GENEVIÈVE

Kirj.

E. de Pressensé

Suomentanut Paul Keckman

Tampereella, Hagelberg, 1888.

I.

Edessämme on pieni katu eräässä Parisin mitä köyhimmistä esikaupungeista. Asujamet näissä kurjissa majoissa, joihin niin niukalta on ilmaa ja tilaa suotu, ovat lähteneet ulos vähän raitista ilmaa hengittämään. Sillä puolen katua, johon seinät luovat kapeata varjoa, istuivat naiset käsitöilleen parittain, mitkä huonoilla tuolirohjilla, mitkä ovien kynnyksillä. Joukko lapsia, jotka ovat liian pieniä koulua käymään, leikkii kadunojissa, joista lemuava löyhkä nousee; muutamat niistä ovat paljain päin polttavassa auringonhelteessä ja itkevät, tietämättä, mikä heitä oikeastaan vaivaa. Seinien vieruksilla maata loikoo muutamia miehiä; viinikauppiaan tykönä, kadun kulmassa, melutaan ja hälistään, ja sieltä kuuluu alinomainen äänien pauhina, jota naurun taikka kiukun remahdukset väliin keskeyttävät. Naiset ovat valkoisiin yö-nuttuihin verhottuina, jotkut sangen varattoman näköisiä, harjaamattomine hapsineen, eivätkä ylipäänsä näytä ulkomuodostaan pitävän lukua. Ylenpalttinen kuumuus ja unen puute tekee heidät huolimattomiksi ja laiskoiksi. Kuinka olisikaan mahdollista saada nukuttua noissa pienissä, umpinaisissa kammioissa, joissa makaa viisi, kuusi, ehkäpä usein, ken tietää, kahdeksankin henkeä yhdessä.

Ja kuitenkin suvi on köyhäin paras aika.

"Kesän tullen köyhä riemuitsee," sanoo runoilija. Muistakoot ne, jotka rientävät raittiimpaa ilmaa hakemaan, niin pian kun Parisi, heidän suuri, vilvakka, huolellisesti ruokottu Parisinsa muuttuu, kuten heidän on tapansa sanoa, sietämättömän tukalaksi, muistakoot ne noita tuhansia köyhiä, jotka eivät koskaan saa vetää keuhkoihinsa mereltä tai vuorilta tulevaa tuulahdusta… Taikka olkoot heitä ennen muistamatta, jos itse tahtovat nauttia.

En tiedä sanoa, ajattelivatko auringon paahtaman kadun köyhät asujamet noita onnellisia, jotka olivat muuttaneet komeista taloistaan ja varjokkaista, viileistä puutarhoistansa. Ehkä he olivat ylen väsyneitä ja alakuloisia, voidaksensa ajatellakaan. Naiset ompelivat koneentapaisesti, huutaen silloin tällöin lapsiansa. Miehet, ainakin ne, joilla ei ollut työtä, eikä rahaa virkistykseen, nukkuivat kovalla vuoteellansa. Lämmin kävi yhä tukahuttavammaksi, sillä rajuilma oli tulossa.

— Tuskinpa enää jaksan pistää neulaa kankaan läpi, valitti eräs nuori nainen, nojautuen tuolin selkäpuuhun.

— Ei saa noin hienoa rouvaa olla, sanoi muuan pieni, laiha ja kalpea vaimo, joka kuumeentapaisella vireydellä neuloi karkeita sarkahousuja. Jos vaan on työtä, niin on minulle yhtä kaikki, onko lämmin vai kylmä.

— Rouva kait tahtoisi, että joku neuloessa häntä viuhkalla leyhyttelisi, kuului pilkallinen ääni.

Mutta samassa kääntyivät kaikkien silmät samaan suuntaan, ja kaikki neulat seisahtivat. Kalliiseen pukuun vaatetettu rouvasihminen lähestyi vitkalleen kadun päässä; hän katsoi vasemmalle ja oikealle ikäänkuin jotain etsien ja astui varovasti hienoilla kengillään epätasaista kivikatua.

Hän oli mustissa vaatteissa ja kantoi pientä myttyä. Tullessaan katua pitkin hän katseli huoneitten numeroita, joista joitakuita oli milt'ei mahdoton lukea, ja seisahtui noiden haastelevien naisten kohdalle. Hiukan arveltuaan hän nousi kaksi epätasaista porrasta ylöspäin, astui pitkään käytävään ja, käytyään pikipäinsä portinvartijan luona, hän meni pienen sisäpihan poikki sekä katosi näkyvistä.

— Siinäpä yksi, jonka ei tarvitse neulaa kiskoa, eräs neulojista sanoi; hänen yllänsä on enemmän silkkiä, pitsejä ja kalliita kiviä, kuin mitä meikäläinen kymmeneen vuoteen saisi ansaituksi, vaikkapa yöt päivät työtä tekisi. Ihme että tässä maassa on semmoisiakin kuin tuo, jolla ei ole muuta tehtävää, kuin hemmoitella itseänsä ja koreilla kuin pyhä neitsy, kun me sitä vastoin…

— No, no, hyvä lapsi, älä Jumalan tahtoa vastaan nurise, keskeytti häntä puolisokea ja halvattu ämmä, jonka lempeät, suvulliset kasvot erosivat toisten naisten raa'asta ulkomuodosta.

— Ah, Gervais-muori, te ette suinkaan ole omianne saattamaan minua siihen uskoon, että Jumala on hyvä, vastasi nainen, joka äsken oli puhunut. Kun tekee raskasta työtä koko elinaikansa, kun ei milloinkaan ole tehnyt kenellenkään vääryyttä, kun on pannut itsensä alttiiksi jokaisen edestä ja sitte, kun vanhaksi tulee ja työhön kykenemättömäksi, ei ole leipäpalaistakaan eikä edes pääse vaivaishuoneesen… tuota kaikkea teidän hyvä Jumalanne meille suo. Hän on kentiesi hyvä niille, joilla on vuotuisia korkoja, mutta meille toisille…

— Tyttäreni, vanha ämmä sanoi, eihän teidän sovi noin puhua, sillä todestaankin se on Jumala, joka on taivuttanut teidän sydäntänne hyvyyteen minua kohtaan.

Toinen lensi punaiseksi ja mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla. Hän jakoi usein keitostansa vanhalle naapurilleen, vaan ei olisi sallinut siitä puhuttavan.

— Minulla on yhtä hyvä sydän kuin kenelläkään muulla, ja mielelläni minä jakaisin kaikki, mitä minulla on, virkkoi muuan paksu vaimo, jonka olkapäät molemmin puolin olivat paljoa ulompana pientä koppatuolia, jolla hän istui. Mutta mikäpä tulee neuvoksi, kun mies en semmoinen hirviö, ettei edes tuo kuivaa leipää taloon?

Pari kolme naisista katsoi hymyillen toisiinsa. Tiesiväthän naapurit, että tuo lihava vaimo, joka sanoi paljasta kuivaa leipää syövänsä, joka ehtoo pienessä kyökissään paistoi hyviä liha-ruokia. Sitä ennen hän aina huolellisesti sulki ovensa, mutta ruokahalun herättävät höyryt, joita hän ei millään muotoa saanut kokonaan sisäänsuljetuksi, ilmaisivat asian. Hänen paasto-jutuillensa hiukan naurettiin, mutta vaan salassa, sillä hänellä oli kamala kieli, senhän kaikki tässä kaupungin-osassa tiesivät.

Sillävälin tuo pitseillä koristettu rouva oli astunut ylös pimeitä, mutkaisia portaita ja seisoi nyt neljännessä huonekerrassa. Ei hän koskaan ennen eläissänsä ollut semmoisia nähnyt.

Jota korkeammalle hän pääsi, sitä paremmin valaisi ylhäältäpäin tuleva päivänvalo hänen tietänsä, niin että saattoi lukea nimet, jotka joka ovelle ovat kirjoitetut. Olikohan mahdollista, että niin suuri paljous inhimillisiä olentoja mahtui näin ahtaasen tilaan asumaan? Mutta hän ei seisahtanut näihin yleisiin mietteisin; hänen tulollaan oli tarkoitus, ja hänellä oli kiire päästä sen perille.

— Neljäs huonekerta, kolmas ovi oikealla kädellä vasemmassa käytävässä, hän itsekseen kertoi, — Marceau… niin, sehän se on!

Hän kolkutti ovea.

Ei kukaan vastannut; huoneessa olevain lasten melu esti mitään kuulemasta, mutta avain oli suulla, ja hän astui sisään.

Huone oli joksikin iso työmies-perheen asunnoksi, mutta vieraan silmiin, joka oli avarampiin oloihin tottunut, se näytti aivan pieneltä. Siinä oli esiriipulla varustettu vuode, pöytä, kaappi ja neljä koppatuolia. Yksi ovi vei pieneen, pimeään komeroon, jossa saattoi lattialla eroittaa olkipatjan sekä muutamia seinällä riippuvia vaatekappaleita. Toisella puolen huonetta oli toinen, vielä vähäisempi komero, johonka ei mahtunut muuta, kuin kaksi rautaista sänkyä. Akkunasta, jossa ei varjostimia ollut, tulvasi silmiä huikaiseva valo huoneesen, ja sen pielessä istui vainio ommellen. Hän nousi äkkiä ja käski lasten, jotka hänen vieressään leikkivät, olemaan hiljaa, hiidellä silmäyksellä vieras oli nähnyt tämän kaikki.

— Epäilemättä te olette minua odottaneet, hän alkoi. Minä olen se, josta tohtori Maury on teille puhunut. Näyttäkää minulle lapsi… Se ei liene näitä?

Hän katseli kahta pientä poikaa, jotka liikahtamatta häneen tuijottivat. Kumpikaan ei ollut kaunis.

— Pienokainen nukkuu, sanoi äiti jotensakin karhealla äänellä, ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuiva. Menkää ulos kadulle leikkimään, lapset!…Menkää heti… No, ettekö kuule?…

Lapset tottelivat vastahakoisesti; heidän olisi tehnyt mieli tietää, mitä asiaa tuolla komealla rouvalla oli.

— Näyttäkää minulle lapsi, tämä kertoi, kun ovi oli lapsi-parkain jäljestä sulkeutunut.

Rouva Marceau saattoi häntä huoneen peräpuolessa olevaan pieneen komeroon.

Lapsi oli neljävuotias tyttö, joka puoleksi riisuttuna makasi toisella noista kahdesta vuoteesta. Hän oli ihmeen kaunis, kun hän tuossa makasi, pienet käsivarret pään ylitse asetettuina ja keltaiset kiharat hajallaan karkealla päänaluksella. Hänen ihonsa oli hieno kuni ruusun lehti; pitkät silmäripset varjostivat poskia, ja suu hieman hymyili.

Vieras katseli hetken aikaa tuota ihanaa pikku olentoa, tarttui sen pieneen käteen ja myönsi, että se oli moitteeton muodoltaan: sitte hän kysyi:

— Minkä karvaiset hänen silmänsä ovat?

Ikäänkuin itse vastataksensa, lapsi aukaisi suuret tummat silmänsä ja loi ne noihin tuntemattomiin kasvoihin, jotka olivat kumartuneina ylitsensä, mutta sulki ne kohta, varmaankin luullen unta näkevänsä. Lapsen kirkkaita, kummastelevia, suuria silmiä olisi sopinut verrata kukkasiin, jotka olivat tuodut jostakusta tuntemattomasta maailmasta; ne olivat sekä väriltänsä että muodoltansa erinomaisia, semmoisia, joita harvoin näkee, eikä milloinkaan unhoita.

— Tohtori Maury ei todellakaan minua pettänyt, puhui vieras ikäänkuin itsekseen. Sitten kääntyi hän rouva Marceaun puoleen:

— Olemmehan kaikesta sopineet, hyvä rouva, eikö niin? Te olette tohtorille antanut lapsen papintodistukset: tässä on rahat käteenne, viisi sataa franc'ia, ja tuossa kuitti, johon teidän tulee kirjoittaa nimenne. Sen sijaan teidän pitää antaa minulle lapsi. Tässä on uudet vaatteet, jotka saatte pukea sen ylle. Herätelkää sitä hiljaa ja varovasti, ett'ei se rupea itkemään. Minä menen vaunuihin ja odotan teitä kadun kulmassa. Puolen tunnin aikaa minä teille suon. Ymmärrättehän?

Rouva Marceau oli käynyt kalpeaksi.

— Voi kuitenkin! hän puhkesi puhumaan, enhän minä luullut, että näin äkkiä piti hänestä erota. Minä pidän tästä tyttösestä, vaikka se ei olokaan omaa lihaani ja vertani niinkuin nuo toiset lapset. Ja mitähän Jacques sanonee?… Oi, hyvä Jumala, jospa vielä voisin saada asian muutetuksi!

— Ei sitä enää käy muuttaminen, vastasi vieras päättäväisesti ja toisen myöhäistä katumusta korviinsa ottamatta. Te olette jo panneet nimenne lupauskirjan alle. Ajatelkaa sitä, että lapsi tulee onnellisemmaksi minun luonani kuin teillä, ja että sen osuus elatuksesta jää teidän lapsillenne.

— Kuitenkin sydäntäni särkee, kun täytyy hänestä erota, vaimo parka valitti.

— Älkäämme tuhlatko aikaamme turhiin puheisin, vaimo tylymmästi vastasi. Puolen tunnin päästä minä teitä odotan.

Hän luuli vaimon noilla valituksillaan sitä ehkä vaan tarkoittavan, että saisi enemmän rahaa häneltä houkutelluksi.

Sitten hän vitkalleen rupesi astumaan epätasaisia portaita alas, meni vähäisen, pimeän pihan poikki ulos ahtaasta portin solasta ja seisoi taas kadulla auringonpaisteessa, jossa uteliaat naiset kateellisesti ja vihaisesti häntä katselivat, kunnes hän kadun kulmassa katosi näkyvistä.

— Juoksepas, Julien, ja tule minulle sanomaan, mihinkä hän menee, sanoi yksi vaimoista isolle pojalle, joka kadulla pikkulasten kanssa vetelehti. No, lähdepäs sukkelaan!

Julien totteli; olihan tämä hänelle mieluista tehtävää.

— Hän oli "armeliaisuuden sisaria", lausui joku joukosta. Ettekö huomanneet, ett'ei hänellä enää ollut tuota pakettia, jota hän tullessaan kantoi?

— Hän oli liian komeasti vaatetettu, ollaksensa niitä, sillä semmoisilla on eri puku, johon he pukeutuvat, kun menevät köyhiä katsomaan, ennemmin hän on noita kauniita vallasnaisia, jotka joskus luovat silmäyksen köyhäin asuntoihin; sen he vaan huvikseen tekevät, koska heidän väliin kuuluu olevan ikäväkin.

— Ei minun totta tosiaan olisi ikävä, jos noin komeasti voisin koristella ja saisin vatsani täyteen syödä, sekä nukkua niin paljon kuin haluttaisi.

Julien palasi aivan hengästyneenä.

— Rouva käveli koko etukaupungin kautta ison kadun kulmaan saakka, ja siellä hän nousi vaunuihin.

— Tuossapa näette!… Sanoinhan niinä, ett'ei se mikään armeliaisuuden sisar ollut…

— Mutta vaunut olivatkin vaan vuokravaunut, Julien lisäsi.

Hän ei tuntenut ainoatakaan kirjainta aapistossa, mutta taisi hyvin eroittaa vuokra-vaunut muista vaunuista.

— Miks'ei hän vuokra-vaunuissaan ajanut tänne asti?… Tuossa kaikessa on jotain salaperäistä, joka aivoille työtä antaa. Paras lienee, että menen vanhan isä Loriotin kanssa hiukan haastelemaan. Hän tietää ainakin sanoa, kenen luona hänen hyyryläisistään tuo ylhäinen vieras on käynyt.

Tuo paksu vaimo meni kadun poikki ja katosi pitkään portti-solaan. Mutta hetken kuluttua hän alakuloisen näköisenä palasi.

— Hän on uppiniskainen kuin aasi, tuo vanha Loriot. Tahtoi minua uskottaa olevansa kuuro, vaikka minä aivan hyvin tiedän, että hänellä on tarkempi kuulo kuin minulla! Oli mahdotonta saada sanaakaan häneltä ongituksi. Vaan sen hän vielä saapi minulle maksaa!

Tuskin hän vielä oli ennättänyt käydä pienelle, liian kapealle tuolilleen istumaan, ennenkuin uusi tapaus jo veti tuon uteliaan pikkuihmiskunnan huomion puoleensa.

Rouva Marceau, joka oli aivan vähän tuttu tässä kaupunginosassa, jossa hän vaan muutamia kuukausia oli asunut, näkyi portin-solassa, kantaen käsivarrellaan pientä, keltakiharaista tyttöä, jonka kauneutta kaikki ihmettelivät. Kuumasta ilmasta huolimatta lapsi oli kääritty vanhaan huiviin, mutta naapurivaimojen terävät silmät huomasivat pian, että se vaan oli pantu peitteeksi lapsen oudolle puvulle. Geneviève näytti kummastuneelta ja levottomalta, mutta rouva Marceau piti hänestä kiinni, halasi häntä ja kuiskasi hyväilysanoja hänen korvaansa. — Mihin pientä enkeliänne viette, huusi uteliain joukossa, kaikuvalla äänellä.

— Minä vien hänet kumminsa luokse, vastasi rouva Marceau pysähtymättä, ja minä kannan häntä sylissäni, koska hänen jalkansa on kipeä.

Kadun kulmassa vaunut odottivat. Vapisten rouva Marceau lähestyi ja syleili lasta innokkaasti, ennenkuin laski sen vieraan rouvan ojennetuille käsivarsille; annettuaan hänelle papintodistuksen, hän otti vastaan rahat. Kaikki oli siis päättynyt.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi tuo elävän kauppatavaran uusi omistaja. Olen unohtanut kysyä hänen ristimänimeänsä.

— Geneviève, vastasi rouva Marceau, syleillen vielä pienokaista, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt.

— Se on erittäin hieno nimi, sanoi vieras itsekseen. Toimittihan tuo tohtori minulle oikein kalliin pikkuaarteen.

Vaan Geneviève, jota äkkinäinen ero kasvatusäidistään sekä vaunujen pikainen liikunto alussa oli hämmästyttänyt, rupesi vähitellen tilaansa ymmärtämään ja puhkesi epätoivon huutoihin.

Rouva Marceau seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte hän äkisti astui askeleen eteenpäin, ikäänkuin tyttöä seurataksensa. Hän koetti saada vaunua pysähtymään ja saada lapsen takaisin, vaan se oli liian myöhäistä… Vaunut olivat jo kadonneet muiden vaunujen joukkoon, joita liikkui bulevardilla sadottain.

Ohitse kulkeva toimitusmies lykkäsi häntä kylkeen, tiuskasi hänelle tylysti ja puhutteli häntä ankarasti: siitä hän jälleen alkoi tulla tunnoillensa. Hän kävi lähellä olevalle penkille istumaan ja itki katkerasti. Vaimo parka ei saattanut ymmärtää, kuinka oli voinut antaa pois Genevièven, jota toista vuotta oli pitänyt kuin omaa lastansa, ja hän oli hänet antanut rahasta!… Tässä hänen mieleensä muistui rahat, joita hän piti kädessään, ja ne alkoivat häntä hirvittää. Ja kuitenkin ne vapauttaisivat hänet jokapäiväisten tarpeitten huolesta. Mutta mitä Jacques sanoisi?… Tämä ajatus, tämä pelko valtasi hänet kokonaan.

Vaan kun hän huomasi, miten mies, joka istui samalla penkillä kuin hän, salaa häntä tirkisteli, niin hän kätki rahat taskuunsa ja lähti äkkiä pois. Ensi kerran eläissänsä hänellä oli syytä varkaita peljätä.

Hän alkoi astua kotiin päin. Katu oli tyhjänä; rajuilma, joka koko iltapuolen päivää oli uhannut, oli vast'ikään puhjennut, ja jokainen oli mennyt koppiinsa. Molemmat lapset odottivat äitiänsä ovella, likistäen itseänsä toinen toiseensa, kun ukkonen läheni.

— Missä Geneviève on? kysyi toinen heistä.

— Kumminsa luona, äiti arvelematta vastasi, sillä olihan tämä valhe jo kerran ennenkin hänet pulasta pelastanut.

— Palajaako hän pian?

— Sitä en tiedä. Antakaa äidin olla.

Lapset nousivat äitinsä kanssa ylös portaita ja kävivät surumielisinä ylimmäiselle astuimelle istumaan. Molempien mielestä koti oli ikävä, kun Geneviève oli poissa. Vanhemmat lapset, jotka rankkasateesta likomärkinä palasivat kouluista, saivat saman vastauksen; mutta eivät he yhtä helposti siihen tyytyneet. Heillä oli lukemattomia kysymyksiä tuosta kummista, josta eivät tähän päivään saakka ollut kuulleet sanaakaan, ja vihdoin äiti lyhyesti käski heidän olla vaiti.

Oltiin ääneti. Mutta omituinen alakuloisuus vallitsi kaikkien mielessä. Rouva Marceau oli levoton ja katsoi usein kelloa.

Vihdoin kuului portailta nopea ja miehekäs astunta; sen lähestyessä rouva pian huomasi, ett'eivät ne olleet hänen vanhimman poikansa askeleita, ja hänen levottomuutensa muuttui uteliaisuudeksi.

Käsi koputti malttamattomasti ovea ja avasi sen samassa.

— Tekö, herra tohtori, siellä olitte!

— Minä juuri. No, onko hän täällä käynyt?

— On, mutta astukaa sisään vähäiseen huoneeseni, rouva Marceau vastasi, luoden silmänsä uteliaisiin lapsiin.

— Minulla on helkkarinmoinen kiire, sanoi tohtori, Seuraten häntä lastenkamariin. Kertokaapas, hyvä rouva, kahdella sanalla kaikki. Oliko lapsi hänelle mieliksi? Ja veikö hän sen kohta muassaan?

— Voi, hyvä tohtori! vaimoparka itkuun purskahtaen huusi, antaisin vaikka mitä maailmassa, jos tuo työ olisi jäänyt tekemättä ja pikku kevätruusumme olisi täällä!… Voi kuitenkin!… Mitähän Jacques-raukka sanookaan? Minä tein väärin, kun tämän häneltä salasin. Jospa te edes sanoisitte, missä tyttö asuu… mikä tuon ylhäisen rouvan nimi on…

— Minä olen luvannut, etten sitä ilmoittaisi, tohtori päättäväisesti vastasi. Katumus on nyt myöhäinen. Ymmärrän kyllä, että tämä asia tuntuu teille karvaalta, mutta pelastaahan raha teidät suuresta pulasta… ja sitä paitsi, eihän lapsi teille kuulu, eikä teidän velvollisuutenne ole ottaa leipä omien lastenne suusta, sitä hänelle antaaksenne. Ja sen lisäksi minä takaan, että lapsi tulee onnelliseksi ja tulee saamaan hyvän hoidon ja hyvän kasvatuksen. Ei teillä olisi ollut oikeutta kieltää häneltä semmoista tulevaisuutta.

— Oi, jospa saisin hänet nähdä, jospa vielä kerran saisin häntä syleillä!… Ja näettekös, herra tohtori, minä olen vielä päälliseksi tuottanut pojalleni suuren murheen. En tiedä, antaako hän milloinkaan minulle anteeksi.

— No, mutta kuinka vanha tuo teidän poikanne on? Yhdeksäntoista vuotias, eikö niin? — Viikon päästä hän ei asiaa enää muistakaan. Ostakaa hänelle uudet vaatteet, ne tuottavat hänelle suurempaa iloa kuin mikään kevätruusu, tohtori nauraen lisäsi.

Rouva Marceauta ei ensinkään naurattanut.

— Te ette häntä tunne, hän totisesti sanoi.

— Mitä?… Tahdotteko minua uskottaa, että hän niin paljo neljävuotiaasta pikkutytöstä välittäisi!

— Hän rakastaa häntä enemmän kuin äitiä, veljiä ja sisarta, ja se on useinkin minua harmittanut. Mutta tottahan te, herra tohtori, kuitenkin annatte minulle tietoja, kuinka hän jaksaa.

— En minä itsekään saa sitä tietää… Hän viedään kohta pois Parisista. Paitsi sitä, on jokainen, sekä suora että välillinen yhteys, teidän ja lapsen välillä kielletty. Se ehto tehtiin.

— Se on kovin kovaa…

— On kaiketi, mutta parasta se lienee, ett'ei suru uudistu. Hyvästi nyt, hyvä rouva. Sanokaa, mitä sanotte, niin tiedän tehneeni hyvän työn sekä teille että lapselle… Miltä teistä muuten vieras rouva tuntui?

Rouva Marceau oli kahden vaiheilla.

— Hän on ylhäinen nainen, hän vastasi. Hän ei näyttänyt uskovan, että köyhät ihmiset ovat lihaa ja verta niinkuin hän itse. Minä toin hänelle tuolin, mutta olisipa luullut hänen pelkäävän, että vaatteensa likaantuisivat, jos olisi meillä istunut. Ja te, herra tohtori, kyllä tiedätte, että kaikki täällä on puhdasta.

— Sen kyllä tiedän. Jos kaikki kodit näin puhtaita olisivat, niin minulla ei olisi niin monta sairasta tässä kaupungin-osassa, eikä minulla nyt olisi niin kiire. No niin, rouvaseni, nyt olemme kylliksi jaaritelleet. Rohkaiskaa mielenne ja sanokaa pojallenne terveisiä minulta, että hänen sopii iloita, kun hänen taakkaansa on vähennetty.

Rouva Marceau sulki oven hänen jälkeensä ja huokasi:

— Soisin mielelläni, että tuo tohtori olisi ollut minun asioihini sekaantumatta!

Sitte hän rupesi illallista laittamaan.

Kello löi kahdeksan. Miehen askeleita kuului taas portailta. Tällä kertaa oli se Jacques. Hän astui tavallista hitaammin, päivä oli ollut lämmin sekä työ väsyttävää, ja hänellä oli tunnin matka työpaikasta kotia. Hän astui sisään jotensakin huolistuneen näköisenä, tervehti äitiänsä, joka aamulla hänen mennessään vielä oli nukkunut, taputteli molempain pikku lasten päätä ja nähdessään, että ovi makuukammioon oli suljettu, hän kysyi:

— Joko pienokainen makaa? Äiti ei vastannut.

— Hän on mennyt kumminsa tykö, joku lapsista sanoi,

— Kumminsa tykö? Minkä kummin?… En minä koskaan ole kuullat mistään kummista puhuttavan.

— Olen minä vienyt hänet kumminsa luokse, virkkoi äiti vakavasti.

— Niin pian kuin lapset ovat panneet maata, minä kaikki sinulle selitän.

Jacques, joka nähtävästi oli levoton, koki syödä, mutta pani pian lusikan täysinäisen lautasensa viereen, lykkäsi tuolin pöydästä ja sanoi.

— Lämmin karkoittaa ruokahalun.

— Niiden, jotk' eivät tee työtä, käypi olla syömättä, mutta sinä, poikaseni, et saa istua jouten kädet ristissä, vaikka lämmin onkin; sinä et saa hyvin nukutuksi, jos vatsasi on tyhjä.

Nuorukainen loi katseen helteiseen komeroon, josta hänen sänkynsä näkyi. Siellä mahtoi olla vaikea nukkua, vaikka ovi jätettäisiinkin auki. Kuitenkaan hän ei mitään virkkanut, hänen ei ollut tapanaan valittaa.

Augustine, perheen ainoa tytär, riisui eteisen takana vaatteet yltään ja laski hiljaa maata isoon sänkyyn, jossa hän äitinsä kanssa nukkui ja jossa Genevièvelläkin tähän saakka oli ollut makuutilansa. Muut lapset, sekä suuret että pienet pojat, nukkuivat jo kaikki perimmäisessä kammiossa. Äiti siirteli pois astiat paikoilleen.

— Sanokaapa nyt, äiti, mitä tämä kaikki merkitsee, ja mistä tuo kummi on ilmaantunut, josta en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan.

Rouva Marceau istui poikansa viereen, joka oli selkä sänkyyn päin käännettynä. Hän puhui niin hiljaa, että Augustine, joka koki pysyä valveillaan, saadaksensa jotakin kuulla, ei voinut muuta käsittää kuin joitakuita yksityisiä sanoja, joissa ei ollut keskinäistä yhteyttä. Mutta yht'äkkiä hän kavahti ja kyykistyi seinää kohti, että luultaisiin hänen nukkuvan, jos tultaisiin häntä katsomaan. Jacques oli äkkiä noussut istualtaan ja sanoi äänellä, joka oli kaukaisen ukkosenjyrinän kaltainen:

— Olenko teitä ymmärtänyt?… — Onko mahdollista?… Kuollessaan hänen äitinsä uskoi hänet meidän haltuumme… ja te olette hänet myynyt…

Rouva Marceau ei vastannut. Nuo viimeiset sanat musersivat häntä. Ei tuo ajatus ennen ollut hänen mieleensä johtunut.

— Enpä minä olisi voinut tuommoista teistä uskoa… Kun ette sanaakaan siitä minulle virkkaneet, ettekä minulta neuvoa kysyneet!… Te olette kohdellut minua ikäänkuin lasta, ja kuitenkin minä nyt olen perheen päämies.

— Voi, poikani, sinun tähtesi minä sen tein. Sinä tapat itsesi tuolla ylöllisellä työnteolla, etkä sinä ajan pitkään jaksa niin monta henkeä elättää. Eikö ole sinulle helpoitusta, kun yksi syöjistä on pois? Kaksi neljännestä hyyrystä on maksamatta, jopa pian kolmaskin; me emme koskaan ennen ole olleet näin ahtaalla. Silläpä minä noin mieletön olinkin… Ja sinun tähtesihän minä sen tein… vaimoparka vielä kerran matki, ikäänkuin rauhoittaaksensa itseään.

— Olisitte kuitenkin ensin minulta kysyneet, Jacques kolkosti sanoi.

Ja vaikka sade viitana tulvasi, meni hän ulos ja asteli katua pitkin myöhäiseen, keskiyön tuolle puolen. Kun äiti, joka silmät kyynelistä himmeinä oli istunut ommellen, kuuli hänen taas palaavan portaita ylös, sammutti hän kiiruusti lampun ja pani maata.

Jacques pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteellensa. Kun äiti aamulla avasi silmänsä, oli hän jo poissa.

Koko päivän rouva Marceau sitten oli vuoroin hyvillä mielin, vuoroin katui. Vihdoin hän päättyi siihen vakuutukseen, että Genevièven ero oli onneksi heille kaikille ja ennen muita lapsille itselle. Epäilemättä hän olisi mieluummin kysynyt Jacquesilta, joka isän kuoltua uutteruudellansa ja älyllänsä oli tullut perheen todelliseksi päämieheksi, mutta tiesihän äiti, ett'ei hän koskaan olisi tähän suostunut… Ja mikäpä hänellä siinä tapauksessa olisi ollut neuvona?… Ei, parasta oli, että kävi niinkuin oli käynyt. Nyt kun nuorukainen oli poissa, eikä hän enää nähnyt tämän ankaria kasvojaan, tuntui hänen sydämensäkin keveämmältä. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka edellisenä iltana oli pitänyt tekonsa niin kehnona, ja hän päätti käyttää itseään sillä tavoin, jotta Jacques tulisi huomaamaan, että hänellä oli puhdas omatunto.

Jacques ei virkkanut sanaakaan eilisestä tapauksesta. Äiti, jonka mieli siitä rauhoittui, näytti hänelle kuitin, joka osoitti, että molempien edellisten neljännesten hyyry oli maksettu. Hän lykkäsi pois paperin, sanaakaan sanomatta… Mitäpä hänellä olisikaan ollut sanottavaa?… Nuo rahat, joilla vuokra oli maksettu, häntä kammottivat.

Ja kuitenkin hän tiesi, ett'ei jaksaisi työllänsä milloinkaan maksaa päivä päivältä kasvavaa velkaa.

Äiti, joka väärin ymmärsi syyn hänen äänettömyyteensä ja luuli hänen jo rauhoittuneen, pisti hetken päästä kolme kultarahaa hänen käteensä, sanoen:

— Tuossa on uusiin vaatteisin, lapseni.

Jacques pudotti rahat, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen sormiansa, pöydälle, ja sanoi jäykästi, ett'ei tahtonut niitä käyttää. Rouva Marceau katsoi häneen ja ymmärsi, että kaikki kehoitukset olisivat turhat.

Lapset joskus kysyivät, eikö Geneviève jo tule takaisin, vaan aikaa voittain he vähitellen hänet unohtivat, niinkuin lasten tapa on. Augustine yksin himmeästi aavisti, miten asian oikein oli laita, mutta hän oli älykäs tyttö eikä ilmoittanut arveluitaan. Naapuritkin jättivät viimein asian siksensä, eivätkä enään huolineet aprikoida, oliko tuon pitseillä koristetun rouvan tulolla ja kevätkukan katoamisella mitään yhteyttä.

Rouva Marceaukin lakkasi ajattelemasta tätä tärkeää asiata, jonka hän jo piti ratkaistuna ja vaipui jälleen jokapäiväisin huoliinsa. Hän oli alussa kaivannut Genevièveä, jota hän todellakin oli rakastanut, mutta jokapäiväiset askareet, raskas työ ja kova täytymys veivät häneltä niin tyyni joka hetken ja kaikki hänen voimansa, ett'ei hänellä suuresti ollut aikaa eikä tilaa millekään erinäiselle tunteelle. Tuolla äitiraukalla oli ylen monta nälkäistä suuta täytettävänä, ylen monta ruumista vaatetettavana ja ylen monta uppiniskaista tahtoa taivutettavana, voidakseen yhtä hoidokastaan lohduttamattomasti kaivata.

Ja kuitenkin oli Genevièven kanssa onnellisuus, valo ja suloisuus kadonnut tuosta köyhästä, pimeästä majasta, jossa hän oli ollut kevät-ruusuna, noiden kurjien ja kalpeiden pikkuolentojen joukossa.

Jacques sen kyllä tiesi, hän, joka oli lapsesta luonut elämänsä runoelman.

II.

Isänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä oli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei hänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana, vaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen tehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko elämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle sydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa toivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa pian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu alkaa.

Jacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta ahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut, mitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa alle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.

Muutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan huoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla oli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja jotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan ystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän nimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään tilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa. Rouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta kuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan muutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat eivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen rakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia. Eihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain edessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä pikkukaluja…

Yksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta. Hieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän itsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen näköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata vallattomuutta havaittavana.

Astuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan kotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli uneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin pöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan, kun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta oli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin viehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki jokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva, jonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis olemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan Jacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä hänen omituinen kohtalonsa… Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin hän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.

Kuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän oleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli tullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin, mutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!

Olivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen. Väliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän lukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän säännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen ymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään, joka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli hankkinut kaikki tietonsa.

— Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan työpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän kasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut ensimäisenä, sen varmaan tiedän.

— Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin osaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.

— Niinkö arvelette?… Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena, kuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän olisi Akatemian jäseniä.

Rouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys Akatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.

— Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa saadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota väsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen enempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä sankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka kestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!

Rouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta kuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää Jacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan tarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi hän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien kirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja antoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.

Tänlaiset Madeleinen puheet — tämä oli rouva Olivierin nimi — innostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella tuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta ja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa heikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.

Näin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura kokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa kautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena. Itse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli. Työ kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla ansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.

Olivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko perheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin pysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja joitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan nurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka sitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.

Tuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin ja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan, todellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei ollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques eli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen tilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein ymmärsi.

Vielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja sopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt ja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi, ikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot olivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa loi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla sammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä ääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen haamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan, rakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että silmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi voinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.

Kaksi vuotta… sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla kyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen vaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko tulevaisuudelle.

Tämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei kauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen vaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan, tauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin perästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen, kesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä kuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen sana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet silmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.

— Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät olivat sammuneet.

Jacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen oikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta, voidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä, saadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa vastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia täyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua mistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä työtä jokapäiväistä elatustansa varten.

Ja kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

Jacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja. Suuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.

Hänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja ensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista olentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti, kun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja aikovansa pitää lupauksensa.

— On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.

— Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei heillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan Madeleine uskoi lapsensa.

Ja koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin rouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta oli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja vieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä hän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi ihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin pian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi olallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun pienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen niin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä antanut kenenkään toisen istua "Sakk'in" sylissä, niinkuin hän häntä nimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun ja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja haaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt suosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä usein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän siltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko lempeytensä ja kaikki hyväilynsä "Sakk'illeen," ja se oli oikein, sillä äitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa, saadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut, ei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.

Kokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään tulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko työpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin. Työnantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit pitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä ollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän ijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä siitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:

— En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.

Mutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen nuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi silloin ollut vaikeata häntä tuntea.

Niillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään — ei hän Genevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin, jotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi — hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin kaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan, hienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan harmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan nuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää lomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten äitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:

— Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa parempaa huolta pidettäisiin.

— Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan tytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi rouva Marceau katkerasti.

— Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran äkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko työpalkkani, heille annan.

Tämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen silkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän pitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen ylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä kummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon joutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman ainoatakaan suuteloa.

— Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä nostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt työhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?… Rouva Marceau, joka todella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään kärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan. Huomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta tämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte hän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon olkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen toistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:

— Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä kummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.

— Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta voisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole heidän sisarensa.

Sitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain elämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret silmänsä kasvatus-äitiinsä.

— Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut tuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?

— Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista vuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä kaksoispari.

— Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin… Tiedättekö, että siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä on noin monta elätettävänä?

— Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?

— Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin mitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä sukulaisia ole?

— Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut Parisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen kirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.

— Toivottavaa kuitenkin olisi, että joku hänet teiltä ottaisi.

— Me pidämme hänestä, ikäänkuin hän olisi omaa perhettämme, sanoi rouva Marceau, joka vielä oli pahoillaan eilisestä vääryydestänsä, ja olletikin Jacquesin olisi vaikea hänestä erota.

Tohtori veti kellonsa taskustaan.

— Huomenna tahi ylihuomenna minä tulen takaisin katsomaan, onko lapsi aivan parantunut. Juottakaa hänelle hiukan lihalientä, jos teillä semmoista on, ja antakaa hänen nukkua niin kauan, kuin mieli tekee.

Parin päivän päästä tohtori palasikin. Hän teki ehdotuksen, joka tuotti rouva Marceaulle, paljon huolta ja levottomuutta.

Eräs rikas, lapseton leskirouva oli pientä kasvattia vailla ja koska tiesi tohtorin monta köyhää perhettä tuntevan, niin hän oli kääntynyt hänen puoleensa.

Lapsen piti olla tyttö. Ijälleen se ei saisi olla yhtä vuotta nuorempi eikä neljää vanhempi; sen pitäisi olla orpo ja syntyisin kunniallisista vanhemmista, joidenka kuolintauti ei ollut sitä laatua, että lapsi olisi voinut sen periä; sillä ei saisi olla sukulaisia, jotka tulisivat sitä takaisin vaatimaan. Ja päälliseksi lapsen tulisi olla kauniin, terveen ja kaikin puolin runsaslahjaisen.

— Puolen vuotta tämä asia jo on ollut minun huolenani, tohtori kertoi; minulla ei enää ollut juuri toivoakaan, että nuo monet ehdot täydellisesti saattaisivat tulla täytetyiksi, ja nyt tapaan teillä lapsen, joka jokaisessa suhteessa täyttää nämät vaatimukset. Sitä paitsi lapsi on teille raskaana taakkana. Kuinka kauvan se on teillä ollut?

— Tulevassa kuussa vuosi tulee täyteen.

— No niin. Antakaa suostumuksenne, ja asia on päätetty. Ei tässä ole epäilemisen syytä. Jos ette oman itsenne tähden sitä tekisikään, niin teidän tulee tehdä sen lastenne ja varsinkin vanhimman poikanne tähden, joka pikemmin tahi myöhemmin tulee vaipumaan niin suuren taakan alle. Ja lapsenkin tähden teidän on suostuminen, sillä ei teillä ole oikeutta kieltää siltä niin loistavaa tulevaisuutta, kuin sillä nyt on tarjona.

— Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka puoleksi suostuen vastasi.

— En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te menettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä siitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän vast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta noutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun hän on teillä ollut.

Viisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau ei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa hyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä muutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana. Viisi sataa franc'ia!… Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka monen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä onnistunut.

— No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta noutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se merkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.

— Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.

— Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty. Minä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.

— Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä, jossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.

— Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei enää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten välillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.

Minua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa lapsen kasvatti-tyttärekseen.

Jos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei varmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää voisi purkaa jo antamaansa lupausta.

Hän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!…

Mielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja sanottuaan:

— No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.

Silloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten kohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia tuottaisivat.

Siinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona paahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä kaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä, mutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet hänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.

Tämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä hänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut ennen "Genevièven myyntiä", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli äidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista tahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa ja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu. Herkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi kipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi tuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi sen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin, oli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt. Hän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa edestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei milloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän lohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa, niin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen, sitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon säteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa, kaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo auringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi ja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä kaikki myynyt — hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen runoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa sitä milloinkaan anteeksi antaa.

III.

Rouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan linnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä avatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä ja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville silmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty metsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan ihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin hän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja toisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:

— Minä tahdon Sakkeani nähdä!

— Mikähän tuo "Sakk" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan kysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin kaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi pyyntöänsä matki.

Täytyi panna hänet maata, voimatta sitä arvata; itkein hän vaipui uneen. Seuraavana aamuna oli sama leikki.

Vihdoin hänen hoitajansa mieleen juolahti valoisa aatos.

— Mimmoinen tuo Sakk'isi on? hän kysyi. Isoko vai pieni?

— Kovasti iso, lapsi kattoon katsahtaen vastasi.

— Ja mitä hän tekee?

— Ottaa syliinsä ja hyväilee.

— Kas, nytpä vasta ymmärrän… Minä luulin sen olevan jonkun lelun tai pienen elävän, josta hän piti. Onko hänen nimensä Jacques?

— On, "Sakk" se on, Geneviève vastasi ja kuullessaan tuon tutun nimen hänen silmänsä loistivat.

— Pikku raukka, sanoi Felicie, jolla oli hellä sydän, ja joka rupesi rakastamaan tuota viehättävää olentoa. Emme voi sinulle Jacquesiasi antaa, mutta kuitenkin sinä täällä tulet olemaan onnellinen. Tulepas, niin menemme puutarhaan kakkia poimimaan.

— Kun rouva de Préal käski Genevièven kutsua häntä äidiksi, niin lapsi suurilla silmillään totisesti häntä katseli ja sanoi:

— Ei äidit semmoisia ole.

— Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei yhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.

— Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa, on niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte minulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En minä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!…

Joka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia äidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa, ennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.

Heti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin täti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de Chabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar ja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina kohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat vanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut rouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja ennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki oli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla pontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli suuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että hänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis ollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa oli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo riemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista iloa.

— Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen viehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä tulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian esiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä. Halvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus tässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se siinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja surujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi. Koska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että semmoisia sinulla on, se on minun uskoni.

Tuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle hymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään hänet pois.

— Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä luulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?

— Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset väsyttävät vanhoja ihmisiä.

— Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki vanhatkaan ole pahoja…

Jerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti iloisia hetkiä.

— Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla hyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.

Geneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi: ikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät himmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen… Vanhuus tietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan ei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun hänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen kukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti. Genevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui ikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle hellää myötätuntoisuutta osoittaa.

Käyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa, hän palasi saliin.

Ovi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli vaikeata saada avainta väännettyä.

— Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa ovi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli häntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.

— Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei suinkaan kuulunut lempeämmältä.

Geneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli häntä tarkasti.

— Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.

— Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on sanonut, hävytön lapsi?

— Kun ette hyvä ole… Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole, vaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha… Senvuoksi minä tulin teitä syleilemään.

— Kaikkea tässä kuulee!… Vai neitsy tässä rupeaa minua puolustelemaan… Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja kärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.

Sääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.

— Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän, vaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja ehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan minua toru, vaikka hänkin on vanha.

— Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen nauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen… Saanpa sinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!

Rouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos, mutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein selvää tästä tapauksesta.

— Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.

Vanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti hänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän linnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin mahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.

Neljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi, eikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt ottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi, halutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa täydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka tykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon kautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka häntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän olisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä mukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti, ja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.

Vaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä vieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän vaimon perässä, huutaen: "Äiti, äiti!" Ennen pitkää hän palasi, itkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon yhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan käski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.

Kun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja sisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève valkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja hiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen kumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin olivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli tukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin kolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.

— Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä, joka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha kyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te, joka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.

Ja hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät heidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä heidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.

Eroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan pikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen jupina.

— Mikä herttainen lapsi!

— Sehän on oikea ilmestys!

— Aivan enkelin muotoinen!

— Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen sanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.

Mutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia, joiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista, hän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de Préaliin, hän käskevästi sanoi:

— Heidän on nälkä!

— Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.

— Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä…

Rouva de Préal soitti.

— Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi palvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun luokseni, Geneviève!

Mutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa uteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka tunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.

Onhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi, seuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin armeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.

— Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään, vastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.

Olipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy kasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen asemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka oli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen kasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut rohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.

— Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka oli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin usein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön vanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli alhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä huomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän erinomaisen hieno luonnostaan.

Niin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi keittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat päässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä vatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan lörpöttelivät.

— Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève ystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa. Heidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta rouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan heidän tulla, äiti?

— Me menemme heitä katsomaan, rouva de Préal vastasi, mutta he eivät enää saa tänne tulla. Kuulitteko, lapset?… Me tulemme äitiänne katsomaan, vaan te ette enään saa tänne palata. Jos tulette, niin teidät ajetaan pois.

— Mutta minä tahdon, että he tulevat, tyttö sanoi, koettaen päästä irti äidistään, seurataksensa lapsia.

Rouva de Préal piti hänestä kiinni, ja murheellisina sekä masentuneina lapset läksivät pois, miettien, mitä pahaa he olivat tehneet.

Rouva de Préal vei Genevièven huoneesensa.

— Kuule minua tarkasti, hän sanoi: minä kiellän sinua enää milloinkaan tuomasta taloon likaisia ja huonosti vaatetettuja lapsia.

— He ovat kilttiä!… Minä rakastan heitä… Minä tahdon heitä vielä nähdä!

— Sen saatkin, kuin me menemme sinne. Me viemme heidän äidilleen leipää ja lihalientä; mutta et sinä saa heitä halata, enkä minä salli heidän tulla tänne.

— Mutta jos me menemme sinne, miks'eivät he saa tänne tulla?

— Sen sinä vast'edes paremmin ymmärrät. Nykyjään sinä vaan olet pieni tyttö, joka ei ole viittä vuotta täyttänyt, ja jonka tulee tehdä kaikki, mitä äiti käskee.

Uppiniskainen pieni tyttö ei vieläkään näyttänyt vakuutetulta; mielessään hän koetti jotakuta vaikeata kysymystä selvittää.

— Miksi ette suo heidän olla minun ystäviäni?

— Siitä syystä, että ovat likaisia, huonosti vaatetettuja ja kehnosti kasvatettuja.

— Mutta sopiihan niitä saippualla pestä; yksi minun hameistani annetaan pienelle tytölle ja Felicie saisi tehdä vaatteet pojalle. Silloinhan he olisivat hyvin vaatetettuja.

— Ei se käy laatuun, lapseni; sinä saat viedä heille almuja, mutta sinulla ei saa olla muuta tekemistä heidän kanssansa, etkä myöskään saa heitä halata. Muista se.

— Silloin ennen olen sinne menemättä; heille tulisi paha mieli, kun minä en heitä syleilisi.

Rouva de Préal otti lasta sanasta. Hän lähetti apua äidille, eikä lapsia sittemmin näkynyt eikä kuulunut; mutta Geneviève muisteli heitä, alinomaa mielessään miettien tuota kysymystä, joka myöhemmin kaikissa eri muodoissaan tulisi olemaan hänen elämänsä vaivana.

Kysymys kuului tällä hetkellä näin:

— Miksi en saa heitä syleillä, kun kuitenkin heitä rakastan?

Tämä pieni tapaus oli herättänyt rouva de Préalin huolen. Kuitenkaan hän ei hetkeäkään epäillyt voivansa Genevièven lapsellisesta sydämestä perin juurin hävittää semmoiset mielipiteet ja tunteet, jotka eivät soveltuisi siihen asemaan, jonka hänen kasvatti-tyttärensä seuraelämässä tulisi omistamaan. Joka päivä hän siitä iloitsi, että oli sattunut saamaan niin sievän ja luonteensa suhteen niin lempeän, niin hienon, sekä kaikin puolin niin lahjakkaan lapsen.

— Ei hän olisi saattanut paremmin onnistua, vaikka hän olisi varsin minua varten tehty, hän sanoi.

Yksi seikka lapsessa ei kuitenkaan ollut hänelle mieleen: sillä, näet, oli järkähtämätön ja armahtamaton johdonmukaisuus päätelmissään. Genevièvellä oli omituinen tapa ymmärtää kaikki neuvot ja opetukset juuri sanain mukaan, johtaen niistä kaikenmoisia päätöksiä. Tuo oli vaivalloinen tapa, joka osoitti, kasvatti-äiti ei voinut olla sitä myöntämättä, tytöltä puuttuvan älyä vivahduksia eroittamaan. Hän milt'ei pelännyt opettaa, tälle lapselle evankeliumin käskyjä, koska niiden käytännöllinen noudattaminen olisi siitä välttämätön seuraus.

— Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän eräänä päivänä oli opettanut.

— Onko tuo köyhä mies meidän lähimmäisemme? Geneviève samana päivänä, kysyi, nähdessään sokean miehen, joka tien ohessa heille hattuansa kurotti.

— On kaiketi, vastasi rouva de Préal, mitään aavistamatta.

— No, kuinka te vaan yhden sou'n hänelle annatte, vaikka teillä on niin paljon kauniita rahoja kukkarossanne? Teidän tulee panna ne tasan…

— Se on mahdotonta, lapsikuita. Silloin meillä pian ei olisi mitään jäljellä, ei itseämme eikä muita varten.

— Mitä sitte! Olisi kai silloin muita, jotka teitä auttaisivat, koska te heidän lähimmäisensä olette.

Tuolla tavalla Genevièven oli tapana ratkaista kaikkia vaikeita kysymyksiä.

Rouva de Préal hymyili, mutta oli kuitenkin hiukan suutuksissaan tuosta itsepintaisuudesta.

— Lapsi ei ole muiden ikäistensä lasten parissa, hän itsekseen sanoi: hän on liiaksi jätetty omien ajatustensa valtaan.

Mutta linnan läheisyydessä ei ollut ainoatakaan perhettä, jolla olisi yhtä pieniä lapsia ollut, niitä oli vaan naapurikylässä, vaan ne olivat talonpoikais-lapsia, eivätkä siitä syystä sopineet Genevièven kanssa seurustelemaan. Kaukaa hän joskus kadehtien heitä katseli; mutta eihän tuommoisia lähimmäisiä saisi rakastaa muuta kuin etäältä, sen hän jo oli oppinut. Ei hän saanut heitä lähestyä eikä puhutella, vaan hänen täytyi tyytyä siihen, että sivumennen sai heille hymyillä. Nämä, jotka eivät osanneet aavistaa, kuinka mielellänsä hän olisi ottanut osaa heidän leikkeihinsä, katselivat jonkunmoisella vihalla tuota "pikku ryökinää," kun hän hoitajansa kanssa oli kävelemässä, taikka linnan komeissa vaunuissa ajoi heidän, ohitsena.

Kun Geneviève oli täyttänyt seitsemännen vuotensa, muutti rouva de Préal Parisiin. Silloin lapselle alkoi uusi elämä, joka nähtävästi milt'ei kokonaan eroittanut häntä entisyydestä. Hän sai Lalande-nimisen opettajattaren, jonka ainoana peri-aatteena ja vaikuttimena oli rakkaus sääntöihin ja laadulliseen käytökseen, sekä viha kaikkea rahvasmaisuutta vastaan. Hänen oppilaansa halpa syntyperä oli alati hänen muistossaan ja teki hänet kahta vertaa ankarammaksi kaiken suhteen, joka soti hänen soveliaisuuslakejansa vastaan.

Neiti Lalanden seuraamana Geneviève sai ottaa osaa noihin muodikkaihin oppi-jaksoihin, joissa lapsen kunnianhimoa niin ylenmääräisesti yllytettiin, ettei sillä enää ollut muuta kuin yksi ainoa ajatus: olla ensimäisenä. Myönnettävä on, että tämä oli Genevièvelle helppo asia, taikka ainakin mahdollista. Hän oli opettajien lemmikki ja eli jonkunmoisessa kuumeentapaisessa innostuksen vimmassa, jonka tuo alinomainen ylistys oli vaikuttanut. Ja rouva de Préal oli yhä kiitollisempi Jumalalle, joka näin ihmeellisen lapsen oli hänelle antanut.

Kuitenkin hänen ensimäisen lapsuutensa muistot joskus vieläkin joutuivat Genevièven mieleen, mutta yhä hämärämpinä ja sekavampina. Nuo kysymykset, joita hän ennen niin yksinkertaisesti oli ratkaissut, tulivat vielä hänen ajatuksiinsa, kun hänellä väliin oli miettimisen aikaa. Varsinkin sunnuntaisin nuo selittämättömät surumielisyyden ja milt'ei epätoivon tunteet häntä vaivasivat. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi maailmassa, vielä yksinäisemmäksi kuin nuo lapset, jotka hän näki kulkevan katua pitkin leipäänsä kerjäämässä; ja silloin hän, ikäänkuin vaivataksensa itseään, senkin seitsemän kertaa mielessään matki, ettei rouva de Préal ollutkaan, hänen oma äitinsä ja että hän tahtoi tavata oman äitinsä.

Hän karttoi tarkoin ilmoittaa näitä ajatuksia neiti Lalandelle, joka ei rouva de Préalin luona asunut, vaan ainoastaan arkipäivinä tuli sinne, antaen sunnuntaina oppilaallensa vapauden olemaan mielensä mukaan joko iloissaan tahi murheissaan.

Felicietä kohtaan Geneviève ei ollut yhtä umpimielinen.

Kun hän eräänä päivänä oli tämän kanssa kävelemässä, tuli heitä vastaan kaksi huonosti vaatetettua lasta, jotka toinen toistansa kädeltä taluttivat.

— Minä tahdon heitä syleillä, hän huusi.

Ja ennenkuin Felicie ehti häntä estää, olivat lapset kummastukseksensa saaneet koko joukon suuteloja tuolta samettiin verhotulta pikkuryökynältä.

Felicie katsoi hämmästyen ympärillensä, sitten hän vei itkevän lapsen muassaan läheiseen tarhanteesen, jossa hän asetti hänet erinäiselle penkille istumaan.

— Mitä ajattelittekaan, neiti Geneviève? Miksi noin teitte? Tiedättehän, että äitinne olisi teitä torunut, jos hän olisi sen nähnyt.

— Ei hän olekaan minun oikea äitini… Voi, Felicie, minä tahdon mennä oman äitini luokse.

Felicie istui hänen viereensä, ihmetellen suuresti tätä surun purkausta, sillä hän, samaten kuin rouva de Préalkin, oli luullut, että Geneviève oli kaikki unhottanut. Mutta häntä oli neuvottu, miten tämmöisissä tilaisuuksissa tulisi puhua.

— Tiedättehän, armaani, että oma äitinne on taivaassa. Ettehän toki vielä tahtoisi kuolla, hänen luoksensa päästäksenne?…

— Se on minun kaunis äitini, joka on taivaassa, vaan minä tahdon toista äitiäni tavata.

— Kuulkaa minua tarkkaan, sanoi Felicie, joka päätti yhdellä iskulla lopettaa tuon kummallisen surumielisyyden: Jumala on ottanut luokseen oman äitinne, kun te vielä olitte aivan vähäisenä; se, joka sittemmin teitä hoiti, ei ollutkaan teidän äitinne eikä voinut tehdä teitä niin onnelliseksi kuin nykyinen äitinne. Hän asui viheliäisessä huoneessa, eikä voinut hankkia niin kauniita vaatteita ja muita kalliita kaluja, kuin teillä nyt on. Jos olisitte luinen luoksensa jäänyt, niin teillä olisi yhtä huonot vaatteet kuin noilla lapsiraukoilla, jotka vast'ikään meidän vastaamme tulivat, te olisitte usein saanut nälkää nähdä, ettekä olisi saanut mitään oppia. Ettekö ele mielissänne, kun rouva de Préal otti teidät, tehdäkseen teistä hyvästi kasvatetun ja sievän neidon, sen sijaan että olisitte ollut kerjäläistyttö?

Geneviève ei vastannut, vaan tuijotti maahan. Felicien sanat tekivät kaikki nuo ajatukset, jotka tähän saakka olivat epäselvinä ja sekavina hänen päässänsä pyörineet, tuskaa tuottavaksi todellisuudeksi. Hän tunsi vaivan, jota ei itsekään olisi voinut selittää. Oli ikäänkuin hän olisi ikävöinyt sitä kohtaloa, jota näin surkeaksi kuvattiin, mutta joka oli hänelle aijottu.

Palattuansa kotiin, hän sulki huoneensa oven ja itki kauvan. Sitten hän koki ponnistaa ajatuksiansa, voidakseen noita muistelmia käsittää ja saadakseen niitä selkenemään. Selvimmästi hän muisti Jacquesia; hän muisti hänen nimensä ja ymmärsi, että hänellä oli ollut työmiehen vaatteet. Ei mikään siinä piirissä, missä hän nyt eli, ollut sen muiston kaltaista. Hän ajatteli niin kauan noita muistelmia, joille Felicien selitykset olivat antaneet todellisuuden, että hän vielä oli kuulevinaan Jacquesin äänen lausuvan: Pikku kuningattareni!

Ainakin hän sinä sunnuntaina tiesi, mistä syystä hän itki. Hän oli silloin kymmenvuotias.

Tapahtuipa kerran, että hän salissa, jossa häntä ei läsnä olevaksi aavistettukaan, sattui kuulemaan keskustelun, jota ei suinkaan oltu hänen korviansa varten aijottu.

Kaksi vieraisilla, olevaa rouvaa odotti siellä rouva de Préalia. Toinen näistä oli rouva de Chabrand, joka ei vuosien vieriessäkään ollut leppynyt siitä, että hänen sukulaisensa oli ottanut Grenevièven kasvatiksensa.

— Lapsi on erinomaisen kaunis, sanoi toinen vieras, joille vanhan rouvan mielipiteet tässä asiassa olivat tuntemattomat ja joka luuli puhuvansa mieliksi, kun tyttöä kehui. Olisipa ollut vahinko, jos hän olisi alhaiseen säätyyn jäänyt. Olipa tuolla tytöllä onni!

— Sisareni tytär teki tyhmästi, kun hänet otti, vastasi rouva de Chabrand. Ei saa muuttaa Jumalan säätämää järjestystä; ja saattepa nähdä, että hän vielä sitä katuu.

— Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. Minusta se oli suureksi onneksi sekä lapselle että rouva de Préalille, mutta epäilemättä te olette oikeassa, vieras ujosti lisäsi, ollen muka erhetyksestä hämillänsä. Mutta näettekö, kuinka tämä tyttö on ikäänkuin luotu nykyistä tilaansa varten?

— Ei hän juuri hullumpikaan ole, mutta hänen kauneuttansa liiaksi ylistetään. Saatte olla varma siitä, että hänessä on paljon rahvasmaisuutta, joka aikanansa pistää esiin huolellisenkin kasvatuksen kuoren alta. Minä puolestani uskon syntyperän vaikutusta. Jos niinä olisin rouva de Préalin asemassa, niin tämä seikka suuresti minua huolettaisi.

Mutta sanotaanhan vanhempien olleen korkeata sukua.

— Niin rouva de Préal sanoo. Paitsi sitä, tiedättehän, että hän itsekin on jotensakin halpaa sukua. Sisarenipoika nai hänet, poloinen, vaan rahan tähden: sillä hän oli kotoisin peräti toisesta säätypiiristä. Se seikka selittää monta asiaa.

— Tuota en ole ennen kuullut… Minä olenkin vaan vähän aikaa ollut tuttavuudessa rouva de Préalin kanssa. Minusta hänellä näkyy olevan aivan säädykäs käytös.

— Ainakin hän sitä harjoittelee, ja jo siitäkin huomaa hänen olevan toista säätyluokkaa, että hän on niin arka ja aina pelkää astuvansa soveliaisuuden rajain ylitse. Tuo pelko juuri häntä niissä rajoissa pitää, ja siinä eroitus hänen ja meidän välillämme.

Tässä tuo soveliaisuuden puolustaja äkkiä keskeytti puheensa… Rouva de Préal astui huoneesen.

— Me puhumme juur'ikään sinusta, rakas ystävä. Toivonpa, ettette pahoin minua panetelleet.

Näin sanoessaan hän hymyili, mutta näytti samalla levottomalta. Ja sillävälin kun rouva de Chabrand, joka aikoi jäädä päivälliselle, läksi huoneesta pois, ottaaksensa hatun päästään, kiiruhti toinen vieras, jolla ei ollut puhdas omatunto, sanomaan:

— Me puhuimme tuosta herttaisesta lapsestanne. Kuinka ihana ja hieno hän on! Ja päivä päivältä hän kasvaa kauniimmaksi.

Rouva de Préal tiesi aivan hyvin, ett'eivät nuo ylistyspuheet voineet olla aivan ehdottomia, ei ainakaan rouva de Chabrandin puolelta, mutta kuitenkaan hän ei sitä virkkanut. Sillä aikaa pieni tyttö, joka äidin sisään tullessa oli päässyt huoneesta puikahtamaan, mielessään mietti tuota outoa rahvasmaisuuden sanaa, jonka merkitystä hän ei selvään ymmärtänyt.

— Rahvasmaisuus! Vai olenko minä todellakin rahvasmainen? Sitäpä täytyy äidiltä kysyä.

Rouva de Préal, joka ei tietänyt tytön olleen salissa samaan aikaan kuin vieraat, tuli pahoille mielin tätä kysymystä kuullessaan.

— Kukahan on tuommoista ajatuksia päälläsi pannut, lapseni?

— Täti sen sanoi, äiti. Ei hän minua nähnyt, sillä minä en mennyt hänelle hyvää päivää sanomaan, koska hän ei huoli minusta, niinkuin itse tiedätte… Minä seisoin akkunan pielessä, ja silloin hän sanoi minussa paljon rahvasmaisuutta olevan, jota ei kasvatuskaan voisi karkoittaa, sanokaapas, äiti, mikä tuo rahvasmaisuus on!

— Näin ahtaalla ollen, rouva de Préal varomattomasti vastasi:

— Se on käytöksen ja puheen karkeus sekä hienouden ja älyn puute.

— Onko minulla siis karkea käytös?

— Ei ole, lapsikulta. Epäilemättä vieraat eivät sinusta puhuneet.

— Kyllä ne minusta puhuivat. Geneviève mietti mielessään tuota salaperäistä rahvasmaisuutta, josta häntä syytettiin.

— Tuonaan minä seisahduin kadulle hyväilemään ontuvata koiraa, ja neiti Lalande sanoi, että se oli rahvasmaisuutta, hän jatkoi.

Rouva de Préal ei hetken aikaan tietänyt, mitä vastata.

— Neiti Lalande on kaikin puolin säätykäs ihminen. Sinä saat luottaa häneen kaikissa asioissasi.

— Hän sanoo pikemmin sietävänsä jotakuta virhettä kuin rahvasmaisuutta, Geneviève miettiväisesti lisäsi. Hän siis ennen soisi minun olevan tottelemattoman tahi valheellisen, kuin antaisi minun ontuvaa koiraa syleillä…

— Eihän tuosta puheessasi mitään perää ole, lapsikulta. Kaduilla hyvin kasvatetun pikku tytön kaiketi tulee käyttää itseään soveliaasti, eikä hypätä ohitsejuoksevien eläinten perässä; mutta valhetella, senhän tiedät, se on suuri synti.

— Niin onkin, mutta se ei kuitenkaan ole rahvasmaista. Kerran minä valhettelin, eikä neiti Lalande minua siitä yhtä paljon torunut.

Hiukan hämillään kun oli, ei rouva de Préal pannut pahakseen, että keskustelu tuli katkaistuksi. Lapset saattavat usein olla varsin kiusallisia.

IV.

Ensimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä tavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin komeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita komeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät, taikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni vaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta joka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien sinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi ventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä, mutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka totuttua työtään tekee.

Kodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta kuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut, ja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä oli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina peljäten häneen katsoivat.

Jacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa kohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä vähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen suomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei ole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi. Työpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan äänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.

Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet. Äiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt. Yöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana päivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä: toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.

He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä kaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa kukkaista, samalla murtuneella varrella.

Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki oven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen palaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä huomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä, mutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.

— Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka heitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.

Jacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä. Hetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut:

— Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt? Miksi en joka ilta ottanut heitä syliini?

Ja hänen sydämensä oli pakahtua… mutta kun hänen äitinsä noin puhui, niin hän mitään vastaamatta lähti ulos.

Näinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä, ja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.

Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään puhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista. Jacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo työmies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, "sävykäs mies". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.

Aluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:

— Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain puhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt teidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori… nuoren täytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?

— Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta, vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi keneltäkään toiselta suvainnut.

— Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin erittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme niin erinomaisen hupaista ole… ei minun, enemmän kuin teidänkään, hyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta edessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut nääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin puhun:

— Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen iloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee sinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.

— Korkein olento!… toisti Jacques vähän ivallisesti.

— Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos te niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule toinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen vakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon aurinkoa. Mitä te uskotte?

— Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta tuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä siis voisin uskoa?

— Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon kieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi, ett'ei häntä ole olemassa.

Ja nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi innostuneena:

— Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka sanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että hän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna täyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen vakuutukseni.

Jacques ei vastannut mitään.

— Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen sattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau jatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten uudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä uskovat; mutta minä vastaan heille — tietysti vaan ajatuksissani, sillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään — minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä vakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku ole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin, näetten, sen minulle sanoo.

— Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques alakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni antaisin.

Nuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi mielellänsä ne peräyttänyt.

Lebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi:

— Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?

— Ette mitään, kiitoksia vaan.

Ja he erkanivat toinen toisestansa.

Seuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti malttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi ketään loukannut.

— Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa virkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten seura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.

Jacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua pitänyt.

Kun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä huonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja aamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista laittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa kammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.

— Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten auki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.

— Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien ympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.

— Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?

— Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.

Jacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.

Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta, ja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja vallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.

— Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran temppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä mekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.

Kaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa, että hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos ehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.

— Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa, niin me saamme sitä enemmän.

Jacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.

Se, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset, varsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja. Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita; vaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja; viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia, ryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi heistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä inhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen jälkeensä.

— Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi Jacques itsekseen.

Samassa Lebeau muistui hänen mieleensä.

— Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen "korkein olentonsa" tästä lokalätäköstä arvelee.

Samassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin pilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja kukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen, joka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla ihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet kukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle penkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko mahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä tuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä suuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.

Jacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen, jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen. Oi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!… jospa ei enään milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon kurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi unhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.

Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri, katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana, toivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei mitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.

— Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.

— Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole päissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen täällä käy niin keveästi.

— Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään näillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä tultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten kolotuksen. No, joko menette!… On jo aika lukita portti.

Ääni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin vaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista rallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.

Tultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti kuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta mustalta pilkulta.

Kun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle, ja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän Genevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita aikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.

Koko pitkän yön hän kuuli äitinsä kuivaa rykimistä ja raskasta hengittämistä. Pari kertaa se ikäänkuin kuumeen hourauksissa rupesi puhumaan, sitten alkoi valittaa.

Jacques nousi vuoteeltansa ja hiljaa lähestyen kysyi, oliko äiti kipeä; vaan tämä vastasi, ett'ei mikään häntä vaivannut, paitsi unettomuus, ja käski pojan vaan olla huoletta.

Sitten hän ei muuta kuullut kuin pidätettyä yskimistä joskus vaan. Viimein hän meni nukuksiin ja näki unta, että Geneviève oli puutarhaan kätkettynä ja hän pensaitten välistä oli häntä etsivinään, kuitenkaan muuta näkemättä kuin hänen hameensa liepeen, joka kuun säteeltä haamoitti. Yht'äkkiä puutarhan vartija oli astuvinansa hänen eteensä, sanoen äreällä äänellään: Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan; tämä puutarha ei ole teitä eikä teidän vertaisianne varten!

Ja kun hän piti vastaan, koska ei mielellänsä olisi lähtenyt tästä paikasta, jossa toivoi tapaavansa pikku kuningattarensa, niin röyhkeä vartija, löydä muksahutti häntä päähän, josta hän paikalla heräsi.

Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, ja myöhästymisen pelkoon hän unhotti unelmansa.

V.

Lauvantai-iltana Lebeau ystävällisesti löi Jacquesia olalle.

— Huomenna siis, hän sanoi.

Koska hänellä ei ollut parempaakaan tarjona, niin hän suostui toverinsa pyyntöön, vaikka hänen ei niin erittäin tehnyt mieli mennä tätä katsomaan.

Hän kummastui, nähdessään toverinsa kodissa vanhanpuoleisen naisen ja nuoren tytön, sillä vaikka hän ei ollut tuota asiaa niin suuresti ajatellut, niin hän kuitenkin aina oli luullut, että Lebeau oli vanha poika.

— Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi Lebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon eikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja naapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen jatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja soisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire, joka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi. Céline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on muussa taitava.

Nyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari kainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla oksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia aseita.

Céline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja vaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen viallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä sormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta hänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.

Rouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka tilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina olisi juuri väliä pidetty.

Nämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin sekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun sänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.

Siisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla oli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja. Akkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa runsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin kotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän oli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo harvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä hyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.

— No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi liukkaammin sujumaan.

Rouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä paria kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka tuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques näki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta ja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti viehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo hyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa järjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden kahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi laveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.

— Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva Gregoire.

— Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.

— Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.

— Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan vanhemmaltakin.

Ei Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti sen siksi.

— Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin olenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole ollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla on ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on Jumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen ajastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani; siitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut: "Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva Gregoire, sitä ansaitsette". — Niinpä niin! olen minä eläissäni kovaakin kokenut.

Ja koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka kärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi joka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta lasta viihdyttänyt:

— Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva Gregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.

Tuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi itkemään.

— Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen kärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni hoitaisi!…

— Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te meitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa nyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen iso-äitinsä.

Tuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt mieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta hän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi:

— Oi, tuo armas enkelini! kuinka hän minutta voisi tulla toimeen.

Kun hänen ansiolliset työnsä uudestaan johtuivat hänelle mieleen, alkoivat hänen kyyneleensäkin vuotaa, ja Lebeaun täytyi taasen ruveta häntä lohduttamaan, mutta tällä kertaa hän teki sen yleisemmästi ja viisausopillisemmalla tavalla.

— Hyvät avut palkitsevat itseänsä, hän sanoi. Siinä jo on kyllä, että on täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut hyväin ihmisten kunnioitusta. On oikeus olemassa, ja jokaiselle palkitaan hänen ansionsa mukaan, se on minun järjellinen vakuutukseni. Eikä teillä ole syytä itseänne soimata, saatte olla ilman murhetta.

— Te olette kelpo mies, herra Lebeau. Toivonpa, että Jumala osoittaa minulle niin paljon oikeutta kuin tekin. Mutta te olette optikus.

— Optimisti, rouva Gregoire.

— Optimissi, aivan niin, jos se sana enempi teitä miellyttää.

— Optimisti minä olen, ja minä pidän sen kunnianani. Joka uskoo taivaassa hallitsevaa, korkeinta olentoa, sen täytyy olla optimisti. Jokaisen kunniallisen miehen tulee olla optimisti. Rohkaiskaa siis mielenne, rouva Gregoire. Niin kauan kuin meillä on leipäpalanen, niin siitä jää teillekin osanne. Juokaapas vielä kahvitilkkanen, poikaseni, hän sanoi, Jacquesiin kääntyen. Se elvyttää mielen, ja ajatuksetkin siitä rupeavat nopeammasti juoksemaan. En minä milloinkaan maista väkeviä, sillä yhtäpaljon kuin väkijuomat ovat työmiehen vihollisia, onpi kahvi hänen hyvä ystävänsä, joka tekee että maailma näyttää hänelle ruusunkarvaiselta. Ei ole mitään sen parempaa kuin kupillinen tämmöistä mustaa, höyryävää nestettä, kun siihen on parahultaisesti sokeria pantu. Juokaa tekin, rouva Gregoire, niin mielenne tulee iloisemmaksi.

Ei, ei, tämä huusi ja koki suurella innokkaisuudella kuppiansa varjella. Tiedättehän, ett'en minä milloinkaan juo enemmän kuin yhden kupillisen, ell'ei minua pakoiteta.

— Te olette ylen kohtuullinen, mutta siitäpä minä nyt teitä pakoitan. Juokaa vielä tämä minun mielikseni.

Kun rouva kerta oli saatu myöntymään, niin hän salli kaataa kupin ihan täyteen ja paljon sokeria siihen sekoitettiinkin.

Vierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä hirvittävällä tavalla suli kuiviin.

— Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin kuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.

Kirjasto — siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti — sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja Rousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä teoksia.

— Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä vaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä, väliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen luo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja jos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei aikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin mieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli kokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne huoneenkin hauskaksi tekevät.

— Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen tahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia, mitä kuussa tapahtuu.

Isäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä. Silloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.

— Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä aikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.

Ja nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen, hän lisäsi:

— Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran on tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä peloittaa?

Sini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja kävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän hajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.

— Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.

Hän pani sen pois heti paikalla.

— Oletteko kipeä? hän kysyi.

— Minäkö? En… Kuinka niin?

— Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta. Minä olen jotain teille tuonut.

Hän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän vihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja sametinhienoja sammalia.

— Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi, ja silmänsä loistivat.

— Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi… Tekö itse olette nämä poiminut?

— Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä kukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.

— Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua. Kiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.

— Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi, mutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä häntä kuullut vai ei.

Silloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat ruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi helposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.

Kaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä päässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava, sekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi luullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.

— Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan. Mistä te nyt tulette.

— Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään sopinut yhteen tuon sanan kanssa.

— Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!

— Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä ollut tilaa minulle.

— Mitä? Eikö siellä työtä ollut?…

— Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.

— Mihin sitte menette?

— Sinne mihin lähetetään.

— Voi, poika poloinen, sanoi Lebeau, ettekö te milloinkaan tule ymmärtäväisemmäksi? Ettekö koskaan rupea tulevaisuuttanne ajattelemaan? Mimmoista tuo teidän elämänne on? Teitä lähetetään yhdestä paikasta toiseen, teillä on senkin seitsemän ammattia, teitä katselkaa epäluulolla, teitä vainotaan ja hyleksitään, ikäänkuin mikä heittiö olisitte, ja kuitenkin te olette kelpo mies ja työssänne taitava. Teillä ei ole kotia… ei lepoa… ja mikä lopuksi tulee? Sydäntäni oikein kirvelee kun rupean sitä ajattelemaan.

— Oma valitsemani kohtalo tämä on, Savigny vastasi, eikä minulla siis liene syytä siitä valittaa. Minä en kaipaa lepoa, kotia enkä onnea, niin kauan kuin veljeni kärsivät vaivaa, kidutusta ja sortoa, eivätkä edes tiedä, onko heillä oikeutta nousta kapinaan. Se on täysi tosi, että ylenpalttinen kurjuus on huumaavaa laatua, koska se kuolettaa oikeuden tunnonkin. Minä kuljen paikasta paikkaan, missä vaan ihmiset enin kärsivät ja eduttominta työtä tekevät. Yhdessä heidän kanssansa teen työtä, heidän kanssansa kärsin ja usein yksi ainoa sana riittää heitä heidän välinpitämättömyydestänsä herättämään.

— Ja silloin he tulevat entistänsä vielä onnettomammiksi.

— Mitäpä siitä! Tuleehan heistä miehiä, sen sijaan, että ennen olivat lapsia Sitä paitsi minä puhun heille lohdutustakin. Minä sanon heille: Jos te tahdotte, niin voipi tulevaisuus tulla entisyyttä paremmaksi. Me teemme työtä teidän hyväksenne, mutta tarvitsemme myös teidän apuanne; tärkeätä on, että kaikki tähän pyhään toimeen ryhtyvät. Eihän vankeja voi pelastaa vastoin heidän tahtoansa, ja ennenkuin heidät vanki-kopista laskee, täytyy heidän päivänvaloa katsoa, muutoin eivät heidän silmänsä voisi sitä kärsiä.

Hän lausui nämä sanat vitkalleen, matalalla yksitoikkoisella, milt'ei jäykällä äänellä. Puheesen sekautumatta, Jacques häntä kuunteli. Hän oli tarttunut lakkiinsa, lähteäksensä pois, ja odotti hiukan hämillään sopivaa tilaisuutta.

— Älkää vielä menkö, sanoi Lebeau hänelle.

— Minä pelkään olevani teille vaivaksi.

— Ette millään muotoa. Tämä Savigny-ystävämme on aineellinen mies, mutta täytyy tottua hänen puhetapaansa. Katsokaa, tuolla ylhäällä minulla on vielä useampia kirjoja, joita ette ole nähnyt. Ne ovat matkakertomuksia. Minä en eläissäni ole käynyt Saint-Denis'iä, Pantiniä tai Versaillesia edempänä; mutta noiden avulla minä nojatuolissani istuen olen aivan ilman maksutta, vaaratta ja väsymyksettä, mitä mukavimmalla tavalla monta kertaa matkustanut ylt'ympäri koko maanpiirin. Voiko sen parempaa itsellensä toivoa? Tai mitä te, Savigny-veikko, tuumaatte?

— Teillä on onnellinen luonne.

— Toivoisin samaa kaikille ihmisille.

— Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka teidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka miehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.

— Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden teolla yrittäisi.

— Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo nähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.

Hetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian lupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti tulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi hänelle kättään, sanoen:

— Tervetullut toistekin.

Tyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita kasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli muistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän lempeän vuokon ihanuus vaaleni.

— Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui.

— Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti ja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin harvapuheinen.

— Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.

— Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain juur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja ja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?

— Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä sain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta, tuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan siitä:

/p Lapsen korjasi kuolema Elon tuimista tuskista, Lapsen vienon ja ihanan. Kulta-kutrisen, vaalean.

Kovan kohtalon varjoomat Sinisilmänsä sammuivat, Kruunun peri hän viattomain, Palmut vihannat marttiirain. p/

Céline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi ivallisella tavalla.

— Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä tahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.

— Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te olisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota, ja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen, joka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja olemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule lohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.

— Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.

— Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.

— Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.

— Voisitte te ainakin rohkaista niiden mieliä, jotka työtä tekevät, te voisitte heitä tukea.

— Minä joka päivä rukoilen teidän edestänne.

— Se on mukava keino, kun ei tahdo muuta tehdä.

Rouva Gregoire oli mennyt pois, Lebeau istui nojatuolissaan lukien. Savigny tuli tyttöä lähemmäksi ja katsoi häntä syvään silmiin. — — Jospa rakastaisitte minua!… hän sanoi.

Tyttö kävi kalpeaksi ja käänsi pois kasvonsa.

— Tiedättehän te, että me teistä varsin paljon pidämme.

Savigny nousi pikaisesti seisaalleen.

— Kiitoksia!… sanoi hän katkerasti.

Sitten hän ääneensä jatkoi:

— Jääkää hyvästi! Minä lähden pois moneksi viikoksi, ehkäpä kuukausiksikin.

— Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he olivat toisilleen kuiskanneet.

— Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.

Sitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.

Silmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta jäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin hänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän kehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta ollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny toisilla silmillä häntä katsoi.

— Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu vankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.

— Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?

Ja hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet menemään.

"Jospa minua rakastaisitte!" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti hän oli nuo sanat lausunut!… Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon katseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän ei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko hänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?…

Ei, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton alttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi voi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä rakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin, ihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän soimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä oli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä herättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään… Nyt hän lähti pois viikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä rukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.

VI.

Savigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa leipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä myöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin suurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut yhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä lempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona hän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan olennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen toiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella, jonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.

Jos Lucettellä — tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi — oli leipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella oli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli ihastuksella, kun tämä niitä söi.

Vaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei tämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta. Mutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle; hänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon vaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois. Uskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään käveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään oli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada jotain nähdä tai kuulla.

Kerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä uskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät sinisilmät niin lempeästi loistivat!… Sehän oli ihan mahdotonta!

Kylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette, eihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.

Kuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä, valkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä hän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha vaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi, taikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin hän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään, liikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.

Savigny mainitsi hänen nimeänsä… tyttö ei liikahtanut. Hän koski häneen… oi! kuinka kylmä hän oli!…

Hän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.

Silloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.

— Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla. Sinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne lapsille ei ole tilaa maan päällä.

Savigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.

Erityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea hautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi, ettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään maailmassa.

Silloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun miehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen oli hän ollut oman onnensa nojalla.

Tällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi antanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä ollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja, noita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen sydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta perhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.

Hän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi nauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle erinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin miehen rakkaus vaimoon on.

Ja kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.

Céline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.

Paitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa, hänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa; ei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa vallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä, että tyttö häntä rakastaisi.

Mutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt noiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain askelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä tuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.

Palattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Hän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!… Sama tunne, joka oli jäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan partaalla, valtasi hänet nytkin.

Oliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut, hän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?

Hän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii päästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa, otti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän loi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään unhoittanut.

— Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on pian tehty, eikä se mitään maksa.

Hän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.

— Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko kauankin poissa?

— Sitä en ensinkään tiedä.

Emäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.

— Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä luottamasta ystäviinne.

— Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä tarkoituksessa sen annattekin.

— Kuulkaapas, herra Savigny — emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa katsoi häntä silmiin — muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä polttanut hyppysensä.

— Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen vakuutan.

— Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte heihin luottako!

Hitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet, joihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei muuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen sydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli kiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon viheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin pisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille ajatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen kokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut itseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän soimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä soimaavat, että voivat olla onnelliset.

Tänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen matkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua, määrättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.

— Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.

— Tänä iltana jo, vastasi Savigny.

— Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis, aina vaarassa ensimäinen.

— Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.

— Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.

— Minä en aiokaan kehoittaa heitä toivomaan, mutta aluksi he saavat kärsiä.

— Jospa heissä olisi uljuutta kärsimään… Me emme puolestamme heitä ylönanna.

— Jospa eivät olisi lapsia… sanoi kalpea, kurjannäköinen mies, jonka lempeät, kuihtuneet kasvot erosivat toisten läsnäolijani voimakkaasta ulkomuodosta.

— Niitä etupäässä tuleekin ajatella, vastasi Savigny; nepä juuri saavat toukomme korjatuksi.

— Jumala sen suokoon! miesparka vastasi.

— Ei tässä nyt isämeitiä tarvita. Hamasta maailman luomisesta saakka hyvä Jumala ei ole mitään hyvää meille tehnyt; ja tulemme me hänettäkin aikoihin.

— Nyt on jo aika lähteä, sanoi Savigny; tästä on pitkä matka pohjoiselle rautatien asemalle. Hyvästi nyt, toverit; minä viivyn niin kauvan, kuin minulla tuolla työtä kestää.

— Varovaisuutta ja rohkeutta! yksi päälliköistä sanoi. Jos teillä on jotain kerrottavaa, niin kirjoittakaa siihen tapaan, kuin sovittu on.

— Miehet erosivat ja yksi ainoa seuran jäsenistä saattoi Savignya kappaleen matkaa.

Hän istui jo eräässä kolmannen luokan vaunuissa, kun huomasi unhottaneensa ottaa leivänpalastakaan mukaansa; vahinko ei kuitenkaan ollut suuri, koska hänen kukkaronsa ei peräti tyhjä ollut. Lähellä häntä koki moni köyhännäköinen vaimo viihdyttää pientä, itkevää lastansa; toinen vähän isompi, joka vieressä istui, pyysi päästä hänen syliinsä.

Savigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa houkutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan, vaikkei enään niin kipeästi.

— Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.

— Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden seurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?

— Minä matkustan Lilleen.

— Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän apunanne.

— Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on kipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.

— Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.

— Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.

Savigny katsoi häntä… Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen puvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän vuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä sinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys ei kysy kuosin tapaa.

— Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.

Viikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän oli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se maksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni, saadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä olisin hiukan maitoa ostanut.

— Eikä kukaan sitä teille antanut?

— En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä kerroksessa oli pieni suoja.

Vaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi:

— Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana… Me olimme onnellisia. — Hän kuoli rintatautiin… Minä en saattanut häntä hyvästikään jättää.

Vaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi, että katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.

Ilma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki akkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen vaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden ystävänsä sylissä levollisesti nukkui.

Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu. Savigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä sille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli lähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli täynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja tyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.

Siitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin vaiheet.

Se oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä syvällä myötätuntoisuudella.

— Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen isänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla sieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni kasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan. Kun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen kasvavatkin isoiksi.

Sen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä voivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä maailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana pitävät.

Kertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.

Päivän tullessa he saapuivat Lilleen.

— Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen suuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka pienempää kantoi, alas vaunuista.

Tämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän rupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.

— Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa herättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?

— Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.

Kaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa päässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.

Savignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka oli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei ainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.

Heidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon asuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään eroittamasta.

— Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan voinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.

Silloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen muotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät sen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka näytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa törötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa olennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen muodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä vastaan astui lähemmäksi.

— Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin nämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö niin, iso-äiti?

Eukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä sanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.

— Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?… Iso-äiti… eihän kukaan minua iso-äidiksi mainitse…

— Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut Georgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?… Piti hänkin teistä. Ei hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille… mutta kahteen vuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen lapsensa ovat, iso-äiti…

Eukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään, hän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi ja alkoi tarkasti Savignytä katsella.

— En minä häntä tunne, hän virkkoi.

— Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.

Epätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.

— Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä sekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla, kajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi ollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana, ettei unta nähnyt.

Sill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja liukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli häntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä osoittavalla äänellä sanoi:

— Siinähän sinä oletkin Georges'ini… Halaapas iso-äitiäsi, pienokainen!

Eikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi? Ei, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen hän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi helpoituksen huokaus.

— Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?

— Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska toitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.

Mennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.

— Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä saada, niin tulen takaisin.

Hän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen perheen, ja sanoi itsekseen:

— Nyt heillä on turvapaikka… hiukan kosteata maata… hiukan pilaantunutta ilmaa… vähän mädänneitä olkia.

Ja hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei enään muistanut missä:

— Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.

Nyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.

VII.

Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa. Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti: vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin, kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin toimiin, joihin ei voimia tarvittu.

Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa, jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista huolettavaa vaivaa.

Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.

Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä tuntunut.

Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai yksin kotiin jäädä.

— Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä kysyi.

Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava, rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.

— En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.

— Onko hän niin ujo? Koettakaa edes…

— Ei hän ensinkään ole kuin te… ei hän missään suhteessa ole teidän näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.

— Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin tyttöäni tehtaasen pannut.

Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta silloin Lebeau puuttui puheesen:

— Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa tehdä, mitä tahtoo.

— Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta aivan riutunut.

Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt olisi vaatinut heitä ymmärtämään.

— Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.

— Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön, mutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy ruveta taloutta hoitamaan.

Se tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.

Céline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:

— Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.

— Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi… Ette kuitenkaan saattaisi hänestä pitää.

— Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.

Seuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka hiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja ylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline otti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai hänet pian liiaksikin tutustumaan.

Augustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin sikarreja.

— Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne luona.

— Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.

— Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.

— Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin olen kotona.

Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.

— En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän huvitellakin… Sehän on luonnollista, eikö niin.

— Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.

— Onhan kumminkin.

Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat, ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin, ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli, mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset todellakin kiitettävää laatua.

— Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.

— Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on kaikki mennyt alaspäin vaan.

— Mikä pienokainen? Céline kysyi.

— Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille mitään virkannut?

— Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.

— No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä puhu… Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi tytön lähteneen kumminsa luo… Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli… Äiti itki, minä olin nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti, kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut… Ja Jacques on ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika — tosi kuitenkin on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut — mutta ei hän ainakaan meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait olemme ylen kelvottomia.

— Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.

— Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa, missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.

— Vai kasvattaakseen!… Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?

Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän milloinkaan ole siitä teille kertonut?

— Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.

— Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.

— Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä, Augustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja huolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän on, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään ajastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.

— Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.

— Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias. Kauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei hän koskaan häntä löydä… ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että täysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän pöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän vasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan. Kuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen kaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä välitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä, ovatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut tuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään hauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.

— Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.

— Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi kiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?

— Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.

Augustine kohotti olkapäitään.

— Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta vakaisen näköiseksi.

Kun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut odottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa, joka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.

Rouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa pitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti Augustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka Jacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin suuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain kohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli sen omaksensa saanut.

— Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?

— En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.

— Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.

— Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta elätettävänä.

— Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli, jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän kunnioitan.

Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.

Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa, kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä…Minä uskon varmaan, että te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista, jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.

Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.

— Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.

— Sitä hän ei jaksaisi.

— Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut. Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus. Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta. Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias olla.

Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta. Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.

— Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä äänellään.

— Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas, olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin moni muu tekee?

— Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä moittivaisen katseen.

— Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.

— Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa, niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi heidän kiitoksettansakin elää.

Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti ulos huoneesta.

— Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä tapausta ihmetteli.

— Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä, emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.

— No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä halveksitaan.

— Mutta ei häntä halveksita.

— Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian harvapuheinen, Céline.

Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä se ollut hänelle itsellenkään selvänä.

Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.

Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen, toisten kukkaistensa joukkoon… Tuo unohdus painoi hiukan hänen sydäntänsä.

Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä. Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua lattialla makaavaan ihmiseen.

— Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.

Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän sytytti kynttilän.

— Loukkasitteko itseänne, äiti?

— Hiukan… minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun on hyvä mieli, että tulit, poikani…

— Olen pahoillani, että olin poissa… minun olisi pitänyt jäädä kotiin… Mitä minä teille tekisin, äiti?

— Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.

— Konjakkiako?… Onko sitä täällä?

— Tuolla kaapin päällä on pieni pullo… Se on ainoa, joka pitää minua voimissa, — yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan… En ole pitkään aikaan syönyt mitään.

Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja katsoi häntä silmiin.

Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.

— Minäkö anteeksi… äiti?…

— Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä anteeksi… Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta vieroittaneena.

— Minunko sydämeni, äiti?…

— Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä väärin tekemään… Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.

— Tekö lähtisitte… ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi, että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista aikomusta.

— Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon elinvoimaa, loppu tulee.

— Äiti!… äiti… Ei se voi olla mahdollista… ei vielä… Ette te niin huono ole… Miksi ette ole sitä minulle sanonut?…

— Mitäpä sille olisi voinut?… Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.

Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.

— Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi… äiti kulta. Minä olen ollut kova, julma… En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt… Minä olen kelvoton poika.

— Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.

— Sitä minä en voi sanoa, äiti… Minäkö antaisin teille anteeksi, minä… Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä… Oi, sanokaa te, että annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.

Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.

— Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.

Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan poikansa käteen suljettuna.

Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:

— Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä syy hänen kuolemaansa.

Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä tehnyt ja vähän syönyt?… Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?… Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta, voidakseen elää.

Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten makasivat… ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä ymmärsi! — Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa — sehän juuri on kuoleman katkeruus…

Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:

— Lapset… hän sanoi.

— Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli lakannut hengittämästä.

Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva. Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.

Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan, ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan. Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa, rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä. Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella rasittaa.

Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.

Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.

Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään, valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa, kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.

— Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,

— Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.

— On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi tuommoista virnastelemista.

Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut tehtävänsä.

Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen viimeistä hengähdystä.

Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan. Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät? ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.

Oi kuolema!… Sinä suuri tasoittaja…

VIII.

Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin. Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi kuin muistelmiinkaan.

Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä; Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.

Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin uskonnosta.

Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena, vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana. Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset mielikuvituksensa.

Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan, kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.

Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa saarnaa arvostelemaan.

— Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.

— Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole minun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole minusta kylliksi huolellista.

— Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty rouvasihminen.

— Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.

— Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi sivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee pitää muodosta parempaa huolta.

— Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta. Huomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:

— Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa ihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa on kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita kuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa sovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin kehoitettuna sanomaan saarnaajalle: "Oi, kuinka suurta iloa teidän puheenne on minulle tuottanut!… Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti toista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen pahoille mielin."

Vapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset ensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan päätöksen.

— Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi joukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin kotiin kävelemään.

Rouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.

— Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.

— Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi sinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.

— Geneviève saa istua pikku-istuimella.

— Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.

Rouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä vapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan uuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi heidän ohitsensa.

— Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa hänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.

— Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa valkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?

— Ei hän kaunis ole?

— Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä ääni ja kauniit liikunnot.

— Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen kaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna, ikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta polvilleni.

— No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä vaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon elehtelekään… hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.

— Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija. Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa. Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan, joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin ikävää murhenäytelmää katsomassa.

Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt oman itsensä.

Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:

— En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee, eikä mikään puheentaituri.

Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!… Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.

Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan; sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt…" Tämä tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.

Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.

Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa. Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina läsnä…" astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa, jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon säteissä puhkeamaan.

Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä, mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä huomannut.

Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.

Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.

Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä, joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee niin kipeätä katsellessakin.

Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut almuja kerjäläisille… Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle. Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut. Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien puoleen.

— Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota kuulimme!

Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.

Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden, oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.

Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin, huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat, pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen. Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat. Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun. Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen nähnyt.

Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.

— Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.

Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."

Astuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen katseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun muka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.

Katseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja toisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:

— Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?

— Se on erään taudin seuraus.

— Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?

— Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.

— Kuka teidän talouttanne hoitaa?

— Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en itse pääse liikkumaan.

— Voitteko työllänne itseänne elättää?

— Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.

— Paljonko te ansaitsette?

— Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.

— Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?

— Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.

— Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä paljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä varten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.

— Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.

— Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään kieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat. Säästölaitos olisi viini-myymälää parempi.

— Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?

— En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä puuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta mitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle mieleen; määrätkää siis kohtu hinta.

— Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa. Samassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen vaatetettu, paksu nainen astui sisään.

Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen ikäänkuin katsomassa.

— Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.

— Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.

— Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No, näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.

— Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?

Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.

— Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille tekisivät?

— On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta väsyttää sitä joskus kumminkin.

Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.

Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta. Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän väliä hänen puhettansa, sanoen:

— Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille suruja, koska hän rakastaa meitä.

— Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin, ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.

— Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän antaa jokaiselle tarpeensa.

Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen, mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan, saatti hänet äänettömäksi.

Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon käteen.

— Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan, sanoi hän juhlallisesti.

Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja huudahti:

— Kahden franc'in raha!… Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta, mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.

— Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos lian olisi kaksikymmentä antanut.

— Mitä turhia!… jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut, niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.

Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle, joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen, punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:

— Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?

— Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.

— Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen sulkeutui.

Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet kukkaset.

— Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan yhtäläisiä.

Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.

— Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin hänen viereensä istumaan.

— Äiti, se olikin taskussani.

— Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa. Kuinka ajattelematon olet!…

— Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.

— Geneviève!

— Minä tahdoin häntä vielä tavata.

— Tuota pientä kukkasten tekijää!… Minä en voi sinua ymmärtää, lapseni…

— Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!…

Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.

Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.

Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän Felicien itseänsä seuraamaan.

— Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.

— Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.

— Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!… Mitä rouva sanoisi?… Felicie-parka huusi.

— Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.

— Hän siis tietää?…

— Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee, jota täytyisi häneltä salata.

— Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä seurannut.

— Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.

— En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti, sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.

— No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa; mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin sovi? Ja sinä odotat minua täällä.

He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.

Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän tunsi vieraan.

— Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.

— Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa tyttären luo.

— No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä tulen puistoon.

Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän vaipui ajatuksiin.

Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.

Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.

— Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.

— Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.

— Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.

— Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.

— Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.

— Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella äänellä.

— Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän nimestännekään.

— Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on Geneviève de Préal.

— Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?

— On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" — Mutta rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.

— Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin mielelläni tietää kaikki.

Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.

— Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève hänen puhettansa.

Céline ei voinut olla nauramatta.

— Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin hänettä toimeen?

Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei tänne pian tule! — Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.

— Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.

— Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne kerro?

— Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne. Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä… Ne ovat kyllä mieleeni, sillä minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa ole, senhän ymmärrätte.

— Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien. Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin vähäsen, tuskinpa mitään.

— Mitä tahtoisitte tietää?

— Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia! Yhden kerran minä kävin metsässä… Oi, kuinka siellä oli kaunista.

— Yhden kerran! toisti Geneviève.

— Niin, ennenkuin sairastuin… koulukumppanieni seurassa. Poimin yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia… Oi, kuinka onnellinen olin!

— Yhden kerran metsässä… yhden ainoan kerran… Geneviève ajatteli noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut. Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.

Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:

— Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.

— Kanssa-ihmisiännekö?

— Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani — taisin olla noin kymmenen vuotias — minulta annettiin luettavaksi kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?

— Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.

— Se on kaunista, sanoi Céline.

— Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla ei ole kumpaakaan… Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.

— Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat semmoisia tehdä!

— Niin, eivätkö ole?… No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt lienee puolituntia jo kulunut?

Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa kultavitjoissa.

— Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.

— Luulen, että se hiljan löi puoli.

— Eikö teillä ole kelloa?

— Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.

— Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse, meillä on joka huoneessa pöytäkello.

Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.

— Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla lujuudella. Ottakaa se pois.

— Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi teidän omanne.

— Mutta minä en huoli siitä.

Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:

— Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.

Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.

— Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä. Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä rakastaa?

— Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan koulu-toverini, mutta hän on kuollut.

— Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni yksinäiseksi… Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota minä niin paljon rakastin!…

— Onko hän kuollut?… Céline kysyi.

Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan mahdotontahan se oli.

— Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.

— Vai Jacques… Céline vitkalleen toisti.

— Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te olette?

— Kaksikolmatta ja puoli vuotta.

— Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua… Sitä minä en olisi uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?

— Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.

— Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin syreenikukat.

Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa, ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa. He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa kasvoja eroittaa.

— Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.

— Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on, ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät… Geneviève de Préal… minä rakastan niin tuota nimeä…

— Geneviève!… kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?

— Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi Céline, joka oli hiukan hämillään.

— Hänen äitinsä… Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä näköinen?

— Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.

Jacques jäi hetkeksi miettimään.

— Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.

Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.

Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia. Paraiten hän muisti Jacquesin — hän oli kuulevinansa hänen sanovan: "Minun pikku kuningattareni!"

Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä, että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:

— No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.

— Neiti!… jos rouva teitä kuulisi.

— Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie, kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!

— Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.

— Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.

— Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?

Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi, eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.

Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli iltapäivänsä viettänyt.

Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!… Miksi et minulle edeltäpäin siitä virkannut?

— Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.

— Olipa tämäkin tottelemattomuutta.

— Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin veitte minut sinne.

— Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia ostamaan?

— En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka, tämä resedan oksa.

— Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän hänen suustansa!…

— Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa. Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin ottaminen.

— Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.

— Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.

Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.

Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi… Olipa onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään. Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.

Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden opetuksien tarpeessa.

Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.

Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa, masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra Bousquet'in tuloa.

Herra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka rauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen ky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain uskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä neuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu oli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset ihmiset tosin häntä "hevois-paarmaksi" nimittelivät — pikemmin häntä olisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata — mutta se ei ollut hänen tiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei missään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä tarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme hänettä olisi vaikea pysyä radallaan.

Herra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia, piti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti jokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja oli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli helisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva de Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen älykkäänä miehenä.

Tuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä rouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa valittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka sitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin, hän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi ensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella kasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.

Kuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra Bousquet rypisti kulmiansa.

— Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista hulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään ole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton tapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen elämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.

Ja useampia kertoja hän matki:

— Se on harmillista… todellakin harmillista… kaikessa kohtuutta tarvitaan… kaikessa kohtuutta tarvitaan.

— Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin, joka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan ketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle itse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja mielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.

— Kaiketikin… kaiketikin… Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me joutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin sääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä kokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä välin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.

— Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.

— Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen ihmisen saamme.

— Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.

IV.

Suviaika oli kulunut toisilta iloisesti ja levollisesti maalla, toisilta yksitoikkoisesti ja tuskallisesti kaupungin tukehduttavassa ilmassa, Geneviève oli elänyt tuota uneksivaa, umpinaista ja innostunutta elämää, joka on omituista uuteen eloon heränneelle, runsas-lahjaiselle luonteelle. Hän ei enään ollut lapsi, eikä vielä nainen, taikka hän oli yht'aikaa sekä lapsi että nainen; ja hänen silmissään, jotka kävivät päivä päivältä syvämielisemmiksi, ilmestyi ihastus ja selittämätön levottomuus, omituiset tuolle pikaisesti kuluvalle muutos-ajalle, jonka juoksua tekisi mieli pidättää, ikäänkuin sitä hetkeä, jona kukka puhkee.

Rouva de Préal ei osannut aavistaa, mikä tuossa nuoressa sielussa uhkui, joka oli niin peräti toista laatua kuin hänen oma sielunsa. Hän, joka ei itse koskaan ollut kokenut tuota äkkinäistä elpymiseen puhkeamista, ei voinut häntä ymmärtää, eikä Genevièvekään pitänyt velvollisuutenansa ilmoittaa hänelle sydämensä ajatuksia.

Suveksikin Céline oli jäänyt pieneen kamariinsa työpöytänsä ääreen, ja hänen ahkerat hyppysensä olivat tehneet melkein yhtäpaljon kukkasia, kuin Geneviève oli poiminut. Illalla hän veti tuolinsa akkunan ääreen ja, taivasta katsoen sekä vienoa ilmaa hengittäen, hän ajatteli kukkasten koristamia niittyjä ja suuria metsiä, joihin aurinko vaan pääsee vipajavien lehtien välitse paistamaan. Eikä mikään hänen unelmiansa häirinnyt.

Noina pitkinä kuukausina oli rouva Gregoirella monta kertaa ollut tilaisuutta kertoa hyviä töitään ja vuodattaa suloisia kyyneleitään. Ihaileminen tuntuu niin hyvältä, ja tämmöinen itseänsä ihaileminen viehätti häntä aivan erinomaisesti. Se olikin hänen osansa tämän maailman onnesta.

Jacquesilla, kuten niin monella muullakin, ei ollut muuta eroitusta kesän ja talven välillä kuin ilman muutokset. Ilottomana hän väänteli työnsä raskasta pyörää, astuen aina määrätuntina kotoansa työpaikkaan ja työpaikasta jälleen kotiin; eikä hän tiellänsäkään katsonut ympärilleen, sillä yksi ainoa unelma valloitti kokonaan hänen mielensä, ja tämä alituinen unelma teki hänet sokeaksi ja välinpitämättömäksi kaiken muun suhteen.

Tuntonsa mukaan hän oli kokenut täyttää kuolemaisillaan olevalle äidilleen tehtyä lupaustansa, mutta vastoin tahtoansa hänen käytöksensä veljiään ja sisartansa kohtaan oli muuttunut samanlaiseksi alttiiksi-annoksi, joka oli tuottanut hänen äidilleen niin paljon kärsimystä: hän antoi heille kaikki, minkä sai ansaituksi, ja piti vaan itseänsä varten sen verran, mitä hän välttämättömästi tarvitsi. Mutta tuo alttiiksiantamus oli kuivaa ja jäykkää kuin laki. Ei se kenellekään onnea tuottanut eikä kukaan häntä siitä kiittänyt.

Heti kaupunkiin palattuansa piti rouva de Préal suuret päivälliset. Ne olivat sitä lajia, joita hän kutsui uskonnollisiksi päivällisiksi. Useammat kutsutuista kuuluivat kirkollis-piireihin, ja toiset olivat aina lujemmilla tai löyhemmillä siteillä siihen yhdistetyt. Rouva de Préalilla oli se luulo, että tämänkaltaiset juhlamenot olisivat Jumalalle varsin otolliset.

Vierasten joukossa ei ollut ollenkaan iloisesti hymyilevää nuorisoa; Genevièven verevät kasvot yksinänsä olivat tätä vakaista seuraa elähyttämässä.

Istuen hiukan erillänsä, hänen sopi kuulla, mitä muutamat lähellä olevat herrat haastelivat. Oli puhe teollisuus-pulasta, joka oli erinomaisen peloittavaksi kasvanut, sekä työtätekevän säädyn hädästä ja yhä uhkaavammasta tulevaisuudesta. Yksi heistä kertoi muutamia surkeita kohtia eräästä isosta kaupungista, jossa pula kauhistavalla tavalla oli paisunut. Geneviève kuunteli ahdistetuin sydämin. Ei hän koskaan ollut semmoista kuullut. Kuinka? tuhansittain ihmisiä, miehiä naisia ja lapsia, näkivät hänen isänmaassansa nälkää, ihan lähellä häntä, ja se tapahtui työn puutteesta!… Oliko tuo mahdollista? Oliko siinä perää? Kyllä hän oli tietänyt, että köyhyyttä on olemassa, ja joskus hän itsekin oli sattunut sitä näkemään; mutta tuo keskustelu ja kaikki sen himmeät yksityiskohdat sekä kauheat tilastolliset ilmoitukset olivat kuitenkin hänelle jotain uutta ja hämmästyttävää.

Ruokasalin ovet olivat avatut selälleen, ja hiukan kursailtua ja arveltua lähdettiin parittain liikkeelle ja jokainen kävi istumaan ympäri kirkkaasti valaistua pöytää, jolla välkkyi kristalli- ja hopea-astioita. Mutta Geneviève näki yhä vaan edessään tuon kauhean näyn.

Oltiin hetken aikaa ääneti.

Apotti Thomas, joka istui emännän oikealla puolella, ja joka oli seurakunnan pappi, luki siunauksen.

Silloin kuului ääni, joka puhui:

— Kuinka kiitollisia meidän tulee olla Jumalalle, kun saamme olla koossa näin runsaan pöydän ympärillä, sillä välin kun niin suuri joukko veljiämme kuolee nälkään!

Rouva de Préal kääntyi hymyillen vasempaan ruoka-kumppaniinsa, joka oli lausunut nuo evankeliset sanat. Tämä oli keski-ikäinen mies, jonka puhetapa oli vilkasta ja jonka kasvot eriskummaisella tavalla osoittivat yht'aikaa sekä älyä että tyhmyyttä.

— Niin oikein, vastasi rouva, meidän tulee olla kiitolliset. Tuntuu niin suloiselta olla ystäviensä parissa!

— Ainahan me olemme kiitolliset armaalle emännällemme, joka on koonnut meidät ympärillensä, näin suurta vieraanvaraisuutta meille osoittaakseen.

Kuullessaan noita puheita, jotka katkaisivat äänettömyyden, Geneviève katsoi hämmästyneenä ympärillensä. Useimmissa noita kasvoja kuvautui tuommoinen tyven tyytyväisyys, jonka toivehikas odotus ja hyvistä hajuista tuoksuva ilma vaikuttaa. Geneviève oli saanut sijansa paksun, uneliaan rouvan, jonka koko huomio oli kääntyneenä syötäviin, ja uuden apulaisen, apotti Hardouin'in, välille, saman miehen, jonka saarna oli tehnyt häneen niin voimallisen vaikutuksen. Viimeksimainittu vieruskumppani ei suinkaan ollut rouva de Préalin mieleen, mutta koska yksi kutsutuista viimeisellä hetkellä oli jäänyt pois, niin hän ei saanut asiaa estetyksi: kuitenkin hänen mielensä vähitellen rauhoittui, kuu näki, että nuori pappi yhä oli ääneti. Päivällistä oli jo hyvän aikaa kestänyt, eikä Geneviève vielä ollut hänen ääntänsä kuullut.

Oli puhuttu hiukan valtiollisista asioista ja hiukan uskonnollisista seikoista, mutta sitte ruvettiin juttusia laskemaan.

Rouva de Préalin vasemmanpuoleinen pöytäkumppani suoritti sen toimen milt'ei yksinänsä. Hän kertoi matkustaneensa joutoaikanansa syrjäisessä osassa valtakuntaa, jossa vielä kyytivaunuilla ajettiin. Niissä hän tuntikausia oli matkustanut erään puheliaan työmiehen seurassa, joka oli Parisissa oleskellut ja luuli siellä saavuttaneensa kaiken maailman viisauden. He olivat joutuneet toistensa kanssa puheisin ja tulleet keskustelemaan yhteiskunnallisista epäkohdista.

Ettepä uskoisi minkälaisia mahdottomia väitteitä hän toi esiin. Oikein hämmästyy, nähdessään, kuinka mielettömiä mielipiteitä on juurtunut semmoisten taitamattomain miesparkojen mieleen, jotka kuitenkin luulevat kaikki tietävänsä. En minä huolikaan noita loruja teille luetella; ne ovat sitäpaitsi kyllin tunnettuja. Epäilemättä tuo mies oli älykäs, mutta hänen älynsä oli kääntynyt väärään suuntaan. Minä koetin hänen käsitystänsä hiukan oikaista.

— Epäilemättä te olette vapautta harrastava? hän kohteliaasti, minua kuunneltuansa, kysyi.

— Vapautta minä harrastan, ja olen myös ylpeä siitä.

— Niinmuodoin olette työväenluokan pahimpia vihollisia.

— Kuinka?… Mitä mielettömyyttä nyt puhutte? sanoin. Minä rakastan työmiehiä ja tunnen heidät myös. Paitsi joitakuita poikkeuksia, heillä ylipäätään on kylliksi ymmärrystä, ollakseen teidän mielettömiin tuumiinne suostumatta.

— Te luulette heitä tuntevanne, mutta saatte olla varmana siitä, että heitä on mahdoton tuntea, ellei ole heidän elämäänsä elänyt. He tietävät, ett'ette te voi heitä ymmärtää; eivätkä he teidän kuullen sydäntänsä ilmaise, ja silloin te pidätte heidän äänettömyyttänsä suostumuksena.

— Minä soisin vapautta kaikille, ystäväni; mitä enempää minulta vaaditte?

— Vapaus on kaunis sana, hän vastasi, mutta se ei olekaan muuta kuin sana vaan. Te voitte sanoa vangille: "Sinä olet vapaa, vankihuoneen ovi on avattu", mutta kuitenkaan hän ei voi päästä ulos, koska kahleet häntä pidättävät. Meikäläisille on työnteko kahleena, joka pienestä pitäen kokonansa pitää meidät vangittuina; alituinen työ ilman lepoa, ilman sääliä, ilman kiitosta, työ joka väsyttää, heikontaa ja vieläpä murtaa meidät; meidän kahleemme ovat nälkä, tauti ja ennen kaikkia tietämättömyys… Kaiken maailman tuulahdukset voisivat ympärillämme puhaltaa… vaan meillä ei ole keuhkoja niitä hengittää. Jos teidän laki-sääntönne olisivat täydellisiä, niin meiltä puuttuisi kuitenkin voimaa käyttää niitä hyväksemme. Te saatatte jokaisessa lakikirjassanne julistaa tasa-arvoisuutta, mutta kuitenkin on teidän ympärillänne kokonainen paarias-luokka.

— Hän oli kauno-puheinen, tuo mies, sen vakuutan.

— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte? minä kysyin.

Hän vastasi: oikeutta.

— Vaan kuulkaapas, ystäväni, minä sanoin. Se joka teidän silmissänne näyttää oikeudelta, ei minun silmissäni siltä näytä.

— Kyllä minä sen uskon, sanoi hän, katsoessaan minua pilkallisesti.

En kuitenkaan suuttunut, vaan pidin hänelle pienen valtio-tieteellisen esitelmän, jota hän keskeyttämättä kuunteli.

— Samalla tavalla kuin Jumala on luonut ihmiset erinkaltaisiksi voiman, kauneuden ja älyn puolesta, on hän myöskin säätänyt yhteiskunnallisia erilaisuuksia, minä hänelle selitin. Kuitenkin on suutari, joka tekee työnsä kelvollisesti, Jumalan silmissä yhtä suuriarvoinen kuin provessori tai valtiomies. Jumala määrää jokaiselle hänen asemansa tässä avarassa maailmassa; toisia hän on luonut käsityötä, toisia sieluntyötä varten. Minä pidän esitelmiä, taikka teen kirjoja… te teette kenkiä tai nauloja… se on yhtäkaikki, jos me vaan kumpikin koemme parastamme tehdä. Meidän ei tule kysyä työn paremmuutta, vaan sen kelvollisuutta ja sitä henkeä, joka on siihen kehoittanut.

Minä sanoin hänelle, että varallisuuden eroituksella, joka tulee kaikenmoisten työ-tuotteiden erinkaltaisuudesta, on oikeutensa. Muurareilla tahi suutareilla ei ole yhtä suurta edesvastausta kuin rahakauppiaalla tahi teollisuuden harjoittajalla. Ja jos rupeamme lukumiehistä puhumaan, niin eikö sielun väsymystä ja aivojen kuluttamista miksikään lueta, vaikka ne kalvavat elämänlankaa paljoa enemmän kuin ruumiillista työtä seuraava väsymys, joka päinvastoin on terveellinen? — Uskokaa pois, hyvä ystävä, eroitus ihmisten välillä ei ole niin suuri, kuin te luulette, ja jos perin pohjin tuntisitte noiden ihmisten elämää, jotka teidän silmiinne näkyvät niin kadehdittavilta, niin ehkä ihmeeksenne huomaisitte, että parempi onni on tullut teidän osaksenne.

— Kuinka ihmeen kaunista!… keskeytti häntä rouva de Préal innokkaasti. Minä soisin, että tämä puhe painettaisiin ja että sitä jaettaisiin luettavaksi satoja tuhansia kappaleita. Epäilemättä miesparalla ei ollut teille mitään vastattavaa.

— Hänen kaltaisilta ihmisiltä harvoin vastausta puuttuu. Hän katsoi minua pilkallisesti ja sanoi:

— En rupea mieskohtaisuuksiin, koska en teitä tunnekaan, hyvä herra; mutta entä jos sattumuksesta olisi niin tapahtunut, että minä, ehkä määrätty suutariksi, kuitenkin olisin teitä kelvollisempi esittelijä eli kirjailija, taikka vieläpä olisin mahdollinen valtakuntaa hallitsemaan, niin mikä siitä seuraisi?

— Meidän aikanamme, vastasin minä, voivat kaikki kykenevät miehet päästä virkoihin.

Minä luettelin hänelle muutamia esimerkkejä halvoissa kodeissa syntyneistä miehistä, jotka älynsä, lujan tahtonsa taikka ymmärryksensä kautta ovat nousseet korkeaan arvoon.

— Niin, kyllä kai ne ovat tunnetuita, nuo kymmenet, ehkäpä sadatkin onnelliset; mutta kuka on lukenut niitä monia tuhansia, jotka taisteluissa ovat saaneet surmansa, joita kivi, jota he yrittivät nostaa, on murskaksi musertanut; kuka heidän nimensä tietää?

Ja täyttä päätä hän rupesi järjettömyyksiä puhumaan.

— En huoli kertoa kaikkia tyhmyyksiä, joita hän puhui; loppulause tuosta sekasotkusta oli se, ettei muka vapaus itsestään mikään ole, että osittaiset parannukset ovat vahingolliset, koska ne myöhästyttävät yhteiskunnallista uudistusta, joka yksin voi toimeenpanna oikeuden aikakauden. Tuostapa näette, mitä se hyödyttää, kun kokee harhaantuneita ihmis-raukkoja järjilleen saattaa. Varmaa on, etten minä paheksunut, kun matkatoverini vaunuista lähti.

— Se on hirvittävää… sanoi rouva de Préal. Jumala auttakoon, mihin joudummekaan?

— Kuitenkin luulen kelpo ihmisiäkin vielä kansassa löytyvän, jotka eivät salli tuommoisen vaarallisen opin itseänsä viehättää, sanoi lepyttäen abbé Thomas.

— Kansa on perinpohjin turmeltunut.

Se oli herra Bousquetin syvä ääni, joka näin puhui. Nyt oltiin hetken aikaa ääneti.

— Ja kuitenkaan ei koskaan ole tehty niin paljon heidän hyväksensä kuin nykyaikana, kertoja jälleen alkoi.

— Siinäpä juuri onnettomuus. Kouluillanne, esitelmillänne, kansakirjastoillanne ja kaikella tuolla puolinaisella tietojen sekasorrolla te kokonaan tyrmistytätte alhaisten säätyluokkien aivot… Ennen muinoin, kun rahvas ei osannut lukea eikä kirjoittaa, se oli tyytyväinen osaansa.

— Minä en mene niin pitkälle, sanoi abbé Thomas. Kansallissivistys on oivallinen asia, mutta epäilemättä on rajojen yli astuttu. Sivistystä tulisi taidolla alhaisten kansaluokkien tarpeisin sovittaa. Tiedon alalla ahmustelevaa sielua voisi verrata vaistoa puuttuvaan eläimeen, joka olisi yrttitarhaan laskettu, missä sekaisin kasvaisi ravinnollisia ja myrkyllisiä kasveja. Rahvas on ikäänkuin lapsi, ja sitä pitää semmoisena kohdella.

— Kenen tulisi heitä johtaa? kysyi lempeä, täyteläinen ja heleä ääni. Meidänkö, jotka olemme heille itsekkäisen ja halpamaisen kunnianpyynnön, lemmettömien tunteitten ja paatuneitten omientuntojen esimerkkinä? Mimmoisia ne ovat, nuo niin kutsutut ylhäiset säätyluokat, että heillä olisi oikeus sanoa alhaiselle kansalle: "Tässä on teidän osanne totuudesta ja valosta, tuossa se, joka teille sopii?… Keitä me olemme, että menisimme tuomitsemaan tuota kansaa, jota emme tunne emmekä pyydä tuntea?"

Abbé Hardouin vaikeni yht'äkkiä, ikäänkuin hän olisi tullut puhuneeksi vastoin tahtoansa ja äkkipäätä olisi saanut itsensä hillityksi.

— Minä luulen, sanoi herra Bousquet, luoden häneen tyytymättömän katseen — hän piti, näetsen, velvollisuutenansa vastata siitä, mitä puhuttiin tässä pöydässä, jossa hän puoleksi isännän virkaa toimitti, — minä luulen parhaaksi jättää tuo vaarallinen puheenaine siksensä, koska emme kuitenkaan voi toistamme ymmärtää. Kaikki me tässä kansan ystäviä olemme ja koemme, jokainen ymmärryksensä mukaan, työskennellä sen hyväksi. Minä puolestani luulen olevani oikeassa, eivätkä nuo yhteiskunnalliset parjaukset millään muotoa voi hämmentää minun mielipiteitäni.

Abbé Thomas oli kumartunut rouva de Préal'in puoleen ja kuiskasi hänelle:

— Meidän tulee karttaa semmoista keskustelua, joka voisi häiritä seurusteluamme; täällä on ylen erilaatuisia ihmisiä koossa. Tämä pappiparka on puoleksi sosialisti. Hän on innokas ja hyväntapainen, mutta häneltä puuttuu tykkänään kohtuutta ja taitavuutta. Haaveksija kun on, hän pian voisi tulla vaaralliseksi.

— Oikein todellako? sanoi rouva de Préal hiljaa ja niin suurella kauhistuksella, kuin häntä olisi syytetty siitä, että oli pahantekijän pöytäänsä pyytänyt. Olenpa harmissani, että satuin häntä kutsumaan.

— Ei, ei, älkäät sitä katuko. Noita eksyväisiä henkiä ei saa heidän omiin valtoihinsa heittää, ja kukapa voisi voimallisemmasti heihin vaikuttaa kuin etevä, hurskas ja hyvillä mielipiteillä varustettu nainen?

Hän oli todellakin rakastettava mies, tuo abbé Thomas. Hän jatkoi:

— Oli suuri erhetys, että hän kutsuttiin Parisin, jossa paremmin kuin missään muualla tarvitsisimme sekä intoa että ymmärrystä. Meillä on tukala aika edessämme. Meidän rakas kirkkomme, tuo aaltoisalla merellä kiikkuva, jalo haaksi, tarvitsee koko viisauttamme ja uskollisuuttamme.

Hyvin ylpeänä, kun häntä muka kirkon valkeutena pidettiin, rouva de Préal liikutettuna vastasi:

— Minä en pelkää, niin kauan kuin semmoiset miehet, joita minulla nyt on onni nähdä ympärilläni, pitävät perää.

— Me olemme vaan heikkoja, harhailevaisia ihmisiä, mutta ainakin me olemme lujasti päättäneet pitää kirkon lippua korkealla, maksoi se meille mitä tahansa.

Sillä välin kuin he matalalla äänellä näitä sievistelyitään ja jaloja tunteitaan vaihtelivat, oli abbé Hardouin jälleen vaipunut äänettömyyteensä. Kentiesi painoi häntä herra Bousquetin tyytymättömyys, kun hän hampaittensa välistä mutisi:

— Minun tekisi mieli panna kapula kaikkein suuhun, jotka järjettömyyksiä puhuvat.

Abbé Thomas, joka oli erinomaisien naishyveiden ihailija, semminkin sellaisten, jotka olivat samettiin ja silkkiin vaatetetut, johti puheenjuoksun vähemmän vaaralliseen suuntaan, ja rupesi liikutusta herättävällä tavalla kertomaan ylhäisten naisten armeliaisuudesta, joidenka oli tapana käydä vankiloissa ja sairashuoneissa.

— Eilenkin, vaikka ilma oli niin hirveän rankka, kuin itsekin tiedätte, näin kreivinna B——n vaunut Charite-sairashuoneen oven edessä ja tapasin hänet yhdessä saleista. Hän kävi yhdeltä vuoteelta toiselle, kumartuen sairaitten puoleen ja puhuen heille lempeästi ikäänkuin vanha tuttava ja kajoten heihin hienolla, hansikoidulla kädellään… Minä en saattanut olla hänelle sanomatta: "Armollinen rouva, kansan tarussa puhutaan, että enkelit joskus ihmisen hahmossa ovat tulleet onnettomia lohduttamaan. Nyt vasta tiedän, etteivät nuo tarut ole valhetta puhuneet."

— Se oli kaunista, mutta tämä herttainen kreivitär ansaitsi aivan hyvin tuon ylistyksen. Minä tiedän, että hän samana iltana viehättävällä puvullaan ja verrattoman kauniilla laulullansa ihastutti erästä taiteellista seuraa. Hän on sangen etevä nainen.

— Tunnen minäkin semmoisia, jotka hänelle vertoja vetävät, ja vieläpä armeliaisuudessa ovat häntä etevämmät, kuiskasi tuo sievä abbé Thomas, kuitenkin niin ääneensä, että kaikki sen kuulivat.

Rouva de Préal punastui.

— Onhan suloista, kuin hiukan voi huojentaa jonkun ihmisen surkeutta ja lohduttaa niitä, jotka kärsivät. Kuinka saattaisi itseltään semmoista iloa kieltää?

— Ja sitte voi myös paremmin tyytyä kohtaloonsa, kun on viheliäisyyttäkin nähnyt, sanoi hiukan tuima ääni.

Nämä sanat kuuluivat toisesta päästä pöytää, Genevièven vieruskumppanista, tuosta paksusta, rouvasta, joka tähän saakka vaan oli huomionsa kääntänyt lautaseensa ja jonka nyt teki mieli ottaa osaa keskusteluun.

Rouva de Préal keskeytti äänettömyyden, joka oli tätä muistutusta seurannut, sanoen:

— Se on totta, vastakohta opettaa meitä etuuksiamme huomaamaan.

Nuori pappi teki liikunnon, ikäänkuin puhuaksensa, mutta ei avannutkaan suutansa. Geneviève katsoi häntä, ja heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Tuokiossa hän ymmärsi, että tämä nuori tyttö, jota hän tuskin oli tullut huomanneeksikaan, oli noita hullutuksia kuullessaan kiivastunut, samoin kuin hänkin, ja hänellä näkyi myös olevan peräti toisenlainen käsitys armeliaisuudesta kuin noilla toisilla.

Hänen olisi tehnyt mieli ruveta tämän kanssa haastelemaan, mutta ei tietänyt, kuinka alottaa, koska hänen ei olisi haluttanut puhua jokapäiväisistä asioista.

Samassa Geneviève alkoi:

— Minä tiedän, ett'ette te noin ajattele, sanoi hän, luoden nuoreen pappiin suuret, myötätunteisuudesta loistavat silmänsä.

— Kuinka te sen tiedätte?… kysyi kummaksuen abbé Hardouin, jota tuo luottamusta osoittava katse sydämen pohjaa myöten lämmitti.

— Minä tiedän sen, koska olen kuullut teidän armeliaisuudesta saarnaavan. En koskaan sitä unhohda.

— Tuo sydämellinen puhe tuntui suloiselta tälle miehelle, joka hetkeä ennen tunsi itsensä yksinäiseksi nurjamielisten ihmisten kesken, aavistamatta, että nuori sydän lähellä häntä sykki samaan tapaan kuin hänen oma sydämensä… Nuori sydän ja nuoret kasvot. Hän katsoi tyttöä, ja hänen silmiinsä tämä vielä näytti lapselta. Oliko mahdollista, että tämä lapsi todellakin oli voinut häntä ymmärtää? Mitähän tuo tuommoinen elämästä tiesi?

— Kentiesi en kaikkea ymmärtänyt, sanoi Geneviève, ikäänkuin hän olisi arvannut, mitä toinen ajatteli. Minä en koskaan ennen ollut semmoista kuullut, ja kuitenkaan ei mikään teidän puheessanne ollut minulle uutta. Siitä päivästä saakka olen ollut onneton, joka kerta kun noita asioita olen ajatellut.

— Onnetoin… ja minkätähden?

— Minusta näkyy, että meidän pitäisi oleman peräti toisenlaisia, jos olisimme totisia kristityitä.

— Te olette oikein minua ymmärtänyt, sanoi abbé Hardouin.

Rouva de Préal, joka huomasi, että Geneviève ja hänen vaarallinen pöytäkumppaninsa olivat ruvenneet haastelemaan, antoi merkin nousta pöydästä.

Moni vieraista siemasi hätä hätää lasinsa tyhjäksi, ja useamman mielestä emännällä oli ylen kiire.

Herra Bosquet rypisti kulmiansa, mutta leppyi pian, kun kuuli syyn tähän äkkinäiseen menettelyyn.

— Se taisi kai olla parasta, hän sanoi, vaikka tuo mies-parka kalpeine kasvoineen ei näytä ylen vaaralliselta nuorelle tytölle. Pikemminpä luulisi hänen pelkoa herättävän.

— Geneviève ei olekaan niinkuin muut tytöt. Hänellä on eriskummainen luonto.

— Niinpä näkyy. Täytyy viipymättä istuttaa hiukan järkevyyttä tämän pikku hupsun aivoihin.

Herra Bousquet näkyi katsovan tuota pientä toimitusta aivan helpoksi asiaksi.

— Täytyy saada häntä ymmärtämään, että hänen asemassaan olevan nuoren tytön ensimäinen velvollisuus on sovittaa omaa tahtoansa ja omat mielipiteensä hyväntekijänsä tahdon mukaan. Tietääkö hän edes, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän teille on?

— Hän tietää, ett'ei hän ole minun tyttäreni. Minä luulen hänellä olevan sekavan muiston ensimäisestä lapsuudestaan.

— Tarvitsee antaa hänelle tarkkoja tietoja kaikesta. Jos hän ei ole kiitollinen, vaikka hän teidän hyvyydestänne on korotettu semmoiseen asemaan, joka hänelle ei oikeastaan kuulu, niin hänellä on kiittämätön luonto.

— Saamme vielä siitä puhua: jätän asian teidän arvosteltavaksenne.

Toimitettuaan kahvin, Geneviève oli jälleen lähestynyt uutta ystäväänsä, joka yksin istui kirjoilla ja sanomalehdillä täytetyn pöydän ääressä. Nähdessään tytön lähestyvän, hän sulki kirjansa, jota oli lukenut, ja odotti hänen puhuvan. Tyttö oli kahden vaiheella.

— Minulla olisi niin paljon teiltä kysyttävää, hän vihdoin lausui: Minusta tuntui, ikäänkuin te yksin voisitte tehdä kristinopin minulle rakkaaksi.

— Ette sitä siis rakasta?

— En, se ei voi minua miellyttää. Minä rakastan kielioppiakin enemmän kuin katkismusta.

— Eikö evankeliumikaan teille mitään puhu?

— Pienenä ollessani rakastin Uuden testamentin kertomuksia. Jesus oli minulle tuttu; olin häntä näkevinäni pienten lasten, köyhäin ja sairaitten keskellä… Mutta nyt jättää tuo kaikki minut kylmäksi. Se on kaikki ollutta ja mennyttä, emmekä me voi kulunutta aikaa takasin saada.

Tuossa sen sanoitte: meidän tulee saada se takaisin… meidän tulee uudestaan herättää Kristus kuolleista, meidän pitää saattaa takaisia tuota aikaa, jolloin jumalallinen armahtavaisuus muuttui ihmiseksi, asuaksensa meidän keskellämme. Jokainen meistä voisi sen tehdä, jos vaan uskoisimme Jumalaan.

Kummastuen Geneviève toisti:

— Jos vaan uskoisimme Jumalaan?… Mutta rouva de Préal, huolestuneena tästä keskustelusta, oli lähestynyt niin pian, kun sopivaa tilaisuutta löysi.

— Lapseni, rouva de Frémont on yksinään; päivällistä syödessämme sinä et sanaakaan hänelle virkkanut. Mene hänen viereensä istumaan.

Ja kääntyen erinomaisella kohteliaisuudella abbé Hardouin'iin, hän sanoi:

— Tämä pieni tyttö käyttää teidän hyvyyttänne väärin. Hänen ijällänsä ihminen ei vielä taida kohtuutta pitää.

— Kuinka vanha hän on? kysyi abbé Hardouin, seuraten Genevièveä silmillään.

Ja rouva de Préalin vastattua, hän toisti: "Kuusitoista vuotta", ikäänkuin se seikka, että joku ihminen voisi olla kuusitoista vuotta, olisi suuresti häntä rasittanut.

Geneviève huomasi aivan pian, että rouva de Frémont, joka oli puoleksi nukuksissa, paljoa mieluummin olisi rauhassa sulattanut ruokaansa mukavassa nojatuolissa. Rouva-parka koki kuitenkin vaivata itseänsä, kysymällä tytöltä yhtä ja toista, niinkuin vanhain ihmisten tapa useinkin on, vaikkeivät he ensinkään pidä lukua vastauksista. Oleskeliko hän mielellään maalla? Harjoittiko hän paljon soitantoa? Rakastiko hän lukemista? Geneviève vastasi hajamielisesti, ja hänen silmänsä lensivät sillen puolen salia, josta hän juur'ikään oli tullut: vaan kuinka mielellään hän olisi kuullut enemmän ja oppinut ymmärtämään, mitä tuo pappi oli tarkoittanut.

Vaan tämä toivo raukesi tyhjään, sillä hetken kuluttua abbé Hardouin läksi.

Tyytymättömänä ja surumielisenä hän saapui kotiinsa. Eikö hän aina ollut tuumannut, että papin tulisi olla köyhäin ja vaivaa kärsiväisten parissa tahi yksinäisessä kammiossa, eikä pitosaleissa, joissa joutavia jaariteltiin, eikä ylellisten ruokapöytien ääressä, jotka oli tuntunut pilkkaavan tuota viheliäisyyttä, jota hän ei voinut lievittää. Nyt hän oli päätöksestään luopunut, mutta vast'edes ei enää saisi niin tapahtua. Mitä hän oli tuonut muassaan noista pidoista, joissa oli aikansa hukkaan tuhlannut? Salaisen närkästyksen muutamia niitä henkilöitä kohtaan, joita hän siellä oli tavannut ja suuren tyytymättömyyden omaan itseensä, syystä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta puhuakseen, niinkuin olisi tullut puhua. Sanalla sanoen: Hän oli suuresti pahoillaan.

Hän sytytti lamppunsa ja avasi kirjansa mutta ei lukeminenkaan häntä miellyttänyt, eikä hän voinut ajatuksiansa siihen kiinnittää, vaan ne palasivat itsepintaisesti sinne, mistä hän juurikaan oli tullut. Sulkien kirjansa, hän nojasi päätään seinään ja rupesi uneksimaan.

Hänellä ei ollut muita huoneita kuin lukukammionsa, johon tultiin pienen eteisen kautta, ja sen vieressä makuu-huoneensa. Huonekalut olivat mitä yksinkertaisinta laatua. Siellä ei muuta näkynyt kuin muutamia maalaamattomia puuhyllyjä, kirjoituspöytä, joitakuita tuoleja, joiden oli päällys mustaa jouhi-kangasta ja yksi ainoa nojatuoli, jonka istuin oli niin kapea ja selkälauta pystysuora, että se mukavuutta rakastavaiselle ihmiselle olisi tuntunut pikemmin kidutuskoneelta, kuin ylöllisyyskalulta. Vaikka ilma oli sangen kylmää, niin pesässä ei kuitenkaan ollut valkeata; lattia oli paljas, eikä pöydänkään edessä ollut ainoatakaan maton-tilkkaa. Olipa mahdotonta tässä kolkossa kammiossa keksiä vähintäkään mukavuutta tahi laiskuutta tyydyttävää esinettä.

Abbé Hardouin oli nojannut päätänsä nojatuolin kovaa selkäpuuta vastaan.

— Yksin!… hän mumisi, aivan yksin… muualla samoin kuin täälläkin!…

Hetki sen jälkeen koputettiin ovelle. Hän nousi ja avasi.

— Mitä kuuluu?

— Herra abbé, tuo paikkasuutari poloinen on tullut ilmoittamaan, että lapsi tekee loppua.

— Minä tulen, sanoi pappi, sammuttaen lamppunsa.

— Ottakaa edes liina kaulaanne, herra apotti, kehoitti hyväntahtoinen vaimo, nyt on oikein kylmä ilta. Huomenna tuotan teille puita, eikö niin?

— Odottakaa, kunnes minä teitä käsken, hän miltei jäykästi vastasi.

Porttikammiossa odotti mies. Nähdessään hänen riutuneita kasvojansa, abbé Hardouin ei mitään kysynyt.

— Mennään joutuin, hän sanoi.

He katosivat yön pimeyteen.

Suljettuaan porttikammion oven, johon jääkylmä tuulenpuuska oli puhaltanut, sanoi portinvartijan vaimo miehelleen:

— Ei hän palaa, ennenkuin kaikki on päättynyt, sen verran minä häntä tunnen… Hän on itse hyvyys. Kukapa olisi voinut uskoa, että yksi noita ihmisiä, joista niin paljon pahaa puhutaan, tuommoinen olisi?…

— Mitäpä hän voi tuolle lapselle? mies ilkkuen vastasi. Ei hän rukouksillansa eikä hurskailla vehkeillään kuitenkaan voi estää sitä kuolemasta… Olisi parempi antaa lapsen olla rauhassa.

— Ei suinkaan hän lapsen tähden siellä ole, kyllä tuo pieni, viaton raukka yksinkin paratiisiin osaa.

— No, siinäpä tapauksessa hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi pannut maata, niinkuin minäkin.

— Ettekö ymmärrä, että noille ihmisraukoille on hänestä lohdutusta, eiväthän he muutoin olisi tulleet häntä hakemaan. Minulle se jo tekee hyvää, kun häntä vaan katselen.

— Niin, onhan hän koko kaunis, tuo ulkokullattu pappisi. Älä enään tule heistä minulle puhumaan… Abbé'at, kirkkoherrat, jesuitat, ei heissä mitään eroitusta ole. Puolen tunnin päästä hän kai porttikelloa soittaa, päästäksensä sisään, mutta en minä ainakaan rupea itseäni hänen tähtensä vaivaamaan.

Mutta ei kukaan soittanut, ja aviokumppanit saivat maata häiritsemättä aamuun saakka.

Rouva de Préal, joka oli hyvin tyytyväinen uskonnollisiin päivällisiinsä, istui suuren kamiinin edessä jalkojansa lämmitellen, ja herra Bousquet, joka oli jäänyt viimeksi, arvosteli kilvan hänen kanssansa vieraita, jotka äsken olivat sanoneet jäähyväiset.

— Kuinka hän on ruma, tuo abbé Hardouin-raukka, sanoi rouva, ja sen lisäksi hän ei ensinkään osaa sievästi käyttäidä. Eipä hän haastelekaan; luulisi hänen todellakin olevan kuusta kotoisin. Mitä hänellä olikaan sinulle sanottavaa, Geneviève, koska sinä kuuntelit, ikäänkuin päärlyjä olisi hänen suustansa pyörinyt?

— Pienet tytöt ovat aina mielissään, kun mies, jolla on parta, taikka joka ainakin voi sitä kasvattaa, puhuu heille, ikäänkuin olisivat aikaihmisiä, sanoi herra Bosquet, nauraa hohottaen; sitten hän jätti hyvästi.

— On semmoisiakin partasuita, joilta en muuta pyydä, kuin että antavat minun olla rauhassa.

— Ketä tarkoitat, lapseni?

Geneviève oli hetken aikaa kahden vaiheella: olihan herra Bousquet hänen äitinsä ystävä. Sitte hänen soimauksensa kääntyi toisaalle.

— Äiti, en voi kärsiä tuota herraa, joka kertoi matka-keskusteluistansa; minä inhoan häntä.

— Sinä puhut niinkuin pieni tyttö tahi lapsi, joka ei tunne sanojen merkitystä, ja on liian taitava ymmärtämään, mitä oppineet ja valistuneet ihmiset puhuvat…

— Oi, äiti, vastasi Geneviève tuijottaen hiiliin, jotka jo rupesivat mustumaan, jos minä uskoisin todeksi kaikkea, mitä täällä tänä iltana on puhuttu, jos uskoisin sen Jumalan tahdoksi, että toiset elävät puutteessa, toiset taas ylellisyydessä, että meillä on yltäkylläisestä tarpeetontakin omaisuutta, sillä välin kun muut nälkään nääntyvät; jos uskoisin, että tuo kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta, niin en todellakaan voisi häntä rakastaa.

— Nyt sinä tuomitset Jumalaa…

— En tuomitse, sillä ei Jumala sitä tahdo.

— Kuka sitä siis tahtoo?… Kuka olisi säätänyt kaikki nuo eroitukset, ellei hän?… Eikö hän ole kaikkivaltias? Ja jos hän ei ole sitä tahtonut, kuinka ne siis ovat olemassa? Sinä puhut mahdottomuuksia, lapseni… Jumala tietää, mikä on hyvä jokaiselle hänen luoduista olennoistansa, meidän täytyy kaikessa tyytyä hänen tahtoonsa, tietäen, että kaikki tapahtuu meidän hyväksemme.

— Minä en milloinkaan voisi sitä Jumalan tahdoksi uskoa, että ihmisten täytyy nähdä lapsensa kuolevan nälkään, vaikk'eivät muuta pyydä kuin työtä, niitä elättääksensä…

— Mitä me olemme, lapseni, että rupeaisimme Jumalan töitä tuomitsemaan? Turhia kapinoitsemisessa on paljon ylpeyttä… Ei kenelläkään ihmisellä ole sen enempää syytä kiitollisuuteen ja luottamukseen kuin sinulla, joka olet suuresta viheliäisyydestä pelastettu ja asetettu semmoiseen tilaan, jossa saat nauttia hyviä päiviä sekä äidin hellyyttä ja voit saada, mitä suinkin mielesi tekee.

Kuullessaan näitä sanoja, Geneviève nosti vilkkaasti päätään ja, luoden palavat silmänsä rouva de Préaliin, hän sanoi:

— Oi, äiti, sanokaa minulle kaikki! Minä pyydän teitä, sanokaa minulle kaikki! Minä tahtoisin tietää kaikki!

— Eihän tässä erittäin mitään ole sanottavaa, vastasi rouva de Préal hätäisesti, Genevièven mielenliikutusta säikähtäen. Kuolema oli temmannut sinun vanhempasi, ja eräs sangen köyhä perhe oli ottanut sinut hoidettavaksensa… Jos en minä olisi sinua lapsekseni ottanut, niin kuuluisit niiden joukkoon, jotka elävät kurjaa ja työlästä elämää, ja nyt sinulla päin vastoin on huokeat ja iloiset päivät. Tietysti Jumala on niin tahtonut, koska hän sinut tielleni asetti.

Geneviève ei sen enempää kysynyt, vaan meni omaan huoneesensa.

Sinä ehtoona hän kauan makasi valveillansa ja hänen päänalaisensa kastui kyyneleistä, Se eivät olleet kiitollisuuden kyyneleitä; ei hän ensinkään ollut kiitollinen niille, jotka olivat tehneet hänen elämänsä hupaiseksi ja huokeaksi, sillä yhä uudelleen hän kuiskasi:

— Miksi en minä ole heidän kanssansa, joiden elämä on työlästä ja jotka kärsivät puutetta, koska minä kuitenkin heihin kuulun. Olisi pitänyt jättää minut heidän luoksensa.

Jos hän likeltä olisi saanut katsoa, minkälaista Augustinen, hänen entisen sisarensa, elämä oli, niin häntä epäilemättä olisi kauhistuttanut. Köyhyys, nähtynä etäältä ja jonkunmoisen sädekehän koristamana, ja viheliäisyys, nähtynä likeltä kaikkine hirvittävine, miltei välttämättömille seurauksineen, ovat kaksi eri asiaa.

Geneviève-paralla oli vielä paljon opittavaa.

X.

Célinen mielikuvitus oli ollut täydessä toimessa koko tämä pitkän suven, joka oli kulunut ilman mitään huvitusta, ilman mitään muuta iloa, kuin minkä rakastava sydän voi nauttia, joka paljon antaa eikä mitään takasin vaadi. Ei häntä, tyttöparkaa, milloinkaan oltu liiaksi hemmoiteltu; siitäpä hän olikin tyytyväinen vähään.

Epäilemättä hänen isänsä hellästi häntä rakasti, mutta hän ei sitä suuresti osoittanut, ei töissä eikä paljon sanoissakaan. Hän oli tottunut näkemään tyttärensä viallisena ja apua tarvitsevana, ettei hän niin erittäin siitä lukua pitänyt. Koska Célinen äiti oli kuollut aivan nuorena, niin hän ei koskaan saanut tuta tuota huolellista hellyyttä, jolla kipeää lasta kohdellaan, ja joka sydämellisemmillä ja syvemmillä iloilla korvaa lapsuuden ajan vilkkaat huvitukset. Häntä hoitaessansa rouva Gregoire oli aina enemmän ajatellut omia vaivojansa ja omaa ansiotansa kuin hoidettavansa kipuja ja kärsimyksiä. Ei kukaan ollut häntä surkutellut ja hän oli niin lempeää ja vaatimatonta luontoa, että hän katkeruudetta ja valittamatta tyytyi elämäänsä semmoisena, kuin se hänen viallisuutensa tähden oli.

Vaikka hän oli älykäs, niin hänen näköpiirinsä kuitenkin oli ahdas. Hänen mielikuvituksensa sen sijaan oli vireä, ja hänellä oli tapa vaipua loppumattomiin unelmiin, jotka olivat hänelle muiden huvitusten korvauksena. Pitkinä aikoina olivat metsät ja suuret kukkaisten koristamat niityt, sanalla sanoen koko luonto, jota hän tuskin oli nähnyt ja joka kuitenkin alati pysyi hänen ajatuksissaan, olleet noiden unelmien ainoana esineenä; mutta siitä saakka, kun hän oli oppinut Jacques'ia tuntemaan, oli tuo uneksiminen muuttunut toisen muotoiseksi. Ei sitä kuitenkaan olisi sopinut kutsua rakkauden unelmaksi. Hän oli tottunut pitämään itseänsä vähäarvoisena, ja siitäpä hän ei katsonut itseänsä mahdolliseksi semmoista tunnetta herättämään; mutta lakkaamatta hän ajatteli Jacquesia, vaivaten itseänsä tutkimalla, mitä tämä ei sanoilla selittänyt.

Aivan selvästi hän huomasi, ettei Jacques ollut onnellinen, ja kun hän etsi syytä tähän onnettomuuteen, oli hän tullut ymmärtämään monta seikkaa, jotka olivat hänelle liian oudot, ja joita hän ainoastaan tuon erinomaisesti itsensäkieltäväisen luonteensa ja myötätuntoisuutensa voimalla oli voinut käsittää. Muutamat semmoiset ihmiset, jotka eivät ensinkään ole itsekkäitä, voivat joskus ihmeeksemme elää toisen ihmisen elämää, tuntea hänen sielullansa. Vaikka Jacques oli harvapuheinen ja salamielinen, niin Céline kuitenkin oli keksinyt taudin, joka häntä vaivasi, sen synkän ikävän, joka oli tehnyt hänet miltei tunnottomaksi siitä saakka, kun hän oli kadottanut toivonsa saada jälleen tavata kotinsa kukkaista. Céline oli tullut ymmärtämään, että alituinen ja yksijonoinen työnteko, jonka ikeen tottumus oli tehnyt helpoksi hänelle itselle sekä isällensä, tuntui Jacquesille raskaalta taakalta, jonka painoa ei mikään lieventänyt. Hän arvasi myös, ettei mikään kohta Jacquesin perheoloissa ollut sitä laatua, että se olisi tehnyt hänen kuormansa keveämmäksi; hän tiesi, että hänen veljensä ja sisarensa pikemmin olivat hänelle rasitukseksi, kuin rakkaina vieraina hänen kodissansa. Hän oli perheen isä, mutta häneltä puuttui perheen isän valta, ylpeys ja rakkaus. Velvollisuus ilmaantui hänelle ainoastaan ankarassa muodossansa.

Ehkä Célinekin joskus semmoisina hetkinä, jolloin vähemmässä määrässäkin turhiin toiveisin tarttuva sielu rupeaa mahdottomia toivomaan, ehkä hän silloin kerran tahi kaksi oli sattunut uneksimaan, että hänestä voisi tulla Jacquesille muu kuin paljas ystävä vaan ja että hän voisi luoda hänelle onnen, josta hän saisi iloa ja rohkeutta ammentaa; mutta jos tuommoiset ajatukset olivatkin hänen mieleensä johtuneet, niin hän heti oli ne karkoittanut. Viallinen, vaivainen ja muiden nojalla elävä, mitäpä hänellä olisi antamista?…

Näinä pitkinä kesäiltoina, joina hänen isänsä, raitista ilmaa hengittääksensä, käveli lehto-katuja pitkin, ja rouva Gregoire oven kynnyksellä pakinoitsi, Céline kylliksi ennätti asioita ajatella; hän katseli omaa kuvaansa, joka epäselvänä avatussa akkunassa ilmaantui, ja silloin hän surullisesti hymyili.

Tuon kurjan, kalpean olennon rinnalla esiintyi hänelle Geneviève de Préal; hän oli näkevinänsä hänen huikaisevan valkoisen ihonsa, hänen hymyhuulensa, hänen suuret, mustat loistavat silmänsä. Vähitellen hän rupesi mielessään vertaamaan häntä toiseen Genevièveen, tuohon pieneen kevätkukkaseen, joka pienissä käsissään oli vienyt Jacquesin sydämen. Eivätkö molemmat olleet saman nimisiä ja yhden ikäisiä? Minkä vuoksi se ei voisi olla hän?… Oi, jospa hän voisi olla varma siitä… jos hän taitaisi sanoa Jacquesille: "tässä hän nyt on, tuo kadotettu." Hän kuvaili mielessään sitä iloista loistoa, joka äkkiä valaisisi hänen synkkiä silmiänsä. Ja eikö hän olisi kiitollinen sille, joka toisi hänelle tytön takaisin? Eikö hän silloin lausuisi hänelle sanaa, jota Céline elinaikansa tulisi kätkemään, ikäänkuin jotakin kallista aarretta?… Mutta silloin häntä alkoi väristyttää… hän tunsi vilua läpi luiden ja lihain. Tuo ilo, jota hän mielessään kuvaili, teki hänelle kipeää, hän pelkäsi sitä. Mitä hänellä sitä paitsi olikaan Jacquesille sanottavaa?… Että hän, hänen surumielisyyttänsä ajatellen, oli nähnyt unta, mahdotonta unta, kentiesi Jacques ehkä suuttuisikin häneen, kun hän oli uskaltanut ottaa tuota salaista surua puheeksi, jota hän ei itse ollut ilmaissut ja joka ainoastaan Augustinen ajattelemattoman puheliaisuuden kautta oli tullut hänen tiedokseen. Ja mitä hän muutenkaan varmaan tiesi!… Tokkohan neiti Préal milloinkaan palaisi? Sanotaanpa rikkaiden olevan vaihemielisiä… he eivät taida ymmärtää, miltä pettynyt toivo tuntuu, varsinkin näin yksinäisessä elämässä, jossa vähinkin ilo on suuri tapaus… Puoleen vuoteen hän ei ollut täällä käynyt, ja sen ajan kuluessa hän tietysti ei ollut muistanut viallista, pikku kukkastentekijä-parkaa, jota hän oli syleillyt ikäänkuin sisartaan.

Silloin Céline koki olla ajattelematta, mutta sama mielikuvitus tuli aina takaisin, sekoittaen ne kaksi Genevièveä yhdeksi, ja tämä kuva ihastutti häntä niin suuresti, että hän piti sitä kauniimpien unelmiensa toteutumisena. Mutta samalla se häntä vaivasi, melkein hänen tietämättänsä, sillä tuo armas tyttö ei ymmärtänyt, mikä hänen sydäntänsä kalvoi, koska hän ei hetkeäkään ollut ajatellut mahdolliseksi, että Jacques milloinkaan voisi häntä rakastaa.

Hän tiesi hyvin, että toinen häntä rakasti, mutta sitä hän vaan jonkinlaisella kauhulla ajatteli; tämä hänen herättämänsä rakkaus oli yksi hänen elämänsä murheita. Hän pelkäsi Savignyta, tuota lempeäluontoista, voimakasta ja kärsivällistä miestä, joka ei koskaan omaa itseänsä ajatellut ja joka mielellään olisi vuodattanut verensä, vapahtaaksensa häntä mitään suruja kokemasta. Céline tunsi hyvinkin hänen arvonsa, mutta siltä hän ei enempää hänestä pitänyt. Savignyn seurassa tuntui tuo rakkaus hänelle rasittavalta, vaikka hän ei sanaakaan siitä virkkanut, ja kuta palavampi hän oli, sitä kylmemmäksi Célinen sydän häntä kohtaan jäähtyi.

Kesä oli kokonaan kulunut, eikä mitään ollut Savignysta kuulunut. Lebeau sitä jo ihmetteli, ja eräänä sunnuntaina hän päivällistä syötyänsä alkoi huoliansa haastella.

— Olen aina peloissani, että joku onnettomuus häntä kohtaa, sanoi hän; tuo poika on sitä laatua, että hän käskemättä saattaisi pistää päänsä vaikka tiikerin kitaan.

— Jumala varjelkoon, huusi rouva Gregoire, sitä minä en tahtoisi katsoa… Se saattaisi minut vallan kipeäksi Mitähän tuolla miehellä on tiikerien kanssa tekemistä?

— En minä nyt puhu Jardin de Plantesin tiikereistä, vaan semmoisista, jotka väijyvät ihmisparkoja, elleivät ne pysy alallansa. Mitä on montakin, jotka ovat saaneet paljon kärsiä, kuri eivät ole osanneet hillitä kieltänsä. Jos Savigny vaan jonkun aikaa pysyy poissa, niin minun aina johtuu mieleeni, että hänellä kai on maksuton asunto jossakussa valtion vankilassa… Mutta siitä hän ehkä kuitenkin antaisi meille tiedon…

— Kyllä kai hänellä itselläänkin olisi varoja maksaa huonestansa, sanoi rouva Gregoire. Minä puolestani en suuresti pidä tuosta Savignystanne, sillä kun hän täällä on, niin hän ei minusta sen enempää välitä kuin tuolistakaan, ja kahvikuppinsa hän nielee, ikäänkuin se olisi jotakin lääkettä, eikä edes kiitäkään; mutta siltä minä kyllä voin uskoa, että hän kykenee itseänsä elättämään.

— Kykenee!… huusi Lebeau, hän joka voisi tulla rikkaaksi mieheksi, jos hän vaan huolisi vähäisen omia asioitansakin hoitaa! Mutta Jumala tiesi, muistaako hän edes joka päivä syödäkään. Kaiken työansionsa hän antaa muille. Minä olen nähnyt hänen makaavan lattialla oven edessä, koska hän oli antanut huoneensa eräälle perheelle, jolla ei ollut muuta kotia kuin katu.

— Onhan se kaunista, sanoi Jacques.

— Kaiketi se kaunista on, ja se on minun uskoni, että hän saa palkkansa toisessa elämässä, koska korkein olento on ihmisiä vanhurskaampi; mutta tässä maailmassa eivät hyvät työt aina tuota ihmiselle suosiota ja kiitosta. Jos Savigny noin pitkittää, niin hän vielä joutuu pahaan pulaan… Ei hallitus näetten semmoista kärsi.

— Hallitus!… toisti Jacques hämmästyen, ei hän toki siihen sekaantune?…

— Se on aivan selvää, näetten; ell'ette ole niinkuin kaikki muutkin, niin te olette epäluulon alainen… teitä pidetään silmällä… Jos asian oikein sanoo, niin Savigny on vallankumooja… Hän tahtoisi muodostaa maailman oman mielensä mukaiseksi… Ja hänellä on senkin seitsemän ehdotusta päässään!… Kyllä hänen aivoissaan painoa on, sen takaan. Onpa kummallista ajatella, ettei hän seitsemäntoista vuotiaana vielä osannut lukeakaan, ja että hän itse opettamatta on kaikki oppinut. Minusta tuo mies on oikea ilmiö.

— Olen minäkin kerran nähnyt ilmiön, keskeytti rouva Gregoire, ja vieläpä semmoisen, jota en ikipäivinäni unohda. Se oli markkinakojussa ja, kuulettekos, herra Lebeau, sillä oli kaksi päätä!… Se katsoi minua neljällä silmällä, ja voi kuinka minun rupesi pahaa tekemään!… Älkää tulkokaan minulle ilmiöistä puhumaan! Eihän Savignykään mikään kaunis ole, mutta ainakin hänellä on vaan yksi pää. Jos minun pitäisi nähdä hänet kaksipäisenä ja neljäsilmäisenä, niin minun rupeisi sydäntäni kääntämään. Tiedättehän, herra Lebeau, kuinka arka minun vatsani on. Vähäpätöisinkin asia saattaa sen epäjärjestykseen.

— Ottakaa tippa konjakkia, rouva Gregoire, siitä te toinnutte.

Ja rouvan kielloista huolimatta, Lebeau otti kaapista pullon ja kaatoi siitä lasiin, jonka rouva suuttuneen näköisenä arvokkaasti lykkäsi pois, mutta jonka hän kuitenkin hetken kuluttua oli pohjaan ryypännyt.

— Enhän minä sitä lajia ilmiötä tarkoittanut, alkoi Lebeau jälleen, kun rouva Gregoiren vatsa oli saanut vahvistuksensa.

Kuullessaan uudestaan tuon sanan, peitti rouva silmiään kädellänsä, ikäänkuin jotakuta hirvittävää kuvaa karkoittaaksensa.

— Savigny on ilmiö sielun eikä ruumiin puolesta. Jos teidän näkemällänne ilmiöllä oli kaksi päätä, niin hänellä sen sijaan varmaankin on kahdet aivut.

— No, herranen aika! Sehän on vielä hullumpaa, huusi tämä hentohermoinen nainen, luoden silmäyksen kaappia kohti.

Ihailunsa vallassa kun oli, Lebeau ei tuota katsetta huomannut, hän jatkoi puhettaan ja kävi yhä kiihkeämmäksi, kuta kauemmin hän puhui.

— Hän on eriskummainen ihminen. Päästäksensä tarkoituksensa perille, hän antaisi vaikka hakata meidät kaikki palasiksi; mutta hän seisahtuisi matkallansa, ottamaan ylös pesästään pudonnutta linnunpoikaista.

— Mitä hän siis tahtoo? kysyi Jacques.

— Tähän aikaan ei siitä uskalla kovin ääneensä puhua; mutta olemmehan tässä ihan ystäviä vaan. Hän tahtoo yhteiskunnallista vallankumousta.

— Vai niin, vastasi Jacques välinpitämättömästi.

— Minä puolestani en ainakaan siihen sekaannu. Olen liiaksikin nähnyt noita vallankumouksia, jotka eivät milloinkaan ole meikäläisille tuottaneet muuta kuin viheliäisyyttä. Mitä te, nuori ystäväni, siitä tuumaatte?

— Minä en rakasta valtiollisia asioita, vastasi Jacques.

— Siinä teette oikein. Minäkin olen ihan samanlainen. Olen tyytyväinen kun minulla on vaan kirjani, nojatuolini ja piippuni… pikku Célinestäni puhumattani, joka aina pysyy paikallansa eikä pane mitään mullistuksia toimeen.

Ei Jacquesin alakuloinen ja surumielinen katsanto koskaan ennen ollut Célineä niin suuresti hämmästyttänyt kuin nyt. Jos hän olisi saanut tilaisuutta, niin hän olisi epäluulonsa hänelle ilmoittanut; mutta he eivät milloinkaan olleet kahden kesken. Tänä päivänä Jacques meni aikaisin pois, eikä hän ollut monta sanaa virkkanut.

Eräänä sunnuntaina, kun Céline jälkeen puolenpäivän oli yksinänsä, astui Geneviève sisään. Céline luuli näkevänsä näyn, niin paljon kauniimpi hän oli tuota hänen muistoonsa kätkettyä kuvaa.

— Kuinka laiha ja kalpea te olette!… sanoi Geneviève, käyden hänen viereensä istumaan. Oletteko sairastunut?

— Ja kun Céline kielsi, hän jatkoi:

— Mutta te olette viettänyt kesäänne tässä vähäisessä, raitista ilmaa puuttuvassa huoneessanne…

— Onhan täällä raitista ilmaa kyllä… Näettekös, vastapäätä tätä huonetta ei ole yhtään rakennuksia.

— Minä vihaan itseäni, kun ajattelen, että olen viettänyt koko tämän ajan maalla, hengittäen keuhkoihini metsien raitista ilmaa. Ettekö tekin minua vihaa?

Céline, joka luuli hänen pilaa puhuvan, ei vastannut. Hän nauroi… hän tunsi itsensä muka niin onnelliseksi!

Geneviève jatkoi:

— Oletteko minua ajatellut?

— Joka päivä ja melkein kaiket päivät… ainakin kun olen yksinäni ollut.

— Tuo on liikaa, sanoi Geneviève, nauraen vuoroansa. Mutta olen minäkin teitä muistanut. Olisin kirjoittanut ja teille kukkasia lähettänyt; mutta, minä olin unhottanut tämän talon numeron. Minä tunnen niin hyvin tämän paikan, että osaisin tänne vaikka silmät ummessa, mutta kirjeen on peräti toista.

— Metsässä oli kai hyvin kaunista? kysyi Céline hiljaa ja sulki puoleksi silmiään, ikäänkuin pidättääksensä sitä kuvaa, jonka tuo ainoa sana oli loihtinut hänen sieluunsa.

— Olihan siellä kaunista, vielä kauniimpaa kuin edellisinä vuosina; mutta en minä ollut yhtä onnellinen siellä.

— Miksi ette?

— Pienenä tyttönä ei ajattele mitään. Nyt en enää ole pieni tyttö, ja minun mieleeni johtui kaikenlaisia ajatuksia, jotka minua vaivasivat.

Hänen puhuessaan aukeni ovi, ja Savigny, pettyneenä toivossaan, kun ei tavannut Célineä yksinänsä, seisahtui kynnykselle. Hän oli kohdannut Lebeaun, joka oli sanonut, ettei kukaan, paitsi Célineä, ollut kotona.

Se teki asian vielä pahemmaksi, että hän tapasi Célinen tuommoisessa seurassa.

Hänet tunteissansa Céline kävi kalpeaksi ja tervehti häntä kainosti.

Mitään sanomatta Savigny kävi istumaan niin kauas tytöstä, kuin huoneen ahtaus salli. Geneviève huomasi aivan hyvin, ettei hänen täällä olonsa ollut äskentulleelle mieleen ja alkoi nousta, mutta rukoilevaisella katseella pyysi Céline häntä jäämään. Sitä paitsi hän ei tietänyt missä tapaisi Felicien, jonka vasta määrä-tunnilla piti tulla ovelle häntä odottamaan. Rouva de Préal oli hyväksynyt tuon aatteen, että Geneviève silloin tällöin kävisi nuorta kukkaisten-tekijää tervehtimässä, armeliaisuutta muka harjoittaakseen.

Hän piti semmoista tapaa tyttärellensä soveliaana, se, näet, oli yksi kohta siinä kasvatusjärjestelmässä, jota hän oli ottanut noudattaaksensa, vaikka Geneviève tässä suhteessa oli hiukan perinpohjaisempi, kuin hänen ijällensä olisi sopinut.

Maalla ollessaan Geneviève kävi joskus talonpoikaisasunnoissa, jossa häntä kohdeltiin kuin linnan vallasneitiä ainakin. Täällä oli peräti toista: tämä siniseen liiviin puettu mies, suurine saappaineen oli mitään käskyä odottamatta käynyt häntä vastapäätä istumaan, ja katseli häntä kuin vihollistaan.

Hänestä tuntui, kuin olisi jokin pahansuopa tunne häntä painanut; se hänen mieltänsä hämmensi. Mutta tarkoin harkiten olikin miehellä epäilemättä suurempi oikeus täällä olemaan, kuin Genevièvellä itsellään.

— Oletteko isää nähnyt? kysyi Céline.

— Olen, hän tuli vastaani ja sanoi, että te olisitte yksinänne kotona.

Ehdottomasti Geneviève taas liikahti, mutta

Céline kuiskasi:

— Jääkää vaan!

— Olette ollut kauan poissa tällä kertaa, hän jälleen alkoi.

— Minulla on tuolla pohjoisessa päin ollut paljon työtä.

— Sanottiin, ettei siellä olekaan työtä, huusi Geneviève, jolle tämä sanoma oli suuresti mieleen.

— Työtä voipi olla monenlaista, Savigny jäykästi vastasi. Rahan ansiota ei siellä ole enempää kuin muuallakaan.

— Sittehän he ovat kovin onnettomia?… sanoi Geneviève, joka oli liian liikutettu, muistaakseen hämmästyä.

— He kuolevat nälkään, vastasi Savigny yhtä jäykästi kuin ennenkin. En tiedä, sanotaanko sitä onnettomuudeksi.

Ihan kalpeana Céline löi käsiänsä yhteen. Geneviève mumisi: Voi, hyvä Jumala!… Tämä oli huuto hänen sydämensä pohjasta, se oli syvä ja haikea sääliväisyyden huuto; mutta Savigny näki hänessä vaan hienon neidin, jonka komeus oli pilkkaa tuolle viheliäisyydelle, hänestä tyttö ei ollut muuta kuin kiusallinen vieras, joka esti häntä kahden kesken Célinen kanssa olemasta.

Hän vaipui taas äänettömyyteensä, joka jo rupesi käymään tytöille vaivaksi, kun samassa portailta rupesi kuulumaan Lebeaun raskaita askeleita.

Hän astui sisään ja oli mielissään, kun vielä tapasi Savignyn siellä, mutta nähdessään Genevièven, jäivät hänen tulotervehdyksensä sikseensä.

— Isä, se on neiti Préal, sopersi Céline. Tämä nimi ei tehnyt häntä sen viisaammaksi. Hän oli unohtanut, että Geneviève jo ennenkin oli täällä käynyt, vaikka Céline silloin oli sitä hänelle kertonut, ilmoittamatta kuitenkaan niitä erityiskohtia, joista tämä käynti oli saanut arvonsa.

Tervehtien Genevièveä jotensakin kömpelösti, hän itsekseen mietti, oliko tämä vieras kentiesi joku kauppatuttu, mutta eihän sunnuntaisin mitään osteta… ja sitäpaitsi ei suinkaan tavallinen ostaja olisi istunut hänen tyttärensä kanssa noin vierekkäin kuin hyvä ystävä.

Onneksi Lebeau ei ollut sitä lajia miehiä, jotka helposti tyhmistyvät, hän rupesi kysymyksillään antamaan Savignylle yltäkyllin vastaamista. Mistä hän tuli? Minkä vuoksi hän niin kauan oli ollut poissa Parisista? Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli nähnyt?

Savigny vastasi lyhyesti ja hajamielisesti, katsoen vaan Célineä, joka herkeämättä loi silmänsä poispäin.

— No hyvä ystävä, sanokaa nyt mitä on tapahtunut tänä puolena vuotena, jona teitä ei ole näkynyt.

— Ei minulla ole muuta kerrottavaa, kuin mitä jo tiedätte.

— Tuolla maaseudulla ei liene kovin hauskaa, alkoi Lebeau jälleen, antamatta itseänsä hämmentää. Teillä ei näy olevan juuri ylen paljon lihaa luillanne, poikaparka. Näyttääpä siltä, että puoleen vuoteen olette syönyt enemmän kuivaa leipää kuin voita. Huononko ruoan tähden te noin olette laihtunut?

Savigny vaan hymyili. Hänen päähän painuneissa silmissänsä hehkui synkkä leimu, joka tarpeeksi selitti syyn hänen laihuuteensa.

— Älkää minua murehtiko, hän vastasi; e ole syytä sitä surkutella, jonka ei tarvitse, niinkuin kaleeriorjan, vetää perässänsä jalkaan taottua kanunankuulaa. Sitä paitsi pohjoisessakin voipi elää kyllä hyvin; sen saatatte huomata seuraavasta pienestä jutusta, joka ehkä huvittaa näitä nuoria neitosia.

Näin puhuen hän katsoi Genevièveä; hänen äänessään kuului pidätettyä ivaa, ja suunsa hymyili katkerasti.

— Suuren joutoajan edellä, minä jonkun aikaa tein työtä eräässä tehtaassa, jonka omistajan sanottiin kymmenessä vuodessa voittaneen useampia miljoonia. Ainoastaan harvoin saatiin häntä nähdä, ja silloinkin vaan, kun joku etevä vieras tuli tehdasta katsomaan. Asetus kielsi jokaista työntekijää, oli hän sitten mies, vaimo tahi lapsi, menemästä ulos tehtaasta päivällistä syömään. Sentähden jokainen taskussaan taikka pussissa toi evästä muassaan, jota sitten syötiin joukottain pihalla, muurin varjossa taikka jossakussa vajassa Syömistä varten meillä oli puolen tunnin lepoaika, jona saatiin vapaasti haastella. Tapahtui useinkin, että vieraat sattuivat juuri silloin tulemaan, ja jos ne olivat ylhäisiä, niin patruna itse tuli heille tehdasta näyttämään.

— Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti. He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä äänensä kuului vielä etäämmälle.

— Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?

— Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.

Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:

— Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!…

Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo, joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi, sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.

Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas:

— Se onkin yhtä kaikki… ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö, mitä leski teki?… Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea lasta elättää… eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."

— Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.

— Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.

Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti lisäsi:

— Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut paremmaksi… Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.

— Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.

Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut. Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi, niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.

Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä, ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua. Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.

Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.

— "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?… Mutta ei tyttö hänestä mitään tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.

Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.

— Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni, rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä rakastamme.

Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.

Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin, koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.

— Ei suinkaan! ei nyt vielä!… huusi Céline, joka jälleen tointui.

Ja aivan hiljaa hän lisäsi:

— Minkätähden hän tuli?…

— En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste tulen käymään.

Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa, eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.

XI.

Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä viimeisestä kiittämään.

— Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän vaatimuksia.

Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:

— Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.

Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt huonetta hiukan hauskemmaksi.

Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään, tuoden muassaan nuoruuden, ilon… kaikki oli yht'äkkiä muuttunut. Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen lause:

— Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.

— En, vastasi Geneviève.

Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:

— Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa, minä toivoin teitä kohdata.

Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.

— Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen arvannutkin.

— Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka äänensä kuului totiselta.

— Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te…

— Mitä te uskoksi sanotte?

— Kun tietää jonkun asian varmaksi… eikö niin?

— Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota, sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla, kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä rakastamaan. — Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.

— Tuntuuko teistä todellakin siltä?

— Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia, jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten täällä puhuttiin.

— Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.

— Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia, löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme Jumalaan?…

— Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi…

— Jesus?… Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.

— Ja kuitenkin hän kärsi… hän kiusattiin… hänellä oli taistelunsa… hän rukoili… yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä Isänsä kanssa… Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun." — Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä, mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla sama rakkaus.

— Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta… mutta minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.

Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla meidän kaltaisemme.

— Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin, tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.

Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.

— Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?

Abbé Hardouin ei ennättänyt vastata

— Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa, sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun kamarissani.

Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.

Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä hakemaan.

Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:

— Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!

— Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.

— Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa tekemistä, saanko kivaa kysyä?

Geneviève ei vastannut… Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa tekemistä?… Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille, vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta, ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.

— Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.

— Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.

— Oivallisessa… tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin, ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti syökään… Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi… Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?… Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita… Ja jos alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa. Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.

— Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen tuumiinsa ja sanoi vaan:

— En minä usein huoli häntä kutsua… Sitä paitsi hän ei ensinkään ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen taipumuksensa ovat vaarallista laatua.

— Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä, mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta, johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?

— Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä kovasti paheksui?

— Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle miehelle vaivojansa valittelemaan.

Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui kuitenkin nytkin.

— Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä, jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni. Jokaisen tulee pysyä säädyssään.

— Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.

— Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska hänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä paitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella kuin sinä, ystäväni.

Tuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin suun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän oli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että häntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.

Tämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta. Mutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti niitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja ymmärryksensä, puhkesi puhumaan.

— Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat. Nyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta myötätuntoisuutta herättänyt.

— Geneviève… sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo jättänyt huoneen.

Silloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:

— Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole toivomista lapsesta, jonka kadulta löysit… Hänellä on rotunsa, taipumukset.

XII.

Joulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen jäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan ulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de Préalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli saapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan hänen luonansa.

Silloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska rouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan ollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin kävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi Savignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin. Tuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja innostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä, koski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat voineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä kuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli tullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta työntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli kokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut. Hän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta kaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja kuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.

Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää, vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.

Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä olisi säälistä pakahtumaisillaan.

Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu… Ei hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.

Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa ilosta häneltä riistettiin?

Hänen isänsä ei huomannut mitään… Hänen silmissään Céline vaan oli sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle itsensä esimerkiksi…

— No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen… Tulenko minä keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin… Ainakin minulla on se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä minua nuhdella.

Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei Jacques enää tullutkaan.

— Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?

— Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut muualle asumaan… Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen… Hän ostelee itsellensä kirjoja… Semmoinen häntä miellyttää.

— Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.

— Se on myös hänet jättänyt.

— Hänen sisarensako?

— Mikä hänestä on tullut?

— Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut. Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä, me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan. Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin kiintyä.

— Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.

— Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan hiukan virvoitteleekin… Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä unhottaa… Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin, että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa ajan heille; mutta siinä ei syy ole.

— Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa häneltä ongituksi.

Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin, hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.

Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt, niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä, mutta jos hän olisi oikein arvannut… Ja oliko hänellä edes oikeus salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila, jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan. Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän lietensä ääressä.

Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui, kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen äänensä vapisi.

Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.

— Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua…

Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:

— Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa… Erästä ajatusta, joka lakkaamatta tulee takaisin… Mutta ehkä se onkin hulluutta.

— Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä kuin ennenkin.

— Minä luulen… minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on sama…

Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään virkkanut. Céline alkoi jälleen:

— Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama… että hän on teidän pikku Genevièvenne…

Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne entistään vielä synkemmiksi.

— Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?

— En tiedä… Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.

Jacques mietti hetken aikaa.

— Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja minun välilläni on suuri juopa.

Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.

Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.

— En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on totta!…

— Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän milloinkaan saisi sitä tietää… Arvattava kuitenkin on, että hän on kaikki unhottanut… hän oli silloin vielä niin vähäinen!… Ehkä häntä hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä… ja se musertaisi minun sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta, jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on ihanaa ja suloista… Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.

— Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.

Jacques jatkoi jälleen:

Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève, nähdä häntä… ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää, mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.

Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä, että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan, pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:

— Te olette niin yksinänne!… Teillä ei ole ketään, joka teitä rakastaisi!…

— Sille en mitään voi… Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni. Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!

— Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.

Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.

Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.

Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.

Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.

— Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta, ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee ihminen muutakin… Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!… Meidän asuntomme, meidän mustat ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme, vaatteemme, kaikki minua inhottaa!… Entä nuo likaiset kauppapuodit, joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme kyynäspäitämme… Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää. En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut, voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.

Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä, sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta, jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet, jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa järjestystä, vaivoistansa huolimatta.

Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa, ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia, katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan hänellä olisi… ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua, joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.

Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen sieluansa.

— Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan, jossa kaikki on niin ihanata.

— Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,

— Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä, kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni, valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa elämme.

Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:

— Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!

Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, sanoen:

— Kiitoksia.

Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä rakastanut.

XIII.

Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko piti hänen erillänsä ystävistään.

Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen huoneesensa.

Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.

Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:

— Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan; se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen minkäänlaista selitystä.

— Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää hyvyyttä vaan.

Lebeaun kasvot kirkastuivat.

— No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?

Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään selittäneet.

— Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.

— Sunnuntaina minä tulen.

— Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako… se koskisi meihin kipeästi.

Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka häntä vapisutti.

— Mikä sinun on?… Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika tulee meillä käymään?

— Onhan se minulle mieleen, isäkulta.

— Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.

Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.

Céline pidätti kyyneleitänsä.

Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut, jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. — Se ei ollut mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.

Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä… Tällä kertaa hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään, nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta, jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa? Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.

Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin käsinojalle.

— Jääkää hyvästi, sanoi hän.

— Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.

— Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.

— Hän on sangen kipeä, hän sanoi.

— Kuka? kysyi Lebeau.

— Teidän tyttärenne.

— Ei suinkaan, ei suinkaan… ei se ole muuta kuin hiukan verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole… Onhan meillä jo maaliskuu käsissä… kai kevät taas häntä virkistää.

— Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.

— Eihän se ole ollut tarpeellista… Meidän ei nyt kannata panna rahaa tarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää viiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.

— Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen kouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen pitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa sairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako tietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä sitä hänelle sanomasta.

— Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.

Hämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän riensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä sulki oven jälkeensä ja huusi:

— Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä olen sanonut.

Sangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen kultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.

Céline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja niinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän päätti salata koko asian tyttäreltään.

Kun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen ei muulloin ollut tapana tehdä.

— Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.

— Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.

— Oikeinko totta?… Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko terveeltä… Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?

— Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen hiukan väsynyt.

— Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.

Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.

— Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.

Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle takaisin.

— Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?… Olisi jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.

Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä saavansa vahvistusta vakuutukselleen.

— Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan kipeän.

— Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta ei myöskään ota vaaria puheestani… Minun nuoruudessani oli ihmisillä enemmän rohkeamielisyyttä.

— Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole saapuvilla.

— Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei niitä söisi.

Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.

Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen pilkku.

Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen, niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua. Hän alkoi heti:

— Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen… Ei hän minulle mitään suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys, jossa hän elää. Se on hän. Jacques… annatteko minun ilmoittaa se hänelle?…

Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja peljästyneenä hän pysähtyi.

— Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla. Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo, että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä. Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.

— Te ette tunne häntä, muistutti Céline.

— Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen, tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla minkäänlaista keskuutta.

— Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.

— Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on turhaa vaivaamista.

Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.

XIV.

Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia. Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.

Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle ainoana keväimen osoitteena.

Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.

Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi, että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän, joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.

Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen. Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.

Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi sunnuntaina hänen tulisi lähteä.

— Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas teitä lähetetäänkään?

— Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.

No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette itseänne näyttämään?

— Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan, tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.

Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.

Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon, onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä, eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."

Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, — kaikki nuo suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi voinut sitä omaksensa tunteakaan.

Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.

— Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja; mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.

Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa löytyä?… Ja vaikka se olisikin hän?… No niin, sanoi hän itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, — vaikkapa se olisikin hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin sallittuna… sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan. Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.

Rikas ja korskea vallasnainen… Ei Céline toki ollut häntä siksi huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä… hänen, ei ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa… hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.

Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.

Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen kautta saisikin siihen tilaisuutta.

Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin, kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä värisytti.

Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.

Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.

Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi, tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä. Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni. Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?

Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa entiseen kauneuteensa.

Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.

XV.

Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt neiti de Préalia.

Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen, joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän. Yrittäisikö saada häntä tavata?… Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään. Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen; nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi häneen.

Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?… Mihinkä hän ottaisi turvansa… ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?… Pitkiä aikoja oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta. Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa… niin hän ainakin uskoi.

Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista, tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!… Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!… Mikä sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan… Siinäkin jo pitäisi oleman tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen ääniä.

Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa. Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet, ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui syvään uneen.

Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut… nyt hän jo kuuli puhuttavankin… Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan liikutti itseänsä.

— Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan. Jättäkää hänet tänne… se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa… Näettenkös, tuossa yksi juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.

— Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.

— Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.

— Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen puhuja halveksivalla tavalla.

Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää voinut häntä juopuneeksi uskoa.

Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra Bousquet.

— Mikä täällä on hätänä?

— Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.

Rakennusmestari lähestyi.

— Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi, rouva de Préal.

— Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.

— Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän puistonne yömajaksi.

— Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se, joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de Préalin.

— En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.

Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka ihana tuo ilmestys oli… Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin suloinen!… Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman, ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.

— No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet, ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?

He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.

— Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota miestä.

— Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet. Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.

Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.

Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä, oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään, niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu, nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi, kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.

Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli nähnyt Genevièven.

XVI.

Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta. Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.

Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä, ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän liverryksen pianolla… Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven elämästä, joka eli niin lähellä häntä… ja kuitenkin niin kaukana.

Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista hienon naisen elämää… Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita, kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan… ja lukea… ennen kaikkea lukea… ei vaan yhden sou'n sanomalehteä taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita; iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain puitten varjoon… tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia, jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa ja katkeruutta.

Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi. Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen… mutta naisia hän miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä miesten kanssa.

Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita, joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista. Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona kaikille… kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin, kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien himmeässä valossa oli nähnyt!

Ihmeellistä!… Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä nykyisen elämämme kanssa.

Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä. Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.

Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies, joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta, eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.

Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.

Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin. Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.

Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä luottamuksella omaistensa viisauteen.

Muutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa, ja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille heistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön tuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä alkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille annettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan. Päinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen, rouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista Genevièven läsnäollen sanonut:

— Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa hääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria vartioida.

Ihmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida, ja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut, että tapa oli semmoinen.

Heidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan heillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa… siihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan vuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta kuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.

Tuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei hän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus oikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän oli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään. Tämä oli vastannut:

— Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun mieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä tapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään vastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva de Préalin puoleen.

— Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?

Ja tämä vastasi yksitotisesti: — Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin kasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja luotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.

Vieläkin pettymys… Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus kysymykseensä.

Rouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista ennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista löytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?

Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut. Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää. Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei milloinkaan pääse alkuunkaan.

Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse, jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä, jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta, silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.

Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa, voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.

Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä, epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja huolettomasti puhui.

— Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.

— Mutta neiti, minusta näkyy…

— En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni, joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni, ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa, niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"

— Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta… Jos rouva kuulisi…

— Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä luulen, että sydämeni on jäänyt heille.

Kenelle, neiti?

— Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä… Minä rakastan heitä… En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.

— Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?…

— Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut niin hyvä minulle… Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen…

— Miksi ette ole?

— Kun tahtovat minua naittaa…

— No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita… mutta luulisihan tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.

— Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?

— Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.

— Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan omaa itseänsä.

— Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella, vastasi Felicie varovasti.

— Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet…

Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi häntä nauraen silmiin.

— Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä; mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään, niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle sanomista, niin minä menen huoneeseni.

Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.

XVII.

Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita, mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan, mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut kuin sen tykkimistä.

Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat: "Sydämeni on jäänyt heille."

Selvästi hän oli ne kuullut… se ei ollut mikään unelma. Tuo Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi, parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan. Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut mitään unhottanut… Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin… Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä murheistansa?

Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu. Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt… ensimäistä kertaa hän käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään henkiin herännyt… mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli tehnyt ahtaaksi!

Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata kauniimmalta.

Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi… Hänestä tuntui ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen, ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää, joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana… Ja jos alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan tapahtunut… Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?… ja eikö hän itsekin vielä ollut työmies Jacques Marceau?… Mutta voi! Jos ei muuta olisi ollut… ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion tielle joutuneen tytön, veli.

Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena, kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana, inhottavana.

Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki; hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan. Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti astua.

Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten… ja samassa sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."

Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen hävettävä haahmu… ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä: Älkää häntä lähestykö!… Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.

— Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen… ja sitä paitsi hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa. Tyttöparka!

Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.

Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.

XVIII.

Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand pahaksui suuresti — muuta mainitsemattakaan — Genevièven penseyttä hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut? Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?… Olihan se todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta löydetty…

— Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun: hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa, että häntä vaan armontullen täällä pidetään.

Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta omaan itseensä.

— Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään, mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä, kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia. Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta, että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin huvittamisessa?

Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen toisaalle.

— Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.

— Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti, uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.

Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.

Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:

— Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on kaikilla halpa ja itsekäs sielu.

— Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.

— Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?… Onhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja jalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja antoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö epäilemättä on sinun perillisesi…

— Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin rohkeasti.

— Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut? Varmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika, herra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä vaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut, että tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun sisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.

— Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta, vakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja saattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.

— Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!… Sinun pitää antaa tuon hölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa kumpaakaan… se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.

— Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.

— No, kaikkea tässä kuullaan!… Pysykäämme totuudessa, äläkä sinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin jaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: "nelikko haisee aina silakalta", mutta minä sanon päinvastoin: "silakka tulee aina nelikolta". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta franc'ista.

— Ei se ollut hänen oma äitinsä…

— Mitä sinä minua vastustat?… Hän oli samaa säätyä.

— Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle hakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja muassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat olivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut rohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi, kun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa ihan lähellänsä.

Tämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli tehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan tuntee olevansa tervetullut.

— Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?

— Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.

— Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen on?

— Epäilemättä.

— Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen vastenmielistä?

Hetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:

— Kirjani miellyttää minua suuresti.

— Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan en pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan epäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän, neiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani. Sitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä päättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää, kuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei teillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?

Tämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.

— Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla esitellään.

— Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa, kaunis tyttöseni?… No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne merkiksi?

— En, vastasi Geneviève ja nousi.

— Mikä jäykkyys!… Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?

Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.

— Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita pieniä juonia surra.

Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle sikariansa polttamaan.

Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä vaivaamaan.

Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:

— Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole. Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi, ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla, siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!

— Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun keskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun. Miksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä puolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan näyttäytyä.

— Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten suosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden itseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja siinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa jouduttamaan… Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa, ennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen, että olen täällä ikävään kuolemaisillani.

Kun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä hymyili tyynesti ja vastasi:

— Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä tavoittamaan.

— No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei ensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni asia on tullut päätetyksi.

Mutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden, että tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut epäilemään asiansa menestymistä.

Päivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla, eikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei herra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä uskallusta?… Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei viekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut mitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä keinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.

— Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt, sanoi rouva de Préal tädillensä.

— Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.

Molemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan vimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de Rochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut pelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.

Tuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka tienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.

— En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa minulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka paljoa parempi olisi…

Rouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä sisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä uutta vastusta.

XIX.

Muutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä, joka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin huolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä ihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä tulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa katselemaan.

Heidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän huomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli miltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua ujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut aavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.

Geneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä, eikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi. Sittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä aina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä hakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen kohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin teeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan; kuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa, ettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.

Hän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi niin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi hiukan syrjään.

Mutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla, jonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla kauniisti veistellyn lippaan.

Hän huusi heti:

— Oi, kuinka tämä on kaunis!… ja kuinka sievästi se on tehty!… Ja entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!…

Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.

— Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?

Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:

— Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?

— Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.

Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.

Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen muistossansa pysyneet.

Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut; hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.

— Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä panen viisikolmatta franc'ia lisää… Luulisinpa sen olevan kelpo hinnan.

Rouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä, mutta Jacques pidätti häntä.

— Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden maksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä, että olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se ei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.

— Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève niin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.

— Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat ja nyt pisti ne äitinsä käteen.

Rouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa niin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen päähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!… Hyväksi onneksi tuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja neiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin kuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.

Heidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi rouva de Préal ankaralla äänellä:

— Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta on! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin…

Sillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa, ilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että äskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja rouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa taistelussa voittanut.

— Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi kasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan kehnommasti, täti?

— Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä tapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän seura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää, että oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja… Ennen hänen lähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi sanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.

— Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on loma-aikoinaan sen tehnyt… Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?

— Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi meille muistoja jakelemaan!… Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève… Minä soitan Felicietä.

Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä, joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:

— Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin sitä estää.

— Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.

— Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.

— Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?

— Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti, sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?

— Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.

Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.

Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa joukkoon?… Ei hän itsekään sitä tietänyt.

Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö, jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut. Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa — nälkä ja jano yhdessä, sanoivat ihmiset — ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä syleilemästä.

Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä, eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä kupua kutoivat.

Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni, muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.

Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.

— Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän tarkoitti.

Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet, kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ siellä kesti.

— Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi. Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään… Se on surkeata.

Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.

Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.

Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden sydämensä niin kovaa tykytti.

Vihdoin Jacques sanoi:

— Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.

— Se on hän! Felicie huudahti… Tuo Jacques, josta hän niin paljon piti.

Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja, jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.

— Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier… Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti rakastin… Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta… Kuitenkin se oli tosi… Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?

Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.

— Te olette Jacques Marceau, hän sanoi… sama mies, jota minä niin hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin aamuin otti minun syliinsä… Nyt minä jo muistan… minä muistan kaikki.

Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin syliin.

Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:

— Jääkää hyvästi.

Ja hän katosi yön pimeyteen.

XX.

Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan piiritystä nimeksi vaan.

Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa, ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen mahdollisuudesta.

Muun muassa hän kirjoitti:

— "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista, totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja olla."

Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi, mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen kanssa ja sen edestä.

Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.

Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.

Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä puhumasta.

Mutta Céline ei saattanut totella.

— Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?

— Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne, Céline.

Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen. Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä, joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa, jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän omissaan piteli.

Tauti oli tehnyt tehtävänsä.

Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän kysyi lempeästi:

— Miksi te itkette?

— Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.

— En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja minulla ei ole ollut.

— Onhan se kärsimystä… kauheaa kärsimystä.

— Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin kuuma, jotta helposti voi hengittää.

— Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan…

Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:

Maalla nyt lienee kaunista… Jacques en minulle siitä kertonut. Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara taivas, jonka voi kokonansa nähdä…

Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen poskensa punastuivat.

— Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?

— On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes tiedä, puhuiko hän teille?

Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.

— Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan kerran.

— Ja te tunsitte hänet?

— En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.

— Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla ilolla.

— Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.

— En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä tahtonut.

Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan, mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa hänen tulevaisuutensa suhteen.

Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire sisään.

Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti käsiänsä taivasta kohden.

— Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja jättää köyhät kärsimään!

— Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.

— Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi Geneviève nauraen.

— Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään sekä kengänpohjia järsimään… Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä! Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa; en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla, jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten säästettävä… Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti hyödyttäisi!

— Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että suututti.

— Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä, eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin… eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka heillä maitoa onkin!… Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."

— Pienet lapsi-poloiset… sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella, mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.

— Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset siitä niin paljon kärsi kuin me muut… heillä on hyvä vatsa. Vaan tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.

— Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli jättänyt auki, seisoi mies.

— Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?

— Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi. Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!

Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin kasvoihin.

Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.

— Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.

— Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla hyödylliseksi.

— Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta tarvitse, kuin katsoa ympärillenne… tilaisuutta ei suinkaan tule teiltä puuttumaan.

XXI.

Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa, teeskenneltyä ja pintapuolista.

Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen: ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää, kuin alttiiksiantaminen.

Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa. Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on itsekkään käskettävänä.

Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä, eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen, jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita, kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä, surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa isoissa, synkeissä saleissa.

Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet, siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan, taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.

Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää, mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.

Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi, tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista, surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden pelko.

Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan, ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana, jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja anteliaisuuteen.

Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan, kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa tämä vasta vimmastui.

— Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta… Kun kaikki sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin, lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.

— Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.

— Hän hoitaa sairaita lasareetissa.

— Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.

Siihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu

Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras parantaja.

Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.

— Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.

— Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen emme tietäneet, mitä se merkitsee.

— Voipi niinkin olla… Céline myönsi; ainakin on varma, että hän paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.

Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:

— Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa… Isä kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.

— Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä Jacquesista tiedätte.

Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä — eikä sitä ollut kuin hiukka vaan — rupesi sairas tyttö puhumaan Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun, jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.

Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse oli arvannut, Céline jatkoi:

— Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi…

Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrähti katkeraan itkuun.

— Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?… Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin olisin ollut onnellisempi.

XXII.

Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin; vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä, johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä, jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen, oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut, joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa rakkautta osoittanut?… Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa suojella?… ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä rakastaa?

Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru, hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut kuollut epätoivoon.

Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen mielestään… Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä tuohon suureen erotukseen?… Vaan kun tämä ajatus johtui hänen mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen äitinsä oli ollut… On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna… puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea kärsimystä vastaan?… Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi… olisipa hän saattanut mahdottomiakin tehdä.

Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän kovista kokemuksista varjelemaan?… Geneviève olisi päinvastoin kärsinyt, ja hän olisi masentunut… hän ei olisi saanut elää tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen… hän ei olisi saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille, että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt tekemään Genevièven elämää ihanaksi.

Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle, jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan. Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:

— Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?…

Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.

— Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen seisahtui tiellä hänen eteensä.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän.

— Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen Augustine… Oletko minun unhottanut?

— Unohtanutko?… Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!… Tuossahan seisoi hänen edessänsä… häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin… ne seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen edessänsä…

Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle… Hän seisahtui ja koki katsoa naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.

— Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.

— Sinun kotiisi?… Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä sinun kotiisi tule… mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole viikkokausiin mitään ansainnut.

Jacquesia hirvitti.

— Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua puhutella.

— Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu tyttöpahanen, — siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta kotiripityksiä…

Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:

— Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian myöhäistä.

Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä, vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."

He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää olisi voinut häntä tuntea… Tavallansa hän oli hienontunut, koska oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei hävytön.

Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen käydä istumaan.

— Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle jotain, niin menen.

— Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.

— Sinun luoksesi!… Mitäpä sinä minulla tekisit?… Et sinä ennenkään minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle jotain, että ennen päivää pääsen menemään.

Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä; vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän mielensä:

— Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni… Minä lupaan olla sinua nuhtelematta.

Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen viinipisaran kurkkuunsa.

— Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä… parempi vaan meille kumpaisellekin, että minä menen.

— Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan sinulle kaikki, mitä minulla on.

Augustine remahti kolkkoon nauruun.

— Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä: sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin tunkeutumaan…

Jacquesia rupesi iljettämään.

— Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle kolmekymmentä sou'tansa.

Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla. Tämä oli avannutkin oven… Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi, mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.

Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita, hän kirkasi:

— Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin… sido minua köysillä! Älä laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää saata, minä en saata muulla tavalla elää!

— Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.

Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä, hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.

Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:

— Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.

Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi, pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:

— Ei, ei; älä sitä!

Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja, vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.

Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei paikalla uneen.

Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa; hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät… Näkikö hän unta, vai ajoiko häntä painajainen?

Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat, pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.

— Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää taida kannattaa ylvästellä?

Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä hänellä olisi ollut vastattavaa?

Hän meni ohitse kehenkään katsomatta… Minkätähden johtui tänä hetkenä tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa, että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla, korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen. Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä karkoittaaksensa.

Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä pohjaton syvyys!

XXIII.

Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet hänen ainoat ystävänsä?

Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti, kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.

Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden kanssa.

— Céline, Augustine on tullut takaisin.

Céline huusi ilosta:

— Teidän sisarenneko?… Ah, mikä onni!… Missä hän on?

— Hän on minun kodissani… Mutta hän on kovin muuttunut… hän on kipeä.

Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.

— Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän ei ole enää muu kuin raunio.

— Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.

— En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei olisi mitään tervettä. Hän on sairas… siinä kaikki, mitä hänestä on jäljellä.

Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä hänen sydäntänsä painoi.

— Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.

— En tiedä… Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä kaikkea peljätä.

Céline sanoi ujosti:

— Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?

— Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?

— Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.

Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä päivittelemisiä… ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä tuotaisiin hänen luoksensa.

— Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa… Onhan kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa… eikä kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla kuitenkin arvoni.

Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa, ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle onnettomalle tyttöparalle.

Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.

Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,

— Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.

— Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa olla mitään hänen kanssaan tekemistä.

— Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään kuulunkaan tähän maailmaan… mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa? Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin tehdä hänelle hyvää.

— Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.

— Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä… Jesus on rakastanut häntä, koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään sitä, kuin kadonnut oli.

Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian perisi.

— Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven, pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja oli nukkuvinaan… mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.

— Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun ainakaan sovi vanginvartijana olla.

— Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut ystävällisesti ottaa sinut vastaan.

— Mutta minä en tule… Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen…

— En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.

— Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan… Ja ehkä sinne tulee tuo turhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.

— Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs pelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna palaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö tahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista elämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu sinulle sietämättömältä… Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen oikeaksi naiseksi?

— No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine hävyttömästi.

Vaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on rappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä siveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:

— Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön luontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi… Ei minua saa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi… Anna minun mennä… minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää tarvitse kuulla minusta puhuttavan.

Hän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.

Tunnit kuluivat hitaasti… Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan pimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei uskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon talon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin Augustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään, kääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä estänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun näki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi sääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:

— Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.

Hiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin otsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta päivässä maksaa.

Seuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen hänen luoksensa.

— Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun kanssani tekemistä.

Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.

Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään, kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin; alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä, silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?

— Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline lempeästi.

— Minkä palveluksen?

— Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.

Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.

— Oletteko kipeä? hän kysyi.

Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.

— Olen, minä olen sangen kipeä.

Augustine tähysti häntä terävästi.

— Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.

— En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa jäljellä.

— Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.

— Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä kuolemaa seuraa.

— Niin, kyllä tiedän… mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin minun nykyinen oloni.

— Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.

— Sielu… Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään… ellei se ole se, joka tekee, että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te ette voi sitä ymmärtää… te joka olette viaton kuin kukkanen, hän lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:

— Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja: te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä, jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita viettelijöitä… ja sitte… Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä on!…

Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta, heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.

Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi. Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan, voidaksensa paremmin häntä auttaa.

Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.

— Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!…

— Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä olento.

— Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline, ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.

Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:

— Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa, ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä… Siksi me olemme peräti eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.

Augustine nousi lähteäksensä.

— Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.

Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin", hän vastasi vaan:

— En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.

Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.

— Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus. Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se ihminen. Jääkää hyvästi!

— Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä odottamattomista sanoista.

Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin, oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.

Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:

— Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.

— Onko mahdollista?… Voi, mikä suru Jacquesille!… Mutta oletteko varma, ettei hän vielä tule takaisin?

— Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja muassani, lukekaa te.

— Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.

Rouva Gregoiren täytyi odottaa.

Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.

— "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."

Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule sinua vaivaamaan.

Augustine."

— Eikä minulle sanaakaan!… ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat toiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin hänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!… Tuommoinen on palkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!

Ei kukaan hänelle vastannut.

XXIV.

Kaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871 vuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen, noita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia, kauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään visertivät. Mikä surkea iva!

Viimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä päässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli vielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään meni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä parempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten, taitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei hänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli näin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa laitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun sanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.

Kun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven, joka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna. Geneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja lujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta. Näkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien jälkiä jättäneet.

Jacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä vapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi… Nyt he näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto vieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.

Geneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:

— Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi Célinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin saattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.

— Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen nojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.

— Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua murehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin saada teitä tavata, ja tässä te nyt olette…

— En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin… En luullut teitä niin kipeäksi.

— Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä huomaa… Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.

Jacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä itse puolestanne?,

— En, mutta sodassa on toista. Ja sitäpaitsi ei kukaan minua kaipaisi; mutta kuinka teidän isänne käy, jos te, Céline, kuolette?

— Isäparka!… Mutta kait te usein tulette häntä katsomaan, eikö niin?

Kuten aina ennenkin, oli pöydällä nytkin kukkasia, joukko valkoisia syreenejä, joita Céline oli rakastanut siitä saakka, kun Geneviève ensi kerran kävi hänen luonansa; huhtikuun aurinko loi kirkkaan valon huoneesen, joka oli juhlallisen näköinen.

Geneviève nousi lähteäksensä, mutta kumartui ensin Célineen ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja.

— Tuokaa hänet vaan, vastasi Céline, minä tahdon mielelläni häntä nähdä, koska hän on teidän ystävänne. Isä ei rakasta pappeja, mutta hän tyytyy kaikkeen, mikä teistä lähtee.

— En minä häntä tänne pappina tuo, mutta minä niin mielelläni soisin, että hän oppisi teitä tuntemaan! Minä olisin jo ennenkin pyytänyt häntä tulemaan, mutta hän on puutteista ja työstä ollut sangen huonona sairaana. Eilen hän kuitenkin laskettiin ulos sairashuoneesta. Hyvästi huomiseen!

Hän ojensi kätensä Jacquesille; he katsoivat toistansa silmiin, sitte Geneviève kääntyi ja meni. Jacques jäi liikkumattomana seisomaan, silmät yhä oveen luotuina.

Céline ensiksi puhkesi puhumaan. Hänen äänensä oli niin suloinen ja kuului niin juhlalliselta, että Jacquesia sitä kuullessa värisytti. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuo ääni olisi tullut hyvin kaukaa, ikäänkuin Céline jo olisi seisonut toisen maailman kynnyksellä.

— Minua haluttaisi puhua teille yhtä asiaa, Jacques. Huomenna ehkä en enää voi sitä tehdä. Tahdotteko tänään minua kuunnella.

Jacques ei vastannut, vaan loi häneen silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta… Hän luuli aavistavansa, mitä Célinellä oli sanottavaa; epäilemättä hän aikoi varoittaa häntä mahdottomia toivomasta, jos hän olisikin ollut kylläksi rohkea siihen… Céline, joka oli niin viisas ja taitava päätöksissänsä. Paras siis, että hän kohta sai sanoa, mitä hänellä olisi sanottavaa. Tämän armaan ja lempeän käden tekemä haava tulisi tosin kirvelemään, mutta Céline yksin saisi nähdä, miten siitä verta vuoti. Jacques oli valmis…

— Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline… itsekin lakkaamatta sitä vakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki toivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka kun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte, miltä tuommoinen rakkaus tuntuu!

Hän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut; mutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea, kuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka tietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?… Entä nuo pitkät unettomat yöt… ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä olisi ollut surusta pakahtua?… Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka peräti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet…

Mutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei hän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat olleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja tuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta itsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.

Hän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen, jota hän ei voinut ymmärtää.

— Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.

— No, mitä muutoin?

— Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.

Jacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.

— Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää uskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti miettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa tekemään, kun hyvää tarkoitan… Minä tunnen perinpohjin Genevièven. Hänen sydämensä on teidän kanssanne.

Kuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin, Jacques rupesi vapisemaan, ja huudahti:

— Onko hän sitä teillekin puhunut?

— Ei hän niin suoraan ole sitä sanoin puhunut, mutta hän on sitä monella tavalla osoittanut. Hänellä on niin jalo sydän, että kaikki etuoikeudet ovat hänelle vaivaksi, ja paljoa ennemmin hän kärsii puutetta köyhän kansaa parissa, kun noitten vähälukuisten valittujen kanssa ylellisyydessä eläisi. Eikä siinä vielä kaikki ole. Jacques, minä uskon… minä olen varma, että hän rakastaa teitä.

Jacques peitti kasvonsa käsillään.

— Se on mahdotonta, sanoi hän, mahdotonta… mahdotonta…

Ja jonkunmoisella kiivaudella hän jatkoi:

— Minä olen vaan työmies… enkä ole mitään opetusta saanut, eikä minulla ole semmoista käytöstä, enkä osaa siihen tapaan puhua, johonka hän on tottunut… Ja sitäpaitsi oletteko tullut kaikkia ajatelleeksi, Céline?

— Niin luulisin, vastasi Céline.

— Oletteko ajatellut, minkälainen hänen elämänsä tulisi olemaan?… tuo elämä, jonka eri kohdat aina ovat tuntuneet minulle niin inhottavilta, joka en ole muuta nähnytkään… Ei, ei, en milloinkaan mene hänelle semmoista elämää tarjoamaan.

— Minä en luule hänen olevan näissä asioissa samaa mieltä teidän kanssanne. Hänelle on kauneus paljoa vähemmän arvoista kuin hyvyys…

— Niin se tulee siitä, ett'ei hän ole kokenut… Hän ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea ihminen saa tuommoisessa viheliäisyydessä kärsiä. Ei ylenmääräinen työ, eipä vielä nälkäkään mitään ole, vaan kaikki muu…

Lausuessaan nuo sanat "kaikki muu", johtui hänelle uudestaan mieleen kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ennenkuin heräsi tuohon jalostuttavaan elämään, joka vähän aikaa sitte oli kohottanut hänet hänen viheliäisyydestänsä ja tehnyt hänestä ehkä jalomman miehen, kuin mikä hänestä milloinkaan olisi tullut, elleivät isänmaansa onnettomuudet olisi uudelle uralle ohjanneet hänen tunnettansa, kärsimään muiden kanssa ja muiden edestä. Vaan tänä hetkenä hän ei muuta ajatellut, kuin tuon elämän ilkeyttä, jota hän jälleen tulisi viettämään, elettyänsä hetken aikaa toista; ihmeellisen ihanaa elämää.

— Kentiesi Geneviève tuleekin kärsimään. Vaan muistatteko, että hänen äiti-vainajansa osasi muuttaa kaikki ympärillänsä.

— Hänen äiti-vainajansako?… Oi, niinpä… vaan eihän se milloinkaan ollut muissa oloissa elänytkään.

— Se on totta… mutta jos tuntisitte Genevièven, niinkuin minä hänet tunnen…

— Minä sen sijaan tunnen köyhän elämän paremmin kuin te, Céline, sanoi Jacques ja nousi… Pienessä kammiossanne, jossa olette elänyt isänne ja kukkaistenne seurassa, teidän ei ole tarvinnut kokea mitään maailman raakuudesta, ilkeydestä ja saastaisuudesta. Ja kuitenkaan ette ole voinut unhottaa Augustinea…

Céline painoi päänsä alas; hetkeksi hän oli hänet todellakin unohtanut. Hänen uskalluksensa katosi.

Mutta kun Jacquesin vielä taudin jälkeen epävakaiset askeleet olivat lakanneet portailta kuulumasta, palasi Célinen uskallus, ja hän kertoi:

— Jacques ei tunne häntä, niinkuin minä hänet tunnen.

XXV.

Abbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän ihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä taitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa; hänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän näkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala hänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä opettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi ilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus eivät ole soaisseet.

Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä, Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän maailman jättävä?… Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä, mutta hän uskoi hyvyyttä… tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt, yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi hänelle hymyilivät… Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian, että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran tulisi tuntumaan tyhjältä.

Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?… Mitä myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?… Savigny jäi häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.

Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut. Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.

— Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole tyhmäkään… Mikä hän siis on?

Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin kohteliaalla tavalla kysyi:

— Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?

Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.

Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.

Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.

— Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?

Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:

— Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan uskoisi… Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka; jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa? "Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen, on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.

— Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka toivonne panette?… Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on tässä silmäimme edessä?

Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.

— Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema… nuoko kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?… Minä puolestani olen ennen häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.

— Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja, joita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon Jumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on jaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan, koska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa muualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen jumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän kuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.

— Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi Savigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin me… hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä tuntenut.

Minä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", eikö se juuri ole tämä jumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna uudestaan synnyttäisi maailman?

— Käytäntöön pantuna… eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan harjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka eivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me toiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus, näetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei kukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä tuntemaan… minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin. Puolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja kunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi, mutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa tyydyttää!… Minä en heiltä enää mitään odota.

— Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi abbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt ihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut, olen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä. Lieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa, joka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?… Ja rikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja kauniita avuja löytänyt!… Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin päiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän öitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona, hoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö ole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen luonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan kuvana.

— Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme paljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa kerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei pääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta, kärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa määrässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä nähnyt.

— Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.

— Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä uudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa rakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin asti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus on tapahtuva… Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä jouduttaakseni.

— Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni, saadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.

He puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä tunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side, rakkaus ihmiskuntaan.

XXVI.

Muutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat kohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman hetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän katsoi heitä kaikkia ja sanoi:

— Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan… siitä minä kiitän teitä kaikkia. Isä, syleilkää minua.

Lebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena, mutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.

— Céline, pikku Célineni… enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit minut yksin.

— Tehkää hänelle mieliksi, sanoi rouva Gregoire, auttaen häntä seisomaan, te ette saa kieltää häneltä suuteloa.

Lebeau lähestyi vuodetta ja painoi suutelon kuolevaisen otsalle. Tämä kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja piti häntä hetken aikaa rintaansa vasten likistettynä, mutta tukahduksen puuska pakoitti häntä asettumaan jälleen vähemmän väsyttävään asemaan.

— Hoitakaa häntä hellästi, sanoi hän rouva Gregoirelle, kun hän jälleen saattoi puhua… Ja ettekö tekin lupaa häntä rakastaa?

Hän etsi katsellaksensa Jacquesia, joka seisoi vuoteen jalkopäässä, sekä Genevièveä, joka istui hänen päänalasensa vieressä, pitäen hänen kylmää ja kangistunutta kättänsä.

Hymyillen Céline vieläkin kertoi.

— Rakastakaa häntä hellästi molemmatkin… Silloin nousi hieno puna hänen poskellensa, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka niistä ei mitään puhetta kuulunut.

Geneviève, joka ymmärsi, että kuolevainen tahtoi häntä puhutella, kumartui vuoteesen.

— Teidän pitää Jacquesiakin hellästi rakastaman ja opettaman hänelle, ettei maailmassa ole mitään todellista rumaa, kuin itsekkäisyys, kuiskasi Céline. Tuleehan hänkin vihdoin onnelliseksi, eikö niin?

Geneviève ensin punastui, sitte hän vaaleni ja jäi liikkumattomana seisomaan. Céline oli siis arvannut, minkä hän tuskin oli uskaltanut itselleen tunnustaa.

Mutta nähdessään, miten kuolevaisen jo lakastuneet silmät yhä häneen katsoivat, ikäänkuin vastausta odottaen, puristi hän lujempaa hänen kättänsä, kuitenkaan mitään vastaamatta. Silloin Céline painoi päänsä jälleen päänaluselle ja sulki silmänsä.

Hetken kuluttua hän taas ne avasi ja näki Savignyn seisovan vähän syrjässä, katsoen häntä tuolla innokkaalla, palavalla rakkaudella, joka aina ennen oli saattanut Célineä kääntämään pois kasvojansa, mutta nyt se ei enää häntä peloittanut.

— Savigny, sanoi hän ja hymyili enkelin muotoisena, löytyy maa, jossa vanhurskaus asuu.

Savigny laski polvillensa ja kätkien kasvonsa käsiinsä, hän ensimäisen kerran Lucetten kuoltua purskahti itkuun.

Tämän perästä Céline ei enää puhunut; hän makasi, silmät ummessa ja suu puoleksi auki, ikäänkuin vielä olisi hymyillyt. Toisinaan kävivät hänen suloiset kasvonsa tuskallisen näköisiksi, mutta sitte ne taasen rauhoittuivat. Ehtimiseen pyyhkäsi Geneviève hänen hikistä otsaansa ja kastoi hänen ohauksiansa. Muutoin ei kukaan huoneessa liikahtanut.

Tunnit kuluivat. Vihdoin alkoi hengittäminen käydä epätasaisemmaksi; väliin se lakkasi sitte se taasen hiukan kulki…ja vihdoin se aivan taukosi.

Geneviève ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään kuolevan… Oliko siis kuolema tämmöistä?…

Itsessään se ei miltään vaikealta eikä kauhistuttavalta näyttänyt, mutta sitä seuraava hiljaisuus ja liikahtamattomuus, sekä tunto siitä, ettei mikään enää voi saavuttaa tuota olentoa, joka hetkeä ennen puristi meidän kättämme ja katsoi meitä silmiin… tuo tuntematon maailma, johonka hän on muuttanut ja johon emme voi häntä seurata, kaikki tuo salaperäisyys… Geneviève kalpeni, vapisi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään. Jacques yksin huomasi sen.

— Minä tulen saattamaan teitä kotiin, sanoi hän kuiskaten, ja itsekkin ihmetellen omaa rohkeuttansa.

— Mutta Geneviève viittasi, että hän tahtoisi jäädä loppuun saakka.

Sitte, menivät Lebeau ja Savigny toiseen huoneesen, jossa Céline oli asunut, kunnes heikkous oli pakottanut häntä makuulle. Jacques läksi ulos ja palasi vasta tunnin päästä, tuoden muassaan tavattoman ison vihkon valkoisia sireenejä, Geneviève pisti pari oksaa kuolleen ristissä oleviin käsiin, ja loput hän varisteli ylt'ympäri vuodetta. Näyttipä siltä, ikäänkuin Céline olisi hymyillyt noille kukkasille, joita hän eläissänsä oli niin suuresti rakastanut.

— Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka tähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut paljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt päivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan hänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on yksi ja sama… ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin olevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa minun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä on, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen tehnyt… Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee… No, herra Lebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut, olenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli sanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö… Enhän minäkään salli surun itseäni masentaa.

— Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi Lebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä hyvää te olette Célinelle tehnyt.

Akkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen ääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin kasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä, kuin suu olisi ruvennut puhumaan… Mutta se ei ollut muuta kuin väräjävän valon leimuamista.

Kaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.

XXVII.

Savigny astui ensiksi portaita alas, sanaakaan sanomatta; hänen jälkeensä tulivat Geneviève ja Jaques. Felicie oli ovenvartijana huoneessa odottamassa.

Hän hämmästyi, nähdessään heidän noin yhdessä tulevan, mutta kuitenkaan hän ei sitä näyttänyt, olipa vielä niin älykäs, ettei Jacquesia puhutellut, vaikka aivan hyvin oli hänet tuntenut.

Geneviève kertoi hänelle muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut ja kääntyi sitte Jacquesin puoleen.

— Ettekö tule minun kanssani? hän kysyi.

Rouva de Préalin ovella Jacquesia näkyi epäilyttävän, mutta Geneviève lausui vielä:

— Tulkaa.

Ja he rupesivat yhdessä portaita astumaan. Felicie, joka oli aivan ällistyksissään, kiipesi ylös palvelijain puoleisia portaita, miettien mielessään, että mikä tässä nyt tulee.

Geneviève vei kumppaninsa pieneen saliin, jossa ei ketään ollut ja, sulkien oven, loi häneen suuret, kirkkaat silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Onko siinä perää, mitä Céline minulle kertoi?… Onko tosi, että te rakastatte minua?

Jacques ei hetkeen vastannut, niin voimallisesti vaikuttivat häneen nuo siniset silmät, jotka vielä lapsen silminä ollessaan, olivat lujalla luottamuksella häneen katsoneet. Siitä ajasta ne olivatkin muuttunut vielä kauniimmiksi ja syvemmiksi, eivätkä olleet vähemmän rehellisiä ja luottavaisia kuin silloinkaan.

— Te tiedätte sen… vastasi Jacques vihdoin suoraan.

— Niin minä tiedänkin, muutoin en olisi ruvennut sitä kysymään, vastasi Geneviève, oltuaan hetken ääneti. Nyt minun täytyy esitellä teidät äidilleni, rouva de Préalille. Me tarvitsemme hänen suostumustansa.

— Mutta sitä emme milloinkaan saa, sanoi Jacques alakuloisena.

— Ehkä emme nyt heti paikalla; mutta äiti on hyvä, hän rakastaa minua, eikä soisi minun tulevan onnettomaksi. Voimmehan odottaa.

Hän aikoi mennä, mutta Jacques pidätti häntä.

— Geneviève, sanoi hän vakavalla äänellä, kuulkaa minua. Minä olisin hylkiö, jos teidän jalomielisyytänne ja kokemattomuuttanne hyväkseni käyttäisin, vetääkseni teidät alas kurjaan elämääni. Te ette tiedä, tyttöparka, minkälaista tuo elämä on!…

Hän lausui nämä sanat niin hellällä tavalla, että Genevièven sydän vavahti.

— Sen vuoksi tahdotte panna itseänne alttiiksi, että Céline ilmoitti, kuinka minä rakastan ja olen aina teitä rakastanut; mutta minä puolestani en saata semmoista uhria vastaan ottaa.

— Mitäpä minä siis uhraisin? kysyi Geneviève.

— Kaikki… Onnellisen ja huolettoman elämänne, ystävänne, mielihalunne, tottumuksenne ja vieläpä hienotuntoisuutennekin… sekä sen lisäksi vielä kiitollisuutenne rouva de Préalia kohtaan, joka ei ikipäivinänsä anna teille suostumustansa, siitä voitte olla varma.

— Kiitollisuudestani en luopuisikaan, vastasi Geneviève, mutta mikäpä estäisi minua noista muista luopumasta… Sitäpaitsi oli teidän sanoissanne yksi, joka minua suututti. Minkä vuoksi minun muka pitäisi hienotuntoisuuteni uhrata? Vai oletteko unhoittanut äitini, minun oikean äitini?… Ettekö itse ole sanonut Célinelle, että hän teidän silmissänne oli täydellisen naisen perikuva?

— Sen vieläkin sanon… Te olette hänen näköisensä, Geneviève, mutta teissä on paljon isäännekin, te olette äitiänne lujamielisempi. Kuitenkin ompi varma asia, jos olisitte — Jacques pysähtyi eikä saanut tuota sanaa "minun vaimoni" lausutuksi — jos te eläisitte meidän keskellämme, niin teidän täytyisi kokea paljon raakuutta, jota ette nyt nimeksikään tunne, teidän täytyisi nähdä ja kuulla asioita, jotka teille kärsimystä tuottaisivat. Olenhan minäkin kipeästi kärsinyt noista elämän tukaluuksista, enkä siis saata myöntyä siihen, että tekin tulisitte niistä kärsimään.

— Mutta jos minä itse siihen myönnyn? — Te ette tunne noita asioita… Jacques nousi ja astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa; sitte hän kalman kalpeana seisahtui Genevièven eteen ja sanoi:

— Te pakotatte minun ottamaan puheeksi erään asian, josta en koskaan kenellekään puhu. Minulla oli sisar, Augustine nimeltä… Ette voi häntä muistaa…

— Minä luulen kuitenkin häntä muistavani.

— No, ei se tähän kuulukkaan… Parempi vaan hänelle, jos kaikki ihmiset hänet unohtaisivat… ja kaikkein paras, jos hän olisi kuollut, ennenkuin hänestä tuli, mikä hän nyt on.

— Niin, kyllä tiedän… Céline kertoi, että teillä on ollut paljon murhetta hänestä, että hän on teistä luopunut ja että hän, kun kerran hänet löysitte, oli uudestaan karannut, koska hän ei tahtonut kunniallisesti elää ja työllään itseänsä elättää.

— Saattaisitteko te siis olla sisarena tuommoiselle kadotetulle tytölle, Geneviève?

— Enkö jo olekkin hänen sisarensa? Oi, Jacques! me tahdomme häntä etsiä, kunnes hänet löydämme… Me tahdomme pelastaa ja niin suuresti rakastaa häntä.

Geneviève oli pannut kätensä ristiin, ikäänkuin hän jo olisi rukoillut Augustinea antamaan itseänsä pelastaa, ja hänen kauniissa silmissänsä, jotka täynnä kyyneleitä Jacquesia katsoivat, loisti jumalallisen armahtavaisuuden säde.

Mitään vastaamatta Jacques surullisesti häntä katsoi.

Lapsiraukka… tokko hän ymmärsi, mitä tuossa lupasi? Eihän se mikään helppo asia ollut, rakastaa Augustinea!

— Jacques, alkoi Geneviève jälleen, tiedättekö, mitä Céline viimeisiksi sanoiksensa lausui? Sanokaa Jacquesille, että itsekkäisyys on elämän ainoa todellinen rumuus? Tuohon rumuuteen emmehän ainakaan me tahdo suostua.

— No, siltäpä olisinki itsekäs hylkiö, jos ottaisin teidän uhrinne vastaan.

Silloin Geneviève vuoroansa nousi ja, seisoen Jacquesin edessä, hän sanoi:

— Te tahdotte siis pakottaa minun sanomaan, että minä rakastan teitä?… No, Jacques, ymmärrättekö nyt vihdoinkin?

Kun Geneviève oli lausunut nuo sanat, rupesi Jacquesia niin väkevästi värisyttämään, että hänen täytyi käydä käsin tuolin nojaan kiinni, pysyäksensä pystyssä; hänestä tuntui, ikäänkuin väkevä aalto olisi vienyt hänet muassansa ja heittänyt aavalle merelle. Mutta kuitenkaan hän ei vielä ollut voitettu, vaan katsoa tuijotti Genevièveä miltei hämmästyksellä.

Tämä vaati häntä istumaan ja istui itse vastapäätä häntä.

— Kuunnelkaa te nyt vuoroanne minua, sanoi hän. En enää huoli kertoa, mitä jo äsken teille lausuin. Minä uskon, että olisin teihin rakastunut, jos missä tahansa olisin teidät nähnyt, vaikkapa vielä olisitte ollut noita joutilaita miehiä, joita joskus olen sattunut maailmassa näkemään, ja jotka ovat minulle niin vastenmielisiltä tuntuneet. Heti kun teidät näin, minusta tuntui, ikäänkuin pienestä pitäin olisin teitä rakastanut, ja teidän kuvanne sydämmessäni säilyttänyt, tuntuipa minusta, ikäänkuin teillä olisi ollut oikeus minuun. Te olette mies, samoin kuin isännekin oli. Te olette yksi niistä, joidenka elämä on työllästä, joilla on paljon huolta ja vähän iloa. Minun sydämeni on aina ollut heidän kanssansa; olen aina tuntenut, että sittenkin kuulun heihin, mutta ymmärtäkää asia oikein: jos en ruvennutkaan noista syistä teitä rakastamaan, niin te kuitenkin niiden kautta olette minulle vielä rakkaampi, eikä se siis voi minulle uhraukselta tuntua.

— Te olette niin nuori, ette tiedä, mitä teette.

— Kun on elänyt tämmöisen vuoden, kuin tämä viimeinen on ollut, niin ihminen ei enää ole nuori. Käyköön kuinka tahansa, ja jos te ette huolikkaan minusta, niin minä kuitenkin aion elää niiden parissa, jotka kärsivät puutetta… Rakkaudesta Jumalaan menee moni nainen luostariin, enkö minäkin siis voisi uhrata hänelle elämääni!… Kuitenkin minä mielelläni olisin onnellinen, koska en usko, että Jumala suotta määrää meitä kärsimään.

Ja hän hymyili Jacquesille niin suloisesti, ettei tämä enää voinut vastustaa.

— Geneviève, Geneviève… minun kevätruusuni… minun armaani… hellästi rakastettuni…

Rouva de Préal ei ollut oikein terve ja pysyi sen vuoksi huoneessansa. Hän ihmetteli hiukan, ettei jo saanut tytärtänsä nähdä, koska Felicie oli sanonut hänen jo tulleen sekä kertonut Célinen kuolemasta, kuitenkaan mitään muuta mainitsematta.

— Vai on hän nyt vihdoin kuollut, tuo tyttöraukka, sanoi rouva de Préal, kun Geneviève astui sisään. Olihan kuolema onneksi hänelle itselleen sekä hänen omaisillensa. Enkä minäkään sitä pahaksu, koska sinulla ei nyt enää ole syytä mennä tuohon paikkaan, missä sinun piti olla semmoisessa seurassa, joka ei ensinkään ollut sinulle soveliasta. Saatat olla tyytyväinen itseesi, ettäs olet ollut hyvä hänelle ja sulostuttanut hänen viimeisiä elonpäiviänsä; onhan se todistuksena, että sinulla on halu tehdä hyvää. Céline oli kyllä viehättävä ja ansaitsi kaikkea hyvää, mitä hänelle osoitettiin; mutta hänen omaisensa eivät ole hänen vertaisiansa, ja sentähden toivon, että sinä keskeytät kaiken yhteyden tuommoisten ihmisten kanssa.

— Céline oli minun ystäväni, ja minä lupasin hänelle osoittaa ystävällisyyttä hänen isäänsä kohtaan.

— Sopiihan meidän lähettää Felicie katsomaan, tarvitseeko hän jotain, mutta sinä et enää saa sinne palata. Sinulla on niin omituinen tapa puhua, lapseni. Olet ollut tuon tyttöparan ystävänä, vaan eihän hän saattanut sinulle ystävänä olla.

Geneviève ei huolinut pitkittää tuota hienoa aate-selitystä, vaan tuli äitinsä viereen istumaan ja sanoi:

— Äiti, joko te olette kylliksi terve, voidaksenne tulla hetkeksi pieneen saliin? Herra Jacques Marceau on siellä.

— Herra Jacques Marceau, kuka hän on?… kysyi rouva de Préal, jolle tämä nimi kyllä paljon puhui, mutta joka ehdottomasti koetti olla sitä muistamatta.

— Hän on se, joka teitä ennen otti minut kasvattaaksensa, äiti, minun isoveljeni, jota niin paljon rakastin… Minä näin hänet Roncevalissa, senhän te tiedätte, koska minä sen teille sanoin… Mutta vasta illalla ennen sieltä lähtöänsä, hän vasta ilmoitti, kuka hän oli.

— Sekin oli kyllä hävyttömästi tehty… Missä sinä sittemmin olet häntä nähnyt?

— Célinen luona, äiti.

— No, Jumala varjelkoon!… Ja minä joka itse laskin sinut sinne menemään!… Kuinkahan olinkaan noin sokea?… Enkö sinulle sanonut, että siellä tulisit tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa sinulla ei sovi olla mitään tekemistä. Ja mitä tuo Jacques Marceau minulta tahtonee? Rahaa epäilemättä.

Tämä solvaus jäi kuulematta, tai ainakaan Geneviève ei ottanut sitä korviinsa, vaan alkoi jälleen vakavammalla äänellä:

— Äiti, minä esittäisin häntä sulhasenani… ainakin silloin, kun olemme saaneet teidän suostumuksenne.

— Tyttö on menettänyt järkensä, hän on tottamar hullu… huusi rouva de Préal, niin pian kuin sai puhutuksi.

Ja hän soitti rajusti.

— Mene sanomaan tuolle miehelle, joka on pienessä salissa, että minä en tahdo ottaa häntä vastaan, ja laske hänet heti paikalla menemään… Taikka jää tänne, minä menen itse.

Mutta hämmästyksestä ja kiukusta, ehkä myöskin heikkoudesta taudin jälkeen häntä alkoi niin kovasti värisyttää, että hänen jälleen täytyi käydä istumaan ja sallia Felicien mennä.

Tämäpä tiesi, miten oli menetteleminen, ja laskiessaan Jacquesia ulos, hän sanoi sukkelaan:

— Antakaa minulle asunto-osoitteenne ja sanokaa, missä saan teitä kohdata, jos minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.

Rouva de Préal pysyi liikkumattomana eikä lausunut sanaakaan, kunnes kuuli oven Jacquesin perästä suljettavan. Sitte hän kääntyi Genevièveen:

— Luulen maar, että tämän kauhean talven tapaukset ovat tehnet sinut kipeäksi, sanoi hän jääkylmästi. Niin pian kuin tämän puuskauksen perästä rupean tästä jaksamaan, niin me ehkä jo yli-huomenna lähdemme maalle. Sitä ennen sinä et saa mennä ulos.

— Äiti, sanoi Geneviève lempeästi, minä olen pahoillani, että olen saattanut teille murhetta, mutta kuitenkin tahdon antaa teille tiedoksi, että pidän itseäni Jacques Marceau'n kihlattuna morsiamena ja etten koskaan mene kenellekään muulle vaimoksi.

— Saadaanhan nähdä, sanoi rouva de Préal kiivaasti.

Muutaman päivän perästä he lähtivät Parisista, vähää ennen kun tuo kauhea taistelu toukokuussa alkoi.

Mahdotonta on sanoa, mitä Geneviève kärsi tuolla hirmuisella viikolla, vaikka hän ei tarvinnutkaan nähdä noita turmiollisia tulipaloja eikä kauheaa verenvuodatusta. Päivällä hän koki itseänsä hillitä ja oli tyynen näköinen, mutta koko yöt hän itki, niin että sydämmensä oli tuskasta pakahtumaisillaan.

Voi tuota kansaa, jota hän niin suuresti rakasti… voi noita rikoksellisia ja harhaan joutuneita, noita sodan uhreja… Kuinka he tuossa hirmuisessa veren kuohussa taisivat toinen toistansa tunteakaan… Rakastaa heitä kaikkia… rukoilla heidän kaikkien puolesta… antaa sydämensä sääliväisyydestä sulata… muuta hän ei voinut tehdä näin kaukana maalla, jossa hän itse eli tuskaa tuottavassa hiljaisuudessa ja turvallisuudessa. Ja mitähän Jacques mahtoi tehdä? Mihinkä hän on joutununna?

Tämä tietämättömyyden tuska eneni enenemistänsä ja kävi päivä päivältä sietämättömämmäksi.

Ensimäisenä päivänä kesäkuuta Felicie sai luvan lähteä Parisiin, saadakseen tietoja äidistään, joka oli sinne jäänyt.

Kun hän seuraavana päivänä palasi, loistivat hänen kasvonsa ilosta, ja hän haki heti tilaisuutta puhutellaksensa Genevièveä kahden kesken.

— Hän elää… minä näin hänen… hän on terve, mutta ei sano voivansa milloinkaan unhottaa noita kauheita tapauksia, joidenka muisto tulee häntä ikäpäivänsä vaivaamaan.

Geneviève syleili Felicietä innnostuksella.

— Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka minä pidän sinusta! Mutta miksi et edeltäpäin minulle ilmoittanut, mitä aioit tehdä? Minulla, olisi ollut asiaa hänelle.

— Entä jos en olisikaan häntä löytänyt?

— Oi, Felicie, kuinka minä olen onnellinen! Minä aloin jo ymmärtää, että voisi murheestakin kuolla.

— Sitä paitsi minä ajoinkin teidän asianne, jatkoi Felicie hymyillen.

— Mitä hänelle sanoit?

— Minä kehotin häntä odottamaan ja toivomaan.

— Odottaa, toivoa, tahtoa, uskoa… sanoi Geneviève. Jumala on meidän puolellamme.

XXVIII.

Suvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui tuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän maalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan mainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.

Geneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän keskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi tuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili, ikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.

Eräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä:

— Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos te mitä tahdotte tietää.

— Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään tietää.

Rouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi jäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli entistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten huonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa tyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de Préal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa itseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka olivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon kärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli sydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän rakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää, niin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään kuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja itsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä tarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota heidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin kurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä; riippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili mielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille olennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat alttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan… Epäilemättä heillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui mieleen Savignyn lause: "Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin teette minut paremmaksi ihmiseksi."

Genevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti pyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo riittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana ihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja levottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen sydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä ihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa vastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.

Hänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista juoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä, tuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna myrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle väliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän niin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa talosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut ja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä enemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.

Jacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire kohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota voittanut.

Hän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi tuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen omanansa ja alinomaa häntä ajatteli.

Aika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva de Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten leikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka tuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève hänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.

— Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee tuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä kyökkipiika.

— Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski silmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään, mitä maailmassa vielä voi tapahtua.

— Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että teistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata… se on ylen raskas teille.

Mutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei olisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:

— Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta talouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.

— Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on ruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee sukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut saada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että luonto vetää.

— Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se naista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.

— Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand ylenkatseella.

— Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen aikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli Amsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet taitavia ruoan-laitoksessakin.

— Sinun isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana levossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan kauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt patojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä minun isoäitiini tulee, niin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata itsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi sallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän seurapiirissämme muinaistarinana.

Meidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal, ajatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de Chabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei yksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi. Kuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin kertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.

Tänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka terveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin Genevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä ollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut kirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä tämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta, tärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen: "Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta." Mutta silloin häntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista ja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi:

— Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen omansa.

Kun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen sukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan nosti olkapäitänsä.

— Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä kipeäksi!… Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia…

— Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi rouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan suuttuneena.

— No, koetelkaapas häntä… Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka tahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan moiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea sulhanen sitten enää hänestä.

En tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin voin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on aina ollut haaveksiva.

— Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin kauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen, niin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me muutkin. Mutta saadaanhan nähdä.

Kuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa, ilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta perinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni käytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.

— Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin: mutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään viivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi kysymyksessä.

Sitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin oli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi: sillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä perusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka kesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen kaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti, Genevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin totisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin hän siis päätti puheensa, sanoen:

— No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että se olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein ihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.

— Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.

— Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä. En minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin tohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit hyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.

— En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän hänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin hänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään tehdä, ellen saa häneltä lupaa.

— Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin hänessä vähänkin henkeä on… sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta lisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de Préalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä siihen neuvonut, siinä kaikki.

Kun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli pidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:

— Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.

— Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.

— Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi. Ottakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen puolestansa teille luettelen: "Toivoa, uskoa, luottaa." Silloin hän vastasi: "Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle otolliseksi."

— Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève ilosta säteillen.

XXIX.

Syksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti maksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja. Geneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään lepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin määräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen rakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä. Hän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä kuinka hiljaa kutsuttiin, — ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä huomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti lieventää.

Rouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven kädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään. Kun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus, hänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu jälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun pitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan lohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä hoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de Chabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen mieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli elinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.

Kun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven väsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:

— Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.

Rouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat pelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de Chabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään, sillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän vihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi tämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven, viskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.

Kerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:

— Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa… Sehän nyt olisi vähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin hellästä rakkaudesta.

Geneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin pian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin halveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon nuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen rakkauttansa Genevièveen.

Eräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi, katsoi hän Genevièveen ja kysyi.

— Rakastatko häntä vieläkin?

Genevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin mitkään sanat.

Rouva de Préal käänsi kasvonsa:

Kun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta kasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan, jos häneltä äiti kuolisi?… Rouva de Préalilla ei ollut sen likeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että hänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää. Oi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan elonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti toisen käsityksen elämästäkin.

Geneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut muuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala vielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin suurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset ihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi rakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen äidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa. Hän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä eikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti Jacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa aina oli läsnä.

Joulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja kaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen tuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien hänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun hellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi Geneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa olisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä menemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.

Kolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen yhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut. Hämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.

Avaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:

— Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla äänellä.

Hän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo riensi ulos huoneesta.

— Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.

— Asian-ajaja, lapseni… Nyt on vielä aikaa.

— Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko… Sanokaa vaan, että te annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan ja siunatkaa meitä.

Mutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi liikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen asemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa. Herättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli pyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen tulevaisuudellensakin?… Ei, se olisi itsekkäisyyttä… täytyi jättää hänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus voisi matkaan saattaa muutoksen.

Tällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal hiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen vaipui tunnottomuuteensa.

Geneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista, jotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle vahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää vavahdelleet.

Ovi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena Geneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä, näki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin ihmettelikään… Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä oli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän silmänsä olivat luotuina kuolevaan.

Vihdoin hän hiukan liikahti.

— Joko hän on täällä? kysyi hän.

— Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin aivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin tarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques Marceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.

Rouva de Préal avasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Epäilemättä olivat hänen silmänsä jo käyneet himmeiksi, sillä hän ei näyttänyt mitään tietävän. Geneviève viittasi Jacquesille lähestymään, ja tämä laski polvillensa hänen viereensä.

— Äiti, kysyi Geneviève, näettekö hänen?

— Näen, vastasi kuolevainen, minä näen teidät molemmat, lapseni.

— Siunatkaa meitä, äiti.

Rouva de Préal ojensi kätensä ja laski sen Jacquesin kädelle; sitte hän sanoi:

— Minä annan hänet teille.

Tämä voimain ponnistus uuvutti häntä vallan; mutta hetken kuluttua hän näkyi jotakuta etsivän ja mumisi:

— Asian-ajaja… mutta se on jo myöhäistä!

Geneviève kumartui häneen:

— Äiti, rakas äiti!…

Rouva de Préal katsoi häntä, hymyili ja hyväili hänen kättänsä; sitte hän painoi silmänsä umpeen, eikä enää niitä avannut.

Kun Geneviève ymmärsi, että kaikki oli loppunut, lankesi hän polvillensa vuoteen viereen ja itki katkerasti. Jacques antoi hänen kauan itkeä; sitte hän sanaakaan lausumatta hellästi veti hänet rintaansa vasten.