E-text prepared by Tapio Riikonen

KELTARUUSU

Kertomus Unkarin tasangolta

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomennos ["Sárga rózsa">[ Niilo E. Wainio

Otava, Helsinki, 1911.

MAURI JÓKAI

Mauri Jókai eli Jókai Mór (s. 1825, k. 1904) on Petöfin rinnalla Unkarin suosituin kirjailija ja samalla etevin ja tuotteliain. Hänen kynästään on lähtenyt kaksikymmentäviisi laajempaa romaania, seitsemän näytelmää ja enemmän kuin kolmesataa novellia. Hämmästyttävän kirjailijatoimintansa ohella hän, ollen mainio puhuja, on valtiopäivämiehenä ottanut huomattavalla tavalla osaa valtiolliseenkin elämään.

Jókain teosten suuri ansio on, että ne ovat todella unkarilaisia. Useimpien romaaniensa ja novelliensa aiheet hän on ottanut Unkarin yhteiskunnallisesta elämästä tai historiasta, ja jo senkin tähden niitä tulevaisuudessakin aina luetaan Unkarissa. Muita ansioita ovat hänen verrattoman rikas mielikuvituksensa, jossa suhteessa häntä ei voita kukaan unkarilainen kirjailija, sekä hänen kertomatapansa taiteellisuus. Niin keveästi, niin monin kääntein, sukkeluuksin, sillä huumorilla ja lumoavalla tunnelmallisuudella kuin hän ei kukaan muu osaa kertoa. Tässä kohden maailmankirjallisuudessakin harva kertoja pystyy kilpailemaan hänen kanssaan.

Hänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin kirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen myöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on hyvin eteviä, kuten esim. "Keltaruusu" (Sárga rózsa, 1893) ja "Yrjö Munkki" (Fráter György, 1893), hänen ehkä paras historiallinen romaaninsa.

Jókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen teoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi ilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. "Unkarilainen nábob", "Zoltán Kárpáthy", "Uusi tilanhaltija"), puolan, tshekin, venäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin, rumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka tuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.

I.

Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.

Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho. Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan kuin jalustimet eivät petä.

Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin, joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.

Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.

Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan. Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun reunalta.

Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten pysyykin.

"Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi! Sen viini huonompaakin olla voisi. Kultaa kannu kaunokainen, siksi viivyin, ihanainen enkelini, luonas myöhään."

Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.

Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.

Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:

"Puutarhass' omenapuu kukoistaapi,
sen taajat kukat aivan varjostaapi
kauniin pikku neilikkaisen.
Mistä löydän armahaisen?
Häntä vainen, häntä vainen etsin."

Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!

Sitten hän taasen astuu satulaan.

Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: "Älä pistä, älä pistä sinne keltaruusuasi." — Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän ole arkaileva eikä taikauskoinen.

Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan — ruusua etsiessään; — ehkäpä kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka rupeaa isäntä kiroilemaan.

Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.

Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut toisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia; sitä se jo kaukaa tervehti.

Ruunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista, liehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta päällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten siitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu irralleen selkään.

Samoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen toisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin tullaan.

Molemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka toisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla muinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.

Karjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies, kasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat uljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka pyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään vivahtavat.

Hevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin kehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein kullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin kierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.

Hevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii kumppaniansa.

— Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan nukkunut?

— Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.

— Mistä päin nyt ollaan tulossa?

— Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.

— Hevostohtorissako? Tapa pois sitten laukkisi.

— Minkätähden hänet tappaisin?

— Sentähden, että on päästänyt hevostohtorin kaakin edellensä: puoli tuntia sitten näin hevostohtorin kiesseissään mennä lönkkäävän Mátan paimenmajaa kohden.

— Älä sinä siitä huoli. Lampurin harmaa aasikin sinun ruunisi helposti voittaa.

— Kas vaan, mikä kaunis keltaruusu sinulla onkin hatussasi.

— Onpa sillä ansaitsijansakin.

— No, älköön vain kauppaansa katuko se, joka sen on ansainnut.

Näin sanoen hevospaimen nosti uhkaavasti nyrkkiä, jotta avara paidanhiha luisui olkapäähän asti paljastaen päivänpaahtaman jäntevän käsivarren.

Kumpikin kannusti hevostansa ja karahutti tiehensä.

II.

Karjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni akaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo tuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti hatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen nenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen sidottu.

Hevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä avaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti Hortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo keltaruusu oli kasvanut.

Koko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli majatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen sinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi helluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut ihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun kaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä ruusua haistelemaan ruvennut!

Siitä sai "Keltaruusun" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia poimi, — ei toki aina itselleen.

Ei ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei hänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne unohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis ja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten tyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut kivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen hymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja tuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi vallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä oli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset, sillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat myöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen palmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut keinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt tekevät.

[Kuittenipensas (Cydonia vulgaris) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa.
Siementen farmakologinen nimi: semina cydonicae. Suom.]

Voi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa, kun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin ollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei tule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika, lyhenee tie.

Jo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään rikkaruohoja puutarhassa.

Ukko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on uskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää huolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri parveilemisen aika.

Jo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden äänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä tervehtivät.

— Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita.
Palvele heitä säntillisesti.

Tyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät jalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen esiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas kaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet. Kirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä ohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta ikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.

— Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku poliisi?

Mitä tietää tuo sana "vain"? — Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu sovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!

Mutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi vierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista sorjin: Santeri Decsi.

Hevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti pöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: "Tuo viiniä!"

— Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.

— Tuo viiniä, kuten sanoin! — ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa päätään nyrkkien varaan.

— Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?

Nyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja lausuu laskien sen pöydälle:

— Hyvää huomenta, neiti!

— Vai niin! — virkahtaa tyttö, pistäen punaista kielenpäätä suustaan, ja poistuu ynseästi olkapäitä kohauttaen viinikammioon laskemaan viiniä, jonka hän heti tuo miehen eteen. Sitten hän lisää heltyneenä:

— Miksi sanoit minua neidiksi?

— Sentähden että olet neiti.

— Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.

— Se oli silloin, — se oli toista.

— No, tuossa on viinisi. Pitääkö vielä mitä?

— Kiitoksia. Ehkä sitten.

Neito harmissaan maiskahutti kieltä ja istui hänen viereensä penkin päähän.

Mies nosti suulleen täysinäisen pullon eikä laskenut sitä luotaan, ennenkuin oli juonut pohjaan. Sen tehtyään hän viskasi pullon huoneen tiilikiviseen lattiaan, jotta se meni tuhansiksi palasiksi.

— Miksi särjit pullon? — kysyi neito sävyisästi.

— Sentähden ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni.

Näin sanoen hän löi mahtavasti pöytään kolme "koirankieltä", joiksi kansa nimittää kymmenen kreutserin paperirahaa. — Kaksi viinistä, yksi pullosta.

Tyttö rupesi nöyrästi luudalla lakaisemaan lattialta lasinsirpaleita. Sen tehtyään hän, tietäen tavat, nouti viinikammiosta toisen pullon ja asetti sen vieraan eteen.

Taasen hän istuutui miehen viereen koettaen katsoa häntä silmiin.

Itsepintaisesti vieras vain veti hattua silmilleen.

Nytpä tyttö äkkiä sieppasi hatun miehen päästä ja alkoi sovitella tuota keltaruusua, jonka irroitti hiuksistansa, hatun silkkinauhan taakse.

Mies huomasi sen ja tempasi heti hattunsa neidon kädestä.

— Säästä vain ruususi ansiollisemmalle!

— Santeri! Tahdotko kiusata minua itkemään?

— Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. — Eikö
Laczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?

Neito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.

— Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten…

Mies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.

— Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat korviisi tulleet?

Neito purskahti nauruun.

— Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset korvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.

Nyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi ja vakaasti:

— Rakas Klaara! En sano enää sinua neidiksi. Pyydän vain kauniisti: älä valehtele minulle. En inhoa mitään niinkuin valhetta. Sanotaan, että koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Toisin se haukkuu, kun varas nurkissa hiipii, toisin isännän tullessa; se vonkuu aavistaessaan vaaraa, mutta koskaan se ei hauku petollisella mielellä. Koira on rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella. Sitä voisi sanoa haukunnaksi. Minä en ole siihen milloinkaan mieltynyt. Ei minun kieleni käänny valheeseen. Ja kuinka sellainen puhe sitten sopisi miehen viiksille! Ilkeätä on kuulla partasuun uroon valetta laskettelevan poikajunkkarin lailla, joka pelkää selkänahkaansa. Kun menneenä syksynä täällä oli asevelvollisten kutsunta, niin piti meidänkin sinne pustalta. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää meidät paimenet karjojansa ja hevosiansa hoitamassa, meikäläisillä kun on vaikea työ, jottei saisi miehiä vähentää. Jo ennakolta oli kutsuntatoimiston jäsenten kämmeniä rasvattu. Välskärit kuiskailivat meidän korviimme, että koettaisimme keksiä joitakin ruumiinvikoja, jotta julistettaisiin kelpaamattomaksi, "kruununraakiksi", näetsen. Laczan Franssikin ryhtyi juoneen. Valehteli olevansa niin kuuro kuin musta maa, ei muka kuullut ollenkaan torven ääntä. Häpeän silmät täyteen hänen tähtensä. Mies päästettiin kotia, vaikka hänellä on niin hyvä kuulo, että hän yön pimeässä kuulee elukkain ammumisesta, onko vieras eläin tullut karjaan vai kaipaako lehmä kadonnutta vasikkaansa. Mutta osasipa junkkari valehdella! — Kun sitten tuli minun vuoroni ja välskäri minua tutki ja tarkasti, niin oli hän saavinaan selville, että sydämeni sykki epätasaisesti. — "No, jos se ei syki tasaisesti", sanoin, "niin se ei ole sydämen vika, vaan tuon keltaisen ruusuni Hortobágyin krouvin luona!" — Herrat vain väittelivät, että asia on niinkuin tohtori sanoo: minulla on sydämenväljennys. — "Mutta ei minun sydämeni ole väljä! Ei sinne mahdu muuta kuin yksi ainokainen pikku tyttönen! Ei minussa ole ikinä mitään vikaa eikä virhettä." — Minä kelpasin kuin kelpasinkin sotamieheksi. — Mutta siksipä pidettiinkin miestä arvossa, ei leikattu edes tukkaani; lähetettiin Mezöhegyesin tammakartanoon sotahevosten paimeneksi. — Puolen vuoden päästä arvoisat kaupungin isät maksoivat puolestani tuhannen floriinin lunnaat, jotta saivat minut takaisin omaan tammakartanoon, missä minua kovasti kaivattiin. Nuo tuhat floriinia minä pian korvaan palveluksellani, eikä ole tarvinnut valheen kengillä kulkea kuten tuon toisen.

Tyttö koetti vetää ja irroittaa kättänsä miehen kourista sekä kääntää leikiksi koko asian.

— Oletpa, Santeri kulta, oppinut oikein koreasti saarnaamaan tuolla keisarin leivässä. Tuollaisella puheenlahjalla kelpaa vaikka papiksi Balmaz-Ujvárosiin.

— Älä ilveile! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessä. Nainen on heikko olento, ei hänellä ole muuta asetta kuin viekkaus. Muuten hän pian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret, linnulla siivet, mutta naisella ei muuta kuin viekas kieli. — Mutta näethän, että minä en koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa jänis jäädä pensaaseensa rauhaan, lintu pesäänsä; en minä heitä säikäytä. En myöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla sanalla, en kierolla katseellakaan. Mutta jos sinä rupeat minulle valehtelemaan, niin minä arvostelen sinua aivan kuin olisit nuo puhtaat, kauniit kalpeat poskesi maalannut wieniläisillä roska-aineilla. — Katsoppas tuota ruusua kädessäsi. Se ei ole vielä oikein auennutkaan, mutta jos minä sitä alan kuumalla henkäykselläni lämmittää, niin aukeaa lehti toisen perästä. Ole sinä minun keltaruusuni, avaa sielusi ja sydämesi minulle! Vaikka mitä minulle tunnustaisit, en suutu sinulle, joskin kohta sydämeni pakahtuisi.

— Ja mitä minulle siitä antaisit?

— Mitä sydämestäni jäljelle jäisi.

Tyttö tunsi tavat; aamuisin haukkaa aron paimen viinin päälle pippurilla höystettyä silavaa vehnäsen kera. Hän asetti sentähden vieraalle syötävää. Ja kylläpä se kelpasikin. Saapasvarrestansa mies sieppasi kirkkaan, terävän puukon, sillä leikkasi hän viipaleen vehnäleipää ja silavaa sekä rupesi eineelle.

Avoimesta ovesta tuli talon halli sisään ja lähestyi vinhasti häntää heiluttaen vierasta, hieroi ensin päätänsä miehen polvia vasten, asettui sitten maahan hänen eteensä katsoen häntä silmiin, haukahti kerran ja päästi sitten suuren, ystävällisen haukotuksen.

— Bodrikin sinut tuntee.

— Koira onkin uskollinen, mutta tyttö unohtaa.

— Voi Santeri, Santeri, kuinka pahoin teit, kun et voinut tuota pientä valhetta sanoa, niin ei sinua olisi viety sotahevosten paimeneksi Mezöhegyesiin! Ei ole hyvä jättää tyttöä yksin; ei ole hyvä antaa seljapensaan kasvaa yli aidan, kun se kukkii, taikka iskevät vieraat siihen silmänsä ja vievät sen kukkia.

Jo jäi vieraan suusta pala puolitiehen hänen tämän kuullessaan. Hän heitti sen koiralle; sille kelpasi.

— Oikeinpa sanoit.

— Tunnethan tuon laulun: "Neitosta jos sade uhkaa kuuroillansa, poika peittämään on valmis turkillansa."

— Osaanpa siihen lisääkin: "Neito hiljallensa hiipi pojan luoksi; sydän sinne veti korjan turkin vuoksi." — Pois, koira! Sinäkin siinä heilutat häntääsi jokaiselle, jonka näet silavaa syövän.

Hevonen alkoi ulkona hirnahdella. Neito poistui ulos, mutta palasi hetkisen kuluttua jälleen.

— Missä kävit?

— Vein hevosesi talliin.

— Kuka sinun sitä käski?

— Niinhän olen aina ennenkin tehnyt.

— Mutta nyt ovat toiset tavat. Lähden tästä pian.

— Etkö enää haukkaa? Eikö maistu silava ja vehnäleipä? Vai oletko keisarin muonalla tottunut parempaan? Odotappas. Kohta tuon toista.

Nyt tyttö avasi seinäkaapin oven ja otti sieltä esille kananpaistia. Tiesi sen olevan paimenpoikain lempiruokia, tuollaisen kylmän kananpaistin.

— Kenen jätteitä lie tuokin? — kysäisi mies ivallisesti.

— Turhia kyselet; ole järkevä nyt. Majatalossa käy vieraita. Sille laitan kananpaistia, joka vain maksaa.

— Täällä on siis käynyt herroja viime yönä?

— Niin kävi; kaksi herraa Wienistä, kaksi Debreczenistä. Istuivat ylhäällä pari tuntia yli puoliyön; sitten menivät matkoihinsa. Jollet usko, niin täällä on vierastenkirja, siellä heidän nimensä seisoo.

— Kyllä uskon.

Paimen rupesi syömään mieliruokaansa.

Talon iso harmaja kissa oli tähän asti nuoleskellut itseänsä uunin pankolla, mutta nyt kai tuli jotain mieleen, koska se nousi seisomaan, ojentelihe selkä kaaressa, hyppäsi sitten alas ja meni vieraan luo, mitteli hetken etukäpälillään pitkin saapasvartta, paksultako tulee lunta ensi talvena, viimein hyppäsi syliin, hieroi päätänsä vieraan käsiä vasten ja rupesi nuolemaan sormenpäitä, sitten laskeutui syliin maata ja alkoi kehrätä.

— Näetkös? Kissakin sinua hyväilee.

— Enhän minä kysy kissalta, kenen sylissä hän eilen kehräsi? — Mutta mitä maksaa nyt tämä herkku?

— Sinulle ei mitään. Sen on jo toinen maksanut. Mutta minne nyt niin kova kiire?

— Pitää viedä kirje Mátan pustalle tohtorille.

— Häntä et ainakaan tapaa kotoa, sillä aamulla jo kolmen aikana hän meni tästä ohi kysellen vieraita herroja. Saatuansa tietää, että ne jo olivat menneet, lähti hän hyssyttämään perästä kiesseillänsä Zámin pustalle. Wienin herrat olivat tulleet karjaa ostamaan Debreczenin herroilta. Toinen oli erään mähriläisen kreivin isännöitsijä, joka aikoo sinne viedä meidän Alamaan karjarotua levitettäväksi; toinen oli jokin saksalainen kuvamaalari. Minutkin hän piirsi kirjaansa ja samoin karjapaimenen.

— Siis on karjapaimenkin käynyt täällä?

— Tietysti. Hän oli saattamassa herroja Hortobágyin pustan kautta
Zámin paimenmajalle.

— Mutta sepä kumma, että karjapaimen läksi täältä tuntia myöhemmin kuin nuo herrat, joita hänen piti neuvoa Zámin paimenmajalle.

— No-no! Osaatpa tutkia kuin tuomari! Hän tuli sanomaan minulle jäähyväiset. Hän näet lähtee ainaiseksi näiltä seuduilta, tuskin täällä ikinä enää hänen silmiänsä nähdään.

Tämän lauseen todenperäisyyttä todisti kirkas kyynelpisara neidon silmässä, vaikka hän kyllä koetti sitä salata.

Eikä paimen suuttunut tuosta kyynelestä. Olihan se ainakin vilpitön. Käänsi vain päänsä toisaalle, jottei olisi näkemässä, miten neito kuivasi silmiään. Pisti sitten suuhun pienen piippunysänsä. Piippu suussa tietää suukkojen kieltoa.

— Minne kauas tuo karjapaimen sitten on lähdössä?

— Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, joka tänään sinne valitaan Zámin pustalla. Siellä hän saa kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon kivitalossa sekä muonan. Siellä hän elää herroiksi. Arvonsa nousee varmaan, sillä unkarilaista karjaa ei osaa hoitaa muu kuin unkarilainen paimen.

— Etkö sinä mene Franssille isäntäpaimenen emännäksi?

— Tiedäthän sinä häijy sen, etten mene. Menisin, jollen olisi sidottu tähän pustaan — ja sinuun. Tiedät sinä sen, että vain sinua oikein rakastan. Olen sinun orjasi.

— Se ei ole niinkään, vaikka niin sanot. Sinä tiedät myös sen, että palajaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan, vaikka valtamerten takaa. Sinä olet antanut hänelle jotain, jotta hänen täytyy sinua muistella. Olet ommellut hänen paitaansa yhden hiuskarvasi; siitä sinä häntä vedät puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen. Niinpä teit minullekin! Kun ammuit silmistäsi nuolen minun silmiini, niin tulin tähtesi hulluksi.

— Enkö minä sitten ole ollut kylliksi hullu sinun perääsi? Kysyinkö minä, mitä minusta tulee? Kutsuinko minä sinua tinaa valamaan jouluaattona? Enkö säilyttänyt sinun silkkihuiviasi, vaikket edes sanonut, oliko se kihlahuivi? Hännystelinkö minä perässäsi, kun sinä Ujvárosin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa, kun hakkailit kiemailevia nuorikkoja?

— Kun vain et olisi tuota keltaista ruusua pistänyt hänen hattuunsa!

— Onhan tässä toinen samanmoinen; kun vain annat tänne hattusi, niin se on heti siinä.

— Ei! Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.

Neito laski kätensä ristiin ja rupesi pyytelemään:

— Santeri! Kultani! Älä puhu noin. Minä en tahtoisi, että te joutuisitte kahakkaan minun tähteni! Minun tähteni! Yhden keltaruusun tähden!

— Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän minut, taikka minä hänet. Toinen tai toinen kaatuu.

— Puhutko nyt täyttä totta? Etkö sanonut jo, ettet ole minulle suuttunut.

— En sinulle. Nainen ei voi sille mitään, että hänellä on huono muisti, mutta miehellä pitää olla parempi.

— Niin totta kuin Jumala on, en ole sinua koskaan unhottanut.

— Niin kai, kuten lauletaankin: "Toisen istuin sylissä, toinen oli mielessä." Mutta sinun ei pidä sanoa, että olen paha mies. En tullut sinua torumaan. Tulin vain sanomaan, että vielä elän enkä ole kuollut. Kai iloitsisit, jos olisin kuollut.

— Santeri, tahdotko että vien ruokaneuvot pois?

— Ruokaneuvot? Te naiset ette pysy koskaan asiassa. Kun joudutte kiikkiin, niin ostatte vehnästä juutalaiselta, kastelette sitä kuumaan kahviin ja syötte.

— Nytpä muistui jotain mieleeni! Kun ensi kerran sinut tapasin, niin me leikittiin "kaivoon pudonnutta". — "Kuka saa nostaa ylös?" — "Santeri Decsi." Silloinhan sinä tulit minua vetämään.

— Jospa olisin silloin tiennyt, etten saanutkaan vetää sinua itselleni! Voi, se oli silloin! Ei silloin vielä laulettu edes "Dorozsman myllyn" laulua.

— Onko sinulla uusia lauluja? kysäisi nyt neito. Hän istui hyvin likelle miestä penkille. — Laulappas nyt minulle, että minäkin oppisin.

Silloin jo ollaan puolitiessä sovintoon, kun saa pojan laulamaan uutta laulua.

Santeri nojautui seinään, nosti toisen käden hatun reunaan ja toisen laski pöydälle sekä alkoi surunvoittoisella nuotilla, joka hyvin sopikin laulun sisältöön, seuraavasti:

"Eipä tunnu tuuli; seisoo Dorozsman nyt myllynen.
Minne menit, kunne kuljit, armas, rakas kultanen?
Uskotonna, uskotonna toisen kanssa maailmaan; —
senpätähden, senpätähden jäi se mylly seisomaan."

Tämä on yksi noita pustalla syntyneitä lauluja, joita tuuli kuljettaa seudusta seutuun kuten vuohensilmän terälehtiä.

Tyttö koetti laulaa perässä samaa säveltä. Pian hän sen korviinsa saikin; ja missä kävi väärään, siinä poika auttoi. Koetettiin vielä toinenkin kerta; sitten laulettiin yhdessä, kunnes kävi virheettömästi. Kun tästä oli suoriuduttu, niin suudeltiin; se oli päätös.

Mutta nyt pisti Santeri taas suuhun tuon savinysänsä, juuri kun Klaara vielä lauloi loppusäveltä.

— Mitä sinä taas tuolla rumalla piipulla teet suussasi? — kysäisi tyttö nyreissään.

— Itsekin olen niin ruma.

— Se onkin totta. Ruma, kauhean ruma olet. Tuollainen mies ei kelpaisi värttinäksikään, tuskin pönkäksi oven taa.

Ja tyttö kädellään tuuppasi häntä kylkeen.

— Mitäs siinä sitten häärit ympärilläni?

— Minäkö? Mitä minä sinusta? Semmoisia olisi kaupan vaikka tusinoittain, mutta minä en huoli. Hullu olin, sokea olin, kun sinuun miellyin. Sellaisia miehiä kuin sinä saan minä joka sormelleni kaksi.

Neito väitteli niin vilkkaasti, että sai jo Bodrinkin väärään luuloon. Halli luuli emäntänsä olevan todenteolla suuttunut tuolle pahalle miehelle, hyppäsi pystyyn ja rupesi äreästi haukkumaan.

Tästäpä neito remahti hillittömään nauruun.

Mutta mieheltä ei tullut naurua itseltä eikä se liioin tytöstä häneen tarttunut. Istui vain siinä vakavana, hampaissa olevaa piippua imeskellen. Mutta savua ei tullut. Ei siinä ollut tupakkaakaan.

Mutta nyt rupesi tyttö häntä hyväilemään.

— Noin! Noin! Armahaiseni! Tiedätkö, kuinka olet kaunis? Millään muotoa et saakkaan kauneuttasi turmella nauruun remahtamalla. Nuo kirkkaat silmäsi vain menisivät sirriin, punahuulesi kävisivät levälleen, jos rupeaisit nauramaan; siihen sinun kauneutesi katoaisi.

— En minä kauneuden tähden Debreczenistä palkkaa nosta.

— Mutta minulle se kelpaa. Enkö ole hyvin maksanut? Vai tahdotko enemmän?

— Siinä on jo niin paljon, että on riittänyt toisellekin.

— Joko taas tuolla nuotilla? Yhden keltaruusun tähden. Viitsitkin kadehtia kumppaniasi. Leipätoveria. Ei hän parka ole syyllinen. Kun kaupungin herrain rupeaa mieli tekemään ruusuja, niin he saavat valikoidakkin; heille taritaan valkoisia, punaisia, keltaisia, ihonvärisiä ja monen muun värisiä ruusuja. Tunnethan tuon laulun: "Talonpojan tautia vain talontyttö parantaa."

— Ja vielä pidät hänen puoltansa?

— Kumman on syy? Neitonen hyräilee ja poika ymmärtää sen.

— Vielä otat syyn päällesi?

— Lupasithan antaa anteeksi.

— Sanani pidän.

— Siis rakastat.

— Sitten.

— Tuo "sitten" tietää paljon. — Nytkin sinua rakastan.

— Niinkö lemmit kuten näytät?

Nyt mies nousi pöydän takaa seisoalle ja pisti piippunsa hatun leveän nauhan taa. Sitten hän kiersi kätensä neidon kaulaan ja alkoi puhua, katsoen häntä silmiin.

— Tiedäthän, lintuseni, että vilustumista on kahta lajia: sitä seuraa joko kuume tai viluttaminen. Kuumetauti on tuimempi, vilutauti pitkällisempi. Kahta lajia on rakkauskin. Se kuuma on kiihkeämpi, se kylmä kestävämpi. Toinen haihtuu, toinen palajaa ja pysyy. — Mutta en puhu korulauseita, vaan sanon suoraan. Minä olen syyllinen. Jollen minä olisi hengittänyt keltaruusun päälle, niin sen nuppu ei olisi auennut, eikä toinen myöskään olisi saanut sen tuoksua haistaa, eivätkä ampiaiset ja toukat olisi sitä keksineet. Nyt alan rakastaa sinua toisella lailla, käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen horkka. Ja kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin mennään yhdessä pappilaan. Ja sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen tapaan jonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumal'auta, lyön sen pääkallon mäsäksi, vaikka hän olisi oman isäni lempipoika. Tässä käteni.

Santeri ojensi kätensä tytölle. Tämä vastasi siten, että riisui korvistansa nuo kultarenkaat ja pisti ne pojan kouraan.

— Pidä vain; sanoithan niiden olevan minun ostamani hopeiset, jotka olet antanut kullata. Uskon sanasi.

Tyttö ripusti renkaat taas korviinsa, ja niiden keralla palasi sydämeen takaisin mikä siellä oli asunutkin.

Hänelle ei ollut mieleen tuollainen kolmipäiväisen horkan lailla ilmenevä lempi. Hän oli tottunut kuumempaan.

Pisti jotain päähän. Riisui viitan pojan selästä ja vei sen viinikammioon, kuten on tapana ottaa pantti sellaisilta, joilla ei ole millä maksaa.

— Älä pidä kiirettä. Ehditään sitä vielä. Ei tohtori kerkiä kotia ennenkuin puolenpäivän aikana, sillä hänen pitää siellä ensin tarkastaa myydyt elukat ja kirjoittaa niille terveyspassit. Tapaisit vain vanhan emännöitsijän siellä kotona. Olethan täällä hyvässä säilyssä, ei sinun täällä vilu tule. Ei liioin sade vaivaa, eikä kullan kyyneleet. Katso, kuinka sait minut puheillasi hyvälle tuulelle. Sitä riittää nyt koko päiväksi.

— Ja jotta huomaisit, miten kauan olen miettinyt, mitä nyt olen sinulle puhunut, niin toin sinulle lahjan. Siellä se on viitan hihassa; mene ja hae sieltä.

Siinä viitanhihassa oli monenmoista: tulukset, taulaa, tupakkamassi, rahakukkaro; vihdoin löysi tyttö sieltä muutakin. Se oli kääritty silkkipaperiin. Avattuansa käärön keksi hän hiuskamman, oikein keltaisesta kilpikonnankuoresta tehdyn.

Tytön kasvot ilosta sädehtivät, kun hän tämän näki.

— Minulleko tämän toit?

— Kellekäs muulle?

Kun maalaistyttö käärii palmikkonsa kammalle, niin se tietää, että hänellä on sulhanen eikä hän ole enää "jokaisen hyvä". Sille ei enää sovi laulun lause: "enpä tiedä, kenen kulta lienen".

Hän astui peilin eteen ja kääri hiuksensa nutturaan, kampa siteeksi.

Näin hän oli vain vielä kauniimpi.

— Etkö nytkään tule suutelemaan?

Itse jo tarjosi suukkoa, ojensipa käsivartensakin. Poika viittasi vain kieltävästi.

— Sitten vasta, kun tulee lämmin. Nyt minun on vilu.

Tytön silmäkulmat kävivät kurttuun. Tuo kielto hävetti. Sydän kiehahti.

Hän koetti olla miellyttävän ja lempeän näköinen, vaikka kiukku ja lempi yhä kiivaammin alkoivat sydämessä kiehua. Kiukku lemmen tähden.

— Laulelenko lempilauluasi sillä aikaa kuin paistan kalaa?

— En piittaa.

Tyttö poistui tulisijan ääreen. Kala-astiasta hän otti yhden noita Hortobágyin aimo kouria, perkasi sen, viilti puukolla viiluja selkään, ripotti päälle vähän suolaa ja pippuria, pisti sitten kalan rautahaarukkaan hiilille paistumaan. Tätä tehdessään hän alkoi laulaa heleällä äänellä:

"Emäntä! Nyt kalaa meille paistakaa!
Viiniänne pöytään oitis laittakaa!
Piikojanne kutsukaatte passaamaan!
Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"

Tämäkin on yksi noita omituisia, viehättäviä pustan lauluja, joiden säveltä kuullessaan melkein on näkevinään edessänsä tuon äärettömän tasangon kangastuksineen. Siitä on kuulevinansa paimenhuilun kaihoisia säveliä ja luikun ääniä.

"Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"…

Tämä on betyári-elämän runollisuutta.

[Betyáriksi (lue: betjaar) sanoo unkarilainen pustilla kuljeksivia varkaan- ja rosvonsekaisia irtolaisia. Suom.]

Kun kala oli kypsynyt, toi tyttö sen vieraalleen.

Ei sitä ollut tapana lautaselta syödä. Haarukka käteen ja linkkuveitsellä leikkaamaan kalaa siitä. Niin se maistuu.

Ja parhain tyttö varmaan osoittaa vilpitöntä rakkauttaan, kun paistaa kalaa kullallensa.

Ihastuneena neito katselee, kuinka halulla vieraansa haukkaa hänen paistamaansa kalaa, sormiansa nuollen.

Sitten hän laulaa hänen korvaansa toisenkin värsyn laulusta:

"Peljästynyt piika syöksyy sisähän:
Santarmitten aseet näin jo välkkyvän. —
Silloin betyárveikko karkaa ratsulleen,
karahuttaa avaralle pustalleen."

Kerran ennen oli poika yhdessä tytön kanssa laulanut tätä laulua ja silloin lausuessaan sanoja: "karahuttaa avaralle pustalleen" heittänyt lakkinsa kattoon ja nyrkillä pöytään lyönyt. Nyt hän ei ollut millänsäkään.

— No — joko halveksit lempilauluasikin? Eikö sekään enää kelpaa?

— Vielä mitä? En minä ole mikään betyári. Ei minulla ole mitään tekemistä varkaitten kanssa. Santarmit ovat kelpo miehiä. Tekevät velvollisuutensa. Betyáriveikko komentelee piikoja passailemaan itseänsä, mutta kun näkee santarmin hatuntöyhdön häämöttävän, niin pois, pois! Pitää jättää kalat, uunit, emännät siihen paikkaan; onpa siinä ylvästelemistä, kun pitää avaralle pustalle karkuun lähteä. Kurja roisto!

— Voi, miten olet muuttunut, sittenkuin pääsit keisarin leipään!

— En minä ole muuttunut, säät ne muuttuvat. Eivät turkitkaan siltä muutu, vaikka ne nurin kääntää. "Turkit turkkeina pysyy."

— Mutta kuulehan nyt, voiko kukaan kultastansa pahemmin loukata kuin sinä tuolla iänikuisella sananlaskullasi: "turkit turkkeina pysyy".

— Kun en osaa parempaa. Ehkäpä nuo Debreczenin herrat ja mähriläiset, jotka täällä viime yönä mellastivat, osasivat sinua hauskuuttaa paremmilla.

— Osasivat niinkin! Ne eivät istua jöröttäneet kuten sinä, niinkuin mikä pyhäinkuva. Eritoten se maalari oli aika veitikka. Olisi vain saanut olla rahtusta pitempi mieheksi. Ulottui vain minun olkapäihini.

— Joko te mittasilla olitte?

— Oltiin! Opetin häntä myöskin csárdásta tanssimaan. Hyppeli kuin kahden kuukauden vuona kedolla.

— Entäs karjapaimen! — Katseliko hän vain, miten saksalainen maalari hyppeli sinun kanssasi? Kun ei taittanut niskaasi.

— Kaikkia vielä. Joivat keskenänsä veljenmaljan.

— Mitä minä huolin. Tuo viiniä! Mutta parempaa kuin tämä karvas. Täytyy vielä päästää yksi vanha kulunut sananlasku: "Kala on kirottu kolmannessa vedessä."

— Tämä oli jo hävyttömyyttä! Onko minun viinini — vettä?

— Anna tänne pullo, jossa on sinetti korkin päällä!

Santeri Decsille oli turmioksi, kun sinetti-pulloa pyysi. Tuollaista kaupungista tuotua pulloa, jossa on espanjalainen sinetti, kyljessä sinipunainen, kultakirjaimilla varustettu paperi. Herroille sellaisia. Ei suinkaan niitä siellä keisarin ruuassa…

Klaaran sydän kovasti sykähteli, kun hän meni alas kellariin hakemaan tuota herroja varten pidettyä viiniä.

Muistui mieleen, miten kerran talossa oli käynyt vanha kortteihin-katsoja mustalaisakka, jolle hän oli antanut muutamia vaaterepaleita ennustuksen palkkioksi. Kiitollisuuttaan osoittaakseen tämä silloin oli antanut hänelle ystävällisen neuvon:

"Jos kultasi sydän joskus alkaa kylmetä, jos tahdot saada sen taas tuleen syttymään, niin sinun ei tarvitse muuta, kuin annat vain hänelle sitruunaviiniä, mihin liotat juurta, jota sanotaan 'peukalopojaksi'. Siitä hänen rakkautensa on kiihtyvä niin, että hän tulee luoksesi vaikka läpi seinän."

Tytön johtui mieleen, että tuota sopisi nyt koettaa. "Peukalopoika" on kätkettynä tuonne piirongin laatikkoon.

Se on ihan ihmisen näköinen tuo juuri, iso pää, runko, raajat, kaikki mustat väriltänsä.

Ennen muinoin kulki monta satua tuosta juuresta.

Luultiin, että tuo juuri, kun sitä maasta vedetään, nostaa sellaisen porun, jotta ihminen kuolee siihen, jonkatähden annettiin koirain kiskoa sitä ylös, kasvi näet sidottiin koiran häntään kiinni. Sanotaan Kirken tällä juurella hurmanneen Odysseuksen miehet turmiolliseen lempeen.

Tuota "peukalopoikaa" nimittävät apteekkarit, jotka sitä valmistavat lääkettä, nimellä: atropa mandragora (velhojuuri).

Mistä tyttö saattoi tietää, että se olikin myrkkyä?

III.

Varhain aamulla läksivät Hortobágyin majatalossa yötä olleet vieraat herrat matkaan.

Hortobágyin majatalo ei ole, vaikka sitä krouviksi sanotaan, mikään olkikattoinen huuhkajanpesä, kuten maalari oli luullut, vaan sievännäköinen rakennus tiilikivestä, pärekatto, sisässä mukavia vieraskamareita, oikea herraskeittiö ja kellari. Olisi kelvannut mihin kaupunkiin hyvänsä. Kukkivan puutarhan alapuolella juoksi hiljoillensa Hortobágyin joki, rannat kaislalla ja pajuilla reunustetut. Maantie kulkee läheltä yli joen, mihin on rakennettu mahtava, yhdeksän kiviarkun päällä lepäävä silta. Debreczenin kaupunkilaiset väittävät, että silta on tullut niin vankka sentähden, että rakennukseen käytettyyn saviruukkiin on sekoitettu maitoa; mutta heidän vihamiehensä taas tietävät, että ruukkiin on sekoitettu Debreczenin huonoista rypäleistä tehtyä viiniä, siitä se muka on niin sitkeästi pitäväksi tullut.

Varhaiseen matkaanlähtöön oli sekä ihanteellinen että käytöllinen syy. Tuosta ensinmainitusta maalari iloitsi jo ennakolta, toivoi näet saavansa nähdä auringon nousun pustalla, josta näystä oudolla, joka sitä ei ennen ole saanut silmin nähdä, ei ole aavistustakaan. Käytöllinen syy oli se, että ostettavat lehmät saattoi vain varhain aamulla erottaa laumasta. Sopii muistaa, että Mátan paimenmajan seutuvilla on noin tuhatviisisataa elukkaa yhdessä laumassa. Näin kevätkesästä useimmilla lehmillä vielä on vasikka. Jos paimenet aamulla varhain, ennenkuin vasikat ovat käyneet imemässä, menevät laumasta ottamaan pois valittujen lehmien vasikat ja vievät ne erilleen, niin näiden emät seuraavat perässä itsestänsä. Vieraan ja väkivaltaisen paimenen nuo puolivillit elukat varmaan puskisivat kuoliaaksi, ne kun eivät koskaan näe muita ihmisiä kuin omat paimenensa. Näihin ne taas ovat tottuneet.

Istuen keveillä rattailla läksivät siis vieraat herrat Hortobágyin pustan äärimmäisille, tuntemattomille tienoille, missä pustan asujatkin tarvitsevat usein opasta. Molemmat Debreczenistä kotoisin olevat ajomiehet sentään tunsivat seudun ilman opastakin. Karjapaimenen, joka oli sitä varten lähetetty heitä vastaan, he jättivät majataloon huvittelemaan. Hän lupasi saavuttaa heidät, kun paimenmajalle päästään.

Tuo saksalainen oli kuuluisa maisemamaalari Wienistä, paljon maailmaa nähnyt mies; toinen herroista taasen oli erään mähriläisen suurviljelijän, kreivi Engelshortin tallimestari. Olisi tosin ollut järkevämpää lähettää tallimestarin sijasta jokin taloudenhoitaja, joka olisi ymmärtänyt jotain sarvikarjasta, sillä hevosmiehet ajattelevat vain hevosia, mutta tämä mies oli sentähden toisia kreivin virkamiehiä soveliaampi tälle matkalle, että hän osasi unkarinkieltä. Rakuunaluutnanttina ollessaan oli hän paljon majaillut Unkarissa; siellä unkarittarilta hän oli näiden kieltä oppinut. Seuralaisikseen oli hän nyt saanut kaksi ajajaa herraltansa, vantteria poikia, kumpikin revolverilla varustettuna.

Debreczenin herroista oli toinen kaupungin komisarjus, toinen eräs sen arvoisia porvareita, jonka karjasta nyt piti valittaman nuo neljäkolmatta siitoslehmää ynnä aimo sonni.

Matkaan lähdettäissä kumotti vielä puolikuu taivaalla ja kiilsivät kirkkaammat tähdet; idän kulmalla näkyi jo sentään pieni päivän kajastus.

Debreczenin porvari selitteli maalarille, että tuota tähteä tuolla ylhäällä sanotaan "pakolaisten tähdeksi"; "köyhäin poikain" eli betyárien on tapa katsoa sen puoleen, kun huokaavat: "Jumal' auttakoon", niin eivät joudu kiinni karjanvarkaudesta.

Maalari oli haltioissaan selityksestä: "Oikea Shakespearen ajatus!"

Vielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky, kun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe muuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto häiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.

— Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu! — ihanteli taiteen edustaja.

— Vielä nyt kelpaa, — tuumi porvari, — kun eivät ole paarmat eivätkä hyttyset liikkeellä.

— Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!

— Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.

Nyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.

— Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!

— Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.

Vähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta muuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä päivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä taivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät nopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita. Taivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua metsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt näkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.

— Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, — selitti Debreczenin porvari.— Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat hävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita kaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.

— Entä mikäs Golgata tuolla on?

— Ei se mikään Golgata ole, vaan vinttikaivon vipu sieltä näkyy.
Ollaan jo lähellä paimenmajaa.

Akaasiametsän laidassa levähdettiin. Välipuheen mukaan piti tässä tavattaman eläinlääkäri, joka omalla hevosellansa oli tulossa Mátan pustalta päin.

Sillä aikaa maalari piirteli luonnoksia albumiinsa, joutuen yhdestä innostuksesta toiseen. "Mitä teemoja! Mitä motiiveja!"

Matkakumppani tavantakaa kieltelee häntä kuvaamasta noita kirottuja ohdakkeita; ennemmin toki edes tuon sorean akaasiapuun.

Vihdoin näkyivät tohtorin kiessit sivultapäin.

Tohtori ei edes astu alas, vaan huutaa istualta herroille hyvää huomenta, lisäten: "Joudutaan, joudutaan, ennenkuin aurinko nousee!"

Hetken vielä hyvää kyytiä kuljettuaan saapuu seurue "suuren karjan" luo.

Tämä on Hortobágyin pustan kuuluisuuksia.

Tuhatviisisataa lehmää yhdessä laumassa ja sen lisäksi vastaava määrä sonneja.

Koko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa silmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.

— Tämä vasta on suurenmoista! — huudahti maalari ihastuksissaan. — Kokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä, nokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta nurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta pilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.

Maalari astuu alas rattailta.

— Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten yksinkin.

Heti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille ja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata edessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.

Mutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon olennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.

Maalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti väritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.

Eikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee. Päästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo oli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin ikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?

Maalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket vihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään, luulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat toisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin jo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja nytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.

Kaikeksi onneksi joutuu paikalle "kärripoika". Näin nimitetään nuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja vetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat polttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä ihmisten että eläinten nenään.

Kärripoika syöksyy ase kourassa temmeltävien koirien väliin, jotta ne irtaantuvat toisistaan, ja ajaa ne matkoihinsa, kärryt aseena. Ei paimenkoira keppiä pelkää, mutta käsikärryjä se kammoo kovasti.

Kärripoika on pulska nuorukainen, sininen paita yllä ja valkoiset roimahousut, punaisella langalla koristetut. Toimittaa asiansa reippaasti. Herrat ovat näet lähettäneet hänet sanomaan, että herra maalari kiiruhtaisi majalle; siellä on paljon kuvattavia kohtia.

Mutta tuon intresantin laumankuvan luonnos ei ole vielä oikein valmis.

— Voisitko lykkiä minua noilla kärryilläsi majapaikalle, niin saisit kaksikymmentä kreutseria hopearahaa?

— Kyllä, herra. Olen minä kuljettanut näillä kärryillä suurempiakin mullikoita kuin te. Olkaa hyvä ja istukaa vain.

Tällä lystikkäällä keinolla voitti maalari yhtähaavaa kaksi etua. Pääsi helposti majalle ja sai sillä aikaa kärryissä istuen päättää luonnoksensa.

Sillä välin olivat toiset herrat jo ehtineet astua alas rattailta ja esitellä nuo wieniläiset ostajat isäntäpaimenelle.

Isäntäpaimen on mainittava henkilö pustalla asuvien unkarilaisten kesken. Pulskan näköinen mies, hiukset jo harmahtavat, ja tuuheat, kiehkuraiset viikset. Kasvot ovat vaskenruskeat, monessa säässä paahtuneet, kulmakarvat tuuheat paljosta aurinkoon tuijottamisesta.

Paimenmajalla ymmärretään pustalla oikeastaan kaikkia rakenteita, joita on laitettu ihmisiä ja eläimiä varten suojaksi tuulta ja myrskyä vastaan. Tuuli onkin ainoa vihollinen: ei paimen piittaa sateesta, kylmästä eikä varista, kääntää vain turkkinsa nurin ja hattu tiukemmasti päähän, niin kyllä kestää. Mutta tuulta vastaan tarvitaan suojaa, sillä se on ankara herra pustalla. Jos vihuri tapaa karjan laitumella, eikä saada sitä johdetuksi tuulensuojaan, niin se ajaa sitä mukanansa aina Tisza-virtaan asti, jollei metsää ennen tule vastaan. Tuulen suojana on laudoista tehty kolmikulmainen aitaus, jonka varjoon karja vetäytyy myrskysäällä.

Itse paimenmaja on puusta salvettu pieni hökkeli. Ei se ole aiottukaan makuuhuoneeksi, ei sinne mahtuisikaan maata. Siellä pidetään vain vaatteita sekä "unkarilainen kassa", joka on umpeen ommeltu pikkuvasikan nahka koipinensa, pään puolessa lukko. Siinä säilytetään tupakka, pippurit ja asiakirjat. Kunkin turkit siellä majassa riippuvat seinällä naulassaan. Kesällä on viitta, talvella turkit verhona. Yöt maataan paljaan taivaan alla. Ainoastaan isäntäpaimen makaa majan katosta ulos pistäytyvän lakan alla, lautapenkki vuoteen alustana; pään kohdalla on ylempänä seinässä hylly, jolla on paksuja limppuja sekä puuvateja, joissa on viikon ruokavarat. Näitä tuo emäntä kaupungista sunnuntaisin iltapäivällä. Isäntäpaimenen vaimo näet asuu kaupungissa.