ne olleet hänen vanhimman poikansa askeleita, ja hänen levottomuutensa muuttui uteliaisuudeksi.

Käsi koputti malttamattomasti ovea ja avasi sen samassa.

— Tekö, herra tohtori, siellä olitte!

— Minä juuri. No, onko hän täällä käynyt?

— On, mutta astukaa sisään vähäiseen huoneeseni, rouva Marceau vastasi, luoden silmänsä uteliaisiin lapsiin.

— Minulla on helkkarinmoinen kiire, sanoi tohtori, Seuraten häntä lastenkamariin. Kertokaapas, hyvä rouva, kahdella sanalla kaikki. Oliko lapsi hänelle mieliksi? Ja veikö hän sen kohta muassaan?

— Voi, hyvä tohtori! vaimoparka itkuun purskahtaen huusi, antaisin vaikka mitä maailmassa, jos tuo työ olisi jäänyt tekemättä ja pikku kevätruusumme olisi täällä!… Voi kuitenkin!… Mitähän Jacques-raukka sanookaan? Minä tein väärin, kun tämän häneltä salasin. Jospa te edes sanoisitte, missä tyttö asuu… mikä tuon ylhäisen rouvan nimi on…

— Minä olen luvannut, etten sitä ilmoittaisi, tohtori päättäväisesti vastasi. Katumus on nyt myöhäinen. Ymmärrän kyllä, että tämä asia tuntuu teille karvaalta, mutta pelastaahan raha teidät suuresta pulasta… ja sitä paitsi, eihän lapsi teille kuulu, eikä teidän velvollisuutenne ole ottaa leipä omien lastenne suusta, sitä hänelle antaaksenne. Ja sen lisäksi minä takaan, että lapsi tulee onnelliseksi ja tulee saamaan hyvän hoidon ja hyvän kasvatuksen. Ei teillä olisi ollut oikeutta kieltää häneltä semmoista tulevaisuutta.

— Oi, jospa saisin hänet nähdä, jospa vielä kerran saisin häntä syleillä!… Ja näettekös, herra tohtori, minä olen vielä päälliseksi tuottanut pojalleni suuren murheen. En tiedä, antaako hän milloinkaan minulle anteeksi.

— No, mutta kuinka vanha tuo teidän poikanne on? Yhdeksäntoista vuotias, eikö niin? — Viikon päästä hän ei asiaa enää muistakaan. Ostakaa hänelle uudet vaatteet, ne tuottavat hänelle suurempaa iloa kuin mikään kevätruusu, tohtori nauraen lisäsi.

Rouva Marceauta ei ensinkään naurattanut.

— Te ette häntä tunne, hän totisesti sanoi.

— Mitä?… Tahdotteko minua uskottaa, että hän niin paljo neljävuotiaasta pikkutytöstä välittäisi!

— Hän rakastaa häntä enemmän kuin äitiä, veljiä ja sisarta, ja se on useinkin minua harmittanut. Mutta tottahan te, herra tohtori, kuitenkin annatte minulle tietoja, kuinka hän jaksaa.

— En minä itsekään saa sitä tietää… Hän viedään kohta pois Parisista. Paitsi sitä, on jokainen, sekä suora että välillinen yhteys, teidän ja lapsen välillä kielletty. Se ehto tehtiin.

— Se on kovin kovaa…

— On kaiketi, mutta parasta se lienee, ett'ei suru uudistu. Hyvästi nyt, hyvä rouva. Sanokaa, mitä sanotte, niin tiedän tehneeni hyvän työn sekä teille että lapselle… Miltä teistä muuten vieras rouva tuntui?

Rouva Marceau oli kahden vaiheilla.

— Hän on ylhäinen nainen, hän vastasi. Hän ei näyttänyt uskovan, että köyhät ihmiset ovat lihaa ja verta niinkuin hän itse. Minä toin hänelle tuolin, mutta olisipa luullut hänen pelkäävän, että vaatteensa likaantuisivat, jos olisi meillä istunut. Ja te, herra tohtori, kyllä tiedätte, että kaikki täällä on puhdasta.

— Sen kyllä tiedän. Jos kaikki kodit näin puhtaita olisivat, niin minulla ei olisi niin monta sairasta tässä kaupungin-osassa, eikä minulla nyt olisi niin kiire. No niin, rouvaseni, nyt olemme kylliksi jaaritelleet. Rohkaiskaa mielenne ja sanokaa pojallenne terveisiä minulta, että hänen sopii iloita, kun hänen taakkaansa on vähennetty.

Rouva Marceau sulki oven hänen jälkeensä ja huokasi:

— Soisin mielelläni, että tuo tohtori olisi ollut minun asioihini sekaantumatta!

Sitte hän rupesi illallista laittamaan.

Kello löi kahdeksan. Miehen askeleita kuului taas portailta. Tällä kertaa oli se Jacques. Hän astui tavallista hitaammin, päivä oli ollut lämmin sekä työ väsyttävää, ja hänellä oli tunnin matka työpaikasta kotia. Hän astui sisään jotensakin huolistuneen näköisenä, tervehti äitiänsä, joka aamulla hänen mennessään vielä oli nukkunut, taputteli molempain pikku lasten päätä ja nähdessään, että ovi makuukammioon oli suljettu, hän kysyi:

— Joko pienokainen makaa? Äiti ei vastannut.

— Hän on mennyt kumminsa tykö, joku lapsista sanoi,

— Kumminsa tykö? Minkä kummin?… En minä koskaan ole kuullat mistään kummista puhuttavan.

— Olen minä vienyt hänet kumminsa luokse, virkkoi äiti vakavasti.

— Niin pian kuin lapset ovat panneet maata, minä kaikki sinulle selitän.

Jacques, joka nähtävästi oli levoton, koki syödä, mutta pani pian lusikan täysinäisen lautasensa viereen, lykkäsi tuolin pöydästä ja sanoi.

— Lämmin karkoittaa ruokahalun.

— Niiden, jotk' eivät tee työtä, käypi olla syömättä, mutta sinä, poikaseni, et saa istua jouten kädet ristissä, vaikka lämmin onkin; sinä et saa hyvin nukutuksi, jos vatsasi on tyhjä.

Nuorukainen loi katseen helteiseen komeroon, josta hänen sänkynsä näkyi. Siellä mahtoi olla vaikea nukkua, vaikka ovi jätettäisiinkin auki. Kuitenkaan hän ei mitään virkkanut, hänen ei ollut tapanaan valittaa.

Augustine, perheen ainoa tytär, riisui eteisen takana vaatteet yltään ja laski hiljaa maata isoon sänkyyn, jossa hän äitinsä kanssa nukkui ja jossa Genevièvelläkin tähän saakka oli ollut makuutilansa. Muut lapset, sekä suuret että pienet pojat, nukkuivat jo kaikki perimmäisessä kammiossa. Äiti siirteli pois astiat paikoilleen.

— Sanokaapa nyt, äiti, mitä tämä kaikki merkitsee, ja mistä tuo kummi on ilmaantunut, josta en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan.

Rouva Marceau istui poikansa viereen, joka oli selkä sänkyyn päin käännettynä. Hän puhui niin hiljaa, että Augustine, joka koki pysyä valveillaan, saadaksensa jotakin kuulla, ei voinut muuta käsittää kuin joitakuita yksityisiä sanoja, joissa ei ollut keskinäistä yhteyttä. Mutta yht'äkkiä hän kavahti ja kyykistyi seinää kohti, että luultaisiin hänen nukkuvan, jos tultaisiin häntä katsomaan. Jacques oli äkkiä noussut istualtaan ja sanoi äänellä, joka oli kaukaisen ukkosenjyrinän kaltainen:

— Olenko teitä ymmärtänyt?… — Onko mahdollista?… Kuollessaan hänen äitinsä uskoi hänet meidän haltuumme… ja te olette hänet myynyt…

Rouva Marceau ei vastannut. Nuo viimeiset sanat musersivat häntä. Ei tuo ajatus ennen ollut hänen mieleensä johtunut.

— Enpä minä olisi voinut tuommoista teistä uskoa… Kun ette sanaakaan siitä minulle virkkaneet, ettekä minulta neuvoa kysyneet!… Te olette kohdellut minua ikäänkuin lasta, ja kuitenkin minä nyt olen perheen päämies.

— Voi, poikani, sinun tähtesi minä sen tein. Sinä tapat itsesi tuolla ylöllisellä työnteolla, etkä sinä ajan pitkään jaksa niin monta henkeä elättää. Eikö ole sinulle helpoitusta, kun yksi syöjistä on pois? Kaksi neljännestä hyyrystä on maksamatta, jopa pian kolmaskin; me emme koskaan ennen ole olleet näin ahtaalla. Silläpä minä noin mieletön olinkin… Ja sinun tähtesihän minä sen tein… vaimoparka vielä kerran matki, ikäänkuin rauhoittaaksensa itseään.

— Olisitte kuitenkin ensin minulta kysyneet, Jacques kolkosti sanoi.

Ja vaikka sade viitana tulvasi, meni hän ulos ja asteli katua pitkin myöhäiseen, keskiyön tuolle puolen. Kun äiti, joka silmät kyynelistä himmeinä oli istunut ommellen, kuuli hänen taas palaavan portaita ylös, sammutti hän kiiruusti lampun ja pani maata.

Jacques pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteellensa. Kun äiti aamulla avasi silmänsä, oli hän jo poissa.

Koko päivän rouva Marceau sitten oli vuoroin hyvillä mielin, vuoroin katui. Vihdoin hän päättyi siihen vakuutukseen, että Genevièven ero oli onneksi heille kaikille ja ennen muita lapsille itselle. Epäilemättä hän olisi mieluummin kysynyt Jacquesilta, joka isän kuoltua uutteruudellansa ja älyllänsä oli tullut perheen todelliseksi päämieheksi, mutta tiesihän äiti, ett'ei hän koskaan olisi tähän suostunut… Ja mikäpä hänellä siinä tapauksessa olisi ollut neuvona?… Ei, parasta oli, että kävi niinkuin oli käynyt. Nyt kun nuorukainen oli poissa, eikä hän enää nähnyt tämän ankaria kasvojaan, tuntui hänen sydämensäkin keveämmältä. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka edellisenä iltana oli pitänyt tekonsa niin kehnona, ja hän päätti käyttää itseään sillä tavoin, jotta Jacques tulisi huomaamaan, että hänellä oli puhdas omatunto.

Jacques ei virkkanut sanaakaan eilisestä tapauksesta. Äiti, jonka mieli siitä rauhoittui, näytti hänelle kuitin, joka osoitti, että molempien edellisten neljännesten hyyry oli maksettu. Hän lykkäsi pois paperin, sanaakaan sanomatta… Mitäpä hänellä olisikaan ollut sanottavaa?… Nuo rahat, joilla vuokra oli maksettu, häntä kammottivat.

Ja kuitenkin hän tiesi, ett'ei jaksaisi työllänsä milloinkaan maksaa päivä päivältä kasvavaa velkaa.

Äiti, joka väärin ymmärsi syyn hänen äänettömyyteensä ja luuli hänen jo rauhoittuneen, pisti hetken päästä kolme kultarahaa hänen käteensä, sanoen:

— Tuossa on uusiin vaatteisin, lapseni.

Jacques pudotti rahat, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen sormiansa, pöydälle, ja sanoi jäykästi, ett'ei tahtonut niitä käyttää. Rouva Marceau katsoi häneen ja ymmärsi, että kaikki kehoitukset olisivat turhat.

Lapset joskus kysyivät, eikö Geneviève jo tule takaisin, vaan aikaa voittain he vähitellen hänet unohtivat, niinkuin lasten tapa on. Augustine yksin himmeästi aavisti, miten asian oikein oli laita, mutta hän oli älykäs tyttö eikä ilmoittanut arveluitaan. Naapuritkin jättivät viimein asian siksensä, eivätkä enään huolineet aprikoida, oliko tuon pitseillä koristetun rouvan tulolla ja kevätkukan katoamisella mitään yhteyttä.

Rouva Marceaukin lakkasi ajattelemasta tätä tärkeää asiata, jonka hän jo piti ratkaistuna ja vaipui jälleen jokapäiväisin huoliinsa. Hän oli alussa kaivannut Genevièveä, jota hän todellakin oli rakastanut, mutta jokapäiväiset askareet, raskas työ ja kova täytymys veivät häneltä niin tyyni joka hetken ja kaikki hänen voimansa, ett'ei hänellä suuresti ollut aikaa eikä tilaa millekään erinäiselle tunteelle. Tuolla äitiraukalla oli ylen monta nälkäistä suuta täytettävänä, ylen monta ruumista vaatetettavana ja ylen monta uppiniskaista tahtoa taivutettavana, voidakseen yhtä hoidokastaan lohduttamattomasti kaivata.

Ja kuitenkin oli Genevièven kanssa onnellisuus, valo ja suloisuus kadonnut tuosta köyhästä, pimeästä majasta, jossa hän oli ollut kevät-ruusuna, noiden kurjien ja kalpeiden pikkuolentojen joukossa.

Jacques sen kyllä tiesi, hän, joka oli lapsesta luonut elämänsä runoelman.

II.

Isänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä oli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei hänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana, vaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen tehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko elämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle sydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa toivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa pian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu alkaa.

Jacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta ahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut, mitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa alle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.

Muutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan huoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla oli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja jotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan ystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän nimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään tilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa. Rouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta kuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan muutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat eivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen rakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia. Eihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain edessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä pikkukaluja…

Yksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta. Hieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän itsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen näköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata vallattomuutta havaittavana.

Astuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan kotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli uneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin pöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan, kun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta oli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin viehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki jokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva, jonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis olemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan Jacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä hänen omituinen kohtalonsa… Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin hän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.

Kuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän oleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli tullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin, mutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!

Olivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen. Väliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän lukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän säännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen ymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään, joka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli hankkinut kaikki tietonsa.

— Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan työpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän kasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut ensimäisenä, sen varmaan tiedän.

— Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin osaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.

— Niinkö arvelette?… Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena, kuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän olisi Akatemian jäseniä.

Rouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys
Akatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.

— Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa saadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota väsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen enempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä sankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka kestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!

Rouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta kuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää Jacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan tarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi hän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien kirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja antoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.

Tänlaiset Madeleinen puheet — tämä oli rouva Olivierin nimi — innostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella tuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta ja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa heikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.

Näin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura kokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa kautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena. Itse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli. Työ kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla ansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.

Olivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko perheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin pysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja joitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan nurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka sitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.

Tuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin ja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan, todellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei ollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques eli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen tilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein ymmärsi.

Vielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja sopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt ja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi, ikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot olivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa loi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla sammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä ääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen haamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan, rakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että silmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi voinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.

Kaksi vuotta… sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla kyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen vaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko tulevaisuudelle.

Tämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei kauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen vaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan, tauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin perästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen, kesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä kuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen sana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet silmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.

— Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät olivat sammuneet.

Jacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen oikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta, voidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä, saadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa vastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia täyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua mistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä työtä jokapäiväistä elatustansa varten.

Ja kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

Jacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja.
Suuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.

Hänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja ensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista olentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti, kun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja aikovansa pitää lupauksensa.

— On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.

— Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei heillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan Madeleine uskoi lapsensa.

Ja koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin rouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta oli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja vieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä hän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi ihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin pian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi olallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun pienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen niin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä antanut kenenkään toisen istua "Sakk'in" sylissä, niinkuin hän häntä nimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun ja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja haaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt suosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä usein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän siltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko lempeytensä ja kaikki hyväilynsä "Sakk'illeen," ja se oli oikein, sillä äitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa, saadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut, ei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.

Kokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään tulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko työpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin. Työnantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit pitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä ollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän ijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä siitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:

— En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.

Mutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen nuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi silloin ollut vaikeata häntä tuntea.

Niillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään — ei hän Genevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin, jotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi — hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin kaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan, hienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan harmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan nuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää lomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten äitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:

— Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa parempaa huolta pidettäisiin.

— Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan tytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi rouva Marceau katkerasti.

— Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran äkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko työpalkkani, heille annan.

Tämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen silkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän pitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen ylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä kummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon joutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman ainoatakaan suuteloa.

— Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä nostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt työhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?… Rouva Marceau, joka todella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään kärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan. Huomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta tämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte hän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon olkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen toistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:

— Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä kummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.

— Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta voisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole heidän sisarensa.

Sitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain elämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret silmänsä kasvatus-äitiinsä.

— Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut tuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?

— Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista vuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä kaksoispari.

— Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin… Tiedättekö, että siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä on noin monta elätettävänä?

— Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?

— Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin mitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä sukulaisia ole?

— Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut Parisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen kirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.

— Toivottavaa kuitenkin olisi, että joku hänet teiltä ottaisi.

— Me pidämme hänestä, ikäänkuin hän olisi omaa perhettämme, sanoi rouva Marceau, joka vielä oli pahoillaan eilisestä vääryydestänsä, ja olletikin Jacquesin olisi vaikea hänestä erota.

Tohtori veti kellonsa taskustaan.

— Huomenna tahi ylihuomenna minä tulen takaisin katsomaan, onko lapsi aivan parantunut. Juottakaa hänelle hiukan lihalientä, jos teillä semmoista on, ja antakaa hänen nukkua niin kauan, kuin mieli tekee.

Parin päivän päästä tohtori palasikin. Hän teki ehdotuksen, joka tuotti rouva Marceaulle, paljon huolta ja levottomuutta.

Eräs rikas, lapseton leskirouva oli pientä kasvattia vailla ja koska tiesi tohtorin monta köyhää perhettä tuntevan, niin hän oli kääntynyt hänen puoleensa.

Lapsen piti olla tyttö. Ijälleen se ei saisi olla yhtä vuotta nuorempi eikä neljää vanhempi; sen pitäisi olla orpo ja syntyisin kunniallisista vanhemmista, joidenka kuolintauti ei ollut sitä laatua, että lapsi olisi voinut sen periä; sillä ei saisi olla sukulaisia, jotka tulisivat sitä takaisin vaatimaan. Ja päälliseksi lapsen tulisi olla kauniin, terveen ja kaikin puolin runsaslahjaisen.

— Puolen vuotta tämä asia jo on ollut minun huolenani, tohtori kertoi; minulla ei enää ollut juuri toivoakaan, että nuo monet ehdot täydellisesti saattaisivat tulla täytetyiksi, ja nyt tapaan teillä lapsen, joka jokaisessa suhteessa täyttää nämät vaatimukset. Sitä paitsi lapsi on teille raskaana taakkana. Kuinka kauvan se on teillä ollut?

— Tulevassa kuussa vuosi tulee täyteen.

— No niin. Antakaa suostumuksenne, ja asia on päätetty. Ei tässä ole epäilemisen syytä. Jos ette oman itsenne tähden sitä tekisikään, niin teidän tulee tehdä sen lastenne ja varsinkin vanhimman poikanne tähden, joka pikemmin tahi myöhemmin tulee vaipumaan niin suuren taakan alle. Ja lapsenkin tähden teidän on suostuminen, sillä ei teillä ole oikeutta kieltää siltä niin loistavaa tulevaisuutta, kuin sillä nyt on tarjona.

— Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka puoleksi suostuen vastasi.

— En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te menettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä siitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän vast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta noutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun hän on teillä ollut.

Viisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau ei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa hyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä muutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana. Viisi sataa franc'ia!… Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka monen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä onnistunut.

— No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta noutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se merkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.

— Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.

— Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty.
Minä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.

— Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä, jossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.

— Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei enää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten välillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.

Minua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa lapsen kasvatti-tyttärekseen.

Jos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei varmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää voisi purkaa jo antamaansa lupausta.

Hän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!…

Mielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja sanottuaan:

— No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.

Silloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten kohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia tuottaisivat.

Siinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona paahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä kaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä, mutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet hänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.

Tämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä hänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut ennen "Genevièven myyntiä", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli äidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista tahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa ja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu. Herkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi kipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi tuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi sen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin, oli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt. Hän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa edestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei milloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän lohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa, niin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen, sitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon säteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa, kaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo auringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi ja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä kaikki myynyt — hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen runoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa sitä milloinkaan anteeksi antaa.

III.

Rouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan linnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä avatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä ja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville silmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty metsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan ihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin hän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja toisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:

— Minä tahdon Sakkeani nähdä!

— Mikähän tuo "Sakk" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan kysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin kaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi pyyntöänsä matki.

Täytyi panna hänet maata, voimatta sitä arvata; itkein hän vaipui uneen. Seuraavana aamuna oli sama leikki.

Vihdoin hänen hoitajansa mieleen juolahti valoisa aatos.

— Mimmoinen tuo Sakk'isi on? hän kysyi. Isoko vai pieni?

— Kovasti iso, lapsi kattoon katsahtaen vastasi.

— Ja mitä hän tekee?

— Ottaa syliinsä ja hyväilee.

— Kas, nytpä vasta ymmärrän… Minä luulin sen olevan jonkun lelun tai pienen elävän, josta hän piti. Onko hänen nimensä Jacques?

— On, "Sakk" se on, Geneviève vastasi ja kuullessaan tuon tutun nimen hänen silmänsä loistivat.

— Pikku raukka, sanoi Felicie, jolla oli hellä sydän, ja joka rupesi rakastamaan tuota viehättävää olentoa. Emme voi sinulle Jacquesiasi antaa, mutta kuitenkin sinä täällä tulet olemaan onnellinen. Tulepas, niin menemme puutarhaan kakkia poimimaan.

— Kun rouva de Préal käski Genevièven kutsua häntä äidiksi, niin lapsi suurilla silmillään totisesti häntä katseli ja sanoi:

— Ei äidit semmoisia ole.

— Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei yhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.

— Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa, on niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte minulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En minä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!…

Joka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia äidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa, ennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.

Heti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin täti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de Chabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar ja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina kohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat vanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut rouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja ennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki oli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla pontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli suuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että hänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis ollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa oli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo riemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista iloa.

— Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen viehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä tulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian esiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä. Halvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus tässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se siinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja surujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi. Koska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että semmoisia sinulla on, se on minun uskoni.

Tuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle hymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään hänet pois.

— Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä luulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?

— Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset väsyttävät vanhoja ihmisiä.

— Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki vanhatkaan ole pahoja…

Jerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti iloisia hetkiä.

— Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla hyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.

Geneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi: ikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät himmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen… Vanhuus tietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan ei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun hänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen kukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti. Genevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui ikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle hellää myötätuntoisuutta osoittaa.

Käyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa, hän palasi saliin.

Ovi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli vaikeata saada avainta väännettyä.

— Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa ovi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli häntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.

— Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei suinkaan kuulunut lempeämmältä.

Geneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli häntä tarkasti.

— Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.

— Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on sanonut, hävytön lapsi?

— Kun ette hyvä ole… Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole, vaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha… Senvuoksi minä tulin teitä syleilemään.

— Kaikkea tässä kuulee!… Vai neitsy tässä rupeaa minua puolustelemaan… Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja kärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.

Sääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.

— Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän, vaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja ehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan minua toru, vaikka hänkin on vanha.

— Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen nauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen… Saanpa sinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!

Rouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos, mutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein selvää tästä tapauksesta.

— Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.

Vanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti hänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän linnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin mahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.

Neljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi, eikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt ottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi, halutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa täydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka tykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon kautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka häntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän olisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä mukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti, ja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.

Vaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä vieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän vaimon perässä, huutaen: "Äiti, äiti!" Ennen pitkää hän palasi, itkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon yhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan käski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.

Kun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja sisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève valkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja hiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen kumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin olivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli tukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin kolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.

— Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä, joka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha kyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te, joka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.

Ja hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät heidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä heidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.

Eroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan pikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen jupina.

— Mikä herttainen lapsi!

— Sehän on oikea ilmestys!

— Aivan enkelin muotoinen!

— Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen sanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.

Mutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia, joiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista, hän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de Préaliin, hän käskevästi sanoi:

— Heidän on nälkä!

— Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.

— Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä…

Rouva de Préal soitti.

— Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi palvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun luokseni, Geneviève!

Mutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa uteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka tunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.

Onhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi, seuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin armeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.

— Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään, vastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.

Olipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy kasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen asemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka oli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen kasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut rohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.

— Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka oli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin usein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön vanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli alhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä huomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän erinomaisen hieno luonnostaan.

Niin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi keittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat päässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä vatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan lörpöttelivät.

— Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève ystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa. Heidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta rouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan heidän tulla, äiti?

— Me menemme heitä katsomaan, rouva de Préal vastasi, mutta he eivät enää saa tänne tulla. Kuulitteko, lapset?… Me tulemme äitiänne katsomaan, vaan te ette enään saa tänne palata. Jos tulette, niin teidät ajetaan pois.

— Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä irti äidistään, seurataksensa lapsia.

Rouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina lapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.

Rouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.

— Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan tuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.

— He ovat kilttiä!… Minä rakastan heitä… Minä tahdon heitä vielä nähdä!

— Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen leipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli heidän tulla tänne.

— Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?

— Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni tyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä kaikki, mitä äiti käskee.

Uppiniskainen pieni tyttö ei vieläkään näyttänyt vakuutetulta; mielessään hän koetti jotakuta vaikeata kysymystä selvittää.

— Miksi ette suo heidän olla minun ystäviäni?

— Siitä syystä, että ovat likaisia, huonosti vaatetettuja ja kehnosti kasvatettuja.

— Mutta sopiihan niitä saippualla pestä; yksi minun hameistani annetaan pienelle tytölle ja Felicie saisi tehdä vaatteet pojalle. Silloinhan he olisivat hyvin vaatetettuja.

— Ei se käy laatuun, lapseni; sinä saat viedä heille almuja, mutta sinulla ei saa olla muuta tekemistä heidän kanssansa, etkä myöskään saa heitä halata. Muista se.

— Silloin ennen olen sinne menemättä; heille tulisi paha mieli, kun minä en heitä syleilisi.

Rouva de Préal otti lasta sanasta. Hän lähetti apua äidille, eikä lapsia sittemmin näkynyt eikä kuulunut; mutta Geneviève muisteli heitä, alinomaa mielessään miettien tuota kysymystä, joka myöhemmin kaikissa eri muodoissaan tulisi olemaan hänen elämänsä vaivana.

Kysymys kuului tällä hetkellä näin:

— Miksi en saa heitä syleillä, kun kuitenkin heitä rakastan?

Tämä pieni tapaus oli herättänyt rouva de Préalin huolen. Kuitenkaan hän ei hetkeäkään epäillyt voivansa Genevièven lapsellisesta sydämestä perin juurin hävittää semmoiset mielipiteet ja tunteet, jotka eivät soveltuisi siihen asemaan, jonka hänen kasvatti-tyttärensä seuraelämässä tulisi omistamaan. Joka päivä hän siitä iloitsi, että oli sattunut saamaan niin sievän ja luonteensa suhteen niin lempeän, niin hienon, sekä kaikin puolin niin lahjakkaan lapsen.

— Ei hän olisi saattanut paremmin onnistua, vaikka hän olisi varsin minua varten tehty, hän sanoi.

Yksi seikka lapsessa ei kuitenkaan ollut hänelle mieleen: sillä, näet, oli järkähtämätön ja armahtamaton johdonmukaisuus päätelmissään. Genevièvellä oli omituinen tapa ymmärtää kaikki neuvot ja opetukset juuri sanain mukaan, johtaen niistä kaikenmoisia päätöksiä. Tuo oli vaivalloinen tapa, joka osoitti, kasvatti-äiti ei voinut olla sitä myöntämättä, tytöltä puuttuvan älyä vivahduksia eroittamaan. Hän milt'ei pelännyt opettaa, tälle lapselle evankeliumin käskyjä, koska niiden käytännöllinen noudattaminen olisi siitä välttämätön seuraus.

— Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän eräänä päivänä oli opettanut.

— Onko tuo köyhä mies meidän lähimmäisemme? Geneviève samana päivänä, kysyi, nähdessään sokean miehen, joka tien ohessa heille hattuansa kurotti.

— On kaiketi, vastasi rouva de Préal, mitään aavistamatta.

— No, kuinka te vaan yhden sou'n hänelle annatte, vaikka teillä on niin paljon kauniita rahoja kukkarossanne? Teidän tulee panna ne tasan…

— Se on mahdotonta, lapsikuita. Silloin meillä pian ei olisi mitään jäljellä, ei itseämme eikä muita varten.

— Mitä sitte! Olisi kai silloin muita, jotka teitä auttaisivat, koska te heidän lähimmäisensä olette.

Tuolla tavalla Genevièven oli tapana ratkaista kaikkia vaikeita kysymyksiä.

Rouva de Préal hymyili, mutta oli kuitenkin hiukan suutuksissaan tuosta itsepintaisuudesta.