Produced by Tapio Riikonen

KIUSAAJA

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Unkarin kielestä suomeksi N. E. W. [Niilo E. Wainio]

Hj. Hagelberg, Tampere, 1892.
Emil Hagelberg & Kumpp. kirjapainossa.

I.

Kello oli kolme aamupuolella yötä, kun jätin "Sinikissan" ravintolan; mutta miten nyt saisin aikani kulumaan?

Minusta kävi tuo elämä ikäväksi; — joka päivä samat laulut, ennestään hyvin tunnetut kaksimielisyydestään; samat laulajattaret, toisella vaalea toisella tumma tekotukka päässä; rähinä, olut, viini, punssi, sikarit, hiusvoiteen haju, hurjat tanssit, tuuppaukset, huono samppanja ja naiset, joille sekin kelpaa; tytöt, joita sinutellaan ja miehet, joiden arvonimi on "lurjus"; ei ihmekään, jos tämmöisessä seurassa menettää kaikki paremmat tunteensa.

Jos olisin kirjailija, niin harmissani ja ikävässäni kuvaisin elämää "Sinikissassa" kasvavalle nuorisolle hyödylliseksi lukemiseksi, ja lisäisin lopussa, että tämä on kuvailtu ihan todellisuuden mukaan ja kaikella tarkkuudella, jotta semmoista elämää tietäisivät pelolla välttää kaikki, jotka sitä eivät tunne, ja koettaisivat oman kokemuksensa pohjalla oppia inhoomaan tuota ilettävää elämää. Voisin kuvata sitä niin kauniisti, että olisi kauheata lukea.

Mutta kaikista märistä aineista pelkään minä enimmän mustetta; sitä ei saa kukaan minua käyttämään; olkoonpa missä muodossa tahansa.

Mutta suoraan sanoen, ei olisi haitaksi, jos joku kirjailija ottaisi kokoon kyhäelläksensä, mitä minä olen sauhut kokea.

Niinkuin jo mainitsin oli kello kolme aamupuolella enkä voinut tulla päätökseen, minne nyt menisin.

Liian aikaista on mennä kotiinkin. Jos menen maata niin nukun puolipäivään saakka, mutta tänään on suuri äänestys valtiopäivillä; jos jään pois, niin puolueeni painattaa nimeni karkurien joukkoon.

Jos sentään olisin tuonut puolisoni kaupunkiin, niin olisi tiedossa hauska työ, kun kohta kotiin saavuttuani tutkittaisiin: "missä olet ollut?" Silloin saisin keksiä valheita toisen toistaan kauniimpia. Onhan sekin huvitusta; vihdoin saisin aika nuhdesaarnan, onhan sekin hauskaa, mutta menneenvuotiset tulot eivät sallineet sellaista ylellisyyttä. Täytyy kärsiä tätä ikävää elämää!

Entä jos menisin Kasinoon, ehkä vielä tapaisin pelitoveria. Tosin he näin aamupuoleen pelaavat suuria summia ja tänään on juuri minun häviö-päiväni.

Entä jos laittaisin sähkösanoman valitsijoitteni esimiehelle kotia. Kai hän tulisi hyvin iloiseksi, kun hän puoli neljän aikaan ajettaisiin vuoteelta tiedolla, että on tullut sähkösanoma ja saisi lukea, että Rotschild on tehnyt vararikon tai että Venäjän keisari on julistanut tasavallan. — Kun vain tietäisin, josko tytöt tähän aikaan toimittavat sähkösänomain lähettämistä?

Päähäni pisti ajatus. Menen kun menenkin P. Gerhardin vuorelle. [Yksinäinen vuori Budapestissä, Unkarin pääkaupungissa, saks. Blocksberg. Suom.] En ole koskaan nähnyt auringon nousua. Sanotaan olevan sangen kaunis näky. Raitis tuulikin saa puhaltaa pois höyryt päästäni. Paluumatkalla saatan sitte poiketa "Kolmen miekan" ravintolaan, missä saa mainiota makkarasoppaa ja puhdasta koiruoho-viiniä.

Kaikkia hullutuksia ihminen tekee kun on kiivastunut.

Gerhardin kukkulalle siis!

Tonavan sillalla tuli vastaani konstaapeli ja kysyi, minne menen? Sanoin ajavani takaa varasta, joka oli varastanut Brasilian keisarinnan timantit ja koettavani saada häntä kiinni. Nytpä konstaapeli rukoilemaan, että päästäisin hänet menemään, hän ei koskaan enää olisi minua estävä.

Saavuttuani sillan ensimmäisen osaston päähän, näin naisolennon seisovan lyhtypatsaan vieressä.

Naisolento on jo itsestään jotain merkillistä mutta vielä merkillisempi tämä näky sillankorvassa, lyhdyn vieressä kello kolmen aikaan aamuyöstä.

Yllänsä oli yksinkertainen musta puku, hartioille kulunut nelikulmainen huivi huolettomasti heitettynä, kädet paljaat, hattu rypistynyt, siinä vanha sulka sivulla; mutta nämät puutteet korvasi runsaassa määrin paksu sysimusta tukka, joka oli hämmästyttävän kaunis.

Kuullessaan narisevat askeleeni, poistui naisolento lyhtytolpan taakse ja näytti kolkoin katsein mittaavan sillan ja virran väliä.

Minä seisahduin hänen selkänsä taakse, jotta hän äkäisesti veti päähänsä huivin ja peitti sillä kasvonsa.

Tuosta suutuin minä ja astuin lähemmäksi.

— Älä pelkää, tyttöseni; vuosisatamme ja kansamme ei ole vielä niin siveellisesti turmeltunut (nykyisen hallituksen kirousta tuottavan järjestyksen kautta) että väkisin veisimme tyttöjä, kyllä ne ilmankin. tulevat, kun heitä vähän vain katselee. Hyvästi!

Mutta kuljettuani toiseen lyhtypatsaasen saakka, en voinut olla katsahtamatta taakseni.

Nyt näin tuon naisolennon äkkiä heittävän yltä huivinsa ja hattunsa, ja kaikin voimin kiipeevän ylös sillan rintavarustukselle; — riensin juuri paraaseen aikaan estämään häntä hyppäämästä Tonavan virtaan.

Ensiksi sain kiinni toisesta paksusta palmikosta. Näytti olevan oikeat omat hiukset, kosk'eivät irtaantuneet.

— Hyvä herra, älkää vetäkö minua tukasta! — huusi hän ja peitti toisella kädellä kasvonsa.

— Mistä minä sitte pitäisin kiinni?

— Päästäkää, antakaa minun mennä!

— Niin mieletön en toki olekaan. Tulkaa alas sieltä!

Mutta kun hän ei tahtonut totella sanaa, nostin minä hänet pitkittä mutkitta alas vaarallisesta asemastaan.

Silloin tulivat hänen kasvonsa aivan lähelle minun kasvojani.

En vielä milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää kaunotarta.

Mitkä ihanat silmät! Ihanat lyhdyn valossakin!

En milloinkaan ole nähnyt niin kirkkaasti tuikkaavia silmiä.

Näitten kauneuden on kertomukseni vast'edes tarkemmin osoittava.

Kohta kun näin nämät elävät tähdet, tuli mieleeni, että olisi suuri vahinko heittää niitä Tonavaan.

— Mikä on saattanut teitä tämmöiseen kauheaan päätökseen? kysyin isällisestä. Olettehan, vielä aivan nuori! Ehkä onneton rakkaus?

— Minulla ei ole rakastajaa.

— Kenties emäntänne on teitä loukannut?

— En ole palkollinen.

— Suokaa anteeksi! Siis huono toimeentulo?

— Älkää tutkiko! Hellittäkää vaatteeni; sillä jos ne ratkeevat, ei minulla ole toisia.

— Ennen kaikkea tulkaa pois täältä sillalta.

— Miksi niin? Jos annatte minut poliisin haltuun, panevat he minut vankeuteen, tutkivat minua, ja vapaaksi päästyäni tulen taas tänne.

— Kuulkaa minua. Sanokaa minulle huolenne! Entä jos voisin keksiä avun? Minä olen perheenisä; siis teidänkin isänne. Velvollisuuteni on suojella kärsiviä: siis teitäkin; se on minun ohjelmani.

— Miten voisitte te minua auttaa? Huomenna tulee isäni talo ja tehdas ryöstöön pantavaksi. Sitte — tiedän kyllä, mikä minun kohtaloni on!

— Paljoko isänne on velkaa?

— Oi paljon, paljon.

— Mutta jos minä voisin laittaa tarvittavan summan.

— Jos vielä kerran noin sanotte, hyppään minä kohta virtaan.

— No, no, tyttöseni! Älä ymmärrä väärin. En aiokaan itse antaa rahoja, vaan käännyn edustajakunnan puoleen valtiopäivillä; sinne tulee joka päivä samanlaisia anomuksia. Valtiopäivämiehet eivät maksa muuta kuin hyväntekeväisyyden veroa. Sen he tekevät aivan mielellään.

— Velka on liian suuri.

— Olkoonpa.

— Tietääkseni tuhannen floriinia ja siihen vielä oikeuskustannukset.

(Tuhannen floriinia. No, sen verran on minulla paraikaa taskuissani. Tosin olen säästänyt nämät rahat maksaakseni erään vekselin. Mutta jos lupaan yhden prosentin korkoa lisää, niin kai juutalainen suostuu ajan pidennykseen. Olenhan ennenkin tuhlannut tuhat floriinia kauniin silmäparin tähden, vaikkeivät olleet niinkään kauniit kuin tämän tytön).

— Eihän tuo summa ole niin surmaavan suuri. Entä jos antaisin sen isällenne?

Tyttö katsoi surullisena minuun.

— Älkää tehkö sitä. Ettehän tahdo yllyttää minua hyppäämään Tonavaan.

— Älkää ymmärtäkö väärin. Tiedän, että teille ennenkin on tehty loukkaavia tarjouksia kauneutenne tähden, mutta älkää luulko minua semmoiseksi mieheksi. Mitä isänne tehdas valmistaa?

— Nitroglyseriiniä,

(Kemian taito ei koskaan ole ollut vahva puoleni. Glyseriinistä tiedän sen verran, että sitä löytyy kahta lajia. Toista lajia glyseriiniä käyttää vaimoni käsiensä voiteeksi, ja kun minä suutelen niitä, tulee suuhuni makea maku; ja eräs valtiopäivämies-kumppanini, joka on aika juoppo, panee glyseriiniä viiniin, jonka sanoo siitä tulevan paremmaksi; se on siis toista lajia. Sana "nitro" tietää tavallisesti salpietaria. Nuo kaksi ainetta yhdessä mahtavat olla jotakin hyvää parempaa; kun vain tietäisin, miten sitä nautitaan).

— No, sitte ostan tuhannesta floriinista osakkeita tuohon nitroglyseriini-tehtaasen, Älkää katselko minua noin epäilevästi. Minä olen kaiken kotimaisen teollisuuden innokas harrastaja. Ohjelmanikin velvoittaa minua siksi. Semmoisissa yrityksissä on nimeni kaikkialla tavattava. Minä olen yksi perustaja-jäsen Balaton-höyrylaiva-osakeyhtiössä, kotimaan silkkiteollisuus-seurassa, kirsikkapuisten piipunvarsien tehtaan osakeyhtiössä, sateenvarjojen varastuksen vakuutus-seurassa ja Corvina yhdistyksessä! Pöytälaatikko on kotona täynnä semmoisia osakkeita. Niistä minä elän. Olen myöskin perheenisä. Ja kun itse suosin nitroglyseriiniä, pitää minun ehdoittaa laki, joka velvoittaa maata nauttimaan nitroglyseriiniä. — Tarjoukseni on siis kokonaan affääri, joka ei siis missään suhteessa liikuta teitä. Mutta kenties sopisi siitä paremmin keskustella teidän arvoisan isänne kanssa; jos sanoisitte, missä hän asuu.

Tyttö mahtoi näistä sanoistani tulla täydelleen vakuutetuksi, että minulla on todelliset ihmisystävälliset tuumat; eikä enää epäillyt, kumpi on parempi, minä vaiko Tonava.

— Sallikaa minun siis saattaa teitä isänne luo. Missä hän asuu?

— Sinne on pitkä matka.

— Tuolla kadun kulmassa on issikka. Hän vie meidät pian sinne.

— Emme voi mennä sinne issikalla.

— Ettekö ehkä luota minun ritarillisuuteeni?

— Minä en tiedä, mitä ritarillisuus on. Sanoin ett'emme voi mennä sinne issikalla, kun siellä kadulla ei ajeta koskaan hevosella.

— Mikä katu se onkaan?

— "Kuiskaaja-katu".

— Kummallinen nimi! Kenties sillä kadulla kulkijat puhuvat aina kuiskutellen?

— Kenties.

— Minä seuraan teitä sitte jalkasin sinne.

Tyttö katsoi minua kiireestä kantapäähän.

— Tuollaisessa puvussa te ette saata tulla sinne.

— Mitä? Enkö olisi tarpeeksi hienosti puettu? Kaulukseni tosin on hieman rypistynyt.

— Päinvastoin. Kohta voidaan huomata teidän olevan herrasmiehen.

— Tähänkö aikaan? Onhan nyt yö.

— Löytyy ihmisiä, jotka juuri öiseen aikaan ovat liikkeellä.

— Ettekä pelkää semmoiseen aikaan käydä ulkona?

— Läksin kotoa jo illalla ja olen siitä saakka kävellyt täällä
Tonavan rannalla ja katsellut vettä.

— Mutta olkaa huoleti minun suhteeni. Ei minua kuoliaaksi lyödä. Olen minä kummallisemmissakin paikoissa ollut. Lontoossa Rotherhydessä, Pariisissa Montmartrella; taskussani on "hengensuojelija" ja taidan tapella kuin paraskin nyrkkimies.

— Oh! Tuossa asussa ette saata tulla sinne kanssani.

— Tiedättekö mitä? Täällä on Doroteankadulla "Kranatyörin-kellari". sangen oiva kapakka, vastapäätä vapaamielisten klubia. Siellä olen minä hyvä tuttu. Kapakan isännältä pyydän minä vanhan puvun, jota hän käyttää mennessään siankauppoja tekemään; semmoisessa puvussa kai saan täyden kansalais-oikeuden "Kuiskaaja-kadulla", Te juotte lasin munapunssia, sill'aikaa kun minä muutan pukua; se tekee teille hyvää, kun olette ollut ulkona yökylmässä. Tiellä saamme sitte miettiä, mitä sanomme isällenne.

— Eipä hänen kanssaan voi tähän aikaan puhuakaan.

— Miks'ei?

— Siksi että — — —.

Arvasin asian; tuo kunnon mies on kai tähän aikaa tavallisesti semmoisessa tilassa, ett'ei hän tiedä tästä maailmasta niin mitään.

— Saanko tarjota teille käteni?

Yhä vielä huomasin, ett'ei hän luottanut minuun.

— Te ette tunne minua vielä tarpeeksi, sanoin hänelle; minä en ole samanlainen kuin muut. — Tunnetteko Yrjö Sztupaa? Ehkä nimeltä? No niin, melkeinpä olen hänen kaltaisensa. Olen kaikkein lastenkotien, armeliaisuus-laitoksien ja punaisenristin-yhdistysten suojelija. Vaimoni on valiokunnan jäsen useassa hyväntekeväisyys-laitoksessa naisia varten.

Sana "vaimoni" vaikutti. Tyttö huomasi, että hänellä on tekemistä kunnon miehen kanssa, joka ei väitä olevansa naimaton nuorimies, jotta viettelevillä valheillansa saisi pauloihinsa kokemattomia tyttöraukkoja, vaan tunnustaa elävänsä laillisessa avioliitossa.

Tämän tunnustuksen tehtyäni tarttui hän käsivarteeni ja tuli kanssani "Kranatyorin kellariin". Kun minä tartuin hänen käteensä, paremmin sovittaakseni sitä kainalooni, tunsin käden olevan hennon ja pienen, mutta kämmen oli kova ja sormien päät neulanläpiä täynnä: tyttö ansaitsee leipänsä pesemällä ja neulomalla. Kapakassa ei tällä kertaa ollut niin paljon tupakansavua, jott'ei olisi voinut löytää isäntää. Erään sotamiehen, joka oli ottanut haltuunsa kaksi tuolia maaten niitten päällä, laskin kauniisti pöydän alle, toivoen hänelle hyvää jatkoa, ja laitoin sijaa meille kulmapöydän ääressä, vaatien kuolemasta pelastamaani naista istumaan toiselle tuolille. Tällä hetkellä vapisi häh kuin haavan lehti.

Isäntä käsitti kohta pyyntöni ja vei minut makuuhuoneesensa, missä sain ylleni toiset vaatteet. Niin täydellinen oli valekuoreni, että sattumalta katsahtaissani peiliin, tuli mieleeni tuo suloinen ajatus: ehkä joku nautasaksa rupee kanssani siankauppoja hieromaan.

Näin ulkonäöltä muuttuneena palasin holhottini luo. Muotoni oli muuttunut siihen määrään, että hän, astuessani toisen tuolin luo, vakavasti kieltäen lausui: "tämä sija on toisen".

Kun tyttö-raiska sitte tunsi minut äänestä, naurahti hän. Tosin tämä naurahdus kesti vain silmänräpäyksen, mutta oi kuinka se somisti hänen muotoansa. Kasvonsa olivat lasitetun porsliinin näköiset, johon ruumiin väriä on päälle puhallettu. Kasvonpiirteet hienot, silmät vetovoimaa täynnä ja huulten takana loistava helmirivi; mutta somin kuitenkin oli hänen puhdas ja kirkas otsansa.

Mutta höyryävä punssilasi seisoi koskematta pöydällä.

— Miks'ette juo? kysyin häneltä.

— Pelkään sen hajua, vastasi hän; — se haisee samanlaiselta kuin isänikin, kun hän tulee myöhään yöllä kotia ja vetää minua molemmin käsin tukasta ähisten korvaani: "sinäkö se oletkin?" Hänen henkensä haisee juuri tuommoiselta.

Tuleva yhtiö-mieheni mahtaa olla mainio perheenisä! Käskin viedä pois punssin ja tuoda holhotilleni kahvia, jota hän joi ja kiitti.

— Joko lähdemme? Olenko nyt kelvollinen kulkemaan Kuiskaaja-katua?

— Olette aivan. Mutta ottakaa mukaanne myöskin paksu keppi, sillä siellä on paljo vihasia koiria, jotka öisin ovat liikkeellä.

— Minulla on toiset tuumat. Isännällä on hevonen ja kuormarattaat, joilla hän kulettaa oluttynnörejä. Minä otan hänet kyytiin. Me kaksi mahdumme kuskin tuolille. Hän saa istua keskellämme.

Ehdotus hyväksyttiin.

Kun ilmoitin ehdotukseni kapakan isännälle, suostui hän siihen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen tarvitse tulla kauemmas kuin Kuiskaaja-kadun kulmaan, sillä itse Kuiskaaja-kadulle hän ei tohdi ajaa, pelkää rattaitansa.

— Mahtaa olla mainio katu, kosk'ei semmoisilla rattailla uskalla ajaa, jotka jokapäivä kaksi kertaa kulkevat Asema-katua!

Hevonen oli valjaissa, ja minä autin holhottiani rattaille kuskin viereen; itse asetuin seisomaan heidän taaksensa, jott'en olisi heille, haitaksi. — En vielä ollut kysynyt tytön ristimänimeäkään.

Mutta nyt pankaamme tähän alle kolme tähtöstä, kuten on tavallista uutta lukua alkaessa, ja otaksukaamme niitä kolmeksi lasiksi viiniä, jotka minä join hyvän ystävyyden vuoksi kuskin kanssa.

II.

Kuiskaaja-katu kuuluu todellakin ensi luokan merkillisyyksien joukkoon Unkarin pääkaupungissa. Sitä sopisi näyttää englantilaisillekin, jotka täällä jokapaikassa nuuskivat; takaan, ett'ei Lontoossakaan löydy moista.

Kun Itävallan valtion rautatie sulki Terezvárin kaupunginosan pohjoissivun, tulivat sen ääriset kadut kaikki suljetuiksi. Siellä todellakin löytyi maailman seinä, vaikka kohta laudoista.

Kohta Säde-kadun takana on tuo ikuiseen häviöön tuomittu kaupungin-osa jonka olemassa oloa yhdeksänkymmentä yhdeksän sadatta osaa pääkaupungin asukkaista, siellä asuvia lukuun ottamatta, ei tiedä aavistaakaan.

Tämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin säännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta ei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja kaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa paksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi muodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä saattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan rajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä, navetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät myttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten ikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on olkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa roukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä. Niissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on useampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja lakastuneita.

Katujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on kasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja, kunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja jokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo aikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla ja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren. Mutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut saksankielinen kirjoitus: "veden korkeus 1838". Tämä onkin ainoa historiallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.

Vielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten hajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten käry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja salpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat hyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään kasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.

Mutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä, mutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen rakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä "Hotelli", ja vieläpä lisäksi "Punaruusu".

Merkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat varastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat ratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet kehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta! huonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu vähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole havaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon varastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset talot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska lauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä sentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja koronkiskuria, toisin sanoin ovat ne "varkaanpesiä".

Tällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin se ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on saattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut rakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja heittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin, sannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet mukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän eteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla lomapaikoilla varustettu trottoaari.

Mutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme pääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas; tästä alkaa Kuiskaaja-katu.

Viimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee pilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten kulkevan edestakaisin.

— Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta alas.

Täällä vallitsi salpietarin haju.

— Tuo tuolla on isäni tehdas, lausui hän osoittaen isoa rautaista savutorvea, mistä vaalea savu olisi kohonnut, jollei tuuli olisi painanut sitä alas.

Kun rattaat kolisten kulkivat pitkin katua, ympäröivät meidät joka taholta haukkuen rikkatunkioilla vetelehtivät, kodittomat ja villit koirat, joita täytyi kepin iskuilla karkoittaa kimppuumme tulemasta, ja sittekin pitää tarkkaa vaaria, ett'ei portin ohi kulkeissamme pihasta päässyt päällemme karkaamaan nälästä hurjistuneita koiria; jos sainkin ne pakenemaan portin alle, niin kohta ne taas palasivat takaisin yli aidan. Muuten täytyy täällä kulkijan astua hyvin varovasti, sillä moista katua ei löydy missään muualla maailmassa. Joka talossa on jonkinlainen tehdas, joka teettää mikä mitäkin sikamaisuuksia. Näitten pihoista luikertelee pitkin katua ilman pienintäkään estettä leveitä ja syviä ojia, jotka tehtaista tuovat likavettä ulos. Nämät ojat yhtyvät sitte isompaan kanavaan — johon vesi sitte jää.

Sentähden ei tänne voi kulkea rattailla.

Näitten ojien yli on paikka paikoin pantu laudanpala, ja jos kulkija sattuu astumaan sen viereen, niin kaatuu hän pitkälleen jonkinlaiseen märkään aineesen, joka on kaikkea muuta kuin hajuvettä.

Tuskin olimme päässeet parin ojan poikki (näitä ojia voisi kutsua pysäkeiksi), niin kuului kapakasta kauhea melu, josta voi saada sen verran selville, että tuosta komeasta ravintolasta heitettiin joku kadun lokaan ja kun kapakan ovi aukeni, kuului sieltä harpun ääni. — Tuo armottomasti kohdeltu henkilö alkoi haukkua ja kiroilla. Hän haukkui unkarin ja kiroili saksan kielellä. Yhdessä kuuluu tuo kauniilta. Sen ohessa alkoi hän tiilikivellä jyskyttää kapakan ovea. Isäntä tuli ulos, ja kuten voin mäjähyksistä aavistaa, antoi jollain seiväs-aseella rauhan häiritsijälle kunnon lailla selkään, odottamatta Rikoskaaren määräämiä rangaistuksia. Rangaistuksen alainen kansalainen taasen huusi ja kiljui, aivan kuin isänmaa olisi ollut vaarassa, ja avuksi huutaessansa pyhiä ja neitsy Maariaa, antoi hän itsestään sen rauhoittavan todistuksen, ett'ei hän ollut juutalainen, vaan oikeauskoinen kristitty.

— Voi, rientäkäämme, kuiskasi peloissaan pikku holhottini, ettei hän saavuta meitä.

Mutta mahdotontahan oli rientää, sillä täytyi astua hyvin varovasti ja etsiä joka askeleelle kiveä, jolle voisi astua lokaa välttääksensä.

— Älkää pelätkö, neitiseni, vastasin rauhoittaen. Ei hän tälle kadulle tule.

— Tulee, kuin tuleekin; tänne hän tulee, siitä olen varma.

— Ei hän meitä näekään pimeässä.

— Näkeepä kyllä. Hänellä on silmät kuin kissapöllöllä; aina hän on öisin liikkeellä, päivällä hän ei koskaan käy ulkona. Hän näkee meidät kaukaa, juoksee tänne ja liittyy meihin.

— No, sitte hänen pahoin käypi; sillä tästä kepistä annan niin, ett'ei hän vielä ole Kuiskaaja-kadulla moista selkäsaunaa saanut.

— Herran tähden älkää tehkö sitä! Hän on veljeni! Minä tunnen hänet äänestään ja lauluistaan.

Herjettyänsä voivottelemasta ja kiroilemasta alkoi puheena oleva henkilö todellakin laulaa yhtä noista kauniista saksalaisista renttulauluista, joita saksalaisessa kansanrunoudessa on yllin kyllin; erittäin soma niistä on se, jossa lutikoista puhutaan.

— Teillä on siis velikin? kysyin holhotiltani, joka astui edelläni niin vakavasti, kuin pimeässäkin olisi tuntenut hyvin tien. Mitä ammattia tuo veli harjoittanee, kun hän vain öisin on toimessaan?

— Ei. Älkää luulko. Hän ei ole varas. Hän ei tohdi liikkua ulkona päivällä, sillä hän on karannut sotamies!

Arvossa pidettävää isänmaan rakkautta! Veli, joka on karannut sotamies?

— Hän juo siis vain suruissansa? kysäsin. Muuten ehkä kunnon poika. Saan puhua puolestansa hänen päällikkönsä kanssa ja tarvittaessa sotaministerinkin kanssa, kun joudun lähetystön jäsenenä Wieniin, ja koetan saada heitä myöntymään anteeksi-antoon, ett'ei veljenne tarvitse kärsiä rangaistusta rikoksestaan. Ehkä saamme hänelle jonkun sopivan pienen viran.

— Niin, niin! Jumala siitä teitä palkitkoon! huokasi tyttö ja näytti jo rupeevan luottamaan minuun.

Tuo veli, jolla ei ole muuta vikaa, kuin että hän on karannut sotamies ja juo suruaan lievittääkseen, joka makaa päivät ja tappelee hereille päästyänsä, — näki tullessansa Kuiskaaja-kadulle rattaat, joilla olimme tänne tulleet ja rupesi tekemään kuskin kanssa riitaa. Ensin he riitelivät kappaleen aikaa keskenänsä, mutta vihdoin sivalsi kuski häntä muutaman kerran piiskallansa, jolloin poika alkoi heitellä tiilenkappaleita kuskin päälle, mutta kuski ajoi kohta tiehensä jättäen meidät oman onnemme nojaan. Velikulta lähti juoksemaan hänen perässänsä täyttä kurkkua huutaen: "ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" — Hänestä pääsimme siis — ainakin hetkeksi.

Vihdoin saavuimme kaivon luo joka, nerokkaasti kyllä, oli asetettu keskelle katua, ja josta kaivosta oli asetettu lautaränni läheisen talon pihaan, jotta kulkijan täytyi kiertää kaivon ympäri, jollei tahtonut kontata rännin alatse. — Tässä tarttui holhottini käteeni, kehoittaen minua luottamaan häneen nyt, kun tulemme siihen sekamelskaan, joka on edessämme. — Täällä ei nimittäin ole aavistustakaan pääkaupungin arkkitehtikonttorista. Jokainen rakentaa mitä ja miten tahtoo; rakentamaton paikka on jokaisen oma. Jos joku rakentaa maanalaisen kodan naapurin portin eteen, on se paikka tuon jonkun oma; mutta jollei naapuri hyväksy, että toinen naapuri on hänen tiellänsä, tekee hän läven aitaan ja tekee itselleen tien toisen pihan läpi. Tällä tavoin pääsimme nitroglyseriini-kumppanini taloon kahden naapurin pihan kautta. Kaikeksi onneksi ei näillä ollut koiria, sillä he olivat juutalaisia. Kuten tiedämme, ei yleensä hebrealainen porvari pidä koiria eikä siipikarjaa, vaan hankkii itselleen mieluummin pieniä lapsia, niitten ruokkiminen kun ei maksa juuri enempää.

Puusalvalla varustetun oven läpitse pääsimme jonkinlaiseen puutarhaan, missä enimmäksi osaksi löytyi luukasoja. Yhdessä nurkassa oli jäännöksiä lehtimajan juhlasta, nimittäin neljän tolpan ympäri sidottuja kuivia lehtiä; näihin tolppiin taas oli pingoitettu nuoria, mistä riippui kaikenlaisia valituita rääsyjä, joita ennen ollessaan nuorina kutsuttiin liinavaatteiksi. Seuraavan aidan takaa saattoi jo nähdä tehtaan savutorven ja tuntea nenässään siitä maahan laskeuvan savun, jolla oli tuo ilettävä suolainen haju.

Tässä aidassa oli pieni porttikin, mutta se oli lukossa. Toiselta puolelta haukkui meille kauhean suuri raivoisa koira ja pureskeli portin alapäätä sekä koetti hypätä yli aidan, mutta ei päässyt kun se oli liian korkea.

— Jääkää te tänne, lausui holhottini, minä koetan päästä sisään, sidon koiran ja avaan teille portin.

Tuo suloinen olento löysi aidasta paikan, missä lauta oli irti. Näytti olevan tahalla tehty läpi asukasten mukavuudeksi, ett'ei tarvinnut portin avainta ottaa mukaansa. Päästyänsä sen läpi näin tytön menevän sisään, varmaankin tuomaan portin avainta; minä jäin kahden kesken koiran kanssa, joka yhä vielä osoitti tyytymättömyyttään. Taskussani (nimittäin kapakan isännän takin taskussa) oli makkaran pala; sen heitin hänelle portin alta, ett'ei pitäisi niin suurta melua.

— Jos nyt, näin ajattelin itsekseni, kun jäin yksin tänne Babeliin, holhottini unhottaa tulla minua noutamaan ja "naapuri" havaitsee minun koettavan myrkyttää hänen koiraansa, niin huutaa hän kansaa kokoon, enkä minä tiedä mistä olen tänne tullutkaan; ottavat minut kiinni vievät poliisikomisarjuksen luo ja huomisissa sanomalehdissä on luettavana, että valtiopäivämies X. "on otettu kiinni itse rikoksen teossa", kun juuri aikoi varastaa kuivamassa olevia liinavaatteita!

Huoleni haihtuivat ennen pitkää; pimeän huoneen ikkunasta alkoi valo pilkistää, pihanpuolinen ovi aukeni ja sieltäkin näkyi valoa. Näin holhottini astuvan ulos seurassaan nainen, joka näytti melkein luurangolta. Pukunsa ei ollut tavattomaan aikaan katsoen aivan sopiva vierasten vastaan-ottoon. Kädessään oli rautalangalla vyötetty lamppu.

Sill'aikaa kun luuranko-nainen kutsui koiraa luoksensa sitoakseen sitä kahleisin, avasi tuntematon tyttöni minulle oven ja vei minut pihaan. Homeisia sankoja ja saavia ammotti meille joka taholta, muutamissa arveluttavaa lientä sisällä, lipeääkö vai mitä lienee ollut.

— No! vihdoin viimeinkin tuo neiti mukanansa herrasmiehen kotiansa!
Pulska poika!

Näillä sanoilla tervehti luuranko tähystäen minua lamppunsa valossa kiireestä kantapäähän.

Tyttö löi häntä vihaisesti suulle.

— Pidä suusi kiinni! Tämä herra hakee isääni, hänellä on asiaa.

Nainen purskahti nauruun.

— Kyllä tiedän! Niin on tapana. Olen minäkin ollut nuori; on minullakin ollut rakastaja.

(Saakeli soikoon! Se on mahtanut olla siihen aikaan, kun tuoni vielä oli pikkupoika).

— Astukaa vaan neiden kamariin, sanoi hän kääntyen minuun ja taputtaen käsivarttani. Nyt on paras aika. Minä jään kyökkiin, ja jos nuori herra tulee sill'aikaa, niin minä ajan hänet ulos. Vanhuksesta kyllä pidämme huolta, jos hän herää.

Nyt saavuimme asunnon edustalle; rappeutuneet ja narisevat portaat veivät sisään ensimmäiseen huoneesen, joka oli kyökki, sieltä saattoi mennä ullakolle. Huoneessa löytyi muutamia keitto-astioita ja sen perällä luuranko-naisen vaatetuspöytä. Pöydällä oli peili josta hopea oli kaikki kulunut pois ja jonka laatikosta riippui puoliksi ulkona irtonainen palmikko. Tulisijan edustalla oli leveä penkki, jolle oli laitettu leposija.

— Olkaa hyvä, astukaa neiden kamariin, kehoitti tuo kunnon nainen, nyrkillänsä tuupaten minua selkään; kyllä minä sanon, kun ukko herää. — Näin puhuen sytytti hän kynttilän ja sulki oven sisään mentyämme.

Silmäilin tätä pientä kamaria. Siellä vallitsi mitä suurin yksinkertaisuus. Ei mattoja eikä peiliä. Puhtaalla lakanalla peitetty vuode, pieni tyyny toisessa päässä. Vuoteen kohdalla riippui seinällä pieni mustiin kehyksiin pantu kuva harsolla peitettynä. (Olisin mielelläni tahtonut saada tietää, kenen kuva se lienee ollut?)

Vielä löytyi siellä vanhanpuolinen sohva, pari tuolia pöydän ääressä; pöydällä oli lasi, täynnä jotain sinisen viheriää nestettä, sekä — partaveitsi.

Jäätyäni kahdenkesken tytön kanssa, katsahti hän ensi kerran niin kummallisesti minuun, ja pöydällä oleviin esineisin, jotta ymmärsin koko asiain laidan. Tämä tyttö on miettinyt muitakin keinoja surmatakseen itsensä, ennenkuin päätti hypätä Tonavaan. Mitä partaveitsi tekee tytön pöydällä? — Vieläkö hän nytkin aikoo sitä keinoa käyttää?

- Te olette väsynyt, lausuin hänelle; hänen näytti olevan vilu myöskin.
Menkää maata. Minä odotan tuolla kyökissä, kunnes isänne herää.
Hyvästi.

Jätin hänet yksin ja menin kyökkiin.

Mutta täällä oli pimeä, kun tuo nainen oli vienyt lampun muassaan.

Kuitenkin löysin vihdoin istuinpaikkansa. Se oli jo muodostettu penkiksi. Siihen istuin ja aloin miettiä mikä loppu tästäkin tullee? aivan kuin uudenaikainen novellikirjailija, joka olisi hyvin mielissään, jos joku sanoisi hänelle miten hänen kertomuksensa on päättyvä.

Tytön kamarin ovi oli ihan minua vastapäätä. Oven yläpäästä oli lauta haljennut, ja tämän halkeaman läpi pilkisti sieltä valo.

Enpä kysynyt lupaa omaltatunnoltani, kun hiivin oven taa kurkistaakseni huoneesen. Nyt tunnustan syntini — päästäköön minut synnistäni pappi — tai hänen vaimonsa.

Tyttö seisoi yhä vielä pöydän ääressä, katsoa tuijottaen noita kahta vaarallista esinettä. Väliin pyyhkäsi hän otsaansa ikäänkuin vetääksensä syrjään irtonaisia hiussuortuvia, joita ei kuitenkaan ollut otsalla. Väliin taas peitti hän kasvonsa käsillään. Ruumiinsa värisi kauhusta. Hän väänteli suonenvedontapaisesti käsiänsä. Vihdoin otti hän pöydältä tuon lasin, vei sen ikkunan luo, avasi ikkunan ja kaatoi pimeyteen sen sisällön. Lasissa oli mahtanut olla myrkkyä. Sitte otti hän partaveitsen käteensä, avasi sen ja tarkasteli terää; hän nauroi niin kummallisesti tätä tehdessään, ehkä häntä huvitti irvikuva, minkä hän näki kirkkaan terän kuvastimessa. Hän näytti puhelevan sen kanssa. He hieroivat kauppaa. Partaveitsi kielsi, aivan kuin olisi kuuluisakin naisten viettelijä. Ei pyytänyt muuta kuin yhden suukon. Kerran vain sattuu, ei muuta. Jollei hän olisi hyvä kalu, ei häntä suosittaisi. Tyttö ei antanut itseänsä viekoitella. Pudisti kieltävästi päätänsä ja pani partaveitsen kiinni, sanoen: ehkä toiste; ja heitti sen sänkynsä pohjalle.

Sitte laski hän kätensä ristiin rinnallensa ja syvästi huoaten kohotti kasvonsa taivasta kohden. Oi, jos osaisin piirtää kuvansa!

Nyt tempasi hän äkisti harson kuvan päältä, joka pii hänen vuoteensa yläpuolla. Se oli tähän asti ollut peitossa, ehkä sentähden, ett'ei se näkisi mitä täällä tapahtuu. Hyvin tunnen tuon "Herran"; usein olen nähnyt hänen kuvansa; tavallisesti on sillä orjantappuraruunu päässä. Tyttö lankesi polvilleen sen eteen peittäen kasvonsa vuodetta vastaan ja pysyi tässä asennossa liikkumatonna.

Minä menin takaisin penkille istumaan ja mietin pää käsiin vaipuneena, mikä on oleva loppuna tästä?

Ulkoa kyökin oven takaa kuulin hiljaista tassutusta; varmaan tulee tuo tuonen akka. Olin aivan hiljaa pimeässä. Hän tuli sisään. Lampun jätti hän ulos portaille, otti tohvelit jalastaan, jott'ei kuuluisi askelten ääntä ja hiipi kamarin oven taakse kurkistamaan raosta sisään. Kova uteliaisuus mahtoi vaivata. Annoin hänen hetkisen koettaa parastansa, sitte puhuttelut häntä pimeästä.

— Oletteko yksin?

Hän kääntyi minuun.

— Kas kas! missä onkaan herra täällä?

— Istun penkillä.

— Miksi siellä istutte.

— Odotan päivän valkenemista.

— Sitä olisitte tuolla sisälläkin voinut odottaa.

Kunnon nainen suuttui.

— Pyydän, sanokaa, kuinka te olette noin laihaksi jäänyt?

Tällaista kysymystä hän ei ollut odottanut.

— Kuinkako minä olen laihaksi jäänyt?

— Kun toiset tavallisesti ovat kaikki lihavia.

— Mitä? Luuleeko herra ehkä minua semmoiseksi naiseksi?

— Niin on puheesta kuulunut.

— Väärä luulo. Minä olen kunniallinen nainen. Olen kaksikymmentä vuotta ollut isännän emännöitsijä. Ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään tyttöjen kansaa. Mutta tuota meidän tyttöä minun tulee surku; mieleni olisi hyvä, kun joku veisi hänen täältä.

— Joko kunnollisesti tai kunnottomasti?

Laiha nainen toi lampun sisään ja asetti sen pöydälle. Ei ollut kuulevinansakaan kysymystäni.

Sitte istui hän viereeni penkille.

— Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun näillä meidän seuduilla levisi huhu, että morsian ja ylkä menevät vihille; morsiamen päässä oli valkoinen ruunu; joka ihminen juoksi tätä kummaa katsomaan.

— Eikö sitte enää ole naimaliittoja tehty?

— On kyllä, mutta ruunutta.

— Hauska onkin tämä teidän korttelikunta.

— Niin on koko Kuiskaaja-katu.

— Oliko tämä vastaus vain kysymykseeni?

— Oli. Kukapa tulisi tänne Kuiskaaja-kadulle kosioretkille? Kukapa tänne lähettäisi kosiomiehiä? Pitkä on matka täältä kirkkoon. Kukapa täällä esiintyisi morsiuspäähine päässä? Revittäisiin hänen tukkansakin. — Mutta kyllä te minun selityksittänikin tiedätte tehtävänne. Mistähän olette onkineet tuon tytön?

— Melkeinpä hänet todellakin Tonavasta ongin. Sain hänet kiinni sillalla, juuri kun hän oli hyppäämäisillään virtaan.

— Kas sitä vaan! Enkö minä ole sanonut, ett'ei isä saa hullutella hänen kanssaan. Hyvänen aika! Meidän tienoilla ovat häät harvinaisia, mutta myöskin peijaiset. Meikäläisiä kuolleita kannetaan tavallisesti ulos vankilasta. Sentähden soisin jonkun kunniallisen ihmisen ottavan täältä tuon hyvän ja siivon tytön. Hän on liian hyvä kalojen ruuaksi! Mutta siksi se vielä käy; kummallinen olento hän on. Hän ei sovi tänne Kuiskaaja-kadulle. Mutta emme täällä ole aina asuneetkaan. — Sillä katsokaas, hyvä herra, tytön isä on sangen oppinut mies, mutta hänen on järjessään vika. Hän keksii ja koettaa kaikkia mahdottomiakin. Hän tekee veden alla palavia tuli-soihtujakin. Hän tietää keinoja joilla tunnin kuluessa voi hävittää vahvimmankin linnoituksen. Hän sanoo, että hän saisi miljoonia, jos ilmaisisi vieraille valtakunnille salaisuutensa, sillä niitten avulla voi noin vaan pyyhkäistä pois kaikki viholliset; mutta hän ei tahdo toimia isänmaatansa vastaan. Ennen kuolisi hän nälkään. Kummallista kyllä, on hän ihan toinen mies aamulla kuin illalla. Kun hän aamulla herää kohmelostaan, alkaa hän kohta käydä minun kimppuuni. Minut sitte hyvänpäiväiseksi haukuttuaan alkaa hän torua tytärtänsä. Hän soimaa häntä, että hän vielä on hänen niskoillaan. Miks'ei mene hakemaan rakastajaa? Jotain rikasta rakastajaa, joka ylläpitäisi häntä! Jotain suurta herraa joka voisi korkealle esivallalle ilmoittaa isänsä keksinnöt! Isä toruu, kunnes tyttö lähtee työhönsä. Tyttö parka on erään ompelijattaren luona työssä. Hän saa kahdeksan floriinia kuukaudessa. Täytyy istua työssä myöhään iltaan. Pelolla tulee hän illalla kotiin, varpaillaan hiipien, sillä isä odottaa häntä pamppu kädessä. Ukko on tähän aikaan päissään ja ihan toinen mies kuin aamupäivällä. Silloin kurittaa hän tytärtään ulkona kuleksimisesta. Varmaan on hän muka ollut rakastajaa tapaamassa. Ukko on nyt kovin arka kunniastaan ja saarnaa siveellisyydestä kuin pappi. Tavallisesti ruoskii hän myöskin tällöin tytärtään. Tämä ei muuta tee, vain itkee. Ihme ja kumma, kun hän voi tätä elämätä kestää.

Nainen pyyhki esiliinalla silmiään.

Luurangolla on siis myöskin sydän.

Sitte nauroi virnisti hän taas.

- Niin, hyvä herra. Sentähden olin hyvillä mielin nähdessäni teidän; kun isäntä hoipertelee aamulla sisään, voin sanoa, ett'ei hänen tarvitse kiukutella enää, täällä on jo se, jota hän on kaivannut, eikä hän ainakaan aamupäivällä lyö Agnes parkaa.

Nyt sain tietää tytön nimen olevan Agnes.

En saattanut olla tekemättä yhtä muistutusta.

— Miks'ette puolusta tuota hentoa tyttöä? Te näytätte vahvalta naiselta.

— Vahva minä olenkin, voittaisin vaikka kaksi hänen oloistaan miestä; mutta hän on kiero ihminen. Jos tartun hänen käteensä estääksensä häntä mielensä mukaan ruoskimasta meitä, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja lennättää meidät ilmaan kaikkityyni.

— Miten?

— Nitroglyseriinillä, jota hän valmistaa.

— Mitä on tuo nitroglyseriini?

— Mitäkö nitroglyseriini on? Ettekö vielä sitäkään tiedä? Kenties olette nautasaksa. Se on sellaista ainetta, jolla kaivoksissa ja vuorimurroksissa kalliota särjetään. Sormeni kokoinen tuutti sitä on tarpeeksi kukistamaan tämän huoneen, ja meillä on tavallisesti noin kaksikymmentä sentneriä sitä tuolla alakerrassa. Tätä nykyä on sitä erittäin paljon, kun sen hinta on alennut, ja ukko vannoo ennen räjähyttävänsä kaikki ilmaan kuin myyvänsä sitä niin halvasta. Se lennättäisi meidät kuuhun saakka. — Sen hän saattaa tehdä joko aamulla tai illalla. Sillä illalla kun hän on juovuksissa, tulee mieleensä kunnia; aamulla taas kun hän on selvällä päällä, muistuvat mieleensä velkojat, ja silloin on hän raivoissaan. Ilmaan saamme lentää joko varhemmin tai myöhemmin!

Hauska uutinen! Seisoa dynamiitilla täytetyssä tehtaassa. Tuolla nimellä tunnen jo tavaran. Hyvänpä yhtiömiehen sainkin!

— Sentähden soisin jonkun vievän täältä pois Agneksen, lausui vihdoin nainen.

Näin sanoen sammutti hän lamppunsa. Aamurusko pilkisti ikkunasta sisään. Pestissä oli jo kirkas aamu, mutta täällä Kuiskaaja-kadulla yksi kolmannes sumua toinen kolmannes savua.

Aamuruskosta oli seurauksena nuoren herran kotiin tulo. Ei tarvinnut porttia avata, kaikella kunnialla hän pujahti läpi aidan. Ensin lauloi hän sisarensa ikkunan alla yhtä noista ilkeistä renttulauluista, joille en voi antaa muuta nimeä kuin "runottaren kolera"; sitte kömpi hän miten kuinkin ylös rappusia ja pääsi viimeinkin monen koetuksen perästä ovesta sisään.

Uljas poika! Missä ei reikää siinä savea. Rypistyneessä hatussa likainen tekokukka; vaatteissa tuskin yhtään nappia. Kaulahuivin päät riippuivat alas niskasta. Pöhöttyneet veripunaiset kasvot olivat täynnä kirjavia sinermiä, jotka olivat eri ajoilta punaisen, sinisen ja tummanvihreän värinsä mukaan, — toisesta korvasta vuoti verta. Joskus nuorena oli hän saattanut olla kauniskin poika. Nyt näytti hän tuommoiselta kahdenkymmenen vuotiaalta ukolta. Oikeassa kädessä oli märkä sikaarin pätkä, jota hän pisteli suuhunsa milloin yhtä milloin toista päätä siinä luulossa että toinen pää palaa. Vasemmassa kädessä oli naisen huivi.

Laiha nainen meni häntä kohta ovessa vastaan ottamaan.

— Ylös ullakolle kohta paikalla!

— Enpä mene Rézi rouva, siellä on torakoita,

— Mene kohta. Siellä on vuoteesi.

— Voi; älkää lyökö, taikka huudan.

— Huuda vaan, huuda vaan! Kohta tulee isä ja silloin saat selkääsi.

— Eipä tulekaan, eipä tulekaan; hän on juovuksissa kuin sika.

— No, missä tahdot sitte maata?

— Tuolla kamarissa. Tytön kamarissa.

— Täällä ei ole mitään tyttöjä, sinä pöllö.

— No no no, rouva Rézi. On maar!

— Sinä aasi! Hän on sisaresi. Varmaan olet riistänyt tuon huivin joltain kaltaiseltasi naiselta?

— Sama se.

— Mene hiiteen.

— Sama se.

Todistaaksensa, mihin määrin se oli hänelle sama, suuteli hän luurankonaista poskelle; siitä sai hän palkinnoksi hyvin ansaitun korvapuustin ja vielä paremmin ansaitun herjausnimen.

Minä näin hyväksi astua väliin.

— Kuules velihopea —.

— Kas vaan, täällähän on "yksi" jo! änkkäsi poika hämmästyneenä.

— Tuoss' on floriini; kansani toivo, ota ja mene takaisin kapakkaan; hae se, jonka huivin olet vienyt.

Tämä teki suuremman vaikutuksen kuin pitkät puheet.

— Jos annatte kaksi, niin pysyn siellä iltaan saakka.

Ei sovi kitsastella, kun on nuorison kasvatuksesta kysymys, lausuin itsekseni ja myönnyin hänen ehdotukseensa.

Tähän oli hän täydelleen tyytyväinen ja alkoi antaa minulle kaikenlaisia kauniita neuvoja, jommoisia ei löydy edes Vollftin teoksessa: "Seurustelu naisten kanssa"; kunnes rouva Rézi ajoi hänen ulos ovesta; hän kömpi miten milloinkin rappusia alas, yhä laulaa loilottaen kieleensäkään purematta.

Hauska lankous!

Mennessään herätti hän ukon; alakerrasta alkoi kuulua epäselvää rähinää, josta ei kuitenkaan voinut selittää ainoatakaan sanaa.

— Onko herra noussut ylös, kysyin.

— Vasta hän nyt alkaa nousta. Kuuluu kiroilevan vasta ensimmäistä värssyä. Haukkuu ikkunasta poikaansa. Sitte seuraa riita Kozákin kanssa. Sitte alkaa hän kiroilla saapastensa luojaa, kun ei oikean jalan saapas mene vasempaan. Sen jälkeen tulee hän ulos torumaan koiraa. Sitte huutaa hän naapurille, miksi hän taas on yöllä päästänyt tänne kartanolle viinan rapaa. Sitte tulee hän minun kimppuuni. Viimeiseksi jää Agnes. Sillä tavoin hän toivottaa "hyvää huomenta".

Tuo kunnioitettava perheen-isä pysyi todellakin aivan täydellisesti ohjelmassaan. Kello oli puoli kuusi, kun tuolta alhaalta kuului ensimmäinen "jumalauta", ja seitsemän aikaan nousi kirousten jakeleminen ylimmilleen, vain yskä keskeytti väliin sadatuksien tulvaa.

Jo astui hän rappusia ylös. Rouva Rézi seisoi tulisian ääressä ollen tulta tekevinään.

— Tiedättekö mitä, hyvä herra? Jos en vielä olisi tehnyt tulta, toruu hän minua, etten vielä ole laittanut hänelle suurusta; jos taas jo valkea palaa, on sekin pahasti, kun tuhlaan kalliita kivihiiliä.

— Senkin seitsemän tulista p—lettä vieköön tuon oven, kuului ulkoa.
Aina loukkaan käteni lukkoon.

Hän potkasi oven auki.

En ole vielä milloinkaan niin pettynyt luulossani kuin nyt. Päättäen äreästä ja karkeasta äänestä luulin tapaavani jonkun jättiläisen, mutta edessäni seisoikin pieni puoliviidettä jalkaa pitkä kääpiö, kyttyräinen sekä edestä että takaa, pitkät kädet roikkuivat alapuolelle polvia, toinen sääri oli sisäänpäin väärässä, jotta koko vartalo näytti olevan kaatumaisillaan. Mutta pää oli suunnattoman suuri; tukka pörrössä aivan kuin suortuvat olisivat pelänneet koskea toisiinsa. Kasvoissa kuvautui ylpeys ja kohmeloa seuraava äreys.

Nähdessään vieraitakin olevan kyökissä vaikeni hän äkkiä. Aivan kummallisella tapaa saattoi hän vääntää leuatonta päätään kyttyräistä vartaloansa kääntämättä. Hän katsahti rouva Réziin ja viittasi pitkällä kädellään Agneksen kamariin päin.

Ennätin sanomaan asiani, ennenkuin akka ehti ruveta hulluuksiaan latelemaan.

— Hyvää huomenta, herra! Tulin tänne näin aikaiseen kun luin Közlöny-lehdestä, että tänään tulee tämä nitroglyseriini-tehdas myytäväksi huutokaupalla. Tahdoin estää sitä. Kun minä juuri tarvitsen tuollaista tehdasta, mutta en itse ole asiantuntija ja teidän tietonne tässä suhteessa ovat yleisesti maassa tunnetut, niin haluaisin koettaa, eikö voisi saattaa teidän raha-asioitanne sellaiseen tasapainoon, että tämä yleishyödyllinen tehdas edelleenkin tyydyttäisi maan tarpeita nitroglyseriinin suhteen.

Tämä oli suoraan tunnustaen kaunis puhe. Eikä minulla ollut sitä paperillakaan. — Mutta isäntä ei ollut sitä mieltä.

— Onko herralla rahoja? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka oli ratkaistava, ennenkuin itse asiaan ryhdyttäisiin.

Otin taskustani koko tukun, "Ensimmäisen Kamarin" nauhalla sidottuna ja seuraavalla kauniisti sointuvalla päällekirjoituksella varustettuna: "100 kplta 10 floriinin: = 1,000 fl."

Tämä ei ollut puhetta, mutta teki hyvän vaikutuksen.

— Mennään tänne tyttäreni kamariin.

— Mutta ehkä neiti nukkuu vielä.

— Kyllä minä hänet pian hereille saan.

— Emmekö voisi mennä johonkin toiseen huoneesen?

— No, älkää saamaelko! Omaan kamariini emme saata mennä; se on kuin sikaläätti; muut huoneeni ovat ryöstömiehet sinetillään lukinneet. Nyt tiedätte syyn. Astukaa sisään!

Tiesin tytön menneen maata täysissä vaatteissa; kenties ei hän pelästyne aivan kovin.

Astuessamme kamariin istui tyttö ikkunan ääressä (se oli hänen peilinsä) ja palmikoitsi ihania mustia hiuksiaan.

Kyttyräselkä ärjäsi kovasti:

— Miksi siivoat itseäsi vaatteet yllä? Tahraat rasvaisilla hiuksillasi puhtaat vaatteesi! Riisu yltäsi kohta!

Tyttö valmistausi tottelemaan.

Ukko asetti tuolin minua varten pöydän ääreen vastapäätä ikkunaa.
Kumminkin istuin toiselle tuolille selin tyttöä, joka riisui pukuansa.

— Miksi kampaat hiuksiasi ikkunan ääressä kaikkein nähden? ärjäsi taas ukko.

(Kaikkein nähden!)

Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin kolme varpusta, jotka istua könöttivät kuivettuneen puun oksalla.

— Tytärtännekö rupeettekin torumaan? Vai aiotteko keskustella kanssani asiasta? huudahdin kovemmalla äänellä. Istukaa; ottakaamme esille paperia sekä kynä ja ruvetkaamme laskemaan.

— Mutta mikä on teidän nimenne?

(Sitä en jumaliste itsekään tiennyt. Oikeata nimeäni en voinut sanoa, sillä siitä minut kohta tunnettaisiin ja arvattaisiin, etten minä tarvitse mihinkään nitroglyseriiniä. En tohtinut ottaa myöskään mitään yleistä nimeä sillä jollakin muulla saattaisi olla sama. Mieleeni tuli eräs kummallinen nimi, jonka olin joskus asiakirjoissa nähnyt).

— Nimeni on Ignatius Koribanya.

— Oo! Tuon nimen tunnen minä aivan hyvin. Nyerges-Ujfalusta kotoisin, eikö niin? Te olette useasti ennenkin tilannut minulta dynamiittia marmorilouhostanne varten.

(— Hyvinpä arvasin! Otin kun otinkin elossa olevan miehen nimen!
Mielelläni olisin antanut sen takaisin).

— Miten aiotte auttaa minua? Tilaamallako? Vaiko etumaksulla? Tai annatteko lainaksi?

— En ehdota yhtään noista keinoista, vaan haluaisin ruveta yhdysmieheksenne tehtaassa tuhannen floriinin maksua vastaan.

— Ei käy laatuun. Minulla on jo yksi "yhdysmies".

— No sittehän meitä olisi kaksi.

— Ei käy laatuun. Kozák ei kärsi kumppalia.

— Siinä tapauksessa maksamme hänelle osansa ja hän saa mennä muualle.

— Kozák ei ole antanut rahoja liikkeesen. Hän on työnjohtaja. Hän on harvinainen olento, jota ei saada joka oksalta. Vai mitä luulette miehestä, joka yksin johtaa nitroglyseriini-tehdasta? Täytyy olla raittiina Ja päihtymättä yöt päivät! Täytyy olla niin tarkka toimessaan, että työ käy minuutin mukaan. Sillä jos vain yksikin aste lämmintä puuttuu tai rahtunenkin jotain ainetta puuttuu sekoituksesta tai jos valmis latinki epähuomiosta putoo lattialle, niin lentää koko huone ilmaan, vieläpä "Punaruusun" kapakankin tiilet sinkoilevat sinne, mistä ne ovat varastetutkin. Siihen toimeen ei kelpaa joka mies.

— Herra Kozák on siis juuri semmoinen kelpo mies. Sepä hyvä. Koetan voittaa hänen luottamustaan, jotta hän ottaisi minut toiseksi yhdysmieheksi.

— Kuulkaa hyvä herra! Se käypi vaikeaksi. Kozák ei kärsi rinnallaan muita, ei ainakaan nuorta miestä, hän ei huoli apulaisestakaan. Mieluummin tekee hän yksin kahden työt.

Näin sanoen lähestyi hän minua ja kuiskasi korvaani: "hän on rakastunut tyttöön".

Sitte jatkoi hän taas kovasti:

— Hän on tuommoinen kiero mies, joka kerran jo istui viisi vuotta vankilassa, kun hän revolverilla oli ampunut kuoliaaksi mielitiettynsä viettelijän.

(Taaskin uusi oiva tuttavuus!) Hurja kosija, joka vainoo revolveri kädessä kilpailijaansa, ja jo kerran on murhasta istunut vankeudessa.