E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ONNEN KULTAPOIKA I

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

I. Pyhä Barbara
II. Vapaa saari
III. Öiset äänet
IV. Saarelaisten elämäntarina
V. Ali Tshorbadshi
VI. Elävä alabasteripatsas
VII. Hautaus
VIII. Hupainen juttu
IX. Pyhän Barbaran kohtalo
X. Kasvatusisä
XI. Hyvä neuvo
XII. Punainen puolikuu
XIII. Kultakaivos
XIV. "Mikael Timar von Levetinczy"
XV. Tyttömäinen kuje
XVI. Uusi kuje
XVII. Morsiuspuku
XVIII. Timea
XIX. Alabasteripatsaan häät
XX. Suojeluspaholainen
XXI. Kevätaika
XXII. Hämähäkki kukkien keskellä

Ensimmäinen luku.

PYHÄ BARBARA.

Näiden tapahtumien aikaan ei Tonavalla vielä kulkenut höyrylaivoja. Galatz'ista Mainiin, siis Turkista Saksaan saakka Unkarin halki kulkevalla virranosalla oli yhdeksäntuhatta hevosta vetämässä laivoja vastavirtaan; Turkin puolisella Tonavalla käytettiin myös purjeita, Unkarin puolisella ei. Sitäpaitsi uiskenteli parvi salakuljetusveneitä edestakaisin näiden maiden välillä, ja niitä kaikkia soutivat voimakkaat kädet. Siihen aikaan oli varsinkin suolan salakuljetus yleinen, ja sitä ehkäistäkseen olikin valtio rakennuttanut vartiomajoja pitkin koko rantaa. Niissä piti lähikylien miesväen pyssyin asestettuina vartioida rajaa. Kukin kylä antoi rajavartiansa ja kussakin kylässä oli omat salakuljettajansa. Tarvitsi siis vain järjestää asiat siten, että sillä aikaa kun jonkun kylän nuoret makasivat vartiomajoissa, vanhukset läksivät matkaan salakuljetusveneineen, ja sehän oli kaunis sukulaispiirre.

Mutta valtion viranomaiset vartioivat ankarasti rajaa eräästä toisestakin syystä, nimittäin estääkseen ruttoa leviämästä. Oli ryhdytty jos jonkinlaisiin varokeinoihin, jotta tämä hirveä tauti ei pääsisi tunkeutumaan sisämaahan. Jokirantojen väestö sai seurustella keskenään vain noudattamalla mitä ankarimpia suojelusohjeita, ja tämä seikka teki sen elämän hyvin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi. Jokaisessa laivassa tuli olla mukana virkamies, "puhdistaja", hirveä ihminen, jonka velvollisuus oli heti laivan saavuttua Orsovaan luovuttaa ruttosulkulaitoksen huostaan kaikki matkustajat, jotka matkalla olivat pienimmässäkään määrässä joutuneet kosketuksiin jonkun tarttuvan aineksen kanssa, oli se sitten mitä laatua tahansa. Senvuoksi kutsuttiin häntä "puhdistajaksi." Ja voi häntä, jos hän laiminlöi velvollisuutensa, sillä häntä rangaistiin mitättömimmästäkin laiminlyönnistä viidentoista vuoden vankeudella.

Mutta salakuljettajiin ei rutto näyttänyt pääsevän käsiksi, sillä he eivät kuljettaneet mukanaan yhtäkään "puhdistajaa", vaikka he kulkivat yötä päivää rantojen väliä.

Myrsky yksin aikaansai epäjärjestystä heidän pienissä kauppa-asioissaan, sillä se yhdessä niin kutsutun "Rautaportin" kautta kulkevan vuolaan virran kera viskasi soutuveneet eteläistä rantaa vastaan. Salakuljetusta harjoitettiin tosin myös niillä laivoilla, joita hevoset vetivät, mutta sellainen kuului jo tukkukauppaan eikä ollut köyhien tointa. Täten ei myöskään kuljetettu suolaa, vaan tupakkaa ja kahvia.

Myrsky on nyt perinpohjin la'assut puhtaaksi Tonavan kaikista laivantapaisista ja siten kohottanut yleistä siveellisyydentuntoa ja lainkuuliaisuutta, jopa siihen määrään, että ei ole ollut vähintäkään syytä katsoa sormien lävitse kenenkään asiassa. Laivat ovat kilvan kiirehtineet etsimään turvallista satamaa tai ovat laskeneet ankkurin keskelle Tonavaa, ja rajavartiat voivat nukkua rauhassa niin kauan kuin tämä tuuli panee heidän vartiomajansa liitteet ryskämään.

Mutta Ogradinan raja-aseman korpraalista on kuitenkin tuntunut siltä kuin olisi hän aina päivän koitosta alkaen kuullut tuulen huminan ja aaltojen pauhun seasta useita kertoja sellaisia omituisia merkinantoja, joita laivantorvesta lähetetään, ja tuon pitkän puuputken kamala, valittava ääni kuuluu yli kahden penikulman etäisyyteen, eikä sitä estä kuulumasta edes ukkosenjyrinä.

Onko tulossa laiva, joka täten antaa merkin rannalla kulkeville vetäjilleen? Vai onko jollekin laivalle tapahtunut onnettomuus kallioiden välissä ja huutaako se apua?

Tämä laiva "tulee."

Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.

Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle. Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea lilja kädessä.

Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.

Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella, sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä, milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.

Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta. Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja vesipyörteitä.

Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö, "laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille merkkejään torven toitahduksin.

Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä, mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka paikka on hänen povitaskussaan.

Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen, haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.

Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael
Timar.

Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.

Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene liitää sen takana.

Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän poskipartansa.

Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille Komornissa.

Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.

Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta, jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen, samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet. Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen ympärille. Tytön nimi on Timea.

Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.

Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten jutellakseen tytön kanssa.

Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin, sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta; jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.

"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää", mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:

"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"

Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.

Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara, josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!

Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi sitten perämiehelle:

"Se on mylly!"

"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"

Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten irroittaa vene.

Trikalis ja Timea eivät ymmärtäneet hänen käskyjään, syystä että hän puhui unkarinkieltä, jota he eivät taitaneet. Mutta muutaman minuutin kuluttua saattoi Trikalis jo itse nähdä, missä vaarassa he olivat. Irtitemmaistu mylly tuli vinhaa vauhtia myötävirtaan heitä kohti. Jos se törmäisi yhteen lastilaivan kanssa, niin molemmat tuhoutuisivat silmänräpäyksessä. Vene, jossa kuusi miestä oli, kulki vaivoin vastavirtaan. Neljä heistä souti, yksi piti perää. Kommissaario seisoi kokassa käsivarret ristissä rinnalla.

Mihin mielettömään yritykseen he ryhtyivät? Mitä he voisivat tehdä myllylle heikolla veneellään, mitä virralle ja myrskylle ihmisjäntein ja -lihaksin. Vaikkapa jokaisella heistä olisi Simson'in voimat, tekisivät kuitenkin nesteiden tasapaino-opin lait tyhjiksi kaikki heidän voimainponnistuksensa.

Timar käski peräsimessä olevan miehen ohjata Perigrada-saaren niemekettä kohti, missä kohoaa korkeuteen "Rakastavien kallio."

Heidän saapuessaan putouksen läheisyyteen hän nosti sentnerinpainoisen ankkurin ja heitti sen veteen. Tällöin ei vene kuitenkaan keikahtanut ensinkään. Tässä tuli näkyviin näiden hienorakenteisten jäsenten suuri lihasvoima.

Senjälkeen hän antoi käskyn soutaa veneen mahdollisimman nopeaa vauhtia myllyä kohti. Nyt arvasi miehistö hänen aikeensa. Hän aikoi ankkurin avulla pysäyttää myllyn.

Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.

Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan levollisesti:

"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä hän tekee."

Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella Perigradan kalliohuippuja.

"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.

"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.

"Mikä sitten?"

"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät keskenään kuin apinat."

Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.

Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri.

"Katso, kuinka ne tanssivat ja hyppelevät! Toinen hyppää toisensa yli! Miten sievää!"

Ja tällöin oli se käsivarsi, joka syleili Timeaa, juuri nostamaisillaan hänet laidan yli ja heittämäisillään hänet kuohuvaan koskeen.

Mutta se, mitä Eutym näki toisella puolella, nostatti jälleen elämänvärin hänen kalvistuneille kasvoilleen.

Mylly läheni nopeasti kuin vedenpaisumuksentakainen merihirviö aalloilla ajelehtien. Sokea sattuma sitä ohjasi. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta valkeata kissaa, joka naukuen surkeasti istui punaiseksi maalatulla katolla.

Kun Timar oli ehtinyt myllyn luo, heilautti hän äkkiä valtausha'alla varustettua köydenpäätä ja viskasi sen vesiratasta kohti. Niin pian kuin haka oli tarttunut yhteen rattaan siipeen, suuntasi mylly kulkunsa Perigradasaarta kohti ja täydensi siten oman koneistonsa avulla itsehävitystyönsä ja heittäytyi kallioita vastaan.

"Enkö ole sanonut, että Timar kyllä tietää, mitä hän tekee", mutisi Johan Fabula samalla kun Eutym ihastuneena huudahti: "Hyvä, poikaseni!" ja puristi Timean kättä niin lujasti, että tämä säikähtyi ja unohti murmelit.

"Katso tuonne!"

Nyt huomasi Timeakin myllyn. Hän ei tarvinnut kaukoputkea sitä erottaakseen, sillä mylly ja laiva olivat töintuskin kymmenen sylen päässä toisistaan. Timea ei nähnyt vaaraa eikä pelastusta. Hän ei nähnyt muuta kuin omiin hoteisiinsa jääneen valkean kissan. Eläinparka hyppeli valittaen ja naukuen edestakaisin katolla ja mittasi myllyn ja aluksen välistä välimatkaa epäröiden, uskaltaisiko tuon hyppäyksen.

"Voi kaunista kissa parkaa!" huudahti Timea huolestuneena.

"Älä ole huolissasi sen kohtalosta", lohdutti häntä Eutym. "Kun mylly törmää kalliorantaa vastaan, hypähtää kissa rannalle, ja viettää siellä iloisia päiviä murmelieläinten kustannuksella."

Mutta valkea kissa ei pahaksi onneksi nähnyt saarta, ja kun mylly törmäsi kalliota vastaan, katosi kissa myllyn kera veden alle. Timea säpsähti ja kätki kasvonsa huiviinsa.

Mutta "Pyhä Barbara" oli pelastettu. Eutym puristi takaisinpalaavien miesten käsiä ja syleili Timaria. Tämä oli kenties odottanut Timeankin sanovan hänelle jonkun ystävällisen sanan, mutta hän vain kysyi Timarilta masentuneen näköisenä:

"Kuinka kissan on käynyt?"

"Se on todella hukassa."

Tytön huulet vapisivat ja silmät kostuivat.

"Mutta mylly ja kissa kuuluivat kai varmasti jollekin ihmisraukalle."

"Tosin kyllä, mutta meidän täytyi pelastaa laivamme ja henkemme."

Timea katseli kyynelsilmin miestä, joka sanoi näin. Hän näki näiden kyyneltensä lävitse vieraan, itselleen oudon maailman. Olisiko siis luvallista hävittää jonkun lähimmäisraukkamme mylly, jotta oma laiva pelastuisi, olisiko luvallista upottaa kissa, jotta ei itse hukkuisi aaltoihin? — Sitä hän ei tajunnut. Tästä hetkestä lähtien hän ei enää kuunnellut Timarin taruja, vaan väisti häntä, missä vain hänet näkikin.

Muutoin ei Timarillakaan ollut aikaa enempää kertoa, sillä tuskin hän oli ennättänyt levätä hengenvaarallisen pelastustyön aiheuttamien ponnistuksien jälkeen, ennenkuin Eutym ojensi hänelle kaukoputken ja osoitti perää kohti.

"Tykkivene… kaksikymmentäneljä soutajaa… brigantiini Saloniki!"

Timar ei hellittänyt silmästään kaukoputkea ennenkuin toinen laiva haihtui hänen näkyvistään Perigrada-saaren kallioiden taakse. Silloin hän äkkiä antoi kaukoputken vaipua, vei huulilleen torven ja puhalsi sillä useita kertoja, minkä johdosta hevoset lisäsivät vauhtia.

Se paikka Tonavaa, missä nyt oltiin, on virran vaarallisin osa, ja siinä tapahtuvat useimmat haaksirikotkin. Mutta tämä vesi vaarallisine kareineen voidaan kuitenkin kiertää erään kulkuväylän kautta, jonka tosin vain harvat merimiehet tuntevat ja nekin, jotka tuntevat, vastenmielisesti käyttävät sitä hyväkseen. Tätä kulkuväylää voivat laivat kulkea serbialaiselta rannalta Rumanian puolella olevaan kalliokanavaan. Ainoa pelastuksen mahdollisuus on koettaa tätä keinoa.

Useita kertoja kiirehdittyään hevosten vauhtia torven toitahduksilla, kaappasi Timar äkkiä köyden, joka yhdisti laivan keulan rannalla kulkeviin vetojuhtiin. Laiva muutti kiireesti suuntaa ja alkoi kulkea vastavirtaan joen poikki.

Raskas laiva kulkee nyt eteenpäin ilman höyryn ja airojen apua. Sillä on lisäksi virta vastassaan ja vain entisen vauhdin voimalla se ajautuu vastakkaiselle rannalle.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin Timar kaappasi köyden,
olivat kaikkien kohtalot yhden ihmisen, perämiehen kädessä. Johan
Fabula osoitti nyt, mihin hän kelpasi. "Jesus, auta meitä! Auta Jesus
Kristus!" ulvoi hän, mutta ei pannut käsiään ristiin.

Laiva oli jo onnellisesti sivuuttanut Roskevall-putouksen ja oli nyt lahdelmantapaisen kalliopiirin sisällä. Merimiehet kutsuvat näitä kallioita "Pyssykallioiksi", ehkä senvuoksi, että tyrskyjen pauhu muistuttaa lakkaamatta paukkuvan kiväärinammunnan aiheuttamaa ääntä.

Timea tuijotti veteen seuraten silmillään kalojen karkeloa. Se oli aivankuin amfiteatteri — lintuperspektiivissä. Äkkiä hän tunsi Timarin tarttuvan käsivarteensa, tempaisevan hänet laidan luota, työntävän hänet kajuuttaan ja sulkevan oven kiivaasti hänen jälessään.

"Katsokaa ylös, hohooi!" huudahti miehistö kuin yhdestä suusta.

Timea ei tiennyt, mitä tapahtui, miksi häntä kohdeltiin niin kovakouraisesti. Hän juoksi kajuutan akkunaan katsomaan.

Muuta mitään muista ei näyttänyt tapahtuneen, kuin että laiva oli onnellisesti sivuuttanut Pyssykalliot ja nyt valmistautui soljumaan rumanialaiseen kanavaan. Mutta kalliolahdelmasta virtaa vesi niin äkkijyrkästi kanavaan, että siinä kohdassa muodostuu todellinen vesiputous, jonka vuoksi juuri tässä on ratkaisevin hetki.

Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.

"Hukummeko?" hän huusi.

"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."

Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"

Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä, mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta — onhan hän mies.

Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö, kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi palkkioksi Timarin pelastajalle.

"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"

"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan toisesta päästä. "Minä tulen itse."

Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.

Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin helposti joudu perikatoon.

Ja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, hän alkoi heti jaella määräyksiään ja astui kolmen soutajan kera veneeseen noutaakseen maalta uusia vetohevosia. Ei puoltakaan tuntia ollut kulunut, kun jo "Pyhä Barbara" saattoi jatkaa matkaansa Rautaportin lävitse.

Laiva oli pelastettu — kenties kahdestakin vaarasta ja sen kera koko lasti sekä Eutym ja Timea.

Mutta mitä kaikki tämä liikutti Timaria, koska hän näki sen vuoksi niin paljon vaivaa? Hänhän on vain tämän laiva kommissaario, pelkkä huonopalkkainen "kirjuri"; hänellehän on yhdentekevää, onko laivalla lastina vehnää, tupakkaa, vai oikeita helmiä: hänen palkkansa on aina sama.

Näin ajatteli "puhdistajakin" itsekseen, ja kun oli tultu rumaanialaiseen kanavaan, rupesi hän juttelemaan perämiehen kanssa.

"Myöntäkääpä vain, maamies, ettemme milloinkaan ole olleet niin vähällä matkustaa yhdessä helvettiin kuin tänään."

"Onhan siinä perää", vastasi Johan Fabula.

"Mutta miksi oli sitten niin välttämätöntä koetella, voidaanko hukkua pyhänä Mikonpäivänä?"

"Hm!" mutisi Johan Fabula ja otti naukun taskumatistaan. "Paljonko palkkaa herralla on päivässä?"

"Kaksikymmentä kreutseriä päivässä", vastasi puhdistaja.

"Miksi siis piru on lähettänyt teidät tänne ottamaan henkeä itsestänne kahdenkymmenen kreutserin päiväpalkasta? Minä puolestani en ole kutsunut teitä. Minä saan guldenin päivässä ja ruuan. Siis minulla on kahdenkymmenenneljän kreutserin vuoksi suurempi syy panna henkeni alttiiksi kuin herralla."

"Puhdistaja" pudisti päätään ja heitti huppukauluksensa taaksepäin tullakseen paremmin ymmärretyksi.

"Kuulkaapa, minusta tuntui, kuin ajaisi turkkilainen laiva teitä takaa ja kuin 'Pyhä Barbara' yrittäisi päästä sitä pakoon."

"Hm!" perämies karisti kurkkuaan äänekkäästi ja tuli äkkiä niin käheäksi, ettei hän voinut saada ääntään ensinkään kuulumaan.

"No, minua se ei liikuta", jatkoi puhdistaja, olkapäitään kohauttaen. "Minä olen itävaltalainen granitshaari eikä minulla ole mitään tekoa turkkilaisten kanssa; mutta minä tiedän, mitä minä tiedän!"

"No, silloin saa herra tietää, mitä herra ei vielä tiedä", sanoi Johan Fabula, joka sai takaisin puhelahjansa. "Se on totta, että turkkilainen laiva ajaa meitä takaa ja että me olemme sen takia poikenneet oikealta tieltä, sillä on tahdottu viedä tuo valkeakasvoinen tyttö sulttaanin haaremiin, mutta tytön isä ei ole sallinut niin tapahtuvan. Hän on senvuoksi lähtenyt pakoon Turkista tytön kera, ja nyt on heidän mitä pikemmin sitä parempi ennätettävä unkarilaiselle alueelle, missä sulttaani ei enää voi heitä saavuttaa. No nyt herra tietää kaiken. Älkää siis muuta udelko, vaan menkää ennemmin tuonne Pyhän Barbaran luo ja sytyttäkää lamppu, jonka vesi kenties on sammuttanut. Älkää myöskään unhottako polttaa siellä kolmea pyhitettyä piilipuunoksaa, jos olette oikeauskoinen katolilainen."

"Puhdistaja" nousi seisaalleen vaivalloisesti, kaivoi taskustaan sytytysvehkeensä ja mutisi perämiehelle:

"Ettäkö minä en olisi oikeauskoinen katolilainen! Teistä itsestänne puhutaan sellaista, että olette paavilainen laivalla ollessanne, mutta kalvinilainen niin pian kuin astutte maihin, että rukoilette niin kauan kuin olette merellä, mutta tuskin on teillä kuiva maa jalkojenne alla, kun jo alatte kiroilla. Minulle on myös kerrottu teidän nimenne olevan Johan Fabula, ja että Fabula on latinaa ja merkitsee samaa kuin suurvalehtelija. No, no, siitä huolimatta uskon kaikki todeksi, mitä olette minulle sanonut, kun vain ette vihastu!"

"Siinä teette viisaasti. Mutta menkää nyt, älkääkä palatko ennenkuin kutsun teitä."

* * * * *

Kahdesta vaarasta oli "Pyhä Barbara" onnellisesti suoriutunut, mutta kolmas oli vielä jälellä: Orsovassa tapahtuva tarkastus, mikä oli pahin kaikista.

Päivä oli jo mennyt mailleen "Pyhän Barbaran" saapuessa Orsovaan.

"Huomenna nousee vielä suurempi myrsky kuin tänään olikaan," mumisi perämies katsellessaan punaista taivasta.

"Pyhä Barbara" oli laskenut ankkurin saaren edustalla ja odotti lähestyvää venettä, jossa istui kolme aseistettua miestä, kahdella näistä musketit ja pajunetit, sitäpaitsi kaksi soutajaa ja perämies.

Eutym käveli levottomana edestakaisin kajuutan edustalla. Timar lähestyi häntä ja sanoi hiljaa: "Tullitarkastusmies tulee."

Eutym veti esiin nahkapussistaan silkkisen kukkaron, otti siitä kolme rullaa. Kussakin rullassa oli sata tukaattia.

Hetkinen senjälkeen laski vene laivan luo ja kolme aseistettua miestä nousi laivaan.

Yksi heistä on tullitarkastusmies, jonka tehtävänä on tarkastaa lasti ja tutkia, onko laivassa kieltotavaraa tai kiellettyjä aseita. Toiset kaksi antavat tarvittaessa aseellista avustusta ja pitävät silmällä, toimittaako tullitarkastusmies tarkastuksensa tunnollisesti. "Puhdistaja" on yleinen vakooja, joka pitää varalla, pitävätkö tarkastusmiehen seuralaiset tätä kyllin perinpohjaisesti silmällä. Kolme ensinmainittua taasen muodostaa julkisen tuomioistuimen, joka kuulustelee puhdistajaa ja tiedustelee, onko hän nähnyt matkustajien olevan tekemisissä jonkun tarttuvan aineen kanssa. Tämä kaikki on hyvin järjestelmällistä. Toinen elin pitää silmällä toista, ja kaikki pitävät silmällä toinen toistaan.

Niin pian kuin tullitarkastusmies on astunut kannelle, menee "puhdistaja" häntä vastaan. Tarkastusmies raapii korvallistaan, puhdistaja nenäänsä. Lähempää keskinäistä kosketusta ei synny. Tullitarkastusmies kääntyy senjälkeen laivakommissaarion puoleen. Molemmat seuralaiset pajunetit pystyssä seisovat hänen takanaan. Vielä kolme askelta väliä! Ei oi tietää, onko mies ruton tartuttama.

Kuulustelu alkaa:

"Mistä?" — "Galatz'ista." — "Kuka on laivanomistaja?"

— "Atanas Brazowicz." — "Lastin omistaja?" — "Eutym Trikalis." —
"Missä ovat laivan paperit?"

Näitä luovutettaessa ollaan vielä varovaisempia. Paikalle tuodaan hiilipannu, johon sirotellaan katajoita ja koiruohoja, ja esiinotetut paperit pidetään pannun päällä ja savutetaan. Tullitarkastusmies tarttuu sitten niihin rautapihdeillä, lukee ne niin kaukaa kuin suinkin mahdollista ja antaa ne takaisin. Toistaiseksi ei ole mitään muistuttamista laivan papereita vastaan. Pannu kannetaan pois ja sen sijaan tuodaan vesiruukku. Se on suuri saviruukku, jonka suuaukosta mahtuu suurinkin nyrkki sisään. Tämä on asiaan kuuluvien maksujen välittäjä. Itämainen rutto leviää eniten juuri metallirahojen välityksellä, ja laivurin, joka tulee Levantista, täytyy ensin panna rahat vedellä täytettyyn ruukkuun, josta länsimainen terveyspoliisi onkii ne ylös.

Timar pistää nyrkkinsä vesiruukkuun ja vetää sen ylös avattuna. Senjälkeen sukeltaa tulitarkastusmiehen käsi alas veteen, vetää sen sieltä nyrkissä ulos ja pistää sen taskuunsa. Hänen ei tarvitse iltaruskon loisteessa tutkia, minkä laatuista rahaa se oli. Hän tuntee sen painostakin. Sokeakin tuntee tukaatin. Hän ei muuta ainoatakaan ilmettä. Toiset virkamiehet astuvat hänen sijaansa ja tekevät samoin.

Lasti tutkitaan nyt. Säkit ovat tarpeeksi madonsyömiä voidakseen sisältää jauhoja: niissä on varmaan kaikissa jauhoja! Koko laiva tutkitaan. Ei löydy mitään epäilyksenalaista.

Toinen aseellisista miehistä ottaa esiin kirjoitusvehkeet, toinen paperia ja pöytäkirja tehdään. Tarkastusmies kirjoittaa sitäpaitsi kirjeen, jonka hän kääntää kokoon ja sulkee suulakalla, johon hän painaa virkasinettinsä. Hän ei kirjoita kirjeeseen mitään osoitetta.

Vihdoin sukeltavat kaikki kolme tullitarkastajaa jälleen kannelle. Tarkastusmies kutsuu laivakommissaarion luokseen ja ilmoittaa hänelle, ettei laivasta ole löytynyt mitään kiellettyä tavaraa. Sitten kehottaa hän puhdistajaa antamaan lausuntonsa laivaväen terveydentilasta. Vedoten virkavalaansa selittää puhdistaja koko laivaväen sekä kaiken, mitä he kulettavat mukanaan, olevan puhtaita. Siitä annetaan taas kuitti. Tullitarkastusmies antaa laivalle luvan jatkaa matkaansa. Todistukseksi tästä vedetään ylös valkopunainen lippu mustine kotkankuvineen.

Kun siten oli julkisesti tunnustettu, että Levantista tuleva laiva oli täysin ruttovapaa, puristi tullitarkastusmies laivakommissaarion kättä ja virkkoi:

"Tehän olette Komornista? Siinä tapauksessa varmaankin tunnette herra Katshukan, sotaväen muonituskomitean päällikön? Olkaa niin hyvä, ja antakaa tämä kirje hänelle tultuanne kotiin. Siinä ei ole osotetta. Sitä ei tarvita. Ettehän unohda hänen nimeään? Se muistuttaa espanjalaisen tanssin nimeä. Viekää kirje vain hänelle heti kotiin tultuanne. Te ette tule sitä katumaan."

Hän taputti sangen armollisesti kommissaariota olalle, aivan kuin tämä olisi ollut hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. Senjälkeen läksivät kaikki laivasta.

"Pyhä Barbara" sai nyt jatkaa matkaansa. Vaikka kaikki säkit olisivat olleet suolaa ja tupakkaa ja kaikki matkustajat täydessä mustassa rokossa tai spitaali-taudissa, ei kuitenkaan kukaan enää olisi voinut pidättää heitä Tonavalla.

Eihän laivalla ollutkaan kieltotavaraa eikä tartuntaa vaan — jotakin muuta.

Timar pani kirjeen lompakkoonsa eikä arvaillut sen sisältöä.

Mutta siihen oli kirjoitettu:

"Lanko! Suosittelen Sinulle tämän kirjeen tuojaa. Hän on 'onnen kultapoika'."

Toinen luku.

VAPAA SAARI.

Jo samana yönä läksi "Pyhä Barbara" Orsovasta. Seuraavana päivänä nousi hirmumyrsky, kuten perämies oli ennustanut. Se kesti useita päiviä, ja vihdoin neljäntenä päivänä huomattiin välttämättömäksi etsiä suojaa eräältä Tonavan sivujoelta. Täällä "Pyhä Barbara" saikin levätä ponnistuksistaan.

Mutta nyt kohtasi uusi suru. Kaikki elintarpeet olivat lopussa. Laivassa ei ollut muita muonavaroja kuin hiukan kahvia ja sokeria sekä Timean hallussa laatikollinen sokeroituja hedelmiä, jota laatikkoa hän ei suostunut avaamaan, koska se oli määrätty lahjaksi eräälle henkilölle.

"Ei mitään hätää", sanoi Timar. "Jossakin kohdin rannikolla lienee varmaan joku ihmisasutus; lampaita ja vohlia on kai kaikkialla ja rahalla saa kaikkea näillä seuduin."

Vieläkin uusi vaikeus! Ankkurissa olevaa laivaa viskelivät aallot sinne tänne, niin että Timea tuli ankaraan meritautiin.

Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?

Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!

"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."

Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa ja verkon — eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties metsänriistaa tai kaloja — ja souti sitten kaislikkoa kohti, yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.

Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma, jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.

Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.

Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas. Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on myös ihmisiä.

Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.

Edessään hän näki todellisen paratiisin.

Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia, täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi, ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen, muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi vain vihreätä.

Täällä asuu naisia.

Timar suuntasi askeleensa piilopirttiä kohden. Kukkaistarhassa erottautui vihdoinkin asumukselle johtava polku, tosin sekin ruohottunut, joten tulijan askeleita ei voinut kuulla. Siten hän voi aivan äänettömästi lähestyä kuistia.

Ei etäällä eikä lähellä näkynyt ihmisolentoa.

Kuistin edustalla loikoi suuri, musta koira, newfounland-rotua. Nämä koirat ovat niin viisaita ja kunnioitusta herättäviä, ettei ihminen uskalla niitä sinutella, vaan heti ensi näkemällä ehdottomasti sanoo niille "te."

Tämä herra "Nelijalkainen", oli mitä kaunein näyte lajiaan, suuri, jättiläisvahvuinen eläin. Kun se noin loikoi pitkänään talon edustalla, täytti se ovipielusten välisen tilan kokonaan. Musta vartija oli nukkuvinaan eikä näyttänyt piittaavan enempää vieraasta miehestä kuin tuosta toisesta olennosta, joka yksinkertaisuudessaan tunkeilevaisuudellaan koetteli suuren eläimen kärsivällisyyttä. Se oli valkea kissa, joka oli kyllin hävytön heitelläkseen kuperkeikkaa pitkin ja poikin hänen lojuvan Ihanuutensa ruumiilla, tunnustellakseen käpälällään suuren herran nenää ja vihdoin paneutuakseen maata selälleen hänen eteensä ja ottaakseen yhden hänen uimaräpylällä varustetun etujalkansa käpäliensä väliin ja leikkiäkseen sillä kuin penikkansa kera. Kun suuren herran anturaa alkoi kutkuttaa, veti hän sen jalan pois ja ojensi kissalle toisen. Tämä saattoi nyt leikkiä sillä.

Nähdessään eläimet ei Timar ajatellut: "Jos tämä musta hirviö iskee kyntensä kurkkuuni, olen hukassa", vaan hän ajatteli: "Voi kuinka Timea on ihastuva nähdessään pienen valkean kissan!"

Mutta koiran loikoessa juuri sisäänkäytävän suulla ei Timar voinut päästä taloon sisään. Hän yritti yskäisemällä ilmaista läsnäolonsa. Silloin nosti vihdoin valtava eläin levollisesti päätään ja katsahti häneen pähkinänruskeilla, viisailla silmillään, jotka ihmisen tavoin osaavat itkeä, hymyillä, vihastua ja liehakoida. Sitten se painoi päänsä jälleen maahan, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vain yksi ihminen. Siinä tapauksessa ei maksa vaivaa nousta."

Mutta Timar teki sen johtopäätöksen savupiipusta nousevasta savusta, että asumuksessa täytyi myös olla tulen tekijä. Hän alkoi siis ulkoa huutaa tuolle näkymättömälle olennolle toisen "hyvän päivän" toisensa jälestä ja sen vuorotellen kolmella kielellä, unkarin, serbian ja rumaanian.

Viimeksi vastasi naisääni unkariksi:

"Hyvää päivää! Sisään! Ken se on?"

"Tulisin mielelläni, mutta koira on tässä tielläni."

"No astukaa vain sen ylitse."

"Mutta jos se hyökkää kimppuuni?"

"Hyville ihmisille se ei milloinkaan tee pahaa."

Timar astui suuren eläimen ylitse. Se ei liikahtanut, heilautti vain häntäänsä kuin olisi se tahtonut lausua hänelle: "Tervetuloa!"

Noustuaan kuistille Timar näki edessään kaksi ovea. Toinen vei keittiöön. Siellä hän näki lieden ääressä askartelevan naisen. Tämä oli laiha, jäntevä, tummaihoinen nainen. Yhteenpuristetuissa huulissa ilmeni jotakin ankaraa, mutta silmissä oli lempeä, luottamusta herättävä katse. Hänen päivänpolttamat kasvonsa olivat noin kolmekymmenvuotiaan. Hänen pukunsa ei ollut seudun talonpoikaisnaisten, mutta ei myöskään kaupunkilaisnaisen.

"No, käykää peremmälle ja painakaa puuta!" sanoi nainen omituisella ankaralla, mutta kuitenkin tyynellä äänellä. Sitten hän helisti muutamia kuorittuja, lumivalkeita maissinjyviä punottuun koriin ja tarjos siitä vieraalleen. Sen jälkeen ojensi hän tälle viiniruukun.

Timar istuutui osotetulle tuolille, mikä oli taiteellisesti punottu monenmoisista ohuista, taipuisista oksista Nyt nousi musta ovenvartijakin, läheni vierasta ja paneutui maata hänen eteensä. Nainen heitti koiralle kourallisen maissijyviä, joita se heti alkoi nakerrella. Valkea kissa yritti tehdä samoin, mutta jo ensimmäinen maissijyvä tarttui sen hampaisiin niin ilkeästi, että se luopui uusista yrityksistä. Se ravisteli tyytymättömänä käpäläänsä ja hypähti liedelle, missä se hartaasti katseli tulella olevaa pannua, joka ilmeisesti sisälsi jotakin sille mieleisempää.

"Komea eläin!" sanoi Timar katsellen koiraa. "Minua vain ihmetyttää, että se on niin sävyisä. Se ei edes murissut minulle."

"Hyvälle ihmiselle se ei milloinkaan tee pahaa, herraseni. Kun sellainen tulee, huomaa se heti, kenen kanssa on tekemisissä, ja on sävyisä kuin karitsa eikä edes hauku. Mutta jos vain joku varas pyrkii tänne, vainuu se hänet heti paikalla hänen astuessaan jalkansa saareen, ja voi häntä, jos joutuu koiran hampaisiin. Se on silloin hirvittävä. Viime talvena hiipi suuri susi jään ylitse saarellemme, aikoen saaliikseen vuohiamme. Kas tuossa sen nahka on levällään lattialla. Silmänräpäyksessä koira oli ottanut sen hengiltä. Mutta hyvä ihminen saattaisi istuutua sen selkään, ilman että se tekisi hänelle mitään pahaa."

Timar oli sangen tyytyväinen saatuaan niin elävän todistuksen omasta hyvyydestään.

"No, herraseni, mistä olette ja mitä tahdotte minusta?"

"Ensinnäkin pyydän anteeksi sitä, että olen pensaiden ja viidakon lomitse tunkeutunut puutarhaanne. Myrsky viskasi laivani tännepäin toiselta rannalta ja niin täytyi minun etsiä suojaa Ostrovasaarelta."

"Se on totta. Kuuluu puiden suhinasta, että ulkona tuulee kovasti."

Tämän paikan ympärillä kasvoi niin tiheä metsä, että myrskyä ei tuntenut ollenkaan. Vain puiden suhinasta huomasi tuulen puhaltavan.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme tuulta, ennenkuin myrsky on täysin tyyntynyt. Mutta ruokavaramme ovat loppuneet ja siksi täytyi minun lähteä ensimmäiseen asumukseen, jonka vain löysin, pyytämään talon emännältä ruokavaroja rahaa ja kiitoksia vastaan."

"Niitä kyllä saatte ja minä myös otan maksun. Siitähän elänkin. Me voimme tarjota vohlia, jauhoja, juustoa ja hedelmiä. Valitkaa, mitä vain tarvitsette. Me käymme tämänlaatuista kauppaa, siitä me saamme elatuksemme. Paikkakunnan torikauppiaat käyvät tavallisesti noutamassa tuotteemme. Me olemme puutarhureja."

Toistaiseksi Timar oli nähnyt vain tämän naisen, mutta koska hän puhui monikossa, oli kai toisiakin siellä.

"Kiitän teitä jo edeltäkäsin ja olen ottava hiukan joka lajia. Lähetän laivasta perämiehen tänne noutamaan tavaroita. Mutta sanokaa nyt myös, rouva hyvä, paljonko minun on niistä maksettava. Tarvitsen elintarpeita seitsemälle miehelle kolmeksi päiväksi."

"Ei, ei! Älkää ottako esiin lompakkoanne. Minulle ei makseta rahana. Mitä minä tekisin sillä tällä yksinäisellä saarella? Korkeintaan murtautuisi varkaita huoneeseeni varastamaan rahojani. Mutta nyt tietää jokainen, ettei saaressa ole yhtään rahaa ja senvuoksi voimme nukkua yömme rauhassa. Minä harjoitan yksinomaan vaihtokauppaa. Annan hedelmiä, vahaa, hunajaa ja parantavia yrttejä ja niiden vastikkeeksi annetaan minulle viljaa, suolaa, leninkikankaita ja rautakaluja."

"Aivankuin Austraalian saarilla?"

"Aivan niin."

"No, minulle se on aivan yhdentekevää. Meillä on lastina viljaa ja suolaa. Minä arvioin teidän tavaranne ja annan vastineeksi toista tavaraa saman arvon. Olkaa vakuutettu siitä, että te ette tule jäämään vahingolle."

"Olen varma siitä, herraseni."

"Mutta nyt on minulla vielä eräs pyyntö. Laivalla n vielä muuan isä nuoren tyttärensä kera. Neiti on tottumaton laivan keinumiseen ja voi siitä pahoin. Voisitteko te antaa näille matkustavaisille kattoa pään päälle, kunnes pahin myrsky on tyyntynyt?"

Ei tämäkään pyyntö saattanut naista hämilleen.

"Siihenkin voin suostua, herraseni. Tässä meillä on kaksi pientä huonetta. Me itse vetäydymme toiseen ja toisessa voi kunnon ihminen, joka etsii kattoa päänsä päälle, saada mitä hän etsii: lepoa, vaikka ei tosin mukavuuksia. Jos tekin tahtoisitte jäädä tänne, niin pitäisi teidän tyytyä ullakkoon, syystä että molemmat huoneet näin ollen joutuvat naisten haltuun. Siellä on hyviä, vastaniitettyjä heiniä ja merimiehethän eivät ole kovin hemmoteltuja."

Timar vaivasi aivojaan arvailemalla, ken tämä nainen voisi olla, joka osasi lausua ilmi ajatuksensa näin selvästi ja viisaasti. Hän ei voinut saada selvyyttä siitä tämän luolamaisen asumuksen perustalla.

"Kiitän teitä tuhatkertaisesti rakas rouva, ja riennän nyt laivaani opastamaan matkustajiani tänne."

"Hyvä on. Mutta älkää palatko laivaanne samaa tietä, mitä tulitte. Tätä suota ja viidakkoa pitkin ei neitinne voi kulkea. Rantaa pitkin kiemurtelee kuiva ja käymäkuntoinen polku. Sekin on tuuhean ruohon peittämä, sillä vain harvat ihmiset kulkevat sitä ja täällä muodostuu nopeasti kaikkialle ruohikkoa. Minäpä toimitan teille oppaan laivaanne. Palatessanne suuremmalla veneellä voitte laskea maihin lähempänä saarta. Tässä oppaanne! — Almira!"

Timar katsahti ympärilleen nähdäkseen mistä talon nurkasta tai puutarhan pensaasta tämä hänen oppaakseen määrätty Almira astuisi esiin. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin suuren, mustan newfoundland-koiran, joka nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, jonka lyönnit ovipieleen aikaansaivat sellaisen melun kuin olisi lyöty vanhaa rumpua.

"Mene, Almira, näyttämään herralle tietä rantaan!" sanoi nainen. Puhuteltu murisi jotakin koirankielellä Timarille, tarttui häntä takinliepeisiin ja tempoili niitä kuin sanoakseen: "No, tule sitten!"

"Tämä siis on Almira, jonka piti seurata minua rantaan. Olen teille suuresti kiitollinen, Almira-neiti", nauroi Timar ottaen pyssynsä ja hattunsa. Sitten hän heitti "Herran haltuun" emäntänsä ja seurasi koiraa.

Almira veti yhä kaikessa ystävyydessä vierasta takinliepeestä. Tie vei hedelmälehdon läpi, missä täytyi kulkea hyvin varovasti, jotta ei polkisi rikki maahanpudonneita luumuja.

Valkea kissakin seurasi. Sekin tahtoi tietää, minne Almira vei vierasta. Se hyppeli milloin edellä, milloin jälessä pehmeässä ruohikossa.

Heidän tultuaan hedelmäpuutarhan päähän kuului ylhäältä sointuva ääni:

"Narcissa!"

Se oli tytön ääni, puoleksi nuhteleva, mutta samalla ilmaisten rakkautta ja lapsellista ujoutta. Se oli miellyttävä ääni.

Timar katsahti ympärilleen, ensi sijassa saadakseen tietää, mistä ääni tuli, ja toiseksi, ketä se tarkoitti.

Hän huomasikin pian, ketä nimi kutsui, sillä huudahduksen kuullessaan hypähti valkea kissa äkkiä syrjään, kiemursi häntäänsä ja kiipesi tuuheaan päärynäpuuhun, jonka tiheän lehvikon lomitse Timar näki pikistävän esiin jotakin naisen valkean puvun tapaista. Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin tarkastaa, kuka siellä oli, sillä Almira päästi ilmoille muutamia syviä kurkkuääniä, mikä nelijalkaisten kielellä oli samaa kuin: "Ei sinun tarvitse täällä vakoilla!" Ja Timarin oli pakko seurata opastaan, ellei hän tahtonut nähdä takkinsa siekaleita koiran hampaiden välissä.

Pitkin kaunista ruohokäytävää johdatti Almira hänet rantaa myöten siihen paikkaan, mihin hän oli sitonut veneensä.

Tällä hetkellä lensi kaksi viklaa saarta kohti. Timar ajatteli heti, miten herkullinen illallispaisti niistä tulisi Timealle. Silmänräpäyksessä hän sieppasi pyssynsä olaltaan ja pudotti linnut kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella.

Mutta samassa hän makasi itse maassa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän oli laukaissut laukaukset, oli nimittäin Almira hyökännyt hänen kimppuunsa, paiskannut hänet maahan kuin salaman iskusta. Hän yritti nousta ylös, mutta huomasi pian saaneensa voimakkaamman vastustajan, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Koira ei kai tekisi hänelle mitään pahaa, mutta se piti häntä yhä kauluksesta kiinni eikä sallinut hänen nousta ylös.

Timar yritti jos jollakin tavoin päästä koiran suosioon, sanoi sitä Almira-neidiksi, rakkaaksi ystävättärekseen ja piti sille esitelmän metsästyksestä ja metsästystavoista. Missä hiidessä sellaisia koiria pidetään, jotka pitävät kiinni itse metsästäjän? Koiran piti toki ennemmin noutaa viklat viidakosta. Mutta hän saarnasi kuuroille korville.

Vihdoin viimein vapautti hänet tästä tukalasta asemasta emäntä, joka kuultuaan laukauksen oli heti juossut ääntä kohden, ja jo kaukaa kutsui Almiraa luokseen, jolloin merkillinen toveri viimeinkin hellitti kauluksen. "Voi surkeutta!" hän valitti juosten yli kivien ja kantojen. "Unohdin sanoa, että ette saisi ampua, Almira kun silloin hyökkäisi kimppuunne. Se raivostuu kauheasti, kun ammutaan. Kuinka olinkin niin tyhmä, ett'en muistanut sanoa sitä!"

"Olkaa huoletta, hyvä rouva", vastasi Timar hymyillen. "Almirastapa tulisi oiva metsänvartija. Mutta katsokaa, kaikesta huolimatta minä olen ampunut pari viklaa. Arvelin niistä olevan hieman apua valmistaesanne ateriaa vieraillenne."

"Noudan ne aivan heti. Astukaa te vain veneeseenne ja kun palaatte, jättäkää pyssynne tähän, sillä, uskokaa minua, jos Almira näkee sen olallanne, riistää se sen teiltä heti. Almiran kanssa ei ole leikkimistä."

"Sen olen saanut kokea. Väkevä, kelpo koira! En edes ehtinyt ajatella puolustautumista, ennenkuin jo makasin maassa. Saan kiittää Luojaani siitä, ettei se purrut kurkkuani poikki."

"Oi, siitä ei ole pelkoa! Ihmisiä se ei pure. Mutta jos joku yrittää tehdä vastarintaa, pitää se hänen käsivarttaan hampaillaan kuin rautapihdissä, siksi kunnes joku meistä joutuu paikalle. Mutta hyvästi nyt, herraseni!"

Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin suurempi vene vieraineen laski maihin saaren rannalle.

Matkalla oli Timar lakkaamatta jutellut Timealle Almirasta ja Narcissasta, saadakseen lapsiraukan unohtamaan pahoinvointinsa ja aallokon aiheuttaman pelkonsa. Niin pian kuin hän pani jalkansa maalle, oli pahoinvointi muuten haihtunut.

Timar kulki edellä tietä näyttäen. Timea seurasi nojaten Eutymin käsivarteen. Kaksi matruusia ja perämies kantoivat vaihtotavaroita muutamissa säkeissä, paarille ladottuina.

Jo etäältä kuultiin Almiran haukunta. Ne olivat tervetuliaisääniä, joilla sillä oli tapana ilmoittaa hyvien ystävien tulo. Tällöin se aina juoksi tulijoita vastaan.

Tänään se tuli aina puolitiehen asti. Ensin se kierteli haukkuen koko seurueen ympäri, sitten se vaihtoi vuoron perään tervehdyksen perämiehen, matruusien ja Timarin kanssa. Tultuaan Timean luo osasi se astua suutelemaan tämän kättä, mutta lähestyessään Eutymia se äkkiä mykistyi, alkoi nuuskia häntä joka paikasta ja kulki sitten koko ajan hänen kintereillään. Se nuuski lakkaamatta, ravisti välistä päätään, naksutteli korviaan, niin että kaikui. Tästä miehestä sillä näytti olevan omat ajatuksensa.

Saarimajan emäntä odotti ovellaan tulijoita ja nähdessään heidät puiden välistä, huusi hän äänekkäästi:

"Noëmi!"

Tätä kutsua noudatti joku, joka tuli puutarhan perältä. Kahden korkean, tiheän vattupensaan välistä, joiden latvat muurin tavoin yhtyivät miltei yhteen, astui esiin nuori tyttö.

Kasvot ja vartalo ovat kehitysijässä olevan lapsen. Hän on puettu valkeaan paitaan ja valkeaan hameeseen. Ylöskäännetyssä päällyshameen helmassa on hänellä poimimiaan hedelmiä.

Hän on ihana ilmestys. Hänen kasvonsa ovat hienot ja heleät kuin valkoruusu, punastuessaan kuin punaruusu. Kirkkaalla pyöreäkaartoisella otsalla lepää itse hyvyys, mikä on täydessä sopusoinnussa ilmehikkäiden sinisilmien viattoman katseen kanssa, ja hienopiirteisten huulien kiinteä hohde ilmaisee pirteätä tarkkaavaisuutta ja kainoa häveliäisyyttä. Tuuhea, kellanruskea tukka liehuu luonnonkiharoina tuulessa. Syrjään heilahtanut kiehkura paljastaa mitä suloisimman pikku korvan. Kasvoilla lepää ääretön sulous. Mahdollista on, ettei kuvanveistäjä ottaisi mallikseen jokaista erikoispiirrettä ja kenties eivät nämä kasvot marmoriin hakattuina edes olisi mielestämme kauniit, mutta pää ja koko olento, sellaisena kuin ne tässä ilmenevät, huokuvat sellaista suloutta ja viehkeyttä, että tyttö lumoo meidät ensi silmäyksellä ja tenhoo yhä enemmän, kuta kauemmin häntä katselemme. Toiselta olkapäältä on paita valunut alas. Mutta jott'ei sekään olisi paljas, istuu sillä valkea kissa painaen päätään tytön poskea vasten.

Hänen pienet, kauniit jalkansa ovat paljaat. Miksi ei hän kävelisi paljain jaloin? Kulkeehan hän täällä matolla, mitä komeimmalla samettimatolla? Syksyinen ruohokenttä on siroteltu täyteensä sinisiä veronikoita ja punaisia geranium-kukkia.

Eutym, Timea ja Timar pysähtyivät vattupensaikon päähän odottamaan häntä.

Tyttö arveli tervehtivänsä vieraita parhaiten tarjoamalla heille helmastaan hedelmiä.

Ne olivat kauniita punertavia bergamotteja. Hän kääntyi ensiksi
Timarin puoleen. Timar valitsi joukosta kauneimman ja ojensi sen
Timealle.

Molemmat tytöt kohauttivat olkapäitään — Timea senvuoksi, että hän kadehti toiselta lapselta pientä valkeata kissaa, joka lepäsi sen olalla. — Noëmi senvuoksi, että Timar oli ojentanut hedelmän Timealle.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi hänelle emäntä. "Olisit ensin asettanut hedelmät koriin ja tarjonnut siitä. Käykö nyt tuollainen tarjoaminen päinsä?"

Tyttö punastui korviaan myöten ja juoksi äidin luo. Tämä kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, joita toiset eivät saattaneet kuulla, suuteli sitten lasta otsalle ja sanoi ääneen:

"Mene nyt ottamaan vastaan meriväen tuomiset. Anna kantaa ne kamariin ja täytä sitten säkit jauholla, ruukut hunajalla ja heidän korinsa kypsillä hedelmillä. Sitten valitset heille kaksi vohlaa."

"Minä en tahdo valita", kuiskasi tyttö, "anna heidän itsensä tehdä se."

"Sinä hupakko", sanoi äiti ystävällisesti nuhdellen. "Jos asia olisi sinun määrättävissäsi, pitäisit sinä kaikki vohlat etkä antaisi teurastaa ainoatakaan. — No niin, valitkoot vain itse. Älköön kenelläkään olko valittamisen syytä. Minä hommaan sillä aikaa keittiössä."

Noëmi kutsui merimiehet luokseen ja avasi varastohuoneet. Hän järjesti viisaasti ja oikeudenmukaisesti vaihtokaupan, antoi kullekin viiniryypyn kaupanpäällisiksi, kehotti heitä pitämään saarta muistissaan, kun seuraavan kerran kulkisivat ohitse, ja meni sitten keittiöön.

Siellä hän ei odottanut käskyä ruveta kattamaan pöytää. Pienelle kuistin pöydälle hän levitti hienon kaislaliinan, asetti sille neljä lautasta sekä yhtä monta veistä, haarukkaa ja tinalusikkaa. — Entä viides henkilö?

Hän istuisi kissan pöydässä.

Kuistille johtavien portaitten vieressä on pieni puinen penkki. Keskelle sitä asetetaan savilautanen, sen viereen pieni veitsi, haarukka ja lusikka ja kumpaankin päähän puulautanen, toinen Almiralle, toinen Narcissalle. Sitten kun vieraat ovat istuutuneet pöytään emännän kera ja ottaneet lautaselleen vadista, kulkee tämä kissapöytään, missä Noëmi omantunnon mukaisesti jakaa sen sisällön vieraittensa ja itsensä välillä. Mureat palat saa Narcissa, luiset Almira ja itse hän ottaa viimeiseksi. Ensin mainitut eivät saa koskea ruokaan ennenkuin hän on jäähdyttänyt sen puhaltelemalla, niin innokkaasti kuin Almira heristääkin korviaan ja kissa köyristää selkäänsä emäntänsä olalla. Niiden täytyy totella lasta.

Saaren valtiatar tahtoi — hyvänkö vai huonon unkarilaisen tavan mukaan — osoittaa vierailleen, etupäässä Timarille, ettei hänen keittiönsä ollut tämän metsästyssaaliin tarpeessa. Hän oli valmistanut viklat suurimojen kera, mutta kuiskannut jo edeltäkäsin Timarin korvaan, että tämä oli vain naisten ruokaa; herroille oli muun muassa paistettu hyvää silavaa. Timar ottikin sitä lautaselleen aika lailla. Eutym ei koskenut siihen, ja Timea nousi äkkiä pöydästä. Hänen käytöksensä tuntui kuitenkin luonnolliselta. Hän oli useita kertoja heittänyt uteliaita silmäyksiä toisen pöydän seurueeseen eikä ollut ihmeellistä se, että hän nousi nopeasti ja istuutui Noëmin viereen. Solmivathan nuoret tytöt hyvin pikaisesti ystävyysliittoja.

Timea ei ymmärtänyt unkarin kieltä eikä Noëmi puolestaan kreikkaa, mutta heidän välissään oli Narcissa, joka ymmärsi molempia kieliä, yhtä hyvin kumpaakin.

Valkoinen kissa näytti oivallisesti ymmärtävän Timean sanat "horaion galion" [kaunis pikku kissa], joita seurasi hänen valkokätösensä silitys. Vastaukseksi hiipi kissa hänen syliinsä, hieroi päätään hänen valkeita poskiaan vasten, avasi kauniin punaisen suunsa terävine hampaineen ja katseli häntä veitikkamaisin silmin. Sitten se hypähti hänen olalleen, ryömi hänen kaulaansa pitkin ja vaelsi sitten taas Noëmin luo ja sieltä taas takaisin.

Noëmi iloitsi siitä, että vieras neito piti niin paljon hänen lemmikistään.

Mutta tähän iloon sekaantui pian jonkinmoista katkeruutta hänen huomatessaan vieraan tytön suuresti ihastuneen hänen kissaansa, pitäen sen yksin hallussaan ja suudellen sitä lakkaamatta. Vielä tuskallisempaa oli hänestä nähdä, miten helposti Narcissa tuli uskottomaksi hänelle, miten auliisti se vastaanotti vieraan tytön hyväilyt eikä ensinkään välittänyt hänen kutsustaan "Narcissa!", jolla hän tahtoi viekoitella sitä luokseen. "Horaion galion" oli mieluisampi kuulla.

Noëmi vihdoin suuttui Narcissaan ja tarttui sen häntään vetääkseen sen luokseen. Narcissa puolustautui kynsillään ja raapaisi valtiatartaan käteen.

Timealla oli ranteensa ympärillä sininen emaljinen rannerengas, joka oli käärmeen muotoinen. Kun Narcissa raapaisi emäntäänsä, vetäisi Timea taipuisan rannerenkaan käsivarrestaan ja tahtoi työntää sen Noëmin käden yli, ilmeisesti aikeessa saada tämä unohtamaan kipunsa. Mutta Noëmi käsitti asian toisin: hän luuli vieraan neidin tahtovan ostaa häneltä Narcissan. Mutta Narcissa ei ollut ostettavissa.

"Minä en tarvitse tätä rannerengasta! Minä en anna Narcissaa pois.
Pitäkää rannerenkaanne! Narcissa jää minun luokseni. Tule tänne,
Narcissa!"

Kuu Narcissa ei halunnut ottaa kutsua kuuleviin korviinsakaan, näpäytti Noëmi häntä kevyesti päähän, jolloin säikähtynyt eläin hypähti alas penkiltä, kiipesi ähisten ja puhisten pähkinäpuuhun ja sihisi äkäisesti.

Kun Timea ja Noëmi tällä hetkellä katsahtivat toisiinsa, lukivat he toistensa silmistä unentapaisen aavistuksen. Heistä tuntui samalta kuin siitä, joka sulkiessaan silmänsä yhtäkkiä uneksii vuosikausien elämän ja herätessään on unohtanut kaiken ja muistelee vain unen olleen hyvin pitkän.

Nämä molemmat nuoret tytöt tunsivat katseittensa kohdatessa, että he kerran salaperäisellä tavalla tulisivat vaikuttamaan toinen toisensa kohtaloihin, että heillä tulisi olemaan jotakin yhteistä, tuskallista tai iloista, mutta että he kenties vain kuin unessa tulisivat tietämään tuottaneensa toinen toisilleen tämän surun tai tämän ilon.

Timea hypähti ylös Noëmin rinnalta ja jätti rannerenkaan emännälle. Sitten hän istuutui Eutymin viereen ja nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten.

Timar tulkitsi lahjan merkityksen.

"Neiti lahjoittaa rannerenkaan tuolle nuorelle tytölle muistoksi. Se on kultainen."

Tuskin hän oli maininnut sen olevan kultaa, kun rouva jo viskasi sen luotaan kuin se olisi ollut elävä käärme. Hän katsoi levottomana Noëmia eikä kyennyt edes lausumaan kiitosta.

Siinä samassa veti Almira kaikkien huomion puoleensa. Se oli äkkiä hyökännyt sijaltaan, pää ylhäällä päästänyt pitkän ulvonnan ja alkoi nyt haukkua syvällä äänellä, äänellä, joka tärisytti ilmaa. Sen haukunta muistutti leijonan kiljuntaa, kiivaasti sysäyksittäin se haukahti kuin taisteluun vaatien.

Se ei juossut eteenpäin vaan pysähtyi kuistin edustalle, työnsi etukäpälänsä eteenpäin ja heitteli takakäpälillään multaa taakseen.

Emäntä kalpeni. Puiden välissä asteli joku polkua pitkin.

"Noin haukkuu koira vain yhtä ainoaa. Kas tuossa! Hän se on!"

Kolmas luku.

ÖISET ÄÄNET.

Alhaalta rannasta asteleva mies on omituisen näköinen Hän on puettu puseroon ja roimahousuihin. Kaulan ympäri on kiedottu punainen kattuuniliina ja päätä peittää turkkilainen fetsi.

Hänen kasvonsa ovat kauniit. Jos hän istuisi hiljaa maalarin mallina, arvelisi jokainen hänet nähdessään, että siinäpä malli sankarista; mutta hänen astuessaan esiin ilmielävänä on jokaisen ensi ajatus: "Hän on vakoilija!" Hänen piirteensä ovat säännölliset, silmät tummat miltei mustat, tuuhea tukka on kihara, huulet hienopiirteiset, mutta nämä silmiä ympäröivät rypyt, nämä alaspäin kaareutuvat suupielet ja epämääräisesti harhailevat silmät ilmaisevat luonnetta, joka on omien halujensa orja.

Almira haukkui raivoissaan miestä, joka uhmaavan välinpitämättömänä asteli eteenpäin tietoisena siitä, että toisten velvollisuus oli suojella häntä. Noëmi huusi koiraa olemaan hiljaa, mutta siitä se ei välittänyt. Hän tarttui sitä korviin ja veti taaksepäin. Almira ulvoi ja murisi vihoissaan siitä vääryydestä, mitä sen korville tehtiin, mutta ei lakannut haukkumasta. Viimein Noëmi pani jalkansa sen pään päälle ja polki sen maahan. Nyt vasta se alistui. Se ojentautui muristen pitkäkseen antaen tytön jalan levätä suuren, mustan päänsä päällä, aivan kuin se olisi ollut taakka, josta ei voinut vapautua.

Vihellellen ja rallattaen mies lähestyi. Hän huusi jo kaukaa:

"Vai on teillä täällä yhä tuo kirottu koira! Miksi ette ole sitä lopettaneet? Loppujen lopuksi kai minun täytyy raivata se tieltäni. Sinä senkin tyhmä elukka!"

Kun nuorukainen oli tullut Noëmin luo, ojensi hän tuttavallisesti hymyillen kätensä tytön kasvoja kohti aikoen nipistää häntä poskesta, mutta Noëmi vetäytyi nopeasti pois.

"Oletko yhä vielä kesytön, pikku morsiameni? Kas, kuinka olet kasvanut sitte viime näkemän."

Noëmi katsoi pää ylväästi pystyssä puhujaa. Kuinka hän saikin kasvonsa häijyiksi yht'äkkiä! Hän rypisti kulmakarvojaan, työnsi huulensa eteenpäin ja katsoi mieheen uhmaten, terävästi. Hänen kasvojensa värikin muuttui. Ruusuinen iho muuttui silmänräpäyksessä tuhkanharmaaksi. Hän osasi todella näyttää oikein ilkeältä, kun vain tahtoi. Mutta mies sanoi hänelle:

"Oi kuinka sinusta on tullut kaunis!"

Vastauksen sijasta Noëmi kääntyi koiraan päin.

"Vaiti, Almira!"

Aivan kuin kotonaan tulija astui kuistille, missä hän ensi työkseen suuteli emännän kättä. Sitten hän tervehti ystävällisellä alentuvaisuudella Timaria, kumarsi kohteliaasti Eutymille ja Timealle ja ryöpsähytti heti puhetulvan: "Hyvää iltaa, rakas anoppi! Nöyrin palvelijanne, herra komissaario! Nimeni on Teodor Kristyan. Olen kapteeni ja ritari, tämän kunniallisen rouvan tuleva vävy. Isämme olivat hyviä ystäviä ja kihlasivat Noëmin ja minut. Minun on tapana vierailla joka vuosi rakkaitteni luona täällä heidän kesäasunnossaan katsomassa, miten paljon morsiameni on kasvanut. Olen erinomaisen iloinen tavatessani teidät täällä, herraseni — jos oikein muistan on nimenne Timar? Minulla on jo ennen ollut ilo kohdata teidät toisaalla. Toinen herra näyttää…"

"— Ymmärtävän vain kreikkaa", keskeytti Timar ja työnsi samalla kätensä niin syvälle takintaskuihin, että näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tehdä tulijalle mahdottomaksi puristaa hänen kättään jälleennäkemisen ilossa. Häntähän oli helppo kohdata, matkustavaista kauppakommissaariota.

Teodor Kristyan ei liioin katsonut tarpeelliseksi askaroida enempää
Timarin kanssa. Hän katsoi elämää käytännöllisemmältä puolelta.

"Näyttääpä siltä kuin minua olisi täällä odotettu. Oiva ateria —
neljännet ruokaneuvot käyttämättä! Silavaa! Se on heikko puoleni.
Kiitoksia paljon, rakas mamma, kiitos herraseni, ja te neitiseni!
Minulle illallinen kyllä maistuu. Kiitos, tuhat kiitosta!"

Eikä kenkään näistä mainituista henkilöistä ollut pienimmälläkään tavalla kehoittanut häntä istumaan pöytään tai pitämään hyvänään sen herkkuja, mutta hän oli otaksuvinaan heidän pyytämällä pyytäneen häntä. Sitten hän ryhtyi silavaan tarjoten useita kertoja sitä Eutymille ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään kristityn sielun, joka ylenkatsoi tätä jumalten ruokaa.

Timar nousi pöydästä sanoen emännälle: "Matkustajani ovat väsyneet. Heille on lepo tarpeellisempi kuin ruoka. Tahdotteko olla ystävällinen ja valmistaa heidän vuoteensa."

"Ne ovat aivan kohta kunnossa!" vastasi rouva. "Noëmi, auta neitiä riisuutumaan."

Noëmi nousi ja seurasi äitiään sekä molempia vieraita sisähuoneeseen.
Timarkin lähti pöydästä, jonka ääreen tulija jäi yksin istumaan.
Ahnaasti hän ahmi kaiken ravinnoksi kelpaavan, mitä oli jälellä.
Silläaikaa loruili hän herkeämättä Timarille ja heitti haarukkansa
päästä imemänsä luut Almiralle.

"Teillä mahtoi olla hiivatin vaivalloinen matka tässä kovassa tuulessa. Minua ihmetyttää, miten pääsitte Demir Kapin ja Fatalian ohi. — Ota pois, Almira, äläkä enää vihoittele minulle, tyhmä elukka! — Muistatteko vielä, herraseni, että kerran kohtasimme toisemme Galatz'issa? — No, tuon saat myös, musta hirviö."

Kääntyessään viimein ympäri huomasi hän, ettei Timaria enempää kuin Almiraakaan ollut enää huoneessa. Kumpikin oli hänet jättänyt. Timar oli kiivennyt ullakolle, minne hän valmisti itselleen vuoteen tuoksuvista heinistä. Almirakin oli ryöminyt piiloon johonkin nurkkaan.

Nyt hänkin käänsi tuolinsa ympäri, ei kuitenkaan ennenkuin oli tyhjentänyt viiniruukun ja toisten vieraiden lasit viime tilkkaan asti. Senjälkeen hän veisti tikun tuolista, jolla istui, ja kaivoi sillä hampaitaan, levollisena kuin mies, joka rehellisesti on ansainnut iltasensa.

Yö oli tullut. Lopen väsyneitä matkailijoitamme ei tarvinnut uneen tuudittaa.

Timar oli ojentautunut suoraksi ihanasti tuoksuviin heiniin ja arveli tänä yönä nukkuvansa kuin kuningas. Mutta hän erehtyi luulossaan. Suurten ja vaihtelevien vaivojen perästä on juuri vaikeinta saada unen päästä kiinni. Toinen toistaan ajavat kuvat ryntäsivät hänen mieleensä sekaisina kuvasarjoina, takaa ajavien hahmojen, uhkaavien karien, vesiputousten, vieraitten naisten, mustien koirien ja valkoisten kissojen muodossa. Myrsky ulvoi kaiken keskellä, laivatorvet räikkyivät, ruoskat paukkuivat, kultaa satoi alas ja ihmiset nauroivat, kuiskuttelivat ja huusivat sikin sokin.

Ei auttanut vaikka hän sulki silmänsä. Äänet ja näyt silloin vain lisääntyivät. Ja äkkiä alettiin puhua hänen allaan olevassa huoneessa. Äänet olivat hänelle tuttuja. Emäntä ja viimeksi tullut vieras, juttelivat keskenään. Ullakon erotti huoneesta vain ohut lautakatto, ja hän kuuli jokaikisen sanan yhtä selvästi kuin se olisi kuiskattu hänen korvaansa. He puhuivat hiljaa, hillityllä äänellä, vain silloin tällöin korotti mies ääntään.

"No, mamma Terese, onko sinulla paljon rahaa?" hän alkoi.

"Tiedät liiankin hyvin, ettei minulla ole yhtään. Etkö tiedä minun harjoittavan vain vaihtokauppaa, joten en ota vastaan ensinkään rahaa?"

"Se on hyvin typerää, eikä ollenkaan miellytä minua. En myöskään voi sitä uskoa."

"Asia on kuin sanon. Se, joka tulee luokseni ostamaan hedelmiä, jättää sijaan jotakin, jota voin käyttää hyväkseni. Mitä minä täällä tekisin rahoilla?"

"Minä kyllä tiedän, mitä tekisit. Antaisit ne minulle. Minua et milloinkaan ajattele. Kun minä nain Noëmin, et kai voi antaa hänelle kuivatttuja kukkia myötäjäisiksi! Tyttäresi onni ei ensinkään ole sydämelläsi. Auttaisit minua eteenpäin, että saavuttaisin varman aseman maailmassa. Juuri tällä hetkellä on minut nimitetty ensimmäiseksi tulkiksi lähetystöön, mutta minulla ei ole rahaa, millä matkustaa sinne, sillä minulta on taskustani varastettu kaikki rahat, ja nyt minä menetän senvuoksi paikkani."

Rouva vastasi levollisesti:

"En usko kenenkään antaneen sinulle virkaa, jonka voisit menettää; mutta uskon kyllä sinulla olevan viran, jota et voi menettää. Uskon myöskin, ettei sinulla ole yhtään rahaa, mutta en usko, että niitä olisi varastettu sinulta."

"No, usko minun puolestani mitä tahansa, tai ole uskomatta. Minä en myöskään usko sinun olevan ilman rahoja. Sinulla täytyy olla niitä. Salakuljettajat laskevat tässä maihin. Ja he maksavat runsaasti."

"Se on totta. Välistä nousee salakuljettajia maihin saarelle, mutta he tulevat harvoin majani läheisyyteen, ja kun se joskus tapahtuu ostavat he juustoa antaen minulle sijaan suolaa. Tahdotko suolaa?"

"Tahdotko tehdä minusta pilaa, vai mitä? Entä nämä rikkaat matkustajat, jotka tänä yönä nukkuvat kattosi alla?"

"En tiedä, ovatko he rikkaita."

"Pyydä heiltä rahaa! Vaadi sitä! Pois tuo tekopyhä ilme! Päästä minut kuulemasta tuosta austraalialaisesta vaihtokaupasta. Hanki tukaatteja, jos tahdot elää sovussa minun kanssani. Tiedäthän, että minun on tarvis vain ilmaista yksikin sana asianomaisessa paikassa, niin olet hukassa."

"Puhu hiljaa, onneton!"

"Vai pyydät sinä minua jo puhumaan hiljaa? No, tee minut mykäksi yhdellä kertaa! Ole ystävällinen nyt, Terese! Anna minulle hiukan rahaa!"

"Mutta eihän koko talossa ole. Älä kiusaa minua! Minulla ei ole äyriäkään. Enkä tahdokaan rahoja. Minun silmissäni lepää kirous kaiken sen yli, mitä kutsutaan rahaksi. Tuossa ovat kaikki laatikkoni. Etsi niistä kaikista ja jos löydät, niin ota ne."

Kuten näytti, ei mies lyönyt laimin käyttää hyväkseen tätä lupaa, sillä hetki sen jälkeen kuuli Timar hänen huudahtavan:

"Oi, mitä tämä on? Kultainen rannerengas!"

"Niin, vieras neiti antoi sen Noëmille. Jos sinulle on siitä hyötyä, niin ota se!"

"Se on kymmenen tukaatin arvoinen. Onhan sekin parempi kuin ei mitään. Älä pahastu Noëmi. Kun sinusta tulee minun vaimoni, ostan sinulle kaksi rannerengasta, joista kumpikin maksaa kolmekymmentä tukaattia ja keskelle saat sinä safiirin — ei, smaragdin?"

"Kumman mieluummin tahdot, safiirin vaiko smaragdin?"

Hän nauroi itse päähänpistolleen, ja kun ei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, jatkoi hän:

"Mutta, mamma Terese, valmistappa nyt yösija rakkaalle tulevalle vävyllesi, Teodorillesi, jotta hän uneksisi suloisesti kaikkein rakkaimmasta Noëmistaan."

"Minulla ei ole vuodetta sinulle. Viereisessä huoneessa ja ullakolla nukkuvat vieraamme, täällä meidän kanssamme sinä et voi nukkua. Se ei olisi soveliasta. Noëmi ei enää ole lapsi. Mene ulos kuistille ja paneudu maata penkille."

"Oi sinä kovasydäminen, epäinhimillinen Terese! Sinä osoitat minut ulos kovalle penkille minut, ainoan, tulevan rakkaan vävysi."

"Noëmi, anna minulle tyynysi!"

"Kas tuossa, ota se! Tässä on peitteenikin. Nuku hyvin!"

"Kyllä, jos vain se kirottu koirahirviö ei ole siellä ulkona. Se ilkeä elukka raatelee minut."

"Älä sitä pelkää. Minä sidon sen kiinni. Eläinparka! Sitä ei tarvitse panna kahleisiin muulloin, kuin sinun ollessasi täällä."

Rouva Teresen oli vaikeata vietellä Almira esiin piilopaikastaan. Koiraparka tiesi varsin hyvästi, mitä nyt seuraisi, mutta se oli tottunut tottelemaan ja se antoi emäntänsä vihdoin sitoa itsensä kahleisiin. Mutta sitä raivokkaampi oli koira sitä kohtaan, jonka tähden se vangittiin.

Niin pian kuin Terese oli palannut huoneeseensa ja Teodor oli jäänyt yksin kuistille alkoi Almira kiivaasti haukkua tanssien hurjasti ympäri sitä pientä avointa paikkaa, jonka kahle jätti sen käytettäväksi. Aika ajoin se nykäsi vetääkseen kaulanauhan ja kahleen päänsä yli tai kiskaistakseen juurineen sireenin, johon sen kahle oli kiinnitetty.

Teodor ärsytti sitä tällöin vielä enemmän. Hänelle tuotti iloa ärsyttää eläintä, joka ei voinut hyökätä hänen kimppuunsa ja joka senvuoksi sihisi raivosta.

Hän meni aivan koiran lähelle jättäen vain jalanverran välimatkaa itsensä ja sen kohdan välille, mihin koira saattoi kahleiltaan ulottua, jonka jälkeen hän alkoi ryömiä nelinkontin ja irvistellä. Hän pisti ulos kielensä, sylki sitä silmiin ja matki sen haukuntaa.

"Vouv, vouv! Sinä tahtoisit mielelläsi tarrata minuun, vai mitä? Vouv, vouv! Tässä on nenäni, pure se pois, jos voit! Oletpa sinä kaunis koira! Sinä ilkeä elukka! Vouv, vouv! No, kiskaise sitten poikki kahleesi! Vedä sormikoukkua kanssani! Pureppa sormeani! Sehän on aivan kuonosi edessä. Iske kiinni vain, jos haluat!"

Almira hillitsi raivonsa äkkiä. Se ei enää haukkunut, se tuli tajuihinsa. "Viisaampi antaa perään", ajatteli koira. Se kohotti päätään, kuin olisi se tahtonut katsella alas toista nelijalkaista eläintä, kääntyi sitten ympäri ja raapi koiran tavoin takajaloillaan, jolloin ruohoa ja hiekkaa nousi ilmaan, niin että toisen eläimen silmät ja suu tulivat niitä täynnä, ja se alkoi haukkua ihmisen tavoin, s.o. kirota. Mutta Almira vetäytyi kahleineen sireeninrungon taakse eikä tullut enää esiin. Se ei haukkunutkaan enää, kuumeentapainen huohottaminen vain kuului vielä hetkisen.

Timar makasi sitä kuunnellen. Hän ei voinut nukkua. Hän oli jättänyt ullakon oven auki päästääkseen valoa sisään. Oli kuutamo ja koiran vaiettua lepäsi seudun ylitse syvä hiljaisuus, joka teki yön ja yksinäisen seudun yksinäiset äänet vielä eriskummallisemmiksi.

Tänne ei kuulu ihmisääniä, vaunujen rätinää eikä myllyjen pauhua. Tämä on rämeiden, saarien ja hiekkasärkkien valtakunta. Aika ajoin kuuluu syvä-äänistä surinaa yössä. Se on kaulushaikaran, rämelinnun laulua. Yölintujen lento tuntuu häipyvältä soinnulta, ja lepäävä tuuli tekee itselleen harppuja poppeleista, joiden värisevien lehtien lomitse se suhisten kulkee. Vesikoira ulvoo kaislikossa matkien itkevän lapsen ääntä, ja orava hyrrää majan valkeata seinää vasten. Ympärillä avartuu tumma, tuuhea metsä, jossa keijut keinuvat soihtutanssissaan ja virvatulet ajavat toisiaan takan lahopuiden seassa, mutta puutarhan kukkiin valaa kuu hopeahohdettaan ja loistosiipiset yölepakot parveilevat korkeiden runkoruusujen ympärillä.

Mikä ihmeellinen paikka! Sielu vaipuu mietteisiin. Kuinka ylevä, kuinka jumalallinen tämä autio seutu onkaan!

Kunpa ei ihmisääniä sorahtelisi näihin öisiin ääniin!

Mutta niin kuitenkin on laita.

Alhaalla majan molemmissa pikku huoneissa lepää samaten ihmisiä, joilta joku paha henki on riistänyt yöunen, ja sieltä kuuluu syviä huokauksia öisten äänien säestykseksi.

Toisesta huoneesta kuulee Timar jonkun yön hiljaisuudessa huokaavan:
"Oi, Jesus!" — toisesta "Oi, Allah!"

Siellä ei osata nukkua. Mikä riistääkään unen alhaalla nukkuvilta?

Timar, koettaessaan koota ajatuksiaan saa äkkiä päähänpiston, mikä saattaa hänet hypähtämään vuoteeltaan, pukemaan päälleen päällystakkinsa, jota hän on käyttänyt peitteenään ja nopeasti juoksemaan tikapuita alas, jotka on pystytetty ullakon ovea vasten.

Samassa silmänräpäyksessä oli aivan sama ajatus syntynyt erään toisen henkilön aivoissa toisessa alhaalla olevista huoneista. Ja kun Timar tultuaan talon nurkalle hillityllä äänellä huusi "Almira!", kuului yht'aikaa toinen ääni kuistille antavasta ovesta samoin kutsuvan koiraa, aivan kuin olisi toinen ääni ollut toisen aavemainen kaiku. Molemmat huutajat lähenivät hämmästyneinä toinen toisiaan. Timar kohtasi Teresen. "Olette noussut vuoteeltanne?" Terese kysyi.

"En saanut unta."

"Ja mitä tahdoitte Almirasta?"

"Tahdon avoimesti tunnustaa sen teille. Päähäni pälkähti ajatus, että tuo,… ihminen olisi myrkyttänyt koiran, kun se äkkiä vaikeni."

"Aivan sama ajatus johtui minun mieleeni. — Almira!"

Koira tuli esiin kopistaan heiluttaen häntäänsä.

"Ei sitä mikään vaivaa", Terese sanoi. "Vieraan yösija kuistilla on koskematon. Tule, Almira! Minä päästän sinut kahleistasi."

Eläin painoi päänsä emäntänsä helmaan, antoi levollisesti ottaa kaulastaan nahkanauhan, hypähti hänen päälleen, nuoli hänen poskiaan ja kääntyi sitten Timarin puoleen, nosti suuren käpälänsä pannen sen koiran kunnioitusta ilmaisevin elein Timarin käteen. Sitten se ravisteli itseään, ojentelihe pitkin pituuttaan, heittäytyi ensin oikealle, sitten vasemmalle kyljelleen ja makasi sen jälkeen hiljaa pehmeässä ruohikossa. Se ei enää haukkunut.

Siitä saattoi olla varma, ettei sen vihollinen ollut enää saarella.

Terese lähestyi Timaria. "Tunnetteko tätä miestä?"

"Olen kerran kohdannut hänet Galatz'issa. Hän tuli kerran laivaani ja käyttäytyi niin, etten saanut selville, oliko hän vakoilija vaiko salakuljettaja. Loppujen lopuksi ajoin hänet maihin. Siihen supistuu koko tuttavuutemme."

"Kuinka tulitte sitten ajatelleeksi, että hän olisi myrkyttänyt
Almiran?"

"Tunnustan totuuden. Joka ainoa sana, joka puhutaan alakerrassa, kuuluu ullakolle ja pantuani levolle oli minun pakko kuulla koko keskustelunne hänen kanssaan."

"Kuulitteko siis hänen uhkauksensakin? Jos minä en tyydyttäisi häntä, tarvitsisi hänen lausua vain yksi sana, ja me olisimme hukassa."

"Kuulin sen kyllä."

"Mitä siis ajattelette meistä? Että jokin suuri, sanomaton rikos on karkoittanut meidät tälle saarelle, kauas kaikesta kunniasta ja rehellisyydestä, eikö niin? Tai että meillä on täällä sellaista hommaa, josta ei uskalleta puhua? Tai että me olemme kirotun perheen kodittomia jälkeläisiä, jotka pysytteleivät täällä piilossa viranomaisten silmiltä? Sanokaa, mitä ajattelette meistä?"

"En mitään, rakas rouva. Minä en vaivaa aivojani sellaisella. Te olette yhdeksi yöksi vieraanvaraisesti antanut minulle katon pääni päälle. Siitä olen teille kiitollisuudenvelassa. Myrsky on la'annut. Huomenna minä jatkan matkaani enkä ajattele sen enempää, mitä olen kuullut ja nähnyt tällä saarella."

"Mutta minä en salli teidän jättävän meitä tällä lailla. Te olette tahtomattanne saanut kuulla asioita, joita ei saa jättää selittämättä. En tiedä miksi, mutta ensi näkemältä te herätitte minussa kunnioitusta, ja se ajatus vaivaa minua, että te eroaisitte meistä epäillen ja halveksien meitä. Tämä epäilys ei antaisi teidän enemmän kuin minunkaan nukkua tämän katon alla. Yö on tyyni ja sangen sovelias kuulemaan katkeran elämän salaisuudet. Ne kuultuanne saatte meitä tuomita. Minä en ole peittelevä mitään, vaan rehellisesti kertova totuuden. Kuultuanne tämän aution saaren ja tämän savimajan historian, ette enää ole sanova: 'Huomenna minä lähden pois enkä enää ajattele, mitä olen täällä nähnyt, mitä kuullut', vaan te olette vuosi vuodelta tuleva tänne takaisin, kun tienne käy tästä ohitse, ja te olette joka kerta lepäävä yön tämän rauhaisan katon alla. Istuutukaa tähän portaille viereeni ja kuunnelkaa majamme historiaa."

Neljäs luku.

SAARELAISTEN ELÄMÄNTARINA.

"Kaksitoista vuotta sitten asuimme Pancsovassa, missä miehelläni oli virka. Hänen nimensä oli Bellovary. Hän oli kaunis, nuori mies, ja me rakastimme toisiamme suuresti. Olin silloin kahdenkymmenen vuotias, hän kolmenkymmenen. Synnytin hänelle tyttären, jonka nimeksi panimme Noëmi. Emme olleet rikkaita, mutta varakkaita. Hänellä oli virka, kaunis talo, komea hedelmäpuutarha ja peltoja. Minä olin orpo hänen naidessaan minut ja toin käteistä rahaa muassani. Saatoimme elää hyvin."

"Miehelläni oli ystävä, josta hän piti paljon, Maxim Kristyan. Tuo äskeinen vieras on hänen poikansa. Siihen aikaan hän oli kolmentoista-vuotias, kaunis, suloinen, iloinen poika, oikein aika velikulta. Jo silloin kun kannoin pikku tyttöstäni käsivarrellani, sanoivat molemmat isät, että lapsista tulisi pari, ja minä iloitsin suuresti, kun poika tarttui pikku tytön käteen ja kysyi häneltä: 'Tahdotko tulla vaimokseni?' ja lapsi hymyili herttaisesti hänelle."

"Kristyan oli viljakauppias olematta kumminkaan varsinaisesti kasvatettu kauppiaaksi. Hän kuului noihin pikkukaupunkilais-keinottelijoihin, jotka itse istuen paikallaan antavat suurkauppiaiden vetää heitä vetoköydessään ja sokeasti seuraavat heitä. Jos keinottelu onnistuu, käy heidän hyvin, jollei, niin ovat he hukassa."

"Kun hän aina voitti, ei hänestä mikään ollut yksinkertaisempaa kuin kauppaoppi. Keväällä hän otti selville, millainen laiho oli, ja teki sitten tukkukauppiaiden kanssa sopimuksia siitä viljasta, joka syksyllä luovutettaisiin."

"Hänen alituinen ostajansa oli tukkukauppias Atanasius Brazowics Komornista, joka joka kevät antoi hänelle suuria summia etukäteen viljasta, jota hänen syksyllä piti kulettaa hänen laivoihinsa ennen sovittuun hintaan. Nämä kauppa-asiat olivat tuottavia Kristyanille, mutta olen jälestäpäin ajatellut, ettei se ole oikeata kauppaa, vaan onnenkauppaa, kun edeltäkäsin myydään jotakin, jota ei vielä ole olemassa. Brazovics'illä oli tapana, kuten sanottu, antaa Kristyanille paljon rahaa etukäteen, ja koska tällä, lukuunottamatta taloaan, ei ollut mitään vakinaista omaisuutta, täytyi hänen hankkia takauksia sitä vastaan. Mieheni rupesi ilolla takaajaksi, olihan hän maatilanomistaja ja Kristyanin ystävä. Kristyan vietti hyvin kevytmielistä elämää. Sillä aikaa kun mieheni istui päivät päästään kumartuneena työpöytänsä yli, istui Kristyan Jumalan pitkän päivän kahvilan ulkopuolella piippuaan poltellen ja jutellen toisten liikemiesten kanssa. Mutta lopulta iski Jumalan ruoska. Vuosi 1816 oli kauhea vuosi. Keväällä olivat laihot kauniit koko maassa. Laskelmien mukaan tulisi vilja olemaan halpaa. Kauppiaat pitivät itseään onnellisina, jos voivat solmia sopimuksia, joiden mukaan toimittaisivat vehnää neljän guldenin hintaan. Mutta tulikin sateinen kesä. Kuusitoista viikkoa satoi yhtä mittaa. Vilja mätäni pelloilla. Seutuja, joita ylistettiin toiseksi Kaanaaksi, ahdisti nälänhätä. Syksyllä nousi vehnän hinta aina kahteenkymmeneen guldeniin, eikä edes tähän hintaan ollut mitään kaupassa, sillä maanmies pidätti viljavaransa siemeneksi."

"Muistan sen ajan", keskeytti Timar, "aloin juuri silloin urani laivakomissaariona."

"Sinä vuonna, Maxim Kristyan huomasi olevansa kykenemätön täyttämään sopimusta, jonka hän oli tehnyt Atanas Brazowicsin kanssa. Hänen tuli maksaa hyvitykseksi suunnaton summa. Mitä Maxim Kristyan nyt teki? Hän karhusi kaikki rahat, jotka hänellä oli lainassa, lainasi lisäksi herkkäuskoisilta ihmisiltä ja katosi eräänä kauniina yönä Panesovasta ottaen mukaansa kaikki rahansa ja jättäen jälkeensä ainoastaan poikansa."

"Hän saattoi sen helposti tehdä. Kaikki hänen tulonsa olivat käteisenä rahana eikä hän rakastanut ketään."

"Mutta miksi pitää rahaa olla maailmassa, kun se voi tehdä ihmisen niin huonoksi, ettei hän enää rakasta muuta kuin sitä?"

"Hänen velkansa, hänen sitoumuksensa siirrettiin nyt niille, jotka olivat olleet hänen ystäviään ja menneet hänelle takuuseen. Näiden ystävien joukossa oli minunkin mieheni."

"Ja nyt tuli Atanas Brazowics pyytämään takaajia täyttämään sopimuksen asettamat vaatimukset. Hän oli tosin antanut karanneelle velalliselle rahaa etukäteen, ja me suostuimmekin korvaamaan summan. Olisimme voineet myydä puolet maaomaisuudestamme, ja sillä olisi velka ollut peitetty. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan piti kiinni sopimuksen täyttämisestä. Ei voinut olla kysymystäkään siitä, kuinka paljon rahaa hän oli antanut; hänen piti saada ne rahasummat, jotka me olimme velvolliset maksamaan. Hän voitti sillä tavoin viidenkertaisesti. Hänen sopimuksensa oikeuttivat hänet näin menettelemään. Me rukoilimme häntä kyynelsilmin tyytymään pienempään voittoon, sillä häneen nähdenhän oli kyseessä vain suurempi tai pienempi voitto, eikä mikään tappio. Mutta hän pysyi järkähtämättömänä. Hän vaati takuumiehiä täyttämään kaikki hänen vaatimuksensa."

"Mutta, kysyn minä, mitä hyötyä on uskonnosta ja uskosta ja kaikista juutalais-kristillisistä uskontunnustuksista, kun on kerran sallittua esittää sellaisia vaatimuksia?"

"Asia tuli tuomioistuimen käsiteltäväksi. Langetettiin tuomio, jonka mukaan talomme, maamme, koko omaisuutemme otettaisiin takavarikkoon, sinetöitäisiin ja menisi vasaran alle."

"Mutta mitä hyötyä on laista ja yhteiskuntalaitoksesta, kun joku henkilö joutuu keppikerjäläiseksi velan tähden, josta hän ei itse ole nähnyt äyriäkään, ja näkee olevansa syösty kurjuuteen toisen henkilön tähden, joka on kadonnut näkymättömiin?"

"Teimme kaikkemme säästyäksemme täydellisestä turmiosta. Mieheni matkusti Ofeniin ja Wieniin pyytämään puheillepääsyä. Tiesimme kavalien petturien, jotka olivat karanneet toisten rahat mukanaan, tavallisesti oleskelevan Turkinmaalla ja me pyysimme toimittamaan Kristyanin luovuttamista pakottaaksemme hänet itsensä hyvittämään velkojansa. Mutta kaikkialla meille vastattiin, ettei siihen ollut voimaa."

"Mutta mitä hyötyä sitten on keisarista, ministereistä, maan mahtajista, kun ne eivät pysty suojaamaan sorrettuja alamaisiaan?"

"Tämän hirveän iskun takia, joka teki meistä keppikerjäläisiä, ampui miesparkani eräänä yönä kuulan sydämeensä."

"Hän ei voinut katsella perheensä kurjuutta, vaimonsa kyyneleitä, lapsensa nälän riuduttamia, kalpeita kasvoja, ja hän pakeni kauas meistä, tuonne maan alle."

"Oi, kauas meistä, tuonne maan alle!"

"Mutta mitä varten mies on olemassa, kun hän suuressa onnettomuudessa ei tiedä muuta keinoa kuin tehdä itsemurhan ja jättää vaimonsa ja lapsensa yksin kärsimään?"

"Eikä kurjuus kuitenkaan siihen loppunut. Olin kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pään päällä; nyt minusta tahdottiin tehdä lisäksi jumalankieltäjä. Itsemurhaajan vaimo pyysi sielunpaimeneltaan lupaa saada haudata onneton puolisonsa, mutta turhaan. Tämä oli hyvin ankara ja pyhä mies, jolle kirkon käsky oli kaikki kaikessa. Hän kielsi vainajalta kunniallisen hautaamisen, ja minun täytyi katsella, miten jumaloimani miehen maalliset jäännökset kuljetettiin pyövelinkärryillä hiljaisuudessa haudattaviksi."

"Mutta mitä varten sitten on pappeja, kun he eivät voi ehkäistä tällaista?"

"Mitä varten on koko maailma olemassa?"

"Puuttui vain, että minusta olisi tehty itsemurhaaja ja lapsenmurhaaja, että minut olisi pakotettu surmaamaan itseni ja lapseni. Kietaisin lapseni kaulahuiviin ja kannoin sen sylissäni Tonavan rannalle."

"Olin yksin. Ei ainoakaan ihmissielu seurannut minua."

"Kuljin pari kolme kertaa edes takaisin rannalla nähdäkseni, missä kohdin vesi oli syvin."

"Silloin joku tarttui minua takaapäin hameeseeni ja veti minut takaisin. Käännyin ympäri nähdäkseni, kuka se oli. — Tämä sama koira se oli! Kaikkien elävien olentojen joukossa oli se ainoa ystävä, joka minulle oli jäänyt!"

"Tämä tapahtui Ogradinasaaren rannalla. Tällä saarella meillä oli kaunis hedelmäpuutarha sekä pieni kesäasunto. Sielläkin tuijotti joka ovesta esivallan sinetti, ja saatoin liikkua vapaasti vain keittiössä ja hedelmäpuutarhassa."

"Istahdin rannalle ja aloin ajatella. Mikä minä olen? Minä ihminen, nainen, olisin huonompi eläintä? Nähdäänkö koiran milloinkaan hukuttavan pentujaan tai ottavan itsensä hengiltä? Ei, minä en ole surmaava itseäni enkä lastani! Tahdon elää ja kasvattaa sitä! Mutta miten voin elää? Siten kuin sudet, mustalaiset, joilla ei myöskään ole kotia eikä leipää. Käyskentelen ympäri kerjäten — kerjäten maalta, vesien syvyyksiltä, metsältä ja erämaalta; mutta ihmisiltä en koskaan!"

"Miesparkani oli useasti puhunut eräästä pienestä saaresta, joka oli muodostunut viisikymmentä vuotta sitten kaislikkoon Ogradinan lähelle. Hän kävi usein syksyisin siellä metsästämässä ja tiesi palatessaan jutella paljon eräästä ontosta kalliosta, jossa hän oli saanut suojaa myrskysäällä. Hän sanoi: saarella ei ole omistajaa. Tonava on luonut sen olemattomalle omistajalle. Ei mikään hallitus tiedä siitä mitään, ei mikään maa voi vaatia sitä omakseen. Siellä ei kenkään kynnä eikä kylvä. Maa, puut ja ruoho eivät kuulu kenellekään. — Kun nyt tämä saari on omistajaa vailla, niin miksi en minä saattaisi ottaa sitä haltuuni? Rukoilen Jumalaa, rukoilen Tonavaa antamaan minulle sen. Miksi he kieltäisivät sen minulta? Minä viljelen siellä hedelmiä. Miten tulee minun menetellä? Mitä hedelmälajeja valitsen? Sitä en tiedä. Hätä keinon keksii."

"Minulla oli vielä jälellä yksi vene. Tuomari ei ollut sitä nähnyt ja siksi sitä ei oltu takavarikoitu. Siihen istuuduimme Noëmi ja Almira. Minä soudin saarelle. En eläissäni ollut käytellyt airoja, mutta hätä minulle senkin taidon opetti."

"Astuessani jalkani tälle maalle valtasi minut ihmeellinen tunne. Oli kuin olisin äkkiä unohtanut kaiken, mitä minulle oli maailmassa tapahtunut. Hiljaisuus ja rauha, mikä teki niin hyvää sielulle ja mielelle, kohtasi minua täällä. Kuljettuani niityn ja lehdon sivutse tiesin mitä minun oli tehtävä. Niityllä surisivat mehiläiset, lehdossa kukkivat orapihlajat, veden pinnalla uivat meripähkinät, rannalla paistattelivat itseään kilpikonnat, etanat ryömivät puiden rungoilla. Hyvä Jumala! Tässä on sinun katettu pöytäsi! — Ja metsä oli täynnänsä nuoria, villinä kasvavia hedelmäpuita. Kultarastaat olivat kuljettaneet tänne siemeniä lähisaarelta, omenat punersivat jo puiden oksilla ja vattupensaat kantoivat talvihedelmiä. Nyt tiesin, mitä minun tuli toimittaa tällä saarella. Minun tuli tehdä siitä paratiisi. Niin, minun yksinäni. Sen työn, jonka otin täällä tehdäkseni, voi yksinäinen ihminen, yksinäinen nainen, suorittaa. Ja siten me eläisimme täällä kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa."

"Menin kalliolle, johon luonto oli muodostellut luolia. Suurimpaan niistä oli levitetty heiniä. Siinä oli kerran ollut mies-raukkani leposija. Minulla oli siihen lesken etuoikeus, se oli perintöni. Imetin lastani, nukutin sen, laskin sen heinille ja levitin suuren huivin sen yli. Almiralle sanoin: 'Jää tänne vartioitsemaan Noëmia, siksi kunnes tulen takaisin.' Senjälkeen soudin takaisin suurelle saarelle. Kesäasuntoni kuistin ylitse oli levitetty liinakangas katoksi; sen otin alas. Me voisimme käyttää sitä telttana, peitteenä ja sittemmin ehkä myös talvipukuna. Vaatteeseen panin ne keittiöastiat ja puutarhakalut, jotka vielä olivat hajallaan siellä täällä ja sidoin ne niin suureksi mytyksi, että saatoin kantaa sitä selässäni. Komeissa varustuksissa, nelivaljakolla ajaen olin ensi kerran tullut tänne; mytty selässä läksin täältä, enkä kuitenkaan ollut ollut tuhlari enkä huono ihminen. Mutta entä jos tämä mytty sisältäisi varastettua tavaraa? Tosin sen sisältö on minun omaisuuttani, mutta eikö ole varastamista kantaa se pois. En tiennyt sitä. Käsitykseni oikeasta ja väärästä, luvallisesta ja luvattomasta olivat aivan sekaisin. Varkaan tavoin pakenin myttyineni omasta asumuksestani. Puutarhan lävitse kulkiessani leikkasin muutaman oksan jokaisesta oivallisesta hedelmäpuustani, otin pudonneet siemenet maasta ja kätkin ne esiliinaani. Sitten suutelin kyynelpajun riippuvia oksia, joiden alla olin niin usein uneksien nukkunut. Nyt olivat nämä onnen unelmat ijäksi menneet. En milloinkaan enää palaisi tähän paikkaan."

"Viimeinkin istuuduin veneeseen ja soudin Tonavaa alas."

"Näin matkatessani takaisinpäin olin levoton kahdesta syystä. Ensiksikin sentähden, että saarella oli epämiellyttäviä loiseläimiä, käärmeitä. Niitä olisi kaiketi luolassakin. Tämä ajatus kauhisti minua ja olin peloissani Noëmin takia. Toiseksi olin levoton ajatellessani: Minä voin elää vuosikausia meripähkinöillä ja hunajalla; lapseni saa ravintonsa äitinsä rinnasta; mutta mitä annan Almiralle? Uskollinen eläin ei voi elää sillä, millä minä elän. Ja minä tarvitsen kuitenkin koiraa. Ilman sitä menehdyn pelosta tässä korvessa. Kun minä myttyineni olin laahautunut luolan suulle, näin suuren käärmeen pyrstön vielä longertelevan ja etäämpänä poikkipurrun käärmeenpään. Pyrstön ja pään väliltä puuttuvan osan oli Almira syönyt suuhunsa. Viisas eläin makasi lapsen edessä heilutellen häntäänsä ja nuoleskellen huuliaan ikäänkuin aikoen sanoa: 'Minä olen jo syönyt'."

"Siitä lähtien metsästi Almira käärmeitä. Ne olivat sen jokapäivästä leipää. Talvisin se kaivoi ne esille piilopaikoistaan. Ystävättäreni — sillä tällä nimellä totuin kutsumaan koiraa — oli löytänyt tarvitsemansa ravinnon, ja samalla vapauttanut minut huolestani."

"Oi, herra, sanoin kuvaamattomat tunteet väreilivät mielessäni viettäessäni täällä ensimmäistä yötäni, jolloin luonani ei ollut muita kuin Jumala, lapseni ja koirani. En voi sanoa niitä hetkiä tuskallisiksi, pikemmin tunsin jonkinmoista mielihyvää. Levitin vaatteen meidän kolmen ylitse, ja me heräsimme vasta lintujen liverrykseen."

"Nyt alkoi työ, villien työ. Ennen auringonnousua oli minun koottava mannaa. Unkarilainen kutsuu sitä kastejyväksi (harmatkása). Köyhät naiset menevät soihin, missä tämä makeasiemeninen kasvi rehottaa. Hameet ylöskäärittyinä ja pidellen niitä molemmin käsin edestä kiinni kävelevät he pensaiden keskellä, jolloin kypsät siemenet putoilevat helmoihin. Se on mannaa, niiden taivaanleipää, jotka turhaan anovat ihmisiltä leipäpalasta."

"Minä olen kaksi vuotta elänyt tällä leivällä ja joka päivä kiittänyt polvillani häntä, joka huolehtii taivaan linnuista."

"Villihedelmät, metsämehiläisten hunaja, pähkinät, kilpikonnat, metsäsorsien munat, talveksi säilytetyt meripähkinät, etanat ja kuivatut sienet olivat muuten jokapäiväinen ruokani. Herra olkoon ylistetty, joka kattoi köyhiensä pöydän niin runsailla herkuilla."

"Ja koko tämän pitkän ajan ponnistelin suorittaakseni työn, joka minulle oli asetettu. Metsässä jalostutin villejä hedelmälajeja mukanani tuomilla istukeoksilla, istutin marjapensaita, viiniköynnöksiä ja pähkinöitä muokattuun maahan. Kallion etelärinteellä viljelin pumpulikasvia, jonka hedelmistä valmistin pajupuusta tehdyissä kangaspuissa pukukankaamme. Ruo'oista ja kaisloista solmeilin mehiläispesiä, joihin vangitsin mehiläisparvia, ja jo ensimmäisestä vuodesta alkaen saatoin ruveta vahaa ja hunajaa vaihtamaan. Myllärit ja salakuljettajat tulivat joskus saarelle. He auttoivat minua raskaammissa töissä eikä kukaan tehnyt minulle pahaa. He tiesivät, ettei minulla ollut rahaa, ja he maksoivat rehellisesti antamalla minulle yhtä ja toista avustusta ja välttämättömiä työkaluja. He tiesivät myös, etten ottanut vastaan rahaa. Kun siis hedelmäpuut alkoivat kasvaa suuriksi, oi, silloin minä aloin uida yltäkylläisyydessä, liejuttuneessa maaperässä kasvaa joka puu niin reheväksi, että on ilo sitä katsella. Minulla on päärynäpuita, jotka kantavat kypsän hedelmän joka vuosi. Ja minun puuni kantavat yleensä hedelmän joka vuosi. Olen urkkinut niiltä kaikki salaisuudet ja tiedän, että hyvän puutarhurin hoidossa ei tule liian runsasta satoa eikä katoa. Eläimet ymmärtävät ihmisen kieltä, ja minä uskon puillakin olevan silmät ja korvat ymmärtämään sitä, joka hellästi niitä hoitaa ja tiedustelee niiden salaisia toiveita, ja ne ovat ylpeitä valmistaessaan sille iloa. Oi, puut ovat niin ymmärtäväisiä. Niilläkin on sielu. Sanon sitä murhaajaksi joka hakkaa poikki jalon puun."

"Ne ovat täällä minun ystäviäni."

"Minä rakastan niitä, elän niissä ja niiden kanssa."

"Kaiken, minkä ne antavat minulle vuosi vuodelta, noutavat naapurikylien ja myllyjen väet, ja vastineeksi he antavat minulle, mitä taloudessani tarvitsen. Rahasta en myy mitään. Inhoan rahaa, tuota kirottua rahaa, joka on karkoittanut minut maailmasta ja mieheni elämästä. En milloinkaan enää tahdo nähdä rahaa."

"Mutta silti en ole kylliksi houkkio luullakseni, ettei milloinkaan voisi tulla katovuosia, jotka tekevät tyhjäksi ihmisen uutteruuden hedelmän; hallat ja raesateet voivat hävittää vuoden siunauksen. Olenkin siltä varalta varustautunut. Kallioni kellariloukkoon ja noihin ylhäällä oleviin ilmaviin onkaloihin, olen kätkenyt ne vaihtotavarat, jotka voivat säilyä. Tynnyreissä on minulla viiniä, lekkereissä hunajaa, paaleissa villaa ja puuvillaa kylliksi, ollakseni turvattu kymmeneksi vuodeksi. Näette, että vaikka olenkin ilman rahaa, minulla kuitenkin on kassakirstu. Voin sanoa olevani rikas, vaikkei kahteentoista vuoteen ainoakaan äyri ole kulkenut käsieni lävitse."

"Sillä kaksitoista vuotta olen asunut tällä saarella, minä yksin noiden kahden toisen kera, sillä Almiran lasken ihmiseksi. Noëmi tosin väittää, että meitä on neljä. Mutta hän laskee Narcissan mukaan. Lapsihoukka!"

"Jotensakin useat tuntevat olinpaikkamme, mutta tällä saarella ei tunneta petosta. Pakollinen erottauminen rajalla molempien maiden välillä on tehnyt väestön suljetuksi. Ei kukaan sekaannu toisten asioihin. Jokainen säilyttää vaistomaisesti tietonsa kuin salaisuuden. Täältä ei mene mitään ilmiantoja Wieniin, Ofeniin eikä Stambuliin."

"Minkätähden minut ilmiannettaisiin? Minä en astu kenenkään tielle enkä vahingoita ketään. Minä viljelen hedelmiä maatilkulla, jolla ei ole omistajaa. Herra Jumala ja Tonava ovat antaneet sen minulle, ja minä kiitän heitä siitä joka päivä. Ole siunattu, Sinä, Jumalani, ole siunattu Sinä kuninkaani!"

"En tiedä onko minulla uskontoa. Kahteentoista vuoteen en ole nähnyt kirkkoa enkä pappia. Noëmi ei tiedä niistä mitään. Olen opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Minulla on tapana puhella hänelle Jumalasta, Jeesuksesta ja Mooseksesta sellaisina kuin minä ne tunnen, hyvästä, rakastavasta, armahtavaisesta, kaikkialla läsnäolevasta Jumalasta, Jeesuksesta suurena kärsimyksissään ja jumalaisena ihmisyydessään, Mooseksesta, kansanvapauden sankarista, joka vaeltaessaan erämaassa mieluummin kärsi nälkää ja janoa kuin vaihtoi vapauttaan orjuuden lihapatoihin, siitä Mooseksesta, joka kehoitti hyväntekeväisyyteen ja veljelliseen rakkauteen, sellaiseen, jollaiseksi minä ne tajuan. Mutta järkähtämättömän koston Jumalasta, valittujen Jumalasta, siitä Jumalasta, joka vaatii uhreja ja asuu koristetuissa temppeleissä ja siitä Jeesuksesta, joka vaatii sokeata uskoa ja vainoo toisinuskovia, ja siitä Mooseksesta, joka kiristää rahoja ja saarnaa vihaa, sanalla sanoen, niistä, joista kirjat ja kirjoitukset, kellot ja kirkkolaulut julistavat, niistä hän ei mitään tiedä."

"Nyt te tiedätte, keitä olemme ja mitä me täällä teemme. Nyt saatte myös tietää, millä tämä mies uhkaa meitä."

"Hän on sen miehen poika, jonka edestä mieheni meni takuuseen, joka ajoi hänet tekemään itsemurhan, ja jonka takia me pakenimme ihmisten maailmasta tähän korpeen. Hän oli kolmentoistavuotias poika silloin kun me kadotimme kaiken ja isku kohtasi häntäkin, sillä hänen isänsä hylkäsi hänet. Minua ei oikeastaan ihmetytä se, että hänestä tuli niin huono ihminen. Isänsä hylkäämänä, vieraiden ihmisten armoille osoitettuna, sen pettämänä ja ryöstämänä, johon hänen olisi tullut olla kiintynyt lapsen kunnioituksella, jo lapsuusvuosinaan leimattuna kavaltajan pojaksi — onko ihme, että hänestä tuli se, mikä hän nyt on?"

"Ja kuitenkin en vielä oikein tiedä, mikä hän oikeastaan on, mutta se, mitä tiedän, on kylliksi. Tänne saapuvat ihmiset tietävät kertoa paljon hänestä."

"Jonkun ajan kuluttua isän paosta lähti hänkin Turkinmaalle. Hän sanoi lähtevänsä isäänsä etsimään. Toiset väittävät hänen tavanneen isän, toiset arvelevat, ettei hän ollut päässyt tämän jäljille. On niitäkin, jotka sanovat hänen varastaneen ja tuhlanneen ne isän rahat, jotka tämä paetessaan oli ottanut mukaansa. Mutta mitään ei varmuudella tiedetä. Häneltä itseltään ei voi saada tietää mitään, sillä kaikki hänen sanansa ovat valhetta. Siitä, missä hän on oleskellut ja mitä tehnyt, hän kertoo historioita, joita hän on erinomainen kyhäämään kokoon, ja joita hän pystyy esittämään niin uskottavina, että sekin, joka omin silmin on nähnyt asian tapahtuneen päinvastoin, ällistyy ja kysyy, eikö hänen puheissaan kuitenkin ole perää. Tänään hän on täällä, huomenna siellä. Hänet näkee Turkinmaalla, Walakiassa, Puolassa ja Unkarissa. Kaikissa näissä maissa ei ole ainoatakaan kuuluisaa miestä, jota hän ei tuntisi. Hän pettää jokaista, jonka seurassa kerrankin on ollut, ja se, jota hän kerran on pettänyt, voi olla varma siitä, että hän tulee vielä kerran petetyksi."

"Hän puhuu kymmentä kieltä, minkä maalaiseksi hän itsensä sanoneekin, täytyy hänet siksi uskoa. Milloin hän tulee kauppiaana, milloin sotilaana, milloin merimiehenä, tänään hän on turkkilainen, huomenna kreikkalainen. Hän on jo sukeltanut esiin puolalaisen kreivin hahmossa, erään venäläisen ruhtinattaren sulhasena ja saksalaisena ihmelääkärinä, joka pillereillään parantaa kaikenlaatuisia tauteja. Ei kukaan voi saada selville, mikä hänen oikea ammattinsa on. Yksi ainakin on varma — hän on palkattu vakooja. Turkkilaisten, itävaltalaisten vaiko venäläisten palveluksessa, kuka tietää? Kenties hän palvelee kaikkia kolmea yht'aikaa ja kenties vielä useampia. Hän kulkee kaikkien asioilla ja pettää kaikkia. Joka vuosi ilmestyy hän muutaman kerran saarelle. Hän saapuu turkkilaiselta rannalta ja lähtee samassa veneessä Unkarin puolelle. Mitä hänellä on siellä tekemistä, sitä en aavista. Mutta minä olen suuresti taipuvainen uskomaan, että hän pelkästään omaksi ilokseen valmistaa minulle ikävän nähdä häntä täällä. Minä tiedän myös, että hän on hekumoitsija ja irstailija. Minun luonani hän saa herkullista ruokaa ja minulla on nuori, kukoistava tytär, jota hän mielellään kiusoittelee kutsumalla häntä morsiamekseen. Noëmi vihaa häntä. Hän ei aavista, miten oikeutettua hänen vihansa on."

"En kuitenkaan luule Teodor Kristyanin vain siksi käyvän saarellamme. Täällä lienee muita vetovoimia, joita en tunne. Mies on palkattu vakooja. Sitäpaitsi hänellä on häijy sydän. Hän on läpeensä turmeltunut ja pystyy mihin tahansa. Hän tietää minun tyttäreni kera anastaneen tämän saaren. Hän tietää, ettei meillä ole siihen ihmislakien mukaan minkäänlaista oikeutta."

"Tämän salaisuuden tietäessään hän voi veroittaa, kiusoittaa ja piinata meitä molempia. Ellemme anna hänelle, mitä hän pyytää, uhkaa hän ilmaista meidät Itävallan ja Turkin hallituksille, ja niin pian kuin nämä saavat kuulla keskellä Tonavaa kohonneen uuden maapalasen, jota ei ole mainittu missään rauhansopimuksissa, alkavat ne kiistellä keskenään ja ratkaisua odottaessa täytyy meidän lähteä täältä pois, kuten kävi kansan Allion-vuoren ja Csernajoen välisellä alueella. Tämän miehen tarvitsee vain sanoa sana, tehdäkseen tyhjäksi kaiken, mitä minä kahdentoista vuoden työllä ja ponnistuksella olen saanut aikaan tällä yksinäisellä saarella, ja muuttaakseen tämän Edenin, missä me olemme eläneet onnellisina, erämaaksi ja syöstäkseen meidät kodittomina maailmaan takaisin. Niin, hän voi tehdä enemmänkin. Meidän ei ole pelättävä ainoastaan keisarin valtiollisia käskyläisiä, vaan vavistava myös pappien edessä. Jos arkkipiispat, patriarkat, arkimandriitit ja dekantit saisivat tietää tällä saarella asuvan tytön, joka kasteestaan asti ei kertaakaan ole ollut kirkossa, veisivät he väkisin hänet täältä ja sulkisivat hänet luostariin. Käsitättekö nyt, herraseni, ne raskaat huokaukset, jotka estivät teitä nukkumasta?"

Timar tuijotti kuuhun, joka oli laskemassa poppelien taakse.

"Minkätähden", hän ajatteli itsekseen, "en minä nyt ole mahtava mies?"

"Ja siten", jatkoi Terese, "voi tämä mies minä päivänä hyvänsä syöstä meidät turmioon. Hänen on vain tarvis joko Wienissä tai Stambulissa ilmoittaa täällä Tonavassa olevan uuden maatilkkusen ja me olemme hukassa. Ei kukaan koko seudulla ole ilmaiseva meitä, vain hän pystyy siihen. Mutta minä olen valmis kaikkeen. Saaren tulee kiittää synnystään tätä kalliota. Se ehkäisee Tonavan ryöppyvää vettä. Eräänä vuonna, kun Milos oli sodassa serbialaisten kanssa, kätkivät serbialaiset salakuljettajat kolme kirstua ruutia saaren pensaihin. Siitä saakka se on ollut täällä. Ehkä joutuivat ruudin kätkijät turkkilaisten vangeiksi, kenties heidät surmattiin. Minä löysin ruudin ja kätkin sen kallion syvimpään luolaan. — Herraseni, jos yritetään karkoittaa minut tältä saarelta, heitän palavan sytykkeen alas ruudin sekaan, ja kallio on räjähtävä ilmaan ja me sen mukana, ja ensi keväänä jään lähdettyä ei kukaan ole löytävä jälkeäkään tästä saarestamme. Nyt tiedätte, miksi ette osannut nukkua täällä."

Timar nojasi päätään käteensä ja tuijotti eteensä.

"Tahdon sanoa teille vielä erään seikan", jatkoi Terese kumartuen hänen puoleensa, niin että hän voisi kuulla hiljaa kuiskatut sanat. "Luulen miehen tällä kertaa tulleen tänne muistakin syistä kuin vain siitä, että hän oli pelannut rahansa kapakassa ja tahtoi kiristää minulta muutamia guldenia. Hänen vierailunsa tarkoitti joko teitä tai tuota toista herraa. Olkaa varuillanne, jos toisella teistä on pelättävää tai joku salaisuus kätkettynä."

Kuu katosi poppelien taakse ja idässä alkoi päivä sarastaa.
Kultarastaat virittivät laulunsa soimaan. Aamu koitti.

Morava-saarelta kuului torvien pitkäveteiset äänet. Ne olivat merkkejä, joilla laivaväki herätettiin.

Hiekasta kuului askeleita. Eräs merimies tuli maihinnousupaikalta
sanomaan, että myrsky oli jo tauonnut, ja laiva oli lähtövalmis.
Majasta tulivat vieraat, Eutym Trikalis ja hänen tyttärensä, kaunis
Timea häikäisevän valkoisine kasvoineen.

Noëmikin oli ylhäällä ja keitti äsken siilattua maitoa aamiaiseksi.
Timea ei juonut sitä, vaan ojensi sen sijaan sen Narcissalle, joka
Noëmin suureksi mielipahaksi piti hyvänään vieraan tytön antimen.

Eutym Trikalis kysyi Timarilta, minne edellisenä iltana saapunut vieras oli hävinnyt. Timar vastasi hänen jo yöllä lähteneen.

Tämän uutisen kuullessaan tummenivat vanhuksen kasvot entistä enemmän.

Viimein sanoivat he kaikki jäähyväiset emännälleen. Timea oli alakuloinen ja valitti yhä voivansa pahoin. Timar jättäytyi viimeiseksi ja jätti Tereselle turkkilaisen silkkihuivin lahjana Noëmille. Hän kiitti luvaten, että tyttärensä käyttäisi sitä.

Sitten he poistuivat poiketen veneelle vievälle ruohottuneelle polulle. Terese ja Almira seurasivat heitä rantaan. Noëmi sitävastoin kiipesi kallion huipulle. Istuen siellä sammaleen kukkien keskellä hän seurasi silmillään loittonevaa venettä.

Narcissa hiipi hänen luokseen, kääriytyi kiemuraan hänen polvelleen ja taivutti notkean kaulansa hänen poveaan vasten.

"Pois, sinä uskoton! Silläkö tavoin sinä minua rakastat! Sinä hylkäät minut ja liehakoit toista tyttöä, vain siksi, että hän on kaunis, mitä minä en ole. Mene, en enää välitä sinusta!"

Ja sitten hän painoi kissaa molemmin käsin povelleen, hyväili hienohipiäisellä leuallaan sen valkoista päätä — ja katseli veneen jälkeen. Hänen silmissään kimmelsi kyynel.

Viides luku.

ALI TSHORBADSHI.

Samana päivänä kulki "Pyhä Barbara" suotuisan sään vallitessa ylös Unkarin puoleista Tonavan haaraa. Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään huomattavampaa. Illalla menivät kaikki aikaisin levolle. He olivat yhtä mieltä siitä, että edellisenä yönä oli nukuttu huonosti.

Mutta Timarin ei pitänyt tänäkään päivänä saaman rauhaa. Ankkurissa lepäävässä laivassa oli kaikki hiljaista ja vain aaltojen yksitoikkoinen loiske sen laitoja vastaan piti yötä valveilla. Mutta keskellä tätä hiljaisuutta tuntui hänestä, kuin olisi hänen naapurillaan jotain tärkeätä tekeillä. Sivuhytistä, jonka hänen hytistään erotti vain ohut lautaseinä, tunkeutui hänen kuuluviinsa useita eri ääniä, kuten kultarahojen kilinää, korkin vetämistä pullon suulta, sitten ikäänkuin jotain olisi sekoitettu lusikalla, kuin olisi lyöty yhteen käsiä ja kuin joku olisi alkanut pestä itseään keskellä yötä. Ja sitten taas sama huokaus, joka kuului edellisenä yönä: "Oi, Allah!"

Vihdoin kuului hiljainen naputus väliseinään. Eutym Trikalis huusi hänelle:

"Herra, tulkaa luokseni."

Timar pukeutui nopeasti ja riensi naapurinsa hyttiin. Täällä oli kaksi makuusijaa ja niiden välissä pieni pöytä. Toisen makuusijan eteen oli vedetty uutimet, toisessa makasi Eutym. Pöydällä näkyi lipas ja kaksi pientä lasia.

"Herra, mitä käskette?" alkoi Timar.

"En käske — pyydän."

"Vaivaako teitä mikään?"

"Kohta ei mikään enää minua vaivaa. Kuolen kohta Tahdon kuolla. Olen ottanut myrkkyä. Älä hätyytä. Istuudu tähän viereeni ja kuuntele, mitä minulla on sanomista. Timea ei herää, olen antanut hänelle opiumia tehdäkseni hänen unensa sikeäksi. Sillä tällä hetkellä hän ei saa olla hereillä. Älä keskeytä minua. Se, mitä sinulla on minulle sanomista, ei enää hyödytä minua, mutta minulla on sinulle paljon sanomista ja minulla on vain lyhyt hetki jälellä, sillä myrkky vaikuttaa nopeasti. Älä tee mitään turhia pelastamisyrityksiä! Tässä kädessäni minulla on vastamyrkky, jos katuisin, olisi vallassani tehdä tehty tekemättömäksi. Mutta minä en tahdo ja siinä teen oikein. Istuudu siis kuuntelemaan."

"Oikea nimeni ei ole Eutym Trikalis, vaan Ali Tshorbadshi. Olin jonkun aikaa kuvernöörinä Kandiassa ja sen jälkeen khazniarina Stambulissa. Tiedäthän, mitä tapahtuu Turkinmaalla parast'aikaa. Sulttaani panee käytäntöön uusia tapoja, ja kapinallisia syntyy. Sellaisina aikoina on ihmishengillä korkea hinta. Toinen puolue murhaa tuhansittain niitä, jotka eivät liity siihen, ja toinen sytyttää tuleen tuhansia niiden rakennuksia, jotka ovat ohjissa. Ei kukaan ole kyllin korkeassa asemassa ollakseen turvassa herransa tai orjansa kädeltä. Stambulin kajmakami kuristutti äskettäin kuusisataa kapinallista turkkilaista, ja hänet itsensä murhasi hänen oma orjansa Sofian moskeijassa. Jokainen uudistus maksaa ihmisverta. Sulttaanin vieraillessa Edrenessä vangittiin kaksikymmentäkuusi etevää miestä, kaksikymmentä mestattiin, toiset kuusi pantiin kidutuspenkkiin. Sitten kun he pelastuakseen olivat antaneet väärän todistuksen maan suurista, kuristettiin heidät. Senjälkeen vainottiin niitä, joita vastaan he olivat väärin todistaneet. Epäilyksenalaiset hävisivät eikä heistä kuultu mitään sen enempää. Sulttaanin kirjuri, Waffat-Effendi, lähetettiin Syyriaan, ja matkalla murhasivat hänet druusilaiset. Edrenen kuvernööri, Emir-Pasha, kutsui Pasha Pertaon aterialle luokseen. Aterian päätyttyä tarjottiin hänelle kuppi mustaa kahvia ja hänelle annettiin tiedoksi, että hänen, sulttaanin käskystä, tuli juoda myrkkyä tästä kupista. Pertao pyysi vain lupaa saada sekoittaa kahviin sitä myrkkyä, jota hänellä itsellään oli, sillä se surmasi varmemmin. Senjälkeen hän rukoili Allahin siunausta sulttaanille, peseytyi, rukoili ja kuoli. Vielä tänä päivänä kantaa jokainen etevä turkkilainen myrkkyä sinettisormuksessaan, jotta se olisi hänellä aina käsillä, kun hänen vuoronsa tulee."

"Tiesin minun vuoroni tulevan pian. Ei senvuoksi, että olisin liittynyt salaliittolaisiin, vaan kahdesta toisesta syystä olin kypsä silkkinyöriä varten. Nämä kaksi syytä olivat rahani ja tyttäreni."

"Rahani tarvitsi aarrekamari ja tyttäreni seralji."

"Kuoleminen ei ole vaikeata. Siihen olen valmistautunut. Mutta tytärtäni en jätä seraljiin enkä anna tehdä itsestäni kerjäläistä."

"Päätin tehdä vihollisteni laskuihin virheen pakenemalla Timean ja omaisuuteni kera."

"Meritietä en voinut valita, sillä silloin olisi minut pian saavutettu."

"Minulla oli jo jonkun aikaa ollut passi Unkariin valmiina. Pukeuduin nyt kreikkalaisen kauppamiehen valepukuun, ajoin pitkän partani ja saavuin salateitä Galatz'iin. Sieltä en voinut päästä eteenpäin maitse. Päätin silloin vuokrata laivan ja lastata sen ostamallani vehnällä. Täten saatoin parhaiten viedä rahani turvaan. — Kun sinä mainitsit varustajasi nimen, tulin hyvin iloiseksi. Atanas Brazowics on sukua minulle. Timean äiti oli kreikkalainen ja hänen perhekuntaansa. Minä olen usein tehnyt sille miehelle hyvää, nyt saa hän palkita hyvät tekoni. Allah on suuri ja viisas! Ei kukaan voi välttää kohtaloaan. Sinä aavistit heti minun olevan pakolaisen, vaikka et ollutkaan selvillä siitä, olitko tekemisissä rikollisen vaiko valtiollisen pakolaisen kanssa. Siitä huolimatta katsoit olevasi velvollinen laivan päällikkönä saattamaan huostaasi uskotun matkustajan turvaan. Ihmeellisellä tavalla sivuutimme Rautaportin kalliot ja pyörteet, uhkarohkean uskaliaasti vältimme takaa-ajavan turkkilaisen rosvolaivan, leikitellen osasimme kiertää ruttosulun ja tullitarkastuksen, mutta jätettyämme siten taaksemme kaikki kauhunkuvat, kompastuin oljenkorteen ja lankesin omaan hautaani."

"Tuo mies, joka eilen seurasi meitä yksinäiselle saarelle, oli Turkin hallituksen vakoilijoita. Minä tunnen hänet, ja hän tunsi epäilemättä minut. Ei kukaan muu kuin hän olisi voinut päästä jäljilleni. Nyt hän on ennättänyt edelleni ja Pancsowassa ollaan jo valmiina vangitsemaan minut. Vaiti, tiedän, mitä aiot sanoa: olemme jo Unkarin maalla ja toinen hallitus ei luovuta toiselle valtiollisia vankeja. Mutta he eivät vaadikaan minua valtiollisena vankina, vaan varkaana. Tosin syyttömästi, sillä se, mitä olen ottanut mukaani, on omaa omaisuuttani, ja jos valtiolla on minulta jotain saatavaa, niin on minulla kaksikymmentäseitsemän taloa Galatassa näiden saatavien maksamiseksi. Mutta siitä huolimatta tulevat he huutamaan jälessäni: 'Ottakaa varas kiinni!' Minun sanotaan varastaneen rahoja aarrekammiosta, ja Itävalta luovuttaa pakenevat varkaat silloin, kun turkkilaisten vakoilijain onnistuu nuuskia niiden jäljet. Tämä mies on tuntenut minut, ja sillä on kohtaloni ratkaistu."

Suuret hikikarpalot tunkivat puhujan otsalle. Hänen kasvonsa kävivät vahankelmeiksi.

"Anna minulle pisara vettä, että voin jatkaa."

"Minulla on vielä paljon sanottavaa sinulle."

"Itseäni en enää voi pelastaa, mutta kuolemalla voin pelastaa tyttäreni ja hänen omaisuutensa. Allah tahtoo siten, ja ken voisi paeta varjoaan?"

"Vanno siis uskosi ja kunniasi kautta täyttäväsi ne tehtävät, jotka sinulle annan."

"Ensiksikin: Kuoltuani älä hautaa minua maahan. Muhamettilainen ei tahdo tulla haudatuksi kristityn tavoin. Hautaa minut tavallisella merimiestavalla: ompele minut purjekankaaseen, ripusta raskas kivi pääni ja jalkojeni kohdalle ja laske minut Tonavan syvimpään kohtaan. Tee niin, poikani!"

"Ja kun kaikki on tehty, vie laivasi tarpeellisiin varokeinoihin ryhtyen Komorniin. Vartioi Timeaa!"

"Tässä lippaassa on puhdasta rahaa — yhteensä tuhannen tukaattia. Muu omaisuuteni on vehnässä. Tuolle pöydälle jätän kirjoitukseni; säilytä se. Minä selitän siinä, että liiallisesta meluunien nauttimisesta olen saanut punajuoksun ja kuoleman, samalla selitän omaisuuteni puhtaassa rahassa käsittävän vain tuhannen tukaattia. Se kädessäsi ei kukaan voi syyttää sinun aiheuttaneen minun kuolemaani tai omaan laskuusi pidättäneen osan rahojani."

"En anna sinulle mitään. Sen, mitä teet, teet armeliaisuudesta; ja Jumala on palkitseva sinua siitä. Hän on paras velkamies, saatpa nähdä."

"Ja vie sitten Timea Atanas Brazowicsin luo ja pyydä häntä huolehtimaan tytöstä. Hänellä on itsellään tytär, tulkoon tästä hänelle sisar! Anna hänelle rahat. Hän on käyttävä ne lapseni kasvatukseen. Jätä laivalastikin hänen huostaansa ja pyydä häntä itseään olemaan läsnä säkkejä tyhjennettäessä. Niissä on hyvää vehnää — ja se voitaisiin vaihtaa toiseen. — Sinä ymmärrät?"

Kuoleva katsahti Timaria silmiin ja taisteli itsensä kanssa.

"Sillä…"

Taas katkesi ääni.

"Sanoinko jotakin? Minulla on vielä sanottavaa, mutta minä sekaannun.
Miten punainen taivas on! Niin 'punainen puolikuu…'"

Syvä huokaus, joka kuului Timean vuoteelta, kiinnitti nyt hänen huomionsa ja suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle. Säikähtyneenä hän kohosi vuoteelleen ja kopeloi vapisevin käsin tyynynsä alustaa. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan.

"Oi, olin miltei unohtaa Timean! Olenhan antanut hänelle unijuomaa. Ellet herätä häntä oikeissa ajoin, nukahtaa hän ijäksi. Tässä pullossa on vastamyrkkyä. Heti minun kuoltuani hierot sillä hänen ohimojaan, otsaansa ja sydänkuoppaansa, kunnes hän, herää. — Ah, olin vähällä ottaa hänet muassani! Ei, sitä en tahdo! Hänen täytyy elää. Eikö niin? Lupaathan minulle kunniasi ja rehellisyytesi nimessä herättää hänet, kutsua hänet takaisin elämään, että et anna hänen nukahtaa ijäksi?"

Kuoleva puristi kouristuksentapaisesti Timarin kättä rintaansa vasten. Hänen vääntyneet kasvonsa ilmaisivat kuoleman kamppailun jo alkaneen.

"Mistä puhuinkaan? Mitä aioinkaan sanoa sinulle? Mikä oli viimeinen sanani? — Niin oikein: 'punainen puolikuu!'"

Avoimesta akkunasta paistoi vähenevä puolikuu, joka nousi veripunaisena öisistä sumuista.

Puhuiko kuoleva siitä houreissaan? Vai muisteliko hän jotakin muistoa?

"Niin, 'punainen puolikuu!'" änkytti hän vielä kerran, jonka jälkeen kuolema sulki hänen huulensa ijäksi.

Vielä lyhyt kamppailu, ja hän lepäsi ruumiina.

Kuudes luku.

ELÄVÄ ALABASTERIPATSAS.

Timar oli yksin kuolleen, kuolonuneen vaipuneen ja tässä haudatun salaisuuden kera.

Yön hiljaisuus varjosi kaiken.

Ja yön varjot kuiskivat hänelle:

"Kas, kas! Jollet täytä, mitä olet saanut tehtäväksesi, jollet heitä kuollutta Tonavaan, jollet herätä nukkujaa, vaan annat hänen rauhassa nukahtaa ijäisyyteen, miten silloin käy? Tuo kavaltaja on Pancsovassa ilmiantanut pakolaisen, Tshorbadshin, jos sinä nyt ennätät hänen edelleen, lasket maihin Belgradissa ja teet ilmoituksen asiasta siellä, niin lankeaa, Turkin lain mukaan, kolmasosa pakolaisen aarteista sinulle. Muuten ne eivät enää kuulu kenellekään. Isä on kuollut. Jos sinä tahdot, ei tytär enää herää. Silloin tulee sinusta äkkiä rikas mies. Vain rikas merkitsee jotakin maailmassa. Köyhä ihminen on aina alempiarvoinen olento."

Timar vastasi yön varjoille: "No, tahdonpa siis olla alempiarvoinen olento!" Ja saattaakseen öiset kuiskivat varjot vaikenemaan, hän sulki kajuutan ikkunan. Häntä pelotti katsella punaista kuuta. Hänestä tuntui kuin juuri se kuiskaisi hänelle näitä pahoja ajatuksia ikäänkuin kuolevan viimeisten sanojen selitykseksi.

Hän veti verhon syrjään Timean vuoteelta.

Tyttö lepäsi vuoteellaan kuin elävä alabasteripatsas. Hänen povensa nousi ja laski hitaasti, huulet olivat puoliavoimet, silmät suljetut ja kasvoilla uinui ylimaallinen vakavuus.

Toinen käsi oli kohotettu valtoinaan valuvia kiharoita kohti, toinen piti koossa yöpukua rinnan päällä.

Timar lähestyi väristen, kuin tyttö olisi ollut lumottu haltijatar, jonka kosketuksesta kuolevaista kohtaa sydänhalvaus. Hän alkoi hieroa pullossa olevalla nesteellä nukkujan ohimoita. Koko ajan piti hän silmänsä herkeämättä tytössä ajatellen itsekseen:

"Sinunko antaisin kuolla, sinä taivainen olento? Ei, ei, vaikka laiva olisi täynnänsä oikeita helmiä, jotka kaikki minä saisin sinun kuoltuasi, en sittenkään sallisi sinun kuolevan. Ei koko maailmassa ole timantteja, olkootpa ne miten suuria tahansa, joita mieluummin katselisin kuin sinun kahta silmääsi, kun ne jälleen avaat."

Ihanat kasvot pysyivät muuttumattomina otsan ja ohimojen hieronnan aikana, eivät edes kauniit kulmakarvat vetäytyneet kokoon, kun vieraan miehen käsi kosketti otsaa. Mutta Timaria oli käsketty hieromaan vastamyrkyllä myöskin sydänkuoppaa.

Hänen täytyi tarttua tytön käteen vetääkseen sen pois povelta.

Käsi ei tehnyt pienintäkään vastarintaa. Se oli jäykkä ja kylmä.
Kylmä kuten koko ruumiskin. Kaunis ja kylmä kuin alabasteri.

Yön varjot kuiskivat:

"Katso noita ihania muotoja! Häntä kauniimpaa eivät kenenkään kuolevaisen huulet ole koskettaneet. Ei kenkään ole saava tietää, jos nyt suutelet häntä."

Mutta nytkin vastasi Timar yön varjoille ja samalla itselleen: "Ei, sinä et ole vielä milloinkaan varastanut kenenkään omaisuutta, ja tämä suudelma olisi varkautta." Ja näin sanoen hän levitti persialaisen peitteen, jonka tyttö unissaan oli heittänyt päältään, yli koko ruumiin aina olkapäihin asti ja hieroi peitteen alla nukkujan sydänkuoppaa, jota tehden hän vastustaakseen kaikkia kiusauksia alituisesti piti katseensa neidon kasvoille kiinnitettynä. Hän luuli näkevänsä alttaritaulun, niin kylmät ja samalla kirkastetut olivat nämä kasvot.

Viimein aukenivat silmäluomet, ja hänen tummat, mutta kiillottomat silmänsä kohtasivat Timarin katseen. Hän hengitti helpommin ja Timar tunsi kätensä alla sydämen alkavan sykähdellä nopeammin. Hän veti kätensä pois. Sitten hän piti pulloa tytön nenän alla antaakseen tämän hengittää sisäänsä sen voimakasta tuoksua.

Timea heräsi, sillä hän käänsi pois päänsä ja rypisti kulmakarvojaan.

Timar mainitsi hiljaa hänen nimensä. Tyttö hypähti vuoteeltaan ja huudahtaen: "isä" istuutui sängynlaidalle. Sitten hän alkoi tuijottaa suoraan eteensä. Persialainen peite valahti istujan polville, yöpuku oli pudonnut hänen olkapäiltään alas. Siten istuessaan muistutti hän kreikkalaista kuvapatsasta.

"Timea."

Timar veti batistipaidan hänen olkapäidensä yli. Hän ei sitä huomannut.

"Timea", sanoi hän äänekkäämmin, "isänne on kuollut!"

Tyttö ei liikahtanut. Hän ei huomannut yöpuvun valuneen alas paljastaen hänen povensa. Hän näytti olevan täysin tajuton.

Timar syöksyi hyttiinsä, palasi takaisin kahvikeittiö mukanaan ja alkoi keittää kahvia kuumeentapaisella kiireellä, polttaen useasti sormensa. Kun se oli valmista, hän meni Timean luo, pani tämän pään käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, avasi suun sormillaan ja kaatoi siihen kahvia. Tähän saakka Timar oli saanut taistella lamautusta vastaan, mutta niin pian kuin Timea oli saanut kuumaa, väkevää mokkaa suuhunsa, työnsi hän äkkiä Timarin luotaan sellaisella voimalla, että kuppi putosi kädestä. Sitten hän heittäytyi vuoteelleen, veti peitteen päänsä yli ja alkoi vavista, niin että hampaat kalisivat.

"Luojan kiitos, hän elää, hänelle nousee kuume!" huokasi Timar. "Nyt siirtykäämme hautaukseen!"

Seitsemäs luku.

HAUTAUS.

Valtamerellä menetellään jotakuinkin yksinkertaisesti. Vainaja ommellaan purjekankaaseen, jalkojen kohdalle ripustetaan kuula ja ruumis lasketaan mereen. Korallit kasvavat aikaa myöten hänen hautansa päälle.

Mutta Tonavan laivoilla ei kuollutta saa noin vaan heittää veteen ilman edesvastuuta. Siellähän on ranta lähellä, ja rannoilla on kyliä ja kaupunkeja kirkonkelloineen ja pappeineen, jotta kuollut voisi saada osalleen sielukellojen soittoa ja hänet voitaisiin haudata siunattuun maahan. Siellä ei käy päinsä heittää kuollutta veteen muitta mutkitta vain sen vuoksi, että hän itse niin haluaa.

Mutta Timar käsitti varsin hyvin, että niin oli tehtävä. Hän ei joutunutkaan hämilleen. Jo ennenkuin laiva oli nostanut ankkurin, ilmoitti hän perämiehelle laivassa nyt olevan ruumiin.

"Tiesin jo edeltäkäsin onnettomuuden tulevan", sanoi Johan Fabula, "sillä sampi ui kilpaa laivan kanssa, ja se merkitsee kuolemantapausta."

"Laskekaamme maihin tuolla kylän kohdalla ja pyytäkäämme pappia hautaamaan hänet, jatkoi Timar. Emme voi kuljettaa ruumista mukanamme kauemmas; meitä kohdeltaisiin kuin ruton saastuttamia."

Herra Fabula karisti kurkkuaan kovin sanoen:

"Voidaanhan koettaa."

Plescovacz, joka oli lähinnä, on varakas kylä. Siellä on dekantti ja komea kaksitorninen kirkko. Dekantti oli pitkä ja hyvin kasvanut mies, jolla oli pitkä parta, sormenpaksuiset kulmakarvat ja kaunis, sointuva ääni.

Timar ja hän sattuivat olemaan tuttuja. Hän oli usein ostanut tältä viljaa, sillä dekantti möi koko paljon maantuotteita.

"Ei, poikaseni", huudahti dekantti nähdessään hänet pihalla, "olisit valinnut paremman ajan. Sato on ollut huono, ja minä olen aikoja sitten myynyt viljani."

Siitä huolimatta puitiin pihalla ja luuvassa.

"Tällä kertaa on minulla kypsää hedelmää markkinoille tuotavana", vastasi Timar. "Meillä on laivassamme kuollut, ja minä tulen pyytämään Teidän Korkeuttanne hautaamaan ruumiin asiaankuuluvin menoin."

"Mutta, poikaseni, se ei käy niinkään helposti päinsä", vastasi dekantti. "Onko vainaja ripittänyt itsensä? Onko hän vastaanottanut kuoleman sakramentin? Oletko sitäpaitsi varma siitä, että hän oli kristitty? Muutoin en voi haudata häntä."

"Ei mitään näistä. Meillä ei ole rippi-isää laivassamme; tämä raukka on ottanut jäähyväiset maailmasta ilman papillista apua, sehän on merimiehen kohtalo. Mutta ellei Teidän Korkeutenne tahdo antaa hänelle kristillistä hautausta, niin antakaa ainakin minulle kirjallinen todistus siitä, johon minä voin vedota näyttääkseni toteen, minkätähden minä en kyennyt osoittamaan hänelle viimeistä kunniapalvelusta. Me hautaamme sitten hänet jonnekin rannalle."

Dekantti antoi hänelle todistuksen siitä, että hän oli kieltäytynyt hautaamasta kuollutta, mutta senjälkeen alkoivat puimassa olevat talonpojatkin tehdä vastaväitteitä.

"Mitä? Meidänkö maallemme haudattaisiin ruumis, jota ei ole siunattu? Silloinhan yhtä varmasti kuin Amen kuuluu kirkossa, raesateet tulevat hävittämään peltomme. Älkääkä yrittäkö tehdä sitä kunniaa millekään toisellekaan kylälle, sillä minne tulettekin, ei kenkään tahdo ottaa kuolluttanne vastaan. Ensinnäkin tuo hän mukanaan raekuuroja jo tänä vuonna, ennenkun on ennätetty saada viini korjuun, viini, johon maamies panee viimeisen toivonsa; toiseksi synnyttää sillä tavoin haudattu ruumis itsestään vampyyrin, joka imee itseensä kaiken sateen ja kasteen."

Uhkasivatpa he lyödä Timarin kuoliaaksikin, jos hän toisi ruumiin maihin. Ja estääkseen hänet hautaamasta ruumista rannalle valitsivat he neljä vahvaa poikaa, joiden tuli lähteä laivaan ja jäädä sinne, siksi kunnes laiva olisi ennättänyt kylän alueen ohitse. Sitten saisi Timar menetellä ruumiin kanssa miten halusi.

Timar näytti olevan kovin suutuksissaan, mutta antoi neljän seuralaisen nousta laivaan. Miehistö oli sillä välin kyhännyt kokoon arkun ja pannut kuolleen siihen. Piti vain enää naulata kansi kiinni.

Ensi työkseen meni Timar katsomaan miten Timea voi. Kuume oli nyt puhjennut, hänen otsansa oli hehkuvan kuuma, mutta siitäkin huolimatta hänen kasvonsa olivat vielä häikäisevän valkeat. Hän makasi tajuttomana eikä tiennyt mitään hautajaisvalmistuksista.

"Nyt on siis kaikki kunnossa", sanoi Timar, otti sitten värisankon ja alkoi maalata kauniilla kyrilliläisillä kirjaimilla Eutym Trikaliksen nimeä arkun kanteen. Neljä serbialaista seisoi takana tavaten.

"No, maalaa nyt sinäkin yksi kirjain, sillä aikaa kuin minä maalaan oman osani", sanoi Timar yhdelle heistä, joka suu ammolla katsoa töllisteli hänen työtään, ja ojensi hänelle samalla penselin. Talonpoika otti sen vastaan ja näyttääkseen taituruuttaan maalasi "X":n, jonka sen ajan serbialaiset lukivat "S":ksi.

"Kas vain, mikä taiteilija sinä olet!" kiitti häntä Timar ja antoi hänen maalata vielä yhden kirjaimen. "Sinä olet taitava poika. Mikä on nimesi?"

"Joso Berkics."

"Entä sinun?"

"Mirko Jakerics."

"No, Jumala varjelkoon teitä! Juokaamme lasillinen slisovitzia."

Heillä ei ollut mitään sitä vastaan.

"Minun nimeni on Mikael, sukunimeni on Timar. Se on hyvä nimi, kuuluu yhtä unkarilaiselta kuin turkkilaiselta ja kreikkalaiselta. Sanokaa minua vain Mikaeliksi."

"Zbogom, Mikael!"

Timar juoksi vähä väliä kajuuttaan katsomaan, miten Timean laita oli. Tällä oli yhä kuumetta ja pysyi tiedottomana. Timar otti asian tyynesti. Hän ajatteli, että sillä, joka matkustaa Tonavalla, on kokonainen apteekki muassaan, sillä kylmä vesi parantaa kaikki sairaat. Koko hänen lääketaitonsa perustui siihen, että hän pani kylmiä kääreitä sairaan otsalle ja jaloille ja muutti niitä heti, kun ne olivat kuumenneet.

"Pyhä Barbara" liukui sitten kaikessa rauhassa Tonavaa ylös pitkin Unkarin rantaa. Serbialaiset tutustuivat pian merimiehiin. He auttoivat näitä soutaessa ja nämä antoivat heille kiitokseksi paistia laivankeittiössä.

Vainaja lepäsi kannella. Arkulle oli levitetty valkea lakana. Se oli hänen paaripeitteensä.

Illan tullessa sanoi Mikael väelleen menevänsä levolle; hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön. Laiva saisi jatkaa matkaansa, siksi kunnes tulisi pimeä; silloin heitettäisiin ankkuri.

Mutta ei hän nukkunut tänäkään yönä. Sen sijaan, että olisi mennyt omaan hyttiinsä, hiipi hän Timean hyttiin, asetti yölampun tyhjään kirstuun, ettei sen loiste näkyisi ja istui koko yön sairaan vuoteen vieressä kuunnellen hänen kuumehoureitaan ja asetellen hänelle yhä kylmiä kääreitä. Hän ei sulkenut silmiään minuutiksikaan.

Hän kuuli kuinka ankkuri laskettiin, ja kuinka aallot senjälkeen alkoivat loiskia laivan kylkiä vastaan. Kannella kävellä kopistelivat miehet vielä hyvän aikaa, siksi kunnes he toinen toisensa perästä painuivat nukkumaan.

Mutta keskiyön aikaan kuului kumeita vasaran lyöntejä.

"Kuuluu siltä", hän ajatteli, "kuin lyötäisiin puuhun nauloja, joiden päihin on kiedottu purjekangasta, jotta eivät vasaran iskut kuuluisi."

Hetkinen senjälkeen kuului sentapainen loiskahdus kuin olisi jokin raskas esine pudonnut veteen. Sitten oli kaikki hiljaa.

Mikael valvoi sairaan luona aina päivän koittoon, jolloin laiva jatkoi matkaansa. Kun oli purjehdittu noin tunnin verran, lähti hän hytistä. Tyttö nukkui levollisesti, kuume oli ohitse.

"Minne ruumisarkku on joutunut?" olivat Mikaelin ensi sanat hänen noustessaan kannelle.

Serbialaiset miehet menivät häntä vastaan uhmaavina.

"Me heitimme sen veteen kivillä kuormitettuna ehkäistäksemme teitä hautaamasta sitä johonkin rannalle ja vetämästä sillä tavoin onnettomuutta päällemme."

"Julkeat ihmiset, mitä olette tehneet? Nyt tullaan vetämään minut komitaatin eteen ja vaatimaan minua edesvastuuseen kadonneesta matkustajasta. Ja päälle päätteeksi tullaan minua syyttämään siitä, että olisin salaa toimittanut hänet hengiltä. Teidän täytyy nyt antaa minulle kirjallinen selitys, että te olette tehneet tämän. Kuka teistä osaa kirjoittaa?"

Sitä taitoa ei tietysti ollut kenelläkään heistä.

"Mitä? Etkö sinä, Berkics ja sinä, Jakerics, auttaneet minua maalaamaan kirjaimia arkun kanteen?"

He vakuuttivat nyt, ettei kumpainenkaan osannut kirjoittaa muuta kuin tuon ainoan kirjaimen, jonka he olivat maalanneet laudalle, ja senkin he osasivat tehdä vain pensselillä eikä kynällä.

"Hyvä, silloin minä vien teidät mukanani Pancsovaan. Siellä saatte antaa suullisen todistuksen. Rauhoittukaa; siellä kyllä saan teidät puhumaan."

Tämän uhkauksen kuultuaan tunnustivat miehet oppineensa kirjoittamaan samoinkuin molemmat toisetkin.

He selittivät heti olevansa valmiit antamaan kirjallisen todistuksen mieluummin kuin lähtemään Pancsovaan.

Mikael toi kynän, mustetta ja paperia, antoi toisen kirjoitustaitoisista asettua vatsalleen kannelle ja saneli hänelle selityksen, missä he tunnustivat raesateiden pelossa heittäneensä Eutym Trikaliksen ruumiin Tonavaan miehistön nukkuessa ja sen tietämättä ja myötävaikuttamatta.

"Kirjoittakaa nyt alle nimenne ja paikka, missä kukin teistä asuu, niin että teistä voidaan saada selko, siinä tapauksessa, että tutkintolautakunta lähetetään teitä kuulustelemaan."

Toinen kirjoitti alle: "Ira Karabassalovics, asuva Gunerovacz'issa," toinen: "Nyegro Stiriapickz, asuva Medvelincz'issä."

Ja nyt he sanoivat mitä vakavimmin ilmein jäähyväiset toisilleen, ilman että Mikael enemmän kuin toisetkaan oli huomaavinaan, miten paljon vaivaa kysyi heiltä naurun pidättäminen.

Mikael vei heidät sitten maihin.

… Ali Tshorbadshi lepäsi jo Tonavan pohjalla, siellä, minne hän oli toivonut pääsevänsä.

Kahdeksas luku.

HUPAINEN JUTTU.

Aamulla herätessään ei Timea tuntenut jälkiäkään kivustaan. Nuoruuden voima oli sen voittanut. Hän pukeutui ja poistui hytistä. Nähdessään Timarin keulan puolella hän lähestyi tätä kysyen:

"Missä isäni on?"

"Neiti, isänne on kuollut."

Timea tuijotti häneen suurine raskasmielisine silmineen. Hänen kasvonsa eivät voineet käydä valkoisemmiksi kuin ne jo olivat.

"Ja minne olette hänet panneet?"

"Hän lepää tuolla Tonavan pohjalla." Timea istuutui reelingin viereen ja alkoi mykkänä katsella vettä. Hän ei puhunut, ei itkenyt, hän vain tuijotti alas aaltoihin.

Timar arveli sen keventävän tytön sydäntä, jos hän puhuisi lohduttavia sanoja tälle.

"Neiti, teidän maatessanne sairaana, kutsui Jumala äkkiä isänne luoksensa. Minä olin hänen luonaan hänen viime hetkellään. Hän puhui teistä ja jätti minun tehtäväkseni antaa teille hänen viimeisen siunauksensa. Hänen toivomuksensa mukaisesti tulee minun saattaa teidät erään teidän sukulaisenne luo, joka on sukua äidillenne. Hän ottaa teidät lapsekseen ja on oleva teille isän sijaisena. Hänellä on kaunis tytär, teitä hieman vanhempi, josta on tuleva teille sisar. Ja koko tämän laivan lasti kuuluu perintönä teille. Te olette rikas ja teidän tulee kiitollisuudella muistella rakastavaa isäänne, joka on niin hyvin huolehtinut teistä."

Timarin kurkkua kuristi hänen jatkaessaan ajatuksissaan: "Ja joka meni itse kuolemaan kirjoittaakseen sinulle vapauden ja täyden elämän." Mutta nyt katseli hän ihmeissään tytön kasvoja. Timea ei ollut koko hänen puheensa aikana vaihtanut ilmettä eikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä.

Mikael arveli häntä hävettävän itkeä vieraan läsnäollessa ja hän vetäytyi pois; mutta tyttö ei itkenyt yksin jäätyäänkään.

Kummallista! Hänen kyyneleensä vuotivat valtoinaan, hänen nähdessään valkean kissan hukkuvan, ja nyt, kun hänelle ilmoitettiin hänen isänsä makaavan Tonavan pohjalla, ei hän itkenyt ainoatakaan kyyneltä.

Vai onko niin, että ne, jotka pienempien surujen kohdatessa helposti puhkeavat itkuun, pysyvät suurissa tuskissa mykkinä. — Ehkä niin. Timarilla oli nyt muuta tehtävää kuin vaivata aivojaan sielutieteellisillä ongelmilla.

Pancsovan tornit alkoivat sukeltaa esiin pohjoisessa ja suoraan "Pyhää Barbaraa" kohti suuntasi vastavirtaan keisarillinen sotalaiva, jossa oli kahdeksan aseellista tshaikistia, tshaikistikapteeni ja oikeudenpalvelija. Kun he olivat tulleet laivan luo, iskivät he lupaa kysymättä keksinsä laivaan kiinni ja kiirehtivät heti ulos veneestä kannelle.

Kapteeni meni suoraa päätä Timarin luo, joka odotti häntä kajuutan ovella.

"Oletteko laivakommissaario?"

"Palvelijanne."

"Tällä laivalla matkustaa valenimellä Eutym Trikalis Turkista paennut khasviar-pasha varastettuine aarteineen."

"Tällä laivalla matkusti eräs kreikkalainen viljakauppias nimeltä Eutym Trikalis, ei varastettuja aarteita, vaan ostettua viljaa mukanaan. Laiva tarkastettiin Orsovassa ja tässä ovat paperit. Tuossa on ensimmäinen asiakirja; olkaa hyvä ja katsokaa itse, eikö kaikki ole kuten sanoin. En tiedä mitään turkkilaisesta pashasta."

"Missä hän on?"

"Jos hän oli kreikkalainen, on hän Abrahamin luona; jos hän oli turkkilainen, Muhamedin."

"Mitä. Ei suinkaan hän ole kuollut?"

"Onpa niinkin. Tässä on toinen asiakirja, johon on kirjoitettu hänen viimeinen tahtonsa. Hän kuoli punajuoksuun."

Kapteeni luki lävitse asiakirjan, katsahti sivultapäin Timeaan, joka yhä istui samalla paikalla, missä oli kuullut isänsä kuolemansanoman. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin. Kieli oli hänelle vierasta.

"Kuusi matruusiani ja perämies voivat todistaa, että hän on kuollut."

"No niin, se oli hänelle onnettomuudeksi eikä meille. Jos hän on kerran kuollut, täytyy voida sanoa, minne hän on haudattu. Suvaitsetteko sanoa, minne? Me kaivamme silloin ruumiin ylös haudasta. Meillä on lähettyvillä mies, joka kyllä on tunteva sen ja näyttävä toteen, että Ali Tshorbadshi ja Trikalis ovat sama henkilö, ja siten me ainakin saamme haltuumme varastetut aarteet. Minne hän on haudattu?"

"Tonavan pohjalle."

"Ohoh, se on liikaa. Ja miksi juuri sinne?"

"Hiljaa, hiljaa! Tässä on kolmas asiakirja, jonka Plescovacz'in dekantti on antanut, jonka alueella Trikalis kuoli. Vainajalta ei ainoastaan kielletty kristillistä hautaamista, vaan minua kiellettiin myös kuljettamasta ruumista maihin. Seudun kansa käski minun upottaa sen virtaan."

Kapteeni löi raivostuneena kättään sapelinsa kahvaa vasten.

"Salama ja jyrinä! Kirotut papit! Kaikkialla niistä on kiusaa. Mutta voitte te kai edes sanoa, missä se heitettiin virtaan?"

"Sallikaa minun puhua loppuun saakka, herra kapteeni. Plescovacz'in väki lähetti neljä miestä laivaan estämään meitä viemästä ruumista maihin, ja yöllä meidän kaikkien nukkuessa laskivat he tietämättämme ruumiin, kivillä kuormitettuna Tonavaan. Tässä on heidän omakätinen todistuksensa siitä; ottakaa se ja etsikää heidät, kuulustelkaa heitä ja antakaa sitten kullekin heistä ansaittu rangaistus."

Kapteeni polkaisi jalkaansa ja pyrskähti äkäiseen nauruun lukiessaan asiakirjaa, jonka hän sitten heitti takaisin Timarille.

"Onpa se kaunis juttu. Ilmisaatu pakolainen kuolee eikä häntä voida enää vetää oikeuteen; pappi ei salli häntä haudattavan, talonpojat heittävät hänet virtaan ja antavat työstään todistuksen, jonka alla on kaksi nimeä, joita ei milloinkaan kukaan ihminen ole kantanut, ja johon on merkitty kylien nimiä, joita ei ole koko maailmassa. Pakolainen häviää Tonavan aaltoihin, ja nyt minä siis saisin ilon joko naarata koko Tonavan ylös ja alas aina Pancsovasta Szedröön saakka, taikka lähteä etsimään noita heittiöitä heidän valenimiensä avulla. Mutta minä en uskalla ottaa takavarikkoon lastia, ennenkuin pakolainen on tunnettu. Olettepa todella menetellyt oivallisesti, herra laivakommisaario! Oivallisesti harkittu on juttunne. Ja päälle päätteeksi on teillä kirjallisia lisiä! Yksi, kaksi, kolme, neljä kappaletta Olen varma siitä, että, jos pyytäisin teiltä tuon naisen kastetodistusta, olisi teillä sekin näytettävänä."

"Jos suvaitsette."

Timar ei tosin olisi kyennyt sitä näyttämään; mutta hän osasi ottaa kasvoilleen niin lammasmaisen ilmeen, että kapteeni nauroi ääneensä ja taputti häntä olalle.

"Te olette onnenpekka, herra laivakommissaario. Olette pelastanut nuoren neidon omaisuuden, sillä kun minulla ei ole hänen isäänsä, ei elävänä eikä kuolleena käsissäni, en uskalla pidättää häntä itseään enkä laivan lastia. Saatte jatkaa matkaanne, te onnenpekka."

Näin sanoen hän teki täyskäännöksen. Viimeinen tshaikisti, joka ei ennättänyt kyllin nopeasti kääntyä sai osalleen korvapuustin, niin että miesparka oli vähällä vierähtää mereen. Sitten hän komensi lähtemään.

Kun hän oli tullut alas, heitti, hän vielä vaanivan katseen taakseen. Laivakommisaario katseli hänen peräänsä kasvot samassa lammasmaisessa hymyssä. "Pyhän Barbaran" lasti oli pelastettu. Eikä yksistään se, vaan myöskin Timea.

Yhdeksäs luku.

PYHÄN BARBARAN KOHTALO.

"Pyhä Barbara" saattoi nyt häiritsemättä jatkaa matkaansa, eikä Timarilla ollut muita vaikeuksia kuin ainainen kina vetojuhtien ajajien kanssa.

Tonavanmatka Unkarin tasankojen halki on hyvin ikävä. Siellä ei ole kallioita, ei putouksia, ei vanhoja raunioita, ei mitään muuta kuin laidunta ja poppeleja, joita kasvaa virran kummallakin rannalla.

Täällä ei ole paljon mielenkiintoista puheenainetta.

Monesti ei Timea poistunut hytistään koko päivänä eikä sanaakaan tullut hänen suustaan. Hän istui yksin alhaalla, ja usein kannettiin hänelle viety ruoka pois koskemattomana.

Päivät alkoivat jo käydä lyhemmiksi ja kaunis syksysää muuttui sateeksi. Viimein sulkeutui Timea kokonaan hyttiinsä eikä Mikael kuullut hänestä muuta kuin öisin, jolloin syvät huokaukset tunkeutuivat hänen kuuluvilleen ohuen lautaseinän läpi. Mutta hän ei milloinkaan kuullut tytön itkevän.

Raskas suru, joka häntä oli kohdannut, oli kenties ympäröinyt hänen sydämensä läpipääsemättömällä jääkuorella.

Kuinka hehkuvan tulisikaan sen rakkauden olla, joka sen sulattaisi!

"Oi, ystävä parka, kuinka tulit sitä ajatelleeksi? Miksi uneksit valveilla ollen, uneksit nukkuessasi näistä valkeista kasvoista? Vaikka hän ei olisikaan noin kaunis, on hän kumminkin rikas ja sinä köyhä. Mitä hyödyttää sinun kaltaisesi köyhän raukan antaa ajatustensa askarrella niin rikkaan tytön kuvassa?"

"Jospa olisikin päinvastoin. Sinä olisit rikas ja hän köyhä!"

Kuinkahan rikas Timea saattaa olla? — kysyi Timar itseltään ja alkoi tehdä laskelmia karkoittaakseen turhat unensa mielestään.

Hänen isänsä jätti paitsi laivan lastia, joka on noin kymmenentuhannen tukaatin arvoinen, tuhat tukaattia puhdasta rahaa. Kenties on hänellä senlisäksi koristeita ja jalokiviä ja tullaan häntä unkarilaisessa maaseutukaupungissa pitämään rikkaana tyttönä.

Mutta tässä tuli Timarille eteen arvoitus, jota hän ei voinut ratkaista.

Jos Ali Tshorbadshilla olisi ollut yhdentoistatuhannen tukaatin arvoinen omaisuus, niin olisi tämä painon jälkeen laskettuna vain kuusitoista naulaa. Kaikista metalleista mahtuu kulta painoon nähden pienimpään tilaan. Kuusitoista naulaa tukaatteja mahtuu matkalaukkuun, jonka voi heittää olalleen ja kantaa pois jalan. Minkä vuoksi on sitten Ali Tshorbadshi muuttanut ne viljaksi ja sillä lastannut laivan, joka tarvitsee puolitoista kuukautta matkaansa varten ja jonka täytyy olla varuillaan myrskyjä, vesipyörteitä, kalliota ja kareja vastaan ja jota kerta toisensa jälkeen pidättää ruttosulku ja tullitarkastus, jotavastoin hän, aarre matkalaukkuun sälytettynä, olisi voinut kaikessa rauhassa kahdessa viikossa saapua Unkariin yli vuorten ja virtain?

Timar ei voinut keksiä avainta tähän ongelmaan.

Tämän saman seikan yhteydessä oli toinenkin arvoitus.

Jos Ali Tshorbadshin omaisuus nyt on vain yhteensä yksitoista tai, sanokaamme, kaksitoista tuhatta tukaattia (olkoon se nyt sitten rehellisesti tai epärehellisesti hankittua), minkä vuoksi järjestää silloin Turkin hallitus sellaisen ajokierroksen, minkä vuoksi se lähettää sotaprikin, jossa on kaksikymmentäneljä soutajaa sekä vakoilijoita ja pikalähettejä häntä takaa ajamaan? Sama rahasumma, jota köyhä laivakomissaario pitää suurena, on Hänen Ylhäisyydelleen Sulttaanille vain tyhjänpäiväinen ropo. Muuten, jos onnistutaankin takavarikoimaan joku omaisuus, joka on kymmenen tai kahdentoistatuhannen tukaatin suuruinen, ei siitä, sittenkuin se on kulkenut ilmiantajan, takavarikoijan ja kaikkien muiden julkisten varkaiden käsien läpi, jää tuskin niinkään paljoa sulttaanille, että se riittää piipulliseen tupakkia.

Eikö ollut naurettavaa panna niin suuri koneisto käyntiin niin pienen voiton takia?

Vai eikö raha ollutkaan tavoteltavana, vaan Timea? Timarilla oli kyllin paljon romanttisia taipumuksia pitääkseen tätä olettamusta todenmukaisena, niin vähän kuin se tahtoikaan käydä yhteen hänen laivakommissaarion kertomataulunsa kanssa.

Eräänä iltana hajoitti tuuli pilvet, ja kun Timar katsahti ulos kajuutan akkunasta, näki hän läntisellä taivaanrannalla kuun. "Punaisen puolikuun."

Hehkuva kuunsirppi näytti koskettavan Tonavan vesikuvastinta.

Timarista tuntui kuin olisi kuulla todella ollut ihmiskasvot, niinkuin se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se sanonut hänelle jotakin vinolla suullaan.

Mutta hän ei voi ymmärtää, mitä se sanoo. Se puhuu vierasta kieltä.

Kuutautiset kaiketi ymmärtävät sen sanat. Hehän juoksevat sen jälessä. Mutta eivät unissakävijätkään herätessään muista, mitä se oli puhunut heille.

Oli kuin olisi kuu vastannut Timarin kysymyksiin. Mihinkä? Kaikkiin.
Hänen sydämensä tykytykseenkin? Tai hänen laskelmiinsako? Kaikkeen.
Mutta Timar ei osannut tulkita näitä vastauksia.

Punainen puolikuu sukelsi vähitellen alas Tonavan vesikuvastimen alle ja lähetti laineista valoheijastuksiaan laivan keulaan ikäänkuin tahtoen sanoa: "Etkö vieläkään ymmärrä?"

Viimein veti se sarvensa päänkin hitaasti veden alle ja nyt näytti se tahtovan sanoa: "Huomenna tulen takaisin ja silloin olet ymmärtävä minua."

Perämies arveli, että pitäisi käyttää hyödykseen auringonlaskun jälkeen kirkastunutta taivasta ja jatkaa matkaa, kunnes tulisi aivan pimeä. Olihan jo ehditty Almàsiin saakka eikä oltu enää kaukana Komornista. Täällä oli hänelle kulkuväylä niin tuttua, että hän voisi torkahdella, ja kuitenkin turvallisesti ohjata laivaa. Aina "Raaber—Tonavaan" saakka ei virrassa ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa vaaraa.

Jotakin oli kuitenkin!

Frizitön alapuolella kuului veden alla heikosti kumea romahdus ja silloin huusi perämies vetojuhtien ajajalle: "Seis!"

Timarkin kalpeni ja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Ensi kerran koko matkalla hän näytti hämmästyneeltä.

"Olemme ajaneet puupölkylle", hän huusi perämiehelle.

Ja tämä väkevä, karkeatekoinen ukko menetti kokonaan tajuntansa, jätti peräsimen siihen paikkaan ja juoksi ulvoen kuin pieni poika yli kannen kajuutan luo.

"Olemme ajaneet puupölkylle!"

Niin oli todella käynyt. Kun Tonava tulvii, uurtelee se rantoja, ja puut, jotka temmaistaan juurineen, syöksyvät virtaan, missä juurissa oleva hiekka ja multa vetää ne pohjaan. Kun rahtilaiva, jota hinataan vastavirtaa, ajaa tuollaiselle pölkylle, menee sen pohja puhki.

Kareista ja matalikosta voi perämies pelastaa laivansa; mutta veden alla väijyviä puupölkkyjä vastaan ei tieto, taito eikä kokemus voi suojella. Useimmat Tonavalla tapahtuvat haaksirikot aiheutuvat niistä.

"Olemme hukassa!" vaikeroivat perämies ja miehistö sikin sokin. Jokainen jätti paikkansa ja juoksi kirstujaan etsimään pelastaakseen ne veneisiin.

Laiva laskeutuu poikkipuolin virtaan ja keula alkaa vajota.

Ei ole ajattelemistakan pelastaa alusta. Se on sula mahdottomuus. Lastihuone on täynnä viljasäkkejä; ennenkuin ennätetään saada ne pois tieltä ja vuotopaikka paikatuksi, on laiva aikoja sitten oleva pohjassa.

Timar avasi oven Timean hyttiin.

"Neiti, heittäkää vaippa pian päällenne ja ottakaa tuo lipas pöydältä. Laivamme painuu pohjaan. Meidän täytyy pelastautua!"

Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.

Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan asiakirjat ja laivan kassa olivat.

Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin raivostui nähdessään tytön.

"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän ensiksi pitänyt heittää veteen!"

Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.

Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä olallaan hän sitten riensi veneeseen.

"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.

"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi ollutkaan!"

Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.

"Onko teillä lipas?"

"On", kuiskasi tyttö.

Timar ei kysynyt muuta, riensi vain kannelle ja kantoi hänet veneeseen, missä hän laski tytön keskiteljolle.

"Pyhän Barbaran" kohtalo ratkaistiin hirveän nopeasti.

Laivan keula sukelsi alas pohjaan, jonkun minuutin kuluttua nähtiin vain takakansi ja masto, missä riippui nyt irtonainen vetoköysi vedenpinnan yläpuolella.

"Työntäkäämme vesille!" käski Timar soutajia, ja vene lähti liikkeelle rantaa kohti.

"Missä lippaanne on?" kysyi Timar tytöltä kun he olivat soutaneet jonkun matkaa.

"Tässä se on", hän vastasi näyttäen kädessään olevaa lipasta.

"Onneton! Sehän on hedelmälaatikko eikä lipas!"

Timea oli tosiaankin ottanut turkkilaisia sokerihedelmiä sisältävän laatikon, jonka hän aikoi antaa tuolle toiselle tytölle, uudelle sisarelleen, ja sen vuoksi unohtanut lippaan, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa. Se oli jäänyt kajuuttaan.

"Takaisin laivaan!" huusi Timar perämiehelle.

"Ei kai kukaan liene siksi hullu, että tahtoisi nyt etsiä jotakin hukkuvasta aluksesta", mutisi Johan Fabula napisten.

"Käännä ympäri! Ei mitään vastaan puhumista! Minä käsken!"

Vene souti takaisin.

Timar ei kääntynyt kenenkään muun puoleen, vaan hypähti itse ylös kannelle aikoen nousta portaita pitkin kajuuttaan, joka jo oli veden alla.

Timean suuret, tummat silmät seurasivat häntä, kun hän katosi aaltojen alle, aivan kuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "Sinäkin siis menet ennen minua sinne märkään hautaan?"

Timar tuli esiin vastakkaisen reelingin luona, joka oli veden alla, mutta hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, sillä laiva oli laskeutunut sivulleen ja kallistui sille puolelle, missä Timean hytin ovi oli. Hänen täytyi tarrautua kiinni kajuutan kattoon, jotta ei olisi luiskahtanut reelingin yli.

Hän löysi hytin oven. Onneksi ei vesi ollut painanut sitä kiinni, jolloin häneltä olisi kulunut paljon aikaa sitä auki yrittäessään.

Sisällä oli aivan pimeä. Vesi ulottui kattoon asti. Tunnustellen käsillään hän lähestyi pöytää. Lipasta ei sillä ollut. Ehkä tyttö oli pannut sen vuoteeseen. Vesi oli nostanut sen kattoon. Hänen täytyi vetää se alas. Ei hän sieltäkään löytänyt lipasta. Ehkä se oli luistanut alas silloin kun laiva kellahti sivulleen. Hän haparoi turhaan käsillään pitkin lattiaa. Hänen jalkansa onnistuivat paremmin. Hän kompastui etsimäänsä esineeseen; lipas oli todella pudonnut lattialle. Hän otti sen ylös ja yritti päästä vastakkaisen reelingin luo, missä hänen ei tarvinnut pitää kiinni molemmin käsin.

Se minuutti, jonka Timar vietti veden alla, tuntui Timeasta ijäisyydeltä. Hän oli kokonaisen minuutin siellä alhaalla. Koko ajan pidätti hän henkeään, kuin olisi hän tahtonut koetella, miten kauan ihminen voi kestää hengittämättä.

Kun Mikaelin pää sukelsi veden pinnalle, huokasi Timea helpotuksesta.

Ja hänen kasvonsa hymyilivät silloin, kun Timar ojensi hänelle pelastetun lippaan. — Kenties ei lippaan vuoksi!

"No, herra komissaario", huudahti perämies auttaessaan Timaria laivaan, "nyt olette kolme kertaa kastunut näiden yhteenkasvaneiden kulmakarvojen vuoksi. Kolme kertaa!"

Timea kysyi hiljaa Mikaelilta: "Mitä merkitsevät sanat 'Kolme kertaa' kreikan kielellä?"

Mikael käänsi ne.

Timea katseli kauan häntä ja toisti hiljaa itsekseen: "Kolme kertaa!"

Soudettiin nyt rantaan Almäs'in suuntaan. Kimaltelevalla, iltahämärässä teräksenhohtoisella vedenpinnalla näkyi pitkä, huutomerkin kaltainen viiva, joka oli vedetty valitushuudahduksen jälkeen tai — ajatusviiva koko elämäksi. Se oli "Pyhän Barbaran" masto.

Kymmenes luku.

KASVATUSISÄ.

Kello kuuden tienoissa illalla oli jätetty uponnut laiva oman onnensa nojaan, ja jo puoli kahdeksan oli Timar Komornissa Timean kera. Almàs'ista tuleva pikapostiajuri tunsi hyvin Brazovics'in talon ja ajoi neljää kulkusilla varustettua hevostaan armottomin ruoskaniskuin katuja pitkin, sillä hänelle oli luvattu runsaasti juomarahoja, jos hän mahdollisimman pian veisi matkustajansa määräpaikkaan.

Mikael nosti Timean alas talonpoikaskärryistä sanoen hänen nyt olevan kotona. Senjälkeen hän otti rahalippaan viittansa alta ja vei tytön portaita ylös.

Atanas Brazovics'in talossa oli kaksi kerrosta, mikä Komornissa on harvinaista, sillä tavallisesti siellä tyydytään vain yhteen, senjälkeen kun maanjäristys viime vuosisadalla oli varoittanut paikkakunnan kansaa.

Alikerroksessa oli kahvila, jota kauppiaat käyttivät klubihuoneustonaan. Omistajan perhe asui ylikerrassa. Siinä oli kaksi sisäänkäytävää portaista ja kolmas keittiön puolelta.

Timar tiesi, ettei Atanas Brazovics tavallisesti ollut kotona tähän aikaan. Hän vei senvuoksi Timean suoraa päätä naisten huoneisiin johtavalle ovelle.

Näissä huoneissa oli kaikki muodikasta ja komeata, ja etuhuoneessa seisoi haukotellen miespalvelija. Timar pyysi hänen kutsumaan "nagy ur'in" s.o. suurherran ylös kahvilasta.

Tulee näet tietää, että "nagy ur" käytettiin arvonimenä Komornissa aivan kuin Stambulissakin, vain sillä erotuksella, että kun siellä yksistään sulttaanilla on tämä nimitys, tuhlataan sitä Komornissa kauppiaille ja kaikille arvohenkilöille, joita voi lukea "Spectabilis"-nimityksen piiriin kuuluviksi.

Sillä välin Timar saattoi tytön naisten luo. Hän puolestaan oli tosin kaikkea muuta kuin vieraspuvussa, kuten helposti voi kuvitella ottaen huomioon, mitä seikkailuja hänen oli täytynyt läpikäydä ja miten läpimärkä hän oli ollut. Mutta hän oli taloon kuuluva henkilö, jota oli totuttu vastaanottamaan minä aikana hyvänsä ja missä puvussa hyvänsä; häntä pidettiin "yhtenä palkkalaisenamme." Kun on senlaatuisista kysymys kohoudutaan etiketin sääntöjen yläpuolelle.

Ilmoittamisen korvaa emännän ylistettävä tapa pistää päänsä ulos salin ovesta, niin pian kuin etuhuoneen ovi avataan, katsoakseen, kuka tulija on.

Sohvi-rouva on säilyttänyt tämän tapansa palvelijatarajoiltaan. (Anteeksi, se pääsi tahtomattani kynästäni!) No niin, Atanas-herra on kohottanut hänet arvoonsa alemmasta säädystä; se oli rakkausavioliitto. Älköön sitä kukaan moittiko.

En minäkään pahansuovasta panetteluhalusta tässä mainitse, että Sohvi ei armollisena rouvanakaan voinut päästä entisistä tavoistaan; teen sen vain luonnekuvauksen vuoksi. Hänen vaatteensa olivat sen näköiset kuin hän olisi ne saanut lahjaksi herrasväeltään; hänen tukkalaitteestaan pisti aina edessä tai takana vallaton hiustupsu esiin; hänen loistavimmissakin puvuissaan oli aina jotakin rypistynyttä tai litistynyttä; ellei muuta ollut, täytyi hänen ainakin läntistyneillä kengillä seurata entisiä taipumuksiaan. Uteliaisuus ja juorut olivat hänen keskustelunsa alkutekijät. Keskustelussaan hänellä muutoin oli tapana käyttää niin huonosti vieraskielisiä sanoja, että vieraat, hänen käyttäessään niitä suuremmassa seurassa huiskin haiskin, olivat vähällä pudota tuoliltaan pidätetystä naurusta. Sitäpaitsi hänellä oli tuo oiva tapa puhua kovin äänekkäästi; hänen puheensa oli alituista huutamista, aivan kuin häntä olisi pistetty puukolla, ja hän alituisesti olisi huutanut apua.

"Oi, Herra Jesta, Mikael herra!" hän kirkui. "Mistä olette saanut käsiinne tuon pienen, kauniin neidin? Ja mikä ihmeen lipas teillä on kainalossanne! Tulkaapa sisään! Kas, kas, Atalia, mitä Timarilla on!"

Mikael antoi Timean mennä edellä. Sitten hänkin astui sisään tervehtien kohteliaasti läsnäolevia.

Paitsi talon rouvaa oli huoneessa eräs nuori tyttö ja eräs mies.

Tyttö on ylväs, täydellinen kaunotar, joka solakkuudestaan huolimatta, ei halveksi kureliiviä. Korkeat korot ja pään päälle laitettu korkea hiuslaite saavat hänet näyttämään vielä pitemmältä kuin hän itse asiassa on. Hänellä on käsissään puolihansikkaat ja sormissa pitkät ja terävät kynnet. Kasvojen piirteissä lepää itsetietoinen sulo. Hänellä on paisuvat, hieman ulos pistävät huulet, ruusuinen iho ja kaksi riviä häikäisevän valkeita hampaita, jotka hän mielellään näyttää. Hänen hymyillessään muodostuu poskiin ja leukaan pienet kuopat. Tummat kulmakarvat kaartuvat mustien säihkyvien silmien yllä, jotka loistavat sitä kirkkaampina, kun ne pistävät ulos voimakkaasti — kuin hyökäten. Heittäen päätään taaksepäin ja kohottaen ylväästi poveaan osaa tämä kaunis olento ottaa vaikuttavan asennon.

Sellainen on Atalia-neiti.

Mies on noin kolmekymmenvuotias nuori upseeri, jolla on avoimet huolettomat kasvot ja mustat, tuliset silmät.

Senaikuisen sotilassäännön mukaisesti on leuka sileäksi ajeltu, pieni puolikuunmuotoinen poskiparta vain ympäri kasvoja. Upseeri on puettu orvokinväriseen hännystakkiin, jonka kaulus ja rintapielet ovat punaisesta sametista. Sellainen on insinööri osaston univormu.

Hänetkin Timar tuntee. Hän on herra Katshuka, linnoituksen yliluutnantti ja samalla muonavarojen intendentti — jotakuinkin omituinen yhdistelmä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on.

Luutnantti huvitteleihe piirtämällä edessään istuvan neidon kuvaa. Yhden hän on jo valmistanut päivänvalossa ja yrittää nyt uutta lampunvalossa.

Tässä taiteellisessa askaroimisessa häiritsi häntä Timean sisääntulo.

Tällä hetkellä oli tuossa hoikassa hennossa lapsessa jotakin aavemaista. Oli kuin varjo tai aave olisi astunut esiin pimeydestä.

Kun herra Katshuka katsahti ylös piirustuslaudastaan ja kääntyi ympäri, veti hän tummanpunaisella pastellivärillään viivan kuvan otsaan, jota leivänsisuksella olisi vaikea saada lähtemään. Nähdessään Timean hän hypähti tahtomattaan ylös tuoliltaan. Ataliakin nousi. Kuka hän mahtoi olla?

Timar kuiskasi kreikaksi jotakin Timean korvaan, jolloin hän meni Sohvi-rouvan luo ja suuteli tätä kädelle. Itse hän sai suudelman poskelleen. Timar kuiskasi taas hänen korvaansa. Tyttö meni aran kuuliaisen näköisenä Atalian luo ja katsoi häntä tarkkaavaisesti kasvoihin. Suutelisiko hän niitä vai lankeisiko uuden sisarensa kaulaan? Atalia näytti kohottavan päänsä vieläkin korkeammalle; Timea kumartui silloin hänen kätensä ylitse ja suuteli sitä — ei niin paljon kättä kuin miellyttävää hirvennahkaa. Atalia salli näin tapahtuvan. Hän heitti leimuavan katseen Timean kasvoihin, toisen upseeriin ja työnsi huulensa vieläkin ulommas. Herra Katshuka seisoi kokonaan ihailuun vaipuneena.

Mutta yhtä vähän hänen ihailunsa kuin Atalian leimuava katse sai aikaan minkäänlaista liikettä Timean kasvoilla. Ne pysyivät valkeina kuin hengettären.

Timar itse oli suuresti hämillään. — Miten voisi hän tässä, upseerin läsnäollessa, esittää tyttöä ja kertoa, millä tavoin hän oli saanut hänet haltuunsa?

Herra Brazovics päästi hänet pulasta. Kauheasti kolaten hän astui sisään. Hän oli juuri alhaalla kahvilassa — kaikkien kantavieraiden hämmästykseksi — lukenut ääneen "Augsburger Zeitung'ista", miten eronnut pasha ja khanizari Ali Tshorbadshi tyttärensä kera oli paennut "Pyhällä Barbaralla", pilkannut turkkilaisien virkamiehien valppautta ja päässyt itse turvaan Unkariin.

"Pyhä Barbara" on hänen oma viljalaivansa. Ali Tshorbadshi on hänen vanha tuttunsa, vieläpä sukulaisensakin, äidinpuolelta. Ihmeellinen maailmantapahtuma!

Voi arvata, kuinka Atanas-herra työnsi tuolinsa taaksepäin, palvelijan ilmoittaessa herra Timarin äskettäin saapuneen mukanaan kaunis neiti ja kainalossaan pronsinen lipas.

"Se on siis totta!" huudahti Atanas-herra ja lähti juoksemaan asuntoonsa, ohirynnätessään töytäisten tuoliltaan pelipöydän ääressä istuvia herroja.

Brazovics oli mies, joka ui rasvassa. Hänen ihramahansa käveli aina puoli askelta hänen edellään. Hänen kasvonsa olivat kuparinkarvaiset hänen kalvetessaan ja orvokinväriset hänen punastuessaan. Jos hän oli ajanut partansa aamulla, oli hänen leukansa karvainen jo illalla; ja hänen karheat viiksensä tuoksuivat tupakille, nuuskalle ja kaikenlaisille alkoholiaineille. Hänen kulmakarvansa muodostivat pensasmaisen vallin hänen ulos pistävien ja aina verestävien mulkosilmiensä yläpuolelle. (Hirveä ajatus, että kauniin Atalian silmät vanhuudessa tulisivat olemaan isän silmien kaltaiset!)

Ja kun herra Brazovics avaa suunsa, käy täysin ymmärrettäväksi, että Sohvi-rouva huutaa niin hirveästi. Hänen miehensäkään ei osaa puhua huutamatta, erotus on vain siinä, että tällä on bassoääni kuin virtahevosella. Tietenkin täytyy Sohvi-rouvan, saadakseen äänensä kuuluviin hänen äänensä rinnalla, kohottaa se kirkunaksi. On kuin aviopuolisot olisivat lyöneet vetoa keskenään siitä, kumpi heistä ensinnä saisi kuristustaudin tai halvauksen. Kumpi tulee voittamaan vedon on vaikeata sanoa; herra Brazovics'in korvat ovat kuitenkin aina pumpulilla tukitut ja Sohvi-rouva kantaa aina kaulassaan liinaista huivia.

Huohottaen innostuksesta ja kiireestä hyökkäsi herra Brazovics naisten huoneeseen, jonne hänen kumiseva äänensä oli tunkeutunut ennen häntä itseään.

"Onko Mikael täällä neidin kera, missä neiti on? Missä Mikael on?"

Mikael oli juossut häntä vastaan pidättääkseen häntä ovella.

Herra Brazovics'iin nähden pidätys olisi kenties voinutkin onnistua; mutta hänen raskasta ihramahaansa, ei mikään voi seisauttaa, kun se kerran on päässyt vauhtiin.

Mikael iski hänelle silmää huomauttaakseen hänelle vieraan henkilön olevan kuulemassa.

"Oh, ei se mitään tee! Häneltä ei sinun tarvitse salata mitään. Me olemme 'suljetussa seurassa.' Luutnantti kuuluu myös perheeseemme. Hahaha! Älä loukkaannu, Atalia. Koko maailmahan sen jo tietää. Voit puhua avoimesti, Mikael! Onhan se jo sanomalehdissäkin."

"Mitä on sanomalehdissä?!" huudahti Atalia kiivaasti.

"No, no, sinä et siellä ole, mutta sitä vastoin on siellä uutinen, että ystäväni, Ali Tshorbadshi-pasha, lihallinen serkkuni, khanizari, on paennut tänne Unkariin tyttärineen ja aarteineen minun 'Pyhällä Barbarallani!' Eikö olekin tuo hänen tyttärensä? Rakas, pikku olento!"

Näin sanoen herra Brazovics hyökkäsi tytön kimppuun, sulki hänet syliinsä ja painoi kaksi suudelmaa hänen valkeille kasvoilleen, kaksi kaikuvaa, pahanhajuista, märkää suudelmaa, joista tyttö meni aivan pyörälle päästään.

"Sinä olet kunnon poika Mikael, kun olet tuonut hänet onnellisesti tänne. Oletteko antaneet hänelle lasin viiniä? Sohvi, mene heti antamaan hänelle lasi viiniä!" Sohvi-rouva ei ollut kuulevinaan. Herra Brazovics heittäytyi nojatuoliin, veti Timean polviensa väliin ja silitteli rasvaisilla, hikisillä käsillään hänen hiuksiaan.

"Ja missä on arvoisa ystäväni khanizari? Missä hän on?"

"Hän on kuollut matkalla", vastasi Timar hiljaa.

"Oi, sepä surullista!" huudahti herra Brazovics koettaen vetää pyöreät kasvonsa viisikulmaisiksi ja veti kätensä pois lapsen pään päältä. "Mutta ei kait hänelle ole muuten tapahtunut mitään onnettomuutta?"

Merkillinen kysymys!

Mutta Mikael ymmärsi sen.

"Hän on uskonut huostaani omaisuutensa, jotta jättäisin sen hänen tyttärensä kera teille. Teistä on tuleva hänen kasvatusisänsä ja te olette holhoava hänen omaisuuttaan."

Nämä sanat kuullessaan tuli herra Brazovics jälleen liikutetuksi. Hän otti Timean pään käsiensä väliin ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Olen pitävä häntä omana lapsenani! Omana lihallisena tyttärenäni!"

Ja nyt tuli purkaus. Läiskis! Läiskis! Toinen suudelma toisensa perästä läiskähti uhriraukan otsalle ja poskille.

"Entä mitä sinun lippaassasi on?"

"Ne rahat, jotka minun piti jättää teille."

"Aha, hyvä, hyvä, Mikael. Paljonko niitä on?"

"Tuhat tukaattia."

"Mitä, häh?" huusi herra Brazovics ja työnsi Timean luotaan. "Vain tuhat tukaattia? Mikael, sinä olet varastanut loput!"

Timarin kasvot värähtivät.

"Tässä on vainajan omakätinen testamentti. Hän itse sanoo siinä jättäneensä haltuuni tuhat tukaattia puhtaassa rahassa. Hänen muu omaisuutensa on laivan lastissa, jota on kymmenentuhatta puolikappaa vehnää."

"Ahaa! Se muuttaa asian. Kymmenen tuhatta puolikappaa vehnää on Wienin-merkinnän, siis kahdentoista guldenin viidenkymmenen kreutzerin mukaan satakaksikymmentäviisituhatta guldenia eli 50,000 guldenia hopeassa. Tule tänne, pikku sydänkäpyseni ja istu tuohon polvelleni; olethan kait väsynyt? Ja onko unohtumaton, uskollinen ystäväni jättänyt minulle mitään muuta sanaa?"

"Hän pyysi minua sanomaan teille, että olisitte itse läsnä säkkejä avattaessa, niin ettei niiden sisällystä vaihdettaisi toiseen, sillä hänellä oli puhdasta viljaa!"

"Tietenkin olen itse oleva läsnä. Se on itsestään selvää! Missä sitten on laiva viljalastineen?"

"Almàsin alapuolella, Tonavan pohjalla."

Nyt herra Brazovics työnsi Timean kauas tyköään ja hypähti raivostuneena tuoliltaan.

"Mitä kuulenkaan? Onko kaunis laivani uponnut kymmenentuhatta puolikappaa vehnää lastinaan? Voi teitä hirtehiset, teitä lurjukset! Olitte tietysti kaikki juovuksissa? Panetan teidät kaikki vankeuteen. Perämiehen panetan rautapaitaan. Palkkaanne pidätän. Ne kymmenentuhatta guldenia, jotka olet antanut takuuksi, minä takavarikoin. Sinä et niitä saa takaisin. Mene tekemään valitus, minne tahdot!"

"Teidän laivanne ei ollut enemmän kuin kuudentuhannen guldenin arvoinen ja se on vakuutettu täydestä arvostaan Komornin vakuutusyhtiössä. Te ette ole kärsinyt mitään vahinkoa."

"Vaikka se olisi sataa kertaa vakuutettu, vaadin minä sittenkin vahingonkorvausta sinulta lucrum cessans'in [tappio, joka on syntynyt siten, että tappion kärsinyt on saanut samalla aineellista etua] nojalla. Tiedätkö, mitä lucrum cessans on? No, jos tiedät, niin käsität myös, että sinun kymmenentuhatta guldeniasi menevät viimeistä kreutzeriä myöten."

"Siitä saamme puhua toiste", vastasi Timar levollisesti. "Siihen jää kyllä aikaa; mutta mitä uponneeseen lastiin tulee, ei ole aikaa kadottaa hetkeäkään, sillä kuta kauemmin se on veden alla, sitä huonommaksi se käy."

"Mitä minä siitä välitän, miten sen käy?"

"Te ette siis välitä siitä? Te ette tahdo henkilökohtaisesti olla läsnä sitä ylös otettaessa."

"En, piru vie, tahdokaan. Mitä minä tekisin kymmenellätuhannella puolikapalla veden kastelemaa vehnää? En kait voi tehdä siitä edes jähmikettä? Vai laittaisinko liisteriä? Vieköön piru sen roskan, jos hän voi käyttää sitä."

"Tuskinpa voinee; mutta vilja on joka tapauksessa myytävä. Myllärit, tehtailijat, navetan vuokraajat ja talonpojatkin, joilla on viljan puute, tarjoovat aina jotakin. Sitäpaitsi on laiva tyhjennettävä. Sillä tavoin voidaan toki saada jonkun verran rahoja."

"Rahoja! (Tämä sana raivasi itselleen aina tien kauppiaan pumpulilla täytettyjen korvien läpi.) Hyvä! Huomispäivänä annan sinulle valtakirjan myydä laiva sisältöineen päivineen."

"Minun täytyy saada valtakirja heti. Jos odotamme huomiseen, on lasti aivan pilaantunut."

"Hetikö? Tiedäthän, etten öiseen aikaan milloinkaan pane kynää paperille. Se on tapojani vastaan."

"Olen ajatellut sitä edeltäkäsin ja sen vuoksi ottanut mukaani valmiiksi kirjoitetun valtakirjan. Teidän on vain kirjoitettava nimenne sen alle. Tässä on mustetta ja kynä."

Mutta nyt puuttui Sohvi-rouva puheeseen. "Täällä minun huoneessani en salli kirjoitettavan", hän huusi. "Se vielä puuttuu, että tahraatte musteella uuden mattoni! Mene omaan huoneeseesi, jos haluat kirjoittaa. Ja sitten pyydän sinua olemaan tappelematta palvelusväkesi kanssa täällä. Tämä on minun huoneeni."

"Mutta minun taloni!" karjasi "suurherra."

"Ja minun huoneeni."

"Täällä olen minä isäntä."

"Ja minä emäntä!"

Kiljuminen ja karjuminen oli siitä hyvä, että herra Brazovics raivostui ja vain osoittaakseen olevansa isäntä talossaan tarttui kynään ja allekirjoitti valtakirjan.

Mutta kun Timarilla vihdoinkin oli tämä käsissään, hyökkäsivät molemmat hänen kimppuunsa ja syytivät sellaisen nuhteiden ja haukkumasanojen ryöpyn hänen niskaansa, että hänen olisi täytynyt kylpeä Tonavassa pestäkseen itsensä niistä puhtaaksi.

Sohvi-rouva tähtäsi tosin vain epäsuorasti Timariin nuhdellessaan miestään siitä, että tämä antoi valtakirjoja sellaisille repaleisille likaisille miehille, sellaisille juopporentuille kuin Timar. Miksi hän ei uskonut asiaa jollekin muulle laivakirjurille, kuin Timarille, joka tietenkin joisi ja pelaisi rahat, joita saataisiin.

Timar seisoi yhtä järkähtämättömän levollisena keskellä tätä melua, kuin uhmatessaan aaltoja Rautaportissa.

Lopulta hän keskeytti vaitiolonsa.

"Tahdotteko ottaa vastaan rahat, jotka kuuluvat isättömälle ja äidittömälle tytölle, vai jätänkö ne kaupungin lastenkodin johtokunnalle?"

Tämän viime kysymyksen kuullessaan herra Brazovics säikähtyi.

"No", jatkoi Timar, "tulkaa sitten kanssani konttoriin, jos suvaitsette, järjestämään asia siellä, sillä en minäkään pidä palvelusväen torasta."

Tällä sadanviidenkymmenen punnan karkeudella hän sai aikaan sen, että sekä herra että rouva äkkiä vaikenivat. Ihmisiin, jotka tällä tavoin toruvat ja sättivät, on aimo annos raakuutta aina varmin keino. Brazovics otti kynttiläjalan sanoen:

"No, hyvä, tule rahoinesi kanssani!"

Sohvi-rouva näytti äkkiä tulevan mitä parhaalle tuulelle ja kysyi
Timarilta, eikö tämä tahtoisi ensin juoda lasin viiniä.

Timea oli aivan ällistynyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, sillä kieli oli hänelle vierasta, ja yhtä vähän hän pystyi selittämään liikkeitä ja ilmeitä, jotka seurasivat sanoja.

Minkätähden kasvatusisä syleilee ja suutelee häntä toisella hetkellä ja toisella taas työntää hänet luotaan? Minkätähden hän ottaa hänet taas polvelleen heti työntääkseen hänet uudelleen pois? Minkätähden molemmat huutavat tuolle miehelle, joka seisoo heitä kuunnellessaan yhtä tyynenä, kuin hän on nähnyt hänet myrskyssä ja rajuilmassa, siksi kunnes hän viimein vihastumatta sanoo pari sanaa saaden siten nuo kaksi, jotka äsken reuhtoivat toinen toisilleen, vaikenemaan ja pysymään loitolla?

Ja tämä mies, joka oli tähän saakka uskollisesti seurannut häntä, joka "kolme kertaa" oli hypännyt veteen hänen tähtensä, ja joka oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhua omaa kieltään, hän oli nyt poistumaisillaan varmaankin ijäksi, eikä hän enää saisi kuulla hänen ääntään.

Sittenkin! Se kaikuu vielä kerran hänen korviinsa. Ennenkuin Timar astui kynnyksen yli, kääntyi hän Timean puoleen ja sanoi kreikaksi:

"Timea-neiti, tässä on se, joka teillä oli muassanne."

Ja näin sanoen hän veti esiin piilosta, viittansa alta, hedelmärasian.

Timea juoksi hänen luokseen, otti rasian hänen kädestään, riensi Atalian luo ja ojensi hänelle ystävällisesti hymyillen lahjan, jonka hän oli tälle tuonut vieraasta maasta.

Atalia avasi rasian.

"Fi donc!" hän huudahti; "sehän haisee ruusuvedelle, aivankuin piikojen nenäliinat, heidän mennessään kirkkoon sunnuntaisin."

Timea ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta siitä tavasta, jolla huulet työnnettiin esiin ja siitä nenännyrpistyksestä, joka seurasi sanoja, hän saattoi kuitenkin jotakuinkin hyvin arvata niiden sisällön — ja se teki hänet sangen surulliseksi. Hän yritti vielä kerran tarjoomalla Sohvi-rouvalle. Mutta rouva pyyteli anteeksi sanoen itsellään olevan huonot hampaat eikä senvuoksi voivansa syödä makeisia. Aivan alakuloisena hän silloin kääntyi luutnantin puoleen. Hänen mielestään hedelmät olivat hyvin herkullisia, ja hän otti niitä kolme kertaa suun täydeltä, josta syystä Timea kiitollisena hymyili hänelle.

Timar seisoi ovella ja näki hänen hymynsä.

Äkkiä Timean mieleen johtui tarjota Timarillekin. Mutta nyt se oli myöhäistä, sillä hän oli jo mennyt.

Heti senjälkeen otti luutnanttikin jäähyväiset ja läksi.

Maailmanmiehenä, jommoinen hän oli, kumarsi hän Timeallekin, mikä teki tälle hyvää.

Hetki sen jälkeen Brazovics palasi, ja nyt olivat he neljä yksinään.

Brazovics ja Sohvi-rouva alkoivat puhua keskenään siansaksaa, joka oli olevinaan kreikkaa. Timea tajusi silloin tällöin sanan, mutta kieli tuntui hänestä sittenkin vieraammalta kuin se kieli, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

He neuvottelivat siitä, mitä tuolle tytölle olisi tehtävä, joka oli lähetetty heidän niskoilleen. Koko hänen perintönsä supistui kahteentoistatuhanteen guldeniin. Vaikka olisikin mahdollista saada jotakin vedenturmelemasta vehnästä, ei se kuitenkaan riittäisi kasvattamaan hänestä neitiä, joksi Atalia oli kasvatettu. Sohvi-rouvan mielestä oli häntä joka suhteessa pidettävä palvelijana; hänen tulisi oppia keittämään, lakaisemaan, pesemään ja silittämään. Ei kukaan muu kuin ehkä joku "kirjuri", joku laivakommissaario, ottaisi häntä vaimokseen, koska hänellä oli niin vähän rahaa, ja olisi parempi hänelle, jos hänet kasvatettaisiin palvelijan kuin neidin tavoin. Mutta siitä ei Brazovics tahtonut kuulla puhuttavankaan, — mitä maailma siitä sanoisi? Loppujen lopuksi oltiin yhtä mieltä keskitiestä. Timeaa ei kohdeltaisi palvelijana, vaan kasvattilapsena. Hän söisi perheen pöydässä, mutta auttaisi tarjoilemisessa. Häntä ei pantaisi pesupaljun ääreen seisomaan; mutta hän saisi huolehtia Atalian hienommasta pyykistä. Hän saisi ommella mitä talossa tarvittiin, mutta ei kamarineidin huoneessa, vaan ylhäällä herrasväen puolella. Hän auttaisi Ataliaa pukuhommissa; siitä pitäisi koitua hänelle iloakin. Hän ei tulisi nukkumaan palvelusväen, vaan Atalian huoneessa. Atalia tarvitseisi sitäpaitsi jonkun, joka pitäisi hänelle seuraa ja olisi hänen käytettävissään. Palkaksi voitaisiin hänelle antaa vaatteita, joita Atalia ei enää halunnut käyttää.

Tyttö, jolla oli vain kaksitoistatuhatta guldenia, saattoi kiittää
Jumalaa, että hänen osalleen tuli sellainen kohtalo.

Ja Timea olikin tyytyväinen osaansa.

Suuren, hänelle käsittämättömän onnettomuuden tapahduttua, joka yht'äkkiä heitti hänet vieraitten ihmisten pariin, tarrautui hyljätty raukka kiinni jokaiseen olentoon, jonka läheisyyteen hän joutui. Hän oli mukautuvainen ja palvelevainen. Se on turkkilaistytön kohtalo.

Hänelle teki hyvää saada illallispöydässä istua Atalian vieressä, eikä häntä tarvinnut muistuttaa, hän nousi itsestään ylös vaihtamaan lautasia ja kuivaamaan veitsiä ja haarukkoja. Ja hän teki kaikki iloisena ja ystävällisen huomaavaisena. Tyttöraukka pelkäsi loukata kasvatusvanhempiaan, näyttämällä olevansa suruissaan, vaikka hänellä kuitenkin olisi ollut kyllin syytä siihen. Etenkin pyrki hän miellyttämään Ataliaa. Niin usein kun hän katsahtikin Ataliaan, ilmaisivat hänen kasvonsa sitä tosi-ihailua, jota nuoret tytöt tuntevat täydessä kukoistuksessa olevaa naisellista kauneutta kohtaan. Useasti hän vaipui kokonaan katselemaan Atalian ruusuisia kasvoja ja loistavia silmiä.

Tämä nuori lapsensielu luuli, että sen, joka oli niin kaunis, täytyisi olla myöskin hyvin hyvä.

Hän ei ymmärtänyt Atalian puhetta, sillä tämä ei osannut edes huonoa kreikkaa, kuten vanhemmat. Mutta Timea koetti aina hänen silmistään arvata, mitä hän halusi.

Aterian jälkeen, jonka aikana Timea, tottumaton kun oli rasvaiseen ravintoon, ei juuri nauttinut muuta kuin leipää ja hedelmiä, mentiin saliin. Siellä Atalia istuutui pianon ääreen. Timea kyyristyi pallille hänen viereensä ja katseli hartaalla ihmetyksellä hänen sormiensa nopeita liikkeitä.

Sitten näytti Atalia hänelle sen kuvan, jonka luutnantti oli piirtänyt. Timea löi kätensä yhteen hämmästyksestä.

"Sinä et kai milloinkaan ole nähnyt sellaista?"

"Missä hän olisi sellaista nähnyt?" puuttui herra Brazovics puhumaan. "Turkissa on kielletty kuvauttamasta itseään. Siellähän on juuri puhjennut kapina siitä syystä, että sulttaani antoi maalata kuvansa ja ripusti sen divaaniin. Ali Tshorbadshi raukka oli sekaantunut kapinaan ja hänen täytyi senvuoksi paeta. Tshorbadshi-parka, että hänkin oli sellainen houkkio!"

Kun Timea kuuli isänsä nimen, suuteli hän Brazovicsia kädelle. Hän luuli tämän rukoilleen hurskasta siunausta vainajalle.

Atalia poistui vihdoin huoneesta mennäkseen nukkumaan. Timea kantoi hänen edellään kynttilää.

Atalia istuutui yöpöytänsä ääreen, katseli kuvastimeen, huokasi syvään ja vaipui sitten väsyneenä ja pahantuulisena nojatuoliinsa. Timea olisi tahtonut mielellään tietää, miksi nuo kauniit kasvot äkkiä saivat niin surullisen ilmeen.

Hän otti kamman Atalian tukasta, päästi taitavasti irralleen palmikon ja palmikoksi uudelleen tuuheakiharaisen, kastanjanruskean tukan. Senjälkeen Timea irroitti Atalian korvista renkaat, jota tehdessään hänen päänsä tuli niin lähelle Ataliaa, että tämän täytyi kuvastimessa nähdä molemmat vastakohtaiset kasvot vierekkäin. Toiset olivat niin loistavat, niin ruusuiset, niin viehkeät, toiset niin kalpeat ja lempeät. Ja kuitenkin hypähti Atalia harmistuneena ylös tuoliltaan ja työnsi jalallaan toalettipöydän syrjään. "Menkäämme nukkumaan!"

Valkeat kasvot olivat heittäneet varjon hänen kasvoihinsa.

Timea kokosi hujan hajan heitetyt vaatekappaleet ja asetti ne omasta vaistostaan sileästi ja siististi päällekkäin.

Senjälkeen hän lankesi polvilleen Atalian eteen ja alkoi vetää sukkia hänen jaloistaan. Atalia salli sen tapahtua.

Ja kun Timea oli saanut pois toisen hienon silkkisukan ja piteli lumivalkoista jalkaa, jota ei mikään kuvanveistäjä olisi voinut marmoriin hakata, sylissään kumartui hän ja suuteli sitä. Atalia salli senkin tapahtua.

Yhdestoista luku.

HYVÄ NEUVO.

Luutnantti Katshuka kulki kahvilan lävitse ja tapasi siellä Timarin, joka hörppi väkevää kahvia.

"Olen märkä ja läpeensä jäässä ja minun täytyy jo tänään tehdä pitkä matka", sanoi Timar upseerille, joka ystävällisesti riensi hänen luokseen ja puristi hänen kättään.

"No, tulkaa sitten minun luokseni juomaan lasi punssia."

"Paljon kiitoksia, mutta minulla ei ole aikaa. Minun on heti paikalla riennettävä vakuutusyhtiöön saadakseni sieltä avustusta uponnutta lastia ylös ottaessani, sillä mitä kauemmin se on veden alla, sitä enemmän se vahingoittuu. Sieltä minun täytyy juosta pormestarin luo, niin että hän voi ajoissa lähettää jonkun Almàsiin toimittamaan huutokauppaa; sitten on minun juostava sikokauppiaiden ja ajurien luona kehoittamassa heitä huutokauppaan ja senjälkeen matkustan tänä yönä Totisiin käydäkseni sikäläisissä jähmiketehtaissa. Siellä voidaan parhaiden käyttää vedenturmelemaa vehnää. Kenties voin sillä tavoin pelastaa edes osan lapsi-raukan omaisuutta. Mutta tosiaankin minulla on sinulle kirje jonka sain Orsovassa."

Katshuka luki kirjeen ja sanoi sitten Timarille:

"Hyvä on toveri! Toimita asiasi kaupungilla, mutta tule sitten puoleksi tunniksi luokseni. Asun 'Anglian' tykönä: portin päällä on kilpi, jossa on suuri kaksoiskotka. Pikapostiajurin syöttäessä hevosia juomme yhdessä lasin punssia ja puhelemme järkevästi. Mutta tulekin varmasti."

Timar lupasi ja läksi asioilleen.

Kello kävi kai yhdettätoista, kun hän kaupungin kävelypaikan vieressä, jolle oli annettu nimeksi "Anglia", astui kaksikotkaisella kilvellä koristetusta portista sisään.

Katshukan palvelija odotti häntä porttikäytävässä ja johdatti hänet isännän huoneeseen.

"No, luulinpa sinun olevan naimisissa Atalian kanssa jo kauan ennen paluutani sieltä alhaalta", alkoi Timar puhua.

"Niinpä niin, mutta se ei tahdo oikein käydä päinsä. Milloin on toisella, milloin toisella puolella pieni 'mutta.' Tuntuu miltei siltä, kuin toisella meistä ei olisi varsin suurta halua."

"Ohoh, voitpa olla varma Atalialla ainakin olevan."

"Tässä maailmassa ei voi olla varma mistään, kaikkein vähimmin naissydämestä. Minä sanon vain yhden asian: ei pidä olla kauan kihloissa. Sensijaan että lähestyttäisiin toisiaan, joudutaan vain erilleen. Opitaan tuntemaan toinen toisensa viat ja heikkoudet. Jos se tapahtuu vasta häitten jälkeen, ajatellaan: Olkoon menneeksi. Jumalan nimessä, ei sitä enää voi auttaa. — Ota se viittaukseksi omasta kohdastasi toveri! Jos joskus rakastut ja aijot mennä naimisiin, niin älä harkitse kauan, sillä jos alat punnita asiaa, niin tulee lopulta ero."

"No, mitä sinuun tulee, en luulisi punnitsemisesta koituvan vaaraa, kun sinulla on niin rikas tyttö morsiamena."

"Rikkaus, ystäväiseni, on sangen suhteellista. Usko pois, jokainen aviovaimo osaa kuluttaa myötäjäistensä korot. Sitäpaitsi ei kenkään ole selvillä herra Brazovicsin tuloista. Hän antautuu lakkaamatta yrityksiin, joita hän ei ymmärrä ja joihin hän ei kiinnitä riittävästi huomiota. Hänen käsiensä lävitse kulkee paljon rahoja, mutta hän ei osaa kauppiaan tavoin huolellisen kirjanpidon avulla tehdä selkoa itselleen, onko hän voittanut ja miten paljon, vai onko hävinnyt asioissaan."

"Minä puolestani luulen hänen asiansa olevan hyvin. Ja Ataliahan on hyvin kaunis ja sivistynyt."

"Niin on, niin on, mutta miksi sinä ylistät Ataliaa, kuten hevosta, jota myydään markkinoilla? Puhukaamme mieluummin asioista, jotka koskevat sinua."

Jos Katshuka olisi voinut nähdä Timarin sydämeen, niin olisi hän huomannut äskeisen puheenaineen myöskin koskeneen ystäväänsä jotakuinkin läheltä. Timar oli johtanut keskustelun Ataliaan siitä syystä… siitä syystä, että hän kadehti luutnantilta Timean hymyilyä. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa luutnantille: "Sinulle ei Timea saa hymyillä. Sinä olet toisen sulhanen. Nai nyt jo viimeinkin Atalia!"

"Puhukaamme siis järkevämpiä asioita", jatkoi upseeri. "Orsovalainen ystäväni kehoittaa minua ottamaan sinut suojelukseeni. Hyvä on, tahdon koettaa. Sinä olet nyt sangen tukalassa asemassa. Sinulle uskottu laiva on joutunut haaksirikkoon. Se ei ollut sinun syysi, mutta onnettomuus on sinun, sillä nyt ei kenkään rohkene antaa sinulle laivaa. Varustajasi ottaa haltuunsa ne rahat, jotka olet antanut takaukseksi, ja kuka tietää, voiko saada niitä oikeudenkäynnissäkään takaisin. Tahdot myös mielelläsi auttaa isätöntä ja äiditöntä tyttöraukkaa. Näen sen silmistäsi. Eniten surettaa sinua se, että hän menettää niin suuren omaisuuden. Miten voidaan tässä yhdellä iskulla auttaa?"

"Minä en tiedä neuvoa."

"Mutta minä tiedän. Kuuleppa! Ensi viikolla tapahtuu jokavuotinen sotajoukkojen kokoutuminen täällä Komornin ympäristöllä. Joukot, yhteensä noin 20,000 miestä, oleskelevat täällä kenttämanööverissä kolme viikkoa. Leivän hankkimiseksi on annettu tarjouksia rajahintoihin. Suuria summia tullaan maksamaan, ja se, joka hoitaa asiansa ymmärtäväisesti, voi ansaita hyvin. Kaikki kirjalliset tarjoukset käyvät minun käsieni kautta, ja minä voin edeltäpäin sanoa, kuka tulee hankkijaksi, sillä se ei niin paljon riipu siitä, mitä kirjallisessa tarjouksessa on, kuin siitä, mitä siinä ei ole. Tähän saakka on Brazovicsin tarjous ollut edullisin. Hän on valmis ottamaan leivänhankkimisen huolekseen sadallaneljälläkymmenellätuhannella guldenilla ja lupaa asianomaisille virkamiehille kaksikymmentätuhatta."

"Mitä puhut 'asianomaisista virkamiehistä'?"

"Älä nyt tekeydy noin tyhmäksi! Onhan luonnollista, että se, joka saa noin suuren hankinnan, myös antaa hyvitystä henkilöille, jotka sen hänelle hankkivat. Siten on aina ollut, maailman alusta asti. Mistä me muutoin eläisimme? Tunnet hyvin kaiken tuon."

"Tunnenhan kyllä! Mutta itse puolestani en ole sitä koettanut."

"Tyhmästi kyllä. Sinä poltat hyppysesi toisten takia samalla kun voisit siepata itsellesi kastanjat tulesta, kun vain tietäisit, miten menetellä. Jätä nyt sisään tarjous, jossa ilmoitat ottavasi hankinnan sadastakolmestakymmenestätuhannesta ja lupaa 'asianomaisille' kolmekymmentätuhatta voitto-osuudeksi."

"Siihen en voi suostua useammastakin kuin yhdestä syystä. Ensinnäkään ei minulla ole rahoja, jotka tulee liittää tarjoukseen; toiseksi puuttuu minulta pääomaa, jolla voisin ostaa sellaisia vilja- ja jauhomääriä; edelleen on minulle vastenmielistä lahjoa ihmisiä ja lopuksi en ole siksi huono laskija, että kuvittelisin voivani ottaa hankinnan sadallakolmellakymmenellätuhannella guldenilla ja sen lisäksi antaa kolmenkymmenentuhannen arvoisen kädenpuristuksen." Katshuka nauroi hänelle.

"Oi, voi, Mikael. Sinusta ei sitten milloinkaan tule oikeata liikemiestä. Nurkkasaksat vain tyytyvät ansaitsemaan groshenin guldenista. Tärkeintä on saada joku tukemaan ja siinä suhteessa voit olla turvallinen. Sitä vartenhan minä olen. Olemmehan kouluajoiltamme asti olleet hyviä ystäviä. Luota minuun. Sinulla ei ole tarjoukseen tarvittavia rahoja — no, ota siihen kuitti niistä kymmenestätuhannesta guldenista, jotka sinulla on Brazovics'in luona lunnaina. Sitä tullaan pitämään kyllin varmana takuuna. Ja kuule sitten, mitä sinun vielä on tehtävä: Matkusta mahdollisimman pian Almàsiin tekemään itse tarjouksia uponneesta lastista. Vilja, joka on sadantuhannen guldenin arvoinen, on varmasti oleva sinun kymmenestä tuhannesta. Silloin on sinulla heti 10,000 puolikappaa vehnää. Sinä maksat pois Brazovics'in niillä kymmenellätuhannella guldenilla, jotka hän on pidättänyt ja siten pääset hänestä ilman epämiellyttävää oikeudenkäyntiä. Senjälkeen tarjoat Almàsin, Nessmelyn, Fuzitön ja Izsan mylläreille kahdenkertaisen tullin, jos he heti paikalla jauhattavat sinulle vehnän. Ja sitten sinä laittautat leivinuuneja ja leivotat leiväksi jauhot. Kolmessa viikossa on kaikki oleva kulutettu; jos onkin hiukan pilaantunutta viljaa seassa, on ystäviesi asia saada se puhe vaikenemaan. Kolmessa viikossa olet voittanut ainakin 70,000 guldenia. Usko minua, jos ehdottaisin varustajallesi tätä, ottaisi hän sen kädet ojossa vastaan. Ihmettelen vain sitä, ettei hän itse ole tullut ajatelleeksi asiaa."

Timar mietti tehden laskelmia itsekseen.

Se oli todella viekoitteleva tarjous.

Voittaa kolmessa viikossa kuusi-, seitsemänkymmentätuhatta guldenia! Ja ilman sanottavaa vaivaa ja täysin varmasti! Ensimmäisellä viikolla maistuisi sotilasleipä hiukan makealta, toisella karvaalta, kolmannella hieman tunkkaiselta; mutta sotilas ei ole turhan tarkka sellaisissa. Hän on jo tottunut.

Timar työnsi kuitenkin inholla sellaisen ajatuksen luotaan.

"Oi, Emmerik", hän sanoi lyöden kätensä entisen koulutoverinsa käteen. "Missä olet tuollaista oppinut?"

"Siellä, missä sitä opitaan", hän vastasi ja hänen kasvonsa synkistyivät. "Alkaessani sotilasurani oli mieleni täynnä haaveellisia kuvitelmia. Ne ovat nyt kaikki tuhkana. Siihen aikaan luulin sotilasammatin olevan ritariuden koulun; sittemmin huomasin kaiken maailmassa olevan vain laskelmia ja yksityisten etujen hallitsevan yleisiä asioita. Insinöörikunnan opistossa minä olin erinomaisella, saatanpa sanoa loistavalla tavalla suorittanut tutkintoni. Kun minut siirrettiin Komorniin, tunsin ylpeyttä ajatellessani, miten hyvä tilaisuus minulle täällä tarjoutui näyttää taitoani rakennusalalla. Ensimmäisen laatimani linnoitussuunnitelman tunnustivatkin ammattimiehet mestarinäytteeksi. Älä kuitenkaan luule, että se senvuoksi hyväksyttiin. Kaukana siitä. Sain tehtäväkseni suorittaa uudet piirustukset, entistä kalliimmat, joka johti muutamien kaupungin katujen pakkoluovuttamiseen. No, minä suoritin nekin. Muistanet kai vielä tämän kaupungin osan, joka nyt on avoimena torina. Sen uudelleenmuodostaminen maksoi noin puoli miljoonaa. Sinun varustajallasi oli täällä rappeutuneita taloja. Hän möi ne hintaan, jolla ostetaan palatseja. Ja tätä he sanovat linnoitukseksi! Sitävartenko olin tutkinut insinöörialaa?! No niin, ihminen selviää vähitellen ja mukautuu asemaansa. — Kenties olet jo kuullut tarun — se on jokaisen suussa — kruununprinssi Ferdinandista, joka viime vuonna vieraillessaan luonamme sanoi linnoituksen komentajalle: 'Luulin tätä linnoitusta mustaksi.' — 'Miksi sen piti olla musta, Teidän Keisarillinen Korkeutenne?' — 'Siksi että linnoituksen menotilissä vuosittain oli kymmenentuhatta guldenia musteeseen. Otaksuin linnanmuurien olevan maalatut musteella!' — Kaikki nauroivat. Se on aina laulun loppu. Ellei mitään tule ilmi vaietaan; jos jotakin tulee ilmi nauretaan. Miksi en siis minäkin nauraisi? — Naura sinäkin! Vai haluatko mieluummin seista tyhmänä katselemassa maailmaa rihkamakauppiaan ovella ja myydä taulaa kahdella kreuzerillä päivässä? Minä olen jo astunut alas maan päälle. Ylös toveri Almàsiin ostamaan vedenpilaamaa vehnää! Kello kymmeneen huomenaamulla on sinulla aikaa jättää tarjouksesi. Kuule, pikapostiajuri tulee jo rämisten. Lähde heti matkaan ja laita itsesi pian takaisin."

"Ajattelen asiaa", sanoi Timar miettivänä.

"Ajattele, että teet orporaukallekin hyväntyön, jos hankit hänelle kymmenentuhatta guldenia pilaantuneesta vehnästä. Muutoin hän ei saa edes yhtä monta sataa, kun ylösottamiskustannukset ovat siitä vähennetyt."

Nämä sanat jäivät Mikaelin korviin.

Näkymätön käsi työnsi häntä eteenpäin. "Fata nolentem…" sanoi pyhä
Augustinus.

Pian senjälkeen istui Timar, viittaansa kääriytyneenä taasen talonpoikaskärryillä, joita uusi nelivaljakko veti huimaa vauhtia eteenpäin. Kaupungissa nukuttiin jo kaikkialla. Vain raatihuoneen edessä kuului yövartijan huuto:

"Ei otsallesi kirjoitettu liene,
Mit' aamu sulle uutta tuoda tiennee."

Valleilta huutelivat syyssateesta märät vartijat toinen toisensa jälkeen: "Kuka siellä?" — "Yövahti!" — "Menkää!"

Kahdestoista luku.

PUNAINEN PUOLIKUU.

Seuraavana päivänä myytiin uponnut vilja huutokaupalla asijoitsijoiden ja myllärien läsnäollessa.

Nämä tekivät mitä kurjimpia tarjouksia, muutaman groshenin puolikapasta. Timar harmistui ja huusi äkkiä: "Minä annan kymmenentuhatta guldenia koko lastista!"

Kun kilpaostajat kuulivat tämän hajaantuivat he eri tahoille ja olisi ollut turha vaiva kutsua heitä takaisin. Huutokaupanpitäjä löi vasaransa pöytään Timarin tarjouksen jälestä ja antoi hänelle koko lastin.

Kaikki ihmiset pitivät Timaria hulluna. Mitä hän tekisi niin suurella määrällä läpikastunutta viljaa?

Sillävälin hän sitoi kokoon kaksi lauttaa, kiinnitti ne haoilla uponneen laivan kanteen ja alkoi varustautua purkamaan vehnälastia.

Laiva oli muuttanut asentoa sitten edellisen päivän siten, että perä oli laskenut ja keula noussut veden päälle, joten toinen hyteistä oli aivan kuiva.

Timar asettui hyttiin ja ryhtyi vaikeaan työhönsä.

Hän antoi murtaa kannen ja nostaa nostimen avulla ylös säkit toisen toisensa perästä. Ensin ne asetettiin kajuutan viereen, jotta vesi valuisi niistä pois, sitten ne lastattiin kolmelle lautalle ja vietiin rannalle. Sinne oli levitetty niinimattoja, joille vilja nelistettiin kuivamaan.

Sillävälin sopi Timar myllärien kanssa viljan jauhamisesta heti paikalla. Ilma oli suotuisa; tuuli mitä ankarin, ja vehnä kuivi nopeasti. Jospa vain työ nyt sujuisi nopeaan!

Hän alkoi tehdä laskelmia itsekseen. Se pieni summa puhdasta rahaa, jonka hän omisti, menisi työmiesten palkkoihin. Jos siis liike epäonnistuisi, olisi hän kerjäläinen. Johann Fabula sanoi hänelle edeltäkäsin, että tämän typerän oston jälkeen ei hänellä olisi muuta valittavana kuin sitoa viimeinen viljasäkki kaulaansa ja hypätä Tonavaan. Tuhannet levottomat ajatukset, joilla ei ollut alkua eikä loppua, kiertelivät Timarin päässä. Illan tullen hän seisoi katselemassa, miten säkki toisensa jälkeen kohosi kajuutan seinälle. Kaikissa oli sama leima: viisipuolainen pyörä maalattuna mustalla värillä säkkikankaaseen.

Tosiaankin, pakolainen olisi tehnyt viisaammin, jos sen sijaan, että laahasi mukanaan noin paljon viljaa, olisi pistänyt rahansa matkalaukkuun! Ja olisiko häntä todella ajettu niin itsepintaisesti takaa vain tuollaisen mitättömän asian vuoksi? Maksoiko tämä vaivan paeta ja ottaa myrkkyä.

Työtä jatkettiin myöhään iltaan, ja kuitenkaan ei vielä oltu saatu muuta kuin kolmetuhatta puolikappaa kuivalle maalle.

Timar lupasi työmiehille kaksinkertaisen palkan, jos he tekisivät työtä muutaman tunnin yli määräajan. Se osa vehnää, joka vielä tämän yön olisi veden alla, tuskin kelpaisi leiväksi. Ryhdyttiin uusin innoin työhön. Tuuli oli hajoittanut pilvet, ja kuu näyttäytyi taas iltataivaalla.

Taivas ja kuu olivat punaiset.

"Miten aavemaisesti se katsoo minuun", virkkoi Timar itseksensä ja käänsihe kuuhun selin.

Mutta hänen par'aikaa seistessään siinä kasvot poiskäännettyinä laskemassa vedestä nostettuja säkkejä, sukelsi punainen kuu uudelleen hänen näkyviinsä.

Tällä kertaa se kuitenkin oli maalattu säkkiin.

Samassa paikassa, joissa toisten säkkien viisipuolaiset pyörät olivat, nähtiin tässä zinooberilla maalattu punainen puolikuu.

Kylmä väristys kulki Timarin läpi.

Tämä se siis oli!

Tähän olivat kuolleen viime sanat tähdänneet! Mutta hän ei ollut kylliksi luottanut Timariin, tai ei hän ollut ennättänyt sanoa kaikkea, mitä hänellä oli mielessä.

Kun työmiehet olivat panneet säkin pois, kantoi Timar sen hyttiin.

Ei kenkään huomannut sitä.

Miehet työskentelivät vielä kaksi tuntia, mutta olivat silloin niin uupuneet veden ja kylmän vuoksi, etteivät kestäneet enempää. Loppu täytyi jättää seuraavaan päivään.

Lopen väsyneet työmiehet kiiruhtivat lähimpään kapakkaan lämmittääkseen itseään ruualla ja juomalla. Timar jäi yksin laivalle. Hän sanoi tahtovansa laskea puretut säkit ja soutaisi kyllä yksin pikku veneellä maihin.

Kuu, jonka alin sarvi jo oli saavuttanut vedenrajan, loisti sisään hytin akkunasta.

Timarin käsi vapisi kuin vilutautisen.

Avatessaan veitsensä hän leikkasi sormeensa, ja veripisarat muodostivat punaisia tähtiä punaisen puolikuun viereen säkkikankaaseen.

Hän leikkasi poikki nyörin, jolla säkin suu oli sidottu, ja pisti kätensä syvälle säkkiin. Kaikki, mitä tuli käteen oli valkoista, kaunista vehnää. Senjälkeen hän avasi säkin pohjasta. Sieltäkin valui vaan vehnää esiin.

Nyt hän leikkasi auki koko säkin. Vehnä virtasi ulos joka taholle, ja pitkulainen nahkapussi putosi hänen jalkoihinsa. Pussissa oli lukko. Hän mursi sen auki.

Sitten hän pudisteli sen sisällön sängylle, jolla kerran valkea alabasteripatsas oli levännyt.

Mikä näky kuutamossa!

Kokonaisia nyörejä pujotettuina täyteen hohtokivi-, safiiri-, ja smaragdisormuksia, helmikaulanauhoja, joiden helmet olivat pähkinän suuruisia, rannerenkaita, joissa oli opaaleja ja turkooseja, sen lisäksi pelkistä timanteista tehty kaulanauha sekä agaattirasia, josta hänen avatessaan koko joukko jalokiviä säkenöi häntä vastaan. Pussin pohjalla oli sitäpaitsi joukko rubiineilla koristettuja solkia ja vöitä sekä neljä rullaa, joista hän avasi yhden; siinä oli viisisataa luisdooria.

Tässä oli koossa kokonainen aarre — raha-arvoltaan noin miljoonan verran.

Nyt saattoi käsittää, miksi mies oli paennut Tonavan pohjaan, jotta ei hänen omaisuutensa joutuisi takaa-ajajan käsiin.

Kylläpä kannattikin lähettää sotapriki täynnä väijyviä urkkijoita kaikkea tätä kiinniottamaan. Kylläpä kannatti kaiken tämän takia katkaista köysi Rautaportissa myrskyn raivotessa.

"Pyhällä Barbaralla" oli ollut koko miljoona lastinaan.

Se ei ole harhanäky, ei unelma, se on kouriintuntuva totuus. Ali
Tshorbadshin aarteet lepäävät tuossa likomärällä peitteellä, jonka
Timea kerran veti päälleen. Se, joka osaa arvioida helmiä ja
jalokiviä, voi nyt nähdä, ettei Ali Tshorbadshi turhaan ole ollut
Kandian kuvernöörinä ja aarrekammion vartijana.

Timar istui ikäänkuin kivettyneenä vuoteen laidalla ja piti vapisevassa kädessään agaattirasiaa, jonka timantit säkenöivät kuutamossa.

Hän katseli jäykästi kuuta.

Taasen tuntui hänestä siltä kuin olisi sillä ollut silmät ja suu, jommoiseksi se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se antautunut keskustelemaan kuolevaisen kanssa.

"Kenelle nämä aarteet nyt kuuluvat?"

"Kenelle muulle kuin sinulle? Etkö ole ostanut uponnutta lastia sellaisenaan, säkkeineen, vehnineen? Sinä, olet uskaltanut antautua vaaraan saada itse pitää kaiken — arvottomana roskana. Nyt siitä on tullut kultaa ja jalokiviä."

"Kuoleva tosin mainitsi sinulle punaisen puolikuun, ja sinä mietit, mitä hän tarkoitti sillä. Olet samoin ihmetellyt, kuinka oli mahdollista, ettei pakolaisella ollut enempää omaisuutta, kuin mikä oli kaikkein nähtävissä. Nyt näet selvästi, kuinka oli laita, mutta ostaessasi lastin, et sitä tiennyt. Sinä aloit ottaa ylös märkää viljaa aivan toisessa mielessä. Aikomuksesi oli leivottaa siitä makeata ja karvasta leipää sotilasparoille. Kohtalo on toisin säätänyt. Etkö näe, että tämä on merkki taivaasta? Se ei tahdo sallia sinun häpeälliseksi voitoksesi ansaita kahtakymmentätuhatta köyhien sotilaiden kustannuksella; se on säätänyt sinulle jotakin muuta. Ja koska taivas on siten estänyt sinut huonosta teosta, on se, mikä tapahtuu sen tahdosta, epäilemättä hyvää."

"Kenellekä muulle nämä aarteet sitten kuuluisivat?"

"Sulttaani on varmaankin valloittanut ne hävittävillä sotaretkillään."

"Khainzaari on hyvin luultavasti ryöstänyt ne sulttaanilta."

"Tonava on riistänyt ne noilta molemmilta."

"Nyt niillä ei enää ole omistajaa."

"Ne ovat sinun."

"Sinulla on niihin ainakin yhtä suuri oikeus kuin sulttaanilla, khainzaarilla ja Tonavalla."

"Entä Timea?"

Tämän kysymyksen aikana vetäytyi pitkä, kapea, sysimusta pilvi kuunsirpin yli.

Timar istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuu sukelsi jälleen esiin pilvestä.

"Sitä parempi sinulle!"

"Sinä paraiten tiedät miten maailma kohtelee köyhää raukkaa."

"Häntä haukutaan kun hän on tehnyt velvollisuutensa; häntä sanotaan roistoksi, kun hänelle on käynyt huonosti; hänen annetaan hirttää itsensä ensimmäiseen oksaan, kun hänellä ei ole, millä elää; hänen rakkautensa tuskiin ei kauniilla tytöillä ole minkäänlaista palsamia. Köyhä on vain alempi ihminen."

"Mutta rikas, kuinka maailma häntä juhliikaan! Kuinka hänen ystävyyteensä pyritään, kuinka hänen neuvoansa kysytään ja kuinka hänelle uskotaan maan kohtalot! Ja naiset, kuinka ihastuneita he ovatkaan häneen!"

"Oletko edes kertaakaan kuullut ystävällistä kiitosta hänen huuliltaan?"

"Mitä sinua hyödyttäisi viedä löydettyä aarretta hänelle ja laskea sitä hänen jalkainsa juureen sanoen: 'Kas tuossa, ota; se on sinun! Minä olen tuonut sen merenpohjasta.'"

"Ensinnäkin hän ei osaisi panna siihen mitään arvoa. Hänhän tuskin osaa erottaa tukaattilipasta hillohedelmärasiasta. Hänhän on lapsi."

"Toiseksi hän ei saisi haltuunsa aarretta, sillä kasvatusisä ottaisi sen ja tuhlaisi siitä huonoissa kauppa-asioissa yhdeksän kymmenettäosaa. Kuka voi pitää häntä silmällä, vaikka hän muuttaisi toisen koristeen toisensa jälkeen rahaksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Timea itse saisi pitää ne, mitä silloin seuraisi? Hänestä tulisi rikas neiti, joka korkeasta asemastaan ei suvaitsisi heittää silmäystäkään sinuun, ja sinä jäisit yhä köyhäksi laivakirjuriksi, joka olisi mielisairas, jos edes uneksisi hänestä."

"Mutta nyt ovat suhteet päinvastoin. Sinusta voi tulla rikas mies ja hänestä köyhä tyttö."

"Etkö itse ole kohtalolta toivonut samaa?"

"No, nyt on käynyt niin!"

"Oletko sinä pannut turmiota tuottavan puupölkyn laivan tielle?"

"Aiotko tehdä väärin Timealle?"

"En!"

"Sinä et aio pitää löytämääsi aarretta omanasi. Sinä hoidat sitä hedelmäätuottaen, ja hankittuasi ensimmäisellä miljoonalla toisen ja kolmannen menet köyhän tytön luo ja sanot hänelle: Kas tuossa, ota se — se on kaikki sinun — ja ota minut kaupanpäälle!"

"Teetkö näin menetellen mitään pahaa?"

"Sinusta on tuleva kyllin rikas tehdäksesi hänet onnelliseksi!"

"Sellaisin ajatuksin voit levollisesti mennä nukkumaan."

Kuu oli jo puoliksi vaipunut Tonavaan; vain sen toinen sakara pisti enää esiin vedestä kuin majakka. Laineilta heijastuvat säteet saavuttivat laivan keulan, ja jokainen säde, jokainen laine puhui Timarille.

Ja ne kaikki sanoivat hänelle:

"Sinulla on onni kädessäsi; pidä siitä kiinni. Et menetä mitään. Ainoa, joka tietää aarteesta, makaa tuolla alhaalla, Tonavan pohjalla."

Timar kuuli, mistä kuu ja laineet kuiskasivat, kuuli myös salaisen äänen sydämessään — ja kylmät vesikarpalot pusertuivat hänen otsalleen.

Kuu veti nyt hehkuvan kehränsä ylimmänkin sakaran vedenpinnan alle, ja sen viimeinen säde huusi Timarille:

"Sinä olet rikas, onnesi on varma!"

Mutta pimeän tultua, ääni hänen sisässään kuiskasi hiljaisessa yössä:

"Sinä olet varas!"

* * * * *

Tunti senjälkeen kiisi pikaposti nelivaljakolla eteenpäin pitkin Szönyn maantietä, ja kun torninkello St. Andreankirkossa Komornissa löi yksitoista, pysähtyi vaunu "Anglian" portin ulkopuolelle, jota kaksoiskotka koristi. Timar astui kiireisesti ulos vaunuista ja lensi taloon.

Häntä oli odotettu.

Kolmastoista luku.

KULTAKAIVOS.

… Kävin kerran Csetatye Maréssa [eräs jo roomalaisaikana tunnettu vuorikaivos Siebenbürgissä Karlsburgin läheisyydessä]. Muistellessani mielessäni näkyä, joka täällä minua kohtasi, ja ryhtyessäni näkemääni kuvailemaan, puristuu rintani kokoon. Mielikuvitus herpautuu, kun se alkaa tehdä selkoa itselleen niistä vaikutelmista, joita se ensi katseella sai, ja kieli tuntuu riittämättömältä sanoin ilmaisemaan näitä vaikutelmia.

Vain vertauksin voin puhua.

Kuvitelkaamme mielessämme, millainen on tuollainen jättiläismäinen vuorenluola, joita kuun pinnalla nähdään ja joiden syviin, terävien varjojen synnyttämiin rotkoihin suuren kaukoputken avulla voimme katsoa — tuollainen kaikkea kauneutta vailla oleva asumaton erämaa. Ajatelkaamme olevamme "Plutarkoksen" vuorenluolassa, jonka luullaan olleen tulivuoren.

"Csetatye Maré" on tuollainen ontto jättiläisvuori — ääretön tuomiokirkko, josta puuttuu vain kupooli. Kalliot, jotka muodostavat sen ympärysmuurit, ovat heitetyt toinen toisensa päälle aivan kuin jättiläiskäsien toimesta, ja muistuttavat romahtaneita torneja, jotka makaavat sikin sokin siellä täällä. Kammottavassa kraatterissa, aina sata syltä korkeasta reunasta alas pohjaan saakka, joka on laajuudeltaan tuhat syltä, ei kasva ainoatakaan pensasta, ei ainoatakaan ruohonkortta. Silmä ei näe muuta kuin harmaakiveä, tuntureja, kallionmöhkäleitä, obeliskeja, pyramiideja ja kuutioita. Siellä täällä riippuu kallionkieleke vaakasuoraan alas jyrkkänä kohoavasta vuorenseinästä, aivan kuin se uhkaisi joka hetki syöksyä alas; siitä huolimatta se on riippunut siinä vuosisatoja. Tuossa taasen on vuorenseinämä, jossa ylhäältä alas asti kulkee ammottava halkeama, joka päättyy syvään luolaan. Toisella puolella tätä ääretöntä tuomiokirkkoa on kokoon luhistunut porttikäytävä, arvokas sisäänkäytävä tähän jättiläispalatsiin. Luodessamme silmäyksen siitä sisään, näemme alhaalla, maljanmuotoisessa laaksossa, teräväkärkisen vuoren kohoavan, joka sekin on vailla kaikkea kasvullisuutta ja kokoonpantu pelkästään rikkimusertuneista kivistä, niinkin pienistä, että niiden seassa loistavat ametistit ovat suurimmat.

Sellainen on "Csetatye Maré."

Ja tämä sammunut tulivuori, tämä kallionluola, joka muistuttaa kuun vuorirenkaita, ei ole luonnontekoa, vaan ihmiskäden — roomalaisten. Vuori sisälsi kultaa ja roomalaiset valloittajat antoivat voitettujen kaivautua maan sisään ja kovertaa vuoren tuollaiseksi jättiläiskattilaksi. Portin yllä näkyy vielä vasaran ja meisselin jäljet, seinillä tulen. Koska ei siihen aikaan ollut ruutia, halkaistiin vuori kuumentamalla se ensin tulikuumaksi ja kaatamalla sitten etikkaa sen päälle.

Teräväkärkinen vuori, joka kohoutuu laaksossa, on kokonaan muodostunut rikkirouhitusta kivestä, josta kulta on erotettu. Se on kuonavuori.

Eräänä kauniina päivänä Csetatye Marén huippu romahti sisään täyttäen kaivoksen. Väitetään täyttyneen osan ulottuvan yhtä kauas maan sisään kuin näkyvissä oleva osa on syvä. Vieläkin tavataan täällä muinaisjäännöksiä roomalaisajalta. Minulle näytettiin esimerkiksi tabula ceramica, jonka molempien vahalehtien välissä oli prässäytynyt kuusiosainen hiuspalmikko — todennäköisesti muisto, rakkauden merkki.

Ympäristöllä asuva väestö kaivaa yhä vieläkin kultaa ja murtaa sitä kivistä.

Lohdutonta työtä!

Metallien kuningas, kulta, vaatii ankaraa työtä palvelijoiltaan. Vuori on pelkkää "harmaakiveä" ja vain siellä täällä kulkevassa "suonessa" on kimmeltäviä kultajyviä. Usein saa kaivaa kokonaisia vuosia, ennenkuin löytää kultasuonen, ja kun sellainen on löydetty, päättyy se äkkiä jatkumatta enää, ja työ on silloin alettava alusta. Kulta leikkii piilosilla, ja sitä kiinni saadakseen on etsijän murtauduttava vuoren lävitse.

Kultapitoinen malmi rikotaan ja luokitellaan; runsaspitoisempi kuiviin, loput märkiin survinkoneisiin. Täällä se jauhetaan jauhoksi ja seulotaan. Pitkin koko Verosjokea kuuluu rouhinkoneiden räminä, koneiden, joissa kulta erotetaan kuonasta. Pitkien kaukalojen ja rännien pohjalle jää kallis kultapöly, jotavastoin kuona johdetaan säiliöihin, joiden kautta sen täytyy kulkea; mutta ei sekään riitä, vaan se heitetään suuriin vateihin, missä se "kultamyllyissä" sekotetaan elohopeaan, kunnes tämä on imenyt itseensä kultapölyn. Senjälkeen kaadetaan elohopea hirvennahkaspusseihin ja puristetaan niissä; elohopea tunkeutuu silloin ulos nahan huokosista, jotavastoin kulta jää pussien pohjalle kiillottomana keltaisena pölynä. Tämän kantavat kullankaivajat joka lauantai Karlsburgiin myytäväksi.

Sitä siis sanotaan kultakaivokseksi.

Mutta älkää uskoko sitä sanaa! Ei se ole mikään kultakaivos, se on nälkäännäännyttämislaitos. Ne, jotka täällä vainuvat ja kaivavat kultaa, käyvät ryysyissä, syövät maissileipää, asuvat puuhökkeleissä ja kuolevat muutamia vuosia kestettyään. He ovat maailman köyhimpiä ihmisiä.

Kultakaivos on aivan toisessa paikassa.

* * * * *

Komornissa tapahtuneen sotajoukkojen kokoomuksen jälkeen oli
Timarista tullut varakas mies.

Hän oli myös ostanut itselleen talon Komornilaiskauppiaiden kaupunginosasta, Serberinkadun varrelta. Ei se ketään hämmästyttänyt. Ne sanat, jotka keisari Frans I kerran sanoi eräälle muonituskomissaariolle: "Härkä seisoi seimen ääressä, miksi se ei syönyt?" — nuo kultaiset sanat, on luullakseni jokainen muonanhankkija kirjoittanut muistikirjaansa.

Ei voitu tietää, miten paljon Timar oli voittanut leivänhankinnalla; mutta sen näki jokainen, että hänestä oli tullut mahtava mies. Hän oli kaikessa mukana, missä oli tekeillä joku kauppa, ja rahoja hänellä oli viljalti.

Kauppiaiden ja kaupanhaluisten keskuudessa ei sellainen pistä silmään. Perustuksen laskeminen vain on vaikeata. Kun ensimmäiset satatuhatta guldenia ovat hankitut, niin loppu seuraa itsestään. Saadaan luottoa. Yhdessä kohden oli herra Brazovicsilla kuitenkin omat arvelunsa. Hän otaksui ja aivan oikein, että Timar oli antanut "asianomaisille" suuremman voitto-osuuden kuin hän tavallisesti luovutti ja että tämä siitä syystä oli saanut toimekseen tuottavan leivänhankinnan, jonka avulla herra Brazovics tavallisesti rikastui. Mutta sitä hän ei voinut saada päähänsä, että Timar olisi ansainnut sillä niin paljon.

Mutta kun entisestä laivakomissaariosta oli tullut oma herransa, pyrki herra Brazovics hänen ystävyyteensä ja pyysi häntä iltakutsuihinsa, minne Timar varsin mielellään tulikin. Hän sai siellä monesti nähdä Timean, joka jo oli oppinut vähän unkarin seurustelukieltä.

Nyt katseli Sohvi-rouvakin häntä suopein silmin, sanoipa kerran puoleksi kuiskaten puoleksi huutaen Atalialle, ettei olisi vahingoksi osoittaa Timarille hieman ystävällisyyttä, sillä tämä oli nyt rikas mies, jota ei sopisi halveksia, joka oli suurempiarvoinen kuin kolme upseeria yhteensä, joilla ei ollut muuta kuin kaunis virkapuku ja velkoja kaupanpäälle; johon Atalia-neiti vastasi: "Siitä ei vielä seuraa, että minä ottaisin isäni rengin miehekseni." Sohvi-rouva saattoi itse täydentää vastauksen näin kuuluvin sanoin: "Eikä siitäkään, että pappa on nainut piikansa", missä piili ansaittu nuhde hänelle siitä, että hän oli uskaltanut tunkeutua äidiksi niin ylhäiselle neidille.

Kerran illallisen lopulla, kun Brazovics jäi kahden Timarin kanssa pöydän ääreen, alkoivat he juoda maljoja. Brazovics oli oikea taituri sillä alalla, mutta toinen köyhä raukka oli harvoin saanut maistaa viiniä.

Kun he nyt olivat tulleet oikein vauhtiin, johti Brazovics aivan huolettomasti puheen aiheeseen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

"Kuuleppa nyt, Mikael, sano kerran suora totuus! Kuinka sinä käyttäydyit ansaitessasi niin paljon muonanhankinnalla? Minäkin olen yrittänyt sitä ja tiedän, mitä sillä voi ansaita. Minä olen sekoittanut liitua ja jauhopölyäkin jauhoihin; osaan myös jauhaa akanoita vehnän sijasta ja tunnen eron ruis- ja vehnäjauhon välillä. Mutta minun ei ole milloinkaan onnistunut saada sellaista voittoa kuin sinun. Tunnusta nyt vain! Mitä noituutta sinä olet käyttänyt? Sinullahan on jo kaikki — katon alla."

Timar katseli alas lattiaan kuin juopunut, joka tarvitsee kuuden hevosen voiman silmäluomiaan erilleen vetämään. Aivan autuaana ja änkyttäen hän alkoi:

"No, tietääkö, herra…"

"Sinuttele vain minua! Kuinka usein minun täytyy sanoa sinulle se?
Kutsu minua ristimänimellä."

"No, saatpa nyt kerran kuulla, Natzi, ettei se ollut ensinkään noituutta. Muistathan minun huutaneen uponneen laivanlastin mitättömästä summasta, guldenista puolikapan. Sitä en myönyt, kuten luullaan, mylläreille, eläinkauppiaille ja talonpojille parin groshenin voitolla, vaan annoin heti leipoa siitä leipää, joka tuli minulle puolet halvemmaksi kuin keskinkertaisimmatkin jauhot."

"Tuhat tulimmaista! Saanpa vanhoilla päivilläni käydä koulua sinun luonasi. Sinä senkin veijari! No, eikö sotilasleivästä tullut huonoa?"

Mikael nauroi niin että viini oli vähällä purskahtaa hänen suustaan ulos.

"Tietenkin se oli huonoa, sanomattoman huonoa."

"Eikä kumminkaan tehty valituksia muonatoimikunnalle?"

"Mitä se olisi hyödyttänyt, kun minulla oli taskussani koko toimikunta!"

"Mutta linnankomentajalle tai tykistöpäällikölle kai tehtiin?"

"Nekin ovat täällä!" huudahti Mikael ylpeästi lyöden taskuaan, mihin mahtui niin monta korkeata herraa.

Herra Brazovicsin silmät loistivat kaameasti ja olivat entistä punaisemmat.

"Ja sinä annoit sotamiesten syödä leipää, joka oli leivottu vedenturmelemasta vehnästä?"

"Miksi en? Nielty leipä ei voi kannella."

"Aivan oikein, Mikael, aivan oikein; varo vain itse puhumasta asiasta. Minulle, joka olen ystäväsi, voit puhua; mutta jos joku vihamiehistäsi saisi vihiä asiasta, voisi sinun käydä huonosti. Voisipa silloin Serberinkadun varrella oleva talosikin mennä samassa mylläkässä. Pidä siis kielesi kurissa!"

Aivan kuin juopunut äkkiä saa tajuntansa, alkoi Mikael itsepintaisesti pyytää Brazovicsia vaikenemaan asiasta, jottei tekisi häntä onnettomaksi. Hän suutelikin Brazovicsin kättä. Brazovics rauhoitti häntä; häntä ei muka tarvinnut pelätä, mutta hänen tulisi vain itse olla varuillaan, ettei ilmaisisi salaisuutta.

Sen sanottuaan kutsui isäntä palvelijansa näyttämään Timarille tietä kotiin. Palvelijan tulisi tarkoin katsoa, ettei Timarille kävisi huonosti kotimatkalla ja tukea häntä, jos hän horjahtelisi.

Palvelija kuvaili kotiin palattuaan, miten vaikeata hänen oli ollut saada Timar'ia kotiin. Hän ei ollut tuntenut oman talonsa porttia, olipa vielä alkanut laulaakin kadulla. Tultuaan asuntoonsa hänet oli viety sänkyyn ja siihen herra-pahanen oli nukahtanut.

Mutta kun Brazovicsin palvelija oli poistunut Timarin luota, nousi tämä ylös vuoteeltaan ja istuutui kirjoittamaan kirjeitä ja jatkoi aamun sarastukseen.

Hän ei ollut ollut vähääkään päihtynyt.

Timar tiesi yhtä varmasti, kuin että maanantai seuraa sunnuntaita, että Brazovics seuraavana päivänä ilmaisisi koko jutun, ja hän tiesi myös kenelle.

Siihen aikaan — nykyään on kenties toisin — oli valtiotaloudellinen periaate: "Varasta ja salli varastettavan!" Mukava ja rakastettava periaate! Tällä oivallisella periaatteella oli vain yksi vastustaja, ja se oli eräs ranskalainen. Ranskalainen on aina itävaltalaisen vastustaja. Tämä periaate kuului: "òte-toi, que je m'y mette!", vapaasti käännettynä: "Väisty syrjään, että minäkin saan varastaa!"

Eri keisarilliset virkamiehet kilpailivat keskenään, ja niin pian kuin joku heistä oli keksinyt hyvän lypsylehmän alkoivat toiset panna kaikki voimansa liikkeelle seivästääkseen lypsäjän lehmän sarviin ja taluttaakseen hyvän lehmän omaan navettaansa.

Siihen aikaan oli olemassa "kolme hovikansliaa;" sitten oli "yleinen valtiovarain ja kauppa-asioiden hovikamari", edelleen "ylin oikeusvirasto", "hovisotaneuvosto", "sensuuri ja poliisivirasto", "salainen talous-, hovi- ja valtiokanslia" ja lopuksi "ylimmäinen tilityspaikka."

Viisaitten kivi oli nyt vain saatava siten, että oli päästävä selville siitä, mikä pyörä tässä monimutkaisessa koneistossa oli pantava liikkeeseen, jotta se laatikko avautuisi, mistä kunnon porvarin olisi lupa ammentaa. Mitä olisi voitettavissa, missä, ja kenen luona, kenen avulla ja millä syyllä, millä tavalla ja milloin?

Ja kuka on toisen vihollinen tai ystävä ja mitä intohimoja hänellä on? Ja kenen käteen toisessa tai toisessa tapauksessa kaikki langat johtavat?

Tämä on päätiede.

Ei siis ollut mikään yllätys Timarille, kun hänet muutama päivä Brazovicsin luona vietetyn illan jälkeen kutsuttiin linnoitukseen, missä eräs herra, joka kutsui itseään ylimmäiseksi valtiovarain salaneuvokseksi, antoi hänen tietää, että hänen oli toistaiseksi jäätävä sinne ankaraan tutkintovankilaan, samalla kun hän vaati häneltä avaimet, pannakseen hänen kirjansa ja paperinsa takavarikkoon.

Siitäpä tulisi kaunis juttu!

Timarin salaisuus oli ilmaistu valtiovarain yleiselle hovikamarille. Tämä kilpaili alituisesti silloisen hovisotaneuvoston kanssa. Nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus vetää päivänvaloon ne ilkeät, häpeälliset teot, joita viimemainitussa virastossa tehtiin, ja riistää siltä kokonaan sotilasmuonavarojen hankinta. Kolme hovikansliaa tuki hyökkäystä; hovipoliisiviranomaiset yksinään olivat hovisotaneuvoston puolella. Lopuksi äänesti valtiokanslia sitä vastaan, ja silloin lähetettiin toimikunta ankarin määräyksin tutkimaan asiaa; ei ketään ollut säästettävä, koko muonavarojen toimikunta oli pantava viralta, komentajaa ja tykistöpäällikköä vastaan oli nostettava kanne, hankkija oli vangittava, kuulustelu pidettävä ja kaikki otettava selville.

Jos nyt ilmestyisi palanenkaan homehtunutta leipää todistamaan
Timaria vastaan, niin voi häntä!

Mutta mitään ei tullut ilmi.

Kokonaisen viikon teki toimikunta työtä yötä päivää. Todistajia kuulusteltiin, vannotettiin, kyseltiin, itse linnankomentajakin otettiin avuksi — kaikki turhaan. Ei kenelläkään ollut mitään Timaria vastaan todistettavana. Päinvastoin kävi tutkisteluista selville, että tämä oli jakanut koko vedenturmeleman lastin mylläreille, talonpojille, tehtailijoille ja eläintenmyyjille ja ettei kourallistakaan kysymyksessä olevia jauhoja ollut sekotettu sotilaille leivottuun leipään.

Sotilaita itseään kuulusteltiin; nämä sanoivat, etteivät he olleet saaneet milloinkaan niin hyvää leipää kuin niiden kolmen viikon ajalla, jolloin Timar oli ollut leivänhankkijana. Ei ainoatakaan syytöstä, ei yhtään raskauttavaa asianhaaraa tullut esiin häntä vastaan, ja sitä pienemmällä syyllä voitiin syyttää sotilasviranomaisia lahjuksien vastaanottamisesta. Hehän olivat antaneet hankinnan sille, joka paraiten ja halvimmalla oli sen toimittanut. Seurauksena oli se, että he alkoivat tuntea olevansa ylivoimaisia, tunsivat itsensä loukkaantuneiksi tutkimuksesta, uhkasivat ja kalistivat sapeleitaan. Toimikunta, joka joutui pulaan, tuli levottomaksi, peruutti kanteensa, jakoi hyvitystä puolelle ja toiselle ja koki mahdollisimman nopeasti päästä pötkimään pois Komornista. Timar vapautettiin satakertaisesti anteeksipyytäen.

Kun hän oli päässyt vankilasta, oli herra Katshuka ensimmäisenä puristamassa hänen kättään kaikkien nähden ja onnittelemassa häntä.

"Tätä loukkausta et saa jättää rankaisematta, ystäväni. Sinun on hankittava loistava hyvitys. Ajatteles, onpa epäilty minunkin vastaanottaneen lahjuksia. Matkusta Wieniin vaatimaan hyvitystä. Ja tulevaisuudessa" — lisäsi hän hiljaa — "voit olla varma siitä, ei kukaan heitä meitä satulasta. Tao nyt vain niin kauan kuin rauta on kuumaa."

Timar lupasi tehdä niin ja sanoi samaa Brazovicsille kohdatessaan hänet.

Brazovics oli olevinaan hyvin julmistunut siitä vääryydestä, jota oli tehty hänen ystävälleen Mikaelille. Kukahan se hävytön oli, joka oli tällä tavoin mustannut häntä?

"Olkoonpa ken tahansa, asia on tuleva hänelle kalliiksi!" uhkasi Timar. "Ja jos hän on talonomistaja Komornissa, uskallan pääni pantiksi siitä, että se on maksava hänen talonsa. Matkustan itse huomenna Wieniin pyytämään hyvitystä hovikansliasta."

"Teeppä se," sanoi Brazovics ja ajatteli itsekseen: "Hyvä on että tiedän; minäkin olen oleva siellä."

Ja hän kiirehti todellakin matkaan ennättääkseen perille päivää ennen
Timaria.

Siellä hän sai asiat järjestetyiksi siten, (mikä kaikki maksoi hänelle kauniin summan), että Timarin tarvitsi vain astua jalkansa tähän sokkeloon, jotta hän ei enää milloinkaan löytäisi sieltä ulos. Hovikansliasta osoitettaisiin hänet hovikamariin; tämä lykkäisi asian hovioikeuteen, mistä se menisi poliisivirastoon ja sieltä salaiseen valtiokansliaan. Oikeudenhakija-parka menettää lopulta kärsivällisyytensä, kiivastuu ja lausuu suuttumuksessaan ajattelemattomia sanoja, antaa kenties jotakin painoonkin; silloin ottavat sensuuriviranomaiset häntä niskasta, ja viimein pyytää hän vain päästä kaikesta vapaaksi ja vannoo, ettei koskaan elämässään enää tartu hoviviraston ovenripaan. Eipä hän enää olisi sellainen houkkio, että lähtisi etsimään oikeutta!

Mutta Timar ei ollut sellainen houkkio. Hän oli jo ollut viisaampi kuin hänen molemmat neuvonantajansa yhteensä.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin hän oli astunut ensimmäisen harha-askeleen, oli hän tullut viekkaaksi ja ovelaksi; hän tiesi ennen kaikkea, ettei pidä uskoa kenellekään, mitä aikoo tehdä.

Tämän asian laita on kuin naisen siveyden. Aina ensimmäiseen harha-askeleeseen asti on hänen sielunsa puhdas, tietämätön kaikesta ja viaton; mutta niin pian kuin ensimmäinen harha-askel on astuttu, herää äkkiä tietoisuus jos jostakin kristallikirkkaassa mielessä. Nyt ei häntä enää tarvitse opettaa; hän tietää jo kaikki, osaapa lisäksi keksiä uuttakin.

Jo vetäessään Pancsovan viranomaisia nenästä antoi Timar aavistaa, mitä hänessä piili. Silloin hän teki sen, toisen asiassa, itse ensinkään hyötymättä siitä. Hän teki sen, mitä oli saanut tehdäkseen. Hän pimitti takaa-ajajien silmät.

Nyt hän ajoi omaa asiaansa.

Omistaessaan löytämänsä aarteet, täytyi hänen keksiä sopiva tekosyy, jonka nojalla hän voi näyttäytyä maailman silmissä rikkaana miehenä. Hänen täytyi olla olevinaan liikemies, jolla oli ollut onnea yrityksissään.

Jo ensimmäisessä yrityksessä oli hänen täytynyt voittaa suuria summia, Jos ihmiset luulivatkin hänen saaneen tämän voiton lahjomalla, niin se oli pienin onnettomuus. Todistuksia ei voitu saada, koska asia ei ollut niin. Hänellä oli ollut niin paljon menoja muonaa hankkiessaan, että siitä jäi hänelle tuskin ensinkään voittoa. Mutta hän sai siten kuitenkin tilaisuuden ostaa itselleen talon ja laivan ja maksaa ne tukaateilla, ja kaikki luulivat hänen rahansa olevan kotoisin tästä kaupasta. Hän tarvitsi jonkunmoisen tekosyyn, verukkeen, voidakseen vähitellen tuoda esiin Tshorbadshin aarteet.