Produced by Tapio Riikonen

CARINUS

Historiallinen novelli

Kirj.

MÓR JÓKAI

Unkarin kielestä käänsi Koloman [J. Päivärinta]

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1875.

CARINUS.

Keisarien aikakautena kilpaeli Roman ympäristö komeudessa ja loistavuudessa itse pääkaupungin kanssa.

Yltympärillä pistivät näkyviin Roman patricien[1] huvilat, ylhäisten hempeyden majat, joiden ihanuutta kaikenlaiset taideniekat, kuvanveistäjästä ruoan-laittajaan asti, mestari-teoksillansa enensivät.

Nämät ylevät patricit, joitten useain tulot nousivat kahdeksaan, yhdeksään miljonaan saakka, olivat usein siinä ikävässä tilassa, että heidän täytyi Romaa karttaa; kyllästys, loukattu turhamielisyys, yhteisen kansan ja praetorianien kapinat, mutta enimmästi keisarien epäluulo pakoitti heitä luopumaan "maailman kaupungista" ja muuttamaan maakartanoihinsa.

Näillä tavoin eli jo useita vuosia kartanosaan Tiberin suulla vanha Mesembrius Vir, ijäkkäin senatoreista, joka Probon kuoleman jälkeen ei ollut jalkaansa Romaan astunut eikä kasvojansa senaatissa näyttänyt. Hän syytteli kuitenkin leiniä ja kaihia, jotka hänen jaloissansa ja silmissänsä hallitsivat, ja ken vaan kävi hänen luonansa, ei koskaan nähnyt häntä muuten kuin kuruli-istuimellaan[2] istuvan elevantinluinen sauva kädessä ja pitkä viheriäinen varjostin silmien edessä.

Kaksi tytärtä oli vanhuksella. Vanhempi, Glyceria naitiin varhain. eräälle libertinille,[3] joka keisarin suosion kautta oli ylennyt suureksi herraksi. Libertiniltä sittemmin pantiin kaula poikki; hänen omaisuutensa ja keisarin suosio jäivät kauniille leskelle, joka piankin sen jälkeen mainittiin Roman Aspasiaksi.

Mesembrius tietysti, jos hänen läsnä-ollessaan Glyceriasta puhuttiin, ei ollut ainoastaan sokea, vaan vieläpä kuurokin. Hänen huulillensa ei milloinkaan tullut tämä nimi.

Hänen nuorempi tyttärensä oli Sofronia, joka aina oleskeli vanhan herran luona maakartanossa; hän oli kaunis ja sievä neito, jolle Kreikan kolme jumalatarta näytti sulonsa lainaksi antaneen: Venus vartalonsa hempeyden, Juno kasvojensa ihanuuden, Psykä mielensä kainouden.

Mutta Sofronia ei ollut kuitenkaan aivan paljon sitoutunut kiitollisuuteen pakanallisia jumalattaria kohtaan; läheisyydessä, meren rannalla asui viisas Eusebius, eräs apostolien jälkeläinen; tuo kaunis nuori nainen oli jo kauan aikaa käynyt salaisessa kokouspaikassa, jossa tämä pyhä mies saarnasi Kristuksen uskolaisille oppia ainoasta Jumalasta, joka elää hengessä ja totuudessa.

Vanha Mesembrius hyvin tiesi, että hänen lempityttärensä oli uuden opin salainen suosija, eikä hän sitä paheksinut, vaikk'ei antanut tyttären itse tietää, että hän siitä mitään aavisti.

Sillä aikaa tuli Romasta ylpeitä patriciläisiä nuorukaisia, joita kauniin neidon maine houkutteli. Niistä jokainen toivoi saavansa hänen sydämensä ja hänen miljonansa. Mesembrius otti heidät sydämellisesti vastaan, laittoi heidän kunniaksensa suuret pidot, joissa tarjottiin sadan vuoden vanhaa viiniä; nuorukaiset eivät tarvinneet paljon vuotavaa tulta, ennenkuin päihtyivät; viimeisen pikarin kallistettuaan näytti jokainen itsensä semmoiseksi, kuin hän todellakin oli, jutellen sydämensä salaisimpia haluja.

Vanha Mesembrius oli ääneti ja mietiskeli.

Ensimmäinen näytti itsensä hekkumaisuuden orjaksi ja kiitti Prokulan ja praegustatori Maximinon avuja; toinen oli tätä himoa vailla, mutta sen suuremman halun toi hän ilmi tulla samassa hirmuvaltiaaksi ja orjaksi. Löytyipä kyllä vielä joku, joka oli kaikkia himoja vailla, mutta kun vihdoin viimein puhe kääntyi kristittyihin, soimasi hänkin muitten joukossa tätä uskoa, sanoen, että kristitty uskolaisjoukko ei ollut muuta kuin jumalaton nurkkakunta, joka pysyi kilparadasta, kansanhuveista ja juhlallisista näytelmistä erillään, lakkaamattomalla murheellaan häiritsi kansan riemuja ja sen sijaan pimeissä luolissa vietti kauhistavaa jumalanpalvelustansa, pakoitti tunnustajiaan tikarilla lävistämään uhriksi vihityn rintalapsen sydäntä, ja sen verta juomaan; että jumalien viha näitten tähden rasitti maata veden-paisumuksilla, rutto-kuolemalla, maan-järistyksillä ja barbarein hävityksillä, ja että siis kristityitä kyllä oli tarpeellista öljyssä keittää, pi'issä polttaa, petojen joukkoon sysätä ja elävältä haudata, jotta valtakunnasta katoaisivat nämät taivaan heittiöt.

Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän kunnioitti martyrejä, mutt'ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi tulisi heidän joukossansa mainituksi.

Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.

Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.

"Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä olen."

Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.

"Olethan aika tavalla miehistynyt!" lausui Mesembrius hymyhuulin, ja ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi, tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä; "siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?"

Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.

"En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut kotihisi."

"Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä, jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius, todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi, niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius, se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi."

"Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia, rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa."

"Miksi, Manlius? eikö sinustakin voi tulla rikas ja mahtava mies? Eikö ole Carinus keisari leikkikumppanisi? Eikö sun setäsi, tuo jalo Quaterquartus ole mainioin auguri[4] Romassa, jonka ennustukset käyvät kaikki toteen ja joka käsissään pitää keisarien ja valtakuntien tulevaisuuden?"

"Onpahan tuossa kaikessa perää."

"Mitä muuta? Näetpä, sinusta on vielä tuleva suuri mies. Sinun ei tarvitse muuta kuin hakea Carinon ystävyyttä ja pyrkiä setäsi suosioon. Eikö ole tämä kumminkin helppo asia?"

"Eipä juuri kovin vaikeakaan."

"Katsoppas vaan. Kukapa tiesi, mitä sinusta vielä tulee? Eihän se Carinolle paljon maksa, jos hän sinun hyväksesi veteen hukuttaisi jonkun rikkaan senaatorin ja antaisi sinulle hänen palatsinsa sekä aarteensa. Ja silloin on sinulla sekä palatseja että orjia, voit kylpeä ruusuvedessä ja syödä riikinkukon kieliä. Mikä sinua estää? Tuohon loistavuuteen voit maassakin madellen päästä. Maassa madellen, sanon."

Manlius antoi vanhuksen puhua.

"Jää siis tänne minun luokseni, niinkauan kuin mielesi tekee ja sinua huvittaa."

Illalla oli Manlion kunniaksi valmistettu uhkea ateria, johon oli koottuna kaikki, mikä maulle, silmälle ja mielelle on suloista.

Jo hehkuivat nuorukaisen posket Falernon[5] tulesta; useasti löi hän nyrkkinsä pöytään, unohtaen kunnioitusta isäntäänsä kohtaan.

Huomaten, että viini avasi vieraan sydämen, aikoi Mesembrius, nojautuen käsivarteensa, nuorukaista tutkia.

"Noh, Manlius, mitä sanot Falernostani? eikö ole siinä perää, kun sanotaan, että Italia on maan rinta? Sillä täällä ovat maan nisät; nämät vuoret, näet, jotka viiniä tuottavat."

"Ja kuitenkin olen minä jo elämässäni nauttinut tulistuttavampaa juomaa."

"Tulistuttavampaa juomaa? kenenkä pöydässä sitä joit?"

"Eufratin virrasta."

"Mitä juttelet?"

"Se oli Ktesifonin tappelun jälkeen. Koko päivän olimme taistelleet.
Käteni olivat verissä ja kasvoni hiessä. Iltapuoleen oli Persian
sotavoima tykkänään maahan masennettu, ja sinä päivänä paisui
Eufratjoki yli reunojensa."

"Ja sinä silloin siitä joit?"

"Niinpä teinkin. Tämän veden voima oli päihdyttävä?"

"Kunnia sinua päihdytti, Manlius, se asui tässä vedessä."

"En tiedä, mitä siinä lie asunut, sillä kun olin kypäräni täyttänyt, en sitä huuliltani hellittänyt, ennenkuin se oli viimeiseen pisaraan asti tyhjennetty."

"Mutta sen perästä te olittekin iloisia, eikö niin? Mieltä myöden oli sallittu lysteillä valloitetussa Ktesifonissa. Voinpa ajatella, miten kävi noiden kaunisten, mustasilmäisten nuorten vaimojen, jotka äsken olivat joutuneet leskiksi, ja miten kävi noiden palatsien ja makasiinien, joiden isännät olitte lyöneet kuoliaksi. Soturit uivat maidossa ja hunajassa."

"Eivät liioin uineetkaan, sillä jo samana yönä kuljimme eteenpäin; ja mitä mustasilmäisiin vaimoihin tulee, oli jokainen päällikkö saanut ankaran käskyn, että vangittujen naisten puhtaus oli kunniassa pidettävä."

"Noh, noh, te ette suinkaan ole tottuneet semmoisia käskyjä liioin tarkasti noudattamaan. Kyllähän sen ymmärrämme."

"Hiisi vieköön! Te ymmärrätte huonosti", huusi Manlius vihan vimmassa. "Niin tarkasti noudatimme näitä käskyjä, että minä sidotin erään legionissani olevan sotamiehen, joka oli ryöstänyt neidon, jaloista kahteen alaspainettuun puunlatvaan ja revitin hänet sillä tavalla kahtia."

"Ethän suinkaan minua sentähden kahtia revi", lasketteli Mesembrius, kovin huvitettuna tästä jalosta pikastumisesta, jota hänen vieraansa osoitti; samassa viittasi hän lähellä seisovalle numidialaiselle orjalle, joka kädessänsä piti kauniisti koristellun hopea-astian: "hei, Ramon, täytä vieraani malja."

"Älä hiidessä", kirkasi Manlius, "osaanhan itsekin sitä täyttää, ei tarvitse minua juottaa niinkuin Carinoa, joka ei viitsi kättänsä pikarille kurottaa kun juo, ja uskoo, että hän väsyisi, jos omalla kädellään nostaisi viikunan lautaselta suuhun."

"Ai, ai, Manlius Sinister, sinä parjaat Augustoa."[6]

"Saakeli! Se ei ole parjausta, sillä eikö hänestä tiedetä, etteivät hänen jalkansa koskaan maata koske, ja että hän myös kylpyhuoneesenkin nojatuolissa lähtee; vähän aikaa sitten oli hänellä sormus sormessa, ja hän valitti, ettei voinut kärsiä tämän raskaan sormuksen kuormaa, ja heitti sen sormestaan. Annappas minun vieläkin puhua: nyt on hän vankihuoneesta etsinyt erään kuuluisan asiakirjojen väärentäjän, joka on oivallisen taitava muitten käsi-alan jälittelemisessä; tämän on hän tehnyt pääsihteeriksensä, päästäkseen nimeänsä allekirjoittamasta, ja nyt kirjoittaa tämä vääristäjä hänen sijassansa jokaisen valtakunnan asiakirjan alle."

"Oh Manlius! Kerrothan kuitenkin liikoja Carinosta; muista, että hän on koulukumppalisi."

"Minä en vähintäkään ylpeile. Tosi on kyllä, että usein annoin hänelle osan leivästäni, kun hänellä ei sitä ollut, ja itselleni vaihdoin äänen repaleisen pallium'insa (viittansa), mutt'en todella halua, että hän koskaan sitä muistaisi, sillä voisi minun käydä samaten kuin hänen muidenkin kumppaliensa, jotka ovat ilmoittaneet itsensä hänelle, muistuttaen hänelle entisiä aikoja, ja jotka Carinus silloin paikalla on pistänyt 'unohduksen torniin', tällä tavoin päästäksensä entisistä, vastenmielisistä tunteista."

"Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon armon kautta korkealle päästä."

"Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?" huusi ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; "minulla on miekka ja urhoollinen sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus. jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen. Koirille on se sopiva ja libertineille."

Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.

"Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme, se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin pääsitte."

"Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano, 'niinkauas kuin pääsimme.' Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa. Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä; romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla). Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan, rakensimme siihen leirimme. — Iltapuolella tulivat meille Persian kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo — Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. — Nyt he vietiin miehen luo, joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut, karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista."

"Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen", jupisi vanha senaatori.

"Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi, vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin viitaten: 'Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'"

"Siitäkin tunnen Caron."

"Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät näillä sanoilla: mille, mille, mille occidit (tuhannen hän tappoi)."

"Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä."

"Todella, niin monta hän tappoikin."

"Hänen poikansa on tappanut kymmenen sen vertaa, sillä eroituksella vaan, että nämät olivat hänen omia alamaisiansa. Siinäpä se ainoa eroitus. Mutta kerro lisää vaan, Manlius, mitä teille muuta tapahtui. Koko tuosta sotaretkestä juttelee jokainen eri lailla. Yksi väittää, että musta rutto syntyi teidän keskuudessanne, toinen puhuu kapinasta, kolmas mainitsee ihmeitä. Sen verran on tuossa kaikessa perää, että sen sijaan, että teidän olisi tullut tunkeutua eteenpäin, käännyitte yht'äkkiä takaisin, vaikka ei ollut enää sitä ihmistä, joka olisi voinut teitä vastustaa, kuten sanoit."

"Niin tosiaankin; ei kukaan ihminen voinut meitä vastustaa, mutta eivätköhän taivaalliset ole meitä mahtavammat?"

"Ovat todellakin, Roman jumalat. Mutta toivonpa, etteivät nämät olleet suutuksissa teihin, ja että augurinne näkivät suosiollisia enteitä; olihan teillä muassa tuo mainio Quaterquartus, oivallinen setäsi."

"Olipa kyllä; uhrisavua ei puuttunut, eikä teuras-eläimiä; taivaan rannalle ilmestyi variksia viljalta."

"Manlius, sinä puhut liian kevytmielisesti pyhistä toimista."

"Minun onkin syytä sillä tavoin tehdä. Apujoukkomme löysi jostakusta paikasta erämaassa vuotiin puoleksi puetun miehen, joka, niinkuin itse sanoi, kunnioituksesta erästä näkymätöntä jumalata kohtaan oli vetäytynyt yksinäisyyteen ruumistansa kiduttamaan. Siellä hän oli pystyttänyt kivipatsaan ja asunut sen päällä jo kolmekymmentä kesää ja talvea, kärsien sekä kylmät että helteet; täällä hän seisoi aamusta iltaan asti levitetyin käsin ristiin-naulitun tavalla, taikka harjoitti hän itseänsä lukemattomilla keikkauksilla lyömään pään ja polvet yhteen. Erästä legionin soturia halutti lukea näitä kumarruksia, mutta kun niiden luku oli noussut tuhanteen ja yhdeksäänsataan, kyllästyi hän tähän toimeen ja tappoi pyhän miehen, sysättyänsä hänen alas patsaalta."

"Ja sinäkö säälit tätä Nasarilaista?"

"Puhukaamme hiljaa, Mesembrius. Sanojeni kertominen tuottaa perikatoa. Älä usko, että olen päissäni ja sentähden uskoisin loruja. Minä näin miehen olevan hengen heitoksissa, sillä liian myöhään jouduin hänen pelastuksekseen. Hän ei kironnut; hänen kasvoillensa kuvautui taivaallinen autuus, kirkastuneet silmänsä loi hän taivasta kohden ja siunasi kuollessaan murhaajiansa. Minä ajoin nämät ruumiilta pois ja annoin hänelle virvoittavaa, raikasta vettä; siunaten kiitti hän ja kuiskasi korvaani viimeisellä hengähdyksellänsä nämät sanat: 'Romalaiset: älkäät menkö Tigris-joen yli, sillä siellä on näkymättömän Jumalan paratiisi; hän ei anna itseänsä pilkata!' Minä kerroin tämän varoituksen keisarin nuoremmalle pojalle, Numerianolle, joka Caesarina ollessansa oli hyvä ystävä jokaiselle oiva sotamiehelle, ja hän antoi tiedon keisarille, joka hämmästyksissään lihansa-kiduttajan ennustuksesta vaati Quaterquartus'en laittamaan ennustus-uhria. Setäni on tunnettu siitä, että hän tietää lausua semmoisia orakeli-lauseita, jotka eivät ikänä petä."

"Rohkeasti puhut, Sinister."

"Probon aikana ennusti hän, että tämän suku tuhannen vuoden perästä tulisi uudistamaan Roman loistoa."

"Todellako?"

"Useitten monimutkaisten menojen perästä syntyi vihdoin tieto, jonka Quaterquartus Dodonan-orakelin kaltaisella innolla lausui. Tämä tieto sisälsi, että ensi tappelussa tulisi jumala avuksi."

"Sitä ei sanottu, meidänkö vai vihollisten puolelle."

"Keisari käski kulkemaan eteenpäin ja jo samana päivänä menimme Tigris'in yli. Kauhistuneina näkivät illalla muutamat niistä, jotka olivat tappaneet martyrin Simeon Styliten, hänen seisovan kukkulan harjulla, kädet levitettyinä niinkuin ristiin-naulitun, ja keikuttavan päätänsä polvia kohden. Ja kuitenkin olin minä itse haudannut kuolleen. Yö tuli pimeäksi, pilviä karttui joka suunnalta taivaan rannalle, kaukaa salamoiden, aivan kuin olisivat valmistautuneet taisteluun toisiansa vastaan. Jyrinä läheni yhä, kauhu-ääniä, jommoisia emme ennen olleet kuulleet, alkoi ympärillämme kuulua, ja kun salamain leimahtaessa taivaan syvyydet aukenivat, näytti siltä, kuin olisivat lukemattomat hohtavat haahmot sieltä katsoneet meitä. Joka legionalle näytti, kuin vieressä seisovat legionat olisivat liikkuneet suuressa sotataistelussa, miekkojen ja keihäitten kilinä kuului yltympäriltä, eikä kuitenkaan ollut missään taistelua. — Pimeässä tuntui siltä, kuin olisi koko meidän sotajoukkomme keräynyt ainoaksi sekasortoiseksi ryhmäksi, jossa kaikkialla toinen soti toistansa vastaan; hevosväki ryntäsi jalkaväen kimppuun, tribunit riensivät rivien etupäässä, ja sotajoukot karkasivat hävittäen toistensa päälle. Ainoastaan silmänräpäystä kestävän salaman valossa näimme, että kaikki legionat seisoivat rauhallisesti säännöllisinä nelikulmina, paikoiltansa liikkumatta. Silloin lensi yht'äkkiä hirveällä ryskeellä mutkitteleva tulenliekki alas ja iski suoraan riveihimme. Vahva maa tärisi allamme, ja ympärillämme vavahti ilma. Kauhistus painoi meidät alas polvillemme; jokainen elävä kätki piillen kasvonsa maan rintaan ja hirvittävä ääni kumahdutti korviimme mahtavan Jumalan tuomion. Kun taas loimme silmämme ylös, paloi suuri valkea keskellä leiriämme. Salama oli sytyttänyt keisarin teltin. Ei kukaan uskaltanut sammuttaa; sisällä olivat keisari ja sotajoukon suojelus-jumalain kuvat. Kaikki paloi. Nämäkö siis ovat jumalamme? Oh, Mesembrius, se on varma, että meidän ylitsemme elää näkymätön olento, joka on taivaan ja maan Herra, ja nuot hengettömät kivikuvat, joita palvelemme, eivät voi itsiänsäkään suojella."

Mesembrius puristi hiljaa Manlion kättä. Hän oli kuullut kylläksi.

"Älkäämme enää tuosta puhuko. Te käännyitte takaisin sen voiman vaikutuksesta, joka vastaanne astui. Se oli Jumala. Kuinka käytti sotajoukko itseänsä tämän perästä?"

"Ei ollut mahdollista saada sitä eteenpäin kulkemaan. Sotamiehet rakensivat umpinaisen muurin sen paikan ympärille, johon Carus Augustus ja Roman suojelus-jumalat auttamattomasti olivat palaneet. Siellä seisoo se rakennus erämaan keskellä ilman ovea ja ikkunata, jottei ihmisjalka astuisi Jumalan kiroomaan paikkaan. Sotajoukko valitsi itsellensä Numerianon päälliköksi ja vaati, että hän veisi sen takaisin Illyriaan. Minut lähetettiin edeltäpäin tuomaan tämän sanoman Carinolle, ja se on syy, jonkatähden nyt näemme toisiamme."

"Toivonpa, että vielä usein tulemme toisiamme näkemään. Hauska on saada jäädä Romaan, eikö niin?"

"Ei minulle, minä haluaisin lähteä takaisin legionani luo."

"Oh, siis et ole todella nähnyt Carinon circus-teateria, et komeita juhlapelejä, joita ainoastaan Romassa on mahdollinen toimeen panna? et ole ihaillut Antonion kylpylaitoksia ja niitten kalliilla kivillä koristettuja seiniä, etkä ruusulta hajuavia kylpöjä. Etkö kuitenkaan haluaisi olla Romassa, Manlius?"

"Olen nähnyt kaikki, eivätkä ne minua huvita. Mitä huolin minä, arvilla peitetty legionan-soturi, joka vasta olen tullut Skytian rajoilta, teidän circusten verta-vuodattavista, turhanpäiväisistä ilveistä. Täällä tehdään leikistä sotaa, me teemme sodasta leikkiä. Kylpy-laitoksia en ole koskaan ihaillut; lämpöinen kylpy on sopiva ainoastaan Qviriteille, mutt'ei sotamiehille. Verta voi kylmälläkin vedellä pestä pois, lika vaatinee lämpöistä."

"Mutta kolmas asia on vielä kysymättä. Etkö ole Romassa löytänyt kauniita naisia? mutta minkätähden niin kyselenkin? Kyllä he sinun löytävät, vaikk'et sinä heitä hakisikaan. Oh, Roman kaunottaret eivät ole ylpeät, eivätkä pöyhkeät. Jos vaan olet ilmestynyt forum'ille, sinä tuommoinen ylevä, jalo nuorukainen, ei tarvitse kysyäkään, eivätkö he sinuun tarttuneet, eivätkö kappaleiksi repineet niinkuin bakkantinnat Orpheuksen?"

"Ah, Mesembrius, ei liimavirvellä kotkaa pyydetä."

"Kyllä kai, kyllä kai! Minkätähden sinä olisit kotka enemmin kuin muutkaan. Tiedäthän, että kyyhkyset pesivät Mars'in[7] kypärään. Kyllä kai! Huonosti teeskenteleminen sinun kasvoillesi sovi. Punehduit kumminkin ja loit silmäsi maahan. Miksi tahdot minua, vanhaa miestä pilkkana pitää? vai olisivatko Roman tavat muuttuneet Carinon hallitessa, ja sen sijaan, että tähän asti, jos kuuden Vestan[8] neidon joukosta joku kuoli, tuskin kukaan tuli saapuville täyttämään hänen paikkaansa, pyrkisivät nyt yht'äkkiä hänen papiksensa kaikki, jotka tähän asti ovat olleet Aphroditen[9] palvelnksessa."

"Sitä en ole väittänyt, Mesembrius."

"Siis päinvastoin. Noh, älä kiellä, sinä olet ollut oivallisissa seikkailuksissa, aivan loistavissa! Viisi, kuusi rakastunutta nuorta naista ympäröitsi sinua yhtä haavaa, heittäen sydämensä, elämänsä jalkojesi juureen; sinä valitsit heistä kauniimman, joka hartaimmalla hehkulla halasi ja suloisimmin suuteli, tai et hennonut valita heistä, vaan pidit kaikki? Aamulla pani yksi seppeleensä päähäsi, illalla toinen; yhdelle vannoit uskollisuutta kuun kautta, toiselle päivän kautta, ja uskollisesti pysyit valassasi molemmille? Aivan oivallista, aivan loistavata! Nämät on nuoruuden riemuja, Manlius! myös minäkin olin semmoinen, kun olin nuori."

"Mutta, Mesembrius, et anna minulle suun vuoroa; mitä puhut, ei minua koske. Sen mielelläni myönnän, että Romassa ollessani orjat, jotka heidän nais-hallitsijansa minulle lähettivät, vaivasivat minua paljon enemmin, kuin näitten naisten miehet, joiden luoksi minua lähetettiin, mutta minun ei ole tapana tuommoisista lähetyksistä huolia. Olen syntynyt Manlion suvusta, jossa on ollut vanha tapa, ett'ei mies eläessään rakasta kuin yhtä naista, mutta rakastaa häntä uskollisesti; jos tämä kuoli, eli hän ikänsä kaiken murheessa; jos hänen vaimonsa hänet petti, hän tappoi sen; jos vaimo häväistiin, kosti mies hänen puolestansa."

"Kauniisti sinä puhut, Manlius; mutta minä näen sormessasi sormuksen kiiltävän, jossa on niin kalliita kiviä, ettei ole miehellä tapana semmoista pitää, jos ei se ole naisen sormesta hänelle annettu."

"Oikein sinä päätätkin. Tämän sormuksen on minulle antanut nuori nainen, ja syy siihen, että sitä sormessani pidän, on sinun."

Kummastellen katseli Mesembrius nuorukaista, siinä uskossa, että hän päihtyneenä laski mielettömiä.

"Minunko, Manlius? Mitä minun on tekemistä sinun sormuksesi kanssa?"

"Kun eilen illalla päivän laskun jälestä läksin Capitoliosta, pisti hunnulla peitetty nainen ohukaisen kirjekääryn käteeni ja katosi samassa kiireesti pylväs-rivien väliin; kääry oli kiinnitetty tällä sormuksella, uteliaisuudesta sen avasin ja luin nämät salaiset sanat: 'Manlius Sinister! sinä rakastat erästä neitoa, jonka isä on sinulle hyvä ystävä. Tätä harmaapäistä miestä ja nuorta tyttöä uhkaa vaara, jota, paitsi jumalia ja heidän vihamiehiänsä, ainoastaan minä tunnen. Jos tahdot saada siitä tiedon, niin joudu minun luokseni. Tämän kirjeen saattaja odottaa sinua pyhän sillan päässä yöt, päivät, joka tunti, siksi kun tulet. Kun näytät hänelle tämän sormuksen, vie hän sinut minun luokseni.' Alle oli kirjoitettu: 'Nainen, joka lapsuudesta asti sinua jumalaksensa ihailee, ja jota sinä ylenkatsot; joka on niiden ihmisten vihan alainen, joita hän tahtoo pelastaa.'"

"Manlius, sinä puhut kummallisia."

"Asia on minulle mahdoton selittää. Kenenkä on mahdollinen nähdä sydämeni salaisimmat pohjukat, jotta siitä voipi lukea tunteeni? Unen-näköni ovat antaneet minut ilmi, kun joku voi tietää, että minä tytärtäsi rakastan, jonka neljä vuotta sitten näin, ja jota en siitä hetkestä voi unohtaa? Ja kuka tämä nainen mahtanee olla, joka tahtoo pelastaa toista naista, jonka hyväksi hän on valmis oman lempensä uhraamaan?"

Mesembrion kasvot synkistyivät. Malja oli jo kauan seisonut koskematta miesten edessä. He olivat puheen kestäessä kokonaan selvinneet, mutta avoinna pysyivät kuitenkin heidän sydämensä, jotka tulistuttava viini oli avannut.

"Näytä likemmältä tuo sormus", lausui Mesembrius matalalla äänellä.

Manlius ojensi hänelle kätensä, sormuksen kivi oli korea kamea. Purpurankeltaisesta sardonipohjasta oli veistetty valkoisen, kauniin kreikanmuotoisen naisen rintakuva.

Otsa rypyissä katseli Mesembrius kameakiveä, käänsi päänsä pois ja katsoi taas tarkkaan, mutta yht'äkkiä lykkäsi hän sen inholla luotansa ja painoi murtuneella mielin harmaan päänsä rintaa vasten.

"Miksi synkistyvät kasvosi?" kysyi Manlius. "Tunnetko tätä sormusta, tunnetko sen omistajaa?"

"Tunnen", vastasi vanhus, synkästi.

"Sano, ken hän on."

"Ken?" lausui ukko leimahtavin silmin. "Ken? Julkea portto, inhottava jalkavaimo, jonka hengestä syntyy rutto Roman kansalle, jonka oleminen häpäisee luomisen töitä, jonka päälle hänen oma isänsä on laskenut niin paljon kirouksia, että, jos ne toteutuisivat, se maa ei kasvaisi ruohoa, jota hänen jalkansa ovat astuneet, ja itse laupeus kauhistuksella kääntyisi pois hänen luotansa."

Hillittömät nyhkäykset sortivat ukon viimeisiä sanoja.

"Kuka on tämä nainen?" huusi Manlius, kavahtaen ylös tuoliltansa.

"Tämä nainen on minun tyttäreni", voikkasi vanhus ääneen vaikeroiden.

"Glyceria?"

"Helvetti!" huusi ukko kiroten, kuin jos olisi tämä nimi häntä hirveästi kauhistuttanut.

Manlius veti sormuksen sormestansa ja läheni sen kanssa ikkunata, jonka alla Tiber-joki juoksi. Ukko huomasi hänen aikomuksensa.

"Älä heitä sitä veteen. Joku kala sattunee sen nielemään, kalastajat saavat kalan pyydyksiinsä ja se joutuu taas päivän valoon. Se myrkyttää Tiberin veden, ja ne, jotka sitä juovat, kuolevat siitä. Pidä se itsellesi. Mielessäni on syntynyt tuuma, jota vasten sinun täytynee tätä sormusta pitää. Sinä pidät nyt tätä sormusta minun tähteni, niin, kuin sanoit."

"Siitä syystä olen sitä pitänyt, että tarvittaessa voisin sinua varjella."

"Kiitoksia, Sinister! Sinä rakastat siis minua ja tytärtäni myös; kiitoksia, Manlius, me olemme siitä kiitolliset, minä annan rakkaudestasi vanhuuteni, hän antaa siitä nuoruutensa. Me olemme aina sinua rakastaneet, aina sinua pitäneet perhekuntamme jäsenenä. Jos tahdot meitä vaarasta suojella, niin pidä tämä sormus — mene sen kanssa, mihinkä ottavat sinua viedäksensä, — hae häntä, joka on sen lähettänyt, — ja surmaa hänet."

"Mesembrius, hän on tyttäresi!"

"Tokkohan basiliski on sen linnun poika, jonka pesään hän on munittu?"

"Hän tahtoo kuitenkin juuri nyt pelastaa sinua tietymättömästä pahasta."

"Ei ole maailmassa minulle suurempaa pahaa, kuin hän. Mitä rutto, maan-järistykset, hirmu-myrskyt ja mestaus-lava ovat maailmalle, se on minulle hänen nimensä. Jos pääsisin häntä likelle, surmaisin hänet paikalla."

"Hän tahtoo sinut pelastaa."

"Älä usko häntä; jokainen hänen sanansa on valhetta; hän on pettänyt isänsä ja pettää jumalatkin. Hänen kasvonsa näyttävät niin viattomilta kuin nukkuvan lapsen. Jos hän puhuu, joudut innostukseen, jos päästät hänet puheillesi, viekoittaa hän tikarin kädestäsi; hän lumoo sinut, turmelee sielusi ja muuttaa luontosi; luotteillansa murtaa hän sydämesi jäntevyyden, että tulet semmoiseksi pelkuriksi, kuin piesty orja. Hän ei punaa poskiansa kuin muut naiset, vaan sieluansa. Nyt houkuttelee hän sinun luoksensa sillä, että muka tahtoo sinun avullasi pelastaa minun ja Sofronian, ja jos et sinne tultuasi sysää miekkaasi hänen sydämeensä, ennenkuin hän pääsee sanaakaan virkkamaan, taivuttaa hän sinua meitä tappamaan."

"Voi, Mesembrius, mitä on hän sinulle tehnyt, että näin hänestä puhut?"

"Mitä hän on tehnyt? Hän on haudannut minut ennen kuoltuani, hän on lialla tahrannut harmaat hiukseni, myrkyttänyt sydämeni ja varastanut silmieni valon."

"Raivo sinua riivaa."

"Miks'ei riivaisikin? Eikö ole siinä Romalaiselle kiroomisen syytä, kun forum'illa hänelle sanotaan: astu alas hevosen selästä, sillä tyttäresi on kunniansa menettänyt? Voinko mihinkään Romassa kulkea, ilman häpeätäni havaitsematta? Eikö tyttäreni nimi ole julkaistu kaikissa Aevion ja Mavion rivoissa lauluissa? Eikö hän ole ilmestynyt amfiteaterissa naamus-ilveilystä näyttämään käsiä taputtavalle, riemuitsevalle yleisölle? Eikö hän kuljeksi keskellä päivää ilettävän seuruensa kanssa, puettuna kaiken turhamaisuuden loistoon? Syntyykö yksikään irstainen juominki taikka Bachon juhla, jossa ei hän olisi pitoin inhottavana kuningattarena? Oh Manlius, se on hirveä asia, kun hiukset jo ovat harmaat päässä, eikä voi katsoa ihmisiä silmiin, ja kun kaikkialta täytyy kuulla sopotettavan sekä muiden katsannosta lukea: kas tuo on tuo Mesembrius, jonka tytär on Roman turmelija, kas tuo on siittänyt tuon hirviön, mikä joka päivä syö leivän sadaltatuhannelta nälkään nääntyvältä sekä imee heiltä veren. Kavahtakaamme, ett'ei hän meihin koske. — — — Oh, Manlius, usko minua, että vielä kerran olet tämän naisen surmaava."

"En ole koskaan naista tappanut, enkä sitä aiokaan tehdä."

"Muista sanani. Tämä Megära rakastaa sinua; hän tietää myös hyvin, että sinä rakastat toista; että tämä toinen on hänen sisarensa, se ei asiaan kuulu; nämä Messalinat, joilla on pilaantuneet ikenet, pitävät verenkin suhteen väliä, tavallinen veri ei heitä enää miellytä; sisarusten veri on heille makuisin."

"Älä kamalia puhu.

"Minä tiedän mitä sanon, Manlius. Parempi olisi, että varovaisuudesta murhaisit tämän naisen, kuin että sen pian saat tehdä kostosta. Jos näet käärmeen, etkö sitä kuoliaksi polje? Vai odotatko, siksikuin se sinua pistää, voidaksesi sitä syystä tappaa?"

"Sinä olet isä, Mesembrius, minä ymmärrän sinun tuskasi, mutt' en ota niihin osaa."

"Sinä tulet aviomieheksi ja silloin rupeat ottamaan niihin osaa."

"Kuinka voit vaatia, vanha ystäväni, että vihaisin, samassa kuin teet minut autuaaksi? Sinä kerrot vihasta nukkuvalle, joka onnestansa uneksii, sillä aikaa kuin sinä häiritset yön rauhaa kiivailla sanoillasi. Kaikesta sinun puheestasi en kuule muuta, kuin että Sofronia on tuleva omakseni. Tämän sanoman kuulin silloinkin kun julmien Sarmatilaisten sotakiljunta kaikui korvissani, sen kuulin tuimien Lygialaisten yöllisen päällekarkauksen hälinästä, Persian sodan päivänpitkäisessä helteessä; hänen kasvonsa kuvastelivat minulle verestä paisuneen virran aalloissa ja aution erämaan kaukaisella rannalla; hänet näen myös nytkin, kun sinä puhut verestä, ja hurjista sanoistasi pystyy ainoastaan se järkeeni, että hän tulee minun omakseni."

"Totta on todellakin, että kaikki, jotka rakastavat, ovat sokeita."

"Lisää siihen, että kaikki, jotka vihaavat, näkevät liikoja."

"Suokaat jumalat, että olisit oikeassa, että koko maailma voisi sanoa: kas Mesembrius, hyljätty tyttäresi on niin puhdas kuin Diana, parjausta ja tyhjää luuloitusta oli kaikki, mitä hänestä puhuit — — —! Mutta silloinkin sanoisin: sinun pitää tappaa hänet, Manlius, sillä hän on pettänyt koko maailman."

Vanhuksen silmät verestyivät kokonaan ja kaikki hänen hermonsa olivat kovassa jännityksessä; hän vapisi nähtävästi, ja kun hän nousi triklinium-tuolilta, tarttui hän niin ankarasti norsunluiseen sfinxi-kuvaan, joka oli sen syrjässä, että se jäi hänen käteensä.

"Soitot tänne, orjat", huusi hän kaikuvalla äänellä, unohtaen, että hän muutoin oli tottunut puhumaan, kuin kovassa rinnan-ahdistuksessa oleva. — "Manlius, menkäämme levolle, yö jo käypi toista puoltansa; sinä olet näkevä unta rakkaudesta, minä vihasta."

Samassa läksi hän vakavilla askelilla trikilo-salista, kiirehtien puutarhan läpi huoneesensa, kokonaan unohtaen, ettei muka leini sallinut hänen ainoatakaan askelta astua. Hänen palvelijansa lykkäsivät kuruli-tuolin tyhjänä hänen jälkeensä.

Manlius jäi vielä kauan trikilioon, ja vaipuneena syviin mietteisin, nojautui hän balkongin laipioon, joka antoi Tiber-jokeen, ja katseli laineisin, joille nouseva kuu valeli hopeitansa. Kuun-valossa ui mustia veneitä hiljaisuudessa pitkin rantaa, ja murheellisen laulun sointu kuului kaukaa; etäisyydessä näkyi eräässä veneessä valkoinen naismuoto. Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista.

Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt mielensä halusi taivas-alle. Ottaen miekkansa ja kääriytyen sota-vaippaansa, astui hän veneesen, joka oli kiinnitetty balkongin alle, päästi sen irralleen ja souteli tuon kummallisen laulun ääntä kohden.

II.

Tämä oli se kummallinen aikakausi, jolloin totuus voitti runouden, ristin yksinkertainen oppi loistavan taru-opin.

Runoilijain uskon-oppi, haaveita synnyttävät lehdot, kukkaisat rannat, päivänvaloisten saaristojen valitut jumalat, nämä taidehengen innostuksessa merenvahdosta nousseet, kukanhajusta syntyneet, ikuisiksi tähdiksi muuttuneet, suloiset ideali-muodot, jotka armaitten lempiseikkojen kautta kietoutuivat likeiseen heimolaisuuteen ihmiskunnan kanssa, ikäänkuin katosivat palvelioittensa halailevien käsien väliltä, kun soi ääni mahtavamman olennon, joka asuu saavuttamattomassa korkeudessa ja kuitenkin on jokaista niin likellä; jota ei kukaan voi nähdä, mutta kaikki tuntea, joka on sekä tähtien, että maan kukkien ainoa jumala.

Silloin kylmenivät vähitellen Olympin jumalien alttarit, silloin katosivat ruusu-seppeleet pylväitten kultaisista koristuksista, silloin läksi kansa hyvänhajuisista pylväshuoneista pois, kuunnellakseen näkymättömän olennon ääntä päivänvaloisan taivaan alla.

Tämä taivaan-valoisa taivas synnytti synneistä synkistyneesen sydämeen ikuisen autuuden toivon. Tästä äärettömästä sini-kirkkaudesta läksi vaivatulle ihmiskunnalle se lohduttava aavistus, että tuolla ylhäällä on toinen, parempi maailma, jonka varjokuva tämä alhainen ainoastaan on, ja että mitä pimeämpi kuva täällä on, sitä valoisampi on siellä todellisuus.

Tämä oli se aate, joka nyt voiton vei; maa lakkasi olemasta vankihuone, kuolemassa ei enää ollut kauhua, keisarien täytyi luopua kaikkivaltiaisuudestaan.

Auguston aikana lausui eräs runoilija: "jos Roma sinua vainoo, mihinkä pakenet sen edestä? sillä vaikka mihinkä vetäytyisit, olet aina Roman vallassa." Uusi usko tarjosi turvapaikan kaikille vainotuille, ja turhaan Roma valloitti koko tunnetun maailman, sillä valloittamatta jäi siltä kuitenkin toinen tuntematon maailma, täynnä salaista iloa niille, jotka täällä maan päällä ovat vaivan alaiset.

Tämä usko, joka pyyhki kyynelet tuskallisten poskilta, oli välttämättömästi voittava; vähitellen yhdistyivät siihen vainotut ja vainoajat, siltä se tarjosi lohdutusta sille, joka vääryyttä kärsi ja antoi sille anteeksi, joka vääryyttä teki.

Keisarien toimeen panemat vainot ainoastaan kartuttivat uuden uskon tunnustajia. Julkisilla paikoilla keskellä Romaa kulkivat pyhän hengen valitut, kiittäen Kaikkivaltiaan nimeä, jota eivät tuliroviollakaan eivätkä circus-teaterin petojen keskelläkään kieltäneet. Ja nuot elävät tulisoitot, joita piellä peitettynä poltettiin keisarien puutarhojen valaisemiseksi, lausuivat liekkien keskeltä että tämän elämän tuska tuolla ylhäällä muuttuu autuudeksi ja onneksi.

Turhaan heitä surmattiin, sillä surmattujen veri vahvisti jälkeen jääneiden uskoa, ja se joka toimitti martyrit kuolemaan, hän saattoi itsellensä kuolemattomia vihollisia.

Carinus keisari keksi tästä syystä uuden martyrisyyden lajin.

Kristin uskoon kääntyneet eivät kammonneet kuolemata ja kidutusta, sillä mikä muille oli tuskaa, se oli heille riemua, ja heikot neidotkin, pyhästä hengestä innostuneena, lauloivat ylistysvirsiä keskellä liekkiä.

Carinus ei enää ajanut näitä pyhiä neitoja roviolle, vaan heitti heidät sen sijaan sotamiehilleen, ja viattomat naiset, jotka eivät hämmästyneet veristä kuolemata, kauhistuivat häpeätä, joka kovemmin poltti noiden urhoollisten puhtautta, kuin öljyliekit heidän ruumistansa ja vaikka he rohkealla mielellä katsoivat kuolemaa circus-teaterissa silmiin, ajattelivat he hirmulla noita maan-alaisia synninluolia.

Tämä ajatus oli helvetistä syntyisin: niitä, jotka sydämensä kirkkaan puhtauden tähden voivat luopua kaikista huvituksista, juuri huvitusten ilkeimmällä lajilla rangaistiin; ja Carinus tiesi hyvin, etteivät hänen uhrinsa kuolemankaan kautta voineet itseänsä häpeästä pelastaa, sillä kristittyjen usko kielsi heitä itsensä surmaamasta.

Sentähden kokoontuivatkin uskovaiset hänen hallituksensa aikana ainoastaan salaisiin paikkoihin jälkeen keski-yön, luoliin ja autioihin hauta-kammioihin, ja menivät aamu-hämärässä hajallensa.

Roman augurit tiesivät näistä salaisista kokouksista, ja jotta kansa itse rientäisi näitä paikkoja perinpohjin hakemaan, levittivät he sen huhun, että kristityt siellä, sammutettuansa kaikki kynttilät, harjoittivat niin kauheita tekoja, että ainoastaan mustimman pimeyden silmät kestivät sitä näköä, ja se todella oli paljon sanottu, koska Romassa päivän valossa harjoitettiin kaikkia hirmutöitä.

* * * * *

Ohjaten alustaan pitkin rantaa, läheni Manlius lähenemistään laulun ääntä, joka niin oudolla kauhulla oli täyttänyt hänen sydämensä, eikä kauankaan kestänyt, ennenkuin hän tuli eräälle Tiber-joen kuivettuneelle lisäjoelle, jossa löysi noin kaksikymmentä tyhjille jätettyä alusta.

Hän katseli ympärinsä ja huomasi kuunvalon hämärässä suuren, jykeän ymperiäisen rakennuksen akasia-puitten varjossa.

Hän astui rakennuksen ympäri; kuutamassa näkyivät ikkunat ja pylväsrivit, mutta ihmisiä ei ollut näkyvissä. Kauhistuneena muisteli Manlius noitia, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan, sekä pahojen henkien juhlan-viettoa, jotka ihmisistä etäisillä paikoilla yöllisinä hetkinä tulevat yhteen näkymättömässä muodossa. Vielä enemmin häntä kauhistutti, kun hän tämän hirveän luulotarinan ohessa muisteli äsköisen uneksimisensa kuvaa. Suloisen, haaveksivan Sofronian kuva ilmautui hänen eteensä, niin usein kuin hän rupesi ajattelemaan näitä kamalia kummituksia, ja tuolta pimeältä, synkeältä perältä vivahtelivat aina neitsyen hymyilevät kasvot.

Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä, ojensi kätensä leveästä levätistään ulos ja astui vakavilla askelilla rakennuksen holvihuoneesen. Kun hän tuli sisään, kääntyivät ensimmäiseltä silmäykseltä hänen ajatuksensa toiselle suunnalle. Läven kautta, jonka salin keskellä oleva ylösnostettu neliskulmainen kivi oli jättänyt, saattoi hän katsoa alas maan-alaiseen saliin. Siitä nousivat laulun äänet.

Tämä oli siis kristittyjen rakkauden ateria. Pimeyden ja pylvään varjon kätkössä näki Manlius edessänsä kaksi pitkää riviä haahmoja, miesten päät olivat kaapuihin peitetyt, naiset olivat jalkoihin asti huntujen peitossa. He veisasivat rauhallista, murheellista nuottia. Äänet ilmoittivat hiljaista valitusta, ylevän tyyntä kärsiväisyyttä, ja oudon-kaltaisia surullisia ajatuksia, joiden vaikutuksen kuunteleva Romalainen tunsi kamalasti vapisuttavan sydämensä juuria.

Salin pimeässä perässä paloi muutamia öljylamppuja, joiden hämärästä valosta murhatun ihmisen haahmo näkyi Manlion silmiin. Kädet ja jalat olivat ristiin-naulitut, orjantappura-kruunu oli päässä ja verta vuodattava haava kyljessä.

"Nämät ovat siis noita hirvittäviä lahkolaisia, jotka yön varjossa pitävät häpeellisiä kokouksiansa", ajatteli Manlius. Ahdistetulla mielellä tavoitti hän kyljestänsä miekkaa ja kauhistuneessa mielenkuvituksessaan näytti hänelle, kuin olisi ristiin kiinnitetty haahmo aina syvemmälle laskenut päätänsä.

Laulu loppui ja pitkän hengittämisen jälkeen, joka kuului kuin hurskaan kokouksen yksi-ääninen huokaus, astui esiin vanha mies, jonka lumenvalkoinen parta valui alas hänen mustan levättinsä päälle; ristiin naulitun haahmon juurelta otti hän maljan ja nostaen sitä huulillensa, suuteli hän sitä kolmasti pyhällä hartaudella.

Manlius siinä ei nähnyt hartautta, hän vaan oli näkevinänsä inhoittavata verenjanoa vanhan pedon kasvoilla; ja tuo astia, jota nostettaessa kaikki kumarsivat päätänsä, oli hänen mielenkuvitteluksessaan täynnä verta, kauheasti surmatun ihmisen verta.

Vanha viisas puhui värisevällä äänellä:

"Kas tässä maljassa on hänen verensä, joka sen vuodatti meidän pelastukseksemme; tämä malja on pyhä muistomerkki, joka synnistä vapahtaa! Tämä malja on pyhä liitto, jonka kautta tulemme yhdistetyksi hänen kanssansa. Lähetkäämme pyhää merkkiä ja tulkaamme puhtaiksi puhtaimman veren kautta."

Hämmästyneenä tavoitti Manlius miekkansa kahvaa ja kun hän näki, että pitkävartaloinen lumenvalkoiseen vaatteukseen puettu nainen, huntuaan puoleksi nostaen, läheni vanhaa miestä ja hänen kädestänsä otti maljan, tempasi hän kauheassa hurmiossa miekkansa ja syöksi neliskulmaisen aukon kantta alas kokouksen keskelle.

"Seisahtukaat, te riivatut salamurhaajat", kiljui hän vimmatulla raivolla, "te perkeleitten apostolit; mitä te täällä toimitatte?"

Kokous ei kuitenkaan liikahtanut; se oli valmis vastaan-ottamaan tämmöisiä päällekarkauksia. Vanha mies vastasi rauhallisna.

"Me palvelemme Jumalata."

"Kirottu olkoon se, joka tämän sanan puhui! Te harjoitatte töitä, joita peittämään ei yökään ole kyllin pimeä: pirun innostuttamilla lauluilla te häiritsette maanalaisten rauhaa; te olette tappaneet ihmisen ja pakoittaneet toista sen verta juomaan, ja kun veri on saattanut teidän suonenne kirottuun päihdytykseen, sammutatte tulisoitot ja harjoitatte ilettävässä halauksessa syntejä, joita ajatellakin jo hirvittää?"

"Sinä olet katuva mitä puhut, Manlius Sinister!" lausui hellä nais-ääni vanhuksen vierestä. Se oli tuo pitkävartaloinen nainen, joka äsken otti maljan käteensä. Manlius hämmästyi kuullessansa tunnettua ääntä ja omaa nimeänsä, ja kun nainen heitti huntunsa syrjälle, näki hän kummaksensa edessään Sofronian suloiset, viattomat kasvot rauhallisin katsantoineen ja taivaallisin hymyineen.

"Sofronia" — — sammalti Manlius, kädestänsä pudottaen nostetun miekan; ja niin sokeutti epäily hänen sydämensä, että hän vielä luuli näkevänsä jonkun kauhean unennäön, ja sopertavalla kielellä huusi — — "Olympin Jumalat — — suokaat minun herätä!"

"Sinä olet valveilla", puhui Sofronia. "Katso silmiini, minä olen
Sofronia, lapsuutesi ystävä."

"Mutta tuo malja, jossa on verta?"

"Verta ainoastaan niille, jotka sen uskovat, veren muistomerkki niille, jotka muistavat — koeta huulillasi."

Hillityllä kauhulla maisti Manlius maljan sisällystä ja sopersi kummastuen:

"Tämä on viiniä!" — — Sen jälkeen kysyi hän hiljaisella äänellä — sillä outo pelko oli häneen tullut — "Ja tuo hengenheitoksissa oleva ihmishaahmu tuolla?"

"Se on kuolleen vapahtajan kuva."

Hämmästyen huomasi Manlius, että se oli ainoastaan maalattu kuva.

"Te palvelette kuollutta jumalata."

"Jumalata, joka tuli ihmiseksi, jotta voisi kuolla."

"Se ei ole mahdollista."

"Kuinka usein ovat Olympin jumalat pukeutuneet ihmismuotoon, nauttiaksensa niitä huvituksia, joitten suloisuus on ainoastaan ihmis-aistille omituinen? Rakkauden Jumala on pukeunut ihmismuotoon, voidaksensa tuntea niitä tuskia, jotka ihmisiä vaivaavat, kurjuutta, herjausta, vainoomista ja vaivaloista kuolemata. Olympin jumalat pukeutuivat ihmismuotoon, neuvoaksensa kuolevaisille tien tuonelaan, vaan rakkauden Jumala tuli kuoleman-alaiseksi, neuvoaksensa tietä taivaasen! Olympin jumalat ovat loistavia valtiaita, jotka vaativat uhreja, kultaa, kiiltäviä temppeleitä, verisiä hekatombeja, voittosaaliista, ja sen sijaan lupaavat meille pitkää elämätä, aarteita, palatseja ja uusia voittoja; rakkauden Jumala on kuollut, kurja haamu, joka ei vaadi muuta, kuin puhdasta sydäntä, eikä lupaa meille mitään tällä puolella kuolemaa; jonka kuva on meille vertauksena siitä, että kaikki on vaivaa tällä puolella kuolemaa, mutta iloa tuolla puolella" — — —

Nämät sanat saattoivat kaikki päänsä paljastamaan. Manliuskin teki samaten, tietämättäkään, mitä hän teki. Muut notkistivat polvensa, myös hänkin vaipui polvilleen.

"Väärin teitä vainotaan", sopersi hän, rintaansa paljastaen. "Kostakaat minulle."

"Rakkauden Jumala saarnaa anteeksi-antamista vainoojille. Lähde rauhassa tästä paikasta; jos annat meidät ilmi, jos meidät murhaat, jos kidutat, me vaan rukoilemme sinun puolestasi."

"Kirottu olkoon se ajatus, joka siihen myöntyisi. En voi enää rauhallisesti tätä kärsiä, sillä sinä olet sytyttänyt levottomuuden sydämeeni. Koston Jumalan kauhistuttava sana on seisauttanut minut tielläni; sinun poskillasi luen synnit anteeksi antavan Jumalan sanoja. Oh, anna lohdutusta: täytyykö minun kadottaa kaksi taivasta? toinen tuolla ylhäällä, toinen sinun sydämessäsi?"

"Rakkauden taivas ei ole suljettu keneltäkään", lausui Sofronia, pyhällä hurskaudella viitaten taivasta kohden.

Näännyksissään tarttui Manlius hänelle ojennettuun käteen, nosti sen huulilleen ja kysyi suloisella tunnolla Sofronialta:

"Ja se, joka on sinun sydämessäsi?"

Sofronia vastasi ylevällä hymyllä:

"Rakkauden Jumala ei ole kieltänyt totista lempeä."

Kasvot kirkastuneena vaipui Manlius naisen jalkojen juureen, kunnioituksella lähestyen häntä, kuin kesytetty jalopeura, ja salissa soi riemun ylistys-virsi, joka käskee meitä iloitsemaan niitten kanssa, jotka iloitsevat.

III.

Seuraavana päivänä oli Mesembrion ensimäinen huoli, käskettyänsä tyttärensä luokseen, ruveta hänelle puhumaan Manliosta, kiittäen nuorukaista ansion mukaan.

Neiden posket hehkuivat tämän kiittämisen kestäessä ja sitten tunnusti hän vilpittömällä ilolla, että hän jo aikoja oli rakastanut nuorta sankaria.

Mesembrius ei voinut sanoilla iloansa ilmoittaa; hän syleili tytärtänsä ja siirsi hänet, ilokyyneliä vuodattaen, sisäänastuvan Manlion syliin.

"Ainoa siunaukseni sinulle!" lausui hän vapisevalla äänellä.

"Oi isäni!" lausui suruisesti Sofronia. "Älä sano: ainoa siunauksesi.
Onhan sinulle toinenkin tytär."

"Teille ainoa siunaukseni! Solmikaa mitä pikemmin yhteysliittonne, ja lähtekäät sen jälkeen täältä pois, kauas, kauas! Tätä maata jo niin raskas syntikuorma painaa, että se lakkaamatta järisee sen alla, niinkuin se ei enää voisi sitä kantaa. Lähtekäät täältä pois, ettette joudu kadotukseen yhdessä kirottujen kanssa. Ainoastaan siksi tahdon täst'edes elää, kuin tiedän teidät onnellisiksi ja kahden meren takana asuviksi; silloin tulkoon joko kuolema taikka Carinus!"

Manlius meni jo ennen tunnin kuluttua Romaan talouttansa järjestämään ja kun oli saanut kaikki valmiiksi häitä varten, istui hän taas hevosen selkään ja läksi myöhään illalla matkaan takaisin Mesembrion kesä-asunnolle.

Oli jo aamupuoli, pimeys vallitsi maan päällä, taivas oli pilvissä; ainoastaan astuellen oli mahdollista kulkea. Kun hän saapui eräälle sillalle, näki hän synkän joukon lähenevän syrjätieltä.

Joukko kuljeksivaa roistoväkeä näytti joutuneen soturien vangiksi; barbari-sotien aikana karttui erinomaisen paljon rosvoja ja varkaita, joista pretorianeilla oli lakkaamatta työtä. Manlius arveli sattuneensa yhteen semmoisten kanssa ja tervehti huolettomasti ohitse kulkevia sotamiehiä.

Se seikka vaan näytti hänestä kummalliselta, että joukon lopussa ratsasti pitkä-vartaloinen nainen, jonka jalo vartalo oli pitkän, valkoisen viitan peitossa; kun tämä näki, että Manlius seisahtui, teki hän samaten, ikään kuin olisi hän jotain miettinyt; siellä he tällä tavalla vähän aikaa seisoivat, katsellen toisiaan, siksikuin taas kääntyivät ja jatkoivat matkaansa. Pimeässä ei ollut mahdollista kasvoja selittää.

Manlius seisahtui taas ja ajatteli itseksensä, eikö pitäisi hänen ratsastaa takaisin ja kysyä jotain heiltä? Mitä piti kysyä, sitä hän ei tietänyt itsekään.

Vähän ajan perästä saivat taas iloisemmat ajatukset vallan hänen mielessään ja kun nouseva koite lähetti kultasäteensä Tiberin kalvolle, myös hänen mielensäkin selkeni ja hilpeällä tuulella hän laukkautti hevostansa kohden ihanata seutua.

Hän jo selitti Mesembrion huvilan jättiläis-rakennukset, kun näki komean simpukan-kuorilla koristetun, silkki-esiriipuilla varustetun kanto-tuolin tulevan vastaansa tiellä; kaksi muulia kulta-valjaissa oli sitä kantamassa. Kanto-tuoli oli semmoinen, jossa siihen aikaan ainoastaan ylhäisinten naisten oli tapana kulkea. Kaksi orjaa kulki edeltä, kaksi takana.

Vieläpä suurempi oli Manlion hämmästys, kun hän näki ruman, rokon-arpisen miehenpään pistäyvän esiin silkkisten esiriippujen väliltä; hän tunsi hänet paikalla Aevioksi, mitättömimmäksi parasitiksi, joka oli valmis kahdesta sestertiosta kirjoittamaan kiitosrunoja mitä kurjimmalle gladiatorille, ja Carinon lempikoiralle oli tehnyt suku-kirjan, todistellen muka, että se äidin puolelta johti alkuperänsä siitä naaras-sudesta, joka imetti Romuloa ja Remoa.

Manlius ei voinut nauruansa pidättää, kun näki runosepän eriskummaisen aseman.

"Mistä ajasta asti kannattaa keisari sinua, Aevius, kantotuolissaan, kuin suurisukuista jalkavaimoa?"

"Armahda minua, Manlius, äläkä minua naura, minä olen onnettomin runoilija, jonka maailma on nähnyt. Ajatteleppas kuinka hyvä tilaisuus tarjousi minulle nimeni ikuista muistia vahvistaa. Eilen jälkeen puolenpäivän sain kuulla, että Carinon käskystä joukko ihmissurmaavia lahkolaisia oli äkki-arvaamatta kiinni otettava Tiber-joen rannalla olevista kokouspaikoista; kohta vuokrasin hevosen, minulle aivan siunatun sopivan ratsun; niin oivallista tilaisuutta kanteleni mahtavuuden kautta saattaa nimeni ikimuistettavaksi ei ole mahdollista löytää. Siellä olisi tapahtunut jos mitä murhaamisia, ristiinnaulitsemisia, pikiin kastamisia ynnä muita runoilijalle verrattomia asioita, ja katsoppas kuinka minun kävi. Tiellä saattoivat Egyptin jumalat minut yhteen kirotun, hempeän naispuolisen pahanhengen kanssa, jota kanneksittiin tässä liikkuvassa taivaassa. Nainen viekoitti minulta pois salaisuuteni, houkutti minut senjälkeen alas hevoseni selästä ja Junon tapaisella kavaluudella käski hän minua, pilviä tapailevaa Ixion'ia istumaan hänen luoksensa kantotuoliin; vaan sillä välillä kun minä toiselta puolelta kiipesin sisään, pujahti hän toiselta puolelta ulos ja hyppäsi hevoseni selkään, ja siinäpä hän nyt istui kuin Amazonien kuningas, ja nauraen vasten silmiä antoi hän minulle sen neuvon, että, jos olen runoilija, pitäisi minun tulla toimeen pegasolla; siitä hän ratsasti sitä tietä, jonka olin neuvonut ja jätti minut tähän kapineesen, joka on ajanmittaajaksi hitaisempi kuin tuntilasi, ja kun hän nyt varmaan onnellisesti pääsee tuon merkillisen tapauksen tanterelle, olen minä kahdella muulillani joutunut niin eksyksiin että täytyy kääntyä takaisin Romaan."

Henkeänsä pidättäen kuuli Manlius parasitin[10] lörpötystä.

"Kuka oli tämä nainen?" kysyi hän synkällä äänellä.

"Etkö sinä tunne hänen kantotuoliansa, Manlius? Ah sinä olet varmaan liian vieras Romassa tunteaksesi tätä kantotuolia ja liian kaukaa tulet. Nämät ovat käsittämättömän ja selittämättömän Glycerian kulkuneuvot, ja se, joka minua narrinansa piti, ei ole mikään muu kuin tuo jumalattareksi kiitetty Kirke[11] itse, jota kaikki kilpaa minun ja Carinon kanssa ihailevat, ja joka kaikkia kiduttaa, joka muuttaa ihailijansa pahanpäiväisiksi puhvelihärjiksi."

Manlius ei enää kuullut runosepän viimeisiä sanoja. Kun tämä lausui Glycerian nimen, tuntui hänestä, kuin olisivat raivottaret hänen sieluansa ruoskallaan piesseet, hän kannusti ratsuansa, ja rientäen tuulen nopeudella, joutui hän Mesembrion kartanolle.

Hymyillen tuli vanhus häntä vastaan oveen asti, ritarin kasvoista huomaamatta raivon, pelon ja epätoivon vaikuttamaa muutosta.

"Onko tyttäresi kotona?" kysyi Manlius, vavisten kaikissa jäsenissä, ja kun vanhus ei paikalla vastannut, kertoi hän tuskallisesti kysymyksen: "missä on tyttäresi, Mesembrius?"

Umpimielisenä veti ukko nuorukaisen syrjälle, joka malttamattomuudesta odotti vastausta, ja kuiskutti hänen korvaansa:

"Minä sen sinulle tunnustan, mutta ole siitä mitään tietävinäsi, hänen on tapanansa käydä kristittyjen kokouspaikassa. Hän on nyt mennyt sinne, eikä ole vielä palannut."

Vavisten nosti Manlius molemmat nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi hirveällä äänellä:

"Oh, kirottu olkoon se taivas, jonka alla tämä on voinut tapahtua!"

Mesembrius astui hämmästyneenä taaksepäin ja kysyi oudosti: "mikä sinun on?"

Manlius tarttui hänen käteensä ja lausui synkästi:

"He ovat ryöstäneet tyttäresi!"

Vaaleana ja silmin tuijotellen vaipui vanhus alas istuimelle ja jupisi tukkeentuneella äänellä: "Glyceria!"

"Hyvinpä sinä osasit, se, se on hänet ryöstänyt. Ja minä mieletön kohtasin heidät, eivätkä nämät silmät heitä selittäneet, eikä tämä kurja sydän tuntenut, että Sofroniaa kuljetettiin muutamain askelien päässä minusta. Ah! älkööt jumalat enää minusta huoliko. Jos se voi tapahtua, että sisar vie sisartansa kuolemaan rakastajan silmän nähdessä, mikä on sitten teidän valtanne, Jupiter, Ormuzd, Jesus, Sebaoth, ja te muut onnea jakavat valtiaat? Perkeleet ovat maan herroina ja paha sattumus hallitsee. Lue sinä, vanha mies, kirouksiasi yhdessä minun kanssani, ala jo varhain aamulla, äläkä lakkaa, ennenkuin myöhään illalla. Sillä aikaa minä aivon olla toimessa."

Ikäänkuin saamattomassa hervottomuudessa sopersi vanhus:

"Tyttäreni — — Oh tyttäreni!"

Manlius pusersi huuliansa yhteen; hänen päätänsä pyörrytti:

"Tyttäresi! Toista tahdon kostaa, toisen surmaan."

Näin sanoen nousi hän hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa takaisin Romaan, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

IV,

"Panem et Cireenses!"[12] tämä oli Roman kansan mielilause niin usein kuin se näki nälkää taikka kuin sille tuli ikävä.

Todellakin jalo oli tämä kansa; työnteon arkipäiväisiä toimia se ei koskaan tuntenut; keisarit jakailivat sille ilmaiseksi leipää, viiniä ja öljyä, jotka tavarat voitetut maakunnat veroksi maksoivat; ja mitä huvituksiin circus-teaterissa tulee, koettivat keisarit kilpaa tehdä niitä mitä loistavimmiksi.

Carinus voitti kaikki muut juhlapelien vaihtelevaisuudessa ja saattoi niiden ylellisen komeuden mielettömiin asti.

Eräänä päivänä oli koko circus-teateri sannoitettu kultahiekalla, että tomupilvi, joka nousi juoksevien hevosien jalkojen alta, kimalteli päivänpaisteessa ja että Romalaiset, joiden vaatteihin se tarttui, tulivat kullattuna kotiin. Toisen kerran seisoi aivan kuin taikasauvan lyömästä kokonainen metsä circus'issa. Summattomia satalatvaisia tammipuita, jotka olivat juurinensa vuorimetsistä kaivetut, täysi-kasvuisia palmupuita, jotka olivat tuodut laivoilla Afrikan rannoilta, oli istutettu laajan taistelutanteren keskelle. Hämmästynyt kansa, joka sitä ennen oli edessänsä nähnyt kultahiedalla peitetyn erämaan, tuli nyt samaan paikkaan ihmettelemään aarniometsää, jonka varjossa itä- ja etelämaiden harvinaisimmat eläimet kuljeksivat. Siellä oli ihana giraffi, siellä ruma virtahevonen, siellä oli täydellinen paratiisi, jossa kultahedelmiä kasvavista puista kuului lintujen laulu, ja kiiltävä käärme oksilla kiertelihe sekä kesytön riikinkukko ja hyvänsävyisä kamelikurki varjossa höyheniänsä nyppelivät.

Kun kansa kyllästyi ihmettelemiseen, tuli joutsimiehiä, jotka ampuivat komeat otukset; senjälkeen hakattiin metsä pois ja seuraavana päivänä näki kansa sen sijassa meren, jonka pinnalla koko laivastot keskenänsä taistelivat verisiä tappeluja.

Ja kerran keskellä kesää, kun jokainen uuvuksissa haki suojaa päivän polttavasta helteestä, näki circus-teateriin käsketty kansa hämmästyen edessänsä talven.

Circus oli peitetty lumella, joka laivoilla ja vaunuilla oli tuotu tänne Norikum'in ja Gallian jäätiköistä, ja jonka päällä sata kulkusilla koristettua rekeä kiiti täyttä vauhtia; tämmöisiä ajokaluja ei ollut kukaan Romalainen ennen nähnyt. Circus-teaterin keskelle korkealle rakennettujen jäävuorten välillä makasi ihmeen kauniita mursuja pitkien hampaittensa nojassa, ja ympäröisen järven pinnalla, jossa silitetty lasi piti jääpeilin virkaa, rienteli taitavia luistajia silmänsiintävällä vauhdilla. — Palellen käärivät Romalaiset itsensä levättiinsä, unohtaen, että hiki tippui heidän otsastansa päivän kuumuudesta, ja kun luistajat lumilapioilla viskasivat lunta katselijoiden riveihin, silloinpa tuo korkea Roman kansa riemusta pyörryksissään kiljui innostuneita eläköön-huutoja keisarille, joka niin lempeästi piti huolta kansansa huvituksista.

* * * * *

Etsikäämme nyt Carinoa hänen omassa linnassaan. Käykäämme tämän hämmästyttävän suuren rakennuksen läpi, joka puutarhoineen sisälsi kokonaisen kaupungin-osan, niin tulemme kullattujen ovien kautta kadunkaltaisiin käytäviin, jotka päättyvät marmorisiin pylvästöihin. Laveissa atrium'eissa hyörii ja pyörii hoviväki, herroina olevat orjat ja orjina olevat senaatorit, joiden pääsöä Carinon korusaliin ruskea-kasvoinen orja järjestää.

Autuaat ne, jotka näihin pääsivät! Ah, siellä ei ihminen ollut niinkuin maan päällä; tuohon loistavaan, soikeaan saliin ei päässyt vuorokautten eikä vuoden-aikojen vaihto tunkeumaan. Salissa ei ollut ikkunoita, kuulakkojen esiriippujen takaa levittivät lakkaamatta palavat lamput valoa, jonka kirkkaus oli jonkunmoinen keskiväli kuun ja auringon valon välillä. Jokaiselta vuoden ajalta oli täällä sen ihanuus lainattu; kesältä lämpimyys, jonka maan-alaiset torvet tänne toivat, talvelta jää, keväältä kukat, syksyltä hedelmät. Carinus ei koskaan tietänyt, milloinka päivä valkeni, milloinka hämärtyi. Hänen luonaan oli ikuinen ihanuus.

Siellä hän makasi vuoteensa patjoilla, edessänsä katettu pöytä, ympärillänsä nakurien joukko, tanssijoita, jalkavaimoja, eunukeita, laulajia, papukaijoja ja runoniekkoja.

Hänen näkönsä oli kaikenlaisista huvituksista uupuneen nuorukaisen; hänen kasvonsa olivat kalveat ja täynnä suuria, punaisia kirpuloita; niitten muodossa uinaeli vajonnut mietous, hänen huulillansa ja poskillansa kiherteli muutamia ennen kasvaneita partahiuksia.

Kaksi eunukkia vuorotusten oli ojentamassa keisarin huulille valittuja, monella päänvaivalla tehtyjä ruoka-lajeja, joista jokainen maksoi satojatuhansia, ja jotka ainoastaan harvinaisuutensa tähden miellyttelivät kitalakea; Carinus ei kurottanut kättään niitä ottamaan, vaan väänsi hankalasti suunsa pieliä ja viittasi silmillään ruokkijoillensa, että he itse söisivät tuon kalliin ruoan.

Toiselta puolelta nostivat ihanteellisen kauniit nais-orjat hänen huulillensa kultamaljoja, jotka hän kumminkin melkein koskematta jätti; viimein otti eräs frygialainen nainen suuhunsa hyvänhajuista Kyprian viiniä ja tarjosi Carinolle huulistaan tuon muutoinkin hurjentavan juoman. Tämä uusi keino antoi uuden kehoituksen keisarin tylsälle aistille, ja hän antoi juottaa itseänsä hänen korallihuulistaan.

"Tuon naisen teen puolisokseni", sanoi hän samassa, kääntyen erään pää-orjan puoleen.

"Eilen sinä otit, herrani, yhden, jotka isä on prokonsuli."

"Hänestä luovun. Mitä on tämän isä?"

"Kankaan-kutoja sinun hovissasi."

"Minä teen hänet prokonsuliksi."

"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."

Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä. Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä korkeammaksi.

"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi
Carinus.

Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan, hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.

"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"

"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen parran-ajajansa.

"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"

Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä keskeyttänyt.

"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."

"Minä arvaan", puhui parran-ajaja, "nämät muutamat partakarvat kiusaavat sinua, jotka törröttävät sinun jaloissa kasvoissasi ja häpeemättömästi vaivaavat ylevää nenääsi ja huuliasi. Anna ajaa ne pois, taikkapa kentiesi revitä ne pois. Sinun kasvosi ovat muutoinkin niin kauniit kuin neitosen ja vieläpä kauniimmaksi ne tulisivat, jos ei tuo miehuuden ilkeä jälki niitä rumentaisi."

"Mahdat olla oikeassa", sanoi nuorukainen, ja antoi nytkiä partansa pois, ja niin oli hän tytyväinen parran-ajajaansa, että hän, toimen loputtua, määräsi hänet prefektiksi.

Samassa kuului melu oven takaa. Vieläpä tunnettiin Mesembrius ukon ääni, joka väkivoimalla pyrki sisään Carinon eteen.

Galga, jättiläismuotoinen trakilainen orja, pidätti häntä ja käski hänen tulla seuraavana päivänä, sillä Carinus nyt muka nukkui.

"Jo täällä käyn kymmenettä kertaa", telmäsi vanhus. "Ensimäisellä kerralla sanoit hänen nukkuvan, toisella hänen syövän, kolmannella hänen kylpevän, neljännellä, ettei hänellä ollut aikaa. Minä tahdon häntä puhutella."

Ankaralla painimisella ajoi Galga vanhuksen ulos atriumista; parin, kolmen orjan täytyi tarttua häneen kiinni, ennenkuin saivat hänet ovesta ulos.

Carinus oli tyytyväinen Galgaan.

"Sinä, joka niin hyvin osaat vartioida oveani, ansaitset tulla Roman kansleriksi."

"Enkö minä mitään ansaitse, herrani?" kysyi Aevius, peläten, että hän jäisi ilman armolahjoja.

"Sinulle rakennutan temppelin, jossa jokainen runoilija on paneva esikoisensa sinun alttarillesi."

"Kiitoksia, oi Augustus! temppelistä ja esikoisista, jotka alkavat runoilijat kirjoittavat, mutta Tuskulum-huvila?"

"Hyvin tiedät, millä ehdolla sen olen luvannut."

"Jos suloisen puheeni voimalla, kieleni medellä ja runouteni lumouksella taivutan Glycerian, tuon mailmallisen jumalattaren armoansa sinulle osoittamaan. Enkö ole tuonut häntä luoksesi?"

"Olet kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää? Kun tämä viekoitteleva kummitus oli ihanuutensa voimalla aina hulluuteen asti rakastuttanut minua ja houkuttanut minua salaisuuksiani ilmoittamaan, hän yhtäkkiä naurahti minulle, sysäsi minut pois luotansa ja jätti minut."

"Eikö ollut sinun mahdollista väkivallalla pidättää verkkoon joutunutta haltijata."

"Kysy orjiltani, kuinka hän heidän kanssansa menetteli. Kun käskin heitä pidättämään tuota kirottua noitavaimoa, sieppasi hän itselleen maljan, jossa oli viiniä, ja jupisi sen yli muutamia outoja luotteita; paikalla leimahti astiasta tulta ja savua. Siinä samassa ryntäsi hän hirveän näköisenä kohden palvelijoita ja huusi heille kaikuvalla äänellä: 'Kuka ei paikalla laskeu kasvoilleen maahan, hänet muutan alakärsäksi!' Miehet lankesivat heti maahan ja tuo rohkea noita astui heidän päällitsensä ovelle, jossa hän ovenvartijoilta loitsi pois näön, etteivät kolmeen päivään voineet toinen toistansa nähdä. Mutta, oh Aevius, miksi pakoitat minua puhumaan niin pallon? miksi väsytät ajatuksiani ja ryöstät rauhan kieleltäni?"

Aevius ei arvellut omaa kieltänsä niin kalliiksi ja puhui teko-innolla:

"Jalo Carinus! Tämä nainen ei sinulle ole kyllin arvoinen, hän ansaitsee vaan sinun ylenkatsettasi. Paljon arvoisempaa aarretta säilytän sinulle, jonka rinnalla Glyceria on kuin piikivi verrattu timanttiin, kuin tähti päivään, tavallinen viini Jumalain juomaan, nektariin ja neilikka Jumalain-ravintoon, ambrosiaan."

"Kuka hän lienee?"

"Tämä on neiti, toinen vaan on leski. Tämä ei vielä tunne rakkautta, kun toinen jo on oppinut vihaamaan, ja kuitenkin on hänen kauneutensa tehnyt suurempia ihmeitä kuin toinen. Hän on kristitty neiti, joka äsken vangiksi otettuna useitten kumppaliensa kanssa sinun käskysi mukaan suljettiin leijonien tarhaan; ja mitä kummaa! nälkäiset pedot tulivat kesyiksi sen neidon nähtyään ja kyyristyivät nöyrästi hänen jalkojensa juureen. Itse sen näin, oi keisari, ja hämmästyneenä katselin häntä. Spoliariumin vartija vei hänet silloin pois leijonien keskeltä ja heitti hänet hurjimpien illyriläisten legiona-soturien valtaan. Mutta kuule, minkä ihmeen hän teki siellä. Hetken päästä olivat kaikki sotamiehet polvillansa hänen ympärillään, ja niinkuin olisivat kuunnelleet tietäjän puhetta, katselivat he hartaalla innolla hänen huuliansa ja kastelivat hänen käsiänsä kyynelillä, ja kun tribunit tahtoivat kiskoa neidon pois, antaaksensa hänet toisille, kääntyivät he päälliköitään vastaan, antaen viimeiseen mieheen asti hakata itsensä maahan hänen puolestansa."

Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja viittasi Aeviolle.

"Tuo eteeni tämä neito."

Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin sineettisormus muassansa.

V.

Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.

Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.

Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti oven hänen jälkeensä auki.

Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat helmet ylhäistä säätyä.

Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen nainen?"

Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.