E-text prepared by Tapio Riikonen

TEODOR DALNOKI

Kirj.

Mauri Jokai

Suomentanut Unto.

Otto Andersin, Pori, 1902.

Otto Andersin'in kirjapainossa.

I.

Hurskaat jesuitti-isät olivat kokoontuneet luostarinsa refektorioon [ruokasali luostarissa] pitämään salaista neuvottelua. Käsiteltävä asia oli varmaankin erittäin tärkeätä laatua, sillä, mitä enempi sitä pohdittiin, sitä mukaa neuvottelevain äänet tulivat yhä korkeammiksi, liikkeet vilkkaammiksi, kasvot punottavimmiksi; latinaiset puheenparret risteilivät toisiaan vastaan kuin terävät miekkailusäilät. Vihdoinkin priori [luostarin esimies] teki mahtisanallaan lopun tuosta kinastelusta. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohotellen jälleen korkeihin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta eteensä, ikäänkuin olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun.

Mitä asiaa olivat sitte nuo kunnioitettavat herrat semmoisella innolla ja niin kiihkoisasti riidellen käsitelleet? Sen saamme seuraavassa tietää aivan yksinkertaisella tavalla.

Koko neuvottelun ajan on oppilas Johannes istunut kyyryisissään uuninloukossa, sillä hänellä oli velvollisuutena lämmittää refektoriota sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut joka sanan. Kun sitte arvoisat isät kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin askelin keittiöön.

Kyökkimestari ei ollut saapuvilla. Tuossa tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin tällä kertaa ollut muita asukkaita kuin ainoastaan oppilas Samuel. Tämä istua kökötti lattialla seisovan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitävastoin lyhyt ja paksu. Toisen yllä oli levätti, toista verhosi pitkä kaapu; molemmat likaiset ja rikkinäiset, ikäänkuin esimerkillisesti todeksi vahvistaen tuota vanhaa, kultaista sananlaskua: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä puvussa."

Saavissa oli kaikellaisia kyökkitaiteen mestariluomien jäännöksiä, jotka siihen päivittäin koottiin. Sitte vietiin koko herkut porsasten juhlapäivällisten avustamiseksi. Vienti oli molempain äskenmainittujen oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn tangon avulla siten, että sitä kumpikin päästään olkapäillään kannatti.

Kun oppilas Johannes huomasi, ettei kyökkimestari ollut saapuvilla, hyökkäsi hän ahneesti saavin kimppuun ja alkoi sen sisältöä innokkaasti kaivella. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät olevan ylösottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä, juustonkuorta, vihanneksia y.m. Nämä tavarat osasi hän erinomaisella näppäryydellä käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin oman ruumiinsa ravitsemiseksi.

"Jätä jotain Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään polviin tuetuista käsistään.

Johannes ei voinut mitään vastata sen tärkeän syyn tähden, että hänen molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu. Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja kirkasi: "pois käpäläsi astiasta, älä kaikkea sioilta syö!"

Johannes nouti korennon. "Tartuppas toiseen päähän!" sanoi hän tankoa ojentaen.

"Ei maksa vaivaa, Siegfried kyllä yksinkin kantaa saavin läättiin."

"Siegfried ei ole täällä."

"Hän tulee pian — kuulen jo askeleensa pihalla."

"Sitäpaitsi ei hän täst'edes enää tule olemaankaan täällä meille kuuluvia töitä hyväntahtoisesti toimittelemassa. Uuninloukossa kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."

"No, mitä he puhuivat?"

Molemmat istuivat saavin laidalle.

"Domicella linnassa vaatii isiltä kasvattajaa pojalleen, joka on pieni paholainen, kuten tiedät."

"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."

"Joka kirkossa viheltää."

"Ja suitsutusastiaan tulikiveä panee."

"Ja kiroilee. Hän kiroilee sekä kaikkein pyhimysten että kummitusten nimen kautta."

"Myös hän kiusaa eläimiä."

"Jaa. — Hän pisti kerran palavaa taulaa minun aasini korvaan, niin että tuo siivo eläin tuskasta raivostuneena polki rikki rukousnauhani."

"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalatoin kuin äitinsäkin. Ja tänään guardiani [luostarin taloudenhoitaja] väitti, että äiti on kaikkein miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Luultavasti on linnanhaltijatar noita, joka asettaa miesten suuhun suitset ja ratsastaa heillä Valpuriyönä Brockenille." [Brocken on kukkula Hartz-vuoristossa Saksassa. Sinne luultiin noitien ennen vanhaan kokoontuvan.]

"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on tehnyt syntiä kaikkia kymmentä käskyä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää. Lopuksi mainitsi hän, että tämä julma rouva on tappanut miehensä myrkyllä, jota oli kaatanut juomaan."

"Se on uskottavaa. Myös minulle antoi hän kerran juotavaa, kun vein kirjeen luostarista, ja varmaankin oli siinä myrkkyä, sillä koko yön kaiveli sisuksiani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."

"Priori sanoi myös, että tämä suojelusherrattaremme ja hänen poikansa, tuleva suojelusherramme, ovat karvas kalkki ja rangaistus meille. Tahtoi lisäksi tietää, josko kukaan veljistä olisi halukas vapaaehtoisesti lähtemään opettajaksi nuorelle herralle."

"Voin mielessäni kuvitella, mimmoiseen tuskaan isät tulivat."

"Sanos muuta. Yksi sanoi, että hänellä on kylmän vihat jalassa, toisen maksa oli kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti unkaria ja slavilaista kieltä, ettei sentähden kykene opettajaksi, neljäs sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei hän milloinkaan puhele naisten kanssa."

"Luultavasti he lähettävät sinne Siegfriedin."

"Miten sinä sen saatoit arvata?"

"Sille raukallehan käy tavallisesti aina huonosti."

"Muuan sanoi: 'Siegfried on vielä liian nuori semmoiseen toimeen.' Siihen priori vastasi: 'Hän on kyllä nuori, mutta ankara tavoilleen.' Toiset arvelivat: 'Hän asetetaan siten suorastaan pahan hengen kiusattavaksi.' 'Sitä suurempi on hänen riemunsa ja palkkansa oleva voiton hetkellä,' arveli priori. Jotkut vielä sanoivat: 'Mutta hänhän on vasta vain halpa veli.' 'Nimitämme hänet isäksi nyt heti,' virkkoi priori. 'Se on mahdotonta,' huusivat muut yhteen ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä,' määräsi priori. Tämän kuultuansa tulivat kaikki taipuvaisiksi ja myöden antaviksi sekä jupisivat: 'Anna hänelle isän arvonimi, menköön hän linnaan!' Se oli asian päätös."

Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.

"Siellä tulee Siegfriedillä olemaan suloiset päivät", ivailivat he.

Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa. Takaisella luostariportilla se lakkasi. Sen sijaan kuului sieltä kolkutus.

Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.

"Kuuletko? — Siegfried on siellä ja kolkuttaa", sanoi Johannes.

"Kuulethan sinäkin sen yhtä hyvin kuin minä."

"Mene heti aukaisemaan!"

"Saman sanon sinulle."

"En löydä jalkojani, en osaa eroittaa mitkä näistä neljästä minulle kuuluvat."

Mutta Samuel otti tulisijan ääreltä kuumaksi käyneen hiilikoukun ja koetteli sillä pikimmältään yhtä noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, karkasi kiukustuneena ylös ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen teki samaten hänen pääkoristeensa suhteen; molemmat pojat alkoivat vimmatusti toisiansa kynsiä ja repiä sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui myös ruuan jäännössaavi ja purkasi monipuolisen sisältönsä keittiön lattialle.

Kahakasta vihdoinkin kyllänsä saaneena nousivat toverukset ylös ja alkoivat pukuansa korjailla.

"Nosta ylös saavi ja korjaa jätteet lattialta! sinä sen kaadoit", komensi toinen.

"Sinä tyrkkäsit minua", puolusti toinen

"Kun kyökkimestari tämän näkee, saat sinä selkääsi."

"Luuletko itse ilman pääseväsi?"

Kunpikaan ei hankkinutkaan vahinkoa korjaamaan.

Sillä välin oli takaportille kolkuttanut veli odottanut siellä turhaan avaamista, vaan kun sitä ei kuulunut, lähti hän kärryinensä suurelle portille, aukasi itse sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkunlaiset kehnosti kokoonkyhätyt kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan pitivät senkin päiväistä vinkunaa; pyörät lenkkuivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin laiha aasi ja niille oli ladottu kaikellaisia elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut saamaan.

Semmoista keräystointa nimitettiin "temporiseeraamiseksi."

Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja. Hän tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöllään riippuvalle kivitaululle. Samassa hän arvosteli tuloksia ankarasti. Ylipäänsä oli "temporiseeraus" hänen mielestään, tällä kertaa tuottanut sangen vähän ja huonoa tavaraa; munat hän huomasi mädänneiksi, jauhot olivat karkeita j.n.e.

Keräilijä sai tämän johdosta kuulla kovia ja karkeita sanoja. Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikellaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla latinaisilla arvonimillä, kuten neqvam, paniperda, asine j.n.e.

Siegfried kuunteli näitä nöyränä ja mitään vastaamatta, pää surullisesti alaspainettuna. Mustan munkkikaapun päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita alas rinnalle. Hamppuköydellä kiinnivyötetyn kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Santaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut sauvansa päähän, sillä näin sadeilmalla ei anturakengistä ollut mitään hyötyä.

Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoinkin, mutta väsynyt, läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Kyökkimestari huusi häntä.

"Hoi Siegfried! Huc acceleras! ad culinam!" kuului keittiöstä vihainen ääni.

Se olikin muhkea keittiö. Vielä nykyäänkin, kuu luostari itse on raunioina, luulisi kyökin jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi. Todellisuudessa on tuo torni aikoinaan ollut keittiön mahtava savutorvi.

Siegfriedin tuli pitää puhtaana ja järjestyksessä tämä suurellinen keittohuone.

Astuessaan holvatusta ovesta sisään kyökkiin huomasi isä guurdiani heti ruuan jäännökset permannolla. Tämmöinen jumalattomuus suututti häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sen vuoksi lattia puhdistaa ja se toimi joutui luonnollisesti Siegfriedin tehtäväksi. Nöyränä ryhtyikin hän halpaan työhön. Mustan päähineensä työnsi hän taaksepäin ja käärei ylös paidan hiat. Kun tuo karkea liinavaate oli käsivarsilta poistunut, tuli näkyviin hieno, valkea iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tämän tapaisia raskaita tehtäviä.

Kasvonsa olivat vielä nuoret, niissä oli säännölliset piirteet ja kärsivä ilme. Vaaleita hiuksia ei vielä oltu tonsuroitu. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkkinäinen ilman vaihdos, kun hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään kyökkiin. Guardiani ryhtyi sillä välin kuulustamaan molempia oppilaita. Hän tahtoi tietää, kuka oli saavin kaatanut. Sitä luonnollisesti kumpikaan ei ollut tehnyt. Vanha totuus onkin, ettei pahaatekoansa kukaan mielellään tunnusta. Mutta että pojat keskenänsä olivat kahakoineet, näkyi selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa, Johanneksella suuri sinimarja oikean silmän alla. Kuitenkin he jyrkästi kielsivät tapelleensa.

"No mistä sitte olet tuon sinimarjan silmäsi alle saanut?" tiuskasi guardiani.

"Kun minun piti uunia lämmittää", vastasi Johannes, "loukkasin pimeässä itseni muurin kylkeen."

Guardiani jätti hänen rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.

"Missä sinä olet saanut haavan otsaasi?"

Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä, päätti Samuelikin valehdella, mutta ei heti keksinyt sopivaa ajatuksen juoksua. Hädissään hän vihdoin sopersi: "Sen olen itse — purrut."

"Miten ihmeen tavalla olet sinä itse itseäsi otsaan purrut?"

"Leikissä."

"Kuinka?"

"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."

Guardiani puri huultansa, mietti vähän ja julisti seuraavan tuomion:

"Johannes, joka on arvokkaasti itseänsä puolustanut, saa selkäänsä kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka kömpelösti puolustautui, tulee saamaan kolmekymmentä sivallusta."

Pojat sen kuultuaan alkoivat kauheasti itkeä ja vuodattaa katkeria kyyneleitä. Mutta kun guardiani samassa käänsi hiukan selkäänsä, iskivät he vaivihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta guardianin tottunut huomio älysi heti veitikkain ajatusjuoksun. Hän päätti sentähden yht'äkkiä panna rangaistuksen tällä kertaa täytäntöön tavallisuudesta poikkeavassa muodossa, joka tekisi kaikki salaiset sopimukset mahdottomiksi ja hyödyttömiksi.

"Siegfried!" sanoi hän käskevästi. "Astu lähemmäksi!"

Puhuteltu totteli.

"Tällä vitsalla pitää sinun iskeä noiden pahantekijäin selkään tuomitut iskut. — Tuossa on… He!"

Näin puhuen ojensi ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä kastellun pähkinäraipan.

Pojat rupesivat kahta kauheammin ulvomaan.

Siegfried ei ojentanut kättänsä tarjottua vitsaa vastaan ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehuvaan liikkeeseen. Posket alkoivat punottaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, kädet nyrkittyivät ja oikea jalka otti uhkaavana vaistomaisesti askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:

"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole milloinkaan tottunut turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö — en saata sitä tehdä."

"Siegfried!" sanoi guardiani jylisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johdattaja? Muista, että nykyään olet orjain orja!"

Ja ikäänkuin oikeen havaannollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle tuota alhaista asemaa, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tällä törkeällä häväistyksellä oli se vaikutus, että pystyyn kohonnut, ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkittyneet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.

"Anna anteeksi isä!" sopersi hän.

Mutta kun hän tarttui tuohon inhottavaan rangaistusvitsaan, jonka tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasalle alentaa luomisen kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen olentonsa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut miekkaa liikuttelemaan sekä kypäriä ja rautapaitoja ruhjomaan epäsi koskeakaan edes keppiin, vielä vähemmin taipui sitä tanssittamaan avuttomain poikaraukkain alastomilla seljillä.

Mutta toisin määräsi ohjesääntö.

Hän oli vasta ainoastaan noviisi [munkin kokelas], eikä siis vielä tietänyt, että ihmisessä asuu seitsemänkymmentä seitsemän perkelettä, ja että joka lyönnillä, minkä tuo syntinen ruumis saa, ainakin yksi paholainen lähtee tiehensä, joten siis piekseminen oikeastaan on suurin hyvätyö, mitä joku saattaa tehdä lähimmäisellensä.

Sekin piti hänen tulla tietämään.

Nyt kuului priorin ääni eteisestä.

"Siegfried! tule tänne!"

Siegfried hengitti keveämmästi. Nopeasti antoi hän pähkinävitsan guardianille takaisin ja virkkaen: "priori kutsuu minua", valmistautui lähtemään ulos.

"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"

Siegfried aikoi vetää kaapun yllensä ja kengät jalkoihinsa, mutta guardiani esti sen sanomalla:

"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."

Tuota ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuittaveljet eivät saa kysellä, ainoastaan sokeasti totella on heidän velvollisuutensa. Siegfriedkin sentähden vaikeni ja astui esimiehensä eteen paidanhihaisillaan ja paljain jaloin.

"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut täällä oppimassa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, sairaita hoitamaan ja halvimpiakin töitä toimittelemaan. Vielä kuusi vuotta, ennenkuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus, sitäpaitsi oppia puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että sinut, opintosi päätyttyä, lähetetään joko pakanoita kääntämään Arabian erämaihin taikka Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta istut siis kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan kirjaimia, joiden nimeä et nyt edes tiedä ja joita lausumaan kielesi tuntuu mahdottomalta. Seuraavat kolme vuotta saat sitte harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi. Seitsemäntenä vuotena vaellat vihdoin Espaniaan uskollisuutesi koenäytettä suorittamaan. Vasta sitte, jos kaikki kokeet onnellisesti läpikäyt, kaikki kiusaukset ja viettelykset voitat, tulet munkiksi, isäksi vihityksi, joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän, vaikean tien voit myös — jos tahdot nimittäin — suorittaa yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan: 'suostun.' Huomaa siis! Jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt tänä iltana levolle noviisina, mutta jo huomen aamuna jätät vuoteesi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat noviisi-aikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. — He … lue tämä!"

Priori ojensi Siegfriedille linnanherrattaren kirjeen.

Kun nuori noviisi sen näki, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä peljästyksestä. Silmät verestyivät ja aivot sekaantuivat kerrassaan, niin ettei hän edes kirjaimia nähnyt, ne kun tanssivat hurjassa sekamelskassa paperilla. — Hän luultavasti tunsi entisiltä ajoilta tuon käsialan. — Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi kirjeen lukea. Sen tehtyään vaipui kätensä hervottomana alas.

Mitä sitte sisälsi tuo kirje? Linnanherrattaren vaatimuksen, että luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen pojallensa.

"Vaalimme on sinuun sattunut", virkkoi priori. "Jos suostut, olet huomenna isä Siegfried."

Nuorukainen seisoi mitään virkkaamatta, alakuloisena ja pää alaspäin painettuna.

"Oletko tullut mykäksi?"

Siegfried kohotti päänsä, miehekäs, päättävä sävy levisi jälleen hänen kasvoillensa.

"Isä suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä. "Salli minun vertailla keskenään kumpaakin näistä teistä. Sillä epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madocsanyn linnaan pidemmältä ja vaikeammalta kuin kulku Bab-eL-Mandebin salmelle tai Sibirian jääkentille. Ja vähemmin pelkään Iivana Julman ja hänen joukkonsa tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja, kuin tämän naisen hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun tuon pienen sanan: 'suostun.' Anna siis ajatusaikaa huomen aamuun saakka!"

"Saat! — Ota kirje mukanasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa että hän ymmärryksesi valaisisi ja sieluasi vahvistaisi. Sillä toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea, kuin lähetystoimi Skyttain ja villi-ihmisten maassa. Omnia ad majorem Dei Gloriam."

Siegfried poistui kammioonsa. Se oli ahdas, pieni, kapea, matala huone, viittä askelta pitkä, kahta leveä. Kalustoa ei ollut muuta kun karkea, matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Siegfried ei käynyt maata vaan käveli tuntikausia edestakaisin kopissaan, ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje virui avonaisena vuoteella ja siihen missä tämä kirje oli, ei munkkimme saattanut päätänsä levolle kallistaa.

Aamu ei enää ollut kaukana, kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan. Kirje sai poistua vuoteelta, jolle sen sijaan oikaistiin väsynyt ruumis. Pian vaipuikin Siegfried syvään, virkistävään uneen, josta ei edes aamukellon soidessa herännyt.

Hän havahtui vasta sitte, kun guardiani käsivarresta' puisteli.

Yhdellä hypyllä oli hän lattialla.

"Ergo, Siegfried, tandem: miten olet päättänyt?"

Siegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: "näin".

"Bene, valmista siis itsesi ja seuraa minua. Pojat odottavat vielä rangaistustansa."

"Pidättäkää! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani, jolloin minun on täytymys halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa. Nyt seuraa kolme opiskelun vuotta, sen jälkeen vaelluksen aika. Pyövelin tehtäviin harjoittelemisesta ei hän mitään maininnut."

"Erehdyt, Siegfried! Muistappas! Seitsemäntenä vuotena pitää sinun mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun vuoden ajan täytyy olla pyhän inquisitionin palveluksessa. [Inquisitioni oli hengellinen tuomioistuin, joka tutki ja rankaisi paavin opista luopuneita. Suom.] Tule siis nyt jo totuttelemaan itseäsi semmoiseen toimeen."

Kauhu valtasi nuoren munkin. Kädet putosivat sivuille, kuin halvauksen saaneina, kasvot tulivat palttinan näköisiksi. Silmät kääntyivät taivasta kohden, huulet aukenivat; sielunsa silmillä näki hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin sidotun ihmisellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana Julman sekä inquisitionin kidutuskamarin. Ne kuvat täyttivät hetkeksi hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, vastustuskyky murtui — hän nosti kirjeen lattialta, käänsi sen kokoon, pisti povelleen ja lausui päättävästi: "menen linnaan."

II.

Vielä samana päivänä meni luostarin konventilta vastine linnan herrattarelle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli valittu kasvattajaksi ja että hän jo huomenna saapuu virkaansa.

Uutta tointansa varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen. Vaikeaksi kävi tuntea entistä rääsyistä, paljasjalkaista kerjäläismunkkia tuossa muhkeassa, kookasvartaloisessa, silkkimantteliin ja kiiltohattuun verhotussa luostari-isässä, joka suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen seuraavana aamuna astuskeli maantietä myöten jesuittiluostarista Madocsanyn linnaa kohden. Luostari ja linna olivat toisistaan noin tuhannen askeleen välimatkalla.

Linnan portissa oli suuri tungos. Siinä hyppi ja sinne tänne juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koirajoukon puremista. Tässä talossa oli nimittäin suuri paljous kaikellaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän päällensä. Pihassa oli myös vihainen kukko, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka sojossa, lensi sen onnettoman päätä kohden, jonka oli onnistunut hengissä suoriutua koirista portissa. Lisäksi nuori linnanherra narrineen, heitukoineen [palvelijoineen] ja koiranhoitajineen oli muurilla vahdissa ja sieltä jousipyssyllään ammuskeli rauhallisia ohikulkevia.

Siksi päivää, jona Siegfriediä odotettiin, oli linnanherratar erittäin varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä, niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittimillä, kuin myöskin koirat oli irti laskettu, sillä hänen mielestään tulisi olemaan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistelevat kunnianarvoisaa isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken metsänvartialta sai kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitoschinin, omistaja oli viime yönä hyökännyt Madocsanyn alueelle, tappanut sieltä paljo metsänriistaa sekä vastarintaa yrittäneet kreivittären palvelijat sidottanut puuhun ja lisäksi annattanut heille kelpo selkäsaunan.

Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa entistään katkerimmiksi.

Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.

Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa, hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja jättivät munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra — hänen tuleva oppilaansa — parasta aikaa oli pallosilla heitukan, koirarengin ja narrin keralla.

"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui Matyi, heitukka.

"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli Petyko, koirarenki.

"Heitä pappia pallilla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti pallia kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Hersko, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen; ennen kuin tuo märkä palli ehti siis sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen niin taitavasti takasin päin, että satutti keskelle Herskon naamaa ja tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Tuo oli hauskaa nuoresta herrasta.

"Katsos pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi munkki! Sinähän taidat palloa heittää — peijakas … ja minä kun luulin, että munkki ei muka osaisikkaan muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatkos lyödä pallon niin korkealle kun Matyi?… Matyi on vahva poika. — Nääs … mihin lensi!… Vähiltä oli, ettei ikkunaa särkenyt. — No koetetaanpas, mihin sinä kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin ylös, että se meni yli linnan katon.

"Kylläpäs sinä olet aika munkki!… Sinun kanssasi minä rupeankin täst'edes longaa ja meetaa pelaamaan!"

"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa", imarteli Siegfried.

"Latinaako … sitä piru osatkoon, mutten minä."

"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi. Siten opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Todellakinko?"

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan.
Sitä tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? osaatko sinä paperileijojakin lennättää? Mutta varmaankaan et ole koskaan niin suurta leijaa nähnyt, kuin minun on. Katsos, miten paksu on sitä pidättävä nuora!… Tämän voi Matye vetämällä katkaista… Koetappas, Matye!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kolminkerroin sekä nykäsi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Peijakas! — Oletpas sinä aika karhu… Kuinka kuuluu leija latinaksi?"

"Draco."

"Entäs paperi?"

"Charta."

"No arkki sitte?"

"Arcus."

"Siis olen jo oppinut: draco, charta, arcus! Sehän on lapsen leikkiä… Hersko!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisteli narri, joka oli suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujokas. — "Korkea-arvoinen rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden ajan, ilman että hän kuitenkaan mitään oppii."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti, "otamme yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi,' ja milloin ei nuori herra osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Hersko — eikö niin munkki!" selitteli nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erittäin miellytti. Hän oli jo muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei tuo ehdotus oikeen miellyttänyt; hän sen vuoksi rupesi estelemään sekä tuumi olevansa jo liian vanha semmoiseen kunniaan kuin syntipukiksi, vaan että koirarenki tai heitukka siihen toimeen paljoa paremmin soveltuisivat. Muuten tahtoi hän kokonaan päästä näin epämieluisasta puheenaineesta ja sentähden, viedäkseen juttua uusille urille, kysäsikin yht'äkkiä Siegfriediltä: "Minkätähden olet tuon jättiläiskirjan mukanasi laahannut … onko tarkoituksesi, että nuoren herran pitää se oppia ulkoa?"

"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia ulosajaessani."

"No sitte tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen paljo … meneppäs sen kanssa nyt ensiksi armollisen rouvan luo, siellä varmaankin kolmetuhatta pirua pitää asuntoa … niihin voit koetella taikakaluani ja siten nähdä, josko se johonkin kelpaa."

Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.

"Jaa … meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta, toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi jälelle.

Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen, rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. — Kuunnelkaa mitä sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan [= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki, niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat!… Matkaan ja nopeammin kuin salama!… Kuuletteko!… Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? — Ahaa tuolla! Mitä hän täältä etsii?… No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset — nuo kullanpunaiset kähärät — törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se — naisen kiivaasti liikehtiessä — salli näkyä korkeakantaiset keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.

Uudelleen hän vihaisesti komensi: "No — tule lähemmäksi, pappi!"

Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai kenties myös kasvoja peittääkseen.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi alentaa hiljaisemmaksi.

"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle — lahjaksi! Se tulee häntä hävettämään."

Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.

"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! — Metsästäjät! Tulkaa takaisin! Tulkaa tänne! — Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä, että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan ajaa ulos pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan korvapuustin.

Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.

"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.

Siegfried puuttui asiaan.

"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"

Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja sinua opettamaan."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.

III.

Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:

"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"

Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille, silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä syleili.

"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."

Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät, halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.

Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.

"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! —
Vettä!"

"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää todellisuutta."

"Teodor."

"Teodor on kuollut."

"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."

"Ei — vaan taistelussa itsensä kanssa."

"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."

"Niin — sen kaksintaistelun jälestä, jossa erään tapoin — ei.
Syynhän siihen tunnet!"

"En tahdo tuntea; elä siis sitä muistuta. Koko juttu vihoitti minua jo tarpeeksi aikanansa."

"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle jok'ainoa yö."

"Mikset tappanut häntä oikeen kunnollisesti? — Minuapas eivät aaveet kiusaa."

Tätä sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", arveli hän itsekseen, "viettelee hän itse saatanan, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä piinaa kärsiä, tulee hän varmaankin Belzebubin puolisoksi sekä siten sen kirouksen sijaan kuningattareksi." Ääneensä sanoi hän: "Mitoschinin linnanherra vainoo minua."

"Minua myös. Hänen joka sanansa on kirous. Jos ne kävisivät toteen, ei taivaassa enää olisi yhtään salamaa eikä helvetissä paholaista. Minä heille ainoastaan nauran."

"Sitä pahempi ovat kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos hiukankin seurustelen hänen tyttärensä kanssa, jopa jos edes näenkin vain tämän, laitetaan lapsi heti sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverettu sangen vaappuva vene, jommoisia käytetään Unkarin virroilla] ja lasketaan turvatoinna kuohuvan virran valtaan. Ja että Mitoschin sanansa pitää, saat olla varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että maailmasta luovuit ja luostariin sulkeusit. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sentähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"

Lemmenkateus ja viha huokui naisen joka sanasta.

"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani; sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin…"

"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"

"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa. Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani yht'aikaa."

"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi…?"

"Ei vain hänet unhottaakseni."

"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä…"

"Turhaan odottaa… En edes rukoillessani uskalla häntä muistella. Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs. Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore, sen piikit eivät enää pistele."

"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi pojalleni?"

"Muut pelkäsivät sinua."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse, jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt, josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin. Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne…!"

"Käskettiin ja minun täytyi totella."

"Ja missä tarkoituksessa tulit?"

"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."

"Ha, ha, haha…! No mikä se mahtaa olla?"

"Kasvatan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opetan hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuitit pelkäsivät, että minä vihoissani lähettäisin poikani Saros-Patákin kouluun, antaisin hänen tulla kalvinilaiseksi ja lahjoittaisin omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa."

"Ehkäpä."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"

"Tiesin sen."

"Vai tiesit. Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan ja joita sinun pakosta täytyy kuunnella, eivät ainoastaan minua, mutta myöskin sinut turmioon saattavat. Synti, josta sieluni päästät, antaa omille himoillesi uutta kiihdykettä. Ja kun kätesi siunaten lasket päälaelleni, polttavat punaiset hiukset sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö tämän kaiken?"

"Oih … minä tiesin."

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa polvistun ja korvaasi kuiskaan: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa! Mea culpa!… Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas. Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! — Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen. Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. Mea culpa! Mea culpa! Ole minulle laupias! — En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen kanssansa matkustamaan."

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:

"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"

Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa jättämiä märkiä, savista jälkiä.

IV.

Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos, jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta varmuuteen ei vielä oltu päästy.

Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita harjoittamaan.

Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen. Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.

Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona.
Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.

Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä; Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla viiniruukku ja pikari.

"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi meistä on narri kumpi viisas."

"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi
Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! — He!"

"En juo viiniä."

"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"

"Siinä on mustetta."

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annappas minulle kulaus pöntöstäsi?"

"Ei mustetta juoda."

"No, mitä sillä tehdään?"

"Teroitetaan hanhenkynä — näin, kastetaan se musteeseen ja piirretään kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremmasta arvosta kun viini ihmisen kurkulle."

"Noo — annappas nyt vain minulle pieni tilkkanen, että tiedän, miltä se maistuu!"

"Ei tätä voi juoda."

"Ovatko nuo koukerot isossa kirjassasi sillä tehdyt?"

"Ovat. — Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."

"Et ymmärrä? — mutta silloinhan ei noitakirja ole sinulle suuremmasta arvosta kuin minullekaan? Yhtä hyvin voisin minä istua siinä ja seurata sormillani variksen varpaita!"

"Sinulla on oikein, narri."

"Minä sanon sinulle jotakin. Jos voin mustettasi juoda, s.o. opin kirjaasi ymmärtämään, tahdotko sitte ottaa naukun viinituopistani?"

"Siihen kauppaan suostun."

"No, odotappas silmänräpäys. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muuan köyhä ylioppilas, jonka kanssa monet illat tämän saman pöydän ääressä valvoin. Hän raapusteli myöskin hanhenkynällä variksenjalkoja paperille, kuten sinäkin teet. Mutta sen sijaan, kun sinä juoksutat kynää vasemmalta oikealle, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi myös koettaa kulettaa sormiasi samoin päin. Mikä on hullun kirjasi nimi?"

"Eitukluk uttalas."

Narri mietti hetkisen ja päästi sitte suuren naurunhohotuksen.

"No enkö minä sanonut", hirnui hän, "että ensiksi kykenen sinun mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk uttalas, sehän on sama kuin salattu kulkutie."

Siegfried aukasi suunsa ja silmänsä selkiselälleen. Siinähän se nyt oli. Mitä kahtena satana vuotena kirjanoppineet eivät olleet selville saaneet, sen ratkaisi narri kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!

Kirja oli unkarin kieltä, kirjoitettu arabialaisilla kirjaimilla nurinpäin.

Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.
Hyvin sujui. Ensin meni kaksi riviä, sitte kolme ja niin koko sivu.
Jota enemmän hän luki, sitä punaisemmaksi tulivat poskensa, silmänsä
alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulamistaan sulivat.
Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.

"Katsokaa vain!" kirkui narri, "hurskas isä on juopunut omasta musteestaan."

Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti ylös.

Kirja ei suinkaan ollut semmoinen, että paholainen olisi sitä pelännyt, päinvastoin oli sen sisältö mieluista ijankaikkisen syvyyden isälle.

"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Otappas nyt sitte kulaus minun ruukustani!" sanoi narri voiton riemuissaan sekä täytti pikarin reunoja myöten viinillä.

Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut tullut hänen huulilleen. Tämän tulivirran vaahto on helvetin tienviittana; siitä aiheutuivat monet synnit nuorille ja vanhoille.

Munkin kasvot ilmaisivat kiivasta janoa.

Kirjan sisältö oli varmaankin pelkkää tulta, niin että joka siitä siemauksen hörppäsi, tunsi valkean rinnassansa ja tarvitsi sammutusainetta.

"Anna tänne pikari!"

Narri totteli käskyä kiireesti ja munkki tarttui vapisevin sormin pikariin sekä vei sen huulilleen. Ensin koskettivat huulensa vain hiukkasen tuohon taikanesteeseen, vaan pian hän tyhjensi koko sisällyksen kerrassaan. Sillä oli sama vaikutus häneen, kuin johonkin semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ollut viiniä maistanut.

Hän nojautui tuolinsa selukseen veltosti; kasvoissa kuvastui kuin peilissä ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisällisten silmiensä ohitse. Puoliavoimet huulet olivat hymyssä. Vaistomaisesti tarttui hän ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.

Tällöin säikähtyi poikanen unessaan niin kovasti, että hän huutaen putosi lattialle.

Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet huolellisesti vuoteeseensa jälleen, samalla rauhoittavia sanoja puhellen. Lapsi tulikin levollisemmaksi, pelottavat unikuvat häipyivät ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.

"Sinusta tulisi mainio lapsenpiika!" sanoi narri. "Tämmöisissä tapauksissa ennen on minun täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni, saadakseni hänet tyyntymään. Ja sinä sait hänet tyyntymään yksinkertaisesti vain siten, että laskit kätesi otsallensa! — — Het! otetaanpas vielä ryyppynen!"

"En huoli enää sinun viinistäsi."

"Noo, särvi sitte omaa viiniäsi taasen!"

Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että salaperäinen noitakirja oli auki, vaikka hän sen äsken oli sulkenut. Jo johtuivat mieleensä näyt ja kummitusjutut.

"Oletko sinä kirjaa liikuttanut?" kysyi hän narrilta.

"En ole, enkä sitä tekisikkään, vaikka luvattaisiin minulle koko
Madocsanyn linna ynnä sen kaunis haltijatar kaupanpäällisiksi."

Munkki kyyristäytyi nojatuoliinsa sekä rupesi jatkamaan tuon kummallisen kirjan lukemista.

Jota enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoi kasvoissaan esiintyä ilme, joka todisti, että hänen sisässään vallitsi tiedonjanon tunne. Jokainen luettu sivu lisäsi vain sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi nyt kiinnipanemaan, ennenkuin viimeinenkin rivi olisi siitä luettu.

Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudappas minulle koko ruukullinen viiniä!"

Kun sitte nouseva aurinko aamusella kultasi maalatuita ikkunaruutuja, nähtiin narri pöydän alla kuorsaten lojumassa. Mutta pappi tirkisteli yhä kirjaan. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.

Ja kirja "Eitukluk uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen noitakirja.

Se oli erään orabiti munkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys, miksi teos oli laadittu näin kummallisilla kirjaimilla ja ne niin oudosti järjestetty.

Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka Waag-virran alatse kulkien keskenänsä yhdistäisi Madocsanyn ja nelitornisen Mitoschinin linnat.

Siihen aikaan, kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö Juhani Hunyady taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan, olivat molemmat linnat böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä he saivat rauhassa mellastella ja ilkeyttään harjoitella pitkät aikaa, kun Unkarin sotilaat tarvittiin rajoilla, varjelemassa Eurooppaa turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, että sillä, joka karhun kanssa paraillaan taistelee, ei ole aikaa hyttysiä kasvoiltaan ajella. Vihdoin alkoivat maan aateliset kreiviensä ja voivodiensa johdolla heitä ahdistella. Mutta ihme ja kumma. Kun toinen näistä linnoista saatiin väkirynnäköllä voitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin oli laita toisen kanssa. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelun jälestä mellastukset ja ryöviöt ympäristössä. Rosvot olivat käyttäneet kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen alatse kulkevaa tunnelia.

Näin kävi ajasta aikaan aina siksi kun Mathias kuningas [Mathias Corvinus] tuli hallitukseen. Hän vahvistettuansa valtansa ulkonaisten vihollisten suhteen, käänsi puhdistavat aseensa sisällisiä oloja järjestämään. Sotajoukko lähetettiin myös böömiläisiä rosvoja kurittamaan. Yht'aikaa piiritettiin sekä Madocsany että Mitoschin.

Ryövärit pakenivat ensin Mitoschinista Madocsanyyn, mutta sielläkin olivat kuninkaan sotilaat vastassa. Pako oli mahdotointa. Ja kumminkaan ei heitä saatu koskaan kiinni.

Tähän aikaan kirjoitti orabiitti munkki merkillisen teoksensa. Siinä hän kuvaili tarkasti sekä perinpohjaisesti kelle linnat olivat kulloinkin kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin alkoi. Tämän hän teki sen vuoksi, että, jos jälkeentulevaiset sattuisivat erehdyksessä käytävään joutumaan, osaisivat he sieltä pois, tai jos myöskin joiden kuiden pistäisi päähän ruveta etsimään niitä runsaita aarteita, jotka ryövärit, hänen luulonsa mukaan, olivat erääseen sivuholviin kätkeneet, he löytäisivät ne. Noista aarteista puhuttiin muutoin sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitte kerrottiin, kuinka ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen rouvasihmisen sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuolemansa jälkeen oli hänet haudattu sangen loistavilla juhlamenoilla sekä ruumis asetettu erääseen tunnelin salakäytävistä.

Mihin rosvot itse olivat piirityksen aikana joutuneet, siitä ei kirja tietänyt mitään mainita. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat, kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, vetäytyneet johonkin käytävän sivuaukeamaan sekä sinne salpautuneet ja siellä käyneet vapaaehtoiseen kuolemaan, sillä he hyvin tiesivät, että jos elävinä kiinni joutuisivat, hirsipuu ehdottomasti tulisi jokaisen osaksi.

Voittajat saivat paljo kultaa ja hopeaa saaliiksensa.