Teodor Dalnoki

TEODOR DALNOKI

Kirj.

Mauri Jokai

Suomentanut Unto.

Otto Andersin, Pori, 1902.

Otto Andersin'in kirjapainossa.

I.

Hurskaat jesuitti-isät olivat kokoontuneet luostarinsa refektorioon [ruokasali luostarissa] pitämään salaista neuvottelua. Käsiteltävä asia oli varmaankin erittäin tärkeätä laatua, sillä, mitä enempi sitä pohdittiin, sitä mukaa neuvottelevain äänet tulivat yhä korkeammiksi, liikkeet vilkkaammiksi, kasvot punottavimmiksi; latinaiset puheenparret risteilivät toisiaan vastaan kuin terävät miekkailusäilät. Vihdoinkin priori [luostarin esimies] teki mahtisanallaan lopun tuosta kinastelusta. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohotellen jälleen korkeihin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta eteensä, ikäänkuin olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun.

Mitä asiaa olivat sitte nuo kunnioitettavat herrat semmoisella innolla ja niin kiihkoisasti riidellen käsitelleet? Sen saamme seuraavassa tietää aivan yksinkertaisella tavalla.

Koko neuvottelun ajan on oppilas Johannes istunut kyyryisissään uuninloukossa, sillä hänellä oli velvollisuutena lämmittää refektoriota sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut joka sanan. Kun sitte arvoisat isät kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin askelin keittiöön.

Kyökkimestari ei ollut saapuvilla. Tuossa tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin tällä kertaa ollut muita asukkaita kuin ainoastaan oppilas Samuel. Tämä istua kökötti lattialla seisovan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitävastoin lyhyt ja paksu. Toisen yllä oli levätti, toista verhosi pitkä kaapu; molemmat likaiset ja rikkinäiset, ikäänkuin esimerkillisesti todeksi vahvistaen tuota vanhaa, kultaista sananlaskua: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä puvussa."

Saavissa oli kaikellaisia kyökkitaiteen mestariluomien jäännöksiä, jotka siihen päivittäin koottiin. Sitte vietiin koko herkut porsasten juhlapäivällisten avustamiseksi. Vienti oli molempain äskenmainittujen oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn tangon avulla siten, että sitä kumpikin päästään olkapäillään kannatti.

Kun oppilas Johannes huomasi, ettei kyökkimestari ollut saapuvilla, hyökkäsi hän ahneesti saavin kimppuun ja alkoi sen sisältöä innokkaasti kaivella. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät olevan ylösottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä, juustonkuorta, vihanneksia y.m. Nämä tavarat osasi hän erinomaisella näppäryydellä käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin oman ruumiinsa ravitsemiseksi.

"Jätä jotain Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään polviin tuetuista käsistään.

Johannes ei voinut mitään vastata sen tärkeän syyn tähden, että hänen molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu. Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja kirkasi: "pois käpäläsi astiasta, älä kaikkea sioilta syö!"

Johannes nouti korennon. "Tartuppas toiseen päähän!" sanoi hän tankoa ojentaen.

"Ei maksa vaivaa, Siegfried kyllä yksinkin kantaa saavin läättiin."

"Siegfried ei ole täällä."

"Hän tulee pian — kuulen jo askeleensa pihalla."

"Sitäpaitsi ei hän täst'edes enää tule olemaankaan täällä meille kuuluvia töitä hyväntahtoisesti toimittelemassa. Uuninloukossa kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."

"No, mitä he puhuivat?"

Molemmat istuivat saavin laidalle.

"Domicella linnassa vaatii isiltä kasvattajaa pojalleen, joka on pieni paholainen, kuten tiedät."

"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."

"Joka kirkossa viheltää."

"Ja suitsutusastiaan tulikiveä panee."

"Ja kiroilee. Hän kiroilee sekä kaikkein pyhimysten että kummitusten nimen kautta."

"Myös hän kiusaa eläimiä."

"Jaa. — Hän pisti kerran palavaa taulaa minun aasini korvaan, niin että tuo siivo eläin tuskasta raivostuneena polki rikki rukousnauhani."

"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalatoin kuin äitinsäkin. Ja tänään guardiani [luostarin taloudenhoitaja] väitti, että äiti on kaikkein miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Luultavasti on linnanhaltijatar noita, joka asettaa miesten suuhun suitset ja ratsastaa heillä Valpuriyönä Brockenille." [Brocken on kukkula Hartz-vuoristossa Saksassa. Sinne luultiin noitien ennen vanhaan kokoontuvan.]

"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on tehnyt syntiä kaikkia kymmentä käskyä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää. Lopuksi mainitsi hän, että tämä julma rouva on tappanut miehensä myrkyllä, jota oli kaatanut juomaan."

"Se on uskottavaa. Myös minulle antoi hän kerran juotavaa, kun vein kirjeen luostarista, ja varmaankin oli siinä myrkkyä, sillä koko yön kaiveli sisuksiani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."

"Priori sanoi myös, että tämä suojelusherrattaremme ja hänen poikansa, tuleva suojelusherramme, ovat karvas kalkki ja rangaistus meille. Tahtoi lisäksi tietää, josko kukaan veljistä olisi halukas vapaaehtoisesti lähtemään opettajaksi nuorelle herralle."

"Voin mielessäni kuvitella, mimmoiseen tuskaan isät tulivat."

"Sanos muuta. Yksi sanoi, että hänellä on kylmän vihat jalassa, toisen maksa oli kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti unkaria ja slavilaista kieltä, ettei sentähden kykene opettajaksi, neljäs sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei hän milloinkaan puhele naisten kanssa."

"Luultavasti he lähettävät sinne Siegfriedin."

"Miten sinä sen saatoit arvata?"

"Sille raukallehan käy tavallisesti aina huonosti."

"Muuan sanoi: 'Siegfried on vielä liian nuori semmoiseen toimeen.' Siihen priori vastasi: 'Hän on kyllä nuori, mutta ankara tavoilleen.' Toiset arvelivat: 'Hän asetetaan siten suorastaan pahan hengen kiusattavaksi.' 'Sitä suurempi on hänen riemunsa ja palkkansa oleva voiton hetkellä,' arveli priori. Jotkut vielä sanoivat: 'Mutta hänhän on vasta vain halpa veli.' 'Nimitämme hänet isäksi nyt heti,' virkkoi priori. 'Se on mahdotonta,' huusivat muut yhteen ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä,' määräsi priori. Tämän kuultuansa tulivat kaikki taipuvaisiksi ja myöden antaviksi sekä jupisivat: 'Anna hänelle isän arvonimi, menköön hän linnaan!' Se oli asian päätös."

Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.

"Siellä tulee Siegfriedillä olemaan suloiset päivät", ivailivat he.

Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa. Takaisella luostariportilla se lakkasi. Sen sijaan kuului sieltä kolkutus.

Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.

"Kuuletko? — Siegfried on siellä ja kolkuttaa", sanoi Johannes.

"Kuulethan sinäkin sen yhtä hyvin kuin minä."

"Mene heti aukaisemaan!"

"Saman sanon sinulle."

"En löydä jalkojani, en osaa eroittaa mitkä näistä neljästä minulle kuuluvat."

Mutta Samuel otti tulisijan ääreltä kuumaksi käyneen hiilikoukun ja koetteli sillä pikimmältään yhtä noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, karkasi kiukustuneena ylös ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen teki samaten hänen pääkoristeensa suhteen; molemmat pojat alkoivat vimmatusti toisiansa kynsiä ja repiä sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui myös ruuan jäännössaavi ja purkasi monipuolisen sisältönsä keittiön lattialle.

Kahakasta vihdoinkin kyllänsä saaneena nousivat toverukset ylös ja alkoivat pukuansa korjailla.

"Nosta ylös saavi ja korjaa jätteet lattialta! sinä sen kaadoit", komensi toinen.

"Sinä tyrkkäsit minua", puolusti toinen

"Kun kyökkimestari tämän näkee, saat sinä selkääsi."

"Luuletko itse ilman pääseväsi?"

Kunpikaan ei hankkinutkaan vahinkoa korjaamaan.

Sillä välin oli takaportille kolkuttanut veli odottanut siellä turhaan avaamista, vaan kun sitä ei kuulunut, lähti hän kärryinensä suurelle portille, aukasi itse sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkunlaiset kehnosti kokoonkyhätyt kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan pitivät senkin päiväistä vinkunaa; pyörät lenkkuivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin laiha aasi ja niille oli ladottu kaikellaisia elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut saamaan.

Semmoista keräystointa nimitettiin "temporiseeraamiseksi."

Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja. Hän tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöllään riippuvalle kivitaululle. Samassa hän arvosteli tuloksia ankarasti. Ylipäänsä oli "temporiseeraus" hänen mielestään, tällä kertaa tuottanut sangen vähän ja huonoa tavaraa; munat hän huomasi mädänneiksi, jauhot olivat karkeita j.n.e.

Keräilijä sai tämän johdosta kuulla kovia ja karkeita sanoja. Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikellaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla latinaisilla arvonimillä, kuten neqvam, paniperda, asine j.n.e.

Siegfried kuunteli näitä nöyränä ja mitään vastaamatta, pää surullisesti alaspainettuna. Mustan munkkikaapun päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita alas rinnalle. Hamppuköydellä kiinnivyötetyn kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Santaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut sauvansa päähän, sillä näin sadeilmalla ei anturakengistä ollut mitään hyötyä.

Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoinkin, mutta väsynyt, läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Kyökkimestari huusi häntä.

"Hoi Siegfried! Huc acceleras! ad culinam!" kuului keittiöstä vihainen ääni.

Se olikin muhkea keittiö. Vielä nykyäänkin, kuu luostari itse on raunioina, luulisi kyökin jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi. Todellisuudessa on tuo torni aikoinaan ollut keittiön mahtava savutorvi.

Siegfriedin tuli pitää puhtaana ja järjestyksessä tämä suurellinen keittohuone.

Astuessaan holvatusta ovesta sisään kyökkiin huomasi isä guurdiani heti ruuan jäännökset permannolla. Tämmöinen jumalattomuus suututti häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sen vuoksi lattia puhdistaa ja se toimi joutui luonnollisesti Siegfriedin tehtäväksi. Nöyränä ryhtyikin hän halpaan työhön. Mustan päähineensä työnsi hän taaksepäin ja käärei ylös paidan hiat. Kun tuo karkea liinavaate oli käsivarsilta poistunut, tuli näkyviin hieno, valkea iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tämän tapaisia raskaita tehtäviä.

Kasvonsa olivat vielä nuoret, niissä oli säännölliset piirteet ja kärsivä ilme. Vaaleita hiuksia ei vielä oltu tonsuroitu. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkkinäinen ilman vaihdos, kun hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään kyökkiin. Guardiani ryhtyi sillä välin kuulustamaan molempia oppilaita. Hän tahtoi tietää, kuka oli saavin kaatanut. Sitä luonnollisesti kumpikaan ei ollut tehnyt. Vanha totuus onkin, ettei pahaatekoansa kukaan mielellään tunnusta. Mutta että pojat keskenänsä olivat kahakoineet, näkyi selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa, Johanneksella suuri sinimarja oikean silmän alla. Kuitenkin he jyrkästi kielsivät tapelleensa.

"No mistä sitte olet tuon sinimarjan silmäsi alle saanut?" tiuskasi guardiani.

"Kun minun piti uunia lämmittää", vastasi Johannes, "loukkasin pimeässä itseni muurin kylkeen."

Guardiani jätti hänen rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.

"Missä sinä olet saanut haavan otsaasi?"

Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä, päätti Samuelikin valehdella, mutta ei heti keksinyt sopivaa ajatuksen juoksua. Hädissään hän vihdoin sopersi: "Sen olen itse — purrut."

"Miten ihmeen tavalla olet sinä itse itseäsi otsaan purrut?"

"Leikissä."

"Kuinka?"

"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."

Guardiani puri huultansa, mietti vähän ja julisti seuraavan tuomion:

"Johannes, joka on arvokkaasti itseänsä puolustanut, saa selkäänsä kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka kömpelösti puolustautui, tulee saamaan kolmekymmentä sivallusta."

Pojat sen kuultuaan alkoivat kauheasti itkeä ja vuodattaa katkeria kyyneleitä. Mutta kun guardiani samassa käänsi hiukan selkäänsä, iskivät he vaivihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta guardianin tottunut huomio älysi heti veitikkain ajatusjuoksun. Hän päätti sentähden yht'äkkiä panna rangaistuksen tällä kertaa täytäntöön tavallisuudesta poikkeavassa muodossa, joka tekisi kaikki salaiset sopimukset mahdottomiksi ja hyödyttömiksi.

"Siegfried!" sanoi hän käskevästi. "Astu lähemmäksi!"

Puhuteltu totteli.

"Tällä vitsalla pitää sinun iskeä noiden pahantekijäin selkään tuomitut iskut. — Tuossa on… He!"

Näin puhuen ojensi ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä kastellun pähkinäraipan.

Pojat rupesivat kahta kauheammin ulvomaan.

Siegfried ei ojentanut kättänsä tarjottua vitsaa vastaan ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehuvaan liikkeeseen. Posket alkoivat punottaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, kädet nyrkittyivät ja oikea jalka otti uhkaavana vaistomaisesti askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:

"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole milloinkaan tottunut turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö — en saata sitä tehdä."

"Siegfried!" sanoi guardiani jylisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johdattaja? Muista, että nykyään olet orjain orja!"

Ja ikäänkuin oikeen havaannollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle tuota alhaista asemaa, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tällä törkeällä häväistyksellä oli se vaikutus, että pystyyn kohonnut, ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkittyneet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.

"Anna anteeksi isä!" sopersi hän.

Mutta kun hän tarttui tuohon inhottavaan rangaistusvitsaan, jonka tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasalle alentaa luomisen kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen olentonsa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut miekkaa liikuttelemaan sekä kypäriä ja rautapaitoja ruhjomaan epäsi koskeakaan edes keppiin, vielä vähemmin taipui sitä tanssittamaan avuttomain poikaraukkain alastomilla seljillä.

Mutta toisin määräsi ohjesääntö.

Hän oli vasta ainoastaan noviisi [munkin kokelas], eikä siis vielä tietänyt, että ihmisessä asuu seitsemänkymmentä seitsemän perkelettä, ja että joka lyönnillä, minkä tuo syntinen ruumis saa, ainakin yksi paholainen lähtee tiehensä, joten siis piekseminen oikeastaan on suurin hyvätyö, mitä joku saattaa tehdä lähimmäisellensä.

Sekin piti hänen tulla tietämään.

Nyt kuului priorin ääni eteisestä.

"Siegfried! tule tänne!"

Siegfried hengitti keveämmästi. Nopeasti antoi hän pähkinävitsan guardianille takaisin ja virkkaen: "priori kutsuu minua", valmistautui lähtemään ulos.

"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"

Siegfried aikoi vetää kaapun yllensä ja kengät jalkoihinsa, mutta guardiani esti sen sanomalla:

"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."

Tuota ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuittaveljet eivät saa kysellä, ainoastaan sokeasti totella on heidän velvollisuutensa. Siegfriedkin sentähden vaikeni ja astui esimiehensä eteen paidanhihaisillaan ja paljain jaloin.

"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut täällä oppimassa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, sairaita hoitamaan ja halvimpiakin töitä toimittelemaan. Vielä kuusi vuotta, ennenkuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus, sitäpaitsi oppia puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että sinut, opintosi päätyttyä, lähetetään joko pakanoita kääntämään Arabian erämaihin taikka Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta istut siis kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan kirjaimia, joiden nimeä et nyt edes tiedä ja joita lausumaan kielesi tuntuu mahdottomalta. Seuraavat kolme vuotta saat sitte harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi. Seitsemäntenä vuotena vaellat vihdoin Espaniaan uskollisuutesi koenäytettä suorittamaan. Vasta sitte, jos kaikki kokeet onnellisesti läpikäyt, kaikki kiusaukset ja viettelykset voitat, tulet munkiksi, isäksi vihityksi, joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän, vaikean tien voit myös — jos tahdot nimittäin — suorittaa yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan: 'suostun.' Huomaa siis! Jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt tänä iltana levolle noviisina, mutta jo huomen aamuna jätät vuoteesi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat noviisi-aikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. — He … lue tämä!"

Priori ojensi Siegfriedille linnanherrattaren kirjeen.

Kun nuori noviisi sen näki, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä peljästyksestä. Silmät verestyivät ja aivot sekaantuivat kerrassaan, niin ettei hän edes kirjaimia nähnyt, ne kun tanssivat hurjassa sekamelskassa paperilla. — Hän luultavasti tunsi entisiltä ajoilta tuon käsialan. — Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi kirjeen lukea. Sen tehtyään vaipui kätensä hervottomana alas.

Mitä sitte sisälsi tuo kirje? Linnanherrattaren vaatimuksen, että luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen pojallensa.

"Vaalimme on sinuun sattunut", virkkoi priori. "Jos suostut, olet huomenna isä Siegfried."

Nuorukainen seisoi mitään virkkaamatta, alakuloisena ja pää alaspäin painettuna.

"Oletko tullut mykäksi?"

Siegfried kohotti päänsä, miehekäs, päättävä sävy levisi jälleen hänen kasvoillensa.

"Isä suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä. "Salli minun vertailla keskenään kumpaakin näistä teistä. Sillä epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madocsanyn linnaan pidemmältä ja vaikeammalta kuin kulku Bab-eL-Mandebin salmelle tai Sibirian jääkentille. Ja vähemmin pelkään Iivana Julman ja hänen joukkonsa tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja, kuin tämän naisen hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun tuon pienen sanan: 'suostun.' Anna siis ajatusaikaa huomen aamuun saakka!"

"Saat! — Ota kirje mukanasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa että hän ymmärryksesi valaisisi ja sieluasi vahvistaisi. Sillä toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea, kuin lähetystoimi Skyttain ja villi-ihmisten maassa. Omnia ad majorem Dei Gloriam."

Siegfried poistui kammioonsa. Se oli ahdas, pieni, kapea, matala huone, viittä askelta pitkä, kahta leveä. Kalustoa ei ollut muuta kun karkea, matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Siegfried ei käynyt maata vaan käveli tuntikausia edestakaisin kopissaan, ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje virui avonaisena vuoteella ja siihen missä tämä kirje oli, ei munkkimme saattanut päätänsä levolle kallistaa.

Aamu ei enää ollut kaukana, kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan. Kirje sai poistua vuoteelta, jolle sen sijaan oikaistiin väsynyt ruumis. Pian vaipuikin Siegfried syvään, virkistävään uneen, josta ei edes aamukellon soidessa herännyt.

Hän havahtui vasta sitte, kun guardiani käsivarresta' puisteli.

Yhdellä hypyllä oli hän lattialla.

" Ergo, Siegfried, tandem: miten olet päättänyt?"

Siegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: "näin".

" Bene, valmista siis itsesi ja seuraa minua. Pojat odottavat vielä rangaistustansa."

"Pidättäkää! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani, jolloin minun on täytymys halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa. Nyt seuraa kolme opiskelun vuotta, sen jälkeen vaelluksen aika. Pyövelin tehtäviin harjoittelemisesta ei hän mitään maininnut."

"Erehdyt, Siegfried! Muistappas! Seitsemäntenä vuotena pitää sinun mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun vuoden ajan täytyy olla pyhän inquisitionin palveluksessa. [Inquisitioni oli hengellinen tuomioistuin, joka tutki ja rankaisi paavin opista luopuneita. Suom.] Tule siis nyt jo totuttelemaan itseäsi semmoiseen toimeen."

Kauhu valtasi nuoren munkin. Kädet putosivat sivuille, kuin halvauksen saaneina, kasvot tulivat palttinan näköisiksi. Silmät kääntyivät taivasta kohden, huulet aukenivat; sielunsa silmillä näki hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun ihmisellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman sekä inquisitionin kidutuskamarin. Ne kuvat täyttivät hetkeksi hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, vastustuskyky murtui — hän nosti kirjeen lattialta, käänsi sen kokoon, pisti povelleen ja lausui päättävästi: "menen linnaan."

II.

Vielä samana päivänä meni luostarin konventilta vastine linnan herrattarelle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli valittu kasvattajaksi ja että hän jo huomenna saapuu virkaansa.

Uutta tointansa varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen. Vaikeaksi kävi tuntea entistä rääsyistä, paljasjalkaista kerjäläismunkkia tuossa muhkeassa, kookasvartaloisessa, silkkimantteliin ja kiiltohattuun verhotussa luostari-isässä, joka suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen seuraavana aamuna astuskeli maantietä myöten jesuittiluostarista Madocsanyn linnaa kohden. Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen välimatkalla.

Linnan portissa oli suuri tungos. Siinä hyppi ja sinne tänne juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koirajoukon puremista. Tässä talossa oli nimittäin suuri paljous kaikellaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän päällensä. Pihassa oli myös vihainen kukko, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka sojossa, lensi sen onnettoman päätä kohden, jonka oli onnistunut hengissä suoriutua koirista portissa. Lisäksi nuori linnanherra narrineen, heitukoineen [palvelijoineen] ja koiranhoitajineen oli muurilla vahdissa ja sieltä jousipyssyllään ammuskeli rauhallisia ohikulkevia.

Siksi päivää, jona Siegfriediä odotettiin, oli linnanherratar erittäin varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä, niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittimillä, kuin myöskin koirat oli irti laskettu, sillä hänen mielestään tulisi olemaan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistelevat kunnianarvoisaa isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken metsänvartialta sai kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitoschinin, omistaja oli viime yönä hyökännyt Madocsanyn alueelle, tappanut sieltä paljo metsänriistaa sekä vastarintaa yrittäneet kreivittären palvelijat sidottanut puuhun ja lisäksi annattanut heille kelpo selkäsaunan.

Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa entistään katkerimmiksi.

Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.

Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa, hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja jättivät munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra — hänen tuleva oppilaansa — parasta aikaa oli pallosilla heitukan, koirarengin ja narrin keralla.

"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui Matyi, heitukka.

"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli Petyko, koirarenki.

"Heitä pappia pallilla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti pallia kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Hersko, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen; ennen kuin tuo märkä palli ehti siis sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takasin päin, että satutti keskelle Herskon naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Tuo oli hauskaa nuoresta herrasta.

"Katsos pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi munkki! Sinähän taidat palloa heittää — peijakas … ja minä kun luulin, että munkki ei muka osaisikkaan muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatkos lyödä pallon niin korkealle kun Matyi?… Matyi on vahva poika. — Nääs … mihin lensi!… Vähiltä oli, ettei ikkunaa särkenyt. — No koetetaanpas, mihin sinä kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin ylös, että se meni yli linnan katon.

"Kylläpäs sinä olet aika munkki!… Sinun kanssasi minä rupeankin täst'edes longaa ja meetaa pelaamaan!"

"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa", imarteli Siegfried.

"Latinaako … sitä piru osatkoon, mutten minä."

"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi. Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Todellakinko?"

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan. Sitä tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? osaatko sinä paperileijojakin lennättää? Mutta varmaankaan et ole koskaan niin suurta leijaa nähnyt, kuin minun on. Katsos, miten paksu on sitä pidättävä nuora!… Tämän voi Matye vetämällä katkaista… Koetappas, Matye!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kolminkerroin sekä nykäsi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Peijakas! — Oletpas sinä aika karhu… Kuinka kuuluu leija latinaksi?"

"Draco."

"Entäs paperi?"

"Charta."

"No arkki sitte?"

"Arcus."

"Siis olen jo oppinut: draco, charta, arcus! Sehän on lapsen leikkiä… Hersko!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisteli narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujokas. — "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, ilman että hän kuitenkaan mitään oppii."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti, "otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi,' ja milloin ei nuori herra osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Hersko — eikö niin munkki!" selitteli nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erittäin miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei tuo ehdotus oikeen miellyttänyt; hän sen vuoksi rupesi estelemään sekä tuumi olevansa jo liian vanha semmoiseen kunniaan kuin syntipukiksi, vaan että koirarenki tai heitukka siihen toimeen paljoa paremmin soveltuisivat. Muuten tahtoi hän kokonaan päästä näin epämieluisasta puheenaineesta ja sentähden, viedäkseen juttua uusille urille, kysäsikin yht'äkkiä Siegfriediltä: "Minkätähden olet tuon jättiläiskirjan mukanasi laahannut … onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää se oppia ulkoa?"

"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia ulosajaessani."

"No sitte tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen paljo … meneppäs sen kanssa nyt ensiksi armollisen rouvan luo, siellä varmaankin kolmetuhatta pirua pitää asuntoa … niihin voit koetella taikakaluani ja siten nähdä, josko se johonkin kelpaa."

Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.

"Jaa … meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta, toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi jälelle.

Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen, rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. — Kuunnelkaa mitä sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan [= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki, niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat!… Matkaan ja nopeammin kuin salama!… Kuuletteko!… Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? — Ahaa tuolla! Mitä hän täältä etsii?… No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset — nuo kullanpunaiset kähärät — törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se — naisen kiivaasti liikehtiessä — salli näkyä korkeakantaiset keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.

Uudelleen hän vihaisesti komensi: "No — tule lähemmäksi, pappi!"

Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai kenties myös kasvoja peittääkseen.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi alentaa hiljaisemmaksi.

"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle — lahjaksi! Se tulee häntä hävettämään."

Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.

"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! — Metsästäjät! Tulkaa takaisin! Tulkaa tänne! — Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä, että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan ajaa ulos pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan korvapuustin.

Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.

"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.

Siegfried puuttui asiaan.

"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"

Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja sinua opettamaan."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.

III.

Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:

"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"

Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille, silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä syleili.

"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."

Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät, halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.

Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.

"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! — Vettä!"

"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää todellisuutta."

"Teodor."

"Teodor on kuollut."

"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."

"Ei — vaan taistelussa itsensä kanssa."

"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."

"Niin — sen kaksintaistelun jälestä, jossa erään tapoin — ei. Syynhän siihen tunnet!"

"En tahdo tuntea; elä siis sitä muistuta. Koko juttu vihoitti minua jo tarpeeksi aikanansa."

"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle jok'ainoa yö."

"Mikset tappanut häntä oikeen kunnollisesti? — Minuapas eivät aaveet kiusaa."

Tätä sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", arveli hän itsekseen, "viettelee hän itse saatanan, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä piinaa kärsiä, tulee hän varmaankin Belzebubin puolisoksi sekä siten sen kirouksen sijaan kuningattareksi." Ääneensä sanoi hän: "Mitoschinin linnanherra vainoo minua."

"Minua myös. Hänen joka sanansa on kirous. Jos ne kävisivät toteen, ei taivaassa enää olisi yhtään salamaa eikä helvetissä paholaista. Minä heille ainoastaan nauran."

"Sitä pahempi ovat kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos hiukankin seurustelen hänen tyttärensä kanssa, jopa jos edes näenkin vain tämän, laitetaan lapsi heti sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverettu sangen vaappuva vene, jommoisia käytetään Unkarin virroilla] ja lasketaan turvatoinna kuohuvan virran valtaan. Ja että Mitoschin sanansa pitää, saat olla varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että maailmasta luovuit ja luostariin sulkeusit. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sentähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"

Lemmenkateus ja viha huokui naisen joka sanasta.

"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani; sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin…"

"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"

"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa. Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani yht'aikaa."

"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi…?"

"Ei vain hänet unhottaakseni."

"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä…"

"Turhaan odottaa… En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs. Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, sen piikit eivät enää pistele."

"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi pojalleni?"

"Muut pelkäsivät sinua."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt, josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne…!"

"Käskettiin ja minun täytyi totella."

"Ja missä tarkoituksessa tulit?"

"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."

"Ha, ha, haha…! No mikä se mahtaa olla?"

"Kasvatan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opetan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuitit pelkäsivät, että minä vihoissani lähettäisin poikani Saros-Patákin kouluun, antaisin hänen tulla kalvinilaiseksi ja lahjoittaisin omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa."

"Ehkäpä."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"

"Tiesin sen."

"Vai tiesit. Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan ja joita sinun pakosta täytyy kuunnella, eivät ainoastaan minua, mutta myöskin sinut turmioon saattavat. Synti, josta sieluni päästät, antaa omille himoillesi uutta kiihdykettä. Ja kun kätesi siunaten lasket päälaelleni, polttavat punaiset hiukset sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö tämän kaiken?"

"Oih … minä tiesin."

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa polvistun ja korvaasi kuiskaan: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa! Mea culpa! … Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas. Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! — Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen. Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. Mea culpa! Mea culpa! Ole minulle laupias! — En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen kanssansa matkustamaan."

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:

"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"

Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa jättämiä märkiä, savista jälkiä.

IV.

Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos, jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta varmuuteen ei vielä oltu päästy.

Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita harjoittamaan.

Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen. Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.

Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona. Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.

Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä; Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla viiniruukku ja pikari.

"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi meistä on narri kumpi viisas."

"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! — He!"

"En juo viiniä."

"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"

"Siinä on mustetta."

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa. Annappas minulle kulaus pöntöstäsi?"

"Ei mustetta juoda."

"No, mitä sillä tehdään?"

"Teroitetaan hanhenkynä — näin, kastetaan se musteeseen ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremmasta arvosta kun viini ihmisen kurkulle."

"Noo — annappas nyt vain minulle pieni tilkkanen, että tiedän, miltä se maistuu!"

"Ei tätä voi juoda."

"Ovatko nuo koukerot isossa kirjassasi sillä tehdyt?"

"Ovat. — Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."

"Et ymmärrä? — mutta silloinhan ei noitakirja ole sinulle suuremmasta arvosta kuin minullekaan? Yhtä hyvin voisin minä istua siinä ja seurata sormillani variksen varpaita!"

"Sinulla on oikein, narri."

"Minä sanon sinulle jotakin. Jos voin mustettasi juoda, s.o. opin kirjaasi ymmärtämään, tahdotko sitte ottaa naukun viinituopistani?"

"Siihen kauppaan suostun."

"No, odotappas silmänräpäys. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muuan köyhä ylioppilas, jonka kanssa monet illat tämän saman pöydän ääressä valvoin. Hän raapusteli myöskin hanhenkynällä variksenjalkoja paperille, kuten sinäkin teet. Mutta sen sijaan, kun sinä juoksutat kynää vasemmalta oikealle, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi myös koettaa kulettaa sormiasi samoin päin. Mikä on hullun kirjasi nimi?"

"Eitukluk uttalas."

Narri mietti hetkisen ja päästi sitte suuren naurunhohotuksen.

"No enkö minä sanonut", hirnui hän, "että ensiksi kykenen sinun mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk uttalas, sehän on sama kuin salattu kulkutie."

Siegfried aukasi suunsa ja silmänsä selkiselälleen. Siinähän se nyt oli. Mitä kahtena satana vuotena kirjanoppineet eivät olleet selville saaneet, sen ratkaisi narri kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!

Kirja oli unkarin kieltä, kirjoitettu arabialaisilla kirjaimilla nurinpäin.

Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle. Hyvin sujui. Ensin meni kaksi riviä, sitte kolme ja niin koko sivu. Jota enemmän hän luki, sitä punaisemmaksi tulivat poskensa, silmänsä alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulamistaan sulivat. Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.

"Katsokaa vain!" kirkui narri, "hurskas isä on juopunut omasta musteestaan."

Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti ylös.

Kirja ei suinkaan ollut semmoinen, että paholainen olisi sitä pelännyt, päinvastoin oli sen sisältö mieluista ijankaikkisen syvyyden isälle.

"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Otappas nyt sitte kulaus minun ruukustani!" sanoi narri voiton riemuissaan sekä täytti pikarin reunoja myöten viinillä.

Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut tullut hänen huulilleen. Tämän tulivirran vaahto on helvetin tienviittana; siitä aiheutuivat monet synnit nuorille ja vanhoille.

Munkin kasvot ilmaisivat kiivasta janoa.

Kirjan sisältö oli varmaankin pelkkää tulta, niin että joka siitä siemauksen hörppäsi, tunsi valkean rinnassansa ja tarvitsi sammutusainetta.

"Anna tänne pikari!"

Narri totteli käskyä kiireesti ja munkki tarttui vapisevin sormin pikariin sekä vei sen huulilleen. Ensin koskettivat huulensa vain hiukkasen tuohon taikanesteeseen, vaan pian hän tyhjensi koko sisällyksen kerrassaan. Sillä oli sama vaikutus häneen, kuin johonkin semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ollut viiniä maistanut.

Hän nojautui tuolinsa selukseen veltosti; kasvoissa kuvastui kuin peilissä ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisällisten silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet olivat hymyssä. Vaistomaisesti tarttui hän ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.

Tällöin säikähtyi poikanen unessaan niin kovasti, että hän huutaen putosi lattialle.

Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet huolellisesti vuoteeseensa jälleen, samalla rauhoittavia sanoja puhellen. Lapsi tulikin levollisemmaksi, pelottavat unikuvat häipyivät ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.

"Sinusta tulisi mainio lapsenpiika!" sanoi narri. "Tämmöisissä tapauksissa ennen on minun täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni, saadakseni hänet tyyntymään. Ja sinä sait hänet tyyntymään yksinkertaisesti vain siten, että laskit kätesi otsallensa! — — Het! otetaanpas vielä ryyppynen!"

"En huoli enää sinun viinistäsi."

"Noo, särvi sitte omaa viiniäsi taasen!"

Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että salaperäinen noitakirja oli auki, vaikka hän sen äsken oli sulkenut. Jo johtuivat mieleensä näyt ja kummitusjutut.

"Oletko sinä kirjaa liikuttanut?" kysyi hän narrilta.

"En ole, enkä sitä tekisikkään, vaikka luvattaisiin minulle koko Madocsanyn linna ynnä sen kaunis haltijatar kaupanpäällisiksi."

Munkki kyyristäytyi nojatuoliinsa sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen kirjan lukemista.

Jota enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoi kasvoissaan esiintyä ilme, joka todisti, että hänen sisässään vallitsi tiedonjanon tunne. Jokainen luettu sivu lisäsi vain sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi nyt kiinnipanemaan, ennenkuin viimeinenkin rivi olisi siitä luettu.

Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudappas minulle koko ruukullinen viiniä!"

Kun sitte nouseva aurinko aamusella kultasi maalatuita ikkunaruutuja, nähtiin narri pöydän alla kuorsaten lojumassa. Mutta pappi tirkisteli yhä kirjaan. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.

Ja kirja "Eitukluk uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen noitakirja.

Se oli erään orabiti munkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys, miksi teos oli laadittu näin kummallisilla kirjaimilla ja ne niin oudosti järjestetty.

Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka Waag-virran alatse kulkien keskenänsä yhdistäisi Madocsanyn ja nelitornisen Mitoschinin linnat.

Siihen aikaan, kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö Juhani Hunyady taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, olivat molemmat linnat böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä he saivat rauhassa mellastella ja ilkeyttään harjoitella pitkät aikaa, kun Unkarin sotilaat tarvittiin rajoilla, varjelemassa Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, että sillä, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ei ole aikaa hyttysiä kasvoiltaan ajella. Vihdoin alkoivat maan aateliset kreiviensä ja voivodiensa johdolla heitä ahdistella. Mutta ihme ja kumma. Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä voitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita toisen kanssa. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelun jälestä mellastukset ja ryöviöt ympäristössä. Rosvot olivat käyttäneet kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alatse kulkevaa tunnelia.

Näin kävi ajasta aikaan aina siksi kun Mathias kuningas [Mathias Corvinus] tuli hallitukseen. Hän vahvistettuansa valtansa ulkonaisten vihollisten suhteen, käänsi puhdistavat aseensa sisällisiä oloja järjestämään. Sotajoukko lähetettiin myös böömiläisiä rosvoja kurittamaan. Yht'aikaa piiritettiin sekä Madocsany että Mitoschin.

Ryövärit pakenivat ensin Mitoschinista Madocsanyyn, mutta sielläkin olivat kuninkaan sotilaat vastassa. Pako oli mahdotointa. Ja kumminkaan ei heitä saatu koskaan kiinni.

Tähän aikaan kirjoitti orabiitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän kuvaili tarkasti sekä perinpohjaisesti kelle linnat olivat kulloinkin kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi. Tämän hän teki sen vuoksi, että, jos jälkeentulevaiset sattuisivat erehdyksessä käytävään joutumaan, osaisivat he sieltä pois, tai jos myöskin joiden kuiden pistäisi päähän ruveta etsimään niitä runsaita aarteita, jotka ryövärit, hänen luulonsa mukaan, olivat erääseen sivuholviin kätkeneet, he löytäisivät ne. Noista aarteista puhuttiin muutoin sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitte kerrottiin, kuinka ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen rouvasihmisen sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuolemansa jälkeen oli hänet haudattu sangen loistavilla juhlamenoilla sekä ruumis asetettu erääseen tunnelin salakäytävistä.

Mihin rosvot itse olivat piirityksen aikana joutuneet, siitä ei kirja tietänyt mitään mainita. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, vetäytyneet johonkin käytävän sivuaukeamaan sekä sinne salpautuneet ja siellä käyneet vapaaehtoiseen kuolemaan, sillä he hyvin tiesivät, että jos elävinä kiinni joutuisivat, hirsipuu ehdottomasti tulisi jokaisen osaksi.

Voittajat saivat paljo kultaa ja hopeaa saaliiksensa.

Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän loppukohta unhottui kummassakin, niin ettei sitä enää lainkaan tiedettykään; koko käytäväkin vähitellen häipyi ihmisten mielistä.

Tuo salaperäinen kirja olisi sen kaikille kertonut, jos vaan sitä olisi osattu lukea. Mutta sen oli ainoastaan isä Siegfried voinut tehdä.

V.

Vastapäätä Madocsanya loistelee Mitoschinin linna. Se loistaa oikeen sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia ovat katetut kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niiden päälle paistaessa leimuavat kuin suuri tuliroihu. Tornit ovat rakenteeltaan venäläistä sipulityyliä. Vielä viideskin torni kohottaa huippuansa solakkain hopeapoppelien välistä. Sen huippu on koristettu ristillä, toisissa on tähti.

Tuosta viidennestä tornista voipi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on aikanaan kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likovay, oli sen äidiltään perinyt. Tämä äiti, Susanna Szuhay nimeltään, oli innokas katolilainen. Linnan oli hän antanut pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki, joka siellä pitäisi ainakin kerran viikossa messun, huolimatta siitä oliko kuulijoita eli ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin ehdon, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna cum appertinentiis langennut valtiolle.

Katolinen kirkko seisoi siis edelleenkin Mitoschinin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianilla ei ollut tarvista sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä suinkaan liioin kielletty Teplan lukkariakaan, jos hän tahtoi sitä tulla soittamaan määrättyinä aikoina.

Mutta kumminkin oli asian laita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat tähän kirkkoon eksyneet hartauttansa harjoittamaan, olisi siitä ollut iloa ja kenties huvitustakin ainoastaan messua lukevalle papille, mutta ei heille itselleen vähääkään sielun rakennusta.

Kello oli kyllä ylhäällä tornissa, kuten edellä sanottiin, mutta siinä ei ollut mitään hihnaa eikä soittonuoraa, ei myöskään sen luo johtaneet mitkään portaat tai tikapuut. Teplan lukkarille olisi siis ollut sula mahdottomuus saada kelloa soimaan, vaikka hän sitävarten olisi Mitoschiniin jolloinkin tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalkaansa astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun takia. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. No siinähän aiheessa ei nyt olisi itsessään mitään moittimista, mutta sitä oli käsitelty niin jumalattomalla tavalla. Pyhimyksen kiusaajana esitettiin nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu ilkialaston nainen. Sen nähtyään jokainen todellisesti hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin kääntyi ja kiireimmiten pakoon lähti. Semmoiset alttaritaulut saattavat kenties olla kyllä paikallaan kuumaverisille italialaisille, mutta meidän vuoriseutumme ovat liian kylmät niille.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ollut halua tulla lukemaan messua semmoisen alttaritaulun edessä ja siihen kääntyneenä.

Löytyi kuitenkin Mitoschinissa muuan viatoin olento, jota tuo julkea alttarikuva ei lainkaan loukannut. Se oli itse linnanherran tytär, Magdaleena nimeltään, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, mutta myöskin koko kylässä. Unkarin lain mukaan, nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset jakavat taivaan valtakunnan riemut siten, että pojat perivät isän uskon ja tyttäret äidin kirkollisen katsantokannan. Herra Grazian Likovay oli itse kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitävastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Niin ankara oli linnanherra uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut hänen sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes rukousnauhaa kantaa. Joka hartautta tahtoo harjoittaa, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä. Takaiselta linnan portilta johti sinne vuosisatoja vanha, mutkainen, jättiläislehmusten reunustama tie, joka kuitenkin nykyään kasvoi niin korkeata ja tiheätä ruohoa, että kulkeminen oli siinä vaikeata. Alue ympärillä oli sitäpaitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likovaylla oli nimittäin kaksi muhkeaa karhua, jotka vapaasti, ilman kahleita saivat juoksennella linnan ja kirkon välisellä maakappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikkakin linnan ja tämän seudun välissä oli korkea, paksu kivimuuri, kuului kartanon puolelle selvästi petojen kumea karjunta.

Nämä karhut myöskin osaltaan olivat suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Ei kukaan mielellänsä mene rukoilemaan semmoiseen paikkaan, jossa on vaarassa tulla karhujen kanssa tekemisiin kesken parasta hartautta.

Kun linnan torninvartija torvensa äänekkäällä törähdyksellä ilmoittaa illan seitsemättä tuntia, aukeaa muuan karhupihalle antava ikkuna ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat petoeläimet aikavauhtia, silloin tällöin kumealla murinallansa antaen tietää, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa matkiva ihmisääni, lausuu kummankin karhun nimen ja samassa heitetään suuri, verinen lihankappale alas ruohistoon. Sen ottavat villipedot ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja lampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä itselleen niin suuren palasen kuin mahdollista. Ne ovat kaksoisia ja keskenään sangen epäluuloisia. Toinen luulee aina, että veljensä on saanut suuremman kappaleen ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen hyökkää senvuoksi tämän kimppuun. Toisella ovat samanlaiset mielipiteet ja menettelee luonnollisesti myös samaten. Siten syntyy tulinen tappelu, jota, pienillä väliajoilla keskeytettynä sekä luita ja ytimiä vihlovalla ärjynnällä säestettynä, jatkuu koko yösen.

Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.

Vähitellen voittaa yö jo hämärtämän päivän ja Waag-joen sumut kietovat kosteaan, pehmeään verhoonsa koko laakson. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä. Ei ainoastakaan ikkunasta tuijota edes pienoista kynttilän valoa. Mutta kaikkein nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaisesti ja ilman narinatta. Naisellinen olento hiipii siitä ulos. Hän on kuin unikuva, kuin ilmestys, pitkä valkea mantteli peittää solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Hän katselee ympärillensä, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin ja ilman valoa mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen verho osottaa, missä keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, kaksi muodotonta mustaa möhkälettä kiiruhtaa juoksujalassa kulkijaa kohden. Niiden valkeat hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei kirkaisekaan säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle jotain — hunajakakkuja, karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat ne sukkelasti ja tyytyväisinä muristen. Sillä aikaa rientää olento salaman nopeudella ruohon peittämää tietä myöten kirkon ovelle. Sen hän avaa ja astuttuaan sisään jälleen perässään sulkee.

Mitä tuo valkea haamu mahtoi kappelista etsiä yösydännä, yksinään, synkän pimeyden ympäröimänä?

* * * * *

Herra Grazianilla oli tänään luonansa paljo vieraita, sillä kulumassa oli muistorikas päivä, hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille, laulajille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensimäiselläkin kertaa — samoin kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa asehuoneessa ja kumppanit toinen toisensa perästä arkkua lähestyivät sekä ruumiille täytettyä pikaria tarjosivat, jonka jälkeen sen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemista.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies; hän ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvoilla oli kuparin väri, silmät verestivät, silmälaudat olivat turvoksissa ja niitä reunustivat paksut, karkeat silmäkarvat, jotka, samoin kuin suuret viiksetkin, törröttivät kaikille ilman suunnille. Päälakensa ja pääkopan takaosan oli hän, turkkilaista tapaa noudattaen, ajellut paljaaksi; ainoastaan etualalle oli jätetty pitkät palmikot, jotka lakin, mitä ei milloinkaan päästä otettu, alta riippuivat kummallekin ohimolle. Paksun kaulan suunnatoin lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen ja alaspäin riippuvat posket estivät kokonaan näkymästä kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt mantteli oli vain huolettomasti hartioille heitetty; paidan hijansuut olivat sidotut nuoralla kalvosimien kohdalta. Ulkonaiseen asuunsa ei hän pannut mitään huomiota; siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit olivat kultaa. Leveässä turkkilaisessa vyössä ei miekkaa riippunut, vaan sen sijasta oli siihen pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, korkeiden saapasten varsista näkyi käyrän puukon turkooseilla loistavasti koristettu pää. Liikkeissään ilmeni kärsimättömyys ja kopeus, joka ei vastaansanomista suvainnut. Kamalaa oli häntä nähdä vihastuksissaan tai ikävystyneenä. Puhua hänen kanssaan oli mahdotointa. Siitä, mitä toinen sanoi, ei hän vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kellekään. Ja se, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Jos hän jollekin sanasen virkkoi, oli se käsky, jota paikalla, vähääkään vastaansanomatta tuli totella, muuten sai pian tehdä lähempää tuttavuutta herran paksun, koukkupäisen kepin kanssa.

"Käy, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisenkin sielun puolesta!" sanoi Grazian, tullessaan karhuja ruokkimasta.

Joku oli hänet näillä sanoilla varustanut ennakolta, ja tuo joku oli herran eroamatoin seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, tarvitsi aina nojautua toisen olkapäähän. Samoin myös sielukin tarvitsi semmoisen tuen. Sielu kyllä ei läheskään ollut niin suuri kuin ruumis. Se päinvastoin tarvitsi hyvinkin pienen tilan eikä likimainkaan kyennyt muhkeata ruumista joka paikasta täyttämään. Sen vuoksi täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän ilmauksilla. Grazian ei nimittäin ollut mies itsestänsä edes vähäpätöisintäkään ajatusta muodostamaan. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja silmänräpäykselliset päähänpistot; ne määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli myöskin huolehtinut näistä maahanpaniaisten kertauksesta. Hän oli varustanut ruokaa ja juomaa, vihdoin myöskin pitänyt huolta, että oli saatu sopivia juhlavieraita, s.o. juoppolalluksia, narreja, kerjäläis-ylioppilaita, luostareistaan karkoitettuja munkkeja, hävinnyttä aatelisväkeä, kaikellaisia seikkailijoita, semmoisia, joilla on koto joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakkilaisia laulajoita, Puolan juutalaisia y.m. sen tapaista joukkoa. Kaikilla näillä oli väljä kurkku ja avara vatsa sekä varastossa rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likovayn juhlissa kaivattukaan.

Korkeassa, holvikattoisessa salissa, mihin kaksisataa vierasta mahtui, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo velvollisuutensa tehneet; vaadittiin myös jotain henkisempää. Sitä saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tansseivat säveliensä mukaan. Heitä seurasi kaksi nälkiintynyttä slovakkilaista ylioppilasta, paljain jaloin, vaatteet riekaleina ja hiukset vanukkeissa. He lauloivat ensiksi kaikellaisia hurskaita latinaisia lauluja; mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehua, alkoivat veitikat viritellä maallisempiakin säveleitä, jotka lopulta kävivät, niin sanain kuin nuotinkin puolesta, sangen irstaisiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin eräänlasisella rengonkielellä, missä latina, slovakki ja unkarin kieli vieretysten vallitsivat kauheassa sekamelskassa, erittäin huvittivat maahanpaniaisväkeä, niin että he nauruun pakahtumaisillaan maassa kierittelivät. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä. Murisi vain eteensä tuijottaen:

"Myös nämäkin laulut olisi hän paremmin laulanut; hän olisi kyennyt ylioppilaita opettamaan tässä suhteessa. Hän se vasta osasi lystit pystyyn laittaa."

"Hän" oli se kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina, kellistyivät ylioppilaat pöydän alle. Mutta ei ilo siltä loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalta kolme Galitsian juutalaista. Ne toi hän saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä partoihin hierottiin survottua pippuria. Kun sitte yksi ja toinen heistä ankarasti aivastaessaan äkkiä päätänsä heilautti sekä samassa sai naapuriensakin älykopat keikkumaan, ei yksikään vieraista saattanut olla nauramatta. Ainoastaan linnanherra ei nauranut; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Myös tätä taisi hän paremmin kuin muut", murisi hän. "Ainoastaan hän hoksasi, kuinka hauskimmasti voidaan juutalaisia narrina pitää. Jaa! — hän oli oikea nero."

Hauskuus kohoaa kohoamistaan. Vieraat ovat jo, tuon runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta, niin tuulessa, että ryhtyvät käsikähmään keskenään. Voimakkaimmat sullovat heikompia pöytien alle. Mutta tuolla nurkassa rehkivät muutamat veitikat yhdessä rypäkässä. He koettavat yhdistetyin voimin viskata muuatta toveria ulos ovesta, vaan eivät onnistu; lopulta viinin jumala kantaa heidät kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei tämäkään huvita. Totisena, synkkänä hän istuu. Viiksiinsä murisee: "Olisipa hän vain täällä! Hän teidät mäsäksi pieksäisi. Hän ei pelkäisi ketään. — Pitkällä kepillä ajaisi hän helposti koko joukon pihalle."

Kun tappelu oli tullut aivan yleiseksi, niin että tinalautaset ja katajasarkat ilmassa lentelivät, pöydät ja tuolit maassa kierielivät, penkit ja ihmisluut katketessaan rauskuivat sekä kiroussanat ja valitushuudot kovimmin kaikuivat, aukeni äkkiä muuan sivu-ovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muuan naiseksi puettu ilveilijä, kirkon lippu kädessään; häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen ilkeimmästi ivattiin.

Paikalla lakkaa tappelu. Ne vieraista, jotka vielä jaloillaan pysyvät, liittyvät mukaan matkaan. Jotkut ripustavat keppinsä käyrään viiniruukun ja nostavat sen olalleen sekä niin asestettuna marssivat juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierrellään; sitte mennään huutaen ja hoilaten pihalle.

Saliin ovat jääneet ainoastaan ne, jotka maassa makaavat, joko viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta sekä ovat siten kykenemättömiä seuraan yhtymään. Talon herra ainoastaan istuu rauhallisesti paikallaan. Hänen edessänsä pöydällä seisoo ahdaskaulainen pullo täynnä väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ole vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi tuijottaa hän savuavaa kynttilänsydäntä sekä mumisee silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kumminkaan kukaan mitään välitä.

"Kuinka paljo osasikaan hän hullutuksia keksiä! — Kesken torumistanikin täytyi minun usein hänelle nauraa. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle piisannut. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän päinvastoin minulle selkään. Ellen hälle rahaa antanut, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni, ja otti häneltä. — Jaa! … pojalla oli enempi järkeä, kun kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. — Helposti hän olisi saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenen viiden. — Siihen vielä lisäksi kolme vuotta, tekee kaksikymmentä kahdeksan vuotta… Se on totta… Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on ollut kuolleena… Vaan minkä vuoksi hän oikeen kuoli… Sentähden, että hevosensa taistelussa kompastui… Muutoin olisikin se toinen saanut loppunsa… Ja semmoista sanotaan oikeudeksi! — — — Kaunis mailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! — — Hän juoksi kuiviin… No eivätkö sitte kaikki mailman lääkärit kykene jollekin, joka kuiviin on juossut, hankkimaan uutta verta? — — — Arkaa väkeä… Tuo pappi aasi sanoi, että ihminen muuttuu vaan tomuksi. — — Minunko poikani tomuksi! — Ei ikänä. Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. — — Jo huomen aamuna avautan arkkunsa ja katson. — — — Niin, siellä hän lepää, paavilaiskirkon kryptassa [maanalainen hautakammio kirkon kuorin lattian alla]. — Miksi juuri siellä? — Hän itse niin tahtoi … luultavasti sen vuoksi, että vielä kuoltuaankin saisi pyhimyksiä kiusotella. — Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! — — Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nokkapiuvia?… Taikka aaveita loihtii keltoja soittamalla… Mitä se on?… Kellon soittoa?… Kuka kuulee sen?… Eikö kukaan muu kuin minä yksin? — Hei, Mathias, missä sinun korvasi on?… Etkö kuule?… Gingallo! Gingallo!… Varmaankin on se piru itse ilmielävänä?… Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Vielä jalkeellaan olevat olivat menneet alas kellariin, jossa suorastaan tynnyreistä viiniä särpivät. Suuressa juhlasalissa oli talon herra yksinään valveilla.

Kumminkin hän luuli uneksivansa.

Kirkontornin pieni kello soi edelleen.

Grazian rähmi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvansa ja alkoi seiniä pidellen hoiperrella ulos salista, ensin pitkään käytävään ja sieltä linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskasi ikkunan auki ja tirkisteli ulos pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu valoi viimeisiä säteitänsä juuri kirkon tornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa telineissään sinne tänne liikkui.

"Kuka siellä? Kuka on siellä?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "älkää rähiskö siellä alhaalla! Minä tahdon kuunnella!" Kuulla ei hän kyllä enää voinut, mutta kyllä nähdä; muuan pitkistä gootilaisista kirkon ikkunoista oli valaistu.

"Katsos! Mitä tämä on?"

Ja valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, väliin kadoten, toisinaan taas ilmaantuen; väliin ne nostivat käsiänsä ylöspäin, joskus taas antoivat niiden laskeutua alas. Grazian kokosi voimansa ja karjasi mahtavan äänensä koko voimalla näille kummittelijoille: "Keitä olette? poistukaa!" Senjälkeen vaipui hän voimattomana alas. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet makaamasta lattialta; ainoastaan hädin tuskin saatiin hän jälleen henkiin.

VI.

Magdaleena oli polvillaan veljensä haudalla ja rukoili.

Myöskin hän vietti — vietti omalla tavallansa — muistoa tuosta surullisesta päivästä, jolloin veli hänen takiansa sydänverensä vuodatti.

Yhdellä iskulla oli hän kadottanut sekä veljen että sulhasen, sillä käsi, joka veljen murhasi ei voinut tietenkään sisarta alttarin eteen viedä.

Mutta hän oli jäänyt uskolliseksi rakkaudessaan, niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijaan, jonka hän näin samanaikaisesti kadotti, oli tullut isän viha. Linnanherra piti nimittäin tytärtään poikansa kuoleman aiheuttajana. Miksi tyttöraukka sitte rukoili? Kuolleitahan olivat kumpikin, eivätkä siis rukouksen kautta uuteen elämään herätettävissä. Hänen maalliselle olennollensa ei enää onnea löydy. Kuitenkin onni häntä taasen hetkiseksi odottaa, vaikka ei hän itse sitä aavista.

Täällä, tässä paikassa vallitsee rauha ja hiljaisuus. Joku toinen tuntisi täällä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu vuodattaa valonsa läpi ikkunan ja valaisee alttarin veistoskuvia: puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä; vihdoin myös raskaita kynttiläjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä itse alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijä-naisineen.

Kuun paiste siirtyy edelleen ja loihtii esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla murhattu veli lepää, tuon marmorivartalon, joka kädet rinnalle ristittyinä koristaa arkun kantta. Tornissa huuhkain huhuaa, pöllöt käheästi kiljuvat. Ulkona tuhisevat karhut, merkiksi siitä, että he valveilla ovat ja saalistaan odottavat. — Linnasta kuuluu aika-ajoin juoppojen pilkkalaulujen ilkeä kajahdus. — Täällä on kuitenkin olla paras, täällä kylmän marmoripatsaan äärellä.

Magdaleena olisi ilomielin luostariin sulkeutunut — särkyneelle sydämellensä olisikin se ollut sopivin tyyssija — mutta isä ei siitä kärsinyt kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi hänet naittaa. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Surkuteltiin kyllä tytärraukkaa, mutta peljättiin isän sopimatonta luonnetta. Sitäpaitsi säikäytti Leena surullisella ulkonäöllään, samoin kuin isä vihallaan kosijat tiehensä. Ja jota surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi myöskin Likovay tuli.

Suuri kauhu oli Magdaleenalla noita raakoja juomingeita kohtaan. Niitä hän pakeni kirkon yksinäisyyteen.

Hän tiesi, että juopot kykenivät ainoastaan pilkkalauluja laulamaan sekä taivaasta ja maasta, elävineen ja kuolleineen, narria tekemään. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammoittavan kumeana aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.

Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.

Kuu oli laskenut, kappelissa vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan ylhäällä tornissa, kellon loistavalla malmilla, välkkyi vielä muuan kimallus, ja sitä neiti katseli.

Yht'äkkiä näytti siltä, kun alkaisi kello hiljaa heilua. — Olisiko se kenties harhanäkö? — Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen, ikäänkuin syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.

Uudet ihmeet lisäsivät hänen hämmästystänsä. Kirkon pimeä sisus alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Mistä tämä? Alttarikuva loistaa. Todellinen sädekehä säteilee padualaisen pyhimyksen pään ympärillä. Viettelijänainen sitä vastoin näkyy aivan mustana.

Vapisten laskeusi tyttö polvilleen.

"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.

Kellon viime säveleet kuolivat hiljaisuuteen; samassa vääntyy kolinalla sivulle pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva sekä näin syntyneessä aukossa seisoo elävä olento… Samallainen kuin Antonius padualainenkin … munkkipukuinen, paljasjalkainen, tonsuripäinen [katolisten pappien paljaaksi ajettu päälaki], palava tulisoihtu kädessä.

Pelästyksissään painaa tyttö rintaansa molemmilla käsillään.

Ehkä tuo ilmestys ennustaa hänen kuolemaansa!

Jospa niin kävisikin.

Ilmestys astuu alas alttarikehyksestä, harppaa lattialle yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähtää ylös, kiljasee ja nostaa suojellen, rukoillen kätensä. Silloin kuulee hän mainittavan nimeänsä.

Magdaleenasta tuntuu, kuin tekisi maailma täyskäännöksen kulussaan. Lopulta vaipuu hän tainnoksissa maahan.

Kun hän taaskin tietoisuuteen tuli, tunsi hän säteet eräistä silmistä ylitsensä virtailevan; ne lämmittivät, elähyttivät, kuin aurinko armas.

Oliko se todellakin hän?… Kenties uneksui hän vielä… Oli tainnoksissa ja sielunsa silmillä näki ajatustensa esineen… Ei tämä on lihaa ja verta… Se on todella hän… "Teodor."

Vaistomaisesti huulet tämän nimen lausuivat.

Myös hänelle oli hän aina vaan "Teodor."

"Tulitko sinä taivaasta tänne minun luokseni, rakkaani?"

Nuori munkki nyökkäsi surullisesti päätään myöntymyksen merkiksi. Siltä näyttikin todella, että hän kuolleiden valtakunnasta tulee. Niin kalpeat olivat poskensa, niin kylmät kätensä.

Vahakynttilän, joka oli hänellä kädessänsä ja joka tytöstä oli tulisoihdulta näyttänyt, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilän jalkaan. Sen liekki valaisi molempia.

Levollisesti, mutta kolealla äänellä alkoi nuori mies puhua.

"Toinnu säikähdyksestäsi!" sanoi hän. "En ole haamu enkä henki, vaan elävä, surkuttelua ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat kyllä minut vangiksi, vaan eivät mestanneet minua. Sen tekivät palvelijalleni, joka oli vaatteisiini pukeutunut. Minä sillä aikaa pakenin."

"Mutta entä tämä vaatetus?" kuiskasi tyttö, munkkikaapua hiljaa kädellään silitellen.

"Merkitsee surua sinun ja minun menetetyn elämän vuoksi. Nimeni on nyt isä Siegfried, sillä kuulun jesuittaveljeskuntaan. En ole enää sinun rakastettusi ja sulhasesi — en enää tulevaisuutesi toivo — en enää turvasi ja suojasi onnettomuuksissa — vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa: isä Siegfried."

Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli hartaudella hänen kättään: "Isä!"

Syvään huoaten puheli Siegfried:

"Omakseni en minä voi sinua enää tehdä, sentähden tahdon antaa sinun Jumalalle omaksi. Koska sinä et voi olla minun morsiameni, niin ole sitte taivaan morsian. Minä olen tullut sinua johdattamaan sinne, mihin mielelläsi menisit."

"Luostariin. Sinä siis tiesit hartaimman haluni? Oletko todellakin minun kanssani unissa puhellut?"

"En ole. Miksikä sinulle valehtelisin. Mutta itsekseni, miettimällä täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että tuommoisen hirvittävän tapauksen satuttua sinä kaikkein mieluimmin menisit luostariin. Olen saanut myös kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoisi sinut naittaa puolalaiselle Berezowskylle."

"Minä en häntä edes tunnekkaan."

"Sitä parempi. Tuo aijottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas ja patajuoppo. Sitäpaitsi on hän jo ollut kuusi kertaa naimisissa ennen. Lisäksi on hän sozianilainen mielipiteiltään."

"Siis Jumalankieltäjä?"

"Hän kieltää pyhän Kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain hurskas ihminen eikä mitään muuta sekä Pyhä Henki ainoastaan valkea kyyhkynen."

"Pelasta minut hänestä!" rukoili tyttöraukka, munkin polvia syleillen.

"Jos niin tahdot."

"Tahdon, tahdon toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Kuinka pääsit?"

"Tulin todellakin läpi helvetin. Läpi pitkän, maanalaisen käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt ja jossa vielä näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Kamalata on tätä tietä kulkea. Sen olemassa-olon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka sisällöstä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt selvää ottaa, vaan sitte vihdoin narri osotti minulle oikean selityksen. Sekin oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi myös minut muutaman sangen vastenmielisen henkilön seuraan. Munkistomme ankarat säännöt pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi taloon erään rouvan, jota kammoan enempi kuin beliaalia kaikkine käskyläisineen! Asun Madocsanyn kreivittären linnassa."

Tyttö puristi rintaansa ja syvä huokaus kuului hänen huuliltansa.

"Se on minun helvettini ja minun paholaiseni. Kauheaa kidutusta on, että minun joka päivä täytyy nähdä tuota naista, jota minä sydämeni pohjasta inhoon, aina ensimäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä vastenmielinen ja iljettävä on aina nainen, olkoonpa sitte kuinka kaunis tahansa, joka tunteensa miehelle ilmoittaa ja lempensä pyytämättä tarjoo. Sitäpaitsi on minun, hänen rippi-isänään, täytynyt kuulla ja vieläkin joka päivä täytyy kuulla, mitä syntisimpiä ja viettelevämpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastunut ja harhaan joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää tavan, jolla hän leskeksi tuli. Mutta ripin salaisuutena nämä asiat jäävät sieluuni ainaisiksi sinetillä tukituiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni. Näistä teoista, näistä ajatuksista pitää minun Jumalan puolesta hänelle julistaa absolutiooni [synninpäästö], vapahdus, anteeksiantamus, vaikka en suinkaan sitä saattaisi milloinkaan tehdä omasta puolestani. — Eikö tämä kaikki ole pahempaa kuin itse helvetti?"

Tyttö puristi lujasti nuoren miehen kättä ja sanoi:

"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en enää valita."

"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on erityinen nautinto kertoa sinusta kaikellaista, jonka hän tietää minun sieluani haavoittavan. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pitäisi aikaa kuluttaa turhalla vaikeroimisella. Sinun täytyy kohta kotiasi palata, samoin minunkin olopaikkaani. Minulla on pitkä maanalainen tie käytävänä ja minun pitää vielä pimeän aikana Madocsanyyn ehtiä, ettei kukaan matkaani huomaisi eikä käytävääni oppisi tuntemaan. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä luostariin eli ei?"

"Se on minun ainoa toivoni täällä maan päällä."

"Tulee toteutumaan. Sitävarten pitää minun antaa tieto tästä sinun päätöksestäsi erään luostarin abbedissalle. Sitte vien sinut salaisesti maanalaista käytävää myöten Madocsanyyn, josta muuan nunna sinut kulettaa suletuissa vaunuissa luostariinsa. Se vaatii valmistusta ja suurta varovaisuutta. Kaikessa tapauksessa määrätkäämme aika, jolloin täällä jälleen toisemme tapaamme."

"Ensi sunnuntaina."

"Sanokaamme — joka sunnuntai, heti puoliyön jälkeen. Ennen en minä voi saapua, sillä se kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattajana minulla on kadehtimaton kunnia olla, ei nuku koskaan aikaisemmin, ja illan viettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan tukkihumalaan."

"Mutta sanoppas!" kysyi tyttö, "mistä tiesit, että minut täältä, tähän aikaan saattaisit tavata? Saitko unessa ilmestyksen?"

"Voisin koko maailmalle valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua ei johtanut mikään ilmestys eikä ihmetyö, vaan minä tulin, koska vakuutettu olin, että sinut täällä voisin kohdata. Tänäänhän on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota tavallisuuden mukaan teillä vietetään suurella juomakalaasilla. Mutta ethän sinä voi olla semmoisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelemat juoppojen inhottavasta melusta; luonnollisesti pakenet veljesi haudalle, siellä yösi rukouksissa viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta sitäpaitsi olin päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti ja koettaisin luoksesi päästä. Arvelin, että koska siellä varmaankin nyt juhlan johdosta on koko joukko munkkipukuisia narreja, minunkin on mahdollisuus tuntemattomana heidän turvissaan sisälle päästä ja sinua etsiä."

Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka tytön kasvoissa näkyi hänen puheensa johdosta. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja puristi niitä suonenvedon tapaisesti.

"Mitä tämä on?" kysyi Siegfried.

Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaan kauhuissaan ajatteli, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan käynyt, jos hän olisi tänä yönä linnaan tullut. Karhut olisivat ehdottomasti hänet kuoliaaksi repineet. Ei hän kuitenkaan tästä mitään puhunut pelosta, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan voipi ilman petojen saaliiksi joutumatta jälleen linnaan päästä.

"Minä mietin sitä", sanoi Magdaleena kasvojansa lempeään hymyilyyn pakoittaen, "että millä tavalla sinä olisit kirkosta ulospäässyt, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukittuina?"

"Mutta minäpä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukittuina. Isäsi on antanut käskyn, että niiden pitää alituisesti avonaisina seisoa. Jokaisella loukollahan kirkossa on oma surullinen historiansa. Surullisin on kuitenkin juuri ovella."

"Tunnetko sen?"

"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi."

"Kerro se minulle! Pyydän sitä! On lohtua minulle saada tietää, että muut ovat vielä enempi kärsineet, kuin minä. Kukahan se mahtaa olla?"

"Sisaresi Sofia."

"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin, solakan vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä. Pienenä ollessani kanteli hän minua käsivarrellansa ja minä silittelin hänen hienoa poskeansa. Selvästi myöskin on vielä mielessäni, kun hän ruumiina paareilla makasi ja kuinka kättäni palelti, kun yritin tuota kalvennutta marmoriposkea silittää."

"Siellä hän lepää", sanoi nuorukainen ja viittasi seinälle, missä vierettäin oli nähtävänä kaksi marmorilevyä — pienempi ja suurempi; ensinmainitulla vähäinen ja jälkimäisellä suurempi risti seisomassa sekä ristien alla vuosiluvut; pienemmän alla vuotta nuorempi. Mitään muuta päällekirjoitusta ei ollut.

"Miksi ei muistomerkeissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.

"Niiden alla lepää äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.

"Miksi ei niissä ole nimeä?"

"Koska ei heillä ole mitään nimeä."

"Sitä en ymmärrä."

"Ei sinun pidäkään sitä ymmärtää, sillä se on sangen surullinen asia. He myös rakastivat toisiansa, vielä lämpimämmin kuin me. Myös he kärsivät kovin, kovemmin ja enempi kuin me. Myös heidän rakkautensa hävitti isäsi raa'alla, armottomalla kädellänsä. Mieluimmin näki hän talossaan häpeän, kuin veriheimolaiset sille sulhaselle, jota hän sydämensä pohjasta inhosi. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin antoi elämän jo ennen syntymäänsä vainotulle lapselle. Hänet kätkettiin muurattuun hautaholviin täällä. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi. Hänet aijottiin haudata äitinsä viereen. Kun kirkon ovi, joka oli ollut suljettuna äidin hautaamisesta saakka, nyt avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hänet oli nimittäin valekuolleena haudattu. Hän oli holvissa vironnut ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut päästä ylös arkustaan ja hautaholvista aina kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vaipui siis vihdoin kuoliaana kynnykselle."

"Kauheata", tankkasi tyttö säikähtyneenä ja katseli kauhun ilme kasvoissaan noita kahta muistomerkkiä.

"Se on syy, miksi ei kivissä ole nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on myöskin kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä seisonut avoimena."

"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö, väristen koko ruumiissaan.

"Oletko ensi sunnuntaina heti jälkeen puolen yön jälleen täällä?" kysyi luostariveli.

"Olen."

He kättelivät ja erosivat.

Siegfried katosi jälleen alttarin salaaman käytävän suuhun. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikallensa. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympäri ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli salaisen kellolaitoksen kautta tunnelitien yhteydessä, niin että jos joku tätä kulki, koneisto pani malmin soimaan, joten linnassa tiedettiin, milloin joku Madocsanysta tuli pitkin virran alaskäytävää. Siten olivat hussilaiset aikanaan antaneet tietoja toisilleen. Samassa kun kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Olikin jo kello kaksi aamusella; kukot alkoivat laulaa. Magdaleena pilkisteli peloissaan milloin taaksensa, milloin jalkoihinsa. Kirkon ovelle ehdittyänsä kääntyi hän ympäri, nähdäkseen eikö vain Sofia-sisar häntä seurannut. Ulkona oli vielä suurempi hirmu: Toinen karhuista oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui.

Tavattomalla urhoollisuudella uskalsi tyttö pedon yli astua. Se ei herännyt. Mutta sitävastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muuatta kovaa luunsolmua, jota hän ei ollut voinut hampaillaan rikkijauhaa.

"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena ja heitti pedolle jäännöksen hunajakakusta.

Villi-eläin rauhoittuikin ja salli neidin rauhassa vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin.

Mutta armotyön olisi peto tehnyt, jos olisi siinä rikkirepinyt tytön; olisi siinä myös taivaalle marttyyrin antanut.

VII.

Madocsanyn linnanherrattaren oikea nimi oli Idalia, mutta häntä kutsuttiin yleensä lisänimellä Venus. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren tapainen, ei ainoastaan kauneuteensa nähden, mutta myöskin elintapojensa vuoksi. Kun hän rakasti, teki hän sen aina mielettömyyteen menevällä intohimolla. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, niin tuli viha sijaan, katkera viha, joka oli kuolettava. Venus homicida. Intohimo ei koskaan hänessä sammunut, se vaan muutti väriä ja leimuamistapaa. Kehen se sattui, sen se poltti, joko tavalla tai toisella.

Sangen nuorena ja sydämensä ääntä noudattaen oli hän mennyt naimisiin. Silloin oli hänen puolisonsa muhkea ritari, kuollessaan sitävastoin murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauvemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty; kenties olikin kreivittären viini ollut noitajuomalla sekoitettu.

Rouva Idalia oli niin mielistynyt siihen olympialaiseen elämään, johon nimensä hänet oikeutti, että pojallensakin antoi nimeksi Cupido. Kastetta toimittavalle kauniille slovakkilaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka niinkuin tiedetään, on kristitty nimi ja kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Siihen pappi tyytyi ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.

Tätä poikaansa rakasti hän oikealla apinanrakkaudella. Sille oli kaikki sallittua. Ei edes rakkausseikkailujaan äiti häneltä salannut.

Teodor Dalnoki oli Idalian intohimon viimeisin esine. Mutta kun ei tätä taipumusta vastattu miehen puolelta, raivostui nainen. Hän säälimättä musersi, repi rikki, hävitti kaikki esteet, joiden vain luuli olevan itsensä ja rakastettunsa välillä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor rakastetusta tytöstään tulisi eroitetuksi, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi hänen sijaansa astua. Ja nyt, kun Teodor oli munkiksi ruvennut, olivat kaikki vaivannäöt turhiksi rauenneet.

Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä etäämmällä, kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaan valtakunta oli heidät eroittanut.

Kuinka paljo suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot, poistaakseen tuota erottavaa taivaan valtakuntaa!

Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin aina munkin alakerroksessa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmistan sanoilla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra!"

Samaan aikaan istui rouva avonaisella verannalla ja lauloi harpun säestyksellä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmitoi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan on luotu rakkautta sytyttämään. Jospahan siten tapahtuisi. Täytyy tapahtua. Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, ettei sitä edes polttavat lemmenlaulut lämmittää voineet?

* * * * *

"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, väännellessänsä levottomana, unta saamatta vuoteellansa. "Sanon sinulle jotain. Sinä olet tuonut meille joko pahan hengen taikka enkelin."

"Minkätähden, lapseni, niin arvelet?"

"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta, mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni, ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että sinä sen toit."

Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:

"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."

Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa käsissään.

"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut. Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin olin kauvan häntä pyytänyt."

Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.

"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"

"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan) ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on neljä silmää.' — Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' — Mutta ritari, tämän kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme, rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. — Mutta siitä alkain kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"

"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan on sen keksinyt omasta päästään."

"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi minun ohimoni."

"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää mielikuvittelua."

Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.

"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"

"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."

"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta. Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. — Tee siis pyyntöni mukaan!"

Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.

Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaisessa yössä.

Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä tunteita.

Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai hänen terävästi eteensä tuijottamaan.

Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.

Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten, jota hän tulisesti rakasti.

Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:

"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"

"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.

"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet miettinyt!"

Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla äänellä:

"Ajattelin lastani tappaa."

"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."

"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."

"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"

"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"

"Nainen, älä pilkkaa!"

"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä, joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä Jumala?… Eli hänen ylienkelinsä?… Taikka cherubi? — Älä siis minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen, kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja. Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä, elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"

Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen, jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.

"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"

"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani'."

Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.

Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."

Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!

Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.

"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka minulle on täällä uskottu, aijon minä kunnollisesti täyttää. Kasvatan poikasi hyveissä ja totuudessa sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kenenkään ei pidä hiuskarvaakaan hänen päästään katkaiseman. Narri Herskonkin tulen minä hänen läheisyydestään karkoittamaan, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillaan myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä olet myös hänen hyljännyt. Sen vuoksi otankin minä hänet pojakseni täst'edes."

Näin sanoen laski hän rouvan irti ja meni pois.

Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikkumattomana kuin valkea marmoripatsas. Sitte vaipui hän kokoon, ähkien, hampaitaan kiristellen vaikeasti äännellen, kuin kuolemaisilleen haavoitettu villieläin. Vihdoin hän valahti lattiaan ja nojasi päätänsä tukeen, joka siinä lähimpänä oli. Tuo tuki oli hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kuva saattoikin edes johonkin määrään viihdyttää polttoa hänen hehkuvalla otsallaan.

Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvää untansa.

VIII.

Tähän aikaan tapahtui Unkarissa se erinomainen harvinaisuus, että muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa laatuansa oleva tapaus sen jälkeen, kun kirkollinen celibaatti [katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin] oli voimaan astunut.

Emmerich von Thurzo, Neutran piispa oli tuo merkkimies.

Hän oli viimeinen miehinen jälkeläinen Thurzon ikivanhaa aatelissukua, joka Unkarille oli antanut niin monta urhoollista kenraalia ja viisasta palatiinia, ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset. Piispan kanssa olisi tämä kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon ja sitä olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.

Sen estämiseksi oli keksittävä joku hyvä keino.

Paavi tiesi neuvon. Hän antoi bullan, oikeen todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurzo vapautettiin celibaatista ja annettiin hänelle oikeus mennä naimisiin, ilman että hänen siltä täytyisi jättää piispan virkaansa.

Kronikat ja muistotarut tietävät, että piispa käyttikin hyväkseen tuota erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisneidin Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja laatuaan ainoat siinä suhteessa, että ne kestivät kokonaisen vuoden.

Bittsenin linnassa on vieläkin nähtävänä se suuri huone, jossa näitä häitä pidettiin. Itse linnakin, joka on barokkityyliin rakennettu, seisoo vielä eheänä paikallaan komeine kuvapatsailla koristettuine käytävineen. Hääsali itse ei ainakaan paljon anna perään pituudessa ja leveydessä Budapestin reduuttisalille. Sen toisella keskiseinällä näkyy vielä makuuhuoneeseen johtava porttaali. Se on sangen komea. Sitä kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, joiden ympärillä kiertelevät kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyt viiniköynnökset, itämaalaiset kasvit ja rehevät lehtikoristeet.

Häitä vietettiin humussa ja riemussa viikko viikon, kuukausi kuukauden perään. Kokonaisen vuoden ne kestivät. Erittäin korkealle kohosi ilo eräänä aamuna, kun piispa, kasvot ilosta loistaen, astui ulos makuuhuoneesta ja sylissänsä kantoi pientä, vastasyntynyttä perillistä. Sen kastetoimitus lisäsi vain hääjuhlan riemuja.

Niin, kokonaisen vuoden yhteen mittaan nämä pidot kestivät. Eivätkö vieraat kyllästyneet? Eivät, sillä joukko vaihtui alinomaa. Kukaan ei nimittäin ole juuri sellaisessa asemassa, että voisi taloudestaan olla poissa kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa, laulaen, soittaen. Ja kun he olivat saaneet häistä kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Aina Siebenbürgistä, Puolasta ja Mähristä tulivat ylhäiset perheet, vanhat, hyvät ystävät; tulivat lapsineen, vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelioineen, sukulaisineen ja tuttavineen.

Myöskin musiikkia oli yhtä monta erilaista lajia, kuin vieraitakin. Herrat Puolasta toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa. Siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi lasi musiikkia loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja esitettiin.

Sillä aikaa kun nuoriso salin yhdessä osassa hyppeli soihtu- tai silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien, pitkien pöytien ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyi huvittajana milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkauden runoilija, milloin hurskasten latinaisten virsien esittäjä. Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltti, jossa oli yksinomaan naisille aiottu pyhäkkö. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä armollisia lapsiherroja varten. Siinä ne söivät, joivat ja riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.

Muutaman holvikäytävän varjoon olivat leiriytyneet kaikilta ilman suunnilta saapuneet papit ja munkit. Semmoinen harvinainen ja merkillinen tapahtuma, kuin piispan häätilaisuus, olikin niitä houkutellut kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista, kaapun-parsista ja väreistä. Siinä oli punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszosta, paulinisteja Diosgyöristä, zipfereitä, temppelistejä, johanniittoja, jehoviitteja, karmeliittejä y.m. y.m. He istuivat suuren pöydän ääressä ja pitivät juominkia in honorem domini et dominae. He olivat myöskin vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat häävieraat. Heidän lukunsa vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.

Paitsi heitä oli häissä eräs muukin vakinainen vieras, semmoinen, joka näissä pitkissä pidoissa oli alusta alkain ja loppuun saakka. Se oli Grazian, Mitoschinin linnanherra.

Hänellä oli myös mukanaan kaunis tyttärensä.

Vanhemmat naiset, tuolla nurkkateltissään, kuiskivat keskenään, että syynä Grazianin pitkälliseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen Berezowskyn. (Tässä kuiskuttelijat hymyilivät makeasti.) Muhkea sulho. Mies semmoinen, että jos Herrajumala ensimäisen ihmisen, Aatamin, olisi hänen kaltaisellaan ulkomuodolla varustanut, ei äiti Eeva milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta poiminut. Ja niin suloisesti tuo ikinuori sulho lakananvaalealle morsiolleen hymyili, että silmänsä oikeen ristikkäin kävivät.

Enimmän aikansa vietti tuo vanha narri viinipullojen seurassa. Sieltä sentään silloin tällöin malttoi erota. Kävi silloin nuorison joukkoon ja tanssia reksutteli leveillä laattajaloillaan, kuin mikäkin sarvikuono. Mutta enin kaikista hän halusi suuteloa Magdaleenalta. Ja sen hän ehkä onnistuisi saamaankin, jos vaan tyttö suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan tulemaan.

Kuten vanhat vielä muistavat, kävi silkkitanssi seuraavalla tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn — siitä myös nimi tyyny- eli polsteritanssi — heitti sen lattialle ja pyöri yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitte valitsi hän mieluisimman seinämillä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neiti antoi hänelle suutelon. Sitte otti mies tuon, häntä suudelleen, naisen kädestä kiinni, nousi itse ylös ja molemmat tanssivat yhdessä muutaman kierroksen lattialla. Sen lopetettua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti nyt tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin kävi tanssi suloisessa vuorottelussa. Siinä annettiin ja otettiin monta suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat hyväkseen käyttää silkkitanssia.

Myöskin, kuten jo edellä sanottiin, tanssittiin piispan häissä ahkerasti silkkitanssia. Etenkin oli vanha ikinuorukainen Berezowsky siihen ahkera. Milloin vain se pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös aina mukana. Hänellä oli salainen toivo, että hän siinä saisi tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan. Berezowskystä eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauvan kun ei kukaan nainen häntä tanssiin vienyt, ei hänellä myöskään ollut oikeutta Magdaleenan eteen polvistua, saadakseen tuosta korallisuusta suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seurue näytti olevan saloliitossa häntä vastaan, niin ettei kukaan tuonut tyynyä hänen eteensä.

Vanhemmat naiset tuolla teltissä, hymyilivät nähdessään, kuinka herra Grazian paikaltaan ahkerasti vartioitsi silkkitanssin kulkua. Eleistä kasvoilla päättäen, et se mennyt hänen mielikseen.

* * * * *

Tuon kovan läksytyksen jälestä näytti kaunis Idalia kokonaan muuttuneelta. Tuntui, kuin olisi hän todellisuudessa parannuksen tehnyt. Häntä tuskin enää tunsi. Hän oli ystävällinen ja myödenantavainen, ei riidellyt eikä torunut, katsoi sormiensa läpi ja rankaisematta jätti palvelusväen virheet y.m. hyväntahtoisuutta harjoitti. Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja toimitti rukouksensa hartaudella, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei tiennyt kukaan muu, ellei kenties isä Siegfried.

Myöskin herra Cupidosta oli Siegfriedin käsissä tullut kokonaan toinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vaan lauleli sopimattomia ja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja selvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei myöskään hän enää kulkenut kylien läpi villi-ihmisen tavoin koirajoukkoineen, joita rauhallisten kulkijain päälle usutteli, vaan asteli sen sijaan hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa rinnalla sekä ystävällisesti ja nöyrästi vastaili vastaantulijain tervehdykseen. Taskurahoistaan jakoi hän kerjäläisille. Sunnuntaisin auttoi hän taitavasti pappia jumalanpalveluksessa, eikä suinkaan enää aikonutkaan rikkiä pyhänsavun astiaan sekoittaa. Jumalattoman puheen sijaan olivat tulleet hurskaat latinaiset lauselmat ja vanhojen ihmisten kättä suuteli hän kunnioituksella. Tämä kaikki oli hurskaan kasvattaja-isän ansiota. Sen merkitsivät myöskin hänen hyväkseen luostarikonventin jäsenet. Itse provinsiaalikin [luostarien tarkastelia] lausui kiitoksensa hänen hyödyllisestä toimestansa.

Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos sattui piispa von Thurzon häiden aikaan. Mitoschinin herra oli koko perheensä kanssa sinne matkustanut ja sinne jäänyt koko vuodeksi, kuten olemme nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella maanalaisessa käytävässä. Mitoschinilaisten lähtö oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Magdaleena ollut siitä mitään tietänyt heidän viime sunnuntai-yönä tavatessaan. Olivat taasen tehneet liiton tavata tulevana sunnuntaina.

Mutta viikolla kuuli Siegfried narri Herskolta, että Mitoschinin väki, myös Magdaleena, oli pois matkustanut. Mihin? Piispan häihin. Niitä tulisi kestämään kokonaisen vuoden. Kauheata. Koko sinä aikana ei siis saisi hän rakastettuaan tavata. Kenties hän ehkä myös siellä pakottamalla pakotettaisiin menemään Berezowskylle puolisoksi.

Siegfried huokasi syvään. Kumpahan edes vielä kerrankin saisi Magdaleenan nähdä!

Eräänä päivänä — piispan häitä oli jo silloin koko kolme kuukautta vietetty — sanoi rouva Idalia hänelle:

"Isä Siegfried! Kuule nyt minua tarkoin! Koko maailma on Bittsessä, piispa von Thurzon häissä. Ainoastaan me emme siellä vielä ole. Mutta piispa on minulle sukua äidin puolelta. Hän on myöskin kaste-isäni. Hän tulee varmaankin vihaiseksi — ja oikeudella — ellen häihin mene. Minulla on myös erinomaisen kaunis kaulaketju oikeista helmistä. Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle, kauniille rouvallensa. Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä viipykäämme siellä juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo nuorena tottua ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään."

Siegfried riemastui. Siellähän saisi nähdä Magdaleenan. Toiselta puolen tuli myöskin mieleensä, että siellä todenmukaisesti tulisi tapaamaan entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän oli jo muutamia vuosia ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän millään muotoa haluaisi yhteyteen. Mutta olihan hän nyt laihempi, kasvojansa peitti myös pitkä parta. Kenties eivät tuntisikaan, varsinkaan ei, jos hän vaatimattomasti pysyttelisi nurkissa ja sivupuolilla sekä kasvojansa koettaisi kaapun päähineellä varjostaa. Menen siis. Saanhan ainakin nähdä rakastettuni.

Ja niin lähdettiin Madocsanystakin häihin. Kokonaista kuusi päivää kesti matka, siliä oli par'aikaa kylmä talvi, pakkassää. Päivät olivat lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.

Myöhään illalla saapuivat he Bittsen linnaan. Lepäsivät yön matkan vaivoista. Vasta seuraavana aamuna kävivät he toivottamaan nuorelle parille onnea.

Emmerich von Thurzolla oli erinomaisen hyvä muisti. Sentähden hän siis, kuullessaan nimen isä Siegfried, rupesi heti ihmettelemään, miten sen niminen pappismunkki saattoi hänen hiippakunnassaan löytyä, koska hän ei itse muistanut sen nimistä pappia vihkineensä. Siegfried sanoi saaneensa vihkimyksensä ja arvonsa munkkikuntansa provinsiaalilta. Tästä piispa häneen suuttui. Se ei ollut nimittäin hänen mieleensä, että jesuittain provinsiaalit harjoittivat papinvihkimistä, jonka toimen hän piti yksinomaan kuuluvan omaan ammattiinsa. Täten tuli isä Siegfried heti vähemmin suosituksi vieraaksi Bittsen linnassa. Kukaan ei hänelle ystävyyden osoituksia tarjonnut, ei kukaan hyvää ruokahalua toivottanut, kun hän pöytään istui. Myös muut pappis- ja munkkivieraat katselivat häntä syrin karin. Jesuitat eivät näet olleet pidetyt muiden munkkikuntien keskuudessa.

Eräs henkilö piti kuitenkin hänelle uskollisesti seuraa. Se oli herra Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei eronnut hetkiseksikään kasvattajastaan. Siivosti, hiljaisena ja miettivänä istui hän munkin polvella.

Mutta rouva Idalia mukautui piankin hääjoukkioon. Leskeyshunnun oli hän jo aikaa sitte poisjättänyt. Sopi siis tanssiinkin osaa ottaa. Hän oli iloinen ja puhelias. Thurzo itse hymyili useamman kuin yhden kerran hänen nerokkaille huomautuksillensa. Pian kerääntyikin loistava, ihaileva kavaljeerijoukko hänen ympärillensä. Olipa seassa muutamia harmaapäisiäkin ritareja.

Ainoastaan Mitoschinilaiset näyttivät Madocsanyn rouvaa välttelevän. Jos Idalia sattumalta tuli siihen pöytään istahtaneeksi, missä naapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja tyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö nousi ylös ja etääntyi johonkin muuhun paikkaan. Perässä seurasivat piankin isänsä sekä Berezowsky seurueinensa.

Muutamana iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi siebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurzo kulki käsi kädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparven luota vierasparven luo, leikkiä laskien, hymyillen, iloon kehoitellen. Munkit ja papit olivat kokoontuneet erään suuren juomapöydän ääreen ja lauloivat hurskasta, mutta samalla iloista latinaista laulua:

"Vinus, vina, vinum! Nomen adjectivum. Nolo masculinum Sordet femininum. Neutrius vinum Solum est divinum!"

Se laulu sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole oikeastaan miehiä eikä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä viini ja hyvä munkki on siis neutri sukua.

Myöskin tänään taaposteli vanha Berezowsky tanssissa. Soihtuhypyssä oli hän oikeen mestari, siinähän nimittäin tarvitsi vain kirkua ja polkea jalkaa. Mutta silkkitanssissa ei hänellä tahtonut olla oikeen menestystä syystä, ettei kukaan nainen olisi surmikseen ottanut häneltä suukkosta. Magdaleena oli myös silkkitanssissa. Berezowsky koetti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta turhaan.

Kaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä. Toinen oli nuoren munkin, isä Siegfriedin, toinen Idalian, Madocsanyn rouvan. Idalian sydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden tunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka hänen läsnäoloaankin pelkäsivät, kuten ruttoa.

Nyt joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys silmissä vei hän sen Berezowskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä saakka ilosta ja oli mielissään, että hän nyt saa tilaisuuden Magdaleenaa tanssiin pyytää ja häntä tanssin sääntöjen mukaan suudella. Magdaleena vaaleni kauhusta.

Isä Siegfriedin koura puristautui kiukusta kokoon, niin että siinä oleva hopeainen pikari litistyi ja punainen viini ruiskahti pöydälle.

" Quid habes?" huusivat munkit yhdestä suusta.

Idalia polvistui Berezowskyn edessä ja tämä valmistautui juuri suutelemaan tuota kaunista rouvaa. Silloin hyökkäsi Grazian heidän väliinsä ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Seis! Tuleva vävyni ei saa suudella tätä naisihmistä!"

Kiukustuneena hypähti Idalia ylös, löi kätensä yhteen ja huudahti:

"Teillä ei ole täällä mitään sanomista. Naisihmisenä olen minä myöskin luultavasti yhtä arvokas, kuin te miehenä."

"Se ei ole totta. Sinä olet leski, joka miehesi olet pois päiviltä saattanut ja sittemmin ruvennut elämään luvatointa yhdyselämää muinaisen rakastajasi kanssa, jota munkin vaatteisiin pukeutuneena talossasi salailet. Tännekin olet tuon syntikumppanisi laahannut. Tuolla hän istuu pöydän vieressä, lapsesi polvillaan. Vai eikö sitte muka olekin tuo pappi sinun rakastajasi?"

Näin puhuen lenkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin päästä sitä peittävän päähineen.

"Katsokaapas!" kiljui hän. "Kuka on tämä munkki? Teodor Dalnoki. Kauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!"

"Hahaha!" kaikui ympäri, kuin helvetin kuoro. Jokainen oli tuossa nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnokin.

Hän ei siis ollutkaan kuollut, vaan ruvennut kauniin rouvan palvelukseen.

Isä Siegfried seisoi tuon nauravan, syljeskelevän joukon keskellä. Oikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän sen irti laskisi, tekisi se piankin tuhotöitä.

"Siegfried?" kuului piispa Thurzon mahtava ääni rähinän keskestä. "Mikä olet sinä, pappi vai ritari?"

Nuorukainen antoi tuolin pudota lattiaan ja kumarsi päänsä alas sekä lausui hiljaisella äänellä:

"Pappi."

"Pois siis täältä! Voi sitä, joka pahennusta matkaan saattaa!"

Muut munkit saivat tästä piispan uloskäskystä kehoitusta ja rohkeutta. He päästivät vyötäisiltään köysiset solmuvyönsä ja alkoivat niillä huimasti hutkia Siegfriediä, samalla kestiten häntä mitä moninaisimmilla latinaisilla ja kreikkalaisilla haukkumasanoilla.

Siegfried ei välittänyt itsestään, hän koitti ainoastaan varjella, etteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki hän myös, kuinka Magdaleena tahtoi hänen luokseen rientää, häntä ruumiillaan suojellakseen, mutta Grazian otti tyttöä lujasti kiinni käsipuolesta ja singahutti hänet Berezowskyn luokse sanoen raa'asti:

"Tuolla on sinun paikkasi!"

Mutta Idalia rouva astui kiukusta raivottaren näköiseksi muuttuneena Grazianin eteen ja kirkui:

"Kuule sinä Grazian Likovay! Tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan. Kerran jo pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisen kerran ja se tulee olemaan kuolemasi!"

Näin sanoen ryntäsi hän salista ulos, kumoon jokaisen tyrkäten, ken ei kyllin nopeasti sivulle väistynyt. Mennessään huusi hän piispalle ja tämän puolisolle:

"Kiitoksia vieraanvaraisuudesta! Toivon teidät vielä kerran tapaavani!"

Tuokiossa oli hän reessä. Lentojuoksussa, vaahtoisina jättivät hänen hevosensa piankin Bittsen linnan.

IX.

Jonkun matkaa kuljettuansa, ajoi muuan reki heidän ohitsensa. Idalia silmäsi sitä ja huomasi turkkiin puetun äärettömän paksun olennon, joka huusi:

"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Minä matkustan edelle, teille kortteeria valmistamaan."

Se oli Grazian, Mitoschinin herra. Hän puhui kyllin selvää kieltä.

Tämä paikkakunta on kuuluisaa vierasvaraisuudestaan. Mutta nyt oli kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen portit sulkeutuneet Madocsanyn rouvalle ja isä Siegfriedille.

Grazian oli käynyt edellä ja siten valmistanut kortteereja.

Madocsanylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan. Siellä oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille oljille täytyi Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toinen toisensa viereen, kuten mies ja vaimo; Cupido nukahti keskelle.

Ei voinut Siegfried paeta, täytyi vain kuullella tuon kiusanhenkensä jumalatointa puhetta ja katkeria syytöksiä.

"Etkö häpeä?" sanoi hän, "kun sinua haukuttiin pelkuriksi ritariksi ja valhepapiksi. Minua he sanoivat sinun rakastajattareksesi. Ja sinä kärsit kaiken tämän. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut heitä naista kunnioittamaan. Miksi et heittänyt munkkikaapua nurkkaan ja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Jaa, minä olen Teodor Dalnoki ja tässä on morsiameni. Joka häneen tai minuun koskee, on kuolevan oma!' Mutta sinä et tehnyt niin. Pelkäsit, painoit pääsi alas, sinä raukka. Luuletko, että sinua vielä munkistossa suvaitsevat. Mitä vielä. Elinkautiseen vankeuteen sinut paiskaavat. Eroo siis ajoissa heistä! Pue ritarivaatteet päällesi! Paetkaamme täältä yhdessä. Rakastakaamme toisiamme vieraalla maalla, eläkäämme siellä onnellisina!"

"Tiedätkö, että minä sinua rakastan, rakastan hulluuteen saakka. Mutta sinä et minua rakasta. Siitä en välitäkään suuresti. Mutta piispan häissä olet sinä saattanut minut huonoon maineeseen. Se on sinun korjattava. Minä vaadin sinulta kunniani takaisin. Jos sinä olet oikeutta rakastava mies, jos sinä olet totinen kristitty, niin pitäisi sinun tietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta pyydä kuin nimen, sinun nimesi. Menkäämme Saros-Patákiin tai Klausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja antakaamme hiljaisuudessa vihkiä itsemme!"

Siegfried kuunteli kauhistuksissaan tätä puhetta. Magdaleenan vaalea, kärsivä kuva esiintyi yhä selvempänä hänen kasvojensa edessä. Katkeraa oli edes ajatella eroa hänestä.

"Mitä olet puhunut, on sangen tärkeätä", sanoi hän. "Se vaatii miettimistä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin kohtaloni ohjaajattaren kanssa neuvotella."

"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos niiden kuluttua annat päättävän vastauksen."

"Sen teen."

"Lupaatko sen papinsanallasi?"

"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani."

Idalia ratkesi ääneensä itkemään.

Itkusta heräsi nukkuva poika.

"Miksi itket, äitiseni?" kysyi hän peljästyneenä.

Kreivitär puristi pientä kysyjää innokkaasti rintaansa vasten.

"Itken sinun vuoksesi", sanoi hän. "Sinun tähtesi ainokaiseni, kallein aarteeni maan päällä."

"Varmaankin on isä Siegfried jo ruvennut sinua — rakastamaan, koska sinä minulle olet niin hyvä."

"Saadaanpa nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa pojan korvaan.

Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat vaipuivat syvään uneen, josta vasta heräsivät kukon kolmatta kertaa laulaessa.

X.

Seuraavana päivänä saavuttiin Madocsanyyn ja kahden vuorokauden perästä alkoivat hauskuudet.

Jaa — hauskuudet. Madocsanyn kaunis hallitsijatar ei sulkenut omiansa eikä itsiänsä paksulla hunnulla maailmalta peittänyt. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat uuden tulen hänen sydämmessänsä sytyttäneet. Mitä hän nyt välitti maailman puheesta, mitä ylenkatseesta. Mitä hän välitti siitä, mitä ihmiset takanapäin sanoivat. Hänelle itselleen eivät he mitään kuitenkaan uskaltaneet sanoa. Ja kun Madocsanyn linnan ovet avattiin taasen juhlia varten, kokoontui sinne piankin täytensä iloisia vieraita.

Tosin olivat nuo vieraat laadultaan vähä liiaksi sekamelskaista. Eipä tuossa kirjavassa joukossa nähty montaakaan kunnioitettavaa ulkomuotoa. Kenties olivatkin samoja juomaveikkoja, jotka juuri ikään olivat istuneet Mitoschinin pöytien ympärillä ja parjanneet Idalia rouvaa. Täällä he nyt lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä pilkkasivat Mitoschinin Grazian herraa ja ikinuorta sulhasmiestä Berezowskyä, mutta ylistivät pitojen emäntää paraimmaksi, siveellisimmäksi rouvasihmiseksi maailmassa.

Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut hurskaita lauluja, vaan puhui kaksimielistä pilaa juoppolallusten kanssa. Täällä ei häntä naurettu eikä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa, kuten muutkin. Joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.

Mutta kun yö tuli, jäi hän yksikseen. Cupido nimittäin nukkui nyt äitinsä kanssa. Siellä hän kylmällä vedellä haihdutteli humalaa päästänsä ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.

Seuraavana perjantaina tuli jesuittaluostarin lähettiläs kieltämään, ettei saanut lihaa syödä perjantaina. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä takaisin luostariin rangaistustansa kärsimään.

Idalia lähetti heille kukkaron rahoja täynnä ja kirjelmän, jossa seisoi: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan petrusseja." [Pietarin taalereita.]

Tähän olivatkin jesuitta-isät tyytyväisiä.

Sunnuntai-aamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin, hoitamaan ja suojelemaan lastani, aarrettani!"

Näin sanoen hän lähti ja mennessään suuteli hellästi Cupidoa.

"Näetkös?" sanoi poika, "kuinka äiti nyt minua hellästi rakastaa. Sen perästä, kun me piispan häistä kotiin tulimme, on hän ollut näin hyvä minulle. Semmoinen on hän ollut sentähden, koska sinä häntä rakastat. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myös, ettei sinun nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Pappa Teodor!' — Tiedätkö muuten, mitä äiti on toiminut viime aikoina niin ahkeraan yhdessä piikojensa kanssa? Et tietenkään. Tuleppas siis ja katso!"

Poika talutti munkin eräälle suurelle seinäkaapille ja aukaisi sen raskaan, veistoksilla koristetun oven. Siellä riippui nauloissa komea ritarimantteli ja Dolmany sekä muita miehen vaatteita kallisarvoisesta kankaasta, rikkaasti kullalla ommellut ja nyöritellyt.

"Näitä ompeli äiti piikoineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomen aamuna lahjaksi. Kun aamulla heräät, ei vuoteesi vieressä olekaan enää munkin pukua, vaan nämä ritarivaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan sano, että minä olen salaisuuden ennen aikojaan ilmaissut!"

Siegfried katseli kauniita vaatteita kuin lumouksen valtaamana.

"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituna. Niiden selkään istumme tiistaiyönä: sinä, äiti ja minä sekä ratsastamme tuulen vauhdilla Klausenburgiin. Silloin eivät meitä tapaa ilkeät jesuittimunkit, jotka linnan ympärillä vahtia pitävät, ettet sinä vain pois pääsisi."

Siegfriedistä tuntui tämä puhe ikäänkuin ilkeältä ja samalla kertaa suloiselta unelta.

"Tulepas tännekin!" sanoi poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katsos tuota kuvaa!" osoitti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä ja äiti!"

Se oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka kuvasi Idaliaa poikansa kanssa. Kuva oli kaunis. Siegfried jäi sitä ihastuksissaan katselemaan.

Samassa kuului kreivittären ääni heidän takanaan. Siegfried häpesi, että hänet täältä tavattiin, mutta rouva oli kovin armollinen ja puheli iloisesti:

"Isä, tulen kirkosta. Olen siellä tehnyt syntiä, ja tahdon nyt ripittäytyä sinun edessäsi. Tein syntiä kirkossa, silloin kun alttarin edessä polvistuin. Puhuin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, Herra, ettet sinä estäisi minua aikomukseni täytäntöön panemisessa; suo myös minulle anteeksi, että minä rakastamani miehen synnit alttariltasi riistän!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle absotutiooni."

Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä ja nosti hänet ylös sekä sanoi:

"Annan syntisi anteeksi!"

Mutta vaikeasti tulivat nuo sanat hänen huuliltaan.

XI.

Isä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata koko päivän, että hän oli mitä ankarampain mielenliikutusten vallassa. Hän vapisi, jos hän sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.

Illallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelusväkensä sekä Cupidonkin levolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.

Idalia otti harppunsa ja lauloi; lauloi taivaasta, paratiisista ja rakkaudesta.

Suuri seinäkello löi yksitoista. Siegfried nousi ylös ja sanoi:

"Hyvää yötä!"

"Menetkö jo?" kysyi Idalia ihmetellen.

"Kohta tulee aamu."

"Minä luulin, että sinä jo huomenna antaisit minulle varman vastineesi!"

"Tänään on vasta ensimäinen sunnuntai. Puheessahan oli kaksi sunnuntaita!"

Idalia rypisti silmäkulmiansa ja sanoi:

"Niinkö pitkän ajan tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten kanssa?"

"Myöskin maanalaisten kanssa", sanoi Siegfried.

Idalian sielun läpi kävi väristys, salainen, käsittämätöin aavistus. "Tuo mies rakastaa toista", välähti hänen mielessään ikäänkuin salamana.

Hän sentähden pyysi, että Siegfried ottaisi Cupidon taasen nukkumaan huoneeseensa.

Siegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain toiveissaan pettyneeltä. Lopulta hän virkkoi ikäänkuin pakotettuna:

"Hyvä, otan hänet mukaani."

Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti Cupidon.

Tämä nousi hämmästyksissään istualle ja rupesi itkien valittamaan: "Mikä nyt on? Tahdotko sinä äiti minut taasen tappaa?"

"Eihän toki, kultaseni!"

"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä julman näköiset kuin silloinkin, kun tahdoit minut neulalla kuoliaaksi pistää."

"Enhän minä koskaan ole sinua aikonut tappaa. Se on vain pahaa unta, jota olet uneksinut. Mutta tule nyt, saat taasen maata isä Siegfriedin huoneessa. Kuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sanon sinulle! Sinä olet hyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava äiti, jos vaan minua tottelet. Mutta jos teet toisin, kun minä käsken, rankaisen sinua, kiusaan, kidutan, ruoskin ja puetan rääsyisiin vaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin ettei isä Siegfried ole se, kuin hän näyttää. En myöskään tiedä, onko hän meille todella hyvä vaiko paha. Siitä voit sinä saada selvän jos tahdot. Ota sentähden mukaasi tämä hopea-pilli kätke se yövaatteisiisi. Kun tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa sinut levolle sänkyyn, teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa valvo ja katso, mitä hän tekee. Jos jotain näet erinomaista, kätke tarkasti mieleesi ja kerro minulle. Mutta jos hän hiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen mentyään pilliin, niin että minä tiedän tulla paikalle ja tutkia, mitä isä Siegfriedillä on mielessä, tahtooko hän meille hyvää tai pahaa? — Olethan lapsoseni minua täydellisesti ymmärtänyt, ja teethän tahtoni mukaisesti?"

"Teen äiti kaikki, mitä sinä tahdot!" Näin sanoen meni poika Siegfriedin huoneeseen.

Jonkun ajan kuluttua kuului pillin ääni.

Idalia juoksi munkin kammioon.

Cupido istui vuoteessa. Noissa lapsellisissa kasvoissa kuvastui hämmästys, pelko ja vahingonilo.

"Siegfried on mennyt."

"Minne hän on mennyt?"

"Maan alle, helvettiin."

"Kerro pian, mitä olet nähnyt!"

"Tein niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja teeskentelin nukkumista. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja tultuaan vakuutetuksi, että todella niin tein, meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinpukunsa ja sen sijaan puki päällensä ne ritarivaatteet kaapista, jotka sinä olet hänelle ommellut. Ritaripuvun yli hän heitti munkinkaapun. Sitte hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään. Nousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa linnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille pyhitettyyn kappeliin. Hän tarttui siellä seisovan Nepomuk-pyhimyksen kuvan päähän ja — voi kauheata — heitti kuvan maahan. Patsaan sijalle näytti aukeavan kuin musta kita. Siihen astui Siegfried ja katosi sinne. Minä pelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinua."

Idalia muuttui kauhean näköiseksi, muotonsa musteni vihasta, sormetkin nyrkittyivät.

"Miksi sinä niin vihainen olet, äiti?" kysyi Cupido peloissaan.

Mutta Idalia löi nyrkillään poikaa vasten kasvoja ja kiljasi: "ole tuhannesti kirottu sinä, joka semmoisia asioita kerrot."

Sitte hän, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, juoksi kun riivattu makuuhuoneeseensa, heitti siellä yllensä mustan manttelin, otti salalyhdyn käteensä sekä näin varustettuna meni hänkin Pyhän Nepomukin kappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta voimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui siten syntyneeseen aukkoon.

"Myöskin äiti meni helvettiin", vaikeroi Cupido peloissaan makuuhuoneessa. Hän ristitsi kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla: "äläkä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta!"

* * * * *

Nepomuk-patsaan jalusta oli ontto. Siitä johti kuusi kivirappusta maan sisään. Seitsemäs rappu oli napojen varassa, niin että kun sen päälle astui, se kiepahti ympärinsä ja vaikutti samalla Nepomuk-pylvääseen, niin että se myös nousi pystyyn ja siten sulki tämän aukon. Rappujen päästä alkoi se käytävä, joka Waag-joen alatse vei Mitoschinin linnaan.

Idalia alkoi kulkea sitä myöten. Hiekan peittämällä lattialla näkyi selvästi verekset ihmisen jalan jälet. Kreivitär seurasi niitä. Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa, noin pari sataa askelta edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun verhottu olento. Hän koetti sitä lähestyä muurien pimennossa. Äkkiä edellä käypä olento seisattui. Hänen eteensä oli tullut vankka tammiovi. Se kumminkin aukeni olkapäiden lujasta ponnistuksesta. Vihdoin oli hän tunnelin toisessa päässä. Padualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle ja Mitoschinin paavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.

Idalia sivuutti myöskin tammioven. Sen toisella puolen laajeni tunneli suureksi, nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä ihmisiä. Madocsanyn rouva katseli niitä pelolla. Ne olivat kuolleita, kauan aikaa täällä olleita. Muuan istui pöydän takana, nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään. Ympärillä oli toisia, jotka näyttivät kuultelevan hänen lukuansa.

Nämä olivat niitä muinaisia hussilaisia, joista salainen käsikirjoitus puhui, ja jotka olivat hautansa saaneet käytävän holveissa.

Idalia kiirehti eteenpäin. Tultuansa käytävän sivulle ja piilouduttuansa pyhän Antoniuksen taa, näki hän hyvästi, mitä kirkossa tapahtui, sillä sitä valaisi hyvästi eräälle hautakivelle lasketun, avatun salalyhdyn valo.

Mitä Idalia kappelissa näki, se häntä kiukustutti, raivoon saatti, oli melkein hengen häneltä riistää.

Hän näki siellä pulskean ritarin — joka et ollut kukaan muu, kuin Teodor Dalnoki ja nuoren kauniin tytön — joka ei liioin ollut kukaan muu, kun Mitoschinin linnanherran tytär, vaalea Magdaleena.

Ne syleilivät ja suutelivat toisiansa. Ne puhuivat helliä rakkauden sanoja.

Mitä he sanoivat?

Ritari lausui: "Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi sunnuntai-yönä?"

"Mihin sitte?"

"Kauas, pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin, ilman, että kukaan meitä enää voi eroittaa!"

"Mutta sinähän olet pappi?"

"Olen ollut, mutta en enää ole. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana sunnuntai-yönä täältä pois, jos suostut. Sitte menemme Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon ja annamme sen opin mukaisesti vihkiä itsemme avioliittoon. Suostutko tähän? Se on minun nähdäkseni ainoa keino, sillä, luostariini en minä enää voi kääntyä, en myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."

"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnoille.

Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai aijot sinä mokoma valhepappi minut pettää ja omaksi hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä minua muistatte."

"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" sanoi Teodor. Magdaleena nyökkäsi päällään myöntymykseksi.

Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä jo aamun ensimäiset sanansaattajat alkoivat taivaanrannalla näkyä.

Teodorkin tuli pian hänen jälkeensä, otettuaan sitä ennen hellät jäähyväiset Magdaleenalta, ja kävi makuukamariinsa. Cupidoa ei enää ollut siellä, sillä Idalia oli hänet noutanut pois heti tultuaan.

XII.

Mutta tänä yönä ei lainkaan nukuttu Madocsanyn linnassa.

Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessansa, tuskin tietäen mitä teki.

Hän jäi peilin eteen seisomaan ja tarkasteli kuvaansa siinä.

"sinä valehtelet, kun sanot minun olevan kaunis", puhui hän kiukuissaan, "päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivankuin paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."

Nyt peili sanoikin, että hän oli todella kauhea. Nyt hän myöskin tiesi, mitä oli tekevä.

Hän istui pöydän ääreen sekä kirjoitti kirjeen, joka oli näin kuuluva:

Jalo ja kunnioitettu Herra, Grazian Likovay.

Minä olen luvannut pistää veitsen toisen kerran sydämmeenne ja minä pidän lupaukseni.

Jos tahdotte tietää kenen rakastaja isä Siegfried todella on, niin pitäkää vahtia ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette katolisen linnan kappelinne pienen kellon soivan, menkää palvelijoinenne ja aseilla varustettuna sinne. Takaan, että tulette näkemään jotain ihmeellistä!

Teidän nöyrin palvelijattarenne leskirouva Franz Karponay.

Kun hän tämän kirjeen oli saanut valmiiksi ja sinettisormuksellaan lukinneeksi, olikin jo täysi päivä.

Hän käski narrin luoksensa ja puhui tälle:

"Hersko, pääseekö Waag-joen ylitse nyt?"

"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."

"Minkätähden ei?"

"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."

"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"

"Siinä tapauksessa kyllä, jos minulla olisi kaksi päätä, niin että voisin toisen jättää tänne, kun toisen otan mukaani matkalle."

"Kuule minua, Hersko! Saat paljo uusia kauniita vaatteita, jos viet tämän kirjeen Mitoschiniin! Sitä paitsi saat takaisin tullessasi niin paljo kuin vaan haluat viiniä!"

"Matkalla saisin minä jo niin paljo vettä, etten enää koskaan elämässäni viiniä tarvitsisi."

"Saat tämän kukkarollisen rahaa! — Katsos!"

Narri puisti päätänsä eväten.

"Kuulepas nyt tarkasti, Hersko. Minä tiedän, että sinä olet minuun rakastunut. Jos sinä tämän kirjeen viet, niin takaisin tullessasi rupean minä sinulle vaimoksi."

Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeisiinsa.

"Oikeinko todella! ettehän vaan tee pilkkaa minusta? Jos annatte suutelon nyt etukäteen niin lähden heti."

Idalia ojensi huulensa ja narri painoi niille pitkän, polttavan suudelman.

Sitte hän riensi kirje kädessä ulos. Idalia katseli akkunasta, kuinka hän hyppeli jäänpalaselta toiselle, ollen alinomaa hengenvaarassa. Kumminkin pääsi hän onnellisesti toiselle rannalle.

"Nyt on asia hyvällä alulla, nyt on aika käydä aamiaiselle", puheli hän itsekseen.

Siegfried oli jo ruokasalissa kun hän tuli sinne.

"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", puhui tämä.

"Sentähden, että sinä olit välioven sulkenut, oli hän yöllä herätessään ruvennut pelkäämään ja tuli minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."

Siegfried katseli häntä epäröiden, mutta ei huomannut mitään erinomaista. Luuli vain, ettei rouva tiedä mitään hänen yöllisestä retkestänsä.

Idalia oli mitä herttaisimmalla, ihastuttavimmalla tuulella. Hän meni makuukamariinsa. Siellä oli jo Cupido hereillään ja alkoi ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti vakuutti, että hän oli nähnyt unta. Siihen lapsi tyytyi.

XIII.

Grazian Likovay luki kirjeen kahteen kertaan, kolmeen kertaan, mutta ei sitä ymmärtänyt. Täytyi kutsua avuksi mestari Mathias.

"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut, narri myös se, joka sen käsittää."

"Minä käsitän sen", sanoi Mathias, luettuaan kiireesti kirjeen.

"No, anna kuulua, mitä siinä on!"

"Muistatte kai vielä, miten ankarasti häväisitte isä Siegfriediä Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka paljastuivat, kun te riistitte päähineen häneltä; ne olivat todellakin Teodor Dalnokin."

"Minä olen hänelle asianmukaisesti kostanut, vai kuinka?"

"Se on totta. Ja sellaisia haavoja ei niin pian paranneta, varsinkaan ei, jos ne sattuvat semmoisiin paikkoihin, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua. Myöskin tiedätte, että Teodor Dalnoki on neiti Magdaleenan hyljeksitty kosija. Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että melkein näkee toisensa ikkunoista."

"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä on puhe Magdaleenasta?"

"Muitahan naishenkilöitä ei olekaan meidän talossa. Ja vaikka kaikki nämä tauluille maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, niin ainoastaan Magdaleenaan palaisi Teodorin mieli. Se on minun ajatukseni."

"Katsopas ikkunasta pihalle! Etkö näe jäidenlähtöä Waagissa? Narrin tullessa olivat jäät tuskin liikkeessä, mutta nyt ne ovat suorastaan raivoissaan. Näes, kuinka jäälohkareet vievät mukanaan mökkejä rannikolta ja katkovat paksuja puunrunkoja. Mikä ihmisellinen olento voisi sydänyönaikana niitä myöden kulkea? Sano mielipiteesi!"

"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin vettä myöten ja se tapahtui merellä. Hyvänä luteerilaisena täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa on."

"Se oli silloin. Se oli pyhä Pietari, jolle kaikki mahtaa olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."

"Mutta minä tiedän myös, että munkki voipi saada paljo aikaan, rakastaja vielä enempi, molemmat yhdessä pystyvät he kaikkiin!"

"Puhelemmeko asiasta Berezowskyn kanssa?"

Aina siitä saakka, kun oli koteuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli tuo vanha sulhasmies oleskellut Mitoschinin linnassa. Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitte viedä hänet kotimaahansa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat jota aamu niin perinpohjaisen pöhnän, jotta oli pakko kantaa heidät nukkumaan vuoteeseen, josta heitä ennen puoltapäivää ei kyennyt herättämään tulipalonhälinäkään eikä edes ryövärien päällekarkaus. Mutta jälkeen puolenpäivän taasen ei tuo tekopyhä herra tahtonut ottaa osaa mihinkään kirkolliseen toimitukseen ja siten tuli avioliitto yhä lykätyksi päivästä toiseen. Häitä sentään vietettiin jo etukäteen joka päivä.

Myöskin tänään koetettiin sulhasta herättää, vaan turhaan. Hänen korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään ei auttanut. Hän vaan liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin rauhanhäiritsijää torjuakseen sekä nukkui edelleen.

"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen aate, puhelen tyttäreni kanssa."

Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan vieressä.

"Oletpa sinä muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla ikkunaa auki pidät", puheli hän.

"Annoin ainoastaan kyyhkyselleni vapauden, sillä jos minä sattuisin kotoani pois joutumaan, ei kukaan sitä ruokkisi."

"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy mennä pian naimisiin?"

"Tiedän, isä rakas."

"No etkö revi tukkaasi, etkö vuodata verisiä kyyneleitä, etkö sano: sata kertaa mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen?"

"Sinun läsnäollessasi en enää vuodata yhtään kyyneltä."

"Sittehän olet koko lailla muuttunut. Kenties se johtuu piispan häistä? Varmaankin se sai mielesi muuttumaan, kun näit siellä entisen rakastajasi ja tulit tietämään, että hän nykyään on erään kauniin rouvan hempukkana?"

"Se oli kamala kohtaus, isä rakas."

"Ethän rakasta tätä munkkia?"

"Valallani vakuutan, ett'en munkkia rakasta."

"Semmoinen olisikin hirveätä. Minä en oikeen voi sanoa, mitä sinulle siinä tapauksessa tekisin, jos niin olisi asianlaita. Mitä tuossa pienessä pussissa säilytät?"

"Kaikellaisia pieniä muisto-esineitä, jotka olen perinyt äitivainajaltani, kuten esim. hänen emaljoidun kuvansa, kiharan hänen tukastaan sekä erään pienen hopeaisen ristin, jota lapsuudessani kannoin kaulassani. Kyllä kai minä ne saan viedä mukanani, kun lähden tästä talosta?"

"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi tyttäreksi. Ehkä asiat vielä kehittyvät siksi, että tulet saamaan minun siunauksenikin."

"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö isänsä jalkoihin polvistuen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."

Grazian salli Magdaleenan viedä huulillensa hänen kätensä.

"Lupaa, että annat minulle anteeksi ne mielipahat, joita tahtomattani olen sinulle saattanut!"

Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa sielua.

"Ole huoleti, en minä sinulle ole paha", murisi hän sekä sipaisi kerran karvaisella oikealla kädellään tuon polvillaan olevan tytön päätä. Sen liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.

"Koht'sillään pannaan asiat täytäntöön", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän täytyy mennä tänään aikaisin levolle, että jaksamme nousta ylös aamulla varhain. Huomenna nimittäin ovat häät."

Sen sanottuaan meni herra Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari Mathias vielä odotti.

"Oletpa väärillä jälillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä, 'huomenna ovat häät'. Hän tuumi, että niin on hyvä sekä suuteli minun kättäni."

"Sehän on juuri paras todistus siitä, että hän turmiota päässään hautoo. Hän otti jäähyväiset isältään, koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, rakastajansa kanssa paeta. Siitä ovat he keskenään sopineet. Minä tunnen naisväen."

"Tuhat-tulimmainen! Olisiko se mahdollista? Tuli ja leimaus, jos todella niin olisi! Taivaan talikynttilät! minä tapan heidät! Herätä puolalainen paikalla! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuolluksissa! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"

"Meidän pitää sangen varovaisesti ryhtyä toimeen. Siis, ei mitään hälinää! Muutoin he huomaavat ja ovat varuillansa. Meille olisi parasta, että joka mies nukkuisi niin kauan kuin itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella kloroformia, niin että ne olisivat hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja kummitukset valaistussa kirkossa, joita itse olette nähneet, ovat epäilemättä elävän ihmisen aikaansaamaa. Siinä piilee joku salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo illaksi olen minä itseni niin valmistanut, etten väisty Belzebubiakaan, jos hän nimittäin olisi mukana pelissä."

Aina myöhäiseen iltaan kesti tänään kuiskuttelua ja jymyä Mitoschinin linnassa. Mutta naisia ei luonnollisesti tehty osallisiksi salaisuudesta.

Sillä aikaa, kun neiti Magdaleena oli ruualla, vietiin Berezowskyn aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla mukana hyökkäyksessä.

"Mutta älkää murhatko munkkia!" neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen tuottaa suuren vaaran. Iso-isäni sattui kerran vahingossa munkin hengiltä ottamaan, mutta kostoksi siitä, vei paholainen hänet elävältä."

Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin henki säästettäisiin. Sen sijaan lupasi hän keksiä sopivan kidutus- ja rangaistustavan, jolla munkkia piinattaisiin.

Yön tullessa hiipi Berezowsky itse myös kappeliin sekä piiloutui aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.

Miehet saivat ajankulukkeekseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.

Pimeän tultua antoi herra Grazian kuuluvalla äänellä käskyn, että kaikkein piti aikaisin mennä levolle, kyetäkseen aamulla varhain jalkeille, sillä silloin piti vietettämän häitä talossa. Koko yönä ei saanut kukaan ulkona liikkua. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit piti tarkasti sulkea.

Sen jälkeen kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.

Seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus kuin nukkuisivat kaikki elävät olennot siellä. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata ryskettä, joka aiheutui jääpalasien toisiinsa törmäämisestä ja särkymisestä.

Mutta kun suuri linnankello kuuluvilla lyönneillä ilmaisi puoliyön hetkeä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui pienoinen, äidin perintönä saadut pikkutavarat sisältävä pussonen, kääräsi ympärilleen lämpimän vaipan sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertorappusia myöten tuolle tutulle pienelle ovelle, joka johti karhupihalle.

Hän katseli ympärillensä. Karhuja ei ollut näkyvissä — se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten saattoi hän estämättä kävellä kirkon luo, jossa vielä heitti viimeiset jäähyväiset isänkodillensa, jonka kohta oli ainaiseksi jättävä. Sitte hän astui sisälle kappeliin.

Taasen paistoi kuu kirkkoon sekä valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.

Jospa vapauttaja, rakastettu pian tulisi!

Huuhkaja kiljui tornissa.

Vihdoinkin kello soi ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Rakastettu lähestyi.

Kun hän astui poistuneen Antonius-kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu ainakin: pyhä Ladislaus, tuo kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoita voittava sankari.

"Jumalan kiitos, että vihdoinkin olet täällä! Huomen aamulla on minun määrä lähteä Puolaan."

"Rientäkäämme sitte täältä, rakkaani!"

"Salli minun ensin lausua rukous veljeni haudalla!"

"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"

Molemmat polvistuivat vierettäin, käsi-kädessä murhatun veljen muistomerkin ääreen. Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.

"Rakas veli, annathan minulle anteeksi!" rukoili tyttö.

"Annanhan toki minä sinulle anteeksi, rakas sisko", kuului ääni vastaavan syvyydestä sekä samassa aukeni hautaholvin ovi ja sieltä hyökkäsi ylös Berezowskyn asestettu joukko, etunenässä tuo ikinuori sulhasmies itse, heilutellen julmasti miekkaansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi myöskin miekka Teodor Dalnokin oikeassa kädessä.

"Ahaa! Et siis olekkaan munkki! No sitte sinun pitää kuolla tuossa paikassa", kiljui Berezowsky sekä hyökkäsi Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan miekallaan Berezowskylle niin tukevan lyönnin olkapäähän, että käsi kokonaan irtautui ruumiista. Berezowsky itse kaatui lattialle ja heitti henkensä ennen taistelun loppua.

"Takaisin maanalle, pelkurit!" jymisi Teodorin ääni, samalla kun hän kostonenkelin tavalla huitoi ympärillensä ja ahdisti hyökkääjät jo aina hautaholvin ovelle saakka. Mutta silloin avautui kirkonovi ja sisään tunki Grazianin aseilla ja tulisoitoilla varustettu joukko. Itse ukolla oli aseena ainoastaan koukkusauvansa.

"Tänne päin, pappi!" mörisi Grazian. "Astuppa eteeni, munkki! Isä Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä pitää sinut tapettaman! Tällä minun kepilläni!"

Ja raivosta sokeana hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.

Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.

"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä! Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta! Tappakaa ennen minut!"

"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian sekä potkasi jalallaan polvistuvaa tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitoschinin herralle miekan iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija oli saanut kuolinhaavan. Vielä kaksi palvelijaa kaatoi ritarin miekka, sitte sen terä katkesi kädensijaa myöten.

Mutta miekatonnakin piti hän puoliansa noilta pelkureilta palkkalaisilta. Hän sieppasi aseekseen suuren messinkisen kynttilänjalan alttarilta. Sillä hän jakeli niin tehoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ett'ei juuri kenenkään tehnyt enää mieli häntä lähestyä. Jo hän seisoi alttarilla, aivan Antonius padualaisen paikalla, ja takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos hän vain kerkiäisi niin paljo edelle, että voisi tammioven siellä sulkea perässään, olisi hän täydellisesti turvassa.

Mutta samassa loi hän silmäyksen kirkkoon. Se mitä hän siellä näki, sai hänen verensä hyytymään raivosta.

Grazian nimittäin oli tarttunut kiinni Magdaleenan pitkiin, hajalleen menneisiin hiuksiin ja laahasi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon ovea kohden.

Tätä ei Teodor voinut nähdä. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki ihmiselliset tunteet. Hänestä tuli eläin, jalopeura, jolta puoliso on ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hyppäsi hän alttarilta maahan. Kumpasessakin kädessään oli hänellä raskas kynttiläjalka. Niitä hän heilutti kuin sotanuijia tunkiessaan palkkalaisten joukkoon ja kaikki edestään kaataen hän raivosi noiden asestettujen palvelijain joukossa niinkuin mieletön Herkules, jonka ruumista Ressus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä tytärtään rääkkäsi. Siinä hän tähtäsi kynttiläjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samassa viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli ja muuan palkkalaispelkureista tarttui hänen jalkoihinsa ja veti siten kumoon hänen. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnoki voittaa ja sitoa.

XIV.

Waag-virran jääpurkaus tuli yhä raivokkaammaksi. Vanhimmatkaan ihmiset eivät semmoista muistaneet. Jäävirta tunkeutui Madocsany-puroa myöten aina myllytammeen saakka. Pian saattaisi tämäkin murtua ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.

"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen, paisuvaa jokea viitaten. "Miksi kaasitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan? Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."

"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."

"En ole nähnyt unta, olen nähnyt sen tapahtuvan todellisuudessa; vieläkin vapisen sitä ajatellessani."

"Se on kuume, joka sinua vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen, eläkä katsele ikkunasta pihalle. Minä käsken Herskon tulla kertomaan sinulle satuja."

Niin Hersko. — Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?

"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried; hän ainakin puhuu tosiasioita!"

Niin juuri — isä Siegfried. Aamusta aikaisin oli Idalia jo vähintäin kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä oliko tämä tullut jo. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritaripuku oli kadonnut ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.

Idalia istui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöintä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi hurjasti eteenpäin virtasi samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.

Mitoschinin linnan läkkilevyillä peitetyt neljä tornia loistelivat auringon paisteessa ja näkyivät tänne selvästi.

Yht'äkkiä oli hän näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä kiikarilla, huomasi hän sen olevan viiden hengen miehittämän veneen.

Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tuli?

Viittä miestä ei suinkaan peljätä Madocsanyn linnassa, sillä siellä löytyy seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.

Nuo viisi miestä tuolla venheessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jääjoukot murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsi neljä miestä jäälautalle ja vetivät venheen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä kuuluivat palvelijasäätyyn, mutta viides, joka turkkeihin käärittynä lojui venheessä, oli varmaankin herra.

Vihdoinkin he saapuivat myllysululle. Siellä nuo neljä taaskin hyppäsivät pois veneestä ja vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat siellä puuhun kiinni. Turkkeihin kääritty olentokin nousi venheestä.

Ensi askeleesta, jonka tämä otti, tunsi Idalia hänen. Olento nimittäin ontui. Se oli siis naapurilinnanherra, Grazian Likovay.

Mitä hän, vihollinen, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tänne tulee, mille asialle?

Tuleekohan vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa, käpälänsä mahtavalla iskulla? No — siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.

Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu venäläinen kauhtana, jonka laajoihin hihoihin sopi sangen mukavasti kätkeä myrkytetyn tikarin, jolla tehty pienoisinkin naarmu saisi aikaan voimakkaimmankin miehen kuoleman. Sitäpaitsi oli sivuhuoneissa heitukoita ja palvelijoita, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa-aikovan.

Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.

Grazian Likovay tuli aivan aseettomana; ei edes kirvestä eikä miekkaakaan riippunut vyöllään. Eipä hän olisi kyennyt käyttämäänkään näitä aseita, sillä oikea kätensä oli siteessä; veri vieläkin kihoili kääreen läpi. Isä Siegfried oli viimeisen iskunsa kynttiläjalalla suunnannut Grazianin päätä kohden, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmassa kädessä oli koukkukeppi ja hattu.

Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja vialloista jalkaansa perässään vetäen astui hän kreivittären eteen. Äänensä sointu oli samallainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.

"Syvästi nöyrtyneenä astun minä vanha haudanpartaalla seisova miesraukka teidän eteenne, armollinen rouva. Myöskin tunnustan, että olen muserrettu, murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Minä tein syntiä, minä olin häväisijä. Syytin teitä epäsiveellisyydestä ja sopimattomuudesta, vaan semmoista onkin tapahtunut minun talossani. Olen teitä loukannut; antakaa siis minulle anteeksi!"

"Mitä te olette tehnyt? Ei minun tarkoitukseni ollut teitä murhaan kiihoittaa."

"Olkaa huoleti! Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tulleet kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likovay olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Semmoista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."

"Tarkoitatteko isä Siegfriediä?"

"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnokin haahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezowskyn, sitte hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä niinkuin mielipuoli. Minäkin sain osani, nähkääs!"

Näin puhuen irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitärtä kauhistutti niitä nähdessään. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:

"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan minä sen kyllä paikalleen jälleen."

"Miten kävi isä Siegfriedille?" kysyi rouva kiihoittuneena.

"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."

"Tapoitteko hänet?"

"Eikä toki! Minähän sanoin jo, ett'en ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaarakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan sitä tehdä."

"Mitä sitte tulee hänelle tapahtumaan?"

"Se on minun asiani. Mutta jo ennakolta voin teille vakuuttaa, ettei hiuskarvaakaan hänen päässään vahingoiteta ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."

"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"

"Oh! ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntä tappanut, en edes vankeuteen heittänyt, enpä edes kurittanut. — Minusta on näet tullut kovin lempeä ja hyväsydämminen mies. — Asetin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, niin olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli sinnepäin vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukahtui."

"Te olette kauhea ihminen."

"Eipä niinkään. Mutta olen vanha, voimaton, rampa ukko sekä tullut hengen vaaralla jäiden ylitse tänne myymään teille helposta hinnasta taloni ja tavarani, koko Mitoschinin kiluinensa, kaluinensa."

"Mitä sanotte?"

"Myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitoschinin kuudestakymmenestä taalerista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitte rahoineni Moldauun taikka Vähään-Venäjään."

Ensin Idalia hämmästyi suuresti tuommoisesta tarjouksesta. Mutta pian hän älysi kaupan edullisuuden sekä ilmoitti suostuvansa kauppaan, kuin myöskin olevansa tilaisuudessa heti maksamaan.

Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Ne hän otti esiin sekä kysyi, olisiko paria kirjoitustaitoista henkilöä saapuvilla todistajiksi.

Semmoisia kyllä löytyi, eikä kaukaa tarvinnutkaan hakea; viereisessä huoneessa oli sekä kartanonhoitaja että vouti, molemmat kirjoitustaitoisia sekä latinankieltä osaavia miehiä.

Ne huusi Idalia sisälle. Myöskin tarjosi hän tuolin Grazianille.

Nuo molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjoja sekä huomasivat ne oikeiksi ja yhtäpitäviksi. Sitte kirjoittivat asianomaiset niihin nimensä, samoin todistajat.

"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettivahaa, mutta kukapa niitä kaikkia huomaa tässä kiireessä", tuumiskeli kreivi.

Nyt tuli rahojen vuoro.

Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahaa pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astian päälle oli kirjoitettu, paljoko se sisälsi.

"Tahdotteko että rahat luetaan vai punnitaan?" kysyi kreivitär.

"En kumpaakaan, uskon ilmankin", sanoi Grazian.

"No, kyllähän ne oikein on, mutta rahat pitää lukea…"

"Ja naiset kurittaa! Kyllähän se sananparsi niin on, mutta ei se aina pidä paikkaansa. Tuossa hyvät miehet juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"

Näin sanoen kourasi Grazian terveellä vasemmalla kädellään erästä kultatynnyriä sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.

"Kauppa on siis päätetty, rouva Karponay. Tässä ovat Mitoschinin avaimet. Itse vietän tämän viime yön taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että silloin tulee kireä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilustanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan; menen sinne jo edeltä."

"Mutta sinetittäkää toki pohjat ensin!"

"Ei ole tarvis. Ei nämä miehet minua petä. Miksikä he semmoista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiani."

"Miten suvaitsette."

"Ja nyt tahdon teille käteni ojentaa hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."

Hyvästit suoritettuansa lähti hän taaksensa katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Kaksitoista palvelijaa kantoivat rahatynnyrit perästä. Ne ladottiin veneeseen lukematta, katsomatta. Kreivi istui veneeseen sekä komensi:

"Vesille!"

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka oli ollut, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.

XV.

Hra Grazian von Likovayn reumatismin rasittama jalka näyttäytyikin olevansa oivallinen ilmanennustaja, sillä tuskin oli venhe ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jo jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Ei auttanut muu kun että erään soutajista täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin tuodakseen linnasta pitkän köyden, jotta rannalla seisova palvelijajoukko sitte veti venheen kuivalle. Tällä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töin tuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisen kolmivaljakon kanssa; siihen ladottiin rahatynnyrit sekä asetettiin myöskin herra Grazian istumaan ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.

Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"

"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja tänne."

"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."

"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."

"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki; tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"

Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli Madocsanyssa.

"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.

"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"

Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella; en semmoista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän olet tuhattaituri ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuopas työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan ynnä muut muuraustyössä tarvittavat kapineet. "Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan — nyt rikkonaisen — alttarikuvan läpi salaiseen käytävään, jota myöten kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin läpi he menivät ja tulivat sivukäytävien alkuun.

Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.

Grazian valaisi pimeää holvia.

"Katsopas sinne!" käski hän.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias ja hampaansa kolisivat pelosta, "mitä rouvasihmisiä siellä on?"

"Etkö näe että ne ovat vain rouvasihmisten luurankoja?"

"Miten ne ovat tänne joutuneet?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä eivät he ole selvillä, millä tavalla he täältä poispääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet ulospääsyä: muuria on oven vierestä koetettu puhkaista ja veitsillä on irrotettu pari kolme tiilivarvia; lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri nimittäin on tältä kohtaa kuutta jalkaa paksu."

"Niin näkyy."

"Tiedätkö mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä pitää sinun muurata umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Se kyllä käy päinsä!"

"Mutta sitä ennen pitää sinun tässä nyt vannoa pyhän evankeliumin kautta, ett'et yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaakaan siitä mitä täällä näet tai kuulet!"

Näin puhuen veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen päälle sekä kertoa hänen perässään valan sanat.

"No nyt voit alkaa työsi!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauslaulu:

" De profundis ad Te clamavi Domine …"

"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhuissaan.

"Ota soihtu ja anna sen valon loistaa syvennykseen!"

Mestari Mathias teki niin ja näki syvennyksessä isä Siegfriedin seisovan kahlehdittuna ja munkkipukuun verhottuna. Aina vyötäisiinsä saakka oli hän haudattuna kultaan ja hopeaan sekä kaikellaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaapun päähine oli vedetty kasvoille, niin ettei niitä näkynyt.

"Isä Siegfried", kuiskasi Mathias.

"Sinä olet hyvä arvaamaan, ystäväiseni, se on todellakin isä Siegfried", sanoi kreivi.

"Kuka on hänet tänne tuonut?"

"Minä itse, jäykällä jalallani, kipeällä kädelläni."

"Ei häntä siis tapettukaan."

"Kuulithan hänen laulavan äsken?"

"Ja hänetkö pitäisi minun tähän syvennykseen kiinni muurata?"

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin nassakan pohjan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."

"Kuka hänelle sitte ruokaa antaa, kun me lähdemme linnasta?"

"Profeeta Eliaksen korpit. Kaikki mitä Bibliassa seisoo kirjoitettuna on totta, ensimäisestä viimeiseen kirjaimeen. Koska kerran ennen muinoin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, niin voi semmoista vielä nytkin tapahtua. Nopeasti vain työhösi! Koska sinä kerran olet toimen alkanut, pitää sinun myös se loppuun saattaa. Reippaasti siis vaan, ystäväiseni. Ellet hyvällä tee, mitä vaadin, ammun sinut paikalla kuoliaaksi ja tuon toisen myös."

Mestari Mathiaksen otsalle nousi pelvon kylmä hiki ja hän alotti muuraustyönsä ilman pitempää vastustelua.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelyretken tässä maanalaisessa paratiisissa", sanoi kreivi.

Sen sanottuaan ripusti hän lyhdyn kipeään käteensä sekä alkoi hiljakseen kävellä poispäin työpaikasta samalla lukien askeleensa. Kun hän oli kulkenut viisisataa neljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Hän otti kannen auki.

Kannen alla oli paksu vahakangaspeitto, jonka kreivi puhkasi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.

Hän otti sitä hyppysellisen sekä heitti kynttilän valkeaan. Ruuti heti leimahti ilmilieskaan ja räjähti. Suojelevan vahakangaspeiton alla oli siis ruuti pysynyt kuivana vuosisatoja.

Sitte aukasi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän puuvillanuoran, joka oli moninkerroin kierretty hänen ruumiinsa ympäri. Sen pään sitoi hän sytyttimeen, joka pisti esiin ruutitynnyristä. Se oli vaikea työ suorittaa yksinomaan hampailla ja vasemmalla kädellä. Sitte rupesi hän kävelemään takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadan neljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloonsa nähdäkseen kauanko kesti askeleen pituinen nuora palaa. Siihen meni yksi minuutti. Siis viisisataa neljäkymmentä askelta pitkä nuora kestäisi palaa viisisataa neljäkymmentä minuuttia.

Kuinka paljo tunneissa oli sitte viisisataa neljäkymmentä minuuttia. Sitä ei hän osannut laskea; mestari Mathias kai sen voi sanoa.

Kun hän syvennyksen luo taasen saapui, oli muuri jo valmis; ainoastaan aukossa oli vielä silittelemistä.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi Mathiaksen kanssa puhella sekä taivuttaa hänet rukouksilla, uhkauksilla tai lupauksilla jotakin tekemään vapautuksekseen. Taikka kenties Grazian olikin ajatellut sitä seikkaa.

"Eikö pian ole valmista, ystäväiseni?" kysyi hän, "montako kertaa kuusikymmentä sopii viiteensataan neljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataa neljäkymmentä."

"Oikein. Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentä neljä. Kumma kun en sitä huomannut. Siis yhdeksän. Siinä on tarpeeksi. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni! menepäs taloudenhoitajan asuntoon ja lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne ottamaan jäähyväisiä vävypojaltani."

Mathiaksen lähdettyä, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahanassakat ajoneuvoista sekä vieritti ne maanalaiseen käytävään, tuon juuri kiinnimuuratun syvennyksen eteen. Sen tehtyään pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:

"Terve teille! Te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myös nimitetään isä Siegfriediksi. Kuinka voitte tänä hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Myöskään ei teillä pidä oleman syytä sanoa, että olette köyhän tytön nainut. Minä tahdon olla jalomielinen isä ja annan sen vuoksi teille koko myötäjäiset ynnä lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voipiko parempaa appiukkoa löytyä?"

Näin puhuen aukaisi hän yhden nassakoista sekä nosti sen — välittämättä kivusta sairaassa oikeassa kädessään — luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.

Tätä ensimäistä nassakkaa seurasivat ne muut tynnyrit, joissa oli hopeata.

"Tämä on äidillinen perintöosa, nyt seuraa isällinen", sanoi hän.

Sitte tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat luukusta sisään, syvennykseen kahlitun vävypoikansa päälle, niin että kulta- ja hopearahat tämän hartioihin asti peittivät.

Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.

" Miserere mei Domine!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla? Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä: Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me? Taikka kenties kuultelet mieluummin tätä: In paradisum inducant te angeli? — Se on kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni kiinni käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se tanssi alkaa!' Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.

XVI.

Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän herra Grazianin jätti, puheli hän itsekseen:

"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös raamatun kautta vannonut, etten puhu kellekään niistä. Mutta herra Grazian ei varmaankaan sittekään luota minuun, koska ei hän raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain pikku palanen erityisellä tavalla valmistettua kinkkua tai kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö — ja kuollut ei enää herää."

Tämmöistä ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.

Yht'äkkiä johtui mieleensä oivallinen tuuma.

Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento — koira. Tämän hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkusta. Elukka nielasi ahneesti lihakappaleen. Sitte kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja joi sentähden halukkaasti viinin. Mitään erinomaista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.

"Ruoka ja juoma on ainakin vielä myrkytöntä ja tästälähin pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."

Mathias sai kauan aikaa vartoa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen kullalla ja hopealla veti paljo aikaa. Vihdoinkin ilmoitti kellon kilinä kappelin tornissa, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pianpa näkyikin herra Grazian tulevan lenkuttaen kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja; niiden nahat riippuivat orsilla kuivumassa.

"Aaveet kilistivät taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.

"Viimeisen kerran ne nyt soittivat", vastasi tämä ja istuutui pöytään.

Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.

Yhdestä varresta veti hän kotelossa säilytetyn käyrän veitsen sekä kaksihaaraisen kahvelin, sillä todella ylhäinen herra ei milloinkaan vienyt suuhunsa vieraita syömäaseita; toisesta varresta tuli esiin kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pienoinen, jalaton ja pyöreä "Bratina"-niminen kultapikari. Sen täytyi aina yhdessä siemauksessa tyhjentää, sentähden ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.

"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän, "leikkaapas kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."

Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen aikaa sanaakaan toisilleen virkkaamatta. Linnanherralla mahtoi olla kova nälkä, sillä hän ei ollut aamusta saakka syönyt palastakaan.

Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma ei ollut sitä hitustakaan vahingoittanut.

"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sinä ja minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian kotvan ajan perästä, "ensin otan minä ryypyn, sitte sinä. Näetkös! tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Sillä ei ainakaan voi isäntä vieraitansa myrkyttää — kuten Italiassa kuuluu olevan tapa — kun näet kaikkein täytyy juoda samasta pikarista, isännän tietenkin etupäässä."

Niin puhellen täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.

"Terveydeksesi, ystäväiseni!"

Sitte sai Mathias bratinan ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.

"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.

Sen jälkeen jatkui maljojen juontia muille, poissaoleville henkilöille:

"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"

"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"

"Eläköön Madocsanyn linnan kaunis rouva!"

Bratina kulki täten kädestä käteen ja maljoja juotiin sekä ystäville että vihollisille siksi, kunnes kumpasetkin loppuivat. Sillä aikaa oli kuu noussut ja valoi säteitänsä ikkunasta sisään.

Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:

"Kuules, ystäväiseni! eikö sinulla ole naimisissa oleva tytär?"

"On."

"Hänhän asuu Teplassa, se raukka."

"Juuri siellä hän asuu."

"Paljoko hänellä on lapsia?"

"Kuusi."

"Ethän ole niiden terveydeksi vielä juonut?"

"En ole, armollinen herra, mutta…?"

"Ei sinun tarvitsekaan heidän terveydekseen juoda, ystäväiseni, sillä sinä olet jo tarpeeksi juonut, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan myöskin koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, minä samoin. Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella myrkyllä, joka määrätylle minuutillen vaikuttaa. Sinulla on vielä kaksi tuntia elinaikaa, tee siis kiirutta ja lähde matkalle! Virta on jäässä, joten sinä voit käydä Teplaan, tyttäresi luo ja siellä valmistautua kuolemaan; kenties ehdit vielä papinkin luoksesi haettaa ja testamenttisi tehdä. Kaikessa tapauksessa on siellä aina joku, joka sulkee silmäsi. Se on huvinäytelmän loppu."

Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta ja hän oli jo tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän ulos huoneesta, sitä ennen tyhjennettyänsä kullalla täytetyt taskunsa.

Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen lasinsa sekä joi uuden kerran kaikkien niiden tervehdykseksi, jotka olivat hänen ystäviänsä. Ystävien loputtua tuli vihamiesten sarja. Jokainen pikarillinen sisälsi myrkkyä, mutta semmoista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti ja jonkun määrätyn ajan perästä. Hänen täytyi koettaa saada sen voima mahdollisimman vaikuttavaksi itsessään, ettei hän tulisi sanansa syöjäksi, kun oli nimittäin Idalia-rouvalle vakuuttamalla vakuuttanut, että Siegfried tulee elämään kauvemmin kuin hän itse.

XVII.

Tänä yönä ei Idalia voinut nukkua; uni pakeni hänen silmistään ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton makuutoveri.

Aaveet kiusasivat häntä ja mielikuvituksissaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa ruumiit raadeltuina, tympättyinä.

Myös oli hän näkevinänsä onnettoman tytön huterassa sielunhukuttajassa keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jää-aaltoja, sekä oli kuulevinansa hänen hätähuutojansa.

Ja tuo rakastettu mies, jonka hänet nyt täytyi kadottaa. Sydän varmaankin pakahtuisi surusta.

Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kumminkaan tarpeeksi paljo, löytääksensä niissä rauhaa ja lepoa tällä kertaa. Joka kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden akkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.

Mutta sieltä näkyi vaan toivoton jääerämaa, joka jo ulottui Madocsanysta Mitoschiniin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tätä elotonta maisemaa.

Kello kolmen ajoissa aamupuolella oli hän näkevinään sieltä mustan pilkun, joka liikkui Madocsanyyn päin. Se yhä lähestyi, niin että jo saattoi tuntea sen ihmiseksi.

"Sanantuoja Mitoschinista", sanoi Idalia itsekseen sekä kävi herättämään palvelusväkeänsä.

Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.

"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän — samassa kaatuen voipumuksesta lattialle.

"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.

"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta saanut kyllikseni maailmassa."

Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:

"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"

"Mitä sinä tahdot, mies?"

"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"

"Miten minä sinua auttaisin?"

"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin ei semmoista saanut ja kuoli."

"Oletko kadottanut järkesi?"

"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät mimmoista! Pelasta minut, niin ilmaisen minä sinulle semmoisen salaisuuden, josta varmaankin tulet olemaan suuresti kiitollinen!"

"Mikä salaisuus voisi niin minun mieltäni kiinnittää?"

"Se salaisuus, missä isä Siegfried nyt on."

Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luoksensa, sekä nosti hänet ylös lattiasta ja asetti vuoteelle.

"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö missä hän on? Elääkö hän vielä?"

"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."

"Missä hän on?"

"Anna minulle ensin vastamyrkkyä! pian!"

"Ei, ei, on vielä kyllä aikaa. Ensin tahdon minä saada tietää salaisuuden. Ennen sitä, en minä auta sinua."

Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin hän lausui!

"Oi, Herra Jumala! Minä joudun helvettiin, jos salaisuuden kerron, sillä olen biblian kautta vannonut, etten sitä kenellekään ilmaisisi."

"Helvettiin joudut kaikessa tapauksessa, välipä siis sillä, joudutko sinne hiukan aikaisemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, niin kenties myös paholainenkin antaa sinulle vielä hiukan odotuksen aikaa, vaan ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa paholainen sinut paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"

"Annathan sitte minulle vastamyrkkyä!"

"Annan, annan! tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan minä sitä suuhusi. Minä kannan alituiseen sitä mukanani tässä sormukseni ontelossa kivessä. Katsos, miten viheriäistä se on, katsos miten se pimeässä loistaa! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, saavuttaisit sinä sadan vuoden ijän. No, kerro nyt!"

Tuo kuolintuskien vaivaama mies kertoi kaikki, ilmaisi koko salaisuuden.

Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia että hän puhui totta, sillä ei vilkkaimmallakaan mielikuvituksella voisi näitä asioita niin kuvata, ellei itse olisi niitä nähnyt.

"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo, eläkä vain kellekään puhu mitään!"

Se, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle senvuoksi, ettei tämä enään voisi salaisuutta kolmannelle henkilölle ilmoittaa.

Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan, tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enään juuri kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat:

"Isä Siegfried — muurattu — maan alle — rahojen sekaan — Mitoschinissa — elää vielä — minut on myrkytetty." Enempää ei hän kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.

* * * * *

Idalia jäi yksin salaisuuksineen.

Hänen vanha intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.

Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, kuolleitten seurakumppanina.

Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo eikö se hänestä tuntuisi Jumalan enkeliltä, taivaasta lähetetyltä. Ja jos tuo joku sitte vielä pelastaisi hänet haudastaan, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkauden liekki tuota pelastajaansa kohtaan.

Tehtyänsä tämän johtopäätöksen, oli Idalialla selvänä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.

Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan manttelin, pisti tikarin ja pistoolin vyöhönsä, haki kirveen, sillä muurauksen särkeäkseen, sytytti salalyhdyn sekä hiipi näin varustettuna ulos linnasta. Aamuun ei ollut enää pitkältä, mutta paksu sumu peitti seudun, niin ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.

Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.

Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui kamala maanalainen, laajalle ulottuva räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Myöskin jesuittaluostari, ylpeine kaariholveineen, luhistui maahan ja Mitoschinin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka jo niin aikaisin olivat valveilla, väittivät nähneensä Waag-virran keskustasta yht'äkkiä nousseen äärettömän suuren tulipatsaan. Sakea savupilvi leijaili vielä kauvan aikaa ylhäällä ilmassa ja jääpeittonsa särkeneen joen aallot vyöryivät yli äyräittensä sekä tulvasivat tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaiset kylät ja metsiköt, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.

Kun sitte vesi oli taasen uomaansa takaisin vetäytynyt, jäi tulvintapaikalle paksu kerros karkeata kiiselihiekkaa.

Tämän elementtien raivon johdosta saatiin naapuristossa vasta tietää niistä surullisista tapauksista, joille molemmat linnat olivat äskettäin olleet näyttämöinä.

Vasta seuraavana päivänä löysivät Likovay-perheen tuttavat herra Grazianin kuolleen ruumiin Mitoschinin linnan taloudenhoitajan huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitoschinin pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Myöskin oli hirveä räjähdys, yhdessä valtavan vesitulvan kanssa, muuttanut koko salaisen maanalaisen käytävän elävine ja kuolleine asukkaineen muodottomaksi kivi-, tiili-, sora- ja puuainekasaksi.

Pitkät ajat tämän jälkeen alkoivat Likovayn perheen jäsenet hakea sitä summatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitoschinin linnankauppahinnaksi. Mutta mitään ei löydetty.

* * * * *

Tämä kertomus perustuu perhearkistoissa säilytettyihin tosiasioihin. Sitäpaitsi kansa vielä nytkin sillä paikkakunnalla puhuu isä Siegfriedistä.

Ja aina kun Mitoschinin linna vaihtaa omistajaa, tekee myöjä kauppakirjaan sen ehdon, että jos nuo salatut aarteet löytyisivät, pitää hänen saada ne.

Mutta ihmiset sanovat, että aarteet vasta sitte löytyvät, kun isä Siegfried on ensin vapautettu muuratusta haudastaan.

Kenties ovatkin ihmiset oikeassa!

Loppu.

(Teosta on suomenkieliseen asuun saatettaessa lyhennelty sopivista kohdista.)