IDÄN KUNINGATAR

Historiallinen kertomus

Kirj.

MAURUS JÓKAI

Käännös.

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1891.

Siihen aikaan, jolloin roomalaisen vallan rajat koskettelivat Persiaa, ja suuri maailmakaupunki nimitteli maailman kaukaisimpia maita naapurikseen — juuri siihen aikaan oli Rooma syvimmässä alentumistilassaan.

Suuren valtakunnan hallitsiat hallitsivat esi-isäinsä valloittamaa maailma-puoliskoa; mutta heitä ei enää elähyttänyt näiden esi-isien henki. He olivat lyhyt-ikäisiä jumalia, jotka kaipasivat voimia ja älyä; he olivat kääpiöitä, jotka olivat saaneet perinnökseen jättiläisten aseet.

Mutta sankarien henki ei ollut laskeunut hautaan heidän kanssaan, ja sillä aikaa kuin Roomassa obeliskeja pystytettiin heidän haudoilleen, ilmausi tämä henki, vapauden, kunnian ja isänmaan rakkauden henkenä kaukana idässä Palmyran taivaan alla.

Samaan aikaan, jona Roomassa keisarit, semmoiset kuin Kommodus ja Karakalla, kohottivat rikoksen valtaistuimelle ja raivasivat häpeälle tien yleiseen kunniaan; samaan aikaan, jona kavaluus taistelun asemesta antoi voittoja, ja kulta miekan sijassa osti rauhan; samaan aikaan, jona Heliogabalus ikuistutti nimensä kehruuvokin ja värttinän, Gallienus taasen kyökkikauhan avulla — samaan aikaan heräsi idässä henkipatto hyve ja kunnianhimo uudelleen eloon ja miesten raiskaama sankarihenki otti asuntonsa erään naisen rinnassa, kohottaakseen häntä kaikkien hänen kansalaistensa jaloimmaksi.

Niiden maiden joukkoon, jotka idässä olivat Rooman suojeluksen alaisina, kuului myöskin Armenia — maakunta, jonka asema oli vaarallinen likisyytensä tähden Persiaan, missä kuningas Sapor uneksi Kyroon vallan uudistamisesta. Kahdeksantoista maaherraa oli hän jo Aasiassa laskenut valtikkansa alle ja huudattanut kuninkaiksi, voidaksensa sanoa itsensä "kuninkaitten kuninkaaksi." Yhdeksästoista oli Kosros, Armenian hallitsia. Sapor kaasi salamurhalla sankarin, jonka haarniskaa vastaan hän turhaan oli tylsyttänyt miekkansa, ja sai siten hänen maansa haltuunsa.

Sillä aikaa eli suojelusherra Rooma entiseen tapaansa täydessä touhussa, voiden tuskin enää kohottaa päätään, sitä vähemmin pitää silmällä kauempana olevia jäseniään. Se heräsi vasta silloin, kun se oli käden kadottanut.

Kostaaksensa Armenian kukistamisen kokosi keisari Valerianus legionejansa ja meni Eufrat-virran yli, mutta pian näki hän kuningas Saporin ratsurijoukkoja edessänsä ja kohta myös takanaan. Turha oli itse epätoivonkin urhoollisuus. Kaikkialta päin ympäröitynä luovutti roomalainen sotajoukko aseensa ja antoi keisarinsa raakalaisten hallitsialle. Mielipaha, jonka tämä häpeä Valerianuksessa herätti, sai aikaan hänen kuolemansa. Ylimielinen voittaja antoi täyttää kuolleen keisarin ruumiin, ja vuosisatoja seisoi se auringon temppelissä kauhistuttavana voitonmerkkinä, keisarillinen viitta olkapäillään ja orjan kahleet kaulan ympärillä — katkera, raaka iva maailman mahtavimmasta ja ylpeimmästä.

Kolme valtakuntaa oli jo tämä elävä rutto, tämä kuoleman enkeli ihmisen muodossa hävittänyt, ja pelvolla odottivat jo lähellä olevat maat vuoroansa, kun eräänä päivänä sanansaattaja saapui Palmyrasta ja astui kuningas Saporin eteen, muassansa kirje, jonka kunnioitusta osoittava, mutta samalla miehuullinen sisällys herätti hirmuvaltiaan vihaa.

Kirjeen oli kirjoittanut Odenatus, Palmyran kansalainen, joka hyvitelläkseen valloittajaa lähetti hänelle kaksisataa aarteilla lastattua kameelia — lahjan semmoisen, jonkakaltaista ei muu kuin ruhtinas voi vertaiselleen tarjota. Suopeilla sanoilla pyysi Odenatus ystävyyttä ja rauhaa, kumminkin salaamatta ettei hän pelännyt sotaa.

"Kuka hän on, tuo Odenatus?" kysyi voittamaton valloittaja ylimielisesti. "Kuka hän on, joka uskaltaa kirjoittaa tuollaista hallitsialleen? Heittäkää hänen lahjansa Eufratiin! Pitääkö hän itsensä ruhtinaana, koska uskaltaa lähettää minulle lahjoja, hän, kurja orja, jonka velvollisuus olisi tomussa ryömien lähestyä minua. Sanokaa hänelle että jos hän tahtoo voittaa minun suosiotani, niin tulee hänen saapua valta-istuimeni eteen polvillaan ja selän taakse kahlituin käsin. Jos hän uskaltaa viipyä, niin on tuomio kohtaava häntä ja kaupunkia, jossa hän on syntynyt, ynnä aluetta, joka kaupunkiin kuuluu!"

* * * * *

Ylös, ylös, laajojen tasankojen vapaat asukkaat, te paimenet, jotka laidunnatte laumojanne keidasten lähteitten reunoilla, te jalot metsästäjät, jotka saavutatte nopeasti pakenevaa antilopia ja tempaatte leijonan hänen luolastaan, te, jotka teltoissa asutte ja kaukaisimmista ajoista olette oppineet aseita käyttämään! Ylös, sinä paimentolaislauma, joka et koskaan ole veroa maksanut etkä ikinä valloittajan kasvoja nähnyt, te uljaat nuorukaiset, jotka väsymättä istutte kolme päivää, kolme yötä kesyttömien hevosienne selässä, te, jotka uitte kuohuvien koskien yli ja saavutatte tomupilven, minkä erämaan vihuri ajaa edessään taivahan rannalla! Tuima vihollinen lähenee teitä ja teidän rauhallisia puistoja. Kokoontukaa, näyttäkää viholliselle, että teidän alueellanne on jokainen tomujyvä vapaa, että se kohoaa sitä vastaan, joka sitä uskaltaa jalallaan tallata; näyttäkää että joka mies on sankari, joka kaisla-ruoko vasama, joka louhikko linna, mikä vastarintaa tekee!

Taikasauvan koskettamana virkoavat arapialaiset tasangot; itäisillä hieta-aroilla vilisee äkkiä upeita sotilasjoukkoja, mitkä kaikki kiiruhtavat Palmyraan päin, ja kun ne, jotka vuorelta tulevat, yhtyvät erämaasta saapuvien kanssa, puristavat he uhittelevassa ilossa toistensa käsiä. Tosin ovat heidän aseensa ainoastaan yksinkertaisia sotanuijia, nuolia ja heittokeihäitä; mutta kun katselee vahvoja käsivarsia, jotka näitä aseita heiluttavat, tulee vakuutetuksi siitä, että nämä aseet riittävät.

Joukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka läsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa kanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat päivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.

Kaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.

Toinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on rauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään hänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole hänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään hänen teoistansa eikä viitan koristeista.

Toinen päällikkö on — nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat, jonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta. Tuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä, leveä miekka riippuu hänen sivullaan.

Kummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht'aikaa kaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen lumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla miespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan takaisin.

"Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja minkätähden?" kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden selitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.

"Nimeni on Odenatus", vastasi mies; "olen Palmyran kansalainen ja olen kohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja omaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä, jumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?"

"Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian kuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni valtakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun valtikkani."

Mies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian levätin lievettä.

"Ole tervehditty, kuningatar!"

"Jätä sikseen arvonimeni ja sano minua — puolisoksesi."

"Mitä sanot!?"

"Sanon että se, joka, ollen kaukana minusta ja minulle tuntemattomana, kumminkin on saman hengen elähyttämä kuin minä, hänen sielunsa ja minun ovat yksi sielu. Sinä olet tuleva minun puolisoksi."

"Minä olen paljas kansalainen, en muuta."

"Ja minä nainen, en muuta. Kohtalo, joka meitä kumpaakin odottaa, on sama; kunnia tahi kuolema, valtaistuin tahi hauta. Ei yksikään niistä kuninkaista ja itsevaltiaista, jotka ovat minut puolisokseen pyytäneet, ole saapunut luokseni, kun vaadin että paljastaisivat miekkansa minun tähteni. Minä taas en tahdo laskea kruunuani kenenkään päähän, joka kumartaa vihollistani. Kosiani syntyivät kaikki kuninkaiksi, mutta kaikki ovat he vapaa-ehtoisesti antauneet orjiksi. Sinä olet ainoa kuninkaaksi syntynyt niistä kaikista, jotka tielläni olen kohdannut. Jos en olisi sinua tavannut, niin olisi kentiesi kunnia kuollut naisen kanssa. Otatko vastaan käteni, vai tekeekö kentiesi kasvoni sinuun vastoinmielisen vaikutuksen?"

Vavisten ilosta painaa Odenatus tarjottua kättä huuliansa vastaan ja huudahtaa innostuneena:

"Kasvosi olet perinyt kanta-äidiltäsi Kleopatralta, sielusi taasen suurelta Aleksanterilta, joka oli sinun esi-isiäsi."

"Isieni jumalojen kautta" — vastaa nainen leimuvin silmin — "myöskin tämän miekan olen häneltä perinyt, ja onhan Sapor niinikään Dareioksen jälkeläinen. Tämä miekka, joka minun kanta-isäni kädessä masensi Saporin kanta-isän, on myöskin Aleksanterin jälkeläisen kädessä masentava Dareion. Suuren Aleksanterin käsiin jätti kohtalo Dareioksen, minun käsiini on se jättänyt Saporin."

Sotilaat hurmistuivat riemusta, ja miehestä mieheen kulkivat nämä kuningattaren sanat.

Palmyran ympäri kohouu suojelusmuuri: tappelunhaluisia sankareita.

* * * * *

Kuningasten kuningas lähestyi voittoon tottuneilla sotilaillaan. Ensimäisinä marssi kaksisataa tuhatta ratsuna, jotka olivat puetut kirjaviin, itämaalaispukuihin, jokainen eri heimo maakuntansa väreissä ja aseissa. Tässä joukossa oli kokonaisia laumoja, jotka ratsastivat joko lumivalkoisilla tahi sysimustilla hevosilla. Etujoukkoja seurasi viisisataa elehvanttia, kullakin selässään heittokoneita, jotka saattoivat viskata sentnerin painavia kiviä, keihäitä ja kreikkalaista tulta tuhannen askelen päähän. Kuningasta ympäröi kymmenen tuhatta valittua ratsuria — hopea-kypärisiä, kullatuilla luustoilla varustettuja sankareita, joiden aseissa jalokiviä hohti. Näiden jälkeen marssi dromedareja, jotka olivat kuormitut entisissä sodissa voitetuilla aarteilla, ja viimeksi jalkaväki, järjestämätön lauma — keihäillä ja lingoilla varustettuja joukkoja, joiden toimena oli voitetun tappelun jälkeen riistää ja ryöstää, sekä ruumiilla täyttää valloitetun kaupungin ympärillä olevat ojakaivokset.

Mitä oli Palmyran sotavoima näitä mahtavia laumoja vastaan? Joukko suurimmassa kiireessä kokoonhaalittuja paimentolaisia ja metsästäjiä, joiden käsiin epätoivo oli työntänyt aseet…

Mutta sotajoukkojen välillä oli — erämaa, ja tämä oli viimeksimainittujen ystävä, kuningasten kuninkaan vihollinen. Jo ennenkin oli nälkä ja jano masentanut persialaisen armeijan, ja vieläpä kohta sen jälkeen kuin se oli voittanut vihollisensa.

Niinpä nytkin.

Suurella ponnistuksella olivat Persialaiset voittaneet ensi päiväisen taistelun erämaata vastaan. Kuuma tuuli, joka puhalsi heitä silmiin, täytti ilman pienillä tomuhituleilla, ja neulantapaisesti tunkeusivat nämä vaatteiden läpi, tunkeusivat ihon huokosiin, keuhkoihin ja silmiin; sammuttamaton jano kuivasi kurkut, ja paahtavan auringon kuumuus tylsytti aivot. Sotajoukko, jonka toinen pää oli koko päivänmatkan toisesta päästä, oli pahemmassa kun pulassa. Illan tullessa tyyntyi tuuli, mutta nälkä ja jano eivät sillä olleet tyydytetyt. Väsyneinä laskeusivat hevoset alas makaamaan; kamelit repivät itsensä irti ja ryntäsivät janosta raivostuneina kaukana olevan, aistinsa ilmoittaman lähteen luo. Nääntymäisillään olevat sotilaat seurasivat suurissa parvissa kamelien jälkiä, mutta voimien loppuessa laskeusi toinen toisensa viereen kuolemaan erämaan hiekalla. Se, joka kesti juoksussa, näki keitaan ympäröimät palmut, joiden keskellä lähde oli, kuvastuvan himmenevän ehtoo-taivaan rannalla; mutta ne harvat, jotka lähteen luo pääsivät, eivät enää palanneet. Nuolet, joita näkymättömät viholliset ampuivat, lävisti heidät jo ennenkuin olivat ehtineet janoansa sammuttaa.

Puolen yön aikana näkyi, pimeästä huolimatta, mustia varjon muotoisia olentoja hiljaan lähestyvän Persialaisten leiriä. Äkkiä seisahtuivat ne. Ja kohta sen jälkeen syöksivät paimentolais-ratsurien joukot aaveiden kaltaisesti voimattomien, uneen uupuneiden Persialaisten kimppuun. Heidän suhisevat nuolensa kaasivat unen horroksesta jalkeille hypänneiden miehien taajasta joukosta kukin sotilaan, semminkin kun valaisevat nuotiotulet ilmaisivat, minnepäin nuoli oli suunniteltava. Mutta ampujia itseään ei voinut mikään nuoli kohdata, pilkkopimeässä kun olivat. Ja joskin siellä täällä väliin liikkui kummituksen kaltaisia varjoja, niin kukapa taisi sysimustassa yössä näitä ajaa takaa erämaassa?

Tätä kesti aina aamupuhteeseen saakka. Silloin järjesti kuningas sotilaansa; mutta — silloin ei näkynyt ainoatakaan vihollista. Olivatko nuo yön pimeydessä leiriä ympäröinneet varjot todellakin olleet erämaan aaveita, jotka aamun koittaessa jälleen olivat hautoihinsa paenneet? — Persialaisten joukkojen edessä ja ympärillä ei ollut nähtävänä muuta kuin loppumatonta, autiota hieta-aroa.

Kuningas Sapor kulki eteenpäin. Vielä päivän jatkoi hän valloitusretkeään, mutta varsin vähän edistyi hänen matkansa sen kuluessa. Koko armeija oli vähällä nääntyä. Jokaisen lähteen luona pysähtyivät sotilaat, ja lähteet täyttyivät kaikki kuolleiden ruumiilla.

Taasen tuli yö. Koko armeija seisoi tappelu-asennossa. Moni, joka laskeusi maahan hiukankaan lepoa saamaan, kuoli siihen väsymyksestä. Odotettiin yöllistä hyökkäystä, ei tiedetty mistä päin. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin janoovien elehvanttien hurjaa räikytystä, ja meluavaa soittoa ja pikarien kilinää leirin keskuksesta.

Samaan aikaan kuin sotilaat ahnaasti joivat lähteiden verensekaista vettä ja ahmivat kaatuneiden kamelien lihaa, loisti kuningas Saporin teltissä kultaisilla lautasilla outoja, maailman kaukaisimmista maista tuotuja kaloja, kallisarvoisia lintuja ja mitä herkullisimpia hedelmiä. Teltan perällä istui nuupialaisia soittajia, jotka harpuilla ja rummuilla säestivät kreikkalaisten eunukkien laulua, läpikuultaviin harsoihin puettujen liipyalaisten tanssiattarien huvitellessa kuningasta hohtavin poskin hurmaavilla hypyillään.

Kuningas Sapor itse makasi lumivalkoisessa, hohtokivillä koristetussa yöpuvussa purppuralla katetulla vuoteellaan; kaksi hänen lempipuolisoistaan, jotka hän oli valinnut monien maakuntiensa kauneimmista kaunottarista, istui hänen vieressään, ja orja kallisti hänen suutansa vastaan Damaskon ruusujen lehdillä ympäröityä kultaista pikaria — kun yht'äkkiä kauhea meteli ja huuto kuului teltan ulkopuolelta, ja maurilainen, joka oli seisonut teltan ovella, kuoliaaksi haavoitettuna vaipui maahan.

Pelästyneenä tavotteli Sapor miekkaansa, mutta saikin huomaamattansa käteensä eninnä rakastetun puolisonsa kultaiset saksit. Seuraavassa tuokiossa seisoi, paljastettu miekka kädessään, hänen edessänsä kookas soturi, jonka kasvot hohtivat tappelun innosta.

"Kuka olet? Mitä tahdot?" huusi hänelle Sapor.

"Nimeni on Odenatus", kuului vastaus. "Olet kutsuttanut minua. Tässä olen."

Kimakasti huudahtaen hypähti Sapor ylös ja riensi telttansa perä-osaan. Orjat heittäysivät hänen ja Odenatuksen väliin ja menivät kuolemaan pelastaakseen kuningastaan, joka sillä aikaa pääsi unesta heränneen henkivartiajoukkonsa avulla pakenemaan.

Saporin täytyi nyt itse nähdä, kuinka kaikkialta ilmestyi varjonkaltaisia olentoja, jotka ajoivat pakoon hänen jalkaväkensä ja vapauttivat hänen kahlitut vankinsa; nähdä, kuinka hänen kamelinsa otettiin takavarikkoon, hänen aarteensa ryövättiin ja hänen lempipuolisonsa, joista hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta luopua, vietiin pois.

Sapor oli valloittanut laakereita ja kruunuja; toiset koristivat nyt niillä päänsä: kuninkaallinen nainen, ja uljas, kansasta lähtenyt sankari.

* * * * *

Ei kuvasta aurinkoa mikään niin hyvin, kuin miekan terä. Säde, minkä se heittää, on — kunniaa.

Se, joka tahtoo nähdä uljuutta ja suuria töitä sen jälkeen kun keisari Valerianuksen kanssa lännen kunnia näyttämöltä on kadonnut, kääntäköön silmänsä itäänpäin. Siellä loistaa kaksi uutta nimeä — kahden tähden tapaisesti, mitkä yhdistävät valonsa yhdeksi säteeksi: Odenatus, Senoopia! Kukistetut maakunnat näkevät tämän kuninkaallisen pariskunnan kohoavan kostavan kohtalon kaltaisena, irroittavan kahleet ja torjuvan pois viholliset. Ja niin kauas kuin heidän voittojensa maine tunkeuu, niin kauas tunkeuu myös maine heidän rakkaudestaan. Aina nähtiin heidät yksissä, vieritysten valta-istuimella, vieritysten tappelun touhussa. Samaan aikaan kun Caton ja Scaevolan turmeltuneet jälkeläiset, naisvaatteisiin puettuina, täyttävät maan kertomuksilla mitä saastaisimmista paheista, on tämä pariskunta puhtaimman, siveimmän aviorakkauden esimerkkinä. —

Orontes-virran oikealla puolella kohousi kaukaa Emesan kaupunki, joka korkeine, ainoastaan epämääräisissä piirteissä näkyvine palatsineen esiintyi kangastavana valekuvana. Sen keskeltä nousi muita korkeammalle mahtava Auringon temppeli, äärettömän suuri, ihmiskäsien rakentama vuori, jonka kullattu kattokupooli vieläpä näinkin etäältä loisti ja sätenöi.

Vasemmalle levisi laaja, metsäinen tasanko, jota kohden loistava metsästysseurue oli matkalla. Siihen kuului tuhannen silkkiin ja purppuraan puettua ratsuria, sitten seurasi viisikymmentä elehvanttia, mitkä selässään kantoivat eepenpuista rakennettuja, arapialaisilla vaatteilla verhottuja tornia, joissa istui kolmekymmentä hurmaavan kaunista naishenkilöä, kukin pitäen kädessään kullattuja teräsjousia ja höyhentöyhdöillä koristettuja, hopeoituja nuolia. Ainoastaan yhdessä tällaisessa tornissa istui mies, — mies ainoastaan ulkomuodoltaan, ei hengeltään, nuori Herode, Odenatuksen poika hänen ensimäisestä naimisestaan. Hän ei ollut perinyt rahtuakaan isänsä uljuudesta; hän oli vapiseva, pelkäävä nuorukainen, joka vaaleni jo kuullessaan puhuttavan niistä vaaroista, joista hänen isällään ja äitipuolellaan oli tapana raivata itselleen pääsöä miekan avulla, ja joka nyt oli ottanut osaa metsästysretkeen ainoastaan sillä ehdolla että Senoopia alinomaa pysyisi hänen vieressään.

Mitä hellimmällä äidinrakkaudella oli Senoopia ottanut suojaansa tämän hengellisesti raajarikkoisen pojan, ja ajalla, jona heikkous oli rikos. Kuningatar hoiti, suojeli ja vaali tätä nuorukaista kentiesi vielä suuremmalla huolella kuin omaa poikaansa Waballath'ia, joka, vaikka vasta lapsuuden ijässä, jo ratsasti isänsä vieressä. Äitipuoli oli ainoa, joka piti Herode raukasta, ainoa, joka hankki sairasmieliselle nuorukaiselle jonkunlaista iloa. Tiikerijahdiltaan toi hän hänelle kauniisti laulavia lintuja, vesiretkiltään loistavia näkinkenkiä ja verisistä tappeluista kultaisia koristuksia, joilla Herode sitten leikki, ajattelematta että koristeiden antaja oli leikkinyt kuoleman kanssa.

Valkoisella hevosella ratsasti Senoopia elehvantin vieressä, jonka tornista Herode huolellisesti katseli häntä.

"Äiti, pitääkö meidän lähteä tuohon pimeään metsään?" kysyi nuorukainen arasti. "Eikö siellä ole petoeläimiä? Mutta — ethän sinä luovu minusta? Seisahtukaamme palmujen suojaan kuuntelemaan lintujen laulua, katsomaan kauniiden kalojen uintia vedessä. Ei sentään, äiti; älkäämme katsoko veteen, sillä silloin rupeaa päätäni huimaamaan."

Elehvantin toisella puolella ratsasti kookas, roteva tuimasilmäinen mies, joka Heroden puheen johdosta purskahti nauruun.

"Äiti", sanoi Herode peläten; "Maron nauraa minulle; en uskalla katsoa häneen. Minä tiedän, että hänen mustat silmänsä tuijottavat minua. Käske hänen jäädä jälkeemme; minä pelkään häntä."

"Maron, miksi et ratsasta eteenpäin?" kysyi kuningatar.

Tuima mies kannusti hevostaan, asettausi ratsastamaan kuningattaren viereen, iski häneen leimuavat silmänsä ja kysyi ynseästi:

"Eikö minulla, sinun puolisosi veljellä, ole yhtä suuri oikeus ratsastaa sinun vieressäsi kuin Herodella?"

"Sinä olet mies, Maron, hän on lapsi. Sinulle on kohtalo antanut vahvan käden, hänelle ei. Riennä sinne, missä vaara uhkaa!"

"Vaara!… Sinun silmiisi kun katson, siinä vaarani. Mieluummin tunkeudun tiikerin luolaan, sieltä paljain käsin peto-eläintä tavoitellakseni, kuin katson sinuun; ja kumminkin täytyy minun katsella sinua, etsiä sinua."

Senoopia kääntyi toisaanne ja sanoi hitaasti: "Minun kasvoni punastuvat sinun puolestasi. Tämä punastus on vielä häpeän, mutta varo itseäsi, ettei se muutu vihan punastukseksi."

"Niin, Senoopia, vihaa minua, tallaa minua jaloillasi. Mieluisampi on minulle kuolettava vihasi, kuin tämä kylmyys."

"Mikä paha henki puhuu sinun suustasi?"

"Kuinka? Onko rakkaus paha henki?" huudahti Maron; mutta hän hillitsi itseänsä ja jatkoi muuttuneella äänellä: "Onko olemassa vain yksi ainoa laji rakkautta? Sinä lemmit Odenatusta ja Herodea; enkö voisi minä saada sydämessäsi pienen vaatimattoman paikan heidän välillään?"

"Puolisoani rakastan minä puolisona, hänen poikaansa äitinä."

"No, rakasta minua sitten veljenä."

"Odenatus on sankari, Herode hienotunteinen. Kummastako näistä ominaisuuksista ansaitset sinä tulla rakastetuksi?"

"Sinä tiedät sen; sinä tiedät sen hyvin. Sinä pelkäät minua. Sinä olet tahtonut pysyä kaukana minusta. Tappeluissa olet lähettänyt minut vaarallisimpiin paikkoihin; yhtä mittaa ja kaikkialla olen minä seisonut kuolemaa lähinnä, ja kumminkin olen aina palannut takaisin hengissä. Sinä et ole onnistunut saamaan minua turmioon, etkä sinä konsanaan ole onnistuva. Miehen käsi ei kykene minua vahingoittamaan, sen ovat Egyptin papit minulle ennustaneet. Olet kuullut, mitä minä olen sanonut, ja nyt saat koettaa parastasi, turmellaksesi minua. Ja … jos tahtoisitkin olla ääneti, niin on kapalolapsi tuolla ylhäällä kirjavassa tornissaan herittänyt korviansa, ja hän ilmaisee vielä tänä päivänä kaikki isällensä."

"Mene ja ole huoleti", sanoi Senoopia. "Sinua ei kukaan rankaise kavalien sanojesi tähden, … jollei joku käsiliinalla lyö sinua selkään, niinkuin on tapana tehdä metsästäjälle, joka palaa saalihitta."

Maronin kasvot muuttuivat tuhkan karvaisiksi. Kiristellen hampaitansa huudahti hän:

"Minä ymmärrän! Sinä tahdot saada minut mielettömästi syöksemään viidakkoihin, pensastoihin petoeläimiä vastaan, sillä sinä tiedät ettei ainoankaan miehen käsi voi minua tappaa. No, minä syöksen sinne, mutta — olen sittenkin elävä. Minä tuon sinulle imisän jalopeuran kuristettuja pentuja, sarvikuonon torahampaita ja kalkkakäärmeen myrkkyhampaita, voidakseni sanoa sinulle: näetsen, en tullut surmatuksi!"

Ja sanottuaan tämän iski Maron ylimielisesti kannuksensa hevosensa kylkiin, löi elehvanttia kuonolle keihään varrella ja huusi ivallisesti nuorukaiselle, joka kalpeana ja vavisten oli keskustelua kuunnellut:

"Koetahan, ystävä Herode! Ammu minua vasamalla, joka sinulla on kädessäsi."

Sitten katosi hän kaikuvalla pilanaurulla metsään. Heroden ruumista karsi; hätäisesti kätki hän kasvonsa levättiinsä ja änkytti:

"Minä en ole mitään ilmaiseva, äiti."

* * * * *

Aurinko paahtoi keskitaivaalta; metsässä vallitsi mitä syvin hiljaisuus.

Kiiltävät palmunoksat hikoilivat kastetta kuumuudessa, ja valkorunkoisten kummipuiden halenneesta kuoresta tihkui keltaisenväristä hartsia. Kaukana olevien puistojen kanelipuiden ruusupunaisista odelmista ja aaluvista lemahti tuoksua, joka sekausi himeneen, mikä lähti kypsiä hedelmiä ja kukkia samalla aikaa kantavista puunkaltaisista myrttikasveista. Niiden vieressä oli himmeitä, vakavia viikunapensasten muodostamia käytäviä, kattoina tiheät, muurivihreät verkot, joiden kirjavat kukat kauas loistivat; sitten korkeita, solakoita, suomuksisia runkoja, toisiinsa kietouvine kukkaisterheineen, joiden lehtiruotien alla riippui jättiläissuuruisia hedelmiä, mitkä näiden painosta uhkasivat katketa. Käytävien välillä seisoi kauhean suuria puita, joiden ontelossa sisässä kokonaisia apinaperheitä elamoi, ja joiden oksat kaukana rungoistaan laskeusivat maahan, missä uudelleen tekivät juuria ja siten muodostivat viheriän, tuoksuavan labyrintin, jonka lehtiteltassa lukematon joukko apinoita, lintuja, mehiläisiä ja perhosia piti asuntoa.

Hiljaisuuden viileässä siimeksessä lepäsivät uneen uupuneina kaikki eläimet, ja ainoastaan sattumalta nähtiin joskus jonkun valkoisen riikinkukon hiipivän lehtiholvien läpi laahaten perässään pitkän, tähdillä siroitetun purstonsa, tahi jonkun pienen apinan hyppivän puusta puuhun ja kietovan pitkän notkean häntänsä oksien ympäri.

Äkkiä häiritsi hiljaisuutta outo ääni. Se muistutti jonkinlaista kalinata; mutta se tuli kaukaa ja oli tuskin huomattava.

Tämä ääni sai kumminkin aikaan liikennettä viidakoissa, joka kuului kuin jonkun suuren, raskaan kappaleen vyöryminen eteenpäin. Jo kaukaa oli sen lähestyminen huomattava. Nyt murtausi eläin ulos viidakosta; se ei väistänyt tiheässä seisovia puitakaan, mitkä oksinensa muodostivat muurin; raivosti tunki se eteenpäin; se murtausi läpi ja tallasi jaloillaan maahan rungot, kuin olisivat ne olleet vain heikkoja ruokoja. Kauhean suuri sarvikuono — jonka kaliseva ääni oli herättänyt — samosi esiin etsiäksensä rauhanhäiritsiää. Villipedon toinen kylki oli lokainen ja peitetty pienillä näkinkengillä, jotka se viime kylvystään oli ottanut mukaansa, ja toisessa takajalassaan laahasi se pitkän bamburungon, joka oli tarttunut varpaiden väliin ja nyt, ritisten, ratisten, seurasi eläimen joka askelta.

Äkkiä seisahtui se, kohotti kuononsa vaanien kaikkialle päin, pitkän sarven liikkuessa milloin oikealle milloin vasemmalle; väliin suuntasi se pitkät, alaspäin riippuvat korvansa, ylös ja aukaisi suuren leveän suunsa, jolloin kiiltävät, mustat hampaat tulivat näkyviin. Jo kuului toistamiseen kaliseva ääni, mutta nyt vastaiselta suunnalta, Petoeläin säpsähti ja lähti taas liikkeelle, yht'aikaa nostaen ja laskien vuorottaisin molemmat etu- ja takajalkansa, ja murtausi omituisesti hirnuen esiin puiden lomista. Hetken kuluttua kuului tuo meluinen ääni useilta eri tahoilta oikealta ja vasemmalta, kiihtyen kiihtymistään voimassa. Jylkeä eläin alkoi neuvottomana harhailla sinne tänne.

Jo oli se täydellisesti raivostunut. Sen silmät miltei katosivat paisuneiden, verisien silmälautasten alle; sen sarvi ei enää liikkunut, se oli jäykistynyt ja taaksepäin taipunut, se vaani likellä olevaa vihollista, se aukaisi kauhean kitansa, se täytti ilman tulista kiukkua uhkuvilla törrötyksillä, ikäänkuin olisi se tahtonut vaatia taisteluun vihollisensa. Yhä selkeämmin alkoi sillä välin esiintunkevien metsästäjien melu kuulua; korkeiden pensaiden lomista välkkyi vilahdukselta elehvanttien tornit, joissa nuolilla varustetut amatsoonit istuivat, ja jahtimiesten strutsin höyhenillä koristetut keihäät.

Ei aikaakaan, niin alkoi piiri supistua; elehvantit, kärsätorvet pystyssä, jäivät seisomaan, ja päristen kavahtivat hevoset pystyyn petoeläintä nähdessänsä.

Siinä ryntäsi vastaiselta suunnalta esiin kaksi ratsuna sitä vastaan, keihäät korkealla kädessään kummallakin: Odenatus ja Maron.

Eläin kääntyi ensinnä mainittua kohden, laski sarvensa alas maata vasten ja teki sillä pitkän, syvän uran ruohokenttään. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tarkalla kädellään oli heittämäisillänsä keihäänsä siihen, tunkeusi Maronin keihäs odottamatta petoeläimen kylkeen ja jäi istumaan paksuun nahkaan, melkeinpä lihaan koskematta.

"Järjetön, mitä teet?" huudahti hänelle kuningas.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi peto ja ryntäsi Maronia vastaan, mutta kääntyi äkki-arvaamatta puolitiestä ja samosi kauheasti mylvien elehvanttien välistä pakosalle. Nuolet, mitkä torneista sitä vastaan ammuttiin, ponnahtivat takaisin, voimatta tunkeutua paksun nahan läpi ja naiset, jotka pelästyneiden elehvanttien selässä torneissaan häilyivät sinne tänne, ikäänkuin olisivat istuneet meren aaltojen viskelemässä veneessä, pitivät huutaen kiinni tornien seinistä. Jo oli peto ehtinyt raivata itselleen tietä melkein kaikkien vainoojiensa ohitse, kun Odenatus toistamiseen heittäysi sitä vastaan. Eläin vetäysi takaisin, laski alas kömpelöisen päänsä, ärjähti kerran, äkkiä vaijetaksensa… Mutta sitten ryntäsi se Odenatusta kohden.

Hevonen vapisi, sen silmät pyörivät, ja kuuma höyry savusi sen sieraimista; mutta kuningas piti vakavana keihäänsä eteenpäin ojennettuna, ja kun peto oli ehtinyt häntä kylliksi likelle, iski hän terävän raudan sen silmään. Voimakas isku sai lujan ratsun vaipumaan takakintuilleen, mutta Odenatus ei horjunut satulassaan eikä laskenut alas kättään. Ihan hänen vieressään pysähtyi eläin, keihään kärki oli sen naulannut maahan kiinni. Penkoen maata viimeisillä voimillaan päätti se elämänsä.

Jahtitorven toitotus ilmoitti voiton, ja seurueeseen kuuluvat riensivät esiin ylistääkseen kuninkaan taitoa ja lujaa kättä. Maron tunkeusi ihan hänen luokseen ja mumisi ynseällä äänellä:

"Niin, sinun oli helppo tappaa eläin, kuin minä olin sen haavoittanut."

Vihassaankin jalomielisenä vastasi Odenatus:

"Sinäpä juuri oletkin syypää siihen, etten ensi hyökkäyksellä saanut sitä lävistetyksi; ja joskin kuninkaana voisin antaa sinulle anteeksi, mitä alamaisena olet minua vastaan rikkonut, pitäisi minun metsästäjänä rangaista sinua malttamattomuudestasi."

"No hyvä, rankaise!"

"Väisty, kiittämätön! Helppo on sinun uhitella minua, kun tiedät että minä kärsin enemmän sinun rangaistuksestasi kuin sinä itse."

Tällä aikaa istui Senoopia Heroden kanssa ja onki Orontes-virran rannalla. Kanta-äitinsä esimerkkiä noudattaen antoi kuningatar seurassaan oleville sukeltajille käskyn veden alla kiinnittää kultakaloja virtaan heitettyihin koukkuihin. Mitä sielunlujuutta ja tosinaisellista hienotunteisuutta vaadittiinkaan semmoiselta naiselta, ennenkuin hän luopui huvituksesta, joka häntä eninnä miellytti ja jahtitorvien toitottaessa mielivikaisen pojan vieressä ryhtyi turhamaiseen ajanviettoon!

Metsästäjät lähenivät meluten lähestymistään.

"Oi äiti", huudahti Herode äkkiä, "kuuletko tuota mylvinää? Minä pelkään."

"Minä kuulen vaan elehvanttien räikytystä. Levoitu, poikani!"

"Etkö eroita huutoa, joka kuuluu juuri kuin joku hädässä oleva apua anoisi?"

"Sehän ei ole muuta kuin voitonriemua, iloisten metsästäjäin riemastusta."

"Mutta — eikö se ole isäni, joka huutaa?"

"Mitä ajattelet! Mitä pahaa voisi häntä kohdata? Ei ole olemassa ihmistä eikä elävää, jota hänen tarvitsisi pelätä."

"Niin, niin, isäni on voimakas", sanoi Herode nauraen kuin lapsi, joka kuulee isänsä voimaa ja miehuullisuutta kiitettävän. "Ja onhan sitä paitsi Waballath hänen kanssaan. Sano minulle, äiti, miksi en ole yhtä rohkea kuin Waballath?"

"Mitä tekisit sinä semmoisella rohkeudella?"

"Olisin isäni luona. Ajatteles, jos jotakin pahaa häntä kohtaisi! Ajatteles, jos hänen miekkansa taittuisi taistelussa! Minä silloin tarjoaisin hänelle omani. Jos häntä uhkaisi lymytty vaara, jota hän ei näe, minä silloin varoittaisin häntä. Oi, häntä voi paljon kohdata! Äiti, minä pyydän sinua, kiiruhtakaamme hänen luokseen."

"Mutta sinähän vapiset kuullessasi jo etäältä metsästäjäin melua."

"Jos vain hänen luokseen pääsen, niin en ensinkään tunne mitään pelkoa. Ja olethan sinä minun vieressäni, etkä sinä jätä minua. Miksi siis pelkäisin?"

Nuorukainen ei levottunut, ennenkuin Senoopia täytti hänen pyyntönsä. Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä innollisemmin koetti hän sanoilla ja käytöksellä osoittaa, ettei hän pelännyt, ja kun he viimein saapuivat sille avonaiselle paikalle, mihin tapettu eläin oli laahattu, rohkaisi hän mieltänsä ja koetteli käsin mahtavaa sarvea; mutta sitten kalpeni hän, antoi nostaa itsensä elehvantin selkään ja kysyi peloissaan metsämiehiltä, tiesikö kauhea melu, mikä ihan samalla kajahti läpi metsän, että par'aikaa taisteltiin toisen sarvikuonon kanssa?"

"Se on vain ajo", vastasi yksi metsästäjistä. "Tiikeripari on piiloutunut viidakkoon, eikä tahdo esiintyä."

"Onhan isäni turvatulla paikalla?"

"Paikka, jossa isäsi miekka salamoi, on aina turvattu", vastasi metsästäjä tarttuen kuningattaren viittauksesta elehvantin ohjausnuoraan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan luo.

Tiikeri oli lymynyt laajaan, tiheään viidakkoon. Metsästäjät olivat ympäröineet sen, ja puoleksi alastomat arapialaiset panivat piirin sisässä toimeen mitä kauheimman melun, syytäen samalla pitkiä tankoja tiheään bambukkoon. Odenatuksen koko huomio oli siihen määrään tähän kiintynyt, että hän huomasi vaimonsa ja poikansa vasta silloin kuin nämä olivat hänen vieressänsä. Isä ihastui sanomattomasti kun näki poikansa Heroden.

"Ja sinäkin olet täällä?!" huudahti hän isällisellä ylpeydellä. "Oikein, poikani. Katsele kerta vain vaaraa silmästä silmään, niin et sitä enää pelkää. Täällä vieressäni on sinun paikkasi. Tiikeriä ajetaan juuri tännepäin.

"Kas tässä, ota tämä keihäs ja heitä se siihen, kun näet sen tulevan viidakosta. Jos satutat sitä tahi et, yhdentekevä. Ensi heiton kunnia on kumminkin sinun, ja kunnianhimo on tekevä sinut rohkeaksi."

Herode otti vastaan keihään, mutta hänen kasvonsa, joissa kauhistus ja pelko kuvastui, olivat käännetyt toisaalle päin.

"No, mitä katselet?" kysyi Odenatus. "Tuolta päin ei tiikeri tule; siellä seisoo setäsi Maron."

Vavisten kumartui Herode isänsä puoleen ja kuiskasi:

"Tuosta pensastosta näin nuolen kärjen tähdättynä sinua vastaan."

"Erehdyit. Nuoli, jonka näit, odottaa tiikeriä."

Samassa kuului torven toitotus viidakosta ja kohta sen jälkeen tiikerin kiljunta. Joku uhkarohkea arapialainen oli hiipinyt eläimen taakse, ja tämä, joka huolimatta ajon melusta oli jäänyt liikkumattomana makaamaan, hypähti nyt pelästyneenä ylös ja murtausi viidakon läpi kauhistuttavalla kiljunnalla.

"Se tulee tännepäin!" huudahtivat metsästäjät, jotka seisoivat Odenatuksen vieressä, ja samassa tulikin eläin näkyviin; mutta silloin ilmaisi sille malttamattomuudesta heitetty keihäs, joka ratisten katosi pensastoon, paikan, missä väijyvät metsästäjät piilousivat. Eläin säpsähti, kääntyi ja hiipi, vatsalleen laskeutuneena, hiljaan ja kuulumattomasti takaisin viidakkoon.

"Kuka heitti tuon keihään?" huudahti Odenatus raivostuneena.

Maronin synkkä uhitteleva katse ilmaisi että hän taaskin oli malttamattoman työn tehnyt.

"Nostakaa hänet alas hevosen selästä!" käski vimmastunut kuningas. Tämä rangaistus oli suurin, mikä metsästäjää saattoi kohdata.

Raivon ja häpeän kyyneleet polttivat Maronin silmiä; hän tempasi pitkän tikarin tupesta ja ryntäsi sanaa sanomatta viidakkoon.

"Mitä aiot sinä tehdä?" huusi kuningas.

Maron seisahtui, kääntyi ja vastasi vihansa vimmassa:

"Joko tappaa tiikerin tahi itse tulla tapetuksi."

"Ottakaa kiinni raivostunut!" käski Odenatus; "vääntäkää ase hänen kädestään, viekää hän johonkuhun luolaan ja vyöryttäkää kivi sen suulle. Sinne jääköön hän, kunnes metsästys on loppunut."

Kuninkaan käsky täytettiin paikalla. Maronilta otettiin pois aseet, ja kun ei mitään luolaa ollut likisyydessä, pönkättiin hän jättiläissuuruisen baobabpuun onttoon sisustaan, jonka sun huolellisesti suljettiin. Mutta tiikeriä ei enää saatu ulos lymypaikastaan. Jo oli ilta tulemaisillaan ja vielä ei oltu tarkoitusta saavutettu. Viimein ei ollut jälellä muuta keinoa eläimen esiin saamiseen kuin viidakon sytyttäminen. Pitkiä keihäitä tahrattiin setripuun hartsilla, sytytettiin ja viskattiin sitä suuntaa kohden, jolla arveltiin tiikerin olevan.

Noidannuolia muistuttaen lensivät palavat keihäät pimeää taivasta kohden ja putosivat ratisten viidakkoon, joka siellä täällä syttyi palamaan. Vähitellen yltyi tuli; palavat kohdat yhtyivät, ja kosteiden köynnöskasvien ratistessa näkyi koko viidakko äkkiä heräävän eloon. Sieltä lemahti lentoon lintuja kokonaisia pilviä, jotka täyttivät ilman kirkunallaan, ja kauheata siinä oli nähdä äkkiä esiintyvän jättiläiskäärmeen, joka kokonaan tulen ympäröimänä, kun ei päässyt enää minnekään päin pakenemaan, kiertäysi yksinäisen palmupuun ympäri, missä pyrstöllään pieksi palavia lehtiä ja ammottavalla suullaan raivoisasti irvi allansa leimuvia leikkejä vastaan, sekä sitten, kun palmu rupesi palamaan, tuskallisesti väänteli itseään ja viimein putosi tuleen, jossa kiemuroi, kunnes henkensä heitti.

Yltä ympäri vallitsi jo syvä pimeys, joka sai tulipalon näyttämään vielä kauheammalta, se kun antoi kaikille esineille veripunaisen värityksen. Mutta vieläkään ei huomattu, että tiikeri olisi tehnyt mitään liikenneitä. Viimein lienee joku heitetyistä palavista keihäistä sattunut paikalle, missä se makasi. Ja nyt kun kuumuus tuli sietämättömäksi, päästi se äkkiä korkean kiljunnan ja syöksi esiin hurjassa raivossa. Kun se näki itseänsä vastaan ojennetut keihäät, painoi se nuortean ruumiinsa maata vasten ja tähysteli ympärilleen terävillä mustilla silmillään, ikäänkuin tutkiakseen, kuka sitä eniten pelkäsi, ryömi sitten eteenpäin ja heittäysi vihdoin kauhealla hypyllä sen elehvantin kimppuun, joka selässään kantoi Heroden.

Kauhistus valtasi nuorukaisen niin kokonaan, ettei hän voinut edes liikuttaa keihästänsä puolustuksekseen. Mutta elehvantti oli ollut varuillansa. Se iski kärsänsä tiikerin ympäri ja lennätti sen tavattomalla vauhdilla ilmaan. Kiljuen teki voimakas peto kiekauksen ilmassa, ja kun se räsähtäen putosi maahan, helähti jousenjänne, eikä tiikeri enää sen koommin liikahtanut; kullattu nuoli sydämessään jäi se makaamaan. Senoopia oli ampunut nuolen.

Voiton toitotus kutsui kokoon hajonneet metsästäjät. Jättiläiskorkuisen bananipuun juurelle pystytettiin teltta, jonka mahdottoman laajan katon alla koko metsästysseurue mahtui liikkumaan. Siellä sitten vietettiin kahden palavan setripuun valossa metsästyksen onnistunutta loppua.

Ilma oli tyyni ja leuto. Metsästäjät olivat riisuneet yltään aseensa ja asettauneet istumaan turpeista tehtyjen pöytien ympäri, jotka olivat katetut yksinkertaisilla ruokalajeilla: paistetulla lihalla ja viinillä, jota juotiin puhvelinsarvista.

Päivän vaivat olivat masentaneet miesten voimat, mutta mielet olivat vireät. Vielä kauan sen jälkeen, kun naiset olivat menneet levolle, istuivat metsästäjät pöytiensä ääressä, ja kun viini oli tehnyt vaikutuksensa, nousivat he ja tanssivat sotatanssin. Jokainen liikenne, jokainen salama heidän silmistään puhui taisteluista ja voitoista.

Heidän keskellään istui kuningas. Hänen valta-istuimensa oli setripuun poikkisahattu runko, hänen kunniataivaansa kasteesta kimalteleva lehtiholvi. Hänen jalkojensa vieressä istui Herode ja sitoi seppeleitä papukaijan höyhenistä.

"Laskekaa vapauteen Maron", käski Odenatus. Tätä nimeä kuullessaan nousi Herode, heitti sylistään höyhenet, syleili isänsä polvea ja katsoi arasti hänen kasvoihinsa.

Maron tuotiin telttaan. Äänetönnä, synkkänä seisoi hän kuninkaan edessä, kädet levättiin kätkettynä.

"Annan sinulle anteeksi malttamattomuutesi", sanoi Odenatus ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Istuudu tähän minun viereeni. Mitä metsästäjäin välillä on tapahtunut, ei saa rikkoa sukulaisten väliä."

Sitten tarjosi hän hänelle pikarin viiniä ja lisäsi:

"Tämä pikari olkoon pyhitetty sovinnolle."

Maron otti pikarin vasemmalla kädellään. Mutta, samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tyhjensi oman pikarinsa, heitti hän yltään levättinsä, paljastain oikeassa kädessään olevan miekan, ja ryntäsi kuninkaan päälle kolkosti lausuen:

"Ja tämä miekka kostolle."

Salaman nopeudella heittäysi Herode isänsä eteen ja tahtoi heikoilla voimillaan hillitä Maronin iskua. Mutta nuorukaisen kutistuneesta ruumiista ei ollut kilveksi, Herode kaatui kuolleena maahan, ja seuraavassa, silmänräpäyksessä oli miekka lävistänyt Odenatuksen sydämen.

Maron tempasi samassa diadeemin kaatuvan kuninkaan päästä ja painoi sen omaan päähänsä; sitten istuutui hän veljensä paikalle, kohotti verisen miekkansa ja huusi kauhistuksesta hervostuneille miehille:

"Minä olen teidän kuninkaanne! Tämä kruunu tekee minun siksi, ja jollei kruunu sitä tekisi, on tämä miekka sen tekevä."

"Surma sinulle!" ärjäsi kaksi Odenatuksen miehistä vetäen esiin miekkaansa. Mutta samassa kaatuivat molemmat salamurhaajien tikarien lävistäminä.

"Ei kukaan saa liikahtaa paikaltaan!" huusi Maron. "Jokaisen viholliseni takana seisoo yksi minun ystäviäni, jokaisen kapinoivan vieressä pyöveli."

Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan; jokainen luuli toverissaan näkevänsä Maronin puoluelaisen. Sillaikaa kun muutamat näistä vetäysivät päällikkönsä ympäri, hakivat Odenatuksen ystävät aseensa ja ryntäsivät murhaajaa vastaan, mutta kaatuivat ennenkuin yksikään heistä oli ehtinyt päästä Maronin luokse.

Melu ja huuto tuli yleiseksi; jokainen näki toverissakin vihollisen. Hurjan tappelun touhinassa kaatui yksi palavista setripuista leimuavan miekan kaltaisena mylläkän keskelle, ikäänkuin tahtoen erottaa toisistaan raivostuneet. Kahakan kauheassa melussa ei voinut eroittaa kuin Maronin jyrisevän huudon:

"Minä olen teidän kuninkaanne, minä jalkojen alle tallattu mato, joka olen kaatanut jättiläiseni! Minua ei voi miekka eikä kirous vahingoittaa, minun henkeäni vastaan ei miehen käsi kohoutua."

"Sentähden olet saava surmasi naisen kädestä", kuului äkkiä vapiseva ääni, joka sai Maronin vaikenemaan ja kalpenemaan. Ja nainen, jonka mustia kutria yötuuli pyöritteli ja jonka silmät salamoivat, tunkeusi taistelevain lävitse esiin.

"Pois täältä, vaimo!" huusivat Maronin puoltajat ja asettausivat hänen eteensä. Mutta miekkaansa heiluttaen raivasi nainen itselleen tien murhaajan luo.

"Maron, puolusta itseäsi!" huusivat hänen ystävänsä. Mutta ääneti ja liikkumattomana tirkisteli hän vain esiintunkeevaa.

"Nosta, salamurhaaja, aseesi!" huusi Senoopia ja kosketteli Maronin miekkaa.

Hämmästynein silmin katseli Maron häntä ja mumisi:

"Jos sinut tappaisin, olisin turhaan hänet surmannut."

Samassa tunkeusi Senoopian miekka hänen rintaansa aina kahvaa myöten. Äänettömänä vaipui Maron maahan. Senoopian pitkät, mustat kutrit koskettelivat hänen kasvojansa. Hän suuteli niitä ja kuoli.

* * * * *

Puolentoista vuosituhatta takaperin, kun Egyptistä tuleva matkustaja kuusi päivää oli kulkenut Arapian erämaiden halki ja matkallaan tavannut ainoastaan yksinäisiä kaivoja, näki hän vihdoin seitsemäntenä etäisyydessä palmumetsiä esiintyvän koittavan aamun valossa.

Haluisesti juoksivat nyt kameelit, ja ihmisten kasvot selkenivät. Siinä oli palmujen valtakunta, ihana Palmyran maa, rikas, onnellinen, mahtava Palmyra, missä itä ja länsi aarteitaan vaihtelivat ja etsivät ystäviä; valtakunta, missä oikeus vielä eli, missä kansa vielä seisoi pystyssä kuninkaansa valta-istuimen edessä, missä hyvettä palkittiin, rikosta rangaistiin ja viattomuutta suojeltiin; missä rehellinen oli rikas ja oikeudessa pysyvä onnellinen; missä vankilat seisoivat tyhjinä, ja kuninkaallinen valtikka oli naisen kädessä, mutta naisen, jonka silmäys sai vihollisen vapisemaan.

Tämä nainen oli Senoopia, vertaistansa kaipaava Palmyran kuningatar, joka hallitsi kansoja. Ja kaikki kansat, joita hän hallitsi, siunasivat ja ylistivät häntä.

Suunnattoman suuren kaupungin ympärys oli kolmen päivänmatkan pituinen; sen muurit olivat tehdyt poltetuista tiilistä, varustetut suojaavilla torneilla ja sadalla portilla.

Mutta paremmin kuin nämä muurit suojeli Palmyraa ympäröivä ääretön erämaa ja väestön käsivarret.

Kaupunki muistutti kullatussa huotrassaan lepäävää miekkaa.

Sen keskellä kohousi Odenatuksen lepokammio kullattuine pilarineen, marmorisine patsaineen, joka marmori oli kultaa kalliimpi. Vastapäätä tätä lepokammioa seisoi Senoopian palatsi, joka oli rakennettu valkoisesta marmorista ja kaunistettu alapasteripilareilla — kuninkaallinen ainoastaan suurenmoisuutensa tähden, ilman minkäänlaisia loistavia koristeita. Kuningatar rakasti loistoa, mutta kielsi sitä itseltään, eikä sitä ympäristössään sallinut.

Viisi vuotta oli kulunut Odenatuksen kuolemasta. Idän kansa on tottunut onneen ja vapauteen. Rooman senaatti tosin luki Syrian suojeluvaltakuntiensa joukkoon; mutta kumminkaan eivät naapuriruhtinaat lähettäneet lähettiläitään eikä vuosiverojansa Roomaan, vaan — Palmyraan; ja ystävällisesti, mutta arvokkaasti vastaanotti näitä lähettiläitä kahdenkertaisesti vastustamaton nainen — vastustamaton lumoavan kauneutensa ja miekkansa voiman tähden.

Aseita ja hohtokiviä ympäröi hänen valta-istuintansa. Itse oli hän puettu valkoiseen hameeseen ja purppuravaippaan.

Kerran saapui sattumalta melkein yht'aikaa neljä lähettilästä Palmyraan. Senoopia vastaanotti samana päivänä kaikki neljä.

Ensimäinen lähettiläs tuli Armeniasta ja toi mukanansa lahjanaan ihmeitätekevää balsamia ja maagien valmistamia noitayrttejä, jotka pitensivät ihmisen elämää. Nämä hän laski Senoopian jalkoihin ja lausui arasti: "Onnea sinulle, Idän kuningatar!" ja kumarsi kolme kertaa lattiaan asti.

Sitten seurasi Persian lähettiläs. Kuningas Sapor lähetti kruununsa hohtokiviä lahjaksi kerran niin ylönkatsotulle viholliselleen, jonka ystävyyttä hän nyt rukoili.

Kolmas lähettiläs tuli Intiasta, tuoden mukanaan lahjana meren syvyyden helmiä ja puhuvia lintuja, jotka aina kun hän otsallaan kosketteli lattiaa ja lausui sanat: "Eläköön Idän suuri kuningatar", matkivat hänen sanojaan: "Eläköön Idän suuri kuningatar!"

Vakavana vastaanotti Senoopia näitä kunnian osoituksia. Ei mikään hänessä ilmaissut sitä miellytystä, minkä imarrus ja onni vaikuttaa heikoissa.

Nyt tuli neljäs lähettiläs esiin. Hän oli kovannäköinen mies; hänen katseensa oli julma, hänen silmänsä terävät, hänen käsivartensa paljaat hartioihin saakka; lyhyt, kapealla purppuranauhalla reunustettu viitta verhosi häntä; hänen sormessaan kiilsi yksinkertainen kultasormus, hänen vyötäreellään lyhyt, leveä miekka. Ei kultaa, ei hopeaa, ei silkkiä eikä koruompelua ollut hänen puvussaan.

Uhkamielisesti astui hän kuningattaren eteen, kohotti ylpeästi päänsä, oijensi kätensä ja huusi raa'alla äänellä:

"Alas valta-istuimelta, nainen! Rooma on minut lähettänyt…"

Palmyralaisten kasvot kuvastivat milloin kauhistuksen vaaleutta, milloin vihan leimuavaa hehkua; mutta Senoopian katse pysyi tyynenä. Kunnioitus ei ollut tehnyt häntä ylimieliseksi, häpeä ei nöyryyttänyt häntä.

"Puhu!" sanoi hän; "mutta muista että kun sinä lähettiläänä olet turvattu, et urhoutta osoita solvaamalla muita."

Lähettiläs laski kädet ristiin rinnoillensa ja lausui vakavalla äänellä:

"Tämä maa on roomalainen maakunta; sinä olet Rooman alamainen. Tällä alueella ei ole herra kukaan muu kuin se, jonka Rooma on siksi nimittänyt. Senaatti tunnusti sinun puolisosi kuninkaaksi; sinua emme tunne. Niin kuuluu Rooman senaatin päätös. Sinun tulee haudata miehesi hautaan kruunusi, joka ei ole sun — nainen kun olet — eikä poikasi, joka vielä on lapsi. Jos menet naimisiin kuninkaan kanssa, niin ei kukaan sinua vastusta; mutta jos valitset valtakunnan puolisoksesi, niin kiellämme sen. Jos sinä olet ollut Palmyran puoliso, niin olet sinä myös oleva Palmyran leski."

Senoopian kasvot alkoivat hehkua ja hän vastasi vapisevalla äänellä:

"Vie Roomaan tämä vastaukseni: En minä, eikä Rooma ole tämän maan herra; ainoastaan jumalilla on voima ja valta jakaa valtakuntia ja voidella kuninkaita. Valtaistuimeni, jolla istun, ei ole Rooma minulle lahjoittanut eikä puolisoni; miekkamme, minun ja hänen, ovat yhdessä temmanneet sen vihollisen käsistä — vihollisen, jonka edessä teidän legioonanne laskivat aseensa ja joka tallentaa teidän urhoollisimman vastustajanne oljilla täytetyn ruumiin jumalansa temppelissä… Tälle viholliselle kostin minä, sill'aikaa kuin Valerianuksen poika, Rooman Caesar, kotona kulutti aikansa takan ääressä paistinpannujen ja kattiloiden kanssa puuhatessaan."

Hetken aikaa ääneti oltuaan jatkoi Senoopia:

"Ja sinun senaattisi, joka vapisi, kun raakalais-joukot seisoivat sen porttien edustalla ja joka armossa salli meidän asua omassa isänmaassamme, kun aseemme suojeli valtakunnan itäistä rajaa — tämä senaatti ei tunne minua nyt!… Ketä kuuluukaan tähän senaattiin? Rooman patrisioitako, Caton kunnian-arvoisia jälkeläisiä, niiden uljaiden isienkö, jotka, istuen istuimillaan tyyneesti odottivat kuolemaa palavan kaupungin torilla? Ei! Niitä ei enää ole olemassa! Tiberius, Caligula, Claudius, Nero, Commodus, Caracalla, Heliogabalus, nämä mielenvikaiset hirviöt ovat juuria myöten hävittäneet aatelinne, Roomanne ylpeyden, ja niiden sijalle asettaneet partureita ja gladiatoreja. Eikä siinä vielä kaikki! He ovat korottaneet ratsuhevosiaankin ylimyksienne joukkoon…"

"Nainen, ei sanaa enää!" keskeytti Roomalainen.

"Tee valheeksi sanani, jos voit! Ja tämä senaatti, joka on kumartanut jalkavaimoja, häpeäisi tunnustaa naista kuningattareksi!"

Hän vaikeni ikäänkuin olisi viha uhannut tukehuttaa häntä. Sitten lopetti hän tyyneydellä ja arvollisuudella:

"Hän, joka asetti leijonan erämaahan asumaan, on myös antanut sille aseita niillä puolustautuakseen. Sill'aikaa kun Gallienus oppi kyökkikauhan käsittelemisen taidetta, opein minä käyttämään miekkaa; jos naispuku ja huivi hänelle sopivat, niin minulle kypäri ja haarniska. Jos hän tahtoo ne minulta riistää, tulkoon ottamaan ne."

"Sinä olet sen sanonut", vastasi Roomalainen ja eteni.

* * * * *

Jonkun aikaa tämän keskustelun jälkeen lähti propretori Marcus Labio Egyptin ja Vähän Aasian legioonien kanssa liikkeelle Senoopiaa vastaan, joka odotti maansa rajalla.

Pienemmissä kahakoissa oltuaan, antoi kuningatar vihollisensa tunkea esiin ja heittäysi sitten sen päälle koko voimallaan. Roomalaisten sota-taito ja -kuri eivät voineet mitään itämaalaisten heimojen yltiöpäisyyttä vastaan. Yllätettyinä ja takaisin lyötyinä menettivät Roomalaiset toisen tappelun toisensa jälkeen. He eivät koskaan paenneet, mutta heidän lukunsa väheni vähenemistään, kunnes lopulta oli jälellä ainoastaan pieni joukko, joka alinomaa vastarintaa tehden vetäysi takaisin Bosporuksen rannoille, missä se kaatui viimeiseen mieheen, pelastaessaan päällikkönsä ja viimeisen kotkan. Yksinään pelastui propretori, joka sitten sai kertoa nähneensä Senoopian miekan välkynnän.

Voittavan kuningattaren tielle siroitteli kukkia kansa, jonka orjuuden hän oli upottanut legioonien vereen. Koko Vähä-Aasia ja Egypti tunnusti hänet hallitsiakseen, ja ne maat, mitkä muinen olivat olleet hänen esivanhempainsa omaisuus, tervehti riemuhuudolla jälkeläistä, joka jälleen antoi heille takaisin, heidän entisen kunniansa.

Ei aikaakaan, niin kohtasi Gallienusta Rooman keisarien tavallinen kohtalo. Hän tuli murhatuksi. Hänen jälkeläisensä Claudius oli uljas sotapäällikkö, joka kovia oli kokenut taistellessaan pohjan villikansoja, Goteja ja Allemanneja vastaan.

Eräänä päivänä saapui taasen roomalaisia lähettiläitä Senoopian luo, ja heidän puheenjohtajansa tervehdys alkoi sanoilla:

"Kauan eläköön Idän kuningatar!"

Ja sitten lausui hän keisari Claudiuksen puolesta pyynnön, että Palmyran hallitsia ottaisi suojellakseen hänen valtakuntansa itäisiä rajoja, sillaikaa kun hän itse oli torjumassa pois viholliset läntisiltä.

Sitä hän ei kuitenkaan voinut. Hän kaatui Goteja vastaan taistellessaan ja sai seuraajakseen Aurelianuksen, lujan ja urhoollisen miehen. Kansa kallistuu aina sen puolelle, minkä se pitää voimallisimpana. Aurelianus tiesi lyhyen ajan kuluessa koota hajonneen roomalaisen valtakunnan eri osat. Toinen kapinannostaja toisensa jälkeen joko kaatui tahi antausi hänen armoihinsa.

Senoopia oli ainoa, joka vielä seisoi pystyssä, Palmyra ainoa, joka vielä uskalsi esiintyä kilpailiana Roomalle. Kaikki idän maakunnat olivat käyneet liittoon hänen kanssaan, puollustaakseen itseään Rooman uhkaavaa valtaa vastaan; myöskin kuningas Sapor'kin paljasti miekkansa hänen puolestaan.

Kaikki tämä ei kumminkaan voinut ehkäistä Aurelianusta. Eräänä aamuna toivat bytsantiniset laivat hänen legioonejaan Aasian rannoille, ja jo seuraavana aamuna oli Bithynia hänen hallussaan.

Askele askeleelta peräytyivät paimentolais-heimot esiintunkeevien sotajoukkojen tieltä, joiden hyvin järjestettyjä kolonneja ei miltään taholta voitu ahdistaa. Turhaan väijyttiin niitä ahtaissa solissa; velitit hakivat ja löysivät polut ja raivasivat sotajoukolle kulkuväylän. Turhaan hyökättiin äkkiarvaamatta kaikilta tahoilta heihin heidän marssiessaan eteenpäin; silmänräpäyksessä olivat viholliset suuren koneen tapaisesti muodostaneet kolonneja, joita ei miltään puolelta käynyt ahdistaminen. Ja turhaan koetettiin niitä öisin yllättää. Missä roomalaiset sotajoukot pitivät lepoa, siinä olivat he tunnin kuluttua tehneet valleja ympärilleen. Turhaan täytettiin kaikki kaivot ja poltettiin ruokavarat; raskaiden sota-aseittensa ohessa kantoi legioonan sotilas vielä muonaa, joka riitti kymmeneksi päiväksi. Joukot olivat Tonavan legiooneja, alituisissa taisteluissa karaistuja sotavanhuksia, jotka pitivät sodankäynnin leikkinä.

Hämmästyneenä heidän vastustamattomasta esiinryntäämisestään avasi Ancyran kaupunki keisarille porttinsa. Tyana sitä vastoin sulki ne, ja Aurelianuksen murtokoneet saivat yhtä vähän lävistetyiksi reikiä kaupungin lujiin muureihin, kuin hänen rauhan tarjoumuksensa pystyi asukkaiden koviin sydämiin.

Mutta kun jo piiritys oli kauemman aikaa kestänyt, karkasi eräänä yönä mies kaupungista ja ilmoitti keisarille, että vesijohdon kautta saattoi kenenkään huomaamatta kaupunkiin tunkeutua.

"Olet saava palkinnon semmoisen kuin uutisesi ansaitsee", vakuutti hänelle keisari ja hiipi sitten valittujen triarien etupäässä osoitettua tietä nukkuvaan kaupunkiin. Ja kun kaupunkilaiset aseiden kolinasta heräsivät, näkivät he kauhistuksekseen vihollisten urhoollisimmat legioonat keskuudessaan. Petetty väestö ei kumminkaan antaunut, ja kun se näki puolustuksen turhaksi, suuntasi se miekan omaa rintaansa vastaan, pelastautuakseen vihollisten käsiin joutumasta. Silloin astui Aurelianus heidän pariinsa ja sanoi ystävällisesti:

"Te olette osoittaneet suurta urhoollisuutta. Minun voittooni ei ole syynä mikään pelkuruus teidän puoleltanne, vaan kavallus; mutta minä en ensinkään ole tullut rankaisemaan hyvettä ja palkitsemaan rikosta. Eläkää vapaina; kavaltajan annan minä teidän tuomittavaksi."

Sen sanottuaan jätti hän heidän käsiinsä kurjan miehen, jonka raivostunut väki paikalla repi kappaleiksi. Sitten heittäysi se keisarin jalkoihin, luvaten käyttää hänen hyväkseen samoja miekkoja, mitkä se vähää ennen oli kohottanut häntä vastaan.

Siten voitti Aurelianus kansat: ensinnä heidän kaupunkinsa, sitten heidän sydämensä.

Hän oli kooltaan tavallisen pitkä; hänen hartiansa olivat leveät, voimalliset, hänen kasvonsa auringon polttamat; mutta hänen korkeaan otsaansa oli majesteetillisuus painanut leimansa.

Hän oli puettu samallaiseen pukuun kuin hänen sotamiehensä. Tappelun ulkopuolella oli hän heidän toverinsa, sodan touhussa heidän epäjumalansa. Painettuaan päähänsä kultaisen leijonan kuvalla koristetun sotakypärinsä, riitti hänen silmänsä isku johtamaan rautaisten rivien liikkeet. Hän toteutti vanhaa roomalaista sananlaskua: "hyvän sotilaan tulee pelätä päällikköään enemmän kuin vihollista."

Tyanan valloituksen jälkeen kääntyi Aurelianus Antiokiaa vastaan. Kaupungin asukkaat kokosivat kiireimmittäin omaisuutensa ja pakenivat vuoristoon, jättäen sisääntunkeeville vihollisille ainoastaan tyhjät muurit.

Aurelianus lähetti paenneille julistuksen, jossa hän lupasi heille suojelusta ja turvallisuutta, jos he palaisivat. Kohta tämän julistuksen jälkeen esiintyi — Senoopia Antiokian muurien edustalla.

Idän kuningatar oli koonnut valitut joukkonsa. Immanin kentällä kohtasi hän Rooman keisarin. Muutaman tuhannen askeleen päässä toisistaan asettuivat he sotajärjestykseen. Rooman sotavoima oli parhaasta päästä jalkaväkeä; Senoopian taasen ratsumiehiä, jotka muodostivat puolikuun muotoisen linjan vastapäätä Aurelianuksen armeijaa.

Ensimäinen torventoitotus soi. Aurelianus nousi eräälle kukkulalle, josta hän oli tilaisuudessa pitää silmällä koko armeijansa. Senoopia taasen ratsasti ehtimiseen rintamansa, edessä.

Hopearenkaista tehty sotisopa ympäröi kuningattaren muhkeaa ruumista; mustat hiusletit olivat käärityt kokoon ympyräisen, kultaisen kypärin alle. Kahdelle jalalle nousten tanssi valkoinen hevonen ikäänkuin tahtoen kohota ilmaan kuninkaallisen taakkansa kanssa. Missä Senoopia esiintyi, siinä kaikui häntä vastaan eläköönhuutoja, jotka olivat kummallisena vastakohtana hiljaisuuteen, mikä vallitsi roomalaisessa sotajoukossa.

Toisen torven toitotuksen soidessa ratsastivat Palmyralaisten eri osastojen päälliköt esiin armeijojen välillä olevalle aukealle ja kehoittivat sen aikuisen tavan mukaan vihollisen parhaimpia sotureita ritarilliseen kaksintaisteluun — yhdentekevä millä aseella.

Äänettömän vihollisen velitit vastasivat tähän kivenheitolla, ja päälliköt vetäysivät takaisin joukkojensa luo. Mutta melskeessä ja touhussa, mikä siinä syntyi, kuuluivat Senoopian sanat, kun hän paljasti miekkansa, jonka terä oli täynnä koloja muinaisista tappeluista:

"Sankarit", huusi kuningatar, "vapaiden kenttien ja voittamattomien vuorten pojat! Taistelun päivä on tullut. Vihollinen on edessämme! Hän tarjoo meille orjan kahleita, me hänelle miekan iskuja. Hän ei ole ensimäinen, joka meidän päällemme hyökkää; lyökäämme hänet, jotta hän olisi viimeinen. Edessämme on kunniaa ja kuuluisa nimi, takanamme häpeää. Eteenpäin siis!"

Torvien ja pasuunojen räikytys saivat maan ja taivaan vapisemaan. Vihurin nopeudella ryntäsi ratsuväki Rooman joukkoja vastaan. Paljastetut miekat kimaltelivat auringon säteillessä.

Roomalaisten kimppuun ehtivät ensimäisinä Palmyralaisten sivusosastot. Arapialaiset heittivät vähässä ajassa ylösalaisin illyrialaisen ratsuväen; toisella sivuspuolella seisovat Numidialaiset eivät edes odottaneetkaan hyökkäystä. Ne pakenivat jo, ennenkuin Senoopian syyrialaiset joukot ehtivät niiden päälle hyökätä.

Sillä välin olivat kuningattaren valituimmat joukot iskeneet kiinni Rooman legiooneihin, ja Germanilaiset, jotka seisoivat rintamassa, saivat vastaanottaa ensimäisen hurjan törmäyksen. Sodan jumalattaren kaltaisena ryntäsi kuningatar sankariensa eturivissä eteenpäin, kilpi edessään oijennettuna, suoraan legioonan tribunia vastaan. Tämä suuntasi miekkansa kuningatarta kohden. Kaarevasta kilvestä lähti särisevä ääni, mutta kuningattaren käsi ei hievahtanut. Hänen iskunsa tapasi salaman kaltaisesti tribunin paljastettua kaulaa ja kaasi hänet hengettömänä maahan.

Germanilaisten urhoollinen vastustus oli turha; heidän rivinsä horjuivat, hajosivat. Siellä täällä nähtiin vielä yksityisiä kookkaita sankareita tappelevan huipputeräisillä nuijillaan koko parveja vastaan; heidän pitkät vaaleat hapsensa liehuivat tuulessa, kunnes he vihollisten aseiden lävistäminä vaipuivat maahan ja joutuivat eteenpäin tunkeevien tallattaviksi. Ei paennut kukaan, ei antaunut kukaan; missä kukin seisoi, siihen kaatui hän.

Riemuhuudoilla ryntäsivät Palmyralaiset vierimäisiä legiooneja vastaan. Nämä antoivat heidän lähestyä kymmenen askeleen päähän, pitivät varalta raskaan pilum'in ja heittivät tämän kauhean aseen yht'aikaa vihollisiinsa.

Raskas heittokeihäs tunkeusi puolentoista jalan pituisella kärjellään pantsarien ja rautapaitojen läpi; se surmasi, minkä saavutti. Sitten tarttuivat legioonat lyhyiin miekkoihinsa ja seisauttivat vaskisena muurina ryntäystä.

"Älkää hakatko; pistäkää!" huusi Aurelianus sotilailleen, ja tämä neuvo oli hyvä. Miekan terä liukahti haarniskaa kohdatessaan, mutta kärki lävisti sen, ja Palmyran ratsumiehet näkivät edessään elävän muurin, johon he eivät miltään taholta voineet tunkea. Kun yksi kaatui, asettausi toinen hänen sijalleen, ja kun ensimäisen rivin voimat uupuivat, astui toinen sen paikalle.

Ensimäisen kohortin luona oli taistelu tuimin. Siinä yhtyivät molemman puolen sankarit, ja jokaisesta Palmyralaisesta, joka kaatui, sai myöskin yksi Roomalainen surmansa. Viimein vaipui legioonan tribuni maahan ja kohortti hajosi.

Kukkulaltaan seurasi Aurelianus silmillänsä tappelun menoa. Hän näki Senoopian taistelevan joukkojensa eturivissä, näki hänen murtavan hänen kunnollisimpien legiooniensa linjat — ensimäisen ja toisen, kunnes enää oli jäljellä vaan kolmas, viimeinen. Myöskin tämä murtui; sotilaat kaatuivat toinen toisensa viereen; ainoastaan lippunsa luona taistelivat vielä muutamat, kuolema silmiensä edessä.

Nyt vei Aurelianus triarinsa tappeluun. Kolkko jäykkyys, joka tähän saakka oli kuvastunut sotilas-vanhuksien kasvoissa, muuttui vihaisen kostonhimon piirteiksi. He ryntäsivät voittoisia Palmyralaisia vastaan, saivat peräytyvät toverinsa taasen järjestykseen ja työnsivät sitten takaisin vihollisen.

Kahakassa yhtyivät Senoopia ja Aurelianus. Taistelun ponnistuksista lainehti kuningattaren rinta, hänen miekkansa oli verinen, hänen kasvonsa hehkuivat, silmät salamoivat, ja hiukset, jotka olivat valuneet alas kypärin alta, liehuivat vapaina hänen uljailla hartioillaan. Sotatorvien toitottaessa, haavoitettujen vaikeroidessa ja tappelun melskeessä kuului hänen raikas äänensä, joka yhä yllytti uusiin hyökkäyksiin.

Silloin kuului äkkiä rokahuttava rätinä Palmyralaisten takana. He kääntyivät hämmästyneinä.

Oikean sivuosan numidialainen ratsuväki oli houkutellut arapialaiset ratsumiehet tappelutantereen syrjäpuolella olevalle suolle, murtaunut heidän riviensä läpi, ja, jättäen nämä kauas jälkeensä, heittäyneet niiden syyrialaisjalkajoukkojen kimppuun, jotka reservinä seisoivat odottaen aikaansa.

Nämä jalkajoukot pakenivat nuolien julmaa lentoa, ja Senoopian jälkijoukossa olevat, jumalien kuvilla kuormitut elehvantit, lu'ultaan 200, joutuivat äkkiarvaamatta päällehyökkäävien tielle. Eläimet päästivät kauhean äänen.

Tämä elehvanttien toitotus se oli, joka sai Palmyralaiset niin äkkiä kääntymään, juuri kun voitto jo puolittaisin oli heidän käsissänsä. Kauhea pelko valtasi heidät, kun näkivät vihollisten ryntäävän heidän jumaliaan vastaan. Kaikki järjestys katosi; kaikki kiirehtivät jumaliansa suojelemaan ja jättivät paljolla verellä valloitetun tappelutantereen jo puoleksi voitettujen vihollisten omaksi.

Minuutti minuutilta kävi epäjärjestys yhä kauheammaksi. Myöskin Senoopian uskollisimman liittolaisen Tsabdaksen, Arapialaisten päällikön, tempasivat takaisin päin kiiruhtavat ratsumiehet mukanaan, kunnes hän keskellä tappelun touhua näki kuningattaren.

Tämä teki vielä vastarintaa ja koetti kiihoittaa niitä muutamia, jotka tappelivat hänen vieressään Rooman sotavanhuksia vastaan.

Tsabdaksen täytyi väkisin temmata ohjakset kuningattaren kädestä, voidaksensa saada hänet tappelukentältä. Sillä välin olivat numidialaiset ratsumiehet tulleet saarretuiksi ja kaatuneet viimeiseen mieheen saakka. Mutta Palmyralaisten joukot olivat hajonneet. Jumalain kuvat olivat pelastetut; mutta tappelu kadotettu.

"Kaikki on kadotettu!" huusi Tsabdas temmaten mukanaan kuningattaren hevosen, joka nousi pystyyn, puri ja potki, ikäänkuin se ei olisi tahtonut lähteä tappelukentältä.

"Vielä ei ole kaikki kadotettu", vastasi kuningatar, "vielä seisoo Palmyra."

Kumminkin täytyi hänen paeta, sillä roomalainen ratsuväki oli taasen kokoontunut ja näytti takaa-ajossaan pitävän silmällä yksinomattain häntä ja hänen pientä joukkoaan. Tästä kaatui toinen toisensa jälkeen koettaessaan puolustaa hallitsiaansa.

"Seisahdu, kuningatar, ja antaudu!" kuului ääni takaa-ajajien keskeltä, ja kun Senoopia kääntyi ääntä kohden, näki hän Aurelianuksen.

Silloin hiljensi hän hevosensa juoksua, tarttui jouseen ja asetti nuolen jänteelle. Sitten kääntyi hän satulassaan, viritti jousen ja tähtäsi tyyneesti. Jänne helähti, kuningattaren hevonen ryntäsi eteenpäin hurjaa vauhtia, jättäen takaa-ajajat kauas jälkeensä. Nuoli oli kohdannut Aurelianuksen olkapäätä.

"Vielä ei ole kaikki hukassa, vielä seisoo Palmyra!" kuuluivat Senoopian sanat kadotetun tappelun jälkeen.

"Ylös muureille! Sulkekaa portit! Aseisiin joka mies! Avatkaa temppelit — vanhukset, sokeat ja raajarikkoiset rukoilkoot, muut taistelkoot! Tehkää tulikasoja toreille — naiset, sulattakoot lyijyä ja keittäkööt öljyä; lapset karaiskoot nuolia. Myrkkyä nuoliin, myrkkyä sydämiin! Lapsi muuttukoon mieheksi, mies puolijumalaksi ja miekka salamaksi."

Ja niin tapahtui.

Waballath, Senoopian poika, riensi kadulta kadulle, vallilta vallille rohvaistakseen kansaa… Hän oli runoiliain sielu, sotilaiden johtaja. —

Jo samana päivänä, jona Aurelianus esiintyi Palmyran muurien edustalle, lähetti hän sanan Senoopialle ja vaati tämän vapaaehtoista antaumista, vakuuttaen että kuningatar siinä tapauksessa saisi pitää hengen, valta-istuimen ja valtakunnan.

Senoopia otti sanansaattajan mukaansa kaupungin muureille ja osoitti hänelle siellä olevat heitto- ja linkokoneet, vei hänet alas aukkopaikoille, missä väki par'aikaa piti harjoituksiaan, näytti hänelle äärettömät maanalaiset makasiinit, jotka olivat täynnä tyhjentämättömiä muonavaroja, kirkkaat, pulppuavat lähteet, kaupungin keskellä olevat, tuuheat palmupuistot ja lammasparvien lukemattomat joukot, mitkä niityillä laidunsivat.

"Kerro hallitsiallesi, mitä olet nähnyt! Näiden muurien sisällä rehoittaa maa rikkaudesta, mutta ulkopuolella niitä on se paljas ja autio. Meidän puolellamme ovat jumalat, maa ja aika."

Taajoissa riveissä lähestyivät legioonat verkalleen kaupungin varustuksia. Kun he olivat ehtineet päästä pari sataa askelta niiden likisyyteen, alkoivat muureille asetetut koneet pyöritellä rattaitaan ja heittää kolmen sentnerin painavia kiviä vihollisia vastaan.

Nuolien ja kivien sataessa kulkivat nämä yhtä verkallisesti kuin ennen eteenpäin. Yhteen aikaan hyökkäsivät he kaupunkia vastaan kaikilta tahoilta; veden vallassa olevat kaivokset täytettiin ruovoilla ja kaisloilla, ja niiden yli ryntäsivät anastajat esiin, kilvillään muodostaen päittensä yli täydellisen katon. Ja sillaikaa kuin yhdellä puolen pystytettiin rynnäkkö-portaita ja toiselta puolen vyörytettiin esiin raudalla verhottuja telineitä, joiden suojassa alettiin alta kaivaa muureja, kulkivat hiljaa eteenpäin piiritystornit, joita kutakin sata miestä vieritti ympyräisten puukapulain avulla, mitkä syydettiin niiden alle. Näiden tornien huipussa, mitkä olivat yhtä korkeat kuin muurit, seisoi sotajoukon uljainta väkeä.

Heittokoneiden lataukset suunnattiin näitä torneja vastaan. Useat musertuivat ja kaatuivat maahan miehine kaikkineen; toiset taasen sytytettiin tuleen joko lentävillä, palavilla pikivanteilla tahi sammuttamattomalla "kreikkalaisella valkealla." Vihdoin viimein onnistui kumminkin yhden näistä torneista päästä ihan muurin viereen. Heittokeihäät ponnahtivat takaisin sen rautaverhoa kohdatessaan ja samaten palavat tulikiviset sytyttimet. Torni tunkeusi ihan muurin viereen: tätä vastaan laskeusi samassa vipusilta, iskien siihen rautakyntensä. Mutta ne parikymmentä miestä, jotka sillalle hyppäsivät, kaatuivat silmänräpäyksessä nuolien lävistäminä ja putosivat kaivokseen; ne, jotka heitä seurasivat, seisahtuivat ällistyneinä.

"Eteenpäin Roomalaiset!" huudahti silloin sotatribuni, temmaten lipunkantajan kädestä roomalaisen kotkan, minkä heitti vihollisten keskelle. Se vaikutti. Sokeassa raivossa ryntäsivät nyt Roomalaiset sillalle, ottaakseen takaisin sotamerkkinsä. He olivat päässeet muurille ja siinä järjestäyneet, kun samassa palmyralainen nuorukainen, kädessään palava pikivanne, samosi heitä vastaan. Tämä nuorukainen oli Waballath.

"Perikatoon Roomalaiset!" huusi hän ja heilutti rätisevää ja leimuavaa pikivannetta päänsä ympäri.

Hämmästyneinä uhkarohkeasta hyökkäyksestä, vetäysivät Roomalaiset takaisin ja täten pääsi nuorukainen sotilaiden päitten yli heittämään hävittävää kreikkalaista tulta torniin, joka kohta syttyi palamaan. Pieni joukko, joka seisoi muureilla ja jolta takaisin paluu nyt oli katkaistu, jäi turmion omaksi.

Samassa avattiin portit, ja kirkuen ryntäsi siitä ulos ratsureita ja rähiseviä viikatevaunuja joka haaralta Roomalaisten päälle. Legioonat asettausivat hyökkääjiä vastaan, ja kauhean sotamelskeen kestäessä ja tulen rätistessä kuului lakkaamatta tibiseenien sotamusiikki ja Palmyran muureilta huuto: "Rooma ei ole voittava meitä!"

Palmyralaiset ajoivat vihollisiaan takaa aina heidän varustuksiinsa saakka. Aurelianus ymmärsi nyt ettei kaupunkia käynyt rynnäköllä valloittaminen; mutta kumminkin päätti hän valloittaa sen.

Päivät kuluivat toinen toisensa perään, mutta Palmyran voimat eivät lannistuneet. Asukkaat nousivat usein muureille härnätäkseen piirittäjiään ivallisilla muistutuksilla. Senoopia yksin käsitti vaaran ja eräänä päivänä sanoi hän pojalleen:

"Turmiomme lähestyy, sillä itse kohtalo on meitä vastaan. Liittolaisemme ovat toinen toisensa jälkeen antautuneet Roomalaisille, eikä meillä ole apua toivomista mistään. Jumalammekin luopuvat meistä: tuuli ei enää puhalla niin vihaisesti, aurinko ei polta niin kuumasti, eikä maakaan enää ole niin autio kuin muinen. Roomalaiset ovat kaivaneet kaivon erämaahan, ja kaikilta maailman suunnilta tuodaan heille muonaa. Probus, Egyptin legioonien päällikkö on matkalla tännepäin, ja jos me odotamme, kunnes hän yhtyy Aurelianuksen kanssa, niin täytyy meidän lannistua. Ainoa keino on meillä enää jälellä, ainoa epäilyksen alainen uhkayritys, sama, mikä kaksikymmentä vuotta takaperin pelasti Palmyran: meidän täytyy nostaa vuoristoissa asuvat paimentolaiset ja saada heidät ryntäyksellään kerrassaan lakaisemaan pois viholliset kaupunkimme edustalta. Tätä varten täytyy sinun lähteä Palmyrasta ja tunkea vihollisten läpi. Minä sill'aikaa puolustan kaupunkia, kunnes apu tulee."

"Lähde itse tälle matkalle, äiti!"

"Hyvä", sanoi Senoopia, hiukan mietittyään. "Minä lähden ja — palaan takaisin."

"Äiti", jatkoi Waballath, "ota pienet tyttäresi mukaasi. Luuletko että Palmyra olisi muuta kuin rauniokasa, jos et tulisi takaisin tahi jos et voisi auttaa meitä? Ota sentähden tyttäresi mukaasi!"

"Ja miten kuuluu sinun päätöksesi, poikani? Mitä aiot sinä tehdä?"

"Uskaltaa kaikki, puolustaa kaupunkia viimeiseen."

"Sinä olet minun lihaani ja vertani", huudahti Senoopia ja puristi hänen kättään. Ja ennenkuin aurinko ehti laskeutua, järjestäysivät hänen joukkonsa hyökkäykseen. Ja valmiina seisoi siinä kaksi dromedaaria, joilla kuningatar saattoi ratsastaa kymmenen penikulmaa yhteen jaksoon.

Tuskin oli aurinko mailleen mennyt ja yön hiljaisuus alkanut levitä, niin äkkiä Palmyran portit avautuivat ja syyrialaiset sotajoukot ryntäsivät kaikilta tahoilta roomalaisia legiooneja vastaan. Nämä olivat jo seuraavassa tuokiossa jalkeilla ja odottivat ryntäystä. He olivat jo tottuneet itämaalaisten tappelutapaan ja joutuivat ainoastaan vähäksi aikaa hämille; mutta sepä riitti antaaksensa muutamien pakolaisten kiivasta vauhtia karata roomalaisten varustuksien läpi.

Roomalaisten äärimäiset vahtimiehet huomasivat kumminkin pakolaiset, ja kohortti keveätä ratsuväkeä lähti heitä takaa-ajamaan. Kuningatar kuuli heidän hevostensa kolinaa ja kiiti tuulen nopeudella eteenpäin tasankoa. Toisen kameelin, jonka selässä hänen tyttärensä istuivat, ajoi hän edessään.

Aamuauringon ensi säteet kohtasivat kuningatarta erämaan tasangolla. Takaa-ajajat seurasivat yhä hänen jälkiään, hopealle välähtelevän siinteen esiintyessä taivahan rannalle.

Eteenpäin oijennetuin kauloin näyttivät kameelit lentävän hiekka-aroa. Silloin loukkaantui niistä edellinen, jonka selässä lapset istuivat, aron lukuisia kotelokiviä vastaan ja jäi jälkeen. Säikähtyneenä tarttui Senoopia sen ohjaksiin ja koetti väkisin temmata sen luokseen, mutta silloin vaipui haavoitettu eläin maahan.

"Kiivetkää ylös tänne minun luokseni", huusi Senoopia tyttärilleen. He tottelivat.

Mutta nyt alkoi kuningattaren ja takaa-ajajien välimatka yhä lyhetä. Kameelin juoksua hidastutti kolminkertainen paino. Jo alkoivat Roomalaisten nuolet lennellä pakeniain ympäri. Ei ollut enää mitään mahdollisuutta pelastukseen.

"Heitä meidät maahan ja pakene yksin, äiti", sanoi toinen tyttäristä. Itkien suuteli Senoopia häntä ja painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan. Jos olisi kunnianhimo puhunut äänekkäämpää kieltä hänen sydämessään kuin äidin rakkaus, niin olisi hän kentiesi voinut pelastaa itsensä.

Vielä puolen tunnin kauhean takaa-ajon jälkeen joutui Idän kuningatar vihollistensa käsiin — juuri kun hän oli saavuttamaisillaan pelastavaa rantaa. Pian sen jälkeen seisoi hän voitettuna ja nöyryytettynä Aurelianuksen edessä.

"Minkätähden olet kohounut Roomaa vastaan?" kysyi ylpeä voittaja.

Senoopia oli ääneti; ainoastaan hänen kuninkaallinen silmäyksensä vastasi. —

Airuen torvi kutsui Palmyralaiset ylös muureille.

"Mitä tahdot sinä?" kysyi Waballath portin tornista.

"Että antaudutte Roomalle, siten pelastaaksenne kuningattarenne hengen", vastasi airut ja osoitti sormellaan kultaketjuilla kahlittua Senoopiaa ja hänen kahta lastaan.

Palmyralaiset ostivat kaupunkinsa avaimilla kuningattarensa hengen. Aurelianus antoi heille anteeksi heidän vastustuksensa.

Mutta tuskin oli hän jättänyt kaupungin, ennenkuin kansa nousi kapinaan hänen sinne jätettyjä sotilaitansa vastaan, jotka se surmasi viimeiseen mieheen. Portit suljettiin uudelleen, ja uudelleen liehui sotalippu kaupungin muureilla.

Keisari palasi kohta takaisin, ja se, joka joitakuita päiviä sen jälkeen loi silmänsä itään päin, kun aurinko maillemenoa teki, luuli varmaan näkevänsä iltaruskon hohtoa kahtaalta päin; sillä taivas oli punainen sekä lännessä että idässä.

Sill'aikaa kun surma raivosi Palmyran muurien sisäpuolella, kulki riemusaatto Rooman katuja.

Puettuna juhlallisimpaan pukuunsa, diamanteilla koristettu kruunu päässään, kulki Idän kuningatar keisarin riemuvaunujen edellä. Hän horjui jalokivien tahi enemmän häpeän painosta; hänen lumivalkoista kaulaansa ympäröivät kultaiset kahleet, joihin oli kiinnitetty vitja, minkä toinen pää oli orjalle uskottu. Kohta hänen jälessään seurasi voittaja palmunoksa oikeassa kädessään; hänen helmillä koristettua ajopeliänsä oli neljä kesytettyä peuraa vetämässä. Tänä hetkenä eli voitetun mielessä yksi ainoa ajatus. Kadonnutta suuruuttaan ei Senoopia siinä muistanut; nöyryytyksen katkeruutta ei hänellä nyt ollut aikaa ajatella eikä edes kostoakaan. Kaikki nämä olivat väistyneet yhden ainoan ajatuksen tieltä: "Miksi ei Waballath ollut hänen vieressään kahleissa?"

Sentähden ei, että hän jo kauan sitä ennen oli valmistanut itselleen haudan surmattujen Roomalaisten ruumisten keskellä ja luonut itselleen kirkkomaan hävitettyjen temppelien raunioista. —

Kun riemukulku oli loppunut, lahjoitti Aurelianus Idän kuningattarelle suuren omaisuuden. Senoopian tyttäret menivät naimisiin roomalaisten senatorien kanssa. Kauan eli Italiassa Idän kuningattaren jälkeläisiä, jotka hartaalla kunnioituksella ajattelivat muinaisia aikoja.

* * * * *

Kun matkustaja meidän aikanamme on ratsastanut kuutena päivänä Arapialaisen erämaan läpi, näkee hän seitsemäntenä komeita palatseja, joiden tornien huiput koskettelevat taivasta. Loistavia torniholveja ja jättiläiskokoisia kupoolikattoja kohouu hänen silmiensä edessä; kirjavat palatsit, jotka ovat rakennetut sinisistä, liilas-värisistä ja valkoisista kivistä, ynnä ryhmä kukoistavia puistoja tervehtivät häntä kaukaa, ja hänelle näyttäytyy himmeitä palmumetsiä, jotka siimestävät loistavan kaupungin varjollansa.

Hiljaisesti juosta hölkyttävät kameelit eteenpäin, mutta ihmiset kääntävät suruisesti pois kasvonsa. Se on Fata morgana, haaveellinen ilmakuvastus, jonka he ovat nähneet — erämaan unennäköä kauan sitten kadonneesta loistosta. Nyt tulee tuulenpuuska ja puhaltaa pois suunnattoman suuren kaupungin maan pinnalta; kirjavat palatsit katoovat — katoovat niinkuin puistot ja palmumetsät. Erämaan keskellä seisoo kasoittuina toinen toisensa päällä pilareita ja patsaita puolittaisin lentohiekan peitossa. Erään vanhan temppelin raunioissa asuu neljäkymmentä köyhää perhettä, jotka ovat kiinnittäneet ruokomajojaan marmoriseiniin, ja vuohilauma nakertelee marmorilevyjen lomista esiinpistävää, laihaa ruohoa. Kolmen päivän matkalla näkee poikkitaitettuja pilareita ja muserrettuja kuvapatsaita, jotka odottavat myrskyä ja rajuilmaa kokonaan peittyäksensä hiekkaan.

Siinä — Palmyra…