E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ONNEN KULTAPOIKA II

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.

SISÄLLYS:

I. Uusi maailma
II. Uusi maailma, jatkoa
III. Suloinen koti
IV. Sukukorut
V. Uusi vieras
VI. Puunleikkaaja
VII. Synkkämielisyys
VIII. Terese
IX. Taittunut sapeli
X. Ensimmäinen tappio
XI. Jää
XII. Aave
XIII. Mitä kuu puhuu? — Mitä puhuu jää?
XIV. Ken tulee
XV. Ruumis
XVI. Sohvi-rouva
XVII. Dodin kirje
XVIII. "Sinä taitamaton"
XIX. Atalia
XX. Viimeinen tikarinpisto
XXI. Maria-Nostran syntinen vaimo
XXII. Ei kukaan

Ensimmäinen luku.

UUSI MAAILMA.

Tyttö syleili yhä Mikaelia, vaikka se henkilö jo olikin poistunut, jota vastaan hän kenties oli luullut olevansa pakotettu suojelemaan ystäväänsä omalla ruumiillaan.

Mikä oli saattanut Noëmin heittäytymään Mikaelin rintaa vasten ja äänekkäästi ilmaisemaan rakastavansa häntä?

Tahtoiko tyttö ijäksi karkoittaa miehen, jonka läsnäolo oli hänelle vastenmielinen? Tahtoiko hän siten tehdä hänelle mahdottomaksi toistaa kosintaansa?

Eikö erämaassa kasvaneella lapsella ollut mitään käsitystä soveliaisuudesta, joka käskee kätkemään sellaiset tunteet neitseelliseen poveen? Eikö hän tuntenut niitä lakeja ja säädöksiä, joilla valtio ja kirkko ankarasti määrää miehen ja naisen väliset suhteet?

Sekoittiko hän sydämessään rakkauden tunteen kiitollisuuden tunteeseen, jota hänen täytyi tuntea sitä miestä kohtaan, joka oli vapauttanut hänet sekä äidin niistä huolista, jotka heitä alati kalvoivat, ja joka oli valmistanut heille tämän pienen paratiisin ikuiseksi elinsijaksi ja luultavasti oli saanut nähdä paljon vaivaa sen takia ja samalla usein ajatellut heitä?

Oliko hän säikähtänyt nähdessään kiusaajansa vievän kätensä takkinsa alle asetta etsiäkseen ja oliko hän vaistomaisesti heittäytynyt hyväntekijänsä rintaa vasten suojellakseen tätä hyökkäykseltä?

Oliko hän kenties ajatellut itsekseen: Tämä laivankomissaario-raukka, jonka äiti oli yhtä köyhä kuin minunkin, on itse sanonut, ettei hänellä ole ketään koko maailmassa. Miksi en minä voisi olla hänelle "jotakin"? Olisikohan hän tullut takaisin tälle yksinäiselle saarelle, ellei joku side olisi vetänyt häntä tänne? Ja jos hän kerran rakastaa minua, niin miksi en minä rakastaisi häntä?

Ei, ei, tässä ei tarvita mitään selityksiä, ei mitään järkeilyä, ei mitään anteeksipyyntöjä. — Tässä on kysymys puhtaasta rakkaudesta.

Ei Noëmi tiennyt miksi. Hän ei kysynyt syytä. Hän vain rakasti.

Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko se hänelle iloksi vai suruksi.

Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan siunaama morsian — hän vain rakasti.

Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä; hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta — hän vain rakasti.

Sellainen oli Noëmi.

Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!

… Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen ihminen sanoi rakastavansa häntä — rakastavansa häntä köyhänä laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa, rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.

Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.

Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:

"Onko se ihan totta?"

Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"

Mikael katsahti Tereseen.

Tämä astui heidän luokseen, laski kätensä Noëmin pään päälle ikäänkuin sanoakseen: "No, rakasta sitten häntä!"

Se oli pitkä, mykkä, juhlallinen hetki, jolloin kukin voi kuulla toisensa sydämen sykähdykset.

Terese ensiksi katkaisi äänettömyyden. "Jospa tietäisitte, miten monta kyyneltä tyttönen on tähtenne vuodattanut! Olisittepa nähnyt, kuinka hän joka päivä nousi vuoren huipulle ja tuntikausia katseli vetten yli siihen suuntaan, johon te hävisitte hänen silmistään! Olisittepa kuullut hänen unissaan kuiskailevan teidän nimeänne!"

Noëmi teki kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin ehkäistäkseen äitiään enempää ilmaisemasta.

Mutta Mikael puristi tyttöä lujemmin syliinsä.

Kas tässä kerrankin olento, ainoa koko maailmassa, joka saattoi rakastaa häntä, joka rakasti "kultamiestä" itseään eikä vain hänen rahojaan!

Hänestä tuntui kuin hän olisi harhaillut maanpaossa koko ajan, jonka oli elänyt muualla, ja kuin olisi hän nyt nähnyt edessään uudet maat ja uudet taivaat ja niissä uuden elämän.

Hän kumartui suutelemaan tyttöä otsalle, ja tunsi hänen sydämensä sykkivän omaansa vasten.

Ja kaikkialla hänen ympärillään paisuivat kukkien ummut, tuoksuivat lehdot kukkineen, surisivat mehiläiset ja lauloivat linnut, jotka kaikki julistivat: Sinun tulee rakastaa!

Mykkä, itseensä vaipunut ilo ajoi heidät vapaan taivaan alle.
Täälläkin he kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri ja
katsellessaan toisiaan silmiin he ajattelivat: "Miten ihmeellistä!
Sinun silmäsihän ovat aivan samanväriset kuin minun!"

Ja jos hehkuva taivas ja sulotuoksuja huokuva maa olivat liittoutuneet heitä lumoamaan, niin täydensi heidän oma sieluntilansa tätä lumousta. Kun lapsi, joka ei milloinkaan ole rakastanut, ja mies, jota ei milloinkaan ole rakastettu, kohtaavat toisensa, miten heidän silloin käy?

Päivä kallistui ehtooseen, mutta vielä he eivät olleet kyllin hekumoineet lumotusta ihastuksestaan.

Ilta laskeutui seudun yli, kuu nousi taivaalle, Noëmi vei Mikaelin kallion kielekkeelle, josta hän kerran kyynelsilmin oli nähnyt hänen poistuvan.

Timar istuutui tuoksuvien lavendelipensaiden keskeen. Noëmi istuutui hänen viereensä, nojasi kultakutrisen päänsä hänen käsivarteensa ja käänsi eloisat, sielukkaat kasvonsa taivasta kohti.

Terese seisoi heidän takanaan ja katseli heitä hymyten. Kuun hopea hohti yötaivaan tummalta taustalta.

Ja viettelevä taivaan haamu puhui näin:

"Katso, tämä aarre on kokonaan sinun. Sinä olet sen keksinyt ja löytänyt. Se on vapaasta tahdostaan jättäytynyt huostaasi. Se on siis sinun. Sinä olit jo ennen saavuttanut kaiken, vain rakkaus sinulta puuttui. Nyt olet saavuttanut senkin. Ota ja nauti malja pohjaan saakka, se malja, jonka taivas on sinulle suonut! — Sinusta on tuleva uusi ihminen! — Mies, jota nainen rakastaa, muuttuu puolijumalaksi! — Sinä olet onnellinen! — Sinua rakastetaan!"

… Mutta sisäinen ääni kuiskasi hänelle:

"Sinä olet varas!"

* * * * *

Ensimäinen suudelma oli avannut Mikaelille uuden maailman.

Nuoruuden unelmat, romanttiset taipumukset, jotka olivat seuranneet häntä pitkien matkojen yksinäisyyteen, olivat jälleen heränneet henkiin. Tämä haaveilu ja romanttisuus, jonka liikemiehen, etuilevan kauppiaan jokapäiväiset huolet ja kuivat laskelmat olivat tukahuttaneet, olivat ennen saaneet hänet unelmoimaan paratiisista, missä hän löytäisi kaihoamansa onnen; mutta saavuttaessaan päämääränsä hän näki tämän paratiisin puiden kimmeltävän huurretta eikä loistavan kukkien peitossa. Kylmänä, kuivana, käsittämättömänä hän harhaili ilman päämäärää. Silloin johdatti sattuma hänet erämaassa kosteikon partaalle ja tässä kosteikossa hän löysi sen, mitä oli turhaan etsinyt maailmasta: häntä rakastavan sydämen.

Ihmeellinen muutos tapahtui hänessä. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli salainen väristys, onnen pelko, Onko hänen syöstävä siihen vai paettava? Seuraako tätä onnea siunaus vai kirous? Tuoko se muassaan elämän vai kuoleman? Mitä tulee sen perästä? Mitä sitten on tapahtuva? Mikä on se jumaluus, joka antaa vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin? Vastauksen saa kukka, joka avaa umpunsa, perhonen, joka levittää siipensä, lintu, joka rakentaa pesänsä, mutta ei ihminen, joka kysyy: "Onko oleva minulle onneksi vai turmioksi, jos seuraan sydämeni ääntä?"

Ja hän kuunteli nyt sydämensä sykintää. Ja se sanoi hänelle:
"Katsahda häntä silmiin! Eihän toki ole syntiä hurmautua katseesta!"

Mutta tämä hurmio kestää niin kauan. Kun kaksi ihmistä katsoo toisiaan tuolla tavoin silmiin, tarttuu toisen sielu toisen silmiin ja näin he vaihtavat sieluja.

Mikael unohtikin koko maailman katsoessaan tyttöä silmiin; niissä hänelle avautui uusi maailma täynnä viettelyksiä, hurmausta ja maallista autuutta.

Tämä hurmaava aavistus pyörrytti häntä.

Aina hänen nuoruudestaan asti ei yksikään ollut rakastanut häntä. Kerran hän oli rohjennut toivoa rakkauden onnea; vaivojen ja vastuksien läpi hän oli pyrkinyt siihen ja hänen luullessaan olevansa päämäärässään sortui hänen toivomansa onni tuhkaläjäksi.

Ja täällä hänelle sanotaan avoimesti, että häntä rakastetaan. Kaikki puhuu hänelle samaa, puiden kukat, jotka putoilevat hänen päänsä päälle, eläimet, jotka nuolevat hänen kättään, huulet, jotka kertovat sydämen salaisuuksia, punastuminen ja katseet, jotka ilmaisevat enemmän kuin suu.

Hänkin, jonka piti huolellisesti säilyttää ja kätkeä salaisuus, rakastavan tytön äiti, hänkin ilmaisee nyt salaisuuden.

"Hän rakastaa, hän rakastaa niin suuresti, että hän voi kuolla siitä."

… Ei, ei, niin ei saa käydä… Timar eli saarella sellaisen päivän, joka vastaa ijäisyyttä — äärettömien tunteiden päivän. Se päivä oli itsensä unhottamista ja hereilläolon unelmia, silloin kaikki unelmien kaiho oli todellisuutena edessä.

Mutta viettäessään saarella kolmatta yötä ja palatessaan onnellisen, haaveellisen yhdessäolon jälkeen kuun valaisemasta lumotusta maailmasta takaisin yksinäiseen, pimeään makuuhuoneeseensa, silloin vaati hänen sisäinen syyttäjänsä tilinteolle. Se syyttäjä ei antanut uuvuttaa itseään uneen eikä vaimentaa ääntään kuulumasta.

"Mitä sinä täällä teet? Tiedätkö, mitä nyt teet? Sinä teet itsesi syypääksi varkauteen, murhapolttoon ja murhaan. Tämä naisparka on ajettu pois maailmasta ja hänet on ryöstetty köyhäksi; hänet on sylilapsen kera ajettu maanpakoon asumattomalle saarelle; hänen nuori puolisonsa on heitetty itsemurhaajan hautaan, hänestä on tehty ihmisvihaaja ja jumalankieltäjä. Ja nyt sinä hiivit hänen suosioonsa, riistät hänen ainoan, kalleimman aarteensa ja saatat kuolemaa, surua ja häpeätä onnettoman viimeiseenkin turvapaikkaan. Sinä olet huonompi kaikkia muita, jotka rikkipoljetun käärmeen kirousta noudattaen harhailevat ympäri maailmaa, kunnes kirous kohtaa heidät. Sinä murhaat täällä sielun rauhan. Sinä varastat viattoman sydämen ja jätät omasi sijaan. Sinä olet hullu tai olet siksi tulossa. Pakene täältä!"

Takaa-ajajan ääni ei sallinut hänen nukahtaa. Hän ei saanut rauhaa koko yönä. Aamunsarastus tapasi hänet jo ulkona puiden alla.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hän halusi pois täältä — eikä aikonut palata pitkiin aikoihin. Ei ennen kuin hänkin olisi unohtanut eläneensä täällä kokonaista kolme päivää siinä luulossa, että hänen oli sallittu olla onnellinen.

Kun aurinko nousi oli hän jo kiertänyt koko saaren ja palatessaan aamukävelyltään hän löysi Terese-rouvan ja hänen tyttärensä kattamassa aamiaispöytää. "Minun on tänään lähdettävä", sanoi Mikael Tereselle.

"Niinkö pian!" kuiskasi Noëmi.

"Hänellä on paljon tekemistä", lausui Terese tyttärelleen.

"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.

Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta työnantaja maksaa hänelle.

Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa häntä vuosi ja kaksikin — aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.

Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista pisaraakaan.

Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita, joita hänen oli toimitettava.

Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli tullessaan antanut pois.

"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.

"Ei", vastasi Mikael.

"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla", neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."

Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu, hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin vielä tunnettu.

Sitten sanoi Terese Noëmille:

"Kanna sinä pyssyä, ettei Almira heittäydy sen päälle. Mene saattamaan häntä veneeseen."

Hän kehoitti vielä tyttöä menemään veneen luo!

Itse ei hän tullut mukaan, hän salli heidän mennä kahden.

Timar kulki vaiti Noëmin rinnalla; tytön käsi lepäsi hänen kädessään.

Kerran Noëmi pysähtyi äkkiä. Mikaelkin seisahtui ja katsoi häntä silmiin.

"Tahdoitko sanoa minulle jotakin?"

Tyttö mietti kauan; viimein hän sanoi:

"En mitään!"

Timar oli jo oppinut lukemaan Noëmin silmistä. Hän arvasi tämän ajatukset. Tyttö oli aikonut kysyä häneltä:

"Sano minulle, miten valkokasvoisen tytön on käynyt, hänen, joka kerran oli kanssasi tällä saarella ja jonka nimi oli Timea?"

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, vaan kulki hiljaa eteenpäin pitäen
Mikaelia kädestä.

Kun heidän viimein oli sanominen toisilleen jäähyväiset, tunsi Mikael sydämensä raskaaksi.

Noëmi kuiskasi antaessaan hänelle pyssyn:

"Olkaa varuillanne, ettei onnettomuus teitä kohtaisi."

Ja puristaessaan Mikaelin kättä katsoi tyttö häntä vielä kerran silmiin noilla taivaansinisillä silmillään, jotka magneetin tavoin vangitsivat hänen sielunsa ja kysyi suloisella, rukoilevalla äänellä:

"Tuletteko takaisin?"

Mikael huumaantui tästä äänestä.

Hän painoi lasta rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Miksi et sano: 'Tuletko sinä takaisin'? Miksi et sano minulle: 'sinä'?"

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti hiljaa päätään.

"Sano: 'sinä'", pyysi Mikael taas.

Tyttö kätki kasvonsa hänen rintansa suojaan ja oli vaiti.

"Siis sinä et voi tai et tahdo sanoa minulle: 'sinä'. Yksi ainoa sana. Etkö voi sanoa sitä? Pelkäätkö sitä?"

Tyttö peitti kasvonsa käsillään ja pysyi yhä vaiti.

"Noëmi, pyydän, sano vain tämä pieni sana ja teet minut onnelliseksi.
Älä pelkää lausua sitä. Älä anna minun lähteä näin."

Tyttö pudisti hiljaa päätään; hän ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

"Hyvästi siis, te kallis Noëmi!" soperteli Mikael hypähtäen veneeseen. Kaislikko kätki pian saaren hänen silmiltään, mutta niin kauan kuin hän saattoi erottaa viidakkoa, näki hän tytön seisovan siellä katsellen hänen jälkeensä, surullisena seisoen akaasiapuuta vasten, pää käsiin nojaten; mutta "sinä" sanaa ei hän kuitenkaan huutanut hänen jälkeensä.

Toinen luku.

UUSI MAAILMA, JATKOA

Tultuaan toiselle rannalle jätti Mikael veneen erään kalastajan huostaan siihen asti kuin hän palaisi.

Mutta palaisiko hän?

Hän aikoi jalan käydä sille majalle, minne Fabula, huolehtiakseen hänen laivojensa kuljettamisesta, oli asettunut asumaan. Vastavirtaan soutaminen on vaivalloista ja Timar ei sillä hetkellä ollut suinkaan voimisteluharjoituksiin halukas.

Hänen sielussaan kohisi vielä voimakkaampi virta kuin se olikaan, jota vastaan hänen oli taisteltava koko voimallaan.

Seutu, jonka kautta hänen oli kulkeminen, oli niitä laajoja virran kasvattamia maa-aloja, joita alisen Tonavan varsilla tavataan niin runsaasti. Oikullinen virta puhkaisee siellä täällä sulun ja muuttaa siten suuntaansa. Vuodesta vuoteen se sieppaa maakaistaleen toiselta rannalta ja liittää sen toiseen. Siten muodostuneella alueella kasvaa maan mukana kulkeutuneista puista uusi metsikkö, joten poppeleista, joiden latvat porrasmaisesti kohoavat toistensa yläpuolelle, selvästi saattaa nähdä jokaisen uuden vuosittaismuodostuman.

Tämän tiheän, villinä kasvavan metsän lävitse kulkee sikin sokin polkuja. Ne ovat kalastajien ja kaislanniittäjien teitä. Siellä täällä tapaa hyljätyn mökkipahasen, katto kallellaan, lengallaan, seinät köynnöskasvien peitossa. Sellainen mökki voi olla metsästäjän asunto, ryövärin piilopaikka tahi susiemon ja hänen pentujensa pesäpaikka.

Ajatuksiinsa vaipuneena asteli Timar hiljakseen tämän erämaan lävitse. Pyssy riippui hänen olallaan.

… Tänne sinä et voi, etkä saa enää palata, — sanoi hän itsekseen. Jos jo on vaikeata hoitaa yhtä valhetta, kuinka sitten voisi kahta ehkäistä ilmi tulemasta. Kahta vastakkaista valhetta! Tule toki järkiisi! Sinä et enää ole lapsi, jonka kanssa intohimot leikittelevät. Ja kenties ei tunteesi ole edes intohimoa. Kenties se on vain ohimenevä ihastus tahi — mikä vielä pahempaa — vain turhamaisuutta. Sydäntäsi hivelee tieto, että nuori tyttö, kieltäytyessään nuoren, kauniin miehen kosinnasta, heittäytyy itsestään sinun syliisi sanoen: "Minä rakastan sinua." Tukahuta turhamaisuutesi! Tyttö ei saata rakastaa tätä nuorta miestä, syystä että hän on huono mies; sinua hän jumaloi, koska luulee sinua puolijumalaksi. Mutta jos hän tietäisi, mitä sinä tiedät, jos hän tietäisi sinutkin petturiksi, vain tuota toista onnellisemmaksi petturiksi, rakastaisikohan hän silloin sinua?

… Ja jos hän todella olisi kuolettavasti rakastunut sinuun, millaista olisi sinun, millaista hänen elämänsä, jos ottaisit vastaan hänen rakkautensa? Silloin sinä olisit erottamattomasti yhdistetty Noëmiin. Silloin on sinun viettäminen kaksoiselämää, joista kumpikin on valheellista. Tahdotko sitoa kohtalosi kahtaalle? Niin pian kuin jätät toisen tai toisen, seuraa levottomuus sinua. Toisaalla sinä olet vapiseva rakkautesi, toisaalla kunniasi vuoksi.

… Vaimosi ei sinua rakasta, mutta on sinulle uskollinen kuin kulta. Sinä kärsit, mutta eikö Timeakin kärsi? Ja teidän molempien kärsimykset eivät ole hänen syytään, vaan yksinomaan sinun. Sinä olet varastanut hänen aarteensa ja sen jälkeen hänen vapautensa; tahdotko nyt varastaa häneltä uskollisuutesikin, jonka olet antanut hänelle lunnaaksi?

… Hän ei luultavasti milloinkaan ole saava kuulla mitään, eikä asia niin ollen ole tuottava hänelle mitään tuskaa. Sinä olet näihinkin saakka viettänyt aikasi poissa kotoa. Kauppiaan on liikeasioissaan vaellettava kaukaisissa maissa, toisissa maanosissa. Keväästä syksyyn saatat olla täällä, ilman että kukaan kiinnittää huomiota poissaoloosi. Ja jos joku sinulta kysyy, missä olet ollut, vastaat vain: Virkamatkoilla.

… Mutta miten on tytön käyvä?

… Noëmi ei olekaan sellainen kevytmielinen letukka, joka voitaisiin tänään uhrata himojen tyydytykseen ja jolle huomenna kyllästyttyä annetaan palkkioksi suuri summa ja joka sitten kyllä etsii lohdutusta muualta. Hänen isänsäkin on kuollut tekemällä itsemurhan. Tällä sydämellä ei käy leikkiminen.

… Ja jos se siunaus, jota rakastava pariskunta rukoilee Jumalalta, lankeaisi osaksesi siellä, missä et ole sitä anonutkaan. Miten on silloin käyvä vaimosi, miten perheesi, jolla ei ihmislakien mukaisesti ole mitään oikeuksia sinuun, yhtävähän kuin sinulla heihin?

… Noëmi ei olekkaan tavallinen tyttö, joka antaisi leikitellä kanssaan mielin määrin. Hän ottaa sydämesi kokonaan itselleen ja antaa omansa sinulle sijaan. Kuinka sinä saatat ottaa päällesi sellaisen vastuun? Kuinka tahtoisit auttaa häntä siitä kurjuudesta, johon syökset hänet?

… Tahdotko öisiin unelmiisi manata lapsensurmaajan tai itsemurhaajan kuvan?

… Ja sitäpaitsi on olemassa vieläkin yksi este. Kuinka saisit sen pois tieltä? Se on hylätty kosija! Tästä viekkaasta seikkailijasta ei uusi ilkityö ole minkäänarvoinen; hän kykenee kaikkeen ja on vainoava sinua vaikka toiseen maanosaan asti, hän on sulkeva tiesi, jos aiot ottaa askeleenkaan eteenpäin elämäsi polulla, hän on vainoava tietoonsa salaisuutesi ja kiusaava sinua ikäsi kaiken. Hänestä et ole pääsevä eroon millään hinnalla, et edes suurimmilla uhreilla. Hän on vihassaan oleva sitkeämpi vainooja kuin on rakkaudessaan se nainen, joka alttarilla on vannonut uskollisuutta sinulle. Kuinka sinä hänestä vapaudut? Joko hän surmaa sinut tai sinä hänet. Ihana sukulaisuus, joka päättyy mestauslavalla! Ja sinä, onnenpoika, jota kaikki kunnioittavat ja osoittavat hyveen esimerkkinä, hyväntekeväisyyden saarnaajana, sinä asetut asemaan, jossa saat aina olla valmiina joutumaan esille rikosjutussa.

Timar otti hatun päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Leuto kevättuuli viilensi vienosti hänen polttavia ohimoitaan.

Hän koetti puolustautua raskaita syytöksiä vastaan.

… Enkö minä siis milloinkaan saisi iloita olemassaolostani? Neljänkymmenen vuoden aikana minä en ole muuta tehnyt kuin noussut aikaisin ylös, mennyt myöhään nukkumaan ja koko päivän ponnistanut … minkä vuoksi? Että toisten olisi hyvä, mutta ei minun.

… Miksi minä olen onneton omassa kodissani?

… Enkö minä mennyt valittuani vastaan hehkuvasti rakastaen? Enkö minä jumaloinut vaimoani? Eikö hänen kylmyytensä saattanut minua epätoivoiseksi? Hän ei minua rakasta!

… Olenko minä anastanut hänen omaisuutensa? Se ei ole totta. Minä olen pelastanut sen hänelle. Jos minä löytäessäni olisin antanut sen hänen holhoojalleen, niin tämä olisi hävittänyt kaiken ja nyt hänen olisi käytävä kerjuulla. Mutta nyt hän sitävastoin omistaa kaiken, mikä kuului hänelle. Itselleni en ole pidättänyt mitään muuta kuin ne vaatteet, jotka ovat ylläni. Minäkö olisin varas?

Noëmi rakastaa minua. Sitä asiaa ei nyt voi enää auttaa. Hän on rakastanut minua jo ensi näkemästä asti.

… Onko hän oleva onnellinen, jollen minä palaa hänen luokseen?

… Enkö minä häntä surmaa, jos väistän häntä? Enkö pakota häntä itsemurhaan, jollen milloinkaan palaa takaisin?

Tällä saarella, joka on etäällä maailmasta, eivät yhteiskunnalliset ja kirkolliset lait merkitse mitään; siellä on vain tosi, puhdas luonnontunne vallalla. Eikö siis siellä asu todellinen onni, joka on paennut hullua maailmaa?

… Ja mitä voisi tuo pojanhupakko, joka tunkeutuu väliimme, tehdä minulle? Hän tarvitsee vain rahaa, eikä sitä minulta puutu. Minä maksan hänelle ja hän on jättävä minut rauhaan. Miksi minä häntä pelkäisin?

Kevättuuli suhisi nuorten poppelien oksissa.

Tässä polku teki mutkan ja siinä oli risumaja, jonka sisäänkäytävä oli karhunmarjapensaiden peitossa.

Timar kuivasi hien otsaltaan ja pani hatun päähänsä.

Hänen sovittava henkensä puhui taas:

… Onhan totta, ettei sinulla ole mitään koko maailmassa, joka ilahuttaisi sydäntäsi. Elämäsi on yksinäistä ja hyljättyä, mutta levollista, Illalla levolle laskeutuessasi ajattelet: "Taaskin on yksi iloton päivä mennyt" — mutta sinä ajattelet myös: "Minä saatan rauhassa mennä levolle, minä en ole rikkonut ketään vastaan, eikä mikään rikos paina mieltäni." Uhraisitko tämän omantunnonrauhan ilosta, jotka vievät unesi?

Tähän vastasi vastustava henki:

… Mutta ken voi sanoa synniksi rakkautta ja hyveeksi kärsimystä? Ken on nähnyt ne kaksi enkeliä, joista toinen, Jumalan oikealla kädellä istuen, kirjoittaa muistiin niiden nimet, jotka kärsivät ja kieltäytyvät, sillä aikaa kuin toinen kirjoittaa mustaan kirjaan niiden nimet, jotka rakastavat eivätkä halveksi maallista autuutta?

Hänen näin mietiskellessään paukahti kaksi laukausta aivan hänen läheisyydessään ja hänen päänsä päällä vingahti kahden luodin kaamea ääni, joka muistuttaa ampiaisen surinaa tai kuolinharpun säveltä. Kahden luodin lävistämänä putosi Mikaelin hattu pensaikkoon.

Molemmat laukaukset tulivat rappeutuneesta mökistä. Ensi silmänräpäyksessä lamautuivat Mikaelin jäsenet kauhusta; nämä kaksi laukausta olivat tulleet ikäänkuin vastaukseksi hänen suloisiin ajatuksiinsa. Hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tukahutti kauhistuksen tunteen esiinpursuva raivo. Hän tempaisi kiväärin olaltaan, jännitti molemmat hanat ja syöksyi raivokkaana majaa kohti, jonka aukoista äsken laukaistujen laukausten savu vielä tuprusi.

Hänen pyssynpiippunsa edessä seisoi vapiseva mies: Teodor Kristyan. Tyhjäksi ammuttu kaksoispistooli oli vielä hänen kädessään; hän piti sitä nyt edessään ikäänkuin puolustaakseen kasvojaan ja vapisi koko ruumiissaan.

"Vai niin, sinäkö se oletkin!" huusi Mikael.

"Armoa!" soperteli vapiseva olento, heitti aseen luotaan ja rukoillen ojensi molemmat kätensä Mikaelia kohti. Hänen polvensa löivät yhteen, ja hän saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen silmänsä kiillottomat; hän oli enemmän kuollut kuin elävä.

Timar sai nyt takaisin itsehillitsemiskyvyn. Kauhistus ja raivo haihtuivat. Hän antoi kohotetun pyssynsä vaipua.

"Tule lähemmä!" hän sanoi levollisesti salamurhaajalle.

"En uskalla", sammalsi tämä painautuen risuseinää vasten; "te surmaatte minut."

"Älä pelkää, en minä tahdo henkeäsi. Kas niin" — hän laukaisi pyssynsä ilmaan — "nyt olen minäkin aseeton, eikä sinulla enää ole syytä pelätä henkeäsi."

Teodor hoippuroi ulos majasta.

"Sinä tahdoit tappaa minut", sanoi Mikael. "Onneton! Säälin sinua."

Nuori rikollinen ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teodor Kristyan! Sinä olet vielä nuori ja olit kuitenkin vähällä tulla murhaajaksi! Se ei sinulle onnistunut. Tutki itseäsi! Sinä et ole häijyluontoinen; toiset ovat myrkyttäneet sielusi. Minä tunnen sinun elämäsi tarinan, minä annan sinulle anteeksi. Sinulla on hyviä taipumuksia, mutta sinä käytät niitä väärin. Sinä olet tyhjäntoimittaja, mies, joka petät koko maailmaa. Saattaako sinua miellyttää sellainen elämä? Mahdotonta! Alota uutta. Tahdotko, että hankin sinulle paikan, jossa voit saada koetella kykyäsi ja rehellisesti ansaita leipäsi? Minulla on useita suhteita; Voin ja tahdon hankkia sinulle toimen. Tuossa käteni!"

Murhaaja heittäytyi polvilleen sen ihmisen eteen, jonka hengen hän oli tahtonut ottaa, tarttui hänen ojennettuun käteensä molemmin käsin ja peitti sen suudelmillaan, koko ajan kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Oi, herrani, te olette ensimmäinen ihminen, joka puhuttelette minua noin. Sallikaa minun laskeutua polvilleni edessänne. Aina poika-ajoistani asti on minua ajettu kuin koiraa ovelta ovelle; minun on täytynyt varastaa, peijata ja petkuttaa itselleni jok'ikinen suupala. Ei kukaan ole minulle kättään ojentanut, lukuunottamatta erästä, joka oli minuakin huonompi ja joka johdatti minut väärälle tielle. Minä olen viettänyt häpeällistä, kurjaa elämää, joka on ollut täynnä petosta ja kavaluutta ja minun täytyy vapista jokaisen tutun ihmisen edessä, jonka kohtaan. Ja nyt te ojennatte minulle kätenne, te, jota minä rosvon tavoin olen väijynyt monet päivät, te tahdotte pelastaa minun henkeni. Antakaa minun maata jalkojenne juuressa kuuntelemassa käskyjänne."

"Nouse ylös! Minä en rakasta haikeita tunnenäytelmiä. Miehen kyyneleet herättävät minussa aina epäluuloa."

"Olette oikeassa", sanoi Teodor Kristyan, "ja etenkin tällaisen kuuluisan näyttelijän näyttelemänä, joka heti on purskahtanut itkuun, kun joku on sanonut: 'he, tuossa ropo, itkeppä hiukkasen.' Minua ei nytkään uskota, kun todella itken. Minä tukahutan kyllä kyyneleeni."

"Ja sitäkin paremmin, koska aikomukseni ei suinkaan ole pitää teille siveyssaarnaa, vaan ainoastaan puhua sangen kuivasta asiasta. Te mainitsitte tässä taannoin suhteistanne Scaramelliin ja matkasta Brasiliaan."

"Se oli kaikki valhetta."

"Niin arvelinkin. Te ette siis ole missään suhteissa Scaramelliin?"

"Olen ennen ollut, mutta en ole enää."

"Oletteko paennut, vai onko teidät ajettu pois?"

"Paennut."

"Teille uskottuine rahoinenne?"

"Kolme tai neljäsataa guldenia mukanani."

"Sanokaamme niitä olleen viisisataa. Eikö teillä olisi halua itse viedä niitä takaisin? Minä olen liikeasioissa mainitun kauppahuoneen kanssa."

"Minä en mielelläni jäisi sinne."

"Miten on laita Brasilian-matkan?"

"Siinä kertomuksessa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa; sieltä ei saada mitään laivanrakennuspuita."

"Kaikkein vähimmin sellaisia, joita mainitsitte. Joukossahan oli väripuitakin."

Teodor hymyili.

"Tosiasia on se, että aioin myydä saaren puut eräälle kalkinpolttajalle, saadakseni hiukan rahaa. Terese arvasi heti oikeat aikeeni."

"Te ette siis tulleet hänen luokseen rakkaudesta Noëmiin?"

"Ei, minulla on vaimoja joka maassa, missä olen matkustellut."

"Hm! — Minä tiedän sangen edullisen toimen teille Brasiliassa, asiamiehenpaikan eräässä uudessa liikkeessä. Siinä vaaditaan unkarin, saksan, italian, englannin ja espanjan kielten taitoa."

"Minä puhun ja kirjoitan kaikkia näitä kieliä."

"Tiedän sen, ja senlisäksi vielä kreikan, turkin, puolan ja venäjän kieltä. Te olette nerokas ihminen. Minä hankin siis teille tämän toimen, jossa voitte käyttää kykyänne rehellisellä tavalla. Virassa on kolmentuhannen dollarin vuositulot ja sitäpaitsi määrätty prosentti liikkeen voitosta. Teistä itsestänne riippuu, kuinka suuri se on oleva."

Teodor ei tiennyt, tuliko hänen uskoa omia korviaan. Mutta hän oli niin tottunut näyttelemään, että hän nyt tuntiessaan todellista kiitollisuutta, ei uskaltanut osoittaa sitä, pelosta, että se taas käsitettäisiin näyttelemiseksi.

"Tarkoitatteko totta, herra?"

"Mitä syytä minulla olisi laskea leikkiä tässä, tällä hetkellä ja teidän kanssanne? Te olette uhannut elämääni — minun on saatava varmuus siitä, että ette sitä, enää tee. Omatuntoni estää minut raivaamasta teitä tieltäni. Minun on siis oman turvallisuuteni tähden koetettava tehdä teistä hyvä ihminen. Kun te olette onnellisessa asemassa, ei minun tarvitse enää pelätä teitä. Nyt kaiketi käsitätte menettelytapani. Ottakaa tässä lompakkoni todisteeksi siitä, että tarjoukseni on rehellisellä mielellä tehty. Siitä löydätte tarvittavat matkarahat Triestiin ja todennäköisesti niin paljon, kuin olette velkaa Scaramellille. Triestissä tapaatte edellänne kirjeen, joka antaa lähempiä tietoja. Ja nyt menemme toinen oikealle, toinen vasemmalle."

Teodorin käsi vapisi ottaessaan ojennetun lompakon.

Mikael otti maasta läpiammutun lakkinsa.

"Ja nyt saatte itse arvostella kahta laukaustanne, miten haluatte. Jos ne olivat salamurhaajan, niin on teillä kyllin syytä välttää kohtaamasta minua sellaisella paikalla, missä laki on voimassa. — Jos taasen ne olivat loukkaantuneen ritarin, niin tietäkää, että ensi kerralla on minun vuoroni ampua…"

Teodor Kristyan paljasti rintansa huudahtaen intohimoisesti:

"Ampukaa minut, jos vielä kerran astun silmäinne eteen! Ampukaa minut kuoliaaksi kuin hullun koiran!"

Hän otti maasta laukaistun pistoolinsa ja painoi sen Timarin käteen.

"Ampukaa minut omalla pistoolillani, jos minut vielä joskus kohtaatte! Älkää silloin kyselkö, älkää puhuko mitään, ampukaa vaan!"

Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Mikael oli ottanut pistoolin ja pistänyt sen metsästyslaukkuunsa.

"Jääkää hyvästi!" sanoi Timar ja läksi.

Teodor seisoi hetkisen seuraten häntä silmillään. Vihdoin hän juoksi hänen jälkeensä pidättäen häntä.

"Herrani, vielä sananen! Te olette tehnyt minusta uuden ihmisen. — Sallikaa minun kirjoittaessani teille alkaa sanoilla: 'Isäni!' Näihin sanoihin on mielestäni aina kätkeytynyt pelkoa ja inhoa, antakaa niiden tästä lähtien tulla minulle luottavaisuuden ja onnen lähteeksi. — Isäni, isäni!"

Teodor suuteli kiihkeästi Timarin kättä, syöksyi pois, heittäytyi ensimmäisen pensaan taa, joka kätki hänet Mikaelin katseilta, kätki kasvonsa ruohoon ja itki — todellisia, rehellisiä kyyneleitä.

* * * * *

Pikku Noëmi parka seisoi kauan aikaa akaasiapuun alla, siinä missä oli lausunut jäähyväiset Mikaelille.

Terese, jonka mielestä tytär oli viipynyt liian kauan oli lähtenyt etsimään ja istui nyt ruohikossa hänen vieressään. Jotakin tehdäkseen hän oli ottanut esiin sukankutimensa.

Äkkiä Noëmi kirkaisi:

"Äiti, kuulitko? Kaksi laukausta toisella rannalla!"

He kuuntelivat. Helteisessä ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus.

"Nyt taas kaksi laukausta! Äiti, mitä tämä merkitsee?"

Terese yritti häntä rauhoittaa.

"Ne ovat metsästäjiä, lapsi kulta."

Mutta Noëmi kalpeni kuin akaasiankukka hänen päänsä päällä. Hän painoi käsillään sydäntään, sopertaen:

"Oi, ei, ei! Hän ei enää milloinkaan ole palaava takaisin!"

Ja nyt häntä ahdisti, ettei hän ollut sanonut tuota pientä "sinä" sanaa, jota hän niin lämpimästi oli häneltä pyytänyt.

* * * * *

"Mestari Fabula", sanoi Timar uskolliselle tarkastusmiehelleen, "tänä vuonna emme vie viljaa Raabiin emmekä Komorniin."

"Mitä me sitten sillä teemme?"

"Me jauhatamme sen täällä. Minulla on maatilallani kaksi myllyä ja sitäpaitsi vuokraamme kolmekymmentä Tonava-myllyä, jotka pian suorittavat työn."

"Mutta silloin on meidän myös perustettava äärettömän suuri jauhomyymälä voidaksemme myydä niin paljon jauhoja."

"Siitäkin olen pitävä huolen. Me kuljetamme jauhot säkeissä, pienillä aluksilla vastavirtaa Karlsburgiin. Siellä me lastaamme säkit härkä vaunuihin, viedäksemme ne sitten Triestiin. Triestissä on laivani jo lähtövalmiina, viedäkseen tynnyreihin sullotut jauhot Brasiliaan."

"Brasiliaanko?" huudahti Fabula ihmeissään. "Mutta sinne minä en seuraakaan mukana!"

"En aiokaan lähettää sinua sinne, mestari Fabula. Teidän toimeksenne jää vain huolehtia siitä, mitä Triestissä on tehtävä, sekä jauhatuksesta että sinne kuletuksesta. Minä annan jo tänäpäivänä työnjohtajalle ja mylläreille käskyt, ja te saatte poissaollessani johtaa asioita aivan kuin minä olisin itse mukana."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fabula pudistellen päätään herra
Levetinczyn poistuessa huoneesta.

"Tässä taas yksi hänen hirveitä tyhmiä päähänpistojaan!" mutisi hän itsekseen, tosin niin äänekkäästi, että toisetkin saattoivat kuulla. "Miten kannattaisi lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Niinkuin en minä tietäisi, missä Brasilia on! Mitä hyötyä minulla sitten olisi ollut maantiedon lukemisesta hänen ylhäisyytensä herra Onodyn johdolla? Brasilia, pääkaupunki Rio Janeiro; sieltä viedään ulos pumpulia ja tupakkaa, sokeria ja kahvia; siellä on mitä oivallisimpia timanttikaivoksia. Asukkaat ovat intiaaneja, portugalilaisia, hollantilaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Nyt tahtoisin nähdä, milloin unkarilaisetkin tulevat näiden omituisten ihmisten luetteloon. Ja lisäksi jauhoja myymään! Maahan, jossa on kokonaisia metsiä, joiden runkojen sisältä saadaan jauhoja ja ryynejä ja toisia, joiden oksilla kasvaa leipää. Ei tarvita muuta kuin poimia sitä ja syödä. Ja sellaiseen maahan tarvittaisiin jauhoja muualta! Ensinnäkin ne ummehtuvat ennen perille tuloaan. Toiseksi ei siellä kukaan osta meidän jauhojamme. Kolmanneksi ei niistä rahoista, jotka Brasiliasta saadaan, ikänä nähdä edes vilaustakaan. Kuinka niitä tänne saataisiin? Sinne ei lähde ainoakaan viskaali eikä alituomari. Lyhyesti sanoen, siinä taas ennen kuulumaton tyhmyys, joka kaikkien hämmästykseksi on saava ihmeellisen onnellisen ratkaisun, kuten kaikki muutkin tyhmyydet, joita herra Levetinczy on tehnyt, enkä minä suinkaan epäile, etteivät jauholaivamme tule takaisin kultajauholla lastattuina. Mutta siitä huolimatta on se mielestäni tyhmyys ja on sellaisena pysyvä."

Herra Fabula oli aivan oikeassa. Timarkin oli miltei samaa mieltä kuin hän.

Hän pani alttiiksi vähintäin satatuhatta guldenia tässä jauholastauksessa.

Tämä päähänpisto ei muutoin ollut syntynyt tänä päivänä. Hän oli jo kauan hautonut mielessään ajatusta, että unkarilainen kauppias voisi asettaa itselleen korkeamman päämäärän kuin oli viljalaivojen kulettaminen ja viljasopimuskirjojen tekeminen; parhaassa tapauksessa voi saavuttaa korkeiden virkamiesten suosion ja saada valtion kustannuksella johdetuksi kanavia omalle alueelleen, vuokrata valtiontiloja mitättömällä maksulla, lainata jalomielisesti rahaa velkaisille tilanomistajille viidenkymmenen prosentin korkoa vastaan ja tällä tavoin koota kurjan miljoonan toisensa jälkeen. Eikö unkarilaisella kauppiaalla olisi mahdollisuuksia vapaampiin, rohkeampiin toimenpiteisiin kuin ovat nämä poroporvarilliset toimet? Eikö meidän olisi mahdollista saavuttaa arvossapidettyä asemaa maailman markkinoilla niiden tuotteiden avulla, joissa teollisuutemme kestäisi kilpailun muiden maiden kanssa?

Jauhojen ulosvienti oli hänen vanha suunnitelmansa. Parantaakseen vientimahdollisuuksia hän oli parantanut myllyjään ja rakennuttanut suuren kauppalaivan Triestissä. Ainoa aihe päätökseen tekemiseen oli kuitenkin Noëmi, ja kun Timar oli kohdannut Teodor Kristyanin, oli päätös kypsynyt teoksi.

Ulosvienti oli nyt hänelle sivuseikka. Pääasia oli saada puolet maapalloa itsensä ja tuon ihmisen välille.

Jokainen, joka näki, miten uupumatta Timar työskenteli viikkokausia, miten hän riensi myllyltä toiselle ja sieltä taas takaisin laivoilleen, miten hän, niiden tultua lähtövalmiiksi, kiirehti niiden lähtöä, miten hän mieskohtaisesti valvoi joka kuljetusta — jokainen, joka näki sen, sanoi:

"Hän on kauppamiehen ihanne. Tämä mies on määrättömän rikas, hänellä on työnjohtajat, asia- ja toimitusmiehet ja kuitenkin hän itse valvoo kaikkea pikku kauppiaan tavoin. Hän osaa hoitaa liikeasioita."

(Jospa he olisivat tienneet, mitä tämä asia koski!)

Kolmen viikon kuluttua oli unkarilaisilla jauhoilla lastattu laiva lähtövalmiina. Laivan nimi oli "Pannonia."

Se oli kaunis, kolmimastoinen pikapurjehtija. Fabulakin, joka oli läsnä jauhojen lastauksessa, kiitteli sitä.

Timar ei itse nähnyt laivaa. Hän ei edes matkustanut Triestiin
näkemään sen lähtöä. Näinä kolmena viikkona hän oleskeli alituisesti
Levetinczyssä tai Pancsovassa. Koko toimi kulki Scaramellin nimessä.
Timarilla oli syytä pysytellä leikin ulkopuolella.

Kaikki sovittiin kirjallisesti valtuutetun Scaramellin yhtiön kanssa.

Mutta eräänä päivänä hän sai kirjeen Teodor Kristyanilta. Avatessaan sen, hämmästyi hän löytäessään sisältä rahoja, sadan guldenin setelin. Kirjeen sisältö oli seuraava:

Isäni!

Lukiessanne näitä rivejä olen minä jo kaukana merellä, komeassa "Pannoniassa", Scaramelli-yhtiön brasilialaisena asiamiehenä. Ottakaa vastaan mitä lämpimimmät kiitokset hyväntahtoisesta suosituksestanne! Kauppayhtiö on maksanut palkkani kahdelta kuulta Minä lähetän nämä sata guldenia pyytäen teitä olemaan ystävällinen ja viemään ne Pancsovassa olevan "Valkoisen laivan" isännälle. Olen velassa tuolle kunnon ukolle tämän summan ja maksan nyt kiitollisuudella velkani Taivas siunatkoon teitä hyvyydestänne minua kohtaan!

Timar hengitti nyt helpommin. Nuorukainen oli tehnyt parannuksen. Hän muistelee jo vanhoja velkojaan ja maksaa niitä.

Kuinka suloista onkaan johdattaa harhaaneksynyttä takaisin oikealle tielle, ihmisyyden ja kunnian tielle, vetää liejuun tallattu helmi loasta puhdistettuna valoon! Eikö se ole tosi kristillistä? Sinä olet jalo ihminen!

Jospa nyt vain ei syyttäjä hänen sisällään olisi vastustanut:

… Sinä et iloitse siitä, että olet pelastanut ihmisen, vaan siitä, että olet päässyt vapaaksi tuosta miehestä jos saisit tiedon, että kiivas myrsky on haudannut laivasi miehineen kaikkineen meren pohjaan, kuinka iloitsisitkaan silloin! Sinä et ajattele jauhokauppaa, et voittoja etkä vahinkoja, vaan sinä ajattelet, että La Platan ja Amazonjoen rämeistä nousee joka kesä hirvittävä, hävittävä haamu, keltainen kuume, joka tiikerin tavoin väijyy äskettäin maahan muuttaneita muukalaisia ja valitsee aina sadasta kuusikymmentä uhria. Eikö hänkin voisi olla yksi niistä?

… Sinä olet murhaaja!

… Tai vieläkin luultavampaa on, että tämä kevytmielinen, kuumaverinen nuorukainen joutuu tässä väkevien intohimojen maassa pelihelvettien ja kreolilaisnaisten kauniiden silmien uhriksi ja että hän tuhlaa hänelle uskotut rahasummat, että hänestä tulee rikollinen, pakolainen ja siten on hän sinulle ja koko maailmalle kuollut, Senvuoksi sinä nyt jo edeltäkäsin iloitset.

… Sinä olet murhaaja!

Timar tunsi itse asiassa samaa iloa kuin se, jonka on onnistunut surmata joku ihminen, iloa, johon sekaantui raskaita itsesyytöksiä ja pöyristyttäviä aavistuksia.

* * * * *

Tästä päivästä lähtien näytti Timar aivan muuttuneen. Tuskin häntä enää tunsi samaksi mieheksi.

Muutoin niin kylmäverinen mies osoitti kaikessa, mihin ryhtyi, tavatonta levottomuutta. Hän antoi ristiriitaisia käskyjä ja unohti jo tunnin perästä antamansa määräykset. Lähdettyään matkaan palasi hän puolitiestä. Hän alkoi vetäytyä pois liiketoimista eikä edes hoitanut tärkeimpiä asioitaan. Toisinaan hän oli niin ärtyinen, että hänen vihansa kuohahti joka laiminlyönnistä. Usein nähtiin hänen käyskentelevän edes takaisin Tonavan rannalla näöltään kuin mies, joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuteen, jonka oireet ilmenevät siinä, että hän aina tahtoo pois kotoaan. Toisinaan hän sulkeutui huoneeseensa eikä päästänyt ketään sisälle.

Kirjeitä, joita hänelle saapui maailman kaikilta ääriltä, makasi kasottain hänen pöydällään avaamattomina. Tuo viisas mies ei osannut ajatella muuta kuin kultakutrista tyttöä, jonka hän viimeksi näki seisomassa saaren rannalla käsivarsi nojaten puunrunkoon ja pää alaspainuneena.

Toisinaan hän päätti palata hänen luokseen, toisinaan repiä hänen muistonsa rinnastaan. Hän alkoi tulla taikauskoiseksi. Hän odotti taivaallisia näkyjä ja merkkejä, joiden piti ratkaista, kuinka hänen olisi meneteltävä. Mutta voi, unissa kohtasi hänet alituisesti sama olento, onnellisena ja kärsivänä, antautuvana ja lohduttavana, ja hän tuli tästä yhä mielettömämmäksi. Taivaasta ei mitään merkkiä kuulunut.

Eräänä päivänä päätti hän tulla järkiinsä ja ryhtyä uudelleen toimiinsa. Kenties hänen mielensä rauhoittuisi työssä. Hän istuutui avaamattoman kirjepinkan ääreen ja alkoi avata kirjeitään. Seurauksena oli vain, että hän tullessaan kirjeen loppuun jo oli unohtanut, miten se alkoi. Hän luuli vain koko ajan lukevansa, mitä noihin rakkaisiin sinisilmiin oli kirjoitettu.

Äkkiä alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti. Hän sai käsiinsä muita paksumman kirjeen. Hän tunsi sen osotteen käsialan. Se oli Timealta. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja ne saivat hänet tajuihinsa. Tässä oli taivaallinen merkki. Tämä kirje olisi ratkaiseva hänen sieluntaistelunsa.

Timea oli kirjoittanut; tuo enkelimäisen hyvä, uskollinen vaimo. Yksi ainoa hellä sana häneltä ja se on puolisossa tekevä saman vaikutuksen kuin herättäjän ääni juopuneeseen, joka on nukkunut pois humalansa. Nämä tutut kirjaimet loihtivat esiin sädekehän ympäröimät marttyyrinkasvot ja johtavat hänet oikealle tielle.

Kirjeeseen on suljettu jotakin. Kenties hellä yllätys, muistolahja. Niin, niin! Huomenna on hänen puolisonsa syntymäpäivä. Siitä kirjeestä on vastaisuudessa tuleva kalleus, arvokas muisto.

Rikottuaan sinetin avasi Mikael varovasti kirjeen. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli avain, joka putosi kuoresta — hänen kirjoituspöytänsä avain.

Kirje kuului näin:

Kallis puolisoni!

Olette unohtanut avaimen kirjoituspöytänne laatikon suulle. Jotta ette olisi levoton asiasta, lähetän sen teille. Jumala teitä siunatkoon!

Timea.

Eikö mitään muuta!

Timar oli unohtanut ottaa avaimen pois silloin, kun Atalia tuona kauheana yönä, jolloin hän oli palannut takaisin kotiinsa, oli saattanut hänen sielunsa kuohuksiin. Ei siis mitään muuta kuin tämä avain, eikä sen mukana muuta kuin pari kylmää riviä!

Alakuloisena laski Timar kirjeen käsistään. Mutta äkkiä välähti hänen aivoihinsa kamala ajatus.

Timea on kenties löytäessään laatikon avoimena tutkinut samalla sen sisällön. Naiset ovat uteliaita ja heille tuollainen on tavallista… Mutta jos hän on katsonut laatikkoon, niin on hän myös löytänyt jotakin, joka varmasti oli hänelle tuttua… Muuttaessaan Ali Tshorbadshin aarteita rahaksi oli Timar ollut kyllin varovainen pidättääkseen itselleen taide-esineitä, jotka helposti olisivat johtaneet jäljille, jos olisivat joutuneet kaupattaviksi. Hän oli kaiken kaikkiaan myönyt vain juottamattomat timantit. Muiden kalleuksien joukossa oli timanttiin juotettu medaljonki, jonka sisällä oli pienoisvalokuva. Se esitti nuorta naista, jonka kasvonpiirteet huomattavasti muistuttivat Timean piirteitä. Se oli luultavasti hänen äitinsä, erään kreikattaren kuva. Jos Timea nyt on löytänyt tämän valokuvan laatikosta, silloin hän tietää kaiken. Hän on heti tuntenut äitinsä piirteet ja päättänyt siitä tämän korun kuuluneen isälleen. Tämä seikka taasen on johtanut siihen tulokseen, että isän aarteet ovat joutuneet Timarin käsiin, ja siten on hänelle helposti käyvä selväksi, miten Timarista tuli rikas, samoinkuin sekin, että Timar on nainut hänet hänen omien aarteidensa hinnasta.

Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki — ja silloin hän halveksii puolisoaan.

Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa tämän salaisuuden perille?

Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös — vaiko alaspäin. —
Alaspäin?

"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan', ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt, mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"

Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut palata kuin lyöty vihollinen.

Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä, ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan. Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.

Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee kirkas päivänvalo.

Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne. Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen vaimolleen.

Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.

Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli vakavasti päättänyt palata saarelle.

Mutta nyt koetti taivas pelottaa häntä onnettomuuden enteillä, koettipa väkisinkin estää hänen matkansa, Iltapuolella, kun Tonavan poppelit jo tulivat näkyviin, näyttäytyi taivaalla äkkiä punertava, maanruskea pilvenlonkare, joka kokoontuen kiisi nopeasti. Kuski alkoi huoata ja rukoilla; mutta kun luonnonilmiö, joka näytti savupilveltä, tuli lähemmä, muuttuivat hänen rukouksensa kirouksiksi.

"Galambocz'in hyttyset tulevat!"

Näitä paholaisen luomia oleskelee triljoonia Galambocz'in kallioluolissa. Äkkiä ne parveillen leijailivat ulos luolista, ja jos ne laskeutuvat maahan, niin on se niiden elävien olentojen tuho, jotka sattuvat olemaan ulkosalla. Tuollainen hyttysparvi peitti nyt tasangon, jonka yli Timarin oli ajaminen. Pienet pistimillä varustetut hyönteiset laskeutuivat molempien hevosten päälle, ryömivät niiden silmiin ja korviin ja sieramiin. Eläimet säikkyivät eikä niitä voinut hillitä. Ne raivoisina kääntyivät vaunuineen ja syöksyivät hillittöminä koillista kohti. Timar hyppäsi ulos vaunuista henkensä uhalla. Hyppäys onnistuikin ja hän tuli maahan, taittamatta jalkojaan ja käsiään. Hevoset laukkasivat ajopelineen eteenpäin.

Jos hän yhä vielä olisi uskonut enteitä, niin olisi tämä tapaus ollut omiaan käännyttämään hänet takaisin.

Mutta hän oli nyt itsepäinen. Hänhän kulki nyt tietä, jota käyden ihminen ei enää huuda Jumalaa avukseen. Nyt hän tahtoi kulkea sinne, minne Noëmi häntä veti ja Timea syöksi. Etelä- ja pohjoisnapa, taipumus ja itsepäisyys ajoivat häntä edelleen.

Hypättyään alas vaunuista jatkoi Timar matkaa jalan metsäistä Tonavan rantaa pitkin. Hänen pyssynsä oli jäänyt vaunuihin, tyhjin käsin hän oli pelastunut.

Hän teki itselleen kepin viidakosta; se oli hänen ainoa aseensa. Sillä varustettuna hän yritti raivata itselleen tietä pensaikon lävitse. Siellä hän eksyi, hämärä yllätti hänet, ja kuta kauemmas hän samoili, sitä vaikeammaksi kävi hänen löytää ulos metsästä.

Vihdoin viimein hän sattui risumajalle ja päätti jäädä sinne yöksi.

Hän kokosi risuja ja laittoi tulen majan eteen. Onneksi oli metsästyslaukku ollut hänen selässään hänen hypätessään ulos vaunuista. Siinä oli leipää ja sianlihaa. Hän paistoi lihan tulella ja pani sen leivälleen. Metsästyslaukusta hän löysi sen kaksoispistoolin, jolla Teodor oli ampunut häntä majasta. Kenties juuri tästä majasta? Mahdollisesti se olikin sama.

Pistoolia hän ei saattanut käyttää, syystä että ruutisarvikin oli jäänyt vaunuihin. Mutta yhden palveluksen teki pistooli hänelle sittenkin. Se vahvisti häntä kohtalonuskossaan. Sillä, jota kohti kaksi laukausta oli turhaan laukaistu, oli varmasti jotakin tekemistä täällä maailmassa.

Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa. Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.

Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen omien ajatustensa hieroglyyfejä.

Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori, kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet risukudoksissa.

Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!

Miellyttävä perhejuhla — sellaisessa ympäristössä!

Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan toisin.

Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli turvautunut rukoukseen.

Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:

"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.

Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka johti suoraan Tonavan rannalle.

Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi ja tulvinut yli äyräittensä.

Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.

Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut.
Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan.
Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.

Taivas oli varoittanut häntä — luonnonvoimat käskivät häntä kääntymään takaisin.

"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin, minun täytyy mennä eteenpäin."

Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.

Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.

Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren varassa.

Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.

Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää. Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa, vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei väistänyt tuulta eikä vettä.

Hän oli heittänyt hattunsa veneen pohjalle. Hänen hiuksensa liehuivat tuulessa ja veneeseen syöksähtelevä vesi heitti kylmää vaahtoa hänen kasvoilleen jäähdyttämättä niitä. Hän oli helteissään. Hän joutui aivan kuumeeseen kuvitellessaan Noëmin olevan vaarassa saarella. Tämä ajatus antoi hänen käsivarsilleen voimaa ja joustavuutta.

Tonava ja tuuli ovat kaksi väkevää luonnonvoimaa; mutta niitäkin väkevämmät ovat intohimo ja ihmisen tahto. Timar todisti tämän väitteen oikeaksi. Mikä tarmo hänen rinnassaan, mikä kestävyys hänen käsivarsissaan! Oli yli-inhimmillistä pyrkiä Ostrovasaaren niemelle. Timar pääsi perille ja levähti niemen suojassa. Ostrovasaari oli kokonaan tulvan vallassa. Vesi virtaili puiden lomitse. Täällä oli helppoa työntää venettä eteenpäin ponnistamalla airoilla puista. Hänen täytyi kulkea saaren poikki antaakseen veneen sitten liukua virran mukana Noëmin asunnolle.

Kun hän oli saanut veneen kyllin ylös ja päässyt näreiköstä ulos, näyttäytyi uusi, hämmästyttävä näytelmä.

Vapaa saari lepäsi muulloin leveän kaislikon takana, jonka yläpuolella puiden latvat vain kohosivat. Nyt ei kaisloja näkynyt ensinkään, saari lepäsi vapaana Tonavan haarassa. Laineet löivät kaislikon yli, puut seisoivat vedessä ja vain kallionkieleke läheisimpine ympäristöineen kohosi veden pinnasta.

Kuumeentapaisella kiireellä hän työnsi veneen virtaan. Joka aironveto vei häntä lähemmäs kalliota, jonka huippu sinersi kukkivista lavendelipensaista sivujen helottaessa kapusiinilais-krassin köynnösten kullassa.

Ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.

Hän saattoi jo nähdä hedelmäpuutarhan, jonka puut seisoivat vedessä rungon puoliväliin saakka; mutta ruusutarha oli kuivilla ja sinne olivat lampaat ja vuohet paenneet.

Nyt kajahtaa Almiran iloinen haukunta hänen korviinsa. Koira tulee hypellen alas rantaan, syöksyy jälleen takaisin, hyppää veteen, ui tulijaa vastaan ja sitten taas takaisin.

Näkeeköhän Mikael tuota ruusuista olentoa, joka seisoo kukkivan jasmiinipensaan luona, juosten häntä vastaan aina veden reunaan asti?

Vain yksi airojenveto ja vene on maissa. Mikael hypähtää rantaan ja virta vie veneen muassaan. Sitä ei enää tarvittu, eikä kukaan huomaa vetää sitä maihin. Nuo kaksi näkevät vain toisensa.

Heidän ympärillään on ensimäisten ihmisten paratiisi! Hedelmistä raskaita puita, kukkivia niittyjä ja kesyjä eläimiä, aaltokehän ympäröiminä ja tämän kaiken keskellä — Aatami ja Eeva.

Neito seisoo väristen, kalpeana tulijan edessä, ja kun tämä syöksyy häntä vastaan ja neito näkee kaivattunsa vieressään, heittäytyy hän hänen syliinsä ja huutaa hurmaantuneena, itsensä unhottaen:

"Sinä olet tullut takaisin! Sinä, sinä, sinä!" Ja sittenkin kun hänen suunsa ei enää voinut puhua, hän yhä kuiskaili: "Sinä, sinä, sinä!"

Heidän ympärillään kukkii Eeden. Jasmiinipensas kaartaa hopeanhohtoisen kukkakruununsa heidän ylleen ja satakielien ja kultarastaiden kuoro laulaa Jumalan ylistystä.

Kolmas luku.

SULOINEN KOTI.

Virta vei veneen muassaan. Alus, jolla saaren asukkaat olivat saapuneet, oli aikoja sitten lahonnut eikä uutta oltu hankittu. Vieras ei voinut lähteä saarelta, ennenkuin ensimäiset hedelmänostajat laskivat maihin. Siihen kuluisi vielä viikkoja ja kuukausia.

Onnen viikkoja ja onnen kuukausia!

Lukemattomia ilon päiviä.

Vapaasta saaresta tuli Timarin koti. Siellä hänellä oli työtä ja lepoa.

Tulvan asetuttua oli hänellä paljon työtä saaren alaviin paikkoihin jääneen veden poisjohdattamisessa. Hän oli koko päivän kanavia kaivamassa. Hänen käsiinsä kasvoi paksu nahka kuten päivätyöläisen. Mutta illalla kun hän palasi lapio ja kirves olalla pieneen majaan, tultiin häntä vastaan jo kauas ja otettiin hänet rakkaudella vastaan.

Alussa tahtoivat naiset auttaa häntä tässä vaivaloisessa työssä, mutta Mikael epäsi hellästi: heidän asiansa oli hoitaa taloustoimia, miehelle kuului lapion hoito.

Ja saadessaan yhden kanavan valmiiksi ja johdattaessaan sitä myöten vettä pois saarelta, katseli hän ylpeänä työtään, aivankuin se olisi ollut hänen elämänsä ainoa ihme, joka saattoi vaatia hyvän työn nimeä, ainoa, johon hän voi vedota sisäisen tuomarinsa edessä. Sellaisen kanavan avaamispäivän aatto oli saarella juhlapäivä. He eivät viettäneet mitään suuria kirkkojuhlia eivätkä edes pitäneet lukua sunnuntaipäivistä. Heille riitti juhlapäiväksi sellainen päivä, jolloin Jumala antoi heille jonkun ilon.

Nämä saaren asukkaat olivat myös hyvin harvasanaisia. Saman, minkä hurskas Daavid sanoi sadassa psalmissa, sen he ilmaisivat yhdellä ainoalla huokauksella, ja sen, mitä runoilijat olivat laulaneet runoiksi, lausuivat he yhdellä katseella. He oppivat lukemaan toinen toistensa ajatukset kasvoista, he oppivat seuraamaan toistensa ajatuksia, niin että he ajattelivat yhdessä.

Mikael ihaili Noëmia päivä päivältä yhä enemmän. Hän oli uskollinen, kiitollinen olento, joka ei oikutellut eikä asettanut suuria vaatimuksia. Hän ei ollut levoton tulevaisuudesta eikä surrut edeltäkäsin. Hän oli onnellinen ja onnellistutti läheisyydellään. Hän ei kysynyt Timarilta: Mitä on minusta tuleva, kun sinä lähdet pois? Jätätkö minut tänne vai vietkö muassasi? Onko minulle onneksi, että rakastan sinua? Mihin kirkkoon kuuluu pappi, joka meidät siunaa? Voitko, saatko olla omani? Eikö kellään muulla ole oikeutettuja vaatimuksia sinuun? Mikä asema sinulla on maailmassa? Missä piireissä elät? Ei edes hänen kasvoillaan, eikä silmissään milloinkaan näkynyt levottomuutta herättävää epäilystä, vaan tuo ainoa, ainainen kysymys: "Rakastatko minua?"

Terese rouva sanoi eräänä päivänä Timarille, että tämä nyt laimin löi paljon, mutta Timar lohdutti häntä sanoen Fabulan pitävän huolta kaikesta; ja kun Terese katsoi Noëmia, jonka siniset, lempeät silmät etsivät Mikaelin kasvoja niinkuin päivänkukka aurinkoa, huokasi hän syvään: "Oi, kuinka tyttö rakastaa häntä!"

Timarin täytyi kaivaa ojaa päivät pitkät, hakata maahan paaluja ja sitoa risukimppuja, tukahuttaakseen sitkeällä ruumiillisella työllä vieläkin sitkeämmin työskentelevät ajatuksensa.

Mitähän tapahtunee ulkona maailmassa? Kolmekymmentä hänelle kuuluvaa alusta ui pitkin Tonavaa, laiva kyntää merta, koko hänen liikkeensä, omaisuus, joka nousee miljooniin, on naisen käsissä.

Ja jos tämä nainen nyt kevytmielisesti ja ylimielisesti hävittää omaisuuden, jakaa sen ja tekee miehensä rutiköyhäksi, voiko hän silloin moittia tuota naista? Eikö hän itse ole tahtonut juuri sitä?

Hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kodissa; mutta hän olisi sentään mielellään tahtonut tietää, mitä toisessa kodissa tapahtui.

Hänen henkensä oli kahtaalla, oli jaettu kahtia. Toisaalla sitoi hänet hänen omaisuutensa, hänen kunniansa, hänen asemansa maailmassa, toisaalla hänen rakkautensa.

Tosin olisi hän helposti saattanut lähteä täältä. Tonava ei ole mikään meri ja hän oli hyvä uimari. Näin ollen hän olisi hyvin voinut uida toiselle rannalle. Häntä ei olisi täällä pidätetty; tiedettiinhän hänellä olevan asioita toimitettavana. Mutta kun hän taas oli Noëmin kanssa, unohti hän koko maailman. Silloin hän tunsi vain rakkautta, autuutta ja ihailua.

"Oi, älä rakasta minua niin suuresti!" kuiskasi tyttö hänelle.

Ja niin meni päivä toisensa perästä.

Näin joutui sekin aika, jolloin hedelmät alkoivat kypsyä. Puiden oksat painuivat maahan suloisen taakkansa alla. Oli ilo nähdä hedelmien kehittyvän päivä päivältä täydellisyyttään kohti. Päärynät ja omenat alkoivat saada heimovärinsä; vihreä ruskettui nahankeltaiseksi tai sai kultaisia ja punaisia viiruja; tämä ruskea värivivahdus muuttui päivän puolella purppuranpunaiseksi; kullankeltaiseen sekaantui karmiinipilkkuja ja karmiinin pieniä, vihreitä pisteitä, ja hedelmä hymyili kuin iloiset lapsenkasvot.

Timar auttoi naisia hedelmien korjuussa. He täyttivät kokonaisia koreja näillä jumalanantimilla. Timar laski hedelmät aina koriin heittäessään. Kuinka monta sataa, kuinka monta tuhatta? Mikä aarre! Oikeata kultaa! Eräänä päivänä auttaessaan Noëmia kantamaan täysinäistä koria hedelmävarastoon näki hän vieraita majan edustalla. Hedelmänostajat olivat saapuneet.

Moniin kuukausiin olivat nämä ainoat, jotka toivat tietoja ulkomaailmasta!

He keskustelivat parhaillaan Terese-rouvan kanssa hedelmien ostosta.
Tässäkin harjoitettiin tavanmukaista vaihtokauppaa.

Terese-rouva tahtoi kuten ainakin, viljaa hedelmistään; mutta kauppiaat eivät tahtoneet antaa hänelle vastineeksi niin paljon kuin ennen. He sanoivat viljan tulleen hyvin kalliiksi. Viljakauppiaat Komornissa olivat ostaneet suuret määrät viljaa ja korottaneet hinnat; he jauhattivat sitä ja lähettivät sen meren tuolle puolen.

Tätä ei Terese-rouva tahtonut uskoa, se oli vain kauppurijuorua.

Timar kiinnitti seikkaan sitä suurempaa huomiota. Se oli hänen keksintönsä. Kuinka olisi asia nyt kehittynyt?

Nyt ei hän enää saanut rauhaa. Huolet liikkeestä ja omaisuudesta vaivasivat häntä. Tämä tieto oli hänelle samaa, kuin torven toitotus sotilaalle, joka kuullessaan sotatorven toitahduksen kaipaa takaisin taistelukentälle, vaikkapa rakastajattarensa syleilystä.

Naisten mielestä oli aivan selvää, että Mikael teki lähtöä. Hänen velvollisuutensa kutsui. Ja tulisihan hän ensi keväänä takaisin. Noëmi pyysi vain, ettei Mikael heittäisi matkustettuaan pois niitä vaatteita, jotka hän itse oli kutonut ja ommellut ja joita Mikael oli käyttänyt saarella ollessaan.

Ei suinkaan hän heittäisi, hän tulisi säilyttämään niitä kalleuksinaan.

Ja sitten pitää hänen joskus ajatella pikku Noëmi-raukkaa.

Siihen hän ei voinut vastata sanaakaan.

Hän lahjoi kauppiaat jäämään vielä yhdeksi päiväksi.

Tänä päivänä hän ei tehnyt muuta kuin kulki käsi kädessä Noëmin kera vuoron perään kaikissa tutuissa paikoissa, jotka olivat olleet todistajina heidän mykälle onnelleen. Milloin tempasi Timar lehden jostakin puusta, milloin kukkaistertun ja pisti sen povelleen muistoksi. Näille lehdille oli kirjoitettu kokonaisia satuja, joita vain kaksi ihmistä osasi lukea.

"Rakastatko minua sittenkin, kun et enää näe minua?"

Tämä viimeinen päivä vierähti niin nopeaan! Kauppiaat tahtoivat lähteä illalla saadakseen kulkea illan viileydessä. Mikaelin täytyi sanoa jäähyväiset.

Noëmi oli järkevä. Hän ei itkenyt. Tiesihän hän Mikaelin tulevan takaisin. Hän ajatteli paljon enemmän matkarepun täyttämistä.

"Tulee jo yö siksi kun pääset toiselle rannalle", hän sanoi hellällä huolenpidolla Mikaelille. "Eikö sinulla ole asetta?"

"Ei. Ei kukaan tee minulle pahaa."

"Mutta kas, tuossahan onkin pistooli repussasi", sanoi Noëmi vetäen uteliaana ampuma-aseen esiin.

Mutta silloin hän kalpeni.

"Se on hänen aseensa!"

Timar säikähtyi tytön ilmettä.

"Silloin kun sinä lähdit luotamme viime kerralla", sanoi tyttö kiivaasti, "väijyi hän sinua toisella rannalla ja ampui jälkeesi tällä pistoolilla."

"Kuinka pistää päähäsi sellainen ajatus?"

"Minä kuulin hänen molemmat laukauksensa ja sitten sinun. Niin se on.
Sinä otit häneltä pistoolin."

Timar hämmästyi sitä, että rakastavaiset näkevät sellaistakin, jota eivät heidän silmänsä erota. Hän ei voinut väittää vastaan.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi tyttö.

"En."

"Mitä olet sitten hänelle tehnyt?"

"Älä enää pelkää häntä. Hän on lähtenyt Brasiliaan. Välillämme on nyt puolet maapalloa."

"Minä näkisin mieluummin välillämme kolme jalkaa maata!" huudahti
Noëmi kiivaasti tarttuen Mikaelin käteen.

Mikael katsahti hämmästyneenä Noëmin kasvoihin.

"Sinä? Sinullako on tuollaisia murha-ajatuksia, sinulla, joka et voi nähdä kanaakaan tapettavan, jolla ei ole omaatuntoa polkea kuoliaaksi hämähäkkiäkään eikä pistää perhosta neulaan!"

"Mutta hänet, joka voisi riistää sinut minulta, hänet voisin minä surmata, samantekevää, olisiko se ihminen tai paholainen tai aave!…"

Ja näin sanoen hän syleili intohimoisesti rakastettua miestä. Mies värisi ja hehkui.

Neljäs luku.

SUKUKORUT.

Mikael etsi taas toiselta rannalta kalastajamökin. Kaksi asiaa täytti hänen mielensä. Toinen oli se kuva, joka oli häipynyt hänen katseiltaan iltasumuun: kasvien ja kukkien peittämä kukkula Tonavan keskellä ja sen huipulla hento tyttönen, joka heilutti hänelle jäähyväisiä nenäliinallaan niinkauan kuin hän oli näkyvissä, toinen hänen oman mielikuvituksensa luoma kuva kotoisista oloista Komornissa. No, tätä kuvaa hänellä olisi kyllin aikaa kehittää pitkällä matkalla alisen Tonavan varsilta Komorniin.

Kun vanha kalastaja näki Timarin alkoi hän huokailla. (Kalastajat eivät milloinkaan kiroile.)

"Ajatelkaapa, herra, joku varasnulikka on tulvan aikana varastanut veneenne; hän on päälle päätteeksi murtautunut sisään majaan ja vienyt airot. Voi, minkälaisia lurjuksia maailmassa sentään on!"

Timarille teki hyvää kuulla jonkun sanovan häntä suoraan vasten kasvoja varkaaksi. Varashan hän juuri olikin. Jospa hän vain ei olisi varastanut muuta kuin veneen!

"Älkäämme kumminkaan kirotko sitä ihmistä. Kuka tietää, missä vaarassa hän on ollut ja kuinka välttämättömästi hän on tarvinnut venettä. Me hankimme itsellemme pian toisen. Mutta nyt, kunnon ukkoseni, istuudumme teidän veneeseenne ja koetamme jo tänään päästä satamaan."

Kalastaja suostui suuresta maksusta pyyntöön. Aamun sarastaessa saapuivat he satamaan, missä laivat tavallisesti ottivat lastia. Rannalla olevassa majatalossa oli ajureita. Mikael pyysi yhtä näistä kyyditsemään itseään Levetincz'iin. Hänen aikomuksensa oli hankkia Levetincz'in tilanhoitajalta tietoja kaikesta, mitä hänen viisikuukautisen poissaolonsa aikana oli tapahtunut, joten ei hänelle olisi mikään uutta eikä mikään hämmästyttäisi häntä Komorniin palatessa. Levetincz'issä oli yksikerroksinen herraskartanorakennus, jonka toisessa siivessä asui tilanhoitaja vaimoineen ja toinen oli varustettu Timarin varalle. Tästä rakennuksen osasta veivät eräät portaat entiseen metsästyspuistoon, ja näitä portaita myöten voi päästä suoraan siihen huoneeseen, jonka Timar oli valinnut konttorikseen.

Mikaelin täytyi jännittää huomiokykynsä pienimpiinkin pikkuseikkoihin, voidakseen johdonmukaisesti valehdella.

Hän oli ollut poissa viisi kuukautta ja tehnyt sinä aikana pitkän matkan. Mutta tämän kanssa on huonosti sopusoinnussa se seikka, että häneltä puuttuu kaikki matkakapineet. Metsästyslaukussaan ei hänellä ole muuta kuin se liinainen, paidallinen puku, jonka Noëmi on ommellut, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään saareen tullessa, olivat kylmemmän ajan varalle ajatellut ja ne ovat sitäpaitsi nyt rikkinäiset ja kuluneet, kuten hänen saappaansakin. Hänen olisi vaikeata selittää ulkoasuaan.

Jos hän pääsisi metsästyspuiston ja siipirakennuksen portaiden kautta konttoriinsa, jonka avain hänellä oli taskussaan, pukeutuisi hän nopeasti ja kun sitten hän olisi pitkältä matkalta palanneen näköinen, kutsuisi hän sisään tilanhoitajan.

Alussa kävi kaikki hyvin. Kenenkään huomaamatta Timar pääsi aina konttorinovelle asti.

Mutta juuri aikoessaan avata sitä avaimellaan, teki hän sen yllättävän huomion, että toinen avain jo ennestään oli lukossa.

Joku oli huoneessa!

Mutta siellähän ovat hänen paperinsa, hänen kirjansa; sinne ei kenkään saa mennä. Kuka se hävytön on?

Hän tempasi kiukustuneena auki oven ja syöksyi sisään.

Mutta nyt oli hänen vuoronsa säikähtyä.

Hänen kirjoituspöytänsä ääressä istui henkilö, jota hän kaikkein vähimmin olisi odottanut täällä näkevänsä.

Se oli Timea.

Vähemmän hän olisi säikähtänyt nähdessään haamun toisesta maailmasta kuin tuon hennon olennon valkeine kasvoineen ja levollisine katseineen, olennon, joka hänet nähdessään nousi kirjoituspöydän äärestä laskien kynän kädestään.

Hänen edessään oli avoinna suuri pääkirja, jonka ääressä hän oli työskennellyt.

Ristiriitaisten tunteiden myrsky kuohui Timarin sielussa. Siinä oli hämmästystä siitä, että ensimmäinen henkilö, jonka hän salaperäisen matkansa jälkeen kohtasi, oli Timea, siinä oli iloa siitä, että tämä oli yksin ja yllätys oli se, että Timea istui työssä täällä.

Timea loi hämmästyneenä silmänsä ylös Mikaelin astuessa sisään. Sitten hän heti kiirehti häntä vastaan ja ojensi vaiti hänelle kätensä.

Nämä valkeat kasvot olivat nytkin selittämätön arvoitus hänen puolisolleen. Hän ei osannut lukea niistä mitään. Tiesikö tämä nainen jo kaikki? Aavistiko hän jotakin vai eikö? Mitä oli kätkettynä tämän kylmän välinpitämättömyyden alle? Vaikenevaa halveksumistako? Vai salattua, uhrautuvaa rakkautta? Vai oliko se vain lymfaattisen verenkierron apaattinen ilmaisu?

Hänkään ei tiennyt, mitä sanoa Timealle. Tämä ei ollut huomaavinaan Mikaelin risaisia vaatteita. Naiset osaavat taidon nähdä ja kuitenkin olla näkemättä.

"Minua ilahuttaa, että olette palannut", sanoi Timea vihdoin matalalla äänellä. "Minä olen joka päivä odottanut teitä. Viereisestä huoneesta löydätte vaatteenne. Kun olette pukeutunut, pyydän teitä tänne. Silloin olen minäkin valmis."

Näin sanoen hän pisti kynän hampaidensa väliin.

Mikael suuteli hänen kättään. Kynä, joka oli poikkipuolin hänen suussaan ei juuri ollut omiaan viekottelemaan suutelemaan huulia.

Mikael meni viereiseen huoneeseen, missä hän tavallisesti pukeutui.

Sieltä hän löysi pesuvadin täynnä vettä, puhtaan paidan ja vaatteensa sekä kiiltonahkasaappaat; kuten kotona Komornissa, — Koska hän ei voinut otaksua Timean tietäneen hänen palaavan juuri sinä päivänä, oli jälellä vain mahdollisuus otaksua Timean joka päivä odottaneen häntä — ja kuka ties kuinka kauan.

Mutta kuinka oli rouva tullut Levetincz'iin?

Ja mitä hän teki siellä?

Mikael pukeutui nopeasti. Riisumansa vaatteet hän kätki vaatekonttorin nurkkaan. Muutoin voitaisiin kysyä häneltä: "Mistä ovat nämä reiät hihoissa, mistä nämä kuluneet kyynärpäät. Ja ennen kaikkea, mistä tämä liinapuku monivärisine kirjailuineen?" Naiset ymmärtävät koruommelneulan hieroglyyfien kieltä. Jonnekkin oli vaatteet kätkettävä.

Hän teki ankarasti työtä saippualla. Eikö häneltä kysyttäne, mitä hän on tehnyt noilla käsillä, joihin on kasvanut niin paksu nahka ja jotka ovat niin karheat?

Kun hän oli valmis, meni hän konttorihuoneeseen. Timea oli häntä vastassa jo ovella, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Menkäämme sisälle syömään aamiaista."

Konttorista oli kuljettava Mikaelin pukuhuoneen lävitse, ennenkuin päästiin ruokasaliin. Siellä odotti Mikaelia uusi yllätys.

Pyöreä pöytä oli katettu kolmelle. Kuka olisi kolmas?

Timea soitti. Toisesta salinovesta tuli kamarineiti, toisesta Atalia.

Kun Atalia näki Timarin, leimahti hänen kasvoilleen raivoisan vihan puna, jota hän ei voinut estää nousemasta.

"Ah, herra von Levetinczy, oletteko siis vihdoinkin palannut kotiin? Olipa todella rakastettava päähänpisto kirjoittaa rouvallenne: 'Tässä ovat avaimeni, tässä kirjani. Ole niin hyvä, rakas vaimoni, ja hoida liikeasioita edestäni', ja sitten jättää meidät viideksi kuukaudeksi tietämättömiksi siitä, missä te vaelsitte."

"Pyydän Atalia!" hillitsi häntä Timea.

"Enhän minä nuhtele herra Levetinczyä siitä, että hän on ollut niin kauan poissa; sehän on erittäin rakastettavaa aviomiehen puolelta. Tapahtuuhan muidenkin avioparien kesken sellaista, että toinen matkustaa Karlsbadiin, toinen Emsiin. Mutta me kiitämme tällaisesta huvista. Istua keväästä syksyyn täällä Levetinczyssä, missä paitsi talonpoikia ja sääskiä ei ole ainoatakaan elävää olentoa, riidellä aikaisesta aamusta myöhään iltaan myllärien ja merimiesten kanssa tahi sulkeutua konttoriin, lähettää kirjeitä joka maanosaan ja opiskella englannin ja espanjan kielioppeja voidakseen tulla toimeen englantilaisten ja espanjalaisten asiamiesten kanssa — se ei toden totta ole mikään huvitus nuorille naisille."

"Atalia!" sanoi Timea ankarasti.

Mikael istuutui hiljaa paikalleen, jonka hän tunsi tavanmukaisista veitsestä, kahvelista ja lasista.

"Olemme joka päivä odottaneet teitä, joka päivä on pöytä ollut katettu teitäkin varten."

Mikael jaksoi tuskin odottaa siksi, kunnes ateria oli ohi. Atalia ei enää puhunut mitään, mutta aina kun Timar katsoi häneen, saattoi hän hänen silmistään lukea mitä selvintä suuttumusta.

Tämä oli hänelle rauhoittava merkki.

Kun he olivat aterioineet, pyysi Timea miestään seuraamaan konttoriin. Mikael mietiskeli, minkä sadun hän kertoisi vaimolleen tämän kysyessä hänen matkaansa.

Sellaisenko, jommoisia Teodor Kristyan keksi, niinkö?

Mutta Timea ei sanallakaan kosketellut sitä asiaa.

Hän työnsi kaksi tuolia kirjoituspöydän luo ja laski kätensä avoimelle pääkirjalle.

"Tässä, herrani, näette liikeasioittenne kannan siitä lähtien, kun jätitte niiden hoidon minun käsiini."

"Tekö itse olette hoitanut niitä?"

"Käsitin teidän sitä tarkoittaneen. Kirjeestänne näin teidän alottaneen suurenmoisen yrityksen: unkarilaisten jauhojen ulosviennin. Minä huomasin sekä omaisuutenne että luottonne ja kauppiaskunnianne olevan tässä pantuna alttiiksi, vieläpä tärkeän teollisuushaaran synnyn riippuvan tämän yrityksen onnellisesta ratkaisusta. Minä en ymmärtänyt tätä liikettä, mutta minä ymmärsin asian riippuvan suuremmassa määrin omantunnontarkasta, luotettavasta huolenpidosta kuin liiketottumuksesta. Minä en senvuoksi luovuttanut sitä kolmansiin käsiin. Heti saatuani teidän kirjelmänne lähdin Levetincz'iin ja ryhdyin kehoituksenne mukaisesti johtamaan kaikkea. Opiskelin kirjanpitoa ja opin tulemaan toimeen laskuissa. Luulen teidän löytävän kaikki hyvässä järjestyksessä. Kirjat ja kassansisältö pitävät yhtä."

Timar katseli ihmetellen tuota naista, joka niin levollisesti harkiten osasi johtaa käsiensä kautta kulkevia miljoonia määräpaikkaansa, vetää sisään ja antaa ulos ja nopeasti pelastaa ne pääomat, jotka olivat vaarassa, — ja joka ymmärsi vieläkin enemmän.

"Onni on suosinut meitä tänä vuonna", jatkoi Timea, "ja on korvannut minun puuttuvat tietoni. Näiden viiden kuukauden nettotulo on viisisataatuhatta guldenia. Tämä summa ei kumminkaan ole vapaana, minä olen, teidän valtakirjaanne käyttäen, sijoittanut sen uusiin liikeyrityksiin."

Minkähänlaatuisia liikeyrityksiä naisen järki keksinee?

"Teidän ensimmäinen jauholähetyksenne Brasiliaan onnistui täydellisesti. Unkarilaiset jauhot tulivat Etelä-Amerikan markkinoilla suosituiksi. Niin kirjoittavat teidän asiamiehenne Rio Janeirosta, jotka kaikki yksimielisesti ylistävät teidän pääasiamiehenne, Teodor Kristyanin kuntoa ja rehellisyyttä."

Timar ajatteli itsekseen: "Menettelen minä kuinka hullusti tahansa, on teollani aina hyvät seuraukset, ja suurinkin hullutus, johon ryhdyn, muuttuu viisaudeksi. Milloin tämä on päättyvä?"

"Saatuani nämä tiedot harkitsin, miten te itse olisitte menetellyt. Ajattelin, että on käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja kaikin voimin vallattava ne markkinat, jotka täten avautuivat. Vuokrasin heti useita myllyjä. Hankin uusia laivoja ja lastautin ne, ja tällä haavaa on teillä uusi jauholähetys matkalla Etelä-Amerikkaan, ja sillä te voitte lyödä laudalta kaikki kilpailijat."

Mikael hämmästyi. Tämä nainen oli rohkeampi kuin moni mies. Jonkun toisen vaimo olisi huolellisesti lukinnut saadut rahat, hukkumisen pelosta, mutta tämä uskaltaa jatkaa puolisonsa alkamaa liikeyritystä kymmenkertaisen mittakaavan mukaan!

"Minä arvelin, että te olisitte menetellyt samalla lailla", sanoi
Timea.

"Olisin kyllä."

"Muutoin osottautui alotteemme oikeaksi, koska heti meidän ryhdyttyämme kasvavalla innostuksella yritykseen, tuli jäljessämme heti kokonainen kilpailijoiden sarja, jotka nyt päätäpahkaa jauhattavat vehnää ja kuljettavat jauhoja tynnyreissä Brasiliaan. Mutta teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä. Me voitamme ne kaikki. Ei kenkään niistä tunne sitä salaisuutta, jossa unkarilaisten jauhojen etu oikeastaan on."

"Mikä se sitten on?"

"Jos joku olisi kysynyt sitä vaimoltaan, olisi hän kenties voinut saada tietää sen. Minä pääsin perille asiasta vertailemalla amerikkalaisen viljan hintoja. En nähnyt missään niin raskasta vehnää kuin unkarilainen on. Meidän täytyy siis jauhattaa täysipainoista tavaraa, voittaaksemme amerikkalaisen. Mutta tähänastiset kilpailijamme ovat ottaneet kevyempää tavaraa, ja siksi he epäonnistuivat meidän pysyessämme voitonpuolella."

Mikael hämmästyi hämmästymistään. Sillä aikaa kuin hän itse kuukausimääriä oli maannut väijymässä paratiisin kiellettyä hedelmää, uhrasi tämä hento nainen päivät ja yöt voittaakseen ne vaikeudet, jotka liittyivät tähän laajakantoiseen yritykseen. Hän askarteli kuivassa, sieluaherpaisevassa työssä ja hankki uutta ylistystä, loistoa ja kunniaa miehensä nimelle, kieltäytyen itse kaikesta nautinnosta. Hän kätki ihanan, nuorekkaan olentonsa tänne kauas tasankojen suoperäisiin viljaviin seutuihin. Hän tyytyi kaikkiin vaikeuksiin, rasittui, solmi liikeyrityksiä ja piti silmällä kaikkea, — tekipä hän enemmänkin, hän, suloinen puoliso, joka kaivautui liikeasioiden vaivoihin, vaikka oli luotu elämännautintoihin, ei edes kysynyt kotiinpalaavalta mieheltään: No, mitä sinä olet tehnyt sillä aikaa?

Mikael suuteli Timean kättä pyhällä, aralla kunnioituksella, jommoisella me suutelemme kallista vainajaa, joka ei enää kuulu meille, vaan hautaan eikä enää tunne suudelmaamme.

Kun hän muisteli Timeaa sinä aikana, jonka hän oli viettänyt saarella itseunhotuksen juopumuksessa, ajatteli hän aina: Hän etsii itselleen huvitusta matkustelemalla tai lähtemällä kylpylaitokseen. Rahaahan hänellä oli yllin kyllin ja hän saattoi sillä tehdä, mitä halusi, — nyt hänen täytyi nähdä, mikä oli ollut Timean huvina: tehdä laskuja, istua konttorissa, vaihtaa kirjeitä ja oppia ilman kielienopettajaa kahta vierasta kieltä — ja kaikkea tätä hän oli tehnyt täyttääkseen puolisonsa toivomuksen.

Timar sai kuulla vaimoltaan suuremmoisesti laajennetun liikkeensä kaikista haaroista. Tämä käsitti välitys-, diskontto- ja pörssiasioita, maanviljelystä ja tehdasteollisuutta, ja kaikista näistä liikkeenhaaroista teki Timea miehelleen tarkan tilin. Konsolin, pörssipaperien ja metallirahan kurssista, vuokrista, alivuokraajista, raskaasta ja kevyestä tavarasta, välityspalkkioista, liikapainosta, tonnipainosta, ulkomaisten rahalajien sekasotkusta, mitasta ja painosta — kaikessa tässä hän liikkui niin nopeasti kuin hän olisi aivan nuoruudestaan asti ollut tottunut siihen. Hänen oli myös usein täytynyt ajaa riita-asioita ja solmia vaikeita sopimuksia, jotka vaativat suurta asioihin perehtymistä; mutta nämäkin hän oli suorittanut tyydyttävällä tavalla. — Timar oli varma siitä, että jos hän itse olisi suorittanut kaiken tämän viidessä kuukaudessa, olisi hän ollut työssä aamusta iltaan. Kuinka vaikea olikaan sellainen tehtävä ollut nuorelle naiselle, jonka vielä lisäksi oli ensin perehdyttävä näihin toimiin. Eihän hänelle voinut jäädä kylliksi aikaa edes levätäkseen.

"Mutta tehän olette minun edestäni tehnyt täällä hirvittävän työn."

"Se on tosi; alussa joutui työ hitaasti, mutta sitten minä totuin siihen, eikä se silloin enää väsyttänyt. Työ tekee hyvää."

Mikä surumielinen lohdutus! Nuori vaimo löytää lohdutusta työstä!

Mikael veti Timean käden luokseen. Syvä surumielisyys kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen sydämensä oli niin raskas.

Oi jospa hän vain olisi tiennyt, mitä Timea sillä hetkellä ajatteli!
Hän ei voinut saada kirjoituspöydän avainta mielestään.

Jos Timea on päässyt hänen salaisuutensa perille, niin on hänen menettelytapansa vain hirvittävä tuomio, joka on langetettu hänen päälleen osoittamaan, mikä erotus on syyttäjän ja syytetyn välillä.

"Ettekö ole koko tänä aikana oleskellut Komornissa?" hän kysyi.

"Vain kerran kun minun täytyi kirjoituspöytänne laatikosta etsiä
Scaramellin kanssa tehtyä sopimusta."

Timar tunsi veren hyytyvän suonissaan.

Timean kasvot eivät ilmaisseet kerrassaan mitään.

"Nyt me lähdemme Komorniin", sanoi Timar; "asiat ovat järjestyksessä; meidän on odotettava tietoja laivojemme kohtalosta, ja ne tiedot eivät voi saapua ennen kuin talvella."

"Hyvä on!"

"Tai tahdotteko kenties mieluummin matkustaa Schweiziin tai Italiaan?
Nyt on juuri soveliain aika."

"Ei, Mikael, me olemme kyllin kauan olleet erossa; olkaamme nyt yhdessä."

Mutta ei ainoakaan kädenpuristus osoita, miksi hän tahtoisi olla
Mikaelin kanssa.

Mikael ei rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan hellää sanaa.
Valehtelisiko hän vielä enemmän?

Ja siitä huolimatta — kuinka paljon hänen olikaan valehdeltava!

Aamusta iltaan! Onhan hänen vaitiolonsakin valhetta!

Kirjojen ja paperien tarkastamiseen meni koko iltapäivä. Illalliseksi oli kutsuttu kaksi vierasta, tilanhoitaja ja korkea-arvoinen herra tuomiorovasti.

Herra tuomiorovasti oli pyytänyt heti saada tiedon herra von Levetinczyn paluusta saadakseen käydä häntä tervehtimässä. Saatuaan sanoman hän heti kiirehti linnaan. Hänellä oli myös rinnassaan kunniamerkkinsä.

Heti sisääntultuaan hän sytytti kaunopuheliaan ilotulituksen, jossa hän ylisti Timaria seudun hyväntekijänä. Hän vertasi Timaria Noak'iin, joka rakensi arkin, Josefiin, joka pelasti kansansa nälänhädästä, ja Mosekseen, joka antoi sataa mannaa alas taivaasta; Timarin alkaman jauhokaupan hän sanoi olevan suurenmoisimman yrityksen, joka oli milloinkaan lähtenyt Europasta. Eläköön jauhojen viennin Columbus!

Timarin täytyi vastata tähän tervetuliaispuheeseen. Hän puhui sangen hajamielisesti ja paljon pötyä. Hänen oli vaikea pidättäytyä nauramasta ja sanomasta korkea-arvoiselle herralle: "Hahaha! Älkää kuvitelkokaan minun ryhtyneen tähän yritykseen tehdäkseni teitä onnelliseksi; minulle oli tärkeätä karkoittaa tyhmä poika erään pikku tytön läheisyydestä, ja jos tämä tyhmyys on vienyt joihinkin viisaihin tuloksiin, niin on ansio kokonaan tämän vierelläni istuvan naisen. Naurakaa toki, herrasväki!"

Syödessä nousi hyvä tuuli. Yhtävähän tuomiorovasti kuin tilanhoitaja olivat viinin ylenkatsojia. Herra tuomiorovasti oli "kalugyer", rumanian kielellä pappi, jonka vaimo oli kuollut ja joka ei saanut mennä uusiin naimisiin. Siitä huolimatta hän jatkuvasti ihaili kaunista sukupuolta eikä säästänyt kohteliaisuuksia Timealle ja Atalialle, jolla hän taas joutui tilanhoitajan sukkeluuksien maalitauluksi.

Vanhan, hupaisan herran päähänpistot ja jutut saivat Timarinkin hymyilemään, mutta niin pian kuin hän heitti silmäyksen Timean jääkylmiin kasvoihin, kuoli hymy hänen huulillaan.

Timea oli jättänyt hyvän tuulensa jonnekin muualle.

Oli jo tullut hämärä ennenkuin ateria oli päättynyt. Molemmat vanhat herrat huomauttivat toisiaan vallattomasti siitä, että oli jo aika lähteä, sillä herra puoliso oli äskettäin palannut nuoren vaimonsa luo pitkän poissaolon jälkeen, ja heillä varmaankin oli paljon puhuttavaa toisilleen.

"Tekisivätpä he todella oikein, jos pian menisivät tiehensä", kuiskasi Atalia Timarille. "Timean päätä alkaa joka ilta kivistää niin ankarasti, että hän ei saa nukuttua ennen puoliyötä. Katsokaapa, miten kalpea hän on!"

"Timea, voitko pahoin?" kysyi Timar hellästi.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Timea.

"Älkää uskoko häntä. Aina siitä saakka, kun tulimme Levetincz'iin, vaivaa häntä hirveä päänsärky. Se on hermosärkyä, jonka hän on saanut aivorasituksesta ja epäterveellisestä ilmanalasta. Äskettäin näin hänen päässään harmaan hiuksen. Mutta hän salaa tautinsa, siksi kunnes makaa vuoteessa, eikä enää nouse, eikä hän siinäkään valita."

Timar tunsi hengessä samoja tuskia kuin rikollinen, joka on kidutuspenkillä.

Eikä hänellä ollut rohkeutta sanoa vaimolleen: "Jos sinä olet sairas, niin salli minun maata huoneessasi, että voisin hoitaa sinua."

Ei, ei, hän pelkäsi unessa lausuvansa Noëmin nimeä ja vaimon voivan kuulla sen, kun tuskat pitivät häntä valveilla puoli yötä.

Hänen täytyi paeta häävuodettaan.

Seuraavana päivänä he läksivät Komorniin. He matkustivat postihevosilla. Mikael istui vastapäätä naisia. Matka oli ikävä. Elo oli jo korjattu ja yksitoikkoiset niittymaat kohtasivat silmää kaikkialla. Ei kenkään ajajista puhunut mitään. Kaikkien kolmen oli vaikea pysyä hereillä.

Mutta iltapäivällä ei Timar enää voinut kestää vaimonsa mykkää katsetta ja hänen salaperäisiä, arvoituksellisia kasvojaan. Muka saadakseen polttaa hän istuutui ajajan viereen ja jäikin sinne.

Noustessaan pois eräällä asemalla valitteli Atalia huonoja teitä, hirvittävää kuumuutta, vaivaavia kärpäsparvia, tukahuttavaa pölyä ja matkan muita vaikeuksia. Majatalot olivat likaisia, vuoteet epämukavia, ruoka vastenmielistä, viini hapanta, vesi ei ollut puhdasta, kasvot, joita näki, aivan kauhistuttavia. Hän tunsi olevansa koko matkan ajan kuolemansairas, hän oli ylönantamaisillaan, hänellä oli kuumetta, pää oli halkeamaisillaan; miten silloin Timea mahtoikaan kärsiä, hän kun oli niin hermostunut.

Koko tien oli Timarin pakko kuunnella tätä valitusta. Timea ei sitävastoin päästänyt kuuluviin ainoatakaan valituksen ääntä.

Kun he tulivat Komorniin, otti Sohvi-rouva heidät vastaan selittäen aivan harmaantuneensa yksinäisyydessään. Hänkö olisi harmaantunut! Päinvastoin hän oli viihtynyt kuin kala vedessä saadessaan päivät päästään vaeltaa talosta taloon juoruamassa oikein sydämensä pohjasta.

Timar tunsi sydäntänsä ahdistavan astuessaan omaan kotiinsa. Koti on joko taivas tai helvetti. Nyt hän vihdoinkin saa kokea, mitä näiden selittämättömien marmorikasvojen kylmyys kätkee.

Seuratessaan vaimoaan tämän huoneeseen sai Timar kirjoituspöytänsä avaimen.

Hän tiesi jo niin paljon, että Timea oli avannut laatikon ja etsinyt hänen papereittensa joukosta mainittua sopimusta.

Kirjoituspöytä oli vanha taidekalu, jonka yläosaa peitti kaareva, viuhkamainen pyöräkansi, jonka saattoi työntää ylös. Sen takana oli suuria ja pieniä laatikoita. Suuremmissa oli sopimuksia, pienemmissä arvopapereita ja kalleuksia. Koko kaappi oli tehty raudasta ja maalattu mahonginväriseksi; lukko oli taideteos, joka ei auennut — käänsi sitten avainta oikealle tahi vasemmalle, ellei tuntenut salaista koneistoa. Timea oli selvillä salaisuudesta ja hän saattoi helposti päästä laatikkoihin.

Levottomasti sykähtelevin sydämin veti Timar ulos laatikon, jossa hän säilytti niitä kalleuksia, joita hänestä oli varovaisinta olla myymättä. Sellaisilla kalleuksilla on tuntijansa joka taholla; se on tiede, samanlainen kuin muutkin, professoreineen ja opetuslapsineen, jotka määrätyistä tuntomerkeistä erottavat, mistä tämä kivi ja tuo kamé ovat kotoisin. Ja sitten seuraa kysymys: Kuinka te olette joutunut sen omistajaksi? Vasta "hankkijan" jälkeläinen kolmannessa polvessa uskaltaa avoimesti näyttää sen.

Jos Timea on ollut kyllin utelias vetämään ulos laatikon, niin on hän myös nähnyt nämä kalleudet. Siinä tapauksessa hän myös on tuntenut timanttikoristeen, jossa on hyvin hänen näköisensä kuva. Se on varmaankin hänen äitinsä kuva, ja silloin hän tietää kaikki. Hän tietää Timarin ottaneen haltuunsa hänen isänsä kalleudet. Pimein, kenties rikollisin keinoin hän on silloin myös hankkinut itselleen tämän satumaisen rikkauden, jolla hän on voittanut Timean käden, näyttelemällä jalomielisen osaa sitä kohtaan, jonka on ryöstänyt.

Kenties hän ajattelee jotakin vielä pahempaa kuin todellisuudessa on tapahtunut. Hänen isänsä salaperäinen kuolema, hänen yhtä salaperäinen hautaamisensa voisivat helposti johtaa ajattelemaan, että Timarin sormi on mukana tässäkin jutussa.

Ja jos Timea on päässyt perille kaikesta tästä, jos hänellä on sellaisia epäluuloja, mitä silloin merkitsee hänen uhrautuva uskollisuutensa, hänen levoton huolenpitonsa miehensä kunniasta ja maineesta? Eikö se kaikki ole vain sen syvän halveksumisen ilmaisua, jota hänen ylevä sielunsa varmasti tuntee kunniansa unohtanutta miestä kohtaan, jonka nimeä hän kantaa, johon hänet on yhdistetty ja jota ylpeys käskee kunnioittamaan sen valan tähden, jonka hän on vannonut alttarin ääressä.

Tämä olisi toki sietämätöntä miehelle!

Hänen oli hankittava varmuutta! Hänen oli otettava avuksi vieläkin uusi valhe.

Hän otti laatikosta timantteihin upotetun valokuvan ja lähti se kädessään Timean luo.

"Rakas Timea", sanoi Mikael istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen oleskellut jonkun aikaa Turkinmaalla. Saatte myöhemmin tietää, mitä olen tehnyt siellä. Ollessani Skutarissa tarjosi eräs amerikkalainen jalokivikauppias minulle erästä timantteihin upotettua kuvaa, joka on sangen suuresti teidän näköisenne. Minä ostin sen ja saan täten jättää korun teille."

Näin hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.

Jos Timean kasvot kuvan nähdessään säilyttäisivät tavallisen, kylmän välinpitämättömyyden ilmeen, jos hän antaisi silmiensä rankaisevan katseen siirtyä koristeesta puolison kasvoille, silloin hän tahtoisi sanoa: "Sinä et ole ostanut tätä koristetta Skutarista — se on jo kauan virunut pöytälaatikossasi. Herra ties mistä olet sen ostanut. Kuka tietää missä sinä olet kuljeskellut? Kuka tietää, mikä pimeys sinua ympäröi?"

Ja silloin Timar olisi hukassa.

Mutta ei mitään tällaista tapahtunut.

Nähdessään kuvan muuttuivat Timean kasvot äkkiä. Hänen marmoripiirteissään kuvastui sellainen mielenliikutus, jota ei voi peittää eikä salata. Hän taittui molemmin käsin kuvaan ja suuteli sitä kiihkeästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Tunne purkautui esiin. Timean kasvot alkoivat elää.

Mikael oli pelastettu.

Kauan pidätettyjen tunteittensa voittamana Timea alkoi kiivaasti nyyhkyttää.

Silloin astui Atalia sivuhuoneesta esiin. Hän näytti hämmästyneeltä.
Hän ei milloinkaan ollut kuullut Timean itkevän sillä lailla.

Kun Timea huomasi hänet juoksi hän häntä vastaan kuin lapsi ja huusi itkun ja naurunsekaisella äänellä: "Katso, katso! Äitini kuva!… Hän on antanut sen minulle!"

Ja näin sanoen hän juoksi takaisin Mikaelin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi liikutettuna:

"Kiitoksia… tuhansia kiitoksia!…"

Timarista tuntui kuin se hetki olisi tullut, jolloin hänen olisi pitänyt suudella noita huulia ja sen jälkeen suudella ja yhä vain suudella niitä.

Mutta hänen sydämensä lyönnit sanoivat hänelle: "Sinun ei tule varastaa."

Kaiken senjälkeen, mitä "Vapaalla Saarella" oli tapahtunut, olisi suudelma näille huulille ryöväystä.

Samassa hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta.

Hän meni takaisin huoneeseensa ja otti esille kaikki korut, joita oli säilyttänyt pöytälaatikossa.

(Ihmeellinen vaimo, joka, vaikka avain on hänen käsissään, jättää koskematta salaiset laatikot ja etsii vain sitä paperia, jota tarvitsee!)

Senjälkeen hän sulloi kaikki kalleudet metsästyslaukkuunsa, joka oli ollut hänen selässään hänen tullessaan Levetincz'iin ja palasi sen kera vaimonsa luo.

"Minä en ole vielä sanonut teille kaikkea", hän puhui Timealle. "Samasta paikasta, mistä sain kuvan, löysin nämäkin korut ja ostin ne teille. Ottakaa ne lahjaksi minulta." Ja näin sanoen hän laski korun toisensa jälkeen Timean helmaan, kunnes säkenöivä joukko peitti tämän koko esiliinan. Se oli kuin haltijattaren lahja "Tuhannesta ja Yhdestä yöstä."

Atalia seisoi vieressä, kalpeana kateudesta ja kädet nyrkkiin puristettuna katkeruudesta. — Sillä kaikki tuo olisi voinut olla hänen!

Mutta Timean kasvot synkistyivät ja muuttuivat jälleen marmorikylmiksi. Hän katseli välinpitämättömänä sylissään olevia jalokiviä. Timanttien ja rubiinien säteet eivät lämmittäneet häntä.

Viides luku.

UUSI VIERAS.

Pitkä talvi kului liikeasioiden hoidossa. Ainakin nimittävät rikkaat raharuhtinaat tätä liikeasiainhoidoksi.

Levetinczy alkoi tottua asemaansa. Rikkaus synnyttää hyviä unia. Hän matkusti usein Wieniin ja otti osaa suurten pankkiirien huvituksiin. Hän näki edessään monta hyvää esimerkkiä. Se, joka omistaa miljoonia, voi sallia itselleen ylellisyyden ostaa jalokivikauppiaalta uudenvuodenlahjoja kaksi kappaletta joka lajia ilahuttaakseen yhtä aikaa kahta sydäntä — toisella rouvaansa, joka istuu kotona vastaanottamassa vieraita juhlia vietettäessä, muun ajan kuluessa perhehuolissa; toisella jotakin toista naista, joka joko tanssii tai laulaa, mutta kummassakin tapauksessa vaatii hienon hotellin asunnokseen, koruja ja pitsejä. Timar oli kyllin onnellinen saadakseen olla mukana sekä rahaparoonien kotoisissa juhlissa, joissa kunnioitettavat naiset kaatavat teetä ja kysyvät vieraalta, miten hänen perheensä voi, että myös näissä toisin järjestetyissä iltakutsuissa, joissa sangen kursailemattomat naiset ilmeisellä mieltymyksellä antautuvat samppanjan nauttimiseen, ja missä jokainen härnää Timaria kysymyksellä, eikö hänellä vielä ole mitään tuttavuuksia oopperassa.

Punastuminen, jolla hyväluontoinen Timar vastaa sentapaisiin viittauksiin, lisää vain yleistä iloa. "Mitä te ajattelette!" sanoo eräs miljoonanomistaja totisena; "herra Levetinczy on hyveellisen aviomiehen esikuva." — "Ei siihen mitään taitoa tarvita", sanoo toinen, "kun vaimo on niin kaunis ja sielukas, ettei sellaista ole koko Wienissä." — "Hän on saituri", sanoo hänen selkänsä takana kolmas, jota puistattaa ajatellessaan, mitä sellainen pitsejä ja silkkiä nielevä olento tulee maksamaan. — Toiset taas juttelevat keskenään ja levittelevät salaisuutta, että Timar on onneton mies, jonka sydän pysyy kylmänä, vaikka kuka tahansa panisi sen koetukselle. — Itse asiassa häntä viekottelevatkin monet kauniit ja nerokkaat naiset, jotka ovat opetelleet taitoa valloittaa miehiä ja saavuttaneetkin jonkunlaisen taituruuden; mutta Timar pysyy kylmänä ja luoksepääsemättömänä kaikille viehätyksille, kaikille viekotuksille. Hän on tunteeton.

"Oikean aviomiehen esikuva!" sanovat hänen ihailijansa. "Inhoittava ihminen!" kuuluu sitävastoin hänen vihamiestensä leiristä.

Mutta hän vaikenee ja ajattelee — Noëmia.

Mikä ijäisyys olikaan tämä kuuden kuukauden aika, jolloin hänen oli elettävä erossa Noëmista, jolloin hänen aina täytyi ajatella häntä, eikä voinut uskoa kenellekään ajatustensa sisältöä!

Usein hän yllättää itsensä juuri kertomassa niistä. Kerran hänen istuessaan aterialla kotonaan, ovat nämä sanat livahtamaisillaan hänen suustaan: "Kas! Juuri tuollaisia omenia saa sillä saarella, missä Noëmi asuu." Kun Timean silmät joskus ilmaisivat hänellä olevan päänsärkyä, tuntee Timar kiusausta sanoa hänelle: "Ah, kun Noëmilla oli päänsärkyä haihtui se heti, kun panin käteni hänen otsalleen." Ja kun hän näkee Timean suosikin, valkoisen kissan, on hänen huulillaan kysymys: "Oi, Narcissa, minne emäntäsi on joutunut?"

Mutta hänellä on täysi syy olla varoillaan, sillä talossa on eräs olento, joka argussilmin vartioi ei ainoastaan Timeaa, vaan myös häntä.

Atalialta ei saattanut jäädä huomaamatta, että Timar paluunsa jälkeen oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen. Kaikkia hämmästytti hänen vilkas ulkonäkönsä. Siinä piili joku salaisuus. Eikä Atalia voinut sallia kenenkään tuntevan onnea tämän katon alla. Mistä hän oli varastanut onnensa? Miksi hän ei kärsi, niinkuin Atalia tahtoo nähdä hänen kärsivän?

Liikeasiat kävivät hyvin. Uuden vuoden ensimmäisenä kuukautena tuli tietoja Amerikasta. Jauholähetys oli onnellisesti tullut perille, ja nyt oli menestys varma. Unkarilaiset jauhot olivat saavuttaneet niin suuren maineen Etelä-Amerikassa, että myytiin kotimaisiakin jauhoja unkarilaisina. Brasiliassa oleva Itävallan konsuli kiirehti antamaan hallitukselleen tietoja tästä huomattavasta seikasta, jonka avulla ulkomaankauppaa oli lisätty tärkeällä vientitavaralla. Seurauksena tästä sai Timar kuninkaallisen neuvoksen nimen ja sitäpaitsi Pyhän Stepanuksen ritarikunnan pienemmän ristin tunnustukseksi niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt isänmaalle kaupan ja yleisen talouselämän alalla.

Kuinka hymyilikään hänen sisäinen ivanhenkensä, kun ritarikunnan merkki ripustettiin hänen rinnalleen ja häntä kutsuttiin arvonimellä "Teidän armonne." Ja pahahenki kuiskasi hänen korvaansa: "Siitä saat kiittää kahta naista, Timeaa ja Noëmia."

Vähätpä siitä! Purppuraväri keksittiin siten, että erään rakastuneen paimenen pieni koira söi purppurasimpukan, ja sen kuono tuli punaiseksi. Siitä huolimatta on purppurasta tullut maankuulu kauppatavara.

Herra Levetinczy alkoi nyt vasta nousta komornilaisten silmissä. Ei ole kylliksi, että on rikas. Mutta kun henkilö sitäpaitsi on kuninkaallinen neuvos, silloin täytyy häntä jo kunnioittaa.

Kaikki riensivät onnittelemaan häntä; virkamiehet, ammattikunnat, maistraatti, papisto ja kirkkoneuvosto. Hän vastaanotti heidät kaikki armollisesti.

Herra Johan Fabulakin tuli hänen luokseen onnitellakseen laivurien ammattikunnan puolesta. Hän esiintyi arvonsa mukaisessa juhlapuvussa. Unkarilaisessa lyhyessä, tummansinisestä silkistä tehdyssä takissa loisti kolme riviä pähkinänsuuruista näkinkengänmuotoista hopeanappia, toiselta olkapäältä toiselle riippui kämmenenlevyinen hopeaketju suurine lukkomaisine medaljongeineen, johon Komornin kultaseppä oli painanut Julius Caesarin kuvan. Lähetystön muutkin jäsenet olivat samanlaisissa puvuissa ja yhtä komeasti varustettuja. Vielä siihen aikaan kuului Komornin laivurien juhlapukuun hopeanapit ja ketjut.

Oli tavallista pyytää onnittelijoita jäämään päivälliselle.
Fabulaakin kohtasi tämä kunnia.

Fabula oli sangen avomielinen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi. Kun viini oli hellittänyt hänen kielensä siteet, ei hän voinut olla sanomatta armolliselle rouvalle, että hän, ensi kerran nähdessään armollisen rouvan neitinä, ei olisi voinut luulla hänestä tulevan niin hyvää perheenemäntää ja sitäpaitsi herra Levetinczyn puolisoa. Olipa hän oikeastaan pelännytkin häntä. Ja kas, miten ihmeellisesti jumalallinen kohtalo johtaa kaiken ja miten lyhytnäköinen ihmisen silmä on! Kuinka kaikki onkaan kääntynyt hyväksi! Mikä onni vallitseekaan tässä kodissa! Kuulkoon vain kohtalo niidenkin huokaukset, jotka rukoilevat taivasta suomaan sydämenhyvälle herra Levetinczylle onnen nähdä uuden vieraan, pienen enkelin haahmossa!

Timar peitti säikähtyneenä lasinsa kädellään. Jos tämä viini saa ihmisen puhumaan kaikki, mitä ajattelee, niin hän ei uskalla juoda enää pisaraakaan. Hänen sielussaan välähti ajatus:

"Se rukous voisi tulla kuulluksi odottamattomalla tavalla!"

Ystävämme Fabula ei vain tyytynyt toivomaan kaikkea hyvää; hän luuli olevansa pakotettu myös antamaan hyviä, käytännöllisiä neuvoja.

"Mutta armollinen herra rasittaa itseään varmasti liian paljon. Ei se kelpaa. Ihminen elää vain kerran ja miksi hän elää? Minä en, totta tosiaan, antaisi niin kauniin ja niin kelpo vaimon olla niin kauan yksin. Mutta mitä sille kukaan voi, että maa polttaa armollisen herran jalkojen alla! Alituisesti hän vaivaa aivojaan jollakin uudella aatteella ja hänen täytyy aina olla itse mukana. Siksi onnistuvat kaikki hänen yrityksensä. Kenen muun päähän olisi pistänyt lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Tunnustaakseni totuuden: kuullessani asiasta puhuttavan arvelin itsekseni — anteeksi karkeuteni! — Armollinen herra on tullut hulluksi, kun lähettää jauhoja toisesta maanosasta toiseen. Ennenkuin se tulee perille, muuttuu se liisteriksi. Sitäpaitsi kasvaa siellä suurissa puissa kokonaisia leipämetsiä ja pienissä sämpylöitä. Ja nyt — mitä kunniaa olemmekaan saaneet osaksemme yrityksestä! Mutta tietysti, missä armollinen herra itse pitää silmällä kaikkea…"

Tässä puheessa oli niin paljon tiedotonta ivaa, ettei Mikael voinut pidättäytyä vastaansanomasta.

"Rakas John, jos tämä oli syynä yrityksen onnistumiseen, niin on sinun käännyttävä ylistyksinesi vaimoni puoleen, sillä hän se johti kaikkea."

"Niinpä kyllä, kaikella kunnioituksella puhuen armollisen rouvan ominaisuuksista; mutta armollisen herran luvalla tiedän, mitä tiedän. Tiedän varsin hyvin, missä armollinen herra on oleskellut koko kesän."

Mikael tunsi hiuksiensa nousevan pystyyn. Tietäisikö tämä mies, missä hän oli ollut? Se olisi kauheata.

Fabula iski silmää Timarille kohotetun lasin takaa.

"No, sanonko armolliselle rouvalle, niissä armollinen herra on oleskellut koko kesän? Ilmaisenko sen?"

Timar tunsi kangistuvansa kauhusta. Atalia oli kiinnittänyt silmänsä hänen kasvoihinsa. Hän ei uskaltanut edes ilmeellään ilmaista, miten noloksi viinin autuaaksi tekemä kielikello oli saattanut hänet.

"No, sanoppa sitten, John, missä olen ollut", sanoi Timar ulkonaisesti levollisena.

"Hyvä on. Minäpä sanonkin ja syytän teitä armollisen rouvan edessä!" huudahti Johan Fabula asettaen lasinsa pöydälle. "Armollinen herra matkusti sanomatta kenellekään, minne. Hän nousi kaikessa hiljaisuudessa laivaan ja matkusti Brasiliaan. Hän oli itse Amerikassa järjestämässä kaikkea. Senvuoksi päättyikin kauppa meille niin suotuisasti."

Timar hengähti syvään.

"Te olette suuri hupsu, Janos ystäväni. Pyydän, Atalia, ojennappa herra Fabulalle kuppi mustaa kahvia."

"Asia on kuten sanoin", vahvisti Johan, "minä tiedän, mitä minä tiedän. Minä pääsin selville kaikesta, niin huolellisesti kuin keitto olikin keitetty. Armollinen herra on ollut Brasiliassa. Hän on kulkenut merellä kolmetuhatta penikulmaa. Hyvä Jumala yksin tietää, miten monessa myrskyssä hän on ollut ja miten monen ihmissyöjän kanssa hän on otellut. Mutta että hän tosiaan on ollut siellä, sen tiedämme kaikki varsin hyvin. No, nyt olen minä puolestani ilmaissut armolliselle rouvalle asian, ja nyt voi hän rangaista rikollista ansion mukaan, eikä enää sallia hänen tehdä sellaisia harhahyppäyksiä Atlantin yli."

Timar katsahti molempiin naisiin. Timean piirteissä kuvastui levottomuutta ja hämmästystä; Atalia näytti harmistuneelta. Hän uskoi kertomuksen yhtä todeksi kuin Fabulakin, joka olisi voinut luvata päänsä pantiksi siitä, että se oli tosi.

Nyt Timar hymyili salaperäisen näköisenä. Nyt oli hän valehtelija eikä Johan Fabula.

Kultapojan täytyi valehdella, aina valehdella.

Johan Fabulan kertomus oli Timarille hyödyksi. Unkarin kansa sepittelee mielellään kaskuja etevistä miehistään, ikäänkuin ihailun syyt eivät sinänsä olisi riittävät. Keksijä uskoo itse keksimänsä jutun todenmukaiseksi ja kun yleisö lisäksi alkaa uskoa, saa se historiallisen tositapahtuman leiman.

Timarilla oli tästä lähtien veruke salaperäiseen katoamiseensa. Jos hänen oli pakko peittää syy poissaoloonsa, niin etsittiin syy hänen salaamiseensa hänen hienotunteisuudestaan, että hän nimittäin ei tahtonut kertoa Timealle niin vaarallisesta matkasta, jommoinen Amerikan matka vielä siihen aikaan oli.

Hän saattoi nyt muodostella kertomusta niin todenperäiseksi, että
Ataliakin uskoi sitä.

Itse asiassa petti hän Ataliaa parhaiten. Tämä tyttö tunsi naissydämen. Hän tiesi varsin hyvin, mitä Timea tunsi, mitä sisäisiä taisteluja hän taisteli. Ja alituisesti seurasi hän Timean sieluntilan vaiheita. Tämä nainen, jonka sydän oli sairas, kielsi sielunsa tuskat ja pakeni paikkaan, niissä ei ainoatakaan ystävää ollut hänen lähellään, missä hän ei voinut iloita mistään, missä ei mikään herättänyt eloon intohimoa: unkarilaiselle pustalle. Siellä hän hautautui kauppakirjojen kuiviin laskelmiin ja ryhtyi työhön, joka ei salli sijaa intohimoille, rahanansaitsemiseen. Näin teki vaimo-parka tukahuttaakseen onnetonta rakkauttaan.

Jos kerran vaimo pystyi siihen, miksi ei mieskin pystyisi? Eikö häneltä ollut paremminkin odotettavissa, että hän vetäytyisi toiseen erämaahan, merelle, ja että hän kullanhankkimisen jääkellarissa jäähdytti kaiken sielunsa lämmön.

Mistähän Atalian mieleen oli juolahtanutkin hullunrohkea ajatus, että Timar olisi keksinyt parannuskeinon kuolettavaan tautiinsa ja oli onnellinen ollessaan poissa kotoa?

Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi päässyt salaisuuden perille!

Mutta Vapaata Saarta ympäröivä kaislikko ei juorua kuten se kaislikko, jolle kuningas Midaan parturi uskoi salaisuutensa.

Ataliaa ahdisti keltainen kateus, kun hän turhaan yritti etsiä arvoituksen selitystä.

Timar ja Timea olivat kotona sekä maailman silmissä avioparin esikuvat.

Mikael lahjoitti Timealle koruja, joiden arvo oli kokonainen aarre, ja Timea käytti niitä pidoissa. Hän tahtoi loistaa niillä.

Mika vakuuttaisi miehen rakkautta paremmin kuin vaimon timantit?

Atalia mietti näitä.

Ovatko Timar ja Timea tosiaan niitä, joiden rakkaus näkyy timanttien antamisessa ja ottamisessa? Vai onko ihmisiä, jotka voivat olla onnellisia ilman rakkautta?

Atalian epäluulot olivat yhä kohdistuneet Timeaan eikä Timariin.

Mutta Timar tuskin taisi odottaa talven kulumista ja kevään tuloa. Myllyjenhän piti silloin alkaa käydä ja liikemieshän aina ajattelee sellaisia asioita. Edellisen vuoden onnellisen tuloksen jälkeen jatkettaisiin jauholiikettä vielä suuremmassa mittakaavassa kuin ennen.

Mutta nyt kielsi Timar Timeaa turmelemasta terveyttään johtamalla yritystä, Hän aikoi antaa johdon asiamiestensä käsiin, jota vastoin Timean tulisi viettää kesänsä meren rannalla, jossakin kylpylaitoksessa parantaakseen hermotautiaan.

Minne hän itse aikoi, sitä ei kukaan kysynyt. Arvattavasti hän taas lähtisi Etelä-Amerikkaan ja sitten hellästä hienotunteisuudesta sanoisi olleensa Egyptissä ja Italiassa.

Mutta hän riensikin alisen Tonavan varsille. Poppelipuiden silmujen alkaessa puhjeta ei hänellä ollut enää mitään rauhaa kodissaan. Viehkeä kuva täytti kaikki hänen unelmansa, vangitsi kaikki hänen ajatuksensa.

Hän ei pysähtynyt edes Levetincz'iin, antoi vain tilanhoitajalle ja asiamiehilleen niin ylimalkaisia ohjeita, että he saattoivat tehdä, mitä halusivat. Sieltä hän matkusti Golovacz'iin, missä asui kunniamerkin saanut tuomiorovasti. Tämän luo hän aikoi jäädä.

Oli jo myöhäinen ilta hänen saapuessaan pappilaan. Hän meni sisään keittiön ovesta. Siellä oli nuori, kaunis tyttö keittämässä ja paistamassa ja sisällä, missä hän tapasi papin yksinään, oli pöytä katettu kahdelle hengelle.

Hänen korkea-arvoisuutensa vastaan otti ylhäisen vieraansa mitä kohteliaimmin. Kaikkein ensiksi hän onnitteli vierastaan ritarimerkin johdosta; sitten hän pyysi lupaa saada mennä keittiöön huolehtimaan arvokkaasta kestityksestä kunnioitetulle vieraalle.

"Sillä", hän sanoi, "me elämme muutoin sangen yksinkertaisesti."

"Me?" kysyi Timar leikillisellä äänellä.

"No, no, no", huudahti leskimies, uhaten sormellaan vierasta. "Älkää toki olko niin häijy."

Isäntä ryhtyi toimenpiteisiin ja palasi muassaan pullo hyvää Syrmeriviiniä, jota hän tarjoili vieraalleen heidän odotellessaan illallista.

Mutta joka kulauksen perästä hän uhkasi Timaria uudelleen sormellaan, aivankuin olisi tahtonut nuhdella ajatuksesta, jonka luki tämän kasvoista.

"Voi, miten maailma sentään on paha! Kaikessa se tahtoo nähdä vain huonoa. Mutta ihminen on ihminen. Ihminen ei ole kivestä, hän ei ole puupölkky eikä ovenpieli."

Timar vakuutteli olevansa samaa mieltä.

Mutta isäntä pudisteli yhä päätään ja kuta enemmän hän joi — eikä hän säästellyt viiniä edes herkullisen aterian aikana — sitä puheliaammaksi hän kävi.

Nuori, kaunis tyttö tarjoili ruuat ja aina kun Timar katsahti häneen, uhkasi pappi sormellaan valitellen maailman pahuutta.

"Mutta todistakaa minulle raamatusta edes yksi, joka todistaisi maailman pahuudessaan olevan oikeassa!"

Timar selitti, ettei hän edes piispanistuimesta ottaisi todistaakseen jotakin sellaista.

"Eikö isä Abraham ollut maailman kunnianarvoisin ja jumalaapelkääväisin patriarkka? Sanokaa, eikö hän ollut Saran uskollinen puoliso? Ja kuitenkin, tunnemmehan kertomuksen Hagarista, vai miten? Mutta Abraham oli siitä huolimatta hurskas."

Mikaelin täytyi tunnustaa tämän todistuksen totuus.

"Tai ottakaamme patriarkka Jakob esimerkiksi. Hän menee naimisiin Lean kanssa, mutta on sitä ennen rakastunut Rakeliin ja ottaa hänetkin vaimokseen; mutta kenen mieleen on milloinkaan juolahtanut tehdä kannetta häntä vastaan kaksoisavioliiton tähden? Jatkakaamme! Katsokaamme pyhää kuningas Davidia. Kuinka monta vaimoa hänellä oli? Kuusi. — Kaikki yhtaikaa. Eivätkä ne hänelle riittäneet. Hän erotti Salthielistä Michal'in ja nai hänet, sitten hän rakastui Batsebaan, Uriaan vaimoon, surmautti Uriaan ja nai Batseban. Eikä hän silti ollut huonompi. David ylistää kuudessa sadassa viidessäkymmenessä psalmissa itseään pyhänä miehenä. — Ja kuinka viisas Salomo sitten käyttäytyi? Hänellä oli kokonaista 400 vaimoa. Kuka siis vaatisi meitä olemaan viisaampia kuin viisas Salomo?"

Hyväsydäminen leskipappi ei aavistanut täten antaneensa vieraalleen matkapassin, jolla tämä saattoi matkustaa Tonavan poikki.

* * * * *

Timar oli vain puolen päivänmatkan päässä Noëmista.

Puoleen vuoteen hän ei ollut nähnyt tyttöä

Hänen kaikki ajatuksensa olivat jälleennäkemisen ilossa. Valveilla ollen ja unessa hän oli täynnä polttavaa kaihoa.

Tuskin hän saattoi odottaa päivän sarastamista. Jo aamun koittaessa hän nousi, ripusti metsästyslaukun selkäänsä, heitti pyssyn olalleen eikä jäänyt odottelemaan isäntänsä ylösnousua. Lähtien pappilasta hyvästiä sanomatta hän riensi alas metsäiselle Tonavan rannalle.

Tonava tekee hyvän työn laajentamalla vuosi vuodelta rantametsikköään, sillä kuta kauemmas virta vetäytyy, sitä kauemmas siirtyvät myös rajavartioiden vahtikojut, jotka rakennettiin jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Se, joka aikoo passitta virran toiselle puolelle, tapaa metsikössä täysin puolueettoman alueen.

Timar oli edeltäkäsin lähettänyt uuden veneen yllämainitun kalastajamökin luo, jonne hänellä oli tapana käydä jalkasin. Hän löysikin veneen sieltä ja läksi yksin soutamaan kaislikkoa kohti.

Vene liukui kuin kala veden pinnalla, mutta nopeus ei ollut yksinomaan sen ansio.

Oltiin jo huhtikuussa ja kevät oli tullut. Ostrovasaaren puut olivat vihreinä ja kukassa. Sitä enemmän hämmästyttävä oli näky toisella puolella. Vapaalla Saarella ei näkynyt ensinkään vehreyttä. Se näytti palaneelta.

Kuta lähemmäs hän tuli sitä tarkemmin hän saattoi erottaa kaiken.
Saaren pohjoispuolella olivat kaikki puut ruosteenkarvaisia.

Kiihtyvällä nopeudella liukui vene kaislikon halki. Kun Mikael saapui rannalle, huomasi hän suuren joukon puita kuivuneeksi. Ne olivat Terese-rouvan lempipuut — pähkinäpuut. Ne olivat kaikki, ensimmäisestä viimeiseen aivan kuihtuneet.

Mikael tunsi alakuloisuutta tämän nähdessään. Ennen, hänen saapuessaan tänne seisoivat metsät ja ruusuaitaukset vehreydessään, nyt olivat vastassa kuivuneet puut. Huono enne!

Hän tunkeutui saaren sisäosiin ja odotti tervehdykseksi tavanmukaista koiranhaukuntaa. Ei ääntäkään kuulunut.

Hän kulki huolestuneena edelleen. Tiet olivat hoidotta, kuivien syyslehtien peitossa, ja hänestä tuntui linnunlaulukin vaienneen saarella.

Tullessaan majan läheisyyteen tuli hän levottomaksi. Minne sen asukkaat olivat joutuneet? He saattoivat olla vaikka kuolleina ja hautaamattomina. Hänhän oli puolen vuoden ajan työskennellyt oikeusasioissa, oli loistanut nuorella vaimollaan ja koonnut rahaa. Saaren asukkaista oli taivas saanut pitää huolta, jos sitä halutti.

Hänen tullessaan kuistille avautui eräs ovi ja Terese astui ulos.

Hän näytti vakavalta. Mikaelista tuntui kuin hän olisi ensin säikähtänyt jotakin. Sitten levisi katkera hymy hänen kasvoilleen.

"Oi, oletteko vihdoinkin täällä?" sanoi rouva nähdessään Mikaelin. Näin sanoen hän juoksi Mikaelia vastaan puristaakseen tämän kättä. Ja nyt kysyi vuorostaan Terese, miksi Mikael näytti niin vakavalta.

"Ei kait vain liene tapahtunut onnettomuutta?" kiirehti Timar kysymään.

"Onnettomuuttako? Ei!" huokasi Terese surumielisesti hymyillen.

"Minä tunsin niin suurta ahdistusta nähdessäni kuivuneet puut", sanoi
Mikael selittääkseen vakavuuttaan.

"Viime vuoden tulvat saivat aikaan tämän hävityksen. Pähkinäpuut eivät siedä vettä."

"Ja kuinka te molemmat voitte?" kysyi Timar levottomana.

Terese vastasi hiljaa:

"Me voimme hyvin, sekä minä että molemmat toiset."

"Minä ja molemmat toiset?"

Terese hymyili, huokasi ja hymyili. Sitten hän laski kätensä Mikaelin olalle sanoen: "Eräs köyhä salakuljettajan vaimo sairastui luonamme. Nainen kuoli, lapsi jäi tänne. Nyt tiedätte, keitä nuo molemmat toiset ovat."

Timar ryntäsi taloon.

Etäisimmässä huoneen nurkassa seisoi pajunvitsoista punottu kehto. Sen ääressä istui toisella puolella Almira, toisella Noëmi. Noëmi keinutti kehtoa ja odotti istuallaan siksi kunnes Timar oli ehtinyt hänen luokseen.

Kehdossa lepäsi pieni punaposkinen lapsi, jonka kirsikkasuukkonen pisti niin somasti esiin. Se nukkui silmät puoliummessa, pienet kätöset kasvoja kohti kohotettuina.

Mikael seisoi kuin lumottuna kehdon ääressä. Hän katsahti Noëmiin ikäänkuin etsien selitystä arvoitukseen hänen kasvoistaan, joilla leijaili taivaallinen autuus, missä kainous ja rakkaus viettivät sovintojuhlaa. Hän luuli menettävänsä järkensä sinä hetkenä.

Terese laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"No, oletteko nyt pahoillanne siitä, että otimme omaksemme salakuljettajan vaimoparan lapsen. Jumala on lähettänyt sen meille."

Kuinka hän olisi siitä vihainen! Hän heittäytyi maahan kehdon viereen, sulki sen syliinsä puristaen sitä sydäntään vastaan. Sitten hän alkoi kiivaasti itkeä ja nyyhkyttää ikäänkuin hänen rintaansa olisi kokoontunut kokonainen tuskien järvi, jotka kaikki nyt rikkoivat sulkunsa. Hän suuteli pienokaista, Jumalan lähettämää vierasta, missä vain sopi, sen pikku kätösiä ja jalkoja, sen puvun helmaa, sen punaisia poskia.

Lapsi teki enkelimäisiä ilmeitä hänen suudellessaan, mutta ei tahtonut herätä. Äkkiä se avasi silmänsä suuret sinisilmänsä ja katseli hämmästyneenä vierasta silmiin ikäänkuin kysyen: "Mitä tuo mies minusta tahtoo?" Sitten se naurahti ääneen kuin kysyen: "Mitä ihmettä hän minusta tahtoo?" Sitten se sulki jälleen silmänsä ja nukahti yhä hymyillen ja häiriintymättä suudelmien myrskystä. Terese hymyili ja sanoi:

"Sinä isätön ja äiditön lapsi raukka, tällaista et kait olisi osannut aavistaa?" Noin sanottuaan hän käänsi päänsä pois kuivatakseen kyyneleensä.

"No — ja minulle ei enää riitä mitään", sanoi Noëmi rakastettavalla tavalla yrittäen näyttää suuttuneelta.

Mikael lähestyi häntä polvillaan. Hän ei saanut sanottua sanaakaan, painoi vain huulensa hänen kättään vastaan ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Hän oli vaiti niin kauan kuin lapsi nukkui. Kun pienokainen heräsi, alkoi se puhua omalla kielellään, jota me kutsumme itkuksi. Onpa onni, että jotkut ymmärtävät sitäkin kieltä. Se oli nälissään.

Noëmi kehoitti nyt Mikaelia menemään ulos huoneesta, hän ei saisi tietää, mitä vieraalle lapselle annettiin ruuaksi.

Mikael meni mökin edustalla olevalle aukealle. Hän oli kuin humalassa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut toisella planeetalla, josta katsellaan alas maahan, josta on lähdetty, kuin vieraaseen taivaankappaleeseen.

Hän on jättänyt maan päälle kaiken, mitä hän on sanonut omakseen, eikä hän enää tunne mitään huimausta, mikä vetäisi häntä sinne alas.

Hän on kadottanut jalkainsa alta sen piirin, jossa hänen elämänuransa ori tähän saakka liikkunut ja uusi painopiste on vetänyt häntä luokseen.

Uusi päämäärä, uusi elämä on hänen edessään — yhtä hän vain ei ymmärrä: kuinka hänen on mahdollista kadota vanhasta maailmastaan? Ihmishermot eivät kestä oleskelemista toisessa maailmassa samaan aikaan kuin maan päällä, nousemista taivaaseen ja laskeutumista maan päälle, taivaassa seurustelemista enkelien kanssa ja maan päällä rahojen laskemista, oi, sitä ei ihminen kestä tulematta mielisairaaksi!

Pikku lapsia ei suotta nimitetä enkeleiksi, sillä sana enkeli on johtunut kreikkalaisesta "angelos"-sanasta, joka merkitsee lähetti. He ovatkin lähettejä toisesta maailmasta, jonka outo, magneettinen ilmapiiri loistaa lapsenkasvoista, lapsen silmistä siihen, jolle lapsi on lähetetty. Lapsensilmissä on usein ihmeellinen, sininen säde, jolla on sanoin selittämätön taikavoima, joka myöskin puhuu meille. Tämä väri katoo silmistä heti kun lapsi oppii puhumaan, vain vastasyntyneen lapsen silmissä saattaa erottaa tämän sinisen välähdyksen.

Oi, kuinka usein Timar istui tuntikausia ihailemassa tätä sinistä välkettä. Kun lapsi laskettiin ruohikolle lampaannahan päälle, heittäytyi Timar pitkälleen sen viereen katsellen sen ensi leikkejä. Hän poimi silloin tällöin kukkasen, jota kohti lapsi ojenteli kätösiään, sanoen: "No, tuosta sen saat!" ja sitten taas oli hänellä täysi työ saada se pois, sillä lapsella on tapana pistää kaikki, mikä sitä miellyttää, suuhunsa. Hän tutkisteli ensimmäisiä äänneyhtymiä, jotka tunkeutuivat lapsen huulilta, ja koetti selvittää niiden merkitystä. Hän antoi sen vetää itseään parrasta ja lauleli kehtolauluja saadakseen sen nukkumaan.

Hänen tunteensa Noëmia kohtaan oli nyt aivan toisen laatuinen kuin ennen.

Tässä tunteessa ei ollut mitään aistillista himoa, pelkkää ihastusta vain. Himon hehku oli vaihtunut suloiseen, kylläiseen lepoon. Hän tunsi samaa hyväätekevää tunnetta kuin kuumeesta vapautunut sairas.

Noëmikin oli muuttunut suuresti sitten heidän viime tapaamansa. Hänen kasvoillaan oli lempeä, miellyttävä ilme. Vieno kärsivällisyys, jota ei voi teeskennellä eikä salata, ilmeni hänen mielenlaadussaan. Tyyni ylevyys yhtyneenä kainouteen säteili nuoresta naisesta, vaatien ehdotonta kunnioittamista ja arvonantoa.

Timar ei voinut kyllästyä onneensa. Tuli päiviä, jolloin Timar epäili kaikkea uneksi, tätä puoliksi savesta, puoliksi puusta rakennettua mökkiä ja sisällä hymyilevää naista lepertelevä sylilapsi polvellaan.

Ja hän ajatteli, miten kaikki olisi päättyvä.

Hän harhaili ympäri saarta miettien tulevaisuutta.

Mitä on sinulla annettavaa lapselle? — Rahojako? — Suuria maatilojako? — Tällä saarella ei välitetä rahasta etkä saata liittää tähän saareen uusia maa-alueita. — Otatko poikasi muassasi ja kasvatatko hänestä hienon herran, arvossapidetyn miehen? — Suostuisivatkohan naiset siihen? — Vietkö heidätkin mukanasi? — Vaikka he haluaisivatkin, et sinä voisi tehdä niin, sillä silloin he saisivat tietää, kuka sinä olet, ja he halveksisivat sinua. Vain täällä he voisivat olla onnellisia, vain täällä, missä ei kukaan kysele sen nimeä, saattaa se kulkea pää pystyssä. Naiset ovat antaneet pojalle vain yhden nimen Adrodat, Jumalanantama; muuta ei se tarvitse ja minkä nimen sinä antaisitkaan?

Eräänä päivänä hän ajatuksiinsa vaipuneena tunkien näreikön lävitse harhaili saarella, vailla varsinaista päämäärää, ja joutui silloin äkkiarvaamatta erääseen paikkaan, missä kuiva lehdikkö kahisi hänen jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen: hän huomasi olevansa surullisella tavalla kuivettuneiden pähkinäpuiden alla. Kauniit, jalot puut olivat kaikki kuolleet; kevät ei ollut pukenut niiden oksia tuoreeseen vihreyteen vaan putoilleet, kuihtuneet lehdet peittivät maan.

Täällä puuhautausmaalla teki Timar päätöksen. Kiireesti hän läksi takaisin mökille. "Terese, ovatko ne puusepänkalut vielä tallella, joita te käytitte taloa rakentaessanne?"

"Ne ovat kamarissa."

"Antakaa ne minulle. Minä olen tehnyt suunnitelman. Minä kaadan kuivuneet pähkinäpuut rakentaakseni niistä kauniin talon Dodille."

Terese löi kätensä ihmeissään yhteen ja Noëmi vastasi suutelemalla pikku Dodiaan ikäänkuin sanoakseen hänelle: "kuuletko?"

Mikael käsitti Teresen ihmetyksen hiljaiseksi epäilykseksi.

"Niinpä niin", jatkoi Timar. "Minä rakennan yksinäni, ilman vierasta apua talon — pienen talon, sellaisen kuin szeklit ja valakialaiset rakentavat tammesta ja jotka ovat sieviä kuin korurasiat. Minä rakennan pähkinäpuusta ruhtinaallisen asunnon, josta tulee Dodin talo hänen tultuaan suureksi."

Terese vain hymyili.

"Hyvä, Mikael, sepä oivallista! Minähän olen itsekin rakentanut pesäni kuin pääskynen. Minä olen itse rakentanut seinät savesta ja peittänyt ne kaisloilla. Mutta puusepäntyö ei ole yhden miehen työtä. Vanhassa sahassamme on kaksi kädensijaa, yksi ei saa sillä toimeen mitään."

"Mutta meitähän onkin kaksi!" huudahti Noëmi vilkkaasti. "Enkö minä voi auttaa häntä? Ettekö usko käsivarsiani kyllin voimakkaiksi?"

Ja hän kääri ylös hihansa aina olkapäähän saakka näyttääkseen, kuinka vahvat ne olivat. Näkyviin tuli voimakas Diana-käsivarsi voimakkaine lihaksilleen. Mikael suuteli käsivartta ylhäältä olkapäästä aina alas sormenpäihin saakka ja sanoi sitten:

"Se käy laatuun."

"Oi, me työskentelemme yhdessä!" sanoi vilkas Noëmi Timarin ajatuksen innostuttamana.

"Me menemme molemmat metsään. Pikku Dodille ripustamme riippumaton puiden oksien väliin. Siellä työskentelemme koko päivän. Sinä, äiti, tuot meille ruokaa ja sitten me istuudumme kaadetun puun rungolle ja syömme samasta vadista. Voi, kuinka se on maistuva hyvältä!"

Ja niin tapahtuikin.

Mikael tarttui heti kirveeseen ja meni pähkinäpuulehtoon ryhtyäkseen työhön. Jo ennenkuin hän oli ennättänyt kaataa yhden puun ja karsia sen oksat, olivat hänen kätensä täynnä rakkoja. Noëmi lohdutti häntä sanoen, ettei naisten käsiin ikinä nouse rakkoja.

Kun sitten kolme puuta oli kaadettu, niin että voitiin asettaa kolmas kahden toisen päälle poikittain, oli Noëmin apu tarpeen.

Noëmi piti lupaustaan täytenä totena. Hän ryhtyi toimeen täydellä voimalla. Hänen hento ruumiinsa oli sangen voimakas ja sitkeän joustava. Hän käsitteli suurta sahaa niin taitavasti kuin olisi hän saanut opetusta siinä työssä.

Täten oppi Timar kokemuksesta tuntemaan rakennustyömiehen ja hänen vaimonsa elämän, jotka auttavat tosiaan aamusta iltaan sahaustyössä. Päivällisajan tullessa kannetaan heille ruokaa ruukkuvadissa. He istuutuvat vierekkäin puun rungolle syöden hyvän papukeiton viimeistä pisaraa myöten, juovat yhteisestä ruukusta raikasta vettä ja laskeutuvat sitten hetkiseksi levolle. Vaimo asettuu pehmeille sahajauhoille, mies asettuu pitkälleen maan päälle. Vaimo peittää kasvonsa esiliinalla suojellakseen itseään nukkuessaan kärpäsiltä tai ottaa sylilapsen helmaansa koettaen kaikin tavoin saada sitä vaikenemaan niin kauan kunnes mies on nukahtanut.

Illalla he menevät yhdessä kotiin. Rakentaja ottaa työkalunsa olalleen, vaimo lapsen syliinsä. Kotona leimuaa tuli takassa ja jo kauas tuntuu paistin tuoksu. Lapsi tuuditetaan uneen, vaimo etsii miehen piipun ja menee keittiöön etsimään palavaa tikkua sitä sytyttääkseen. Kun sen jälkeen höyryävä vati kannetaan sisään yrittävät he tehdä huomiseksi kaunista ilmaa ja kertovat toinen toisilleen, mitä lapsi on tehnyt päivän kuluessa.

Ja sitten — he eivät kysy toisiltaan:

"Rakastatko minua?"

Timar perehtyi pian työhön ja oppi valmistamaan pähkinäpuunpalkeista rakennusainesta. Kirves oli hänelle hyväksi avuksi.

Noëmi katseli ihmetellen häntä.

"Sano minulle, Mikael", hän kysyi eräänä päivänä, "etkö olekin joskus ollut rakentaja?"

"Olenpa kyllä", vastasi tämä, "ja päälle päätteeksi laivanrakentaja."

"Mutta kuinka sinusta on tullut sellainen herra, että voit olla poissa työstäsi koko päivän ja viettää aikasi toisaalla? Sillä nythän olet oma herrasi, etkö olekin? Eihän kukaan voi käskeä sinua?"

"Siihen vastaan sinulle toiste", vastasi Mikael; mutta hän ei milloinkaan kertonut Noëmille mitenkä hänestä oli tullut niin ylhäinen herra, että hän saattoi kokonaisia viikkoja sahata puita.

Hän kertoi tosin Noëmille paljon matkoistaan eri maissa; mutta hän ei milloinkaan tullut niin pitkälle tarumaisissa kertomuksissaan, että olisi maininnut jotakin itsestään. Hän osasi karttaa Noëmin uteliaisuutta olemalla koko päivän työssä kiinni, ja illalla levolle pannessa häneltä ei saanut mitään tietää — vaikka useiden vaimojen tapana on juuri silloin kysellä niin paljon kuin mahdollista, kun mies ei voi päästä pakoon. Mutta onneksi oli taivas antanut hänelle suojan tätäkin vastaan. Heti paneuduttuaan levolle hän nukahti ja siten ei kuulustelusta voinut tulla mitään.

Sinä pitkänä aikana, jonka Timar vietti Vapaalla Saarella oli hän vähitellen tehnyt sen huomion, että saari ei ollutkaan niin kätkössä maailmalta, ettei kenkään olisi, tiennyt sen olemassaolosta.

Sen olemassaolosta tietää tosin eräs kokonainen yhteiskuntaluokka, mutta se ei ilmaise mitään. Tämän yhteiskuntaluokan muodostavat sivistyksen villit.

Valtioiden rajalla laukeavat yhteiskunnalliset lait samoin kuin kirkkolainkin käskyt ja säädökset.

Tämä yhteiskuntaluokka asustaa Unkarin ja Serbian raja-alueella. Maaperä on suotuisa. Mutkikas virta metsärikkaine saarineen, jonka toisistaan etäällä olevat rannat ovat aarniometsien peitossa. Puiden oksat ulottuvat veden pintaan asti.

Avonaisia, raivatuita teitä on ani harvassa, kylät hajallaan eikä läheisyydessä ole ainoatakaan suurta kaupunkia. Näennäisesti vallitsee sotilaallinen komento, itse asiassa villikansan vapaus. Sotilaslaitos on menettänyt merkityksensä, syy, joka sen synnytti, nimittäin rajan vartioitseminen, on vuosisatoja sitten lakannut vaikuttamasta; vanha perivihollinen, turkkilainen on jo kauan sitten kadonnut sieltä. Nykyään käytetään aseita vain salakuljetuksen ehkäisemiseksi, ja siitä on ollut seurauksena, että salakuljetus on täällä todellinen elämänkutsumus. Sillä on oma järjestelmänsä, oma koulunsa, oma salainen hallituksensa ja se muodostaa valtion valtiossa.

Timar löysi usein ihmeekseen pajupensaiden väliin kiinnitetyn veneen tai aluksen, jota ei kukaan vartioinut.

Kun hän jonkun tunnin perästä palasi, ei sitä ollut enää.

Toisinaan hän löysi näreiköstä kokonaisia kangaspakkoja, jotka myös olivat poissa silloin kun hän palasi harhailumatkoillaan samoille paikoille.

Kaikki nämä salaperäiset ihmiset, jotka valitsivat saaren lepopaikakseen, näyttivät tahallaan karttavan mökin läheisyyttä. He tulivat ja menivät polkematta polkuja ruohikkoon.

Oli kumminkin toisia tilaisuuksia, jolloin he tulivat mökin luo.
Vierailut koskivat silloin aina Tereseä.

Niin usein kuin Almira ilmaisi haukunnallaan vieraita lähestyvän, jätti Timar työnsä, kiirehti mökille ja meni sisimpään huoneeseen. Hän ei uskaltanut näyttäytyä kenellekään. Tosin hänen kasvattamansa parta oli muuttanut hänen kasvojaan; mutta voisihan helposti sattua saarelle tulemaan joku henkilö, joka oli nähnyt hänet toisaalla ja joka tuntisi hänet.

Yhteiskunnan villit tulivat Teresen luo, kun joku onnettomuus oli kohdannut heitä. Nämä ihmiset kulkevat usein sellaisissa paikoissa, joissa he saavat haavoja, pahoja syviä asehaavoja. He eivät voi mennä niitä näyttämään rykmentinlääkärille, sillä seuraus olisi kuulustelu. Mutta saaren rouvalla on lääkkeitä, millä parantaa haavoja; hän osaa sitoa ammottavia haavoja ja antaa heille haavapalsamia; hän osaa myös hoitaa luumurtoa. Näillä seuduin, etenkin Turkin puolella, on eräänlaatuinen ilkeä ihopaise yleinen. Niitäkin osasi Terese parantaa yksinkertaisilla yrteillä, joiden voiman hätä oli opettanut hänen keksimään. Senkintähden etsivät sairaat häntä ja pitävät salassa hänen oleskelupaikkansa, syystä että he tietävät lääkärien ja apteekkarien vihaavan puoskareita.

Yhteiskunnan villeillä on myös usein riitaisuuksia keskenään. Näitä he eivät voi jättää tuomarin ratkaistaviksi. He tietävät liian hyvin tämän panevan sekä syyttäjän että syytetyn häpeäpaaluun. He tulevat senvuoksi viisaan saarenrouvan luo ja jättävät riitansa hänen ratkaistavakseen, ja hänen tuomionsa on heille sellainen tuomio, johon jokaisen on tyydyttävä. Useimmissa tapauksissa on kysymys verikostosta. Terese osaa rauhoittaa raivoisia riitapuolueita ja nämä pitävätkin ne rauhanlupaukset, jotka he tekevät hänen edessään.

Välistä eksyy hänen mökkiinsä joku umpimielinen olento, joka arkana karttaa ihmiskatseita ja pakenee ihmisten ilmoilta — rikollinen, jota omatunto ajaa ja jolla ei ole rohkeutta mennä sielunpaimenen luo peläten helvettiä ja vankeutta. Saarenrouva osaa parantaa niitäkin. Hän vuodattaa lievittävää palsamia heidän sydämiinsä, uskoa jumalalliseen armahdukseen, johon hän itse uskoo.

Välistä tulee vainottu, väsynyt ja nälän ja janon näännyttämä ihminen salaa hänen ovensa kynnykselle. Hän ei kysy: "Mistä olet ja minne menet?" Hän ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja päästää hänet luotaan virkistyneenä ja levänneenä täytettyään hänen pussinsa eväillä.

Hänet tuntee moni, jonka uskonto on vaitiolo, eikä ole ainoatakaan salaista liittoa, joka kykenisi liittämään vanhaa ja nuorta niin lujasti yhteen kuin nämä ihmiset ovat kiintyneet saarenrouvaan.

Kaikki myös tietävät, ettei hänellä ole rahoja; ahneudellakaan ei ole mitään syytä tahtoa pahaa hänelle.

Timar tuli siihen vakaumukseen, että hän oli paikassa, minkä ylitse vuosisadat saisivat vierähtää, ennenkuin sen ja sen asukkaiden historia olisi vedetty siihen kaaokseen, jota kutsutaan maailmaksi.

Timar saattoi täällä jatkaa rakennustyötään pelkäämättä, että maailma milloinkaan tulisi tietämään Mikael Timar von Levetinczyn, hovineuvoksen, maatilainomistajan, pankkiirin, joka käsitteli miljoonia, toimivan täällä rakennustöissä ja levätessään raskaan päivätyönsä jälkeen ottavan esiin kynäveitsensä leikelläkseen varjostinta pajunvitsoista lapsiparalle, jolla ei ollut isää eikä äitiä eikä edes kunnon nimeä.

Ja mitä riemua hän täällä tunsikaan! Kuinka hartaasti hän kuunteleekaan lapsen ensimmäisiä puheyrityksiä. Kuinka lapsukainen paneekaan parastaan yritellessään muodostella tottumattomilla huulillaan tätä sanaa!

"Pappa!"

Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.

Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee hänelle niin hellästi on hänen isänsä.

Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka isä ja äiti ovat kuolleet?

Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:

"En linnoihinkaan vaihtaisi
Ma majaa armahaisen…"

Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat oli hän ylpeä voitostaan.

Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta, ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.

Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa. Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille kaikki voimansa.

Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin jo laajemmissakin piireissä.

Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi viipyvän poissa kotoa.

Syksystä kevääseen hän petti Noëmia keväästä syksyyn Timeaa. Ei hän voinut syyttää itseään epäjohdonmukaisuudesta.

Tänä vuonna hän lähti saarelta vielä aikaisemmin kuin ennen. Hän riensi takaisin Komorniin.

Hänen poissaolonsa aikana olivat kaikki hänen alotteensa onnistuneet odottamattoman hyvin. Päälle päätteeksi oli hän voittanut päävoiton valtion suurissa arpajaisissa. Kauan sitten unohdettu arpalippu makasi jossakin laatikossa muiden paperien joukossa ja vasta kolme viikkoa vetämisen jälkeen meni Timar nostamaan nuo odottamattomat satatuhatta markkaa, kuten henkilö, joka tuskin kiinnittää huomiota sellaiseen vähäpätöisyyteen. Ihmiset saivat yhä uutta syytä ihmettelyynsä.

"Hänellä on niin paljon rahaa, ettei hän tarvitse enempää", sanottiin.

Ja mitä hän tekisi niillä?

Hän kutsui eteviä rakennusmestareita ja puuseppiä Szeklien ja Zarend'in alueelta, missä osataan rakentaa oivallisia puutaloja, todellisia palatseja puusta. Szeklit ja rumaanilaiset aateliset tilanomistajat asuvat sellaisissa rakennuksissa ja sisustus on samanlaista puutyötä. Talo samoinkuin huonekalut, pöydät, tuolit ja kaapit ovat saman mestarin tekoa. Kaikki on puusta; ei ainoatakaan raudanpalaa eikä edes naulaa ole koko rakennuksessa.

Kuudes luku.

PUUNLEIKKAAJÄ.

Timar tapasi kotiintullessaan Timean jonkun verran sairaana. Tämän johdosta hän kutsui pari Wieniläistä lääkäriä neuvottelemaan hänen tilastaan.

Lääkärit neuvoivat vaihtamaan ilmanalaa ja kehoittivat Timeaa matkustamaan Meraniin.

Mikael saattoi vaimonsa ja Atalian sinne. Tässä lauhkeassa, suojaisessa Tyrolin laaksossa etsi hän Timealle asunnoksi huvilan, jonka puutarhassa oli pieni schweitziläis-tyylinen huvimaja. Hän tiesi sillä ilahuttavansa Timeaa.

Talven kuluessa hän kävi siellä usein Timeaa tervehtimässä erään vanhanpuoleisen miehen seurassa ja hän huomasi Timean todella pitävän lempipaikkanaan huvimajaa puutarhassa.

Hän rakennutti nyt Komorniin samanlaisen. Szekliläismestari, jonka hän oli vienyt mukanaan Meraniin oli mestari niissä asioissa. Hän oli piirtänyt huvimajan Meranissa ja sen sisustuksen pienimpiä pikkuseikkoja myöten sekä laittoi nyt työpajansa Timarin taloon Serberkadulle ja ryhtyi toimeen. Ei kukaan saanut tietää asiasta, sillä talo piti tulla yllätyksenä. Mutta nyt tarvitsi mestari sälliä, joka auttaisi häntä työssä. Oli tuskin mahdollista löytää sellaista, joka ei juoruaisi muille. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin että Timar suostui rupeamaan sälliksi, ja nyt hän kilpaa mestarinsa kanssa käsitteli kirvestä, poraa, sahaa, sorvia y.m. puusepänkaluja.

Mutta mitä mestariin itseensä tulee, ei hän olisi, vaikka hänen suunsa olisi suljettu Salomonin sinetillä, voinut pitää salaisuutta takanaan, vaan hän kertoi sunnuntai-iltana läheisimmille ystävilleen, tietenkin salaisuudessa, minkä yllätyksen herra Levetinczy valmisti rouvalleen. Nyt aluksi järjestettiin eri osat ja liitettiin ne yhteen; sitten kun kaikki olisi valmista pystytettäisiin talo Monostorpuutarhaan. Hän itse, upporikas herra von Levetinczy, ei pitänyt itseään liian hyvänä työskentelemään puusepän työssä aamusta iltaan ja hän oli jo niin taitava, että saattoi milloin tahansa ruveta sälliksi. Hän ei ensinkään välittänyt liikeasioistaan, ne hän jätti asiamiesten huoleksi, ja itse hän seisoi koko päivän työpajassa sahaten, höyläten ja sorvaten. Mutta tätä ei saisi kertoa kenellekään, sillä armolliselle rouvalle piti valmistaa todellinen yllätys hänen kotiin palatessaan.

Mutta pian tiesi koko kaupunki salaisuuden, ja siten sai Sohvi-rouvakin tiedon siitä. Hän kirjoitti asiasta Atalialle ja Atalia kertoi Timealle, joten tämä jo edeltäkäsin tiesi, että Mikael hänen palatessaan Komorn'iin keväällä ajaisi ensimmäisenä kevätpäivänä Monostorkukkulalle, missä heillä oli kaunis hedelmäpuutarha. Siellä, kukkulan Tonavan puoleisella rinteellä hän olisi löytävä kauniin Meranilaisen huvimajansa sekä ompelupöytänsä akkunan ääressä, valkopyökistä tehdyn kirjahyllynsä hänen lempikirjoineen, koivunoksista punotun nojatuolinsa kuistilla ja kaikki tämä on oleva hänelle yllätyksenä ja hänen on hymyiltävä ikäänkuin ilostuisi suuresti, ja kun hän kiittelee mestaria, joka on valmistanut kaikki niin hyvin on hän kuuleva tämän sanovan: "Kiitos ei kuulu minulle, armollinen rouva, vaan sällilleni, joka on suorittanut kauneimmat puuleikkaukset. Kuka on laittanut tämän paneelin, nämä keveät ristikot, nämä pilarien kapiteelit? Sällini, ja kuka oli sällini? Armollinen herra Levetinczy itse! Tämä malli on hänen työtään, armollinen rouva."

Ja sitten täytyy Timean taas hymyillä ja etsiä sanoja kiitollisuuttaan ilmaistakseen.

Vain sanoja! Sillä lahjoittakoon hän vaimolleen kalleuksia tai antakoon hän hänelle kovaa ruisleipää, jota hän ansaitsee päivätöillään, vaimonsa rakkautta hän ei kuitenkaan voi ostaa.

Kaikki kävikin näin.

Keväällä Timea palasi kotiin; Monostor-yllätys oli suunnitelmanmukaisesti järjestetty suurin kemuin ja monin vierain. Timean kasvoilla leijaili raskasmielinen hymyily, Timarin kaino hyvyys, niin yhden kuin toisenkin vieraan kasvoilla kateus.

Naisvieraat arvelivat, ettei mikään vaimo ollut Timarin veroisen miehen vertainen. Hän on aviomiehen ihanne. Mutta miehet olivat toista mieltä. He pitivät sitä huonona merkkinä, että miehen täytyi pyrkiä vaimonsa suosioon lahjoilla ja imartelulla.

Vain Atalia vaikeni. Hän etsi salaisuuden ariadnelankaa, mutta turhaan.

Timeaan nähden hän oli varma asiastaan. Hän kärsi lakkaamatta ja kuihtui. Se myrkky surmaa hitaasti, joka ei ole ruumiissa vain sielussa.

Se surmaa hitaasti mutta varmasti.

Mutta miten on Timarin laita? Hänen kasvoillaan välähti jotakin onnen tapaista, mutta mistä hän oli sen varastanut? Hän oli pelkkää huomaavaisuutta ja pyrkii Timean suosioon kaikin voimin. Mitä hän sillä tahtoo salata? Maailman silmissä hän näyttäytyi mitä hellimpänä ja onnellisimpana puolisona. Mitä etuja hän voisi sillä saavuttaa? Seurassa hän on puhelias ja hyvällä tuulella, Atalian seurassa vapaa, miltei hyväntahtoisen välinpitämätön, ikäänkuin hän jo olisi unohtanut, mitä hän oli tältä kuullut ja mikä oli loukannut häntä sydänjuuria myöten. Vieläpä hän tanssikin Atalian kanssa kotiljonkia.

Onko hän onnellinen? Vai onko hän vain olevinaan? Olisiko hän jo tylstynyt vai tahtoisiko hän saavuttaa mahdottomia? Tahtooko hän valloittaa Timean sydämen? Olisi turha vaiva yrittääkin. Tietäähän Atalia sen omista tunteistaan. Hänelle on ilmestynyt uusia kosijoita, useampiakin — rehellisiä pikku porvareita, jotka pystyivät elättämään vaimon; mutta hän on hyljännyt heidän tarjouksensa. Hänelle ovat kaikki miehet välinpitämättömiä. Hän ei voi rakastaa muita kuin sitä yhtä, jota hän vihaa. Vain Atalia ymmärsi Timeaa.

Mutta vaikka hän ymmärtääkin Timeaa, ei hän saata käsittää Mikaelia. Tämä mies, jolla on niin hymyilevät kasvot ja imarteleva käytös ja niin hyväntahtoinen mielenlaatu pysyy hänelle arvoituksena. Hän on kultapoika, jossa ei voi keksiä ainoatakaan ruostetahraa.

Mikael huomasi usein Atalian silmissä tutkivan katseen, ja silloin sanoi joku ääni hänen sielunsa tummassa syvyydessä hymyillen:

"Mieti, mieti sinä vain, jos saat selville! Et sinä eikä kukaan muukaan ole saapa selville, miksi minä tein puusepäntyötä koko talven. Minä olen tehnyt sitä oppiakseni rakentamaan samanlaisen rakennuksen eräälle nimettömälle olennolle eräässä maailman etäisessä kolkassa. Rakkaudesta erääseen olentoon, joka asuu siellä, olen tehnyt työtä käteni rakoille. Arvaa sinä, talon suojeluspaholainen, mikä sen olennon nimi on!"

Timar kutsui taas etevimmät lääkärit luokseen neuvottelemaan Timean terveyden tilasta. Tällä kertaa ehdotettiin Biarritzin kylpylaitosta. Mikael saattoi itse Timean sinne, järjesti hänen asuntonsa mahdollisimman mukavaksi, huolehtien siitä, että hän puvuissa ja vaunuissa saattoi kilpailla minkä englantilaisen ladyn tai venäläisen ruhtinattaren kanssa hyvänsä sekä jätti hänelle täysinäisen rahakukkaron pyytäen hänen jättämään sen takaisin tyhjänä. Ataliaakin kohtaan hän osottautui sangen jalomieliseksi. Kylpyvieraiden luetteloon hän merkitsi hänet Timean serkuksi ja hänen täytyi samoinkuin Timeankin, muuttaa pukua viisi kertaa päivässä.

Voiko perheenpäämiehen velvollisuuksia täyttää oivallisemmin?

Sitten hän kiiruhti pois, ei kotiin vaan Wieniin.

Siellä hän osti kaiken, mitä hyvin varustetussa puusepän-, rakennus- ja sorvausverstaassa tarvitaan sekä antoi pakata kaikki tarpeet laatikkoihin, jotka lähetti Pancsovaan.

Mutta nyt hänen täytyi keksiä uusi veruke, millä saattoi kuljettaa nämä laatikot Vapaalle Saarelle.

Hänellä olikin täysi syy olla varovainen. Vasemman Tonavan rannan kalastajat, jotka olivat useita kertoja nähneet hänen kulkevan Ostrova-saaren ohitse, olivat jo kauan vaivanneet päitään kysymyksellä, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin usein harhaili näillä seuduin?

Kun laatikot saapuivat Pancsovaan, lastautti hän ne vaunuihin ja kuljetutti ne poppelimetsään Tonavanrannalle, missä ne uudelleen nostettiin pois. Senjälkeen hän lähetti sanan kalastajille ja kehoitti näitä kulettamaan laatikot Vapaalle Saarelle. Niissä oli muka aseita.

Näillä sanoilla hän oli upottanut salaisuuden meren syvyyteen.

Tästälähtien hän saattoi matkustaa edes takaisin sekä auringon- että kuunvalossa; ei kenkään ilmaisisi hänestä sanaakaan. Kaikki tiesivät nyt hänen olevan serbialaisten ja montenegrolaisten vapaussankarien asiamiehen, ja tätä tietoa ei mikään kidutuspenkki olisi voinut pakottaa esiin näistä ihmisistä. Hän oli nyt heidän silmissään pyhä ja loukkaamaton ihminen.

Kätkeytyäkseen itse pimeyteen hän siis petti jokaista, jonka kanssa hän vaihtoi sanankin.

Kalastajat kuljettivat laatikot yöllä ja Timar seurasi heitä. Saarella he etsivät valkamapaikan siinä, missä oli tihein metsä ja kantoivat laatikot maihin. Mikael tahtoi maksaa heille, mutta he eivät ottaneet vastaan äyriäkään, vaan puristivat ainoastaan hänen kättään.

Hän jäi saarelle, kalastajat palasivat takaisin.

Oli kaunis kuutamoyö. Satakieli lauloi pesänsä yläpuolella.

Mikael meni rantaa pitkin etsimään sitä polkua, joka johti taloon. Hän tuli rakennuspaikalle, missä hän edellisenä syksynä oli jättänyt työnsä kesken. Hakatut puunrungot olivat huolellisesti peitetyt kaisloilla, ettei talven lumi vahingoittaisi niitä.

Sieltä johti tie kukkaislehtoon. Ruusut olivat jo ammoin kukkineet siihen aikaan, jonka Timar oli viettänyt Timean kera Monostorhuvilassa ja kylpylaitoksessa. Tänä vuonna hän oli laiminlyönyt ruususadon. Häntä oli varmaankin jo levottomuudella odotettu. Mutta hänen oli täytynyt pitää huolta siitä, että hänellä oli "sumua edessä ja sumua takana."

Hän lähestyy pientä taloa varpaisillaan. On hyvä merkki, ettei kuulu mitään melua. Hän selitti Almiran vaikenemisen johtuvan siitä, että koira oli pantu yöksi keittiöön, jotta se ei herättäisi nukkuvaa lasta. Siitä päättäen siis kaikki talossa elävät ja ovat terveinä.

Oi, kuinka usein hän olikaan uneksinut tästä talosta valveilla ollen ja unessa! Kuinka usein hän olikaan nähnyt itsensä lähestymässä majaa!

Toisinaan hän luuli talon palaneen. Nokiset kattohirret olivat sisään pudonneet ja seinillä kasvoi rikkaruohoa. Ei kukaan voinut kertoa hänelle, miten asukkaiden oli käynyt.

Välistä hän taasen kuvitteli mielessään, että hurjia, aseellisia joukkoja syöksyi hänen sisäänastuessaan häntä vastaan, tarttuen hänen kurkkuunsa huutaen: "Juuri sinua me olemme odottaneet!" sulkien hänen suunsa ja työntäen hänet kellarin luukusta alas.

Välistä hän näki rakkaansa verisen ruumiin edessään. Noëmin pitkät, kultaiset kiharat olivat poljetut tomuun ja hänen vieressään makasi lapsi pää murskana. Oi, mitä tuskia hän olikaan tuntenut näitä kuvia nähdessään! Hänen oli täytynyt jättää rakkaansa niin pitkäksi ajaksi yksin tänne. Välistä hän uneksi Noëmin luo astuessaan kohtaavansa kylmät alabasterikasvot Noettiin hymyilevien kasvojen sijaan ja nämä kasvot kysyivät: "Missä olette viipynyt näin kauan, herra von Levetinczy?"

Mutta nyt, kun hän seisoi pienen rakennuksen edessä hävisivät kaikki kauhunkuvat. Täällä oli kaikki kuten ennen. Täällä asuivat edelleenkin ne, joita hän rakasti.

Kuinka hän ilmoittaisi heille tulostaan? Kuinka hän yllättäisi heidät?

Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:

"En linnoihinkaan vaihtaisi
Ma majaa armahaisen…"

Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja
Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.

"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.

"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin
Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"

"Hän nukkuu."

"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"

Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.

"Mutta tule toki sisään!"

"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."

"Oi, eihän hän ole enää itkevä lapsi. Hän on jo yli vuoden vanha…"

"Mitä? Kokonaisen vuodenko vanha? Silloinhan hän on jo aika mies."

"Hän osaa jo sanoa sinunkin nimesi."

"Mitä? Puhuuko hän jo?"

"Hän opettelee parhaillaan kävelemään."

"Ei, mutta käveleekö hän myös?"

"Nykyään hän jo syökin joka lajia."

"Se ei ole mahdollista! Se on vielä liian aikaista."

"Mitä sinä siitä ymmärrät? Näkisitpä vain hänet."

"Vedä verho sivulle ja anna kuun paistaa sisään niin saatan nähdä hänet."

"Ei, se ei käy päinsä. Kun kuu paistaa nukkuvaan lapseen, tulee se sairaaksi."

"Lorua."

"Lapsissa on paljon ihmeellistä. Siihen täytyy uskoa. Sentähden uskotaan lapset naisten huostaan, sillä nämä uskovat kaikkea. Tule katsomaan häntä tänne sisälle."

"En minä tule sisälle niin kauan kuin hän nukkuu. Voisin herättää hänet. Tule sinä mieluummin minun luokseni."

"En voi. Hän heräisi heti, kun minä menen ulos ja äiti nukkuu sikeästi."

"No, mene sitten takaisin hänen luokseen. Minä jään tänne ulos."

"Etkö tahdo panna nukkumaan."

"Pianhan on päivä. Mene takaisin hänen luokseen, mutta anna akkunan olla auki."

Ja niin hän jäi avoimen akkunan ääreen katsellen huoneeseen, jonka lattialle kuu piirteli hopeakuvioita ja koetti käsittää niitä ääniä, joita tunkeutui sisältä, ensiksi lyhyttä valitusta kuin heräävän lapsen itkun alkua, sitten hiljaista laulua, joka ikäänkuin unessa toisti säveltä: "En linnoihinkaan vaihtaisi…", viimeksi suudelman, jommoisen hyvä lapsi saa nukuttuaan kiltisti kehtolauluun.

Käsivarret nojaten akkunalautaan ja kuunnellen nukkuvien hengitystä, odotti Timar kunnes aamu alkoi sarastaa makuuhuoneessa.

Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät ainoastaan Noëmi ja hän.

Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:

"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi,
Dodi."

Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi:
"Juuri sitä tahdonkin."

Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.

Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli vielä palattava toiseen elämään.

Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä, miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!

Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan, ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi olisi tallella.

Ja Noëmi onkin aarre.

Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat. Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt, hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen jumaloivan ihailijansa tahtoon. — Ja kun Noëmi ottaa lapsensa polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka omistaa ja ei omista Noëmia.

Mutta Timar ei vielä ole aivan poissa suunniltaan. Hän hieroo vielä sopimusta kohtalon kanssa. Hinta on vielä liian korkea, vieläpä tästäkin aarteesta, joka oli:

"Nuori vaimo hymyilevä lapsi polvellaan."

Mutta hintana onkin koko maailma. On uhrattava omaisuus, joka nousee miljooniin, yhteiskunnallinen asema, ylhäinen sääty, ylhäiset tuttavuudet ja alotetut yritykset, joilla on maailman merkitys ja joiden onnellisesta ratkaisusta riippuu tärkeän, isänmaallisen teollisuudenhaaran tulevaisuus. Ja lisäksi Timea!

Kenties hän olisi mukautunut ajatukseen heittää aarteensa maailman jalkojen juureen. Ne ovat tulleet virran pohjalta, menkööt ne takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Mutta hänen turhamaisuutensa ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että valkokasvoinen nainen, jota hänen miehensä hehku ei voinut lämmittää tuli jo tässä elämässä onnelliseksi — toisen kanssa.

Hän ei kenties itsekään tiennyt, mitä paholaista hän elätti povessaan.

Vaimo, joka ei voi rakastaa häntä, kuihtuu hänen silmiensä edessä.

Mutta hän itse viettää onnellisia hetkiä siellä, missä osataan rakastaa häntä.

Ja näinä onnellisina päivinä kohosi nopeasti se talo, jonka palkkeja nyt oppinut rakennusmestari taitavin käsin liitti yhteen. Jo olivat seinät pystyssä, tehtyinä kauniista, sileäksihöylätyistä pähkinäpuulankuista, jotka olivat sovitetut yhteen niin hyvin, ettei pieninkään tuulenpuuska voinut tunkeutua lävitse. Kattokin oli jo valmiina ja peitettynä leveillä kattopäreillä, jotka szeklien tapaan olivat leikatut suomun tapaisiksi. Puusepäntyö oli nyt aivan valmiina ja sitten alkoi puunleikkaajan työ. Tämän suoritti Mikael ilman apua ja hänet saattoi nähdä aamusta iltaan verstaassa, jonka hän oli valmistanut itselleen uuteen taloon. Siellä hänen kuultiin laulavan höylätessään ja sahatessaan.

Ahkeran käsityöläisen tavoin hän poistui työstään vasta yön tullessa. Silloin hän palasi majaan, missä hyvä ateria odotti häntä. Illallisen jälkeen hän istuutui penkille majan edustalle ja sytytti piippunsa. Noëmi istuutui hänen viereensä ottaen pojan syliinsä antaakseen Mikaelin kuulla, mitä tämä oli oppinut päivän kuluessa. Yhden uuden sanan.

Oi, eikö tämä yksi sana ole suurempaa tietoa kuin koko maailman viisaus?

"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä timantteja?"

"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."

Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.

Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen itkeä.

"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."

Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta. Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen. Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen tällöin lempeän nuhtelevasti.

Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä.
Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin
aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi
Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan.
Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.

"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas, jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna maata."

Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan kylmät ja hengityksen kuuman.

Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi kuumeen.

Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman laajalle.

Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä hermokuumeeseen.

Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä.
Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan.
Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?

Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?

Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!

Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään — miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan, kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän nimen!

Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän on.

Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen sielussaan.

Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan suudellakseen sitä.

"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.

"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.

Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.

Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja kiusaa niitä ankarimmin.

Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.

Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.

Sairas ei enää ollut tajuissaan.

Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.

Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. — Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.

Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä kuumehourailuja.

Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia ihmeitä — ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui lakkaamatta hänestä.

Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui ylhäiselle herralle.

"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. — Mikä hänen sukunimensä on? — Onko kuningattarellakin sukunimeä? — Ensimmäinen. Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten kuningatar."

Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.

"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä uskollisikseni."

Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.

"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta? Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme. Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"

Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. — Minä en voi nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta kultakasasta.

Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin vaivasi köyhää laivuria kullanunelmilla.

Taas tuli Mikael Noëmin luo.

"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. — Haa! Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus [lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. — Haa, kuka tässä vuoteessa makaa?"

Nyt hän alkoi vavista kauheasti ja hypähti ylös vuoteestaan aikoen rientää ulos. Noëmi tuskin saattoi viedä hänet takaisin vuoteeseen.

"Tässä sängyssä makaa joku!"

"Mutta minä en uskalla sanoa hänen nimeään."

"Katso kuinka punainen kuu loistaa sisään akkunasta! Sulje kuunvalo pois täältä! Minä en tahdo sitä kasvoilleni. Se tulee yhä lähemmäksi. Vedä verho eteen!"

Mutta rullaverho oli jo laskettu alas ja ulkona vallitsi syvä pimeys.

Kun kuume lieveni sanoi hän Noëmille:

"Oi, kuinka sinä olet kaunis ilman timantteja, Noëmi!"

Sen jälkeen alkoi uusi mielikuva kiusata häntä.

"Tämä mies seisoo maailman toisella puolella meitä vastassa. Jos maapallo olisi lasia, näkisi hän suoraan meidät. Ja niinkuin minä näen hänet, näkee hänkin minut joka tapauksessa. Mitä hän tekee siellä? Hän pyydystää kalkkarokäärmeitä. Miksi hän niitä pyydystää? Päästääkseen ne takaisin tullessaan irralleen tällä saarella. Älä anna hänen astua tähän saareen. Älä anna hänen tulla takaisin. Almira! Almira! Herää! Raatele hänet palasiksi! Ahaa! Nyt tapasi hän jättiläiskäärmeen, joka heittäytyy hänen ylitseen ja nielaisee hänet. Jospa minun vain ei tarvitsisi nähdä miten käärme nielee hänet! Jospa hän vain lakkaisi katselemasta minua! Nyt on vain pää enää ulkona ja kuitenkin hän yhä tuijottaa minuun. Oi, Noëmi, peitä minun kasvoni, niin että en näe häntä."

Taas muuttui unikuva.

"Kokonainen laivasto keinuu merellä. Millä laivat ovat lastatut? Jauhoilla. Nyt tulee tuulenpuuska, myrskyn vihuri, tarttuu laivoihin, tempaa ne muassaan pilviin ja särkee ne pirstaleiksi. Kaikki jauhot hajaantuvat tuuleen. Koko maailma tulee valkoiseksi siitä. Meri, taivas ja ilma ovat kaikki valkoiset; kuu sukeltaa esiin pilvien takaa, ja kas vain, kuinka tuuli tuhrii sen silmät jauhoilla! Eikö se ole vanhan punanenäisen akan näköinen, joka puuteroi naamaansa? Mutta naura toki, Noëmi!"

Mutta Noëmi väänteli käsiään ja värisi.

Oi, Noëmi raukka istui päivät yöt Timarin vuoteen vieressä. Päivisin hän istui tuolilla, öisin hän muutti oman sänkynsä aivan Timarin viereen ja nukkui hänen vierellään. Välittämättä tartunnasta hän painoi päänsä Mikaelin tyynylle, veti hänen kuumeesta polttavan otsansa poskeaan vasten ja suuteli pois hänen kuumeenkuivilta huuliltaan huokaukset.

Terese-rouva koetti lievittää kuumetta vaarattomin kotilääkkein ja otti pois akkunat, jotta raitis ilma pääsisi huoneeseen. Sehän onkin lavantautisairaan paras parannuskeino.

Hän sanoi Noëmille, että tavallisen ihmisjärjen laskun mukaan tapahtuisi kolmantenatoista päivänä käänne joko hyvään tai pahaan, elämään tai kuolemaan.

Oi, kuinka hartaasti Noëmi polvistui näinä päivinä sairaan vuoteen viereen ja rukoili Jumalaa, joka lähetti hänelle niin raskaita koettelemuksia, olemaan armollinen hänen sydänparkaansa kohtaan. Antakoon hän Mikaelin takaisin elämälle, ja jos kuolema välttämättä tahtoisi uhrin, niin olisihan hän itse valmis kuolemaan hänen puolestaan.

Taivasta joskus miellyttää sellainen iva.

Noëmi tarjosi julmalle kuolemalle koko maailman, itsensä siihen luettuna, jos tämä antaisi Mikaelin jäädä eloon. Hän luuli olevansa tekemisissä hyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa voi neuvotella.

Ja hirveä murhanenkeli suostuikin vaihtokauppaan!

Kolmantenatoista päivänä lauhtui kuume ja kuumehoureet lakkasivat. Tämä oli merkki siitä, että sairaus oli kääntynyt. Oli toivoa siitä, että potilas jäisi eloon, jos häntä huolellisesti ja rakkaudella hoidettaisiin ja vaalittaisiin sekä osattaisiin elähyttää hänen mieltään sekä poistaa kaikki levottomuuden ja kiihoituksen syyt. Sairas on tässä tilassa erittäin ärtyisä ja hänen paranemisensa riippuu juuri siitä, ettei hänen rauhaansa häiritä. Ankara mielenliikutus voisi viedä häneltä hengen.

Noëmi pysyi koko yön sairasvuoteen vieressä. Hän ei edes mennyt Dodia katsomaan. Poika nukkui Teresen kanssa ulkomaisessa huoneessa.

Neljännentoista päivän aamuna, kun Mikael makasi sikeässä unessa, kuiskasi Terese Noëmin korvaan:

"Pikku Dodi on sangen sairas."

Lapsikin!

Noëmi parka!

Pikku Dodilla oli kuristustauti, pahin lastentauti, johon nähden lääkärien taito useimmiten on aivan voimaton.

Mikael nukkui, kuten sanottu, silloin kun Terese ilmoitti Noëmille asian.

Kuolemankauhussa Noëmi riensi lapsensa luo. Lapsiraukan viattomat kasvot olivat aivan muuttuneet. Se ei itkenyt. Tähän tautiin ei kuulu valitushuutoja, mutta sitä hirveämmät ovat tuskat.

Oi kuinka ne olivat hirveät! Lapsi, joka ei saata valittaa ja ihminen, joka ei saata auttaa!

Noëmi katsahti äitiinsä tuijottavin katsein ikäänkuin kysyen:

"Eikö sinulla ole mitään parannuskeinoa tähän sairauteen?"

Terese ei voinut kestää hänen katsettaan. "Niin monta kurjaa, sairasta, kuolevaa olet sinä auttanut ja häntä yksin et osaa pelastaa?"

"Ei ainoatakaan keinoa!"

Noëmi polvistui pojan vuoteen viereen, painoi huulensa hänen huuliaan vastaan ja änkötti hiljaa:

"Mikä sinua vaivaa, pieni, rakas lapseni, mikä sinua vaivaa, enkelini? Katso minuun kauniilla silmilläsi!"

Mutta lapsi ei tahtonut katsoa häneen kauniilla silmillään, ja kun se vihdoin, monien suudelmien ja rukousten perästä avasi silmänsä, oli sen katse niin kaamea. Lapsen katse, joka jo on tullut siihen, että se pelkää kuolemaa.

"Oi, älä katso minuun, älä katso!"

Lapsi ei itkenyt, vaan päästi vain kuuluviin käheän yskähdyksen.

"Kunhan sairas tuolla sisällä vain ei kuulisi!"

Noëmi piti vavisten lasta sylissään kuunnellen koko ajan, oliko viereisessä huoneessa nukkuja herännyt.

Kuultuaan Mikaelin äänen, hän laski lapsen vuoteeseen ja meni
Mikaelin luo.

Tämä oli ärtyinen ja äkäinen.

"Missä sinä taas olet ollut?" hän torui. "Sinä jätät minut aivan yksin! Sinä et milloinkaan ole paikalla, kun minä tarvitsen jotakin!"

"Oi, älä ole pahoillasi!" pyysi Noëmi. "Minä olin hakemassa sinulle raikasta vettä."

"Miksi ei Terese hae sitä? Eihän hänellä ole mitään tekemistä. Akkuna on auki, sisään voi tulla vaikka rotta minun nukkuessani. Etkö näe rottaa missään?"

Lavantautisairailla on päähänpistona nähdä rottia kaikkialla.

"Ei kukaan voi tulla tänne, rakkaani. Akkunan edessä on teräslankaa."

"Vai niin. No missä vesi on?"

Noëmi ojensi hänelle vettä.

Silloin hän taas suuttui.

"Eihän se ole raikasta vettä. Sinä annat minun nääntyä janoon."

Noëmi nieli kärsivällisesti hänen toransa.

Ja kun Mikael nukahti, juoksi hän taas Dodin luo.

Naiset vuorottelivat siten, että Terese istui Mikaelin luona tämän nukkuessa, mutta antoi Noëmille merkin heti kun hän alkoi herätä, joten Noëmi saattoi jättää sairaan lapsensa palatakseen Mikaelin luokse.

Tällä tavoin kuluivat monet pitkät yöt. Noëmi kulki toisen vuoteen vierestä toisen viereen.

Sitäpaitsi piti hänellä aina olla hätävalhe varalla, jos Mikael kysyisi, missä hän taas oli ollut.

Sairaat ovat epäluuloisia. He ovat vakuutettuja siitä, että koko heidän ympäristönsä on liittoutunut heitä vastaan tehdäkseen jonkun ennenkuulumattoman, hirveän petoksen.

Se, joka on tekemisissä heidän kanssaan, saa olla valmistautunut marttyyriksi.

Noëmi oli sellainen marttyyri.

Lapsi tuli yhä huonommaksi. Terese ei tiennyt mitään neuvoa. Eikä
Noëmi uskaltanut itkeä.

Eräänä aamuna tunsi Timar voivansa paremmin ja pyysi lihakeittoa.

Noëmi riensi ulos noutamaan sitä. Se oli valmiina Mikaelia varten.
Hän söi sen ja sanoi sen tekevän hyvää.

"No", kysyi Mikael, "mitä pikku Dodi toimii?"

Noëmi säikähtyi ja pelkäsi Timarin huomaavan kuinka kiivaasti hänen sydämensä alkoi sykkiä.

"Hän nukkuu", vastasi Noëmi.

"Nukkuuko? Mutta eihän hän tavallisesti nuku tähän aikaan. Onko hän kipeä?"

"Oi, ei, hän voi sangen hyvin."

"Miksi et kanna häntä luokseni kun hän on valveilla?"

"Siksi, että sinä tavallisesti nukut."

"Sehän on totta. Mutta kun me joskus molemmat olemme hereillään yhtäaikaa, niin tuo hänet luokseni ja anna minun nähdä hänet."

"Teen sen, Mikael."

Noëmin oli pakko jatkuvasti salata Mikaelilta, että Dodi oli sairas ja hän kertoili tälle kaikenlaisia juttuja lapsesta, sillä Mikael kyseli alituisesti poikaa.

"Leikkiikö Dodi pienellä puumiehellä?"

"Oi, hän leikkii aina sen kanssa (sen kauhean luurankomiehen!…)"

"Puhuuko hän minusta?"

"Hän puhuu paljon sinusta (hän on pian puhuva sinusta ylhäällä hyvän
Jumalan luona!)"

"Mene hänen luokseen ja anna tämä suudelma minulta."

Noëmi meni lapsen luo antamaan sille isän jäähyväissuudelman.

Taaskin oli kulunut päivä.

Aamulla oli sairas yksin herätessään.

Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän haljennut!

Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.

"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.

"Olin, olin hänen luonaan."

"Nukkuuko hän nytkin?"

"Nukkuu."

"Se ei ole totta."

"Toden totta, hän nukkuu…"

Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.

Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää sairaalle hymyilevät kasvot!

Iltapäivällä Mikael taas oli ärtyinen, kuta pitemmälle päivä kului, sitä hermostuneemmaksi ja kärsimättömämmäksi hän kävi. Hän huusi Noëmille, joka oli viereisessä huoneessa.

Noëmi riensi sisään katsoen häneen hellästi.

Sairas oli epäluuloinen ja huonolla tuulella.

Hän huomasi Noëmin povella neulan, jonka silmässä oli silkkilankaa.

"Voi, neulotko taas? Onko sinulla nyt aikaa siihen? Mitä koristuksia sinä taas teet?"

Noëmi katsoi häneen ja ajatteli itsekseen: "Minä neulon pikku Dodille kuolinpaitaa."

Mutta ääneen hän sanoi:

"Minä neulon pukuuni kaulusta."

Timar sanoi huoaten: "Turhamaisuus, nimesi on nainen."

Noëmi hymyili sanoen: "Se on totta…"

Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus, mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan, eikä häneltä puuttunut mitään.

Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku
Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.

"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä minusta?"

Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta puuttunut mitään.

"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"

"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.

Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja sitten hän äkkiä hypähti ylös.

"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja hän lauloi niin kauniisti!"

Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.

Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien keskuudessa.

Iltapuoleen Mikael lähetti Noëmin ulos.

"Mene panemaan Dodi nukkumaan. Suutele häntä minunkin puolestani."

Noëmi teki niin.

"Mitä Dodi sanoi?" kysyi Mikael Noëmin palattua.

Noëmi ei voinut saada sanotuksi sanaakaan vastaukseksi. Hän vain kumartui Mikaelin puoleen painaen suudelman tämän huulille.

"Sitäkö hän sanoi, pikku aarteeni!" huudahti Mikael ja nukahti suudelmaan. Lapsi oli antanut hänelle osan untaan.

Seuraavana aamuna Mikael taas puhui vain pojasta.

"Kanna Dodi ulos raittiiseen ilmaan. Hänelle ei ole terveellistä aina olla huoneessa. Kanna hänet puutarhaan."

He juuri valmistautuivatkin siihen.

Terese oli tänä yönä kaivanut haudan kyynelpajun juurelle.

"Mene sinäkin nyt ulos. Jää hänen luokseen", sanoi Mikael Noëmille.
"Minä nukun sillä aikaa. Voin aivan hyvin."

Noëmi lähti sairashuoneesta ja väänsi oven lukkoon. Sitten he kantoivat ulos kuolleen enkelin, jättäen hänen tomunsa luontoäidin helmaan.

Noëmi ei tahtonut hautakumpua hänen päälleen. Sen nähdessään tulisi Mikael aina surulliseksi, ja se vaikeuttaisi aina hänen toipumistaan. Sensijaan laittoivat he kyynelpajun juurelle sileän kukkapenkin ja istuttivat sen keskelle ruusupensaan, sitä lajia, jonka Mikael itse oli oksastanut, valkokukkaisen, jonka puhdasta valkeutta ei mikään muu väri vivahdus sekoittanut.

Sitten Noëmi palasi sairaan luo.

Mikaelin ensimmäiset sanat olivat:

"Minne jätit Dodin?"

"Ulos puutarhaan."

"Mitä hänellä on pukuna?"

"Valkoinen koltti sinisine nauhoineen."

"Se pukee häntä parhaiten. Onko hän hyvin peitetty?"

"Oi, on, sangen hyvin."

(Kolme jalkaa multaa päällä.)

"Kanna hänet tänne, kun taas menet ulos."

Nämä sanat kuullessaan ei Noëmi enää voinut pysyä huoneessa. Hän meni ulos puutarhaan, heittäytyi Teresen kaulaan ja painoi häntä kiihkeästi vastaansa. Mutta ei hän nytkään itkenyt. Se ei ollut hänelle luvallista.

Sen jälkeen hän hoiperteli kauemmas. Hän meni kyynelpajun luo, taittoi puoliauenneen nupun ruusupensaasta ja meni takaisin Mikaelin luo.

"No, kuinka on Dodin laita?" kysyi Mikael kärsimättömästi.

Noëmi polvistui hänen vuoteensa viereen ja ojensi hänelle ylpeänä hymyillen — valkoisen ruusun nupun.

Mikael otti sen alkaen haistella sitä.

"Kummallista!" hän sanoi. "Tämä ruusu ei ensinkään tuoksu, aivankuin se olisi kasvanut haudalla."

Noëmi nousi ylös ja meni ulos.

"Mikä hänen on?" kysyi Mikael kääntyen Teresen puoleen.

"Älkää pahastuko", sanoi Terese hiljaisella, lepyttelevällä äänellä. "Te olette ollut vaarallisesti sairas. Taivaalle olkoon kiitos, että se nyt on onnellisesti ohi, mutta tauti tarttuu, etenkin toipumistilassa. Olen senvuoksi kieltänyt Noëmia tuomaan lasta luoksenne, ennenkuin te olette täysin terve. Kenties tein väärin, mutta tarkoitin hyvää."

Mikael puristi Teresen kättä.

"Olette menetellyt aivan oikein. Ja minä tyhmyri, joka en itse ajatellut sitä! Olipa se hyvä ajatus! Kenties hän ei ensinkään oleskele viereisessä huoneessa?"

"Ei. Me olemme valmistaneet pienen asunnon puutarhaan."

Hän ei valehdellut — raukka!

"Olette hyvin hyvä, Terese. Menkää nyt Dodin luo ja lähettäkää Noëmi tänne. En enää milloinkaan pyydä häntä tuomaan Dodia luokseni. Mutta heti, kun voin nousta ylös, heti kun voin mennä ulos, viette minut hänen luokseen?"

"Viemme kyllä, Mikael."

Tällä hurskaalla petoksella heidän onnistui rauhoittaa. Mikaelia, siksi kunnes hän nousi ylös ja oli onneksi voittanut taudin.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin sairas ja saattoi tuskin kävellä.

Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.

Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.

Mutta ylinnä yksi ajatus.

Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.

Hän tahtoi tietää, mitä se oli.

"Noëmi!"

"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"

"Rakas Noëmi! Katso minuun!"

Noëmi loi silmänsä häneen.

"Missä pikku Dodi on?"