UNKARILAINEN NABOB

Kirj.

Mauri Jókai

Unkarin kielestä suomensi Niilo E. Vainio

Werner Söderström, Porvoo, 1889.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I OSA:

I. Omituinen mies. II. Kauppa elävästä ihmisestä. III. Rousseaun haudalla. IV. Nuoret jättiläiset. V. Taiteen alalta. VI. Teaatteritaistelu. VII. Chataqvela. VIII. Helluntaikuningas. IX. 1825.

II OSA:

I. Erään perheen kirous. II. Kiusaaja kirkossa. III. Maksettu. IV. Nabobin nimipäivä. V. Odottamaton käänne. VI. Metsästäjä kuopassa. VII. Kohtaus.

III OSA:

I. Isänmaallinen laitos. II. Vaimo parka! III. Ystävätär. IV. Juhla. V. Metsästäjät. VI. Tuhannet tuskat. VII. Vakooja. VIII. Sydän ei syttä valkeampi. IX. Vaarallinen koe. X. Harmillisia havaintoja. XI. Zoltán Kárpáthi. XII. Salaisia tervehtijöitä. XIII. Testamentti. XIV. Jäähyväisiä. XV. Ihmisten puheita.

Viiteselitykset.

ESIPUHE

Mauri Jókai on jo suomalaiselle yleisölle tunnettu ja rakas nimi. Hänen lukuisista, saattaisipa melkein sanoa lukemattomista teoksistaan ei tosin vielä ole aivan monta Suomen kielellä ilmestynyt. Vain nämät: Carinus (suomentanut J. Päivärinta, 1875), Paholaisen päiväkirja (suom. O. Blomstedt, 1877), Uusi tilanhaltija (suom. allekirjoittanut, 1878), Rakkaita sukulaisia (suom. allekirjoittanut 1879), Kymmenen M. Jókain novellia (suom. A. Genetz, 1881), Rakkauden narrit (suom. Elisabeth Löfgren, 1881), Sotakuvia 1848 ja 1849 vuosilta (suom. J. Krohn, 1884) ja Kiusaaja (suom. N.E. Vainio, 1885) sekä lisäksi muutamia lyhyempiä aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä julkaistuja kertomuksia. Mutta näitten joukossa — jotka kaikki, paitsi "Rakkauden narrit", ovat suoraan alkukielestä käännetyt — on kuitenkin ne kaksi teosta, joissa Jókain kirjailijanero ilmenee eheämpänä ja sopusointuisempana kuin missään muissa hänen teoksissaan ja joita sen vuoksi syystä pidetään hänen etevimpinä tuotteinaan, nim. romaani "Uusi tilanhaltija" ja novelli "Rakkaita sukulaisia". Edellisten lisäksi tulee nyt Unkarilainen nábob.

Kaikista Unkarin kaunokirjailijoista on Jókai saavuttanut kansansa suurimman suosion. Ei kenenkään muun kirjailijan teoksia lueta semmoisella mielihalulla, semmoisella ihastuksella kuin hänen. Hän on myöskin kaikista Unkarin kirjailijoista ulkomailla parhaiten tunnettu ja suosittu; hänen teoksiansa on käännetty kaikkien sivistyskansojen kielille, jopa kiinalaisten ja japanilaistenkin.

Mikä on näin suuren suosion Jókaille tuottanut?

Ensi sijassa epäilemättä hänen erinomainen kertoilijakykynsä ja tavattoman rikas mielikuvituksensa. Siinä suhteessa ei kukaan unkarilainen kirjailija vedä hänelle vertoja. Mitä hän kertoo on usein vähemmän arvoista kuin se, että hän kertoo. Me emme aina usko niitä eriskummallisia, liioiteltuja kuvauksia, joita hänen uhkuva mielikuvituksensa synnyttää, mutta se elävyys, se luonnollisuus, se yksinkertaisuus, jolla hän näitä uskomattomia asioita kertoilee, miellyttää meitä. Sentähden Jókai harvoin on ikävä, ja se, joka vain ikävyydestä romaaneja lukee, löytää hänestä hyvän huvittelijan. Tosin saattaa hänen kertomistavassaankin keksiä vikoja, mutta yleensä kuitenkin hänen kertomiskykynsä on se, johon kaikista hänen kirjailijalahjoistaan on suurin arvo pantava, ja siinä suhteessa hän myöskin on vaikuttanut paljon hyvää Unkarin koko kaunokirjallisuuteen.

Toiseksi hän enimmiten osaa hyvin valita kertomuksensa aiheet ja esineet. Melkein aina hän ottaa käsiteltäväksensä semmoisen aiheen, joka miellyttää Unkarin yleisöä. Jókai tietää tahi vaistomaisesti tuntee, minkä aikojen, olojen ja yksilöiden kuvailemisella hän parhaiten löytää tien kansalaistensa sydämeen. Useimpien romaaniensa aiheen hän on ottanut nyky- tahi sen lähinnäedelliseltä ajalta; kuvauksensa hän mielellään kutoo jonkun kansanmieleisen aatteen tahi muistettavan tapauksen yhteyteen. Semmoisista onkin vastamainittu aika Unkarin kansan elämässä varsin rikas: tämän vuosisadan alkupuolella kansallishengen uusi herääminen kaikkine sitä seuraavine jaloine pyrintöineen kansallisen kielen ja kirjallisuuden edistämiseksi sekä monenlaisten yhteiskunnallisten epäkohtain ja vanhentuneiden laitosten poistamiseksi; sittemmin saman vuosisadan keskivaiheilla tuo kunniarikas, vaikka onneton vapaussota, ja sitä seuraava kansallisen ja valtiollisen itsenäisyyden alennus- ja sortokausi; vihdoin saman itsenäisyyden jälleen voimaansa ja arvoonsa saattaminen sekä kansan kohoaminen ennen tuntemattomaan valtiolliseen vaikutusvoimaan. Selvää on, että tämmöisten suurten tapahtumain pohjalle perustuvat runolliset kuvaukset, ylempänä mainitulla mestarillisella kertomiskyvyllä esitettyinä sekä tuon Jókaille kuten yleensä kaikille unkarilaisille ominaisen hehkuvan isänmaanrakkauden ja tulisen kansallistunteen elähyttäminä, ovat omiansa mitä suurimmassa määrässä viehättämään lukijoita.

Vielä mainittakoon, että Jókai teoksissaan esittää myöskin suuria luonnon-onnettomuuksia, semmoisia kuin vedenpaisumus Pestissä, Tiszan tulvat, Komárom'in maanjäristys, ruttotaudit, nälkävuodet ja muita luonnon merkillisyyksiä. Ja kun hän näitten kuvailemisessa osoittaa yhtä suurta taitoa kuin muitten asiain kertomisessa, on helposti ymmärrettävä, että nuo tuommoisetkin kuvaukset puolestaan kohottavat hänen romaaniensa vaikutusta.

Unkarilaista kansan-elämää kuvaillessaan Jókai niinikään on mainio. Ne tyypit, jotka hän siitä tuo esille, ovat todellisuudesta otetut, niin sanoakseni magyarilaista lihaa ja verta, vieläpä henkeä, kaikkine unkarilaisten kansallisluonteessa tavattavine hyvine ja huonoine puolineen, joita viimemainituita Jókai ei suinkaan tahdo peitellä eikä salata. Ei yksikään muu kirjailija ole ymmärtänyt kuvailla tuota kirjavaa, väririkasta kansan-elämää niin viehättävällä tavalla kuin hän. Sitä tehdessään hän usein näyttää ikäänkuin täydellisesti vaipuneen tuohon samaiseen elämään. Silloin myöskin hänen huumorinsa ilmenee kaikessa luonnonomaisessa raikkaudessaan.

Huumorikin on näet yksi Jókain huomattavimpia kirjailijaominaisuuksia. Niinkuin Dickens'illä on Jókaillakin aivan erinomainen taito jokapäiväisimmissäkin tapauksissa ja henkilöissä havaita hullunkuriset puolet. Tämä näkyy varsinkin hänen ylempänä mainitusta "Rakkaita sukulaisia" nimisestä novellistaan, joka alusta loppuun uhkuu mitä hauskinta leikillisyyttä ja sukkeluutta. Mutta ei sitä puutu muissakaan hänen teoksissaan, eipä edes niissä, joitten esineenä on mitä synkimpien ja kurjimpien olojen esittäminen. Todistuksena siitä mainittakoon "Uusi tilanhaltija". Se kuvailee sitä surullista aikakautta Unkarissa 1850-luvulla, jolloin siellä vallitsi täydellinen poliisi- ja vakoilijavalta, jolloin kaikki kansalliset ja valtiolliset oikeudet olivat unkarilaisilta riistetyt ja maahan tallatut, jolloin ei edes Unkarin tiedeakatemian sallittu pitää istuntoja. Luulisi, että tämmöisen kamalan ajan kuvaileminen muodostuisi joksikin korkeantraagilliseksi murhenäytelmäksi tahi ainakin muuten kovin vakavaksi ja juhlalliseksi teokseksi. Vielä mitä! "Uusi tilanhaltija" on läpeensä humoristinen romaani, jossa sekä pää- että sivuhenkilöt, kukin omalla tavallaan huvittavat lukijaa ja saavat hänet tuon tuostakin makeasti naurahtamaan.

Vielä on mainittava Jókain selvä, sujuva ja kansanomainen kieli, jota jokainen helposti voi ymmärtää ja nauttia. Hän käyttää aitounkarilaisia, sattuvia, luonteenmukaisia lauseita ja puheenparsia, jotka aina ovat paikallaan. Tämä kielen unkarilaisuus ja sujuvaisuus tekee hänen tyylinsä luonnolliseksi, mehukkaaksi ja maalailevaksi sekä kokonaan poikkeavaksi siitä milloin oratoorisesta milloin vaikeasti käsitettävästä tahi kuivakiskoisesta maneerista, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä on Unkarin vanhempien novellin- ja romaaninkirjoittajien tunnusmerkkinä.

Nämät nyt luetellut ansiot ovat niin suuret, että ne peittävät monta puutetta, jommoisista Jókaikaan ei suinkaan ole vapaa. Hänen pääansionsa, tuo uhkuva, tyhjentymätön mielikuvitus on samalla, sopii sanoa, hänen päävikansakin. Rajattomuudessaan se usein — varsinkin jos hän jättää enemmän tunnetut aikakaudet ja oman maansa olot — turmelee kertomuksen todenmukaisuuden, henkilöiden tarkat rajapiirteet, perusjohteitten sielutieteellisen pätevyyden ja yleensä koko teoksen sisällisen totuuden. Niinpä puuttuu muutamista hänen historiallisista romaaneistaan — esim. Transilvaanian kultakausi, Turkkilaismaailma Unkarissa ja Epäjumala-linna — todellisen ajankuvauksen vankka pohja, vaikka monet yksityiskohdat ovatkin loistavasti esitetyt. Itämaisissa ja haaveellisissa kertomuksissa taas — semmoisissa kuin esim. Tulevan vuosisadan romaani ja Oceania — se houkuttelee hänet täydellisiin mielettömyyksiin. Tähän hillitsemättömään mielikuvitukseen ei hänen muodostamis- ja luonteenkuvaamisvoimansa ole missään tasasuhdassa. Henkilönsä hän varustaa mielellään yliluonnollisella voimalla, joka usein tekee koko toiminnan pilventakaiseksi. Jókain romaanien päähenkilöt, jotka tavallisesti ovat huonommin onnistuneet kuin syrjähenkilöt, näyttävät usein siltä kuin he salaisuudessa hautoisivat jotakin, jolla voisivat hämmästyttää ja kummastuttaa meitä. Hänen sankarinsa ovat enimmiten ulkonaisesti huikaisevia, mutta sisällisesti jotensakin tyhjiä. Harvoin tiedämme, mimmoisiksi he muuttuvat, sillä se ei riipu niin paljon heidän hyvien tai huonojen ominaisuuksiensa laadusta, heidän intohimojensa luonnosta kuin runoilijan oikusta.

Mitä erittäin siihen romaaniin tulee, joka nyt lasketaan suomalaisen yleisön käteen, niin siinäkin kyllä tavataan vastamainittuja virheitä, mutta myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, ylempänä lueteltuja ansioita. Kaikista Jókain romaaneista on Unkarilainen nábob se, jota Unkarissa on enimmin luettu ja josta useimmat painokset (viisi) on otettu. Erittäinkin on se jo alusta alkaen ollut nousevan nuorison lempiromaani ja on yhä vielä, vaikka siinä kyllä on kohtia, jotka eivät liene liioin nuorisoa varten kirjoitettuja.

"Unkarilaisessa nábob'issa" Jókai kuvailee Unkarin yhteiskuntaa, semmoisena kuin se oli tämän vuosisadan alkupuolella, erittäinkin sen ylimyskuntaa, joka siihen aikaan yksinomaisesti edusti rikkautta, sivistystä ja kansanvoimaa. Osa tästä ylimyskunnasta oli epä-isänmaallinen, henkisesti veltostunut, ulkomaalaisuutta apinoiva; toinen osa isänmaallinen ja kansallismielinen, mutta sivistymätön ja raaka. Näitten välillä oli kolmas, lukumäärältään vähitellen kasvava joukko, joka innokkaasti harrasti kansallistunteen herättämistä, kansallisen sivistyksen kohottamista ja yleensä ajanmukaista edistystä kaikilla aloilla, niin henkisellä kuin aineellisella. Mitenkä tämän viimemainitun ryhmän edustamat aatteet ja pyrinnöt saavuttavat yhä enemmän alaa ja vihdoin pääsevät voitolle, sen näyttäminen on puheena olevan romaanin tarkoituksena.

Sitä varten tekijä tuo esiin edustajia kustakin noista kolmesta ryhmästä. Toista ryhmää edustaa etupäässä vanha Juhana Kárpáthi, tuo kummallinen "nábob" eli pohatta, jonka mukaan romaani on nimensäkin saanut. Se kuvaus, joka hänen raaoista kotitavoistaan ja mielettömistä huvituksistaan annetaan, kammottaa meikäläisiä ja hämmästyksellä kysymme: ovatko Unkarin rikkaat ylimykset todellakin tuolla tavoin eläneet? Sitä ei tosin saata heistä yleensä sanoa, mutta varmaa on, että Kárpáthi-ukon kaltaisia on ollut olemassa, sillä hänen kuvaansa kaavaillessaan on Jókailla ollut mallina eräs mahtava pohatta Yrjö J. Tapansa mukaan Jókai kuitenkin on ukon kuvaa liioitellut.

Ensimmäisen ryhmän edustajia on Juhana Kárpáthin veljenpoika Béla eli Abellino, joksi hän itse tahtoo itseään nimitettäväksi. Hänet Jókai on kuvannut niin perin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, ettemme saata muuta kuin syvästi inhota häntä, mutta hänenkin kaltaisiansa miehiä kuuluu todellakin olleen niitten unkarilaisten ylimysten joukossa, jotka siihen aikaan, jossa kertomus liikkuu, hävittivät ulkomailla omaisuutensa ja terveytensä. Abellinon esikuvaksi olen kuullut nimenomaan mainittavan erästä paroonia, jonka Unkarissa ollessani olen nähnytkin, mutta onko siinä perää, ei kukaan ole ottanut varmaan vakuuttaaksensa. Jókai itse kysyy eräässä "loppulauseessa", jonka hän on liittänyt kysymyksessä olevan romaaninsa toiseen painokseen v. 1858 (ensimmäinen ilmestyi 1853): "Onko vielä tähän aikaan näitten irvikuvien malleja?" ja vastaa siihen: "Sitä en luule enkä väitä; se ainakin on varmaa, ettei minua vielä ole ahdistanut kukaan, joka olisi tuntenut itsensä Abellinoksi".

Mitä vihdoin kolmanteen ylempänä mainituista ryhmistä tulee, niihin, jotka harrastivat uuden ajan aatteita, niin on Jókai niitten edustajiksi tuonut esiin kaksi suurta isänmaanystävää, joitten nimet, varsinkin toisen, säilyvät Unkarin kanan kiitollisessa muistossa miltei pyhimysloisteen ympäröiminä, nimittäin kreivi Tapani Széchenyin (1791-1860), "suurimman unkarilaisen", joksi häntä Unkarissa sanotaan, ja parooni Nikolaus Wesselényin (1797-1850). Jälkimmäinen oli Széchenyin vanhin ystävä ja asetoveri, jonka kanssa hän kauan astui samaa valtiollista uraa, kunnes heidän tiensä myöhemmin, Wesselényin yhä yltyvän radikaalisuuden takia, erkanivat, tämän kuitenkaan vaikuttamatta mitään häiriötä heidän ystävyyteensä. Nämät henkilöt nimitetään romaanissa heidän ristimänimillään, joista suomentaja kuitenkin on muodostanut Nikolauksen nimen Niiloksi. — Jókaita on Unkarissa moitittu siitä, että hän on liittänyt nuo kaksi suurta nimeä romaaniinsa, antamatta niitten omistajille siinä sittemmin mitään varsinaista osaa (joka sen sijaan on tullut heidän sielunheimolaisekseen kuvaillun Rudolf kreivin osaksi). Tämän johdosta tekijä ylempänä mainitussa loppulauseessaan sanoo: "Minä pidän näitä kahta henkilöä todellisina myytillisinä ilmiöinä yhteiskuntamme historiassa; niitä syrjäyttäen ei kukaan saata, kiittämättömyydestä ja tietämättömyydestä syytetyksi joutumatta, kirjoittaa unkarilaista tarkoitusromaania noista ajoista, samoin kuin eivät roomalaiset kirjailijat voineet kirjoittaa sankarirunoelmaa ilman Mars'ia ja Minervaa; eroitus on vaan siinä, että heistä ei saa kirjoittaa muuta kuin mikä on totta, sillä heidän käyttämistään runollisiksi henkilöiksi sitä vuosisataa varten, jossa he ovat eläneet, kieltää kunnioittavan hellyyden tunne".

Sivumennen mainittakoon vielä, että laulajatar Josefina Fodor-Mainville, jonka elämänvaiheista kerrotaan ensimmäisen osan viidennessä luvussa, on historiallinen henkilö (synt. v. 1793), vaikka häntä meillä tuskin ensinkään tunnetaan tahi ei ainakaan niin paljon kuin samassa luvussa mainittua, samanaikuista italialaista laulajatarta Angelica Catalania.

Nämät lyhyet huomautukset "Unkarilaisen nábob'in" tarkoituksesta ja sisällyksestä — ne lienevät Unkarin oloihin vähemmin tutustuneelle suomalaiselle lukijalle tarpeelliset teoksen käsittämistä varten — samoinkuin se isänmaallinen ja kansallinen henki, jota tekijä on osannut tähän romaaniin puhaltaa ja joka pian lukijaakin innostuttaa, riittänevät selittämään miksi se, kuten jo sanottiin, on tullut Unkarin nuorison mieliromaaniksi, jommoisena se tietysti on paljon vaikuttanut isänmaanrakkauden ja kansallistunteen elähyttämiseksi ja vahvistamiseksi tässä nuorisossa. Tehköön se alkukielen mukaisessa tarkassa ja sujuvassa käännöksessä nyt tekijänsä toivomuksen mukaan[1] suomeksi ilmestyessään saman vaikutuksen suomalaisissakin lukijapiireissä!

Kääntyäksemme nyt muutamiin muihin Jókain huomattavampiin romaaneihin, mainittakoon ensiksi Zoltán Kárpáthi, joka on jatkoa "Unkarilaiseen nábob'iin" (ilmestyi jo vuosi tämän jälkeen, 1854). Niinkuin jo nimikin osoittaa, on tässä päähenkilönä nábob'in, vanhan "Juhana-herran" poika, se, josta isä hänen syntyessään toivoi, että hän "on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle" ja että hänestä tulisi "suurten ja jalojen aatteiden kannattaja". Mitenkä tämä isän toivo käypi toteen, kerrotaan vastamainitussa romaanissa erittäin herttaisella tavalla. Zoltán kehkeytyy siinä innokkaaksi isänmaanystäväksi ja jaloksi kansalaiseksi, joka kaikessa harrastaa maansa ja kansansa parasta. "Zoltán Kárpáthi" on siis, niinkuin "Unkarilainen nábob'kin", n.s. tarkoitusromaani. Kun jälkimmäisessä kuvaillaan Unkarin ylimyksiä semmoisina kuin heidän ei tule olla, näytetään edellisessä heidän niin sanoakseni ideaalikuviansa. Sen ohessa siinä kerrotaan muutamia muistettavia tapauksia, niinkuin tuo kauhea vedenpaisumus Pestissä v. 1838, jolloin lähes neljätuhatta asuinhuonetta sortui maahan ja puolitoista sataa ihmistä hukkui, sekä Unkarin kansallisteatterin avaaminen v. 1837, jossa tilaisuudessa jokaisen unkarilaisen povessa ilmileimahtavaa riemua lämpimillä väreillä kuvataan. Suotavaa olisi, että tämäkin romaani saataisiin Suomen kielelle käännetyksi.

Kulta-ihminen on hyvin mieltä jännittävä, viehättävä romaani, täynnä runollisuutta ja romantillisia tapauksia, joitten esittämisessä tekijän hehkuva mielikuvitus ilmenee kaikessa loistossaan. Se alkaa mestarillisella kuvauksella tuosta kuuluisasta Rautaportiksi nimitetystä, laivakululle ennen aikaan ja osaksi vielä nytkin kovin vaarallisesta Tonavan koskesta Unkarin ja Rumanian rajalla; toinenkin oivallinen luonnonkuvaus tavataan siinä, nim. talvipakkanen Balaton- (Platten-) järvellä. Tämän, niinkuin muutamat muutkin romaaninsa, Jókai on sovittanut näytelmäksi; semmoisenakin se on saavuttanut suurta suosiota. — Mustissa timanteissa kuvataan teollisuusosakeyritysten vehkeilykautta 1860-luvun loppuvuosina. — Valtiolliset muodit ja Kivisydämisen miehen pojat nimisissä romaaneissaan tekijä vie meidät vapaussodan melskeihin samoin kuin novellikokoelmassaan Sotakuvia 1848-49 vuosilta. — Ja kuitenkin liikkuu maa on romaani, jossa kuvaillaan Unkarin kirjallisuuden ja taiteen tienraivaajain taistelua vuosisatamme alussa välinpitämättömyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. — Nimetön linna nimisen romaanin historiallisena pohjana on Unkarin aatelin kapina v. 1809.

— Vanhat, hyvät oikeuden-istujat käsittelee samoja uuden ajan kevätmyrskyjä kuin "Unkarilainen nábob" ja "Zoltán Kárpáthi". — Toiset ajat, toiset ihmiset sisältää kertomuksen niistä vapaussodan tapahtumista vv. 1848-49, joissa Jókai itse oli osallisena, sekä mitenkä hänen vaimonsa pelasti hänet itävaltalaisten kynsiin joutumasta. — Surullisia päiviä on kuvaus taantumuskaudesta vapaussodan jälkeen. — Ylös-alaisin kääntynyt maailma on satiiri onnenonkijoista. — Miksi vanhenemme? sisältää likimmiten tekijän omat elämänvaiheet.

Kävisi pitkäksi ruveta tässä edes näin parilla sanalla viittaamaan kaikkien Jókain romaanien sisällykseen. Olkoon siinä kyllä, että vain luettelen seuraavat hänen romaaniensa paljaat nimet: Arkipäiviä (Jókain ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ilmestynyt v. 1846), Köyhiä rikkaita, Maan yllä ja veden alla, Elämän komediantit, Aina pohjoisnavalle asti, Mies, joka kaikki tietää, Minun, sinun, hänen, Verikirja, Janitscharien viime päivät, Varjokuvia, Kirottu perhe, Millaiset ovat naiset? Millaiset ovat miehet? Kaunis Mikhal, Yksi on Jumala, Vapautta lumen alla, Ráby orja, Jotka kaksi kertaa kuolevat, Tänään (jatkoa edelliseen), Rakastava mestauslavalle asti, Peluri, joka voittaa, Jokaisen helvetin lävitse, Löcsen valkoinen rouva, Mustalaisparooni, Pikku kuninkaat, Kolme marmoripäätä, Ajatustenlukija, Pater Peter, Lenczi Fráter. Jókain novelleista mainittakoon kokoelma Dekameron, jossa on sata sisällykseltään erilaatuista novellia.

On vielä mainittava, että Jókain vanhemmat teokset, ne jotka ilmestyivät 1850- ja 60-luvulla, yleensä ovat etevämmät kuin myöhemmin ilmestyneet, joissa jälkimmäisissä tavataan paljon huolimattomuutta ja joihin nähden suurempi pohtiminen olisi ollut tarpeen, ennenkuin tekijä umpimähkään laski julkisuuteen kaikki, mitä hänen aina virkeä mielikuvituksensa herkeämättä tuotti. Ilman näitäkin Jókain ansio olisi ollut kyllin suuri, se nimittäin, että hän on Unkarin kaunokirjallisuuteen tuonut enemmän kansallista ainesta ja sitä myöskin taiteellisemmin käsitellyt kuin kukaan hänen edelläkävijänsä tahi aikalaisensa.

* * * * *

Olisi kai vielä esitettävä joitakuita biograafillisia eli elämäkerrallisia tietoja Mauri Jókaista. Niihin on kuitenkin suomalaisella yleisöllä jo ollut tilaisuutta tutustua siinä Jókain itsekirjoittamassa elämäkerrassa, joka on liitetty johdannoksi "Uuden tilanhaltijan" suomennokseen. Parempaa ja kuvaavampaa elämäkertaa ei kukaan muu voisi kirjoittaa, sillä se on, niinkuin nimimerkki Y.K. mainittua romaania Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvostellessaan sanoi, "pieni taideteos itsessään". Siinä Jókai kertoo lapsuudestaan — hän on syntynyt helmik. 19 p:nä 1825 Komárom'in eli Komorn'in kaupungissa; vanhempansa olivat asianajaja Samuli Jókai ja Maria Pulay, molemmat vanhaa aatelista, reformeerattua uskoa tunnustavaa sukua — ja koulunkäynnistään Pápassa, jossa hänellä muitten muassa oli toverina Unkarin suurin runoilija Aleksanteri Petöfi; kuinka hän sittemmin Kecskemét'issä suoritti oikeustutkinnon ja sen jälkeen rupesi ajamaan lakiasioita, ensin syntymäkaupungissaan ja sitten Pestissä, jossa hän kuitenkin pian kääntyi kirjailija-uralle, julkaisten aluksi kaksi vihkoa novelleja, Metsäkukkia, ja ruveten Elämänkuvauksia nimisen viikkolehden toimittajaksi; kuinka hän vallankumousvuonna 1848 oli osallisena kansan vapauttamista tarkoittavissa liikkeissä ja, naituansa Unkarin suurimman näyttelijättären Rosa Laborfalvyn, seurasi Unkarin hallitusta Debreczen'in kaupunkiin, jossa hän toimitti Iltalehteä, taistellen siinä noina myrskyisinä aikoina järkevän, isänmaallisen politiikan puolesta; mitenkä hän sittemmin vaimonsa kaikki alttiiksi panevan uhraavaisuuden ja erään yksinkertaisen sotamiehen kekseliäisyyden kautta pelastettiin joutumasta sen hirmuisen kohtalon alaiseksi, joka vapaussodan loputtua mestauslavalla odotti Unkarin jaloimpia miehiä, ja jonkun ajan päästä saattoi vaaratta palata Pestiin, jossa hän uudestaan, keskellä ankarinta yksinvaltaisuutta, kirjallisilla aseilla alotti tuon kokonaan hukkaan menneen taistelun maansa ja kansansa vapauden hyväksi, taistelun semmoisen, jossa, kuten hän itse sanoo, lähes kahden vuosikymmenen kuluessa ei kukaan muu häntä suojellut kuin Jumala eikä kukaan muu häntä rakastanut kuin hänen vaimonsa, ja vihdoin kuinka, parempien aikojen Unkarille koitettua, hänellä ei enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin, saatuansa kansaltaan nauttia "arvoa, joka on paljon suurempi kuin hänen ansionsa".

Tuon viehättävän elämäkertansa, jonka pääkohdat tässä nyt on lueteltu, Jókai kirjoitti 1870 vuoden lopulla. Sen ajan perästä hänen elämänsä juoksu on ollut yhtä rauhallinen kuin tyvenen virran, jonka laineita eivät mitkään sen tielle viskatut louhikot saata kuohumaan. Kansansa vilpitöntä kunnioitusta ja rakkautta Jókai nauttii erinomaisen suuressa määrässä, saaden siitä usein näkyviäkin todistuksia. Niinpä hänelle, hänen matkustaessaan johonkin maaseutu-kaupunkiin, siellä tavallisesti valmistetaan loistava vastaanotto juhlapitoineen, soihtukulkueineen, laulutervehdyksineen y.m. Että hänen osaksensa myöskin on tullut ruhtinaallisia suosionosoituksia sekä kunnioitusta Unkarin akatemian y.m. tieteellisten ja taiteellisten seurain puolelta, lienee tarpeetonta lisätä.

V. 1875 vietettiin hänen 50:ttä syntymäpäiväänsä Budapestissä (ja muillakin paikkakunnilla) komeilla juhlakemuilla, joissa pidettiin innokkaita puheita suositun runoilijan kunniaksi. Tässä tilaisuudessa, jossa minunkin oli onni olla saapuvilla, Jókai noihin puheisiin vastatessaan muun muassa tavallisella leikillisyydellään sanoi kirjoittaneensa täyteen tien syntymäkaupungistaan Komárom'ista Budapestiin, siis 13 penikulmaa (s.o. jos kaikki rivit hänen julkaisemissaan teoksissa ladottaisiin perätysten, täyttäisivät ne mainitun välimatkan). Hän oli todellakin mainitun vuoden loppuun asti kirjoittanut: a) romaaneja 100 nidettä, b) novelleja 48 nid., c) n.s. humoristisia kirjoituksia (tarinoita, kaskuja, pilajuttuja y.m.s) 28 nid., d) historiallisia ja valtiollisia kirjoituksia sekä muistelmia 8 nid., e) kalentereja 8 nid., f) runoja 4 nid. ja g) näytelmiä 4 nid. eli yhteensä 200 nidettä (joista joka nide tavallisesti käsittää 8 arkkia pientä oktaavi kokoa.) Eri vuosille nämät niteet jakaantuvat seuraavalla tavalla:

V. 1846 - 2, 1847 - 2, 1850 - 6, 1851 - 3, 1852 - 7, 1853 - 9, 1854 - 6, 1855 - 8, 1856 - 14, 1857 - 9, 1858 - 8, 1859 - 13, 1860 - l, 1861 - 2, 1862 - 6, 1863 - 2, 1864 - 11, 1865 - 10, 1866 - 1, 1867 - 2, 1868 - 9, 1869 - 7, 1870 - 6, 1871 - 8, 1872 -7, 1873 - 10, 1874 - 14, 1875 - 17.

Vuosina 1848-49 vapaussota esti Jókaita kirjailijatoimesta; vuosien 1860-61 ja 1866-67 vähentyneeseen tuotteliaisuuteen taas oli syynä, edellisinä ankara sensuuri ja jälkimmäisinä kova sairaus.

Vuodesta 1876 aina tähän saakka on Jókai kirjoittanut noin 100 nidettä eli keskimäärin 8 nidettä vuosittain.

Tämä suunnaton tuotteliaisuus meitä tosiaankin hämmästyttää. Mutta vielä suuremmaksi käy hämmästyksemme, saatuamme tietää, että Jókailla vielä on aikaa muihinkin toimiin kuin romaanien ja novellien kirjoittamiseen. Vuodesta 1867 asti, jolloin perustuslaillinen hallitusmuoto Unkarissa astui uudestaan voimaan, Jókai säännöllisesti on ollut edusmiehenä (sen pääkaupungin vaalipiirin, jossa hän asuu) valtiopäivillä, jotka Unkarissa, kuten tunnettu, kokoontuvat joka vuosi. Eduskunnassa hän on pitänyt paljon kauniita puheita, joista kuitenkin moni lienee sisältänyt enemmän runollisuutta kuin valtioviisautta. Ensi alussa hän kuului maltilliseen vastustuspuolueeseen, mutta liittyi vuonna 1875, jolloin n.s. "fusioni" eli yhdistys tämän ja Deak- (hallitus-) puolueen välillä tapahtui, täten syntyneeseen uuteen vapaamieliseen puolueeseen, joka aina tähän päivään asti Kálmán Tiszan johdolla on hallituksessa pysynyt. Semmoisena hän on hartaasti kannattanut Tiszan politiikkaa, ollen hänen persoonallinen ystävänsä.

Mutta ei siinäkään kyllä. Jókai on vielä sanomalehtimieskin. V. 1863, "juuri Schmerling'in hirmuhallituksen aikana", kuten hän itse sanoo, perusti hän A Hon (Isänmaa) nimisen valtiollisen päivälehden, joka ensi alussa tuotti hänelle alituisia rettelöltä sensuurin ja leppymätöntä vihaa ja vainoa jopa vankeuttakin hallituksen puolelta sekä koko hänen omaisuutensa menetyksen, mutta josta kaikesta hän kuitenkin vihdoin voitolla suoriutui, saattaen lehtensä niin loistavalle kannalle, että sillä oli enemmän tilaajia kuin milläkään muulla lehdellä Unkarissa. Myöhemmin muutti hän lehtensä nimen Nemzet'iksi (Kansa), jolla nimellä se vielä nytkin ilmestyy. Lehden valtiollisen kannan määrääjänä on tietysti ollut toimittajan oma kanta. Sen lisäksi Jókai kolmattakymmentä vuotta julkaisi kerran viikossa ilmestyvää Östökös (Pyrstötähti) nimistä pilalehteä, jota hän huumorinsa tyhjentymättömästä varastosta varusti kaikenlaisilla sukkeluuksilla ja pilajutuilla sekä myöskin piirustuksilla (Jókai on piirustajakin), ja yhteen aikaan toimitti hän vielä erityistä kaunokirjallistakin lehteä. Näissä lehdissä Jókai ensin on julkaissut melkein kaikki romaaninsa ja novellinsa, ennenkuin ne ovat erityisinä teoksina ilmestyneet — ja siitä selvenee meille myöskin syy, miksi, kuten jo ylempänä on huomautettu, hänen myöhemmät teoksensa ovat vähemmin onnistuneita. Kun näet romaani on kirjoitettava niin sanoakseni kappaleittain, sen verran erältään kuin joka päivä lehteä varten tarvitaan, on selvää, ettei sillä lailla — varsinkin jos, niinkuin Jókailla usein on laita, tekeillä on pari kolme romaania yhtä haavaa — työ saata tulla yhtä huolelliseksi kuin jos se ennen painattamista kokonaan valmistettaisiin ja saisi joutua tarpeellisen viimeistelyn alaiseksi — vaikkakin Jókai aina, ennenkuin hän ryhtyy jotakin romaaniaan paperille panemaan, täysin valmistelee päässänsä sen juonen ja merkitsee tämän pääkohdat muistikirjaansa.

Vielä mainittakoon, että Jókai tätä nykyä on osallisena eräässä suurenmoisessa kirjallisessa yrityksessä, joka on ollut tekeillä jo muutamia vuosia. Perintöruhtinaan Rudolfin alkuunpanosta toimitetaan näet paraikaa Itävalta-Unkarin monarkkia kerrottuna ja kuvattuna nimistä, kuvilla varustettua teosta, jonka on määrä antaa täydellinen esitys mainitusta valtakunnasta ja siinä asuvista monista kansoista muinais- ja kansantieteelliseltä, historialliselta, maantieteelliseltä, luonnontieteelliseltä, yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta kannalta ja joka ilmestyy yhtaikaa Unkarin ja Saksan kielillä. Tämän suuren (noin 450 arkin suuruiseksi lasketun) teoksen Unkaria koskevan osan päätoimittajana on Jókai.

Mistä ihmeestä saa Jókai aikaa kaikkeen tähän monipuoliseen, suunnattomaan työhön, johon vielä tulee lisäksi ahkera kirjallisuuden viljeleminen — hän seuraa tarkasti ei ainoastaan oman maansa, vaan myös Saksan, Ranskan ja Englannin etevimpiä kirjallisia tuotteita, myöskin luonnontieteissä, jotka häntä suuresti miellyttävät ja joitten uusimpiin tutkimuksiin hän on hyvin perehtynyt? Ja kuinka hänen terveytensä ja voimansa sitä kestävät? kysyttäneen.

Jo nuoruudestaan asti Jókai on totuttanut itsensä joka päivä tekemään työtä kuusitoista tuntia. Se saattaa tietysti tapahtua ainoastaan siten, että hän huolellisesti karttaa kaikkea ajantuhlausta huvituksiin, seuraelämään j.n.e. Ulkopuolelle oman maansa rajoja Jókai ei ole matkustanut ennenkuin 1870-luvulla, jolloin hän kävi Saksassa. Ruumiinsa voimia ja terveyttään taas hän ymmärtää säilyttää järjellisellä, kohtuullisella elämällä. Hän menee levolle säännöllisesti klo 9 illalla ja nousee ani varhain aamulla ylös. Tarpeellista ruumiinliikuntoa hän hankkii itselleen voimistelulla ja miekkailulla. Kesäksi muuttaa hän kauniiseen huvilaansa Szechenyin-vuorelle Budan puolella, jossa ilma on yhtä raitis kuin terveellinen, ja hoitaa siellä itse puutarhaansa — "hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni", sanoo hän ylempänä mainitussa itsekirjoittamassaan elämäkerrassa.

Paljon saattaisi vielä kertoa Mauri Jókaista yksityisenä ihmisenä, hänen lempeästä ja jalosta luonteestaan, hänen hyväsydämisyydestään ja auttavaisuudestaan, hänen onnellisesta avioliitostaan Rosa Laborfalvyn kanssa, jonka Tuoni mennä vuonna häneltä katkeraksi kaipaukseksi tempasi pois, hänen miellyttävästä ulkomuodostaan ja viehättävästä esiintymistavastaan ynnä muista yksityiselämän seikoista, jotka voisivat tarjota yhtä huvittavia kuin opettavia kohtia, mutta siitä estää tälle kyhäelmälle määrätty niukka ala. Pyydän saada päättää sen seuraavalla otteella eräästä Jókaita koskevasta kirjoituksesta, jonka tekijä on yksi Unkarin nuorempia kirjailijoita, suosittu novellisti Kálmán Mikszáth:

"'Minä kirjoitan, sentähden että kirjoittaminen on minulle huvitus' — on Jókain tapa sanoa.

"No, siinä tapauksessa hänen todellakaan ei sovi valittaa, hän on ottanut osansa huvituksesta. Ei kulu yhtäkään vuotta, jona hän ei kirjoittaisi useampia niteitä.

"Ja meidän unkarilaisten taas on tapa kunkin syksyn loputtua laskea, paljonko tukaatteja on lyöty Körmöcz'issä (jossa Unkarin valtion rahapaja on), paljonko vehnää saatu Banaatissa ja paljonko kirjoja Jókai sinä vuonna on kirjoittanut.

"Tukaatit viepi saksalainen, vehnän korjaa juutalainen, mutta Jókain kirjat jäävät meille ainiaaksi, julistaen unkarilaisen hengen voimaa ja Unkarin kielen suloutta".

Helsingissä, marraskuulla 1888.

Antti Jalava.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Omituinen mies.

Myrsky raivoo arolla, taivas on pilvessä, maa loassa, kaksi viikkoa on satanut yhtä mittaa; kaikki ojat ovat täynnä, tulvillaan; ruoko kasvaa vehnäpellolla, haikarat ja sorsat ovat muuttaneet kalliille viljavainioille.

— Medarduksen päivänä (kesäkuun 8:ntena) alkoi tämä kamala ilma, ja jos se vielä kestää neljäkymmentä päivää, niin en tiedä, ken on oleva Noa, joka pelastaisi ihmiset ja eläimet tästä osittaisesta vedenpaisumuksesta.

Tämän ikävän havainnon teki herra Pietari Bús, jonka armoton kohtalo oli määrännyt Ristintien padolle Szabolcsin komitaatissa riitelemään matkustavaisten kanssa, hän kun oli "Ratkorikkolan" kapakan isäntä.

"Ratkorikkolan" kapakka, missä herra Pietari Bús oli isäntänä, oli sievä suojapaikka Ristintien padolla. Tämä kunnon talo ei ollut saanut nimeänsä esi-isistä vaan ansioistaan, sillä ennenkuin matkustaja pääsi tänne, ratkesivat ja rikkoontuivat usein ajoneuvot.

Näin käy eritoten sellaisella miellyttävällä säällä, jolloin taivaan kanavat alkavat tulvailla ja jolloin ihminen huomaa, että olisi paljoa parempi, jos maassakin olisi kanavia; aro ei silloin olisi järvenä kummallakin puolella patoa eikä veteläksi lionneena. Onneton se, joka sattuu sinne ajamaan; hän joko saa siellä vanheta taikka kantaa rattaat hartioillaan.

Ilta alkaa joutua. Herra Pietari Bús tuli pellolta ratsastaen, hiljaa itsekseen horisten, sillä hän ei viitsinyt puhumista varten ottaa piippua suustansa. Piippu näyttää olevan juuri keksittykin suojaamaan suuta kirouksien tulvalta.

— Heinät vei lempo latoineen päivineen; vehnä makaa maassa, senkin hitto perii. Päin hornaan menee koko talous!

Kapakanpitäjä arolla ei näet elä paljaasta viinin myymisestä, vaan hän on maanviljelijä; kapakanpito on sivutointa.

Hänen näin itsekseen kiukutellessaan, viittaa eräs epäiltävän näköinen naisihminen, josta on vaikea sanoa, onko hän ukon vaimo vaiko hänen palkollisiansa, padon toista päätä kohden, joka on Tisza-virran puolella.

— Eiköhän tuolta ole vaunut tulossa?

— Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee Pietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät turkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. — Jos leipä loppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.

Vihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi pyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta valjaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään rauhoittavasti viitaten:

— Nuo eivät ehdi tänne tänään.

Hän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan levollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä padolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja ovat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin puoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he milloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat lokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat — huutavat miehet ensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla ja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja puolapuista — ja taas muutama askel eteenpäin.

Herra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä miesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot ja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä neljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää vaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä hyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut pääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos taasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina, niin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä muuttaa.

Vihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa, ettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.

Miesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset makasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti herra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei tänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle mennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen kokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on kallista — ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja piippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle tämmöisessä rankkasateessa.

… Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta vaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa, vaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon joutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka tuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan kuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä tienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja mäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla tahansa.

On jo melkein puoliyö käsissä, sillä "Ratkorikkolan" kukot alkavat toinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään. Kaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja heidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.

Rattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa vastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta viisaaksi sekä välttää vaaran.

Soihtuja pitävät miehet ovat kaikki omituisiin univormuihin puettuja heitukoita.[2]

Päässä karvalakki valkoisine hevosenhäntäviuhkoineen, yllä punainen, keltaisilla nyöreillä koristettu dolmanytakki, ja sen päällä sudennahkaiset turkit sateen suojaksi; satulannuppiin oli kullakin kiinnitetty kirvessauva ja kaksi pistoolia. Takki ulottuu vyötäisiin saakka, mutta sitten seuraavat lyhyet, liinaiset roimahousut, jotka eivät mitenkään tahdo soveltua punaiseen dolmanytakkiin.

Luokaamme silmäys rattaisiin! Neljä hyvää, korskuvaa hevosta, joiden harjat melkein ulottuvat veteen, on valjaissa, ohjaksia hoitaa moukkamainen vanha renki. Mies nukkuu, sillä osaavathan hevoset tien aivan hyvin; hän herää vain hevosten ohjaksia nykäistessä, mutta silloin hän suuttuu ja antaa niille aika läimäyksiä.

Rattailla istutaan sangen omituisesti; takaistuin näyttää olevan tyhjänä, mutta etu-istuimelle on asettunut kaksi oudon näköistä miestä selin ajuriin. Mitä he ovat miehiään, siitä ei voi äkkiä saada selkoa, sillä he ovat niin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneinä, kaulukset pystössä, jottei heidän kasvojansa ollenkaan näy, ja sitä paitsi nukkuvat he makeasti. Kummankin pää heilahtelee oikealle ja vasemmalle; vähän väliä havahtaa milloin toinen milloin kumpikin aina sen mukaan, ovatko lyöneet päänsä rattaisiin vai toisiinsa. Silloin ojentuvat he suoriksi aivan kuin tehden vakaan päätöksen: varmaankaan en enää nuku, mutta seuraavana hetkenä nukkuvat he uudestaan.

Rattaitten pohja on peitetty hevosloimella, jonka kohopaikoista saattaa arvata, että sen alla on sangen paljo tavaraa. Takaistuimenkin kohdalla liikkuu välistä loimi ja antaa tietää, että sielläkin mahtaa olla jonkinmoinen elävä, jonka kunniaksi nuo kaksi herrasmiestä ovat istuneet huonommalle paikalle. Vihdoin, pitkän taistelun perästä, kömpii loimen alta esiin pulskan pulska — susikoira. Siis oli tällä etusija! Tämän näytti se hyvin käsittävänkin, se nousi kahdelle jalalle häkin reunalle ja haukotteli pitkään ja arvokkaasti, sitten se kaiveli pitkillä jaloillaan korviansa, ravisti helisevää, teräksistä kaulapantaansa, ja kun nenäkäs yöpaarma väkisin tahtoi tehdä sen kanssa tuttavuutta, tavoitteli se sitä suuhunsa luskuttaen kovasti hampaitansa. Kun se kyllästyi tähän huviin, käänsi se huomionsa nukkuviin kumppaneihinsa ja ollen hyvällä tuulella sekä nähdessään, miten pitempi mies nuokkuessaan syvästi hänelle kumarteli, kohotti leikkisä koira etukäpälänsä ja sipasi pitkin miehen kasvoja. Tämä murahti siihen: "antakaa minun olla rauhassa, armollinen herra!"

Katsokaamme vaunuja.

Viisi täysveristä oritta on valjaissa, koreita koristeita kunkin päässä; kaksi on aisoissa, kolme edellä, kulkunen näitten kolmen kaulassa, jotta vastaantulija jo kaukaa kuulisi äänen ja tietäisi väistää. Ajurinistuimella istuu lyhyet turkit yllä vanha ajuri, jolle on annettu se ohjesääntö, ettei hän koskaan, vaikka minne mentäisiin, saa katsoa taaksensa, taikka saa hän heti kuulan päähänsä.

Mutta me kun emme pelkää tuollaisia kuulia, katsokaamme, ketä on vaunuissa.

Kuomin sisällä istuu vanhanpuoleinen mies, sudennahkaturkkeihin puettuna, päässä astrakaanilainen lakki silmiin asti painettuna.

Miehestä ei näy muuta kuin kasvot, mutta näitten juonteet hämmästyttävät katsojaa; silmistä kuvastuu harhateille joutunut sielu, joka ehkä oli aiottu suuria aatteita kannattamaan, mutta joka kohtalon, ympäristön, yksinäisyyden pakoittamana etsi tavattomia vähäpätöisyyksistä ja nyt katsoa tuijottaa ikäänkuin itseänsä ihmetellen. Pulleat, värittömät kasvot, joitten alkuansa jalot juonteet ovat rumentuneet omituisen särmikkäiksi, karkeat kulmakarvat, sukimattomat viikset tekevät ensi silmäykseltä inhottavan vaikutuksen. Mutta kun kauemmin katselee, tottuu pian jokaiseen juonteeseen; etenkin kun silmät ovat ummessa ja uni tasoittaa karkeat piirteet, saavat kasvot niin patriarkaalisen muodon, että katsoja alkaa muistella omaa isäänsä. Mutta vielä enemmän vetää huomiota puoleensa se seikka, että herran kummallakin puolella istuu maalaistyttö ihan hänen viereensä likistettynä, kaksi punaposkista tyttöstä, joitten vakaasta, jopa huolestuneesta katsannosta saattaa päättää, etteivät he vain pilan vuoksi ole joutuneet vanhan herran viereen.

Vanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit eivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä pantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen sähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.

Hän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin kuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt, hervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate voi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.

Nytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa kartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä yötä "Ratkorikkolan" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli kaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun keskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä vaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä heitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee maksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta huvista maksaakin.

Senvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää soihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille seuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita tarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan kolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka kulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran, mustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä hyvässä sovussa.

Näin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset valjaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki "Ratkorikkolan" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine kattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä esineet näkyvät suurennettuina.

Perille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan sinuttelemalla häntä.

Joka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään kohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka tämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.

Herra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan tarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti saanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän suuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku alkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää häntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain yhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut sanoa hänelle: "kuules", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet kaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa ratsain, tadikko kädessä.

Heitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen samalla pakanallista melua ikkunan alla:

— Nouseppas joutuun ylös, isäntä! — Tule heti ulos; — paikalla palvelemaan!

Pietari Bús nousi kuin nykäistynä vuoteeltaan, tarttui kirvessauvaansa ja joutui raivoissaan kellokaappiin, kun eteiseen piti mennä.

Mutta katsahtaessaan ulos ikkunasta, hän huomasi nuo monet komeat palkolliset, jotka soihduillaan valaisivat koko talon, ja arvasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän arvasi, että häntä tahdotaan pilan vuoksi suututtaa ja päätti kiusallakin olla suuttumatta.

Heti ripusti hän koreasti sauvansa jälleen naulaan, painoi päähänsä lammasnahkalakin, ja heitettyään turkit hartioilleen astui pihalle.

Kaikki vieraat olivat jo rappusilla; keskellä, henkivartionsa ympäröimänä, pitkä polviin ulottuva kultanappinen takki yllä, seisoi itse armollinen herra, ruumiin laajuuden takia hieman takanojossa ja nojautuen kultanuppiseen merenruokokeppiin. Nyt näkyi selvään, ettei hänelle sopinut tuo ivallinen ja ilvehtivä muoto, joka kokonaan rumensi hänen suopeat kasvonsa. — Tuleppas lähemmäksi, huusi hän kapakanisännälle teeskennellyllä äänellä. Avaappas huoneesi ja laita vieraille suunavausta; viiniä tänne, Tokajin, Ménesin viiniä; fasaanipaistia, artisokkia, ravunhäntiä.

Sangen nöyrästi otti isäntä lakin käteensä ja vastasi sävyisästi ja tyynesti.

— Tervetultua meille, armollinen herra; käskynne olen kaikki täyttävä, mutta saan pyytää anteeksi, ettei minulla ole Tokajin eikä Ménesin viiniä, fasaanini eivät vielä ole lihoneet ja ravut taasen, kuten itsekin saatatte nähdä, ovat kaikki veden peitossa, paitsi noita kahtatoista rapua tuossa.

Tällä tarkoitti hän punatakkisia heitukoita, ja kokkapuheen huomasi heti armollinen herra. Hänen oli mieleen, kun kapakoitsija näin eli tuttavan kannalla hänen kanssansa; vaikka hän ei ollut sitä odottanut, huvitti se häntä.

Mustalais-narri pisti tällä välin esiin mustan naamansa, joka olisi voinut kilpailla minkä maurilaisen kanssa tahansa, ja näyttäen kahta kiiltävän valkoista hammasriviään hän alkoi sormillansa laskea, mitä kaikkea hän tahtoi.

— Minä en tahdo muuta kuin lautasellisen kolibrilinnun munia, imevän kauriin voita, lohen rustoista keitettyä sylttyä; muuta en koskaan syö.

— Se on vahingollista moiselle herrasvatsalle, vastasi Pietari Bús; minä saan tarjota vähän mustalaispaistia.

— Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa paistaa!

Herra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä huvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle, muutti hän tuumansa häntä kohtaan.

— Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.

— Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se on loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä taasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.

Vanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että häneltä pääsi kova nauru.

— Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? — huusi hän. Tämä seisoi hänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina, mielipahoillaan katsellen koko leikkiä. — Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa heti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.

Gyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka ja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet:

"Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa; Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee."

— Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa tekemistä?

— On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat syödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis oikea.

— Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt jotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä hiiriä?

— Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta kyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä tarvinne tiliä tehdä.

— Paistakaa sitten meille yksi hiiri!

— Vain yksikö?

— Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään hornan luola, ettei yksi piisaisi.

— Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen. Vähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille valikoidakin.

Koko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja kutakin nauratti jo edeltäkäsin.

Tällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan huoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes. Oli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä äkeen päälle pitkälleen.

Heitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja ja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen herrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja maljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten venetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys näytti hurmaavalta.

Herra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle, heitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan, toinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata tukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás ja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen alla makasi koira.

Tämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja, maalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia; heitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä mustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia loiseläjiä.

Kaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia eläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta toiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa nimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi ja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja, siten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin aikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta kartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.

Jo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa hopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia ympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista elukkaa.

Vati laskettiin keskelle pöytää.

Herra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain pudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:

— Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen päivineen, niin syön tuon hiiren.

Nyt tuli runosepän vuoro.

— Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon syöjän kunniaksi.

— Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.

— Niin minäkö, armollinen herra? — puhui tämä ikäänkuin ei olisi oikein kuullut.

— Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte härän, joka kuoli minulta.

— Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä hapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.

— No syöhän pois, vadin kunniaksi.

— Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.

— Ole sinä isoisääsi uljaampi.

— Olkoon menneeksi — sadasta floriinista, lausui narri raapien kiharaista tukkaansa.

Herra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi näyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen lompakkoon ja toisti:

— Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.

— Sama se.

Narri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla hännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä sangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan uusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti nauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen, pullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran edestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen tukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan hiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta, pudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti silmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.

Narri ei saanut sanaa suustaan; hän tarttui kurkkuunsa; eihän ole hauskaa yhdellä kertaa niellä kokonaista nelijalkaista elävää. Mutta toisen käden ojensi hän heti herraa kohden ähkyen: "sata floriiniani!"

— Mitkä sata floriinia, kysyi herra, olenko minä luvannut sinulle sata floriinia? Kiitä, kun sait niin harvinaista paistia, ettei isoisäsikään ole sellaista syönyt! Pitäisikö sinun vielä siitä saada maksu.

Pilalle naurettiin, mutta pian katosi hymy huulilta, sillä narri kävi siniseksi, viheriäksi, silmät pullistuivat kuopistaan ja hän kaatui tuolille. Ollen tukehtumaisillansa hän osoitti avonaiseen suuhunsa ja alkoi vavahdella.

— Siinä sitä ollaan, kurkkuun jäi! — huudahtivat useat.

Herra pelästyi kovasti huomatessaan pilan saavan vakavan käänteen.

— Kaatakaa viiniä suuhun, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Heitukat ottivat nopeasti pullot esille ja alkoivat kaataa narrin kurkkuun hyvää Egerin ja Ménesin viiniä. Hän alkoi vähitellen tointua; silmiänsä hieroen mutisi hän ymmärtämättömiä sanoja.

— No, tuossa saat sata floriinia, lausui herra pelästyksissään tahtoen lepyttää perikadon partaalta pelastunutta narriansa.

— Kiitoksia, ähkyi tämä surullisesti — en huoli enää, Vidra päättää päivänsä, Vidra kuolee! Oi jos edes susi olisi Vidran vienyt, ettei olisi hiiren surmattavaksi joutunut!

— Älä hulluttele, et sinä tästä kuole; tuossa vielä toinenkin sata; no, älä nyt noin, johan menee ohitse. Lyökää häntä vähän selkään; tuokaa hänelle kauriinpaistia, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Narri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia, oli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä pitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta paistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa, ja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään ole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri söi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti ilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa, ja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran olisi koiralle ruokansa jakanut: "tuoss' on Matti!" (Herra oli narrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)

Kun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän Gyárfásin heti sepittää runon.

Runoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:

"Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun, Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin".

— Te olette hävytön varas! — tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen olette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut kovaonnisesta uuniluudasta.

— Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on licentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan plagiaatiksi.

Herran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia. Hän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat telttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.

Katsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen ruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi kutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli herraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille toisten piti nauraa.

Kun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti mustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:

— Tässä hiiri on!

Samassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen kenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen ja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu, mitä parasta oli.

— Tuoss' on, Matti!

Koira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.

— Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä hirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!

Heti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja asetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää heitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.

Narri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät häntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten päästivät he hänet alas.

Narri suuttui.

— Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan kunniallisestikin kuolla.

— Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän hautakirjoituksen.

— Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti silmänsä.

Gyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.

"Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää; Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on".

Mustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana, hengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja jalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.

Hänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin ympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten täytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja; runosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.

Herra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.

Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui "Ratkorikkolan" ainoassa vierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista majaa kohden.

Nämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän omien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan. Kun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada saveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko turvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea miehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.

Hän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään, ja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi postimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella omituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään portaille.

Hauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on mahdollista.

Puvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.

Riisuttuaan avaran, pienikauluksisen viittansa "à la Quiroga", nähtiin hänen olevan sangen omituisessa puvussa. Jos meidän aikanamme näkyisi kaduilla tuolla tavoin puettuja henkilöitä, juoksisivat katupojat jopa me itsekin heidän perässään.

Tätä muotia nimitettiin siihen aikaan "à la calicot".

Tulijan päässä oli pieni, paistinpannun näköinen hattu, jonka reunus oli niin kapea, ettei tiennyt, miten hän saattoi ottaa hatun päästänsä.

Hatun alta esiintyy kummallakin puolella päätä ulospäin käherrettyjä, häilyviä hiussuortuvia niin taajassa, että ne kohoavat hatun reunan yli.

Kasvot ovat sileiksi ajellut, jäljellä ovat vain viikset, joiden päät ovat pystyssä; kaulassa on korkea ja kova kaulus, jonka terävät taitteet estävät pään liikuttamista.

Tummanvihreän hännystakin uuma on melkein kainalon alla, mutta liepeet alapuolella polvia, ja kaulus niin korkea, että tuskin yli näkee, rintaliput kahdessa kolmessa kohden halki, takin vaskinapit kirsikan kiven kokoiset; pussihihat suunnattoman suuret, olkapäiltä levenevät.

Puvun täydentävät housut "à la cosaque", jotka levenevät alaspäin ja ovat laskoksissa jalkineitten päällä. Liivistä riippuu kaikenmoisia heliseviä koruja; saappaissa on kauhean pitkät kannukset, joiden lähellä on syytä varoa silmiänsä.

Tällainen oli ajan sotaisa tapa; nimittäin silloin, kun ei missään sotia käyty.

Vielä kuului pukuun ohut kilpikonnanluinen keppi, jonka päässä oli elefantin luusta tehty linnunkuva. Tätä keppiä oli jokaisen hyviin tapoihin tottuneen tapa pyörittää suussaan, ja jos linnun päässä oli pilli, oli sangen herrasmaista puhallella siihen.

Tämmöinen oli äskentullut vieras. Tutustuttuamme hänen pukuunsa olemme varmaan tulleet koko miehenkin tuntemaan. Sen aikuiset muotimiehet näet muuttuivat itsekin muodin mukaan; tavat, käytös, luonne oli yhtä vaihteleva kuin muotikin.

"Jeunesse d'orée'n", "kultaisen nuorison" aikana käytti muotimaailma paksuja oksaisia keppiä. Pariisin salongeissa tuli tavaksi olla ääntämättä r-kirjainta. Tämä tapa ulottui aina Koblenziin saakka, niin että nuorten herrojen komentaessa Ludvig XVIII:nnen kaartia, sotamiehet eivät r:än poisheittämisen vuoksi ymmärtäneet komennusta.

Calicot'n aikana taasen puotipojatkin käyttäytyivät kuten sotamiehet, ja hienoissa piireissä äännettiin "r" niin kovasti, kuin olisi oltu täynnä kiukkua.

Minerva-hatun vallitessa oli muotina olla tasavaltalainen, ottaa roomalaisia ja kreikkalaisia nimiä; Robinson-hattu taasen ja "cravatte à la oreilles de lièvre" (jäniksenkorvainen kaulus) velvoitti olemaan Napoleonin puolella. Tämän muodin sijaan tuli taas "ryssän hattu". Ihmiset olivat samoja kuin ennenkin, muuttivat vain pukua, mielipidettä ja luonnetta, vieläpä väliin nimeäkin, kuten kävi erään maanmiehemme, joka vuosien 1790-1820 välillä koki kaikki muodinmuutokset ja jonka nimi alkuansa oli Váry. Tästä tuli roomalaisen muodin aikana Varus, Ranskan kansallismuodin vallitessa de Var, puolalaisten puolta pidettäessä Varszky, sitten Waroff; kotia saapui hän vihdoin nimellä Herra von War.

Mutta tämän miehen kanssa meillä ei nyt ole tekemistä.

— Eh ventre bleu! Eh sacre bleu,[4] huusi äsken tullut (näin paljon oli hän Béranger'lta oppinut) lykättyänsä tuvan oven auki ja pudistellessaan läpimärkää viittaansa. Mikäs maa tämä on? Hoi! Valoa! Eikö ketään ole kotona?

Nyt astui herra Pietari Bús tupaan kynttilä kädessä, ja ensin hyvän aikaa ällisteltyänsä vierasta ja hänen palvelijaansa, kysäsi hän tavattoman kohteliaasti: "Mitä tahdotte, herra?" Mutta hänen muotonsa osoitti, ettei hän ollut mitään antava.

Vieras puhui huonosti unkaria, ääntämisessä saattoi selvään huomata oudon äänenkoron.

— Mille tonnerres![5] Eikö täällä ymmärretä muuta kuin unkaria?

— Ei.

— Sepä paha. Oletteko isäntä?

— Olen. Mutta mitäs herra on miehiänsä? Mistä tulette?

— Täällä ovat tilukseni. Asun Pariisissa. Piru minut tänne toi. Saisi viedä edemmäksi myöskin; loan valtaan olimme jäädä tiellä. Antakaa minulle — comment s'appelle cela? (Tähän hän pysähtyi: tarvittava sana ei tullut mieleen).

— Mitä pitää antaa?

— Comment s'appelle cela? — Miksi sitä sanotaan?

— "Minuako?" Nimeni on Pietari Bús.

— Diable! Ei teitä; vaan sitä mitä tarvitsen.

— No, mitä sitten tarvitsette?

— Sitä, joka vetää rattaita; neljä jalkaa, piiskalla lyödään…

— Hevostako?

— Pas donc! (Ei niin!) Ei sitä siksi sanota.

— Kyytiäkö?

— Niin, niin; kyytiä! Minä tahdon kyytiä, heti!

— Ei ole, hyvä herra, mahdollista; hevoset ovat laitumella.

— C'est triste; (Sepä ikävää!) siis jäämme tänne. Tant mieux; (Sitä parempi) ei haittaa; olen matkustanut Egyptissä, Marokossa, olen maannut sangen surkeissa kojuissa, se minua vain huvittaa. Olen kuvaileva mielessäni, että olen beduinien teltassa ja että tämä on Niilin virta, joka on tulvillaan, ja nämät elävät, jotka täällä metsissä huutavat, comment s'appelle cela? — sammakot ovat alligaattoria; ja tämä miserable (kurja) maa: — miksi kutsutaan tätä departement'ia jossa asutte?

— En asu minkään partaalla, vaan Ristintien padolla.

— Fripon! (Lurjus!) En tarkoita tätä lokaa, johon olin jäädä, mutta miksi kutsutaan koko tätä seutua?

— Vai niin? Szabolcsin komitaatiksi.

— Szabolcs? Szabolcs? Kai parce que (koska) täällä asuu ehkä paljon saapasniekkoja? Ha, ha. Sepä oli hyvä plaisanterie! (Kokkapuhe.) Tiedättekö?

— En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.

— Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen päällikköjensä nimiä komitaateilleen.

— Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?

— Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.

Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.

— No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi vieras.

— Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen tyydyn.

— Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne, onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?

— Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin syysyö.

— Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen, tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.

Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.

— Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.

— Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?

— On yksi, mutta siellä on jo väkeä.

— Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.

— Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!

— Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?

— Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa mainittavan.

— Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? — Eh bien! (Hyvä!) Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta pois).

— Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.

Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän nimen on saanut, on sekin pian selviävä.

Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja. Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.

Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto, laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.

Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; — ovea ei kukaan vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.

— Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata! (tervehtiä).

Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.

Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä, lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa, veli veikkonen!"

Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.

— Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä narrin syleilystä; — älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!

Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.

— Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air (tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle. Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.

Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.

Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.

Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:

— Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee, nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa. — Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla ja hänen nimensä on Béla.[7]

— Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, — vastasi vieras, nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli keppinsä nuppia vasten. — Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni minut, — ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? — Se isäni, joka oli nainen.

— Ehkä siis äitinne?

— Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut; mutta isäni oli vähän omituinen mies. — Muiden omituisuuksiensa muassa hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi? Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.

— Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte tällä matkalla toimeen.

— Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! — C'est merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. — Ah, mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.

Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno, surullinen ilme.

— Mikä on saanut herran lähtemään tänne? — taivaasta helvettiin.

— Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia, kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni; matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen päivineen — pyh!

Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka tuuleen.

Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.

— Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia. Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset kaikki perässä. — Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet, vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi, joka oli paljon rikkaampi kuin isäni…

— Ahaa!

— Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.

— Todellakin?

— Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa pöydässä.

— Mitä vielä?

— Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä tilaisuuksissa.

— Ja sitten?

— Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?

— On kai. Tiedättekö vielä mitä?

— Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin, kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti annettiin tieto.

— Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?

— Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän kurjaan maahan.

— No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus olen minä, minä en ole vielä kuollut.

Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat alas, ja hän änkkäsi:

— Est ce possible? Onko se mahdollista?

— Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.

— Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.

— Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä; olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään, velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa. Eiköhän tuo ole teistä harmillista?

— Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.

— Mitenkä? En ymmärrä.

— En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät ainiaaksi rauhaan.

— Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai julistatte sodan minulle?

— No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte: minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta livreä. Mitä se on teille!

— Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää; minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia, minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko, ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea Tonavaan kantamaan.

Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.

— Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin — vaan etuantia.

— Etuantiako? Mistä hyvästä?

— Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä, jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen, lausui hän vielä:

— Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne. Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?

- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?

— Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki, mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.

— Ajurit! — ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.

Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.

— No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.

Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.

Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.

— Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään, johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa, on isännän.

Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.

— Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista. Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!

Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni nähdessään herran tuiman katseen…

Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä. Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen pitää.

Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien ympäröiminä.

Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:

— Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!

Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.

— Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.

— En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.

— Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?

— Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan. Muuten asia ei liikuta ketään muita.

Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.

Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi, kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.

— Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.

Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa köyryselkäiseltä jättiläiseltä.

Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys "Ratkorikkolan" kapakassa.

II.

Kauppa elävästä ihmisestä.

Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.

V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.

Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.

Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset, livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita, sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.

Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla. Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja "kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se, jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas valtaherrat!"

Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi hänet ampua.

Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi. Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.

Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa, rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään, kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.

Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.

Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet, raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä laskuja.

Herra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia hävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa hakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa rahansa takaisin. Sanoessani "rahansa" on tämä ymmärrettävä niin, että hän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin rohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään vähäpätöisillä koronlaskuilla.

Eivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle kiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan yleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat pelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa, ettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen pörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti mitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä antoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet pahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä, kirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.

Välistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja tällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää itsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä mies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta miljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. — Rahakin rakastaa seuraa.

Tällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista rohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä rahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa sen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa tapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen sankarin — jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta, tunteellista kavaljeeria.

Kohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran luodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien rahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten sovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan neliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten tavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin maakartano Unkarissa.

Kaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä, on epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja kallein.

Pienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli Seineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen aikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä toiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi, kummalliseksi, epämukavaksi.

Ei siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi keinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen ameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla peitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset pertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut joko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli eriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä vieras lähestyi kartanoa.

Toisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset polut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat kulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten, toisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia perille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia, joka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai vanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja, täällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja; toisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia muumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä. Tuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine maljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja muinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana kelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas kirjoittanut seuraavat sanat: "täällä myydään vanhoja piirakoita", mikä ei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut lausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria suihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä kultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin, joiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät tosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät sitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.

Käytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä saapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka askeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista muutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.

Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis esitellä hänet uudestaan.

Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat, jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.

Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino, nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.

Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa, palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan kamariin.

Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä. Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi pariksi vuodeksi.

Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista, jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia, voidakseen käyttää tätä sokeria.

Pankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista. Ostettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän palkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten opettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat, kiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja joita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat, kirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla kaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset olivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän vieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain nurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä, joitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja arkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja, kalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli kaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä pöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla kirjaimilla ommeltu sana: "souvenir" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä epäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät olivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla; tibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän toisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia (hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät kuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten hevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä edelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään kantaneet.

Kaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun tunteva kamaripalvelija.

Pankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa vanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko olentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän kuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi ajellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet erittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken ikänsä ovat taikinaa pidelleet.

Nähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies kädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja ovelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.

Täydellisin ystävyyden osoite oli muodin mukaan se, että noustiin äkkiä varpaille ja samassa, kaksi sormea huulilla, työnnettiin selkä niin paljon taaksepäin kuin mahdollista ja annettiin tulijalle kättä. Tämä vastasi samoilla tempuilla.

— Monseigneur! huudahti nuori merveilleux ("merkillinen", tämä on muotiherrain nimi), olen teidän palvelijanne saapasteni anturoihin saakka.

— Monseigneur! — vastasi herra Griffard yhtä leikillisesti, minä olen teidän aina kellarini pohjaan saakka.

— Hahaha! Hahaha! Hyvin sanottu, nauroi nuori keikari; tätä kokkapuhetta kerrotaan tunnin kuluttua joka salongissa. Mitä uutta Pariisiin, kunnon raharuhtinaani? Huonoista uutisista en huoli, hyviä olla pitää.

— Suurin uutinen on se, että taas näemme teidät täällä Pariisissa. Ja vielä suurempi uutinen se, että olette minun luonani.

— Te olette, herra Griffard, aina yhtä kohtelias, lausui nuori incroyable ("uskomaton", myöskin muotinimi) heittäytyen nojatuoliin. Tämä ei enään ollut muotina Pariisissa, nyt piti istua ratsain tuolille, ja nojata käsillä selkänojaan. Tätä ei Abellino vielä tietänyt.

— Eh bien, (hyvä!) herra Griffard, jatkoi hän, katsottuansa ensin pieneen taskupeiliin, oliko tukka vielä sileänä. — Te tiedätte tuollaisia uutisia, minä tiedän toisia, mutta huonoja.

— Esimerkiksi?

— Esimerkiksi, — te tiedätte, että menin Unkariin nostamaan erästä perintöä, erästä perintötilusta, josta on toista miljoonaa tuloja.

— Tiedän, lausui pankkiiri kylmästi hymyillen ja kynällään leikkien.

— Tiedätte siis ehkä senkin, että tuossa aasialaisessa maassa, missä perintötilani on, ei mikään ole niin huonolla kannalla kuin lainkäyttö, maanteitä lukuun ottamatta. Maantiet sentään saattavat kuivalla aikaa olla hyvätkin, mutta lainlaadinta on aina yhtä huono sekä sateella että päivänpaisteella.

Tässä pysähtyi nuori "merveilleux" ikäänkuin antaaksensa pankkiirille aikaa onnitella häntä mielevästä pilapuheesta.

Pankkiiri vain hiljaa hymyili.

— Ajatelkaas, jatkoi Abellino rinnuksiansa silitellen ja heittäen oikean kätensä selkänojan taa, niillä on siellä suuri kirja, lievimmin sanoen voisin verrata sitä maustekauppiaan tilikirjaan. Se sisältää kaikki lait, joita barbaarit aikoinaan ovat laatineet, jopa semmoisenkin pykälän, joka säätää, että cocu (vastaavaa sanaa ei, Jumalan kiitos, löydy Unkarin kielessä)[8] saa murhata uskottoman vaimonsa ja tämän rakastajan, jos tapaa heidät rikoksen teossa. Sitä paitsi on maa täynnä asianajajia; talonpoikainen väestö kuuluu kahteen luokkaan: maata viljelevään ja riita-asioita ajavaan. Siellä kutsutaan muutamia talonpoikia aatelismiehiksi, en tiedä minkätähden. Asianajajilla ei ole muuta työtä kuin kaikkialla etsiä riitoja sekä paremman puutteessa tehdä niitä. Tätä riitojen ja nurkkasihteerien paljoutta varten on kussakin departementissa (piirikunnassa) vain yksi tuomari ja tämäkin viljelee suvella repsiä ja polttaa talvella viinaa. Ei siinä kyllä; jos vihdoin saa oikean tuomion, on hävinneellä puolella lupa ajaa tuomari tiehensä, kurittaa häntä seipäillä ja tangoilla sekä vedota kolmeen korkeampaan oikeuteen, joista ylintä kutsutaan septemtrional-senaatiksi.[9]

— Kerrotte sangen hauskoja asioita, lausui naurahtaen hra Griffard, joka ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi hänen piti kaikki noin juurtajaksain tietää.

— Teidän täytyy saada tietää kaikki nämät seikat ymmärtääksenne seuraavaa puhettani. Unkarin kielessä on vielä eräs ilkeä lause: intra dominium et extra dominium, mikä ranskaksi merkitsee: "sisäpuolella tilusta ja ulkopuolella tilusta". Vaikka olisikin ihan oikeutettu saamaan jonkun maatilan, niin ovat asiat huonosti, jos on ulkopuolella tilusta. Sisäpuolella olija, olkoon kuinka laiton anastaja tahansa, voi nauraa partaansa, sillä lainkäynnin saattaa venyttää hyvin pitkälle. Tässä juuri ollaan. Ajatelkaas, perintö, suuri sukukartano oli jo melkein minun käsissäni, minä riensin ottamaan sitä haltuuni, mutta tapaankin siellä jo toisen omistajan.

— Ymmärrän, vastasi pankkiiri kummallinen hymy huulillaan; siis on teidän suuren perintötiluksenne sisäpuolella joku pahanilkinen anastaja, joka ei tahdo antaa teille oikeutta, ja sen tähden te vetoatte tuohon suureen kirjaan, jonka monien pykälien joukossa on muun muassa myöskin se, että: "elävää ihmistä ei peritä".

Nuori keikari ällistyi.

— Mitä tiedätte?

— Tiedän, että tuo ilkeä anastaja, joka väärinkäyttää teidän perintöänne, ei ole kukaan muu kuin teidän oma setänne, joka oli niin hävytön, että saatuansa halvauksen, pikaisen suonenlyönnin kautta parantui ja otti uudestaan haltuunsa teidän omaisuutenne sekä saattoi teidät pahaan pulaan, kun ei tuossa sisältörikkaassa kirjassa ole sanaakaan, joka antaisi teille oikeutta nostamaan kannetta setäänne vastaan, koska hän ei ole kuollut.

— Ah! Tämä on solvaus! — huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen kaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.

— Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän puheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri. Mutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan perhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin elämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses (rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen jokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä ja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista kreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi Ameriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän näillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä kunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi muutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua, pohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen eteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän miesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun poliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu takavarikkoon.

Tuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.

— Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?

— Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on ollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä vihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän arat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole epäilevä teidän sanojanne.

— Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?

— Vai niin? — huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko maailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette luonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin oireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä. Mutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo kasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?

Abellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.

— Hm, tutkikaa valtasuonta, — vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni vaan taskussani.

— Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis huono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette velkaa.

— Itse sen paremmin tiedätte. Tukkikaa velkojieni suu, jotta pysyisivät poissa!

— Tulisi surku miesparkoja. Kuka menisi surmaamaan verhoilijoita, vaununtekijöitä ja satulaseppiä vain päästäkseen maksamasta heille? On olemassa paljon helpompi keino tyydyttää heidät.

— Miten? — huudahti Abellino harmistuneena. Ehkä samoin kuin Don Juan de Castro, joka lähetti toisen viiksensä Toledoon rahoja saadakseen. Minä en voi sitäkään tehdä, sillä olen antanut ajaa viikseni.

— Mitä aijotte tehdä, jos teiltä tullaan pyytämään rahaa?

— Suorin keino on ampua luoti otsaani.

— Sitä ette saa tehdä. Mitä maailma sanoisikaan kuullessaan ylhäisen unkarilaisen aatelismiehen ampuneen itsensä muutaman vaivaisen sadantuhannen frangin tähden?

— Entä mitä sanottaisiin, jos joutuisin muutaman vaivaisen sadantuhannen frangin tähden velkavankeuteen?

Pankkiiri laski hymyillen kätensä keikarin olalle ja sanoi rauhoittaen:

— Koetetaan auttaa teitä.

Tämä hymyily ja alentuvainen olkaan koskettaminen kuvasi täydellisesti onnenkohtaamaa nousukasta.

Tällä hetkellä ei Kárpáthille tullut mieleen, että entinen leipuri Rambuteaun kadulta tarjoo suosiollista apuansa eräälle Unkarin mainioimpien valtaherrain jälkeläiselle.

Pankkiiri istui hänen viereensä leveälle sohvalle.

— Te tarvitsette kolmesataatuhatta frangia, lausui herra Griffard ystävällisellä ja lempeällä äänellä, ettekä varmaankaan oudoksuisi maksaa tätä summaa takaisin kuudellasadallatuhannella, sitten kuin saatte sukukartanon haltuunne.

— Fi donc (hyi) lausui Kárpáthi ylenkatseellisesti, ylpeys heräsi hänen sydämessään hetkiseksi, ja hän veti kylmästi kätensä pankkiirin kädestä. Te olette sittenkin koronkiskoja.

Pankkiiri nieli hymyillen solvauksen koettaen sitä pilapuheella silittää.

— Latinalainen sananlasku sanoo: "bis dat qvicito dat". — "Joka antaa heti, antaa kaksinkertaisesti". Miks'en siis saisi pyytää lainaa kaksinkertaisena takaisin? Muuten, hyvä herra, on raha tavaraa, ja kun kylvetystä siemenestä saa odottaa kymmenkertaista satoa, niin miks'ei saisi kylvetystä rahasta odottaa samaa? Myöskin tulee ottaa huomioon se seikka, että tämä on uhkarohkea yritys. Te saatatte kuolla ennen setäänne, jonka toivotte perivänne; voitte pudota hevosen selästä ketunajossa tai kilpajuoksussa ja taittaa niskanne, saatatte tulla ammutuksi kaksintaistelussa; ei muuta kuin kuumetauti tai vilustus, ja minä saan panna suruharson hattuuni surrakseni menetettyjä kolmeasataatuhatta frangiani. Vielä eräs seikka. Ei siinä kyllä, että maksatte veikanne, te tarvitsette vastedeskin vuosittain kahta vertaa enemmän rahoja. Hyvä. Minä lainaan teille nekin.

Kárpáthi kääntyi mielihyvissään pankkiiriin päin.

— Te laskette leikkiä?

— En ollenkaan. Panen alttiiksi miljoonan, voittaakseni kaksi ja niin edespäin. Puhun suoraa puhetta. Annan paljon, mutta otan myöskin paljon takaisin. Tällä hetkellä olette yhtä pahassa pulassa kuin Don Juan de Castro, joka Toledon saraseeneilta sai rahaa toista viikseänsä vastaan. Hyvä! Unkarilaisen aatelismiehen viiksen ei pidä olla huonomman kuin espanjalaisenkaan. Lainaan niin paljon kuin tahdotte, ja uskallan epäillä, tokko kukaan muu, paitsi tuo Toledon maurilainen, tohtisi tehdä samoin.

— Hyvä. Sovitaan asiasta, puhui Kárpáthi totta tehden. Te lainaatte minulle miljoonan, minä annan velkakirjan kahdesta miljoonasta, joka summa on maksettava heti setäni kuoltua.

— Entä jos setänne on pitkä-ikäisempi, kuin miljoona teidän käsissänne!

— Siinä tapauksessa lainaatte minulle toisen ja niin edespäin. Rahanne tulevat hyvään talteen, sillä unkarilainen aatelismies on omaisuutensa orja, sitä kun ei voi saada muu kuin perillinen.

— Oletteko ihan varma siitä, että olette ainoa perillinen.

— Juhana Kárpáthin kuoltua ei ole, paitsi minua, ketään Kárpáthi-nimeä kantavaa.

— Tiedän. Mutta Juhana Kárpáthi saattaa mennä naimisiin.

Abellino purskahti nauruun.

— Te luulette kai setäni olevan sievänkin kavaljeerin?

— En lainkaan. Tiedän hänen seisovan miltei haudan partaalla, hänen elimensä ovat niin rappiotilassa, että tuskin luulen hänen enään vuotta elävän, jollei hän heti paranna elintapojansa ja lakkaa mässäämästä, mutta tästähän on vähän toivoa. — Suokaa anteeksi, että puhelen tällaisia rakkaasta sedästänne.

— Olkaa vain hyvä!

— Me, jotka toimimme henkivakuutuslaitoksissa, olemme tottuneet arvostelemaan ihmisten elämän pituutta. Suhtautukaa siis tähän asiaan aivankuin kysymys olisi setänne kirjoittamisesta henkivakuutukseen.

— Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.

Pankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.

— Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole mitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa pelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä vastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi vanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä hiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät saaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla toiseen sidottu.

— Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten voin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia seurauksia.

— Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut tehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa minulle takaus.

— Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino silittäen mustaa poskipartaansa.

— Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen, kuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota arkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille äärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä kirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista mieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta mitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada takauksen siitä, että elätte kauan.

— Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.

— Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän huolta hengestänne.

— Millä tavalla?

— Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun, mennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta lemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän velvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.

— Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä pöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?

— Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä sangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista päästä.

— Ja mikä se olisi?

— Että menette naimisiin.

— Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen selkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.

— Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut maalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat keksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten avioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin tahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia ylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden, sillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka koko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi jälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne, saisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman tahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin on Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; — voitte elää tarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen, kun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään kauheata.

— Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa rypistyneitä kalvosimiansa.

— Mitä? — kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan pöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.

— Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi. Tarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.

— Ab! Sitä minäkin.

— Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita, jaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien elämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä, viiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä olen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan mennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin hyvällä keinolla.

— Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan leikkiä.

— Haha! — nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä myrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan turmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä hyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole myrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä päälle, niin halvaus on valmis.

— Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi entinen leipuri vakaasti.

— En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata, voin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata ihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin kuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa nähdä.

— Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.

— Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini. Mitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä tehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni tulija sulkekoon oven!

— Siis olemme yhtä mieltä.

— Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset valmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.

— En ole teitä väsyttävä.

Abellino sanoi jäähyväiset, pankkiiri seurasi häntä ovelle kämmeniään hykertäen.

Alku on hyvä, yksi Unkarin suurimpia maatiloja oli joutumassa ulkomaalaisen rahamiehen käsiin.

III.

Rousseaun haudalla.

Kolme keveästi puettua nuorta miestä kulkee Ermenonvillen metsää kohden. Heidän ulkomuodossaan on jotakin luontoperäistä hienoutta, vaikka he ovatkin vain matkapuvuissa.

Kaikki kolme ovat nuoria unkarilaisia aatelismiehiä. Heistä olemme jo kuulleet mainittavan herra Griffardin luona, ja tiedämme, että nuo kaksi, jotka käyvät äärimmäisinä, ovat Unkarista kotoisin ja jalkaisin kulkeneet Euroopan halki kilpaillen keskenänsä kaikissa puutteissa. Kummankin kasvot osoittavat ryhtiä ja jäntevyyttä. Edellisen luonnetta kuvaavat tuuheat, mustat kulmakarvat sekä huulten hieno ivahymy, joka vain hetkeksi ilmestyy heti taas kadotaksensa. Toinen on roteva, leveärintainen mies, hänellä on tiheä, musta tukka, palavat silmät ja rohkeutta osoittava suu, jonka yläpuolella lyhyet viikset ovat kasvamassa. Hän puhuu niin syvällä äänellä, että häntä luulisi aikamieheksi, jollei näkisi kasvoja.

Kolmas, joka käy keskellä, on solakka nuorukainen, kasvot sileiksi ajetut. Hänen pukunsa on yksinkertainen, kasvoissa ei näy mitään erikoista ilmettä, ne ovat kylmänlevolliset; hänen silmissään ja hänen huulillaan on tuo rauhallinen kirkkaus, joka on naisille niin vaarallinen. Hänen liikkeensä ovat englantilaisten lailla hitaat ilman minkäänlaista teeskentelyä, puhe hiljaista ja sujuvaa, toinen sana ei saa suurempaa äänenpainoa kuin toinenkaan; hän näyttää enemmän huolehtivan puheen selvyydestä kuin loisteliaisuudesta. Tämä on se nuori mies, jonka herra Griffard kertoi tulleen Ameriikasta kansipiletillä.

Omituisuuden vuoksi täytyy meidän mainita, että kaikki kolme puhuivat unkarin kieltä, mikä siihen katsoen, että kertomuksemme aika on vuosi 1822 ja paikka Ermenonvillen metsä sekä henkilöt unkarilaisia aatelisherroja, — antaa kyllin aihetta ihmettelemiseen.

Miehet puhuttelevat toisiaan ristimänimellä. Tuon kiihkeän, rotevan miehen nimi on Niilo; tuon, jolla on mustat kulmakarvat, Tapani; keskellä käyvän Rudolf.

Tarkka katsoja saattaa huomata, että näiden kolmen käsitysten käydessä, ensimmäinen aina on edellä toisia, ja toinen taas jäljessä, joten keskimmäistä vedetään milloin eteen-, milloin taaksepäin, niin että hänen usein täytyy seisahtua saadaksensa kiivaan keskustelun aikana epäjärjestykseen joutuneen rivin suoraksi.

Metsän yksinäisyydessä uskaltavat he puhua kovemmin. Ermenonvillen metsä ei ole mikään muotimaailman suosima paikka. Siellä saa jutella, kiistellä kuinka kovasti tahansa joutumatta kenenkään naurun alaiseksi.

Äkkiä raivaa eräs nuori mies itselleen tietä pensaitten läpi ja seisahtuu kuuntelemaan noiden kolmen puhetta. Puvusta päättäen näkyy hän kuuluvan työväen luokkaan, päässä on ympyriäinen lakki, rotevan vartalon peittää avara liinainen mekko, jonka päälle kirjava paidan kaulus on taitettu.

Tämän nuoren miehen kasvoista loistaa ilo ja hämmästys kuullessaan kolmen vastaantulijan puhetta. Hetkisen näkyy hän epäröivän, mutta astuu kohta vakavin askelin heidän luoksensa ja puhuttelee heitä.

— Te puhutte, hyvät herrat, unkaria, minä olen myöskin unkarilainen.

Ilon kyynel kiilsi työmiehen silmissä.

— Terve, kansalainen, vastasi syvä-ääninen mies, ystävällisesti tarttuen outoa kädestä sekä miehekkäästi sitä pudistaen, minkä hänen kumppaninsakin tekivät.

Nuoren ammattilaisen mieli heltyi; tuskin sai hän kuuluvaa sanaa sanotuksi.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, kun näin tunkeudun seuraanne, mutta kaksi vuotta Pariisissa asuttuani kuulen nyt ensimmäisen kerran kotimaani kieltä puhuttavan, ja se tekee niin hyvää, se tekee niin hyvää!

— Tulkaa mukaan, lausui keskellä kävijä, jos toimenne myöntävät; ottakaa jotakin meistä kädestä kiinni ja jutelkaamme.

Ammattilainen vitkasteli kainosti, jonkatähden Tapani-niminen nuorista miehisiä pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti hänet luoksensa.

— Emmehän vain pidättäne teitä jostakin työstä?

— Ette, hyvät herrat, tänään on juhlapäivä, tänään emme tee työtä.

— Mutta emmeköhän estä teitä tapaamasta ketään? kysyi Tapani hymyillen.

— Ette niinkään, vastasi ammattilainen. Minun on tapana käydä tänne joutoaikoina.

— Mutta eihän tämä ole mikään miellyttävä seutu.

— Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään suuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki huvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin voi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin sivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?

— Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?

— Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja läpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen sanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli mieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja tyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla tänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty hänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin puhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia menossa.

Rudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle suunnalle.

— Mikä virka teillä on Pariisissa?

— Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n verstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään katsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat varastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.

— Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?

Ammattilaiselta pääsi huokaus.

— En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.

— Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?

— Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni saan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat muodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä jotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en kuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en siellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita, sillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että saan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä maalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta puusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.

— Teillä on ehkä sukulaisia kotona? — kysyi Rudolf.

— Ei ketään muuta kuin Jumalani.

— Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.

— Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä poikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta kun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen peninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä tunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa kotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.

Hupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet kuin puusepän sällillä!

Tapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!

Rudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:

— Todellakin kadehdittava tunne.

Tällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat epäröiden, kumpaako piti kulkea.

— Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli vapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa meitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.

Nuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.

— Aiotteko tekin poppeli-luodolle?

— Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?

— On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät katsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En koko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan. Siellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan luo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on korkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen pylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin nähdä viisaan miehen hautakiven.

Herrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston läpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin, uskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti kuin hänkin.

Vihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu pieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä, näitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on jäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin viisauden temppeliksi.

Vastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan Poppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta: korkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies."

Ei ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.

Mutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan; kukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä pensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun seurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen jäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata Pariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän nimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.

— Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En tiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu, jota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen herättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine pensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon todelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani nähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja kasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea muuta kuin kauniiden puitten juurella.

— Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit kuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa kuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita. Tämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut, nimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä veneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran tuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän. Siitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita kuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä, joku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku puusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen kohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!

— Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme ole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin kansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai enää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt, eikä "Oppinut Palócz" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on syntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja. Kalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse salata ankarimmaltakaan arvostelijalta.

— Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.

Tapani joutui kiihkoon näistä sanoista.

— Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret runoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät ylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.

Niilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:

— Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään? Eikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen painattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?

— Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä, missä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman enteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa nukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla olisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa, että niille miehille, jotka ovat tänä vuonna "Aurorassa" julkisuuteen astuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava tulevaisuus.

— Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja pureskellen heinänkortta.

— Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin, ettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan kansan alhaisoon. Tämän vuoden "Hebe"-nimisessä kalenterissa tapaat nimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat meikäläisiä eivätkä tuntemattomia.

Rudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.

— Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi, silmänsä veltosti ummistaen.

— Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.

— Luulen.

— Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet yhtäaikaa.

Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:

— Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua. Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille, mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin. Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?

— Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.

— Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.

— Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?

— Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin. Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman etevimpien kansain kanssa.

Syntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee kädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää osaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä, kunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan pensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä, jotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää tarvitse heidän syntymistään odottaa.

— Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä. Myöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin pikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin…

(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)

Rudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista kyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.

— Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä hän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat samat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme luopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden määräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan on. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla onnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se lähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa. Runoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; — valtiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon suojeluksen alla.

— Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana, ainoa aate, nimittäin sana: "tahtoa". Sanoessamme: "me tahdomme elää", tahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme, mitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa mukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa toinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa kaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia apinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä omaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi vereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata taidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään luonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta kristalli sanoo: "minä en sula", vaikka auringon säteet sen pinnalla säkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja tulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa kukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli pääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa kaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva kansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian, omat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. — Ja tähän kaikkeen tarvitaan vain tahtoa.

— Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai esimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä tuokiossa.

— A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla menneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja enimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.

— Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä nyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?

— Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen sydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta puhdistaneet?

Rudolf hymyili hiljaa.

— Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia kotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.

— Sitä en pidäkään mahdottomana.

— Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?

— Täyttänyt kaksikymmentä,

— Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani "nuorten jättiläisten" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät vain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta elämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin ylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä heitä mukanasi kotia?

— Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.

Näillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli koettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta kivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: "kuka voi tämän pystyttää?" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään maahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu, ja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.

— Huomenna siis menemme miehissä "nuorten jättiläisten" klubiin.

IV.

Nuoret jättiläiset.

Montmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus joka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme aikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin tuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä nuorina.)

Täältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille piireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket, kilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai täältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide teaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka on oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi oranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että auringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat mielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä tiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie royal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin ooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa, Zelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska tämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n, joka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja mikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein pahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu peli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti keskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku mestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.

Seuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea huone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja jonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.

Parvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä; täältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison ja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan médisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä näemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja miellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut, naiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet rakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa. Kun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää jotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen miellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen selän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.

Ympärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin hauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat työntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja erkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.

Markiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi; mutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei useinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi; jäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.

Hänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen toveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti toverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.

— Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel menettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; — miesparka ei saanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei juuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias panettelemistapa sanoa "enempää kuin minäkään"); hänen vastainen perintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa, eikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan Petit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan tehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään Saint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista tanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen luonansa?

— Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen mies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta jo on ollut puhetta.

— Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!

— Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington, eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan, ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.

— Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; — hän tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. — Tuo kunnon poika rupesi tanssijattarelle — kamaripalvelijaksi.

— Oh, oh, huudahtivat kaikki.

— Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.

— Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen skandaali meidän piireissämme!

— Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry pilojansa.

— Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.

— Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen oven?

— Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, — mutta siitä hän saikin korvapuustin.

— Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi puhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä lemmenkirjeitäni neidille.

— Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! — ilkkui Debry. Mutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.

— Kuulkaamme!

— Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa, missä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.

— Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.

— Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää, lausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus tiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa mukaan.

— Kenenkä? Saint-Michelinkö?

— Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen hänen vähän pitävänkin.

— Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin oli liittynyt kuulijoihin.

— Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut huolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on hyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.

— Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.

— Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee tuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin Ovidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi lempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä ollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien tyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat pöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana, lautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen auttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli Saint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli — hänen setänsä!

— Hauska juttu!

— Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut tyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä palvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui hämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin, pisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki samppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi vähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä Saint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika pudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan. Petit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui selälleen tuolineen päivineen.

— Mainioita juttuja!

— Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös; kenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä, hänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa, iloiten toistensa tapaamisesta.

— Entä sitten? kysyi lordi.

— Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin kuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.

— Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?

— Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia kohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä muotileijonaksi.

— Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen kellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit olisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi minuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi hattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä, oliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin koetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.

— Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.

— Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui Debry.

— Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa kylve, kuten naisväki?

— Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot tuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä, jotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että hän joka kerta, kun Rossinin "Mosesta" näytellään, korkeampia säveliä laulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.

— Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! — huokasi Niilo syvällä, kumajavalla äänellä.

Miehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja jälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.

Ensin läksi pohjoismaalainen herttua. — Debry heti tiesi kertoa hänestä jutun.

— Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla kasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. "Kuules moukka", huusi hänelle kasakka — kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät kanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. "Kuules moukka", sanoi hän, "pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä", ja antoi hänelle ohjat. Herttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan mennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta ja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle kasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan herttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän lankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi hän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia taskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: "kas tuossa, poikani, älä pelkää, ole toistekin ylpeä!"

— Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä oli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa, harppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana hännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti siihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.

— Kas, tuo jalo lordi luulee hänellä yksin olevan oikeuden omituisuuksiin, puhui Debry. Oletteko kuulleet viimeisestä näytelmästä Gaieté-teatterissa? — Se oli mainiota! — lausui hän kääntyen Rudolfiin, odottamatta vastausta, oliko tämä siitä kuullut vai ei. — Tunnettehan tuon lystikkään huvinäytelmän: La belle laitière (Kaunis maidon myyjätär), joka muutamia viikkoja sitten herätti semmoisen riemastuksen. Siinä on karhulla sangen mieltäliikuttava osa; karhu joutuu erään metsästäjän kanssa kahakkaan, metsästäjä tappaa vihdoin sen, istuu saaliinsa päälle keskellä näyttämöä ja laulaa sievän kupletin, jota jo kaikki katupojat viheltelevät. Tuo omituinen lordi houkuttelee Gaieté-teatterin johtajaa päästämään hänet näyttelemään karhun osaa. Johtaja suostuu. Lordi kääritään karhunnahkaan; hän osasi mainiosti matkia karhun ääntä ja liikkeitä. Vihdoin tulee metsämies; lordi nousee kahdelle jalalle, metsämies karkaa kimppuun, mutta lordi antaa karhunkämmenellä hänelle semmoisen iskun, että puukko putoaa kädestä. Nyt alkaa käsipaini, karhu voittaa metsästäjän, tämä kaatuu ja karhu istuu riemuiten miehen selkään sekä alkaa laulaa tuota tunnettua kuplettia yleisön äärettömäksi nauruksi. Eikö tuo ollut mainio pila?

Rudolf kuunteli tyynenä markiisin kertomusta. Sitten kuin tämä oli lopettanut, sanoi hän:

— Sangen hauska uutinen. Vasta toissapäivänä luin sen "Journal des carricatures'stä", "Ivalehdestä".

— Tämä oli kova isku, vastasi Debry, annatte toisen kertoa loppuun saakka uutisen, joka jo on ollut sanomalehdissä luettavana.

Lähtöä tehdessään kääntyi hän leikillisesti rukoillen seuran puoleen:

— Hyvät herrat, armahtakaa minua. Tiedän, mikä kohtalo täällä odottaa mennyttä. Armoa ja laupeutta, hyvät herrat!

Debryn onneksi seuran huomio samassa kääntyi toiseen suuntaan, joten ei kerrottu siitä, että hän on maan rikkaimpia miehiä, sillä hän kuluttaa rahoja sekä omasta että muitten taskusta, että hän värjää partansa, että hänellä on kolmekymmentä peruukkia, joista hän joka päivä muuttaa pitemmän päähänsä ja sanoo kuukauden lopulla menevänsä leikkauttamaan tukkansa; hän suuttuu kovasti, kun hänen peruukistansa mainitaan. Kerran oli hän haastaa erään englantilaisen kaksintaisteluun kokkapuheen tähden. Kun he olivat Odéonissa ja nuoret jättiläiset yhä jättivät loosin ovet auki, valitteli Debry vetoa. "Teillä ei ole mitään hätää", vastasi hänelle lordi, "tehän ette ole avopäin!" — Näitä ja muita lisää olisi markiisista kerrottu hänen mentyänsä panettelijain seurasta, ellei samassa omituiset ajoneuvot olisi tulleet pitkin puistokatua. Uusien, vihreiden vaunujen eteen oli valjastettu neljä komeata, täysiveristä hevosta, ei kaksittain, kuten on tavallista, vaan kaikki neljä rinnatusten, aivan kuin roomalaisten voittovaunujen eteen. Hevosia ajoi herra itse, ajuri ja lakeija istuivat takana.

— Katsokaas Kárpáthia, puhuu eräs nuori keikari katsoen kadulle, hän on, muistakaamme se, erään unkarilaisen vara-ispaanin (vara-maaherran) poika, joka saa kotoa elatusrahaa ja on jo vuoden ajan uskotellut muille, että hänen äitinsä on syntyänsä paroonitar ja että vara-ispaaneja Unkarissa kutsutaan ylhäisiksi herroiksi; mikä kunnon poika tuo Kárpáthi! Hyvät herrat, moista ajajaa ei ole Pariisissa. Ajaa täyttä laukkaa, vaikka katu on rattaita täynnä. Hiljakkoin ei eräs maitokuski tahtonut väistyä tieltä. Odotappas, sanoi hän tälle, — minä istuin silloin hänen vieressänsä — ja ajoi taitavasti maitokuskin päälle. Hei vaan! Yhdessä hetkessä olivat kärryt ylös alasin, pyörät päin taivasta, maitokuski tirkisteli häkkien alta; poikki oli kuskin jalka ja toinen aisa. Poliisikamarissa, minne maitokuski oli mennyt valittamaan, teki Abellino asiasta pikaisen lopun, otti lompakkonsa esiin: "noin paljon särkyneestä aisasta; noin paljon särkyneestä jalasta". Älykkäästi tehty! Samoin tapahtui kerran minun äitini, paronittaren, ajurille; eräänä aamuna tulee tämä papan luo, sanoo: teidän ylhäisyytenne…

Enempää ei nuori "merveilleux" ehtinyt puhua, sillä samassa nousi salissa suuri melu, aivan kuin olisi jotakin voittokulussa tuotu sisään. Avoimesta salin ovesta astuu sisään Kárpáthi, kasvot ilosta loistaen ja ympärillä joukko nuoria jättiläisiä, jotka olivat jättäneet kortit ja biljaardipelin saadaksensa kuulla, mitä uutisia Kárpáthilla on kerrottavana Mainviellen ja Catalanin asiasta.

— Miten asia päättyi, kysyttiin usealta taholta.

— Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu, exalteerattu, fatigeerattu![10]

Heti tuotiin hänelle tuoli.

— Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan. Vaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei kukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen Deboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa Zelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä Catalanille.

— Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten niin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.

— Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena nousten tuolilta.

— Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan tyttäriä.

— Niin on…

Tämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee mitään hyvää.

— Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön eikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha suosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.

Yleinen nauru.

— Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat, uusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään kaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: "Aubryn, eli kiitollisen koiran?" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu murhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen syyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn täytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku älyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax herralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen Eurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt; kukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja sekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat ja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista! Phylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten saavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa johtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät uhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran kanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen on jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta äänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan haukunnasta ja hypyistä.

— Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.

— Älä sure, heti hän puheensa pilaa.

— Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä, nimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa koira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos koe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja parakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita, tuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja paloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset. Tänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin kukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta kuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen haukkuvan "Gaietéssä", seuraavana "Theatre des vaudeviiles'issä", sitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit, "Theater francaise" ja "Academie royale de musique" jäivät tyhjiksi; koko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin looseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne tietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat teaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä, Hermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa, mutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat suutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.

— Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti eräs seurasta.

— Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka en enää puhu sanaakaan.

Luvattiin olla vaiti.

— Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että jos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran eikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa minulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön koirahulluudesta? — Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo kunnon mies. — Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan Catalanille. Hän lupasi.

Nuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.

— Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä esitätte tuon vanhanaikaisen oopperan "Italiana in Algheri" sekä annatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.

— Hyvä! Hyvä! — huusivat useat. Mainiota, ei koskaan saata paremmin koroittaa toista taiteilijatarta ja samalla masentaa toista!

— Odottakaa, ei vielä ole kaikki lopussa. Rouva Mainvielle oli varmaan saanut asiasta vihiä, sillä hän lähetti heti johtajalle pyynnön saada vapautta vähäksi aikaa, hänen täytyi muka lähteä sairaan miehensä kanssa kylpylaitokseen. Ken ei tässä voisi havaita maailman ilkeyttä? Onko näyttelijättären tapana matkustella miestensä kanssa kylpemään? Johtajan täytyi päästää rouva matkustamaan kolmen päivän perästä, ja Zelmirasta on vasta kaksi näytöstä harjoitettuna, joten se vasta rouva Mainviellen mentyä valmistuu esitettäväksi. Asia on kaikkien mielestä näyttävä siltä, kuin olisi Catalani vain tarpeen tullen saanut osan.

— Mistä nyt apu tulee?

Hän katsoi nuoriin jättiläisiin ja näitten vaiettua nosti hän mahtavasti kätensä otsalle, ikään kuin lausuen: "minun päästäni!"

— Sitä parempi, sanoin, esitetään sitten samana iltana kaksi ensimmäistä näytöstä Zelmirasta ja sen jälkeen kaksi viimeistä näytöstä tuosta inhottavasta Italianasta, jota yleisö tavallisesti pakenee. Eikö niin?

— Mainiota, huusivat kaikki, hyvin keksitty, mainiosti laitettu! Voitto ja häviö samalla kertaa, taputuksia ja vihellyksiä samana iltana!

— Mutta kuulkaa vielä! Ehtona oli, että koiraraivosta tulee loppu. Tässä hypähti Abellino seisaalleen ja napsahutti sormiansa: kas, se on jo loppunut!

— Miten, miten? kysyivät kaikki ihmetellen.

— Minä heti ratsun selkään puhumaan asiasta pankkiirilleni (tässä hän ojensi kaulustansa, jotta kuulijat saisivat aikaa miettiä, että hänellä on oma pankkiiri); sieltä heti Pelerinin luo, jonka oma tuo taiteilijakoira on. Kutsuin hänet koirineen ulos luokseni ja astumatta alas hevoseni selästä kysyin "paljoko tahdot elukastasi?" Ensin lurjus vastasi äreästi, ettei minulla ole niin paljon rahaa, että jaksaisin sen ostaa. Par Dieu! (Jumal'aut!) Saattaako unkarilaiselle aatelismiehelle sanoa suurempaa hävyttömyyttä? Olenko, hyvät herrat, rahattoman näköinen? Häh! Huudahdin kiivastuneena lurjukselle: herra, mitä te rahaksi sanotte? Luuletteko, etten voi maksaa tuon koiran hintaa? Mitä pyydätte?

— Mies vastasi, ettei hän anna sitä alle viidenkymmenen tuhannen frangin.

— Pripon! (Lurjus!) Tuotako te rahaksi sanotte! Tuossa on viisikymmentä tuhatta frangia, ärjäsin äkkiä vetäen lompakostani viisi seteliä ja heittäen ne hänelle. — Mies ällistyi. Koira oli taiteilija-ammatillaan elättänyt häntä jo muutaman vuoden, mutta se voi kuolla, ja viisikymmentä tuhatta frangia ei kuole, vaan niillä voi perustaa rihkama- ja höystetavarakaupan sekä elää kuolinpäivään saakka. Hän näkyi ensin vähän miettivän, sitten pisti hän setelit taskuunsa ja talutti villakoiran minun luokseni mutisten: "nyt herra teki hyvän kaupan!" Tuo heittiö luuli minua joksikin kiertävän näyttelijäseuran johtajaksi ja arveli minun nyt alkavan kulkea koiran kanssa kaupungista kaupunkiin näyttämään, mitä kaikkea se taitaa. Kyllä näytän sinulle kelvoton, että unkarilaiselle aatelismiehelle on leikintekoa tuhlata viisikymmentä tuhatta frangia. Katsoppas tänne! Samassa otin satulan laukusta pistoolin ja puff! — siinä makasi koira kuoliaana. — Nyt on koiraraivo loppunut.

Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, vain yksi huokaus kuului.

— Toverisi tulee koiraa surku, lausui Abellino Rudolfille tarkoittaen Tapania.

— Ei koiraa, vaan sinua.

— Olen siis täyttänyt ehtoni; samoin myöskin Deboureux. Huomenna näytellään Zelmiraa ja Italianaa. Nyt täytyy ajatella valmistuksia, jakaa kullekin tehtävänsä, jotta ehtisimme tulla valmiiksi. Debryn toimeksi annamme yllyttää kukkakauppiaita laittamaan meille niin paljon melaleuca-kukkia kuin mahdollista. Fennimore (tämä oli maitokylpyä käyttävän maanmiehemme ristimänimi) pyytäköön runoniekkoja, jotka meidän kunniaksi kirjoittelevat, sepittämään ylistysrunoja. Ivan rientäköön jalokivikauppaan valitsemaan kauneimmat timantit komeata diadeemia varten, sillä hän parhaiten osaa sellaisia ostaa. Jos klubin kassa ei riitä menoihin, panen lisää omastani.

Näistä sanoista syntyi suuri hälinä nuorten jättiläisten kesken, kukin tahtoi saada jonkun toimen osalleen.

— Käskekää minuakin, toisti nuori gentlemanni, joka kutsui isäänsä hänen ylhäisyydekseen. Käskekää minuakin, toisti hän jo varmaan kymmenettä kertaa.

— Kernaasti, ystäväni, puhui järjestävä Abellino; rientäkää te kutsumaan herra Oignon tänne.

Nuori mies ensin mietti hetken aikaa, oliko toimi hänelle tarpeeksi arvokas. Vihdoin päätti hän kumminkin totella, otti hattunsa ja läksi.

— Ettekö te myöskin aio ryhtyä toimeen, kysyi Abellino kääntyen erääseen nurkkaan, missä Rudolf ja hänen toverinsa seisoivat.

— Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin, vastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja pistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:

— Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän loukannut teitä?

— On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. — Kun hän neljä vuotta sitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme häntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä kiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt äreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit; vaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä hänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.

— Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa surulliseen hymyyn.

— Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme juhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen ystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka täytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo, kyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut koroittaneetkin!

— Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka mielestä tämä oli ihan luonnollista.

— Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme yleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on mieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.

— Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa myöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, — tämä nainen on unkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota kansalaisiamme?

Tähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti sormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:

— Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se yltäni.

Kun edellinen oli tapahtunut, poistui nuori leijona keikaillen toisten nuorten jättiläisten joukkoon.

Ei aikaakaan, niin palasi vara-ispaanin ja paronittaren epäonnistuneesta aviosta syntynyt nuori mies, herra Oignon seurassaan.

Herra Oignon oli "entrepreneur de claque", suomeksi: mies, joka tekee taputusten ja vihellysten kauppaa. Sangen tärkeä mies, sillä hänestä riippuu kirjailijain sekä taiteilijain kohtalo.

Mitä edelliseen näytelmään tuli, suostuttiin pian taputusten, seppeleitten ja runojen kaupasta. Mutta toisen näytelmän suhteen ilmeni vaikeuksia. Yleisesti kunnioitetulle taiteilijalle viheltäminen ei ole mitään leikintekoa, johon voisi helposti ryhtyä, sillä saattaa tulla santarmien kanssa tekemisiin tai yleisö voi mennä taiteilijan puolelle. Sitäpaitsi on claque-päällikölläkin sydäntä.

Mutta kaikeksi onneksi ei claque-päällikönkään sydän ole raudasta; muutama käteen pistetty kultainen todistuskappale saattoi sen heltymään. Hän lupasi parastansa koettaa. Lupasi laittaa taiteilijattaren vastaanoton kylmäksi sekä estää leipureita tuomasta teatteriin virvokkeita, jotta yleisö joutuisi kovassa lämpimässä huonolle tuulelle. Vielä saattaa pienestä välinäytelmästäkin olla hyvä apu, esimerkiksi jos sattumalta hattu putoaa permannolle, tai jos joku laulajattaren hiljaa laulaessa äänekkäästi haukottelee, jolloin yleisön hilpeämpi osa remahtaa nauruun, niin on tämä vaikuttava paljoa enemmän kuin vihellykset, sillä ikävystyminen ja kyllästyminen ovat pahemmat kuin vihellys, joka usein herättää vain vastustusta.

Tällä tavoin keskusteltiin ja päätettiin yhtymyksestä seuraavana päivänä, jota kiihottuneitten jättiläisten mielestä oli pitkä aika odottaa.

— Vietkö heidät kotia? — kysyi Rudolf toveriltaan.

— Vien ainakin sinut heidän joukostansa.

Rudolf astui pää alaspäin painuneena ja vaieten toverinensa klubin huoneitten läpi. Vasta rappusilla hän sanoi:

— Mahdollista!

Katsokaamme nyt, kuka oli tuo rouva Mainvielle, joka antoi aihetta niin suureen hälinään jättiläisten keskuudessa. Olemme häneen mieltyneet, sillä tiedämme hänen olevan unkarilaista syntyperää, tiedämme, että hän on ollut ylistetty koko Euroopassa. — Niin, on ollut! Nyt hänkin nukkuu syvää unta; sulosäveliensä kuoltua ei hänestä enää sanaakaan mainita.

V.

Taiteen alalta.

En puhu ihanteista. Runoilijat valehtelevat, elämä puhuu totta.

Taiteilijatar, jonka elämästä kerron, oli aikansa suurimpia kykyjä. Luonto oli antanut hänelle jalon mielen, ihanan muodon ja viehättävän äänen. Taiteen hengetär oli puhaltanut häneen tulisen innostuksen, ja oikullinen onnetar oli avannut hänelle helmansa aarteet.

Hänen maineensa oli levinnyt Moskovasta Venetsiaan, Wienistä Pariisiin ja Lontooseen; häntä pidettiin ihmeellisenä ilmiönä. Runoilijat, jotka lauloivat maailman sotien sankareista, ylistivät häntä; hänen voittonsa oli suurempi kuin Napoleonin, sillä hänestä ei vain yksi kansa ollut ylpeä, vaan koko Eurooppa. Englannissa häntä ylistettiin yhtä paljon kuin Venäjälläkin, ja Tuilerien palatseissa oli hän yhtä suuressa kunniassa kuin Kremlissäkin.

Hänen nimensä tunsi jokainen, kuten nykyään Jenny Lindin — tuskin on kolmeakymmentä vuotta kulunut — nyt ei häntä kukaan enää muista.

Tämän naisen nimi oli Josefina Fodor. Hänen isoisänsä, unkarilainen husaarikapteeni, muutti viime vuosisadalla kolmen poikansa kanssa Hollantiin. Näistä rupesi nuorin, Jooseppi, opiskelemaan musiikkia, ja naituansa erään ranskalaisen naisen hän pääsi Montmorencyn herttuan kapellimestariksi. Tästä avioliitosta syntyi Josefina. Lapsen kauneus osoitti vanhempien rakastaneen toisiansa, ja hänen vuosi vuodelta kasvava ihanuutensa todisti hänen rakastavan vanhempiansa. Saattaa olla taikauskoa, mutta minä luulen, että lapsi, jonka vanhemmat eivät rakasta toisiansa, syntyy rumana, ja lapsi, joka ei rakasta vanhempiansa, kasvaa rumaksi. Rakkaus luo kaunista.

Ranskan vallankumouksen aikana pakeni Montmorencyn herttua, ja Jooseppi Fodor palasi Hollantiin, missä hänen vaimonsa kuoli. Tähän aikaan tuli hänet tuntemaan herttua Kurakin, joka oli Hollannin hovissa, ja hän vei Fodorin mukanaan Venäjälle. Taiteita rakastava venäläinen ylimys otti hänet kapellimestarikseen ja antoi kuuluisien mestarien kasvattaa Josefinaa tytärtensä kanssa yhdessä. Tyttö puhui jo kymmenen vuotiaana kaikkia Euroopan sivistyneitä kieliä; kotimaan raakalaiskieltä taasen opetti hänelle isä loma-aikoina.

Jo lapsena osasi hän soittaa harppua, joka vielä siihen aikaan oli enemmän käytännössä kuin epätäydelliset pianot, niin taitavasti, että isä uskalsi antaa hänen esiintyä Moskovan yleisölle eräässä konsertissa, jossa hän herätti yleisön ihmettelyä.

Kahden vuoden perästä saivat Moskovan taiteenihailijat taasen kuulla häntä; tällä kertaa hän lauloi. Laulajaisissa oli itse keisari Aleksanteri läsnä ja ihastui niin tytön äänestä, että kaikkien nähden antoi hänelle kättä. Ei kulunut viikkoakaan, niin lähetti keisari kamariherransa Josefinan isän luo pyytämään tyttöä laulajattareksi hovioopperaan kolmen tuhannen ruplan palkalla.

Hänestä tuli pian yleisön lemmikki. Tuossa kylmässä ilmanalassakin ihmiset, joita etelämaiden sivistynyt kansa luulee karhuntaljoihin puetuiksi ja rummun mukaan tanssivan, — saattavat ihailla taidetta.

Siihen aikaan oli Moskovassa ranskalainen teaatterikin, jonka enimmän ylistettynä sankarina mainittiin herra Thauraud-Mainvielleä.

Hän oli sorea, pitkä mies, jonka jalot vakavat kasvojenjuonteet tavallisesti osoittivat rehellisyyttä ja avomielisyyttä, mikä kuuluikin hänen luonteeseensa. Mutta näyttämöllä muoto muuttuu monenlaiseksi; hänen kasvonsa ilmaisivat raivoa, innostusta, kauheata vihaa, hurmaavaa viehätystä, kalman kostoa tai naurettavaa pilaa, kaikkia yhtä taitavasti. — Tämä oli hänen taiteensa.

Mainvielleä ylistettiin yhtä paljon kuin Josefinaakin. Maine, tuo taitava rakkausliittojen solmija, kulki heidän väliänsä edestakasin; joka päivä he saivat kuulla toistensa voitoista. Maine on usein yhdistänyt kuuluisan miehen ja naisen, jotka luulivat rakastavansa toinen toistaan, vaikka olivatkin rakastuneet vain toinen toisensa maineeseen.

Tällä kertaa oli poikkeus säännöstä. Aikakauden molemmat kuuluisat taiteilijat rakastuivat toisiinsa. Tämä rakkaus ei koskaan sammunut, ei maineen mentyäkään. Sillä tietäkää, te hyvät ystävät, jotka mainetta etsitte, että taiteilijan maine on katoavainen; taiteilijan ei ole tarvis kuolla, vaan vanheta, niin hän on jo haudattu.

Kuuluisasta miehestä ja naisesta tuli siis aviopari. Molempien maine oli tästä lähin yhteinen, kaksinkertainen. Riemuitseva yleisö tunsi yhtä hyvin Mainviellen kuin Fodorin, eikä sen tarvinnut tottua uuteen nimeen nähdessään lemmikkinsä näyttämöllä.

Mutta sota syttyi Venäjän ja Ranskan välillä, ja keisari Aleksanteri karkoitti kaikki ranskalaiset näyttelijät maasta, muiden muassa Mainviellenkin. Josefinan ei ollut pakko seurata miestään, sillä häneen ei keisarin käsky koskenut, koska hän kuului Venäjän hovi-oopperaan. Eikä olisi ollut mikään tavaton tapaus, jos hän olisi antanut miehensä mennä ja itse jäänyt paikkaansa suuria tuloja saamaan.

Mutta Josefina seurasi kuin seurasikin miestänsä, jätti hyvät tulonsa ja läksi köyhyyttä, kurjuutta kohden. He perustivat kiertävän teaatteriseurueen, kävivät Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa. Oopperaa kun ei ollut, täytyi Josefinan esiintyä näytelmissä. Luullakseni tuntuu tällainen näytteleminen mitä suurimmalta alennukselta jokaiselle, joka on tottunut oopperalaulajattaren mainehikkaaseen uraan.

Vihdoin joutuivat he Pariisiin.

Eräs kolmanteen tai neljänteen arvoluokkaan kuuluva taiteen temppeli, Feydan-teaatteri, päästi monen pyynnön perästä Josefinan näyttämöllänsä esiintymään. Tästä päivästä alkaen hän tuli Pariisin lemmikiksi. Hänet otettiin heti ensimmäiseksi laulajattareksi italialaiseen oopperaseuraan, ja esiinnyttyänsä "Griseldassa" joutui entinen primadonna, neiti Barilli, ikuisen unholan hautaan.

Pariisista meni Josefina Englantiin ja ihanaan Venetsiaan. Täällä, laulun kotimaassa, kohosi hän maineensa kukkulalle. Harvoin vie taiteilija Italiaan muualla voittamiansa seppeleitä, mutta jos hän ne sieltä saa takaisin lakastumattomina, niin ne myöskin ikuisesti vehreinä pysyvät.

Venetsialaisten ihastus, kuullessaan unkarilaisen taiteilijan laulua, nousi niin suureksi, että he juhlallisesti kruunasivat hänet Fenice-teaatterissa, ja hänen muistokseen tehtiin kulta-, hopea- ja vaskimitaleja, joiden toisella puolella oli taiteilijattaren rintakuva, toisella laakeriseppele, jossa luettiin sanat: "Te, nuove Euterpe, Adria plaudente onora". ("Sinua, uusi Euterpe, kunnioittaa Adria käsiänsä taputtaen").

Silloin vaati Pariisi häntä tulemaan takaisin. Omiemme arvon tulemme useinkin tuntemaan vasta ulkomaalaisilta siitä kuultuamme. Josefina palasikin. Juuri siihen aikaan koetti Rossini onneansa ensimmäisillä sävelteoksillaan, mutta hänellä oli huono onni. "Sevillan parturi" esitettiin, mutta heti ensi kerralla sille vihellettiin, toisella kertaa sille naurettiin, kolmatta esitystä ei menty katsomaankaan; vihdoin pyyhittiin se pois näytelmälistalta, Josefina tuli tuntemaan tämän teoksen, ja hänen älynsä keksi heti sen kauniit puolet. Hän pyysi päästä sitä esittämään. Hänen laulaessaan Rosinan osaa olivat pariisilaiset riemastuksesta pakahtua; joka kohdassa keksittiin uusia ihanuuksia. Pian tuli Rossini kuuluksi, ja "Sevillan parturissa" esiintyi rouva Mainvielle kahdeksankymmentä kertaa yleisön suureksi ihastukseksi.

Kunnon yleisö! Eihän se helposti hylkää sitä, johon se kerran on rakastunut. Kunhan vain yleisö ei olisi joukko yksityisiä ihmisiä!

Vaikka taiteilija olisi kuinka erinomainen tahansa ja valloittaisi yleisön mielet, niin kylmenevät ne kuitenkin vähitellen; ei enää huomata hänen ansioitaan, vaan ruvetaan näkemään vikoja, jos hän kauan pysyy paikallansa. Jos hän harrastaa vain taidetta eikä yhdy maailman hälinään esiintymällä elämässä samanlaisissa osissa kuin teaattereissakin, tahi jos hän on kotilieden ääressä onnellinen, jos hän aina esiintyy miehensä rinnalla, jota hän vuosikausia itsepintaisesti rakastaa, niin alkavat ihailijat vähitellen kadota ja vihdoin arvonantajatkin. Käsiä ruvetaan taputtelemaan ja seppeleitä heittelemään huonolahjaisille, mutta helppohintaisemmille kaunottarille. Edellinen saa tulla tuntemaan kaikenlaisia yleisön kylmenemisen osoitteita, vaikenemista, silloin kun hän tietää täyttävänsä taiteen vaatimukset, alentavia arvosteluja sekä tyhjiä sijoja. Sitten saa hän kuulla olleensa jo kauan laulajattarena; hänen ikävuosiansa aletaan laskea; sanotaan, että hän on sopimaton milloin mihinkin osaan; ja lopuksi sanotaan hänelle vasten silmiä, että hän on liian vanha. Kun sitten tulee kilpailija, jolla on kaksi etua, nimittäin ensiksikin se, että hän on uusi ja toiseksi, että hän koettaa päästä yleisön suosioon sekä teaatterissa että sen ulkopuolella, niin on entinen lemmikki tuomionsa saanut, vaikkei olekaan menettänyt kykyänsä ja lahjojansa. Kaikki ovat häntä vastaan, sekä arvostelijat että yleisö; sitten seuraavat toverien juonet, huonot osat ja vihdoin vihellys. Catalani ei ollut kauniimpi eikä nuorempi eikä myöskään suurempi taiteilija kuin Josefina, mutta hänellä oli taikaesine, jolla on suuri merkitys taiteen maailmassa. Hänellä ei ollut miestä mukanaan. Miehestänsä, merikapteenista, joka jollakin valtamerellä joi rommiansa, ei vaimo edes sen vertaa välittänyt, että olisi hänen nimeänsä pitänyt. Kuinka olisi hän voinutkaan vaihtaa sointuvata, mainehikasta nimeänsä raakalaiseen bourgognelaiseen nimeen? Puolet hänen ihailijoistaan olisivat vaienneet kuullessaan signora Catalanin sijasta rouva Valabreguen nimen.

Kunnon Valabregue ei ollut vaimonsa taidetta estämässä. Hän sai olla sairaana keltakuumeessa, keripukissa, isossa rokossa, ja mitä kaikkea kuuma ilmanala saattoi tarjota, sai mielensä mukaan kuoliakin tai hukkua mereen; hänen tähtensä ei teaatterilistalla muutoksia tapahtunut eikä aiottua näytelmää tarvinnut toistaiseksi lykätä.

Harmillista onkin, kun täytyy lykätä kuuluisa näytelmä toistaiseksi pääosan näyttelijän sairastumisen tähden. Saattaako moista uskoakaan, voineeko anteeksi antaa? Arki-ihminen saa olla huonolla tuulella, kun vatsa on kipeä, saa yskiä, kun on yskä, saa suuttua, jos sappi on puhjennut; jollei voi pystyssä pysyä, saa hän mennä maata. Mutta mikä oikeus on taiteilijalla, jonka velvollisuus on huvittaa yleisöä, yskiä, sairastua, maata?

Ja onkohan koskaan kuultu taiteilijattaren luopuvan näyttämöltä miehensä sairauden vuoksi? Kutsukoon herran tähden lääkärin luoksensa, ei vaimo häntä kuitenkaan voi parantaa. Vaimo menköön näyttelemään, laulamaan, hymyilemään, kiemailemaan.

Useampia päiviä jo kulki kaupungissa ilkeä huhu: rouva Mainvielle ei tahdo esiintyä, syystä että hänen miehensä on kovasti sairaana, sillä jos hän hetkeksikin poistuisi miehensä luota, olisi hän kovin huolissaan. — Loruja! Kuka tuollaisia uskoisi? Hän ei tahdo esiintyä, siksi että Catalani on täällä, sillä hyvä rouva on närkästynyt, kun yleisö taputtaa käsiänsä Catalanille.

Joka taholta ahdistetaan johtajaa, miksei hän anna rouva Mainviellen esiintyä? Johtaja lähettää tiedon toisensa perästä rouvalle, vihdoin uhkauksiakin. Taiteilijatar pyytää viimein lomaa, sillä hänen miehensä ei parane, jollei lähde hänen kanssaan kylpylaitokseen. Mutta ensin täytyy hänen yhden kerran esiintyä, niin on kontrahdissa. Olkoon menneeksi, kun hän vain pääsee. Nyt lähetetään hänelle kaikkein ikävin osa; yhdentekevää, hän päättää näytellä.

Seitsemän yötä on hän jo valvonut miehensä vuoteen ääressä ja on yhtä vaalea kuin tämäkin. Monta pitkää yötä on hän istunut sairaan luona kuunnellen hänen huokauksiaan, laskien hetkiä, etteivät lääkkeet tulisi liian myöhään nautituiksi, sekä rauhoittavasti kuiskailemalla karkoittaen taudin kamalia houreita. Tuttavat, hyvät ystävät pysyivät poissa, sillä Mainviellen taudin sanottiin olevan tarttuvaa. Vaimo syleili miestään, suuteli hänen kuumia huuliansa ajatellen, että jos tauti on tarttuva, saa se häneenkin tarttua, ja jos mies kuolee, saa hänkin kuolla… Teaatteri jäi unhotuksiin sekä päivän kestävä kunnia!

Mutta viime yönä oli taudissa käänne, sairas vaipui virkistävään uneen, ja lääkärit vakuuttivat hänen pelastuneen vaarasta.

Josefina istui vuoteen ääressä, hänen kalpeilla, jaloilla kasvoillaan näkyi suloinen rauhallisuus. Hän mietti vain miehensä paranemista.

Hänen kädessään ovat tuon ikävän osan nuotit, joita hän silmäilee varmemmin muistaakseen sekä löytääksensä jotakin loistokohtaa, jotakin kaunista. Mutta turhaan! Auttamaton on osa, sellainen johon taiteilija käyttää kaikki sielunsa voimat saavuttamatta vähintäkään menestystä, jonka runoilija on sepittänyt innottomana, ajattelemattomasti ja antaen esittäjän luoda hengen, jota hänellä itsellään ei ollut. Olisi pitänyt heittää maahan nuo nuotit, polkea niitten päälle; mutta nyt Josefina ei suuttunut, teaatterin oikut eivät koskeneet sydämeen; hän tiesi miehensä paranevan.

Välistä hän käy surulliseksi ajatellessaan elämänsä loistokohtia ja miettiessään, miten taiteilijan elämän iltaruskossa varjot pitenemistään pitenevät; mutta silmäys nukkuvaan mieheen, ja hän alkaa taas hymyillä. Onhan tuo kaikki joutavaa! Onnellisuushan asuu neljän seinän sisällä, eikä sillä ole mitään yhteyttä teaatterin lamppujen kanssa. Hän oli rukoillut Jumalaa miehensä puolesta: — mies parantui; maine sen sijaan menköön! Jos hän olisi miehensä kadottanut, ei maine eikä kunnia olisi voinut vahinkoa korvata.

Ovi aukenee hiljaa; puhtaita mattoja pitkin astuu varovasti sisään mamseli Jeannette, Josefinan vanha, uskollinen palvelijatar, jonka hän viimeisinä aikoina oli vapauttanut työstä pitäen häntä seuranaisena, ystävättärenä.

Neitsyeen kasvoista näkyi suru, jota hän ei voinut salata.

— Mitä asiaa, Jeannette, kysyi Josefina, viitaten kädellään hänen puhumaan hiljaa, sillä sairas nukkui.

— Hyvä rouva, olen iloissani, kun herra paranee, mutta mieleeni olisi, jos te tänään sairastuisitte.

— Jeanette, soisitteko minulle pahaa?

— En millään muotoa; en tarkoittanut mitään pitkällistä sairautta, vaan jotakin tuommoista teaatterikipua.

— Tiedättehän, ettei minua ole tuollainen tauti vaivannut, miksi sitä nyt soisitte?

— Tiedättekö, hyvä rouva, että Catalani tänään esiintyy Zelmirassa?

— Tiedän, Jeannette.

— Hänelle taputetaan käsiä, hänelle heitellään seppeleitä!

— Luuletteko, Jeannette, minun sitä paheksuvan? Catalani on sen ansainnut, hän on suuri taiteilijatar.

— Niin, hän on suuri, kun ei teitä ole. Hyvä Jumala! Tekö hänen rinnallaan "Italianassa"! Yleisö kylmenee.

— Siihen olen jo tottunut.

— Mutta yleisö ei aio pysyä vain kylmäkiskoisena; se aikoo myöskin osoittaa vastenmielisyyttänsä.

— Minä kärsin, Jeannette.

— Oi, hyvä rouva, te ette tiedä, mitä on tekeillä! Kaupungissa puhutaan kaikkialla, että…

— Mitä puhutaan?

Jeannette näytti epäröivän, ikäänkuin koettaen keksiä uusia lievempiä sanoja; vihdoin lausui hän kuitenkin totuuden:

— Että teille aiotaan viheltää …

Josefina kävi hetkiseksi kalman kalpeaksi, nuotit putosivat kädestä, pää painui alas, silmissä kiilsi kyynel.

— Oi hyvä rouva, älkää esiintykö tänään, älkää esiintykö enää koskaan; teitä aiotaan häväistä.

— Saavat senkin tehdä. Ei se minuun enää koske!

Hän katsoi nukkuvaa miestänsä.

— Älkäämme puhelko enää, Jeannette, mieheni saattaa herätä ja kuulla puheemme.

Samassa avasi Mainvielle silmänsä, tarttui Josefinan sileään, valkoiseen käteen, ja vetäen hänet luoksensa hän kuiskasi hiljaa:

— Kuulin kaikki. — Sairaat ovat viekkaita; usein silmät ovat ummessa, ja he ovat nukkuvinaan vain kuunnellaksensa, mitä ympärillä puhellaan… Näin pitkälle siis on päästy!…

Josefina kumartui hänen ylitsensä ja suuteli hänen otsaansa.

— Älä huoli, Thauraud; huhu liioittelee; en usko heidän sitä tekevän. Ja jos tekisivätkin, mitä he minulta ottaisivat? Maineeniko? Vasta maineen mentyä olen onnellinen. Sinä jäät minulle.

— Sinun ei olisi pitänyt niin paljon rakastaa minua, huokasi Mainvielle.

Näyttelijä on koko maailman oma; joka hänet ottaa omakseen, hän on varas, häntä rangaistaan.

— Ole huoleti, älä mieti sitä enää!

— Enkö saisi sitä miettiä? — lausui surullisesti sairas näyttelijä. Minä tiedän, miltä tuntuu keskellä tulisinta innostusta kuulla yksi ainoakin vihellys tuhansien taputuksien joukosta. Se koskee kipeämmin kuin kyykäärmeen hammas. Voisinko maata levollisena tietäessäni sinun, oman ihanteeni, enkelini, seisovan häväistävänä ja kurjien riistävän otsaltasi seppeleet, jotka ovat Jumalan kätten sitomia.

— Thauraud! rauhoitti vaimo, älä kiivastu! Voiko tuollainen loukkaus tahrata puhdasta sielua? Palatessani et ole näkevä häpeän punaa poskillani!

— Ja minäkö maata venyisin kotona vuoteessani? En. Minä annan kantaa itseni sinne; vaikka puolikuolleena annan kantaa itseni kuulijain joukkoon. Tahdon nähdä, onko kellään rohkeutta — surmata minut, tallata minut jalkojensa alle? Minä, minä haastan miekkasille koko maailman!

— Asetu levolle Thauraud, puhui Josefina tyynesti. Tämä mielenkiihko ei minua hyödytä. Sairasta ei kukaan pelkää. Ja vaikka olisit tervekin, et voisi minua puolustaa, sillä sinä olet mieheni. Jos olisit rakastajani, voisit tehdä kaikki puolestani. Mutta ajatteleppas, mikä naurettava seikka, näyttelijättären mies suuttuu niille, jotka eivät tahdo taputtaa hänen vaimollensa!

Mainvielle peitti molemmin käsin kasvonsa.

Samassa soitti joku eteisen ovelle. Jeannette riensi avaamaan.

— Jos tulen terveeksi, ähkyi Mainvielle itkusta nyyhkien, niin rupean nuoralla tanssijaksi! Sirkus, tanssimaan opetettuja koiria, silmänkääntäjiä, hävyttömiä tanssijattaria täällä tarvitaan, ei taidetta. Jos alan uudestaan elää, rupean taideratsastusseuran johtajaksi, enkä teaatterin. Fare well (hyvästi) Othello! Nyt tulee Bambochen vuoro!

Josefina pyysi kiihkeätä miestänsä tyyntymään, kun Jeannette palasi kädessä aukaistu kirje.

— Anteeksi, rouva, kun rohkenin avata tämän kirjeen, mutta kun antaja ei ilmaissut nimeänsä, niin tuli mieleeni, että se voi olla joku ilkeä kirjoitus, joku ivakirje. Oi, noille ihmisille ei ole mikään mahdotonta!

— Mitä se on sitten?

— Ihan vastaista laatua kuin luulin. Lukekaa.

— Nimetön kirje! ken lienee kirjoittanut?

— Se ei ole minkään korkean herran käsialaa, koska se on niin kauniisti kirjoitettu; eräs yksinkertaisesti puettu mies antoi sen minulle. Lukekaa, hyvä rouva, lukekaa ääneen, että herrakin kuulee.

Josefina otti kirjeen käteensä ja luki ääneensä:

"Kuolematon taiteilijatar! Älkää hämmästykö kuullessanne, että ihmiset, joilla ei ole muuta työtä, valmistelevat itseänsä saattamaan Teitä surulliseksi tänään esiintyessänne. Minä voin vakuuttaa, että se osa yleisöä, joka käy teaatterissa kuulemassa eikä lavertelemassa, nimittäin kaikki, jotka ihailevat Teidän taidettanne eivätkä personallista kauneuttanne, nytkin ovat teidän puolellanne ja tulevat tänä iltana osoittamaan hellät tunteensa sekä sanoilla että työlläkin. Esiintykää siis yleisölle rohkeasti, tietäen, että Teitä rakastetaan. Suokaa anteeksi huono käsialani, sillä minä, tämän kirjoittaja, olen halpa käsityöläinen. Mikä minua vaati Teille kirjoittamaan, oli se seikka, että minäkin olen unkarilainen ja olen Teistä, kotimaani tyttärestä, ylpeä. N.N."

Nämä yksinkertaiset, suorat sanat olivat tervetulleita vainotulle näyttelijättärelle. Missä taiteen ihanuutta suositaan, eikä taiteilijattarelta muuta vaadita, siellä hän siis vielä on suosittu.

— Katsos, sanoi hän miehellensä, nämä sanat ylentävät mieltäni. Tämä nimetön kirje on minusta suurempi voitto, kuin koko tukku hyvänhajuisia kirjeitä, joitten sineteissä on kymmenkulmaisia kruunuja. Tämän sinetissä on mehiläinen, ahkeruuden merkki. Tänään olen rohkea!

Taas kilistettiin,

Jeannette tuli epätoivoissaan takaisin.

— Johtajan lähetillä on teille asiaa. Päästänkö hänet sisään?

— Päästä vaan! Olkoon mitä tahansa, lausui Josefina, olen rohkea. Tänään ei mikään minua masenna.

Hän meni saliin vastaan, jottei ehkä uusi harminsanoma taasen raivostuttaisi hänen miestänsä.

Kaikella kunnioituksella antoi johtaja lähettinsä kautta tiedoksi, että hän pyytää anteeksi arvoisalta taiteilijattarelta, kun hänen täytyy täksi illaksi ilmoitetun "Italiana in Algherin" sijaan ottaa toinen, sillä hänen majesteettinsa kuningas on eilen tänne saapuneen Nemours'in herttuattaren pyynnöstä, joka tahtoo nähdä rouva Mainvielleä "Semiramia" oopperassa, käskenyt esittää mainitun sävelteoksen. Mutta jos ehkä perheelliset vastukset estävät arvoisaa rouvaa esiintymästä, on johtaja ottava huolekseen puolustaa arvoisaa taiteilijatarta herttuattaren edessä.

Kunnon myöntyväinen johtaja! Äkkiä hän onkin tullut sävyisäksi. Semiramiin roolissa Josefina oli ennenkin ihastuttanut yleisöä ja esiintyessään siinä Zelmiran jälkeen on hän helposti ottava voiton Catalanista. Tämäpä oli aika kepponen nuorille jättiläisille. Pelästyksissään ovat he kai neuvoneet Deboureux'tä antamaan vapautta rouva Mainviellelle, joka muutenkin pelkää tänään esiintyä.

Josefinan kasvot kirkastuivat, huulet värisivät, rinta aaltoili.

— Terveiseni herra Deboureux'lle, — lausui hän äkkiä tehden päätöksensä — minä olen esiintyvä!

Lähetti palasi tällä tiedolla, joka saattoi nuoret jättiläiset täydelliseen raivoon. Tämä oli uhkaa, julkista kiusaa heille. He olivat sallineet hänen peräytyä, mutta hän ei ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaan asettui heitä vastaan. Lähetti kuuli avoimesta ovesta, miten Josefina käski seuranaisensa tuoda esille kauneimmat koristeet, komeimman puvun.

Siis taistelu elämän ja kuoleman uhalla.

VI.

Teaatteritaistelu.

Odotettu, kauhea hetki lähestyi; kansa kulki teaatteriin. Nuorten jättiläisten melkein julkisista valmistuksista levisi kaikkialle kaupungissa huhu, että tärkeitä asioita on tänään tapahtuva teaatterissa, näytellään suuri näytelmä sekä näyttämöllä että permannolla, parvekkeella että "loge infernalessa" (manalan loosissa). Näin kutsuttiin lähinnä näyttämöä olevaa loosia, joka oli nuorten jättiläisten mieliluola, senvuoksi että se oli näyttämöä alempana, joten sieltä oli mainio näköala tanssinäytelmien aikana.

Nuoret "merkilliset" raivailevat itselleen tietä eteiseen ja kassan ympärille kokoontuneen kansajoukon keskitse, koettaen huomauttaa, että heillä on tärkeitä toimia. Kun kaksi heistä tapaa toisensa, kysyvät he sangen vakavasti, onko kaikki reilassa. Ispaanin poika on saanut toimekseen kysyä jokaiselta vastaantulijalta, onko tämä nähnyt Kárpáthia. Oletteko nähnyt ystävääni Ivan herttuaa? Oletteko nähnyt herra Fennimorea? Ja muut lueteltuaan kysyy hän lopuksi: oletteko nähnyt herra Oignonia? Tätä viimeksi mainittua ei juuri olisi sopinut tällaisessa paikassa tiedustella, sillä hän oli niitä ihmisiä, joitten kanssa tosin kahden kesken ollaan hyvät ystävät, mutta joita ei muitten nähden tunnetakaan.

Herra Oignonia ei tarvinnut tiedustella; hän oli jo paikallaan. Hän oli järjestänyt apulaisensa eri paikkoihin teaatteria ja oli nyt tarkastamassa etuvartijoita, olivatko kaikki hänen määräämillänsä sijoilla. Käsien taputus on alkava permannolta, sillä sieltä annetaan merkki. Mutta kun oopperaa esitetään ensi kertaa, eivät katsojat tiedä, milloin pitää taputtaa. Sentähden pitää ottaa vaaria, milloin manalan loosissa Kárpáthi asettuu peilin eteen; tämä tietää, että nyt pitää taputtaa. Seppeleen heittäjät ovat jo neuvotut ja sijoitetut. Kolmannella rivillä on jo mies, jonka pitää pudottaa hattunsa Semiramin aariaa laulettaessa. Vastapäätä häntä on toinen, jonka tulee haukotella vienojen sävelten aikana. Parhaimmat nuorista jättiläisistä häärivät sill'aikaa Catalanin ympärillä teaatterin lämpiössä. Rouva Mainvielle ei ollut vielä puettu; hän esiintyy vasta kolmannessa näytöksessä ja jää siksi vaatetushuoneeseen.

Catalani on tänään sangen hyvällä tuulella, hänen mielevät, väliin pisteliäätkin kokkapuheensa saattavat jokaisen iloiselle mielelle. Hän tietää aivan hyvin nuorten gentlemannien ponnistukset täksi illaksi ja koettaa olla kiitollinen.

Hänen pukunsa on viehättävä. Pitkät, mustat hiukset ovat puoliksi irrallaan ja helminauhalla liehuviin suortuviin sidotut. Aaltoileva hame, joka peittää vartalon hurmaavat sulot, on fryygialaisesta silkkikankaasta, josta suurella vaivalla on joka toinen lanka vedetty pois, jotta puku olisi läpikuultavampi. Runsaasti kirjailtu vyö on niin somasti solakan vartalon ympärillä, että moni sen kohtaloa kadehtien toivoisi muuttuvansa kashmiriksi, voidaksensa syleillä ihanaa rouvaa.

Hän ei ole ollenkaan nuorempi rouva Mainvielleä, mutta hänen ilakoiva ja usein ylenmäärinkin kiemaileva luontonsa sekä erinomaisesti hurmaava rohkeus, joka on koko hänen olennossaan, saattavat ikuisen nuorison suosimaan häntä. Sitä paitsi on hän joka osassa vain Catalanina, esittäen miellyttävää, iloista ja hurmaavaa naista. Hän ei liioin pidä väliä, onko hänen pukunsa luonteenmukainen, kunhan se vain ilmaisee hänen kauneuttaan. Mielettömän lailla katselee hän hymysuin kulissien taakse tai heittelee viehättäviä silmäyksiä manalan loosiin. Tämä on vähäarvoista taiteen harrastajille, mutta sangen suuriarvoista taiteilijattaren ihailijoille.

Catalani ei ollut yhtä heikkoluontoinen kuin muut näyttelijät, jotka tahtovat luulotella, etteivät he juonittele kilpailijoitansa vastaan. Rouva Valabregue ei pidä teeskentelemisestä näyttämölläkään. Hän kehoittaa julkisesti suosijoitansa panettelemaan tovereitaan. Tämän omituisuutensa tähden hän meni niin pitkälle ollessaan erään oopperan johtajattarena, että kaikki seuran naisjäsenet luopuivat, ja hän jäi ihan yksin.

Tänään hänellä oli erinomaisen hyvä tilaisuus mielistelemiseen. Hännystakki-siipiset perhoset kuiskailivat salaa kauniin rouvan korvaan, että häntä kohtaa tänään odottamaton tapaus. Heti he kuitenkin ilmaisivat, mitä odottamattomia on odotettavissa, nimittäin seppeleitä, timanteilla koristettu diadeemi hänelle, vihellyksiä kilpailijalle.

— Sepä oikein hänelle, lausui ihana rouva peittämättä iloansa sekä lyöden yhteen pieniä tylleröisiä nyrkkejänsä.

Pian ilmaisivat läsnäolijat senkin, kenen toimesta tämä kaikki oli. Tietysti eivät poissaolijat saaneet vähintäkään osaa kunniasta.

Kaunis rouva palkitsi heitä suloisella hymyllä, kutsui Abellinon, joka oli olevinaan paras estetiikan oppilas, asettamaan pientä mustaa kauneuslaastaria korallipunaiselle huulelle. Kunnianosoitusta lisätäkseen piti hän rinnallaan Abellinon aamulla lahjoittamaa, loistavilla jalokivillä koristettua taskukelloa. Käyttivätkö naiset Zelmiran aikana kauneuslaastaria ja taskukelloja, se ei tähän kuulunut.

Vihdoin tuli regissööri alamaisesti ilmoittamaan, että näytännön pitäisi alkaa, sillä Nemoursin ja Berryn herttuattaret ovat jo looseissaan.

— Mitä minä Nemoursin ja Berryn herttuattarista, huudahti ylpeästi kaunis rouva, joka ei unohtanut, että rouva Mainvielle näitten toimesta tänään laulaa Semiramista eikä Italianaa. — Odottakoot! Täällä minä olen kuningatar.

Mutta nuoret jättiläiset eivät viihtyneet kauempaa valtakunnassa, missä kaunis rouva oli kuningattarena, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi, kun näin kauan olivat muka pidättäneet taiteilijatarta, vaikka tämä olisi mielellään vielä pidättänyt heitä.

Kukin riensi paikallensa. Abellino kävi vielä kerran liittolaistensa looseissa neuvomassa ja kehoittamassa heitä. Eräässä loosissa istuivat nuo kolme unkarilaista ylimystä: Tapani, Rudolf ja Niilo. Heitäkin kävi Kárpáthi tervehtimässä.

— Oh, tekin täällä! Sangen hyvä. Pyydän, tulkaa meidänkin loosiin katsomaan.

— Näyttää siltä, puhui Rudolf, kuin tänään näyttelisittekin te eivätkä nuo tuolla näyttämöllä. Onneksi olkoon.

Vähitellen saapui kukin paikalleen. Alkusoitto alkoi, ja manalan loosista suunnattiin kokonainen patteri teaatterikiikareja tuolirivejä kohden piirittämään kaunottarien joukkoa. Kaikkialla sekä ylhäällä että alhaalla oli tuttavia.

Herra Oignon, taputuksen johtaja, istui ensi rivillä. Hänelle antoi Abellino loosissaan olevasta suuresta seinäpeilistä salaisia merkkejä.

Vihdoin päättyi alkusoitto pasunan toitotuksella ja rummun päräyksillä. Esirippu nousi.

Joka silmä, jok'ainoa kiikari oli näyttämöön päin, kaikki kädet valmiina taputukseen, seppeleet ja runot lentämäisillään, niin että kullattuun purppuraviittaan puetun naisen astuessa esiin näyttämön hämärältä perältä, salissa nousi heti raivoisa kätten taputusten myrsky, ja jottei se olisi ilman rakeita ja sadetta, alkoi seppeleitä ja runoja satamalla lentää näyttämölle.

— Roistot! Mitä teette? Eihän hän ole Catalani, vaan neiti Brussi, joka lausuu prologin! Olkaa hiljaa!

Kun pelästynyt neiti huomasi, ettei myrsky ollut hänen tähtensä noussut, peräytyi hän antaakseen sijaa Zelmiralle, joka astui raivoissaan näyttämölle, toivoen hiiteen Rossinin prologineen, joka riisti voitonseppeleen hänen käsistään. Mutta eihän noille tuhmille ihmisille voi ensi näytännössä kaikkia seikkoja opettaa. Erehdystä ei voi enää parantaa muuten kuin ajamalla neiti Brussi pois ja heti ryhtymällä osaan.

Catalanin esiintyessä nousivat taputukset kahta kovemmiksi. Jos joku toinen näyttelijä noin olisi menetellyt, unohtaen kunnioittaa yleisöä, olisi häntä varmaan kielletty vast'edes esiintymästä samassa teaatterissa; mutta yleisön mielestä on lemmikki vain ollut nerokas ja älykäs.

Nyt lähtivät viimeisetkin seppeleet liikkeelle, niin että Catalani suoraan sanoen seisoi polviin saakka kukissa ja seppeleissä, mikä seikka oli taiteilijattarelle suureksi haitaksi, kun hän ei päässyt kuiskaajan-luukun luokse. Sillä hänen mielestään oli tarpeetonta oppia oopperan sanoja, mikä seikka ensiksikin osoitti hänen rohkeuttansa ja toiseksi, ettei laulajan ole tarvis tutustua laulunäytelmän sisältöön.

Mutta myönnettävä oli, että hän oli sangen kaunis nainen. — Lamppujen valossa näytti hän nuorelta tytöltä, jokainen liike hurmasi, lumosi, joka silmäys ihastutti. Hän ei koettanutkaan luoda osaansa kokonaiseksi, vaan koki olla niin viehättävän lumoava kuin suinkin. Laulukin joutui väliin sangen paljon pois tekstistä, sillä taipuvalla, kauniilla äänellään sekoitti hän siihen mielensä mukaan ihmeellisiä lirutuksia, käytti kaikenlaisia sävelmutkia yleisöä viehättääkseen ja antoi oopperalle niin omituisen värin, että itse Rossini, joka kuunteli teostansa kulissien takana, alkoi taputtaa käsiään, kysyen läsnäolevilta: tiedättekö, kuka on noin ihanan teoksen luonut?

Yleisökin täytti sangen hyvin tehtävänsä. Herra Oignonin miehet käyttäytyivät hyvin. Viittaus vain Kárpáthilta, niin kaikuivat salissa satojen kämmenten paukutukset, ja hänen laskiessaan kätensä alas vaikenivat taas kaikki, joten ei yksikään loistokohta laulusta mennyt hukkaan yleisön ajattomain taputusten tähden.

Nyt alkoi Zelmiran romanssi, teoksen loistokohta, missä vain huilu, viulun näppäykset ja väliin oboen ääni säesti vienon surullista aariaa.

— Vait! hst! kuului jo aikaiseen. Manalan loosista viitattiin yleisöä olemaan vaiti, sillä nyt tulee paras osa.

Catalani astui näyttämön etualalle, jotta hänen äänensä paremmin kuuluisi, ja alkoi vienolla, sointuvalla äänellä laulaa romanssia.

Tuskin oli hän ehtinyt kolmanteen tahtiin, niin kuuluu ensi lirityksen kohdalla kimakka ääni: "hyvä", ja lukemattomat kämmenet alkoivat paukkua.

Kárpáthi katsahti pelästyneenä ylös. Mieletön mies tuo Oignon! Antaa taputtaa pianoa laulettaessa!

Catalani keskeytti laulunsa ja odotti nähtävästi suuttuneena taputusten loppuvan; vasta sitten jatkoi hän romanssiansa.

Tuskin pääsi hän seuraavaan liritykseen, niin alkoivat taas kätten taputukset ja hyvä-huudot.

— Onko Oignon tullut hulluksi? — huudahti Kárpáthi kuuluvasti, pistäen päänsä ulos loosista. Vait! Hiljaa!

Koko manalan loosin väki nousi sopimatonta melua hillitsemään. Mutta vaikeata on saada riemuitsevaa yleisöä vaikenemaan. Zelmira alkoi menettää malttinsa ja pudisteli päätään.

Hän alkoi uudestaan laulaa, mutta taputukset keskeyttivät taaskin, mikä seikka niin harmitti taiteilijatarta, että hän unohti asemansa ja polki jalkaa kiukuissaan.

Kárpáthi riensi raivoissaan toiselle riville ja tarttui kelmeätä Oignonia kurkkuun.

— Mies! Mitä olet tehnyt? Aiotko surmata meidät?

— Hyvä herra, puolusti kalpea taputusten kauppias, minä olen hävinnyt mies; täällä toimivat vieraat kädet, nämä eivät ole minun taputuksiani, tämä on salavehkeitä, joita en voi käsittää. Taputtajista en tunne ainoatakaan.

— Täytyy saada heidät vaikenemaan.

— Älkää menkö sinne hyvä herra, sillä ne ovat päihtyneitä käsityöläisiä, jotka pian antavat nyrkistä.

Abellino repi epätoivoisena tukkaansa.

Vihdoin ymmärsi Zelmira, ettei hän voi laulaa tätä vienoa laulua tuommoisen hälinän kestäessä ja keksi keinon laulaa eräästä toisesta oopperasta, jota yleisö suosi, finaalin Zelmiran romanssin sijaan. Taputukset tulivat yhä raivokkaammiksi. Taiteilijatar, joka on yleisön lemmikki, saa tehdä mitä tahansa, hänelle sopii kaikki.

Nuoret jättiläiset olivat ihan riemastuneita mainiosta menestyksestä. Esiripun laskeuduttua riensivät he näyttämölle, missä kaksi palvelijaa paraikaa kokosi seppeleitä, ottamaan kukin seppeleestään lehden muistoksi. Taiteilijatar asetettiin Zelmiran puvussa vaunuihin, suurella innolla riisuttiin hevoset valjaista, ja sankaritar vedettiin voittoriemulla asuntoonsa saakka, missä hän muutti pukua, palatakseen ihailijainsa kanssa heti teaatteriin nauttimaan voittonsa toisesta osasta: kilpailijansa masentamisesta.

Tällä välin olivat toiseen kappaleeseen tarvittavat valmistukset tehdyt; alkusoitto alkoi. Kukin istui paikallensa, asetti silmälasit nenälleen ja odotti uteliaana esiripun nousua. Tänäänhän on kummia tapahtuva; teaatterin parhaalle näyttelijättärelle, joka monta vuotta on ollut yleisön lemmikkinä, on tänään vihellettävä. Yleisö tunsi saavansa korvausta kaikesta entisestä kunnioittamisestansa ja ylistyksestänsä, kun nyt oli saava nähdä muinaisen mielikkinsä masennettuna, sorrettuna. Eikä hän muuta ollutkaan kuin heikko leikkikalu.

Alkusoitto loppui, — näyttämöltä kuului kellon soitto, erään loosin ovi paiskattiin kovasti kiinni ja sieltä kuului puhetta, naurua. Se loosi oli Catalanin, jolla näkyi olevan sangen hauskaa nuorten jättiläisten seurassa. Tämä kuului aivan hyvin, sillä yleisö alkusoiton päätyttyä oli sangen hiljaa.

Esirippu nousi verkalleen. Näyttämön perältä astui esiin majesteetillinen haamu. — Kasvot, vartalo, käytös olivat kuninkaalliset. — Itse Semiramis ei saattanut olla ihanampi astuessaan tuomariensa eteen, joko voittaakseen tai menettääkseen valtansa. Nyt oli myöskin vallasta kysymys!

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, vain yhdessä loosissa juteltiin kuuluvasti. Vielä ei kuulunut ainoatakaan vihellystä; oli tapana alkaa vasta sitten, kuin taiteilija astuu lamppujen luo.

Tämän tiesi Josefina aivan hyvin. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään pelkoa. Rohkeasti astui hän esiin.

Samalla hetkellä kumartui Berryn herttuatar, joka istui Nemoursin herttuattaren vieressä, ulos loosistaan ja lausui voimakkaalla, sointuvalla äänellä:

— Au nom de la reine! (Kuningattaren nimessä!)

Ja yleisö näki immortelli-seppeleen lentävän taiteilijattaren eteen.

Seuraavassa hetkessä kuului miehen ääni parvekkeelta:

— Au nom du peuple! (Kansan nimessä!)

Ja taiteilijattaren jalkojen juureen putosi yksinkertainen laakeriseppele.

Aivan kuin olisi yleisöä vaihdettu kaikui salissa yhtäkkiä ääretön kätten taputus, niin että Catalani pelästyneenä veti päänsä loosiin, ikäänkuin jonkinlainen räjähdys olisi tapahtunut.

Yleisössä erottaa vain ohut verho vääryyden jalomielisyydestä. Yhtä helposti se kallistuu kummallekin puolelle.

Rouva Mainvielle odotti kaikkea muuta kuin tätä. Kaksi seppelettä hän oli saanut kahta nimeä mainittaessa, joita jokainen kumartaen kunnioittaa ja jotka taian tavalla käänsivät yleisön mielet hänen puolelleen. Kumartuessaan ottamaan käteensä seppeleitä, jotka olivat suurempiarvoisia kuin maksettujen kukkien tulva, unohti hän Semiramiin ja lankesi polvilleen. Luullaan yleisesti, ettei näyttelijätär voi näyttämöllä todella itkeä, mutta nämä olivat todellisia kyyneliä, äärettömän kiitollisuuden kyyneliä.

Yleisö ei voinut heretä taputtamasta, ja se oli Josefinalle onneksi, sillä tällä hetkellä hänen äänensä ei olisi taipunut lauluun.

Mutta itkettyään palasivat hänen voimansa; palvelija tuli näyttämölle asettaakseen seppeleet hopealautaselle. Josefina kuiskasi tälle, että tämä rientäisi hänen sairaan miehensä luo ilmoittamaan, mitä on tapahtunut, — ja samassa oli hän taas Semiramis, sydänten, valtakuntien valloittaja, kuningatar…

Ei koskaan oltu kuultu hänen näin laulavan. Hänen äänensä soi kuin ihanin soitto, hän itki kilpaa huilun kanssa, niin ettei voinut erottaa laulua huilun äänestä. Väliin lauloi hän puolenkolmatta oktaavia syvälle, ja kumisevan kellon lailla tunkeusi ääni sydämiin saakka. Tämä ei ollut tottumusta, vaan taidetta; ei hurmausta, vaan runoutta!

Yleisö oli kahta innostuneempi, ikäänkuin täten tahtoen osoittaa katumustansa siitä, että se niin pian oli ollut valmis vaihtamaan vanhan lemmikkinsä uuteen.

Innostuksella on samoin kuin kullalla jonkinlainen ehdoton äänenvivahdus, jota ei voi sanoin selittää eikä jäljentää ja joka juuri sen vuoksi onkin suuremman arvoinen kuin myrskyiset käsien taputukset. Tällainen huokauksista, kehoituksista, tyytyväisyydestä syntynyt ääni seurasi Josefinan ensimmäistä laulua, jossa ei ilmennyt vähintäkään virhettä eikä heikkouden jälkeä.

Manalan loosin väki oli vaiti. Jos voisi kuvailla sen tunteita, joka höyrylaivan räjähtäessä sinkoutuu meren syvyyteen, niin saattaisi sanoa nuorten merkillisten tilan olleen samanlaisen.

— Mitä tämä? Salavehkeitä! Komplotti! Salaliitto! Kenen tointa? Lieneekö ehkä meidän joukossa kavaltaja? Oi, tuo käsien taputus on häpeällistä! Maksua vastaan tehty! Varmaan nuo äsken tulleet unkarilaiset ylimykset ovat toimittaneet tämän. Ei, ei, he ovat siihen liian säästäväisiä. Kauheata!

Tällaisia huudahduksia kuului manalan loosista, kunnes Abellino ei voinut enää hillitä itseään, vaan lupasi mennä Rudolfin luo saadaksensa tietää, oliko tämä häpeä jossakin yhteydessä hänen erilläänolonsa kanssa.

— Oh, puhui hän päästyänsä loosiin, siis on jalolla rouva Mainviellelläkin rikkaita suosijoita!

Rudolf kohautti olkapäitään, osoittaen, ettei hän ymmärtänyt tätä päätelmää, jolla ei ollut alkua eikä loppua.

— Käsittänethän, ettei tuollainen riemastus käy ilman suosijoita.

— Hänellä saattaa olla suosijoita, mutta en tiedä miksi niitten pitäisi olla rikkaita.

— Luulet siis tämmöistä oivaa huvia saatavan aikaan ilman rahoja? Todellakin omituista! Kuka tahansa tämän lienee tehnytkin, myöntää täytyy, että hän on saanut voiton.

— Voitto ei ole meidän kummankaan, sillä me emme ole sitä aikaan saaneet.

— Vai niin! Tiedätte siis, kenen työtä se on! Sanokaa minulle, että muutkin saisivat tietää.

— Tuolla hän seisoo keskellä ensi riviä; helposti hänet tuntee, sillä hänellä on yllään omituinen, nauhoilla koristettu takki, jommoista ei täällä käytetä.

Abellino suuntasi sinnepäin kiikarinsa.

— Bon dieu! (Hyvä jumala). Kuka hitto se on?

Rudolf vastasi tyynesti:

— Herra nikkarimestari Gaudcheux'n kisälli.

— Va t'en (mene tiehesi!) ärjäsi Abellino suutuksissaan ja meni ulos loosista.

— Ei maksa vaivaa puhua hänelle totta, lausui Rudolf luoden silmänsä jättiläisten loosiin, missä näköaseet olivat kovassa toimessa, jotta keksittäisiin joku tuttu vihollisten leiristä. Mutta turhaan! Salaisuuden perille ei päästy!

Sillä välin riensi Abellino herra Oignonin luo. Rappusilla hän kohtasi tämän. Mies sanoi nenänsä vuotavan verta.

Mutta Abellino tarttui häntä kaulukseen.

— A kingdom for a horse! Kuningaskunta vihellyksestä, suuri mies!

— Oi, hyvä herra, minä en ole enää suuri mies, — olen masennettu, mitätön. Kuuletteko tuota surmaavaa käsien pauketta. Minä juoksen pois.

— Juokse, mene tuomaan pilliä ja kaimojasi! — (Oignon = sipuli). Jos he ponnistavat kaikki voimansa, teemme me samoin.

— He! He! Ketä ovat nuo "he"? Kun vain yhdenkin tuntisin, heti tietäisin, kuka heidän takanansa piilee. Mutta pelkkiä tuntemattomia naamoja; en tiedä kenen käskystä he toimivat.

— Hyvä, Oignon, te olette pelkuri. Mutta gentlemannia ei saa kukaan pilana pitää; suorikaa nyt tiehenne ja lähettäkää tänne itsenne asemesta seppele sipuleita!

— Luuletteko, hyvä herra, kellään olevan rohkeutta heittää sitä alas?

— Lurjus! Minä heitän.

— Älkää Herran tähden sitä tehkö! Minä koetan kerran vielä. Ensi väliajalla annan liittolaisilleni ohjeita viheltämiseen. Pillistä tänään olisi ehkä pahoja seurauksia; voimakas vihellys on tekevä saman vaikutuksen eikä siitä ole niin suurta vaaraa.

— Pitäkää siis huolenanne parantaa huono onnemme, jotta voitto jäisi meidän käsiimme!

Abellino palasi jalopeurain luolaan kertoakseen mahdikkaasta menettelystänsä Oignonia kohtaan, minkä sankarityön koko klubi hyväksyi. Kaikki selittivät olevansa valmiit toteuttamaan Kárpáthin päätöksen, jos Oignon ei pidä puhettansa, ja ryhtymään ankariin toimiin kanaljia vastaan.

Sillä aikaa päättyi ensimmäinen näytös kaikella kunnialla. Yleisö ja näyttelijät olivat toisiinsa tyytyväiset, mikä on harvinaista. Väliajalla sai Berryn herttuatar odottamattoman sanoman, jonkatähden molemmat herttuattaret poistuivat loosistansa.

Nuorille jättiläisille oli tämä hyvä enne. Useat Oignonin joukosta pysyivät siivolla korkeitten vierasten läsnäollessa. Näitten mentyä heräsi heissä halu vallattomuuksiin uuteen voimaan.

Toisessa näytöksessä ei rouva Mainvielle esiintynyt heti.

Nyt oli liittolaisilla hyvä aika hioa aseitansa. Taiteilijan alalla on joskus vieraiden ihmistenkin onnettomuus suurena vaikuttimena.

Nyt alkaa Semiramiin vieno, uneksivan haaveileva aaria, jonka säveliä ihminen on sydämelläänkin kuulevinansa ja joka herättää vanhoja kaikuja uuteen eloon.

Keskellä tätä vienon surullista aariaa alkaa joku kolmannella rivillä Oignonin määräyksen mukaan haukotella kovasti ja koreasti, ääntäen kaikki aakkosten ääntiöt päästä päähän.

Mutta näitten ääntiöitten perästä seurasi heti kerakeääni, jommoista ei missään aakkosissa löydy, ja joka ei ollut muuta kuin ison kämmenen mäiskäys vasten jonkun suuta.

Yleisö kuuli sekä haukotuksen että mäiskäyksen. Muutamat nauroivat, joku vihelsi, mutta heti tuli taas hiljaisuus, ja rouva Mainvielle jatkoi esteettömästi aariaansa.

Ensimmäisen merkin kuultuansa näyttivät nuoret jättiläiset odottavan, milloin varsinainen vihellys olisi alkava.

Heti mäiskäyksen perästä kuuluikin pari vihellystä, mutta ei voinut päättää, tarkoittivatko ne näyttelijätärtä, haukottelijaa vaiko naurajia. Enempää ei kuulunut.

Jo oli aaria lopussa, mutta vihellystä ei kuulunut. Yleisö taputti käsiä, ja taiteilijatar kutsuttiin esiin keskellä näytöstä.

Nyt eivät viholliset enää voineet hillitä raivoansa, vaan manalan loosissa ruvettiin viheltämään. Mutta mitä se olikaan taputusten suhteen? Tuulen henki, joka tulelle antaa suuremman vauhdin.

— Ylös parvekkeelle! Ylös parvekkeelle! — huudahti Abellino. Kun solvata pitää, solvataan loistavasti. Miks'en ennen antanut tuoda sipuliseppelettä? Usein toivotaan jotakin erinomaista, jota ei ole saatavissa; mutta kun joku nopsa ihminen heti tuo toivotun esineen, ei olekaan tietoa, mitä sillä tehdä?

Näin kävi Abellinon, sillä hänen vieressään seisova ylhäisen poika, kuultuansa mitä puuttui, juoksi heti torille, osti kaksi koria sipulia ja tuli loosiin sipuliseppele selässä.

— Tässä on!

Siinä oltiin! Nyt täytyi Kárpáthin täyttää sankarityönsä.

— Ylös parvekkeelle? Eteenpäin, ystäväni! huudahti hän uskaliaasti.

Hänellä oli älyä antaa ylhäisen miehen pojan mennä edellä.

Nuoret titaanit ryntäsivät jylisevään olympioon luullen, että heidän mahtava esiintymisensä rohkaisisi liittolaisia.

Mutta pahaksi onneksi oli liittokunta jo surkealla tavalla tehty aseettomaksi.

Kuten Rudolf oli arvellut, oli Gaudcheux'n kisällillä omat salapoliisinsa. Kumppaniensa rohkaisemina ammattilaiset eivät olleet vain suosion osoituksilla kunnioittamassa lemmikkiänsä, vaan samalla myöskin hillitsemässä Oignon herran miesten vastakkaisia mielenosoituksia.

Edellisen näytelmän aikana oli sangen helppo keksiä, ketkä manalan loosista annetun merkin mukaan käsiä paukuttivat, sekä saattoi helposti arvata, että toisessa näytelmässä samat miehet rupeavat viheltämään. Väliajalla, kun väki hälveni, hiipi kunkin viheltäjän viereen lujakourainen nikkarinsälli. Jos joku alkoi viheltää, sai hän heti paikalla kyynäspäällä tuuppauksen kylkeensä tai vahvasta nyrkistä läimäyksen. Eikä kuritettu toista kertaa hiiskahtanut. "Un soufflet pour un sifflet!" Tämä oli salainen tunnussana, kompa, mikä merkitsi "korvapuusti joka vihellyksestä". Ja tämä oli kyllin vihollisten vaikenemiseksi! Sama kova onni kohtasi haukottelijaa, joka luultavasti toiste makaa mieluummin kotona, ennenkuin tulee tänne. Koko vihollisparvi oli aseetonna.

Mutta nyt tuli kolmikunta! Edellä riensi ylhäisen miehen poika, olalla sipuliseppele, astuen pari kolme rappusta erältään. Fennimore perässä varoitti, että tämmöinen juokseminen on keuhkoille vahingollista.

— Perillä ollaan, huudahti edellinen riemuiten, päästyänsä ylimmälle portaalle. Mutta samassa sai hän ihan odottamatta jonkun kädestä iskun Bolivari-hattuunsa, joka painui niin syvälle päähän, että sen leveät liepeet koskettivat olkapäitä.

Samassa silmänräpäyksessä olivat sotavarat riistetyt. Metelin syntyessä riensi paikalle nahkurin- ja nikkarin sällejä sekä muuta paljaskätistä sotaväkeä; keltahansikkaat eivät kestäneet piiritystä, vaan pakenivat rappusia alas, mikä hatutta, mikä rikkinäisin hännystakin liepein. Koko kapinoitseva jättiläisjoukko karkoitettiin aivan kuin Jupiterin voimalla ulos paratiisista, saaden niskaansa ukonvaajoja sipuliseppeleestä.

Sisällä teatterissa ei tästä kaikesta tiedetty mitään. Kaksitoista kertaa kutsuttiin Josefina esille; hän itki liikutettuna, naiset viittoilivat nenäliinoilla, miehet löivät sauvojaan lattiaan. Yleisön riemusta ei tahtonut loppua tulla.

Vain manalan loosi oli tyhjä.

Sen asukkaat taistelivat sillä aikaa tuntemattomien lurjusten kanssa, jotka likasivat heidän valkoiset liivinsä, rypistivät heidän hattunsa ja pahasti tallasivat heidän kiiltokenkänsä siinä suuressa kahakassa, jossa Catalanin puolue taisteli Mainviellen puoluetta vastaan.

Tätä sanottiin vuonna 1822 "mainioksi huvitukseksi".

* * * * *

Teaatterinjohtaja Deboureux riensi vielä samana iltana näytännön jälkeen rouva Mainviellen luo luvaten maksaa hänelle 14 tuhatta frangia, jos hän vastedes olisi esiintymättä.

Se, joka on kertomusta näistä vehkeistä tarkkuudella seurannut, ymmärtää, miksi johtaja tarjoo 14 tuhatta frangia päästäkseen vapaaksi parhaasta näyttelijättärestään…

VII.

Chataqvela.

Muotikukilla on lyhyt ikä. Jumalattarien suosimassa Pariisissa ei maine ole yhdistetty kuolemattomuuteen.

Mainitsemme, mitkä muutamien kuukausien kuluessa olivat huomion esineinä, tahi paremmin sanoen, ketkä olivat päivän leijonat.

Yksi huhu hautaa toisen; tämänpäiväinen on huomenna uhrina uuden epäjumalan alttarilla.

Huhtikuun l:stä aina 5:teen oli muotisankarina "Kauniin maitotytön" tekijä; 5:nnestä 8:nteen lordi Burlington, joka oli teatterissa karhuna ja voitti metsästäjän; 9:nnestä 10:nteen Debryn kamaripalvelija, jolle hänen herransa puolenvuotisen palkan sijasta antoi arpalipun ja joka voitti sillä 80 tuhatta frangia sekä alkoi heti rahat käsiin saatuansa elää yhtä ylellisesti kuin herransakin: osti vaunuja, hevosia, asui suuressa hotellissa, osti oman loosin teaatterissa, kuherteli tanssijattarien kanssa. Täten oli hänen sangen helppo laskea, että neljän kuukauden kuluttua, siis elokuun kymmenentenä, hänellä ei ole penniäkään jäljellä noista 80 tuhannesta frangista, minkä tähden hän jo ajoissa pyysi vanhaa herraansa, markiisi Debryä, ettei tämä ottaisi uutta palvelijaa, sillä hän oli pian palaava virkaansa.

Huhtikuun keskipalkoille asti oli herttua Ivan maineessa. Hän oli saanut tietää, että kuuluisa tanssijatar Vestris oli matkustava hänen tilustensa läpi; hän laittoi käskyn kaupunkiin, jonka patruuna hän oli, että joka ravintolasta oli otettava kyltit pois ja sen sijaan hänen palatsinsa ovelle asetettava ravintolan kyltti. Täten petettynä ajoi kuuluisa tanssijatar suoraan herttuan palatsiin, missä herttua itse otti hänet vastaan aivan kuin ravintolan isäntä ainakin, valkoinen esiliina vyöllä, liina kainalossa, ja täytti tanssijattaren kaikki käskyt. Vasta hänen lähtiessään ilmoitti herttua hänelle kuka oli häntä palvellut.

Herttuan jälkeen tuli neiti Grignon maan mainioksi. Hän antoi kerran kadulla hevospiiskalla selkään eräälle nuorelle keikarille, vaikk'ei hän ollut muuta kuin nuori rotta. (Näin nimitetään oopperoissa toimivia äänettömiä henkilöitä).

Sitten tuli kuuluisaksi eräs "mangeur des petits enfants" (pikkulasten syöjä), joka oli surmannut viisi tai kuusi ihmistä ja sentähden mestattiin. Murhatöistäkin saattaa tulla muotimieheksi.

Mestatun maineen himmensi Aubryn koira, joka herätti yleisössä kuumeentapaista ihastusta. Koiran sijaan tuli Abellino Kárpáthi, joka maksoi viisikymmentä tuhatta frangia saadaksensa ampua koiran.

Seurasi sitten teaatteritaistelu, Mainvielle-Catalanin sota. Tästä puhuttiin kauimmin, noin elokuun keskipaikoille asti. Tähän aikaan oli Debryn kamaripalvelija ennustuksensa mukaan tuhlannut kaikki rahansa ja rupesi taas palvelukseen entiselle herralleen, jonka kanssa hän neljä kuukautta oli komeudessa kilpaillut. Kaikki nämät huhut sysäsi kuitenkin pian syrjään eräs omituinen nimi, joka ranskalaisen mielestä on kovin vaikea ääntää, vaikka käyttäisi kaikkia puhe-elimiä.

Nimi oli: "Chataqvela".

Syyskuun alussa ei enää muusta puhuttu kuin ihmeen ihanasta Chataqvelasta. Jokainen kunnon mies tiesi kertoa hänestä ainakin yhden jutun, oli se sitten totta tai ei.

Vain nimen mainitessani voisin jättää lukijani arvattavaksi, mitä olentoa tuolla nimellä tarkoitetaan. Joku ehkä ajattelisi virtahevosta, arabialaista silmänkääntäjää tai austraalialaista lintua. Tuo myllyn kolinalta kuuluva nimi sopisi mille tahansa, mutta ei järjelliselle olennolle.

Ja kuitenkin kuuluu tämä nimi ihanimmalle naiselle, mikä kuumassa ilmanalassa milloinkaan on syntynyt. Chataqvela oli afganilaisen sotapäällikön tytär, joka jo lapsena oli joutunut englantilais-afganilaisen sodan aikana vangiksi. Ensin vangiksi, sitten valtiattareksi, sillä tämä Eurooppaan istutettu kuuman maan kukka valloitti heti kaikkien miesten sydämet.

Hän oli kaunotar uutta ja omituista lajia, tavallisuudesta poikkeava, jonka tähden hän kaikissa herätti ihastusta.

Hänen ihonsa väri oli hopealla sekoitetun kullan kaltainen kirkas, mutta ei liian keltainen, ja hänen kasvojansa punasivat äänettömät intohimot.

Valkoiset silmämunat vivahtivat siniseltä, silmäterät säteilivät vilkkaasti. Hiukset olivat neljässä pitkässä palmikossa ja väriltään mustat, teräksensiniselle vivahtavat. Huulet pienen pienet, punaiset ja täyteläiset, kuin haljennut kirsikka; vartalo sorea, hoikka. Mutta mitä ovatkaan kasvot, vartalo ja silmät? Mitä onkaan kuollut kuvaus hänen silmäykseensä verrattuna? Kuka voi selittää noiden silmien sammumattoman tulen, tulen, joka valaisee ja lämmittää, joka kiduttaa ja kuluttaa, joka hurmaa ja lumoo? Uskaltaisiko maalari tarttua pensseliinsä, runoilija kynäänsä nähdessään hänen huultensa hymyilevän? Ja kuka voisi häntä täydellisesti kuvailla, sillä tämä erinomainen nainen muuttuu joka hetki; vielä ei ole kahdella miehellä ollut hänestä samanlaista käsitystä; mikä luuli Chataqvelaa hiljaiseksi, mikä keikailevaksi, mikä taasen sankarittareksi, mikä lapselliseksi; milloin oli hän varovainen, milloin taas varomaton; tänään ylen iloinen, huomenna haaveksiva ja surumielinen. Siksipä miehet häntä niin ihailivat.

Mutta kaikkia näitä mainitessamme meidän ei tule herättää hänestä epäilyttäviä ennakkoluuloja. Hän ei ollut muotinaisia eikä helposti luoksensa päästäviä. Hän oli siveellisyyden ja ankarimman siveyden esikuva — afganilaisten käsitysten mukaan.

Meidän täytyy siis saada selkoa noista afganilaisista käsitteistä.

Afganien lakikirjan naimiskaaressa on hyvin vähän lemmenliittojen virallista puolta koskevia määräyksiä. Koko meno on seuraava: kun mies mielistyy johonkin vapaana olevaan naiseen, lähettää hän tälle vyönsä, ja jos nainen pitää tämän sekä lähettää omansa sijaan, on avioliitto valmis. Kun nainen sitten esiintyy jonkun miehen vyö uumalla, tietää jokainen hänen olevan naimisissa eikä enää vapaana. Miehen pitää antaa joku pieni lahja bonz'ille, jotta tämä siunaisi heidät.

Avioero tapahtuu samoin ilman pitkiä mutkia. Kun jompikumpi ei enää hyväksy liittoa, riisuu hän vyön yltänsä ja lähettää sen entiselle omistajalleen, ja niin ovat he kumpikin vapaat. Molemmat saavat taas ruveta hakemaan uutta aviopuolisoa ja voivat tehdä täten niin usein kuin haluavat. Mutta onneton se nainen, joka kantaessaan toisen miehen vyötä uumallaan antaa vieraan koskettaa kättänsä. Afganilaisten tavat ovat ankarat! Sellainen nainen on avionrikkoja. Hän joutuu elävältä haudattavaksi, ja tulevassa elämässä suurihampainen Talihameha on repivä hänet tuhansiksi palasiksi, joista jok'ainoa erikseen on tunteva saman tuskan kuin koko ruumis yhteensä maan päällä saattoi tuntea.

Näitten hurskaitten siveyskäsitteitten mukaan oli Chataqvela täydellisin kaikista naisista, jotka ovat syntyneet Davalaghirin vuoristossa.

Hänen ensimmäinen miehensä oli eräs englantilainen eversti, joka toi hänet Lontooseen. Mutta täällä nai eversti lordin tyttären, annettuansa Chataqvelalle laillisen eron mainitsemiemme sääntöjen mukaan.

Tästälähin oli Chataqvelalle suuresti suosiollinen Siov, afganilaisten lemmenjumalatar, jolla sanotaan olevan kaksitoista korvaa, jotta hän kuulisi kaikkien häntä rukoilevien huokaukset.

Kahden vuoden kuluttua ei ollut sitä kuuluisaa miestä, jonka vaimona hän ei olisi ollut. Chataqvela oli ankarasti uskollinen kullekin heistä sekä siveellinen, siksi kunnes näki hyväksi ottaa laillisen avioeron.

Sittemmin seurasi hän erästä kreikkalaista sankaria Hellaan maalle ja taisteli hänen kanssaan urhoollisesti turkkilaisia vastaan. Täällä tuli hän sodan aikana tuntemaan innokkaan runoilijan, Byronin, ja eroten edellisestä miehestään lahjoitti hän tälle monia vaiheita kokeneen vyönsä. Runoilijan kanssa palasi hän Lontooseen.

Tuskin pari viikkoa sitten hän tuli Britannian pääkaupungista Pariisiin, ja täällä jo kaikki hänestä puhuivat. Hänen kauneutensa oli tavaton, hänen omituisuutensa viehättävä.

Tiedettiin hänen sydämensä olevan äärettömästi lemmekkään, mutta kuitenkin oli häntä vaikea lähestyä.

Rikkaudet eivät hänelle kelvanneet. Chataqvela voi kärsiä puutetta rakastettunsa tähden; tarpeen tullessa voi hän ruveta palvelijattareksikin. Ketä hän rakastaa, sen täytyy olla rakkautta ansaitseva, sillä hän ei ole vielä koskaan teeskennellyt rakkautta.

Hän on naimisissa. Eurooppalaisten käsitteiden mukaan on tämä sangen mukavaa, sillä naidun vaimon kanssa tehdyn lemmenliiton ei ole tarvis päättyä aviolla, ja sitä paitsi on tällainen liitto paljoa hauskempi, kun siten saattaa itselleen huvia, toiselle harmia. Mutta Chataqvela lakkaa olemasta miehelleen uskollinen vain rakkaudesta tulevaan mieheensä, muut eivät saa häntä lähestyä.

Ei tämäkään seikka olisi mitään harmillista, sillä voihan hänet naida ja jonkun ajan kuluttua taas erota hänestä, mutta ei ole niinkään helppoa saada puolelleen tuota afganilaista naista. Eurooppalaiset lemmentemput eivät tyydytä hänen oikkujaan. Mairittelut, mielistelyt eivät häntä huvita. Hänelle täytyy olla sankari, urhoollinen, itsensä alttiiksi antavainen; hän panee koetukselle ja nauraa niille, jotka eivät koetusta kestä.

Hänen tähtensä täytyy nähdä vaivaa, täytyy taistella; mutta oi kuinka suloista saada hänet omakseen!

Tämä seikka antaa intohimoille uutta vauhtia. Nautinto tuntuu olevan aivan lähellä, mutta onkin kaukana, aivan samoin kuin meren pohjalla näkyvät kukat, joita luulee voivansa käsin poimia, mutta pian huomaa niitten olevankin sangen syvällä.

Koko kultainen nuoriso koetti parastansa päästäkseen hänen uudeksi mieheksensä. Tämä oli sangen vaikeata, sillä hän rakasti entistä miestään, lordi Byronia, ja tämä oli jaloin kaikista aikansa leijonista, sitä ajatellessa oli miltei epätoivoon joutua, sillä hänen muistoansa ei voi kenkään poistaa rakastavan naisen sydämestä.

Nuoret jättiläiset eivät kumminkaan lakanneet toivomasta. Joka päivä ahdistivat he tämän ulkomaalaisen naisen huoneita ja sydäntä. Huoneet olivat avoinna, mutta sydän pysyi sulettuna. Hän herätti janoa, mutta ei sammuttanut sitä. Hän leikki, ilvehti, kuten kesyjen petojen kanssa. Nuoret jättiläiset kertovat joka päivä klubissa, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Mutta kun tulosta tutkitaan, niin huomaavat he olevansa vielä alussa.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä pääsi tuli irti Mouffetard-kadulla.

Siihen aikaan eivät palosammutuslaitokset olleet vielä niin hyvin järjestetyt kuin nykyään. Tulipalon syttyessä täytyi rummuttaa ja soittaa kelloja, jotta ihmiset tietäisivät tulla tulenvaaraa estämään.

Mouffetard-katu onkin vaarallinen tulipalon syttyessä, sillä valkea voi täältä helposti tulla koko ympäristölle vaaralliseksi.

Tuon kadun varrella on sangen taajassa kummallisen näköisiä rakennuksia, joista muutamat ovat yli kolmensadan vuoden vanhoja. Näitten välissä on pieniä, kapeita poikkikatuja, muitten muassa S. Médard-, Arras- ja Oursine-kadut, jotka näyttävät olevan vain jalankävijöitä varten. Toiset rakennuksista ovat kolmikerroksisia, toiset taasen yksikerroksisia, mutta kaikki ovat vanhanaikaisia ja rappeutuneita, seinät mustuneita, portit lahonneita. Katujen poikki pingoitetuista nuorista riippuu lamppuja. Tässä likaisessa kaupunginosassa asuu köyhää kansaa; ja kun täällä ei ajeta vaunuilla eikä kyytihevosillakaan, on katu paikka paikoin niin kapea, että rattaitten ohimennessä jalankävijäin täytyy väistyä ihan seinän kylkeen.

Rappeutuneitten keskiajan rakennusten joukosta kohoaa eräs äärettömän suuri tiilistä tehty rakennus, jossa on sangen taajalti ikkunoita. Tämä on tapettitehdas, jossa koko kadun asukkaat saavat työtä; päivät työskentelevät he täällä ja öisin keräilevät he lumppuja.

Kadun toisessa päässä on sairashuone "la Pitié", missä on synnytyshuone kurjille langenneille naisille. Toisessa päässä taas on "la Bourben" sairaala sairastavia varten sekä "Sainte Pelagién" vankila kuolemaan tuomituille. Kadun väestä on siis pidetty huolta kehdosta hautaan asti.

Tuskin oli Saint Médardin kirkontornista hätäkellon ääni alkanut kuulua, kun hämmästynyt kansa jo huomasi taivaille tupruavan kauhean suuren savupatsaan, josta tulenliekkejä aika ajoin välähteli.

Väkeä alkoi heti tulvailla joka taholta vaarassa olevaa kaupunginosaa kohden. Kellot vastasivat toisilleen kamalan kumealla äänellä; kaikista kauheimmin kumahteli Notre-Damen iso kirkonkello.

Pantheon-torilta saattoi parhaiten katsella tulta, joka esteettömästi levisi tiheään rakennusten ryhmään. Tälle torille riensi kaupungin ylhäisö komeissa vaunuissa ihailemaan tuota mainiota näkyä, naisilla hajuvesipullot käsillä, pyörtymisen varalta. Kavaljeerit kastelivat läheisen kaivon luona vaatteitansa voidaksensa kehua, että hekin olivat olleet tulta sammuttamassa.

Täällä näkyivät Chataqvelankin komeat vaunut hienojen ratsastajien ympäröimänä, joitten joukossa näemme Abellinon, Fennimoren, ispaanin pojan sekä muita tuttuja kotimaasta. Lordi Burlington istuu vaunujen takalaudalla pitkällä kiikarilla tarkastaen tulen leviämistä. Toiset ritarit kulkevat ajutanttien lailla edestakaisin tuoden tietoja tulipalosta naiselle, joka komeassa puvussaan huolettomasti nojautuu vaunujen tyynyihin. Hän on ottanut hienon hattunsa päästään ja pitäen sitä nauhoista kädessään hän katsoa tuijottaa valkeaan.

Useimmat sanansaattajat, jotka tietoja toivat, eivät poistuneet läheistä kadunkulmaa kauemmaksi, he näkivät hyväksi väistyä kansantungoksen tieltä. Herttua Ivan yksin otti vaivaksensa hevosen selässä mennä perille asti piiskan läimäyksillä raivaten tietä lurjusjoukon läpi. Vähän ajan perästä tuli hän takaisin.

— Tuli leviää leviämistään, lausui hän kumartuen Chataqvelan vaunuihin, ennen pitkää syttyy Saint Médardin kirkko ja siitä saamme mainion näyn.

— Eikö täällä ole rohkeita miehiä, jotka voisivat estää tulta, kysyi jalo nainen.

— Mitä he voisivat tehdä ilman ruiskuja. Ahtailla kaduilla ei voi kuljettaa suurempia ruiskuja. Minun täytyi juuri nauraa parille kunnon meikäläiselle, luultavasti unkarilaisia aatelismiehiä, jotka siellä häärivät puutarharuiskut kädessä, jommoisilla tavallisesti lehtimatoja puista karkoitetaan; tietysti he eivät niillä voineet ruiskuttaa vettä ikkunoihinkaan saakka.

— Mutta eikö läheisyydessä ole isompaa ruiskua?

— Onhan tuolla Pantheonin pihalla, mutta ei ole hevosia, jotka sitä paikalle vetäisivät.

— Se on helppo auttaa, vastasi Chataqvela ja viittasi ajurille ajamaan Pantheoniin.

Sinne saavuttuansa käski hän riisua vaunujen edestä komeat täysiveriset, englantilaiset hevosensa ja valjastaa ne ruiskun eteen, jota joukko nuoria miehiä jo koetti vetää esille.

Nyt Chataqvela heitti hienon hattunsa pois, veti kirjaillut hihansa ylös olkapäihin saakka ja istuen ruiskun istuimelle tempasi hän ohjat käsiinsä.

— Oh, huudahtivat hänen seuralaisensa kauhistuneina. Ettehän vain aikone itse ajaa?

— Aion kyllä. Enhän voi tänne paljaisiin vaunuihinkaan jäädä.

Samassa sivalsi hän hevosia piiskalla, ja raskas paloruisku lähti kovasti jyristen kulkemaan Mouffetard-katua kohden. Hieno yleisö ravisti suutuksissaan päätänsä ajatellen: mikä esiintymisinto!

Keikariliuta, joka alussa seurasi häntä, luopui hänestä vähitellen ja jäi pian kansanjoukon taa, joka hurraahuudoilla antoi tietä ruiskulle, mutta ajoi perässä tulevat ratsastajat kiroten takaisin.

Chataqvela ei ollenkaan huomannut, että hän tulipalopaikalle päästyänsä oli ainoa ylhäisen maailman henkilöistä.

— Tänne tänne, rouva, — huusi eräs ääni äkkiä hänen vieressään, ja Chataqvela huomasi erään uusimman muodin mukaan puetun herrasmiehen, joka oli ihan märkä ja nokinen ja joka tarttuen hevosten suitsiin koetti ohjata niitä erääseen nurkkaan, missä muutamat samoin komeasti puetut miehet huonolla ruiskulla koettivat estää tulen leviämistä läheiseen rakennukseen.

Tämä oli vaarallisin paikka. Jos tuli pääsee tänne, on Médardin kirkko sen uhrina. Useat mekkoihin puetut työmiehet kiipesivät paraikaa erään toisen nuoren kavaljeerin johdolla ylös katolle repimään sitä alas.

Chataqvela ei tuntenut ketään noista herrasmiehistä. Vaikka he näyttivät kuuluvan ylhäisöön, ei hän ollut koskaan ennen heitä tavannut. Mutta he tunsivat hyvin hänet; yksi heistä tervehti häntä mainiten hänen nimensä ja lausuen sievistelemättä kiitokset vaivasta. Uusi ruisku asetettiin heti kadun kulmaan, ja sama mies, joka oli häntä kiittänyt, hyppäsi sen päälle sekä tarttuen putkeen ohjasi mainion taitavasti vesisuihkun palavalle katolle.

Vesi teki pian tehtävänsä, liekit alkoivat tällä kohtaa sammua, mutta sitä taajemmin nousi säkeniä.

Noin kaksitoista taloa paloi yhtähaavaa.

Äkkiä kuului melun keskeltä kovaa parkunaa.

Tapettitehtaasta tulee joukko naisia suuressa tuskassa käsiänsä väännellen; lähellä olevat miehet koettavat estää heitä syöksymästä tuleen.

— Mikä naisia vaivaa, kysyi Chataqvela eräältä työmieheltä.

— Naisparat tavallisesti mennessään tehtaaseen työhön jättävät lapsensa erään talon pihalle, missä joku akka heitä hoitaa. — Nyt on varmaan akka mennyt pois jonnekin ja sulkenut lapset lukon taa; ja ne joutuvat nyt tulen uhriksi.

— Täytyy mitä pikimmin pelastaa lapset

— Kun vain voisi päästä tuolle pihalle; mutta kaikki rakennukset ympärillä ovat jo ilmitulossa, paitsi jos joku menisi sinne palavien huoneitten katon yli, sillä kujat ovat täynnä kuumaa soraa.

Ja todellakin kuului keskellä hälinää lasten itkua.

— Hyvät herrat, tämä on kauheata, huudahti Chataqvela kääntyen lähellä oleviin. Ettekö tekin kuule itkua? Eikö millään keinolla voi pelastaa lapsia?

— Voi yhdellä, vastasi tyynesti mies, joka oli Chataqvelaa puhutellut, siten, että asetetaan tikapuut edessämme olevan talon katolle ja kiivetään sen yli vettä koko ajan ruiskutettaessa; katolta laskee mies köydellä toisen pihalle ja vetää samalla köydellä ylös lapset yhden erältään, jotka sitten voivat kulkea kädestä käteen.

— Hyvä, vastasi työmies vetäen lakin lippua silmilleen, mutta kellä olisi tarpeeksi rohkeutta kiivetä palavalle katolle?

— Minulla, vastasi kavaljeeri.

— Entä kuka on oleva toisena miehenä, joka laskeutuisi katolta alas vaaraan, sillä jos te jätätte hänet, on hän surman oma?

—- Kuka on uskova henkensä teidän käsiinne?

—- Minä, minä, huusi Chataqvela kiivaasti. Heti tikapuut ja köyttä tänne! Ja kauvoja miettimättä hän avasi pukunsa korusoljet, ja vähintäkään ympärillä seisovista välittämättä riisui hän samassa kashmirpukunsa ajattelematta, että hän täten sytyttää vaarallisemman tulen kuin itse tulipalo. Soreata vartaloa peitti vain hieno paita, joka jätti hartiat paljaiksi, sekä avarat, silkkiset turkkilaiset housut, jotka hindulaisten tavan mukaan ulottuivat vain polviin saakka ja olivat näitten kohdalta kiinni sidotut sekä leveillä pitseillä reunustetut.

Läsnäolevat unohtivat hetkeksi koko tulipalon.

Chataqvela ei huomannut aikaansaamaansa vaarallista vaikutusta, vaan huudahti kovalla, sointuvalla äänellä:

— Eteenpäin, hyvät herrat! Tuokaa tikapuut; äidit itkevät lapsiansa, rientäkää!

— Totta tosiaan tuolla naisella on sydän paikallaan, mutisi työmies itseksensä. Hän riensi pois ja toi ennen pitkää kumppaniensa kanssa paikalle tikapuut sekä köyttä. Tikapuut asetettiin palavan talon seinää vasten; jalo nainen sitoi köyden vyötäisillensä ja käski miehen mennä edellä.

Kansan hurraa-huudot seurasivat noita rohkeita kiipeäviä. Äidit lankesivat polvilleen ja rukoilivat ylhäältä onnea yritykselle.

Seisahtumatta nousivat pelastajat ylöspäin. Mies pääsi jo palavalle katolle. Hän viittasi kädellään naiselle, pysymään etäämpänä. Hänen täytyi ensin kömpiä palavan kattohirren alitse. Nyt sattui hyvin johdettu vesisuihku siihen, ja miehen onnistui tarttua sammuneeseen kohtaan hirttä sekä työntää tämä pois tieltä. Samassa ojensi hän kätensä naiselle, joka rohkeasti hyppäsi kuumalle katolle. Tuo nainen on joko hyvien tai pahojen henkien kanssa liitossa!

Nuoren kavaljeerin ohjaama vesisuihku seurasi tulen keskitse kulkevia raivaten heille tietä ja tehden paluumatkan mahdolliseksi. He pääsivät jo toisen seinän kohdalle. Mies etsii sopivaa paikkaa, jaloillansa koetellen pitääkö seinä ja viittaa rauhoittavasti alhaalla oleville, lapset ovat pihalla vielä hengissä. — Nyt nainen riisuu köyden vyötäisiltään, sitoo sen toisen pään kahdesti läheisen hirren ympäri ja laskeutuu köyttä myöten katon reunalta alas. Mies hoitaa köyttä laskien häntä yhä alemmaksi. Jos miehen hetkeksikin valtaisi pelko, olisi nainen hukassa. Tämä kaikki tapahtuu paksussa vesihöyryssä ja savussa. Mies pitää polvillensa laskeutuneena kaksin käsin köydestä kiinni, jottei taakka laskeutuisi liian nopeasti. Tällä välin alkaa hänen yläpuolellansa palava hirsi verkalleen vaipua alas. Mies näkee selvästi, että se putoaa hänen päähänsä, alhaalta kuuluu kauhistuksen huudahduksia, sillä hirsi on surmaava hänet. Mies ei voi väistyä, sillä hänen täytyy hoitaa köyttä; hän katselee tyynesti vajoavaa hirttä. Useat rientävät nyt tikapuita myöten ylös hänelle avuksi, rohkaistuneina hänen esimerkistään, mutta liian myöhään! Hirsi putosi! Mutta samassa silmänräpäyksessä kumartui mies sukkelasti sivulle, ja hirsi putosi ihan hänen jalkojensa eteen.

Nyt saapui useita rohkeita miehiä katolle. Samassa pääsi nainen alas pihalle. Lapset olivat kokoontuneet ison tuuhean akaasiapuun juurelle, joka suojasi heitä kipinöiltä; heitä oli neljäkolmatta.

Chataqvela sitoi heti tukevan kapulan köyden päähän, pani kummallekin puolelle yhden lapsen istumaan käskien heidän pitää lujasti kiinni köydestä ja viittasi miehelle.

Tämä veti ylös lapset, jotka työmiehet sitten kädestä käteen kuljettivat tikapuita alas.

Ajatelkaa niitten äitien riemua, jotka saivat lapsensa takaisin; he syleilivät niitä, itkivät ilosta. Toiset rukoilivat Jumalan siunausta pelastajien ponnistuksille.

Mies veti taas kaksi lasta katolle. Pian saa kukin äiti sulkea lapsensa syliinsä, sillä kaksi viimeistä on jo ihmisten käsissä. Mutta oi, yksi puuttuu vielä; pienin, kapalolapsi, on varmaan unhotettu huoneeseen; erään nuoren kahdeksantoista vuotiaan vaimon rintalapsi. Hänen miehensä on kuollut hiljakkoin, ja hänen ainoana ilonansa on pienokainen. Äiti makaa maassa epätoivoissaan, hiukset hajallaan. Mies viittaa jo katolla oleville miehille käskien heidän poistua ja näyttää nyt nuoraa ylös vetäessään ponnistavan enemmän voimiansa kuin ennen. Tällä kertaa ei näytä olevan lapsi vedettävänä. Raskaalla sydämellä katsahtaa nuori äiti taivaaseen, ikäänkuin sieltä lastansa etsien, kun samassa ääretön riemuhuuto kajahtaa hänen ympärillään. Jalo nainen on tullut ylös katolle — käsivarrella kaivattu lapsi.

Hetkisen kuluttua tulivat molemmat rohkeat pelastajat tikapuita myöten alas. Rakennus oli jo yltä päältä tulessa, joka ikkunasta leimusivat liekit.

Maahan päästyänsä laski Chataqvela pelastamansa pienokaisen nuoren lesken syliin, ripusti hänen kaulaansa timantti-fetishinsä ja riensi heti pukemaan vaatteet yllensä.

Kuinka ihana hän oli! Hänen silmänsä säteilivät! Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja onnellisen näköiset. Häntä tullaan ylistämään ja siunaamaan köyhien majoissa; — ja pilkkaamaan ylhäisten saleissa mainioista nuorallatanssijattaren tempuista.

Yläpuoli rakennusta romahti alas suurella jyskeellä. Jos tämä olisi tapahtunut kymmenen minuuttia aikaisemmin, olisivat molemmat pelastajat saaneet sen raunioissa hautansa.

Tuli oli kuitenkin tällä kohden masennettu ja muuallakin sammutettiin sitä reippaasti; väkijoukko alkoi hälvetä.

Chataqvelan vaunut tulivat sillä välin paikalle, ja hänen palvelijansa riensivät auttamaan häntä vaunuihin.

Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin. Noita kolmea tuntematonta miestä ei enää näkynyt missään. He olivat kadonneet väkijoukkoon Chataqvelan antaessa lapsen hänen äidilleen; luultavasti he tahtoivat karttaa kiitoksia.

Turhaan tiedusteli Chataqvela ympärillä seisovilta; ei kukaan tuntenut heitä. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, kuka tuo nuori mies oli, jonka haltuun hän oli uskonut henkensä ja joka oli sitä niin rohkeasti varjellut?

Muutamat väittivät, että hänen palvelijansa, joka oli ollut mukana, oli kutsunut häntä kreiviksi.

Kaiketi on hän jossain tavattavissa, ellei hän liene askeetti tai puritaani, joka karttaa ylhäisiä seuroja.

Kernaasti olisi Chataqvela vielä kerran tahtonut tavata hänet saadaksensa sanoa hänelle: "te olette kunnon mies!"

Kuten jo mainitsimme, tästä nuoralla tanssimisesta syntyi runsaasti juttuja ja kaskuja.

Nuorten jättiläisten klubissa on onnellisin se, joka voi sepittää tästä tapauksesta parhaimman jutun. Jos jättiläiset olisivat ottaneet siihen osaa, olisi pelastustyö ollut sankariteko, mutta nyt se oli vain narrimaisuutta, jolle kelpasi nauraa.

Chataqvelan tekoa esitettiin sadoissa toisinnoissa ja monilla lisäyksillä. Mutta ei tiedetty, kuka oli tuo tuntematon sankari, joka oli ollut häntä auttamassa. Eikö tuossa miehessä ole sen verran kunnianhimoa, että ilmaisisi tekonsa jollekin sanomalehdelle? Tai jos hän kuuluu ylhäisempiin piireihin, miksei hän kehu sitä? Jos hän on alhaista säätyä, miksei hän riennä saamaan palkintoa hallitukselta; — tai Chataqvelalta, jos hän on aatelismies.

Mutta sankaria ei kuulunut.

Eräänä aamupäivänä laskettiin paraikaa pilaa tästä asiasta. Tällä kertaa johti Abellino puhetta; läsnä olivat entiset tuttavamme lordi Burlington, Rudolf, herttua Ivan, markiisi Debry, Fennimore ynnä muita.

— Olen saanut hänestä vihiä, puhui Abellino. Minulla on sielutieteellisiä todisteita siitä, että tuo tuntematon salamanteri kuuluu aatelissäätyyn.

— Kuulkaamme näitä todisteita, huudahtivat useat.

— Kun nimittäin Chataqvela lupasi kansanjoukon kuullen antaa tuhannen tukaattia sille, joka seuraisi häntä tuleen, ei kukaan liikahtanut; mutta kun hän huusi; "suukko sille miehelle, joka tulee kanssani", niin kohta ilmestyi tarjokas. Eiköhän tämä osoita miehen kuuluvan meidän seuraamme?

— Hihihi, naureskeli ispaanin poika, jolla oli hyvänä tapana nauraa toisten huonoille sukkeluuksille. Saiko hän myöskin suukon?

— Antakaa minun puhua, hyvä herra, lausui ylenkatseellisesti Abellino, joka tiesi, ettei Unkarissa ispaaneja kutsuta ylhäisiksi herroiksi, ja joka oli kovasti närkästynyt, kun moisen miehen poika puuttui hänen puheeseensa.

— Siis — jatkoi Abellino tyyntyneenä — antoi, kuten kerrotaan, jalo nainen tuntemattomalle miehelle ylhäällä tulen keskellä lupaamansa suukon, paremmaksi vakuudeksi kaiken kansan nähden.

Tästä syntyi yleinen nauru, johon Rudolf ei ottanut osaa, hän luki yhä jotakin englanninkielistä sanomalehteä.

— Tuolla naisella lienee halu suudella tulessa, huomautti herttua Ivan.

— Niin kai, lausui paranematon ispaaninpoika, luullen saavansa tällä kertaa sanoa herttua Ivanille jotakin uutta, jota tuollainen venäläinen tuskin tietää. — Intialaisia naisia poltetaan yhdessä heidän miestensä ruumiiden kanssa, ja se vain heitä huvittaa.

— En luule Chataqvelan antavan tuota kunniaa kellekään entiselle eikä tulevaisellekaan miehellensä, lausui Abellino nauraen, ja tähän nauruun yhtyivät muutkin.

Mutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.

Hänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään kyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että katsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli erittäin Kárpáthiin kääntynyt.

Tuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden miehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä muoto — toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin kasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan katkeriksi vihamiehiksi.

— Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta … lausui Rudolf Kárpáthille.

— Mitä? — kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.

— Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin, että kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä kuolee.

— Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on tässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä nuori.

— Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se on ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on toinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin olette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä on neljäs.

— Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä yhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.

— Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun sukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.

Abellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta puheesta.

— Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen kätensä.

— Mitä pitää uskoa?

— Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua — tai lyötte vetoa — henki hengestä!

— Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.

— Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.

— Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.

— Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen. Jollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei nainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos kumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa pitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.

Näin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.

Rudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama ja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain hauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen myöskin osoittaa jalomielisyyttä.

Tämä veto olikin mainion hauska asia. Vain yksi kohta siinä oli ikävä, se nimittäin, ettei sitä saanut kenellekään ilmoittaa. Rudolf oli sen tehnyt kunnianasiaksi, ja tämä olikin luonnollista, sillä Chataqvelan ei pitänyt saada vedosta vihiä.

Moni arvelee tämän vedon olleen liiallisen; me saatamme vakuuttaa, että korkeammissa piireissä on henki sangen vähässä arvossa. Yksi sana, yksi katse on tarpeeksi aiheuttaakseen kuoleman. Köyhät ihmiset pitävät arvossa henkeänsä, mutta suurille herroille tämä ei sovi, nykyaikaisesta veltostuneesta mielestä se on jopa rikoskin. Köyhän miehen henki on perheen, isänmaan, Jumalan oma; suuret herrat elävät siinä luulossa, ettei heidän henkensä kuulu kenellekään.

Mutta seis! Tällä kertaa on poikkeus. Herra Kárpáthin henki tosiaankin kuuluu jollekin, nimittäin hänen velkojallensa.

Herra Griffard sai tietää vedon, sillä hänen pitää kaikki tietää, olkoonpa salaisuus kätketty lukon taa diplomaatin sinetillä, salaripin pyhyydellä tai kunniasanalla. Mutta kuitenkin pysyy se salaisuutena, sillä hän ei salaisuuksia ilmaise.

Herra Griffard sai siis tietää, että veto on vakavaa laatua, sillä jos Rudolf täyttää lupaamansa sitoumuksen, on Kárpáthin pakko taipua täyttämään lupauksensa, tahi on kellä läsnäolleista tahansa oikeus ampua hänelle luoti otsaan, missä vain hänet tapaa. Lordi Burlington on jo edeltäkäsin häntä lohduttanut lupaamalla auttaa häntä sitoumuksen täyttämisessä, jollei hänellä itsellään olisi siihen tarpeeksi rohkeutta, ja kunnon lordi ampuu viidenkymmenen askeleen päästä ilmaan heitetyn lautasen pirstoiksi.

Tämä veto ei ollenkaan miellyttänyt pankkiiria. Hän kävi itse Kárpáthin luona ja nuhteli häntä entisen lupauksen rikkomisesta, hän kun oli sekaantunut hengenvaaralliseen seikkailuun.

— Joutavia! — vastasi Abellino, hengenvaara on kaukana kuin kuu taivaalla. Ensin pitää Rudolfin naida Chataqvela — afganilaisten tapojen mukaan; mutta luuletteko tämän onnistuvan? Tuo itsepintainen nainen ei minunkaan tähteni ottanut unohtaakseen tuota brittiläistä runoilijaa, eikä muittenkaan tähden, vaikka ovat rikkaita, korkeasukuisia kavaljeereja. Tekisikö hän sen Rudolfin tähden? Rudolf on synkkämielinen, omituinen mies, yankeen tapoihin tottunut. Sitä en luule. Mutta otaksuen, että tämä tapahtuisi, saattaako ajatellakaan tervejärkisen miehen surmaavan itsensä vain vedon voittaakseen? Koko asia osoittaa vain Rudolfin omituisuutta ja loisteliaisuuden halua. Lisäksi on vielä jäljellä viimeinen mahdottomuus, nimittäin Chataqvelan itsemurha intialaisten tavan mukaan. Tämä on sula sielutieteellinen mahdottomuus. Tällä naisella on jo ollut viisikymmentä miestä, joista muutamia jo on kuollutkin.

— Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että hän on eronnut heistä heidän eläessään, eikä hänellä siis ole ollut tätä uskonnollista velvollisuutta.

— Oh, antakaa minun olla moisilta loruilta rauhassa!

Näin sanoen hän käänsi selkänsä pankkiirille ja alkoi vihellellä.

Tämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään sanomista.

* * * * *

Intialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella tuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian raivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.

Päivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa ravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita nauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen kaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään. Toivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka vain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka hän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne häntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan lähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä; ja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen kanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan teitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen noihin kysymyksiin.

Chataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala, koettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi ennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.

Akka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon, joka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin kristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä kullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen ikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä tummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon sisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne muuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle mielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja. Vähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin, laaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat haamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä hitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät, ihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä ruumiinväri.

Vanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi, rientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon nesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä oleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin muuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se tummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat palkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu suojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen, jottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu raivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien jotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten lasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja kirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat ruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet muuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt kiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt ovat he yhdessä, — molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö! Loistava ruusun väri täyttää koko pullon! — Valtijatar, hän, jota odotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. — Nyt haamut katoavat, neste vaalenee, sekaantuu. — Ja sitten et enää rakasta ketään.

Sinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän huomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä tyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.

Hän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt, oli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset sidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti paljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat. Rinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä on jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu vyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle muodille.

Chataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin laittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa eilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät olleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko lemmestä tai ehkä vain oikusta.

Chataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä ihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä koskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään. Sukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle aivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte Abellino de Kárpáthi, — comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. — Chevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi). Miksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: "Szentirmay Rudolf gréf".[12]

Muut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.

Entä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää ja se toteutuu.

Intialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä toivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat liikkuivat hänen sielussaan.

— Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin tämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?

Sitä ei kukaan muistanut.

— Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.

Sitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria. Muita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.

Aamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin eteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas pois; kaivattua ei kuulunut.

Jo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut missään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä jotakin työtä, mutta luopui siitä pian.

Taas kuuluu kilinää portilta, ja intialaisen tarkka korva kuulee miehen askelia rappusilta.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.

Hän tulee!

Chataqvela istui sohvan nurkkaan, kädet rintaa vasten painettuina; hän ei uskaltanut katsahtaa ylös. Hän pelkäsi, vapisi, kuten nuori neitonen, joka odottaa ylkäänsä.

Matot kahisivat, joku astui sisään.

Hän se oli! Chataqvela ei katsonut, mutta tiesi sen kumminkin.

Olihan hän usein näin uneksinut: sankari, uljas nuori mies astuu huoneeseen, hänen kasvonsa, jotka tulen keskellä olivat niin tyynet, hymyilevät nyt hänelle niin suloisen lempeästi; silmät rakkautta sädehtien; mies istuu hänen viereensä, kuiskaa hänen korvaansa… Tästä oli hän niin monta kertaa nähnyt unta.

Niin oli nytkin laita.

Nuori mies astui sisään, tervehti hiljaa, katsoi häneen niin suloisen lempeästi, silmät sädehtivät lemmestä, istui hänen viereensä … ja nainen luuli tämänkin olevan vain unennäköä.

Mutta nyt istui todella hänen vieressänsä mies, jota hän oli etsinyt, odottanut, rakastanut! Tämä ei ollut unennäköä, miehen lämmin henkäys tuntui hänen poskillaan.

Chataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella unikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.

—- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut itsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat silmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.

— Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka kasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä. Vain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan katseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset. Miehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin, että sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.

— Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun haltuuni?

— Ajattelitteko minua silloin?

— Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin jäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse perässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.

— Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.

— Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku suojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan, eikö ketään ollut jäänyt jäljelle.

— Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.

— Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te sidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut aikomustani täyttää.

— Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat heti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan odottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka päivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee luoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa kuolla minun kotimaassani.

Rudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.

— Chataqvela, tule vaimokseni.

Nainen vapisi eikä voinut vastata.

— Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä, otan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.

Nainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen jalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan huuliansa. — Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen itseänsä.

— Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en ole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget rankaisevat minua.

— Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen häntä.

Tunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.

Rudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.

Tässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli todentekoa, mikä oli siihen syynä?

Mikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon, tähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata näihin kysymyksiin.

Se ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka enimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian kaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille, joille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat karttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät hengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän mielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse vaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he kyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja sydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet — isänmaan.

Kymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan häneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti perille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.

Vihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.

Oliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko noita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?

Lähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa ikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja tyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin tänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin hävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä keimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään enemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei viitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle ja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin tulee.

Ja todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki kreivi Tapanin astuvan sisään.

Siinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut riidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.

Nuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille:

— Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat juuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi vanhan rouvan mieli puhutella sinua.

Rudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta. Päättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle lähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän heittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.

Kreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.

Loosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin etevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen seitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet talvea Lontoossa.

Vanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi verevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa riikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin ulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.

Rouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora neiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen katseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan katsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot kulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen viattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita intohimoja herättämättä.

Tytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten astuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin katseensa vain puolittain näyttämöstä.

— Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen Rudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi saanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä teaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin looseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan uteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä kaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte meitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.

— Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa puheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka olen velkaa armolliselle rouvalle.

— Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna matkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.

Pieni ivan värähdys Rudolfin kasvoissa ilmaisi hänen ajattelevan jotakin tämän tapaista: täytyy kai mennä, sillä tulee viljan korjuu ja lammasten keritsemisen aika, ja silloin pitää hyvän emännän olla kotona.

Mutta tämän sijaan hän vastasi:

— Te olette liian varhain lähteneet Englannista; vasta nyt alkavat huvitukset, hevoskilpailut, metsästykset, huvit Jerseysaarella.

— Poikanityttären tähden en voinut jäädä kauemmaksi, sillä hänen oli ikävä siellä koko talven, hänen kun teki mieli kotia.

Vasta nyt katsoi Rudolf tarkemmin tuota "pojantytärtä" kasvoihin. Hän oli tosin nähnyt hänet usein pienenä tytön tylleröisenä. Nyt hämmästyi hän katsellessaan täysinkasvaneen immen neitsyellistä kauneutta. Parin vuoden kuluessa saattavat tavalliset lapsenkasvot muuttua kuvanihaniksi.

— Flora neidille on siis tullut ikävä Lontoossa, kysyi Rudolf tytöltä luultavasti koettaakseen saada häntä hämille.

Mutta kunnon isoäidillä oli hyvänä tapana itse vastata kaikkiin tytölle tehtyihin kysymyksiin, hän kun ei sallinut kenenkään saattaa poikansa tytärtä hämille.

— Oh, herraseni, mitenkäs hänellä olisi voinut olla ikävä, onhan hän vielä aivan lapsi, jota kaikki huvittaa; hänellä ei ole miestä eikä kosijoita tunteakseen ikävyyttä.

— Tämän lauseen pistän minä miehisen sukupuolen nimessä talteen, vastasi Rudolf puoli ääneen. Rouva Eszéki piti hänestä enemmän kuin muista nuorista miehistä, sentähden että Rudolf oli terävin ja hienoin kiistelijä.

— Siis pelkkää koti-ikävää, jatkoi Rudolf nojautuen sohvan pieleen; romantillista kaipuuta nähdä Tisza-virtaa, kuulla vesimyllyjen hiljaista kolkutusta, käyskennellä sinikaunokkien keskellä, nähdä tuttu mustalaisjoukko kylän päässä rumpua laittamassa ja kuulla sunnuntaisin kunnianarvoisen pastorin mieltä liikuttavia saarnoja.

— Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki puheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa. Teillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen tyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä suuressa kaupungissa.

— Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat mitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä kaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että se on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska kävellä.

— Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja, mutta me tulemme asumaan Pestissä.

— Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin siellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan unkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin ja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.

— Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla unkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja odotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole montaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen kartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet Budan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien tehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme tilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta kuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia muotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia säveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa kokoon?

Näin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.

— Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras seuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta koti-ikävästä.

— Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen. Te teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne. Tällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme. Täällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat täällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset voimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein ymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään sanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien hylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.

— Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen, mutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.

— Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha, tunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista ikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: — kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia, runollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; — viidenteenkolmatta ikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat hekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä pohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa elähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät tee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko hyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin kuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa arvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä maailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea todellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä, hyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, — te ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.

Rudolf odotti kärsimättömänä kreivittären saarnan loppua, sitten hän lausui.

— Täytyy syntyä uusi Jumala, joka loisi minusta uuden ihmisen.

Rudolf mahtoi olla kovasti kiihdyksissä, kun tällaisia puhui; hänen ei ennen ollut tapana pilkata Jumalaa.

Rouva Eszéki todella suuttui.

— Hyvä Rudolf, minä en pidä tuollaisista puheista. Minä tosin en ole jumalinen, mutta tahdon silti, että Jumalan nimeä on kunnioituksella mainittava. Vaikka Pariisissa asetettiinkin Ball Mabille'n tanssijatar alttarille, pysyi Jumala kuitenkin kaikkivaltiaana, ja hänen ihmeensä ovat vieläkin nähtävinä sekä luonnossa että ihmissydämessä.

Rudolf huokasi, ikäänkuin itseksensä kysyen: onko jumalallista voimaa, joka estäisi häntä kuolemasta kylmällä, sammuneella, jäykistyneellä sydämellä, joka opettaisi häntä elämään ja tuntemaan.

Mutta hän katsoi sopivimmaksi antaa tälle pontevalle puheelle toisen suunnan ja kääntyen Floraan alkoi hän kohteliaasti puhella yleisistä asioista kysyen, miten tämä oli huvitellut Lontoossa ja mikä siellä tätä nykyä oli yleisenä puheen aiheena?

Tyttö käänsi suuret, viisaat silmänsä ja ihanat kasvonsa puhujaan ja vastasi hillityllä äänellä, joka ei häirinnyt yleisöä eikä myöskään ollut niin hiljaista, että loosissa olijat olisivat pitäneet sitä kuiskutuksena.

— Lontoossa on suuri suru. — Koko muotimaailma käy mustissa. Juuri lähtömme edellisenä päivänä haudattiin Englannin mainioin mies sekä kuuluisin nainen.

— Oh, tästä me emme vielä tiedä mitään, vastasi Rudolf, ajatellen itsekseen, että tyttö piti jotakin Lord Mayor'ia tai kenraalia mainioimpana miehenä ja jotakin tähdistön jäsentä kuuluisana naisena.

— Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on tapana kysellä lapsilta.

— Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen kasvojansa, — oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija — lordi Byron.

Rudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen, hänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät suonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.

— Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.

— Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut hänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin kotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette kuullutkin nimen Chataqvela?

Rudolf oli vaiti.

Byron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.

Intialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.

Tuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi pitänyt kuolla yhdessä.

— On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä kyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!

Rudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä, ikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.

Ihmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt hänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa rauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.

Kaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin mielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän huomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi myöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.

— Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.

Katsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat kauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli hän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö lopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.

Äkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo hajamielisenä.

— Milloin lähdette Unkariin?

— Huomenna varhain aamulla.

— Sallitteko minun seurata teitä?

Kysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.

Mutta vaitiolo ja hämmästys oli riittävä vastaus. Rudolf otti heti hatun käteensä ja sanoi jäähyväiset.

— Minun pitää kiiruhtaa järjestämään asioitani ja tilaamaan vaunut, etten jäisi seurastanne.

Samassa kumarsi hän onnellisen ihmisen vilkkaudella ja riensi ulos.

Hänen mäntyänsä kumarsi kreivi Tapani kohteliaasti Floralle, ja suudellen hänen hienoja sormiansa lausui hän hiljaa:

— Kiitän Teitä.

Flora kysyi kummastellen:

— Mistä?

— Siitä, että annoitte kunnon miehen takaisin hänen isänmaallensa.

Nuori neiti osoitti päätänsä pudistamalla, ettei hän vieläkään ymmärtänyt.

Asia oli kuitenkin päivän selvä. Rudolf riensi kiireesti rappusia alas. Eräässä käänteessä oli hän työntää kumoon Debryn, joka tunnettuansa Rudolfin heti tarttui hänen hännystakkinsa liepeeseen täten saadakseen hänet pysähtymään.

— Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat voittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on kuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis vedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei Abellinokaan ole hävinnyt.

— Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista riensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.

Matkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut vähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut itsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa. Hänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi hän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät tunteet karkoittivat surun.

Hän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun rakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta lupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa palauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän ihanan naisen seurassa.

Mutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita lehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja, mutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia sukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen maiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt, kuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä puhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista hiuksista, — ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä oli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse ei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.

Rudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin mietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli kirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden vallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja surkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.

Vielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui muistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen hänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.

Mutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän muistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin ihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut onnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi, isoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva oli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.

Rudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän yksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla elää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että ihmissydämessä.

Hänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, — rinnasta nousi huokaus korkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; — ensimmäinen huokaus ja ensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.

Sitten otti hän taas piirustimen käteensä ja alkoi piirtää kaunista punastuvaa Floraa; muutaman viivan oikaistuansa oli kuva ihan täydellinen, lempi ja hymy loisti esiin.

Rudolf nosti kuvan ehdottomasti huulilleen ja suuteli sitä. Kasvoissaan tunsi hän nuoruuden päivien punastumisen lämmön. Uudet tunteet, uudet aatteet valtasivat mielen, maailmakin sai toisen värin.

Levollisesti ja hyvillä mielin rupesi hän valmistamaan itseänsä matkalle … — takaisin — kauniiseen köyhään Unkariin.

VIII.

Helluntaikuningas.

Ollaan siis taas kotona, rakkaassa, köyhässä Unkarissa.

On herttainen helluntaiaamu, todellakin herttainen aamu. Varhain ensimmäisen kukonlaulun jälkeen kulkee Nagy-Kun-Madaras'in katuja pitkin joukko tummanvereviä musikantteja, ja heidän edellään kaupungin raatimies, iso pähkinäpuusta tehty sauva kädessä. Hänen kasvojensa äreästä, juhlallisesta muodosta näkyy, että hän on tärkeässä virkatoimessa sekä ettei hän tänään vielä ole viinan tippaa maistanut.

Kunnon raatimies on sinisessä puvussa, kuten rehellisen virkamiehen arvo vaatii, ympyriäisessä hatussa rehentelee pari suurta helluntairuusua, napinlävessä on kimppu neilikoita, muskottilehtiä ympärillä, liivissä hopeanapit, kasvot punaiset, viikset tuuheat, saappaissa tupsut ja kannukset. Hän astua sipsuttaa aivan kuin olisi munia maassa eikä katsoisi sivulle, vaikka hänelle luvattaisiin puoli maailmaa, saatikka sitten taaksensa mustalaisiin. Saapuessaan jonkun raatimiehen tai paremman porvarin talon edustalle viittaa hän sauvallansa astumaan verkkaan ja puhaltamaan mahtavammin torvea.

Musiikista heräävät kadun asukkaat. Ikkunaluukut avataan, tytöt huivilla rintojansa peitellen pilkistävät porteilta ja toivottavat hyvää huomenta Antti Varjulle.[13] Mutta herra Antti Varju ei tunne ketään, sillä hän toimii korkeassa virassa, joka ei salli alentumista.

Nyt saapuvat he pappilaan; sinne heidän pitää poiketa, sillä sinne on asiaa. Siellä odottaa häntä nimittäin viinaryyppy, jonka lepyttävä vaikutus näkyy takaisin tultaessa hänen kasvoistaan.

Tämän tehtyä on tärkein toimi vielä jäljellä, piti tavan mukaan mennä tervehtimään armollista Juhana-herraa.

Tämä ei ole leikintekoa, sillä Juhana-herralla on kesyjä karhuja pihalla, jotka syövät ihmisen hänen raatimiehen virastaan vähintäkään huolimatta; tai saattaa joutua koirien joukkoon, jotka antavat semmoisen läksytyksen, jommoista ei vielä ole saanut. Kaikeksi onneksi sattui tällä kertaa eräs punatakki-heitukka vetelehtimään portilla. Tätä puhutteli raatimiehemme sangen sävyisästi.

— Onko armollinen Ju-Ju-Juhana-herra jo noussut ylös?

— Tehän ette saa sanaa suustanne! Herra ei ole vielä maatakaan mennyt.

Herra Varju tallusti edemmäksi. Hänen piti vielä kertoa raatihuoneella neuvostolle toimensa, ja tämän hän tekikin pitkittä mutkitta lausuen:

— Kaikki olen tehnyt.

— Hyvä on, herra Varju.

Katsokaamme raatihuonetta ja sen mainittavimpia miehiä.

Kunnianarvoisessa istuntosalissa riippuu seinillä maan ja kaupungin kuuluisuuksien muotokuvia. Näitten välissä on kuolleitten patruunien, kirkko-, tuomio- ja raatiherrojen nimikilvet. Pöydällä on kauhean paksuja kirjoja sekä lyijyisiä mustepulloja; se on musteella kirjavaksi tahrattu, sillä on tapana heittää kynät paljaalle pöydälle.

Vasta soivat aamukellot, ja kaupungin raatimiehet ovat jo koossa salissa. He istua könöttävät hyvässä järjestyksessä pöydän ympärillä, pöydän päässä pormestari, tanakka lihava mies.

Ovella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä, sekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi napinlävessä ja kannukset saappaissa.

Etummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.

Pitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset kolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta aina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole samanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on hänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista pitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen vihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa on sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi saada pois.

Enimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen päässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten, että pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten naisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.

Tätä seppelettä ei voita joka poika!

— No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain juhla.

— Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen sanovan.

— Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?

— Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä virassa ollut.

— Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako pulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos vieraita?

— En tiedä, herra pormestari, mutta kaikissa huveissa olen koettanut olla läsnä, ja sen saatan sanoa, ettei minua vielä ole viini eikä mies kumoon kaatanut.

— Lukekaa julki, herra notarius, montako aamia viiniä, montako läven saanutta päätä, on hänen syntiluettelossaan.

Kirjoista saatiin selville, että Martin kuusivuotinen helluntaikuninkaan virka oli maksanut kaupungille 27 aamia viiniä, että hän oli häirinnyt toista sataa huvia, sekä tehnyt erään kapakoitsijan rikkaaksi mieheksi särkemällä joka viikko hänen lasejansa, jotka kaupunki sai maksaa.

— Oletko laskenut, poikaseni, montako kertaa olet pilannut hevosesi?

— En ole viitsinyt muistiin panna. Se ei olekaan minun, vaan alamaisteni asia.

— Montako tyttöä olet vietellyt?

— Miksi antavat vietellä itseänsä?

— Sinun kättesi kautta on kulkenut paljon varastettua tavaraa.

— Eipä kukaan ole minua kiinni saanut.

— Mutta näin ollen maksaa tuo kuninkuutesi meille vähän liian paljon.

— Ei siitä kaupunki köyhdy, sillä armollisen Kárpáthi-herran isä, jonka muotokuva riippuu tuolla seinällä, antoi kaupungille summan rahaa vanhan tavan ylläpitämiseksi sekä myöskin hevoshoidon harrastamiseksi, minkätähden aina helluntaipäivänä seudun hevosmiehet kokoontuvat ajamaan kilpaa. Ken näissä kilpailuissa pääsee voitolle, hän saa herravainajan testamenttirahoilla vapaasti juoda kaikissa kaupungin kapakoissa, hänen hevosiansa pitää jokaiset talollisen hoitaa, ja jottei hänen tarvitsisi hevosen turmeltuessa maksaa kuluja, saa se maksaa vahingon, joka on eläintä huonosti hoitanut. Vielä on voittajalla vapaa pääsy kaikkiin kesteihin ja juhliin, ja jos hän silloin tällöin hurjistuukin, ei häntä saa rangaista vitsoilla eikä vankeudella.

— Sinusta, poikaseni, olisi tullut hyvä asianajaja; mistä olet oppinutkaan noin sujuvasti puhumaan?

— Olen kuusi vuotta ollut helluntaikuninkaana, vastasi mies, ylpeästi rintaansa rehennellen, on ollut hyvä aika oppia oikeuksiani tuntemaan.

— No, no, nuhteli pormestari. Kuules, Martti, ei sovi noin elää tyhjäntoimittajaksi, sillä tavalla totut liiaksi tuohon elämään ja sitten käy vaikeaksi alkaa uutta oloa, kun täytyy maksaa viini ja joutua rikoksesta lukon taa, jos nimittäin kuninkuutesi huomenna loppuu. Pian saattaa niinkin käydä, että joku toinen voittaa sinut.

— Sitä miestä ei ole vielä syntynyt, vastasi Martti pistäen arvokkaasti kätensä housun taskuun.

Raatikin huomasi pitempien puheitten olevan tässä turhia, jonkatähden ryhdyttiin juhlaa valmistamaan.

Neljä viinitynnyriä, kukin erilaista viiniä täynnä, oli pantu rattaille; yksi kuorma oli vehnäleipiä ja rattaitten perään oli sidottu sarvista kaksi härkää juhlateuraaksi.

— Ei tuo kelpaa, lausui mahtavasti Martti, joka oli tottunut käskemään. — Komeampaa olla pitää! Kuka nyt teurashärkiä rattaitten perään sitoo? Teurastajien pitää taluttaa niitä sarvista ja sarviin pitää sitoa sitruunia ja koreita nauhoja.

— Kas, kuinka hän osaa järjestää! Viinitynnyrien päälle istukoon neljä neitoa korvakannuilla jakamaan viiniä.

— Käsketkö vielä mitä, Martti?

— Kyllä! Mustalaiset soittakoot minun lempikappalettani ja kaksi heitukkaa pidelköön hevostani, kun astun selkään!

Kaikki tapahtui käskyn mukaan.

Lyhyen jumalanpalveluksen päätyttyä läksi kansa kentälle. Edellä kulki kaksi raatimiestä, kädessä nauhoilla koristetut kirvessauvat, perässä mustalaismusikantit, vedellen korvia särkevästi Martin lempikappaletta. Heidän jäljessään kulki kaksi härkää, teurastajapoikain taluttamina. Takaistuimella istuva vanha bassoviulunsoittaja rukoili ehtimiseen poikia, etteivät Jumalan tähden päästäisi härkiä irti, sillä hän ensin muka joutuisi heidän uhriksensa, hänellä kun on punaiset housut.

Sitten seurasivat ruoka- ja juomatavarakuormat sekä viinitynnyrit, joiden kunkin päällä istui vilkas neitonen.

Nyt tuli herra Varju. Kohtalo oli hänet koroittanut. Hän istui hevosen selässä, kädessä suuri punainen lippu, jota tuuli väkisin tahtoi liehuttaa silmille. Hänen tyytyväisen näköisistä kasvoistansa päättäen olisi voinut arvella, että Martin ollessa helluntaikuningas, hän on ainakin varakuningas.

Vihdoin tulee helluntaikuningas. Hänen hevosensa ei ole kaunis mutta isoluinen, kuudentoista kämmenen korkuinen eläin; huonon muodon korvaavat lukuisat, koreat nauhat, harja on kahdessatoista palmikossa, satulaloimena sudennahka.

Hän ratsastaa hyvin. Tosin hän vähän heiluu, mutta tämä ei ole aamiaisen tähden, vaan huolimattomuutta; vaikka hän heilahtelee milloin sivulle, milloin taaksepäin, istuu hän kuitenkin niin lujasti satulassa, kuin olisi hevosen selkään kiinnikasvanut.

Hänen kummallakin puolellaan ratsastaa kaksi porvaria, paljaat sapelit kädessä. Heidän täytyy ajaa sangen varovasti, sillä kun Martin hevonen huomaa jonkun toisen hevosen yrittävän edelle, puree se kilpailijaansa, niin että tämä kiljahtaa.

Heidän perässänsä tulee pitkä liuta kilpailijoita. Kunkin kasvoissa näkyy toivon säde, tällä kertaa hän voittaa. Ehkäpä vuoden kuluessa hänen hevosensa jalat ovat pidentyneet ja toisten huonontuneet?

Kulkueen päättävät herrasväen vaunut ja talonpoikain rattaat, jotka tomua nostaen kulkevat ratsastajien perässä, täynnä iloista juhlaväkeä, ja koristettuina vehreillä lehvillä ja liehuvilla huiveilla.

Näin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että pääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan. Kansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja hautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa hypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja, jotka ovat viinillä maksettavat.

Ei aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että Juhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat kovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika laukausta.

Kaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu paaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin, lähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs, mihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen laukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan, kansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat pudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä yläilmoissa on tullut.

Kun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön "vivat"-huuto (siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti kuului iloisia naurunremahduksia.

Tällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut Vidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut hänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän talonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla kultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen, nousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.

Hänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat ystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin kuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen tapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin tuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi hän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi? Kotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin hän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli ensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman hevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse muitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia hevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka osaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on se omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu, hopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet hyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he tutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä millänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi, komitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa juomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei kukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.

Tämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä mielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä ansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu ennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia seuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; — särjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone, missä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; — keskellä päivää esiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa, jommoista uimarit pitävät; — tai syöttivät he oikeauskoisille juutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä pidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.

Korkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet mittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine lippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä järjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti saattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta pitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa merkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen perästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan täyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää kilpapaikkaa kohden.

Ei aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo, tervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä helluntaikuninkaaksi.

— Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani, jos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.

Ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli pulska, tummaverinen, noin kuudenkolmatta vuoden vanha mies, pienet viikset veitikkamaisesti pystyssä, tuuheat hiukset kiehkuroissa, silmät mustat ja vilkkaat, suu rohkeutta osoittava, vartalo lyhyt, mutta vahva ja notkea, puku maalainen, mutta erinomaisen puhdas, valkoisissa paidanhihoissa ei ollut pienintäkään tahraa, ja hattu oli päässä sirosti kuin hyvälläkin kavaljeerilla.

Oli saanut hevosen mistä lie saanutkin, mutta pulska oli elukka, levoton siebenbürgiläinen ratsu, jonka pitkä harja ja häntä riippuivat maahan asti. Ei pysynyt hetkeäkään alallaan, vaan yhä tanssieli ja nousi pystyyn. Äskentullut saa myöskin nostaa arpaa ja asettuu toisten kilpailijain joukkoon.

Sillä aikaa tarkastelivat herrasmaiset hevossaksat hänen hevostansa, miehestä ei paljoa välitetty, mutta ratsu veti heidän huomiotaan puoleensa.

Vihdoin annettiin merkki. Ensimmäisestä laukauksesta pelästyivät hevoset, toisella laukauksella tyyntyivät, korvat pystyssä kuunnellen; vain pari kolme tottumatonta hevosta vielä vähän polki jalkaa. Nyt kuului kolmaskin laukaus, ja samassa hetkessä syöksyi koko ratsurivi kilpakentälle.

Viisi, kuusi heistä jätti heti toiset taaksensa. Nämä olivat kiihkeimpiä ratsastajia, jotka heti alussa kannustivat hevosiansa, mutta lopuksi jäivät jälkeen. Näitten joukossa oli viimeksitullutkin.

Helluntaikuningas ratsastaa keskivälissä, kädet kupeilla; hän ei ole vielä piiskaa käyttänyt.

Mutta noin kolmensadan askeleen päässä kannusti hänkin hevostansa, mäjähytti kerran piiskalla, huudahti hevoselleen ja tuli kolme askelta joukon edelle.

Nyt alkaa meteli, piiskan lyönnit; kukin ratsastaja kumartuu hevosen niskaan, hatut putoavat päästä, miesten viitat liehuvat; keskellä kilpakenttää toivoo kukin pääsevänsä voitolle. Yksi hevosista kaatuu ratsastajineen päivineen maahan; toiset nelistävät eteenpäin.

Vaunuista saattaa hyvin nähdä, miten helluntaikuningas rientää toisten edellä, päässä seppele kukkakiehkuroineen. Yksi toisensa jälkeen jää hänen taaksensa. Joka kerta, kun hän pääsee jonkun ohi, huutaa hän uljaasti:

— Anna tulla, veikko!

Kilpakentän neljännessä osassa on hän jo jättänyt kaikki muut taaksensa, paitsi yhtä, tuota outoa miestä.

Martti koettaa hänetkin voittaa, Martin hevonen on isompi, mutta toisen on nopeampi, menee kuin tuulispää. Ei ole enää muuta kuin kaksisataa askelta jäljellä. Vieras katsahtaa taaksensa kilpailijaansa voittajan hymy huulilla. Herrat huutavat vaunuistansa: "älä hellitä!" Tämä kehoitus saattaa tarkoittaa kumpaakin. Juhana-herra nousee innostuneena seisaalleen kilpailua katsoaksensa.

— Jo nyt voittaa! Ei niinkään! Toinen kannusti myöskin ratsuansa. Kerran piiska vingahti, niin jo lentää kuin tuulispää. Tuhat tulimmaista sitä hevosta!

Kas vaan sitä poikaa!… No, Martti, nyt on kuninkuutesi mennyttä kalua! Ei enää kuin sata askelta jäljellä. Hän ei enää voi päästä voitolle.

Niinpä kävikin. Vieras ehti puoltatoista minuuttia aikaisemmin perille kuin Martti ja seisahtui lipun luokse. Mutta perille päästyänsä tempasikin Martti lipun Varju-herran kädestä ja huudahti voitonriemuisesti vieraalle:

— Älä luulekaan, mies, voittaneesi, sillä niin on määrä, että ken ensin saa lipun käteensä, pääsee helluntaikuninkaaksi. Lippu on minun kädessäni.

— Vai niin, lausui mies tyynesti. Sitä en tietänyt. Koetan toisessa kilpailussa muistaa!

— Jassoo! — virkkoi Martti. Luuletko minun enää laskevan sinua edelle! Et vaan niinkään voita! Tällä kertaa saat kiittää voitostasi sitä, että minun hevoseni pelästyi sinun liehuvia paidanhihojasi ja hypähti sivulle, muuten olisin sinut jättänyt kuten pyhä Paavali valakkilaiset. Tuleppas toinen kerta, niin näytän, kumpi tässä on mies paikallaan!

Tällä välin saapuivat toisetkin kilpailijat, joille Martti riensi sadoin syin kertomaan, miksi vieras mies oli päässyt ennen häntä perille. Vihdoin kävi sekin selväksi, ettei vieras ollutkaan voittanut, vain hiuskarvan verran oli vieraan hevosen pää ollut edellä.

Vieras antoi hänen puhua rauhassa ja palasi tyynesti kilpailijariviin. Tämä tyyneys, tämä levollinen sävyisyys teki yleisön myötätuntoiseksi häntä kohtaan; miellyttiin enemmän häneen kuin röyhkeään Marttiin. Herrasmiesten kesken lyötiin kiivaasti vetoja, että vieras on voittava jokaisessa noista kolmesta kilparatsastuksesta.

Mörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja kolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa syöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän koskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan toistensa rinnalla lippua kohden.

Aina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle. Kun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras kerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen ja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin erillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla sivalteli vaahtoavaa ratsuansa.

Vieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä semmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.

Martti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso reikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta vapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen voittajan päähän.

— En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin. Tuon seppeleen voitan takaisin.

— Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.

— Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä hevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?

Ikäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan ja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.

Useat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla, jonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa kuusi jäi riviin.

Kilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia kilpailtavia katseltavana.

Ennenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen selästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi sen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.

Vielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.

Kun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä pystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena kuolaimiansa.

Ruvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen selästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy, sillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta hänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.

Kolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään ja tarttui ohjaksiin.

Hevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan, kuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä lähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo keskivälissä kenttää. Kansa kummasteli — joko miehen rohkeutta tai hevosen vimmattua juoksua; — kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu miehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat sen mäsäksi.

Hän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille päästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta ratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.

— Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat useat. — Kuka käski menettää kruunun?

Mutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut, se oli maahan poljettu.

— Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.

— Olen valmis siihenkin, vastasi vieras.

— Seis, veikko, puhui käheällä äänellä ähisten Martti, joka vapisi kiukusta. — Koetetaan, kummassa meistä on miestä. Sinä voitit kilpailussa, sen myönnän; siihen ei muuta tarvita kuin hyvä hevonen. Mutta näytäppäs, että olet mies paikallasi. Näetkö, täällä on näin paljon kansaa koossa, eikä tätä kansanpaljoutta varten ole tuotu kuin kaksi härkää. Ne eivät riitä. Tule, jos olet mies, tuokaamme kolmas? Ei tarvitse mennä kauas, tuolla ruo'ostossa on villi härkä, joka jo pari viikkoa on pitänyt seutua pelon vallassa, surmannut ihmisiä, hajoittanut karjalaumoja, repinyt kuhilaita ja kaatanut matkustavaisten rattaita; Kaupungin miehet eivät ole saaneet sitä yhdistetyin voiminkaan kiinni; menkäämme me kahden, ja se, joka ajaa härän tänne, hän olkoon helluntaikuningas.

— Tuossa käteni, lausui vieras lyöden kilpailijalle ilman pitkiä arveluja kättä.

Ne, jotka tämän vedon kuulivat, alkoivat peloissaan väistyä. Nämähän olivat mielettömiä ihmisiä, jotka aikoivat ajaa raivoisan härän heidän joukkoonsa.

— Ei mitään pelkoa, — virkkoi Martti, — tänne saavuttuansa on härkä oleva lauhkea kuin lammas, taikka jäämme me sinne.

Äkkiä kuin kulovalkea levisi tieto tästä uhkarohkeasta vedosta. Aremmat kansasta koettivat päästä aitauksen taa suojaan, rohkeammat miehet nousivat ratsuillensa mennäkseen katsomaan, miten miesten yritys onnistuu. Herrat käskivät tuoda ratsunsa esiin, ja Juhana-herrakin ajoi perässä talonpoikaisrattaillansa. Ehkä luuli hän villin härän antavan hänelle enemmän arvoa kuin muille.

Noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista alkaa ääretön suo, joka ulottuu aina Püspök Ladány'iin, Nádudvar'iin ja Tisza-Füred'iin asti. Tässä suossa saattaisi asua virtahepokin, saati sitten villihärkä.

Toisella puolen on laajoja vehnäpeltoja, toisella puolen taasen osoittaa tumman vihreä kaisla rajan, minne vesi tavallisesti ulottuu; vain kapea pato erottaa niityt ja pellot suosta.

Laitumilla olevilta karjanpaimenilta sai helposti tietää, missä päin suota härkä tätä nykyä oleskeli.

Ruo'ostoon olivat he nähneet sen menevän, koko yön oli siellä mylvinyt, päivän oli ollut vaiti.

Ennen kaikkea tulee meidän tietää, minkä luontoinen eläin on villi härkä.

Kun karjalaumaan tulee kaksi härkää, niin ovat ne tosin talvella siivosti; tavatessaan toisensa ne korkeintaan mylvien puskevat toisiansa otsat yhdessä, mutta erkanevat, kun paimen lyö niitä kepillä; mutta kun tulee kevät ja tuore ruoho tekee elukat rohkeammiksi, kun veri alkaa kiehua suonissa, niin alkavat sarvet kohoutua, jo kaukaa toinen toisensa nähdessään ne rupeavat mylvimään, ja paimenen tulee pitää huolta, etteivät ne pääse toistensa kimppuun. Mutta jos kumminkin kuumana kevätpäivänä paimenen unta vetäessä molemmat viholliset päälliköt pääsevät yhteen, niin alkaa niiden kesken ratkaiseva taistelu, joka tavallisesti päättyy jommankumman kuolemalla tai paolla. Tällöin ei ole helppo paimenten saada niitä erilleen. Raivostunut eläin ei näe eikä tunne, vaan koettaa kaikin voimin masentaa vastustajansa. Usein kestää taistelu samalla paikalla tuntikausia; kenttä tulee niin muokatuksi, kuin olisi se auralla kynnetty. Se, joka huomaa voimiensa heikkenevän ja vastustajansa olevan vahvemman, alkaa kauheasti mylvien juosta pois laumasta, harhailee kesytönnä arolla; kieli riipuksissa, silmät verisinä kuljeksii se sitten laitumilla ja pelloilla eikä enää palaa takaisin laumaan. Mutta voi sitä elävää, joka joutuu sen lähelle; sitä alkaa se jo kaukaa nähtyänsä ajaa takaa. Kerran oli se vartioinut puuhun kiivennyttä matkamiestä päiväkausia puun alla, kunnes muutamat hevospaimenet olivat härän kartoittaneet. Viime aikoina kuuluu eräs tällainen raivostunut härkä syöksyneen junankin päälle, mutta karatessaan höyryveturin kimppuun joutui elukka pyörien murskattavaksi.

Paimenten osoituksen mukaan oli helppo löytää härän piilopaikka. Korkeassa ruo'ostossa näkyi kaksi tietä, jotka se oli raivannut. Molemmat miehet läksivät kumpikin eri tietä etsimään eläintä. Katselevat ratsumiehet asettuivat sillä aikaa padolle, mistä saattoi nähdä koko lakeuden.

Tuskin oli Martti tunkeutunut sata askelta kaislistoon, niin kuuli hän jo härän mörinän. Ensin tuumi hän huutaa toista miestä luoksensa, mutta ylpeys voitti. Aikoen yksin masentaa härän selitti hän käsivarrelta pitkän piiskansa ja lähti uljaasti menemään sinnepäin mistä mörinä kuului.

Härkä makasi keskellä kaislistoa, polviin saakka mudassa, se oli tallannut ison alan kaislistoa maahan joko varovaisuuden vuoksi tai raivoissaan.

Kuullessaan kahinaa nosti se päätänsä; toinen sarvi oli entisissä taisteluissa taittuneena suoraan eteenpäin, toinen pystyssä. Sysimusta otsa oli täynnä takkiaisia, kuonossa näkyi avoin verihaava.

Nähdessään ratsastajan nousi eläin heti kahdelle jalalle ja päästi pitkän, hurjan mylvinän.

Martti koetti vietellä eläintä kentälle, missä hänen oli helpompi lähestyä sitä kuin täällä tuntemattomissa lätäköissä. Härkää esiin manatakseen mäjähytti hän kerran piiskallansa.

Tästä suuttuneena hypähti villi eläin sijaltaan ja syöksyi ratsastajaa kohden.

Tämä käänsi samassa ratsunsa ja pakeni suosta, siten vietellen härkää tulemaan perässä.

Tultuaan aukealle ja nähdessään paljon väkeä padolla aavisti elukka pahaa, kääntyi äkkiä takaisin ja meni mylvien maata suon partaalle.

Martti meni perässä ja mäjähytti piiskallansa toisen kerran.

Eläin mölisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan tunki kuononsa maahan. Martti sai lyödä piiskalla, eläin ei välittänyt, vaan pieksi häntäänsä.

Martti suuttui tästä uppiniskaisuudesta, ja astuen lähemmäksi, sivalsi hän piiskalla härkää selkään. Teräspiikeillä varustetun piiskan pää teki haavan eläimen nahkaan; mutta härkä ei liikahtanut. Toinen sivallus sattui kaulaan ja tempasi kappaleen nahkaa muassaan; härkä ähkyi, mutta ei noussut jaloilleen, vaan tunki päänsä syvälle kaislistoon, niin ettei paulaa voinut saada sen kaulaan.

Nyt alkoi Martti tulla raivoon; hän antoi iskun toisensa perästä niskoittelevalle elukalle saamatta sitä liikkeelle. Useat ratsumiehistä kokoontuivat hänen luoksensa. Heitäkin harmitti härän pelkuruus, ja suurella melulla koetettiin ärsyttää sitä ylös.

Nyt sattui piiskan sivaus härän silmään. Salaman nopeudella hypähti eläin ylös, ravisti päätänsä, ja karkasi vimmastuneena ratsastajan kimppuun. Tämä ei ehtinyt paeta, härkä puski hevosta kylkeen ja kaatoi miehen ratsuineen päivineen maahan, jaloillaan molempia tallaten.

Katsojat pakenivat pelästyksissään mikä minnekin. Kaatunut hevonen koki kaikin voimin päästä jaloilleen; mutta turhaan! Villin eläimen sarvet olivat puhkaisseet kyljen. Jalo ratsu ei ole enää juokseva kilpaa, verissään vierii se maassa, allansa ratsastaja, joka jalustimiin kiinni tarttuneena ei pääse irti.

Ärsytetty eläin seisahtui muutaman askeleen päähän uhristaan, kauheasti mylvien ja maata kuoppien; haavoitetusta silmästä vuoti verta rinnoille. Se ei ruvennut ajamaan pakenevia takaa, vaan huomattuansa hevosen ja miehen liikkuvan vielä maassa, valmistui taas heitä puskemaan, välistä sarvillansa maata kuoppien.

Jumala armahtakoon miesparkaa.

Vihdoin onnistui Martin päästä pois hevosen alta. Mutta kun härkä huomasi vastustajansa nousevan jaloilleen, karkasi se täyttä laukkaa suoraan päälle.

Kauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt tuho tulee!

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä uhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua kuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan ratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut ääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi hänen kilpailijansa ollut surman oma.

Kun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti uutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa, ja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.

Tämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen kanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään näkemättä, juoksi henkensä kaupalla.

Mies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi hän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli perässä, eläin edellä.

Mies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää selkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan sivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain juoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli leuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle. Jalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen ojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.

Riemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta helluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että kunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa osoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että kelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen kaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin kartanoon.

Tahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon huvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle sankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme sivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit olekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään jokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun aatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää viettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon, runosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja kuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa. Silloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean ääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.

Kaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä ikuisesta maljasta tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu omituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole ainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä rahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta kenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota ei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen täyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin kulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää sen, laulavat toiset erästä juomalaulua.

Näitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista joutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen maton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan päivään saakka, toiset jatkavat juominkia.

Tämä epäilemättä sangen miellyttävä huvi kestää niinkauan kuin yksikin on pöydän ääressä istumassa. Tavallisesti on Antti Kutyfalvi jäänyt viimeiseksi.

Esiintuotujen viinien laadusta ja paljoudesta saattaa päättää, miten tämänkin illan huvit loppuvat. Kukin viinilaji vaikuttaa eri tavalla.

Kun "ikuisessa maljassa" kiertää Neszmélyviini, niin tulee seura puheliaaksi: meheviä juttuja lasketaan yhtenään ja niille nauraa hohotellaan.

Ne, jotka eivät enää pysy pystyssä, nukkuvat hiljaa kuorsaten, ja se, joka jää viimeiseksi, suutelee hyvillä mielin heitukkaa, joka taluttaa hänet ulos.

Mutta kun ruvetaan Villányviiniä kilpaa juomaan, niin jo maljan kymmenettä kertaa kiertäessä ruvetaan tukkanuottasilla; jokainen tulee vihaiseksi, äreäksi, tahtoo tappaa turkkilaisia ja luulee naapuriansa turkkilaiseksi. Maassa makaavatkin kiljuvat ja ähisevät, ja viimeinen uros joutuu kahakkaan talon renkien kanssa, joiden täytyy köyttää mies sänkyyn.

Kerran koeteltiin täten erästä ulkomaalaista viiniä. Silloin luuli koko seura olevansa myrskyn ajelemassa laivassa, ja haahta keventääksensä heittivät juomaveikot ulos ikkunasta tuolit ja pöydät. Maassa makaavat karjuivat merikivusta, ja Antti Kutyfalvi tahtoi heittää heidätkin mereen.

Mutta hyvässä tarkoituksessa otettiin, etenkin silloin kuin seura oli lukuisa, maljan kierrellessä kortit esille, ikävän karkoittamiseksi näet. — Vain pienistä summista muka aikoivat pelata. Mutta tunnin kuluttua puhutaan jo tuhansista. Moni viisas ja varaton mies päättää itsekseen olla juomatta itseään humalaan ja pelata vain pienistä rahoista, mutta kaatuu kuin kaatuukin lattialle, pää kohmelossa, kukkaro tyhjänä.

Kuten tästä kuvauksestakin näkyy, eivät tällaiset älykkäät huvit ole liioin vaihtelevia. Ja voidaksemme nautinnolla katsella, miten runoniekka seuran pyynnöstä tekee mustalaiskonsteja ja mustalainen lausuu runoja, miten seurakunnan lukkari saarnaa ja Mikko Horhi vakavin naamoin veisaa ehtoovirsiä, täytyisi meidän olla samassa tilassa kuin hekin ovat. Keskeytämme sentähden kuvauksen tähän.

Kun raatimiehet veivät uuden helluntaikuninkaan Juhana-herran luo, käski armollinen herra muiden mennä ulos huoneesta, joten he jäivät kahdenkesken.

Juhana-herra istui nojatuolissa, jalat vesiammeessa, ja pureskeli karvasmantelia; täten valmisteli hän itseänsä illan juominkeihin.

— Mikä on nimenne? kysyi hän helluntaikuninkaalta.

— Mikael Kis, armollisen herran nöyrin palvelija.

— Kuules, Mikko Kis, sinä olet kelpo poika. Minä pidän sinusta. Nyt olet vuoden oleva helluntaikuninkaana, eikö niin? Mitä aiot sinä aikana tehdä?

Mies kierteli viiksiänsä ja katsoi kattoon.

— En tiedä itsekään. Tiedän vain, että olen tästälähin elävä enemmän herroiksi kuin ennen.

— Mutta entä jos joudut vuoden päästä pois virasta?

— Silloin menen taas Nádudvariin hevospaimeneksi kuten ennenkin.

— Onko sinulla vanhempia.

— Ei niin rahtuakaan. En ole heitä ikinä nähnytkään.

— Kuules Mikko. Mitäpä sanoisit, jos minä tekisin sinut suuremmaksi herraksi kuin voit kuvitellakaan, asettaisin sinut tänne herrasmiesten joukkoon, antaisin rahaa niin paljon kuin tarvitset juodaksesi ja pelataksesi korttia, olisit olevinasi aatelisherra Mikael Kis, Nádudvarin tilan haltija.

— Olkoon menneeksi; mutta enhän tiedä, miten minun on meneteltävä, jotta minua pidettäisiin herrana.

— Mitä suurempi veijari olet, sitä suurempana herrana sinua pidetään. Talonpoika tunnetaan vaatimattomuudestaan.

— Jollei muuta tarvita, niin olen heti valmis,

— Saat olla kaikkialla minun kanssani, juot, tappelet, annat selkään miehille ja viettelet naisia, jos antavat vietellä itseänsä. Vuoden kuluttua, kun helluntaikuninkuutesi loppuu, riisut herrastammeesi ja rupeat minulle heitukkaluutnantiksi, puet yllesi punaisen viitan ja palvelet samoja herroja, joiden kanssa olet koko vuoden juonut ja lyönyt korttia, ja autat vaunuihin neitejä, joitten kanssa olet laskiaista viettänyt. Minun mielestäni on tuo oleva mainion hauskaa, ja niin kai sinustakin on. Kuinka herrasmiehet kiroilevatkaan ja naiset punastuvat, kun saavat tietää, mitä miehiä oikeastaan olet.

Hetken aikaa mietittyänsä nyökkäsi mies päätänsä vastaten:

— Suostun siihen!

Juhana-herra katsoi kelloansa.

— Kello on neljännestä vailla neljä. Muista se! Kun tästä hetkestä on vuosi kulunut, loppuu herrastelemisesi, mutta siihen asti olet yhtä hyvä herra kuin toisetkin; joka kuukausi saat tuhat floriinia tuhlataksesi, ensimmäinen tuhat on tuossa lompakossa. Mene nyt, heitukkani muuttavat sinulle vaatteet; kun joudut valmiiksi, niin tule juomasaliin. Ole äreä palkollisille, muutoin huomaavat he sinun olevan talonpojan. Sano herroja lurjuksiksi, Mikoksi, Antiksi, Lauriksi. Kuten tiedät sanotaan minua Juhanaksi.

Puolessa tunnissa oli Mikko herraksi puettu.

Juomasalissa pidettiin jo hauskaa, sillä täällä oli tapana ottaa jokainen ystävällisesti vastaan, mutta ketään ei odotettu. Isäntä esitteli tulijan vieraille kutsuen häntä Nádudvarin tilanhaltijaksi, Mikael Kis herraksi, joka, ollen "omituinen mies", oli hevospaimenen puvussa tullut kilpailemaan helluntaikuninkuudesta ja kilpailussa niin loistavasti voittanut.

Jokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei hän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen, kyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito huikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli paremmissa piireissä kasvatuksensa saanut.

Ei yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään nostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen olevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet hänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti muisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo ehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi, ikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän itsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. "Ikuinen malja" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta juomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana kuin entistä.

Fritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.

— Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko, mikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.

Tunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan häntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun sitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään, voitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon merkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä niitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä seikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei koskaan ollut tapana maksaa velkojansa.

Monen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle, jossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei enää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa juomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha temppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan nielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku. Paitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka taisivat tehdä samoin.

— Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen helposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää laulaessanne malja laulua keskeyttämättä.

Siihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu, sillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan olla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.

Tämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi ja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.

Kaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni päin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen heistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.

Mikko Kis näytti vielä kerran, kuinka sen piti käydä.

— Tänne se pikari! — huudahti vihdoin Antti ja rupesi hänkin koettamaan. Alussa kävi kuin kävikin laulu, mutta tippa viiniä meni väärään kurkkuun, ja ollen tukehtumaisillansa purskasi hän päänsä joka lävestä kurkkuun seisahtuneen viinin, kuten meren pinnalle nouseva valaskala tai suihkulähteen kivestä tehty vedenhaltija.

Tätä tapausta ei saata tarkemmin sanoin kuvata. Mutta veikot pitivät sitä sangen huvittavana ja puhuivat siitä perästäpäinkin.

Koko juomaseura nousi pöydästä nauruun menehtymäisillään, Antin yskiessä. Mutta kun keuhkojen raivo heikkeni, huudahti Antti nyrkki pystössä Mikolle: minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Ja yskästä vihdoin päästyänsä kiersi hän paidanhihat kyynäspäihin, ähisten:

— Valmista itsesi, minä tapan sinut! Tapan koko komppanian!

Jokainen pakeni ovelle päin. Hänen tapansa tunnettiin; parasta oli ajoissa korjata luunsa ja mennä maata, sillä Antilla oli siinä suhteessa karhun luonto, ettei hän kajonnut makaaviin. Heitukat alkoivat kiireesti laahata Juhana-herraakin ulos huoneesta. Joka ei enää jalkoihinsa luottanut, kömpi pöydän alle.

Mikko Kis ei liikahtanut paikaltaan.

Kutyfalvi oli kauhean väkevä mies. Karpion viljasäkin heitti hän hampaillansa yli pään, puri taalarin hopearahan poikki, otti yksin kiinni hurjistuneen hevosen. Suurten ruumiinvoimiensa vuoksi pidettiin häntä niin suuressa arvossa, että täytyi olla aika pöhnässä, ennenkuin tohti hänen kanssansa riitaa tehdä, mikä uhkarohkeus tavallisesti loppui siten, että tämä raaka jättiläinen antoi heikommalle vastustajalleen kelpo lailla selkään.

— Nyt sinut paha perii, Mikko, huokasivat toverit, nähdessään hänen yksin aikovan vastustaa jättiläistä, joka suuttuneena huonosti onnistuneesta viininjuonnin kokeesta, kaataen kumoon tiellä olevat tuolit, ojennetuin käsin syöksyi Mikon kimppuun aikoen suoraa päätä rusentaa hänet.

Mutta hevospaimenesta tehty herra oli tottunut tuollaisiin otteluihin. Kun vastustaja tuli likelle, kumartui hän äkkiä tämän käsien alle ja näytti, mikä on hevospaimenen temppu.

Hän tarttui toisella kädellä vastustajan kaulukseen, kiristi vähän kurkkua, jotta hengittäminen seisahtui, ja kamppasi samassa jalallansa sekä veti toisella kädellä polven takaa miehen kumoon. Tämä on hevospaimenen temppu, jolla onnistuu kaatamaan vahvimmankin miehen, kun vain ei arastele, vaikka saisikin pari kolhausta päähänsä. Senpä tähden hevospaimenten onkin tapa käydä avopäin, jotta pääkallo kovettuisi, niin ettei se huolisi seipään iskuistakaan.

Oven luota taaksensa katsahtavat juomaveikot kuulivat vain aika jysäyksen, kun Antti Kutyfalvi romahti pitkälleen maahan, ja näkivät tuon väkevän miehen makaavan liikkumattomana, antaen hänen päällänsä polvillaan olevan voittajan lyödä minkä mieli teki, aivan kuten hän oli ennen tehnyt muille, jotka hän näin juomingeissa oli maahan kaatanut. Hyvinpä ansaitsi mies selkäsaunan! Jokainen oli iloissaan, kun kerran oli Antinkin vuoro tullut. Kun Mikko vihdoin hellitti hänen kauluksensa ja jätti hänet pitkälleen lattialle, kantoivat toverit käsillänsä rauhanrikkojan kostajaa ja joivat hänen kunniakseen aina aamuun asti.

Kutyfalvi taasen, jonka palkolliset kantoivat huoneesta ja panivat koreasti sänkyyn maata, nukkui puolipäivään saakka ja näki unta, että hän putosi korkealta vuorenhuipulta syvään kuiluun ja löi kovissa kivissä murskaksi joka jäsenensä. Herättyänsä kummeksi hän kovasti, kun hän yhä vielä tunsi ruumiissaan unen vaikutuksia.

Tästä päivästä lähtien tuli Mikko Kis Juhana-herran suosikiksi sekä samalla koko seudun miespuolisen seurankin.

Tätä viimeistä lausetta selittääkseni täytyy minun mainita, että Alamaalla ja eritoten Banatissa on erästä lajia mieslahkolaisuutta, joka ei ainoastaan hylkää naisten vaikutusta julkisilla aloilla, vaan myöskin vieroo heitä seuraelämässä ja huveissa. Missä naisia on läsnä, siellä heidän on ikävä, tai kokevat he mitä pikimmin karkoittaa heidät joukosta. Tällaisten miesseurojen jäsenet ovat miehiä, jotka eivät kotielämässäkään kärsi hellän sukupuolen onnelliseksi tekevää läsnäoloa, jotka karttavat kaikkea naisseuraa, paitsi piikoja ja kaupunkien halpahintaisia kaunottaria.

Jos he ovat naimisissa, pitävät he vaimoaan piikanansa, piikoja taas vaimoinansa. Tällaiset seurat ovat omiansa levittämään raakoja tapoja, ne ovat veijarikouluja herrasmiehiä varten. Jos olisin runoilija, sanoisin tällaisia miesseuroja metsiksi ilman kukkia, vaikkei tämäkään vertaus pidä paikkaansa, sillä kukoistaahan näissä kanahkakukka ja punaiset nenät.

Valtiopäivät vuonna 1825 hieman vähensivät tätä väkevien seuraa. Mikä joutui minkin viran vuoksi pois ystävien piiristä, ja vaikka samanmielisiä miehiä kokoontuikin Pressburgiin, niin tapahtui tähän aikaan oloissa kummallinen käänne, sillä uusia oksia kasvoi metsistyneitten mielten orapihlajoihin, alettiin keskustella valtion asioista. Tosin olivat huvit vielä sangen hurjia, mutta nyt eivät enää kurkku ja keuhkot yksin olleet toimessa, vaan myöskin mieli ja sydän; muisteltiin, että oli etuja ulompana juomapöytääkin, ja että maa, jota kynnämme ja kylvämme, myymme ja hävitämme, ei vain ole perintötiluksemme, vaan myöskin isänmaamme sekä että meillä on tätä isänmaata kohtaan velvollisuusvelkaa, joka kasvaa sangen suureksi, ellemme ajoissa maksa korkoa.

Sanalla sanoen: viinipöydän sijaan tulivat nyt viheriät pöydät, joitten ääreen kokoonnuttiin neuvottelemaan. Miesseurojen sijaan tulivat klubit, joissa moni metsistynyt mieli tuli tuntemaan jalomman tehtävänsä.

Valtiopäivät kutsuivat Kárpáthiperheen vanhimman jäsenenkin Pressburgiin. Hän erkani kuin erkanikin narreistansa, koiristansa, juomaveikoista, heitukoista ja maalaistytöistä. Mutta Mikkoa hän ei voinut jättää. Hänet vei hän mukanansa Pressburgiin. Ehkä hän teki sen kuitenkin pilan vuoksi, saadakseen esitellä valeaatelismiehen muille ylimyksille. Mene tiedä, vaikka vielä joku aatelisneitikin rakastuisi mieheen. Syntyisipä mainio pila, kun saisi esitellä ylkäpoikaa heitukan punaisessa puvussa.

Mikko Kis otettiin mieluisasti vastaan Pressburgin ylhäisiin seuroihin iloisen luontonsa ja pulskan, miehevän muotonsa vuoksi.

Sivistyneillä seuroilla on oma sanastonsa. Törkeyttä sanotaan hilpeydeksi, raakoja lauseparsia vain omituisuudeksi, tulisuutta miehuudeksi, epäkohteliaisuutta vakaamielisyydeksi. Täten sai Mikkokin koko joukon hyviä ominaisuuksia ilman suurempia muutoksia kuin pukeutumalla maalaisviitan sijasta herrojen attilatakkiin. Hän oli herraksi syntynyt. Kaikki ihmettelivät hänen miehuullista muotoansa, punaisia poskia, solakkaa vartaloa, säihkyviä silmiä, mustia viiksiä, mitkä ovat arvokkaampia kuin kaikki tieteet, sillä järkeä, taitoa ei kukaan kysynytkään. Kun hän istui ratsunsa selkään sanaa sanomatta, oli hän enemmän arvossa pidetty, kuin satakunta tiedemiestä, jotka kirjoituspöytänsä ääressä tulevat köyryselkäisiksi; ja vaikka hän viisaasti olikin vaiti politiikasta keskusteltaessa, niin osasi hän vuorostansa kyllä puhua siellä, missä isänmaan isät olivat vaiti, nimittäin naisseuroissa.

Useita huhuja oli liikkeellä hänen lemmenseikkailuistaan ylhäisten naisten kanssa, jotka olivat yhdellä tai toisella tavalla suosineet pulskaa seikkailijaa. Tosin ei kukaan tietänyt, missä hänen tiluksensa sijaitsivat, mutta rahaa näytti hänellä aina olevan yllin kyllin.

Juhana-herraa salaa nauratti, sillä helluntaijuhla lähestyi taas, ja nuorista ylimyksistä jo suurin osa sinutteli Mikkoa. Huolellisten äitien kuultiin tiedustelevan tämän kunnon miehen olosuhteita, sillä he olivat mielissään, kun hän oli heidän tyttäriensä seurassa, ja kuiskailivatkin suurena salaisuutena parhaimmille ystävättärillensä, että monista merkeistä päättäen on kunnon kavaljeerilla vakavia aikeita.

Tällaiset salaisuudet tulivat pian ilmi. Vanha Kárpáthi tuli hyvin kummalliseksi; usein remahti hän vakavassa seurassakin kovaan nauruun, kun hänen mieleensä johtui, että muutaman päivän perästä tuo ylistetty kavaljeeri on oleva hänen heitukkansa. Kerran keskellä valtiopäiväistuntoakin, kun oli paljon herrasväkeä parvella kuuntelemassa ja paraikaa pöytäkirjaa luettiin, remahti hän kovaan nauruun nähdessään, miten parvella istuvat naiset lorneteillaan tirkistelivät Mikkoa. Naurustaan sai hän rangaistuksen. Mutta hän maksoi heti sakot kaksinkerroin, kun ei tällä kertaa ollut voinut nauruaan pidättää.

Vihdoin tuli kaikkein hauskin päivä. Helluntai oli käsissä.

Kárpáthi laittoi kaupungin puistoon suuret kestit, joihin hän kutsui kaikki Mikon tuttavat.

Mainion hauskaa esitellä seuralle omana palkollisena tuo useasti ylistetty sankari. Juhana-herra ei olisi tätä hauskuutta myynyt mistään hinnasta.

Kello löi neljännestä vaille neljä.

Oli käsketty helluntaikuninkaan odottaa siihen asti eteisessä, ja vasta kellon lyömällä pääsi hän Juhana-herran puheille.

— Mitä uutta muotia tämä on, huudahti Mikko sisään päästyänsä ja heittäytyen nojatuoliin istumaan: annetaan ihmisten odotella kymmeniä minuutteja eteisessä!

Juhana-herran suussa oli piippu, johon hän juuri oli pannut tupakkaa.

— Tulepas, Mikko poikaseni, lausui hän viekkaasti, sytyttämään piippuani.

— Tuossa on sytytin ihan vieressänne; sytyttäkää itse!

Juhana-herra ällistyi.

Varmaan oli mies peräti unohtanut, mikä päivä oli käsissä. Sitä parempi, hän tulee hämille saadessaan asian kuulla.

— Tiedätkös, poikaseni, että tänään on helluntai?

— Se on papin ja almanakan tekijän asia; mitä se minuun koskee?

— Vai niin! Ajattelepas, että neljännestä vailla neljä loppui tänään helluntaikuninkuutesi!

— Mitä sitten? — kysyi Mikko vähääkään hämmästymättä, nenäliinalla pyyhkien takkinsa opaalinappia.

— Mitäkö sitten! — huudahti Juhana, joka jo alkoi suuttua. Sitä, ettet enää ole mikään herra!

— Mikäs sitten olen?

— Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto; saat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi nälkään tai hirsipuussa.

— Ei sinne päinkään! — vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä olen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen ikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista, ja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on minun omani.

Juhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.

— Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä olet sinä niin paljon rahaa löytänyt?

— Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani eräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin, mutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän kesäni tästälähin.

Juhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä voitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.

Mutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.

— Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole mikään aatelismies?

— Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa, kävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa siellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä eläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka muistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä aateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle, niin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä hänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa henkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle aateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras vaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä maksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa diploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani sormuksessa.

Juhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa. Hän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt kaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli narrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina pitää.

IX.

1825.

Tällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä…

Useat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään isänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli oli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä kuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä apinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä turhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on hyödyttää isänmaata.

Miehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien kiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja laiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi. Eurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä isänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten hienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien tunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?

Toinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen säilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen hylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka jäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa, kulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon viikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja elinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä autuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden keksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka ulkomaan oloja edes tunnekaan.

Näihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli etevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen isä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain palkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin kasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa kansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan kielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä tanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle suututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa. Näin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi aatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne koetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet oppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä taitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin opiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei ikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku heistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin lakitiedettä hän ei saanut tuntea.

Entä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin väliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi nimittää. Sana "työ" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan unkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat enimmäkseen saksalaisia.

Maanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja tarvittu.

Mitä hyötyä tieteistä? Mihinkä ne kelpasivat? Paljosta istumisesta sai vain perätaudin, ja joka ei aikonut professoriksi, hänellä ei ollut mitään hyötyä tiedoistansa.

Entä kielen viljeleminen? Surkeina esimerkkeinä olivat nälkäiset runosepät ja maata kiertävät ilveilijät, jotka kovan onnen pakoittamina tai koulusta ajettuina olivat joutuneet tälle ohdakkeiselle uralle.

Nukkuvan kansan keskuudesta nousi pari etevämpää kykyä, jotka antoivat aihetta luuloon, että tämän soran ja hiekan alla löytyy kultaakin, kun vaan kaivetaan päivän valoon.

Oli meillä vielä jaloja naisia, jotka pitivät äidillistä huolta orvoksi joutuneesta kansallisuudestamme, esim. rouva Anna Urményi Unkarissa, rouvat Teleki, Bornemisza ja Bánfy Siebenbürgissä. Yön viimeisinä tähtinä ja uuden aamun kointähtinä pysyvät he ikuisessa muistossa.

Ylimystemmekin joukosta tulemme tapaamaan useampia sivistyksen ja edistyksen taistelutantereella. Ihmeteltävällä lujuudella taistelevat he ulkomaalaistumista vastaan, sivistykselle Unkarin maassa alaa raivaten.

Vihollisia heillä oli; suo edessä, vetelä takana.

Näitten jalojen miesten joukosta pysyvät ikuisessa muistossa Yrjö Festetics, Unkarin "Helikonin" perustaja sekä hänen arvokas lankonsa kreivi Frans Seéchényi, kansallismuseon luoja; Rády; Teleki; Majláth; Podmaniczky; Dezsewffy, jotka olivat uuden kansallisen liikkeen lipunkantajia. Tämä liike alkoi siihen aikaan, jolloin yleensä luultiin, ettei Unkarin kansa kelpaa muuksi kuin kalvankantajaksi; olipa sellaisia, jotka sitäkin epäilivät.

Ilmestyivät nousevan aamuruskon laulajat: Berzsényi, Kazinczy, molemmat Kisfaludyt, Kölcsey, Vörösmarty ja Bajza, kaikki silloin vielä nuoria kykyjä, — siitä onkin jo kulunut kahdeksankolmatta vuotta.

Syntyi sanomalehtiä, joista meidän aikalaisiltakin on paljon oppimista.

Jaloja, vakavia taiteilijoita liittyi yhteen julistamaan taiteen ja äidinkielen ihanuutta, He voittivat ennakkoluulot, jotka enimmin rasittivat taiteilijoita. Siebenbürgiläiset saivat pikemmin kun unkarilaiset valmista aikaan. Samana vuonna avattiin äsken valmistunut komea kansallisteaatteri Klausenburgissa niin suurilla juhlallisuuksilla, että ne jo sinänsä hankkivat laitokselle pysyvän arvon. Kaksikymmentä miestä ja naista Siebenbürgin etevimmistä perheistä, kaikki vakavia ja arvossa pidettyjä henkilöitä, ryhtyivät näyttelemään ensimmäistä kappaletta, jolla kansallisen sivistyksen uusi temppeli vihittiin.

Tällaisia tapahtui vuonna 1825, jolloin uusi aikakausi kansamme historiassa alkoi.

Uusi elämä, uusi verenkierto jokaisessa yleiselämän suonessa; ihmisiä, jotka heräsivät unesta tahtomatta uskoa, että olivat nukkuneetkaan; toiset yhä nukkuivat ja uneksivat, että kaikki on nukuksissa.

En puhu tämän vuoden valtiollisista tuloksista, valtiopäivien otteluista; en pidä itseäni tarpeeksi älykkäänä enkä tarpeeksi tuhmanakaan puhuakseni näistä asioista. On seikkoja, joista viisas mies saattaa paljonkin puhua, mutta onpa semmoisiakin kohtia, joissa viisauskaan ei ole paikallansa.

Mutta tämän vuoden tulokset näkyivät elämässäkin. Pressburgin valtiopäivät sekä laativat uusia lakeja hallinnon parantamiseksi että rikastuttivat seuraelämää uusilla aatteilla, uusilla sankareilla.

Suurin osa näistä on meille jo ennaltaan tuttu. Muutaman kuukauden perästä valtiopäiväin avajaisista tapaamme Pressburgissa sangen miellyttäviä ryhmiä. Puolueita on syntynyt, eri mielipiteitä on jo konferenssien ja klubien kautta tullut seuraelämään.

Tutuilla sankareillamme on millä missäkin etevä asema.

Ensiksi sopii meidän mainita kreivi Tapani, jonka älyä ja viisautta vakavin osa isänmaanystävistä ihmettelee; jonka luonne on niin ylevä ja rehellinen, etteivät hänen ystävänsä tohdi häntä rakastaa, eivätkä viholliset vihata, vaan kumpikin puolue kunnioittaa häntä.

Niilo ei enää käy hänen kanssansa käsitysten. Tulisempi innostus on hänet johtanut jyrkemmille teille. Hänen ympärillensä on kokoontunut kuumaverinen nuoriso, tulisimmat isänmaanystävät, joilla sydän on lähempänä päätä kuin toisilla. Häntä ylistävät sekä ne, jotka ovat unohtaneet entisyyden, että kaikki, jotka rientävät hautaamaan entisyyden tulevaisuuteen.

Kuten hän oli ennustanut, eivät runoilijain kutsumukset saattaneet poissa olevia ylimyksiämme kotiin, vaan valtiopäivät. Nämä kutsuivat kotimaahan jokaisen, jolla vielä oli rahtunenkin ylpeyttä. Välttääksemme kaikkea väärinkäsitystä tässä kohden, huomautamme, ett'emme tarkoita kansallista ylpeyttä. Omasta ylpeydestä tässä on puhe.

Kun kymmenen tuntia kestävän yhteisistunnon alkaessa astumme parlamenttihuoneen ovelle, niin on rintamme riemusta pakahtua nähdessämme noita muhkeita ja jaloja isänmaanystäviä saapuvan yhden toisensa perästä komeissa vaunuissa, lakeissa haikaransulka, muinaisunkarilaisissa, nahkakauluksella ja nyöreillä varustetuissa viitoissa, kallisarvoiset miekat vyöllä, soreat viikset ylähuulessa, tai tuuhea poskiparta. Heistä tunnemme sekä tuttavamme Pariisista, Béla Kárpáthin, Fennimoren, Liviuksen, että muita unkarilaisia valtaherroja. Sydämemme iloa häiritsee vain se seikka, että enin osa näistä Unkarin ylimyksistä vaivoin osaa lausua unkariksi: "äänestän ehdotuksen puolesta" (tai ehdotusta vastaan). Pitemmät puheet osataan pitää vain latinan kielellä.

Mutta tuskin tunnemme Juhana Kárpáthia, unkarilaista Nabobia, tuossa komeassa, jalokivistä hohtavassa asussa. Suuren, hantelan ruumiinsakin vuoksi edustaa hän tietysti vanhoillaan pysymisen aatetta ja onkin sentähden nuorten vastustajien ainaisena pilan ja ivan esineenä. Näistä vastustajista ei yksikään ole niin terävä ja myrkyllisesti ivaava kuin hänen veljenpoikansa, joka jo senkin vuoksi oli palannut Unkariin, että saisi vainota setäänsä yleisten kiistojen taistelutantereella.

Unkarin valtiopäiville ei häntä niin paljon saattanut ajatus esiintyä loistoisasti ja päästä mainioksi sekä alkaa valloitussota kaikista maan ääristä tänne kokoontuneitten ylimysten vaimoja ja tyttäriä vastaan, kuin ajatus saada joka päivä tavata setäänsä semmoisella paikalla, missä tämä ei voi päästä pakoon ja missä hän saa loukata setäänsä vereen asti tämän voimatta puolustaa itseänsä.

Jos setä olisi kuulunut vastustuspuolueeseen, niin olisi Béla ollut vanhoillinen. Mutta nyt oli laita päinvastoin, ja Béla oli niin kiivas vastapuoluelainen, että kumppanitkin alkoivat häntä ihmetellä.

Vielä yhden vanhan tuttavamme nimen tulemme usein tapaamaan, — emme tosin kiivaista kiistoista puhuvien valtiopäiväkertomusten palstoilla, emmekä Wienin muotiseikoista puhuvissa lehdissä, vaan kaikilla vapaamielisen edistymisen aloilla, kaikissa nimilistoissa hyväntekeväisiä tarkoituksia varten ja kansallisten laitosten perustajien joukossa. Tämä nimi on Rudolf Szentirmay, jota tavallisesti seuraa kaikissa ihmisystävällisissä ja jaloja aatteita kannattavissa yrityksissä vielä toinenkin nimi, nimittäin Flora Szentirmay-Eszéki. Kaikki olemme siis kotona.

Tunnemme, että elämme tärkeällä aikakaudella; sen tuntee joka ihminen.

Suuria aatteita, laajoja parannuspuuhia ilmestyy julkisuuteen. Kahviloissa luetaan innokkaasti sanomalehtiä, iltahuveissa ja pidoissa puhutaan muustakin kuin metsästyksestä ja muotiseikoista, naiset alkavat valita kansallis- ja puoluevärejä pukuihinsa, yleinen mielipide joko ylistää lemmikkejänsä tai masentaa vainoomiansa. Päivisin käy yleisö yhtä uteliaana kuuntelemassa valtiopäiväin keskusteluja kuin teaatterissakin, ja iltasin käyvät isänmaan isät teaatterissa vielä mieluummin kuin valtiopäiväistunnoissa.

Tänään on julkinen ylimysten (ylähuoneen) istunto; kuulijain parvet ovat täpötäynnä kaikenlaisia ja kaikensäätyisiä kuulijoita, sillä edellisenä päivänä levisi huhu, että tänään tapahtuu ankaria otteluja.

Parhaimmat puhujat tulevat puhumaan; tänään kuullaan sekä eläköönhuutoja että vihellyksiä.

Esillä on tärkeä kysymys, jonka kohtalosta riippuu jommankumman puolueen voitto. Sekä alhaalla salissa että ylhäällä parvilla kuunnellaan tarkasti, pöytäkirjaa julkiluettaessa vallitsee yleinen, syvä hiljaisuus, niin että voi kuulla pikakirjoittajan kynän rapinan.

Nyt esiintyy pitkäpiimäisyydestään ja laveasta lausetavastansa tunnettu puhuja, hän alkaa pitkän latinalaisen puheen, jonka laaja alkulause antaa aavistaa lopun etäisyyttä.

Se osa yleisöä, joka ei ymmärrä kieltä, alkaa ikävystyä tästä yksitoikkoisesta huvituksesta, kuulijat taasen ovat harmissaan. Nuoret valtiopäivämiehet alkavat jo levottomina helistellä miekkojansa. Muutamissa merkillisimmissä kohdin puhetta huudahtelevat vastustusmiehet: ohoo! — Kun taasen puhujan lauseet käyvät liian sietämättömiksi, huudahtaa joku: "kuulkaamme!" ja niin kuuluu hänen perässään satoja "kuulkaamme"-huutoja, joten puheesta ei voi kuulla niin mitään.

Puhujaa ei tämä ollenkaan häiritse; suurimman hälinän aikanakin hän vain jatkaa juttuansa, sivullensakaan katsahtamatta, kunnes melu vihdoin itsestään loppuu.

Hänen puheensa herättää suurta kiihkoa ylimystössä. Useat kiivaammat valtaherrat nousevat keskustelemaan etempänä istuvien kumppaniensa kanssa. Missä kolme tai neljä samanmielistä on yhdessä, siellä kuiskaillaan kiivaasti liikehtien ja päät yhdessä; kuulijat tuumivat: mitähän siellä keskustellaan?

Eräällä parvella, joka on sekä mies- että naiskuulijoita täynnä, seisoo joukko nuoria, mustiin attilatakkeihin ja kapeisiin unkarilaisiin housuihin puettuja juristeja.[14] Heistä on yksi jo kauan aikaa oleskellut Pressburgissa, toiset ovat luultavasti vasta äskentulleita, sillä he ihmettelevät kovasti kaikkea, mitä näkevät ja kuulevat, ja kyselevät tuolta Pressburgin mieheltä: kuka tuo on, joka nyt nousi ylös tuoliltaan? Kuka tuo on, joka pisti kynänsä tolppoon? Kuka istuu tuolla, selin tänne? Missä istuu se ja se? Kuka kuuluu vapaamielisiin ja kuka ei kuulu, ynnä muita samanlaisia kysymyksiä. Pressburgin mies taasen osaa tietysti antaa tyydyttävän vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, sillä hän on asunut kaupungissa aina valtiopäivien avauksesta asti, praktiseeraa personaaliksen (ylähuoneen puheenjohtajan) luona, sekä on jokaisen kuuluisan miehen tuttava. Hän tietää muka senkin, missä kahvilassa kummankin puolueen miesten on tapana käydä. Täten on hän saanut korkean arvon kumppaniensa silmissä. — Katsokaas, tuo tuolla on Béla Kárpáthi — näytti hän toisille — sepä vasta kunnon mies; ei ole niin vapaamielistä koko ylimysjoukossa! Ymmärtänettehän sen itsekin, sillä hän tohtii vastustaa omaa setäänsä, joka kuuluu konservatiiveihin! Uskaltaisinko minä sanoa sanaakaan Yrjö-setääni vastaan? Eikä hän ole muuta kuin varatuomari. — Tuolla Kárpáthilla on jalo luonne, hän on suuri mies; osaa unkariakin ja puhuu sitä niin hyvin, että mekin ymmärrämme.

Metsistyneet nuorukaiset ihmettelivät kovasti.

— Katsokaas, hän ei pidä puhujan jutuista, ottaa kynän käteensä; nähkääs, miten uhkeasti hän sen työntää tolppoon. Varmaan tekee hän muistutuksen edellistä puhujaa vastaan tai laatii uutta ehdotusta. Ahaa, nyt antaa hän paperin kulkea kädestä käteen. — Kaikki myöntävät, nyökkäävät päätänsä. Hän on järjen mies!

Tällä aikaa piirsi nuorempi Kárpáthi sedästänsä, jota vastapäätä hän istui, huviksensa irvikuvan, missä kunnon herra oli kuvattu pässiksi, joka märehtii vanhoja erioikeuskirjoja. Paperin hän antoi naapureillensa, ja sitä luulevat juristit joksikin tärkeäksi esitykseksi.

— Katsokaas vain, nyt lähtee kaksi miestä hänen puheillensa. Tunnen heidät hyvin. Kummeksin vain, miksi he häntä puhuttelevat, sillä ovathan he toista puoluetta. Kas, kuinka ylpeästi hän viittaa, että hän on ajallansa heille vastauksen antava. — Näyttävät vielä epäilevän. Tulkoon vain asia puheeksi, niin hän heille sanoo, mitä ovat miehiä…

— Lyödään vetoa, että tyttö tulee tänne, lausui Kárpáthi noille kahdelle ylimykselle, jotka tällä hetkellä hänen tuoliinsa nojautuen puhelivat hänen kanssansa.

— Minä en usko, ennenkuin näen, vastasi Livius, hoikka, käyränenäinen mies. Tyttö on erittäin ankarasti kasvatettu.

— Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain löytää avain, joka sen avaa.

— Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi jumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka aina ovat hänen kintereillään.

— Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme pakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.

— Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei päästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei kävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa lukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien joukossa.

— Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että tytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä antaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi. Tähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten tiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä, että tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.

— Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat Fennimoren yritykset tämän tytön suhteen.

— Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? — kyseli kolmas, joka juuri oli seuraan saapunut.

Abellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.

— Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki tädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn nimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan. Tämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle, odotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei ketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa. Tuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä pihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä. Jos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli korkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja mennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla tulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka ei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee itsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä puoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin saavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei anssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan. Tätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi Fennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut, samettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas, miltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi, selitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut hukkumaisillaan olevan pojan.

— Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.

— Tietysti. Jos hän voittaa vedon, on hän oikeassa ja saa vielä tuhat tukaattia; jos hän taasen häviää, on hänellä korvauksena tieto, että tyttö on langennut, vaikkei se hänen toimestansa käynytkään, — Olen varma siitä, että hän häviää. Vuoden kuluttua on Fanny oleva ihan sisartensa kaltainen.

— Ja mitä tietä aiot päästä perille?

— Sitä en ilmaise. Siinä kyllä, kun tiedätte minun jo päässeen niin pitkälle, että tyttö tänään tulee parvelle, viidennen pylvään viereen, missä nuo lakimiehet seisovat, täsmälleen yksitoista…

Näin opettavainen keskustelu oli seuralla, jota lakimiehemme äärettömästi ihailivat. Tällä välin vaihtoivat toiset isänmaan isät kovia sanoja jostakin tärkeästä yleisestä asiasta.

— Katsokaapas, lausui juristiylimys vasta-alkaville veikoillensa, nyt katsoi armollinen herra minuun. Hän tuntee minut hyvin, olen häntä usein puhutellut, kun esimieheni on lähettänyt minut viemään "sirkuläärejä" (kiertokirjeitä) hänelle. Varmaan katsahti hän tänne huomauttaakseen meille, että hän pian aikoo puhua. Me vastaamme eläköönhuudoilla. Huutakaa sitten, pojat, aikalailla!

Samassa kuului naispuvun kahinaa miesten takaa, ja muutamat, joilla oli aikaa katsahtaa taaksensa, huomasivat sievästi puetun porvaristytön, vanhan, mutta sangen koreasti puetun naisen seurassa. Tyttö ei voinut olla kuuttatoista vanhempi; vartalo oli solakka ja hoikka, kasvot terveen ja raikkaan näköiset, tavaton puna heloitti poskilla, huulet värisivät ikäänkuin pelosta. Edessä seisovien olkain ylitse koettaa hän katsoa alhaalla istuvia, samalla kuin tuo koreapukuinen rouva kuiskaa muutaman sanan hänen korvaansa, jonka johdosta tyttö monta kertaa uteliaasti kysyy häneltä hiljaa: "kuka?"

— Tuolla on tyttö! — kuiskasi Abellino tovereilleen ja tirkisti lornetillaan parvekkeelle. Hän tuli aivan äsken; tuolla hän seisoo lakimiesten takana. Nyt ei häntä näy, kun tuo pitkä mieshöntelö on edessä. Nyt näkyy hän taas; posket punaiset, suuret mustat silmät näyttävät aroilta. Älkää katselko sinne niin paljon, hän pelästyy. Lempo vieköön tuon miehen tytön edestä!

— Kas; kas! — puhui lakimies. Hän viittasi minua kohden, toisetkin armolliset herrat katsovat tänne. Varmaan puhutaan minusta. Esimieheni kehuu minua aina hänen kuultensa. Kas vaan, kuinka hän katsoo minuun! Ehkä pitäisi häntä tervehtiäkin.

Kunnon mies alkoi joutua hämille. Muutteli yhä asentoa, milloin otti sapelin käsivarrellensa, milloin taas nojasi siihen, siveli viiksiänsä, kääntyi toverien puoleen puhellen heille naurettavan vakavasti. Milloin oli hän kovin lempeän näköinen, milloin taas hymyili viisaasti, kuten nuorten miesten on tapana, silloin kuin heitä paljon katsellaan.

Hän ei enää voinut kantaa kaikkea tätä kunniaa; nuo häneen kääntyneet lornetit polttivat tulilasin lailla hänen kasvojansa. — Hän sanoi tovereilleen, että hänen täytyy mennä esimiehensä luo; jos Kárpáthi sillä aikaa puhuisi, niin pyysi hän heidän kuuntelemaan tarkasti, jotta voisivat hänellekin kertoa. — Näin sanoen pakeni hän tiehensä.

Hänen poistumisensa kautta syntyneestä aukosta tuli kauniin porvaristytön vartalo näkyviin. Tyttö ei kuitenkaan viipynyt parvella, vaan läksi taas seuranaisensa kanssa pois.

— Oli todellakin soma tyttö, lausuivat alhaalla. Pirullisia vehkeitä tuolla Bélalla!

Nyt loppui vastapuolueen viimeisen puhujan puhe, jota seurasi kuulijain nostama hälinä.

— Mitä melua tämä on? — kyselivät toisiltaan keskenänsä juttelevat nuoret isänmaan ystävät. Mistä on puhetta?

Estääksensä uutta kiivasta keskustelua syntymästä näki puheenjohtaja hyväksi ryhtyä äänestykseen, hyväksytäänkö alahuoneen esitys vai ei? Ankarien valtiomiesten kasvot olivat vakavia, äänestettiin sekä myöten että vastaan. Nuoremmat äänestivät miten kunkin päähän pisti.

Juristiemme oli helppo kirjoittamattakin muistaa, mitä Abellino puhui.

— No? No? — kyseli sankari kotiin palaavilta tovereiltansa: mitä Kárpáthi lausui? Eikö hän puhunut mainiosti? Eikö ollut juhlallista kuulla?

Hän lausui: "minä hyväksyn alahuoneen esityksen".

— Niinkö sanoi? Kuinka älykkäästi!

TOINEN OSA

I.

Erään perheen kirous.

Siihen aikaan asui Pressburgissa eräs kuuluisa perhe, jos nimittäin surullista kohtaloa saattaa kuuluisuudeksi sanoa.

Nimittäkäämme sitä Mayerin perheeksi. Tämä nimi on niin monella ihmisellä, ettei kukaan saata siitä loukkaantua.

Perheenisä oli jonkun yleisen rahaston hoitaja, ja hänellä oli viisi kaunista tytärtä.

Tytöt olivat kaikki kauniita, toinen toistaan ihanampia, suloisempia.

Jumalan siunaamia lahjoja nämä viisi lasta! Kaksi heistä oli jo v. 1818 täysikasvuisia; reduttien kaunottaria, tanssien kuningattaria! Hienot herrat, ylimyksetkin heitä tanssittivat. Heitä sanottiinkin vain "kauneiksi Mayerin tytöiksi."

Sekä isä että äiti olivat iloissaan tästä kunniasta. He kasvattivat tyttärensä heidän kauneuteensa sopivalla tavalla. Tytöt eivät saaneet askaroida taloustoimissa eivätkä alhaisissa töissä, vaan heidän piti elää komeasti, herrastavalla, sillä heille oli aiottu jalompi asema yhteiskunnassa. Tavallisten kutomakoulujen sijasta kävivät he parhaimmissa kasvatuslaitoksissa. Yksi heistä osasi hyvin koruompelua, toinen lauloi sievästi, kaikilla heillä oli hyvät luonnonlahjat. Isä ajatteli: tuosta tytöstä tulee kuuluisa laulajatar, tuo taasen rikastuu muotikaupan pidolla; kaikki pääsevät naimisiin rikasten tilanhaltijain ja rahamiesten kanssa, sillä nehän aina parveilevat heidän ympärillään. Ehkä oli hän jostakin vanhasta romaanista lukenut semmoisen tapauksen.

Herraskasvatukseen tarvittiin herrastulot. Mutta kuten tiedämme, ei alhaisen virkamiehen palkka ole niinkään kehuttavan suuri. Talous maksoi enemmän kuin oli varoja talossa. Isä älysikin tämän ja mietiskeli päänsä puhki, usein yökausiakin, missä kohdin voisi menoja vähentää, mutta ei löytänyt apua. Tyttäriä ei saanut, ei ollut mahdollista vetää pois maailmasta, jottei turmelisi heidän onneansa; vanhinta kosiskeli paraikaa eräs tilanhaltija. Tämä ehkä piankin nai tytön, sillä eihän hänellä saata olla muita tuumia kunniallisen miehen tyttären suhteen; ja sitten on hänen helppo auttaa appea rahapulasta parilla tuhannella floriinilla.

Mutta tilanhaltijan tuttavuus maksaa paljon; yleiset huvit, koristukset, komeat vaatteet kuluttavat kauhean paljon rahaa. Päivällispöydässä on näkymättömällä tavalla läsnä räätäleitä, suutareita, kähertäjiä, silkki- ja kukkakauppiaita, jotka kaikki yksissä neuvoin kuluttavat perheenisän päivällistä.

Päälle päätteeksi oli vaimo ajattelematon. Unkarilainen sananlasku sanoo: tuli on talossa irti, vaikk'ei savua näy.

Hän oli huonoin perheenemäntä, mitä ajatella saattaa. Itse hän ei mitään osannut tehdä, vaan antoi kaikki piikojen haltuun. Kun oltiin rahapulassa, otti hän velaksi, mistä vaan sai, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista. Kun oli rahaa juuri niin paljon kuin mitä ruokaan tarvittiin, teki rouva sen tempun, että meni kukkakauppiaalta ostamaan viimeisillä rahoillaan ananaksia.

Eräänä päivänä tapahtui, että ylemmät virastot äkkiä, kuten niiden tapana on, edeltäkäsin mitään tietoa antamatta määräsivät tilintarkastuksen tapahtuvaksi, ja Mayerin hoitamassa kassassa oli kuuden tuhannen floriinin vaillinki.

Niin pitkälle oli isän kevytmielisyys mennyt.

Mayer pantiin heti pois viralta, ja kaikki hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; olipa puhetta hänen vangitsemisestansakin.

Kahteen viikkoon ei kaupungissa muusta puhuttu kuin hänen vararikostaan.

Pressburgissa eli eräs Mayerin sisar, maailman hälinästä erillään elelevä vanhapiika, onnellisempina aikoina perheen pilan esine; hän ei muka muuta tee kuin rukoilee, käy kirkossa, silittelee kissaansa, ja tavatessaan vertaisiansa panettelee ja soimaa nuorta kansaa, ehkä senkin vuoksi, kun ei voi nauttia elämästä heidän tavallaan. Vielä hän on koronkiskojakin, eikä hän ketään niin paljon vihaa kuin veljensä perhettä, jolle hän on suuttunut sen tähden, että sen jäsenet käyvät koreasti puettuina, elävät hyvin ja juhlivat niin usein, silloin kuin hän elää talvikaudet kotilieden ääressä, pitää yhtä pukua kaksitoista vuotta sekä syö viikkokausia vesivelliä ja vehnästä. Kun tytöt saavat naurunhalun, kysyvät he toisiltansa: "menemmekö Teresa-tädin luo päivälliselle?"

Kuultuansa veljen kovan kohtalon keräsi tämä sekä naurettava että pahanilkinen neiti heti laillista korkoa vastaan lainaamansa rahat, monen vuoden vaivojen hedelmät, ja sidottuansa ne kirjavaan nenäliinaan, meni hän raatihuoneelle maksamaan kassavaillingin, eikä ennen rauhoittunut, kuin oli käynyt kaikkien herrojen luona pyytämässä, rukoilemassa, ettei hänen veljeänsä vangittaisi, vaan häntä vastaan tehty kanne peräytettäisiin.

Saatuansa tietää, mitä sisar oli tehnyt, riensi Mayer hänen luoksensa itkeä vetistellen. Satoja kertoja suuteli hän sisarensa kättä eikä löytänyt sopivia sanoja osoittaakseen kiitollisuuttansa. Sai vielä tyttärensäkin menemään tädin kättä suutelemaan, mikä seikka selvästi osoitti tyttöjen itsensä uhraavaista mielenlaatua, kun nämä eivät epäilleet koskettaa ruusun- ja kirsikanvärisillä huulillansa vanhuksen rypistyneitä käsiä ja kun nauramatta saattoivat katsella vanhanpiian vanhanaikaisia suortuvia ja pukua.

Mayer vannoi kautta maan ja taivaan, että hänen päätehtävänsä tästälähtien on oleva osoittaa kiitollisuutta rakkaan sisarensa hyvästä työstä. Tämän saavutat siten, vastasi vanha nainen, että rupeat toisella tavalla elämään. Minä kulutin miltei kaiken omaisuuteni pelastaakseni nimesi suuresta häpeästä. Muista sinä varjella sitä vielä suuremmasta häpeästä, sillä maan päällä löytyy suurempikin häpeä kuin vankeuteen joutuminen. Ymmärräthän. Hanki itsellesi virka; totuta lapsesi työhön. Älä häpeä ruveta jonkun kauppiaan kirjanpitäjäksi. Siihen toimeen kykenet, ja saat ainakin elatuksesi. Tyttäresi ovat jo niin suuria, että voivat itse elättää itsensä. — Jumala heitä muitten ihmisten avusta varjelkoon. — Toinen saattaa ansaita leipänsä pitämällä muotikauppaa, sillä hän osaa tehdä hienoa käsityötä. Toinen menköön johonkin siivoon herrasperheeseen kotiopettajattareksi; nuoremmillekin Jumala on osoittava jonkinlaisen työalan, ja niin tulette vielä kaikki onnellisiksi.

Kunnon Mayer palasi täydellisesti lohdutettuna sisarensa luota. Hän ei enää ajatellutkaan itsemurhaa, vaan rupesi pian eräälle kauppiaalle apulaiseksi, ilmoitti tyttärilleen elämänsuunnitelmansa, jonka nämä itkeä nyyhkytellen hyväksyivätkin. Elisa sai paikan erään ompelijattaren luona, mutta Matilda piti taiteilijattaren uraa paljon hauskempana kuin kotiopettajattaren virkaa, ja kun hänellä oli sangen kaunis ääni ja taisipa vähän laulaakin, oli hänen helppo saada isänsä siihen luuloon, että hänellä on loistava tulevaisuus edessään näyttämöllä, sillä tällä alalla tulee helpoimmin ja kaikella kunnialla rikkaaksi. Tulipa vielä hänen mieleensä muutamien suurten laulajattarien nimi, jotka samoin olivat syntyneet vararikon tehneistä vanhemmista ja juuri sen vuoksi joutuneet teaatterialalle sekä sitten runsaasti auttaneet vanhempiansa.

Mayer antoi myöten tyttärensä taiteellisille taipumuksille ja salli hänen tehdä halunsa mukaan. Ensin sai hän tosin vain kuorilaulajan paikan, mutta ovathan kuuluisimmatkin laulajattaret siten alkaneet. Näin vakuuttivat Mayerille asianymmärtävät henkilöt, vaikkemme me käske ketään tuota uskomaan.

Tätä ei tietysti menty Teresa-tädille kertomaan, vaan hänelle sanottiin Matildan olevan kotiopettajattarena. Eihän tuo vanhapiika koskaan käy teaatterissa, ja jos sattumalta joku kuiskaisikin hänelle, että Mayerin tytär on näyttelijätär, niin on sangen helppo selittää, että se on jonkun toisen Mayerin tytär, sillä onhan Wolfin kalenterissa sen nimisiä näyttelijättäriä ainakin kolmesataa. Teresa mieluummin uskoo, ennenkuin menee tuohon kirottuun laitokseen ottamaan asiasta tarkempia tietoja.

Mayer luuli jo alkaneensa aivan uutta elämää; kodissa on toiset tavat, kukin täyttää velvollisuutensa, ja onnellisuus tulee taloon ovesta, ikkunasta, savupiipusta.

Rouva Mayerin täytyi tottua ruuan laittamiseen ja herra Mayerin pohjaanpalaneisiin ruokiin. Koko perhe teki työtä päiväkaudet. Mayer oli aamusta iltaan konttorissa, rouva keittiössä, lapset ompelivat, kutoivat; kaksi isointa oli työssä kaupungilla, toinen heistä valmisti kauhean paljon hattuja ja päähineitä, toinen taasen luki otsansa hiessä vaikeita osia. Niin he ainakin toisillensa luulottelivat. Mutta totta puhuen venyi perheen isä silloin kahvilassa sanomalehtiä lueskellen, mikä onkin halvin nautinto kahvilassa; rouva heitti ruuanlaiton lapsenpiian haltuun ja loruili naapurinakkojen kanssa, lapset lukivat salavihkaa satukirjoja tai olivat sokkosilla; muotikaupassa kisailivat koreat herrasmiehet vanhimman tyttären kanssa; kuorolaulajan vaikeista opinnoista taasen on paras olla puhumatta. Vain päivällisen aikana tapasivat perheen jäsenet toisensa. Äreillä mielin, väärässä suin istuttiin pöytään; nuoremmat lapset olivat nyreissään ja kiukuttelivat huonoista ruuista; vanhin oli menettänyt ruokahalunsa sokerileivoksilla. Jokainen oli vaiti, ikävissään, jokainen odotti tästä yhdessäolosta loppua, jotta taas pääsisi vaivaloiseen työhönsä.

On onnellisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ota uskoakseen asioita, mitkä eivät heitä miellytä, jotka eivät luule kenenkään heille suuttuvan, ennenkuin heidän jaloillensa poljetaan. He eivät huomaa parhaiden ystäviensä ylenkatsetta kadulla, eivätkä havaitse mitään muutosta sisällisissä perheoloissa, ennenkuin joku siitä huomauttaa. Aivan vastoin epäilevän ja kaikkia tarkkaavan luonteen tapaa heittävät he omantuntonsa unisen perkeleen valtaan, joka selvimmillekin vioille etsii puolustavia verukkeita, ettei tarvitsisi vaivata itseänsä parannuspuuhilla.

Tämä on epäilemättä mitä suurinta leväperäisyyttä, ja tässä tilassa saattaa moni elää sangen kauan.

Mayerin perhe eli muutaman kuukauden ajan erittäin yksinäistä, jopa surullistakin elämää.

Luoja on antanut, luoduistaan hellää huolta pitäen, ihmisille, joitten täytyy työllänsä elää, sen vietin, että he tuntevat iloa ja itsetuntoa alettuansa jonkun työn, niin että perheen kokoontuessa jokainen kertoo yrityksensä edistymisestä. Se tekee niin hyvää.

Tämä vietti puuttui Mayerilaisilta. Heidän työssänsä oli paratiisista karkoitettujen kirous. Ei kukaan puhunut edistymisestä, ei kukaan kysellyt toisen toimia, kukin pelkäsi puuttua puheeseen, ikäänkuin arvellen taas saavansa kuulla ruikutuksia. Ja perheruikutuksia on kauhea kuunnella.

Mutta on seikkoja jotka valittavat mitään puhumattakin. Perheen jokaisen jäsenen puvussa alkoi näkyä jonkinlaista hulttiomaisuutta, mikä on ominaista kaikille niille, jotka vain uusissa vaatteissa osaavat olla sieviä. Jos he eivät saa päiväkausia istua peilin ääressä, niin puku riippuu, istuu huonosti, näyttää kuluneelta, vaikkei olekaan vanha, ja on siten köyhyyden merkkinä.

Tyttöjen täytyi hakea esille menneenvuotiset puvut ja muuttaa niitten kuosia. Tuli laskiaisen aika ja suuria tanssiaisia ilmoitettiin sanomalehdissä, mutta heidän täytyi pysyä kotona, kun varat eivät riittäneet.

Katsahti Mayer minne tahansa, kaikkialla näki hän ympärillänsä suuttuneita, alakuloisia, nyreitä kasvoja, mutta eipä hän niistä paljoa välittänyt. Mutta kun sunnuntaisin iltapäivällä viinipullosta lähti sähköä hänen suoniinsa, niin alkoivat sanat suusta virtanaan vuotaa, hurskaita opetuksia saivat silloin tyttäret. Hän puhui heille, kuinka onnellinen hän on, kun on voinut ylläpitää nimensä kunniallisena, vaikka hän onkin köyhä ja hänen takkinsa kulunut (mikä ei suinkaan ollut kunniaksi täysikasvuisille tyttärille), mutta hän on muka ylpeä rääsyistänsäkin ja toivoo tytärtensäkin olevan yhtä ylpeät siveydestään j.n.e.

Nämä tietysti hiipivät vähitellen toinen toisensa perästä ulos huoneesta tällaista saarnaa pakoon.

Kului joku aika, niin tuli perheeseen taas parempi mieli ja iloisempi henki. Konttoorista tai tiesi mistä kotia tullessaan hämmästytti herra Mayer tyttäriänsä iloisella laulun loilotuksella, rouva oli ostanut uusia päähineitä, puvut somistuivat taasen, ruuat alkoivat tulla paremmiksi. Herra Mayer sai jo joka päivä päivällispöydässä viiniä, jota hän tähän asti oli saanut vain sunnuntaisin. Hän ei olisi tätä oudoksunut enemmän kuin taivaan linnut vehnäpeltoa, nämä kun eivät myöskään kysy, kuka on kylvänyt, jollei rouva eräänä päivänä olisi kuiskannut hänen korvaansa, että Matilda on niin ilahuttavasti edistynyt taiteessaan, että johtaja on nähnyt hyväksi koroittaa hänen palkkaansa runsaalla määrällä; tämä seikka oli kumminkin vielä salassa pidettävä, jotteivät hänen kumppaninsa saisi asiasta vihiä ja rupeaisi hekin palkankoroitusta vaatimaan. — Mayerin mielestä oli tämä ihan luonnollista.

Hän tosin oudoksui, kun Matildalla oli aina koreampia ja komeampia vaatteita, uusimuotisia huiveja, hattuja, joita hän niihin suututtuansa antoi sisarille. Mayer huomasi senkin, että hänen astuessansa huoneeseen puhe keskeytettiin; ja kysyessänsä, mistä oli puhetta, katseltiin ensin toinen toisiaan, jottei ristiriitaisesti vastattaisi. Kerran tuli hän niin levottomaksi, että kysyi vaimoltansa, kuinka Matildalla on noin kalliit vaatteet.

Kunnon rouva rauhoitti täydellisesti miehensä. Ensiksikin nuo eivät muka niin kalliit olleetkaan, kuin kaukaa katsoen luulisi; mikä näyttää moareelta, ei ole muuta kuin tavallista tahtisilkkiä, eikä Matilda niitä alkuperäisestä hinnasta ostakaan, sillä primadonnan on tapa myydä pidettyjä vaatteita polkuhinnasta. Näin on näyttelijättärien tapa.

Herra Mayer oppi suuria asioita. Tämä kaikki oli hänestä ihan luonnollista.

Tästä päivästä alkaen rupesi koko talonväki erikoisesti koettamaan tehdä hänelle mieliksi. Kyseltiin, tiedusteltiin: mistä hän pitää, mitä hän tahtoo? Kunnon tyttösiä minun lapseni — lausui onnellinen perheenisä itsekseen.

Hänen syntymäpäivänänsä antoi jokainen hänelle lahjoja.

Matilda ilahdutti häntä lahjoittamalla hänelle kallisarvoisen merivahapiipun, johon metsästyskoira oli kuvattu. Pesäkin, ilman hopeaista kantta, maksoi viisikolmatta floriinia hopeassa.

Sekä iloissaan tästä lahjasta että kohteliaisuuden vuoksi päätti Mayer tänään mennä tervehtimään Teresaakin. Tämän teki hän sitäkin kernaammin, kun hänen takkiinsa oli ommeltu uusi samettikaulus. Hän pisti korean merivahapiipun suuhunsa ja läksi toiseen päähän kaupunkia Teresan asunnolle.

Vanha neitsyt istui kotona uunin ääressä; hän lämmitti vielä huoneita, vaikka oli sydänkesä käsissä. Herra Mayer tervehti piippua suustaan ottamatta. Teresa käski istumaan. Hän kohteli veljeänsä tällä kertaa tavattoman kylmästi, yskäsi pari kolme kertaa, ennenkuin sai sanaa suustansa. — Herra Mayer odotti hänen kysyvän: mistä olet noin kauniin piipun saanut? — Tähän tuli vielä lisäksi se sivuajatus, että Teresakin, saatuansa kuulla tämän piipun juhlallisen historian, on ilahduttava hänen mieltänsä jollakin syntymäpäivälahjalla. Vihdoin alkoi hän itse puheen. — Katsos, sisar, mikä kaunis piippu minulla on.

— Kaunis on, vastasi sisar piippuun päin katsahtamatta.

— Tyttäreni osti sen syntymäpäiväkseni. Katsopas!

Näin sanoen ojensi hän piipun Teresalle.

Tämä tarttui siihen ja viskasi sen uunin rautajalkaan pieniksi palasiksi.

Herra Mayer seisoi suu ammollaan. Tämäpä vasta kaunis syntymäpäivätervehdys!

— Sisar! Mitä tämä tietää?

— Mitäkö tietää? Sitä tietää, että sinä olet tyhmä pässinpää, jonka sarvet ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ovesta sisään mahdu, etkä vielä tiedä niistä mitään. Sinä olet hölmö! Koko maailma tietää, että tyttäresi on erään rikkaan ylimyksen jalkavaimona, ja sinä sekä kehtaat asua yhdessä hänen kanssansa ja olla hänen häpeällisessä kaupassansa osallisena, että vielä tulla tänne kehumaan.

— Mitä! Mikä tyttäreni? — huudahti Mayer. Hänelle tuli äkkiä niin paljon mieleen, että ajatukset seisahtuivat.

Teresa kohautti olkapäitään.

— Jollen tuntisi sinua niin kevytmieliseksi, niin luulisin sinun aivan kunniattomaksi käyneen. Luulit voivasi minua pettää, kun sanoit tyttäresi olevan kasvattajana, vaikka veitkin hänet teaatteriin. En tahdo kertoa, mitkä mielipiteet minulla on tästä alasta. Tiedän niitten olevan menneeltä vuosisadalta, mutta olisin luullut miehen, joka osaa algebraa, voivan helposti laskea, voiko kahdentoista floriinin kuukausipalkasta, minkä teidän tyttärenne saa, tuhlata satoja prameuteen.

— Pyydän, Matildan palkkaa on koroitettu, virkkoi Mayer, joka mielellänsä olisi suonut muittenkin uskovan, mitä itse uskoi.

— Se ei ole totta. Saatte tietää johtajalta itseltään, jos tahdotte.

— Eikä se niin suurta prameutta olekaan, kuin sisar luulee. Ne ovat vanhoja vaatteita, jotka hän on ostanut primadonnalta.

— Sekään ei ole totta; kaikki ovat uutena ostettuja. Yksin Fless ja Huber herroilta on hän ostanut pitsejä tällä viikolla kolmensadan floriinin edestä.

Tähän ei Mayer osannut vastata mitään.

— Mutta mitä tuossa toljotat kuin lehmä uuteen konttiin! — ärjäsi vihdoin Teresa vihaisesti. Ovathan useat nähneet tyttärenne tuon herran kanssa ajurilla, vaunuissa kulkevan, vain sinä olet semmoinen pöllö, ettet näe mitään, vaikka kaikki muut näkevät. Olet aika tomppeli! Ihmettelen, ettei kenenkään komelianttarin päähän ole pistänyt kirjoittaa sinusta näytelmää, lauluilveilyä, missä esiintyisi perheenisä, joka sunnuntaisin, ollessaan hyvässä pöhnässä, pitää siveyssaarnoja selän takana ilkkuville tyttärillensä ja kerskaa merivahapiipusta, jonka hänen tyttärensä viettelijä on ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi. Jos luulisin sinulla olleen aavistustakaan näistä inhoittavista asioista, niin lakaisisin sinut huoneestani samalla luudalla, jolla lakaisen nuo piipun sirpaleet, ja jos muut voisivat ostaa sielunne merivahapiipulla, niin en minä antaisi siitä taulan palaa.

Herra Mayer ällistyi kovasti näistä sanoista, nousi tuolilta sanaa sanomatta, otti hattunsa ja meni ensiksi Fless ja Huber herrojen puotiin, missä sai tietää, suuriako kauppoja hänen tyttärensä oli tehnyt. Olihan ollut yli kolmensadan floriinin kaupat. Teresalla oli tarkat tiedot. Hänellä on kai hyviä ystäviä, jotka kertovat kaikki, mitä tietävät, saattaaksensa onnettomalle isälle mieliharmia.

Sieltä meni hän teaatterin johtajan luo. Kysyi, suuriko palkka on hänen tyttärellänsä.

Johtaja muisti sen kirjaan katsomattakin; sanoi olevan kaksitoista floriinia kuukaudessa, mutta sitäkään ei tyttö muka ansaitse, sillä hän on kovin huolimaton opinnoissa, ei edisty rahtuistakaan. Muuten näyttää, ettei hän välitä koko palkasta, kosk'ei hän milloinkaan ole harjoituksissa läsnä, vaan puoli palkkaa menee sakkoihin.

Tämä oli liikaa!

Herra Mayer oli ihan raivoissaan. Hän riensi kotia. Kaikeksi onneksi tuli hän semmoista melua pitäen sisään, että perheen onnistui päästää Matilda hänen raivoisaa kiukkuansa pakoon. Mutta kumminkin tyydytti hän itseänsä — tekemällä langenneen tyttärensä perinnöttömäksi ja kieltämällä häntä enää kotiin tulemasta, taikka on hän taittava hänen niskansa, hakkaava hänet kappaleiksi sekä muilla aivan tavattomilla keinoilla tekevä hänestä lopun.

Sävyisä mies muuttui tiikerin luontoiseksi. Hän raivosi, oli leppymätön, ei tahtonut kuulla kirotusta tyttärestä puhuttavankaan, vaan sanoi, ettei hänen kuullensa saa Matildan nimeäkään mainita, se, joka tohtii hänestä sanankin hiiskua, saa mennä samaa tietä!

Tämä armoton kielto antoi aihetta suureen itkuun. Mutta herra Mayer päätti olla kovasisuinen, olematta millänsäkään, kun tyttäret äidin kanssa huokailivat kilpaa koko päivällisajan. Huokailla saa. Kukin saa mielensä mukaan sitä harjoitella, mutta hän ei kiusallakaan kysy, mikä vaivaa?

Koko viikon pysyi hän näin armottomana. Välistä hän jo toivoi jonkun puhuvan hylätystä tyttärestä, jotta voisi sitten kieltää puhumasta; mutta ei ollut mitään kieltämisen aihetta.

Joskus oli hän kysymäisillänsä tyttärestään, mutta nieli sanat ja oli vaiti. Vihdoin, kun perhe kerran istui päivällispöydässä, eikä kukaan syönyt palaakaan, vaikka oli linnunpaistiakin, niin ei herra Mayer enää voinut kestää tätä elämää.

—- Mikä teitä riivaa? Miks'ette syö? Miksi tuossa itkette?

Tytöt kohottivat esiliinansa silmille ja itkivät vielä enemmän. Rouva vastasi kovasti nyyhkien:

— Tyttäreni on kuoleman kielissä.

— Vai niin! — virkkoi mies pistäen niin suuren lusikallisen jauhopuuroa suuhunsa, että oli tukehtua. — Helposti sanottu! Ei niin hevillä kuolla.

— Parempi olisikin kuolema tyttö paralle, ettei tarvitsisi niin paljon kärsiä.

— Miks'ei kutsuta tohtoria?

— Hänen tautiansa ei tohtori voi parantaa.

— Hm, — murisi herra Mayer ja alkoi puhdistella hampaitansa.

Kotvasen aikaa oli rouva vaiti; sitten jatkoi hän taas surullisella äänellä:

— Aina muistelee hän sinua, tahtoisi nähdä isäänsä, vain kerran suudella hänen kättänsä, sitten olisi hän valmis kuolemaan.

Nyt alkoi koko perhe itkeä yhteen ääneen. Herra Mayer oli niistävinään nenäänsä.

— Missä hän makaa? — kysyi hän ääntänsä hilliten.

— Zuckermandelissa[15] eräässä kurjassa huoneessa kaikkien hylkäämänä.

— Siis kurjassa tilassa! — ajatteli herra Mayer. Ei siis lienekään täysin totta, mitä Teresa hänestä puhui.

Tyttö saattoi rakastaa jotakin miestä ja ottaa häneltä lahjoja. Tämä ei ole mikään suuri synti, eikä hänen sen vuoksi tarvinnut myydä itseänsä. Nuo vanhatpiiat ovat niin kateellisia nuorten huvituksille, he kun eivät itse koskaan ole nauttineet maailman suurimpia riemuja.

— Hm. Paha tyttö puhuu siis minustakin.

— Hän luulee kirouksesi sattuneen. Täältä mentyänsä…

Tässä keskeytti yleinen itku taas puheen.

— Täältä mentyänsä, jatkoi rouva Mayer uudestaan, ei hän ole vuoteeltaan noussut eikä enää nousekaan, sen tiedän, ennenkuin ruumisarkkuun pannaan.

— No, viekää minut iltapäivällä hänen luoksensa, lausui herra Mayer heltyneenä.

Nytkös koko perhe lankesi hänen kaulaansa, suudeltiin, huudeltiin, ei ollut maailmassa toista niin hyvää ihmistä, niin rakasta isää.

Tuskin oli päivälliseltä päästy, niin jo puettiin hyvän perheenisän ylle päällystakki, annettiin keppi käteen ja mentiin miehissä Zuckermandeliin, missä Matilda makasi kurjassa mökissä, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin vuode ja lukemattomia rohtopulloja.

Isän sydän sykähti tämän nähdessään. Matildalla ei siis ole niin mitään! Tyttö parka!

Kuka olisi tullut ajatelleeksikaan, ettei hän ole saattanut kuluttaa kaikkia pitsejänsä ja silkkihuivejansa yhden viikon kuluessa lääkkeisiin.

Tyttö aikoi nousta istumaan, nähdessään isänsä, mutta ei jaksanut. Herra Mayer astui katuvaisena hänen luoksensa, ikäänkuin olisi isä ollut rikollinen eikä tytär. Tyttö tarttui hänen käteensä, laski sen rinnallensa, suuteli sitä ja rukoili vapisevalla äänellä anteeksi.

Isän sydän olisi ollut todellakin kivestä, joll'ei hän olisi antanut anteeksi. Sen hän tekikin. Heti meni hän noutamaan ajuria viedäkseen tyttärensä kotia. Puhukoon maailma mitä hyvänsä! Veri ei voi vedeksi muuttua, isä ei voi murhata lastansa pienen hairahduksen vuoksi.

Tähän hänellä oli nyt vielä vähemmän syytä, sillä samana päivänä sai hän kirjeen, jonka livreepukuinen palvelija toi, ja jonka yllämainittu ylimys oli omin käsin hänelle kirjoittanut. Siinä hän ilmoittaa syvän surunsa, kun hänen viaton, puhdasaikeinen lähenemisensä on antanut aihetta niin vääriin luuloihin. Hän kunnioittaa koko Mayerin arvoisaa perhettä, ja hänen tunteensa Matildaa kohtaan eivät ole muuta kuin taiteen kunnioittamista; että nuoren tyttösen siveys taasen on valloittamattomien muurien suojassa, siitä voi hän antaa mitä varmimpia todisteita ja tarpeen tullen omakätisesti todistaa.

Tuohan on kunnon mies!

Mayer! Mayer! Missä oli mielesi, kun tuomitsit toista puolta kuulematta? Varmaan olisi sinun sopivinta pyytää anteeksi loukkaamaltasi perheeltä.

Jos olisi ollut jostakin toisesta tytöstä puhe, niin voisi vastata moiselle ihailijalle, että naikoon tytön, jos hänellä on puhtaat aikeet, mutta taiteilijatar on poikkeuksena, häntä saa kunnioittaa. Taidetta saa ihailla, se ei ole mitään viettelemistä, vaan kunnioitusta, arvonantoa, eikä sen vuoksi tarvitse naida.

— Hyvä! — lausui herra Mayer, joka kokonaan rauhoittui tästä kirjeestä, — tämä on aivan toista. Älköön hän siis kävelyretkiltä ja kulissien takaa etsikö Matildaa, sillä siitä saattaa tulla harmia, vaan käyköön talossa, jos hänellä on rehelliset aikeet.

Tyhmä mies! Antaa leipää hiirille, jotteivät yöllä pitäisi melua, sen sijaan että ottaisi kissan taloon.

Kahden päivän kuluttua oli Matilda tietysti terve kuin puusta pudotettu omena. Ylimys alkoi käydä talossa.

Emme rupea häntä tarkemmin kuvailemaan, sillä meillä ei ole paljoa miehen kanssa tekemistä. Muutaman kuukauden kuluttua matkustaa hän pois, sitten tulee joku rahamiehen poika, sitten taas tilanhaltija, vielä neljäs ja viides, ja kentiesi kuinka monta. Kaikki ovat he suuria taiteen ihailijoita, kaikki siivoja, kohteliaita miehiä, joitten suusta et kuule ainoatakaan säädytöntä sanaa, jotka suutelevat muorin kättä, puhelevat vakavista ja syvistä asioista vaarin kanssa ja kumartelevat tullessaan ja mennessään niin nöyrästi neitosille, kuin tervehtisivät kreivittäriä. Muutamat heidän joukostansa ovat hauskoja, hupaisia poikia, jotka kujeillansa saattavat toiset nauramaan aivan kuoliaaksi; menevät kyökkiin kinastelemaan Mayerin muorin kanssa, maistelevat hänen ruokiansa, varastavat ohukaisia, ovat niin hauskoja miehiä.

Neljä oli tytärtä täysikasvuista ja kaunista. Toinen oli toistaan ihanampi; iässä oli kunkin kesken vuosi väliä. Mitä suuremmiksi tytöt kasvoivat, ja mitä enemmän heidän neitsyellinen ihanuutensa varttui, sitä enemmän alkoi herra Mayerin talossa käydä vieraita. Entinen loisto, kevytmielisyys, tuhlaaminen palasi, ainainen ilo vallitsi talossa, seuran valiot kokoontuivat sinne, kävi kreivejä, paroneja, aatelismiehiä; pankkiireja ynnä muita suuria herroja.

Isä Mayer huomasi tosin, että nämät kreivit ja pankkiirit tavatessaan hänet kadulla eivät olleet häntä näkevinänsä ja samoin oli tytärtenkin laita; mutta hänen ei ollut tapa miettiä asioita, joista hän ei pitänyt. Luuli kaikkien herrojen tekevän samaten.

Jo oli nuorin tyttö kahdentoista vuotias, ja kasvamisestakin saattoi nähdä hänen tulevan voittamaan kaikki sisarensa kauneudessa. Vielä piti hän lyhyttä hametta ja reunustettuja alushousuja, pitkät ja paksut hiukset riippuivat kahdessa palmikossa. Talon vieraat kyselivät jo pilanpäiten, koska hänkin saa pitkän hameen kuten sisaret.

Eräänä päivänä sai herra Mayer odottamattomia vieraita. Joukko hauskoja nuoria miehiä piti paraikaa lystiä iloisten tyttöjen kanssa, saipa muorikin osalleen elefantin, joka häntä hauskuutteli.

Mayer vaari taasen löi kärpäsiä seiniltä, ja häntä kovasti huvitti, kun väliin hänen kovemmin läimäyttäessään joku tyttäristä kiljahti ikäänkuin pyörtymäisillänsä ollen. Kesken kaiken kuuluu koputus ovelle, ja kun ei kukaan vastannut sisältä, toistettiin koputus. Vihdoin riensi eräs hauska toveri ovelle ja avasi sen selki selälleen, luullen siellä olevan jonkun velikullan, joka aikoo heitä hämmästyttää.

Vanha, kuivettunut nainen, kuluneissa mustissa vaatteissa, seisoi loistavan seuran edessä.

Isä Mayer pelästyi niin, että häntä rupesi nikottamaan. Nainen oli Teresa…

Vanha neitsyt ei ollut läsnäolevia vieraita näkevinänsäkään, vaan astui suoraan herra Mayerin luokse. Kunnon perheenisä oli äärettömästi hämillään, ei tietänyt, pitikö pyytää sisarta istumaan. Ja minne? Jonkun "merkillisenkö" viereen? Esittelisikö hän sisarensa tuolle iloiselle seuralle, vai kieltäisikö häntä tuntevansakaan? Ja sanoisiko hän Teresalle näitten kaikkien ylhäisten vieraitten olevan perheen ystäviä?

Teresa päästi hänet pulasta. Puhutteli häntä levollisella, tyynellä äänellä;

— Minulla olisi pari sanaa puhumista. Jos ehditte hetkiseksi jättää vieraanne, niin tulkaa jonnekin puheilleni, missä emme häiritse seuraa.

Isä Mayer hyväksyi tarjouksen, kun siten sai poistetuksi sisarensa tästä herrasseurasta, ja avaten hänelle oven vei hän Teresan sisähuoneisiin.

Tuskin oli hän oven sulkenut, niin jo kuului iloista naurua seurasta. Isä Mayer riensi johdattamaan Teresaa edemmäksi. Yksinkertainenpa olisi hän ollutkin, ellei olisi arvannut noitten tuolla salissa nauravan menneen vuosisadan aikaiselle neitsyelle.

Isä Mayer koetti olla Teresalle niin ystävällinen kuin mahdollista.

— Istu, rakas sisareni. Oi, mikä onni saada vihdoinkin nähdä sinua…

—- En tullut tänne kohteliaisuuksia puhumaan, virkkoi Teresa kuivasti, eikä minun muutamien sanojen vuoksi kannata istuutua. Saatan seisaaltanikin puhua. Me emme ole kahteen vuoteen nähneet toisiamme. Sillä aikaa olet sinä etääntynyt niin kauas minusta kuin mahdollista ja jatkat elämää, joka milt'ei ikuisiksi ajoiksi tekee lähestymisen meidän kesken mahdottomaksi. Tämä seikka ei sinua liioin hämmästyttäne, ja sen tähden rohkenen sen julki lausuakin. — Neljälle tyttärellesi olet valinnut saman uran. Siitä en enempää puhu. Moisista seikoista on parempi olla vaiti. Pyydän, älä keskeytä; en tahdo soimata. Itsehän tekosi tiedät. Vielä on sinulla yksi tytär, jo kahdentoista vuotias ja ennen pitkää iso ihminen. En ole tullut teatteritemppuja varten tähän taloon. En aio pitää saarnoja siveydestä, uskonnosta, Jumalasta, naisen viattomuudesta, joista suurten herrojen ja älyniekkojen pilkkaamat jumaliset niin paljon puhuvat. Enkä aio rukoilemalla vaikuttaa isän sydämeen, että hän pelastaisi viidennelle tyttärellensä aarteen, minkä neljä tytärtä on menettänyt, sillä tiedän, ettei sinulla ole voimaa, vaikka olisikin tahtoa, eikä järkeä, vaikka olisikin voimaa.

Herra Mayer oli niin hyvä mies, että hän vain hymyili, kun hänelle tämmöisiä puhuttiin.

— Ollakseni niin vähän kuin suinkin sinulle vaivaksi, tahdon lyhyesti sanoa, miksi tänne tulin. Pyydän, — en, lausuin huonosti — vaadin, että annat nuorimman tyttäresi minun haltuuni. Minä kasvatan hänet kunniallisesti, porvaristytölle sopivalla tavalla. Hänen sielunsa on turmelematon, se on vielä Jumalan kädessä. Minä tahdon kuolinpäivääni asti koettaa pitää häntä siveellisenä, enkä muuta vaadi, kuin sen, ettet sinä eikä kukaan perheestäsi enää häntä hoida. Jumala on auttava minua hyvässä aikomuksessani. Muuten on parasta huomauttaa, etten ole syyttä sanonut vaativani, sillä siinä tapauksessa, että ehkä hylkäät tarjoukseni, olen minä vetoava korkeimpiin oikeuksiin päästäkseni pyyntöni perille. Tämä tuottaisi sinulle paljon harmia, sillä minä olen valmis menemään itse arkkipiispankin luo selittämään syitä, jotka ovat vaatineet minua tähän puuhaan. — Ehdotukseni ei pitkiä puheita tarvitse; huomisaamuun saakka annan mietinnön aikaa. Jollet siksi tuo tyttöä minun luokseni, saat minusta sitkeän vastustajan. Armollisen Jumalan armo olkoon kaikkien teidän kanssanne.

Näin sanoen poistui vanha neitsyt huoneesta. Herra Mayer saattoi sisartansa: hänen ajatuksensa eivät ollenkaan ottaneet sujuaksensa, niin kauan kuin Teresa oli näkyvissä. Vasta saatuansa hänet kynnyksen yli, alkoi hän tointua. Tytöt ja herrasmiehet tekivät hauskoja huomautuksia vanhanpiian esiintymisestä, ja näistä kokkapuheista kasvoi isä Mayerin rohkeus. Hän alkoi kertoa heille syytä vanhan neitsyen vierailuun.

— Ei ollut muuta asiaa kuin viedä Fanny kotoa ja pitää tyttö luonansa ainaiseksi.

— Hoo! ooh! — ah! — kuului joka taholta.

— Ja miksi? Tahtoisin tietää, miksi? Enkö minä häntä kunnialla kasvata? Saattaako minua siitä soimata? Enkö minä varjele lapsiani kuten silmäterääni? Onko kukaan saanut pahaa sanaa minulta? Olenko minä mikään tunnettu petturi, joka antaa pahoja esimerkkejä lapsille, niin että olisi syytä lain nojalla riistää heidät hoidostani? — Hyvät herrat, sanokaa, olenko minä varas, tai rosvopäällikkö, tai väärän rahan tekijä? Onko suustani kuultu kirouksia, tai saattaako minua syyttää tuhlaamisesta?

Näin puhuen käveli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessa aivan kuin teaatterisankari, näytellen itseänsä vieraille.

Hänen puheensa teki suuren vaikutuksen, sen nimittäin, että herrasmiehet pakenivat kaikki tiehensä. Teresan uhkauksessa oli jotakin, joka heillekin saattoi tuottaa ikävyyksiä.

Vasta sitten kuin perhe oli jäänyt yksin, alkoivat vihan purkaukset Teresaa vastaan. Hänen ylenpalttinen uhkarohkeutensa oli saattanut kaikkien mielet kuohuksiin. Ei ollut moista pahanilkistä, kavalaa ja ilkeätä vanhaa piikaa koko maailmassa. Koettakoon vain vielä kerran astua heidän huoneeseensa, niin luudasta saa, lapiolla he pyykitsevät tuon myrkyllisen noidan.

Itse Mayer herrakin tuli ihan raivoon. Kiukuissaan meni hän kaupungille vaivojansa valittamaan.

Hänellä oli kolme vanhaa, hyvää tuttua niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli virkamies. Nämä olivat kuuluisia lakimiehiä, joitten neuvoille saattoi antaa suurta arvoa. Hän ei tosin ollut nähnyt heitä moneen aikaan, mutta nyt muistui mieleen mennä heidän luoksensa ennättääkseen Teresan edelle, jos tämä ehkä aikoo täyttää uhkauksensa.

Ensimmäinen tuttu, jonka hän tapasi, oli herra Schmerz, raatimies, naimaton neljänkymmenen vuotias, sileäposkinen, lempeä mies, jonka hän tapasi puutarhassa neilikoita istuttamassa.

Mayer kertoi asiansa. Puhui, kuinka kavalasti Teresa oli hänen kimppuunsa tullut ja kuinka oli uhannut mennä arkkipiispallekin kantelemaan.

Herra Schmerz hymyili koko ajan, välistä vain huomauttaen Mayer-herralle, ettei tämä innostuksissaan astuisi kukkalavoihin. Puheen päätyttyä vastasi hän sangen lempeästi.

— Teresa ei ole sitä tekevä.

Eikö Teresa olisi sitä tekevä? — ajatteli Mayer. Tämä ei ollut kyllin. Hän tahtoi saada kuulla, ettei Teresa voi eikä saa sitä tehdä, tai hänen käy huonosti.

Herra Schmerz aikoi vielä samana iltapäivänä istuttaa paljon neilikoita, joten herra Mayer näki hyväksi lähteä toisen tuttavansa luo valittamaan, toivoen häneltä saavansa varmemman vastauksen.

Tämä toinen tuttu oli herra Chlamek, kuuluisa asianajaja, arvossa pidetty henkilö, erittäin kuiva mies, pelkkää käytännöllisyyttä ja tervettä järkeä, sekä myöskin perheenisä, hänellä kun oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

Asianajajan kärsivällisyydellä kuunteli herra Chlamek ystävänsä puhetta ja vastasi lempeästi ja suoraan: Älkää, veliseni, huoliko ollenkaan riidellä sisarenne kanssa tuommoisesta asiasta. Jos hänen mielensä tekee ottaa yksi tyttäristänne luoksensa, niin antakaa tytön mennä Jumalan nimeen; onhan teillä niitä tarpeeksi jäljellä. Tiedän omasta kokemuksesta, että yhdestä tyttölapsesta on enemmän vaivaa kuin kolmesta pojasta. Minä en ainakaan olisi sisarenne pyyntöä vastaan, jos olisin teidän sijassanne.

Herra Mayer ei vastannut sanaakaan. Tämä neuvo miellytti häntä vielä vähemmän. Hän läksi kolmannen tuttavansa luokse.

Tämä oli hänestä paras mies. Hänen nimensä oli unkarilainen; armolliseksi Bordácsi-herraksi häntä sanottiin. Hän oli kriminaalioikeuden asessori, kauhean tuima mies kaikille, joille hän oli suuttunut.

Herra Mayer tapasi suurta asiakirjatukkua lukemassa tämän ansiokkaan asessorin, jolla oli tapana niin perusteellisesti tutkia kaikkia käsiinsä saamia monimutkaisia riitajuttuja, että hän niissä oikein eli; oli suutuksissaan tavatessaan vääriä käänteitä asiassa tai merkillisempiä väliväitteitä ja oli tyytyväinen, kun oikeus oli saanut voiton. Sitä paitsi oli hän tunnettu lahjomattomuudestaan. Joka toi rahalahjoja, sen hän heitti ulos huoneesta; kun kauniita naisia tuli ihanuudellaan hänen tuomioihinsa vaikuttamaan, oli hän heille niin epäkohtelias, etteivät he toista kertaa yrittäneet häntä taivuttaa.

Nähtyänsä Mayerin otti herra Bordácsi silmälasit nenältään ja laski ne avonaiselle asiakirjalle, jottei eksyisi jutun juonesta, sekä ärjäsi tavattoman karkealla äänellä ja synkän näköisenä:

— Mitä asiaa, ystäväni herra Mayer?

Herra Mayer ihastui sanasta "ystäväni", vaikka se olikin vain asessorin lauseparsia; näin hän puhutteli kirjuriansa, heitukkaansa sekä riitaveljiä, joita hän haukkui.

Herra Mayer kertoi rohkeasti asiansa, kävipä istumaankin ilman käskemättä, aivan kuin oli ollut tapansa entisinä hyvinä aikoina, jolloin he vielä olivat virkaveljiä.

Puhuessansa ei herra Mayerilla koskaan ollut tapana katsoa puhuttelemaansa silmiin, minkä arkaluontoisuuden tähden hän ei saattanut kasvoista lukea sanojensa vaikutusta. Suuresti mahtoi hän sentähden hämmästyä, kun Bordácsi-herra puheen päätyttyä mitä äkäisimmällä äänellä ärjäsi:

— Miksi herra minulle kaikkia näitä kertoo?

Mayer herran mieli masentui yhtäkkiä; hän ei saanut sanaa suustansa, huulet vain liikkuivat.

— Mitä?! — ärjäsi armollinen Bordácsi-herra vieläkin suuremmalla äänen painolla, astuen aivan lähelle onnetonta klienttiänsä ja peloittavasti tuijottaen häntä silmiin.

Mies parka nousi pelästyksissään tuolilta, jolle hän käskemättä oli istuutunut, ja änkkäsi melkein itkussa suin:

— Tulin nöyrimmästi pyytämään neuvoa ja — ja puoltamista.

— Mitä? Luuletteko, herra, minun rupeavan teitä puolustamaan? — ärjäsi asessori niin kovalla äänellä, kuin olisi hän luullut kuuroa puhuttelevansa.

— Luulin, änkkäsi onneton perheenisä, että vanhan ystävyyden vuoksi, jota ennen osoititte perhettäni kohtaan…

Bordácsi ei antanut hänen puhua loppuun.

— Mitä? Teidän perheenne! Silloin oli teidän perheenne kunniallinen perhe, nyt se on Sodoma ja Gomorra, auki koko maailman mielettömille. Te olette kihlannut neljä tytärtänne hornaan ja olette jokaisen rehellisen ihmisen kauhistuksena; turmelette kaupungin nuorison; teidän nimeänne mainitaan kaikkialla, missä vain on irstaita nuorukaisia ja surevia isiä.

Jo purskahti Mayer todelliseen itkuun ja mutisi, ettei hän tiedä mitään.

— Jumala on teille antanut kauniita lapsia, mutta te olette tehnyt ne kauhistukseksi maailmalle, olette myynyt tytärtenne viattomuuden, rakkauden, heidän sielunsa autuuden; olette myynyt heidät enimmän lupaavalle, opettanut, miten pitää miehiä silmäniskuilla kadulta pyydystää, miten pitää nauraa, teeskennellä rakkautta, miten pitää valehdella ihmisten rahoja peijatakseen!

Miesparka virkkoi itkeä nyyhkyttäen, ettei hän ole koskaan niin tehnyt.

— Vielä on teillä yksi tytär, nuorin, kaunein, suloisin. Kun minä vielä kävin perheessänne, oli hän pieni sylilapsi, kaikki pitivät hänestä enimmän, hän oli kaikkien käsivarsilla. Muistatteko vielä sitä? Ja nyt tahtoisitte hänetkin myydä? Suututte, vastustelette kaikin keinoin, kun kunniallinen henkilö aikoo pelastaa lapsen, jottei hänen viattomuuttansa tahrattaisi, jottei hänen sielunsa, lempensä kuihtuisi hekumallisten roistojen, kadunmittaajien, kenopäisten teaatteriviheltäjälurjusten kynsissä, ettei hänen koko elämänsä tulisi onnettomaksi ja häpeälliseksi, kuolinhetkensä yksinäiseksi ja kirotuksi sekä ettei hän kuolemansa jälkeen tulisi helvetin tuleen heitetyksi! Vielä väitätte vastaan? Tietysti, sillä teiltä aiotaan riistää suuri aarre, jonka voisitte myydä korkeasta hinnasta, jo edeltäkäsin tuumien: niin ja niin paljon siitä pyydän. Eikö niin?

Mayerin hampaat kalisivat pelästyksestä ja kauhistuksesta.

— Sen sanon teille, jos vielä hyvä neuvo kelpaa, jatkoi asessori järkähtämättömänä, että kaikin mokomin annatte tyttärenne Fannyn arvoisalle sisarellenne, jos hän tahtoo hänet huostaansa, ja ainaiseksi heitätte hänelle kaiken huolen tytöstä sekä teette sen sovinnolla; sillä jos asia lakiin joutuu, ja te rupeatte vastaan riitelemään, niin — jumal'auta, minä tuomitsen teidät lukon taa!

Pelästyksissään kysäsi Mayer: "minne?"

Tämä kysymys saattoi asessorin hetkeksi hämille, mutta pian hän keksi vastauksen:

— Minnekö? Siinä tapauksessa, että kaikki, mitä perheessänne tehdään, tapahtuu teidän tietenne, — kuritushuoneeseen; mutta jollette tiedä niin mitään, — hullujenhuoneeseen!

Herra Mayer oli saanut kuulla tarpeeksi. Hän sanoi hyvästi ja meni. Päästyänsä ulos ovesta ja hoiperrellen saavuttuansa kadulle, nauroivat katupojat hänelle; tuo on jossain aika naukkuja ottanut!

Muitten ihmisten suusta hänen siis piti kuulla, ettei hän ole kunniallinen mies, että häntä halveksitaan, pilkataan, kirotaan, että häntä sanotaan parittajaksi, joka tekee tyttöjensä rakkaudella kauppaa, sekä että hänen kotiansa pidetään nuorison turmeluspaikkana.

Hän oli luullut olevansa parhain mies maailmassa, mies, jonka perhettä kunnioitetaan, jonka ystävyyttä etsimällä etsitään. Nyt tuumi hän, sopisiko hänen enää tuohon kotiin mennäkään.

Suruissaan käveli hän kaupungin reunassa olevan lammen rannalle. Noin ihana lampi, ajatteli hän itsekseen — tuohon saattaisi hukuttaa monta pahaa tyttöä; — tekisipä mieli itsekin siihen hypätä!

Hän kääntyi takaisin ja riensi kotiapäin. Kotona kesti koko ajan puhetta ja ruikutusta Teresan vaatimuksen tähden.

Nuorin tytär kulki sisarelta sisarelle; kaikki syleilivät ja suutelivat häntä, ikäänkuin olisi ollut suurikin vaara tulossa.

— Fanny parka! Meillä on piiallakin paremmat päivät kuin sinulla Teresan luona!

— Siellä vasta ikävät ajat: kaiket päivät saat kutoa sukkaa, ommella, iltasin lukea tädin kuullen "Hartaushetkiä", kunnes hän nukkuu.

— Meitä on hän aina moittiva sinun kuultosi, jotta vieraantuisit meistä etkä enää katsoisi sisartesi puoleenkaan.

— Fanny parka! Tuo vanha luuranko on sinua lyöväkin.

— Fanny parka!

— Tyttö parka!

— Sisko raukka!

Lapsi aivan pelästyi noista monista valituksista. Vihdoin päätettiin, että Fannyn pitää sanoa isälle, jos tämä todellakin aikoo antaa tytön Teresalle, ettei hän tahdo mennä, ja toiset sitten rupeavat Fannyä puoltamaan.

Jo kuuluivat Mayer herran askeleet rappusilta. Hattu päässä astui hän sisään, sillä eihän tämmöisessä seurassa ole tapana ottaa hattua päästä.

Hän tiesi kaikkien katsovan häneen. Tiesi myöskin olevansa niin hurjan näköinen, että jokainen pelästyy, joka häneen katsahtaa.

Hän ei katsonut ketään silmiin, vaan sanoi Fannylle;

— Pue viitta yllesi ja pane hattu päähäsi sekä laita itsesi matkalle!

— Minne, isä? — kysäsi Fanny pahasti kasvatettujen lasten tavalla, jotka kyselevät syitä, ennenkuin tottelevat.

— Tulet kanssani.

— Minne, isä?

— Teresan luo.

Jokainen koetti olla hämmästyvinään. Fanny loi silmänsä maahan, ja kierrellen jotakin rihmaa sormissansa hän vastasi arasti:

— Minä en tahdo mennä Teresan luo.

Pöydällä olivat levällään neulomapuut.

— Mitä sanoit? — kysyi Mayer kumartuen tytön puoleen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut oikein.

Fanny vilkaisi äitiin ja siskoihin, ja huomatessaan näitten rohkaisevat silmäykset toisti hän rohkeasti ja päättävästi:

— Minä en tahdo Teresan luo.

— Vai et tahdo?

— Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.

— Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.

Näin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä neulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.

Sisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer antoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi. Viimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi niin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.

Kuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia aikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.

Koko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki raivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.

Sitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan luokse. Tyttö itki koko matkan.

Selkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa ainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä tieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli joutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen Tonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat kaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin Turkinmaalla, milloin Englannissa.

II.

Kiusaaja kirkossa.

Taas vei perkele Jeesuksen korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeat maahan ja rukoilet minua. Silloin sanoi Jeesus hänelle: mene pois saatana!

Raamattu.

Hyvä Jumala! Ovathan rikkaat paljoa lähempänä taivasta kuin köyhät!

On monta rikosta, johon köyhä lankee, mutta jota rikas ei tunnekaan!

Onkohan kuultu rikasten varastavan? Onko elossapysymisen vietti pakottanut rikkaita töihin, joille sekä Jumalan käskyt että ihmisten tuomio huutavat kirousta? Onko koskaan kuultu ylhäisen naisen myyneen rahasta siveyttänsä? Ei. Tämä on vain köyhien tyttöjen rikos.

Aina niistä ajoista asti, kun kulta ja rakkaus ovat olleet tunnetut, on rakkaus ollut jumaluuden tunnusmerkki, raha taasen perkeleen. Onkohan harvinaista, että Jumala vaihdetaan perkeleeseen? Ei, vaan sangen tavallista. Ja häpeä ei ole ostajan, vaan myyjän.

Tyttö on sievä ja toimelias. Ei ole muuta esimerkkiä ehkä nähtykään kuin siveyttä, kärsivällisyyttä. Sydämessä hyvyyden tunne; sopimaton silmäys saattaa kasvot punastumaan. Sielu on puhdas, siveys luja kuin timantti, lempi neitsyellinen… Mutta kun kiusaaja vie hänet korkealle vuorelle ja osoittaa hänelle rikkaan, iloissa ja riemuissa äärettömästi reuhaavan maailman ja sanoo hänelle: "tämän kaiken minä annan sinulle, jos minua rukoilet!" — niin onko montakaan, jotka huumaantumatta voivat sanoa: "mene pois saatana!" Sitä pahempi, jos kiusaaja esiintyy sievässä muodossa, kaunein kasvoin. Tietäähän kuitenkin jokainen sen, että korkealta pudotessaan musertuu murskaksi, ja luonnon lakikin sanoo, että lankeaminen käy alaspäin eikä koskaan ylöspäin.

Ja kumminkin lankeaa niin moni! — — —

Kolme vuotta on Fanny jo asunut tätinsä Teresan luona. Hänen nuorelle, taipuvaiselle sydämellensä olivat nämä kolme vuotta suureksi hyödyksi.

Vanha aate on, että ihmissydämessä asuu taipumus sekä hyvään että pahaan samassa kehdossa. Kumpaa hoidetaan, se kasvaa ja hylkää sisarensa. Kasvatustaito saattaa häpeään kranioloogien tutkimukset. — Fannystä, kuuluisien muotinaisten sisaresta, tuli mitä sävyisin ja helläsydämisin neitonen. Ehkä olisivat sisaretkin tulleet samanlaisiksi, jos joku olisi osannut antaa heidän sielullensa toisen suunnan.

Alussa oli Teresa ankara, kovasydäminen tyttöä kohtaan. Täten katosi lapsesta oikullinen ynseys. Hän ei antanut pienimmänkään vian jäädä oikaisematta, määräsi joka hetkeksi työtä ja vaati siitä tilintekoa, eikä kärsinyt vähintäkään väitettä, oikkua. Tädin huomiota ei voinut välttää, hänen terävät ja ankarat silmänsä eivät valheesta eksyneet, vaan hän katsoi tytön sydämeen, kytki sieltä pahojen ajatusten taimetkin. Hänen täytyi juurittaa ensin pois rikkaruohot, ennenkuin saattoi jalompien kasvien siemeniä kylvää.

Vanhan, elämäänsä kyllästyneen tädin kasvatustapa oli tosin sangen ikävä, mutta hyvin hyödyllinen.

Kun sitten lapsen ynseä mieli oli murtunut, ja hän tullut käsittämään, ettei käy laatuun olla vain olevinansa hyvä, ettei saa valehdella, teeskennellä, sillä hänen lähellänsä on olento, joka lukee hänen ajatuksensa, pitää hänestä tarkkaa vaaria, joka ehkä vartioi häntä hänen nukkuessansakin, vaan että täytyy olla rehellinen ja puhua totta, niin alkoi Teresa vähitellen johtaa tyttöä tuntemaan tämän mielenmuutoksen hyviäkin puolia. Mitä vilpittömämpi hän oli, sitä enemmän Teresa luotti häneen. Täti uskalsi jättää hänet usein yksikseen, ei enää pitänyt niin tarkkaa vaaria tytön töistä, uskoi hänen puheensa, vaikka salaa vieläkin otti kaikesta tiedon. Tällainen kohtelu kohotti, puhdisti lapsen mieltä. Kun hän huomasi tädin luottavan häneen, kasvoi hänessä itseluottamus. Tämä onkin kallis aarre! Vahinko vain, että siitä niin vähän huolta pidetään!

Teresa ei koskaan puhunut tytölle hänen sisaristansa, vaan kun huomasi Fannyn alkavan heitä ajatella, koetti suunnata toisaalle hänen ajatuksensa.

Myöhemmin, mielen puhdistuttua, hän ei heidän seuraansa ikävöinyt. Päin vastoin, kun hän kerran Teresan luvalla kävi kaupungilla ja huomasi Matildan tulevan vastaan avonaisissa vaunuissa, pujahti hän pelästyneenä erään tuttavan rouvan pihaan ja virkkoi peloissaan: "kun hän vain ei olisi minua huomannut!"

Teresa sai tämän tietää ja oli siitä päivästä saakka sangen hellä Fannylle. Kun tyttö istui työnsä ääreen, huokasi hän syvään. Teresa tiesi hänen ajattelevan sisariansa.

— Miksi huokasit? — kysyi hän tytöltä.

— Matilda raukka, virkkoi Fanny, suoraan, rehellisesti lausuen ajatuksensa ilmi, sillä olivathan ne puhtaita. Hänen tuli surku sisartansa, jonka hän oli nähnyt istuvan vaunuissa Brabantin pitsejä puvussa, kun hän itse oli käsityönsä ääressä niin onnellinen.

Teresa ei vastannut, vaan syleili hellästi lasta. Jumala oli palkinnut hänen kolmivuotiset ruumiin ja sielun vaivansa, sillä tyttö oli pelastettu parempaa tulevaisuutta varten!…

Eihän köyhyys niin kova onnettomuus olekaan. Ne, jotka sen lähemmin tuntevat, tietävät silläkin olevan riemunsa, joita ei rikkaat voi rahallakaan saada. Eikä Teresan tila ollut niinkään kurja. Hänellä oli eräästä henkivakuutuslaitoksesta vuosittain viisisataa floriinia eläkerahaa, josta puoli riitti heille sekä elatukseksi että huvituksiksikin. Tuttuja nuoria miehiä ja tyttöjä tuli kokoon, ja olisi väärin sanoa, etteivät he ymmärtäneet huvitella itseänsä. — Tulojensa toisen puolen pani täti tarkasti talteen, ajatellen, että hänen kuoltuansa jääköön se Fannylle. Ansaitsipa tyttökin jo jotakin. — Hän sai rahaa työstänsä. Te, jotka elätte ylellisyydessä, ette tiedä, mikä ilo, mikä nautinto on nuorelle miehelle tai tytölle, kun hän saa ensimmäisen kerran palkinnon rehellisistä ponnistuksistansa, kun tulee itsetietoiseksi siitä, että hänestäkin on hyötyä ja että hän voi elää ilman muitten ihmisten apua ja armopaloja!

Fanny saa hyvän palkan työstänsä. Tämän seikan selvikkeeksi tulee minun kertoa eräs aikaisempi tapaus, joka on siteenä muutamien kertomuksemme henkilöitten kesken.

Talo, jossa he asuivat, oli erään unkarilaisen puuseppämestarin, jolla oli muitakin taloja Pressburgissa. Hänen nimensä oli Juhana Boltay. Tämä varakas käsityöläinen oli muinoin, ollessaan vielä äskenleivottu mestari, — siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta — ihastunut Teresaan ja pyytänyt häntä vaimokseen. Mutta Teresan vanhemmat eivät antaneet tyttöä hänelle, — vaikka he rakastivat toisiansa, — sillä Teresa oli virkamiesluokasta eikä hänelle sopinut käsityöläinen. Boltay nai toisen, hänen avioliittonsa oli onneton ja lapseton. Kun hänen vaimonsa kuoli, olivat sekä hän itse että Teresa jo iäkkäät. Teresa ei mennyt koskaan miehelään. Neljänkymmenen vuoden ajalla kävi hän harmaapääksi ja vanhaksi unhottamatta ensi lempeänsä. — Tällä aikaa köyhtyivät hänen vanhempansa, ja hänen täytyi muuttaa erääseen esikaupungin taloon asumaan, missä hän eli viisikolmatta vuotta. Mutta Boltay rikastui ja osti san talon, missä Teresa asui, joten hänellä oli tilaisuus pitää huolta Teresan tarpeista. Hän laittoi pihalle pienen puutarhan, karkoitti talosta elämöivät vuokralaiset ja otti Teresalta sangen alhaisen vuokran. Mutta he eivät koskaan puhutelleet toisiaan. — Boltay asui kaupungin toisessa päässä, missä hänen verstaansa oli. Mutta kuitenkin tiesi hän hyvin kaikki Teresan olot; tiesi hänen ottaneen Fannyn luoksensa. Tästälähin lähetti hän usein Teresan luo asialle nuoren miehen, ensimmäisen kisällinsä, joka oli kunnon mies ja huhun mukaan Boltayn suosikki, jonka hän oli ottanut pojaksensa, aikoen jättää hänelle kaiken omaisuutensa, koskei hänellä itsellään ollut perillistä.

Tämä nuori mies oli Pariisissa tapaamamme tuttava, haaveksija Ermenonvillen metsässä, kansan edusmies Mainvielle-Catalanin jutussa.

Boltay lähetti tämän nuoren miehen Teresan luo tilaamaan milloin mitäkin naisten käsityötä, jonka Fannyn piti valmistaa ja josta hän maksoi runsaan palkan. Hän ei tohtinut tarjota apuansa suoraan Teresalle, mutta tällä tavoin täytyi Teresan ottaa rahat vastaan tytön tähden.

Tarkemmin asiaa tutkiessa saattoi huomata, etteivät Teresa eikä Boltaykaan olleet ollenkaan levottomia, vaikka Santeri (nyt kuulemme ensi kerran miehen nimen) jäikin välistä pitemmäksi aikaa puhelemaan nuoren tytön kanssa.

Ajattelivatko he ehkä heistä jotakin?

Todellakin tulisi heistä soma pari. Mies on solakka, jäntevä, sorea varreltaan; vaaleat ja kiharaiset hiukset, vilkkaat siniset silmät; rohkea, miehekäs muoto, käytös huolellinen, mutta ei teeskennelty eikä liian herrasmainen, vaan levollinen, jommoisen käytöksen sivistynyt sielu ja harjaantunut ruumis saa. Tyttö on solakka, ihanteellinen vartaloltaan; kirkkaat, tummat silmät, punaposkinen, ei edes silmien ympärilläkään näy kellastunutta kehää. Hän on tosiaankin olento, joka maailmassa tekisi suuren vaikutuksen. Hyvinpä he toisilleen sopisivatkin: mies vaalea, nainen tummaverinen; miehellä siniset, tytöllä tummat silmät; edellinen on uljas, vakaa, ryhdikäs, jälkimmäinen taas innokas, tuntehikas, — mutta kuka tietää, mitä heistä on kohtalojen kirjaan kirjoitettu?

Teresan tuttavien joukossa oli myöskin eräs lyhyt, tanakka, mutta vilkas henkilö, jota ei tavallisesti kutsuttu hänen omalla, vaan hänen virkanimellään.

Tämä oli regens chori, kirkon kuorilaulun johtaja.

Kun regens chori kuuli eräänä iltapäivänä Fannyn laulavan, ihastui hän kauniisti sointuvasta äänestä. Hän ei voinut olla ilmaisematta toivoansa saada opettaa Fannylle "Stabat mater"-virttä, jotta tyttö laulaisi sitä kirkossa.

Teresa kauhistui tämän ehdotuksen kuultuansa. Matilda muistui mieleen. Mutta olihan tämä ihan toista kuin laulaa koreasti puettuna avonaisella näyttämöllä lemmenlauluja veltoille kuulijoille — aivan toista oli laulaa Herran temppelissä ristikon takana juhlallista ja mieltä ylentävää virttä hartaitten rukoilijain kuullen.

Mutta vihollisemme perkele, joka etsii, kenen hän nielisi, löytää uhrinsa kirkostakin.

Teresan täytyi sallia Fannyn mennä opetusta saamaan regens chorin luo, joka oli väsymätön häntä ylistämään.

Tyttö ei useinkaan mennyt sinne yksin. Joko Teresa tai eräs hänen ystävistään, rouva Kramm, seurasi häntä laulunjohtajan asunnolle, ja oppitunnin kuluttua mentiin häntä taas noutamaan. Muuten ei porvarispiireissä olekaan niin suurta syytä pelätä tyttöjen joutuvan harhateille, sillä kukin perhe pitää toistenkin lapsista vaaria, aivan kuin omistansakin, joten tyttö saattaa rohkeasti esiintyä ilman äitiä, suojelijaa, sillä hän tapaa kaikkialla puolustajia parittajien hyökkäyksiä vastaan.

Eikä saattanut toivoakaan, ettei tieto Fannyn ihanuudesta ja siveellisyydestä olisi levinnyt kaupungilla. Onhan semmoisia herroja, joilla ei muuta työtä olekaan kuin onkia sellaisia tietoja; ja tämmöisten hekumanpyydystäjien luku eneni valtiopäiväin aikaan, sillä nuoret isänmaanystävät levittivät hyviä tapoja niin paljon kuin mahdollista.

Ken ei olisi tähän aikaan tuntenut Mayerin tyttäriä, ja ne, jotka heidät tunsivat, saivat myöskin tietää, että vielä viideskin tytär oli olemassa. Missä on nuorin sisar? Tämähän oli mitä luonnollisin kysymys.

Mayerin tytöt eivät asiaa salanneet. Sanoivat, kenen luona hän asuu sekä koska ja missä häntä voi nähdä. Tämä oli enemmän kuin kevytmielisyyttä; tämä oli ilkeyttä, kateutta, vihaa. Matilda ei voinut antaa Fannylle anteeksi sitä, että tämä oli pujahtanut hänen näkyvistänsä kadulta piiloon, eikä yksikään sisaruksista voinut antaa hänelle anteeksi, että hänellä oli aarre, jommoista heillä ei ollut, nimittäin viattomuus. Mikä makupala tämä olisi ollut hienoille herroille! Mikä harvinainen paratiisin hedelmä! Viisi- tai kuusitoista vuotias impi, jonka sielu on puhdistettu liasta ja loasta, jonka hellä sydän on säilytetty haaveksivaa nuorukaista varten; joka vielä ajattelee jumalaa ja lapsuuden leikkejä. Mikä nautinto saada armotta tallata tämä ruusu, temmata siitä lehti toisensa perästä, vetää tyttö samaan lokaan, josta hänet pelastettiin, antaa hänen tulla tuntemaan kaikki helvetin kalvavat, hävittävät intohimot, jotka turmeltuneessa sydämessä syntyvät! Mitä te arki-ihmiset ymmärrätte näistä nautinnoista, te jotka rakastatte yhtä tyttöä, naitte hänet ja koetatte kaiken elämänne ajan tehdä hänet onnelliseksi; te, jotka yhdessä vanhenette, kunnes vaimonne vaipuu hautaan, ja rakastatte häntä vielä silloinkin. Te ette käsitä, miten suloista on muutamien mielestä uhrata viaton sydän hetken riemulle? Teidän katkismuksessanne ei ole lausetta: "ei ole synti pettää naista". Miks'ei ollut varuillaan? Me etsimme, nuuskimme viattomia sieluja, viritämme verkot ympärille, kaivamme kuopat alle, vilkutamme peiliä silmäin edessä, vainoamme heitä kuten metsämies saalistansa. Miks'eivät ole varuillaan? Paratiisin kaurista vastaan ryhdyttiin ajometsästykseen.

Kaikkialta keräytyi hänen ympärilleen noita joka paikkaan ehtiviä kulkurikavaljeerejä, jotka imartelivat, ylistivät häntä, tarjoilivat hänelle lahjoja, mutta ihanan kauriin pään päällä tuikki tähti, joka varjeli häntä heidän nuoliltansa. Tämä oli siveyden kirkas tähti.

Nuoret merkilliset kokoontuivat päivä päivältä äreämpinä Mayerin taloon ja pilkkasivat toisiansa onnistumattomien kokeitten vuoksi. He löivät suuria vetojakin ja hävisivät, kuten on tapana hevos- ja koirakilpailuissa.

Vihdoin esitti tuttavamme keikari, jota olemme maininneet Fennimoren nimellä, peruslauseen, että paras ja tehokkain keino naisten suhteen on suora hyökkäys.

Hän lähetti siis eräänä päivänä, kun tiesi Fannyn olevan yksin kotosalla, hänelle komean kimpun talvikukkia, joihin oli kätkettynä seuraavansisältöinen lemmenkirje: jos Fanny on taipuvainen ottamaan vastaan lempivää sydäntä, niin jättäköön illalla puutarhan takaoven auki. Muutamissa tapauksissa vievät tällaiset tarjoukset parhaiten päämaaliin.

Kokematon tyttö otti kukat vastaan. Tuuma oli taitavasti keksitty.

Toisenlainen lahja olisi kenties epäilyttänyt tyttöä ja tehnyt hänet araksi, mutta kukat ovat niin tyttöjen luonteelle sopivia, etteivät ne voi heissä epäilystä herättää.

Vasta lahjan tuojan mentyä huomasi Fanny kukkiin kätketyn kirjeen. Ikäänkuin olisi hän nähnyt kukissa myrkyllisen hämähäkin pudotti hän ne pelästyksissään kädestään ja juoksi itkien kertomaan rouva Krammille tapauksesta. Hän luuli jo tämän kautta häpeään joutuneensa.

Ennen pitkää tuli Teresakin kotia, ja molemmat vanhukset rupesivat sulettua kirjettä tutkimaan. Fanny oli lohduton, kun rouva Kramm ilmaisi hänelle kirjeen sisällön. Hän luuli jo tämän kirjeen vastaan ottamisella ikuisiksi ajoiksi menettäneensä maineensa. Vaikka molemmat vanhukset häntä kaikin tavoin lohduttivat, vietti hän kuitenkin unettoman yön.

Näin tunteellinen oli puhdas sielu tullessaan ensikerran lian kanssa tekemisiin.

Molemmat eukot tuumivat kostoa tuskan tuottajalle. Eukotpa vasta kostonhimoisia ovatkin! He jättivät puutarhan takaoven auki ja pitivät vaaria, siksi kunnes kavaljeeri meni sisään, jolloin he sulkivat oven. Alakerran ikkunasta katselivat he sitten, miten menetteli satimeen joutunut viettelijä, metsämies, joka itse oli kaivamaansa kuoppaan langennut. Kun kaiken lisäksi alkoi sataakin, menivät eukot iloissaan maata, avaimet pään alla, ja kuuntelivat mielihyvissään, miten sade pieksi ikkunaruutuja.

Tämän kokeen mentyä myttyyn, nousi metsästäjien into vielä suuremmaksi. Nyt ei enää "esprit du corps" (seuran valio) edes saattanut asiata sikseen heittää, kun oltiin kokemattoman tytön suhteen jääty häviölle ja vanhan eukon kautta tultu peijatuksi. Säilyttääkseen seuran kunnian päätti Abellino, rohkeasti lyöden suuren summan vetoa, laittaa niin, että tuo paratiisin kaunotar vuoden kuluttua on asuva hänen luonansa. Tietysti hän ei tällä avioliittoa tarkoittanut.

Seuraavana sunnuntaina lauloi Fanny ylen ihanasti kirkossa "Stabat mater dolorosaa". Kuulijat kuuntelivat sydämen hartaudella.

Rouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin luona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään ihastuneena kuiskaavan:

— Oi, niin juhlallista, niin ylevää!

Nyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka näin on sydämestään riemastunut.

Hän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla oli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä silmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.

— Eikö hän laula ihanasti? — kysäsi kunnon rouva.

— Kuten enkeli. — Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen, tulevat kyyneleet silmiini.

Ja tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.

Mikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?

Hän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.

Rouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt, mikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi sunnuntaina?

Tuli kun tulikin. Nyt tervehtivät he jo toisiaan, kuten vanhat tutut ainakin.

— Nähkääs rouvaseni — virkkoi nuori ritari surullisena — kymmenen vuotta sitten oli minulla morsian, joka lauloi yhtä kauniisti "Stabat mater'ia" kuin tämä neiti. Mutta hän kuoli hääpäivänämme. Kuolinvuoteellaan hän otti minulta lupauksen, että vuosittain hänen muistollensa pyhittäisin kolmetuhatta floriinia, jotka olivat annettavat jollekin nuorelle ja köyhälle naiselle, joka osaa yhtä kauniisti laulaa noita pyhiä virsiä kuin hänkin, jotta voisi edistää nuoria kykyjä oppimaan korkeampaa taidetta sekä siten tehdä heitä onnellisiksi. Minä puolestani lisäsin tähän yhden ehdon, nimittäin että tuon naisen oli pysyttävä yhtä puhtaana, yhtä viattomana kuin hänkin, minun rakastettuni, unhottumaton Mariani oli.

Nuori mies painoi taas nenäliinan silmilleen.

Mikä syvä murhe! — ajatteli rouva.

— Surukseni täytyy minun mainita, hyvä rouva, jatkoi keikari vapisevalla äänellä, etten kahdeksan vuoden kuluessa ole vielä voinut täyttää morsiameni toivoa, Kaikki, joita olen auttanut, ovat tosin edistyneet taiteen uralla, mutta ovat menettäneet siveytensä. Häpeällä heitä muistelen, vaikka maailma tosin muutamia heistä kovasti ylistää. Jokainen uusi on vain uusi pettymys.

Tähän lopetti hän taas puheensa ja jätti rouva Krammin koko viikoksi aprikoimaan tuota omituista kertomusta. Mutta rouva ei siitä kenellekkään puhunut.

Seuraavana sunnuntaina tuli Abellino taas.

Hän kuunteli laulua loppuun asti, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata hänen tahtovan jotakin kysyä, vaikka ei ollut tohtivinaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, kun vaivaan teitä eräällä kysymyksellä. Älkää pahaksi panko, mutta minusta näyttää, että tunnette tuon laulajattaren. Olen jo niin monta kertaa pettynyt hyvää tehdessäni, että tuskin uskallan enää ilman edeltäpäin tietoja saamatta tarjota kenellekään apuani. Tuon tytön vanhemmista ja sisarista olen kuullut mitä kummallisimpia huhuja, heidän kun näet ei sanota paljoa siveydestä välittävän.

Nytkös vasta rouva Kramm tuli puheliaaksi.

— Olkootpa tytön omaiset millaisia tahansa; hän ei ole lapsuuden ajoista saakka ollut heidän parissansa, hänen sielunsa on niin viaton kuin lasten, joita Vapahtaja kutsui luoksensa, hänen kasvatuksensa niin ankara, ettei häneen tulisi pienintäkään häpeän pilkkua, vaikka hän jo tänään jäisi yksin maailmaan ja vaikka mikä häntä kohtaisi.

— Oh, hyvä rouva, te teette minut ihan onnelliseksi.

— Kuinka niin, hyvä herra?

— Saan vihdoinkin täyttää Marialle antamani lupauksen.

Näin sanoen poistui hän taas, jättäen rouva Krammin viikoksi miettimään.

Seuraavana sunnuntaina hän jo kunnioitti rouvaa ilmaisemalla hänelle sydämensä salaisuudet.

— Niin, rouvaseni; olen tullut vakuutetuksi siitä, että teidän holhottinne on minun apuni hyvin ansainnut. Tuosta tytöstä tulee vielä mainio taiteilija, ja mikä hänet on kaikkien ylitse koroittava, on hänen harvinainen siveytensä. Mutta hänestä täytyy pitää tarkkaa huolta. Olen saanut tietää rikkaitten nuorten miesten häntä salaa väijyvän. Pitäkää vaaria, rouvaseni, ja käskekää tytön omaisten myöskin olla varuillansa. Loisto sokaisee jaloimmankin luonteen. Mutta minä olen päättänyt pelastaa tytön noitten kunnottomien vehkeistä. Ruvetkoon taiteilijaksi. Hänen äänensä on oleva niin suuri aarre, jos se nimittäin harjaantuu, että kaikki nuo kavaljeerit tavaroinensa ovat kerjäläisiä hänen rinnallaan. Silloin kun hänellä itsellään on rikkauden lähde, katoaa se vaara, jolla rikkaus uhkaa viattomuutta.

Rouva Kramm luuli täysin ymmärtävänsä asian. Jo kuvitteli hän mielessään kirkkoa teaatteriksi ja odotti, että Fannyn laululle taputettaisiin käsiä.

— Kahdessa vuodessa tulee hänestä täydellinen laulajatar. Siihen on vain tarvis ahkeruutta sekä vähän rahoja. Jälkimmäiset minä kernaasti annan morsiamelleni tekemäni lupauksen mukaan. En anna ilmaiseksi enkä lahjaksi, vaan lainaksi. Kun hän tulee rikkaaksi, on hän maksava rahat takaisin, jotta voisin niillä taasen toisia tehdä onnelliseksi. Minä annan teille kuukausittain kolmesataa floriinia, jotta suorittaisitte tytön opintoihin menevät kulungit. Mutta kiellän teitä sanomasta että rahat tulevat mieheltä, sillä siinä tapauksessa hän ehk'ei ottaisi niitä vastaan. Mainitkaa rahojen lähettäjäksi morsianvainajaani Maria Darvaita. Hänpä oikeastaan rahat lähettääkin, vaikka taivaasta. Minä vaadin vain sen, että hän pysyy siveellisenä. Jos saan tietää vastakohdan, loppuu minun apuni heti. Olkaa siis hyvä ja ottakaa vastaan tässä ensi kuukauden summa ja käyttäkää sitä tarkoitukseni mukaan. Vielä kerran pyydän, ettette minusta mitään puhu. Pyydän tämän kunnon tytön tähden. Tiedättehän, miten kärkäs maailma on pahaa puhumaan.

Rouva Kramm otti rahat vastaan. Miksi hän ei olisi ottanut? Kuka hyvänsä olisi hänen sijassaan tehnyt samoin. Tahtoohan hyväntekijä pysyä tuntemattomana, hän ei aio tehdä tuttavuuttakaan; huomauttihan hän toisten vehkeistä sekä asetti hyväntekeväisyytensä ehdoksi moitteettoman siveyden. Mitä voi muuta vaatiakaan?

Rouva Kramm otti rahat ja haki salaa Fannyä varten laulun ja soiton opettajan sekä ilmaisi asian Fannylle yksin. Tässä oli se vikana, ettei hän puhunut asiasta Teresalle. Rouva pelkäsi, kuten oli syytäkin, että tuo ankara eukko heittäisi rahat ulos ikkunasta, väittäen, ettei siivo tyttö saa keneltäkään ottaa mistään syystä rahoja, joita ei ole rehellisesti ansainnut! Entä tuo toinen seikka: taiteen ura? Tätäkin olisi Teresa kiven kovaan vastustanut. Koko asiasta ei siis tohdittu hänelle hiiskuakaan.

Mutta se ei kumminkaan pysynyt Teresalta salassa.

Heti muutaman päivän perästä hän huomasi tytön mielessä tapahtuneen muutoksen.

Fannyn sydämeen oli istutettu se ajatus, että hänellä on aarre, joka kunniallisella tavalla kohottaa hänet vertaistensa yläpuolelle. Eikä hän enää ollut halukas yksinkertaisiin käsitöihin, jotka häntä tähän asti olivat huvittaneet. Nuoren ammattilaisen kanssa hän ei enää puhellut niin kernaasti, vaan haaveksi itsekseen tuntikausia ja virkkoi haaveilujensa perästä tädille, että hän tulee vielä rikkaasti palkitsemaan hänen vaivansa.

Teresa kovin äimistyi näistä sanoista!…

Tyttö haaveksii rikkaudesta. Kiusaaja oli osoittanut hänelle maailman ja sanonut: "tämän kaiken minä annan sinulle, rukoile minua!" Eikä hän muistanut vastata "mene pois saatana!"

Metsästäjä oli tarkasti tähdännyt.

Kiitollisuuden tunto saattoi Fannyn usein pyytämään, että rouva Kramm veisi hänet tuntemattoman hyväntekijän luo, jotta hän saisi lausua hänelle sydämelliset kiitoksensa sekä pyytää lisää neuvoja. Tällaisilla pyynnöillä sai hän rouva paran niin pahaan pulaan, että tämä kerran tuli sanoneeksi, ettei Fannyn hyväntekijä ollutkaan nainen, vaan mies, joka ainaiseksi tahtoo pysyä tuntemattomana.

Tämä ilmaisu ensin kovin hämmästytti Fannyä, mutta sitten tuli hänen mielikuvituksensa vieläkin kiihkeämmäksi. Ken lienee se mies, joka tahtoo hänen onneansa edistää, tahtomatta häntä koskaan nähdä, joka on niin varovainen ja niin pelkää kunniallisella lahjallaan vahingoittavansa tytön tahratonta mainetta, ettei nimeänsäkään ilmaise?

Luonnollista oli, että tyttö tuntemattomasta suosijastaan loi itselleen ihanteen. Hän kuvasi mielessään hänet komeaksi, vakavaksi, vaaleanväriseksi mieheksi, joka ei hymyile muulloin kuin hyvää tehdessään. Tämmöisen lempeän kuvan näki tyttö usein unissaankin.

Käydessään kadulla ja tavatessaan nuoria herrasmiehiä hän vilkaisi usein salaa heihin. Eiköhän joku noista ollut hänen salainen suosijansa.

Mutta näistä ei yksikään oikein ottanut sopiaksensa hänen luomaansa ihanteeseen.

Vihdoin tapasi hän eräänä päivänä samanlaiset kasvot, samanlaiset silmät, samanlaisen katseen, kuin hän oli mielessään kuvaillut. Aivan samanlaisen ihannekuvan hän oli luonut itselleen! Se on hän! Hänen salainen suosijansa, joka ei tahdo tulla tunnetuksi. Aivan sama! Tuosta miehestä hän oli usein nähnyt unta, noista kauniista sinisilmistä, noista jaloista kasvonpiirteistä, tuosta soreasta vartalosta.

Tyttö parka! Se ei ollut hänen hyväntekijänsä. Se oli Rudolf Szentirmay, Floran mies, onnellisin, uskollisin mies, joka ei suinkaan ajattele häntä, tyttöparkaa.

Fanny ei enää päässyt siitä uskosta, että tämä mies oli hänen suosijansa.

Yhäti hän pyytämällä pyysi, että rouva Kramm näyttäisi hänelle kaukaa vaikka vain yhden ainoan kerran sen miehen, joka niin salaperäisesti hänen onnestansa piti huolta. Mutta kun hurskas rouva viimein päätti suostua tytön pyyntöön, ei hänen enää ollut mahdollista täyttää sitä, sillä Abellino ei enää tullut sunnuntaisin kirkkoon, eikä viimeistä kuukausirahaa itse antanut rouva Krammille, vaan lähetti nuo kolmesataa floriinia vanhan kamaripalvelijansa kautta. Sangen hyvästi harkittu!

Rouva Kramm ei voinut muuta uskoakaan, kuin että tuo tuntematon herra todellakin karttaa kaikkea lähestymistä tytön suhteen.

Hän pyysi sen vuoksi nöyrästi palvelijalta saada nähdä hänen herraansa vain hetkiseksi ja kaukaa jossakin yleisessä paikassa.

Palvelija vastasi, että herraa voi tavata huomenna ylimysistunnossa, jolloin hän tavallisesti istuu parlamenttisalin viidettä pylvästä vastapäätä.

Oh! Siis vielä Unkarin ylimyksiä! Isänmaan isiä, joka yöt päivät tuumii maan ja kansan onnellisuuden edistämistä. Tämä seikka oli omiansa rauhoittamaan rouvan mieltä. Hän, jonka haltuun valtakunnan onni on uskottu, ei saata olla mikään kevytmielinen mies. — Oi, jos meidän valtaherrat tietäisivät, miten kansa heitä kunnioittaa, niin olisivat he siitä ylpeät ja koettaisivat sitä — ansaita.

Rouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman suosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua väkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät muutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.

Täten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle osoitti tuntemattoman suosijan.

Fanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan toisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan miellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa. Fanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia pettynein mielin.

Kotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että pettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen ihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä puolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.

Kun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa hänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat selki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat lähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut vuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois kaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes oli tavattavissa.

III.

Maksettu.

Minne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?

Teresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.

Tyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka hyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka hyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa tietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi luuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen mielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä rahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty, kiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä, hän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen kasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo sitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas jäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä menemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla hyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta on häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta ei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka…

Teresan monivuotiset vaivat olivat raunioiksi rauenneet. Päästään siis tännekin haavoittamaan viatonta sydäntä. Ei kirkossakaan ole kiusaajalta varjeltuna.

Epätoivoissaan teki hän päätöksen, jommoiseen ei suurinkaan kurjuus olisi häntä taivuttanut. Meni Boltayn luo, kertoi hänelle koko asian ja pyysi häntä puolustamaan, suojelemaan tyttöä, sillä naisen suojelus ei tässä enää muka riittänyt.

Boltay rupesi kernaasti puolustajaksi. Karkeakämmeninen käsityöläinen kävi tulipunaiseksi vihasta, ei mennyt tehtaaseen koko päivänä, jottei olisi joutunut kenenkään kanssa riitaan, vaan käski muuttaa vielä samana yönä Teresan kapineet omaan asuntoonsa. Tulkoot sitten vielä heitä hätyyttämään.

Santeri sai tietää asian. Hän tuli sangen surulliseksi, mutta oli Fannylle nyt kahta kohteliaampi. Rakastihan tyttö toivottomasti — kuten hän tyttöä, joka rakasti toista. Molemmat olivat onnettomat.

Jokainen perheessä tunsi tämän salaisuuden, mutta kukaan ei siitä puhunut. Molemmat vanhukset neuvottelivat kauan keskenänsä. Näihin perheneuvotteluihin kutsuttiin väliin Santerikin, joka täten joutui kokemattomille aloille.

Kunnon vanhukset miettivät päänsä puhki, miten saisivat tietää tuon tuntemattoman suuren herran nimen. Miksi niin? He tahtoivat lähettää takaisin rahat, jotka tuo herra oli Fannylle lahjoittanut. Tämmöisissä veloissa ei ole hyvä kauvoja pysyä! Pitää suorittaa ne mitä pikemmin, samassa rahassa, floriinista floriiniin, kolme kahdenkymmenen floriinin seteliä tukussa, jottei kukaan voisi sanoa saaneensa toista, kuin oli antanut.

Niin, mutta miten saada tietää nimi? Fanny sitä ei tietänyt eikä olisi suostunut häntä näyttämään kadulla tavatessa, vaikka kuolema olisi tullut. Boltay kulki kahviloissa, kauppiasten kokouksissa, kuulusteli, puheltaisiinko porvaristytöstä, joka on ottanut käsirahaa myydäkseen siveytensä rikkaalle herralle? Ei mitään sellaista puhuttu. Tämä seikka oli tosin rauhoittava, kun ei kukaan asiasta tietänyt. Se ei siis niin arka lienekään. Mutta se nimi, se nimi?

Abellino itse auttoi etsiviä.

Joka sunnuntai meni Santeri kirkkoon, missä rouva Krammin oli tapa käydä, ja piti silmällä, kenen kanssa tuo rouva puuttuisi puheeseen.

Kolmantena sunnuntaina tuli Abellino kirkkoon. Hurskas rouva kertoi hänelle, miten ihmeellisesti Fanny oli tätinensä keskellä yötä kadonnut mitään hänelle sanomatta, mikä ei suinkaan ollut heiltä kauniisti tehty. Mutta hän aavisti heidän muuttaneen Boltay herran luokse, sillä nuoruuden päivinä olivat Teresa ja Boltay olleet jonkinmoisissa kihloissa, tai olivat he ehkä muuttaneet sinne sen tähden, että Boltay herra tahtoo saada Fannyn ottopoikansa vaimoksi. Hän ei ainakaan muka heistä enää välitä.

Abellino puraisi suuttuneena huultaan. Kun nuo filistealaiset vain eivät olisi mitään haistaneet!

— Mitä ammattia tuo Boltay harjoittaa? — kysäsi hän rouva Krammilta.

Puusepän, oli vastaus.

Puusepänkö? Pian oli tuuma Abellinon aivoissa valmiiksi ajateltuna.

— No, Herran haltuun, rouva, lausui hän. Hän ei enää tarvinnut rouva Krammia, vaan riensi ulos kirkosta.

Santeri perässä. Nyt oli hän vihdoinkin päässyt kiusaajan jäljille! Abellino kävi kiireisin askelin kadun kulmaan, Santeri perässä. Siellä edellinen astui vaunuihinsa, Santeri istui ajuriin ja ajoi jäljessä. Mikonportin luona saavutti hän vaunut. Täällä astui herra ulos, ja vaunut mennä jyryyttivät pihaan. Karhunnahkaturkkeihin puettu portinvahti seisoi käytävässä.

— Kuka oli herra, joka tästä meni sisään? — kysyi Santeri portinvahdilta.

— Hänen armonsa Abellino Kárpáthi Kárpáthy.

— Kiitoksia.

Heti kirjoitti Santeri nimen muistikirjaansa, vaikka se olikin turha vaiva. Vuosia, vuosikymmeniä oli tämä nimi pysyvä hänen mielessään.

Siis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!

Te luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa vihata.

Santeri riensi tietoinensa kotia.

Sinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot heitä oikein pelästyivät.

Seuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa. Boltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni siihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä nimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat työtä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan Kárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja halkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: "Kárpáthi, Kárpáthi", niin että Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: "älkää vetäkö noin kauheasti tuota sahaa!" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että sahan pitäisi soida viulun lailla?

Teresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä tehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.

Äkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon edustalle.

Nuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri kun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä takaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.

Teresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään, jos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä. Viha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti talossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa vihollista vastaan taistella.

Tulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin kopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?

Fanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen helmaansa ja itkeä nyyhkytti.

— Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä värisivät. Minä olen täällä.

Mutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan vierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä hän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä, kamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi…

— Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään mestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla hyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin tulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä suuresti kunnioitan.

Boltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista huolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.

— Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?

— Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.

Boltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.

Tätä hän ei ollut odottanut.

Korkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä arveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi seuraavasti:

— Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse, kun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen malleja…

— En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa opin käynyt.

— Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan malleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen huonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon. Aion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että otan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen? Siihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies. Tämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein tapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet ovat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli rihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.

Ahaa, vanha juttu!

— Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari — niin kimakalla äänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; — mutta tyttö parka kuoli. Minä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän porvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä ihanasti laulaa "Stabat materia". Kahdeksan vuotta olen maailmaa kierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut kaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta ei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin tästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin tytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa nyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?

Joka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli hänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun saattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin herkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä sitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?

Puheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta astui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti kirjoittaa.

Varmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino katsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta? Minne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö kuulla, mitä sanoin?

Mestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia tulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan floriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä kolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.

— Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa floriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, — lausui hän lykäten rahat esiin.

Mitä hittoa tuo filistealainen meinaa roskaisilla rahoillansa?

— Kas noin. Olkaa hyvä, istukaa allekirjoittamaan kuitti.

Näin sanoen hän antoi kavaljeerin käteen valmiin kuitin kuudestasadasta floriinista ynnä korkoa neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, jonka summan allekirjoittanut on lainannut neiti Fanny Mayerille ja täydelleen tänä päivänä takaisin saanut.

Abellino hämmästyi äärettömästi. Hän ei osannut aavistaa, että tuo tuhma, paksuposkinen filistealainen noin selvään oli älynnyt hänen vehkeensä. Oli parasta tämmöisessä tapauksessa olla olevinansa loukattu.

Vaieten, ylpeästi päätänsä kääntäen hän katseli mestaria kiireestä kantapäähän, ratsupiiskallansa läimäytellen, ikäänkuin osoittaakseen, ettei tuollaiselle miehelle viitsi sanoja tuhlata, ja kääntyi mennäksensä pois.

Koko ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Viereisessä kamarissa olevat naiset kuuntelivat, sydän sykkien, peläten hiljaisuutta, johon kova myrsky oli kätkettynä.

Huomatessaan keikarin tekevän lähtöä, virkkoi Boltay syvällä, väkisin hillityllä äänellä:

— Ottakaa rahat, herra, ja allekirjoittakaa kuitti, sillä kadutte vielä, ellette sitä tee.

Kárpáthi käänsi ylenkatseellisesti selkänsä mestarille, meni ulos ja paiskasi oven kiinni. Vasta vaunuihin päästyänsä tuli hänen mieleensä, että olisi pitänyt lyödä tuota ihmistä korvalle. Tällä kertaa sai hän kuitenkin olla sangen kiitollinen huonolle muistillensa.

Kuka olisi luullut karkeakätisen nikkarimestarin, jolla vielä päälle päätteeksi oli tulinen luonto, voivan näin hillitä itseään ja niin yksinkertaisella tavalla osaavan osoittaa suuttumustansa hämmästyneelle kosijalle.

Abellino ei tohtinut kertoa tapausta tovereillensa, sillä hän tiesi, että käsityöläisen käytös oli joka suhteessa näyttävä voitolliselta.

Mutta sillä ei asia vielä ollut kuitattu.

Boltay-mestari ei enää pannut pöydälle jätettyjä rahoja takaisin piirongin laatikkoon, vaan lähetti, ne "Pressburger Zeitung'in" arvoisalle toimittajalle. Seuraavana päivänä oli lehden palstoilla luettavana tällainen uutinen.

"Eräs täällä asuva perheenisä on lahjoittanut kuusisataa neljä floriinia kolmekymmentä kreutzeriä täkäläiselle sairashuoneelle, minkä summan armollinen Abellino Kárpáthi herra on suvainnut lahjoittaa antajan kasvatustyttärelle, mutta mitkä rahat tämä on katsonut soveliaaksi käyttää tähän hurskaaseen tarkoitukseen."

Semmoista hyökkäystä on harvoin kuultu seuraelämän historiassa.

Asiasta nousi suuri hälinä. Uutisessa oleva nimi oli hyvin tuttu ylhäisemmissä piireissä. Mikä nauroi, mikä kauhistui tuota kummallista ilmoitusta. Pari kokkapuheista vastapuolueen herraa toivotti neuvottelupöydän ääressä onnea Abellinolle kärsivän ihmiskunnan nimessä. Nuoret jättiläiset yllyttivät häntä, tuommoista häväistystä ei muka saa jättää kostamatta. Abellino kävi koko päivän kaupungilla etsimässä, kenen kanssa voisi ruveta kaksintaisteluun. Mutta hän ei löytänyt ketään tähän sopivaa. Vihdoin päätettiin nuorten hienojen herrojen pitämässä konferensissä Mayerilla, että itse perheenisä oli haastettava kaksintaisteluun.

Kuka? Boltay-herrako? Hän varmaan heitä peläten pakenee koko kaupungista.

Mitä tällä tarkoitettiin?

Sitä, että filistealainen pelästyisi, katuisi, tulisi lauhkeaksi kuin lammas. Eikä voi parempaa ajatellakaan kuin saada vihamies käännetyksi, lepytetyksi, sillä hän on sitten kaikin tavoin koettava sovittaa entiset pahat tekonsa. Ja silloin — on saaliina ihmeen ihana impi, jonka varjelija lohikäärme on saatu aseettomaksi.

Kokemus antaa aihetta tuollaisiin arveluihin. Hyvin usein tapahtuu, että kun raivoisa ihminen, joka yhtä päätä hyökkää vihamiehensä kimppuun, kerran on tullut kovasti pelätetyksi, hän sekä lakkaa hyökkäyksistään, että tulee vielä sangen hyväksi ystäväksikin.

Kysymys siitä sopiiko ylimyksen ruveta kaksintaisteluun käsityöläisen kanssa, joka ei ehkä ole aatelismieskään, ja vaikka olisikin aatelismies, on kaiken kunniansa menettänyt rupeamalla käsityöläiseksi, elämällä ahkeruudellansa, tämä kysymys ei tullut esillekään, sillä tunnetaanhan nuo filistealaisparat sangen hyvin! Boltay ei ole antautuva kaksintaisteluun, vaan rupeaa asiata selvittelemään, toisin sanoen pyytää anteeksi. Sitten tyhjennetään rauhan malja, missä tilaisuudessa tuo kaunis pakolainen neito on oleva Hebenä, joka täyttää maljat viinillä ja sydämet lemmellä.

Tämä on tällaisissa tapauksissa asian luonnollisin kulku.

Iltapäivällä lähetti siis Abellino varamiehensä Boltayn luo.

Toinen heistä oli Livius, mainio miekkailija, jonka mielipide oli paremmissa seuroissa ojennusnuorana kaikissa kaksintaistelua koskevissa asioissa. Hän oli Victor Hugon kanssa yhdessä valmistanut "Code du duel"-teoksen.

Toinen oli Konrad, (unkarilainen ylimys), suuri ja väkevä mies, jota vaatijapuoli usein kutsui avukseen sellaisissa tapauksissa, joissa saattoi arvella vastaajan rupeavan tekemään liian jyrkkää vastarintaa. Tällä jättiläismäisellä miehellä oli sangen peloittava muoto, ja paljaalla äänellään olisi hän saattanut karkoittaa vaikka karhun pesäänsä takaisin.

Nämä kaksi oivaa ritaria tulivat siis Boltay-herran asuntoon ja astuivat hänen työkamariinsa, taskussa muka tarpeeton haastekirja, jos filistealainen ehkä rupeaisi verukkeita tekemään tai pistäytyisi piiloon.

Mestari ei ollut kotona. Aamulla varhain oli hän noussut Teresan ja Fannyn kanssa rattaille, ja matkavalmistuksista oli saattanut päättää heidän lähteneen pois pitkäksi ajaksi.

Kamarissa istui Santeri yksin, piirrellen malleja paperille.

Molemmat gentlemannit sanoivat: "bon jour", (hyvää päivää!) johon Santeri vastasi samoin sanoin ja astui heidän luoksensa kysyen, mitä asiaa?

— Hm, nuorukainen! — virkkoi Konrad pauhaavalla äänellä. Onko tämä mestari Boltayn talo?

— On, vastasi Santeri, ajatellen, ettei tuota olisi noin lujaa tarvinnut kysyä.

Kovasti nenästänsä puhallellen katseli Konrad ympärilleen, kuten sadun jättiläinen ihmisen veren hajua tuntiessaan, ja lausui:

— Pitää kutsua mestari tänne!

— Hän ei ole kotona.

Konrad katsahti Liviukseen muristen.

— Enkö sitä sanonut?

Laskien toisen nyrkkinsä pöydälle ja pistäen toisen selän taa sekä kumartuen Santeria päin tuijotti hän häneen uhkaavin katsein.

— Missä on mestari sitten?

— Sitä hän ei minulle ilmoittanut, vastasi Santeri tyynesti, valituin sanoin.

— Hyvä, virkkoi Konrad ottaen esiin povitaskusta sinetillä suljetun kirjeen. Mikä on nimenne, nuori mies?

Santeri katsoi kysyjään ihmetellen ja suuttuen.

— No, no, älkää pelästykö, rauhoitti Konrad, en minä teille pahaa tee. Mutta onhan teillä kai jonkinmoinen nimi?

— On. Santeri Barna.

Konrad kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sen tehtyään tarttui juhlallisesti kirjeen kulmaan.

— Kuulkaa siis, arvoisa herra Santeri Barna… (sana "herra" lausuttiin erityisellä äänen painolla, että lurjus huomaisi hänelle suuren kunnian tapahtuvan) tämä kirje on mestarillenne…

— Voitte antaa sen minulle. Boltay-herra on valtuuttanut minut poissa ollessaan järjestämään kaikki asiat hänen nimessänsä.

— Ottakaa sitten tämä kirje, lausui Konrad pauhaten. Hän olisi lausunut vielä useampiakin mahtipontisia sanoja, jollei häntä olisi häirinnyt Santerin hävytön teko, tämä kun avasi mestarin osoitteella varustetun kirjeen ja astui ikkunan luo sitä lukemaan.

— Mitä te teette? — huudahtivat yht'aikaa molemmat vieraat.

— Herra Boltay on valtuuttanut minut poissa ollessaan avaamaan kaikki hänelle tulevat kirjeet sekä suorittamaan kaikki velat ja tilaukset.

— Mutta tämä ei ole mikään sellainen asia! Tämä on yksityistä, persoonallista laatua, jota te ette ymmärräkään.

Sillä välin oli Santeri lukenut kirjeen ja astui nyt vierasten eteen.

— Olen valmis toimeen, hyvät herrat!

— Mitä? Mitä tarkoitatte?

— Herra Boltay on valtuuttanut minut suorittamaan kaikki velat.

— No? Entä sitten?

— Niin, vastasi Santeri kädellä silittäen aukaistua kirjettä, olen valmis milloin ja missä tahansa maksamaan velan.

Konrad katsahti Liviukseen.

— Tuo lurjus pitää meitä pilkkanaan.

— En niinkään, hyvät herrat, eilisestä asti olen herra Boltayn yhtiömies. Molempien meidän tulee vastata kaikista firmallemme tehdyistä vaatimuksista.

Konrad alkoi epäillä, oliko mies täydessä järjessään tai osasiko hän lukea. Hän ärjäsi:

— Oletteko lukenut, mitä tuo kirje sisältää?

— Olen. Haaste kaksintaisteluun.

— Millä oikeudella aiotte vastata toiselle tehtyyn haasteeseen?

— Sillä, että hän on yhtiömieheni, että hän on kasvatusisäni, eikä itse ole kotosalla. Kaikki sekä hyvä että paha, joka kohtaa häntä, kohtaa minuakin. Jos hän olisi kotona, vastaisi hän itse puolestansa, mutta kun hän on poissa ja minä hyvistä syistä en ilmoita, minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän on viipyvä, niin ei teillä ole muuta keinoa, kuin joko peräyttää haasteenne tai hyväksyä minun tarjoukseni.

Konrad vei Liviuksen syrjään kysyäkseen häneltä, oliko tämä kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Livius muisti samanlaisia tapauksia, mutta vain aatelismiesten kesken.

— Kuulkaas. Santeri Barna — virkkoi Konrad — tarjouksenne on tavallista vain aatelismiesten kesken.

— Enhän minä ole haastaja, vaan te.

Tähän ei ollut mitään vastattavaa.

Konrad laski paksut käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen, ja astuen aivan likelle Santeria huusi hän milt'ei hänen suuhunsa:

— Osaatteko taistella?

— Olin Waterloon tappelussa ja sain mitalin.

Konrad ravisti päätänsä.

— Kiero, hullu mies.

Santeri oli aivan levollinen.

— Aiotte siis tapella mestarinne sijasta. Minusta näytätte olevan liian suurisuinen ja uhkarohkea; muistakaa, ettei kaksintaistelu ole mikään sota, jossa ammutaan kaukaa, jossa voi väistää luotia, ja jossa pari, kolme riviä on edessä eikä takaa mikään vaara uhkaa. Toista on seisoa mies miestä vastaan, pistooli pistoolia vastaan, miekan kärki tuuman päässä rinnasta, eikä saa huutaa ketään avuksi, vaan pitää olla ihan yksin. — Häh?

Santeri ei voinut olla hymyilemättä.

— Minulle yhdentekevää, hyvät herrat. Osaan minä taistella sekä miekalla että pistoolilla, vieläpä sipulillakin.

Konrad äimistyi.

— Diable! (Hittoa!) Tuo mies tarkoittaa jotakin. Hän alkoi todellakin muistaa, että Mainviellen ja Catalanin teaatteritaistelussa joku oli häntä armottomasti sipulilla pommittanut.

Virallisella äänellä puuttui Livius puheeseen.

— Ketkä tulevat varamiehiksenne? Mainitkaa kaksi tuttavaanne.

— Minun tuttavani ovat kaikki rauhallista työväkeä, jotka eivät tahdo puuttua tämmöiseen vaaralliseen toimeen. — Saattaa tapahtua, että minä ammun vastustajan kuoliaaksi, ja siinä tapauksessa en tahdo tehdä kahta syytöntä ihmistä lainrikkojaksi. Mutta valitkaa te hyväntahtoisesti omista piireistänne minulle kaksi varamiestä, minä hyväksyn ne, olkoot ketä tahansa. Te voitte paremmin suoriutua tällaisista kuin meikäläiset.

— Ajasta ja paikasta annamme vastedes tiedon, lausui Livius. He panivat hattunsa päähänsä ja läksivät.

— Tuolla miehellä on aatelismiehen mieli, virkkoi Livius Konradille, kun he läksivät.

— Saadaan nähdä, kestääkö se huomisaamuun saakka.

Vielä samana iltana tuli korea, hopeanauhoilla somistettu heitukka Boltay-mestarin verstaaseen ja tiedusteli herra Santeri Barnaa.

Hänellä oli kirje kädessään.

— Pyydän saada kysyä, lausui heitukka kohteliaasti, osoittaen olevansa hyviin tapoihin tottunut, oletteko ollut Gaudcheux herran tehtaassa Pariisissa?

— Olen, siellä olen työskennellyt.

— Kolme vuotta sitten olette ehkä tavannut kolme unkarilaista herraa Ermenonvillen metsässä?

— Niin tapasin, vastasi Santeri ihmetellen, kenen mieleen oli juolahtanut muistella moisia pikkuseikkoja?

— Te olette siis mies, jolle tämä kirje kuuluu, virkkoi heitukka antaen hänelle kirjeen. Suvaitkaa lukea, minä odotan vastausta.

Santeri avasi kirjeen, ja tapansa mukaan ensin vilkaistuansa kirjoittajan nimeen pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.

Kaksi nimeä oli kirjeen alla, kahden semmoisen miehen nimi, joita kaikki kunnioittivat, joita pidettiin jaloina isänmaan ystävinä ja sivistyneinä, rehellisinä miehinä: — Rudolf ja — Niilo.

— Mitä heillä oli kirjoittamista orpopojalle? He olivat suuria miehiä, kansan ylistämiä, päivän sankareita; hän köyhä, tuntematon työmies, josta ei kukaan tietänyt niin mitään.

Kirje kuului näin:

"Te olette kunnon mies; te olette oikein tehnyt. Teidän sijassanne olisi jokainen meistä tehnyt samaten. Jos hyväksytte tarjouksemme vanhan tuttavuuden vuoksi, olemme valmiit varamiehiksenne".

Levollisena laski Santeri kirjeen kädestään.

— Suuresti kunnioittaen armollisten herrain tarjousta, lausui hän kääntyen heitukan puoleen, hyväksyn sen mielihyvällä.

Lähettiläs kumarsi kohteliaasti ja läksi.

Puolen tunnin perästä saapuivat Rudolf ja Niilo.

Jospa Fanny olisi ollut tällä hetkellä kotona, mutta hän oli poissa, Herra tiesi missä? — Rakastaja ja rakastettu istuivat nyt vastatusten aavistamatta, että toinen rakastaa toivottomasti, sentähden että toista toivottomasti rakastetaan.

Rudolf sanoi, että he tarvitsevat valtakirjan Santerilta, jotteivät Konrad ja Livius valitsisi hänelle semmoisia varamiehiä, jotka eivät hänelle sovi.

— Onko siis muitakin, jotka tarjoutuvat varamiehiksi?

— On useitakin. Jokainen nuorista jättiläisistä tulisi mielellänsä ottamaan osaa tähän heidän mielestään muka murheilveilyyn.

— Siitä ei synny mitään murheilveilyä, sen sanon.

— Eritoten tämä seikka saattoi meidät tarjoutumaan tässä asiassa. Meidän mielestämme tosin ei ole hauskaa rakentaa riitaa ihmisten kesken eikä yllyttää heitä tappeluun, — mitä ikävä kyllä, meidän piireissä pidetään parhaana huvituksena. Mutta tällä kertaa pidämme velvollisuutenamme tarjota teille apuamme estääksemme sitä ilkeätä pilaa, jota kevytmieliset ystävämme aikovat tehdä tässä sangen vakavassa asiassa.

Mitä lajia tämä aiottu pila oli, sitä emme varmuudella saata sanoa. Muutamat ehdottivat, että pitää panna aika kometia toimeen tälle lurjukselle, joka rohkenee vastaanottaa aatelismiehen heittämän taisteluhansikkaan. Pitää näyttää hänelle kaikki kuoleman kauhut, ja kun hän on tullut pelosta puolikuolleeksi, olisi ammuttava hänen kasvoihinsa pistoolin täysi höyheniä y.m. Sellaisia ehdotuksia tosin tekivät vain kaikkein kevytmielisimmät nuorista jättiläisistä, mutta yleinen mielipide antoi kumminkin aihetta pelkoon, että haastajan puolue piti tätä kaksintaistelua pikemmin huvituksena kuin vakavana asiana.

Sälliparkaa ei muka kukaan aikonut ampua kuoliaaksi, eikä myöskään ollut luultavaa, että hänen työssä kangistuneet kätensä ketään haavoittaisivat neljänkymmenen askelen päästä uudella tavallisella pistoolilla, jota ei kukaan ollut koetellut. Häntä aiottiin vain vähäisen pelotella, jottei miehen vast'edes tekisi mieli ryhtyä moisiin huvituksiin, jotka eivät hänelle ollenkaan sopineet.

Tästä pulasta aikoivat jalomieliset ystävämme pelastaa tuon kunnon käsityöläisen. Heitä olisi harmittanut saada kuulla kumppaniensa tehneen armotonta pilaa tästä rehellisestä miehestä. He tahtoivat sentähden antaa asian mennä ankarasti, sääntöjen mukaan.

Santeri kiitti heitä hyvästä työstä. Hän oli sangen mielissään, kun he eivät sanallakaan koettaneet rohkaista häntä.

Varhain seuraavana aamuna saapuivat aatelismiehet ajurilla. Santeri oli jo valmiina, sinetöitsi vain pari kirjettä vielä, jotka hän oli yöllä kirjoittanut. Toinen oli isännälle, jolle hän kertoi, mihin kuntoon hän oli jättänyt talon asiat. Toinen taasen oli Fannylle, jossa hän pyysi häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan pienen omaisuuden, minkä hän ahkeruudellaan oli ansainnut.

Nämä kirjeet hän pisti kolmanteen kuoreen, jonka hän antoi talonvoudille, käskien hänen avata sen ja toimittaa sisällä olevat kirjeet määräpaikkoihinsa, jollei hän kahdentoista tunnin kuluessa ole tullut takaisin.

Sitten astui hän rattaille, missä Rudolf ja Niilo häntä odottivat, toisella ajurilla seurasi heitä haavalääkäri.

Miehet kummastelivat, kun ei ammattilaisen kasvoissa näkynyt vähintäkään pelkoa, vaan tyyntä levollisuutta, ikäänkuin olisi hän tämmöisiin seikkoihin perin perehtynyt. Tavallisella, tyynellä äänellä puheli hän jokapäiväisistä asioista, ja kun keskustelu kääntyi päivän polttaviin, maata ja kansaa koskeviin kysymyksiin, puhui hän niin hartaasti, kuin ennustaisi hän itselleen satavuotista onnellista edistymistä, — ja kuitenkaan hänellä ei ollut tietoa, oliko yhtään näistä vuosista hänellä enää jäljellä.

Vielä oli sangen varhaista, kun he sillan yli ajoivat metsään. Tuossa oli virvokkeitten myymälä. Miehemme pysäyttivät hevosensa ja kysyivät, eikö Santeri tahtoisi ensin syödä suurusta?

— Kiitoksia, vastasi hän. Saattaisitte arvella ja joku ehkä vielä sanoakin minun tarvinneen sydämen vahvistusta. Vasta sitten… Tai ei sittenkään, lisäsi hän keveillä mielin.

Täältä mentiin jalkaisin metsän läpi sovitulle paikalle, minne muutaman minuutin päästä myöskin vastapuolue saapui.

Oli kolkko, pilvinen aamu, ja samanlainen oli miesten mieli.

Vastapuolue tuli naureskellen, ylhäisesti huolettomana poppelipuiden keskeltä; Abellino, roteva Konrad, Livius, haavalääkäri sekä yksi palvelija.

Neljä varamiestä astui kentän keskelle, ja he näyttivät keskustelevan jotakin säännöistä, ampumavälistä, ensimmäisestä laukauksesta. Suostuttiin, että taistelijat alkavat ampua viidenviidettä askeleen päästä ja saavat astua viidenkolmatta askeleen päähän toisistaan.

Näistä neuvoteltaessa otti Abellino hyvän pistoolinsa käteensä ja alkoi näytellä seuralle ampumataitoansa. Hän käski palvelijansa heittää ilmaan niinipuun lehtiä, joita hän luodilla lävisteli.

Tämän teki hän pelottaakseen vastapuoluetta.

Niilo huomasi tarkoituksen ja kuiskasi rauhoittaen ammattilaisen korvaan:

— Te ette ammu noilla pistooleilla, minulla on muassani toiset, ihka uudet, joilla ei ole niinkään helppo mestarilaukauksia päästellä.

Santeri hymyili katkerasti.

— Minulle yhdentekevää. Minun elämäni ei ole suuremman arvoinen kuin tuo luodin lävistämä lehti.

Niilo katsahti syvälle miehen silmiin. Aavisti hänellä olevan suurempia syitä tähän kaksintaisteluun kuin firman kunnia.

Velvollisuutensa mukaan koettivat varamiehet ensin saada aikaan sovintoa riitaveljien kesken. Abellino lupasi luopua haasteestaan seuraavilla ehdoilla: 1:ksi jos Santeri firman nimessä julistaa, ettei häntä ole aiottukaan loukata, 2:ksi jos mestari Boltay samassa lehdessä, johon hän oli lähettänyt tuon loukkaavan ilmoituksen, selittää, että Kárpáthi on lahjoittanut kysymyksessä olleen rahasumman hänen kasvattityttärellensä jalossa, taiteellisessa tarkoituksessa.

Santerin varamiehet ilmoittivat hänelle ehdot.

Edellisen hän hylkäsi heti.

Hänkö ei ollut Abellinoa aikonut loukata? Oli kuin olikin; ehdoin tahdoin oli loukannut, ihan omakseen hän omistaa solvauksen eikä sitä palauta.

Sitä suurempi syy taistella. Tässä ei ole muuta neuvoa kuin ampua.

Abellinon varamiehet suuttuivat silmittömästi vastapuolen ynseydestä. Häntä täytyy kuin täytyykin kiusata.

Kovalla äänellä huusi Konrad haavalääkärille:

— Ovatko kaikki kapineet muassa? Ottakaa ne esiin ja pitäkää varalla. Suonirautaa, luulen ma, ei täällä tarvita. Mitä? Miks'ette ottanut luusahaa mukaanne? Te olette ajattelematon ihminen, ystäväni. Kaksintaistelussa tapahtuu usein, ettei luoti satu suoraan päähän eikä sydämeen, vaan sääreen tai käsivarteen. Jos luu särkyy eikä kohta sahata särjettyä jäsentä poikki, niin tulee siihen paha mätähaava. Ja vielä piti jättää luodin ulostaja kotiin, nyt kun sitä parhaiten tarvitaan.

— Asentoon! Asentoon, herrat! — huudahti Rudolf tehdäkseen lopun tuosta ilkeästä kiusaamisesta.

Abellino lävisti vielä neljännen niinipuunlehden viidenkolmatta askeleen päästä.

— Pois käsistä nuo pistoolit, sillä ne ovat tunnettuja, virkkoi Rudolf. Meidän aseemme ovat aivan uudet.

— Hyväksytään, vastasi Konrad. Tottunut käsi osaa silläkin maaliin. Muista vain, jatkoi hän kääntyen Abellinoon, ettet tähdätessäsi liikuta käsivarttasi ylhäältä alaspäin, vaan päinvastoin alhaalta ylöspäin, sillä jos tähtäät rintaan ja pistooli liikkuu alaspäin, niin luoti sattuu vatsaan, mutta aseen liikkuessa ylöspäin, suoraan pääkalloon.

Tällä välin ladattiin pistoolit; kaikkien nähden pistettiin luoti piippuun, ja kumpikin sai aseen käteensä.

Taistelijat asetettiin määrän päähän; rajamerkkeinä, joitten yli ei saanut astua, oli maassa kaksi nenäliinaa.

Varamiehet siirtyivät syrjään. Konrad vetäytyi paksun poppelipuun viereen, joka suojasi hänen kookasta ruumistansa.

Kolme käden taputusta oli taistelijoille merkkinä alkaa.

Santeri seisoi hetkisen paikallaan, pistooli alasvaipuneessa kädessään. Kasvoissa näkyi kolkko tyyneys, jota saattaisimme sanoa suruksikin, jollei tämä olisi yhtä lajia pelkuruutta. Abellino asteli verkkaan eteenpäin, useat kerrat nostaen pistoolia silmilleen, ikäänkuin aikoen heti laukaista. Tämä on pahinta kiusantekoa vastapuolelle, sillä arkaluontoisempi useinkin ampuu ensin etäämmältä, ja jollei hän silloin heti osaa vastustajaansa, on hän kokonaan häviön puolella.

Vielä oli huomattava Abellinon ivahymy, ja ilkeät silmäniskut, joilla hän koetti saada vastustajaansa hämille. Ampuuhan hän ilmassa lentäviä lehtiäkin! Poika parka! — huoahti Rudolf, kun hänen kumppaninsa jo oli huutamaisillaan Kárpáthille, ettei oikeassa kaksintaistelussa ilkkuminen ole luvallista.

Mutta nyt liikahti Santeri paikaltaan, astui vakavin askelin aina rajamerkkiin saakka, jonne hän seisahtui, kohotti pistoolin silmälle ja tähtäsi. Tällä hetkellä levisi hänen kasvoillensa tavaton puna, silmät säihkyivät omituisesti, mutta käsi ei vapissut.

Mitä tavatonta uhkaa! Ennen ensimmäistä laukausta ei ollut tapana astua rajamerkkiin saakka, sillä huonosti käyden saisi vastapuoli hyvän edun. Tämä uhkarohkeus saattoi Abellinon seisahtumaan kuuden askeleen päähän merkistänsä ja vetämään etusormensa pois pistoolin hanasta, jossa se jo oli ollut.

Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui, sitä ei voi kukaan selittää.

Laukaus kuului, ja puolentoista minuutin päästä toinen. Paikalle rientävät varamiehet tapasivat Santerin seisomassa suorana asemallaan. Abellino seisoi selin häneen ja piteli kädellään vasenta korvaansa. Haavalääkärit riensivät heti jälkimmäisen luo.

— Oletteko haavoittunut?

— En, en, väitti hän, yhä vielä toinen käsi korvalla. Saakelin luoti, lensi ihan korvani vierestä, olen melkein kuuro. En kuule sanaakaan omasta puheestani. Saakelin luoti! Olisi kernaammin saanut kylkiluihin mennä!

— Sitä minäkin! — karjui Konrad. Te olette kiero mies, ammuitte minua vastustajanne sijasta. Katsokaa, hyvät herrat, luoti meni puuhun, jonka takana minä seisoin. Onkohan tuo ihmisten tapoja, ampua omia varamiehiänsä. Jollei puuta olisi ollut, niin olisin nyt hengetönnä, ihan hengetönnä! — Ei hengen kutkausta! Tulkoon hiisi toiste sinun varamieheksesi, minä en.

Asian laita oli ehkä siten, että Santerin luodin lentäessä Kárpáthin korvan ohi, tämä oli tuon koko aivokoppaa häiritsevän ilmanvedon vuoksi vetänyt kätensä syrjään, ja luoti oli kääntynyt pistoolista sivullepäin sekä Kárpáthi selin vastustajaansa.

Hän ei enää kuullut Konradin soimauksia. Korvasta alkoi vuotaa verta. Kasvojen kalpeudesta päättäen näytti hän kärsivän hirveätä kipua päässään, vaikka hän ei siitä mitään virkkanut. Lääkärit puhuivat tärykalvon särkymisestä ja sanoivat hänen pysyvän kuurona koko elinaikansa.

Kuuroushan on harmittavin kaikista inhimillisistä heikkouksista, sitä harvoin säälitään, usein vieläpä pilkataankin. Kernaammin olisi luoti saanut kylkiluihin mennä!

Kárpáthi talutettiin vaunuihinsa. Kun kivut myönsivät, kiroili hän. Saakelin luoti, olisi edes keuhkoihin mennyt!

Rudolf ja Niilo astuivat Abellinon varamiesten luo kysyen, olivatko he tyytyväiset taisteluun.

Livius myönsi kaiken tapahtuneen sääntöjen mukaan ja laillisen viiden minuutin riita-ajankin olevan kuluneen. Konrad taasen väitti, ettei hän ollut ollenkaan tyytyväinen, vaan roisto olkoon hänen nimensä, jos hän vielä kerran moisiin toimiin puuttuu.

— Olkaa siis hyvä, kuitatkaa tämä vaatimus, lausui Santeri varamiehille, näyttäen heille vaatimuskirjettä, joka oli hänen mestarillensa lähetetty. — Kirjoittakaa: "maksettu". — Kunnialla maksettu.

Varamiehet tuosta makeasti nauramaan. Mutta ensi ravintolassa tien varrella kirjoittivat he vaatimuskirjeeseen: "maksettu".

Santerin varamiehet piirsivät todistajina nimensä alle.

Täten kuitatun laskun pisti hän povitaskuunsa, lausui kiitokset varamiestensä hyvästä avusta ja palasi jalkaisin kaupunkiin.

IV.

Nabobin nimipäivä.

Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, merkillinen päivä koko Szabolcsin komitaatille. Se oli näet armollisen Juhana Kárpáthi herran nimipäivä, ja kun hänet oli ristitty samana päivänä, jolloin hän syntyi, oli se myöskin hänen syntymäpäivänsä. Jo yhdeksänseitsemättä vuotta oli siellä tähän aikaan ollut suuria, maan mainioita juhlia, sillä Juhana-herran syntymisestä asti vietti sitä joka vuosi komeilla kemuilla ensin hänen isänsä sitten hän itse. Niin sivistymätöntä ihmistä ei siihen aikaan ollut komitaatissa, ettei olisi tietänyt tästä juhlasta.

Lähipitäjäin papit tilasivat jo kuukautta ennen joko Debreczenistä tai Nagy-Kun-Madarasista uudet kauhtanat, käskien räätälin tehdä "taskut suuret". Lembergiläinen silmänkääntäjä ja tulitusniekka valmisteli rakettejansa. Debreczenin ylioppilaat harjoittelivat kauniita juhlarunoja ja kansanlauluja. Mustalaismusikanttien päämies kävi kaikissa puodeissa ostamassa hartsia, ja maata kiertävä näyttelijäseurue valmisteli matkaa Nyiregyhazasta juhlapaikalle.

Herrasperheissä, missä huolellisilla vaimoilla oli onnettomien miestensä suhteen se virka, mikä taivaissa on uskottu suojelusenkeleille ja täällä maan päällä poliiseille, nousi perhemyrskyjä, kun Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivä lähestyi, sillä kemut tulivat kestämään koko viikon; jo ensimmäisenä juhlapäivänä pakenee sieltä jokainen naispuolinen ihminen, ja viimeksi vihdoin lähtevät miehet kotia, mikä puolikuolleena, mikä sikahumalassa, hyvästi piestynä ja rahat pelissä menetettynä.

Juhana-herra oli niin tottunut tämän juhlan riemuihin, että hän olisi pitänyt sitä vuotta hukkaan kuluneena, jolloin hän ei olisi nimipäiviänsä viettänyt, ja sitä hänen tuttavistaan, joka ei saapunut juhlaan, piti hän verivihollisenansa. Vain kuolema saattoi olla hyväksyttävänä esteenä.

Mutta kun hänen tänä vuonna täytyi olla läsnä valtiopäivillä, tuumi hän kovasti, viettäisikö nimipäiviänsä Pressburgissa ja omalla kustannuksellaan toisi sinne kaikki kumppaninsa, tuttavansa, papit, koulupojat, mustalaiset, runoniekat, näyttelijät ja maalaistytöt. Tämä ei kuitenkaan käynyt laatuun. Ei voi vaatia ketään lähtemään kuuden päivän matkalle viettämään nimipäivää, ja vaikkapa veikot olisivatkin kaikki koossa, niin ei olisi täällä kodon vapautta, hurjuuden ja vallattomuuden pakopaikkaa, sillä hänen nimipäivänään ei saa kolmen penikulman sisällä olla selväpäistä miestä. Kotia palaavat vieraat ennenkin kertoivat, mitä äärettömiä tuhmuuksia oli tehty Kárpátfalvan kartanossa, missä ei asu muita kuin Juhana-herra, hänen vieraansa, palkollisensa ja koiransa.

Tällaisille huveille oli Pressburg sangen sopimaton paikka. Vastapuolueen ja ylitallimestarin[16] nähden, palatinuksen[17] ja koko maan edusmiesten katsellessa, raitisten kaupunginporvarien keskellä, vuokrahuoneissa ja sanomalehtimiesten läheisyydessä ei tämäntapainen juhla käynyt laatuun.

Ne, jotka tunsivat Juhana-herran, saattoivat jo heinäkuun lopulla huomata hänen olevan levottoman ja huolestuneen. Mutta kun hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja antoi hänelle kahden viikon loman, tuli hän taas hyvälle tuulelle.

Kaikki, jotka hän tapasi, sekä ystävät että vain nimeltä tutut, kutsui hän luoksensa Kárpátfalvaan, niin että herrasseuroissa oli puheenpartena: "mennäänkö Kárpátfalvaan Juhanan kousalle?" Kun kaksi miestä joutui keskenänsä riitaan, ei kolmannen muuta tarvinnut kuin kysyä näin, niin riitaveljet nauramaan ja sovinto tehtiin.

Tämä sananparsi tuli myöskin Abellinon korviin. Hänen päänsä oli jo parantumaan päin, ja toisella korvalla kuuli hän auttavasti. Hänen kiukkunsa vain eneni, sillä kostonhimo, viha setää vastaan ja äsken tapahtunut häpeä painoivat yhä hänen mieltänsä. Eikä hän ollut niitä miehiä, jotka antavat myöten. Häviö oli hänelle vain kiihottimena uuteen vehkeeseen, ja kun hän oli päättänyt jonkun turmella, ei hän tuumastansa luopunut, vaikka olisi kymmenesti joutunut tappiolle, vaan koetti hyökätä vielä yhdennentoista kerran.

Eräänä päivänä ilmoittivat tervehtimässä kävijät hänen setänsä kutsuneen heitä kotiansa nimipäiväjuhlaan.

Abellino hymyili. Pian kuitenkin huokaus lopetti hymyn, hetken tuskat vääristivät kasvojen juonteet. Mutta taas hymyili hän.

— Kyllä minä näytän, mutisi hän. Lähetän sedälle nimipäivälahjan, jommoista hän ei vielä ole saanut.

Ja taas hymyili hän, tuon tuostakin kiroten, tuntiessaan päässänsä helvetillistä kivistystä!

Mennäänpä Kárpátfalvan kartanoon!

Berettyójoki muodostaa oikullisesti kaareillen ison niemekkeen. Täällä on Kárpáthin suvun ikivanha kartano.

Vaikea on varmaan päättää, mikä noista monista asumuksista on päärakennus, sillä kukin esi-isistä on tahtonut rakennuksilla muistoansa ikuistuttaa; mikä heistä on valinnut jokirannan asuinpaikaksi, mikä taasen metsän, kolmas tahtoi nähdä maantielle, neljäs taasen etsi piilopaikkaa päästäkseen ihmisten näkyvistä. Jälkeläiset olivat käyttäneet mikä mihinkin tarkoitukseen esi-isien rakennuksia; yleisesti suosittujen miesten muistoa pidettiin kunniassa, vähemmin suosittujen alennettiin huonompiin tarpeisiin.

Joen rannalla vanhojen kastanjapuiden suojassa näkyivät vielä mustat rauniot linnasta, joka arolta oli tänne muutettu. Tämä oli kantaisän Ubul Kárpáthin suurista kivistä tehty kotkanpesä, jonka tataarit Adalbert IV:n aikana polttivat, mutta jonka seiniä he eivät jaksaneet repiä alas. Rauniot jäivät paikalleen aina Ladislauksen aikoihin asti, jolloin ympärillä olevasta kylästä ei enää löytynyt jälkiäkään. Silloin heräsi kansallisylpeys August Kárpáthissa, silloisessa Szabolcsin komitaatin maaherrassa, sillä heti voitettuansa talonpoikain päällikön Dózsan, antoi hän masennettujen talonpoikien kivi kiveltä kantaa sopimattomalta paikalta nämä kunnioitettavat jäännökset hunnien aikaisesta rakennuksesta ja asetti ne taas entiselle paikalle Berettyón rannalle palatsinsa viereen. Surma olisi sitä ihmistä kohdannut, joka olisi kiveäkään liikuttanut näistä raunioista.

Myöhempi jälkeläinen Abel Kárpáthi, joka oli kääntynyt reformeerattuun uskoon, rakensi suunnattoman suuren kirkon kelloineen, urkuineen sekä maksoi papin palkan. Uskonnollisessa innossaan alkoi hän vielä rakentaa kauhean suurta kasarmia, aikoen siitä luoda pappiskollegion, jossa olisi neljäkolmatta oppituolia, konvikti yhdeksälle sadalle oppilaalle, kirjasto ja museo. Mutta hän kuoli kesken tätä jättiläistyötänsä, ja hänen poikansa, käytännöllisempi Pertteli Kárpáthi, teki kollegioksi aiotusta rakennuksesta viljamakasiinin.

Hänen poikansa, Balthasar Kárpáthi, oli suuri saituri, joka ei kuluttanut rahoja itsensä eikä muitten tähden. Jottei hänen olisi tarvinnut ottaa vastaan vieraita, muutti hän pois Leopold I:sen aikana rakennetusta suuresta palatsista, sulki ikkunat tiileillä ja rakennutti itselleen pienen yksikerroksisen asunnon, johon hän yksin mahtui ja josta hän ei koskaan poistunut. Hänen perillisensä, joita hän kiusasi pitkällä elinajallaan, antaen heidän sangen kauan odottaa kuolemaansa, uhrasivat hänen asuntonsa koirille.

Seuraava isäntä oli suuri maanviljelijä, joka puuhasi talouteen tarvittavia rakennuksia. Viinapolttimon laittoi hän Versaillen mallin mukaan rakennetun kartanon viereen, ja englantilaiseen puutarhaan pääsi vain tallin ja navetan välitse.

Dalia Kárpáthi, joka loisti Maria Theresian aikana, rakennutti uuden komean kaksikerroksisen kartanon Berettyón rannalle sen ajan muodin mukaan: kullalla koristettu marmorivaakuna portin päällä; samanlainen, mutta vielä suurempi katonrajalla seinässä; joen puolisella sivulla kariatipatsaitten päällä kullattu parveke; sisällä pitkiä käytäviä, holvattuja huoneita; kaikki maalatut, matoilla koristetut; seinillä kalliita kuvia; kaikkialla salaovia, salaisia kiertorappusia, kuten sen ajan tapa oli. Seuraava omistaja sai keisari Josef II:sen aikana kartanon haltuunsa. Hänen pisti päähänsä perustaa kaupunki Kárpátfalvaan. Hän rakennuttikin pitkiä huoneriviä ja muutti sinne koko joukon tyhjäntoimittajia. Kartanon huoneet hän jakoi espanjalaisilla seinillä kolmeen, neljään osaan. Mutta jo seuraavana vuonna hävitti uutisasutuksen puna- ja kuumetauti; ihmiset pakenivat vähitellen sinne, mistä olivat tulleetkin. Ennen pitkää itse isäntäkin muutti autuaallisempiin asuntoihin.

Hänen jälkeensä tuli meidän Nabobimme, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi Juhana-herrana.

Hänen työnsä hedelmät ovat tällä ikivanhalla tilalla enimmän nähtävissä. Hänen toimestaan on syntynyt kaikki, mitä siellä on omituista, silmiinpistävää, mitä ihmiset huomaavat jo peninkulmien päästä. Metsässä on kauriita ja hirviä, joille on laitettu talvikarsinoitakin. Kaukaa näkyy Kárpátfalvan kirkontorni, jonka Juhana-herra on tehnyt kahta vertaa entistään suuremmaksi ja kattanut kirkkaalla pellillä, joten matkustaja erottaa sen muista kirkontorneista jo kymmenen peninkulman päästä.

Ansarin rakennutti hän myöskin kahta vertaa suuremman kuin hänen edeltäjänsä Dalia, ei kuitenkaan palmupuiden kasvattamista varten, vaan suojellaksensa tuulilta suurta kuusisatavuotista kastanjapuuta, jonka lehvien varjossa hänen esi-isänsä Kupa Kárpáthi oli ollut kolme päivää ja kolme yötä tataarilaisia paossa ja elänyt sen ajan vieraanvaraisen puun hedelmillä.

Dalia Kárpáthi oli rakennuttanut vain yhden ympyriäisen salin, missä väliin Wienistä tuodut laulajat ja musikantit antoivat äänensä kuulua. Mutta Juhana-herra perusti keskelle englantilaista puutarhaa oman mielensä mukaisen teaatterin, jossa maata kiertävät teaatteriseurueet aika ajoin uskalsivat näytellä. Palkka oli sangen hyvä, mutta sitä kamalampi oli arvostelu, joka tapahtui siten, että armollinen herra heti paikalla antoi kelpo lailla selkään sille näyttelijälle, joka ei osaansa osannut.

Isännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä silloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena päivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä sai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten kesken.

Kun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi. Narrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori kävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne tekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon nauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti täyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli luvannut Herran alttarin edessä.

— Käskekää taloudenhoitaja tänne.

Tämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta hänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä ja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran äärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että tarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras tilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne juuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella ollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa palveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun niillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi parempia.

Mainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin Juhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona, ja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että tällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita opettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet juurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä hyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi läksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan opintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman tiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi, missä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään saakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin virkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen rehellisyytensä taattu.

Unkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi lahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta pyytämään, sillä sitä hän inhosi.

Kun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei osaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä keskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi jo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet, pehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja kasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa hopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa ovat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista rattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän ei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain särkisivät pihan kaunista kivitystä.

Rattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo paikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän juhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä perhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja kullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei kukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset hiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle muonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.

Ennenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä monen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän koputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka kantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä koputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi. Viimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra nojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt suoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan ensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi armollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen askeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.

— Noh! Astukaa lähemmäksi; — ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka — ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.

— Pyydän nöyrimmästi, vastasi arvoisa taloudenhoitaja pistäen kätensä selän taa, en ole niin suurta kunniata ansainnut.

Eikä häntä olisi mistään hinnasta saatu antamaan kättä Juhana-herralle eikä myöskään istumaan armollisen herran viereen. Väkisinkin painoi Paavo hänet tuolille, mutta kuitenkin nousi hän heti istualta ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.

Omituisia olivat nuo kolme henkilöä: armollinen herra, taloudenhoitaja sekä heitukka. Kárpáthin kasvot olivat tällä hetkellä tavattoman iloiset; korkea, paljas otsa kiilsi kuin kirkon kupukatto, harvat, harmaat hiukset riippuivat niskasta ja ohimoilta hopeasuortuvissa. Kasvot olivat sileiksi ajetut, viikset siivotut, silmät eivät nyt olleet veriset eikä kasvoissa näkynyt ryppyjä.

Kunnon taloudenhoitajan tummanruskeista kasvoista taasen näkyi menneen vuosisadan muoti. Viikset olivat lyhyiksi leikatut, jottei niistä olisi haittaa; mutta sitä enemmän näki hän vaivaa puuteroidusta palmikosta, jota hän kaikkien ihmeeksi vielä käytti. Hänen pukunsa oli yhtä vanhanaikainen; takkia ei saanut ollenkaan kiinni, niin että pitkät, hopeanappiset liivit olivat laajalti näkyvissä.

Hänen takanansa seisoo Paavo, vanha heitukka, nyöreillä varustetussa dolmanytakissa. Hän on yhtä harmaapäinen kuin toisetkin. Kaikki kolme ovat yhdessä kasvaneet, yhdessä vanhenneet, ja Paavo kohtelee armollista herraa samoin, kuin ennen muinoin heidän pihalla palloa heittäessään.

Ukon tukka on jo tosin harmaaksi käynyt, mutta siitä ei ole karvaakaan poissa. Viiksien päät ovat terävät kuin naskalin kärki ja pelottavasti ulospäin kierretyt. Kasvojen juonteet ovat niin yksinkertaiset, että taitava maalaaja voisi ne parilla piirroksella kuvata, mutta sitä vaikeampi olisi saada kuvaan oikeata kasvojen tummanpunaista väriä.

— Armollinen herra armossa suvaitsi, lausui kunnon Pietari astuen pöydän luo, — alentaa korkeata persoonaansa tarkastamaan tilikirjoja; sen vuoksi olen alamaisuudessa rohjennut asettaa ne systeemiin, jotta armollisen herran olisi helpompi niitä tutkia.

Näin sanoen viittasi hän Paavoa laskemaan kirjat esille.

Tämä paiskasi suuttuneena pöydälle koko tukun mutisten:

— Vahinko, kun on noin paljon paperia raiskattu!

— Puhut mielettömiä! — ärjäsi Juhana-herra.

— Olisihan armolliselle herralle yhdentekevä, vaikka puhdasta paperia pantaisiin eteenne, ettehän niitä kumminkaan katso lävitse. Tiedätte, että teiltä varastetaan, pitääkö vielä tietää, paljonko on varastettu?

— Vai sinä lurjus minulle tuollaisia puhut? Kiusallakin tarkastan kaikki tilit, ja sinä saat koko ajan seisoa selkäni takana.

— Minä syön kaikki tilikirjat, jotka armollinen herra tarkastaa, — mutisi vanha palkollinen.

— Pidä suusi kiinni, tiuskasi Juhana-herra.

Paavo nosti nyrkkinsä suun eteen ja mutisi sormiensa lomitse:

— Jo pidän.

Päättäväisenä otti Juhana-herra käteensä päällimmäisen tukun, jossa olivat pehtorin, Juhana Kárltón, laskut, ja rupesi niitä selailemaan, kunnes huomasi, ettei hän tullut hullua viisaammaksi, jonkatähden hän sysäsi paperit herra Pietarin eteen, joka heti löysi niistä sisällyslistan.

— Tässä on Kakadin tiluksen menneenvuotiset tulot ja menot.

Kuulkaamme mekin. Tosin on se vähän ikävää, mutta opimme tietämään, miten Nabobin tiluksia hoidetaan.

Herra Pietan luki vielä vanhoilla päivillänsäkin ilman silmälaseja.

… V. 1824-25 oli Kakadin tiluksesta tuloja, kuten summasta näkyy, seuraavasti:

Tähän keskeytti Pietari lukemisensa.

— Armollisen herran luvalla olen rohjennut tänne marginaaliin tehdä muutamia muistutuksia asiasta, jos ehkä suvaitsette niitä kuulla.

Juhana-herra nyökkäsi myöntävästi.

— Siis: viime vuonna tuli Kakadin tiluksen kylvöstä 12 tuhatta tynnyriä vehnää. Ei tullut paljon muuta kuin siemen, vaikka maa on hedelmällistä.

— Oli huono viljasato mennä vuonna, lohdutti häntä Juhana-herra, elo meni lakoon, keväällä tuli rakeita ja vilja rupesi itämään kuhiloissa syyssateitten aikana.

— Niin sanoi pehtorikin, vastasi herra Pietari, mutta olisi pitänyt päästää talvella lampaat pellolle syömään pois rikkaruohot, niin elo ei olisi mennyt lakoon; rakeilta olisi pitänyt vakuuttaa Pressburgin vakuutuslaitoksessa, ja onhan siellä suuren suuri lato; jos elot olisi sinne viety, niin eivät olisi itäneet.

— Hyvä on, herra Pietari, mitä vielä? Toiste toisin. Se on oleva minun huoleni.

— Nuo 12 tuhatta tynnyriä on myyty, kahdeksasta floriinista tynnyri: — ne osti eräs Györin kauppias; — yhteensä yhdeksänkymmentä ja kuusi tuhatta floriinia. Mutta sanomalehdistä olen lukenut, että Pestissä saa hyvistä nisuista yksitoista floriinia, ja helposti olisi voinut kuljettaa viljan sinne, kun vedentulvan tähden ei härillä muutakaan työtä ollut.

— Aivan niin, mutta sama vedentulva vei sillan, joten ei päästy Tiszavirran yli.

— Pahasti kyllä, että vesi vei sillan, mutta jos ei olisi annettu padon rappeutua, niin ei olisi tulvaa tullut.

— Jättäkää se minun huolekseni. Entä sitten?

— Repsi on pahentunut kauan seisoessaan, siitä ei ole tullut enempää kuin 8 tuhatta floriinia. Tämä johtuu huolimattomuudesta, sillä silloin ei ollut sadetta, vaan pehtorin lapsen ristiäiset, ja sen vuoksi sai repsi suovissa kuumeta, käydä mustaksi ja happameksi.

— No niin. Olettehan kristitty ihminen, ettekä tahtoisi jättää lastanne ristimättä kaiken maailman repsin tähden? Jättäkää minun huolekseni.

— Heinät vei tulvavesi, kun armollinen herra määräsi juuri korjuun aikana kaikki heinään kykenevät miehet ajometsästykseen. Muulloin on tilissä tässä kohden ollut kauniita summia.

— No, tuohon olen minä itse syypää, eihän se ole pehtori paran vika. Jättäkää vain minun huolekseni.

— Sentähden ovat tulot yhdessä kohdin lisääntyneet, nimittäin lammasten ja raavaskarjan nahoista, rehun puutteen vuoksi kuoli elukoita joukottain.

— Kas, vahinko siis kääntyi hyödyksi.

— Sen sijaan ovat tulot villoista vähentyneet.

— Villojen hinta olikin mennä vuonna halpa, eikä niitä kyseltykään.

— Vielä…

— Heitä sikseen, Pietari! Huomaamme pehtorin olevan rehellisen miehen, hänellä on kaikki reilassa. Mikä on tuo toinen tukku?

— Nyilás'in tilan voudin Taddeus Kajaputin tilit.

— Vai niin, nehän tavallisesti ovat hauskoja. Eikö hänellä nytkin ole uusia keksintöjä?

Mainittu mies yritteli kaikkea. Hoitamallensa tilukselle oli hän perustanut malliviljelyksen, mutta tämä malliviljelys maksoi enemmän kuin mitä se tuotti.

Hän rakensi sokeritehtaan, mutta se ei tuottanut muuta kuin huonoa siirappia, joka tuli maksamaan kymmenen floriinia leiviskä.

Silkkiäkin hän viljeli, mutta kyynärä rihmaa tuli maksamaan enemmän kuin saman verran samettia.

Joskus oli hän kuullut puhuttavan paineruohosta ja osti sitä suuren määrän tehdäksensä indigoväriä, mutta myttyyn meni sekin yritys.

Hän rakensi lasitehtaan ja osti tarvittavat puut eikä saanut muuta tehdyksi kuin vihreää lasia, jota ei kukaan ostanut.

Hietikkoon istutti hän keväällä kuusimetsää; syksyn tullen ei siitä ollut jälkiäkään.

Hän perusti verkatehtaan, toi Szakolczasta vararikon tehneen kankurin työnjohtajaksi, joka valmisti verkaa semmoista, että se kolme viikkoa vaatteena oltuaan ratkesi säpäleiksi, tai jos kerran kastui, meni se kokoon, niin että takin hihat ulottuivat kyynäspäähän, sekä värjäsi paidan, niin ettei juuri takkia kaivannut.

Sanalla sanoen taloudesta oli enemmän menoja kuin tuloja. Se oli tuloksena.

— Niin käy, kun tiedemiehet rupeavat taloutta hoitamaan, lausui Juhana-herra makeasti tilikirjalle naurettuansa.

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, virkkoi herra Pietari, niin käy, kun puolioppinut ryhtyy talouteen. Oppi on sellaista myrkkyä, että paljo sitä parantaa, mutta vähä tappaa.

— Katsokaamme toisiakin. Mikä on tuo ohut tukku tuossa?

Hän alkoi jo valikoida ohuvia.

— Se on opaalikaivosten vuokraajan vuosikertomus. Neljäntuhannnen floriinin vuokrasta lähetti hän jalokiviä, jotka häneltä olisi saanut ostaa tuhannesta floriinista.

— Mitäs tehdä miesparalle? Täytyyhän hänenkin elää. Hänellä kuuluu olevan kuusi lasta.

— Mutta täällä kävi Galitsiasta kauppias katselemassa kaivosta ja hän lupasi heti kaksikymmentä tuhatta floriinia vuokraa.

— Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En, vaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään! Entä tuo toinen tukku?

— Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.

— Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia Talpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa metsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on lähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne saavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin likomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! — vastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä vaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö Talpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa sinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä kantaa!

— Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.

— Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.

— Kaunis, mutta paha.

Tähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata filosofisesti.

— Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on irstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin olisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se seikka minun haltuuni!

— Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun, toisti takana seisova Paavo.

— Joko taas puhut?

— Minäkö? En hiiskunut sanaakaan.

— Vai et! Tuo ihminen huutaa yhtä päätä korviini, ei semmoisessa metelissä voi tilejä tarkastaa. Tehdään tästä pian loppu, Pietari. Mitä vielä on jäljellä?

— Lahjoitukset ja laitokset.

— Älkäämme niitä ottako esillekään. Tiedämmehän, että ne ovat suoritetut. Onko jollakin vielä meiltä toivomista?

— On. A:n kollegio ei ole saanut vuotuista apurahaansa.

— Eikä saakkaan, kun ei mennä vuonna lähettänyt nimipäivänäni suplikanttia!

— Mutta jos se nyt lähettää, niin annammeko sitten?

— Annetaan menneenvuotinenkin.

— Sitä paitsi on vielä joukko anomuksia ja kiertokirjeitä.

— Mitä nuo viimeiset sisältävät.

— Tässä on kehoitus perustamaan unkarilainen tiedeseura.

— Siihen en anna äyriäkään. Maa oli onnellinen, niin kauan kuin ei ollut tiedemiehiä. Kollegioissa saa tietoa tarpeeksi.

— Tässä uuden sanomalehden tilauslista.

— Sanomalehti: valhe! Semmoisilla en minä mieltäni pahoita.

— Tässä on kehoitus pysyväisen unkarilaisen teaatterin rakentamiseen Pestiin.

— Joka tahtoo näytellä, tulkoon tänne; minulla on hyvä teaatteri ja syötävää; saa olla täällä kuolinpäiväänsä saakka.

— Tässä taasen ehdotus kansallismuseon enentämiseen.

— Sen sanon, että minulla on parempi kokoelma, kuin tuolla kansallismuseolla, ja jollei sitä kuruczien sodan[18] aikana olisi vahingoitettu, ei sen vertaista olisi Wienissäkään…

Täten kävi unkarilaisen ylimyksen tilintarkastus.

Hänen tulojansa vähensivät sopimaton johto sekä uskottomat, mielensä mukaan vallitsevat hoitajat. Suuri osa tuloista kului turhaan, pintapuoliseen prameuteen. Yleisiin tarkoituksiin uhrasi hän vain siinä tapauksessa, että hänen nimeänsä ylistettiin ja hän pääsi holhoojaksi. Mutta kun pyydettiin hänen apuansa pelkästä isänmaanrakkaudesta tai asian harrastuksen vuoksi, niin ei hän äyriäkään hellittänyt. Vaikka hän järjettömästi tuhlasi omaisuuttaan, jäi vuosittain rahastoon kaksisataa ja kymmenkunta tuhatta floriinia, joita hän ei jaksanut kuluttaa.

Toisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi? Suuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan hänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai rupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat saajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria, laskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä ei aatelismiehen arvo salli.

— Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!

Häthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä enää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.

Monta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta yleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista, jotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa muurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen rakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.

— Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen palvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina pidetyt palkolliset.

Herra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta:

— En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä niin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun palvelusväen kanssa toivottamaan onnea.

Näin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria, ettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.

Juhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään tilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä hupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin runoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja Lokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää jäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli hupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut, vaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. — Hän on yhtä suuri narri kuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin Juhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa: mustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta, ja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita toisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin: mustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.

— No mitä siinä töllistelet? — huudahti Juhana-herra takanansa seisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.

— Kyllä mennään. Ei sen vuoksi tarvitse niin kovin karjua, vastasi vanha heitukka. Enhän saata nyt hyppelemään ruveta, kun nuo kirotut tilikirjat vielä päässäni pyörivät.

— Vai niin! Hyvä, että muistutit. Milloinka sinä teet tilin niistä sadasta floriinista, jotka sait viimeksi Debreczeniin matkustaessasi? Katsokaamme, miten olet oppinut lukua laskemaan.

— Helposti tehty, vastasi Paavo karskisti viiksiänsä väännellen. Pari kertaa nykäisi hän takkinsa lievettä edestä, sukaisi tukkaansa, veti mahavyötä kireämmälle, yskähti pari kolme kertaa sekä vastasi:

— Armolliselta herralta olen saanut sata floriinia setelirahaa. Siitä on taskussani jäljellä vielä puoli kreutzeriä, muut rahat ovat syödyt, juodut; summa summarum: sata floriinia.

Juhana-herra oli naurusta haljeta.

— Sinä teet samanlaisen tilin kuin entinen lähetystö: "tultiin, mentiin: sata floriinia; syötiin, juotiin: sata floriinia; yhteensä kolmesataa floriinia."

— Aivan niin, oli vastaus.

— Mene nyt noutamaan viskaalia. Käske hänen tuoda hyvä kynä mukanansa, sillä hänen pitää kirjoittaa.

Neljännestunnin perästä toi Paavo viskaalin.

Emme tiedä, mistä Juhana-herra oli tämän merkillisen miehen onkinut; mutta mainion hyvin hän toisten rinnalle sopi.

Miehen kasvot olivat pienet kuin oravan sekä pesemisen pelon vuoksi kovin likaiset. Samanmukaista oli hänen asunsa pörröisestä tukasta aina saapasrajoihin saakka. Takinkaulus oli lihavana monivuotisesta liasta ja rinnukset kiilsivät, Herra tiesi, mistä. Kummallisen värisen liivin napit oli pantu kiinni siten, että toiselta puolen ylimmäinen nappi jäi virattomaksi ja toiselta taas alimmainen läpi tyhjäksi, ja siihen sopi hyvästi panna housut kiinni, muita kannattimia ei tarvittu. Kaulahuivi, joka joskus lienee ollut valkoinenkin, oli taakse solmittu, kuten ennen oli tapana, vaikk'ei Pariisissa. Molemmat taskut olivat täynnä yhtä ja toista, nenäliinoja, nuoraa, hansikkaita. Sormet olivat niin musteessa, että luulisi hänellä olevan tapana kirjoittaa niillä eikä kynällä.

Hän on myöskin Juhana-herran narreja, sillä Juhana-herra ei muunlaisista ihmisistä huolikaan. Tämmöisiä hän huolellisesti haalii kokoon. Tämä on tosin sangen likainen narri, jota käytetään huviksi vain silloin tällöin, kun on annettava jonkun juoda öljyä viinin asemasta, ja väliin arkitöihin kirjoittamaan kirjeitä sekä antamaan urbarialikokouksissa[19] talonpojille selkään.

Tätä miestä puhutteli Nabob sanomalla: "kuules herra", mikä hänestä oli vielä alentavaisempaa kuin paljas sinutteleminen.

— Kuules herra! — Tulepas tänne, herra! Voi, kuinka herra haisee kynsilaukalta! Pidä suusi kiinni! Enkö ole sanonut, ettet saa syödä kynsilaukkaa, taikka ajan sinut ulos huoneesta. Ja mistä saat sitä käsiisi, kun ei minun alueellani saa sitä kasvattaa? — Olen käskenyt herran tänne kirjoittamaan kirjeitä, mutta kuuntele tarkkaan, sillä minä en sano kahta kertaa samaa asiaa. Kirjoita kirjeitä kaikille herrastuttavilleni, joitten kanssa mennä vuonna olin riidassa, ja anna tietää, että minä toivoisin lähestyvänä nimipäivänäni saada rakentaa rauhaa heidän kanssansa. Kirjoita siis Mikko Horhille, (sivumennen mainiten pitää herran kirjoittaa Mikael, sillä hän ei ole joka miehelle Mikko), että minä annan myöten rajariidassa ja luovutan hänelle Burjánosin kukkulan. Lauri Csenkölle ilmoitat (älä unhota antaa hänelle arvonimiä "perillustris ac generosus") (korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen), mutta älä kirjoita itse kirjettä latinaksi, sillä hän ei ymmärrä sitä, kun hän on lukenut vain "syntaksiin" saakka; hänelle ilmoitat, että hän saa tulla noutamaan oriin, jota hän pyysi, mutta jota en silloin antanut. Lauri Berkille annat tiedoksi, että minä uskon kaikki hänen puheensa, uskoisinpa senkin, jos hän täst'edes lupaisi olla valehtelematta. Kirjoita näillä sanoilla. Fredrik Kalotaille taasen — ei, älä lähetä hänelle mitään, — sillä hän saattaisi tehdä kirjeestäni velkakirjan; hän tulee muutenkin, vaikka minä puoli vuotta sitten koiruuttani annoin heittää hänet ulos ovesta. Viimeiseksi kirjoitat Antti Kutyfalville, että hän unohtaisi sen pienen selkäsaunan, jonka Mikko Kiss veikko meidän kaikkien nimessä hänelle antoi; sopikoon Mikon kanssa, minä laitan hänelle jonkun henkilön, jolle hän saa vihaansa purkaa, paremman puutteessa esimerkiksi viskaalini. Ymmärrätkö, herra?

Viskaali nyökkäsi päätään.

— Antaisinpa herralle kättäkin, koska kerran sovintopuuhissa olen, joll'eivät sormesi olisi noin saakelin mustat. Mene ulos pesemään kätesi ja tule tänne jälleen!

Viskaali totteli, meni ulos ja pesi puolen tuntia sormistaan vanhaa piintynyttä likaa. Kun hän palasi takaisin, seisoi Juhana-herra ikkunan ääressä katsellen pihalle, kädet selän takana, eikä ollut hänen tulostansa millänsäkään.

Viskaali seisahtui odottamaan. Odotti puoli tuntia, niin jo kääntyi Nabob ja viittasi hänelle:

— Herra istuu kirjoittamaan!

Armollisen herran ääni värähteli omituisesti, mikä seikka olisi hämmästyttänyt jokaista muuta paitsi viskaalia.

"Rakas veljenpoikani!" — alkoi vanha Kárpáthi sanella.

— Koska rakas veljenpoikani tätä nykyä asuu kotimaassa, enkä minä soisi kenenkään Kárpáthinimeä halventavan tänä päivänä, jolloin olen sopinut kaikkien vihamiesteni kanssa, niin ojennan täten Teille sukulaisuuden vuoksi kättä; ja toivoen, ettette sitä luotanne työnnä, tarjoan teille täten kaksisataatuhatta floriinia, jonka summan saatte minulta joka vuosi niin kauan kuin elän. Toivon, että täst'edes pysymme hyvinä sukulaisina.

Vanhuksen silmät kävivät kosteiksi näitä sanoja lausuessaan.

— Laittakaa kuori kirjeelle ja kirjoittakaa: "Armolliselle herralle Béla Kárpáthille Pressburgissa." Ratsupoika vieköön kirjeen hänen omaan käteensä.

Hän huokasi huojentuneena, aivan kuin nuo kaksisataa tuhatta floriinia olisivat olleet yhtä monta kiveä, joitten taakan hän nyt oli saanut niskoiltansa vieritetyksi. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin onnellinen kuin tällä hetkellä.

Pian saamme nähdä, miten Abellino vastasi tähän jaloon sovintoehdotukseen.

* * * * *

Hartaasti odotti Juhana-herra Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivän aamua. Lapsen lailla hän edeltäkäsin iloitsi tuosta hetkestä. Jo aamulla varhain heräsi hän koirien haukunnasta ja rattaiden jyrinästä pihalla. Metsästäjät palasivat metsältä, tuoretta riistaa muassa, rattailla makasi pitkällään sarvipää hirvi, kaksi miestä kantoi tangossa fasaaneja ja pyitä. Kokki tuli heitä vastaan valkoinen takki yllään. Juhana-herra katseli pihalle ikkunavarjostinten takaa. Aamu vasta koitti; taivaan itäinen reuna oli ruusun- ja purppuranpunainen; seutu oli vielä hiljaa; niityiltä nousi hopeankarvainen usva, ikäänkuin olisi sinne syntynyt saduntapaisia meriä. Hän kuuli selvästi ihmisten askeleet pihalta; kukin hääri valmistuspuuhissa, jommoisia vain kerran vuodessa tapahtuu. Puutarhassa ja puistossa koputeltiin kuuluvasti; juhlavalmistusten toimessa oltiin. Ennen pitkää tulevat verolliset ja voudit tervehtimään: sitten vieraat, läheiset ja kaukaiset sukulaiset, ehkäpä Bélakin. — Tämä oli yhä hänen mielessään. Rakastunut nuorukainen ei niin hartaasti odota lemmittyänsä kuin hän veljensäpoikaa. Hän on ojentavinansa kättä sovinnoksi. Vaikk'ei ollut luultavaa, että Abellino vielä olisi ehtinyt saada sedän kirjettä, niin sanoi ääni hänen sydämessään, että hänen veljensäpoika, ainoa sukulainen, hänen omaisuutensa perijä, Kárpäthinimen ainoa ylläpitäjä vielä tänä iltana on oleva hänen luonansa. Miten käynee yhtymisen? Miten sovinto tehtänee? Mitä toinen toiselleen sanotaan?

Vielä meni hän hetken ajaksi maata. Aamu-uni onkin suloisin. Hän näki unta, oli puhelevinansa Bélan kanssa, istuvinansa hänen vieressään ja tyhjentävinänsä ystävyyden maljaa hänen kanssansa. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Paavo herätti hänet unesta huutamalla hänen korvaansa:

— Nouskaa ylös, tässä ovat saappaat!

Nuoren voimilla hypähti Juhana-herra vuoteelta, kuten se, jonka mieleen äkkiä tulevat päivän ilot.

— Onko täällä jo ketään? Tämä oli ensimmäinen kysymys palvelijalle.

— On miestä kuin roskaa, vastasi tämä.

— Onko Mikko Kiss tullut? — tiedusteli Juhana-herra vetäessään saappaita jalkaansa.

— Hän oli ensimmäinen. Näkyy, ettei hänen isänsä ole ollut aatelismies, koska hän on niin varhain liikkeellä.

— Ketä vielä on täällä?

— Mikko Horhi. Portilla tuli hänen mieleensä, että oli unhottanut tupakkamassinsa Theresianopeliin erääseen ravintolaan ja aikoi mennä takaisin, mutta minä estin.

— Sitä hupsua! Ketä vielä on tullut?

— Kaikki aatelislurjukset ovat saapuneet. Fredrik Kalotaikin on täällä omilla rattaillansa. — Mistä lienee nekin varastanut.

— Olet aika narri, Paavo. Eikö täällä ole ketään muita?

— Muitako? Muita! On niitä muitakin! Mutta eihän minun pääni ole mikään tuomiokapituli, että niitten kaikkien nimet muistaisin. Kohta saatte nähdä heitä kylläksenne.

Tällä välin vaatetti vanha heitukka herransa, siivosti sukien, harjaten, silitellen rypyt puvusta.

— Eikö ole tullut ketään outoa, tavatonta vierasta, ketään miestä, joka ei ennen ole käynyt täällä. Mitä?

Kotvasen aikaa ällisteli Paavo, suu, silmät auki, tietämättä mitä vastata.

— On tullut ——sta suplikantti; hän ei ole koskaan ollut täällä.

— Sinä, Paavo, olet aika hölmö!

— Tiedänkö minä, ketä armollinen herra odottaa, vastasi Paavo nyreissään ja nykäsi aikalailla herransa takinliepeestä.

— Tahdon vain tietää, virkkoi Kárpáthi vakaasti, eikö veljenpoikani Béla ole tullut?

Paavo murti närkästyneenä suuta tälle puheelle, laski kädestä harjan, jolla juuri oli ruveta harjaamaan herransa takinkaulusta.

— Kuka? Tuo tuulihattuko?…

— No! Mitä puhetta se on? Muista puhua Kárpáthin suvusta kunnioituksella!

— Mitä? — virkkoi Paavo kädet selän takana. Aikooko armollinen herra hieroa sovintoa hänen kanssansa, hänen, joka on niin armollista herraa loukannut?

— Mitä se sinulle kuuluu?

— Eipä niin rahtuistakaan; ja vaikkapa hiukan kuuluisikin, niin olen vain kelvoton heitukka, jonka ei tulisi puuttua herransa asioihin. Sopikaa vain! Minulle yhdentekevää. Syleilkää, suudelkaa vain toisianne! Eihän tuo kelpo poika ole minua loukannut, vaan armollista herraa; jos armollisen herran mieli tekee, niin sopikaa pois!

— No, heitä narrimaisuudet, virkkoi Juhana-herra leikkisästi. Kerropas, ketä vielä on tullut?

— Roistoväen joukosta on täällä Pukkancsin vouti, toi hirveän suuren juuston, sekä Dudan kirkkoherra, jota minä en voi kärsiä.

— Eipä hän sinusta paljoa välitä.

— Pitäisikö vielä? Muutenkaan en voi häntä kärsiä.

— Miks'et, vanha houkkio.

— Kun hän joka kerta minut tavatessaan kyselee armollisen herran vointia. Mitä hänelle kuuluu armollisen herran vointi? Ei hän mikään tohtori ole.

— Olet huonolla tuulella tänään. Ovatko pikkupyhät täällä?

— Ohoho, hehehe, hymyili Paavo; on täällä koko Debreczenin laulajakunta johtajineen; neljä joukkoa mustalaismusikantteja on tullut. Biharikin[20] on täällä. Rehtori on järjestänyt moukkalapset pihalle; älkää pelästykö, armollinen herra, sillä ne rupeavat täyttä kurkkua kiljumaan, kun saavat nähdä teidät. Tulitusmestarikin on tullut. Tuolla hän puhuu puutarhassa, sanoo valmistavansa odottamattomia illaksi. Kunhan ei vain sytyttäisi suovia, kuten mennä vuonna.

— Entä ovatko näyttelijät tulleet?

— Totta kaiketi; heille tässä äsken nauroin. Täällä on taas Lokodi joukkoinensa; itse näyttelee hän sankareita, entinen parturinsälli esittää vanhaa isää, eräs vanhapiika näyttelee nuorta neitoa. Ovat jo keksineet, mitä illalla näytellään. Armollisten herrain illallisella ollessa esittävät he suuren näytelmän kahdessatoista kuvaelmassa; — kreikkalaisen tulen valossa.

— Miksi etusalissa eikä teaatterissa?

— Teaatteri on heille liian pieni.

— Eihän heitä ole kuin viisi.

— Aivan niin, mutta kaikki heitukat ottavat myöskin osaa, mikä turkkilaisena, mikä unkarilaisena; muinaiskalustosta on otettu kaikenlaisia aseita ja pukuja. Ylioppilaat laulavat, Gyárfás paraikaa sepittää sitä varten runoa sekä laulunjohtaja säveltä. Tulee vallan mainiota.

Vanha hölmö iloitsi näytelmästä lapsen tavalla.

Sillä aikaa vaatetti hän Juhana-herran, suki ja pesi hänet, leikkasi kynnet, ajoi parran, puki ylle kauluksen ja pani napit kiinni, aivan kuten tuli ja piti.

— Nyt saatte mennä ihmisten näkyviin.

— Missä on piippuni?

— Mikä piippu? Ettekö tiedä, että ensin täytyy mennä kirkkoon rukoilemaan; ennen ei saa tupakoida.

— Oikeassa olet. Miks'ei soiteta kirkkoon?

— Vartokaa! Ensin täytyy antaa papille tieto, että armollinen herra on noussut.

— Ilmoita hänelle vielä yksi seikka: "makkara pitkä, saarna lyhyt!"

— Tiedän, vastasi Paavo ja läksi papin luo, jolla ei ollut päävikana pitää pitkiä saarnoja, mutta kun hän kerran vuodessa sai Juhana-herran kynsiinsä kirkkoon, niin manasi hän häntä Jumalan nimessä niin, että vierailla oli koko päivän pilanaihetta. Tällä kertaa pelasti sattumus Juhana-herran tästä ikävästä huvista, sillä kunnianarvoisa pastori oli sairastunut eikä voinut täyttää velvollisuuttansa.

— Kirkkoherra on täällä, tiesi surusanoman tuoja Paavo.

— Älä puhukaan! — huudahti Juhana-herra; jos hän saa saarnata, niin tulee päivällisestä illallinen ja ylistää hän minua Jumalan edessä niin, että itsekin häpeän. Suplikantti ylioppilas pitäköön jumalanpalveluksen.

Hän oli viiden vuoden vanha (ei ikää, vaan opintovuosia laskien) ylioppilas, joka ei kollegioon tultuansa ollut nähnyt niin paljon herroja yhdellä kertaa koossa. Kovin poika parka pelästyi, kun ilmoitettiin, että hänen pitää puolen tunnin päästä saarnata niin monelle jumalattomalle ihmiselle.

Hän olisi mielellään pötkinyt pakoon, mutta häntä pidettiin silmällä, ja kun huomattiin hänen pelkäävän, niin teki vallaton seura hänelle kaikenlaista pilaa. Nenäliina neulottiin kauhtanan taskuun kiinni, jottei hän saisi sitä irti nenää niistääkseen. Sanottiin hänelle Vidran olevan lukkarina, jonkatähden miesparka pyysi, että Vidra rupeaisi soittamaan urkuja, jos hän takertuisi jossakin kohdin. Viimein vaihdettiin hänen käsikirjansa eläinlääkärikirjaan.

Ylioppilaalla ei ollut sitä mielenmalttia kuin Mikael Csokonailla, joka samanlaisessa tapauksessa, kun vallattomat herrat vaihtoivat kokkikirjaan hänen käsikirjansa ja hän alkoi jo lukea: "etikka…" sekä huomasi, että olikin etikkakurkuista puhe, heti jatkoi: … otettuansa sanoi Jesus: "se on täytetty", ja piti suoraa päätä semmoisen saarnan näitten sanojen johdosta, että kaikki kuulijat äimistyivät.

Huomattuansa, että oli vienyt nautakirjan saarnastuoliin, joutui ylioppilas poloinen niin hämille, ettei osannut isämeitää lukea. — Sanaa sanomatta hiipi hän alas saarnastuolista. Täytyi siis pyytää kirkkoherraa tekemään toimitus; hän lupasi saarnan asemesta lukea vain rukouksia. Nämäkin kestivät puolitoista tuntia. Kunnianarvoisa herra rukoili kaikkea siunausta Kárpáthin suvulle, sen sekä mies- että naispuolisille jäsenille, sekä ylenevässä että alenevassa polvessa, sekä tässä että tulevaisessa elämässä, jottei heitä eläessä eikä kuollessa mikään kova onni kohtaisi.

Jumalanpalveluksessa olivat kaikki vieraat läsnä. Juhana-herra ei vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, vaan ylensi sydämensä Jumalan tykö. Hänen kasvoistansa näkyi, ettei sielussa tällä hetkellä liikkunut mitään jokapäiväisiä ajatuksia. Kumartuessaan rukoilemaan, näkyi kasvoista todellinen hartaus, ja kuullessaan ansioitansa ylistettävän, loi hän silmänsä maahan, tietäen sen hyvän, mitä hän eläessänsä oli tehnyt, olevan aivan pienen sen suhteen, mitä hän olisi voinut tehdä ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos Jumala suo vielä yhden vuoden elonaikaa, huokasi hän itsekseen, niin tahdon palkita, mitä ennen on jäänyt tekemättä. Mutta luvattaneeko ylhäältä enää yhtä vuotta? Tuleeko uutta kuukautta, uutta päivääkään tämän jälkeen.

Syvästi liikutettuna palasi hän kirkosta. Vasta vieraiden onnentoivotuksista alkoi hän taas tointua entiseen ajatustensa juoksuun.

Juhana-herran tavaton hartaus ei vähintäkään häirinnyt seuran hauskaa mielialaa, vaan leikkiä laskettiin, naurettiin, kun kuljettiin kirkosta kartanoon, kuka vaunuissa kuka ratsain. Kalotai otti kahdeksan miestä rattaillensa, mutta heidän parasta vauhtia ajaessaan irtaantuivat kaikki neljä pyörää; rattaat kumoon, mikä loukkasi kätensä, mikä jalkansa. Tuo peijakkaan Mikko Horhi oli toisten kirkossa istuessa kiskonut rattaantapit irti. Tällä kertaa ratsasti Lauri Kassay omalla hevosellaan, mutta joku koiransilmä pisti palavaa taulaa eläimen korvaan, raivoissaan heitti se isäntänsä pyörryksiin maahan.

Juhana-herraa olivat moiset juonet ennen suuresti huvittaneet, mutta nyt hän vain pudisteli niille päätänsä. Mikko Horhi keksi kaikenmoisia naurettavia temppuja. Hänpä oli vaihtanut apulaiselle kirjan, hän oli pannut pikeä lukkarin penkkiin, niin että mies töin tuskin pääsi irti. Hän pani heitukkojen ruutisarviin unikukan siemeniä ruudin sijaan, niin ettei yksikään pyssy lauennut, kun heidän piti ampua tervehdyslaukauksia. Ruutia taasen sekoitti hän vehnäistaikinaan, joten leivät menivät leveiksi uunissa. Eräs vouti, jonka hallussa oli iso tilus pienestä arennista, oli tuonut lahjaksi kauhean suuren juuston, jonka sisään oli kaksi kyyhkystä kätkettynä. Mikko Horhi varasti kyyhkyset ja pisti kaksi pulskaa rottaa sijaan. Kun vouti antaessaan lahjaansa otti peitteen sen päältä, juoksivat nuo elukkaveitikat vierasjoukkoon.

Nämä kujeet eivät Juhana-herraa tällä kertaa ollenkaan naurattaneet. Hän huomautti Mikko Horhia, ettei tämä enää tekisi moisia tyhmyyksiä, sillä nyt pidetään siivolla tavalla hauskaa. Runosepän täytyi näyttää herralle runonsa, jonka hän aikoi lukea julki päivällispöydässä, oliko siinä typeriä, maantien poskesta poimittuja lauseita. Mustalaista kiellettiin juovuksiin tultuaan suutelemasta vieraita. Koirat ajettiin pihalle, ne eivät päässet ruokasaliin vierasten lautasilta luita ottamaan. Mustalaisia, näyttelijöitä ja ylioppilaita käskettiin elämään siivolla, ja rahvaalle annettiin tietää, että heitä varten paistetaan härkä ja he saavat viiniä, mutta tapella ei tällä kertaa ole lupa.

Kaikki kyselivät toisiltaan syytä tähän ihmeelliseen ilmiöön.

— Ehkäpä vanhus tuntee loppunsa lähenevän, kun on niin jumaliseksi tullut, lausui Mikko Horhi.

— Taikka tulee hän järkiinsä. Saksalaisten sanotaan saavan aivot vasta neljänkymmenen vuoden iässä; hän ehkä saa vasta seitsemänkymmenen vuotiaana.

— Älkää ivatko, puhui kolmas, ihmisluonto muuttuu joka toinen vuosi; Jumalan armosta on hän täyttänyt kymmenennen vuosiviikkonsa, siis on hänellekin suotu aikaa kääntyä.

Minä puolestani luulen hänen valtiopäivillä tulleen huomaamaan olevansa tärkeäkin henkilö, on ehkä saanut kamariherran kulta-avaimen ja on nyt toista miestä. Muutoksen oli tehnyt yksi ajatus: — hän luuli Bélan tulevan juhlaan, vaikka tämä vähän viipyikin. Itsekään hän ei olisi voinut selittää syytä tähän luuloon, mutta kumminkin hän odotti. Kun toverit rupesivat tuhmiin kujeisiin, niin tuli heti hänen mieleensä: jos tuon näkisi Kárpáthisuvun nuorin jäsen, mitä hän sanoisikaan? Ei! Kerran hän näki setänsä sopimattomissa huveissa, nyt saa hän nähdä hänet kunniallisessa juhlassa.

Onnentoivotuksien päätyttyä kokoontuivat vieraat puutarhaan, missä juhlaan tullut rahvas odotti isäntäänsä.

Ennen oli ollut tarvis taluttaa Juhana-herraa rappusia ylös ja alas, sillä höyryveturin tapaan osasi hän käydä vain tasaisella maalla. Nyt sysäsi hän luotaan Paavon käden ja astui keveästi neljäkolmatta marmorirappusta alas puutarhaan.

Varmaan oli raitis elämä valtiopäivillä tuonut takaisin jäsenten jäntevyyden.

Alhaalla tervehtivät koulupojat huutamalla: "éljen!" (eläköön!) — Koulumestari oli suoraan sanoen kenassa; miesparka ei tarvinnut muuta kuin yhden lasin, jonka hän oli jostakin ennen tänne tuloansa saanut, ja sen vuoksi hänen päähänsä pisti ennen muita tervehtiä armollista herraa. Tämän olisi hän tehnytkin, jollei Mikko Horhi olisi mennyt hänelle selittämään, ettei tänään vietetäkään Juhana-herran, vaan Kalotain nimipäivää. Arvoisa kansanvalistaja kävi nyt hänen kimppuunsa. Kalotai olisi pötkinyt pakoon, mutta ei päässyt, sillä kolmesataa poikanulikkaa oli hänen kintereillänsä minne ikinä hän kääntyi, huutaen: eläköön! Hän ei tohtinut heille ruveta korvapuustejakaan jakelemaan, sillä heidän joukossansa oli suuria poikia, joilta hän pelkäsi saavansa selkäänsä.

Sillä aikaa astui Juhana-herra kansanjoukon keskelle. Mustalaiset puhalsivat kolmasti torveensa hänen esiintyessään. Kaksi harmaapäistä arentimiestä astui esiin taluttaen sarvista lihavaa härkää, joka oli tätä päivää varten syötetty, ja rohkeampi heistä otti hatun päästä, yskäsi kerran, katsahti saapastensa kärkiin sekä lausui tervehdysrunon, jonka hän jo yhdeksän vuotta perätysten oli samassa tilaisuudessa lausunut. Hän taisikin sen ulkoa eikä eksynyt kertaakaan.

"Herra taivaan Teille pitkän ijän suokoon, Kaikki käsissänne kohta kullaks luokoon! Langettakoon täysin kourin siunausta Vallan verratonta!

Ja niin monta kertaa kuin on tämä härkä Ruohoon purrut, viidennellä käypä, Yhtä monta vuotta elämänne olkoon, Hauskemmaksi tulkoon!

Viinaa, viljaa Teillä aina olkoon yllin, Hyvä ruokahalu syödä, juoda kyllin. Älkää kuluttako rahaa rohtoloihin, Mutta lemmittyihin!

Älköön mitään tahraa tulko maineeseenne; Joka päivä vainen olkoon iloksenne! Eläkäätte kansan kunniaksi kauan, Ikuisesti aivan.

Vaan jos kuolettekin, seurass' enkelitten Nouskaa taivahille joukkoon autuaitten; Pitääksenne siellä meidän kuollessamme Puheen puolestamme!"

"Jumala siunatkoon armollista herraa, sitä toivon kaikesta sydämestäni", lisäsi mies, ikäänkuin hän ei itsekään olisi uskonut lausumansa runon olevan missään yhteydessä taivaan kanssa.

Tapansa mukaan oli Juhana-herralla kädessä viisikymmentä tukaattia, jotka hän painoi vanhuksen kouraan. Härän käski hän paistaa rahvaalle.

Sitten tuli kaupungin nuoriso vierittäen esille kymmenen aamia vetävän tynnyrin, joka oli täynnä parasta Hegyaljan viiniä. Se nostettiin Nabobin eteen pystyyn, ja tynnyrin päälle kiipesi Martti, entinen helluntaikuningas, jolla oli hyvät puhelahjat. Hän otti käteensä täytetyn pikarin ja tervehti armollista herraa erikoisen koreilla lauseilla seuraavasti:

— Jumalan suomasta toivotan onnea armolliselle herralle! Koska Herra taivaan on sallinut Teidän ehein jäsenin nousta ylös tänä kullalla koristettuna, samettisileänä hopealla huolitettuna päivänä, niin älköön hän ruvetko Teidän hiuskarvojanne lukemaan, vaan vuodattakoon yhtä paljon siunausta ylitsenne kuin on hiuksia päästänne lähtenyt; kaikilla taivaan palkollisilla älköön muuta tointa olko kuin lakaista Teidän tieltänne maalliset huolet, jotteivät onnellisuutenne kultakannuksiset saappaat tahraantuisi surujen loassa, vaan mielihyvänne malja olkoon aina täynnä hyvää viiniä, ja joka kerta kun siitä kulauksen kurkkuunne kaadatte, toivottakoot onnea kaikki silkkisukissa sipsuttavat enkelit Jos ehkä sälöstys, kuume, leini, halvaus tai joku muu kuokkavieras hiipielisi Teidän tienoillanne, niin seisokoon kummallakin puolella Teitä paratiisiin heitukkapähkinäpuinen keppi kädessä karkoittamassa heitä pois sinne, mistä ovat tulleetkin, ja Jumala upottakoon Teidät autuuteen, kuten hän upotti Faraon kansan Punaiseen mereen. Ja kun viimein tulee armoton niittomies, joka pitää ihmisiä heinänä, ja niittää armollisen herran, niin älkööt taivaalliset ajurit kauan antako Teidän sielunne odottaa kyytiä, vaan tulkoot heti noutamaan Teitä toisen maailman hevosilla ja viekööt pasuunain raikuessa taivaan tanssisaliin, missä Abraham, Isak ja muut juutalaiset patriarkat, samettiset roimahousut jalassa, tanssivat meidän csardástanssia kolmenkymmenen tuhannen punahousuisen mustalaismusikantin viulua vinhasti vinguttaissa. — Jumala Teille pitkän iän suokoon, sitä toivon kaikesta sydämestäni.

Juhana-herra antoi lahjoja miehelle, joka sujuvin sanoin lausui tämän omituisen tervehdyspuheen. Mutta tällä kertaa se ei hänen mielestänsä ollut niin hauska kuin ennen.

Nyt lähestyi nuori neitonen, kaunein tyttö koko seudussa. Hän toi nimipäivälahjaksi valkoisen karitsan, pitipä puheenkin, mutta siitä ei kuulunut sanaakaan, sillä hän puhui niin hiljaa. Turhaan varoitettiin tyttöä pitämästä liinankulmaa suunsa edessä, kun hänen puhettansa ei muutenkaan kuultu.

Ennen oli ollut Juhana-herran nimipäivänä tapa viedä tervehtijä tyttö vierasten seuraan, missä hän istui pöydässä Juhana-herran vieressä. Muita naisia ei päivällisillä ollut läsnä. Huhun mukaan tapahtui silloin yhtä toista pahempaakin, kun pitojen lopulla viini nousi päähän, ja tyttö parka hurmaantui mielettömäksi. Mutta kumminkin joutui hän aina miehelään, sillä Juhana-herra antoi runsaat myötäjäiset ja teki tytön isästä rikkaan miehen. Senpätähden eivät talonpojat liioin pelänneetkään päästää tyttäriänsä tänne.

Tyttö lopetti puheensa, minkä saattoi arvata siitä, että hän äkisti kumartui karitsan kaulaan ja suuteli sitä.

— Kas, kaksi karitsaa, virkkoi muuan vieraista.

— Pelkäävät teurastuspenkkiä, vastasi Mikko Horhi kaksimielisesti.

Juhana-herra astui tytön luo, taputti isällisesti häntä poskelle, silitteli päätä ja kysyi:

— Mikä on nimesi, tyttöseni?

— Sanna, vastasi tämä tuskin kuuluvasti.

— Onko sinulla kultaista?

— Ei ole, vastasi tyttö luoden silmänsä maahan.

— No, valitsepa sitten näitten nuorten miesten joukosta, sillä tällä hetkellä naitan sinut.

Juhana-herra tulee järkiinsä; kuului sieltä täältä. Ennen on hän lykännyt tämän toimen iltapäivään.

— No, pojat! Kenen tekee mieli naida tämä neitonen?

Kymmenen miestä astui esiin. Martti oli niitten joukossa; pilanpäiten yhtyi Mikko Horhikin seuraan, mutta Juhana-herra ajoi hänet tiehensä.

— Pois sinä pukki lammasten joukosta. Ei se pala ole sinua varten. No, tyttöseni, valitse heti näistä kunnon pojista…

— Isä … änkkäsi tyttö silmiänsä nostamatta.

— Isänkö pitää valita? — kysyi Juhana-herra. Missä on tämän tytön isä?

Vanhanpuoleinen mies astui esiin hattu kädessä.

— Valitkaa tyttärellenne mies, joutuun!

Talonpoika mietti ensin.

— Yks, kaks, kolme! Älkää kauan arvelko!

Vihdoin keksi talonpoika mieleisensä vävyn, tanakan miehen, jonka isä oli varakas talollinen.

— Tyydytkö häneen? kysyi Juhana-herra tytöltä.

Sanna punastui ja vastasi tuskin kuuluvasti:

— Mieluummin menen Martille.

Kaikki remahtivat nauramaan.

— Miksi isääsi sitten kutsuit?

Martti ei mietintäaikaa tarvinnut, vaan hyppäsi heti tytön rinnalle ja tarttui hänen käteensä. Juhana-herra antoi heille siunauksensa sekä viisikymmentä tukaattia, käskien Martin pitää hyvänä vaimoansa.

— Kyllä minä hyvänä pidän, vastasi Martti uljaasti katsellen nuoria herroja.

— Mikä vanhukseen on mennyt? — mutisi kunnon seura, kun niin äkkiä on siveelliseksi tullut?

Taas raikuivat torvet, herrasvieraat kokoontuivat palatsiin; talonpojat alkoivat huvitella. Nuori väki rupesi leikkimään; ukkoja varten oli viiniä ja paloviinaa, ja akoilla paljon puhumista sekä nuorista että vanhoista.

Sisälle tultua kohtasi Juhana-herraa uusi ilo. Antti Kutyfalvi, jonka hän ei enää luullut tulevankaan, astui paraikaa hevosen selästä maahan. Siinäkös syleiltiin, suudeltiin.

— Sinäkin olet siis täällä, virkkoi vanhus pyyhkien kyyneleitä silmistään.

— Tänne oli tulossa vielä eräs toinenkin, jota et suinkaan odottanut.

— Kuka? — kysäsi Juhana-herra kasvot ilosta loistaen.

— Arvaapas!

— Béla! — vastasi äkisti vanhus.

— Oikeinpa, hitto vie, arvasit, lausui Antti Kutyfalvi oudoksuen Nabobin riemua. Hän luuli tällä tiedolla suututtavansa vanhusta.

— Missä hän on? Minne jäi hän? Miksi jätit hänet? — kyseli Juhana-herra iloisesti yhä enemmän hämmästyneeltä Antilta.

— Hän jäi minun luokseni. Hän läksi Pressburgista tervehtimään sinua nimipäivänäsi, mutta sairastui tiellä ja hänen täytyi jäädä minun luokseni. Mutta hän toi mukanansa nimipäivälahjan, jonka hän lähettää tänne illalla. Olisin minäkin sen tuonut, mutta tulin ratsain, ja se on hevosen kuorma.

Juhana-herra vapisi ilosta. Hän oli jo niin paljon miettinyt veljenpoikansa tuloa, että piti sitä aivan varmana asiana.

— Joutuun, Paavo, joutuun! Vaunut häntä noutamaan! Neljä hevosta rientäköön edellä, jotta olisi varaa vaihtaa puolitiestä. Mene! Taikka älä menekään, vaan lähetä toinen, lähetä viskaali sanomaan Bélalle terveiseni; hänen pitää tulla kaikin mokomin. Mene! Juokse!

— Hm! Juostako pitää? — mutisi Paavo tyynesti astua tallustellen; — en ole juossut ranskalais-sodan ajoista asti. Hyvä, ettei hän käskenyt minun lentää.

Viskaali läksi komeimmilla vaunuilla noutamaan Abellinoa.

Juhana-herra laski aikaa: sinne neljä tuntia, takaisin neljä, tekee kahdeksan. Kello on kaksi; kymmeneksi illalla on hän täällä. Ei hän varmaankaan ole sairas, vaan ei tohtinut tulla tänne suoraan, kun luulee minun olevan hänelle suutuksissa, jonka tähden hän lähetti Kutyfalvin edellä. Nyt rientää hän tänne, pyytää anteeksi, me tulemme hyviksi sukulaisiksi, ja minä voin kuolla rauhassa.

— Katsokaas, hyvät ystävät, lausui hän iloisesti läsnäoleville, tämä päivä on minulle kaksinkertainen juhlapäivä, kun Kárpáthi-suvun molemmat ainoat miespuoliset jäsenet pitkän riidan perästä tekevät sovinnon ystävällisesti toisilleen kättä lyöden.

— Todellakin Jumalalle otollinen työ, vakuutti kirkkoherra, ja toisetkin olivat samaa mieltä. Vain Kutyfalvi joutui hämille tästä puheesta, ikäänkuin hänen mieleensä ei olisi ollut koko jalo aikomus.

Tällä välin tarjoilivat heitukat viiniä ynnä leivoksia vieraille, mikä seikka osoitti päivällisen pian tulevan, eikä yksikään ollut seuran pettäjä eikä vesipoika.

Puolen tunnin perästä kilisi ruokakello kolme eri kertaa, ja heitukat avasivat suuren ruokasalin ovet selki selälleen.

Avarassa salissa oli pitkiä katettuja pöytiä. Sijoja oli kahta vertaa enemmän kuin vieraita, jotta myöhemminkin tulijoille olisi paikka pöydässä.

Pöydät olivat vaipua torttujen, leivosten ja ruokien alla; kauniita hedelmiä, meluunia oli suurissa röykkiöissä, kauhean isoja piirakoita oli vierasten edessä, kaloja suuria kuin valaita loikoi vadeissa saattaen vieraat epäilemään, uskaltaisiko niihin käsiksi ryhtyäkään, Vatien välissä oli kukkia porsliinimaljakoissa.

Suunnaton joukko kulta- ja hopeaesineitä oli pöydällä. Laulajillekin ja ylioppilaille riitti hopeisia pikareita. Keskellä salia oli hopeinen viinisäiliö, mistä suihkusi korkealle kullankirkasta Tokajin viiniä. Kaikki istuivat paikoilleen; Juhana-herra pöydän päähän. Heti huomasi hän vieressänsä olevan tyhjän sijan. Edellisinä vuosina oli siinä istunut karitsan tuoja tyttö. Nyt huudahti Juhana-herra suuttuneena takanansa seisovalle Paavolle:

— Mitä tämä? Miksi tuo lautanen?

— Älkää nyt noin kovasti huutako! Ettekö näe että perhemalja on pantu viereen? Ajattelin nimittäin, että tuolla toisellakin pitää olla paikka pöydässä jos hän tulee…

Juhana-herran kasvot kirkastuivat. Hänen mieleensä oli tällainen huomaavaisuus. Taputtaen Paavoa olalle selitti hän vieraille, että tämä tyhjä sija on Bélaa varten. Kääntyen Paavoon virkkoi hän vielä:

— Sinulla on sentään hyvä luonto.

— Ei maar olekaan, mutisi Paavo äreästi.

Soppa saattoi vierasjoukon hetkeksi vaikenemaan. Hyvää ruokahalua toivotettiin naapurille ja ruvettiin omaa tyydyttämään. Juhana-herran oikealla puolella istui kirkkoherra; pöydän toisessa päässä Antti Kutyfalvi ja hänen vieressään Mikko Kiss. Mikko Horhin viereen ei kukaan tohtinut istua, sillä hänellä oli aina jumalattomia kujeita, kaatoi etikkaa naapurin lasiin jollei siitä aina pitänyt vaaria. Alhaisemmat vieraat söivät toisessa pöydässä. Salin takaosa oli muodostettu näyttämöksi, missä herra Lokodin päivällisten aikana ensin piti näytellä utukuvia; sitten piti hänen ylioppilasten avulla esittää hauska huvinäytelmä, nimeltä "Tohtori Faust", jonka Lokodi oli mukaillut Göthen alkuperäisestä teoksesta. Tämän perästä oli esitettävä tuo suuri näytelmä 12 kuvaelmassa. Biharin soittokunta oli soittava sekä johtajan säveltämiä että toisten teoksia.

Jo oli ilo korkeimmillaan; laulu, soitto, lasien kilinä ja lystikkäät puheet yhtyivät iloiseksi hälinäksi. Kaikki, joilla vain puheenlahja oli, lausuivat koreita onnentoivotuksia talon isännälle. Hänkin oli hyvällä tuulella, kasvot loistivat ilosta, vaikka hän tänään joi tavallista vähemmän viiniä. Ilta joutui; heitukat toivat suuria monihaaraisia kynttiläjalkoja sisään. Laseja kilisteltiin yhtä päätä. Salin perältä näkyivät sotaisan laulun kaikuessa Lokodin kuvat. Mutta äkkiä avattiin ovet, ja hiljaisen yön pimeydestä näkyi kirkkaita tulipatsaita, säkenöiviä pyöriä, valoisia aurinkoja, kaikki tulitusmestarin taidetöitä. Raketit heittelivät sinisiä ja punaisia tähtösiä tummalle taivaalle…

Pihalta kuului rattaitten jyrinää.

Viskaali palasi matkaltansa, — mutta yksin.

Juhana-herra heittäysi alakuloisena istumaan saatuansa viskaalilta tietää, ettei Abellino todellakaan voi tulla, sillä hän on sairas. Mutta nimipäivälahjan lähetti hän sedällensä sillä vilpittömällä toivomuksella, että se olisi hänelle suureksi iloksi.

Kuudella miehellä oli täysi työ saada kannetuksi sisään pitkä laatikko, missä lahja oli. Se asetettiin pöydälle kaikkien vierasten nähtäväksi.

Laatikko oli pantu kiinni joka kulmasta vahvalla rautahaalla. Täytyi ensin vääntää ne auki.

Mitä lienee sisässä? Vieraat kokoontuivat ympärille nähdäksensä, mitä laatikossa on. Arvosteltiin, aprikoitiin, mutta kukaan ei varmaan tiennyt.

Haat aukenivat, laatikon sivut lankesivat levälleen, ja pöydällä seisoi — valmis ruumisarkku… Kauhistuksen huuto kuului kaikkialta. Oiva lahja seitsemänneksikymmenenneksi syntymäpäiväksi: musta ruumisarkku, sametilla katettu, kannessa Kárpáthi-suvun vaakuna, kyljessä hopeisilla kirjaimilla Juhana Kárpáthin nimi…

Kauhusta kävivät kaikki mykiksi. Vain yksi valitushuuto kuului, vaikea, syvä, ikäänkuin sydämeen haavoitetun pedon kiljahdus. Se nousi Juhana Kárpáthin rinnasta. Nähtyänsä ruumisarkun sekä siinä oman nimensä, hypähti hän tuoliltaan, ojensi kätensä, kasvot vääristyivät kamalaan nauruun ja alkoivat käydä sinisiksi; huulet värisivät, ikäänkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta kuuluikin vain tuskan ähkyntää. Vihdoin nosti hän kätensä taivaaseen päin ja kaatui silmät auki nojatuoliin.

Veri hyytyi vierasten suonissa. Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut sijaltaan. Pian tointui kuitenkin seura; muutamat riensivät viemään isäntää vuoteelle, toiset huusivat lääkäriä, toiset veivät ruumisarkun pois pöydältä. Vain kaksi miestä istui äänetönnä pöydän ääressä, Kiss ja Kutyfalvi.

Entinen helluntaikuningas oli lakkaamatta pitänyt naapuriansa silmällä siitä saakka, kun hänen hyväntekijänsä oli mennyt tainnoksiin. Kutyfalvi oli kuin lumottu paikalleen, ei voinut nousta ylös.

Kiss piti kädessään isoa kultaista pikaria, ja kun heitukat kantoivat huoneesta Juhana Kárpáthia, hypähti hän äkkiä seisomaan ja huusi tuimasti Kutyfalville:

— Sinä olet apulaisinesi kurja salamurhaaja!

Samassa viskasi hän viinin pikarista hänen kasvoillensa.

Vieraat joutuivat yhdestä kauhistuksesta toiseen. Kukin peräytyi ovelle päin, sillä nyt tuli tapahtumaan kamalia.

Vanha tappelija nousi hitaasti tuolilta, pyyhki nenäliinallaan viinin pois kasvoista ja alkoi yleiseksi kummastukseksi peräytyä hänkin ovelle. Tämä oli tuiki käsittämätöntä, sillä ennen ei tarvittu muuta kuin loukkaava silmäys, niin hän jo kävi vastustajan kimppuun. Mikä häntä nyt vaivasi?

Kauhu oli hänetkin vallannut. Päättäessään yhdessä nuoremman Kárpáthin kanssa lähettää vanhukselle ruumisarkun nimipäivälahjaksi, luuli Kutyfalvi tästä syntyvän vain pahan pilan, joka korkeintaan loppuu tappelulla, jonkatähden hän oli käskenyt renkinsä pitää hevosen varalla ikkunan alla, jotta hädän tullessa pian pääsisi pakoon. Mutta hän ei luullut pilan saavan näin surullista loppua. Kun siis Kiss antoi hänelle salamurhaajan nimen, värisi koko hänen ruumiinsa, eikä hän tuntenut loukkausta, suuttumusta, vaan kauhistusta, jonka nämä sanat hänessä synnyttivät. Hän mietti vain, miten päästä satulaan ja mitä pikimmin pois täältä. Sentähden hän vetäytyi ovelle.

— Ei täältä niin vaan mennä! — karjui Kiss rynnäten kuten hurja peto pakenevan kimppuun ja tarttuen hänen takkinsa kaulukseen. — Ei täältä niin mennä, hyvä herra. Kun kerran on otus saatu niin pidetään peijaiset!

Kutyfalvin silmät kävivät veripunaisiksi. Hän koetti irroittaa hyökkääjän kättä kauluksesta ja peräytyi yhä, mutta tämä ei päästänyt, vaan piti rautakourin kiinni. Ei kukaan rohjennut ruveta välittäjäksi. Asetta ei kummallakaan ollut saatavissa, mutta sitä kamalampi oli taistelu. Kutyfalvin pikkusormessa oli iso, vanhanaikainen sormus, pähkinän kokoisella kivellä koristettu. Hän koetti nähtävästi kiertää kiveä ulospäin. Kiss piti kädessään kultapikaria, jonka hän oli saanut pöydältä. Taistelijat joutuivat oven pieleen. Kutyfalvi kohotti vimmoissaan nyrkkinsä ja suuntasi rajun iskun vastustajansa ohimoon. Tämä kallisti samassa päätänsä väistäen iskun, ja seuraavassa hetkessä makasi Kutyfalvi pää verisenä kynnyksellä.

Pelästyneet vieraat pakenivat mikä minnekin. Myöhään yöllä kulki rattaita joka haaralle Kárpáthin kartanosta. Kauhu ja pelästys jäi vieraaksi; vain tulitusmestarin raketit vielä kohoilivat korkeuteen, ja kaukaa loisti nimi "Kárpáthi" suurilla tulikirjaimilla yön pimeydessä.

* * * * *

Antti Kutyfalvi vietiin kotia, neljän tunnin matkan päässä olevaan asuntoonsa.

Luonnollista oli, että Kárpátfalvan kartanosta suin päin paenneet vieraat poikkesivat matkalla naapurin luo pelkästä kristillisestä velvollisuudestakin saamaan iloksensa nähdä isännän, joka oli saanut haavan päähänsä, paranevan sekä myöskin osoittamaan myötätuntoisuutta. Ja kun siellä kerran oli, kuinka olisikaan saattanut olla toivottamatta onnea talossa majailevalle Abellino Kárpáthille, suvun suurten tilusten perilliselle?

Kaikki olivat nähneet Juhana Kárpáthin lankeavan tainnoksiin nojatuoliin. Hän oli saanut muka halvauksen. Jollei hän kuollut heti, niin sai hän ainakin kuolintaudin. Useat kehoittivat pelkästä ystävyydestä arvoisaa perillistä heti samana yönä matkustamaan Kárpátfalvaan, ottamaan haltuunsa asiakirjat ja estämään näpistelemisiä. Mutta Abellino oli jo kerran saanut tyhjin käsin palata takaisin, kun oli moisten ilmoitusten tähden lähtenyt perimään. Tällä kertaa hän näki hyväksi odottaa varmempia tietoja ja lähteä vasta sitten, kun hautajaisiin kutsutaan. Seuraavana aamuna saapuikin kirkkoherra, joka oli jäänyt viimeiseksi mieheksi Kárpátfalvaan saadakseen tietää, oliko Juhana-herra allekirjoittanut ——n kollegion anomuskirjan. Hän toi sen surusanoman, että vanha herra tosin ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, mutta kamppailee jo kuoleman kourissa, niin ettei häneltä enää voi järjellistä sanaa saada. Tällä tarkoitti hän sitä, ettei saanut Juhana-herraa allekirjoittamaan anomusta.

Vielä samana päivänä seurasi kirkkoherraa useita Kárpáthin tilusten virkamiehiä, jotka kiiruhtivat tekemään tuttavuutta hänen ylhäisyytensä perillisen, heidän vastaisen patruunansa kanssa. Heillä oli tarkempia tietoja kuolevan tilasta. Eräs maalainen parturi oli muka lyönyt hänestä suonta, mistä hän oli vähän tointunut. Aiottiin hakea lääkäriä, mutta herra oli uhannut ampua hänet. Käski vain parturin pysyä luonansa, luottaa häneen enemmän, sillä parturi muka ei tohdi häntä tappaa. Hän ei huoli lääkkeistäkään, eikä salli kenenkään tulla häntä tervehtimään; vain Mikko Kiss pääsee sisään. Tuskin elää hän huomiseen.

Abellino piti alustalaisten tuloa hyvänä enteenä, nämä kun jo tervehtivät häntä isäntänänsä. Seuraavana päivänä tuli taas Kutyfalvin pihalle koko liuta vouteja, lampuoteja, kirjureita, arentimiehiä ynnä muita pienempiä miehiä sulkeutuaksensa Abellinon suosioon. Entisen isännän hetket olivat luetut! Ei kukaan luvannut hänelle enää huomista aamua.

Kolmantena päivänä muuttivat heitukat ja juomanlaskijat Abellinon luo. Häntä alkoi jo suututtaa nuo alamaisuuden osoitukset. Viimeksi tulleille puhui hän lyhyesti, ilmoittaen heille, että hän on heistä tästälähin pitävä huolen, koska hänen setänsä on viimeisissä hengenvedoissaan, ja antoi käskyn perinpohjaisista muutoksista Kárpáthin kartanon palkollisten suhteen, joitten muutosten joukossa oli ensimmäinen se, että kaikkien miespuolisten pitää heti ajaa pois viikset, jotka ovat vain turhia kasvannaisia. Pehtorit, voudit tottelivat heti käskyä; vain heitukoista muutamat epäilivät rumentaa itseänsä, mutta kun alhaisemmille palkollisille luvattiin neljä tukaattia mieheen, jos he tottelevat, niin leikkasivat hekin pois vuosikausia hoitamansa, paljon vahaa ja talia kuluttaneet miehekkäät kaunistuksensa ja vaihtoivat entiset moukanvaatteensa uuteen hännystakkiin, samettihousuihin ja solkikenkiin.

Neljäntenä päivänä ei jäänyt kuoleman kielissä makaavan Juhana Kárpáthin luo niin monien ystävien, virkamiesten, palkollisten ja narrien joukosta muita kuin Mikko Kiss, entinen helluntaikuningas, taloudenhoitaja herra Varga, vanha heitukka Paavo ja mustalainen Vidra. Runoseppäkin oli pötkinyt tiehensä. Gyárfás pani vain "Juhanan" sijaan "Adalbertin" runoihinsa, niin kelpasi hänen lausua uudelle isännälleen ihan samaa kuin ennen vanhalle. Hänkin meni onnea toivottamaan. Kaikenlaisia on narrejakin!

Kaikki vieraat, hyvät ystävät, alamaiset, jotka Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä olivat olleet kirkossa, syöneet Juhana-herran pöydässä, pitivät nyt hauskaa Abellinon luona. Loppumattomat olivat heidän kertomuksensa vanhuksen hulluuksista ja narrimaisista seikkailuista. Naurettavampaa, mielettömämpää, kierompaa miestä ei muka maan päällä ollut! Jokainen, jolle vain oli puheenlahja suotu, salissa herrat, palkolliset keittiössä, eteisessä heitukat soimasivat, panettelivat vanhusta. Tuskin yhdenkään mieleen tuli rukoilla Jumalaa kuolemaisillansa olevan puolesta.

Viidentenä päivänä ei Kárpáthista tullut mitään tietoja. Ehkä oli onneton jo haudattukin.

Mutta kuudentena päivänä tulla karahutti pihaan ratsumies, jonka tunnemme heti Martiksi.

Hypättyänsä hevosen selästä maahan, huomasi hänet Pukkancsin pehtori seisoessaan rappusilla, ja huusi hänelle nauraen:

— No, tulitpa sinäkin, Martti? Olitpa onnen poika kun sait viettää hääsi viikkoa aikaisemmin, sillä uusi isäntä varmaan panee taas käytäntöön säännön "jus primae noctis" (ensimmäisen yön oikeuden). Mitä uutta Kárpátfalvasta?

Hän kutsuu herrat hautajaisiin. Tämä oli yleisin luulo.

— Tuon kirjeen herra pehtorille, vastasi Martti tyynesti, pehtorin suureksi harmiksi parvekkeella seisovalle Abellinolle hattuansa nostamatta.

— Entä hattusi, lurjus? Kuka lähettää tämän kirjeen?

Edelliselle kysymykselle kohautti Martti olkapäitään, toiseen vastasi hän, että taloudenhoitaja oli hänelle kirjeen antanut.

Pehtori avasi sen. Maailma musteni silmissä, kun hän siihen katsahti.

Kirje oli Juhana Kárpáthin omaa käsialaa. Siinä hän antaa tietää Kutyfalvin kartanoon kokoontuneille palkollisillensa, heitukoille ja muille, että hän on parantunut sen verran, että voi nousta vuoteelta ja kykenee heille kirjoittamaan; hän on sangen iloissaan, kun he ovat löytäneet häntä paremman isännän, jonka luona he pysyköötkin älköötkä enää hänen luoksensa tulko.

Pehtorin naama venyi pitkäksi, kun huomasi hulluun mertaan menneensä. Jottei tämä hauska uutinen kohtaisi ainoastaan häntä, antoi hän kirjeen kulkea kädestä käteen; kumppanit, pehtorit, voudit, arentimiehet, lampuodit, torpparit, heitukat ja palkolliset saivat tiedon tämän kirjeen vaarallisesta sisällöstä. Heitä oli ennen tällaisissa tapauksissa lohduttanut viiksien vääntäminen. Mutta nyt! Nyt ei ollut viiksiä eikä virkaa. Kuka ravisti päätä, kuka purskahti itkuun, kuka taasen kiroili. Eikä edes tiennyt, ketä piti kiroilla, Abellinoako, joka ei vielä ollut perintöänsä saanutkaan, vaiko Juhana-herraa, joka ei kuollutkaan, vaikka jo oli kuoleman kourissa. Narraavat viattomia ihmisiä.

Kaikkein viimeiseksi vietiin itkussa suin tämä ilosanoma Abellinolle. Hän ei ollut millänsäkään, vaan ryyppieli munateetänsä, filosofin tyyneydellä vastaten:

— Eihän ukko iankaikkisesti elä.

V.

Odottamaton käänne.

Kuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen vartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää entisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut tuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu hän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista pyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa, pitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet noin oli muuttanut.

Mikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa julkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin katsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät, kuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku hauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin vielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon tekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä nuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä hänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen suuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.

Oltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin toteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa ajamista.

Turhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin pääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli hän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys eikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja johti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän omaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö omakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan juopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä voidaksensa sanoa: minä kuihdutin!

Vaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta luopunut.

* * * * *

Mestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi, ikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.

Miesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut ajamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran! Filistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää ajatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja kumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun ikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän sieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään ovesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia kukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa samalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä. Palkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan salaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset henkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä. Lukekaa Boccaccion "Decameron", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in romaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä aviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun vartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat varjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti kujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä mieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme myöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen ruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin vakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän mätähaavoja.

Boltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään vei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.

Mitähän sekin hyödytti?

Arguksella oli sata silmää; Danaë eli kallioon suljettuna, mutta kumminkin petti hekumallisten jumala Jupiter vartijat. Kun kreikkalaisien jumalien jalot jättiläiset määräävät naisen uhriksensa, niin vaivaat rakas runoilija, turhaan aivojasi keksimällä keinoja pelastaa häntä. Jos antaisit tytölle teräksisen luonteen, timanttilujan siveyden, niin puhuisit epätodellisuuksia etkä voisi häntä auttaa. Ammu viettelijä kuoliaaksi, tapa hänet, vain siten olet hänestä vapaa.

Jo ensi viikolla sai Abellino tietää, minne tyttö oli viety. Muutaman päivän kuluttua huomasi Teresa erään taloon kuuluvan piian koettavan kätkeä epäiltävää kirjettä Fannyn rukouskirjaan. Boltay mestari ajoi piian heti palveluksestansa. Mutta kuitenkin kuuli hän joka päivä outoja uutisia. Korkeita herroja kävi hänen maatilansa tienoilla metsästämässä, keksivät satoja kujeita päästäksensä sisään. Milloin tuli palkollisiksi puettuja herroja pyytämään puutarhurin tai meijeristin paikkaa, mutta kaikeksi onneksi huomasi Teresa heidän kavalat vehkeensä ja sulki heiltä oven. Milloin taasen hiipi pihaan mustalaisakkoja huvin vuoksi muka korteista ennustaaksensa kokemattomalle tytölle, että eräs kauhean korkea herra on häneen rakastunut ja aikoo hänet naidakin.

Kuullessaan joka päivä tällaisia tietoja alkoi Boltay mestari raivostua, kuten villi härkä kiiman aikana. Hän ähki ja puuski, tuumi kauheita asioita, uhkasi surmata sen, jonka vain käsiinsä saa. Niin, mutta hän ei saanut ketään kiinni. Vihollinen oli vikkelä, kujeilunsa tottunut; siltä ei puuttunut kekseliäisyyttä. Eipä sillä muuta työtä ollutkaan kuin tuumia petosta, sillä Boltay mestari ja hänen tuhma säliinsä Santeri ovat tyhmiä pässinpäitä, joiden sarvet ovat kasvamassa vihollisen puskemista varten. Sarvet kyllä saavat suuriksi kasvaa. Jollei Kárpáthilla olisikaan muuta syytä jatkaa tuumansa toteuttamista, niin on siinä tarpeeksi, että saa haavoittaa sydämeen tuota ylpeätä käsityöläistä, joka oli tarpeeksi hävytön ryhtyäksensä hänen kanssaan luotia vaihtamaan, ja tärvelemään hänen kuulonsa. Tämä on tuova miehelle enemmän tuskia kuin kuoliaaksi ampuminen, kun saa sanoa hänelle: katso nyt, sinä viheliäinen puutoukka! Nainen, jota sinä jumaloitsit, on orjattareni, kun hänelle vain hymyilen; eikä hän ole sinua näkevinänsäkään, vaikka lankeat polvillesi ja lupaat hänelle onnea ja autuutta, vaan vaipuu minun jalkoihini ja suutelee kättäni pyytäen minua nostamaan hänet syliini! Kun minä olen häneen kyllästynyt, kelpaa hän sinulle.

Eikö tämä ole elämää?

Boltay mestari seisoi, kuten sanoimme, pahantuulisena talonsa portilla, kun sen edustalle seisahtuivat komeat herrasvaunut, joista heitukka auttoi vanhaa herraa astumaan alas.

Tämä lähestyi ystävällisesti Boltay mestaria, ja viitattuansa heitukalle jäämään hevosten luo puhutteli hän ammattilaista:

— Onko tämä mestari Boltayn talo?

Puhuteltu oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että hän vastauksen sijaan vain nyökkäsi päällään.

— Onko minun ehkä onni puhutella itse arvoisaa mestaria?

Boltay ei vieläkään oikein ollut ajatuksistansa toipunut; luuli herran vaativan häntä tappeluun.

— Aivan niin, sama mies.

Vanha herra hymyili, tarttui mestarin käsivarteen ja pyysi kohteliaasti, että mentäisiin sisään, hänellä kun on paljon puhumista.

Mestari totteli, vei herran omaan kamariinsa, käski hänen istua ja jäi seisoen odottamaan, mitä asiaa vieraalla olisi.

— Ensiksikin — alkoi vanha herra omituisesti mestarille hymyillen — ensiksikin tulee minun kaiketi esitellä itseni. Aluksi pitää minun mainita, että saatte kuulla nimen, joka ei teidän korvissanne kai'u juuri kauniilta; minä olen Juhana Kárpáthi… Olkaa hyvä, lausukaa vain julki kirous, joka on kielellänne. Tiedän, ettei se tarkoita minua, vaan veljeni poikaa Bélaa, joka on ristinyt itsensä Abellinoksi. Teillä on syytä kiroilla häntä, sillä hän on tuonut onnettomuutta taloonne.

— Ei vielä, vastasi Boltay, ja luotan Jumalaan, ettei hän sitä vast'edeskään saa tehdä.

— Sitä minäkin toivon. Mutta piru ei koskaan makaa, semminkään kun on kauniista tytöstä puhe. Veljenipojalla on vakaa aikomus vietellä teidän hoidokkinne.

— Tiedän, hyvä herra. Mutta minäpä olen vatuillani.

— Te ette tunne puoliakaan niistä kavalista keinoista, joita suuren maailman koulua käyneet nuoret miehet käyttävät sellaisissa yrityksissä.

— Se sikseen, hyvä herra. Minä vain tiedän, että tämä tyttö on teidän veljenpoikanne tähden luostarielämään tuomittu, eikä ilman minua saa astua askeltakaan kadulla, ja jos tuo vainoaminen rupeaa tuntumaan minusta liian raskaalta, niin jätän tehtaani ja muutan toiseen maailmanosaan, jätän isänmaani, jota rakastan enemmän kuin monet niistä, jotka nimittävät itseään isänmaan isiksi. Mutta siksi, hyvä herra .. siksi … varokoot nuo perhoset tulemasta minun läheisyyteeni, sillä minä en ole aatelismies, en ryhdy kaksintaisteluihin, vaan tapan sen, jonka kiinni saan, muserran kuten tyhjän lasin. Sanokaa se veljenne pojalle.

— Suokaa anteeksi, ystäväni; minä en juuri vie viestejä veljenipojalle, enkä vain laverrellakseni tullut tänne; luoksenne johti minut tarkoin punnittu ja mietitty tuuma. Minä vihaan häntä enemmän kuin te. Älkää ollenkaan pudistako epäilevästi päätänne, sillä niin on asian laita. Varmaankin olisitte saanut minulta olla rauhassa kuolinpäiväänne saakka, sillä minä en olisi tullut teidän luoksenne, ellei eräs ikävä seikka olisi johtanut minua puuttumaan teidän ja Abellinon asioihin; hän on veriviholliseni — samoin kuin minä hänen. Tämän sukulaissuhteen käsitätte aivan hyvin, kun saatte tietää, että hän, tuhlattuaan isänsä perinnön, on lainannut pari miljoonaa eräältä pariisilaiselta pankkiirilta toivoen saavansa periä minut. Minä olen hänen tiellänsä. Hän tahtoisi, että kuolisin mitä pikimmin, mutta siihen minä en suostu. Tässä on kyllin syytä meidän verivihollisuuteemme. Mutta kun minä tietysti olen lähempänä kuolemaa kuin hän, niin ei taistelu käy tasaisin asein. Viime nimipäivänäni lähetti hän minulle lahjaksi ruumisarkun toivoen minun sitä piankin tarvitsevan. Nyt lähestyy hänen nimipäivänsä ja minä lähetän hänelle kerjäläissauvan toivoen hänen sitä kauan tarvitsevan.

— Oma asianne, hyvä herra, eikä minun. Minä olen puuseppämestari, en tee sauvoja. Jos aiotte tilata kerjäläissauvan, niin asuu täällä naapurissa sorvari.

— Hyvä mestari, älkää hätäilkö. Sauva on vain tunnusmerkki. Kuten sanoin olen tuumaillut yhtä asiaa, jonka tahdon teille selittää. Istukaa viereeni ja kuunnelkaa; kas noin! Minä tahdon, että Abellino saa turhaan odottaa kuolinhetkeäni ja että omaisuuteni jää toiselle, mutta ei hänelle. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän kyllä. Tehkää hänet perinnöttömäksi.

— Ettepä ymmärtänyt ollenkaan. Maatilani on sukukartano, jota ei saa omistaa muu kuin laillinen perillinen, ja Abellino on vielä ainoa laillinen perillinen. Oiva perintö! Ansaitsee se hieman kehumistakin. Vuotuisia tuloja on vähän yli puolitoista miljoonaa.

— Puolitoista miljoonaa! — huudahti ammattilainen kauhistuen ja ällisti ylimystä, aivan kuin epäillen, löytyisikö maailmassa ihmistä, jolla olisi vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa.

— Niin ovat asiat; joka minut perii, saa puolitoista miljoonaa vuodessa. Manalassakin minua vaivaisi ajatus, että kelvoton perillinen hajoittaa ikivanhan omaisuuden, jonka minua paremmat ovat verellänsä ostaneet, antaa sen vieraitten raharuhtinasten, koronkiskurien käsiin, ja itse riemuitsee minun haudallani. Tästä riemusta minä tahdon hänet estää!

— Pitääkö minun antaa neuvoja?

— Ei ole tarvis. Kuulkaa vain, mitä puhun.

— Puolitoista miljoonaa, huokasi käsityöläinen kuuntelematta ylimyksen puhetta. Se ei ollut kateuden, vaan kauhistuksen huokaus. Jos tuo suunnattoman suuri omaisuus joutuu tuon toisen käteen, niin kuinka paljon pahaa hän onkaan saava aikaan! Mitä on siveys, ihmisparan hyvä tahto, rehellisyys noin ääretöntä rikkautta vastaan? Voihan se, jolla on paljon rahaa, ostaa mitä tahtoo. Rikkaalle ei ole mitään mahdotonta. Senpätähden käsityöläinen huokasi.

Kárpáthi tarttui ammattilaisen käteen, saadakseen tämän tarkemmin kuuntelemaan.

— Yhdellä keinolla voi ehkäistä hänen tuumansa. Minä tahdon loukata häntä sydänvereen asti, kuten hänkin on tehnyt minulle, ja tähän on ainoana keinona, että menen naimisiin…

Kárpáthi keskeytti puheensa, heittäytyi taaksepäin nojatuoliin, ikäänkuin odottamaan, mitä käsityöläinen tähän sanoisi. Tämä vain nyökkäsi päätään osoittaen aivan hyvin asian ymmärtävänsä.

— Jos minulle syntyisi lapsi … jatkoi Kárpáthi hiljaa, lyöden samassa iloisesti kätensä pöytään; hei, kun tätä ajattelen, herään uuteen eloon! Minä en ole taikauskoinen, mutta ollessani kovasti sairaana, antoi ilmestys taivaasta minulle semmoisen lupauksen. Kun sitten ihmisten ihmeeksi palasin melkein kuoleman maasta, niin sain voimaa ja — elämänhalua, mikä seikka osoittaa, ettei ilmestys ollut paljas uni. Minä aion naida; ja nyt kuulkaa, missä suhteessa se teitä koskee.

Käsityöläisen pää oli ihan ymmällä näin monista asioista.

— Teillä on nuori hoidokas, jota Abellino vainoo, josta hänen toverinsa lyövät vetoja aivan kuin hevoskilpailuissa, jota vastaan on solmittu salaliittoja. Minä aion tehdä kaikki nämä vehkeet tyhjiksi, tahdon antaa tytölle suojapaikan, minne ei Abellino ole tuleva häntä hakemaan, vaikka ovet, ikkunat selki selällänsä olisivat. Ja tämä suoja on minun kotini.

— Kuinka, hyvä herra?

— Minä pyydän vaimokseni teidän hoidokastanne.

— Mitä?

— Lailliseksi aviopuolisokseni. Maailma on jo vuosikausia sanonut minua hupsuksi. Jäljelläolevat päiväni tahdon käyttää poistaakseni tuota nimeä.

Boltay mestari nousi verkalleen seisomaan.

— Hyvä herra, minua hämmästyttää tämä suuri kunnia, joka minulle tapahtuu. Teillä on vuotuisia tuloja puolitoista miljoonaa, te olette äärettömän rikas mies, Raamatun Nabob. Mutta minä tiedän, ettei rikkaus ole sama kuin onnellisuus. Tunsin köyhän tytön, jonka vanhemmat naittivat rikkaalle herralle, mutta vaimo vedettiin itsemurhaajana äskettäin Tonavasta ylös. Minä tahdon tehdä hoidokkaani onnelliseksi, mutta en anna häntä kenellekään rahojen, rikkauden vuoksi.

Kárpáthi jäi istumaan ja tarttui taas ystävällisesti käsityöläisen käteen.

— Istukaa, arvoisa mestari. Jo heti nähdessäni teidät olin valmistunut tähän vastaukseen. Te tahdotte valmistaa onnellista, rauhallista tulevaisuutta hoidokkaallenne, ja siinä te teettekin kiitettävästi. Te aiotte antaa hänelle kauniin omaisuutenne; ehkä olette myöskin valinnut hänelle kunnollisen, rehellisen, taitavan ja raittiin miehen, jonka rinnalla tyttö saisi rauhassa elämän polkua astella. Mutta kohtalo ei tottele teitä. Tyttö on syntyisin onnettomasta suvusta, hänen veressään on synnynnäinen taipumus kevytmielisyyteen; hänen kasvatuksensa on alkanut ylpeyden, nautinnonhimon, loisteliaisuuden koulussa. Myöhemmin alkanut ankarampi kasvatus on vain ehkäissyt, mutta ei pois juurittanut entisiä muistoja ja haluja. Hän on kuullut rikosta ylistettävän, tapain ankaruutta pilkattavan. Vaaditaan sangen lujaa luonnetta sanomaan makeata karvaaksi ja karvasta makeaksi. Jos olisitte kasvattanut hänet pienestä lapsesta saakka siveyden sääntöjen mukaan, niin saattaisitte ehkä taata hänen siveytensä ja tyytyväisyytensä. Mutta te saitte hänet hoitoonne siinä iässä, jolloin sydän jo tuntee. Koko maailmassa ei ole taikakeinoa, millä näitä tunteita sittemmin poistaisi. Tytön mieleen pääsi jo ylpeys, loisteliaisuus juurtumaan. Ettekö huomannut, miten hän kylmeni valitsemaanne nuorukaista kohtaan, heti kun sai päähänsä, että hänestä tulee maailman ihailema, kadehtima kaunotar. Ensin luuli hän pääsevänsä siksi äänensä avulla; nyt hän ei sitä enää usko, sillä joku on sanonut tytölle, että hänellä on huononpuoleinen ääni; mutta vietti on jäänyt sydämeen, halu loistaa, elää komeudessa ja ylellisyydessä. Vielä inhoaa hän keinoa, jolla tämän voisi saavuttaa. Mutta anna tulla ikävän, intohimojen, veren vaatimusten, taikka mieliharmin hetkiä, kuka silloin voi estää tyttöä lankeamasta, kun hän itse tahtoo langeta.

— En usko, hyvä herra, en usko ollenkaan, mitä puhutte. Aavistan teidän puhuvan totta, mutta kumminkaan en usko. Jos niin onkin yleensä laita, kuin te sanotte, niin on minun hoidokkaani poikkeus.

— Sitä en kiellä. Mutta tietäkää, että useat edistävät teidän hoidokkaanne lankeamista, sillä huhu hänen kauneudestaan on laajalle levinnyt ja samalla hänen siveydestänsä myöskin. Siveys onkin, hitto vie, enimmän viettelevä syötti! Älkää milloinkaan puhuko naisen siveydestä, jollette tahdo, että varkaat sen löytävät ja varastavat. En minäkään tahdo vastoin tytön tahtoa naida häntä enkä myöskään vaadi teitä kehoittamaan häntä siihen, vaan ilmoittakaa tarjoukseni suoraan näin: eräs rikas ylimys pyytää sinua vaimoksensa; kosija ei ole nuori eikä kaunis eikä liioin rakastettavakaan, sopisi hyvin sinulle isoisäksi, mutta sinulla ei olisikaan häntä kohtaan muita velvollisuuksia kuin mennä hänen kanssansa vihille ja kunnioittaa häntä. Jos tahdot, niin saat asua vaikka toisessa komitaatissa. Luuletko ylhäisen nimen ja rikkauden tuottavan onnellisuutta? Suostutko tarjoukseen? Jos tyttö vastaa kieltävästi, niin minä koetan tyytyä, me olemme asiasta vaiti, enkä minä tule teitä enempää vaivaamaan. Kasvatusisän velvollisuutena on näin tehdä. Annan viikon mietintäaikaa. Viikon perästä lähetän tänne uskotun mieheni, joka nyt on tuolla vaunujen luona, — sillä en tahtoisi itse tulla noutamaan ehkä rukkasia — kysymään, olenko unohtanut tämän sormuksen tänne. Jos vastaus on kieltävä, niin lähetätte sormuksen takaisin, mutta jos tarjoukseeni suostutaan, niin käskette asianomaisen itse tulla sitä noutamaan.

Näin sanoen nousi ylimys tuolilta ja antoi jäähyväisiksi ystävällisesti mestarille kättä jättäen hänet sekavia ajatuksiansa selvittämään.

Boltay alkoi kävellä levottomana edestakaisin lattialla. Mitä tehdä? Hän myönsi Kárpáthin olleen oikeassa. Tyttö ei varmaankaan voi vastustaa hyvää tarjousta, vaan on suostuva. Eikä tule onnelliseksi. Mitenkä hän voisikaan onnelliseksi tulla? Jos mies elää kauan ja Fanny pysyy uskollisena, niin tulee hän kuihtumaan surusta seurassa, johon vain onnen oikku on hänet koroittanut, jossa häntä ylenkatsotaan, halveksitaan, koska hänellä ei ole muita ansioita kuin hänen kauneutensa. Jos hän suostuu tarjoukseen, niin menettää hän paljon, menettää omantunnon rauhan, jota rikkaus ei voi korvata. Mutta jos hän saa tietää tarjouksen, on hän varmaan suostuva; — lapsen mielen suuri loisto helposti lumoaa. Ja tarjous ei olekaan hylättävä; yksi maan rikkaimpia ylimyksiä pyytää köyhää, koditonta porvaristyttöä vaimoksensa. Ken ei pitäisi tätä suurimpana onnena? Maailma varmaan sanoisi ihan hulluksi sitä, joka semmoisen tarjouksen hylkäisi.

Boltay jo aikoi salata tytöltä koko asian. Mutta se olisi sopimatonta. Hän ei ole tottunut valehtelemaan.

Hänen mieleensä tuli hyvä keino. Meni hakemaan Santeria.

Tämä teki paraikaa mestarinäytettänsä, komeata pöytää kauneine leikkauksineen ja monine salalaatikkoineen.

— Kuules, Santeri, puhutteli hän kisälliänsä — mestarinäytteesi on todellinen mestariteos.

— Olen siitä hyvilläni. Öin, päivin sitä ajattelen.

— Öin, päivinkö? Etkä mitään muuta?

— Minäkö? Mitä muuta ajattelemista minulla olisi?

— Esimerkiksi sitä, että ylihuomenna tulet mestariksi.

— Siitä olen varma.

— Mitä siitä sanoisit, jos minä jättäisin koko tehtaan sinulle?

— Laskette pilojanne. Miksi sen minulle antaisitte?

— Siksi, että olen jo kyllästynyt sen moniin huoliin, jotka mielelläni annan nuorempien toimeksi. Sinä johdat työtä ja me jaamme tulot. Minä olen, näet, sangen viekas. Otan tuloja ilman vaivoja.

— Pysytään entisellään, ei ole tarvis ruveta jakamaan.

— Mutta minä tahdon. Minulla, näet, ei ole poikaa ja sinä olet aivan mieleiseni perillinen.

Santeri suuteli hellästi mestarin kättä, mutta mestari laski sen ikäänkuin siunaten hänen päänsä päälle.

— Ja sittenkös meidän on hauska elää, jatkoi hän, kun tuot vaimon taloon, ja minäkin pääsen osalliseksi avio-onnesta, jota ei minulle ole suotu.

Santeri huoahti.

— Meidän täytyisi kauan elää sinne päästäksemme.

— Älähän nyt! Mitä puhutkaan; ethän aio naimatonna elää? Älä itseäsi noin hurskaaksi tee! Vai rupeatko totuutta salaamaan minulta, kun kumminkin tiedän mielesi aivan hyvin? Tiedänpä, ketä rakastatkin. Sanonko? Älä ole noin pelkuri. Mitä tuossa vuosikausia huokailet? Pitää ryhtyä tuumasta toimeen. Pitää sanoa tytölle: kuulepas, kultaseni, minä rakastan sinua ja voin elättää sinut, jos tulet vaimokseni. No? Vai onko enemmän mieleesi, jos minä menen kosimaan sinun sijastasi. Olkoon menneeksi; rupean kernaasti puhemieheksi. Vielä tänään kosin sinulle tyttöä ja huomenna lupaan laittaa kihlajaiset, niin hauskat, että enkelitkin riemastuksissaan tanssivat.

Boltay mestari sekä kysyi että vastasi. Santeri ei virkkanut sanaakaan, vaan loi silmänsä maahan, kalpeni, pudisti Boltayn kättä ja poistui huoneesta. Ken tietää, mikä häntä vaivasi?

Tähän asti oli Boltay näyttänyt iloiselta, mutta Santerin mentyä vieri kyynel poskelle. Hänkin aavisti, pelkäsi Santerin rakastavan ilman toivoa.

Mutta kumminkin luotti hän tuumaansa.

Kárpáthin tarjousta hän ei voinut Fannyltä salata, mutta jos tyttö vastaisi myöntävästi aikaisemmalle kosijalle, niin eihän olisi tarvis enää tuota toista mainitakaan.

Ensin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä lempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon toiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden vanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.

Tuuma oli hyvin ajateltu.

Vielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa laaksossa Karpaatien vuoristossa.

Maaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot, yksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin vaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin. Kopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat, katoavat luonnon helmassa.

Fanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli iloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa, yrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu, kuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta mehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten hän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!

Boltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin kiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.

— Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut saattaisi jo antaa miehelään.

— Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä Boltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen karkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.

— Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä olen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva ylkäpoika.

— Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt tervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.

Veitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi laulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.

Mestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää ruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki pöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa Teresalle koko tuo tärkeä asia.

Ylimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa loistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen perhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa häpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu kunnioituskin.

Teresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti oli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta maininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut häntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.

Maukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa Fannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin tyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat palkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.

Boltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön käteen ja veti hänet luoksensa.

— Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä antaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.

Tyttö huoahti vastaamatta.

— Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja ahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on jo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.

— Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.

Mestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian arvasi.

Molemmat odottivat hänen vastaustansa.

— Santeri parka, huokasi tyttö.

— Miksi häntä surkuttelet?

— Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa, uskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.

— Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.

— Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, — niin menen.

— Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on kunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli, kuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa astua kenen eteen tahansa … ja hän rakastaa sinua kaikesta sydämestänsä.

— Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle, olen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä että hän.

Boltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti:

— Älä siis mene hänelle.

Molempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon näistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat mielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo määrännyt.

Fannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin ja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.

— Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte? Mutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja tekisin hänet onnettomaksi.

Molemmat olivat vaiti.

Kun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä tunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään ole hänelle enää odottamatonta.

Boltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:

— Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, — eikä ole lupakaan. Ilman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista. Sinulla on toinenkin kosija.

— Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa. Jos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja jota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta. — Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä aina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki ajatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako minua pois luotanne. — Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden teidät jättäisin.

— Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan "onneksi". Sinua pyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla on suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.

Fanny loi silmänsä maahan ja pudisti kieltävästi päätänsä sekä vastasi tyynesti, järkevästi:

— Se olisi onni, mutta ei onnellisuus.

— Tosin ei kosija enään ole nuori, mutta hän lupaa lemmen asemasta mukavuutta, ylhäistä asemaa.

— Kuka hän on?

— Hänen nimensä ei meidän korvissamme soi juuri kauniilta, sillä samanniminen herra on tuottanut meille enimmän murhetta. Hän on tuon kirkossakiusaajan setä, Juhana Kárpáthi.

Tyttö purskahti nauruun.

— Tuo lihava, hämähäkin muotoinen mieskö?

— Niin; — mutta hänen muotonsa on parantunut.

— Jota sanotaan hupsuksi!

— Hän on tullut järkiinsä.

— Joka aina juo ja pitää maalaistyttöjen kanssa hauskaa.

— Hän on parantanut tapansa.

— Eiköhän, isä kulta, koko kosinta ollutkin vain pilaa? Tahi jos se oli vakavaa laatua, niin on hän siitä hyvän pilan tekevä. Tuo kunnon herra tahtoo naida minut tehdäksensä taas uuden omituisen "tempun". Siksi olen minä liian hyvä.

Tyttö käveli pystössä päin huoneessa. Molemmat vanhukset katselivat ihastuneina hänen soreata vartaloansa.

Viimein rupesi Boltaykin nauramaan, niin hyvälle tuulelle hän tuli.

Fanny istui vallattomana ukon syliin.

— Olenhan jo monta kertaa pyytänyt, että Boltay-pappa naisi minut. Olette sanonut sopivanne milt'ei isoisäkseni ja nyt osittelette minulle Juhana-herraa.

Boltay mestari nauroi niin, että silmät kyyneltyivät. Eiväthän kokemuksen nojalla tehdyt väitteet siis aina paikkaansa pidä. Lapsenkin sydän saattaa olla voimallinen hylkäämään rikkauden ja loiston, vaikka ei muuta tarvitsisi kuin ojentaa kätensä kihlasormusta sormeensa ottaakseen.

— Niin. — Arvoisa herra jätti minulle tämän sormuksen, joka minun pitää lähettää takaisin, jos et suostu hänen tarjoukseensa.

— Annanko hänelle rukkaset myöskin? kysäsi vallaton tyttö.

— Ei ole tarvis, hän ymmärtää ilmankin, naurahti mestari; Teresakin nauroi, vaikka oli jo aikoja kulunut siitä kuin hän sitä viimeisen kerran koetti.

Mestari oli aivan ihastuksissansa. Surun Santerin takia tukahdutti ilo, kun hänen kasvattinsa oli niin siunattua mielenlujuutta osoittanut. Boltay riemuitsi ajatellessaan, miten hän on sanova rikkaalle herralle: lupasit puolitoista miljoonaa kasvattini ihanista kasvoista; hän kiittää, mutta ei myy! Ylpeästi saa tyttö kohottaa päätänsä noille herrasmiehille, jotka luulevat Fannyn lemmen olevan myytävänä muutamasta vaivaisesta tuhannesta floriinista! Kerjäläiset!

Saneessansa hyvää yötä suutelivat vanhukset tyttöä; kukin poistui kamariinsa.

Oli myöhään illalla. Aika oli mennä maata. Mutta ei ollut aika nukkua. Jokin häiritsevä henki vei unen kunkin silmistä.

Boltay mestari mietti pitkää puhetta, jonka hän olisi pitävä jossakin tilaisuudessa antaaksensa kaupungille puheenaihetta Fannystä.

Teresan ajatukset harhailivat menneissä ja nykyisissä ajoissa koettaen valaista monia vastakkaisia tunteita tytön sydämessä, tunteita joista ei tiedä, mikä on hyvä, mikä paha; mikä on vaistoa, mikä tahtoa — salaisuuksia, joita ei tyttö itsekään tiedä, teeskentelyä, joka vie harhaan, turhia haaveita, jotka näyttävät todellisilta. Kuka näistä voisi selkoa tehdä? Enkeli, perkele on helppo tuntea; ihminen, mies, nainen taasen vaikea; nuorta neitosta mahdoton.

Kauimmin karttoivat unen hengettäret Fannyn silmiä. Kuu tuo haaveitten tähti paistoi ikkunasta sisään; kaikki oli hiljaa; ilma lämmin. Oli yö, jolloin keijukaiset tulevat tanssimaan kasteiselle nurmelle, jolloin vanhus kuussa soittelee säteitten hopeakielisellä kanteleella, jolloin lumous hattaroiden muodossa kulkee tähdestä tähteen ja aaveet mustina yöperhosina lentelevät; … jolloin nuoret tytöt eivät saa unta, vaan uneksivat hereillä ollen. Missä harhailivat immen ajatukset? Tavoittelivatko ne onnellisuutta, lempeä; harhailivatko huhujen jäljissä, seurasivatko tiedon, muistin kuvia, tomuisia polkuja, vai liitelivätkö loistavaan tulevaisuuteen, kohoutuen taivaalle, jonka lapsi luulee olevan maan päällä.

Yksi ajatus, yksi seikka oli nyt tytön mielessä, nimittäin sen miehen kasvot, jota hän rakasti, jonka hän kruunasi rukouksiensa kruunulla, jonka hän kuvaili mielessään jaloksi, suureksi. Hänen sydämensä sykki tätä miestä muistellessa.

Tytön ei tullut mieleenkään nuo kaksi naimatarjousta. Yksinäisten hetkien autuus poisti muistista sekä surevan nuorukaisen että hupsun ukon, jotka tahtoivat hänet naida.

Tämmöinen on elämä. Nuori mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa toista, ja tuo toinen ehkä lempii myöskin toivottomasti. Näin käy kautta koko elämän, kukaan ei ole onnellinen, sillä yksi tähti juoksee toisen perässä koskaan sitä tapaamatta.

Missä hän nytkin lienee, tuo tuntematon, — nimittämätön — unhottumaton? Ei hänellä suinkaan ole aavistustakaan, että sureva sydän hänen tähtensä huolehtii. Eipä kuu tunne kuunsairasta, joka sen säteitten vetämänä kiipeää pyörteitten partaalle.

Kunhan hän pääsisi edes häntä lähelle.

Onnelliset nuo suuren maailman naiset, jotka saavat häntä jokapäivä nähdä, puhutella häntä, ihailla, kunnioittaa häntä. Ehkä hänellä on heidän joukostansa mielitiettykin? Ei, ei kukaan voi häntä niin syvästi rakastaa kuin hän. Ei hän sitä hänelle koskaan sanoisi, vaan veisi lempensä mukanansa hautaan. Vain pieni haava sydämeen, pieni kuin ruusunpiikin pistämä, ja haava käy kuolettavaksi, päivä päivältä hän kuihtuu, vaipuu hautaan. Vasta sitten saisi mies tietää, kuinka hän on ollut lemmitty, saisi haudasta kuunnella kaihoavan hiljaista nyyhkytystä!

Miks'ei hän koskaan pääse häntä niin lähelle? Ei koskaan?

Äkkiä johtui hänen mieleensä omituinen ajatus. Ovatkohan nuo ylhäiset piirit niin korkealla ja joka tie sinne niin suljettu, ettei rakkaus koskaan pääse turhaa kaihoa edemmäksi?…

Ei muuta kuin yksi ainoa sana, niin ylhäisten salien ylhäisimmät hänelle ovensa avaisivat, ja hän pääsisi samaan arvoon kuin nuo kadehditut vallasnaiset, jotka saavat nähdä hänen lemmittynsä kasvot, kuulla hänen puhuvan, katsoa häntä silmiin ja punastua sekä salaa imeä lemmen kuolettavaa myrkkyä. Häntä värisytti.

Puhalsiko ehkä kylmä yötuuli hänen jäseniinsä? Olisi perille päästy, jos menisi Kárpáthille vaimoksi. Yksi askel vain, niin pääsisi pääsemättömiksi luultuihin piireihin.

Hän hylkäsi tuuman. Vain hetkiseksi oli se hänen mieleensä johtunut, mutta hän pyyhkäsi sen heti pois.

Mitä sanoisivatkaan sukulaiset, Boltay, Teresa, jos hän, hyläten kunnon miehen tarjouksen, menisi rahojen, loiston vuoksi ukolle, jota hän ei rakasta. Rahojen, loiston vuoksi!

Mutta kumminkin. Onhan hänellä toisia sukulaisia, jotka hän täten saattaisi tehdä onnellisiksi, pelastaisi häpeästä, kurjuudesta, ehkäpä kadotuksestakin. Jos hän tulisi rikkaaksi, voisi hän vapahtaa heidät onnettomuudesta, johon ovat vajonneet… Näin kuiskaili viettelevä haave.

Entä kosto, kun saisi tavata miehen, joka on tahtonut häväistä häntä ja tehdä hänet toveriensa pilkaksi, joka hänestä on vetoakin lyönyt, kun saisi häntä halveksia — ylenkatsoa asemassa, missä ylhäinen nimi tekisi ylenkatseen oikeutetuksi ja mahtava asema sen painavaksi, teräväksi, sattuvaksi.

Viisastele, viisastele, neitonen! — jo olet paulassa. Ei rakkaus vanhempiin eikä sisariin eikä kostonhimokaan sinua johda; lempi sinua johtaa, vie sekä hyvään että pahaan.

Luulottele meneväsi vanhukselle vain sen tähden, ettet jäisi holhoojiesi taakaksi; saat ajatella, kuinka paljon olet korkeassa asemassasi tekevä hyvää vaivaisille, onnettomille, saat hurmata mielesi maailman ihanteiden suloisilla aatteilla!… Pettymystä kaikki! Lempi sinut vie vaimoksi vanhukselle, jota et rakasta. Menet kiusaamaan Jumalaa, kun alttarin edessä vannot rakastavasi, vaikka toista mietit… Mene kohtalosi kokemaan!

Vihdoin nukkuu talonväki. Nukkukaa; uni tuo hyviä neuvoja.

Uneksi olevasi lastenlapsien kanssa leikkivä isoisä; uneksi luostarin hiljaisuudesta: uneksi olevasi lähellä lemmittyäsi! Uni tuo hyviä neuvoja.

Seuraavana aamuna saivat vanhukset kuulla outoja asioita. Fanny pyysi, ettei Boltay lähettäisi sormusta takaisin, kun Juhana Kárpáthi lähettää sitä noutamaan.

VI.

Metsästäjä kuopassa.

Fannyn päätöstä ei vastustanut Boltay eikä Teresa. He eivät tosin puhuneet mitään naimisesta, vaan alkoivat tavan mukaan laitella myötäjäisiä. Kyllä hän on parempiakin saava, kun hän tulee rikkaan ylimyksen vaimoksi, mutta nämä voi hän pitää muistona ja ottaa joskus esille ajatellessaan entisiä rauhallisia nuoruuden aikoja.

Fannyn naimispuuhat pysyivät salassa, niin ettei kukaan paitsi asianomaiset niistä mitään tietänyt.

Sillä välin tapahtui omituinen kohtaus.

Eräänä päivänä, kun Boltay mestari par'aikaa oli verstaassansa, pujahti sisään likainen, milt'ei repaleinen naishenkilö, jota Boltay ei heti tuntenut. Mutta ei ollut tarviskaan tuntea, sillä kurja olento kiiruhti kertomaan ken hän on, sekä koetti estää Boltayta saamasta sananvuoroa, ennenkuin oli saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi.

— Minä olen onneton Mayerin leski, Fannyn äiti, nyyhkytti nainen surusilmin, langeten mestarin jalkoihin, suudellen ensin hänen käsiänsä, sitten polvia, viimein saappaita ja vuodattaen viljalti kyyneliä. Boltay, joka ei ollut tuollaisiin murhenäytelmiin tottunut, seisoi kuin maahan naulattuna osaamatta käskeä rouvan nousta ylös ja kysyä, mikä häntä vaivaa.

— Oi hyvä herra; oi rakas herra! Te kunniallinen, rehellinen ja jalomielinen Boltay-herra, sallikaa minun suudella jalkojanne; vielä tulevaisessa elämässäkin olen edestänne rukoileva. Te olette kaikkien hurskasten suojelusenkeli, viattomaan varjelija; Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon kaikella maan ja taivaan hyvyydellä! Oletteko koskaan kuullut, nähnyt kohtaloa, mikä minua on kohdannut? Ette. Sydämeni on särkyä sitä kertoessani, mutta kerron sentään. Maailman pitää saada tietää, ja ennen kaikkia Boltay-herran, kuinka onneton äiti minä olen. Oi, voi, Boltay-herra, te ette voi aavistaakaan äidin kauheita tuskia, kun hänellä on pahoja tyttäriä, ja minulla on pahoja, sangen pahoja. Mutta se on oma syyni; miksi annoin heidän kasvaa mielensä mukaan. Lyödä, piestä, ajaa työhön olisi heitä pitänyt, niin ehkä olisivat kunnioittaneet äitiänsä eivätkä koonneet häpeätä harmaille hapsilleni. Oi, kun piti moisia päiviä näkemän! Hyvä Jumala! Miksi olet minut hylännyt. Miesvainajani pääsi ajoissa tästä häpeästä. Hän ei jaksanut sitä kantaa, vaan hyppäsi Tonavaan. Viisainta olisi ollut minunkin tehdä samoin, mutta äidin sydän ei voi niin jättää lapsiansa, vaikka he ovatkin pahoja, vaan rakastaa heitä, toivoo parannusta. Voi jospa olisin tullut edes sokeaksi tai kuuroksi. Kokonaista neljä vuotta olen tätä häpeätä kärsinyt; Jumalan ihme on, että vielä on hiuskarvaa päässäni surun takia. Mutta liika on kuitenkin liikaa. Jos rupeaisin kertomaan kaikkia niitä kauheita asioita, joita jok'ikinen päivä kodissani tapahtuu, niin nousisivat Boltay-herran hiukset pystöön kauhusta. Eilen minäkin jo paljoksuin kärsimyksiäni ja aukaisin sydämeni. "Näinkö sitä yhä vain eletään? Te ette huoli, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta, ette koskaan elä kunniallisesti, enkä minä tohdi häpeän tähden kadulla kasvojani näyttää!" Näistä sanoista, hyvä herra, heti kaikki julmurit minun kimppuuni: mitä sanomista äidillä on täällä? Mitä meidän toimemme teille kuuluvat? Emmekö me elätä teitä herraslailla? Tuon puvunkin, joka nyt on yllänne, olen minä ostanut. Tuon päähineen olette minulta saanut. Koko talossa ei ole rahtuakaan teidän omaanne; me olemme kaikki ostaneet! Minä kauhistuin, hyvä herra. Niinkö te elätte oman äitinne kanssa? Tämäkö on palkinto monivuotisista vaivoistani? (Kertoja alkoi kesken puhettansa itkeä nyyhkyttää, mutta jatkoi kuitenkin.)

— Olenko minä ansainnut tuollaista kohtelua monesta monituisesta unettomasta yöstä, jonka olen teidän sairasvuoteittenne ääressä viettänyt. Omasta suustani otin leivän teitä ravitakseni, itse elin orjan lailla, kuljin rääsyissä ja repaleissa, että te saisitte olla koreina, en raskinut pitää piikaa, vaan itse tein kaikki työt, että te voisitte elää neideiksi! Ja vielä pitää tuollaisia kuuleman teiltä, te kelvottomat! Mutta nyt, kun heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, vastaa vanhin tytär sangen pisteliäästi: jollei mieleni tee elää heidän kanssansa ja kustannuksellansa, niin onhan Pressburg suuri ja avara; saan ottaa kapitaalini ja hankkia itselleni oman asunnon, saan viedä huonekaluni, vaatteeni ja elää ilman heitä niin kunniallisesti kun itse parhaiten tahdon. Vartokaa, heittiöt tytöt, sanoin, älkää luulko saavanne äitiänne pilana pitää. Riisuin yltäni vaatteet, jotka he olivat hankkineet, ja hain esille puvun, jota pidin miesvainajani eläessä, silloinkuin häärin keittiössä. Sen otin ylleni ja syöksin ulos kadulle. En itsekään tiennyt, mitä tehdä. Hypätä Tonavaan oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta saavuttuani rantaan, kuiskasi joku hyvä enkeli korvaani: onhan sinulla vielä yksi tytär, jonka kunnialliset ihmiset ovat kasvattaneet; mene hänen luoksensa! Nuo kunnialliset ihmiset eivät tule ajamaan sinua luotansa, vaan jossakin nurkassa saat sijaa elääksesi rauhassa, kunnes Jumala näkee hyväksi korjata sinut täältä ja palkita sinua vaivoistasi. Heti tulin tänne. Tässä olen, kuten näette. Olen köyhä kuin taivaan lintu, enkä tänäpäivänä vielä ole ruuan palaa syönyt. Jos te nyt ajatte minut pois, eikä tyttäreni tahdo minua nähdä, niin täytyy minun kuolla nälkään, sillä ennen kuolen nälkään kuin otan leivän murentakaan noilta hävyttömiltä lapsilta. Kerjätä en voi. Ennen pitkää on minulla sama tie edessä kuin miesvainajallanikin, jonka pahat lapset saattoivat hautaan, Tonavaan.

Boltay-mestari käsitti tästä laveasta puheesta selvimmin sen, ettei rouva parka vielä tänään ollut ruokaa saanut, jonka tähden mestari, kuten kristityn velvollisuus vaatii, otti kaapista palan piirakkaa ja kaasi viiniä pikariin käskien häntä syömään, sillä ennen kaikkea oli vaimo pelastettava nälkään nääntymästä.

— Tuhansia kiitoksia, hyvä herra, minun ei ole ollenkaan nälkä, kovin olen suruissani. Enkä minä paljoa syökään, minun syömiseni on pientä kuin linnun. Parempi olisi kaiken maailman hyvyyksiä, kun saisin kuulla Fannyltäni muutaman ystävällisen sanan. Ehk'ei se käy laatuun? Hän ehkä punastuu häpeästä minut nähdessänsä. Kenties hän ei enää minua tuntisikaan? Kun olen näin viheliäisessä tilassa … repaleisena … vanhentuneena … jospa edes saisin kerran nähdä hänet; — en tahdo häntä puhutella, vaan nähdä jostakin ikkunan takaa sekä kuulla hänen puhelevan toisten kanssa. Muuta en toivokaan.

Boltay-mestari heltyi näistä sanoista. Muisti jossakin saksalaisessa murhenäytelmässä nähneensä samanlaisen kohtauksen.

— No, no, rouvaseni! Älkää noin surulle valtaa antako, lohdutti hän itkevää äitiä; teidän toivomuksenne on epäilemättä käyvä toteen. Saatte nähdä tyttärenne, puhutella häntä sekä asuakin hänen kanssansa. Sitten ei teillä ole mitään hätää.

— Oi hyvä herra, te puhutte kuin taivaan enkeli. Mutta oi, tyttäreni, oma tyttöseni ei voi minua enää rakastaa! Hän on minua inhoava.

— Siinä suhteessa saatte olla huoleti. Teitä ei ole kukaan panetellut tyttärenne kuullen, ja Fanny on jalomielinen tyttö. Hän on rakastava äitiänsä vastoinkäymisissäkin. Minä vien teidät hänen luoksensa maalle, jonne hänet lähetin pelastaakseni hänet muutamista ilkeistä juonista. Hän asuu siellä tätinsä kanssa. Teresa on tosin hieman ankara nainen, mutta kyllä minä hänet pian rauhoitan.

— Oi hyvä herra, minä en toivokaan pääseväni Teresan rinnalle, vaan rupean hänelle piiaksi, kunhan vain saan olla tyttäreni luona.

— Puhutte mielettömiä, ärjäsi kunnon Boltay; minulla on piikoja kyllin, niin ettei holhottini äidin tarvitse työtä tehdä. Tunnin perästä tulette kanssani maalle. Muut seikat jätätte minun haltuuni.

Rouva Mayer aikoi vielä kerran suudella mestarin saappaita, mutta kunnon mies pakeni tuommoista tunteellista kohtausta ja jätti rouvan yksin huoneeseen, luvaten tulla tunnin päästä takaisin. Hän kehoitti rouvaa ottamaan ikkunalta hengellisiä kirjoja ja lukemaan niitä sillä aikaa.

Tätä tunnin poissa oloansa käytti Boltay-mestari menemällä vaatemyymälään ostamaan valmiita vaatteita rouva Mayerille, sillä hän ei rohjennut viedä äitiä hänen tyttärensä luo tuollaisessa kurjan kurjassa asussa. Kokonainen puku muassaan palasi hän takaisin, ja rouva Mayerin monet estelemiset eivät vähintäkään auttaneet, vaan hänen täytyi kuin täytyikin vaihtaa repaleinen pukunsa uuteen.

Sangen luultavaa on, ettei Boltay-mestarilla tällaisissa ostoksissa ollut niin hyvää kauneuden aistia kuin eräällä edesmenneellä kansalaisellamme, jonka haltuun eräs ylhäinen nainen uskoi korukalujensa ostokset. Mestari etsi vain avaraa ja lämmintä, eikä liioin kysellyt, minkä vuoden muotia kukin puvun osa oli. Senpätähden rouva Mayer, ollen yksin huoneessa uudessa asussa, ei voinut olla naurahtamatta katsahtaessaan peiliin, suruissansakin purskahti hän nauruun nähdessään ulkomuotonsa. — Tyttäret ja nuoret herrat kotona olisivat varmaan naurusta pakahtuneet, jos olisivat nähneet hänet tuollaisissa tamineissa!

Mitä?

Aivan niin, tyttäret ja nuoret herrat kotona.

Sillä uskoaksemme tämän murhenäytelmän totuutta pitäisi meillä olla yhtä vahva usko kuin Boltay-mestarilla. Koko rouvan monologissa ei ollut sanaakaan totta. Rouva Mayer ei ollutkaan joutunut riitaan tytärtensä kanssa, eivätkä he häntä pois ajaneet, eikä hänen siis ollut syytä Tonavaan mennä, vaan asian laita oli seuraava:

Abellino (taasen hän) rupesi sitä rajummalla innolla toteuttamaan tuumaansa, kun hänen viimeisinä aikoina oli näissä puuhissa käynyt huonosti. — Äskettäin oli hän herra Griffardilta saanut viimeiset satatuhatta frangia toisesta miljoonasta. Abellinoa seurasi yhäti eräs palkollisista pankkiirin vakoojana. Tämä oli kirjeellä antanut heti tietoja tapauksista Kárpátfalvassa Juhana-herran nimipäivänä. Saatuansa tietää Juhana-herran olevan kuoleman kielissä, lähetti herra Griffard Abellinolle sadantuhannen frangin sijasta kaksisataa tuhatta, mikä summa tietysti oli kaksinkertaisena takaisin maksettava. Erehdyksestä muka oli tullut niin paljon lähetetyksi. Neljän päivän perästä sai hän toisesta kirjeestä tietää, että setä olikin jäänyt elämään. Mutta silloin olivat rahat jo matkalla ja saapuivat perille parhaaseen aikaan Abellinoa lohduttamaan.

Hänellä oli nyt satatuhatta frangia enemmän rahaa kuin oli toivonutkaan. Semmoisessa asemassa luottaa mies itseensä enimmän.

Hän keksi sen keinon, että rouva Mayer, — (äiti!) viekkaasti tunkeutuu Boltayn perheeseen nuorimman tyttärensä luo — ja lopun lukijani jo tietävät.

Rouvan oli määrä saada kuusikymmentä tuhatta, jos keino onnistuu.

Onkohan tuo mahdollista.

Älkää luulko minun liioittelevan. Tämmöistä on elämä.

Rouva Mayerin mielestä oli summa kaunis. Siitä hän panee itsellensä säästöpankkiin kolmekymmentä tuhatta ja toisen puolen Fannyä varten, joten molemmat ovat turvattuina köyhyyttä vastaan koko iäkseen. Ja mitä tuosta summasta sitten pitäisi myydä? Suoraan sanoen: ei juuri mitään, vain tuollainen hourekuva, jolla ei ole mitään arvoa, niin kauan kuin se on olemassa, vaan vasta sitten, kun se on myyty; — nimittäin siveys. Kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla se on hyvin maksettu. Hän on täten oikeastaan tekevä tyttärellensä hyvän työn.

Mutta kumminkin — ostaja on rikollinen.

Sillä jos ei olisi orjatarten pitäjiä, niin ei olisi niitten kauppiaitakaan.

Tunnin kuluttua oli hevonen valjaissa. Boltay-mestari käski murehtivan rouvan istua rattaille sekä ajurin nähden hillitä itkuansa, mikä viimeinen seikka kovasti koetteli vaimoparan sielunvoimia.

Boltay ei istunut hänen viereensä, vaan ajurin rinnalle. Sanoi aina ajurin laudalla istuvansa, sillä pelkää muka ajajan nukkuvan ja hevosten kaatavan rattaat y.m. Mutta asian laita oli oikeastaan niin, että hän häpesi istua rouvan vieressä koko Pressburgin nähden, vaikka hän kunnioittikin tapojansa parantanutta vaimoa.

Hän otti ohjakset ja piiskan ajurin kädestä ja ajoi kaupungista aivan kuin kuoleman vaaraa pakoon.

Saavuttuansa kylän päähän astui hän alas rattailta ja silmät maahan luotuina selitti rouvalle poikkeavansa pienelle asialle; hänellä, tuota, olisi puhumista juutalaisen kanssa. Pyysi rouvaa ajamaan suoraan hänen taloonsa, sillä hän ehtii jalkaisin puutarhojen kautta ennen perille kuin rattaat maanteitse.

Kunnon mies tuskin osasi lausua näin yksinkertaista valhetta. Ehkä hän valehtelikin ensikerran eläissänsä täytymyksen pakottamana. Hän näet tahtoi puutarhojen kautta päästä ennen perille kuin rattaat, edeltäkäsin ilmoittaakseen rouva Mayerin tulon Teresalle ja Fannylle sekä pyytääkseen heitä kohtelemaan häntä niin hellästi kuin mahdollista ja salaamaan kauhuansa, kun vieras tulee. Samalla kertoi hän myöskin syyt, jotka olivat pakottaneet rouvan tälle pakomatkalle. Nämä asiat toimitti hän niin lyhyesti, että kuullessaan rattaitten kolinan kujalta, hän jo seisoi portilla vierasta vastaan ottamassa ja huusi tarpeettomalla innolla ajurille: "aja tänne, älä lokaan mene, vältä porttia!"

Molemmat naiset seisoivat rappusilla. Fanny oli puutarhasta tulossa, hän veti silmille suurta olkihattua, että se estäisi äitiä suutelemasta häntä. Teresakin laski kädestä tuon "perpetuum mobile'n", jota naiset kutsuvat sukankudelmaksi, jottei hän tapaturmassa puhkaisisi kälynsä silmiä.

Nähdessään tyttärensä ei rouva Mayer tahtonut edes kunnollisesti laskeutua rattailta, vaan oli noin vaan niistä alas langeta. Tätä ei kuitenkaan ajuri eikä Boltay-mestari sallineet, vaan nostivat hänet koreasti alas ja laskivat maahan seisomaan. Mutta he eivät kuitenkaan voineet mitenkään estää rouvaa tekemästä temppua, jonka hän oli säästänyt tyttärellensä. Hän lankesi polvillensa molempien naisten jalkoihin. He hämmästyivät niin, ettei kummankaan mieleen tullut nostaa hänet ylös. — Vihdoin nosti hänet maasta Boltay-mestari, jota näytti kovasti harmittavan, kun muka kaikkien kielitaskujen nähden tuollaisia näytelmiä tapahtui.

— Hyvä rouva, älkää langetko polvillenne. Unkarilainen ei notkista polviaan, ei kerjäläisenäkään, ei vaikka olisi rikollinenkin, ei vaikka tapettaisiin.

Kunnon ammattilainen turvausi kansallisylpeyteenkin saadaksensa rouvan suoraan asentoon, mutta turhaan. Hän lankesi polvillensa toisen kerran Fannyn eteen, tavoitellen hänen jalkojansa niitä suudellakseen. Fanny oikein pelästyi, sillä mennessään aamulla varhain puutarhatoimiinsa, ei hän ollut ehtinyt panna jalkaansa muuta kuin tohvelit, joten vaara oli lähellä, että äidin kokeet toisivat ilmi, ettei — hänellä ollut sukkia jalassa. Sentähden hän pelästyen ja punastuen kumartui äkkiä nostamaan äitiä seisomaan, ennenkuin tämä mitään huomaisi. Äiti piti sitä syleilynä, nojasi tyttären rinnoille, itkeä nyyhkytti, suuteli häntä mihin vain osasi. Fanny seisoi alallaan osaamatta mitään vastata syleilyihin, nyyhkytyksiin, suuteloihin.

Omituista on, että ihminen välistä pysyy jääkylmänä. Toinen itkeä vetistelee, mutta toinen on vain tyynenä.

Vihdoin onnistui talonväen saada rouva portailta sisään istumaan sekä ymmärtämään, että hän on täst'edes täällä asuva. Väkisin tahtoi rouva pujahtaa huoneesta ulos. Ensin aikoi hän muka maata ullakolla, sitten keittiössä; vihdoin rukoili hän saada haltuunsa jonkun pienen pienen kamarin, jossa hän saisi kyyristellä, kun vain voisi nähdä tytärtänsä. — Onnettomuudeksi olivat Boltay-mestarin talossa kaikki huoneet sangen avarat.

Boltay-mestari oli vertaisiansa kohtaan hyvin vieraanvarainen. Kun hän jonkun taloonsa toi, piti hän myöskin huolta, että vieras siellä hyvin viihtyi. Tosin hän ei itse osannut ketään huvittaa, mutta hänellä oli yksi hyvä ominaisuus: jos vieras oli innokas puhumaan, niin saattoi hän kuunnella vaikka puoliyöhön. Rouva Mayer löysi siis sopivan isännän. Boltay vain pyysi saada sytyttää piippunsa, niin oli hän taas valmis kuuntelemaan rouvan puhetta, joka sisälsi hänen elämäkertansa, siihen määrään valhetta ja totta sekaisin, että kunnon vieras usein itsekin oli ymmälle joutua, ja täytyi hänen usein sen vuoksi alkaa juttu uudestaan. Boltayta ei tämä ollenkaan häirinnyt.

Sillä välin riensivät Fanny ja Teresa laittamaan kuntoon rouva Mayerin kamaria. Äiti pyysi saada paikan, mistä hän voisi kuulla tyttärensä ääntä, laulua, jonka tähden hänelle annettiin pianohuoneen vieressä oleva kamari.

— Täti kulta, virkkoi tyttö, minun pitäisi iloita, kun sain nähdä äitini, itkeä, kun hän on noin viheliäiseen tilaan joutunut, mutta en voi tehdä kumpaakaan. Minulla lienee sangen kova sydän. Oikein hävettää kylmäkiskoisuuteni.

Teresalla oli vastaus valmiina; hän olisi osannut asian selittää, mutta nyt näki hän hyväksi olla vaiti ja varuillaan. Aavistiko hän ehkä, mikä henkilö naamarin alla piili? Aivan niin, mutta hän ei heti naamaria temmannut kasvoilta, vaan tuumi aikaa voittaen voivansa vetää sarvet esiin kuoresta ja paljastaa rouvan vehkeet. Siksipä oli Teresa uskovinansa hänen puheensa, mutta seurasi varjon lailla jokaista hänen liikettänsä.

Kun kamari oli saatu valmiiksi, tarttui Teresa lempeästi Fannyn käteen sanoen:

— Fanny, ole ystävällinen, hellä äidillesi. Älä karta häntä, vaan koeta täyttää hänen toiveensa! Hän näkyy sinusta paljon pitävän. Eikä häntä saa siitä estää. Rakasta sinäkin äitiäsi. Mutta yhtä pyydän sinulta. Älä puhu hänelle mitään miehelään menostasi. Pidä se salassa jonkun aikaa — minun mielikseni!

Fanny lupasi olla vaiti. Luuli ymmärtävänsä Teresan tarkoituksen. Äidin tulon selitti hän itsekseen näin:

Epäilemättä äiti on jo aikoja sitten kyllästynyt elämään sisarten parissa ja on vain odottanut tilaisuutta päästäksensä heistä. Saatuansa jostakin tietää minun joutuvan rikkaisiin naimisiin, on hän tullut luokseni toivossa, että minä elättäisin hänet. Itsekkyyttä. — Tämmöiset ajatukset eivät olleet omiansa herättämään uuteen eloon sammunutta äidinrakkautta.

Mitä sitten, jos hän vielä olisi tietänyt, mitä Teresa tiesi?

Mutta Fannyn täytyi kohdella hellästi äitiänsä, ettei tämä epäilisi Teresan tahtovan vieroittaa lasta äidistänsä. Sitä ei Teresa ollut tehnytkään. Tosin ei rouva Mayerin nimeä oltu vuosikausiin heidän kesken mainittu, mutta eipä kukaan ollut voinut panetellakaan häntä tytölle.

Määrättynä päivänä lähetti ukko Kárpáthi (naimapuuhissa olevaa ylkää tosin ei saisi ukoksi sanoa) Paavon Boltayn luo. Suureksi iloksensa sai hän kuulla vastauksen, että hän itse tulkoon sormusta noutamaan. Hän lähtikin milt'ei lennossa. Tosin on liikaa näin sanoa, mutta riensipä ukko, minkä jalat jaksoivat. Kadulla vastaantulijat ihmettelivät, mikä ukkoon nyt oli mennyt, sillä kasvoistakin näkyi, että hän oli suuresti iloissaan. Jos köyhä mies olisi tuollaista vauhtia rientänyt pitkin katua, niin olisi saattanut arvata hänen saaneen viidennen voiton arpajaisissa. Mutta mitä oli Nabob mahtanut voittaa, hän joka olisi saattanut ostaa koko Pressburgin kaupungin kaluineen kamsuineen?

Saavuttuansa Boltay-mestarin luo syleili Kárpáthi häntä useat kerrat. Hän tahtoi heti saada nähdä morsiantansa. Tietäen, että ihmeen ihana tyttö on valmis tulemaan hänelle vaimoksi, oli hän todella Fannyyn rakastunut. Boltayn täytyi huomauttaa hänelle, että on muutamia lain määräämiä valmistavia seikkoja huomioonotettava, ennenkuin heistä aviopari tulee. Että ylimys, joka kuului lainlaatijoihin, unohti nämä, osoitti selvästi hänen olevan suuresti ihastuneen morsiameensa; mutta toisaalta se, että nuo seikat johtuivat Boltayn mieleen, osoitti, että Boltayn ihastus oli paljoa pienempi.

Sentähden pyysikin Kárpáthi häntä pitämään salassa koko asian, tähän hänellä oli muka erityiset syyt.

Boltay lupasi olla vaiti. Vasta ylimyksen mentyä muistui hänen mieleensä, että Teresa ja Fanny myöskin olivat pyytäneet hänen pitämään asiaa salassa. Havaintonsa hän kertoi Teresalle.

Tämä seikka vain vahvisti Teresan luuloa. Kun kumpikin tahtoo pitää naimista salassa aina vihkimispäivään saakka, niin ei rouva Mayer siitä saata mitään tietää, — hänellä on siis toiset syyt tänne tuloonsa. Varmaa näet on, ettei hän ole syyttä tullut.

Häävalmistukset tapahtuivat ulkona kaupungissa. Perhe kokoontui sangen harvoin yhteen, joten ei ollut tilaisuutta urkkia toistensa salaisuuksia.

Luonnollista oli, että Teresan ja Fannyn väli kävi päivä päivältä kylmemmäksi. Teresa tiesi, että tyttö oli miljoonamiehen morsiamena, taitamatta kumminkaan onnestansa iloita. Fanny taasen häpesi elää tuttavan kannalla tädin ja kasvatusisän kanssa. Mitä he ajattelisivatkaan? Luulisivat hänen vain teeskentelevän. Mitä onkaan sen ystävällisyys, joka alttarin edessä saattaa luvata rakastavansa miestä, jota hän ei rakasta? Ei muuta kuin valetta, teeskentelyä.

Senpätähden vallitsi talossa alakuloisuus, ikäänkuin jokainen olisi pelännyt toinen toistansa. Usein ei kukaan virkkanut päivällispöydässä sanaakaan, vaan kaikki olivat vaiti.

Rouva Mayer suvaitsi tarkimmin panna merkille tämän alakuloisuuden. Tyttö ei ole onnellinen, ajatteli hän. Fannyä kohdellaan liian ankarasti. Teresa ei luota häneen. Tytön on ikävä ja hän tuntee olevansa onneton tässä silmiin korviin asti ulottuvassa maalaisonnessa. Päiväkausiin ei hän saa nähdä vertaistansa nuorta miestä, ja silloinhan ovat sydämen halut suurimmat. Hm! Syntyy tästä jotakin.

Rouva Mayer pysyi kumminkin yhtä alhaisena kuin ennenkin, niin että hänestä täytyi aina pitää vaaria. Milloin tavattiin hänet keittiötoimissa, milloin taasen pesuakkojen kanssa pyykillä, milloin lattiaa lakaisemassa. Päivälliselle täytyi hänet väkisin taluttaa, lautaselle ruokaa panna, kun muuten ei tahtonut syödä.

Näillä kujeillansa sai hän Fannyn surkuttelemaan äitiänsä, jonkatähden Fanny usein puheli äitinsä kanssa ja soitteli hänelle pianoa.

Fanny alkoi luulla äiti paran todellakin kokevan tehdä hänelle mieliksi. Itsekkyyttä tosin, mutta surkuteltavaa itsekkyyttä. Kun tyttö vain katsahti häneen, niin äiti heti kysymään, mitä hän toivoi. Kun piiat vitkastelivat, riensi hän täyttämään tyttärensä tahdon. Kerran sai hän käsiinsä Fannyn rukouskirjan, ja kun Fanny sai sen takaisin, oli lehden kulma taitettu siinä kohdin, missä vanhemmat rukoilevat lastensa puolesta, sekä koko sivu kosteana. Kyyneliä ne olivat varmaankin olleet olevinansa.

Välistä huokasi hän syvään Fannyn kuullen, ja kun tämä kysyi, miksi hän huokasi, vastasi äiti vain, että hänellä siihen oli kyllin syytä.

Eräänä päivänä matkusti Teresa Pressburgiin morsiuspuvun tähden, ja kun se ei ollut vielä valmis, jäi hän kaupunkiin yöksi, lähettäen kodin vartijaksi sijaansa Boltayn.

Tähän saakka ei Fanny vielä ollut maannut yksin, vaan oli täti aina ollut viereisessä kamarissa, ja ovi oli välillä auki. Myrskyisinä öinä, kun sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli jyskytteli ovia, kun koirat haukkuivat porstuan alla, oli Fannystä sangen rauhoittavaa tietää, että likellä oli ihminen, joka lähinnä Jumalaa uskollisesti häntä vartioi.

Tämä yö oli myöskin sangen myrskyinen, satoi ankarasti, tuuli vinkui ja koirat haukkuivat. Fanny pyysi äitiänsä makaamaan hänen kanssansa.

Tarkkanäköisempi huomioidentekijä olisi saattanut havaita rouva Mayerin katseessa vaarallisen ilon vilahduksen, kun hän sai tämän kuulla. Heti oli kuitenkin tuo ilon ilmaus kätketty, pois pyyhitty. Äiti vain riemuitsi, kun sai olla yön yhdessä tyttärensä kanssa.

Naiset eivät tavallisesti toistensa nähden ole liioin varovaisia yöpuvun suhteen. Lapsellisesti ajattelematon kun oli, riisui Fanny äidin nähden yltään kaikki vaatteet, joita ei maatessa tarvita, ajattelematta, että paljas paita antaa ilmi hänen vartalonsa ihanuuden. Eihän sitä näe muu kuin nainen, — vaimo, joka on hänen oma äitinsä. Miksi hän rupeaisikaan itseänsä peittelemään, olemaan varuillansa? Oikeastaan ei hän mitään ajatellutkaan istuessaan sängyn laidalle, ja päästäessään palmikkonsa irti. Irtonaiset hiukset, mustat kuin sametti, levisivät taikaharson lailla valkoisille, ihanille hartioille, muutamat suortuvat kiertyivät aina polviin asti.

Rouva Mayer katseli tytärtään luomatta silmiänsä hänestä. Hän makasi jo, mutta nousi istualleen nähdäksensä paremmin, miten tytär palmikoi pitkiä silkkisuortuviansa peiliin katsomatta, ollenkaan niitä ihailematta; kun tyttö sattumalta katsahti vastapäätä olevaan peiliin, käänsi hän heti päänsä pois, ettei näkisi itseänsä näin paitasillaan.

Rouva Mayer katseli taukoamatta tytärtänsä. Näytti ihailevan, ihmettelevän häntä.

Todellakaan ei ole asiantuntevien arvostelun mukaan tuosta ihanuudesta kuusikymmentä tuhatta floriinia liian paljon…

— Oh, kuinka kaunis sinä olet, Fanny! — kuiskasi vihdoin äiti imarrellen.

Fannyä vapisutti. Pelästyneenä vilkaisi hän ympärilleen, ikäänkuin epätietoisena, mistä nuo sanat oikeastaan tulivat. Hänen katseensa kohtasi äidin katseen. Äkkiä pujahti tyttö vuoteeseensa, jättäen hiukset puoliksi palmikoimatta, veti peitteen yllensä ja sammutti kynttilän sekä ummisti silmänsä.

Vähitellen uskalsi hän avata ne taas, ikäänkuin peläten tuon tutkivan katseen vielä pimeässäkin häntä tarkastavan. Vielä nytkin hän oli kuulevinänsä: "kuinka kaunis sinä olet, Fanny!"… Tämä oli parittajan kuiskaus.

Vapisten odotti Fanny, puhuisiko tuo nainen vielä jotakin.

Puhuu kyllä…

Yöllä pimeässä, kun kynttilät ovat sammutetut, ovat akat innokkaimmat juttelemaan, etenkin kun tapaavat jonkun, joka ei heti nuku, vaan kuuntelee kärsivällisesti heidän puhettansa; ja silloin he enimmän höystävät ihmettelevillä, kauhua, ihastusta ilmaisevilla huutosanoilla juttujensa tulvaa. Silloin on sopivin aika kertoa vanhoja, kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita, alkaa syntymä- ja ristimäpäivästä, kertoa miehelään menosta, kuolemantapauksista, siksi kunnes kuulijan kuorsaukset tekevät tarinoista lopun.

Rouva Mayerilla oli paljon tyttärellensä puhumista. Eikä hän koskaan voinut toivoa saavansa siihen parempaa tilaisuutta kuin nyt, kun kumpikin makasi vuoteellaan. Ei kukaan häiritse puhetta, eikä Fanny voi mitenkään mennä pakoon, vaan äiti saa mielensä mukaan vaihtaa jutun aihetta, eikä pimeässä voi huomata, punastuuko tytär.

— Voi, tytär kulta, rakas tyttöseni, näin alkoi rouva Mayer, — en olisi uskonutkaan, että vielä koitti se onnen päivä, jolloin saan maata sinun kanssasi samassa huoneessa. Usein olen toivonut itsekseni, ettei minulla olisi ollut muita lapsia kuin sinä, taikka että Jumala olisi muut korjannut minulta, mutta sinä yksin olisit jäänyt eloon, silloin en olisi tällaisia aikoja nähnyt. Niitä kauheita aikoja! Neljä on hulttiota tytärtä, toinen toistaan mielettömämpiä, sillä jos he olisivat olleet järki-ihmisiä, niin eivät olisi siten menetelleet kuin nyt ovat tehneet. Kukin oli jo säädyllisessä liitossa, johon olisi pitänyt tyytyä, mutta ei, tyttäret tahtoivat kuulua koko maailmalle. Saavat nähdä, mitä se heitä hyödyttää.

… Tämä oli ensimmäinen hyökkäys. Äiti moitti säädyttömän elämän alinta astetta, jotta vain vähän sitä paremman elämän laatu esiintyisi siivommassa valossa. Senpä tähden hän soimasi niitä, jotka olivat ruvenneet koko maailman lemmikeiksi, kun eivät ymmärtäneet pysyä säädyllisissä liitoissa.

Tällaisella liitolla tarkoitetaan hienon maailman piirissä sitä, että naisella on vain yksi rakastaja, joka sopivalla tavalla pitää huolta hänen toimeentulostansa.

Fanny ei vastannut sanaakaan. Rouva Mayer keskeytti hyökkäyksensä, haukotteli ja alkoi puhua toisista asioista.

— Sinä olet todellakin onnellinen tässä talossa. Näen, että kaikki sinua rakastavat, vaikka he tosin ovat hieman ankaria, mutta kunnon ihmisiä, kunnon ihmisiä kuitenkin. Olipa sinulle suuri onni, kun jouduit tänne. Saat kaikki, mitä vain tahdot ja tarvitset. Voit olla rauhassa, niinkauan kuin Boltay elää. Jumala hänelle pitkän iän suokoon! Mutta kovin pelkään, että hän kuolee äkkiä, sillä hänellä on liian paksu veri. Hänen isänsäkin kuoli halvaukseen sekä molemmat veljensä juuri hänen iässänsä. Vaikka tiedänhän, ettei hän sinua jättäisi köyhyyteen, vaan pitäisi sinusta huolta, ellei hänellä olisi veljenpoikaa, joka on asianajaja, ja jonka hän aikoo tehdä ainoaksi perilliseksensä. Aivan luonnollista! Suku tulee sukuun, ja kukin katsoo omaistensa parasta.

Tämä oli toinen hyökkäys. Antaa tytön hämmästyä ajatellessaan, mitä hänestä tulee, kun Boltay kuolee. Tämän eläessä ehtii kallis nuoruus mennä hukkaan, ja sitten on myöhäistä huokailla. Parempi nuoruus aikanansa — myydä!

Sitä kauheampi Fannyn tila, kun hän ymmärsi äidin puheen, tiesi, mitä hän tarkoitti ja mihin johtopäätökseen hän tahtoi tulla. Pimeässäkin oli hän näkevinään äidin kavalat kasvot ja viekkaan ilmeen. Hän ummisti silmänsä, tukki korvansa, jottei kuulisi eikä näkisi. Mutta kumminkin hän kuuli.

— Hjaa — ah! — huokaili rouva Mayer, ikäänkuin antaaksensa tietää, että hän aikoo jatkaa puhettansa.

— Joko nukut, Fanny?

— En, vastasi tytär. Hän ei voinut olla niin viekas, että olisi ollut vastaamatta. Rouva Mayer olisi siinä tapauksessa luullut hänen nukkuneen ja herennyt puhumasta.

— Oletko minulle suuttunut, kun juttelen? Sano, etkö pidä minusta?

Fanny karaisi mieltänsä ja vastasi tuskin kuuluvasti:

— Puhukaa vain!

— En tahtonut sinua enää tunteakaan, kun sinut ensin näin. Jos olisin sinut kadulla tavannut, niin olisin varmaan mennyt puhuttelematta ohitsesi. Sinä olitkin pieni lapsi, kun jouduit minun luotani. Miks'eivät tytöt pysy aina niin pieninä.

Tämä yksinkertainen ja usein kuultu toivomus pääsee äitien suusta tavallisesti silloin, kun he alkavat pitää huolta täysikasvaneitten tytärtensä tulevaisuudesta.

— Niin! — miksi saavatkaan köyhät ihmiset tyttäriä tähän maailman aikaan? Joka kerta kun köyhälle ihmiselle syntyy tyttölapsi, pitäisi hänen surra, ei iloita. Mitä heistä tulee; kuka heistä huolii? Meidän aikoinamme ei kenenkään tee mieli naida. Elanto tulee päivä päivältä kalliimmaksi, ansiot niukemmiksi. Ja jos yksi ja toinen meneekin miehelään, niin mitä hän sillä voittaa? Saa juopon, huonon miehen, koko elämä tulee kurjaksi; toinen huoli toisensa perästä; saa tehdä työtä kuin orja, lapsia tulee yhä lisää, ja kun vaimo vanhenee, joutuu hän maantielle. Äidit tekisivät paljoa paremmin, kun he heti tyttölapsen syntyessä rupeaisivat suremaan.

Hän kertoi tyttärellensä avioelämän varjopuolista. Tytär tiesi hyvin, miksi äiti näitä puhui, sillä noista sanoista: "kuinka kaunis sinä olet", selvisi hänelle koko salaisuus. Hän arvasi asian, jota ei Teresa tohtinut hänelle sanoa, nimittäin että äiti oli tullut johdattamaan tytärtänsä kiusaukseen.

— Onko sinulla vilu, Fanny?

— Ei, vastasi tämä, vetäytyen peiton alle.

— Minusta tuntuu, kuin kuulisin sinun värisevän. — Tunsithan Teresa Halm'in?

— Tunsin, vastasi Fanny hiljaa, odottaen, minkä käänteen, minkä hyökkäyksen äiti nyt tekee.

— Sepä oli ylpeä tyttö! Tiedäthän sen itsekin, he kun asuivat naapurissa, kuinka ylpeitä he kaikki olivat. Eivät meidän kanssamme sanaa vaihtaneet. Kun sitten onnettomuus kohtasi vanhempaa sisartasi, eivät he olleet enää näkevinänsäkään meitä, eivät edes antaneet tytärtensä puhutella sinua. Ja tiedätkö, miten nyt on heidän tyttösensä käynyt? Eräs rikas tilanhaltija rakastui häneen, ja he pakenivat yhdessä. Vanhemmat ensin kirosivat heidät. Mutta kun tilanhaltija osti tytölle kelpo maatilan, niin leppyivät he ja asuvat nyt kaikki hänen luonansa, nuo ylpeät, jotka ovat niin herkät muita tuomitsemaan. Nyt sanovat he, ettei se niinkään vaarallista ole, sillä tytär on onnellisempi kuin mikä rouva hyvänsä, ja mies on uskollisempi hänelle kuin moni puoliso vaimollensa, täyttää kaikki tytön toiveet ja hankkii hänelle mitä parasta, kauneinta löytyy. Palkolliset kutsuvat häntä armolliseksi rouvaksi, ja hän on tervetullut mihin seuraan tahansa. Ei kukaan kysy ken ja mikä hän on. Kävelyllä he kulkevat käsitysten, ja kaikki tuttavat heitä tervehtivät. Nyt onkin noilla kopeilla Halmilaisilla toinen ääni kellossa, heillä, jotka ennen tuomitsivat toisten lapsia. Kun kaikki eivät kumminkaan hyväksy tyttären asemaa, niin vakuuttavat he, että mies ennen pitkää nai Teresan. Odottaa muka vain, kunnes äiti kuolee ja hän on saanut setänsä leppymään. Ihmiset uskovat ja elävät hyvinä ystävinä. Semmoinen on tämän maailman elämä.

Rouva Mayer vaikeni hetkiseksi, antaakseen Fannylle aikaa miettiä, mitä hän puhui.

Tyttö alkoi heti äidin vaiettua vaistomaisesti itsekseen rukoilla Herran rukousta. Kädet oli hän jo ennen laskenut ristiin värisevälle rinnallensa. Kiireesti luki hän rukouksen ja oli iloissaan, kun pääsi loppuun, ennenkuin äiti ehti keskeyttää.

Tuokion kuluttua jatkoi rouva Mayer taas puhettansa.

— Semmoinen on tämä maailma. Jos tyttö olisi joutunut kunniallisiin naimisiin, niin ei koirakaan olisi häntä haukkunut. Nyt hänestä puhuu koko maailma, ja kaikki häntä kadehtivat. Syystä kadehtivatkin. Hän vain nauraa heille kartanossansa. Panetelkoot vain, hupsut! Ei se häntä haittaa. Parempi näin olikin tyttöparalle. Jos hän sen sijaan olisi mennyt porvarille, kuten vanhemmat vaativat, niin olisi hänellä nyt viheliäinen olo. Mies otti sitten, näet, toisen tytön, ja kolme vuotta yhdessä oltuansa puuhaavat he jo avioeroa. Jollei heillä olisi kolme lasta, niin olisivat he jo aikoja sitten eronneet. Mies juo, lyö korttia, tuhlaa rahansa ja pieksee joka päivä vaimoansa. Jos Teresa olisi hänelle mennyt, niin olisi hänellä ollut sama onnettomuus tiedossa. Useinhan vanhemmat laittavat lapsillensa hyvää, joka muuttuu pahaksi; usein taasen luulevat suuren onnettomuuden tapahtuneen lapsille, mutta heitä kohtaakin mitä suurin onni. Onko sinun vilu, Fanny?

— Ei, ei, kuiskasi tyttö aivan kuin kuumeesta vapisten.

— Onhan sinun vilu; kuulen, kuinka hampaasi kalisevat. Odotas, minä tuon enemmän peittoa. Tai hieronko jalkojasi?

— Älkää! Minun ei ole vilu, änkkäsi Fanny. Häntä kauhisti ajatus, että äiti tällä hetkellä saattaisi koskettaa häntä.

Rouva Mayer tyyntyi tyttären vakuutuksesta. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Fanny luuli hänen jo nukkuvan.

— Kuules, Fanny, sanoi hän äkkiä, joko nukut?

— En, vastasi tytär. Oli utelias saamaan tietää, mitä nyt rupee kuulumaan. Ihminen on usein uhkarohkeasti utelias; hän tietää, että häntä kauhistaa uutinen, mutta kumminkin tahtoo sen kuulla.

— En tiedä, mikä vaivaa, puheli rouva Mayer, en saa unta silmiini, en rahtuakaan. Ehkä olen tottumaton huoneeseen. Kun ei vain kävisi samoin kuin eräälle herrasmiehelle, joka makasi yksin oudossa paikassa, missä ikkunaluukut olivat suljetut; kun hän aamuyöstä, näet, meni katsomaan, joko kajastaa, niin joutui hän kellokaappiin ja arveli koko maailman olevan mustan ja kummallisen.

Rouva Mayer nauroi makeasti pimeässä tälle eräästä kalenterista löytämällensä tarinalle. Fannyä lohdutti se, ettei tätä juttua ainakaan oltu hänen varallensa aiottu.

Täytyi laskea väliin joku pieni tarinakin, jottei puheen tarkoitus olisi niin silmiinpistävä.

Tuli taasen pieni seisaus. Rouva Mayer alkoi huokailla, ikäänkuin unisena ja parempiin ajatuksiin vaipuneena. Mutta pian puuttui hän taas puheeseen.

— Kuules, Fanny! Osaatko vielä koruompelua? (Nyt tulee jo viatonta puhetta).

— Tuli asia mieleeni, kun viimeinen koruompelusi vielä on kotona, tiedäthän, tuo tyyny, jossa on kaksi suutelevaa kyyhkystä. Siellä se vieläkin on muotokuvasi alla, jonka nuori maalari teki. Oi, hänestä on tullut kuuluisa maalari. Hän on maalannut muotokuviasi ainakin kolmesataa ja lähettänyt niitä näyttelyihin. Korkeat herrat ovat niitä kilvan ostelleet suurista summista. Oikeastaan on hän siten onnensa perustanut, sillä siitä asti on hänen nimensä tunnettu jokaisessa ylhäisessä piirissä. Sen teki vain yksi kuva.

Vai niin! Nyt tultiin turhuuden portille.

— Uskomattomalta kuuluu, jatkoi rouva Mayer, mutta eräs herra, sangen suuri herra mieltyi niin tuohon kuvaan, jonka hän oli ulkomailla nähnyt, että suoraa päätä tuli sen tähden tänne Pressburgiin, otti selon, missä itse tyttö asui, jonka kuva se oli, ja tuli meille. Olisitpa nähnyt, miten suruissaan mies oli saatuansa tietää, ettet sinä enää meillä asunut. Aikoi ampua päänsä puhki. Mutta sittemmin onnistui hänen saada kuulla, missä asuit. Hän on nähnyt sinut, ja asia on siitä tullut vain pahemmaksi. Joka päivä tulee hän meille, istuu sohvalle, missä koruompelusi on, ja katselee tuntikausia kuvaasi. Sisaresi ovat hänelle suutuksissaan, kun hän ei ole heitä näkevinänsäkään, mutta minä pidän hänestä senkin vuoksi, että usein olen häneltä saanut kuulla sinun voinnistasi. Kaikkialla on hän seurannut sinua, joten olen saanut ainakin tietää, oletko ollut terve vai sairas. Oi, tuo mies rakastaa sinua milt'ei mielettömästi.

Joko ollaan näin pitkällä?

Kyynäspäähänsä nojautuen kuunteli Fanny äidin puhetta uteliaana, kuten Damiens, joka katseli haavojansa, joihin palavaa öljyä vuodatettiin.

— Kaikkia hulluuksia tuo herra on meillä tehnyt, jatkoi rouva Mayer tyynyjänsä muutellen ja sovitellen. Ei tiedä, pitäisikö nauraa vai ihmetellä? Jok'ikinen päivä tuli hän meille ja sanoi lukemattomat kerrat, että jos sinä olisit ollut siellä, olisi hän heti paikalla ottanut sinut vaimokseen. Menkää tiehenne, sanoin minä. Kuka moisia puheita uskoisi? Eihän herrojen ole tapa naida köyhän miehen tytärtä. Niin kai: naida ensin ja sitten hylätä. Ole varuillasi, tyttöseni; kun suuri herra lupaa naida, niin hän vain aikoo narrata.

Tämän hurskaan neuvon lausuttuansa levähti rouva Mayer. Fannyllä oli aikaa täten täydentää äidin neuvoa:

"Mutta jos hän ei lupaa naida, vaan antaa rahoja, niin tekee hän järkevästi; ota hänet! Vain ylioppilasten ja neljännes-aatelispoikain tapana on vietellä tyttöjä naimalupauksilla ja lemmenvaloilla. Karta heitä! Todellinen kavaljeeri kysyy heti: 'paljonko maksaa?' Kuule häntä!"

Hyi! Hyi! Häpeätä, riettautta!… Tämmöistä on elämä…

Lieneekö se sentään aivan semmoista? Vait. Kuuntele, tyttö, mitä äitisi vielä puhuu! Älkää tukkiko korvianne, te hienotunteiset, ylhäiset naiset, jalompien piirien hyvin vartioidut kukat! Teihin ei tästä mitään tartu, sillä puhun vain köyhien naisten kurjuudesta. Mutta te saatte tietää, mihin katoavat sen rakkauden kirkkaimmat säteet, josta teidän osallenne jää vain iltaruskon puna!

Kauhistuen odotti Fanny, mitä äiti vielä puhuisi. Onko hänellä kyllin rohkeutta suorittaa kauheata tehtäväänsä loppuun asti, hiipiä onnettomuuden naamarilla peitettynä rauhalliseen, rehelliseen perheeseen, joka säälien antaa anteeksi, varastamaan sen kalleinta aarretta, kunniaa, siveyttä, immen puhtautta, oman tyttärensä siveyttä, viattomuutta, jota vierasten ihmisten on täytynyt suojella!

Oi! Perkele on mustempi kuin luullaankaan!

— En kuitenkaan ottanut korviini hänen sanojansa. Vaikka hän olisikin puhunut totta, niin ei se kumminkaan olisi mitään auttanut. Alhaisesta säädystä syntyneitä naisia ylenkatsotaan ylhäisissä piireissä, sitä vastoin kuin Teresa Halmin tapaiset saavat elää rauhassa.

(Aivan niin! Teresa Halmin tapaisia ylenkatsotaan, heistä ei puhuta.)

Mitä vielä?

— En enää tiennyt, mitä tehdä: karttaako vaiko sääliä tuota miestä? Silloin katosit sinä yht'äkkiä kaupungista. Hän joutui aivan epätoivoon, luuli sinun joutuneen naimisiin. Tuli luokseni melkein mielipuolena. Kysyi, minne olit joutunut? En tiedä, vastasin, minulta hänet on jo aikoja sitten riistetty. On saattanut joutua mieheläänkin. Nytpä mies kalpeni ja heittäytyi — ihan samalle sohvalle, missä on ompeluksesi, nuo kaksi suutelevaa kyyhkystä, näetsen. Minun tuli raukkaa surku, sillä hän oli ihmeen pulska poika. En ole sievempää miestä eläissäni nähnyt! Kasvot hienot ja vaaleat, kädet pehmeät kuin sametti, ihana suu ja uljas vartalo!… Sanoin, miks'ei rientänyt kosimaan, jos hänellä oli vakavat aikeet. Hän sanoi vain odottavansa, kunnes hänen setänsä kuolee, joka vastustaa tätä naimispuuhaa. Vai niin, sanoin, mutta tyttö ei voi odottaa setänne kuolemaa, sillä hän vanhenee sill'aikaa eikä aina voi tyttönä pysyä. Hän sanoi aikovansa salassa mennä kanssasi kihloihin. Siihen ei ole uskomista, hyvä herra, vastasin minä; tähän maailman aikaan ei voi miehiin luottaa. Te saattaisitte tehdä tytön onnettomaksi ja pitäisitte ainiaaksi kihlauksen salassa. Tähän vastasi hän: no hyvä; jollen luota hänen lupaukseensa, kunniasanaansa, niin on hän valmis antamaan käteeni kuusikymmentä tuhatta floriinia puhdasta rahaa, jonka saisimme pitää, jos hän olisi kurja sanansasyöjä ja hylkäisi joskus sinut. Kuusikymmentä tuhatta florinia on suuri summa, jota ei kukaan ilman muuta tyhjään heitä. Ei kukaan ole niin hullu, että sanansa syöden menettäisi kuuttakymmentä tuhatta floriinia, etenkin kun on antanut lupauksensa niin kauniille tytölle, kuin on oma Fannyni…

— Hyvää yötä, minun tulee uni, virkkoi Fanny vaipuen levolle. Hyvän aikaa hän vielä kuitenkin käänteli itseään sängyssä, taistellen kauhua, vihaa ja inhoa vastaan. Vasta aamun koittaessa sai hän unta väsyneisiin silmiinsä.

Päivä paistoi jo ikkunasta sisään, kun Fanny heräsi.

Hän oli nähnyt kummallisia unia, ja vielä herätessäänkin liikkui monenlaisia asioita hänen mielessään, sekä todellisia että kuviteltuja.

Ihminen usein pelkää, vapisee yöllä, mutta aamulla herätessänsä on hän aivan kuin tottunut asioihin, joita hän yöllä pelkäsi.

Taikka kun päivällä on ollut vaipuneena mietteisiin, tuskallisiin ajatuksiin, niin tulevat samat seikat unessa esiin, ja usein on mielikuvitus niin suuri, että unessa tulee hyviä mielijohteitakin. Unennäkijä silloin näkee tulevaisuuteen. Sentähden sanotaankin unen tietävän jotakin. Ja kun heräämme aamulla, niin ovat meidän mielestämme yölliset haaveet ja ajatukset niin kaukana, kuin olisivat ne jo vuosia sitten mielessämme olleet.

Fanny huomasi äidin jo varemmin nousseen ylös ja menneen pois hänen vielä nukkuessansa. Hyvillä mielin nousi hänkin ylös, puki yllensä ja suki pikaisesti hiuksensa.

Eine oli jo valmiina häntä odottamassa. Rouva Mayer keitti kyökissä kahvia ja leikkasi vehnästä: ei antanut palvelijattarien laittaa einettä, sillä ansaitsihan hänen kultatyttösensä muka, että äiti vähän hänen hyväksensä askaroi.

Boltay-mestari ei oikein ollut tottunut tuohon vieraan maan hedelmistä laitettuun mustaan liemeen, vaan söi aamulla varhain viidenkymmenen vuotisen tapansa mukaan aimo palan savustettua ja pippuroitua silavaa ja ryyppäsi päälle pikarillisen paloviinaa, ennenkuin meni toimiinsa.

Fanny ja hänen äitinsä jäivät siis kahdenkesken kahvia juomaan. Boltay ei siinä mitään vartioimisen syytä nähnyt; antaa eukon valitella vaivojansa! Fannyllä ei kumminkaan ole mitään valittamista, ei ainakaan holhoojiensa suhteen.

Fanny toivotti äidille hyvää huomenta suudellen hänen kättänsä, mihin tämä vastasi samalla tapaa suutelemalla tyttärensä kättä.

— Tuota kaunista, ihanaa kätöstä. Tyttöseni, ainokaiseni! Oi, kuinka olen onnellinen, saadessani elää sinun kanssasi. Salli minun laittaa kahvisi. Tiedänhän, miten sinä sitä tahdot. Paljon kermaa ja vähän sokeria. Kas noin! En ole, näetkös, vielä mitään unohtanut.

Eukko oli sangen puhelias, vaikkei hän ennen, Teresan läsnäollessa, ollut liioin monta sanaa tyttärensä kanssa vaihtanut; Teresan tutkivat silmäykset olivat estäneet häntä. Nyt oli hän niistä vapaa.

Fanny katsahti kahvia juodessaan vähän väliä äitiinsä, joka taukoamatta ylisteli häntä, kiitti kauniiksi, hyväksi, enkeliksi, ja tahtoi että hän söisi kaikki vehnäset.

— Äiti — alkoi tytär tarttuen eukon käteen — hän ei sitä enää pelännyt — kuka on tuo herra, joka on kysellyt minua.

Rouva Mayerin silmät alkoivat kavalasti kiilua. Otus on paulaan menossa!

Mutta jos hän olisi tarkemmin katsonut tyttärensä kasvoihin, niin olisi hän saattanut havaita, ettei Fanny edes punastunut näin kysyessään, vaan pysyi kalpeana, kylmänä.

Vaanien katseli äiti ensin ympärillensä, oliko ketään muita kuulemassa. Sitten kuiskasi hän tyttärensä korvaan:

"Abellino Kárpáthi."

— Vai niin? Hänkö? — vastasi Fanny sangen omituinen hymy huulilla.

— Tunnetko ehkä hänet?

— Olen hänet kerran kaukaa nähnyt

— Kaunis mies, hieno, miellyttävä; en ole eläissäni nähnyt niin miehukasta vartta.

Fanny kokoili hyppysillään leivän muruja pöytäliinalta ja leikki lusikalla.

— Eikös, äiti, kuusikymmentä tuhatta floriinia ole suuri summa?

(Otus on paulassa; pian, pian!)

— Sangen suuri summa, tyttöseni, siitä tulee laillista korkoakin kolmetuhatta ja kuusisataa floriinia. Kauan saapi köyhä mies maata tonkia, ennenkuin saa niin suuren summan kokoon.

— Sanokaas äiti, oliko isällä niin suuria tuloja?

— Mitä vielä, tyttöseni. Korkeintaan nousivat hänen tulonsa yhdeksäänsataan. Tämä on neljä kertaa enemmän. Niin juuri, neljä kertaa yhdeksän on kolmekymmentä kuusi.

— Mutta sanoiko Abellino oikein todella aikovansa minut naida?

— Sanojensa totuudesta antaa hän vakuutuksen milloin tahansa.

Fanny näytti asiata miettivän.

— Jos hän päättää, on se siis hänen oma vahinkonsa. Kuusikymmentä tuhatta floriinia jää kumminkin meidän käsiimme.

"Mikä mielevä tyttö! Ei ole niin liehakko kuin sisarensa. Ei anna niin helposti itseänsä narrata. Sepä vasta on oikein minun lapseni." Näin ajatteli rouva Mayer iloissaan käsiänsä hykertäen.

Silloin seppä takoo, kun rauta on kuuma.

— Niin, tyttöseni, nuo haaveilut ovat tosin hyviä, mutta pian niistä nälkä tulee. Herrat runoniekat kirjoittavat ihanteista, mutta etsivät kuitenkin rahan lähteitä. Koko maailma haalii tähän aikaan vain rahoja. Rahallinen mies on rehellinen mies. Kerjäläinen saa kyllä olla kunniallinen, ei kukaan hänestä välitä. Vielä olet nuori, vielä käyt kaupoiksi. Mutta kauanko kauneus kestää? Kymmenen vuoden kuluttua se on mennyttä kalua. Mitä hyötyä sinulla on siitä, että kulutat nuoruutesi jumalisuudessa, karkoittaessasi kaiken ilon luotasi?

— Tuo akka puhuu, aivan kuin ei häntä ikinä olisi ristittykään. Pelkkää maailmallisuutta! Uskonto on muka vain runollista haaveilemista.

— Ei kymmentä vuottakaan kestä tällä tavalla kauneutesi, jatkoi painavammin rouva Mayer, sillä naiset, jotka elämän riemuja karttavat, kuihtuvat pikemmin.

— Hiljaa, Boltay tulee!…

Vanhus astui sisään, sanoi hyvää huomenta ja kysyi, oliko mitään asiaa kaupunkiin, sillä hän lähtee heti sinne; hevonen on jo valjaissa.

— Äiti tahtoisi lähteä kotia, vastasi Fanny. Setä kai tekee hyvin ja ottaa hänet mukaansa.

Rouva Mayer ällisteli suu ja silmät auki. Eihän hän ollut sanonut tahtovansa täältä lähteä.

— Kernaasti, vastasi Boltay, minne hän menisi?

— Kotia tytärtensä luo. (Rouva Mayer pelästyi.) Minulla on siellä muutamia ompeluita, joita en soisi sisarten pilaavan, äiti menee tuomaan ne minulle tänne.

(Mikä järkevä, viisas tyttö.)

— Erittäin tuo tyyny kotona, tiedättehän äiti, se, jonka itse olen tehnyt, jossa nuo kyyhkyset ovat. Sitä en millään muotoa jättäisi sisarilleni. Ymmärrättehän?

Miks'ei hän ymmärtäisi? Tämä tietää vain, että Fanny hyväksyy tyynyllä istuneen herran tarjouksen, ja antaa sen tietää näin hienolla tavalla, jottei paksupää Boltay aavistaisi mitään pahaa. Viisas tyttö, mielevä tyttö!

Boltay meni ulos hetkeksi käskemään ajurin laittaa sijaa rouvalle. Käyttäen aikaa hyväksensä, kysäsi rouva Mayer kuiskaten Fannyltä:

— Koska saan tulla sinua noutamaan?

— Ylihuomenna.

— Mitä vastaan hänelle?

— Ylihuomenna, toisti Fanny.

Boltay tuli sisään.

— Odottakaa, setä kulta, vielä vähän! Minä kirjoitan Teresalle muutaman rivin. Viettehän kirjeen perille?

— Kernaasti. Mutta ei sinun sen vuoksi tarvitse sormiasi musteeseen tahrata. Kyllä minä toimitan suullisestikin asian.

— Sama se. Sanokaa tädille, että hän ostaa minulle vähän "cashmir harras'ta", kyynärän "pur de laine", tai "poil de chévre'ä".

Boltay joutui ymmälle noista vieraskielisistä sanoista.

— Kirjoita paperille, niin käy parhaiten! Noita sanoja minä en kumminkaan muista.

Hymyillen otti Fanny kirjoitustarpeet esille ja kyhäsi pienen kirjeen, jonka hän sulki sinetillä ja antoi Boltaylle.

Rouva Mayer vilkasi vielä kerran hyväksyvästi tyttärensä silmiin, antoi nostaa itsensä rattaille, ja he lähtivät ajamaan.

Fanny katseli hetken aikaa heitä. Sitten kääntyi hän, kylmä, halveksiva ivanhymy huulilla, kamariin kastelemaan kukkiansa, iloisesti itseksensä laulaa hyräillen.

Saavuttuansa kaupunkiin astui Boltay alas rattailta ensimmäisen puodin kohdalla; täytyi muka mennä ostamaan piikiveä ja taulaa. Ajurin käski hän ajaa, minne rouva halusi. Itse sanoi hän menevänsä jalkaisin kotia.

Ei aikaakaan, niin oli rouva Mayer jo taas rakkaittensa parissa. Siellä oli Abellino par'aikaa. Keikari heti kysyi, kuinka asiat olivat onnistuneet. Rouvan yllä oli vielä sama puku, jonka Boltay mestari oli hänelle ostanut. Mitkä naurettavat tamineet! Tyttäret kilvan tanssittelivat, pyörittelivät äitiä. Abellino pyysi saada kuvata hänet tuossa asussa. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa. Pian, pian! Miten oli asian käynyt?

Kaksi tuntia kesti rouvan kertomus onnellisesta yrityksestänsä, miten hän oli taistellut, ollut kaunopuhelias, ennenkuin sai tyttärensä suostumaan. Tyttö, näetsen, on niin häveliäs, että äidin täytyi uskotella kavaljeerin aikovan naida hänet. Pitää siis sanoa tytölle samoin.

Abellino ei voinut olla syleilemättä eukkoa. Palkinnoksi kertoi rouva, miten kauniiksi mieheksi hän oli Fannylle Abellinon kuvaillut — Antakaamme heidän iloita rauhassa!

Tältä välin tallusti mestari Boltay koreasti kotiansa. Teresa oli ovella ottamassa vastaan, sillä ajuri oli jo ehtinyt kotia ja tuonut sanoman mestarin tulosta.

— Toin kirjeen, mutta se on turkin kieltä, niin etten olisi osannut suullisesti asiata ajaa.

Teresa aukaisi kirjeen ja luki. Katsahti Boltayhin, luki taasen. Luki kolmasti ja katsoi taas Boltayhin.

— Tämä on tosiaankin turkin kieltä. En minäkään ymmärrä. Lukekaa.

Hän ojensi mestarille kirjeen.

— Hm, — murisi ukko; oli luullut tämän olevan täynnä vieraskielisiä sanoja, ja hämmästyi, kun sai lukea seuraavaa:

"Rakas tätini! Tiedän kaikki. Nainen, jota en julkea äidikseni sanoa, älköön enää meille tulko. Ilmoittakaa Juhana Kárpáthille, että hän vielä tänään tulee luokseni; minulla on tärkeitä asioita puhuttavana hänelle. Tulkaa pian kotia. Oma Fannynne."

Mitä tämä tietää? Mitä on heidän välillään tapahtunut? Joivathan he rauhassa kahvia yhdessä ja erkanivat hyvinä ystävinä. Suutelivat toistensa kättäkin… Boltay-mestari ei ollenkaan ymmärtänyt.

Mutta Teresa alkoi ymmärtää.

Siis pitää heti laittaa tieto Juhana Kárpáthille. Kuka menee sinne? Mestari Boltay menee itse. Hänellä on keveät jalat; tuokiossa on hän perillä. Vanha Paavo tuntee hänet jo ja taluttaa kädestä herransa luo. Ylkä ymmärtää asian; antaa heti valjastaa, ja viiden minuutin päästä ovat he matkalla. Boltay ja Teresa istuvat hänen viereensä; viisi nopsaa hevosta nelistää pitkin maantietä. Kahdessa tunnissa tekevät he sen matkan, joka Boltayn hiljaa ajaessa kestää neljä tuntia.

Fanny on arvoisaa vierasta vastaanottamassa. Tytön kasvot ovat tavallista kalpeammat, mutta tuo kalpeus vain somistaa häntä. Juhana-herra oli ihastuksissaan, ei voinut olla astumatta morsiamensa eteen ja lausumatta seuraavia tavattoman juhlallisia sanoja:

— Neitiseni, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ainoana huolenani on oleva katsoa teidän parastanne ja iloanne.

— Minä taas lupaan, vastasi Fanny vakaalla, tyynellä äänellä, että suurimpana velvollisuutenani olen pitävä elää teidän nimellenne kunniaksi. Nyt pyydän teitä kolmea hetken ajaksi neuvottelemaan kanssani.

Sanat olivat niin vakavasti lausutut, että heidän oli totteleminen. Kaikki neljä menivät sisimpään huoneeseen ja sulkivat oven.

Parin tunnin perästä aukeni ovi, ja kaikki neljä astuivat ulos.

Mikä muutos kaikkien kasvoissa!

Fanny ei enää ollut kalpea, vaan punoitti kuin aamurusko, kauniina kuin ruusu täydessä kukoistuksessaan.

Mestari Boltay kierteli tavan takaa viiksiänsä ja oli kauhean ankaran näköinen. Jollei hän olisi välistä naurahtanut, niin olisi luullut hänen olevan suutuksissaan.

Teresankin silmät säkenöivät, mutta nuo säkenet tulivat varmasta koston toivosta.

Entä ylkä, Juhana-herra? Minne jäi Juhana-herra, vanha Nabobimme? Oliko tuo iloinen, vilkas, riemuitseva henkilö sama mies? Toden totta, hän on tullut kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Mies on vaihdettu!

Hän on aivan ihastunut morsiameensa, enkeliinsä. Eipä hän syyttä ollut kuolleista ylösnoussut!

— Siis huomenna, lausui hän ilosta väräjävällä äänellä.

— Niin, huomenna, vastasi Fanny painavasti, ja heidän silmistänsä säkenöi omituinen tuli, kun he toisiinsa katsahtivat.

Ylen riemastuneena pudistaa Kárpáthi ensin Boltayn kättä, sitten Teresan. Nyt tulee Fannyn vuoro.

— Saanko tarjota teille käteni?

Fanny ojensi ystävällisesti hienon kätensä. Juhana-herra joutui ihan haltioihinsa; tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, eikä morsian ollenkaan tuosta suuttunut.

Iloissaan yrityksen onnistumisesta syleili Juhana-herra ensin Boltayta ja Teresaa, ja vihdoin huomasi hän pitävänsä Fannyäkin sylissään. Tyttö nojasi häneen hellästi, kainosti, ilman keimailua, kuten luonnon lapsi osaa tehdä.

Sitten riensi Juhana-herra vaunuihinsa, avasi itse oven, odottamatta, kunnes Paavo ehtisi laskemaan rappusia alas. Vielä kerran huusi hän:

— Huomenna iltapäivällä!

— Vaiti! — vastasi Fanny laskien etusormen huulilleen.

— Aja Pressburgiin, huudahti kiireissään Juhana-herra Paavolle, kun tämä juhlallisesti verkalleen kömpi ylös istuimelle, ja sieltä katsella jörötti isäntäänsä.

— No, mitä ällistelet? Anna mennä!

— Olemme jättäneet jotakin taloon, vastasi vanha palvelija.

— Mitä olemme jättäneet?

— Kaksikymmentä vuotta iästänne, armollinen nuori herra! — vastasi Paavo vakaasti ja ensimmäistä sanaa kovin venyttäen.

Juhana-herra nauroi makeasti tälle hauskalle havainnolle. Ajuri mäjähytti kerran piiskalla, hevoset lähtivät juoksemaan, ja pian kohosivat tomupilvet maantiellä vaunujen takana.

… Mitä tuolla kamarissa lienee päätetty?

* * * * *

Seuraavana aamuna saapui Boltayn taloon eräs palvelijalta näyttävä henkilö, jonka rouva Mayer oli lähettänyt tuomaan Fannylle tuota koruompeleista tyynyä.

Palvelijatar kuiskasi Fannyn korvaan, että tyynyn sisään oli kirje kätkettynä.

Hyvä!

Fanny etsi kirjeen esille. Se oli äidin kirjoittama. Rikas herra on muka suuresti iloissaan, jonkatähden hän on seuraavaksi päiväksi laittanut suuret iltahuvit Fannyn kunniaksi armollisen herran Kecskereyn luo ja kutsuu hänet sinne. Kirjeen mukana seurasi korea kutsumuskortti:

"Mademoiselle Fanny de Mayer avec famille."

Neiti Fanny Mayer perheinensä.

Sana perhe tässä merkitsee äitiä, sisaria ynnä muuta sukulaisväkeä.

Siis on yleisöstäkin huolta pidetty! Paljon kansaa, katselijoita, ihailijoita! Sitä parempi. Näytelmä tulee vain loistavammaksi!

Fanny lähetti palvelijattaren takaisin, ilmoittaen tulevansa iltahuveihin, ja lähettäen terveisensä armolliselle Kecskerey herralle.

Kukapa tuo herra Kecskerey on! Pitääkö meidän tehdä hänenkin kanssansa tuttavuutta?

Hän on kunnon gentlemanni, jolla on sangen arvokas asema hienoissa seuroissa ja joka täyttää erään ajan vaatimuksen, jota ilman olisi vaikea tulla toimeen.

Hänet tuntee jokainen, joka tahtoo itseänsä mainittavana henkilönä pitää, sekä ylimykset että taiteilijat.

Hänen asuntonsa, hänen iltahuvinsa ja aamiaisensa ovat koko hienon maailman kokouspaikka.

Tänne kokoontui ylhäisiä naisia, jotka ihastuksesta taiteeseen tahtoivat lähemmin nähdä jotakin mainiota taiteilijaa; vapaamielisiä naisia, jotka laajensivat liittojansa yli avion rajojen; vanhoja naisia, jotka tahtoivat seurustella ikävien salonki-ihmisten sijasta iloisten nuorukaisten kanssa; suosittuja taiteilijattaria, jotka olivat seuran valioita; pari sinisukkaa; valistuneita filosofinaisia, jotka kirjoittavat päiväkirjaansa joka ihmisestä, jonka tapaavat ja jonka kanssa ovat kerran puhelleet; moni ylhäisempien piirien nainen, jota maailma pitää suurena laulajattarena ja joka mielellään antaa äänensä kuulua; muotikaunottaria, joita jonkun mahtavan miehen armo on oikeuttanut pääsemään hienoihin seuroihin, ja arvoisia äitejä, jotka tulevat tänne tyttärinensä, ollen tarpeeksi tuhmia käsittääkseen syyn, minkä vuoksi heitä on tänne kutsuttu; nuoria kavaljeereja, nero- ja rahaylhäisöä; vanhoja herkkusuita herroja; joitakuita pilkkakirveitä, jotka iloitsevat toisten tyhmyyksistä; vieraita pohjattoman rikkaita kavaljeereja, jotka tahtovat nähdä kaunotarnäyttelyä; elähtäneitä herroja, jotka levittävät ympärillensä ikävyyden ruttotautia; runoniekkoja, jotka heti ensi viittauksesta ovat valmiit lausumaan julki viimeisiä neronsa tuotteita, ja lopuksi pari kolme sanomalehtimiestä, jotka kirjoittavat lehtiin kaikesta, mitä he Kecskerey herran iltahuveissa näkivät, kuulivat, söivät, joivat, ja mitä toiset näkivät ja kuulivat, söivät ja joivat.

Tällaisista aineksista oli koottu se hieno seura, jonka tapana oli kokoontua Kecskerey herran iltahuveihin. Näitä huveja pidettiin kaksi kertaa viikossa, mutta erinomaisissa tapauksissa, esimerkiksi jonkun vieraan taiteilijan kaupungissa käydessä, useamminkin.

Joka tästä tekee sen johtopäätöksen, että Kecskerey herra on äärettömän rikas mies, hän erehtyy. Ei hänellä ole auringon alla, eikä maankaan alla muuta kuin "renommé" (maine)! Häntä pidetään hienona ritarillisena, taiteentuntijana, sivistyneenä miehenä. Kunnian asia on käydä hänen luonansa. Ei kenenkään tarvitse hävetä seurustella hänen kanssansa, sillä hän suosii aatelia, sekä suku- että raha-, kauneus- ja neronaatelia. Hän yhdistää eri seurapiirejä; rikkaat ylimyksemme, kunnon pankkiirien pojat ja vanhat aatelismiehet ovat luoneet älykkäästi kootun seuran, jota varten aineelliset varat ovat heidän uhraamiansa, mutta taiteellinen toimeenpano isännän ansio, — tai selvää kieltä puhuen: he antavat rahoja huveihin, joihin herra Kecskerey kutsuu vieraita.

Jos joku päästäisi huuliltansa Kecskerey herrasta sanan "parittaja", hän rikkoisi kovasti sopivaisuuden lakeja vastaan.

Kecskerey herra ei kehoita ketään eikä puutu kenenkään asioihin, hänen huveissaan käy kaikki ankaran siveästi ja säädyllisesti.

Ensin esiintyvät taiteilijat, lauletaan, soitetaan huilua ja pianoa, sitten tanssitaan pianonsoiton mukaan muutama kierros katrillia ja valssia, sitten mennään hyvässä järjestyksessä illalliselle, jolloin naiset istuvat pöydässä, miehet syövät seisoen, muutama lasi samppanjaa tyhjennetään läsnäolevien naisten tai mainioitten vierasten kunniaksi. Illalliselta päästyä tanssitaan taas pari katrillia ja valssia. Kun kello on lyönyt yksitoista, rupeavat naiset tekemään lähtöä; vain muutamia keikareita — nuoria ja vanhoja — jää viinejä maistelemaan ja korttia lyömään.

Tästä voi kukin havaita, että näissä iltahuveissa ei tapahdu pienintäkään loukkausta sopivaisuutta ja siveyttä vastaan.

Eikä Kecskerey herra sitä sallikaan! Hän on ylpeä maineestaan. Hän vain antaa ihmisille tilaisuutta kokoontua yhteen, mutta rakkausseikkoihin hän ei puutu. — Se on toisten tehtävä. — Mutta jos häntä kumminkin parittajaksi sanottaisiin, niin on siihen ainoana syynä tuhma kielemme, jolla ei ole kahta nimitystä — samalle käsitteelle!

Mainitsemaksemme päiväksi järjestettiin siis suuret iltahuvit Kecskerey herran luo. Kustannukset olivat Abellinon kukkarosta kotoisin, vaikk'ei oikeastaan hänenkään, vaan Fennimoren, joka oli illalla Fannyn tullessa häviävä vetonsa ja maksava Abellinolle tuhannen tukaattia. Asia oli niin varma, ettei sitä enää tarvinnut salassa pitää. Pila oli hieman englantilainen. Abellino oli näet luvannut kuusikymmentä tuhatta floriinia voittaaksensa tuhannen tukaatin vedon, muut asiat olivat muka sivuseikkoja.

Huveihin oli koko hieno maailma kutsuttu, vapaamielisiä naisia, hupaisia rouvia, suosittuja muotinaisia, mies- ja naistaiteilijoita, sinisukkia ja runojansa lausuvia runoilijoita, keikareita, herkkusuita, älykkäitä tilanomistajia. Vierasten paljous milt'ei saattoi sanomalehtimiesparan pään pyörälle, kun hänen piti kirjoittaa kustakin vieraasta ylistyslause.

Aamulla juhlapäivänä, joka nuorempien isänmaanystävien mielestä oli tärkeämpi kuin ajan polttavin valtiopäiväkysymys, istui rouva Mayer ajuriin samassa puvussa, jonka Boltay oli hänelle ostanut. Tiellä mietti hän seuraavan keinon: hän jättää ajurin metsän reunaan ja menee jalkaisin Boltayn taloon. Siellä sanoo hän tulleensa kaupungissa käyneitten maalaisten rattailla. Fannyn kanssa hän sitten menee kävelemään, muka viljatoukoja katselemaan, ja saavuttuansa ajurin luo istuvat he rattaille, ja sitten hyvästi!

Tällaisissa aikeissa saapui hän onnellisesti Boltayn maataloon. Taivaallinen kaitselmus oli hänelle niin armollinen, etteivät kädet eivätkä jalat tiellä murtuneet.

Mutta tiedustellessaan Fannyä sai hän hämmästykseksensä kuulla, että neiti jo aamulla oli lähtenyt Pressburgiin.

Rouvalla oli syytä pelästyä.

— Ehkä vanhukset ovat hänet sinne vieneet?

— Eivät niinkään, he menivät jo aikaisemmin, ja Fanny neiti läksi pari tuntia sitten kyytihevosella.

— Ai ai! — Mitä tyttö ajatelleekaan? Ehkä aikoo narrata äitiänsä ja on sentähden lähtenyt saalistansa saamaan? Kunhan ei vain kukaan olisi hänelle selittänyt, että moisissa asioissa on paras toimia ilman välittäjää? Sepä olisi kaunista, jos tyttö olisi äitinsä pettänyt!

Nyt ei muuta kuin takaisin ajurin luo! Takaisin Pressburgiin, ja aika kyytiä! Minne tyttö lienee joutunut? Kun hän ei vain sillä aikaa ehtisi tavata Abellinoa! Vai lieneekö hän muuttanut mieltään eikä tulekaan? Jokainen jo tietää, että iltahuvit ovat häntä varten laitetut. Ei, ei ole mahdollista, naisen sydän kyllä tunnetaan. Pikemmin on pelättävä, ettei Fanny esiinnykään äitinsä seurassa. Yhdentekevä! Hänen toimestansa, hänen vaivojensa hedelmänä on kuitenkin kaikki tämä, sillä hän sai tytön suostumaan. Voi niitä äidin suruja!

Jo kokoontuu vieraita Kecskerey herran saleihin, jo keräytyy talon portille sulottaria, jotka hienosti keimaillen sallivat vaunuista alas astuessansa silmälaseilla varustettujen nuorten herrojen tarkastaa heidän jalkojansa. Eteisessä kokoavat lainattuihin livreijoihin puetut palvelijat vierasten nimikortit, jotka tavan vuoksi tarkastetaan, sekä päällysvaatteet ja hunnut. Isäntä, armollinen herra Kecskerey, ottaa ovella ystävällisesti vieraita vastaan. Kukin tietää, ettei huveja ole hänen varoillansa laitettu, hän tietää myöskin aivan hyvin, että jokainen tietää tämän asian. Mutta kuitenkin kumarrellaan niin syvään, kuin Kecskerey herra olisi todellinen isäntä ja tulijat hänen vieraitansa. Hänen kimakka nenä-äänensä kuuluu yli toisten puheen.

— Iloitsen, kun ette ylenkatsonut kutsumustani. — Teidän armonne tuo läsnäolollaan suurta kunniata huoneelleni. — Mesdames, (hyvät naiset!) suvaitsitte muistaa vielä todellista suosijaanne. — Sangen kauniisti teitte, hyvä herra, kun keskeytitte opintonne minun tähteni! — Kreivitär, vieraat ihastuvat varmaan ihanasta laulustanne, j.n.e.

Sitten tulee nuoria gentlemanneja, joita isäntä tervehtii luonnollisella "alkulauseella".

Arvoisa isäntä koettaa kaikin voimin huvittaa vieraitansa. Jotka eivät vielä tunne toisiansa, vaan tahtoisivat tuttavuutta tehdä, heidät esittelee hän; usein saattavat he ilman hänen esittelemistänsäkin olla vanhoja tuttuja. Runoilijoille antaa hän lehtiä, joissa on luettavana heidän omia tuotteitansa; soittajan asettaa hän pianon ääreen ja hänen selkänsä taa jonkun soittoa ylistämään. Jokaiselle tietää hän sanoa jotakin hauskaa, tuoreita uutisia, lystikkäitä kaskuja jakelee hän vierasryhmiin; teetä hän kantaa paremmin kuin kukaan muu ja ehtii kaikesta huolta pitää. Hänpä vasta on oiva isäntä.

Vihdoin tulee Abellino. Ei ehtinyt ennen tulla. Käsivarresta taluttaa hän sisään vanhaa outoa herraa, jonka hän ohjaa suoraan isännän eteen ja esittelee.

— Ystävämme Kecskerey; herra Griffard, pankkiiri.

Kumarruksia, tervehdyksiä, kädenpuristuksia.

— Suokaa anteeksi, arvoisa isäntä; kun tämä kuuluisa herra, yksi parhaista ystävistäni, sattumalta saapui Pariisista tänne, käytin hyväkseni tilaisuutta antaa hänen tulla tuntemaan vierastenne valiot.

Kecskerey herra sekä suo anteeksi että on tuhannesti kiitollinen saadessansa kunnian tutustua niin mainioon henkilöön. Taas kumarruksia, kädenpuristuksia. Kaikki tämä käy niin vakavasti, kuin ei Abellino olisikaan huvien pitäjä ja kuin ei sitä kukaan tietäisikään.

Oikeastaan oli kunnon pankkiiri tullut Pariisista, jota ei vielä siihen aikaan rautatiet olleet tuoneet niin likelle Pressburgia kuin nyt, voidaksensa omin silmin tulla vakuutetuksi, aikoiko tuo vanha Nabob, jonka nahasta hän jo oli niin paljon lainaksi antanut, vihdoinkin kuolla vai ei.

Herra Kecskerey koetti erinomaisen huolellisesti huvittaa tätä arvoisaa vierasta, vieden hänet hauskimpien naisten seuraan, pääasiallisesti saadaksensa hänet irti Abellinosta, joka usean nuoren keikarin seurassa poistui pelihuoneeseen, missä hän parhaiten sai aikansa kulumaan, siksi kunnes Fanny tulisi.

Jo istui pelipöydän ääressä useita miehiä, niitten joukossa myöskin Fennimore, jonka nähdessään Abellino remahti kovaan, nenäkkääseen nauruun.

— Sinulla, Fennimore, täytyy tänään olla hyvä onni tässä pelissä, sillä tuossa toisessa olet hävinnyt mies. Sinun pitää, saakeli soikoon, voittaa aika lailla, sillä minulle olet hävinnyt tuhat tukaattia. Haha! Luuletteko näitten huvien olevan minun kustannuksellani? Erehdytte. Fennimore suorittaa kulungit. Antakaa minullekin sijaa pöydässä; pitäähän minunkin koettaa onneani.

Fennimore ei vastannut sanaakaan; hän piti paraikaa pankkia. Hetkisen kuluttua oli hänen pankkinsa hajoitettu. Abellino voitti pelin.

— Ohoh, veikkoseni, sinuun sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton lemmessä. Fennimore parka, minun tulee sinua surku!

Fennimore nousi pöydästä eikä enää pelannut. Jos hänen maidonkarvaisissa kasvoissaan olisi näkynyt jonkinlaista värinmuutosta, niin olisi sitä saattanut sanoa raivon tuottamaksi kalpeudeksi.

Hävitty veto ja naisen ylenkatse, rahatappio ja voittajan pilkka täyttivät hänen sydämensä kiukun myrkyllä. Muutaman kerran oli hän jo käyttämäisillänsä kynttiläjalkaa mielenosoituksen aseeksi. Mutta hän katsoi kuitenkin paremmaksi mennä ulos huoneesta.

Abellino jäi pelaamaan, voitti yhä ja suututti ylpeällä, pilkkaavalla käytöksellään niitä, joilta hän voitti. Hänellä oli perin hyvä onni tänään. Oikeinpa täytyi sydämen pohjasta nauraa.

— No! —- virkkoi hän kokoillen setelitukkuja taskuunsa; minuun sopii sananlasku yhtä hyvin kuin Fennimoreenkin.

Läheisessä huoneessa tapasi hän palvelijan, joka oli häntä jo kauan etsinyt. Rouva Mayer odottaa häntä, on täällä eteisessä, ei voi tulla sisään, sillä on tullut matkalta eikä ole ehtinyt muuttaa pukua.

Tämä ei ollut mikään hyvä enne! Abellino riensi heti rouvan puheille. Tämä kertoi, ettei hän ollut tavannut tyttöä, mutta kyllä Fanny varmaan tulee, koska oli luvannut.

Abellino suuttui tästä sanomasta ja jätti rouvan seisomaan eteiseen.

Saakeli! Jos he olisivatkin pettäneet minut!

Sisällä hän ei saattanut ilmaista harmiansa, vaan oli edelleenkin olevinansa iloinen, kopea, voittoisa. Mieluummin olisi hän menettänyt kaikki rahansa kuin tuon tytön.

Asiain näin ollen oli hänestä sangen ikävä nähdä Fennimorea kalpeana, ja hän alkoikin miettiä, eiköhän olisi paras sopia hänen kanssansa.

Vielä toisen kerran meni hän rouva Mayerin luo kysymään, oliko hän sanonut tytölle, että herra aikoo naida hänet.

— Sanoin kyllä, ja Fanny näytti siitä olevan iloissaan.

Tämä seikka taasen hieman rauhoitti häntä. Hän meni saliin ja etsi herra Griffardia.

Jo tarjottiin teetä, ja kreivitär X lauloi "casta diva'n" ariaa "Normasta", kun Abellinon palvelija kuiskaa herransa korvaan:

— Äsken juuri näin neiti Fanny Mayerin astuvan vaunuista.

Abellino pisti muutamia tukaatteja palvelijan kouraan ja meni heti vähän sievistämään itseänsä peilin eteen. Pulska mies! Se täytyi myöntää. Hiukset olivat moitteettomissa kiharoissa, kasvot sileät, viikset ja parta somat, kaulus erittäin sievä, liivi komea.

"Qvanta species!" — sanoi Aisopon kettu.

Vieraat ilmoittava kamaripalvelija astuu sisään ja ilmoittaa tulijan juhlallisesti ranskan kielellä:

— Madame Fanny de Kárpáthi, née de Mayer! (Rouva Fanny Kárpáthi, syntyään Mayer).

— Hitto vieköön! tuumi itsekseen Abellino, tyttö on ruvennut jo käyttämään minun nimeäni. Tehköönpä niin, jos se häntä huvittaa! Ei haittaa!

— Oh, nainut! huudahti herra Griffard; oletteko mennyt naimisiin.

— Vain vasenkätisesti, vastasi Abellino piloillaan.

Osa vieraista kokoontuu uteliaana tulijan ympärille. Isäntä (Kecskerey herra) menee ovelle vastaan, palvelija avaa ovet, ja sisään astuu nuori nainen erään miehen seurassa. Hämmästys valtaa hetkiseksi vieraat. Hämmästyttikö heitä ehkä naisen kauneus? Hän oli todellakin kaunis! Yksinkertainen, mutta kallis puku aaltoili sorean vartalon yllä ajan muodin mukaan hieman lyhyenä, ja salli katsojien ihmetellä pieniä jalkoja; hiuksia peitti hieno Brysselin pitseistä tehty huntu, jonka alta englantilaisen tavan mukaan suortuvat laskeutuivat marmorinvaaleille hartioille. Kasvot vaaleanpunaiset, silmät tummat, täynnä suloa ja viehätystä, suu lapsellinen, nukkuvaa viattomuutta osoittava, poskissa pienet naurukuopat. Oli ihastuttavaa nähdä hänen hymyilevän.

Ja hän hymyili nyt astuessaan Kecskerey herran luo, joka ei saanut sanaa suustansa.

Fanny tervehti.

— Ilokseni sain teiltä vastaanottaa kutsumuksen — perheineni. Tässä on mieheni Juhana Kárpáthi.

Kecskerey ei saanut mitään sanotuksi, vaan lausui heidät tervetulleiksi, samalla koettaen katsahtaa Abellinoon.

Abellino oli, kuten Lotin vaimo, muuttua suolapatsaaksi peilin edessä.

Juhana Kárpáthi, — iloinen Juhana-herra, — antoi isännälle kättä, kuten vanhalle tuttavalle ainakin, ja pistäen vaimonsa käden kainaloonsa virkkoi hän:

— Toivottakaapas minulle onnea, kunnon ystäväni! Tänään olen saanut aarteen, taivaallisen aarteen. Olen ihan autuas. En enää ollenkaan kaipaa paratiisia, kun tulin jo tässä maailmassa autuaaksi.

Hymyillen, kasvot ilosta heloittaen, astui hän seuraan, esitteli vaimonsa vieraille, jotka hänelle toivottivat onnea.

Ja Abellinon täytyi tätä kaikkea katsella.

Sai kuulla, että tyttö, jota hän niin uutterasti oli vainonnut, oli mennyt sedälle vaimoksi ja siten tullut luoksepääsemättömäksi.

Vaikka tyttö olisi viety taivaaseen taikka hornan pohjaan, vaikka häntä olisi kalliolinnassa vartioitu ja enkelit, välkkyvä miekka kädessä, olisivat olleet häntä varjelemassa, niin ei hän olisi ollut niin hyvässä turvassa, kuin nyt Juhana Kárpáthin vaimona.

Juhana Kárpáthin vaimon kanssa ei Abellinon ollut mahdollista puuttua mihinkään tekemisiin.

Kaikki, jotka ihmetellen katselivat nuorta rouvaa, vilkasivat myöskin Abellinoon, ja jokainen silmäys oli pilkkaa ja ivaa.

Keikari setänsä häissä!

Abellinon teki milt'ei hyvää nähdessään seurassa yhden vielä enemmän asiasta hämmästyneen, nimittäin herra Griffardin. Vanhaan ivaavaan tapaansa kääntyi hän kunnon vieraan puoleen, ikäänkuin asia olisi vain häntä koskenut, kysyen:

— Qu'en dites vous, mr. Griffard? (Mitä te tästä sanotte, hra Griffard?)

— C'est bien fatal! (Sangen ikävä asia!)

— Mon cher (rakas) Abellino, kuului ihan vierestä Fennimoren kimakka ääni; näyttää siltä, kuin te olisitte minulle tuhat tukaattia velkaa. Hahaha!

Raivostuneena kääntyi Abellino Fennimorea kohden, mutta samassa näki hän Juhana-herran, joka rouvineen tuli hänen luoksensa, ja esitteli mitä ystävällisin hymy huulilla Abellinon ja vaimonsa toisilleen.

— Rakas vaimoni! Tässä on veljenpoikani Béla Kárpáthi. Suljen, rakas veljenpoikani, puolisoni sukulaisen suosioon.

Tästä hetkestä oli Juhana-herra jo ennakolta iloinnut. Tämä oli kosto, jonka vainottu tyttö oli keksinyt ja joka oli tehnyt noitten rauhallisten ihmisten kasvot niin kirkkaiksi.

Metsästäjä kuopassa! Omassa kuopassaan. Petettynä, ylenkatsottuna, rangaistuna.

Abellino kumarsi jäykästi, kalpeana kuin kalkittu seinä.

Juhana-herra kävi edemmäksi tekemään tuttavuutta myöskin herra Griffardin kanssa, joka sanoi olevansa kovasti iloissaan, kun sai nähdä hänet niin terveenä.

Sedän mentyä alkoi Abellino astella pitkin salin lattiaa, peukalot liivin kainalossa, hyräillen, pää kenossa, ikäänkuin ei olisi millänsäkään. Hän ei ollut näkevinänsäkään, että kaikki kuiskutellen sekä edessä että takana nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Hän meni pelihuoneeseen.

Ovea avatessaan kuuli hän toverien naureskelevan; Fennimoren kimeä ääni kuului yli muiden. Mutta hänet nähtyänsä, herkesivät he heti nauramasta, puhumasta. Jokainen koetti olla vakavan näköinen.

Voiko olla harmittavampaa asemaa kuin Abellinon oli?

Hän veti tuolin pöydän ääreen ja istui toverien joukkoon.

Miks'ei enää naureta? Miks'ei jatketa puhetta? Miksi Fennimore koettaa olla noin vakavan näköinen?

— Jakakaa kortit!

Pelatessahan on heillä aina jotakin nauramisen aihetta, sekä voitosta että häviöstä.

Nyt tuli Abellinon vuoro pitää pankkia.

Hän alkoi hävitä.

Pöydän toisessa päässä istuu Fennimore ja voittaa yhä; välistä tekee hän kahden- ja kolmenkertaisen panoksen ja voittaa sen neljän- ja kahdeksan kertaisena.

Abellino alkoi menettää mielenmalttinsa ja rupesi hätiköimään. Ei ottanut vaaria panoksista, vaan ajatukset liikkuivat muualla.

Taas voitti Fennimore nelikertaisen panoksen.

— Ha, ha; — Hän ei voinut olla voittoisasti nauramatta. Herra Kárpáthi, teihinkin sopii sananlasku: onneton pelissä, onneton lemmessä. Abellino parka, oikeinpa sinua tulee surku. Olet minulle velkaa tuhat tukaattia.

— Minäkö? — kysyi Abellino kiivaasti.

— Juuri sinä. Ethän enää voi luvata vietellä Fannyä, sillä nyt hän on rikkaampi kuin sinä, niin ettei rahasi hänen päätänsä ymmälle saata. Jos hän taasen kaipaa lemmikkiä, niin saattaa hän valita jonkun meistä, joko minut tai Liviuksen tai Konradin. Sinulla on syytä olla vanullasi, ettei hän rakastu sinuun, sillä siinä tapauksessa voisit pian menettää koko perintösi. Oivallista! Abellino pakenee setänsä vaimon syleilyjä, kuten Josef Potifarin vaimoa. Täytyypä sinun vielä pitää vaaria, ettei vain Fanny rakastuisi johonkin nuoreen mieheen. Ha, ha, ha! Abellino "naisten vartijana!" Hyvä aihe johonkin huvinäytelmään!

Joka sana on myrkyllinen oas, joka sattuu vereen saakka. Abellino on kiukusta kalman kalpeana. Fennimore puhui totta. Abellinon täytyi vielä pelätä, että tuo nainen ehkä rupeaa lempimään! Kirous, kirous!

Hän hävisi yhä.

Hän ei enää oikein nähnytkään, suuretko panokset olivat. Fennimore voitti taas nelikertaisesti. Abellino maksoi, mutta vain kahdenkertaisesti.

— Ohoo, veikkoseni, erehdyt, tein panoksen kaksi kertaa.

— Sitä en huomannut.

— Ah, flibusterie! (ryöväystä!) — huudahti Fennimore närkästyneenä.

Tästä loukkauksesta vimmastuneena hypähti Abellino äkisti seisomaan ja viskasi koko korttiläjän vasten Fennimoren silmiä.

Nuo kelmeät kasvot käyvät sinisiksi, vihreiksi; hän tempaa tuolin käteensä ja aikoo karata Abellinon päälle. Toverit menivät väliin ja estelivät Fennimorea.

— Päästäkää! Päästäkää minut, karjui tuo tunteellinen mies, huulet vaahdossa; äänikin oli raivosta muuttunut kähiseväksi kiljunnaksi. Abellino ei puhu sanaakaan, mutta rinta kuohuu, silmät ovat veriset.

— Päästäkää! Antakaa puukko! Minä tapan hänet! — kiljui Fennimore. Mutta kun hän ei päässyt irti toverien käsistä, koetti hän kostaa viattomille tuoleille potkimalla niitä kumoon.

Julmasta metelistä pelästyneenä syöksyi Kecskerey herra sisään, ja astuen metelöitsijöiden väliin huusi hän tuiman uhkeasti:

— Pitäkää kotirauhaa pyhänä!

Hänen väliintulonsa sai riitaveljet vaikenemaan. Huomasivat, ettei täällä sovi moisiin seikkoihin ryhtyä. Abellinoa ja Fennimorea neuvottiin menemään kotia. Aamulla oli asia päätettävä. He lähtivätkin heti, eivätkä huvit ollenkaan tulleet häirityiksi. Hetkisen kuluttua tosin jokainen tietää, että Fennimore ja Abellino ovat riitaantuneet kortinlyönnissä, mutta ei kukaan ole siitä mitään tietävinänsä. Juhana-herra kutsuu isännän syrjään ja pyytää salaa häntä hyväntahtoisesti ottamaan vastaan tuhat floriinia palkinnoksi huvien toimittamisesta. Neljänneksen perästä tietävät vieraat, että illan sankari on Juhana-herra, joka tahtoo näyttää kaunista vaimoansa hienolle yleisölle. Huvit kestävät myöhään yöhön, aina kahteen asti, jolloin kukin tyytyväisenä palaa kotiansa. Kummallisiin mietteisiin vaipuneina kallistavat huveissa olleet päänsä levolle. Vain Abellino, Fennimore ja herra Griffard näkevät pahoja unia.

VII. Kohtaus.

Seuraavana päivänä matkusti herra Griffard Pariisiin Abellinoa enää puhuttelematta.

* * * * *

Kecskereyn iltahuveissa tapahtuneen riidan seurauksena oli, että Abellinolla ja Fennimorella oli kohtaus.

Näin nimitetään hienommilla sanoilla kaksintaistelua.

Varamiehet valitsivat aseeksi miekan.

Omituista on, että kaksintaistelutuomarit useinkin tuimemmissa riita-asioissa valitsevat huonomman aseen.

Siihen on luonnollinen syy.

Kaksintaistelu ei ole laillinen eikä soveliaskaan, mutta kumminkin sitä käytetään. On loukkauksia ja hyökkäyksiä, joilta ei laki suojele.

Kun esimerkiksi väitetään heikkoluontoiseksi.

Kun on lemmen kaupoissa kilpailijasta saatava voitto.

Kun on salaisista, vääristä huhuista tehtävä loppu.

Kun tuntee itsensä loukatuksi poliittisessa riidassa.

Sanalla sanoen, silloin kuin ei ryhdytä kaksintaisteluun verenhimosta eikä kiukusta, vaan luonteen lujuuden ja mielipiteiden todistamiseksi kuoleman uhallakin, silloin antavat varamiehet tavallisesti pistoolin taistelevien käteen. Nämä ottavat aseen tyynesti vastaan, kumpikin on päättänyt antautua vaaralle alttiiksi, mutta olla vastustajaansa ampumatta. Kaksintaistelu päättyy jalosti, miehekkäästi. Maineen vaatimukset ovat täytetyt, loukkaus unhotetaan, eikä sitä enää saa mainita.

Mutta kun todelliset loukkaukset ovat kaksintaistelun syynä, kun on syntynyt riita kortinlyönnissä, ja riitaveljet ovat toisiansa solvanneet, niin varamiehet pelkäävät omaa nahkaansa ja antavat taistelijain käteen aseen, jolla he eivät heti voi surmata toinen toistansa.

Varamiehiä oli neljä, nimittäin Fennimorella Livius ja Kalácsi (varaispaanin poika), Abellinolla taasen Konrad ja Kecskerey.

Riitaveljet eivät ensin tahtoneet kuulla miekasta puhuttavankaan, mutta varamiehet (etenkin Konrad) jyrkästi kielsivät heitä rupeamasta taistelemaan pistooleilla, ja heidän täytyi antaa myöten.

Fennimore vielä tahtoi pitkää miekkaa, jommoiseen hän muka oli tottunut. Mutta tähän ei suostuttu; määrättiin tavalliset käyrät sapelit.

Taistelupaikaksi vuokrattiin iso sali eräässä ravintolassa, minne miehet sulkeutuivat asiasta päätöstä tekemään.

Sovintoon ei kumpikaan suostunut.

Verta piti välttämättömästi vuotaa.

Jollei heidän onnistu viidessä minuutissa haavoittaa toisiaan, niin pidetään asia päätettynä.

He taistelevat paljain käsivarsin.

Päähän ei saa lyödä eikä vatsaan. Kasvoihin, käsivarsiin, rintaan ja jalkoihin on lupa haavoittaa. Pistää ei saa ollenkaan. Kummankin taistelevan rinnalla seisovat varamiehet. Joka rikkoo sääntöjä vastaan, häneltä lyödään heti miekka kädestä.

— Hyvät herrat, tämähän on vain leikintekoa, kiljui Fennimore. Me emme ole tulleet tänne leikittelemään. Tuo ei ole mitään kaksintaistelua, vaan lapsen leikkiä. Parempi olisi siinä tapauksessa kutsua tänne suonenlyöjä; me heitämme arpaa, ja kummalle arpa lankee, hänestä lyötäköön suonta.

— Turhia puheita, vastasi Konrad, näin me olemme päättäneet; joll'ette tyydy, niin saatte jäädä yksin.

— Antakaa käteemme edes miekka, virkkoi Abellino synkästi, sitten saadaan jutella.

Nyt vaikeni Fennimorekin. Hän oli samaa mieltä kuin Abellino. Kun vain kerran seisoivat miekka kädessä taistelemassa, niin kyllä he asian päättävät.

Varamiehet aavistivat riitaveljesten aikeet ja kuiskailivat vielä keskenänsä, ennenkuin antoivat aseet heidän kynsiinsä. Miekat mitattiin, havaittiin yhtä pitkiksi ja annettiin kummankin käteen.

Yks, kaks, kolme. Asentoon!

Ikäänkuin suostumuksesta astuivat taistelijat heti niin lähelle toisiansa, ettei voinut antaa muuta kuin hengenvaarallisia iskuja. Miekat välkkyivät, silmät säkenöivät.

Minuutin perästä olivat kaikkien varamiesten miekat ristissä heidän välissään.

— Herrat, tämä ei kelpaa! Ei saa hengen kaupalla tapella! Mitä tarvetta oli astua niin lähelle toisianne? Tappelette kuin teurastajan sällit.

Tämän sanoi Konrad, joka pelkäsi itseänsä enemmän kuin taistelevia.

Heidät asetettiin uudestaan asentoon. Nyt käyttivät he miekkaa varovasti; ei paljoa helistelty eikä voimaa käytetty hukkaan tyhjiin iskuihin, vaan koetettiin erityisillä tempuilla haavoittaa vastustajaansa. Molemmat olivat harjaantuneita miekkamiehiä. Kumpikin koetti haavoittaa riitaveljeänsä kasvoihin. Ei kumpikaan onnistunut; tuimasti katsoivat he toinen toistansa silmiin; miekat miesten käsissä kummallisesti sihisivät, mikä kuului ihan toisenlaiselta kuin näyttämöllä teaatteritaisteluissa.

Hyvän aikaa he näin ottelivat. Kumpikaan ei saanut voittoa. Fennimore jo alkoi väsyä ja peräytyä, Abellino seurasi perässä askel askeleelta. Tästä suuttuneena rohkaisi Fennimore mieltänsä ja suuntasi iskun Abellinon päähän. Töin tuskin sai tämä sen vältetyksi.

— Miekat alas! — huusi Konrad. Miekat alas!

Heti laskettiin neljä miekkaa väliin, ja taistelijat erotettiin.

Fennimoren kiukku oli rajaton.

— Miksi meitä luulette? Miksi toitte meidät tänne ilveilemään? Olisitte antaneet käteemme puukon, niin olisi kaikki jo aikaa sitten kuitattu. Tahdon pistää ihan sydämeen. Tahdon nähdä tuon miehen kuoliaana.

— Hiljaa, ystäväni, hiljaa! Tässä ei melu auta, kuuluu vain kadulle ja meidät otetaan kiinni. Teidän pitää taistella, kuten olemme päättäneet. Jos aiotte taistella romantillisella tavalla, niin menkää Ameriikkaan; sulkeutukaa pimeään huoneeseen ja tapelkaa siellä miekalla ja pistoolilla. Kuka pimeässä paremmin osaa, se voittaa. Mutta niinkauan kuin olette Euroopassa, on teidän alistuttava meidän tapoihimme.

Fennimoren mielestä oli kuitenkin liikaa tämän asian tähden lähteä Ameriikkaan. Hän katsoi siis parhaaksi paikalla suoriutua asiasta.

Vielä kerran astuivat he asentoon.

Fennimore vapisi kiukusta. Kaikin voimin ryntäsi hän Abellinon kimppuun koettaen väsyttää häntä vilkkailla mutta kelvottomilla iskuilla. Hän ei enää ehtinyt omaa asemaansa ajattelemaan, vaan hyökkäsi milt'ei vastustajan miekan kärkeen. Vihdoin kiukun ollessa korkeimmillaan, hän unohti säännöt ja varamiehet sekä aikoi pistää vastustajansa puhki.

— Oh! Alas miekat! Lyökää miekka kädestä!

Kaikki varamiehet piirittivät hänet yht'aikaa.

— Olette kolmasti rikkonut sääntöjä vastaan, puhui Konrad. Teillä ei enää ole oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun. Asia pidetään päättyneenä, ja me julistamme Abellinon täyttäneen ritarin velvollisuudet.

— Laskekaa miekat kädestänne, lausui Kecskerey käskevästi.

Kuultuansa tämän käskyn asettui Fennimore asentoon, ikäänkuin taistellaksensa kaikkia viittä vastaan, mikä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä ei ollut mitään erinomaisia ruumiin voimia.

— Hyvä. Abellino laskekoon miekan kädestään, ja taistelu on päättynyt.

Varamiehet kääntyivät Abellinon puoleen kehoittaen häntä laskemaan aseensa.

Abellino oli jo tottelemaisillaan, ja kääntyi toisiin selin heittääkseen miekan nurkkaan.

Tällä hetkellä ei kukaan ollut hänen ja Fennimoren välissä.

Vain kiukun vimma ja varamiesten kolmasti väliintulo saattoi olla syynä, miksi Fennimore, käyttäen tätä hetkeä hyväkseen, voi siihen määrään unhottaa sekä itsensä että kunniansa, että syöksi selin seisovan vastustajansa kimppuun ja pisti häntä miekalla selkään.

Pisto sattui Abellinon hartiaan, muutoin olisi miekka mennyt läpi ruumiin.

— Salamurhaaja! — kiljahti Kárpáthi, ja kääntyen heti vastustajaansa ojensi hän miekkansa suoraan häntä kohden. Fennimore ei enää nähnyt mitään, vaan aikoi vielä antaa Abellinolle yhden iskun. Miekka ei kuitenkaan osunut, Fennimore syöksyi hurjasti, sokeasti suoraan Abellinon ojennettua asetta vasten. Se lävisti hänen ruumiinsa kahvaan asti. Taistelijat tuijottivat hetkisen toisiinsa; Fennimoren kasvot olivat kalman kalpeat, silmät kiillottomat, huulet kankeat. Kuolema tuli paikalla; vain sydämen läpi mennyt miekka piti häntä pystössä hetkisen. — Sitten kaatui kumpikin. — — —

Ne jotka ovat tarkemmin tutkineet ylhäisten seurojemme uudempia aikakirjoja, tietävät, ettei tämmöinen kaksintaistelu ole mikään runollinen houre. — — —

Fennimore kuoli paikalla; ei kuulunut huokausta, ei näkynyt kasvoissa kivun ilmausta. Abellino oli kuukauden sairaana haavastaan. Parannuttuansa sai hän ystäviltä neuvon paeta ulkomaille, siksi kunnes huhu asiasta vaikenisi, mutta ei mihinkään sivistyneeseen maahan, sillä pian sieltä saadaan kiinni mies, jolla on paljon velkoja ja joka mielellään elää suuriksi herroiksi, vaan varmuuden vuoksi itämaille.

Muutaman päivän perästä lähtikin hän pyhälle haudalle Palestiinaan, kuten yleinen mielipide piloillaan sanoi, katumaan syntejänsä.

Sinne me emme häntä seuraa. Jos hän tulee takaisin, niin antaa hän kyllä äänensä kuulua.

Juhana Kárpáthi, onnellinen, ylen autuas Nabob, matkusti vaimoineen kotiansa Kárpátfalvaan.

Ennen pitkää saamme heidät nähdä tai kuulla heistä puhuttavan.

KOLMAS OSA

I.

Isänmaallinen laitos.

Valtiopäivät olivat päättyneet ja säädyt (sekä ylä- että alahuone) hajaantuneet. Attilatakkiset juristit helisevine sapeleineen, isänmaan isät kultanyörisine viittoinensa ja herrasvaljakot muotinaisineen katosivat väkirikkaasta kaupungista. Talojen porteilla oli luettavana surullisia ilmoituksia vuokrattavana olevista huoneista. Kauppiaat lähettivät takaisin hyvässä toivossa tilaamiansa muotitavaroita; kahvilat kävivät tyhjiksi, niissä ei enää näkynyt muita kuin jokunen kaupungissa syntynyt ja vanhentunut kantavieras. Pressburg muuttui hiljaiseksi; sai rauhassa kävellä kadulla, ei tarvinnut pelätä hevosen tallaavan ketään maahan eikä sysäävän lokaan jalankävijöitä. Öisin eivät enää häirinneet nukkuvien unta hurjien nuorukaisten loilotukset, he kun valtiopäiväin aikana, kymmenen, jopa kaksikymmentä miestä käsi kädessä rinnatusten kulkivat pitkin katuja, meluten ja ikkunoita särkien. Ei tarvinnut enää niin tarkkaan vartioida tyttöjä, etteivät aina istuisi ikkunan ääressä, eikä pelätä soihtukulkueiden liikkuessa kaupungin syttyvän kipinöistä tuleen. Sanalla sanoen: Pressburg oli taas saanut tavallisen, hiljaisen ja rauhallisen muotonsa, ja lyseon sekä akatemian nuoriso alkoi taasen kohota entiseen arvokkaaseen asemaansa.

Juhana Kárpáthikin meni vaimoinensa kotia. Kauimmin häntä muistelivat Pressburgin kauppiaat. Muistelivat ensiksikin sentähden, että Juhana-herra oli ihanalle vaimollensa ostanut heiltä, mitä vain silmä ja sydän voi haluta, vaatteita, koristeita, kaikkea kallisarvoista tavaraa. Rouvansa rinnalla hän näet aina ja joka paikassa rehenteli, ikäänkuin lapsi, joka uudet vaatteet saatuansa mielellään ne yölläkin pitäisi yllänsä. Toiseksi muistelivat he häntä sen vuoksi, että hänen mielestään ostajat eivät olleet syntyneet myyjän tähden, vaan oli Jumala luonut kauppamiehet ostajia palvelemaan. Siksipä hän mennessään omilla rahoillansa kauppaa tekemään ei katsonut velvollisuudekseen oppia myyjän kieltä, vaan oli kauppiaan asia ymmärtää hänen puhettansa. Kun siis nähtiin hänen astuvan alas vaunuistaan jonkun puodin edustalla — ja kuka ei olisi häntä tuntenut, Unkarin rikkainta pohattaa ja kauneimman vaimon miestä, — niin oli koko liuta puotipoikia heti valmiina puhutellessaan jalosukuista Nabobia mongertamaan hänen omaa kieltänsä; ja itse kauppiaskin oppi tervehtiessään herra Kárpáthia sanomaan: "nöyrin palvelijanne", jos kohta sanat unkariksi hieman omituisesti äännettiinkin. Senpätähden koettivat kauppiaat kilvan saada edes vähäsen aavistusta unkarin kielestä. Olipa heidän joukossaan järkeviä perheenisiäkin, jotka antoivat lastensa myöskin oppia tätä kieltä, sillä he ajattelivat siitä olevan hyötyä, kun Kárpáthin jälkeläiset tulevat valtiopäiville ja kysyvät kuka osaa unkaria, sekä tekevät sen luona kauppansa. Toivorikkaat pojat ja tyttäret lähetettiin siis kunniallisiin perheisiin joko Komorniin tai Somorjaan asumaan, ja suorin sekä halvin keino onkin oppia täten ilman opettajaa. Vaikutusvoimansa näin suureksi havaittuaan päätti Juhana-herra tulevien valtiopäiväin aikana ehdottaa, että perustettaisiin seura, jonka jäsenet sitoutuisivat aina kauppaa tehdessänsä heittämään pois kaikki vieraat kielet, siten pakottaakseen muitakin tutustumaan mahtavaan unkarin kieleen. Kotona saisi kyllä puhua perheen kesken sekä saksaa että latinaa, mitkä siihen aikaan olivat maassa tavallisimmat. Tällainen hyvä esimerkki muka on oleva paljoa tehokkaampi kuin kaikki turhat asetukset kroattilaisten pakottamisesta unkaria oppimaan.

Lykäten kumminkin tämän mainion tuuman toteuttamisen toistaiseksi, matkusti, kuten jo mainitsimme, Juhana-herra rakkaan vaimonsa kera kotia Kárpátfalvaan.

Jättäessään holhoojilleen hyvästi tuntui Fannystä kuin eroaisi hän heistä ainaiseksi. Sekä elatusisä että täti olivat alakuloisen, murheellisen näköiset. Koettivat eron hetkellä olla tyyniä ja vaiti, vaikka kyyneleet olivat silmiin tulla. Nythän ei sopinut itkeä, vaan olisi pitänyt iloita. — Tyttö oli joutunut onnellisiin naimisiin.

Fannyn mieli kävi apeaksi. Hän lankesi tädin kaulaan ja änkkäsi!

— Rakastakaa minua.

— Sinua rakastan aina, vastasi Teresa kyyneliä vastaan taistellen. Ei saanut itkeä. Mitä tuo suuri herra, joka seisoi lähellä, sanoisikaan?

— No, mestari, — virkkoi Nabob pudistaen Boltayn kättä, — toivon vielä saavani nähdä teitä. Teidän on vuoro käydä meillä. Minä kävin jo teidän maatilallanne; nyt pitää teidän vuorostanne tulla Kárpátfalvaan.

Ammattilainen punastui. Nabob ei tietänyt, että tällä jäykällä työmiehelläkin on kunniantuntoa.

— Kiitoksia, vastasi hän. Tuskin pääsen töiltäni tulemaan.

— Mitä hittoa? Onhan teillä oiva kisälli; olen häntä puhutellut; järkevä mies. Voitte uskoa työt hänen haltuunsa siksi aikaa. Mikä hänen nimensä olikaan?

Kurkkuun olivat sanat jäädä, kun piti vastata:

— Santeri Barna.

Vastoin tahtoansakin tuli pari kyyneltä ukon silmiin ja vieri hiljalleen pitkin päivän paahtamia poskia. Teresankin silmät kävivät kosteiksi. Fanny tuli kalman kalpeaksi.

— Käykää sentään joskus talvella edes, hyvä Boltay, jatkoi Kárpáthi. Jos niin tahdotte, tulen teitä noutamaan. Pidättekö metsästämisestä?

— En. Minä säälin eläimiä.

— Mutta ainakin te, hyvä Teresa, toivotte vielä kerran saavanne nähdä veljenne tytärtä. Tulkaa katsomaan miten hän jaksaa. Ensin saa hän vähän aikaa ikävöidäkseen teitä ja tottuakseen minuun.

Tämän sanoi Juhana-herra pilan vuoksi, mutta Teresa ei vastannut. Fannystä tuntui olo niin tukalalta, että oikein helpotti, kun päästiin vihdoin vaunuihin, ja Paavo sulki lasiovet sekä antoi ajurille käskyn ajaa. Pyörät jyrisivät kadun kivityksellä.

Viikon kuluttua sai Teresa kirjeen Fannyltä.

Nuori rouva koetti kirjoittaa hauskasti, kertoi miellyttävistä miehistä, joitten kanssa Juhana-herra seurusteli, veitikkamaisesta Mikko Horhista, joka keksii kaikenlaisia kujeita häntä huvittaaksensa. Kertoi Mikko Kiss'istä joka ratsastaa joka päivä neljä peninkulmaa hevosen selässä tullaksensa häntä tervehtimään, vanhasta tilanhoitajasta, joka koettaa kaikella ahkeruudella saada hänet oppimaan taloudenhoidon eri haaroja, vanhasta heitukasta ja narrista sekä Juhana-herrasta, jotka kaikki muka näyttivät liittoutuneen, huvittaaksensa nuorta rouvaa, hänelle hyvää mieltä, iloa, hauskuutta saattaaksensa, mikä heille muka on onnistunutkin.

(Iloja, hauskuutta… Rakkaudesta, onnellisuudesta ei ole kirjeessä sanaakaan.)

Juhana-herra on ruvennut uusia puuhia harrastamaan.

Oltuansa valtiopäivillä ja eritoten veljensä pojan tekemän tepposen jälkeen tuona ikimuistettavana nimipäivänä, on hänen päähänsä pistänyt ajatus ruveta hyödyttämään isänmaata, harrastamaan yhteiskunnallisia asioita.

Hän lahjoittelee rahasummia kouluille, — seurustelee naapurinsa, kreivi Szentirmayn kanssa, joka lienee sangen omituinen mies, koska kaikki häntä ylistävät ja koska hänellä on aina pää täynnä kummallisia tuumia, niinkuin esimerkiksi talonpoikain vapauttaminen herrojen vallan alta; muitten samanmielisten miesten kanssa hän puuhaa höyrylaivoja, tehtaita, Theissvirran perkaamista, patojen rakentamista, tiedeseurojen perustamista, teaattereja, hevoskilpailuja. Suurimman osan vuotta hän asuu Pestissä ja kehoittaa muitakin ylimyksiä siellä asumaan. Juhana-herrankin sai hän rakentamaan komean palatsin pääkaupunkiin. Vaikk'ei hän siellä asuisikaan, niin olisi se sentään muka kaupunkia kaunistamassa. Kreivi Szentirmayn luo kokoontuvat herrat esittelevät mikä mitäkin uutta yritystä; muun muassa mainitaan erään hyvin tunnetun kreivin luvanneen uhrata Unkarin tiedeakatemian perustamiseen koko vuotiset tulonsa, 60 tuhatta floriinia. Kun häneltä kysyttiin, millä hän aikoo sen vuoden tulla toimeen, niin vastasi hän toivovansa saada elää tuon ajan kuokkavieraana ystäviensä luona. Tässä omituisessa seurassa käy Juhana-herra ja on usein huomauttanut Pietari Vargaa pitämään tarkkaa huolta taloudesta, sillä tarvitaan paljon rahoja yleisiin yrityksiin. Nyt on hänkin vihdoin keksinyt ehdotuksen, jonka kaikki, joille hän on asian ilmoittanut, ovat havainneet yleistä hyvää tarkoittavan.

Ehdotus tarkoittaa koiraseuran perustamista.

Fanny ei ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi enempää kuin muistakaan ehdotuksista ja laitoksista, höyrylaivoista, padoista, akatemioista ja hevoskilpailuista. Mutta hän on huomannut kaikkien, jotka näistä asioista keskustelevat, olevan erittäin innostuneita. Koirille näyttää siis koittavan onnellinen tulevaisuus ja loistava asema. Tulevassa kuussa on yleinen kokous Kárpátfalvan kartanossa, missä seura julistetaan perustettavaksi, säännöt tehdään, ja lopuksi pidetään komeat kemut.

Fanny lopetti kirjeensä hellillä rakkauden ilmaisuilla ja mitä sydämellisimmillä terveisillä mieheltänsä.

Sydämestä ja sen tunteista ei kirjeessä ollut sanaakaan. Rouva parka! Eikä hänellä ole ketään, kenelle noista asioista kertoisi.

Saavuttuansa Kárpátfalvaan ei Fanny siellä enää nähnyt jälkiäkään entisistä hulluuksista.

Jo Pressburgissa ollessaan oli näet Juhana-herra kirjoittanut kotia Pietarille ja kertonut tuovansa taloon puolison, kauniin, nuoren ja siveän vaimon, jonkatähden Pietarin piti laittaa pois kaikki, mikä voisi rouvan mieltä loukata. Taloudenhoitaja valtuutettiin isännän nimessä tekemään siinä suhteessa, mitä itse parhaaksi näkee.

Saatuansa tämän valtuuskirjeen, reformeerasi kunnon ukko parissa viikossa kartanon niin perinpohjaisesti, ettei sitä enää olisi Kárpátfalvaksi tuntenutkaan.

Maalaistytöt, joiden virka kartanossa oli hyvin epämääräinen, lähetettiin kotia, kukin syntymäpaikoillensa.

Kiroilemisestansa ja likaisista kasvoistansa kuuluisat palkolliset ajettiin ulos karjataloihin paimeniksi.

Kaikkien palkollisten käskettiin kohdella rouvaa mitä suurimmalla kohteliaisuudella, eivätkä he enää saaneet kartanossa ehdoin tahdoin tepastella.

Viskaalille annettiin kolme päivää aikaa pestä kätensä ja kasvonsa puhtaiksi. Samassa annettiin hänen tietää, että hän heti saa virkaeron, jos hän kerrankin vielä tulee kartanoon kynsilaukkaa syötyänsä.

Martti sai viran kartanossa, pääsi armollisen rouvan ajuriksi, ja hänen vaimonsa tuli kamarineitsyeksi. Lauhkeimmista hevosista valittiin neljä vaunuhevosiksi, muutamia erivärisiä taas ratsastusta varten. Martin piti kasvattaa ne niin sävyisiksi kuin lampaat, sillä ne tulevat kantamaan kaunista, kainoa naista.

Herra Pietari itse lähti Pestiin ostamaan komeita ajoneuvoja, huonekaluja, mattoja. Vaikka hänellä oli jalassa vain rasvanahkasaappaat ja hän asui maalaistuvassa, niin oli hänellä kuitenkin niin hieno aisti ja hyvä käsitys herrashuoneitten varustamisesta, että Kárpátfalvan kartanosta se osa, joka oli rouvan asunnoksi valittu, ja jossa ikkunat olivat puistoon päin, tuli ihan toisenlaiseksi.

Kaikki irstaat kuvat, joita oli koottu joka huoneeseen, otettiin puis kehyksistänsä ja sijalle pantiin kauniita maisemakuvia ja muita vakavia maalauksia. Entiset vietiin ullakolle. Puhdistusinnossaan herra Varga vielä sai vanhojen freskomaalauksienkin jumalattaret ja jumalat elämään siivolla. Hän näet antoi maalata alastomien jumalatarten suojaksi verhoja, ja Apollo sekä Bacchus saivat sangen kauniin manttelin kumpikin.

Kaikki mikä oli sopimatonta tai muistutti entisiä hurjia seikkailuja, korjattiin huolellisesti pois. Puutarhasta hävitettiin salaiset piilopaikat, kartanosta salaovet ja -rappuset; kylpykamari muutettiin kasvihuoneeksi ja entinen museo tehtiin kylpyhuoneeksi.

Suuresta juomasalista vietiin pois kaikki entisten mässäämisien muistot. Puutuolit ja suuri pöytä saivat marssia ulos, ja niitten sijaan tulivat suvun hallussa olevat vanhat raha- ja maalauskokoelmat. Päihtyneitä vieraita varten laitetut pienet kamarit, joihin päästiin eräästä pitkästä käytävästä, laitettiin väliseiniä särkemällä isoksi saliksi palvelijattaria varten. Kukaan ei voisi kertoa nuorelle rouvalle: tässä oli Juhana-herra päissään, tässä silloin ja silloin tapeltiin, tässä asuivat hänen lemmittynsä. Kaikki entisten syntien jäljet olivat tarkkaan poistetut.

Puutarhan takana oleva sirkusrakennuskin revittiin maahan, jottei rouvalle ruvettaisi kertomaan, miten ennen täällä oli hauskaa elämää, kun Juhana-herra kerrankin esimerkiksi asetti kaksitoista maalaistyttöä hurjien oriitten selkään, joita heitukat vielä pitkillä piiskoilla pelättelivät. Oli sangen lystiä muka, kun tyttö toisensa perästä tipahti maahan. Yhden hevoset tallasivat kuoliaaksikin.

Narreista sai vain mustalainen Vidra jäädä kartanoon, hän kun oli herrallensa niin uskollinen. Mutta taloudenhoitaja käski hänenkin täst'edes elää siivosti.

— Sittenpä minusta vasta aika narri tuleekin, vastasi tähän mustalainen.

Kun lähiseuduille levisi huhu, että Juhana-herra oli mennyt naimisiin, niin tuli joka haaralta kaikenmoisia onnentoivotuksia tuttavilta, "omituisilta", mitkä runon muodossa, mitkä suorasanaisina.

Herra Varga otti ne takavarikkoon, sillä ne olivat täynnä kaikenlaisia tyhmyyksiä, niin että niitä ei ilennyt antaa Juhana-herran saatikka hänen rakkaan puolisonsa käsiin. Muiden muassa oli eräs ilkeä herjausruno, joka oli täynnä saastaisia kompia, jommoisia turmeltuneet runoniekat osaavat runomittaan asettaa ilettäviä runouden mädänneitä hedelmiä, jommoisia tosin ei näe painettuina, mutta joita kuitenkin paljon kopioidaan ja käsikirjoituksina luetaan sekä tunnetaan useinkin paremmin kuin kuuluisimpien runoilijoiden ikimuistettavia teoksia.

Tämmöisen ilkeän herjauspätkän oli Kárpáthille lähettänyt runoseppä Gyárfás, joka vanhasta herrastaan erottuansa oli mennyt tämän vihamiehen, Antti Kutyfalvin luokse. Tuntien parhaiten Nabobin heikot puolet osasi hän koskea arimpiin paikkoihin. Runo oli niin täynnä hävyttömiä ja irstaita lauseita, että kunnon taloudenhoitaja sen luettuansa, ensin aikoi kutsua kokoon Nabobin heitukat ja mennä miehissä antamaan Kutyfalville sekä hänen runosepällensä hyvän selkäsaunan. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä. Kirjeeseen kääri hän palan vanhaa homehtunutta juustoa ja kappaleen kyrsäleipää, joita talonpojat yleensä käyttivät raivohulluutta sairastavien koirien lääkkeeksi, ja laittaen siten kauniin paketin lähetti hän sen Kutyfalvi herralle pitemmittä mutkitta. Martti lähetettiin viemään pakettia perille. Hän sai ratsastaa parhaimmalla hevosella ja häntä kiellettiin astumasta alas ratsun selästä lähetystä Kutyfalvin käteen antaessansa. Kielto olikin sangen tarpeellinen, sillä huomattuansa leivänpalan ja homehtuneen juuston oli Kutyfalvi kiukusta haljeta ja käski heti renkien sulkea portit. Mutta Martti ei kauvoja viivytellyt, vaan havaitessaan porttien olevan kiinni, antoi hän ratsunsa hypätä aidan yli ja toi Varga herran suureksi mielihyväksi kotia tiedon, että Kutyfalvi oli kaikkine väkinensä ajanut häntä takaa aina metsän reunaan saakka.

Juhana-herra sydämestään iloitsi, kun kotia tultuansa ei enää nähnyt jälkiäkään entisestä. Kaikkialla vain uutta, hämmästyttävää. Hurjat huvipaikat olivat muuttuneet vakaviksi huoneiksi. Kaikki, jotka tulivat kartanossa ja pihalla vastaan, olivat siivoja, nöyriä ihmisiä. Kun miestuttavat tulivat tervehtimään, olivat he niin kohteliaita, että Fannyn mielestä tuntui valheelta kaikki, mitä hän oli Nabobista kuullut asuessaan äitinsä luona ja nauraessaan lapsellisesti keikarien jutuille, joitten kaksimielisyyden hän nyt vasta alkoi käsittää.

Näissä jutuissa ei ollut perää eikä pontta. Eihän näkynyt semmoisesta merkkiäkään.

Entiset ystävät eivät ensin rohjenneet tehdä Juhana-herralle sopimattomia huomautuksia, mutta ei aikaakaan, niin alkoivat vanhat lurjusveikot käydä yhä useammin talossa. Kun Juhana-herran mielestä heidän seuransa kävi vastenmieliseksi, keksi hän hyvän keinon saada heidät pysymään poissa.

Jo siihen aikaan alkoi jonkinlainen hyväntekeväisyyden tuuli puhaltaa, elähyttäen kansallisuuttamme. Perustettiin hyödyllisiä seuroja, jotka ajoivat kansallisuuden, ihmisyyden, tieteiden tai talouden asiaa. Näihin seuroihin rupesi Kárpáthi jäseneksi ja oli sangen mielissään, kun hänet valittiin joko esimieheksi tai suojelijaksi. Kun sitten tuli noita vanhoja juomaveikkoja, oli hänellä heti käsillä pari kolme keräyslistaa, joihin hän ja hänen vaimonsa olivat merkinneet kumpikin yhtä suuren summan. Kuoppaan langennut vieraissakävijä kiroili, peuhasi, esteli, mutta ei auttanut; täytyi kirjoittaa nimi listaan ja luvata joku summa lunnaiksi. Jollei vieraalle kelvannut tiedeseura, niin oli toinen keräyslista sokeritehtaan osakkeita varten, ja joll'ei hänen mielestänsä tämäkään yritys ollut tarpeeksi yleishyödyllinen, niin oli vielä kolmaskin keino — sai kirjoittaa kansankirjastojen perustamislistaan. Jos vieras tätäkin piti hulluutena, niin tarjottiin hänelle osakkeita Berettyójoen[21] koskien perkaamisyhtiöön, niin että hänen kuitenkin oli listojen uhriksi jääminen.

Tästä syystä veikot alkoivat karttaa Kárpátfalvaa, joka heidän mielestänsä oli pahamaineiseen majataloon verrattava. Kun he sattumalta tapasivat Nabobin, alkoivat he heti estellä, olivat muka jo syntivelkansa maksaneet.

Ne veikot jotka eivät keräyslistoistakaan ottaneet viisastuakseen, viekoitteli hän muassaan Szentirmayn luokse yleisiin kokouksiin.

Sinne kokoontui usein vakavia, tieteellisesti sivistyneitä miehiä, joitten seurassa eivät tällaiseen ilmanalaan tottuneet veikot viihtyneet, vaan pelkäsivät kovin, että Szentirmay ehkä joskus esittelee heidät vaimollensakin, jonka sanottiin olevan hyvin hienon ja sivistyneen naisen. On miehiä, jotka ovat tällaisten naisten seurassa sangen noloja.

Rouva Kárpáthin laita on peräti toinen. Hyvinpä tiedetään, ettei hän ole mitään suurta sukua, eikä hänen kuullensa tarvitse liioin sanoja valikoida, sillä kotonansa hän on kyllä tottunut tyhmyyksiä kuulemaan, eikä siis saata liioin pahaksensa panna, vaikka hänen kuultensa sattumalta tulisikin sopimattoman puheen päästäneeksi. Rouva Szentirmayn lähellä ei tohdi suutansa avata, ei hiiskahtaakaan, sillä hänet on kasvatettu Englannissa, missä sanotaan naisten heti menevän tiehensä, jos joku heidän nähtensä laskee jalat ristiin taikka puhellessa sattuu mainitsemaan paitaa tai sukkia. Näin ollen ei voi tietää, milloin tekee suuren tuhmuuden.

Kuten jo puoliksi olemme saaneet kuulla, on lähimmässä tulevaisuudessa syntyvä uusi laitos Juhana-herran esityksestä, joka ennen pitkää oli saanut kaikkien kansanluokkain yksimielisen hyväksymisen.

Tämä ehdotus yhdisti taian tavalla kaikki puolueet sekä valkoiset että mustat, punaiset ja kirjavat, konservatiivit, reformienystävät ja liberaalit (radikaaleista silloin ei vielä tiedetty mitään), kaikki yhdistyivät tähän esitykseen. Ettei asia ollut joutavaa laatua, todistaa sekin seikka, että se tähän päivään saakka on ollut yhtä paljon suosittu, kenties enemmänkin kuin ennen.

Tämä mahtava aate, jonka alkuunpanija oli Juhana Kárpáthi, tarkoitti jahtikoirain suosijain seuran perustamista.

Epäilemättä on koira tärkeimpiä ja huomattavimpia ilmiöitä eläinkunnassa. Eritoten monipuolisten virkojensa vuoksi täytyy meidän pitää sitä positiivisena tekijänä yhteiskunnassa.

Sitä ihmettelemistä ja ihastusta, jonka Juhana-herran esitys sai aikaan, ei minun heikko kynäni pysty kertomaan, siihen tarvitaan paljoa suurempi kuvituskyky ja innostuneempi kynä, kuin minun. Esitys elähytti koko yhteiskuntaa; vanhat riidat unohtuivat. Kauan aikaa kilpaili se Unkarin tiedeakatemian perustamisehdotuksen kanssa. Vasta sitten antoi se tälle etusijan, kun akatemian ehdottajat lupasivat suosiollista apuansa myöskin tuohon toiseen yleishyödylliseen yritykseen.

Suurimmalla varmuudella voimme siis sanoa, että piakkoin pidettävä perustava kokous Kárpátfalvan kartanossa tulee olemaan mitä loistavin ja huvittavin, sillä maan etäisimmistäkin osista luvattiin tulla tähän merkilliseen kokoukseen ja yleensä oltiin halukkaita näkemään, kumpi maankuuluista koirista olisi voittava kilpailussa, Juhana-herran "Martti" vai Mikko Horhin "Tuuli". Muutamat ovat lyöneet vetoa, että Borsodmegyen ispaanin "Pääsky" on ottava kaikista voiton, kun taasen Tonavantakalaiset ovat vakuutetut, että Györiläinen "Poukka" voittaa. Mutta kaikki kuitenkin pelkäävät erästä Siebenbürgiläistä ihme-eläintä, josta Unkarin herrat olivat tarjonneet kaksisataa tukaattia, mutta koiran isäntä ei ollut sittenkään eläintä myynyt. Nyt kehuu hän aikovansa viedä unkarilaisilta voiton.

Määrätyn kokouspäivän edellisellä viikolla oli viskaalilla täysi työ kirjeitten kirjoittamisessa. Sormet tulivat toisen kerran musteeseen; jopa hiuksetkin, jotka alkuansa olivat vaaleat, muuttuivat mustiksi kynän puhdistamisesta. Kielikin musteni, sillä hän käytti sitä imupaperin sijasta, nuollen kynästä tipahtaneet mustetahrat.

Joka päivä tulee Juhana-herralle joukottain kirjeitä kaikista maan ääristä, ja hän lukee ne myöskin. Mikä sisältää onnentoivotuksia, mikä on osakkeiden tilaus, mikä taasen lupaus tulla kokoukseen. Muutamat ennustavat koirainhoidolle onnellista tulevaisuutta, toiset antavat hyviä neuvoja, toiset taas tarjoutuvat yhdistyksen sääntöjä laatimaan. Yksi sanoo tulevansa perin onnelliseksi jos hänet valitaan johtokuntaan, toinen pyytää saada kunnioitettavalle seuralle ilmoittaa, ettei hän tosin itse pääse kokoukseen, kun hän sairastaa luuvaloa, mutta hänen koiransa on ottava osaa kilpailuun. Sangen tyytyväisenä jättää Juhana-herra kirjeet hajalleen pöydälle; hän ei salli kirjekuoriakaan huoneesta korjata. Hän sai siten niitä yhä ihailla. Vain muutamat kirjeet joutuivat tulen uhriksi, nimittäin sellaiset, jossa oli tohdittu väittää paremmaksi perustaa kansakouluja, vaivastaloja, maanviljelysseuroja, harrastaa Tiszavirran perkausta, maanteitten rakentamista, museoita, akatemiaa, teaatteria, lainamakasiineja. Semmoisia kehnoja kirjeitä ei otettu huomioonkaan. Juhana-herra on niin mielistynyt tuumaansa, ettei hän anna kenenkään itseänsä pelottaa. Ja olihan hän antanut raha-apua kaikkiin yllämainittuihin laitoksiin, joita joku levoton kreivi tai muut yrittelijät olivat kansan niskoille asettaneet. — Tosin olisi hän voinut auttaa puolet näistä laitoksista kukoistavaan kuntoon niillä rahoilla, jotka hän yhdessä vuodessa uhrasi koiralaitokseensa, mutta tulevathan nuo toiset yritykset aikaan ilman häntä, kun taasen metsäkoirain hoito välttämättömästi kaipaa rahavaroja, sillä kuten jo on mainittu, koira "non nascitur sed fit", se ei ole syntyänsä mestari, vaan sitä pitää kouluttaa.

… Mutta nyt pois tieltä vähäksi aikaa, koirat!

Juhlakokous ja sen valmistukset antoivat paljon tekemistä Fannylle ja hänen sydämellensä.

Sydämellensäkö?

Tuleehan sinne paljon väkeä, aateliston parhaita. Kokoontuu vakavia ja mainioita miehiä, sillä kaikki pitävät Juhana-herrasta, joka omituisuuksiensa ohessa suosii kaikkea jaloa ja hyvää, joten yleishyödyllisissä yrityksissä saattaa luottaa hänen apuunsa. Tällaisiin tilaisuuksiin ihmiset vetävät toisiansa. Kukin tietää saavansa nähdä koossa paljon kansaa, paljon kauniita naisia, useita hullunkurisia miehiä, ja kukin aikoo saada hauskaa toisen kustannuksella.

Tämä oli ensimmäinen juhla, johon Juhana-herra kutsui myöskin naisia. Olihan hän nainut mies.

Fanny kovin pelkäsi seudun vallassäätyläisten tuloa. Ottanevatko häntä seuraansa nuo ylhäiset naiset, jotka ovat perineet sekä aatelisuuden että siveellisyyden ja tahrattoman maineen? Tunnustanevatko he vertaisekseen häntä, jonka onnetar ja vanhan hupsun oikku on heidän rinnallensa koroittanut? Voinevatko unhottaa hänen syntyperänsä, huonon maineensa?

Lähiseuduilta tulee varmaan miehiä, joita kautta koko maan pidetään mainioina, luotettavina. Juhla on kestävä useita päiviä. Ensi päivänä on istunto. Isossa salissa on vakavia miehiä koossa, parvekkeilla naisia kuuntelemassa puheita. Kokous päättyy illallisella. Hän on oleva emäntä talossa, kaikkien nähden … tokkohan kukaan esittää maljaa hänen kunniaksensa?

Toisena päivänä pidetään koirakilpailut. Sekä naiset että miehet tulevat komeilla hevosilla ratsastaen ajamaan viekkaita kettuja takaa. Hänkin on ratsastava… Kuka tulee hänen ritariksensa?

Illalla on talon emäntä antava kullalla ja helmillä koristetun satulaloimen metsästäjälle, joka koirineen on enimmän itseänsä kunnostanut. Loimen on hän itse tehnyt… Kuka voittaa sen?

Kolmantena päivänä juhla päättyy komeilla tanssiaisilla. Paljon nuorisoa, kaunottaria tulee kokoon. Kainojen naisten rinnalla pulskia, jaloja ritareja, joitten mielessä ei vilppiä ole… Kuka vie hänet tanssiin?

Nyt niinkuin aina ennenkin oli Fannyn mielessä tuo näkymätön ihanne. Hän näki miehen istuvan kokouspöydässä, näki hänen nousevan ylös ja selvällä, kaikuvalla äänellä esittävän maljan emännän kunniaksi, ja ajatteli, miten suloista olisi, kun hänen pikarissaan olisi myrkkyä, jonka voisi juoda viimeiseen tippaan ja kuolla miehen tietämättä mitään hänen rakkaudestansa. Fanny näki hänen ratsastavan rinnallansa; he ajoivat nopeasti, ja hän ajatteli, miten suloista olisi pudota ja kuolla tämän miehen nähden. Hän näki hänet hengessään kaikkialla. Vaikka mitä olisi miettinyt, mihin hyvänsä huomionsa kääntänyt, niin oli yhä hänen mielessään tuo nimetön ihannekuva ja ajatus, että olisi parasta kuolla.

II.

Vaimo parka!

Vaimo parka!

Tarkoitamme rouva Kárpáthia.

Miehensä kautta oli hän saanut äärettömiä rikkauksia ja ylen ylhäisen nimen. Molemmat ovat enemmän taakaksi kuin siunaukseksi.

Ei millään maailman aarteilla voi ostaa oikeata iloa, tyytyväisyyttä, sydämen onnellisuutta, rakkautta, lepoa, omantunnon rauhaa.

Entä ylhäinen nimi?

Kaikki tietävät, miten hän on saanut tämän nimen. Kostaakseen veljensä pojalle nai eräs hupsuksi tunnettu vanhus pahamaineisten vanhempain tyttären, joka muussa tapauksessa ehkä olisi tullut vietellyksi.

Vanhus oli joko jalomielinen tai hupsu. Tyttö taasen on varmaan turhamainen ja kunnianhimoinen… Odotapas!

Kukin pitää häntä valmiina panettelujen saaliina.

Mutta annetaan hänen ensin esiintyä noissa ylhäisissä piireissä, mihin hän on tunkeutunut!

Naiset jo edeltäpäin luulevat saavansa kovin hauskaa huvitusta Fannyn taitamattomuuden, hairauksien, turhamielisyyden, ehkäpä seikkailujen ja pahennustenkin vuoksi. Kavaljeerit taasen tuumivat: nainen on heikko astia, nuori, intohimoinen, turhamainen, kevytmielinen; ainakin kaikista merkeistä voi niin päättää. Helppo on viedä hänet harhateille, ja kerran langettuansa täytyy hänen hukkua toisten huviksi.

Hän ei voi keltään toivoa ystävyyttä, kehenkään luottaa, keltäkään pyytää neuvoa. Ei kukaan puolusta, johdata häntä, kaikkein vähimmän hänen oma miehensä.

Juhana-herra luuli täyttäneensä kaiken vanhurskauden pitäessään huolta vaimonsa mukavuudesta, kootessaan kaikista maan ääristä sellaista, mistä naiset ylimalkaan pitävät, korukaluista ihailijoihin saakka.

Aivan niin, ihailijoihinkin!

Vanhojen juomaveikkojen lakattua käymästä Kárpátfalvan kartanossa ja entisten kemujen loputtua, alkoi näet siellä käydä toisia herrasmiehiä, joita eivät houkutelleet Nabobin hyvät viinit ja rumat jutut eivätkä hänen lemmittynsä, vaan ihana vaimo, kuuluisa, ihmeen kaunis nainen, jonka suhteen on kaksinkertainen syy elää hyvässä toivossa, koska hänen miehensä on vanha ja hän itse polveutuu pahamaineisesta perheestä. Tätä rouvaa ovat kaikki askelta lähempänä kuin muita vallasnaisia.

Melkein joka päivä käyvät Kárpátfalvan kartanossa seudun etevimmät leijonat:

Eugen Darvay, joka yleisen mielipiteen mukaan on vapaamielisen puolueen johtaja, koska hänellä on pitkä parta. En varmaan tiedä, onko muuta syytä tähän luuloon.

Kaunis Rudolf Csendey, joka mielellään kuulee itseänsä kauniiksi kehuttavan. Minä puolestani pitäisin tuollaista kehumista sangen harmittavana. Sileä leuka, jakaus keskellä päätä, hiukset voiteessa, kauneissa suortuvissa. Hänen kanssaan ei voi järkevää sanaa vaihtaa.

Paroni Teodor Berky, joka on olevinaan omituinen mies; istuu ratsain tuolilla, pitää korviin saakka ulottuvia kauluksia ja luulee todellakin sangen omituinen mies olevansa.

Ylistetty Csepcsy, patentin saanut tanssien johtaja, joka ei muista tavanneensa naista, joka ei olisi häneen mieltynyt, eikä myöskään miestä, joka olisi hänelle masurkassa ja valssissa vertoja vetänyt.

Eräs syllän pituinen kreivi, joka itsekin tunnustaa olevansa rumin mies, minkä on nähnyt, mutta kuitenkin väittää, ettei kukaan kilpakosija ole häntä voittanut.

Eräs kelmeä nuori mies, jonka sanotaan salanimellä kirjoittavan runoja. (Riennämme mainitsemaan hänen puolustukseksensa, että huhu on perätön; epäiltävää näet on, osaako hän kirjoittaakaan.)

Ja vielä koko liuta miehiä, jotka hyvästi osaavat loruilla, tuoda viestejä, mairitella, lausua kuivia sievistelyjä, tanssia. Toinen joukko on tyhjäntoimittajia, jotka haaveilevat, huokailevat, ovat romantillisia olevinansa, mutta juovat, lyövät korttia ja kisailevat piikojen parissa, kuten muutkin. Kolmas legioona on arki-ihmisiä, jotka todellakin ovat ihastuneet rouvaan, mutta eivät tiedä, miten synnyttää vastarakkautta.

Kas tässä talvipuisto, joka viheriö, sittenkuin Nabob vaihtoi maalaistytöt ihmeen ihanaan rouvaan.

Vaimo parka!

Usein on hän aikonut paeta näitten surkuteltavien, ikävien ja harmittavien ihmisten parista. Mutta minne? Ei ole ainoatakaan, joka häntä ymmärtäisi. Juhana-herra luulee tekevänsä oivallisesti antaessaan tämän iloisen seuran huvittaa vaimoansa kaikin keinoin.

Kovin mitättömiä, tuhmia tomppelia ovat nuo kaikki hänen ihanteeseensa verraten!

Kovin itsekkäitä, hyödyttömiä, turhamielisiä ovat nämä verrattuina mieheen, jonka kuva on hänen sydämessänsä.

Ei ole edes naista, ystävätärtä, jolle voisi sydäntänsä avata.

Juhlakokous oli jo tulossa. Juhana-herra oli kutsunut paljon vieraita, ja annettuaan Varga herran kirjoittaa kutsuttujen nimet paperille käski hän viedä listan rouvalle, jotta Fanny saisi lisätä siihen vielä joitakuita, joita hän ehkä mielellänsä tahtoisi juhlaan tulemaan.

Tämäkin seikka osoittaa, kuinka kohtelias Juhana-herra oli vaimollensa.

Varga herra toi listan. Koputteli tullessaan joka ovelle eikä avannut, ennenkuin vastattiin: "sisään!" Nähdessään emäntänsä seisahtui hän kynnykselle ja olisi ollut kovasti mielissään, jos hänellä tällä kertaa olisi ollut niin pitkät kädet, että olisi voinut ojentaa listan kynnykseltä sohvalle saakka.

Fanny suosi erikoisesti tätä ukkoa. Muutamien ihmisten kasvoista jo näkyy puhdas, rehellinen sielu, niin että heihin luottaa heti ensi kerran henkilön tavatessaan. Fanny ei odottanut, kunnes Varga herra astuisi lähemmäksi, vaan meni heti vastaan, otti häntä kädestä ja veti ukon sisälle, vaikka tämä joka askeleella koetti kumarrella, ja painoi hänet istumaan. Jottei ukko pääsisi nousemaan ylös, kiersi Fanny vielä lapsellisen suloisesti kätensä ukon kaulaan, mikä seikka sai vanhuksen kovasti hämille. Kun Fanny irroitti kätensä, nousi hän tietysti heti taas seisomaan.

— Istukaa vain, setä kulta, taikka minä seison myöskin.

— Mutta minä en ole niin suurta kunniaa ansainnut, änkytti taloudenhoitaja varovasti laskeutuen nojatuoliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi siltäkin, kun rohkeni istua ja kumartui eteenpäin, ettei tuolilla olisi liian raskasta taakkaa.

— Mitä uutisia tuotte, Varga setä, kysyi Fanny hymyillen. Olipa hyvä, että tulitte. Katsokaas, minun on niin hauska saada nähdä teitä.

Varga herra mutisi jotakin siihen tapaan, ettei hän käsitä, mistä syystä hänelle niin suuri kunnia tapahtuu. Samassa ojensi hän rouvalle nimilistan kertoen Juhana-herran käskyn ja alkoi tehdä lähtöä.

Mutta Fanny huomasi ukon aikeet ja esti häntä menemästä.

— Pyydän, jääkää. Minulla on vähän kyselemistä.

— Tämä oli käsky. Varga herran täytyi istua. Näin pahassa pulassa hän ei ollut vielä koskaan ollut. Olisi joku toinen edes nyt ollut hänen sijassaan tällä hetkellä.

Fanny luki nimilistan päästä päähän. Mielensä kävi apeaksi. Niin monta outoa nimeä, joista hän tiesi vain sen verran, että ne olivat etevien miesten, jalosukuisten naisten nimiä. Ei ole ainoatakaan tuttua naisten joukossa, ei voi tietää, kehen pitää luottaa, ketä karttaa. Hänen miehensä, joka muutenkin on omituinen, oli kai arvellut tavallisiin esittelemisiin menevän liian paljon aikaa ja vaivaa, jonkatähden hän oli keksinyt keinon kutsua kaikki tuttavansa kokoon juhlaan ja silloin esitellä vieraille vaimonsa. Hän kai arveli, että nainen, joka oli esiintynyt hienon maailman iltahuveissa Kecskereyn luona niin rohkeasti ja voittoisasti, nytkin on keksivä sopivan asennon, johon kauneutensakin hänet oikeuttaa. Mutta silloinhan olivat asiat ihan toisella kannalla. Hän tiesi astuvansa vihollisten keskelle, tiesi saattavansa heidät häpeään. Ei ollut läsnä ketään, jonka nähden hänen olisi tarvinnut luoda maahan silmiänsä. Täällä taasen hän on esiintyvä vakavien, kunnianarvoisten ja ylhäisten naisten seurassa, eikä enää saa osaansa valikoida. Jos hän esiintyy rohkeasti, varmasti, niin hänet alennetaan; jos hän taasen itse alentaa itsensä, niin häntä pilkataan. Hänen avujansa ei uskota, vaan kauneutensa vuoksi häntä epäillään. Puhutelkoon kuka tahansa mitä suloisimmasti, niin piilee kuitenkin sanojen takana salaisia vihjauksia, loukkauksia. Voi häntä, jollei hän ole niitä ymmärtävinään; voi häntä, jos hän ymmärtää eikä osaa ajatuksiansa salata. Tuho tulee, jos hän on vastaamatta. — Rouva parka!

Hän luki nimet toiseen kertaan.

Fanny arveli, että kutsuttujen joukossa on monta lempeätä, hyväsydämistä rouvaa, joita hän voisi pitää äitinänsä (ei rouva Mayerin tapaisia, vaan ihanneäitiin verrattavia, jommoiseksi sopii äitiänsä ajatella) ja monta hellätunteista tyttöä, joita hän voisi rakastaa kuten omia sisariansa (ei kuitenkaan hänen omia sisariansa tarkoittaen.) Mutta miten tulla heidät tuntemaan, miten heitä lähetä? Miten voittaa heidän luottamustansa?

Hän luki vieläkin kerran läpi luettelon, ikäänkuin nimien kaiusta tahtoen saada tietää henkilöitten luonteen. Mutta turhaan aprikoituansa loi hän kysyvän katseen taloudenhoitajaan.

— Setä kulta, suokaa anteeksi, jos vaivaan teitä muutamalla kysymyksellä.

Varga herra kiiruhti vastaamaan, että armollinen rouva käskeköön nöyrintä palvelijaansa.

— Mutta kysymys on sangen painava.

Varga herra vakuutti, että hän on kaikkeen valmis, vaikka hyppäämään ulos ikkunasta, jos armollinen rouva vain tahtoo.

— Teen teille kysymyksen, johon odotan suoraa vastausta.

Varga herra oli valmis kaikkeen.

— Mutta teidän pitää olla avomielinen minua kohtaan, aivan kuin olisitte oma isäni, joka antaa tyttärellensä hyviä neuvoja.

Sanat olivat lausutut niin hellästi ja sydämellisesti, että Varga herran täytyi ottaa takkinsa povitaskusta esille kulunut nenäliina pyyhkiäkseen sillä kyyneliä silmistään.

Fanny veti tuolinsa lähemmäksi ja levitti nimilistan hänen eteensä.

— Nähkääs, ystäväni, — virkkoi Fanny sangen herttaisesti, laskien kauniin käsivartensa vanhuksen olalle, — nämä kaikki ovat minulle ventovieraita, en tunne heistä ainoatakaan. En tiedä, ketä pitää karttaa, kehen luottaa? Ketä pitää ottaa ystäväkseni, keneltä salata tunteeni? Tiedän, että pyydän teiltä sangen vaikeita asioita, mutta tunnettehan te nämä kaikki. Itsehän parhaiten tiedätte tarkoitukseni… Varga herra ymmärsi asian sangen hyvin. Nenäliina tuli taas esiin; tällä kertaa oli otsaa pyyhittävä, sillä se oli kovin hiessä.

— Suvaitkaa käskeä, vastasi hän tuskallisesti, ikäänkuin olisi joka tavu ollut yhtä pahassa pulassa kuin hänkin.

— Pyydän teitä lukemaan järjestänsä nämä nimet listalta ja sanomaan suoraan, mitä henkilöistä pidätte, minkä luontoisiksi te arvelette heitä ja mitä maailma heistä sanoo? Kuka heistä on rakastettava, kuka ei?

Näin ankarassa tutkinnossa ei Varga herra ollut vielä koskaan ollut.

Jos rouva Kárpáthi olisi käskenyt häntä kutsumaan kaksintaisteluun viisi, kuusi noista miehistä, joitten nimi oli listalla, tai menemään jalkaisin kunkin luo asialle tai valmistamaan kustakin täydellisen kantakirjan, niin olisi se ollut vähäpätöinen seikka tämän suhteen, mitä hän nyt pyysi.

Hän oli alamainen, kohtelias palvelija, joka piti niin suuressa kunniassa kaikkia korkeampiin piireihin kuuluvia henkilöitä, että hän olisi ollut ihan onneton, jos puheessa olisi tullut maininneeksi aatelismiehen nimen ilman sopivia arvonimiä. Ja nyt piti hänen arvostella, milt'ei tuomita näin korkeata herrasväkeä, joitten nimiäkin lausuessaan hänelle muka tapahtui suuri kunnia.

Epätoivoissaan pyyhki Varga herra saapasanturoillaan lattiaa ja nenäliinalla otsaansa. Häntä yskitti tänään kovasti. Mieleen johtui, että olisi parasta, kun joku hyvä henki veisi hänet heti täältä ja laittaisi jonkun toisen hänen sijaansa.

Ollen mitä suurimmassa pulassa ja epätoivossa oli hän kuulevinaan rouva Kárpáthin puhuvan jotakin.

— Käskettekö mitä?

— En, ystäväni, vastasi Fanny, katsahtaen hymyillen kunnon ukkoon.

Tämä huomasi, että piti ryhtyä toimeen. Hän otti listan käteensä ja katseli sitä läheltä ja kaukaa, ikäänkuin luulotellen itselleen, että hän oli unohtanut sisälukunsa. Sitten tarkasti hän vielä paperin tyhjää selkäpuoltakin, ikäänkuin luullen, että kunkin nimen taakse on salamusteella kirjoitettuna arvostelu, joka hänen pitää lausua julki.

Fanny huomasi vanhuksen olevan hämillään ja alkoi taas ystävällisesti rohkaista häntä.

— Ystäväni. Pitäkää minua tyttärenänne, jolle annatte neuvoja näissä oudoissa oloissa. En voi muuta kuin pitää teitä isänäni. Olette minua kohtaan ollut niin hyvä, niin hellä.

Vanhuksen mieltä rohkaisivat nämä herttaiset, selvät sanat. Hän yskähti päättävästi vielä kerran, jättäen hyvästi pelkuruuden peikoille, ja vastasi lujamielisesti:

— Armollinen rouva kunnioittaa minua suuressa armossaan yli ansioitteni ja olen onnellinen voidessani tehdä teille edes pieniäkin palveluksia. Ja vaikka onkin minunmoisen halvan miehen vaikea ruveta arvostelemaan niitä eteviä herroja ja naisia, joitten nimet ovat listalla, niin rakkaudesta armolliseen rouvaan — pyydän anteeksi! kunnioituksesta…

— Sanokaa vain: rakkaudesta; se on paras.

— Niin. Sanat tulivat sydämeni pohjasta. Oli minullakin tytär. Siitä on jo aikoja kulunut. Hän oli armollisen rouvan iässä, ei niin kaunis, mutta hyvä tyttö, sangen hyvä tyttö. Kuoli aikaisin, nuorena. Hän rakasti minua paljon. Pyydän anteeksi, kun rohkenen puhua tytärvainajastani.

— Puhutaan toiste hänestä enemmänkin. Riippuuhan hänen valokuvansa kamarissanne kirjoituspöydän kohdalla.

Kuinka? Onko armollinen rouva suvainnut käydä minun köyhässä kodissani?

— Olen antanut itseni ilmi. Palatkaamme asiaan.

— Ei niin, armollinen rouva, ei ennenkuin olen lausunut sulimmat kiitokseni armolliselle rouvalle. Nyt johtuu mieleeni, että sairastaessani lavantautia, eräs nainen, ylimaailmallinen enkeli valvoi tuskien ollessa kovimmillaan vuoteeni ääressä. Houreissani luulin silloin tytärvainajani seisovan vuoteeni ääressä. Mutta nyt tiedän, että se olikin armollinen rouva. En saata sanoin kiitollisuuttani selittää.

— Asiaan, ystäväni, virkkoi Fanny, peläten ukon rupeavan häntä ylenmäärin kiittelemään ja ylistelemään.

— Parhaan taitoni mukaan ja vilpittömästi tahdon lausua halvat havaintoni, koettaen vastata kysymyksiinne. Ensiksikin on minusta tarpeetonta puhua henkilöistä, joihin — miten sanoisinkaan — armollinen rouva ei voisi täysin luottaa, sillä vaikka Jumala minua varjelkoon arvelemasta, että näitten ylhäisten herrojen ja naisten elämässä olisi varjopuolia, niin on kumminkin syytä olla heihin kaikkiin luottamatta. Päinvastoin olen siis listasta etsivä henkilöt, jotka maksavat hyvyytenne ja hellyytenne yhtä suurella hyvyydellä ja hellyydellä. Mutta ne, joitten suhteen olen vaiti, heistä saatte ajatella, etteivät he kaikkine persoonallisine hyvine puolineen ole armolliselle rouvalle sopivia.

— Hyvä, sangen hyvä, ystäväni. Esittelette minulle vain ne, joita minun tulee rakastaa, toisten suhteen olette vaiti. Se oli viisas neuvo.

Varga herra kääntyi rukoilevin katsein Fannyn puoleen, ettei tämä häntä niin ylistäisi, sillä siten joutuu hän taas hämille ja unhottaa, mitä piti sanoa.

Hän alkoi tarkastella listaa siirtäen sormea nimestä nimeen.

Hm, hm. Ukko yskäsi ja pyyhki jalalla lattiaa.

Oli järjestään joukko nimiä, joista hän katsoi parhaaksi olla mitään mainitsematta.

Hm, hm. Jo seisahtui nimiä seuraava sormi, ja Varga herra katsahti ylös jotakin sanoakseen, mutta yskäistyänsä, jotta ääni selkenisi, ja vielä kerran nimeen vilkaistuansa, kääntyivätkin ajatukset toiselle suunnalle, jonkatähden hän katsoi parhaaksi asettaa tämäkin henkilö niitten luokkaan, joita hän ei kaikkien heidän hyvien puoliensa ohessa pitänyt soveliaina esitellä armolliselle rouvalle.

Mutta sormi joutui jo listan loppupuoleen. Ukko pelästyi huomatessaan, kuinka kauas hän oli joutunut. Otsalla näkyivät vilpittömän tuskan hikihelmet, sillä sormen alle tulee yhä uusia nimiä, joita hän tosin suuresti kunnioittaa, mutta jos hänellä olisi tytär, ei hän yhtäkään heistä hänelle esittelisi.

Ja Fannyä pitää hän nyt omana tyttärenänsä.

Niin oli armollinen rouva itse tahtonut; ja ollessaan lavantaudissa oli hän itsekin luullut armollista rouvaa tyttäreksensä.

Hänen täytyi antaa isälliselle sydämelleen anteeksi tämä mielikuvitus.

Vihdoin viimeinkin kirkastuivat ukon kasvot.

Käsi vapisee paperilla. Hän oli löytänyt yhden, jonka hän voi mainita, jota hän voi ylistää ja sulkea tyttärensä — armollisen rouvan suosioon.

— Kas tässä, armollinen rouva, virkkoi hän ojentaen hänelle nimilistan. Tämä oiva nainen ansaitsee armollisen rouvan luottamusta.

Fanny luki nimen.

— "Flora Szentirmay, synt. Eszéki."

Hän muisti, että itsekseen listaa lukiessaan hänessä oli herännyt jonkinmoinen aavistus, ettei tämän nimen omistajattarella saata olla paha sydän.

Millainen on tämä nainen? — kysyi hän ukolta.

— Minun tarvitsisi tosiaankin olla sangen kaunopuhelias voidakseni häntä sopivasti kuvata. Hänellä on kaikki naisen hyvät avut runsaassa määrin. Lempeys hänessä käy käsi kädessä viisauden kanssa; hän on kaikkien puutteenalaisten ja vaivaisten salainen puoltaja; tosin hän koettaa salata hyvät tekonsa, mutta kuka voisi sitoa kaikkien kiitollisten kieliä. Hän auttaa nälkää ja vilua näkeviä jakamalla leipää, vaatteita, lääkkeitä. Mutta hän myöskin suojelee ja auttaa sielustaan sairastelevia, joita maailma yleensä tuomitsee, vieteltyjä tyttöraukkoja, jotka lankeemus on tehnyt onnettomiksi, avioristin alla huokailevia vaimoja. Hän näet keksii sydämenkin kivut. Pyydän anteeksi, kun häntä näin ylistän, sillä tunnustan, että muutkin vallasnaiset tekevät köyhille paljo hyvää, mutta he useinkin vain pitävät huolta vaivaisten ruumiillisista tarpeista, kun tämä nainen myöskin hoitaa heidän sieluansa. Hän tapaakin sekä mökeissä että usein palatseissakin potilaita, jotka tarvitsevat hänen apuansa. Pyydän tuhannesti anteeksi, kun näin tohdin puhua.

— Jatkakaa vain, virkkoi rouva Kárpáthi mielistyneenä.

— Ja semmoiseksi hänet on kaikkialla tunnettu. Suvaitkaa kysellä muiltakin, niin vakuuttavat he kaikesta sydämestänsä, että tämä rouva levittää ympärilleen onnea ja tyytyväisyyttä ja vie siunausta joka huoneeseen, johon hän astuu sisään, sillä hän istuttaa perheonnea ja siveyttä, ollen itse siihen parhaana esikuvana. Minä tunnen vain yhden naisen, joka on hänen arvoisensa, ja minusta olisi suuri onni saada nähdä heidät yhdessä, hyvässä sovussa.

Puna Fannyn kasvoissa osoitti, että hän ymmärsi vanhuksen viittauksen.

— Pyydän tuhannesti anteeksi sanoistani, mutta minun on sisällinen pakko näin puhua.

— Onko nainen nuorikin?

— Aivan armollisen rouvan iässä.

— Ja elää onnellisessa avioliitossa? — virkkoi Fanny enemmän itsekseen kuin kysyen.

— Elää niinkin, vastasi Varga. — Ei todellakaan löydä monelta matkalta toista niin sopivaa paria kuin hän ja armollinen herra, kreivi Rudolf Szentirmay. Hän on jalo mies! Kaikki ihmettelevät hänen älyänsä ja jaloa mieltänsä! Koko maa ylistää häntä. Hän on matkustanut paljon ulkomaillakin, missä hän tuli vaimonsakin tuntemaan. Sanotaan hänen olleen elämään kyllästyneen, mutta tultuansa tuntemaan vastaisen puolisonsa, neiti Flora Eszékin, tuli hänestä ihan toinen mies. Vaimonsa kanssa tuli hän Unkariin, ja lukuunottamatta jaloa kreivi Tapani ——iä, jota Jumala auttakoon kaikissa toimissa, on tuskin isänmaan miestä, joka vähässä ajassa olisi niin paljon tehnyt hyvää isänmaalle ja ihmiskunnalle. Jumala on häntä palkinnut, sillä suurin aarre, perheonni, on tullut hänen osalleen niin runsaassa määrin, että se on puheenparreksi tullut; ja kun näkee heidät yhdessä, on taipuvainen luulemaan, että heille on paratiisi jo täällä maan päällä auennut.

Fannyn rinnasta nousi ehdoton huokaus.

Samassa kuului vaunujen jyrinää pihalta. Tuli varmaan vieraita. Ulkoa kuului myöskin kiireisiä askelia sekä Juhana-herran ääni ottaessaan vieraita vastaan. Hetkisen perästä astui kamaripalvelija Martti rouva Kárpáthin huoneeseen ilmoittaen:

— Armollinen rouva kreivitär Flora Szentirmay synt. Eszéki!

Ilon ja hämmästyksen tunteilla odotti Fanny vieraan tuloa. Minkä näköinen hän lienee?

Nuoren rouvan sydän sykki, kun askeleet lähenivät kamarin ovea ja hän kuuli Kárpáthin innokkaasti keskustelevan vieraan kanssa. Nyt aukeni ovi.

Ja sisään astui — ei sen muotoinen henkilö, jota hän oli mielessään kuvaillut, vaan pitkä, kuiva, epämääräisessä iässä oleva nainen, tekosuortuvat päässä, tekoväri kasvoissa, tekohampaat suussa ja silmissä teeskentely, puku muodin mukaan sangen kirjava.

Hirveän suuri hattu tuuheine kukkatöyhtöineen esti kokonaan hänen takanansa tulijaa näkymästä.

Mantteli oli laskeutunut alas toiselta olalta, niin että henkilö näyttää amazoonimaiselta. Tätä näköisyyttä lisää vielä sangen avokaulainen puku, joka sallii nähdä laihat olkapäät ja olkaluut. Samaten ovat kädet erinomaisen laihat. Ja kun ei hän voi näitä liikuttaa ilman valaisevaa puhetta sekä kun hän puhellessaan aina hymyilee ja hymyillessään näyttää sekä koko ylemmän hammasrivin (Myymälä: Parisissa, Rue Vivienne n:o 11, T:ri Legriex'in luona) että ikenetkin, niin on hänen kätensä, ikenensä ja olkaluunsa aina omiaan vetämään seuran huomiota puoleensa.

Alussa oli Fanny milt'ei pelästyä, hän kun oli luullut tapaavansa lempeän, rakastettavan henkilön, jonka hän aikoi ottaa syleillen, suudellen vastaan, eikä tämä ollut sen näköinenkään.

Oikea henkilö tulee perässä puhellen Kárpáthin kanssa; täti on esiliinana ensin astunut sisään.

— Neiti kreivitär Marion Szentirmay! Rouva kreivitär Szentirmay! — vaimoni… Juhana-herra riensi naisia esittelemään.

Neiti Marion Szentirmay tervehti emäntää moitteettomasti ja täydellisen kohteliaasti sekä katseli, osasiko tämä olla yhtä täydellinen. Olihan rouva parka hänestä aivan perehtymätön tällaisiin.

Fanny oli kovasti hämillään ja sanaakaan vastaamatta ihmetteli hän vain Marion neiden ikeniä, niin ettei tullut Floraa ollenkaan huomanneeksi.

Mutta ei tarvinnut hänen eikä toistenkaan sanoja etsiä, vaan päinvastoin oli nyt parasta pitää ne piilossa, sillä Marion neidillä on sitä sorttia aina sen verran muassa, että näin suurelle seuralle riittää.

Täytyy myöskin myöntää, ettei tämä mainittava neitsyt koskaan lavertele tyhjiä loruja, kuten muut hänen ikäisensä naiset, vaan jokainen lause on hyvin tähdätty ja tarkoituksen mukainen pistos ja loukkaus. Hänen seurassaan on yhtä huvittava olla kuin istua muurahaispesässä.

Eikä tätä arvoisaa neitsyttä sovi aina nokkoseenkaan verrata, sillä nokkonen polttaa vain sitä, joka astuu liian lähelle, mutta hän suvaitsee etsiä piiloon menneitäkin ja osaa pistää sydämeen saakka läpi vaatepanssarinkin.

— Olkaa hyvät, istukaa. Te, Flora, tänne, tänne vaimoni viereen. Marion neiti — — tuhannesti anteeksi…

Vilkaistuansa kerran neidin silmiin tuli Juhana-herra huomaamaan, että neiti itse parhaiten tietää, minne pitää istua, kenenkään ei tarvitse sitä hänelle sanoa. Hän laskeutui siis erääseen viereiseen nojatuoliin, mistä Varga herran oli kenenkään huomaamatta onnistunut pujahtaa tiehensä.

Taisipa ukko mennä meidän nähtemmekin, saattoi ainakin kuusi kertaa meille kumartaa ja alamaisimmasti kutakin tervehtiä. Kukahan moista olisi huomannut?

— Suokaa anteeksi, rakas naapuritar, alkoi Marion neiti keskeytyneen puheensa niin teeskennellyllä äänellä, että oli melkein lausumisen tapaista, mutta samassa herätti kuulijassa aavistuksen, että puhujan suussa lienee jotakin, jota hän ei saa niellyksi alas kurkusta. — Anteeksi, chère voisine, rakas naapuritar, — asummehan aivan lähellä Kárpáthin sukukartanoa (ymmärräthän yskän: tämä ei ole sinun eikä miehesi tilus, vaan Kárpáthisuvun) — rohkenimme häiritä teitä toimissanne, (mitäpä sinä osaisit toimia?) vaikka meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes herra Juhana Kárpáthi meille tulee esittelemään rakasta puolisoansa, kuten tapana on (tätä et sinä ehkä tiedäkään; mistäpä sen tietäisit?) Mutta kun tiemme tänne soveltui (älä luulekaan, että vartavasten tänne läksimme) ja eräs vanha riita on ratkaisematta minun ja herra Juhana Kárpáthin välillä (saat siis kiittää minua ja riitaa siitä, että tänne poikkesimme, etkä Floran lempeyttä, kuten luulet) — se on tosiaankin jo vanha riita, alkoi kun vielä olin nuori, melkein lapsi, haha. Meitä neuvottiin sopimaan siten, että menisin Kárpáthille vaimoksi, mutta silloin olin nuori, melkein lapsi, haha; en malttanut hänelle mennä. Tein tuhmasti, olisin nyt upporikas, oiva naimakauppa! (ymmärräthän: Juhana-herra oli jo silloin vanha mies, kun minä olin sinun iässäsi, mutta minä en myynyt itseäni rahoista, kuten sinä). Olettepa oikein onnen kultapoika, Kárpáthi, ette suinkaan saata kohtaloanne valittaa. Ette ole ansainnut niin rakastettavaa vaimoa, semmoista aarretta, kuten teillä on. (Ei mitään ylpeilemisen varaa sinulle, tyhmyri! Älä luulekaan, että pidämme kauneuttasi ansiona. Hävetä saat, kun kauneutesi kautta olet ylennyt!)

Marion neiti eksyi puheessansa, ja sill'aikaa ehti Flora kääntyä Fannyyn sekä kuiskata hänen korvaansa:

— Olen jo kauan toivonut tapaavani teitä ja olen joka päivä tänne aikonut.

Kiitollisena pudisti Fanny vieraan kätöstä.

Hyvää tekevä yskän kohtaus esti Marion neitiä jatkamasta juttuansa. Juhana-herra sai tilaisuuden puhutella Floraa.

— Minusta on sangen hauskaa nähdä pikku naapuritar luonani, mutta toisaalta olen huolissani, kun tulitte yksin, ilman Rudolfia. Tuskin kenkään mokomaa muistaa, niin harvinaista on nähdä teitä yksin. Pahoin pelkään, että häntä on kohdannut joku tavaton este, kun hän ei tullut vaimonsa seurassa. Hän lienee joko vangittu tai kaksintaistelussa haavoittunut.

Flora nauroi makeasti isännän hauskoille aavistuksille, ja suloisella äänellä vastaten koetti hän hänen pahoja luulojaan poistaa.

— Ei niinkään. Hänen täytyi äkkiä matkustaa Wieniin.

— Aavistinpa, että hän on kaukana. Ikävä vain, että Rudolf on poissa, sillä hän lupasi läsnäolollaan kunnioittaa juhlaamme.

— Siksi hänen on määrä tulla kotiin. Hän lupasi minulle palata siksi.

— Epäilemättä hän siis tuleekin. Kauniille naiselle annettua sanaa ei saa syödä. Kun häntä niin väkevä magneetti vetää, niin täytyy hänen pian suoria matkansa. Jolleivät ilmapurjehtijat vielä ole keksineet keinoa ohjata ilmalaivojansa, niin minä heille ehdottaisin, että ottaisivat Rudolfin mukaansa, sillä hänen sydämensä magneettivoima vetää häntä aina vaimonsa luokse.

Naiset nauroivat kokkapuheelle. Ilahuttavaa olikin Juhana-herran suusta moisia kuulla, hänen kun oli aina ollut tapana päästää hyvin typeriä kompia, jotka tosin olivat sangen tylsiä, niin etteivät ketään liioin loukanneet.

Marion neiti tointui sillaikaa yskästään ja otti taas keskustelun ohjat käsiinsä.

— Täytyy todellakin myöntää, ettei taivaan alla ole toista niin hellää ja hyvää aviomiestä kuin Rudolf on. Suokaa anteeksi, naapuri, kun loukkasin teitä näin sanoessani! Mutta se on totta. Tekin olette hyvä, kohtelias puoliso, mutta Rudolfin vertaista ei löydy. Hän on oikea enkeli, kerubim, mies, jommoisia ihmisten ihmeeksi syntyy yksi sadan vuoden kuluessa.

(Ottakaa tästä osanne kaikki kolme! Rudolfin rakkautta hänen vaimonsa ei ole ansainnut, vaan hän on kerubim. Rudolf ei ole toisten miesten kaltainen, esim. Juhana-herran. Sinä rouva parka saat itkeä kuullessasi niin esikuvallisesta rakkaudesta puhuttavan; toisten onnen näkeminen ja kuuleminen lienee tikarin pisto sydämeesi.)

Flora koetti suunnata puhetta toiselle tolalle.

— Toivoin vieraissa tapaavani teidät. Me näet seurustelemme vilkkaasti naapuriemme kanssa ja iloitsimme jo ennakolta, kun tuttavien luku lisääntyy, mutta emme ole teitä tähän asti tavanneet, vaikka jo olemme tehneet keskenämme liiton, että teidän pitää seurassamme hyvin viihtyä.

Marion neiti riensi kylmällä, pisteliäällä puheella jäähdyttämään tätä lämmintä, hellää lausetta.

— Herra Kárpáthi tietysti pitää vaimoansa piilossa, jotteivät muut häntä näkisi. (Ukko hupsu on luulevainen, ja onpa hänellä siihen syytäkin.)

— Mieheni on sangen kohtelias minulle, puolusti Fanny Kárpáthia, mutta suoraan sanoen olen ollut hieman kaino ja arka esiintymään näin ylhäisissä piireissä. Olen kasvanut alhaisten ihmisten parissa ja olen suuresti kiitollinen teidän ystävällisyydestänne, joka rohkaisee mieltäni.

Ei auttanut tämäkään, vaikka hän vastasi niin sävyisästi. Vastustaja oli taitava, osasi pistää arimpaan kohtaan.

— Tietysti, tietysti, vastasi Marion neiti, sangen luonnollista; ei saata toisin laita ollakaan. Vaikein kohta nuoren naisen elämässä on ensi askel maailmaan, semminkin siinä tapauksessa, kun on vailla parasta tukea, nimittäin äidin neuvoja, äidin johtoa. Äidin varjeleva huolenpito on äärettömän suurenarvoinen nuorelle naiselle.

Fanny tunsi kasvojensa hehkuvan; hän kävi tulipunaiseksi. Kauheata oli kuulla tällä hetkellä äitiä mainittavan; se oli hänelle häväistys, suurinta armottomuutta häntä kohtaan.

Flora pudisti innokkaasti nuoren rouvan kättä, ja ikäänkuin keskustelua jatkaen lisäsi hän:

— Se on totta. Äidille ei kukaan vedä vertoja.

Mutta hänen synkästä katseestaan havaitsi Marion neiti, että sanat olivat hänelle lausutut, jonkatähden seuraava hyökkäys tapahtuikin suoraan Floraa vastaan.

— Siinä olette aivan oikeassa, Flora kulta! Ei ainakaan niin hellälle äidille kuin oli rouva Eszéky, kukaan vedä vertoja, ei kukaan. En minäkään. Minä muka olen liian ankara. Äidin sopii antaa myöten, se vain häntä kaunistaa, mutta tädin toimi on paljoa ikävämpi, kiittämättömämpi, hänen täytyy riidellä, kinastella, olla aina varuillaan ja pitää vaaria. Se on meidän kohtalomme. Siinä olette oikeassa, Flora kulta.

Puheesta ja äänestä päättäen olisi luullut hänellä olevan suuriakin syitä Floran kanssa riidellä, kinastella, hänen suhteensa olla varuillaan ja pitää hänestä vaaria.

— Puhuitte riitelemisestä, puuttui keskusteluun Juhana-herra, joka huomasi vaimonsa olevan hämillään. Te neitiseni olette kunnioittanut minua riita-asian vuoksi talossa käymällä. Jollette ehkä katso sopivaksi ilmoittaa asiaanne näitten naisten kuullen, niin…

— En suinkaan! Kyllä ymmärrän. Jättäkäämme heidät kahdenkesken. Heillä on paljon puhelemista. Tiedättekös, herra Kárpáthi, kahdella nuorella rouvalla on aina paljon juttelemista keskenään. Jos suvaitsette, niin menemme sukuarkistoon asiasta keskustelemaan. Toivon, ettette rouva Kárpáthi, rakas naapuritar, rupea mitään pahaa luulemaan minusta ja herra Kárpáthista.

Juhana-herra tarjosi kätensä neidille, joka vielä kerran näytellen hymyileviä ikeniään, pisti kutistuneen kätensä Nabobin kainaloon ja virheettömästi sipsutellen seilasi sukuarkistoon. Siellä seisoivat jo kunniaa tekevässä asennossa viskaali ja Varga herra odottamassa. Nähdessään Marion neidin ajatteli Varga herra, että tämäkin nainen oli niitä, joita hän ei pitänyt soveliaina esitellä kenellekään ystäväksi.

Nuoret rouvat jäivät siis kahdenkesken.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Marion neidin mentyä, niin Fanny tarttui molemmin käsin Floran käteen ja sanaa sanomatta suuteli sitä innokkaasti, kaikesta sydämestään.

— Herran tähden, mitä teette? — virkkoi Flora. Estääkseen Fannyä syleili Flora häntä ja painoi suukon hänen poskelleen. Ihmeen ihanat olivat nämä naiset syleillessään toisiansa, toisen silmissä kyyneleet, toisella taas ilon hymy. Flora hymyilee, jottei ystävä itkisi, tämä itkee ilon kyyneliä nähdessään vieraan hymyilevän.

— Sanokaa suoraan, virkkoi Fanny vapisevalla äänellä, ettette tullut tänne minkään riita-asian tähden, vaan olitte kuullut, että täällä on yksinäinen vaimo parka, joka muutaman päivän perästä on ypö yksin, tuntemattomana, suojattomana esiintyvä maailmalle, ja ajattelitte; mennään hänen luoksensa antamaan hänelle hyviä neuvoja ja kehoituksia, mennään hyvää tekemään.

— Hyvä Jumala… Flora ei tietänyt, mitä vastata, sillä puhuihan Fanny totta.

— Tiedän, että olette seudun hyvä henki. Juuri vähää ennen tuloanne kuulin teistä puhuttavan. Aavistatte, että olette minussakin tavannut köyhän, jota pitää auttaa. Mutta minä yksin tiedän, tunnen, kuinka suuren arvoinen hyvä tekonne on.

Innostus teki puheliaaksi Fannyn, joka muuten oli harvasanainen.

— Älkää väittäkö, ettei niin ole laita. Sallikaa minun pysyä onnellisessa uskossani, sallikaa minun rakastaa teitä, niinkuin heti ensi silmäyksellä teihin rakastuin, jotta voisin ajatella: löytyypä yksi siunattu olento, joka muisti minua ja teki minut onnelliseksi.

— Oi Fanny, virkkoi Flora hellästi. Hänen tuli tätä naista sääli.

— Niin, niin! Sanokaa minua Fannyksi, virkkoi hän innokkaasti, painaen Floran kättä rintaansa vastaan ja yhä siitä kiinni pitäen, ikäänkuin olisi hän pelännyt tämän suloisen näyn katoavan.

Flora vastasi myöntäen, suutelemalla Fannyä otsalle. Ystävyyden suloinen sinetti oli tämä suutelo!

Fanny oli vaipua näin suuren ilon taakan alle. Ensi kerran elämässänsä oli hän tavannut, mitä hänen sydämensä kaipasi, nimittäin ystävän, joka häntä ymmärsi, avomielisen, vilpittömän ihmisen, jommoinen hän itsekin oli. Tämän älysi Fanny ja oli iloissaan, kun tavattuansa niin monta ilkeätä, itsekästä ihmistä, nyt oli löytänyt jalon ystävän.

— Taivas tehköön teidät onnelliseksi, niinkuin te olette minut tehnyt.

— Fanny, minä olen teitä nimeltä puhutellut, tehkää tekin samoin… sano sinäkin minua Floraksi.

Fanny nojautui rouva Szentirmayn rintaa vasten ja itki sekä oli sangen onnellinen tällä hetkellä.

— Lopetetaan jo, Fanny kulta, tämä peli. Jos lupaat, ettei näistä asioista enää koskaan puhella, niin jään luoksesi koko — viikoksi.

Fannyn oli pakko uudestaan vuodattaa ilon kyyneliä.

— Ja sitten autan sinua juhlan valmistuksissa. Niissä on niin paljon työtä, ettet yksin jaksaisikaan ja sinun olisi yksin kovin ikävä. Mutta kun olemme kahden, niin saat nähdä, kuinka helposti työ sujuu, ja miten me vain nauramme pienille vastuksille.

Jo edeltäkäsin he niille nauroivat. Sangen hauskat päivät olivat tulossa.

Fanny tahtoi tehdä vielä helliä muistutuksia, mutta ystävän iloinen muoto oli esteenä. Katsoessansa Floraan täytyi Fannynkin nauraa.

— Älä luulekaan minua niin itsekkyydestä vapaaksi, virkkoi rouva Szentirmay, karttaen kiitoksia. Omia etujani silmällä pitäen olen tänne tullut. Mieheni näet on äskettäin nimitetty ispaaniksi, kahden kuukauden perästä astuu hän uuteen toimeensa, ja virkaan asettajaisissa saat sinä vuorostasi auttaa minua ja pysyä viikon päivät meillä. Näetkös, minä olen sangen viekas katsomaan omaa parastani!

Fannyn täytyi taas nauraa; hänellä ei ole koskaan ollut niin hauska, ei hän ainakaan ole vielä eläessään niin sydämensä pohjasta nauranut. Rouva Szentirmay on oikea hupakko, kun saa toisen niin nauramaan.

Fanny voi nyt suureksi ilokseen korjata Floran hatun, päällystakin ja muut takavarikkoon saatavat kapineet, joita on tapana ottaa vierailta, jottei tämä pääsisi karkuun.

Hattua irroittaessaan pistivät Fannyn silmiin Floran ihanat hiukset, jotka olivat sangen sievästi laitetut. Täten kääntyi keskustelu onnellisesti pukuihin, koristeisiin, käsitöihin ja muihin mitättömyyksiin, jotka naisia huvittavat. Kun Marion neiti herra Kárpáthin kanssa tuli takaisin arkistosta, ei ollut enää mitään jälkiä äskeisestä tuntehikkaasta kohtauksesta rouvien välillä, vaan he juttelivat keskenänsä kuten vanhat ystävät ainakin.

— Oh, oh! — virkkoi Marion neiti, pää pystössä, nähdessään Floran olevan hatutta ja päällystakitta. Olettehan aivan mukaviksi ruvenneet elämään!

— Niin, tätiseni, minä jään vähäksi aikaa Fannyn luokse.

Hämmästyen katseli Marion neiti ensin huoneen joka nurkkaan ja sitten kattomaalauksiin, ikäänkuin epätietoisena, kuka tuo Fanny lienee.

— Tuhannesti anteeksi, rouva! Vasta nyt tuli mieleeni, että Fanny on ristimänimenne. Pääni on ihan sekaisin monista nimistä, joita herra Kárpáthin "jurium director" ("oikeustirehtöri") on korviini sättinyt. Kárpáthin suku on sangen laaja; sen naispuoliset jäsenet ovat sukulaisia maan etevimmille perheille.

(Ymmärrätkö yskää? Sinun sukuasi täällä vielä tarvittiin!)

Mutta pistos ei enää pystynyt. Flora naurahti iloisesti.

— Nyt löytyy "Fannykin" arvoisassa Kárpáthin sukutaulussa.

Fannykään ei voinut olla nauramatta Floran vastaukselle, ja kun nauru tarttuu — suokaa anteeksi armollinen Marion neiti — tuli Juhana-herrakin niin hyvälle tuulelle, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja nauraa vatsan täydeltä.

Mutta Marion neiti seisoi ihmetellen, kuivassa kädessään pitkä päivänvarjo, ikäänkuin Diana, joka ampui jäniksen sijasta oman koiransa. Hän ei ymmärtänyt, mistä nuo ihmiset olivat niin hyvälle tuulelle tulleet, vaikka hän oli ahkerasti koettanut heitä suututtaa.

— Ja kauanko on — kestävä — tuo — vähä aika? — kysyi hän Floralta pisteliäästi sanojansa punniten.

— Vain viikon, tätiseni!

— Vainko viikon! — puhui Marion neiti kauhistuen. Vain viikon?

— Niin, jollei pois ajeta, vastasi piloillaan rouva Szentirmay, mistä oli seurauksena, että Fanny syleili häntä hellästi, ikäänkuin tahtoisi hänet jäämään ainaiseksi.

— Vai niin, virkkoi Marion neiti halveksivasti. Hyvä. Nuoret naiset pian tutustuvat. Minua suuresti ilahuttaa, kun te niin pian olette toisiinne mielistyneet; se vain osoittaa, että olette samanluontoiset, mikä on sangen ilahuttava asia. Sallinette ehkä sentään minun mennä kotia?

— Fanny olisi mielissään, jos hän saisi kauemmin iloita tädin seurasta.

— Ei mitään syytä! En ole antanut aihetta erinomaiseen iloon.

— Te karkaatte meiltä, virkkoi Fanny; odottakaa, kun me tulemme teille, niin teemme samoin.

Marion neiti ei voinut olla luomatta armollista silmäystä osoittaakseen havainneensa, että muutamat ihmiset rohkenevat elää hänen kanssaan liian tuttaviksi. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän Juhana-herran puoleen, otsa ankarissa rypyissä (oli siellä monenlaisia ryppyjä) lausuen:

— Toivon, ettette ole korjannut minun pyöriäni, kuten tapanne on vieraittenne suhteen.

— Armollisen neidin pyöriä? — huudahti Juhana-herra. Vaunujen pyöriä kyllä olen irroittanut; mutta en ole vielä kertaakaan korjannut vieraitteni pyöriä. Hahaha! Hahaha! Oohhaha!

Juhana-herra nauroi kokkapuheellensa, niin että kyyneleet tulivat esiin ja silmät vihdoin painuivat kiinni. Kun ne taasen aukenivat, oli Marion neiti jo liikkeellä ovelle päin, katsomatta taaksensa häntä seuraaviin nuoriin naisiin, jotka kaikin tavoin koettivat näyttää totisilta.

Naurusta toinnuttuansa huomasi Juhana-herra olleensa sangen epäkohtelias. Hän riensi poistuvan neidin luo ja saikin hänet seisahtumaan sillä yksinkertaisella keinolla, että kiireissään astui hänen hameensa laahuksille, joten arvoisa neiti oli mennä nenällensä.

Nyt ei Juhana-herra enää tietänyt, miten anteeksi anoa.

— Ei haittaa, virkkoi kunnon neiti arvokkaan verkkaisesti, anteeksi antaen. Pitäähän antaa pienet rikokset anteeksi — nuorille äskennaineille.

Kaikella kunnialla seurattiin neitiä portaita alas. Mutta kun hän piti arvoansa alentavana katsoa jalkoihinsa, niin astui hän eteisessä venyvän koiran hännälle, niin että eläin oli pelästyksissään hypätä ikkunasta ulos.

Pelästyipä Marion neitikin. Mutta samoin kuin käärme pelästyksissään sihisee, niin hänkin heti kääntyi Juhana-herran puoleen sanoen:

— Anteeksi, että tulin kostaneeksi holhotillenne äskeisestä haukunnastaan. Aikomukseni ei ollut loukata arvoisaa persoonaa. Tiedättekö, että siinä suuressa koirakokouksessa, joka teidän johdollanne täällä tulee pidettäväksi, eräs älykäs mies tulee esittämään, ettei susikoiria enää luettaisi muitten koirain joukkoon? Heille koittavat todellakin emansipatsionin ajat. Enhän vain toista kertaa astune taas jossakin koiran hännälle?

Ei enää muuta kuin yksi askel vaunuihin. Mutta tämän askeleen astumisessa oli monta mutkaa. Hameen laahukset olivat saatettavat liehumaan, mutta valkoisen alushameen nilkkoihin ulottuvat reunukset eivät saaneet näkyä yli sopivaisuuden rajojen. Siksipä piti päästä vaunuihin keveällä hyppäyksellä, jota kaikki ympärillä olijat kaikin voimin koettivat helpottaa.

Yleiseksi iloksi istui hän jo vaunuissa, mutta vielä katsoi hän hyväksi heittää jälkeenjääneille pari pistosta.

— Toivon, että Flora on täällä hyvässä turvassa; mutta en voi taata, vaikka Szentirmayn luulevaisuus tuottaisi tuhoa Kárpáthin kartanolle. Hyvästi, rakas naapuri, hyvästi chère voisine (rakas naapuritar), adieu chère nièce (hyvästi rakas veljentytär), adieu!

Noitten monien hyvästien alla piili ivallinen ajatus, ettei kukaan voi olla luulevainen Juhana Kárpáthin suhteen, sekä myöskin se mielipide, ettei ole naisen hyvälle nimelle terveellistä viikkokausia viipyä Kárpáthin kartanon pahamaineisissa huoneissa.

— Adieu, adieu! Pidä vaaria, ajuri, ettemme aja yhdenkään koiran päälle. Aja hiljaa, kunnes pääsemme Kárpátfalvan rajalle, sillä ei täällä tiedä, missä mikin lempikoira suvaitsee päivällisuntansa nauttia. Adieu.

Vihdoinkin hän lähtee.

Juhana-herra vielä kumartelee keskellä pihaa, Marion neiti viittaa pitkällä päivänvarjollansa, tahtoo kai sanoa: "se oli aikoja sitten, silloin olin vielä nuori, melkein lapsi."

Painajaisen poistuttua ottivat molemmat naiset vallattomasti Juhana-herraa käsivarsista ja veivät hänet laulaen tanssien rappusia ylös.

Juhana-herran kasvot ilosta loistavat. Hän miettii itsekseen, että olisi mainion hauskaa, jos nämä kaksi naista olisivat hänen tyttäriänsä ja kutsuisivat häntä isäksi.

Kartanon vanhat seinät kaikuvat naisten iloisesta, raikkaasta naurusta. Tällaisia ääniä eivät nämä seinät olleet hiljakkoin kuulleet.

Vanha Varga-herra kuulee tämän arkistoon, ja kävelee edestakaisin lattialla, ilosta käsiänsä hykerrellen. Melkein on ukko riemusta tanssimaan ruveta, ja vain yksi seikka painaa mieltä, kun hän näet ei voi kenellekään iloansa kertoa. Tuossa on tosin viskaali, mutta hän ei ole sen laatuinen mies. Hän on vain suutuksissaan, kun hänen täytyy joka päivä pestä kasvonsa ja kätensä puhtaiksi.

III.

Ystävätär.

Rouva Szentirmay pääsi tarkoituksensa perille.

Ollessaan viikon päivät Kárpátfalvan kartanossa sai hän kokonaan muutetuksi Fannyn aseman maailman silmissä. Rouva Szentirmayn ystävättäret olivat kaikki hyvässä maineessa. Ylpeät vallasnaiset, jotka tähän asti olivat pitäneet suurena alennuksena tulla juhlaan, missä porvaristytöstä tehty rouva on emännän virassa, toimessa, jota arvostellaan paljoa ankarammin kuin näyttelijöitä teaatterissa, nämä naiset alkoivat nyt miettiä, ettei heidän tarvitsekaan alentua. Ankarasti siveelliset rouvat, jotka olivat epäilleet, oliko soveliasta viedä tyttäriänsä Kárpátfalvan mystillisiin saleihin, tilasivat huoletta ompelijattarilta vaatteita. Rouva Szentirmayn läsnäolo oli suurin takaus siveydelle ja soveliaisuudelle. Koirayhdistyksen asia joutui uudelle kehitysasteelle. Osakkailla ja asian harrastajilla oli enemmän syytä saada seura vakiintumaan. Juomaveikot ja "omituiset miehet" opettelivat puhumaan siivommin ja muotileijonat olemaan vaiti.

Fannyn siveellinen arvo kohosi kaikkien silmissä siitä alkaen, kun Flora oli tullut hänen ystäväkseen. Omassa kodissansakin ruvettiin häntä enemmän kunnioittamaan, ja näyttipä siltä kuin olisi Juhana-herrakin nyt vasta älynnyt, mikä jalo vaimo hänellä on.

Kaiket päivät olivat naiset yhdessä ja yhtä mittaa ankarassa työssä. Älkää vain naurako, arvoisat lukijani! Työ oli kuin olikin ankaraa. Helppo on miehen sanoa: huomenna tai kuukauden perästä pidän suuren juhlan, johon koko seudun säätyhenkilöt tulevat vieraiksi, sekä tutut että tuntemattomat. Lopusta saa vaimo pitää huolen.

Hänen täytyy pitää vaaria, että kaikki vieraat ovat tyytyväisiä, hänen tulee tuntea näitten moninaiset vaatimukset, toivomukset, oikut; tulee tietää, mikä kutakin miellyttää tai harmittaa, mitä ja ketä kukin rakastaa ja päinvastoin.

Ei siis ihmettä, jos nuori rouva ei tällaisessa asemassa tiedä, mistä päästä pitäisi alkaa. Mutta Floran johdolla sujui kaikki hyvin. Hän oli jo tällaisiin toimiin tottunut. Hän tiesi kaikki seikat, ja kun piti jotakin tehtämän, kysyi hän aina Fannyltä: eiköhän olisi tehtävä niin ja niin? Jollei Fannyllä olisi ollut tarpeeksi hienoa aistia havaitakseen ystävättären hellyyttä, niin olisi hän helposti saattanut luulla, että hän itse ymmärsi asiat parhaiten. Ainakin eli Juhana-herra siinä uskossa, että hänen vaimonsa on perehtynyt kaikkeen, aivan kuin olisi hän koko ikänsä ylhäisissä piireissä elänyt.

Illan tullen kun naiset jäivät kahdenkesken juttelemaan, sai Fanny ystävättäreltänsä kuulla monta hyvää neuvoa. Fanny vain kuunteli, katseli hienoa puheliasta suuta ja vielä puheliaampia kirkkaita silmiä, joista hän alkoi onnellisuutta oppia. Kamarineitsyet käskettiin silloin pois, ja naiset auttoivat vuorotellen toisiansa iltavaatetuspuuhissa. Täten saivat he huoleti, vapaasti puhella maailman tyhmyyksistä.

Kerran tuli käsille nimilista, joka oli Varga-herralta ahdistuksen hien pusertanut. Fanny vieläkin ylisti vanhaa taloudenhoitajaa, joka muka oli niin innokkaasti ylistänyt Floraa, että Fanny jo mielessään oli edeltäkäsin kuvaillut hänet sellaiseksi, jollainen hän todella olikin.

— Ahaa! Te olette siis tarkastelleet, arvostelleet vieraitanne?

— Olisimmepa niinkin, jollei ukko olisi pyytänyt saada esitellä vain niitä, joita minun on syytä rakastaa. Aina siihen asti, kunnes sinun nimesi tuli vastaan, oli listalla vain sellaisia, joita ei saattanut heidän kaikkien hyvien ominaisuuksiensakaan ohessa rakastaa.

Rouva Szentirmay nauroi sydämensä pohjasta.

— Tulepas, arvostellaanpas vähän noita toisiakin.

Fanny istui hänen viereensä. Flora otti listan esille ja nyt maailmaa panettelemaan!

Mutta ensin täytyi kovasti nauraa, kun todenteolla ryhdyttiin panettelemaan.

Omituisen hauskaa työtä se onkin! Mutta panettelemista on monenlaista. Levittää vääriä huhuja ihmisistä, tuoda julki heidän heikkouksiansa, niitä muille kertoa, siten turmella lähimmäisen hyvää mainetta, tämä ei suinkaan ole kauniisti tehty. Mutta aivan toista on tuntea maailman huonot puolet ja antaa niistä tietoa viattomalle, heikolle henkilölle, huomauttaa hellätuntoiselle ja aralle, että löytyy salaisia okaita, pauloja, salakaria, kuoppia tiellä. Tämä on jaloa panettelua. (Luulen tosin monen mielestä tämän nimityksen olevan mielettömän.)

Ryhtykäämme siis tähän jaloon panetteluun.

Ensin miehet.

Järjestys ei ole minun tekemäni, vaan näitten molempien naisten, jotka tässä toimivat. Minä puolestani olisin varmaan naisista alkanut.

— Ensin näkyy listalla olevan pelkkiä ylhäisiä ja armollisia herroja. Ylhäisiä ja armollisia herroja on vaikeampi tulla tuntemaan, kuin muita ihmisiä, sillä heillä on tavallisten ihmisten ominaisuuksien lisäksi vielä ylhäisiä ja armollisia avuja ja virheitä. Tässä on sellainen henkilö heti alussa. Jos hän olisi alhainen mies, niin sanottaisiin häntä epäkohteliaaksi, naisista pahaa ajattelevaksi, rajuksi ja tuittupäiseksi: kiivastuessaan hän ei sanoja valikoi, ei pidä väliä, onko miehiä vai naisia kuulemassa. Suurissa seuroissa juttelee hän nuorten naistenkin kuullen kummallisia tarinoita, jommoisista hienotunteisemmat miehetkin punastuvat. Mutta hän on sangen isänmaallinen mies, jota pidetään suuressa kunniassa. Siksipä ei häntä saa toisten ihmisten lailla kohdellakaan. Mutta juuri tämä kunnioitus on paras ase, jolla voi torjua hänet luotansa. Varmaan on hän sinua erittäin hyväilevä, etkä voi häntä estää muuten kuin ylistämällä hänen maan kuuluja ansioitansa. — Siten saa hänet aina pysymään asioissa; olen keinoa koettanut, ja se on onnistunut. — Aina kun hän tulee liika rohkeaksi tai antaa salaperäisiä, sopimattomia viittauksia, niin on hänelle esteenä hänen suuri maineensa, kun siitä kunnioittaen puhuu. Enimmän häntä harmittavat ne naiset, jotka yhä puhuvat hänen suurista töistänsä ja ihmettelevät häntä. Hän on tämän vuoksi pitävä sinua sangen tyhmänä, mutta se on tässä tapauksessa sinulle parasta.

— Mikä on hänen nimensä, kysyi Fanny lyijykynä kädessä. — Kreivi Emerik Szépkiesdy. Nimen perään kirjoitti hän: suuri ja kunnianarvoisa mies.

Naisista oli sangen hupaista tällainen salapoliisin toimi, kun tehtiin muistiinpanoja ihmisistä, jotta tiedettäisiin, kenen kanssa kulloinkin oli tekemistä.

— Tässä on toinen armollinen herra. Hänen ominaisuuksiansa en tunne, vaikka hän käy meillä kerran kuukaudessa. Mutta yhdestä seikasta huomautan. Hänellä näet on mainio ruokahalu, vaikka hän aina valittelee, ettei jaksa syödä. Sangen miellyttävä mies. Ruoalle mentäessä valittaa hän, ettei ole ruokahalua, ruoalta päästyä, että söi liiaksi. Jollet tarjoo, niin suuttuu hän ja on syömättä. Hänestä meillä on vähimmän vaivaa.

— Kirjoitetaan: paroni Georges (ei Yrjö) Málnai — miellyttävä mies.

— Sitten seuraa aika hupakko, kreivi Gregori Erdey. Kaikista hauskin mies, joka saa koko seuran nauramaan hullunkurisilla väitteillään. Hattua päähän pannessaan osaa hän matkia englantilaista, espanjalaista, ranskalaista, juutalaista. Hän on vähimmän vaarallinen, sillä hän on niin hupakko. Hän ei voisi vietellä kuusitoista vuotiasta tyttöäkään. Saada toisia nauramaan pitää hän ainoana kunnianansa. Hänet voisi lähettää naisten vartijana tanssiaisiin, eikä kukaan tytöistä puhuisi pahaa.

— Kreivi Gregori Erdey, kirjoitti Fanny muistiin. Aika hupsu.

— Seuraa sitten kreivi Louis Karvay. Häntä ei voi ajatellakaan muuten kuin nimellä Louis. Täydellinen maailmanmies Talleyrandin ajoilta. Hän huomaa kaikki ja vaatii, että kaikki huomaavat hänet. Hän tekee sinulle kysymyksiä vain saadaksensa tietää, ettet osaa vastata. Et koskaan saata olla varma, ettet häntä olisi tietämättäsi jollakin tavoin loukannut. Hän on suutuksissaan sanomatta syytä, minkätähden on suuttunut. Jos kirjeen osoitteeseen kirjoitat Louis'n sijaan Ludvig, niin on hän sinulle vihoissaan kuolinpäiväänsä asti. Kun hänen ollessaan vieraana luonasi tulee muita vieraita ja nouset vastoin etiketin sääntöjä seisomaan alhaisemman ihmisen edessä, kun vain istualta pitäisi tervehtiä, niin vihastuu Louis sanoen, että olet häntä loukannut. Kysymys, ketä pitää päivällispöytään asettaa hänen viereensä ja häntä vastapäätä, saattaa usein emännän epätoivoon, sillä hän voi tuntemattomasta syystä olla riidassa jonkun kanssa. Eikä hän koskaan ilmaise, mikä hänelle kelpaa, mikä ei, vaan saavat toiset miettiä päänsä puhki koettaessaan tyydyttää hänen oikkujansa.

— Hänen nimensä perään kirjoitamme: ohdakkeinen gentlemanni. (Taasen kai mielettömyyksiä!)

— Nyt seuraa kreivi Sárosdi. Sävyisä mies, mutta kauhean ylimysmielinen. Talonpoikia, köyhiä kohtaan on hän sangen hyvä, mutta älkööt vain vaatiko, että hän heidät ihmisten joukkoon lukisi. Hänen alustalaisillansa ovat varmaan parhaimmat päivät koko Unkarissa, mutta hän ei kärsi kirjurinakaan miestä, joka ei ole aatelissukua. Hän on esiintyvä edessäsi tosin hieman ylhäisesti, mutta kaikeksi onneksi on hänellä hyvä sydän, ja semmoiseen löytyy aina sopiva avain. Eikä olisi huono yritys koettaa kääntää hänet vapaamieliseksi, ja jos me ryhdymme liittoon keskenämme, niin olen aivan varma voitosta.

Arvostelu keskeytyi tässä, sillä täytyi väitellä, kumpi voi tehokkaammin vaikuttaa tähän voittoon. Mutta kun ei kumpikaan pitänyt itseänsä etevämpänä, niin jäi kysymys ratkaisematta.

Seurasi sitten vielä joukko ylhäisiä ja armollisia herroja, jotka vähemmän vetivät rouva Szentirmayn huomiota puoleensa, ollen suurimmaksi osaksi ihmisiä, jotka kerran heidät nähtyämme heti unhotamme.

Nyt tuli toisenluokan kunnianarvoisia herroja, kaikki ikämiehiä, sillä siihen aikaan ei vielä nuoria herroja kunnianarvoisiksi sanottu.

Tämän luokan miehet olivat seuran parhaiten mukiin menevä osa, sillä heidän ei ollut tapa vaivata päätänsä aprikoimalla, milloin pitää suuttua etikettivirheestä. Kunnon miehiä, jotka eivät lähimmäiseltänsä liikoja vaadi, arvaavat oman arvonsa ja antavat arvon toisellekin, osaavat laskea pilojansa eivätkä ole alla päin, kallella kypärin toistenkaan iloitessa. Jo kolmekymmentä vuotta ovat päivä ja viikkolehdet heitä ahdistaneet, pilkaten heidän itsepintaista vanhoillisuuttaan. Romaanin sepittäjä ei heitä liioin unhota, jos hän näet tahtoo, että teoksensa on sekä tosiunkarilainen että samalla huvittava. Omituisinta on, että samat vanhanaikaiset kunnianarvoiset herrat näitä kirjoja ostavat ja lukevat. Jos he eivät sitä tekisi, niin en tiedä, ketä varten Unkarin kirjailijat harjoittaisivat sanan kylvämisen jaloa tointa.

— Nyt tulee "omituisten miesten" vuoro.

— Heidät minä tunnen paremmin kuin sinä. Tiedän heistä enemmän kuin tarpeeksi.

— Viimeiseksi hienot kavaljeerit. Sinun pitää tulla heidätkin tuntemaan.

Rouva Kárpáthilta pääsi haukotus.

— Oliko se vastaus sanoihini? — kysyi rouva Szentirmay nauraen.

— Vain muisto parista hauskasti kuluneesta tunnista.

Näillä sanoilla päättyi siis miesten tarkastus.

Fanny tuli yht'äkkiä totiseksi. Ihannekuva tuli taas mieleen. Häntä siis ei ole missään, koskaan tavattavissa? Ehkä lienee hänen nimensä kumminkin listalla? Olihan Fanny nähnyt hänen usein kävelevän Pressburgissa käsitysten Juhana Kárpáthin kanssa. He ovat siis vanhoja tuttuja. Flora ei liene hänen nimeänsä havainnut, taikka on hän lukenut hänet niitten joukkoon, joilla ei ole hyviä eikä huonoja puolia mainittavia. Ei sekään ole mahdollista; jalot kasvot osoittavat jaloa mieltä, kirkkaista silmistä näkyy puhdas sielu, joka juonteesta esiintyy ylevä henki.

Puoleksi hämillään, puoleksi leikillään kysäsi hän Floralta:

— Etköhän — etkö ole jättänyt ketään mainitsematta?

— Olen tosiaankin, virkkoi Flora hymyillen; ja lapsellisesti ilkkuen otti hän pöydältä nimilistan, heittäytyi sohvalle ja katseli ilosilmin paperia.

— Olen jättänyt yhden nimen, kaikista parhaimman. Arvaappas! Et arvaa?

— En, vastasi Fanny vaaleten.

— Oi sinua hupsua! Mainio, kaunis, jalo mies. Minä ainakin pidän häntä kauneimpana miehenä maailmassa; en tunne toista, joka hänelle vetäisi vertoja ylevyydessä, hyvyydessä. Etkö vieläkään arvaa?

Fanny pudisti päätänsä. Hän kyllä aavisti. Tunsi miehen ihanteekseen, jota hänkin piti kauniimpana, jaloimpana kaikista miehistä. Häntä hän tällä hetkellä ajatteli.

— Tahdotko todellakin, että minä sanon hänen nimensä? — kysyi Flora ollen piloillaan suuttuvinansa.

— Sano, sano, kuiskasi Fanny koettaen tarkastaa nimilistaa, josta Flora vakavalla äänellä luki:

— Tämä mainio, rakastettava mies on kreivi Rudolf Szentirmay.

— Ah! — huokasi Fanny, ja kasvot kävivät tulipunaisiksi. Hän ymmärsi Floran pilan ja häntä hävetti, kun oli ollut niin tyhmä, ettei arvannut asian oikeata laitaa.

Flora katsoi parhaaksi päättää pilan syleilemällä ja suutelemalla ystävätärtä. Ihanne haihtui mielestä. Fanny ei enää toivonutkaan saada nähdä häntä, vaan koetti olla yhtä iloinen kuin Florakin, nauraen omalle hajamielisyydellensä.

— Panetelkaamme nyt naisia!

— Hyvä, panetelkaamme heitäkin.

— Maksammehan vain vanhoja velkoja.

— Tietysti, emmekä puhu heistä muuta kuin totta.

— Eikä se olekaan oikeastaan panettelemista, kun me puhumme tästä kahdenkesken emmekä muille tietojamme levitä.

— Vain ajattelemiseksi voisi tätä sanoa… Kyyhkysten kuherrusta!

— Ensimmäisenä on listalla ispaanin rouvan nimi. Hyvä naapuri ei suinkaan ole häntä rakkauden vuoksi ensi sijaan asettanut, vaan pelon vuoksi. Tyytymätön, hemmoteltu nainen, jolla on tapana pyörtyä yhtä usein kuin muut ihmiset huokaavat. Hänen läheisyydessänsä on vaikea pysyä, sillä saattaa olla varma siitä, ettei mikään teko, sana, ei ajatuskaan hänelle kelpaa. Nähdessään jonkun laskevan jalkansa ristiin, pyörtyy hän; jos kissa pujahtaa huoneeseen, saa hän suonenvedon; jos veitsi on asetettu kahvelin päälle, ei hän istu pöytään. Kun ulkona puutarhassa on ruusuja, tuntee hän niitten hajun suljetun ikkunan läpi ja pyörtyy, huoneessa ei saa hänen läsnä ollessaan olla minkäänlaisia kukkia. Nähdessään miehen, jonka jakaus on oikealla puolen päätä, joutuu hän epätoivoon. Älä aseta ruokapöytään hänen läheisyyteensä ketään, jonka yllä on sininen puku, sillä se väri on hänen mielestänsä kamala. Älä kysy häneltä mitään, taikka hän menee tainnoksiin. Kaikki käy kovasti hänen tunnollensa, jonkatähden on parasta olla hänelle mitään puhumatta. Varo myöskin, ettei kukaan hänen pyörtyessään käytä raikasta vettä, vaan pidä nenän alla jotakin pulloa, sillä siitä hän tointuu, vaikk'ei pullossa mitään olisikaan.

— Hänet tunnemme hyvin. Nimen perään: saippuarakko.

— Onpa täällä rouva Keresztykin. Mainittava henkilö. Pitkä, miehekäs vartalo, tuuheat kulmakarvat. Puhuu kuin rykmenttiä johtaisi. "Mitä? kuinka? häh?" sanoo hän yhtämittaa, puuttuen toisten puheeseen, niin että arkaluontoisempi usein joutuu hämille; ja kun hän nauraa, niin seinät miltei tärisevät. Hän komentaa koko seuraa, ja korjatkoon luunsa se, jolle hän suuttuu. Kylmät väreet käyvät pitkin nuorten miesten selkäpiitä, kun kreivitär Kereszty tulee, sillä hän on yhtä pelättävä kuin mikä professori ainakin. Puhuu sujuvasti latinaa, tuntee lakikirjat, ottaa voiton viisaimmastakin asianajajasta; juo miehen lailla ja polttaa tupakkaa. Hevosta ei hän tosin aja, mutta jos ajuri hoitaa huonosti ohjaksia, saattaa hän temmata piiskan hänen kädestään ja antaa sillä ajurille selkään. Muuten on hän mitä hyväsydämisin henkilö, ja sangen helposti hänen suosioonsa pääseekin. Suutelepas vain hänen kättänsä ja sano häntä tädiksi vähintäkään pelkäämättä, niin on hän sinusta paljon pitävä, ja jos hänen kuullensa joku sinua selkäsi takana rupeaa parjaamaan, niin nostaa hän semmoisen melun, että parjaajat pian vaikenevat.

Fanny jo edeltäkäsin mieltyi tähän naiseen. Hyvä asia on sentään vähän panetellakin, sillä ilman sitä olisi hän kovasti pelännyt tuota soturintapaista kreivitärtä.

— Hänen nimensä perään emme kirjoita mitään. Helpostihan hänet tuntee.

— Sitten näemme armollisen Körtvélyin rouvan. Tunnen hänen heikon puolensa. Hänellä näet on kultapoikanen, noin kahdenkymmenen vuotias lapsukainen. Äiti puhuu aina hänestä. Sangen kunnioitettavaa hellyyttä. Desiderius on pienokaisen nimi; kysele vain hänen vointiansa, niin on rouva kertova monta asiaa pojastaan. Ja jos viitsit kaikkia loppuun kuunnella, niin pitää hän sinua parhaimpana naisena maailmassa. Sitä ei sinun tietysti tule tietää, että Desiderius on hyödyttömin mies maan päällä.

— Oletpa sinä, Flora, viekas.

— Turmelenko ehkä sinutkin?

— Se olisi oikein tehty, kun minäkin voisin niin tarkasti kuvailla ihmisiä.

— Odota, kunnes tulet yhtä vanhaksi kuin minä!

Nyt tietysti molemmat makeasti nauramaan.

— No, tätiseni, muoriseni, ketä vielä on listalla?

— On vielä rouva Szépkiesdyn nimi. Hiljainen, sävyisä nainen, jota ei mikään enää harmita, sillä niin on miehensä hänet kouluttanut, ettei mikään vaimoa suututa, mutta ei myöskään ilahuta. Kasvot ja koko olento osoittavat hänellä olevan vain yhden toivon, nimittäin päästä maan poveen lepäämään.

— Rouva parka!

— Kaikki kauniin näköiset naiset vielä päälle päätteeksi itse tietämättänsä tuottavat hänelle tuskia, sillä mies hyväilee kaikkia heitä hänen nähtensäkin. Ennen pidettiin rouvaa kaunottarena, mutta kymmenessä vuodessa on hän kovin vanhentunut suruista ja huolista.

— Rouva parka, huokasi Fanny. (On siis naisia, joita hänkin voi surkutella).

— Esittelen sinulle vielä rouva Málnain. Varo häntä! Aina hän mielistelee, mutta vain onkiaksensa sinulta salaisuuksia, varomattomia sanoja. Todellinen Mefisto naisen hahmossa. Hän on riidassa kaikkien tuttaviensa kanssa, mutta tavatessaan heitä syleilee ja suutelee hän, ikäänkuin heistä paljonkin pitäisi. Turhaa on hänen kanssaan julkista riitaa rakentaa, sillä seuraavana päivänä hän ei ole enää mitään siitä tietävinänsä, vaan syleilee, suutelee, on ihastuksissaan, kuten ennenkin. Paras on karttaa häntä. Ole häntä kohtaan kylmä, epäkohtelias. Tosin hän on selkäsi takana parjaava sinua äreäksi, sivistymättömäksi, mutta miedompaa panetusta et häneltä voi toivoa.

Fanny pudisti kiitollisena Floran kättä. Ilman häntä olisi hän erehtynyt monta kertaa! Hän oli sangen vähän tottunut toimimaan omin päinsä.

— Onko vielä ketään mainittavaa?

— On Marion neiti.

— Todellakin?

— Hän on semmoinen, jommoiseksi hänet itse näit. Aina samanlainen. Se on hänen luontonsa.

— Ketä vielä?

— Muitten muassa on vielä pahanilkinen, kaikkia panetteleva rouva, joka parjaa ihmisten salaisia vikoja. Mutta häntä sinun ei ole tarvis pelätä, sillä sinua hän rakastaa eikä koskaan ole sinua pettävä, panetteleva, loukkaava. Arvaathan?

Puoleksi nauraen, puoleksi itkien vaipui Fanny ystävättärensä rinnoille, syleillen häntä. Sitten he vielä hyvän aikaa iloitsivat, naureskelivat, kun näin olivat saaneet ihmisiä panetella.

IV.

Juhla.

Ajopelit toistensa perästä tulla jyryyttivät Kárpátfalvan kartanon pihalle. Kaiken laatuisia ja näköisiä ajoneuvoja oli sinä päivänä kartanon porttien sisäpuolella nähtävänä: keltaisiksi maalattuja, korkeilla linjaaleilla heiluvia, isomahaisia vaunuja, joita joku ylhäinen herra käytti syntiensä rangaistuksena; leveitä lasi-ikkunoilla varustettuja "batard"-vaunuja, herra tiesi kuinka monelle hengelle ja hevoselle, takana kaksi ajurinistuinta, kyljissä suuret ja runsaasti hopealla silatut vaakunat. Nämä olivat armollisten herrain maalliset kulkuneuvot. Oli joukossa jotkut pahasti pidellyt vaunut, jotka eivät saaneet olla rauhassa varpusilta vehnäis- ja pannukakkumurujen vuoksi, joita niistä pitkin tietä maahan varisi. Niissä ajoi joku kirkkoherra aviopuolisoinensa. Tulee yksinkertaisia kärryjä, maalaisrattaita, omituisia englantilaisia ajopelejä, joista ei tavallinen ihminen tule hullua viisaammaksi, niissä kun on vain kaksi istuinta, toinen ajurille, toinen palvelijalle; missä herra itse istunee? Näitten joukossa näkyi koreita maalaisvankkureita, joilla "omituiset veikot" tulivat viisi hevoista valjaissa. Olivatpa vielä kuormarattaatkin, Mikko Horhin ajoneuvot, kahdeksan härkää valjaissa ja kuusi koiraa muassa, sekä rattailla kuusi mustalaista, jotka soittivat, pauhasivat joka kylän läpi kuljettaissa.

Jo olivat vieraat läpikäyneet sen kemiallisen toimituksen, jossa naiset erotetaan miehistä, mutta eivät vielä olleet päässeet siihen tilaan, että olisivat kaikki toisiansa tunteneet, vaan katseltiin, toljoteltiin, kuten tuntemattomien tapa on. Omituista on, että isoissa seuroissa ollaan tuntemattomille vihaisia. Tällä emme tietysti tarkoita naisia. Onnellisin kaikista on talon emäntä, joka jo tuntee vieraansa, tuntee heidän vikansa, avunsa, hyvät ja huonot puolensa ja kohtelee vieraitaan aina sen mukaan. Kreivi Szépkiesdyä tervehtii hän kunnioittamalla suurta isänmaan ystävää ja sanoo maineesta tunteneensa hänet jo aikoja sitten suurena puhujana ja jalomielisenä miehenä. Kreivi kiroilee itsekseen, kun häntä täälläkin jättiläisenä pidetään. Kreivi Erdeytä rouva jo kaukaa hymyillen tervehtii, tämä vastaa hattu toisessa, peruuki toisessa kädessä, mikä seikka herättää vieraissa ääretöntä naurua. Mies oli antanut ajaa hiuksensa juuria myöten, jotta ne sitten paremmin kasvaisivat, ja nyt pelästytti hän kaljupäisenä heikkohermoisempia. Ispaani Sárosdylle ja hänen vaimollensa Fanny kumarsi vaieten, mikä kovasti miellytti ylimystä. Hän tuumi, ettei porvaristytötkään aivan rumia ole, kun kerran vain joutuvat aatelissukuun. Piikoja kehoitti Fanny yhä häärimään armollisen rouvan ympärillä täyttääkseen hänen toivomuksiansa, mikä taasen miellytti häntä, sillä rouva Sárosdyllä tosin oli kaksi piikaa muassa, mutta ne eivät riittäneet. Kreivitär Keresztyn saavuttua juoksi Fanny iloisena häntä vastaan ja suuteli heti hänen kättänsä, jonka vuoksi tuo luja rouva ensin tarttui häneen jykevin kourin ja katseli häntä kotvasen tuimin katsein, mutta heti sen jälkeen syleili ja taputti Fannyä olalle, syvällä bassoäänellä lausuen: "meistä tulee kun tuleekin hyvät ystävät".

Heti ensi hetkestä mieltyivät kaikki vieraat rouva Kárpáthiin. — Miesten mielet valloitti hän kauneudellaan, naisten järkevällä käytöksellään. Suurusta syötäessä olivat jo kaikki ihastuneet häneen sekä hyvän järjestämisaistin että komeudenkin vuoksi. Ei kukaan esiintynyt jäykästi, ei kenelläkään ollut syytä valittaa. Louis Karvay joutui kahden nuoren naisen väliin, joten hänellä oli mainion hyvä tilaisuus käyttää kaikessa loistossaan Talleyrandin aikaista kohteliaisuudentaitoansa. Juomaveikot joutuivat erityiseen huoneeseen, eri pöytään, josta he olivat kovasti mielissään ja kiittivät kilvan emäntää, kun hän antoi heidän olla rauhassa. Yrjö Málnay taasen oli joutua ymmälle paljosta tarjoilemisesta ja vannoi koko suuruksen ajan kautta taivaan ja maan, ettei hän tänään jaksa syödä päivällistä sekä epäili, jaksaisiko enää palaakaan niellä, vaikka olisi pelkkää ambrosiaa edessä. Mutta kun uusi ruokalaji tuotiin pöydälle, virkkoi hän: "tuota pitää maistaa!" Viimein tuotiin monenlaisten leivosten jälkeen, joita tämä arvoisa herra oli ahminut, vielä — perunoita erästä pappia varten, joka niistä paljon piti. — Koko seura nauroi, sillä tiedettiin perunien olevan pappia varten. — "Mitä siellä on?" — kysäsi Málnay, "peruniako?" — "Niitä pitää maistaa."

Tällä tavoin tuli seura hyvälle tuulelle pöydästä noustessaan ja saliin mentäessä, missä kokouksen ja keskustelujen piti alkaa. Todellakin paras keino mennä ruokapöydästä neuvotteluun, sillä ravittuna sujuu puhe toisilta helpommin, toiset taas osaavat paremmin olla vaiti.

Kokousta varten oli avattu Kárpáthisuvun suuri juhlasali, joka insurrektionin ajoista (v. 1809) ensikerran aukeni ihmissilmäin nähtäväksi. Seinillä oli ylt'ympäri suuria esi-isien muotokuvia, ryhmiin asetettuja kummallisia aseita, lippuja ja voitonmerkkejä. Näitä ihmetellen katsella ällisteli pari maahovilaista, joilla ei ollut järkeä katsella parvella olevia naisia. Siellä vasta katselemista oli. Niin monen kaunottaren joukossa, seudun molemmat ihanimmat naiset rinnatusten, nimittäin rouva Kárpáthi ja rouva Szentirmay. Jos olisin turkkilainen runoilija, niin vertaisin heitä kahteen timanttiin kultakehyksessä. Emme siis saa pahaksua, kun kreivi Erdey esitti heti, ennenkuin kukaan oli suutansa avannut, että kokous päättäisi ilmoittaa syvää kunnioitustaan läsnäoleville kaunottarille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja päätös pantiin ensimmäiseksi pykäläksi pöytäkirjaan.

Sitten tuli oikeitten asianomaisten, koirien vuoro, joita lukuisasti oli salissa läsnä. Sitä emme kenenkään luule tavattomana pitävän, joka hyväksyy peruslauseen: nihil nobis sine nobis (ei mitään meistä ilman meitä). Olihan koirien tähden kokoon tultu; pitihän siis heidänkin saada asiasta vihiä ja mielipiteensä julki lausua.

Että naisten läsnäolo antaa kokoukselle suuremman arvon, sitä ei luullakseni nykyiselle sukupolvelle ole tarvis selittää. Miesten puheet ja neuvottelut saavat aivan toisen maun, toisen muodon, kun kukin koettaa puhua kauniisti, viisaasti naisten kuullen ja toiset taasen ovat samasta syystä viisaasti vaiti, vaikka olisikin hyvä halu ärsyttää taikka tulla pitkäveteiseksi.

Kokous alkoi. Olien esimiehenä piti Juhana Kárpáthi avauspuheen, joka seuraa suuresti innostutti. Eritoten miellyttivät seuraavat kohdat yleisöä:

"— Onko jalompaa ja miehille soveliaampaa työtä kuin koirametsästys, joka täyttää rintamme jalolla itseluottamuksella, vaikuttaa rohkaisten mieleemme ja opettaa meitä aikaamme seuraten pyrkimään eteenpäin? (Oikein! Eläköön!) Hyvät herrat, jalosukuiset, armolliset, korkeasti kunnioitettavat ja kunnianarvoisat herrat! Aatetta kannattaa miettiä. (Kuulkaamme! Kuulkaamme.) Onkohan joukossamme ketään, jolla ei ole koiraa? (Ei! Ei ketään!) Tunnemmeko mainittavampaa unkarilaista perhettä, missä ei ole näitä jaloja eläimiä (ääni parvelta 'henkilöitä!' — se on Marion neidin ääni). Kiitän nöyrimmästi ojennuksesta; — missä nämä eläinhenkilöt eivät olisi kotiutuneita? Eikä kenenkään mieleen ole tullut edistää tämän suurilukuisen luokan etuja, eläinten, jotka makaavat kanssamme samassa huoneessa, syövät samassa pöydässä, jotka ikävinä hetkinä uskollisesti kanssamme kilvan haukottelevat. (Nyt alkoi kaksi asianomaista läsnäolevaa eläinhenkilöä toisilleen häristä ja haukkua. Kreivi Erdeyn ääni pöydän luota: kuulijoita kehoitetaan olemaan vaiti; pyydetään päästä kuulemasta moisia mielenosoituksia.) Herrat! Aikamme on edistyksen aikakausi. Syntyy kaikenlaisia yrityksiä maassamme. On seuroja orpolasten hoitoa varten, kirjojen levittämistä, sairasten hoitoa ja lammasrodun edistämistä varten, onpa niitäkin, jotka harrastavat silkkimatojen kasvatusta. Minä suosin kaikkia näitä seuroja ja olen niissä osallinenkin, enkä aiokaan kieltää halpaa apuani orvoilta tiedemiehiltä, lampailta enkä sairailta, en noilta hyönteisiltäkään, jotka silkkiä kehräävät, vaikka niitä inhoan. Mutta kysyn samalla: kun jo kaikkia näitä sekä järjellisiä että järjettömiä olentoja varten on olemassa seuroja, niin mikä minua estäisi tekemästä esitystä sellaisen eläinluokan hyväksi, joka on lukuisampi kuin koko maan orvot, tiedemiehet, lampaat ja silkkimadot. Mikähän minua estäisi sitä tekemästä?"

Kun ei kukaan tuonut mitään syytä tätä vastaan, jatkoi Nabob:

"— Luulen, ettei minun ole tarvis herroille tätä asiaa pitemmin selittää, sillä tiedänhän kaikilla olevan sydämen ja jokaisen siis kokeneen, että mainitsemamme eläimen uskollisuus ja ystävyys on paljoa suurempi kuin luulisikaan. Vai tietääkö joku, että koira olisi uskottomasti hylännyt herransa, taikka hänet pettänyt? Onko koirien kesken tavallista kavaltamisen kauhea rikos; onko kukaan kuullut, että koira olisi kostonhimoisen kissan lailla tappanut nukkuvan herransa? Eikö päinvastoin ole sielutieteellinen totuus, että vaikka koira saisi kuinkakin paljon omalta isännällänsä selkään, niin puolustaisi se herraansa, jos outo häntä hätyyttäisi? Ja ken ei omasta kokemuksestansa tietäisi, että kun joku myy koiran, niin se ei pysy uudessa kodissa, vaikka voita ja maitoa syötettäisiin, vaan karkaa takaisin vanhan isäntänsä luo, vaikkapa peninkulmien taakse. Ken ei tällaista tapausta tuntisi?"

Kysymyksestä nousi kokouksessa yleinen hälinä. Kukin muisti semmoisen tapauksen, kukin oli nähnyt taikka kuullut monien peninkulmien päästä kotiinsa palanneista koirista. Mutta kaikista enimmän ylvästeli Lauri Berki, jonka koira vietiin säkissä Kroatiaan, mutta puolen vuoden päästä tuli yli Dravan, Tonavan ja Theissin kotia Püspök-Ladányiin.

"— Viimeiseksi saanen huomauttaa herroille siitä, mitä uskollinen koira tekee isäntänsä kuoltua. Kadottaa ruokahalunsa, menee makaamaan herransa haudalle, ei enää syö eikä juo, ja viikon kuluttua — — — (Juhana-herra alkoi otsaansa pyyhkiä, ei tietänyt, sanoisiko 'kuolee' vai 'heittää henkensä') ja viikon kuluttua oikaisee koipensa."

Useat alkoivat nauraa.

"— Hyvät herrat, en puhu pilan päiten, vaan omasta kokemuksestani. Kun olin kuoleman kielissä ja palkolliseni, ystäväni jättivät minut yksin makaamaan, luullen minua jo tuonen uhriksi, niin jäivät luokseni pari uskollista ystävää sekä koirani. Nämä tulivat huoneen oven taa, raappivat, itkivät sisään päästäkseen, ja kun epähuomiosta joku pujahti sisään, ei sitä hyvällä saatu tulemaan esiin vuoteeni alta. Toiset koirat ulvoivat suruissaan pihalla kaiket päivät."

— Älkää puhuko enää, huusi Marion neiti; ispaanin rouva pyörtyy!

Kaikeksi onneksi estivät heti käsillä olevat hajuvedet armollista rouvaa pyörtymästä. Hänen hermojansa oli Juhana-herran esitelmä koiran uskollisuudesta kovasti kiihoittanut.

Juhana-herra lopetti innokkaan puheensa esittämällä ehdotuksensa muodostuksen.

"— Sen vuoksi rohkenen ehdottaa maamme kaikille koiraystäville, että yhdyttäisiin parantamaan näitten eläinkunnan parhainten kohtaloa, jota varten esitän seuraavat pääseikat: 1:ksi olisi täten kokoontuneen seuran julistettava yhtiö perustetuksi, valiten samassa keskuudestaan valiokunnan sääntöehdotuksen laatimista varten, joka ehdotus on annettava kuusikymmentä jäsentä käsittävän komitean tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. — 2:ksi päätettävä, suuriko osakkeiden hinta on oleva; minä puolestani lupaan ottaa tuhannen osaketta. (Raikuvia eläköönhuutoja.) 3:ksi, että perustettaisiin seuran varojen mukaan seuraavat laitokset asian edistämiseksi: koirakoulu, jolle minä lahjoitan tarvittavan tontin ja rakennuksen jollakin tiluksellani (kestäviä eläköönhuutoja!), jotta metsäkoirat saisivat tarpeellisen kasvatuksen; että perustettaisiin asiamme äänenkannattaja, lehti, joka julkaisisi tämän tieteenhaaran edistyksiä ja keksintöjä sekä ilmoittaisi seuran harrastuksia yleisölle. (Harvoja hyväksymisen ääniä. Mitä siitä hyötyä?) Ilmoitetaanko palkintoja parhaasta metsäkoiran kasvatusta opettavasta teoksesta (Kuisketta. Eräs ääni: seura tuleekin siten olemaan kynämiehiä eikä koiria varten!) Vielä pidettäköön kerran vuodessa yleinen kokous sekä kilpajuoksut, joissa paras metsäkoira saa kultaisen maljan voitoksi. Jos eivät seuran varat riitä, otan minä loput suorittaakseni."

Eläköönhuutojen raikuessa istui Juhana-herra sijalleen.

Tavan mukaan nousi heti vastustajia; omituiset veikot vastustivat kaikkia kustannuksia. Muutamat hoviherrat nyrpistelivät nenäänsä; miksi kokous ja koulu pidetään Kárpáthin maalla eikä heillä? Suurinta vastarintaa herättivät kirjalliset puuhat. Vaikka Juhana-herra vihdoin lupasi suorittaa kaikki kustannukset, ei hän saanut hyväksytyksi tätä ehdotuksensa pykälää, sillä kreivi Szépkiesdy rupesi vastustamaan seuraavasti:

— Heittäkää hiiteen, hyvät herrat, kaikki kirjalliset lörpötykset. Ikävä kyllä ovat ne jo tunkeutuneet valtiolliseen elämään. Älkäämme antako niiden telmiä koirainhoidossa. Kirjailijoista ei ole mitään hyötyä, he turmelevat unkarilaisen perusluonteen ja kielen, niin ettemme itsekään enää sitä ymmärrä. Jollen ottaisi huomioon sitä seikkaa, että arvoisa ystäväni, herra Rudolf Szentirmaykin on alentunut kirjoittamaan kirjoihin ja sanomalehtiin — annan hänelle anteeksi vain kunnioituksesta hänen suloista rouvaansa kohtaan — niin sanoisin, että inhoan ja vihaan koko kirjailijain nälkäistä liutaa enkä tahdo saattaa sitä mihinkään yhteyteen seuramme kanssa.

Punastuneena harmista käänsi Flora kasvonsa puhujasta ja virkkoi kiivastuneena Fannylle:

— Olisi vain Rudolf täällä, niin saisi puhuja vastauksen.

Nähtävästi suuttuneena vetäytyi Juhana herra taaemmaksi, sillä suuri osa seuraa huusi viimeiselle puhujalle "eläköön!"

Olisi noussut sangen kiivas sanakiista, jollei Mikko Horhin lempikoira olisi sopimattomalla tavalla loukannut Juhana-herran parasta hallia, jonkatähden puolueraivon henkiin herätessä viimemainittu siihen määrään unohti vieraan oikeuden, että tarttui vastustajansa niskaan ja löi hänet allensa maahan. Heti toisetkin puoluelaiset koiraguelfit ja -ghibellinit toistensa kimppuun, kierien isäntiensä jaloissa, kunnes riita vihdoin saatiin asettumaan ihmisten tullessa rakentamaan sovintoa.

Salissa nousi nauru, kuului kirouksia ja sadatuksia, niin että kokouksen arvo ja juhlallisuus oli mennä myttyyn. Silloin ärjäsi kreivi Erdey vakaasti ja maltillisesti yhä vielä toisilleen äriseville ja haukkuville koirille:

— Hyvät herrat! Te saatte pysyä ulkona, kun me olemme sisällä.

Tästä nuhteesta tuli seura taas hyvälle tuulelle, koirain kuulijakunta ajettiin ulos, ja kokous hyväksyi ehdotuksen paitsi riidanalaista pykälää. Yksimielisesti valittiin Juhana-herra esimieheksi ja tuo suuri isänmaanystävä, kreivi Szépkiesdy, varaesimieheksi. Valittiin sihteeri ja hänen varamiehensä, viskaali ja lääkäri, kuusikymmenmiehinen komitea ja kaksitoistamiehinen valiokunta. Kaikki kirjoitettiin säntilleen pöytäkirjaan.

Alku oli tehty, suuri ja mainittava seura perustettu. Meillä ei ole tähän muuta sanomista, kuin vain se toivomus, että nämä arvoisat isänmaanystävät muitakin yleishyödyllisiä asioita yhtä paljon harrastaisivat. Senpätähden mekin yhdymme niihin kestäviin eläköönhuutoihin, joilla seuran jäsenet kunnioittivat toisiansa.

Juhlasalista vieraat kokoontuivat suureen seurasaliin, missä kiistat ja keskustelut kestivät neljään saakka iltapäivällä. Yrjö Málnai kertoi jokaiselle, jonka tapasi, ettei hän ymmärrä, miksi ei hänellä vielä ole ollenkaan nälkä.

Käsitysten kulkivat molemmat kaunotar-rouvat. Kaikki väittivät, ettei ole helppo sanoa, kumpi heistä on kauniimpi. Rouvat, ankarat naiset kohtelivat ystävällisesti ja kiittelivät emäntää, entistä köyhää porvaristyttöä, joka tällä hetkellä parhaiten tunsi, mikä Jumalan lahja hänellä oli ystävättäressään, joka — puhuaksemme suoraan — teki hänet muodikkaaksi herrassalongeissa.

Nuoret herrat, salonkien leijonat pyörivät kiertotähtien lailla näitten kahden seuranauringon ympäri. Kreivi Szépkiesdynkin katse seurasi heitä, ja vaikka Flora aina äkäisesti käänsi pois hänestä kasvonsa, niin oli kreivillä mielestänsä vain sitä suurempi syy tähän hienoon sievistelemiseen.

— Tiedättekö mitä, kreivi? — virkkoi Flora vastaan tulevalle Szépkiesdylle. Minä olen teille suuttunut, kovasti suuttunut.

— Siitä en voi muuta kuin olla iloissani, vastasi tuo suuri mies; nainen, joka kerran vihaa saattaa myöskin rakastaa.

— Teillä on sangen kurjat ajatukset naisten vihasta. Jos me liittoudumme teitä vastaan, niin kukistamme teidät, menetätte kansan suosion koko maassa.

Vastaus kuului sangen somalta hymyilevän rouvan vilkkailta huulilta lausuttuna. Siihen olisi kukin meistä vastannut armoa anomalla ja kättä suudellen pyytänyt rouvaa panemaan pois vihansa. Mutta tuo suuri mies katsoi paremmaksi antaa heti jyrkän vastauksen, Juhlallisella äänellä ja muodolla, ikäänkuin olisi neuvoskunnassa istunut, vastasi hän sanojansa tarkkaan punniten:

— Rouvaseni! Sitä on minulle ennenkin koetettu tehdä. Naisten parissa lemmenleikkiä lasken, mutta en mene heidän kanssansa taistelemaan enkä heitä pelkää.

Tällaisissa tiloissa oli suuren miehen tapana kääntää vastustajalle selkänsä ja poistua. Pari hänen innokasta ihailijaansa kirjoitti heti muistiin tämän mainion lauseen.

Fanny hämmästyi suuresti; Flora vain nauroi.

— Hänestä olemme ainaiseksi päässeet. Satutin häntä arimpaan paikkaan. Sitä hän ei koskaan unhota. Kansan suosio on hänen kultainen vasikkansa. Joka sitä koettaa häneltä riistää, on hänen ystävyydestänsä päässyt.

Ei aikaakaan, niin soitettiin päivälliselle. Vieraat kävivät ilomielin pöytään, jonka herkkuja en mene kertomaan, kun sellaiset vain luonnossa huvittavat, mutta sitä vastoin niitten luetteleminen käy sangen ikäväksi. Rikkautta, loistoa, herkkuja oli Nabobin suuren maineen mukaan, unkarilaisista ruokalajeista alkain aina ranskalaisen keittotaiteen mestarillisimpiin laitoksiin. Viinejä oli monta lajia valikoida. Päivällinen kesti myöhään iltaan saakka, jolloin vieraat jo alkoivat tulla sangen äänekkäiksi. Tuo suuri isänmaallinen mies rupesi laskettelemaan irstaita, kaksimielisiä juttujansa naisten läsnäolosta huolimatta, lausuen: castis sunt omnia casta, puhtaille on kaikki puhdasta. Joka kerran tietää, miksi punastua, hänellä ei muka enää ole mitään turmeltavaa. Mutta naiset eivät olleet hänen juttujansa kuulevinansakaan, vaan ryhtyivät näistä huolimatta naapuriensa kanssa puheeseen, vaikka omituiset veikot, tuon suuren isänmaallisen miehen tavalliset ihailijat, kilvan hänelle nauraa hohottivat.

Jokainen oli sangen hyvällä tuulella.

Ken oli tällä hetkellä Nabobia onnellisempi?

Hänen mieleensä muistui, mitä kauheita asioita hänelle tapahtui vuosi takaperin samassa huoneessa, missä nyt oltiin. Ja nyt näki hän vieressänsä kauniin, suloisen vaimon; ympärillään iloisia, vilkkaita vieraita, hymyileviä kasvoja.

Esihuoneessa alkoi soida Biharin[22] viulu, milloin vilkkaasti milloin surullisesti. Eräs omituinen veikko työnsi tuolinsa nurin ja meni mustalaisten keskelle yksin tanssimaan. Sillä aikaa puheliaammat miehet tyhjensivät maljoja vierasten ja eritoten isännän sekä emännän terveydeksi ja sitten myöskin kaikenlaisten aatteellisten asiain kunniaksi, yhdistysten, komitaattien, kollegioitten, mikä minkin aatteen onnistumiseksi. Kreivi Szépkiesdy piti pitkän puheen, johon oli kudottu kaikki eläköönhuutoja herättäneet korupuheet, joita hän vuoden kuluessa oli julkisissa tilaisuuksissa lausunut. Näitä oli siis ennen jo kuultu, kuka kerran valtiopäivillä, kuka taasen ispaanin virkaanvihkiäisissä, ja nyt saatiin samoja sanoja koiraseuran ristiäisissä ihailla. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt ketään huutamasta "eläköön" tälläkin kertaa. Hyvä on sitä parempi, mitä useammin sitä kuulee. Kaikista ahkerin oli kuitenkin Juhana-herra toastien tyhjentämisessä. Jollemme tässä suhteessa sentään pitäisi erästä sangen kunnioitettavaa naista, kreivitär Keresztyä etevimpänä, niin sanoisimme, että Juhana-herra oli seuran sankari sekä mielevissä kokkapuheissa että juomingissa. Mutta kumminkin tulee meidän eritoten kiittää häntä siitä, että hänen mieleensä ensin johtui kohottaa pikari kahden poissa olevan miehen muistoksi, nimittäin kreivi Tapanin ja Rudolfin, jonka kautta hän sai seuran niin innostetuksi, että naisetkin tarttuivat maljoihin ja kilistivät lasia hänen kanssansa.

Tällä riemun hetkellä astui eräs palvelija rouva Szentirmayn luo, antaen hänelle kirjeen, jonka nopea sanansaattaja oli kotoa tuonut.

Flora tunsi miehensä käsialan osoitteesta, ja sitä paitsi oli siihen aikaan tapana kirjoittaa osoitteen alle: "rakkaalle vaimolleni", jotta postissakin sellaista kirjettä hellemmin pideltäisiin. Siis hän on kirjoittanut! Pestistä tulee kirje. Rouva Szentirmay pyysi poistua seurasta lukeakseen kirjeen. Hänen poistumisensa oli heti merkkinä ja luvanantona koko seuralle nousemaan pöydästä. Elähytetty vierasjoukko hajaantui läheisiin huoneisiin. Flora ja Fanny pujahtivat kenenkään huomaamatta makuuhuoneeseen, siellä kaikessa rauhassa kirjettä lukeaksensa. Täytyihän Fannynkin saada sen sisällöstä tieto.

Flora avasi ilosta vapisevin käsin sinetin ja luki ääneen seuraavat rivit:

"Huomenna tulen Kárpátfalvaan. Siellä tavataan. Rudolf. 1,000."

Tuo tuhatluku merkitsee: "tuhansia suukkoja!" Iloissaan suuteli rouva paikkaa, mihin mies oli nimensä piirtänyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada ainakin sata suukkoa lähetyksestä edeltäkäsin. Sitten pisti hän kirjeen poveensa, jättäen yhdeksänsataa toiseksi kertaa.

Fanny oli yhtä iloinen kuin ystävättärensäkin. Ilo on näet tarttuvaista. Huomenna tulee Rudolf. Sittenkös vasta Flora on oleva mielissään, kun tapaa rakkaimpansa. Eikä Fanny ole häntä kadehtiva. Ei, vaan iloitseva toisen onnesta, parhaimman ystävänsä onnellisuudesta. Huomenna on hän tuleva, ja ilahuttaakseen vaimoansa, on hän kirjoittanut, milloin saapuu. Hän ei tule hiipien, kenenkään tietämättä, kuten epäluuloiset, vaan ilmoittaa edeltäkäsin tulonsa, ollen varma siitä, että häntä rakastetaan. Hauska on saada nähdä tätä onnellisuutta.

Riemusta loistavin kasvoin palasivat rouvat seuraan. Huviteltiin puoliyöhön saakka, jolloin kukin poistui kamariinsa. Juhana-herra antoi musiikin seurata vieraitansa yölepoon ja käski vielä musikanttien soittaa hiljaisia, nukuttavia säveleitä kunkin ikkunan alla. Vihdoin kaikuivat viimeiset sävelet, jokainen nukkui ja näki ihania unia, metsästäjät ketuista, puhujat kokouksista, Málnai herra leivoksista; neitseellinen vaimo syleili unissaan miestänsä, ja Fanny näki unta niistä kauneista kasvoista, joita hän paljon oli ajatellut, sinisilmistä, jotka nytkin niin lemmekkäästi häneen katsoivat. Eihän mikään unia estä!

Siis huomenna!

V.

Metsästäjä.

Varhain seuraavana aamuna heräsivät vieraat metsästystorvien toitotukseen. Ne jotka olivat nukkuneet metsästysmietteisiin ja metsästyksestä untakin nähneet, nousivat heti näitä raikkaita ääniä kuullessaan jaloillensa. Toiset taasen olisivat mielellään tinkineet itselleen vielä pikkuruisen puolen tunnin lepohetken saadaksensa edes hiukan unta lisää unisiin silmiinsä. Mutta siinä oli heille suureksi esteeksi yhä enenevä hälinä Kárpáthin kartanossa. Tulijain ja menijäin askeleet, huudot eteisestä ja pihalta, koirien haukunta, piiskojen läimäykset, hevosten hirnunta olisivat herättäneet seitsemän unikekoakin syvästä unestansa. Eikä metsämiehiltä varovaista käytöstä sovi toivoakaan. Hienoinkin salonkimies luulee pantuansa metsästyssaappaat jalkaansa ja -lakin päähänsä olevansa oikeutettu marssimaan kuin rakuuna ja puhumaan tavallista kovemmalla äänellä. Se joka ei kuitenkaan oveansa avannut, hänet herätettiin laululla, ja kun, kuten tällaisissa tiloissa on tavallista, muutamat raskaasti nukkuvat eivät sittenkään nousseet ylös, ammuttiin muutamia pyssynlaukauksia pihalla.

Metsästyksen into onkin tarttuvaista. En tunne ihmistä, jolle tämä huvitus olisi vastenmielistä. Halu siihen on sekä nuorilla että vanhoilla, miehillä ja naisilla.

Jo auringon noustessa tuli vieraita täydessä asussa pihalle näyttämään itseänsä ja ilmaa katsomaan. Omituiset veikot olivat pukeutuneet metsästystä varten aito unkarilaiseen vaateparteen, avarat liehuvat paidanhihat, hopeanappinen liivi ja kurjensulka hatussa. Tuo hupsu kreivi Erdey oli pukeutunut englantilaiseksi, hänellä oli punainen, lyhyt hännystakki, jonka vuoksi hän pyysi herroja selittämään koirille, ettei hän suinkaan ollut kettu.

Naiset olivat melkein kaikki metsästystamineissa. Mainiosti heille sopikin tuo ruumiinmukainen puku pitkine liepeineen, joita täytyi käsin kantaa, jotteivät herrojen kannukset olisi niitä rikkirepineet.

Kaikista kauneimmat olivat sentään molemmat lemmikkimme. Flora tahtoi olla kaunis, — hän kun odotti Rudolfia. Solakan vartalon peitti vaaleanpunaisesta, viheriään vivahtavasta silkistä tehty spencertakki, joka oli edestä auki sekä pitseillä koristettu; samanvärinen hame oli vasemmalta puolelta smaragdisoljella nostettu koholle. Hoikan vartalon ympärillä oli kullalla kirjailtu, hieno itämainen huivi, jonka päät riippuivat helmoihin. Päässä hopeanhelevä hattu, marabusulkineen. Kaulassa olevat pitsit olivat edestä yhdistetyt kolmella rubiininapilla.

Fanny oli kainosti puettu. Mustasta silkistä oli koko puku. Kaulassa oli punainen nauha ja hieno pitsikaulus, joka edestä oli timanttisoljella kiinni sidottu. Päässä oli kiiltävän musta hattu, jonka alta tummat hiussuortuvat somasti riippuivat alas, puoliksi hattuun sidotun harson peittäminä.

Uusia, ennen tuntemattomia mietteitä, uutta hurmausta herättivät tällaiset naisten ratsastuspuuhat. Joka heihin ennen oli ihastunut, rakastui heihin nyt milt'ei mielettömästi.

Kello kilisi. Vieraita kutsuttiin eineelle. Ei kukaan tällä kertaa kursaillut; olivathan kaikki metsästäjiä. Naisetkin ihailijainsa mieliksi kostuttivat ruusunpunaisia huuliansa muutamalla tipalla vanhaa rostopsin viiniä. Tänäänhän kaikki on luvallista. Metsälle mentäessä täytyy olla lujamielinen. Kukin puhuu äänekkäästi; vanhat naisetkin lupaavat tehdä vaunuissa metsästäjille seuraa. Lähteepä ispaanin rouvakin, vaikka jo ennakolta tietää, että hän on useat kerrat pyörtyvä. Kun edes joku putoaisi hevosen selästä, jotta rouva saisi näyttää, miten kauniisti hän osaa mennä tainnoksiin.

Mutta ei kukaan pudonnut hevosen selästä.

Oli ihana kesäaamu, kun komea seurue läksi liikkeelle Kárpátfalvan kartanon pihalta. Ensin naiset, solakat, hienot sankarittaret, pulskien hevosten selässä, ympärillä komeita nuoria herroja, jotka tanssittelivat ratsujansa mielitietyn rinnalla. Jäljempänä ratsastivat omituiset veikot tukevien maalaisratsujen selässä. Viimeisinä tulivat vaunuissa vanhat miehet ja naiset. Juhana-herrakin istui satulassa, näyttäen, ettei hänkään ole huonoin ratsastamaan. Katsahtaessaan vaimoonsa näytti hän joka kerta kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Kasvot loistavat ilosta, hänellä kun on kaunis puoliso.

Kreivi Erdey hupsuuttaan jälitteli pitkin matkaa kaikenlaisia taitamattomia ratsastajia, ja hän olikin siihen sangen harjaantunut. Näytti, miten puotipojat sunnuntaisin ratsastavat, hajasäärin, kovasti peläten, ikäänkuin koettaen pysyä laudanpalasella tasapainossa syvällä merellä. Näytti, miten preussilainen talonpoika ratsastaa, istua könöttää satulassa polvet koukussa. Matki lordi Ychsvichia, miten hän kiipeää satulaan hevosen pystyyn hypellessä, sekä juutalaista hevoshuijaria, jonka äsken torilta ostamansa koni väkisin vie täyttä laukkaa arolle toisten hevosten joukkoon. Tällä hetkellä syntyi kova nauru, kun Erdey joutui huomaamattansa omituisten veikkojen pariin ja oli sysätä Mikko Horhin alas satulasta. Siinäkös kiroiltiin tuota saakelin engelsmannia!

Kolme palkintoa oli parhaimmille koirille määrätty. Ensimmäinen oli kultainen malja, toinen hopeainen metsästystorvi, kolmas kaunis karhunnahka. Viimemainittu sentään lienee koirain mielestä paras palkinto.

Ampuma-asetta ei tietysti ole seurassa ainoatakaan. Sellaista ei tämmöisillä retkillä käytetä.

Iloisen seuran par'aikaa kulkiessa pitkin poppelikujaa, näkyy eräs ratsastaja tulevan vastaan.

Jo kaukaa tunnetaan tulija ratsastamisestaan. Kulovalkean lailla leviää seurassa sana: tulipa vihdoin viimeinkin!

Ken tuli? Kukas muu kun sorein ratsumies, rohkein naisten suosija, joka tulee, näkee ja voittaa: — Mikko Kiss!

Helluntaikuningas.

Saavuttuansa seurueeseen rientää hän pyytämään ensin anteeksi naisilta, kun on näin kauan viipynyt poissa, hienosti viitaten, että muka ankarat asiat ovat estäneet, luultavasti kaksintaistelu. Sitten menee hän miesten luo, mainitsee helposti ymmärrettäviä esteitä, helliä seikkoja, hänellä on luultavasti ollut lemmenkohtaus.

Viimeksi miehen nähtyämme, ovat hänen kasvonsa melkoisesti lihoneet, kuten ainakin ihmisen, jolla ei koskaan ole ruumiin eikä sielun vaivoja, jonka ei särje koskaan päätä, vielä harvemmin sydäntä.

Tervehdittyänsä seuran jäseniä ja koiriakin nimeltä puhuteltuansa palasi hän rinnakkain ratsastavien sankaritartemme luo. Erinomaisella taidollaan onnistui hänen sysätä syrjään kaikki ympärillä olevat nuoret herrat, niin että hän pääsi aivan rouva Kárpáthin rinnalle, jota hän pitkittä mutkitta alkoi nimitellä jumalattareksi, ratsastavaksi enkeliksi.

Fanny ymmärsi pahaksi onneksi häntä väärin, luullen hänen sanojansa vain pilapuheiksi ja nauroi niille liian paljon.

— Juhana-herra, Juhana-herra! — huusi kimakasti Marion neiti vaunujensa sivulla ratsastavalle Kárpáthille. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en pitäisi ystävänäni miestä, jota arvellaan vastustamattomaksi.

— En ole luulevainen, armollinen neitiseni. Se ratas puuttuu luonteeni koneesta. Ehkä on joku sen vienyt. Hahaha!

— Enkä minä teidän sijassanne ottaisi osaa tällaiseen metsästykseen, sillä koirat luulisivat minua Acteoniksi.

— Ehkä olen antanut siihen syytäkin, kun te Dianan tavoin käyttäydytte minua kohtaan?

Marion neiti kääntyi poispäin, huulet nyrpyssä. Tuo ihminen on niin tuhma, ettei häneen mikään loukkaus pysty.

Fanny nauraa kaikesta sydämestään helluntaikuninkaan puheille. Jos hän tietäisi tämän olevan sulaa mielistelyä, niin ei hän suinkaan nauraisi. Mutta keskusteleehan hänen rinnallansa ratsastava Florakin yhtä hauskasti kreivi Erdeyn kanssa, ja onhan tänään ilopäivä, saa olla vähän tavallista vallattomampi.

Vasta silloin Mikko miestä on, kun hän saa puhua ratsastustaidostaan. Tutkii tarkasti, miten Fanny istuu satulassa. Huomauttaa, että rouvan ei pitäisi istua niin suorana, vaan antaa uuman liukua vienosti häilyen hevosen askelten mukaan. Satula näyttää olevan vinossa, koska oikea polvi on liian alhaalla. Ei, ei sekään ole vikana, vaan jalustimet ovat liian alhaalla, koska vasen jalka tuskin ulottuu. Pitää seisahtua; taikka saattaa vielä käydä huonosti. Hevosen juostessa voi helposti jalustin luistaa pois jalan alta. Pitää seisahtua. Täytyy laittaa armollisen rouvan jalustimet korkeammalle.

Heti hyppäsi viisi, kuusi miestä maahan tekemään tätä suloista palvelusta, ensimmäisenä helluntaikuningas. Punastuneena käänsi Fanny hevosensa poispäin, estäen avuliaita ritareja lähestymästä jalustimia.

— Hyvä on näinkin, ei ole tarvis auttaa!

Samassa tuli Varga-herra, Jumala tiesi mistä, Fannyn hevosen luo ja ehdotti, että armollinen rouva käskeköön häntä, nöyrintä palvelijaansa, jos jotakin pitää korjata satulassa.

Ystävällisesti hymyillen kiitti Fanny vanhan virkamiehen auliutta, joka täten pelasti hänet pulasta, jottei tarvinnut päästää nuoria miehiä hänen jalustamiansa laittamaan. Vanhus kumartaen pyysi emäntäänsä laskemaan jalkansa hänen olalleen, kunnes hän ehtii saada kaikella kunnialla jalustimen kuntoon.

— Kiitoksia, ystäväni, vastasi rouva pudistaen ukon kättä. Mikko Kissin teki mieli antaa vanhukselle selkään.

Varga-herra katosi taas, huomaamatta, nöyränä kuten ennenkin; luultavasti hän ajoi jossakin jäljessä päin rattailla. Jos joku pitäisi ukkoa silmällä, niin huomaisi, miten hän ei ollenkaan kallistu vasemmalle. Sillä olalla on emännän jalan jälki. Ei hän mistään hinnasta pyyhkisi sitä pois; kotia tultuansa panee hän sen takin talteen, eikä ikinä sitä enää yllensä ota. Seurue jatkoi hauskasti matkaansa. Pysähdyttiin erään huvihuoneen luo, missä palkinnot oli jaettava. Naiset ja miehet, jotka eivät ratsain kulkeneet, astuivat maahan ja kiipesivät korkeaan torniin, joka kohosi huvihuoneen keskeltä. Täältä näkyi koko lakeus, missä vain siellä täällä oli vähän metsää, muuten pelkkää rämeistä kaislistoa ja pensaikkoa, siis oikein kettujen luvattu maa. Huvihuoneen tornista saattoi nähdä koko kilpametsästyksen, sitä varten oli hyviä kiikareitakin ostettu sinne.

Koko liuta koiria oli metsämiesten muassa. Hauskaa oli nähdä, miten ne heti tulivat herrojensa luo, kun nämä vain kerran niille vihelsivät. Lempikoiratkin nostettiin alas rattailta ja päästettiin kahleista irti. Iloisesti hyppien koettivat ne nuolla isäntänsä kättä. Ihmeellistä on, miten inhimilliset intohimot saattavat tarttua eläimiinkin.

Juhana-herra valitsi erilleen kaksi pulskaa lumivalkoista metsästyskoiraa ja vei ne vaimollensa.

Parhaimmat koirat koko joukosta!

— Kyllä tunnen; toinen on Kissi, toinen taas Musti.

Kuullessaan nimiänsä mainittavan hypähtivät molemmat koirat ylös hevosen kylkeä vasten, emäntänsä käsiä tavoitellen.

Juhana-herra oli kovasti mielissään, kun hänen vaimonsa tunsi koirain nimetkin ja kun nämä tunsivat emäntänsä. Sekä ihmiset että eläimet mieltyivät Fannyyn.

— Mutta missä Matti on? — kysyi Fanny.

— Matti tulee minun kanssani.

— Mitä? Aiotteko ottaa osaa metsästykseen? Älkää tehkö sitä?

— Miks'en? Luuletko minua niin huonoksi ratsastajaksi?

— En niinkään, mutta älkää menkö minun tähteni.

— Sinunko tähtesi? Heti astun alas satulasta.

Flora kuiskasi rinnallaan ratsastavalle kreivi Erdeylle:

— Tahtoisin tietää, moniko läsnäolevista miehistä luopuisi metsästyksestä vaimonsa pyynnöstä.

Marion neitikin kuiskasi rouva Keresztyn korvaan:

— Nuori vaimo pelkää miestänsä. Syytä onkin niin suuren sukukartanon emännän pelätä, ettei miehensä taittaisi niskojaan. Muutamissa tapauksissa on parempi olla vaimona kuin leskenä.

— Kaikissa tapauksissa parempi kuin vanhana piikana, vastasi Keresztyn rouva niin äreästi, että Marion neiti oli pelästyksestä mennä tainnoksiin.

Juhana-herra osoitti suurta hellyyttä vaimoansa kohtaan luopuessaan hänen pyynnöstänsä metsästyksen hauskasta huvituksesta, josta hän oli jo kuukausia ennakolta iloinnut. Liikutettuna ojensi Fanny hänelle kätensä virkkaen:

— Ettehän vain suutu minulle, kun olen niin arka teistä.

Juhana-herra suuteli kätöstä kysyen:

— Enkö minä puolestani saisi olla huolissani sinusta?

Ehdottomasti katsahti Fanny ystävättäreensä ikäänkuin kysyen: pitääkö minunkin jäädä. Kárpáthi ymmärsi katseen.

— Ei, ei. En tahdo, että jäät. Mene huvittelemaan. Mutta ole varuillasi. Pojat, varjelkaa vaimoani kuin omaa silmäteräänne.

— Kyllä varjellaan, vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen.

— Kyllä minä hänestä pidän huolen, virkkoi rouva Szentirmay painostaen sanaa "minä", kun huomasi Fannyn joutuvan hämille tuosta hänen miehensä hyvää tarkoittavasta kehoituksesta.

Toisella sivulla sill'aikaa valmistelivat omituiset veikot koirinensa itseään metsästykseen. Torvien toitotuksilla ja piiskojen läimäyksillä alkoi ketun ajo.

Hevoset, koirat rupesivat hyppelemään heti torven töräyksen kuultuansa. Seurue jakaantui kolmeen eri osaan, jotka sotilasrivissä lähtivät pensaiselle arolle, koirat edellä. Naiset viittoivat huiveillaan, miehet hatuillaan jäähyväisiä tornissa oleville ja toisillensa, mihin nämä samoin vastasivat. Ratsastajajoukot katosivat pian joka taholle, välistä pistäytyen sieltä täältä esiin metsiköstä. Vielä kaukana näkyivät molempien naisten liehuvat harsot. Heitä seurasivat kaikkien katseet, jokainen ihailee heitä. Nyt saapuvat he isolle ojalle. Rouva Szentirmay hyppää rohkeasti ylitse ja hetkisen kuluttua seuraa rouva Kárpáthi hänen esimerkkiänsä. Sorea vartalo heilahtaa, häilyy hevosen laukatessa. Heidän jäljissään tulevat kreivi Erdey, helluntaikuningas ja pari muuta ratsumiestä. Tornissa paukutellaan heille käsiä.

Mutta Kárpáthi on levoton. Ei saa missään rauhaa. Ukko tapaa Paavon mennessään hevostensa luo ja virkkaa hänelle huolissaan:

— Pelkään, että rouvani käy pahoin! Eihän hevonen vain liene vauhko?

— Eläin on säyseä kuin lammas. Ehkä lienee kumminkin parasta mennä perässä.

— Oikeinpa puhuit. Istu oman hevoseni selkään. Pidä vaaria, etteivät eksy suohon! Sinne saattaa hukkua.

Heti hyppäsi Paavo Juhana-herran hevosen selkään. Kárpáthi meni taas torniin katsomaan, saavuttaako hän heidät.

Metsästysseurue kulki nuolen nopeudella. Koirat olivat jo keksineet ketun, joka kuitenkin vielä oli sangen kaukana. Ajon säännöttömästä liikunnosta saattoi havaita, että viekas kettu koetti eksyttää vainoojansa. Mutta turhia olivat sen kujeet ja piiloutumispuuhat, sillä ei ollut paikkaa minne lymytä, aina oli vihollisia jäljessä. Repo päättää turvautua juoksuun, ja päästyänsä eräälle kummulle seisahtaa se hetkiseksi katsahtaakseen, mistä päin vihollinen tulee, mutta heti lähtee se taas arolle päin juoksemaan.

— Kas kettua! — huutavat takaa ajajat yksin suin nähdessään sen kummulla. Heti repo tosin taas katosi, mutta sen verran he kuitenkin näkivät, että se oli pulska eläin. Lienee ollut vanhakin. Antaa työtä parhaimmallekin koiralle.

Ajamaan takaa!

Koirien jäljessä riensivät metsästäjät. Molempien naisten kasvoilla heloitti innostuksen puna. Fannyn mieleen tuli tällä hetkellä ihanteensa, josta hän monasti oli haaveksinut; jos tuo tuntematon nyt ratsastaisi kiivasta vauhtia hänen rinnallansa, niin ajaisi hän hevosensa uuvuksiin, putoaisi sen selästä ja kuolisi kenenkään oikeata syytä tietämättä. Flora taasen ajatteli, että jos Rudolf nyt tulisi äkkiä häntä vastaan, niin — rakastuisi hän uudestaan mieheensä.

Kettu saapui niitylle, missä oli vielä heinäsuovia riveissä. Nyt alkoi ajo käydä kiivaammaksi. Repo katsoa vilautti tavan takaa vainoojiansa, joita se oli noin sata askelta edellä, mutta huomatessaan välin yhä vähenevän, alkoi se lisätä vauhtia, jotta taas pääsisi voitolle.

Mutta Juhana-herran parhaat koirat, Kiss, Musti ja Matti, Mikon koira Pääsky ja kreivi Erdeyn Armida olivat yhä revon kintereillä.

Kettu välistä seisahtui. Näkyi halajavan takaisin metsään, mistä se oli karkoitettu, ja pistäysi välistä heinäsuovienkin taa, luullen sieltä piilopaikan saavansa. Mutta eipä aikaakaan niin täytyi taas liikkeelle lähteä. Kaukaa saattoi nähdä, miten repolainen taakse katsahtaessaan irvisteli koirille.

Ketun kävi huonosti joutuessaan näin lakealle, missä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa, ei edes jokea, joka voisi sen pelastaa. Niityn reunalla syrjempänä oli tosin Berettyóvirran ranta, jonka se kesäisin siellä rapuja pyydystellessään oli havainnut sangen syväksi. Olisipa hyvä asia, kun nyt olisi joki sen ja vainoojien välissä, sillä koirat eivät mielellään mene uimaan. Mutta ennenkuin repo parka sinne ehtii karvaa kastamaan, on sen nahka jo naulittu.

Keskellä niittyä näkyi ketun juoksu jo laimenevan. Ei aikaakaan, niin on se piiritettynä.

— Hoi Pääsky! Hoo-oi Musti! Ho-hoi Armida! — kuului joka taholta.

Koirat vielä kiivaampaa vauhtia juoksemaan ketun perässä.

Kissi ja Musti pääsevät repoa likimmäksi. Nyt tämä äkkiä seisahtuu häntä jalkojen välissä ja hampaitansa nirskutellen. Koirat hämmästyksissään seisahtuvat myöskin kiukkuisesti haukkuen ja kiivaasti häntää heilutellen. Tätä hetkeä käytti vainottu eläin hyväkseen; hypähti sivullepäin koirain kynsistä ja koki paeta oikealle.

Taas kaikki ajamaan takaa.

Nyt pääsee lähimmäksi kreivi Erdeyn Armida.

— Hyvin, Armida! Voitto on sinun!

Vielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta parinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.

Repo taas äkkiä liikkeelle!

— Ota kiinni, Pääsky! — huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun kiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri koiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.

Kettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen onnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat jäivät kauas.

Mutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin taitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten parastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa; tunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin toisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa miestä on?

Taas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi maata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!

Eikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta metsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?

Parhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää ylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä, hänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella kiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun niskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin iski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun toisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!

— Hyvin, Matti! — kaikui koko seuran ääni.

Huudot vain kiihoittivat Mattia tekemään katsojain nähden useampia temppuja. Se ajoi kettua, vaikka tämä mainiosti vielä mutkitteli, suoraan metsästäjiä kohden heidän nähtensä heitelläkseen kettua ilmaan. Kauan se ei eläintä kertaakaan suussansa pitänyt, sillä se tiesi tämän pian käyttävän hampaitansa, ja ketun purema on sangen vaarallinen. Sentähden se vain koetti ajamalla, maahan heittämällä uuvuttaa saalistansa. Eikä kettu enää vastakynttä tehnytkään, vaan juosta lötkötti kaikin voimin, ontuen, kolmella jalalla. Arveltiin sen olevan surman oman, mutta äkkiä repo taas väistyy syrjään ja havaitessaan nautalauman maantiellä, suuntaa juoksunsa suoraan sitä kohden.

Metsästäjien täytyi nyt hypätä aidan yli. Flora ja Fanny saivat taas näyttää ratsastustaitoansa ja onnellisesti pääsi kumpikin aidan yli.

Tällä hetkellä huomasivat molemmat rouvat miehen tulevan ratsain heitä vastaan maantiellä.

Se on hän!

Floran kasvot tulivat vieläkin punaisemmiksi. Fanny taasen kävi kalman kalpeaksi.

Se on hän!

Molemmat tunsivat miehen. Se on hän. Toisen rakas aviopuoliso, toisen lemmitty ihanne.

Riemusta huudahtaen riensi Flora miestänsä vastaan.

— Rudolf, Rudolf!

Epätoivoissaan kääntää Fanny ratsunsa ja alkaa nelistää poispäin.

— Jumalan tähden! — huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan vaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!

— Rouva Kárpáthin! — virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla ratsuaan saadakseen hänet kiinni.

Fanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen pillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi Erdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.

Fannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden kuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo ennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi kerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin kalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun ihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen kasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa kuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän vaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.

Rudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny tainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti lujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa. Pyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana tiehensä!

VI.

Tuhannet tuskat.

Tämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä; neuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi. Ikävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.

Kauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat kuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä painaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja tututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee toisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu intohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?

"Mene pois, — anna minun kuolla!"

Ken arvaa, mitä tämä tietää?

"Istun hevosella, jota sanotaan kuolon ratsuksi; älä tule likelleni!"

Mitä tämä tietänee?

"Jollet sinä olisi onnellinen, niin en minä olisi onneton."

Fannyn kuumalla otsalla lepää sileä, pehmoinen käsi. Flora valvoo sairaan vuoteen ääressä yön toisensa perästä; ei ehdi nukkumaan, miestänsä näkemään, vaikka Marion neiti häntä pelottelee, sanoen rouva Kárpáthin rupulissa olevan.

Jos tämä olisikin ollut rouva paran tauti, niin olisi se ollut hänelle paljoa helpompi.

Vihdoin voitti luonto. Nuorilla terveillä ihmisillä on usein vaarallisempia kamppauksia kuoleman kanssa kuin vanhoilla. Mutta Fanny voitti kuoleman vaaran. Kun hän ensikerran houreista päästyänsä katsahti ympärilleen, näki hän kaksi henkeä vuoteensa ääressä. Toinen oli Flora, toinen — Teresa.

Tieto Fannyn sairastumisesta saattoi Teresan käymään Kárpátfalvassa, vaikka hän ei sinne ollut milloinkaan aikonut mennä. Hän saapui samana päivänä, jolloin Fannyn tila kääntyi parempaan päin, ja astui Floran sijaan valvomaan.

Mutta ei rouva Szentirmaykaan tahtonut lähteä, ennenkuin ystävättären vaara oli kokonaan ohitse, jonkatähden hän päätti jäädä vielä muutamaksi päiväksi.

Fanny ei enää houraillut, — hän parani, kuten lääkärit sanoivat.

Ken tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat hourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen pohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo, jotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita kiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja hymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?

Nyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.

Mikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?

Hän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä. Toiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi muuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa joutuisi unhotuksiin.

Jumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä pelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet hänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin metsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.

Mutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa; siten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen pelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja poiskutsuttu.

Hän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli hänen ihanteensa.

Ja hän löysi kummankin.

Tapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli toivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja sydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan kuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin pariskunta.

Mitä hän itse on oleva?

Pitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja, kuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti kertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä saada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista muotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä kasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan saa milloinkaan tietää?

Vai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka ensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen? Rupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä onnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki heidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei heidän onnellisuuttansa.

Ja lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän intohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta siten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa verrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut suurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa, masentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on niin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa toivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden kevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman, ihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että edellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli vaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin voisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän itsekin sitä ylenkatsoisi?

Kauheata, kauheata!

Ja vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi naista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, jotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole heiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät, jos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen mielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.

Oi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä intohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia ihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja yhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia muusta kuin kukistansa.

Ne ajat ovat olleet ja menneet!

Nyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.

Täytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun valjetessa huoata: "taas uusi päivä!"

Entä aviomies, kunnon vanhus?

Vasta nyt sai Kárpáthi tuta, kuinka syvästi hän rakasti vaimoansa. Jos Fanny kuolee, niin on hän tekevä seuraa!

Melkein joka tunti tiedusteli hän vaimonsa vointia, ja niin kauan kuin Fannyn tila oli arveluttava, ei hän päästänyt ketään luoksensa. Välistä sallivat lääkärit hänen tulla vaimoansa katsomaan; silloin vanhus kyynelsilmin seisoi sairaan vuoteen ääressä, suuteli hänen palavaa kättänsä ja itki kuin lapsi.

Vihdoin oli vaara ohitse. Rouva Szentirmay sanoi jäähyväiset varoittaen Kárpáthia pitämään Fannystä hellää huolta, ettei häntä liian aikaisin päästettäisi kylmään, että lääkärin määräyksiä tarkoin noudatettaisiin ja häntä varjeltaisiin mielen liikutuksilta; hän ei myöskään saisi lukea kauan yhtämittaa. Mutta viikon päästä pitäisi hänen päästä vaunuissa ajamaan puoleksi tunniksi, jos ilma on kaunis, kuitenkin täytyy hänen olla lämpimästi puettuna, ynnä muuta, jommoisia naiset parhaiten tietävät neuvoa.

Sulimmat kiitokset lausuen antoi Kárpáthi naapurittaren mennä, pyytäen häntä ennen pitkää taas käymään talossa.

— Teidän vuoronne on nyt tulla meille. Kuukauden kuluttua luulen Fannyn voivan täyttää lupauksensa tulla jakamaan kanssani perheenemännän huolia mieheni virkaanasettajaisissa. Eikä Fanny tiedäkään, että nyt teen lähtöä. En tahtonut liikuttaa hänen mieltänsä jäähyväisiä sanomalla. Parasta on, että te kerrotte hänelle minun menneen kotia.

Juhana-herra lupasi sen tehdä. Saatuansa ensin Teresalta tietää Fannyn olevan valveilla ja voivan ottaa hänet vastaan, hiipi hän varpaisillaan vaimonsa huoneeseen, astui vuoteen luo, silitti sairaan otsaa ja antoi kättä kysyen, miten hän jaksoi?

— Sangen hyvin, vastasi sairas koettaen hymyillä. Hymy onnistui huonosti, mutta Juhana-herra oli mielissään kokeestakin.

— Rouva Szentirmay tervehtii; hän läksi äsken kotiansa.

Fanny ei vastannut mitään. Pyyhkäsi vain kädellä otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ajatusta, joka tuli mieleen.

Kárpáthi arveli kätensä olevan kylmemmän ja laski sen hellästi hänen kuumalle otsallensa.

Fanny tarttui kaksin käsin miehensä käteen ja suuteli sitä.

Tällä hetkellä oli Kárpáthi onnellinen.

Hän kääntyi poispäin salatakseen kyyneliänsä.

Fanny luuli hänen aikovan lähteä ja veti häntä vielä lähemmäksi.

— Älkää menkö. Jääkää. Puhelkaamme!

Tämä oli Juhana-herralle odottamaton ilo. Vaimo pyytää häntä jäämään, puhelemaan! Enkelin hyvyyttä!

— Olen jo, kuten näette, paranemaan päin. Ei aikaakaan, niin nousen ylös. Älkää suuttuko, jos pyydän teiltä yhtä asiaa.

— Pyydä tuhansia, äläkä vain yhtä! — vastasi Juhana-herra iloissaan, kun vaimolla oli jotakin pyytämistäkin.

— Niin, sairaat aina vain miettivät, miten vaivata hoitajiaan.

— Pyydä mitä tahansa! Saat olla varma siitä, että suurimpana ilonani on täyttää sinun tahtosi.

— Onko uusi kartano Pestissä jo valmis?

— Tahtoisitko ehkä siellä asua? — kiiruhti Kárpáthi kysymään, ennättäen siten vaimonsa ajatuksen edelle. Saat vaikka heti muuttaa sinne, ja jollei rakennus ole mieleisesi, vaan haluat parempaa, niin rakennamme ensi talvena toisen, Moskovan Kremliä muhkeamman.

— Kiitoksia, minun tähteni ei tarvitse uutta rakentaa. Kuulkaa, minä olen ajatellut, että alamme elää siellä uutta elämää.

— Niin. Kokoomme hauskoja seuroja ympärillesi, komeita iltahuvia…

— En sitä tarkoittanut. Ajattelen vakavia hyväntekeväisyyden asioita. Meillä on paljon velvollisuuksia ihmiskuntaa, yhteiskuntaa, kärsiviä kohtaan.

Rouva parka! Koettaa sydämensä tuskista päästä pakenemalla kylmien, korkeampien aatteiden piiriin.

— Kuten tahdot. Ilosi olkoon kuivata kärsivien kyyneliä. Ollos onnellinen siunauksista, joita kiitolliset sielut sinulle antavat.

— Lupaatte siis?

— Olen onnellinen voidessani tehdä mielesi mukaan.

— Älkää olko noin myöntyväinen, sillä siten teette minut vain vaativaisemmaksi.

— Sano, sano! Kunhan vain ei toivomuksillasi loppua olisi. Usko pois, silloin vasta olenkin huolissani, kun huomaan, ettei sinua mikään miellytä, kun olet surullinen, kun et mitään halaja. Silloin olen kovin onneton.

— Ensi kesäksi menisin mielelläni kylpemään.

— Minne? Sano, minne mieluimmin lähtisit.

Fanny mietti. Minne tahansa! Kauas, kauas täältä! Pois näiltä tienoilta, missä Szentirmay asuu. Enkä milloinkaan enää tänne tule.

— Luullakseni on Mehadia soveliain paikka. Ainakin kauimpana, ajatteli hän itsekseen.

— Vielä tänään tilaan sinua varten kauneimman asunnon ensi kesäksi. Mehadia on todellakin sangen sievä kylpypaikka.

— Vielä yksi asia.

Kárpáthi oli suuresti iloissaan.

— Mutta tämä toivomus on kaikista vaikein täyttää.

— Sitä rakkaampi minulle; mitä haluat?

— Sitä, että te tulette kanssani kaikkialle, ettekä koskaan jätä minua.

Tämä meni yli kaikkien ukon sydämen toiveitten! Kunnon vanhus lankesi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen ja suuteli kyynelsilmin useita kertoja hänen kättänsä.

— Miten olen tämän riemun, tämän hyvyyden ansainnut?

Vaimo hymyili suruisesti, pitkään aikaan miehensä kättä hellittämättä. Kárpáthi viipyi puolen päivää hänen vuoteensa vieressä hauskasti puhellen ja kuunnellen rakkaan sairaan pieniä toivomuksia ja oli onnellinen saadessaan antaa hänelle lääkkeitä.

Mitä tämä tietää? — kyseli itseltään Teresa, joka tarkkaan oli seurannut tapausta. Hän alkoi aavistaa asian oikean laidan.

Muutaman päivän kuluttua sai Fanny nousta vuoteelta. Mieheensä nojautuen käveli hän jo huoneissa. Päivä päivältä tuli hän terveemmäksi ja tointui virkeämmäksi taudistansa. Kaiket päivät viihtyi hän miehensä luona, vei ompelutyönsä ja kirjansa hänen huoneeseensa; kutsui häntä kuuntelemaan pianoa soittaessaan. Yhdessä he menivät ajelemaankin. Eikä Fanny ollenkaan muuta seuraa kaivannut. Antoipa palvelijoille käskyn, että jos entisiä tuttavia tulee häntä katsomaan, niin sanokoot vain rouvan vielä voivan pahoin. Sillä aikaa istui hän miehensä luona koettaen tehdä häntä onnelliseksi ja ilahuttaa häntä. Mitä tämä oli? Ei se ollut rakkauden teeskentelyä, vaan sitä sanotaan velvollisuudesta rakastamiseksi.

Ei Fanny enää paljon ollut Teresankaan parissa. Ennen pitkää sanoikin täti heille hyvästi. Fanny erkani hänestä valittamatta, itkemättä. Jäähyväissuutelon annettuansa istui Teresa vaunuihin ja huokasi itsekseen:

— "Tyttö parka!"

VII.

Vakooja.

Olemme herra Kecskereyn asunnossa.

Tekisimme suuren virheen, jos hänet peräti unhottaisimme. Hänen kaltaistansa henkilöä ei käy laatuun nähdä vain kerran ja heti kohta unhottaa.

Hän asuu tätä nykyä Pestissä, komeassa asunnossa. Hänen maineensa on vielä entisellään; ja kun seuraelämä tähän aikaan yhä enemmän on vilkastunut, niin on hän sitä välttämättömämpi. Hän näet kuten sanotaan, amalgamiseeraa yleisön eri elementtejä. (Tuo maurilainen kemiansana alkoi jo siihen aikaan tulla muotiin ulkopuolella peilitehtaankin).

On aamu, eikä kunnianarvoisa herra vielä ole pukeutunut. Puhetta pukeutumisesta ei kumminkaan pidä ymmärtää sananmukaisesti. Hän istuu salissa, pehmeällä, punaisella ottomanisohvalla, puettuna avaraan, punaiseen viittaan, suussa pitkä turkkilainen piippu ja puhallellen ympärillensä pitkiä savuja sekä katsellen itseänsä vastapäätä olevasta seinäpeilistä, vaikk'ei hänessä suinkaan mitään ihailtavaa ollut. Huonostipa kävisi, jos hänen täytyisi elää istumalla mallina maalarien työhuoneissa; — irvikuvia varten hän ehkä sentään voisi kelvata. Sohvan toisessa päässä istuu melkein yhtä suuri orang-utang apina yhtä mukavassa asennossa, samanlainen viitta yllä, piippua poltellen ja samaten peiliin tirkistellen. Apinaksi on hänkin sangen ruma.

Sinne tänne on heitetty hujan hajan lemuavia lemmenkirjeitä, runolehtiä, nuotteja ynnä muita katoavaisia kappaleita. Seinillä riippuu valituita kuvia, jotka varmaan olisivat kovasti hävenneet, jos olisivat voineet toisiansa katsella. Pöydällä oli oikeassa Herculanumista tuodussa pronssimaljakossa ylhäisten miesten ja naisten nimikortteja.

Matot ovat hellien naiskätten ompelemia, täynnä metsästäjien, koirien ja hevosten kuvia. Ikkunat ovat kaksinkertaisten verhojen peittäminä, ja verkapäällystät seinillä antavat aihetta aavistaa salaovia.

Eteisessä kaivelee ikävissään korviansa pieni neekerilakeija, jota on kielletty päästämästä sisään ketään miesvierasta aamupäivällä. Samalla on siis isäntä lausunut sen ajatuksen, että siihen aikaan saavat vain naiset häntä tavata.

Vastoin tätä kieltoa tapahtuu että Jussuf päästää kumminkin erään miehen sisään. Herra Kecskerey kuulee, miten neekeri puhuttelee tulijaa omalla kafferinkielellään.

— Ken siellä? Jussuf! — huutaa herra Kecskerey niin kimakasti, että apina peloissaan alkaa myöskin kiljua.

Vastauksen asemasta töyttäsi vieras itse sisään. Nenäkkäitä nuo niin sanotut hyvät ystävät, mutisi itsekseen herra Kecskerey, kun näki miehen pujahtavan ovesta sisään. Mielihyvikseen huomasi hän, miten tulija kummeksi hänen outoa pukuansa.

Mutta pian he toisensa tuntevat. Iloisesti rientää isäntä vastaanottamaan vierasta, ojentaen hänelle pitkän kuivan kätensä.

— Abellino, sinäkö oletkin? Mistä olet tänne tipahtanut. Olin luullut sinun jo tulleen täydelliseksi intialaiseksi. Istuppas tänne viereeni! Toitko niitä merkillisiä pastilleja, joista älykkäissä kirjeissäsi olet maininnut?

— Hitto sinut periköön apinoinesi, kiroili vieras. En ensin tietänyt, kumpi teistä on isäntä, sillä niin te, saakeli soikoon, olette yhdennäköiset!

— Onko tuo tätä nykyä muodikkainta lajia kohteliaisuutta Egyptissä? Apinani on kai sangen kiitollinen lauseistasi. Shoko, osoitappas sivistystäsi tarjoamalla vieraalle piippu.

Shoko tekikin työtä käskettyä, mutta sivalsi samassa piipunvarrella vierasta sääriin, niin ettei tämä olisi väliä pitänyt, vaikk'ei olisi tupakkaa tuotukaan.

— Piesköön Samum ilkeät sukulaisesi! Toiste tulen tänne keppi aseena. Tapasin apinoita Intiassakin, mutta siellä ammutaan kuoliaaksi tuommoisia katalia elukoita.

— Anna hänen olla, veikkoseni. Ihmissuku on apinasta syntynyt. Väitän näet, että ihminen on alkujaan ollut apina. Pitää kohdella esi-isiänsä kaikella kunnialla.

Kecskerey oli niitä miehiä, joille saa sanoa mitä hävyttömyyksiä tahansa, mutta jotka myöskin maksavat samalla mitalla takaisin.

— Istuppas nyt koreasti tänne viereeni! Jussuf, pistä vieraalle tupakkaa piippuun!

Abellino heitti avaran viittansa yltään ja istuutui vastapäätä herra Kecskereytä, jotta saisi vähän väliä heitellä paperipalloja apinan päälle.

-~ Mikäs on sinut, veikkoseni, sankarini, trubadurini, tähän valtakuntaan taas johdattanut? — kysyi Kecskerey; varmaan lemmenseikkailut, tärkeät toimet; tohdin lyödä vetoa, että olet ryövännyt jonkun vestalianaisen Intiassa.

— Sanoppas ensin: liikkuuko täällä vielä juttuja entisestä kaksintaistelustani?

Herra Kecskereyn kasvot kävivät aivan ankariksi.

— Veikkoseni, sinulla on liian suuret ajatukset itsestäsi. Luulet, ettei vuosikausiin muusta puhuttaisi kuin sinun kurjasta kaksintaistelustasi. Ei kukaan sitä enää muistakaan. Asia on vaipunut unholaan, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tapoit Fennimoren. Hänellä oli nuorempi veli kadettina, joka siten pääsi tilanomistajaksi. Taannoin kysyttiin, miks'ei hän ole haastanut sinua oikeuteen. Tuhmapa olisin vastasi mies, jos rupeaisin vainoamaan hyväntekijääni. Tänä iltana voit tavata hänet luonani; hän on paljon parempi mies kuin veljensä. Hän on sinut nähdessään oleva suuresti mielissänsä.

— Sepä oli onneksi minulle. Puhutaan siis muusta. Pest näyttää tätä nykyä olevan hienon maailman pesäpaikka, ainakin siitä päättäen, että sinä olet tänne majoittunut. Mitä te täällä toimitte?

— Levitämme sivistystä. Toimi on tosin ikävämpi kuin viettää Pariisissa aikansa. Mutta muutaman unkarilaisen valtaherran päähän on pöllähtänyt täst'edes asua Pestissä, ja heidän tähtensä asuu toisia ja toisten tähden taas toisia tässä kaupungissa, missä on sumua yhtä paljon kuin Lontoossa, joten on tarpeeksi aihetta mielikuvitukselle.

— Hyvä! Entä mitä tiedät Kárpáthin oloista.

Herra Kecskerey pullistui paksuksi kuin ylpeä sammakko ja vastasi teeskentelevällä äänellä:

— Miksi minua luulet, veikkoseni? Olenko minä mikään vakooja? Tunkeudunko minä perheitten salaisuuksiin niitä ilmoittaakseni? mitä luuloja minusta!

Rauhallisena heitteli Abellino käsiinsä saamiaan nimikortteja Shokon päähän; — hän tunsi herra Kecskereyn tavat. Säädyttömistä kysymyksistä ja luottamustoimista hän ensin suuttui ja oli ne tyköänsä työntävinään, mutta antoi niihin kumminkin vastauksen.

— Välitänkö minä, miten Kárpáthien laita on? Se ei ole minun asioitani. Minun puolestani saa maailma kyllä puhua, että rouva Kárpáthilla on joka viikko uusi rakastaja, tänään kreivi Erdey, huomenna Mikko Kiss; että Juhana-herra itse kokoaa vanhoja veikkojansa Kárpátfalvaan ja on iloissaan, kun vaimonsa heihin mieltyy; että rouva monta monituista kertaa on käynyt naapurien luona terveisillä yksin Mikko Kissin kanssa y.m. Mitä minä heistä? Johtuvat yhtä vähän mieleeni kuin tuon apinan unet.

Abellino jätti nimikortit rauhaan ja alkoi tarkemmin kuunnella.

Kecskerey taasen ei ollut hänelle puhuvinansakaan, vaan jutteli ikäänkuin itsekseen, ja alkoi senvuoksi huutaa neekerille:

— Bre bre! Khizmetkiar!

Neekeri juoksi sisään.

— Bujursynyz sultanmy! (Käskekää, herrani!)

— Espablerimi! Kengelerimi! (Vaatteeni! Kenkäni!)

Neekeri juoksi ulos ja toi saappaat.

— Khair kengelerimi, aasi, tuo tänne tohvelini. Vaikeaksi käy naudasta tehdä ihmistä.

Abellinoa suuresti huvitti sivallella ratsupiiskalla neekerin vääriin sääriin. Yleensä hänen myöskin teki mieli vainota huonekaluja, eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin oli vääntänyt poikki käsiin joutuneet sakset.

Sillä välin pukeusi Kecskerey; niin hän ainakin itse arveli.

— No, veikkoseni; olet siis palannut Intiasta, virkkoi isäntä suojelijan lailla hänen käsivarteensa tarttuen ja alkaen hänen kanssaan kävellä avarassa salissa edestakaisin. Arvelen sinun nyt jäävänkin pitemmäksi aikaa meidän piireihimme ja kunnioittavan iltamiani läsnäolollasi.

— Kiitoksia kutsustasi iltamiin. Mutta tätä nykyä en ole tarpeeksi rikas ottaakseni niihin osaa, Griffard ei lupaa enää lainata, ja minun täytyy oppia säästämään aivan kuin mikäkin poroporvari.

— Sepä olisi vahinko; tuo keino ei sinulle sovellu. Järkevämmin tekisit sopiessasi setäsi kanssa.

— Rosvonkin virkaa pidän parempana kuin kerjäläisen.

— Hyvä niinkin, nimittäin itse ajatus, mutta ei virka. Olet siis pahassakin pulassa?

— Mitä pahimmassa!

— Oletko yhä vielä rakastunut setäsi vaimoon?

— En; mutta pelkään jonkun toisen olevan häneen rakastuneen.

— Sepä olisi omituista.

— Mikä olisi omituista?

— Ukko on kokonaan muuttunut. Näyttää kahtakymmentä vuotta nuoremmalta, joten häntä tuskin enää tuntee. Elää siivosti; hänellä lienee hyviä lääkäreitä. Ja koko sukunne on kuuluisa siitä, että naiset pitävät teistä vielä vanhoina päivinännekin. Tuonnoin tapasin rouva Kárpáthin, ja hän näytti hyvinkin onnelliselta ja tyytyväiseltä.

— Tuhat tulimmaista! — huudahti raivoissaan Abellino irroittaen itsensä Kecskereyn käsivarresta ja heittäytyen suuttuneena nojatuoliin. Kenen ansio on, että tuo rouva on onnellinen ja tyytyväinen? Siihen ei hänen miehensä kykene, se on vale!

— Saattaa valettakin olla, virkkoi Kecskerey kylmäkiskoisesti, istua könöttäen keinutuolissa toinen polvi käsien välissä.

— Jos vain voisin näyttää todeksi, että tuo nainen on johonkuhun rakastunut, jos oikein selvästi, julkisesti ja loistavalla tavalla voisin todistaa, että hän on salaisessa lemmenliitossa jonkun toisen miehen kanssa.

— Se olisi tietysti arvaamattoman hyvä asia sinulle.

— Vievät perintöni!

— Saattaapa niinkin käydä. Ukko voi antaa vaimonsa uskottomuuden anteeksi tehdäksensä sinut perinnöttömäksi.

— Mahdotonta, mahdotonta. Niin törkeätä tekoa eivät lakimme salli.

Kecskerey remahti nauruun.

— Veikkoseni, jos laillisesti ruvettaisiin tutkimaan aatelissukujen syntyä, niin tulisi kantakirjoista sangen kummallisia seikkoja ilmi.

— Mutta sitä eivät lait voi sallia, että kurja kerjäläistyttö tunkeutuu ylhäiseen sukuun ja elähtäneen ukon vaimona ryöstää rikollisella lemmenliitolla lailliselta perilliseltä hänen etuoikeutensa.

Kecskereyn nauru yltyi yltymistään.

— Sittenkuin viimeksi erosimme, olet tullut kauhean siveelliseksi. Vuosi takaperin olisit itse tehnyt samanlaisen rikollisen liiton.

— Pila sikseen, veliseni! Näethän, että olen vararikkoinen mies, helvetillisten vehkeitten kautta häviöön joutunut. Jos vielä aavistukseni käy toteen, niin ei muuta kuin ammun luodin otsaani. Minun täytyy kaikin mokomin saada tietää jotakin, josta voi rouva Kárpáthia oikeudessa syyttää. Jollei sellaista ole olemassa, niin täytyy keksiä.

Kecskereyn kasvot kävivät vakavan näköisiksi

— Veli kulta. En käsitä, miksi minulle näitä puhut. Näytänkö minä mieheltä, jommoiselta voi tuontapaisissa asioissa neuvoja saada? Moisista pyydän päästä. Tee tahtosi; se ei ole minun asiani. Ensi talven asuu Kárpáthin väki täällä. Tee parhaan tahtosi mukaan: tutki heidän palkollisiansa, usuta liittolaisiasi turmelemaan rouvaa, jotta sitten voisivat todistaa häntä vastaan, piiritä hänet vakoojilla ja anna sitten juttu riivattujen asianajajain huostaan. Mutta jätä minut rauhaan; minä olen gentlemanni enkä vakooja, en mikään palkattu Mefisto.

Arvoisa gentlemanni riensi pesemään kätensä tällaisen tahran varjostakin, mutta neuvoi samalla kumminkin, mitä Abellinon piti tehdä.

Tämä taasen oli kovasti mielissään. Uusia tuumia alkoi syntyä hänen aivoissaan. Hän sanoi veljelliset jäähyväiset; kunniasanallaan lupasi kumpikin ennen pitkää toinen toisensa tavata.

VIII.

Sydän ei syttä valkeampi.

Rouva Kárpáthi oli luvannut auttaa ystävätärtänsä emännän toimissa, kun tämän mies astuu uuteen virkaansa, kuten Florakin oli häntä auttanut koiraseuran kokouksen edellä.

Kaksi ikävää viikkoa Fanny yhä vaivasi päätänsä miettimällä, millä keinoin pääsisi lupaustansa täyttämästä.

Ei keksinyt ainoatakaan pätevää syytä. Onnettomuudekseen oli hän jo ihan terve, jott'ei käynyt laatuun kipujaankaan verukkeeksi vetää.

Hänen täytyi mennä sen miehen kotiin, jota olisi ollut paras karttaa kaikin mokomin. Täytyi kärsiä kovia tuskia nähdessään hänet kunnian, loisteen kukkuloilla, ylistettynä isänmaanystävänä, jota sekä miehet että naiset ihailevat, jonka nimeä lapsetkin ilolla mainitsevat.

Täytyi antaa sydämeensä painua orjantappurakruunun, piti seisoa tämän miehen ja hänen vaimonsa nähtävissä ja kärsien kuunnella häntä vilpittömästi kiitettävän, sekä vain hymyillä maailman nähden, antaa sydämen vuotaa verta, saamatta kyyneltä vuodattaa, huokausta päästää, uskaltamatta punastua, jott'ei kukaan saisi aavistustakaan siitä, mitä mielessä liikkuu.

Kuinka paljon raskaampi taakka onkaan rakkaus kuin viha! Edellistä on paljon vaikeampi salata kuin jälkimmäistä.

Fannyn pelko toteutui.

Flora ei unhottanut hänen lupaustansa. Jo kaksi viikkoa ennen juhlaa kirjoitti hän ystävättärellensä kirjeen kutsuen hänet viikoksi luoksensa.

Täytyi siis koko viikon kärsiä kovia sydämen tuskia. Suuri rikos lienee rakkaus, koska rangaistuskin on niin katkera!

Samana päivänä kuin rouva Kárpáthi saapui Szentirmaan, varustautui Marion neiti lähtemään talosta.

Rudolf kysyi matkan päämäärää.

— Lähden tiluksilleni Köhalmiin ja koetan viettää siellä muutamat päivät niin hauskasti kuin mahdollista.

— Mutta miksi lähdette juuri juhlaa pakoon?

— Veikkoseni, ihminen tekee usein kysymyksiä, joita hän katuisi, jos saisi suoran vastauksen. Tämä kuuluu niihin. Meille kaikille kolmelle, tai oikeammin sanoen neljälle on parasta, että menen pois.

Tuolla neljännellä hän epäilemättä tarkoitti rouva Kárpáthia.

Rudolf ei enää kysellyt; mutta häntä ei näyttänyt miellyttävän Marion neidin lähtö.

Flora otti ilolla ystävättärensä vastaan; kasvoista näkyi selvästi mielihyvä hänen syleillessään Fannyä. Rudolf oli myöskin kohtelias ja ystävällinen hänelle — mutta ei mitään muuta.

Fannyn mielestä asema ei oikeastaan ollutkaan niin vaarallinen kuin hän oli luullut. Miesihanteet tavallisesti menettävät omassa kodissaan suurimman osan siitä loistekehästä, joka heitä vieraissa ympäröi. Kotona kuulee heidän viheltelevän, riitelevän palkollisten kanssa, häärivän arkitoimissa; näkee heidän syövän, juovan, vetelehtivän; näkee heidät arkipuvussa, välistä saappaat likaisina, kun tulevat tallista; huomaa, että ihanteetkin taistelevat elämän pienten tarpeitten puolesta, kuten muutkin ihmiset, eivätkä aina ole siinä asennossa, kuin heidän muotokuvansa osoittavat. Toista on naisten laita. Naisella on synnynnäinen taipumus kauneuteen kotiaskareissakin, nainen on aina viehättävä, sekä tanssi- että arkipuvussa. Mies taasen on vähimmän miellyttävä kotona.

Ja kun mies on päättänyt olla hyvä aviopuoliso, niin pitää hän velvollisuutenansa olla toisia naisia hyväilemättä. Päälle päätteeksi kävi päiväkausia Rudolfin luona kaikenmoisia poliitikkoja, tupakalta haisevia puoluepäälliköitä, viisaita lakimiehiä, notarioita ja viskaaleja, joten hänellä oli aina näitten kanssa tekemistä.

Lyhyesti lausuen, Fanny huomasi vaaran olevan paljoa pienemmän kuin mitä oli luullut, ja katseet, jotka hän Rudolfiin loi, olivat levollisemmat kuin ajatukset, joita hänellä ennen oli Rudolfista ollut.

Ihmiset, joiden tunteet ovat raittiit ja oikealla uralla, tavallisesti sangen vähän niitä ilmoille tuovat; mainiot valtiomiehet, kuuluisat runoilijat ilmaisevat aivan vähän arkielämässä jaloja aatteitansa. Niin oli Rudolfinkin laita. Kotona näytti hän ihan tavalliselta ihmiseltä, jossa ei ollut mitään erinomaista. Tämä seikka oli sangen terveellinen rouva Kárpáthille.

Viikko kului nopeasti, ilman tuskia, paremmin kuin Fanny oli luullutkaan.

Rouva Szentirmay oli hienotunteinen nainen, joka ei liioin kehunut miestänsä ystävättären kuullen. Tämäntapainen kehuminen osoittaakin joko heikkoa tai ulkokultaista luonnetta. Oikea nainen voi kerran mainita rakastavansa miestään, mutta hänen ei ole tarvis sitä useammin kertoa.

Siten ei Fannyn tarvinnut suurta mielikarvautta kokea Szentirmayn kartanossa ollessaan. Loppupäiviksi täytyi Rudolfin lähteä piirikunnan pääkaupunkiin, mistä hänen piti palata vasta virkaanasettajaispäivän aattona.

Molemmat naiset sill'aikaa suurimmalla huolella valmistivat lähestyvää juhlaa. Mitä toinen unohti, tuli toisen mieleen. Fanny alkoi päivä päivältä yhä enemmän tottua asemaansa, eikä hän enää pitänyt niinkään mahdottomana saada sydäntänsä rauhoitetuksi. Elämä, käytännölliset toimet tekevät monta asiaa selkeäksi ja mahdolliseksi, joita mielikuvitus ja runollinen logiikka pitää mahdottomina.

Saammepa nähdä…

Juhlapäiväksi matkustivat Flora ja Fanny piirikunnan pääkaupunkiin, missä ispaanin asunto oli kuntoon laitettu.

Szentirmay oli tosin tahtonut, että virkaan vihkiminen tapahtuisi niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, sillä hän piti sitä tapaa liian itämaisena, että varakkaat juhlakulkuun tuhlasivat tuhansia, mutta eivät antaneet rahtuakaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Kuitenkin näyttivät aatelisryhmät sangen muhkeilta puoluelippuineen, joita piirituomarit kantoivat; nuo kaksitoista nuorta aatelismiestä, jotka loistava muinaisunkarilainen puku yllään ratsastivat pääispaanin vaunujen rinnalla; taajat kansanjoukot kaduilla ja huoneitten katoilla; pitkät jonot komeita vaunuja, joissa istui juhlapukuisia aatelisherroja.

Ylhäiset naiset katselivat komitaattihuoneen[23] parvekkeelta ohitseliikkuvaa juhlakulkuetta. Heidän joukossaan oli myöskin rouva Kárpáthi.

Hän töin tuskin tunsi noita muhkeita herroja, niin oli itämainen juhlapuku ja juhlamuoto heidät muuttanut. Useat nuorista ratsastajista tervehtivät miekoillansa kunniaa tehden.

Saapuivat vihdoin itse pääispaanin vaunut, ympärillä kaksitoista pulskaa ratsumiestä. Rudolf istui paljain päin avonaisissa vaunuissa. Kasvoista näki hänen olevan todella liikutetun. Minne ikänä hän tuli, osoittivat raikuvat eläköönhuudot hänen lähenevän; kaikki iloitsivat, kun piirikunta oli saanut esimiehekseen parhaimman isänmaanystävän, rehellisen miehen. Hän oli tällä hetkellä muinaisajan sankarien kaltainen, jotka palatessaan voittoisista sodista kokoontuivat kotiin laatimaan lakeja vihollisten kauhuksi, kansan turvaksi, vaimojen iki-iloksi.

Vavisten katseli rouva Kárpáthi häntä. Ehkä olisi sentään ollut paras olla häntä näkemättä!

Kulkue poikkeaa komitaattihuoneen portista sisään. Puolen tunnin perästä seisoo Rudolf suuressa juhlasalissa pitämässä innokasta puhetta, jonka loistavat, kehoittavat lauseet saavat joka kuulijan sydämen ilosta sykkimään. — Rouva Kárpáthi on myöskin parvella kuulemassa. Parempi olisi sentään ollut olla näkemättä, kuulematta. Rakkaus vain kiihtymistään kiihtyy!

Sattumalta huomaa Fanny jonkun tuolta alhaalta salista innokkaasti häntä tervehtivän, viittoilevan sekä päin että käsin ja muillakin sopivilla ruumiin osilla, ja astuupa vihdoin tuolillekin, jotta hänet paremmin nähtäisiin. Ensin hän ei tuntenut tuota herraa, mutta vihdoin muutamien vastenmielisten muistojen herätessä tuli hänen mieleensä, että hän oli ennen tuon inhoittavan henkilön jossakin tavannut. — Se on herra Kecskerey…

Mikä on tuon arvoisan miehen tänne johtanut? Syyttä hän ei ole viitsinyt tulla.

Fannyä inhoitti tuo herrasmies niin, että hän oikein joutui hämille, ja joka kerta kun hän sinnepäin katsahti, huomasi hän miehen yhtä mittaa katsoa tuijottavan häneen.

Juhlamenojen päätyttyä seurasi, kuten tavallista, suuret päivälliset. Sitten palasivat vieraat taas tanssihuoneeksi muodostettuun juhlasaliin.

Seudun parhaat, kuuluisimmat miehet ja kauneimmat naiset olivat koossa.

Rudolf alotti tanssin erään herttuattaren kanssa, jota pidettiin mitä suurimmassa arvossa naisten kesken, ja sitten sopivaisuuden mukaan toisten sulotarten kanssa järjestänsä.

Fanny vapisi, sydämensä sykki kovasti nähdessään Rudolfin lähestyvän. Rouva Szentirmay par'aikaa tanssi erään nuoren ritarin kanssa, joten hän istui yksin.

Rudolf astui kohteliaasti hänen luoksensa ja somasti kumartaen pyysi häntä tanssiin.

Tällä hetkellä hän oli kaunis!

Fanny ei tohtinut häneen katsahtaa. Puoleksi kumartuen ojensi Rudolf hänelle kätensä.

Rouva parka tuskin sai sanoneeksi:

— En voi tanssia. Olen ollut kovin sairaana…

Tätä puhetta täytyi uskoa, koska hän tälläkin hetkellä oli kalman kalpea.

Muutamin kohteliain sanoin ilmaisi Rudolf surkuttelevansa, kun ei ollut onnea saada häntä tanssiin, ja poistui.

Pitkään aikaan ei Fanny uskaltanut katsoa eteensä, luullen Rudolfin vielä siinä seisovan… Vihdoin viimeinkin nosti hän katseensa ja näki — herra Kecskereyn.

— Aivan kuin neitsyt Maaria Karmelin vuorella, virkkoi kunnon kavaljeeri, hattu kainalossa tervehtien ja rohkeasti lähelle astuen.

Fanny aavisti heti, että tämän miehen edessä täytyy salata ajatuksiansa ja vastasi kylmästi ja rohkeasti tervehdykseen.

— Suuri vahinko seuralle, kun ei armollinen rouva tanssi, mutta yhtä suuri voitto minulle, koska minä en myöskään tanssi — virkkoi kavaljeeri nenäkkäästi imarrellen ja istui aivan kuin hyväkin tuttu rouva Kárpáthin viereen levittäen hännystakkinsa liepeet ja nostaen toisen polven käsien väliin. Ettehän pahastu, jos vähän juttelen.

— Kuuntelen kernaasti.

— Näinä päivinä on ihastuttanut pääkaupunkiamme ilosanoma, joka on tehnyt kaikki onnellisiksi, jotka ovat siitä tiedon saaneet.

— Mikä sanoma se on?

— Se, että te muutatte ensi talveksi pääkaupunkiin.

— Asia ei ole vielä varmasti päätetty.

— Vastauksenne saattaa epätoivoon. Veli Kárpáthi olisi sangen epäkohtelias aviomies, jollei heti täyttäisi vaimonsa toivetta.

— En ole kenellekään sanonut toivovani muuttaa Pestiin.

(Rouva koettaa salata asiaa, tuumi Kecskerey; laitetaanhan heidän kartanoansa Pestissä asuttavaksi. Heti saadaan seikasta selko).

— Mutta ensi talvena tulevat Pestin seurasalongit sangen miellyttäviksi; siellä perustetaan sangen hauskoja piirejä. Sinne tulee Szépkiesdyn perhe, kreivi Erdey äitinensä, nuori Eugen Darvay, vapaamielisen puolueen leijona, sorea Rudolf Cséndey ja tuo älykäs seikkailijasankari Mikko Kiss…

Tyynesti piteli Fanny viuhkaintansa. Ei yksikään yllämainituista miellyttänyt häntä.

(Näiden hän jo tietää Pestiin muuttavan, eikä se häntä hämmästytä. Mutta mainitaanpas vielä joku, vaikka en itsekään tiedä, puhunko totta.)

— Tiedänpä varmaan, että ylistetty ystävämme Rudolf myöskin viettää siellä ihanine vaimoinensa talven.

Hah! Jopa vaikutti! Ei voinut salata pistoksen kipua! — Asia ei kuitenkaan tullut ilmi, sillä rouva Kárpáthi vastasi vain:

— En luule, että muutamme Pestiin.

Näin sanoen nousi hän sijaltaan; tanssi oli päättynyt, ja Flora tuli häntä vastaan kävelläkseen hänen kanssansa salissa.

Herra Kecskerey jäi tyytyväisenä istumaan sohvalle aprikoimaan.

(— Miksi hän hengitti niin raskaasti sanoessaan: "en luule, että, että muutamme Pestiin.")

Herra Kecskerey käytti tilaisuutta hyväkseen Rudolfin häntä lähestyessä, tarttui hänen käsivarteensa ja rupesi, kuten ystävä ainakin, kävelemään salissa edestakaisin hänen kanssaan.

Lienee parasta huomauttaa, että herra Kecskereytä pidettiin kunnianarvoisena miehenä korkeammissakin piireissä ja katsottiin siis sangen sopivaksi elää hänen kanssansa tuttaviksi.

Kunnon ritari (herra Kecskerey) johti Rudolfin kynttiläkruunun alle, ehkä sen vuoksi, että häntä itseään nähtäisiin tai jotta Rudolf näkisi paremmin. Molemmat rouvat, juhlan sankarittaret kävelivät käsitysten heidän edellänsä. Kaunis oli kumpikin!

— Mitkä ihanat naiset! — virkkoi innostuneena Kecskerey. Kummallehan nyt sadun Paris antaisi Eriksen omenan, jos hänen täytyisi näitten jumalattarien kesken valita? Ja he kävelevät vielä käsitysten. Todellinen belle alliance! (kaunis liitto.) Ei, huonosti sanoin; ruma liitto, affreuce alliance! Valloittaisivathan he erikseenkin maailman; miksi he vielä ovat liiton tehneet? Veikkoseni, minä varoitan sinua tuon liiton suhteen. Rouva Kárpáthi on ihana nainen.

— Minun vaimoni on ihanampi … vastasi tyytyväisenä Rudolf.

— Ihailen sinua noitten sanojesi tähden. Sinä jaloin miehistä! Vaimosi on todellakin enkeli. Rouva Kárpáthin kauneus katoaa hänen rinnallansa. Eikä hän olekaan niitä kaunottaria, jotka älykkäitä miehiä miellyttävät. Sitä paitse on hän liian tuntehikas.

— No, no. En soisi sinun parjaavan vaimoni tähden rouva Kárpáthia. Hän on myöskin kaunis nainen, ja muutamien mielestä saattaa hän olla kauneuden ihannekin.

— Aivan niin. Abellino esimerkiksi yhteen aikaan ei olisi myöntänyt, että kauniin Helenan tai Ninon de l'Enclos'in ajoista asti olisi syntynyt maailmaan häntä ihanampaa naista. Tuli ihan kieropäiseksi hänen tähtensä. Joutui aivan häviöön tämän naisen tähden. Kulutti näet noin kuusikymmentä tuhatta floriinia.

— Mitä sillä tarkoitat, kysyi Rudolf äimistyen.

Kecskerey mielihyvissään naurahti.

— Kysytpä todellakin lapsekkaasti, Rudolf. Etköhän tiedä, että on tapana nuorten naisten tähden rahoja kuluttaa.

— Tiedänpä senkin, miten Abellinon kävi, kun juonillansa sai tytön ottamaan häneltä kuusisataa floriinia. Rahat laitti tyttö takaisin tavalla, joka ystävienkin kesken vastaa kolmea korvapuustia. Muistan asian sangen hyvin, sillä siitä tuli kaksintaistelu, jossa minä olin varamiehenä Abellinon vastustajalle.

— Aivan totta. Mutta tiedäthän, kuinka usein käy niin, että kurjat viisi-, kuusisataa floriinia heitetään lahjoittajalle vasten silmiä, mitä ei kumminkaan tehdä kuudellekymmenelle tuhannelle floriinille. En sano tätä rouva Kárpáthia solvatakseni, sillä luulen, ettei mitään heidän keskensä tapahtunutkaan. Tosin tyttö jo oli hyväksymäisillänsä tarjouksen ja lupasi kunnon äidillensä, rouva Mayerille, ottaa korviinsa Abellinon puheen, tai oikeammin kuudenkymmenen tuhannen floriinin tarjouksen, kun onnellinen sattumus johti Juhana ukon päähän tuuman naida tuo tyttö. Sen hän teki epäilemättä kostaaksensa Abellinolle, ja tyttöpä osasi valita molempien tarjousten välillä. En kuitenkaan tahdo Herran tähden puhua mitään pahaa hänestä. Hän on moitteeton nainen, vaikk'en ymmärrä miks'ei jotkut joukostamme voisi hänen suhteensa ruveta koettamaan onneansa?

Samassa tuli Rudolfin luo useita tuttavia, joihin hän liittyi eroten Kecskereystä. Mutta tästä hetkestä alkaen näkyi hänen kasvoillaan tavaton surumielisyys, ja joka kerta, kun hän kohtasi vaimonsa, joka yhä seurusteli rouva Kárpáthin kanssa, lensi hänen sielunsa läpi katkeruuden tunne. Hän yhä arveli:

— Tuon naisen olisi jo voinut kuudellakymmenellä tuhannella floriinilla ostaa.

Ja vielä ajatteli hän, että tänä iltana Kecskerey on kertova saman hauskan jutun ainakin viidellekymmenelle eri hengelle. Tunnin kuluttua tietää sen koko seura, ja hänen vaimonsa kävelee tuon naisen kanssa käsitysten, juttelee, kuiskailee, elää aivan ystävyksin.

Mitä oli hänellä rouva Kárpáthin kanssa tekemistä! Sai hänen puolestaan olla kahta vertaa kauniimpi kuin olikaan. Mutta hän pelkäsi, että tuo rouva on vahingoittava hänen vaimonsa, rakkaimpansa mainetta. Tämä ajatus teki hänet levottomaksi.

Miksi hän olikaan sallinut vaimonsa tutustua tuohon naiseen? Flora on niin hyväsydäminen, hänen tuli tuota rouvaa surku ja aikoi parantaa hänen asemaansa ajattelematta, että hänen oma maineensa siten tahraantuu.

Tosin Rudolf tunsi Kecskereyn tapana olevan säälimättä parjata ihmisiä, mutta hän tiesi myöskin, ettei mies liioin perättömiä loruja laske. Hän ei valehtele ihmisiä panetellessaan eikä sepitä vääriä huhuja, vaan tietää kertoa heidän salaisimmatkin varjopuolensa.

Rudolf tuskin malttoi odottaa tanssien loppua, mikä tapahtui heti puoliyön jälkeen, kun parin hyvässä löylyssä olevan aatelisen patriootin päähän pisti ruveta keskellä salin lattiaa tanssimaan erästä unkarilaista kansallistanssia. Hienonenäisimmät naiset poistuivat heti salista; vähitellen katosivat toisetkin, joten vain iloinen nuoriso jäi musikanttien kera pitämään hauskaa aina aamupuhteeseen asti.

Rudolf riensi vaimonsa luo. Palkolliset sanoivat hänen menneen makuuhuoneeseen. Rudolf koputti ovelle; sisältä kuului myöntävä vastaus.

Flora oli vielä juhlapuvussa. Kamarineitsyt hääri rouvan palmikkojen avaamistoimessa.

— Saako vaihtaa pari sanaa? — kysyi Rudolf kynnykseltä ja kiersi oven lukkoon.

Hellä hymyily osoitti myöntävää vastausta.

Kamarineitsyt rupesi avaamaan ahdasta uumaa.

— Enkö minä kykenisi tuohon työhön? — kysyi Rudolf.

Flora hymyili vain ja viittasi kamarineitsyttä poistumaan, koska muka tullaan ilman häntä toimeen.

Aviomiehillä on erittäin suloisia etuoikeuksia!

Kuinka olisikaan Rudolf voinut olla näin suloista työtä tehdessään syleilemättä tätä ihanaa olentoa; kuinka olisikaan hän saattanut olla painamatta hellää lemmen suuteloa vaimonsa hymyileville huulille?

— Seis, jo riittää, virkkoi Flora äkisti, irroittaen itsensä miehen syleilystä. Tiedätkö, että olen sinulle suuttunut?

Joka tapauksessa teki vaimo sangen rakastettavasi salliessaan miehen ensin suudella ja vasta sitten sanoa, että hän on suuttunut.

— Saanko tietää, mitä olen rikkonut?

— Olit tänään minulle sangen epäkohtelias. Et koko iltana pitänyt minua puhuttelun arvoisena; vaikka ehdoin tahdoin kävin Rudolfin ohitse monta kertaa, niin ei Rudolf sittenkään ollut minua huomaavinaan.

Sillä välin onnistui Rudolfin saada kiinni pienestä uhkailevasta kätösestä ja siten pakotti hän sitä suutelemalla ja poveensa pistämällä vaimonsa istumaan hänen viereensä sohvalle.

— Tiedätkö, minun täytyi sepittää sinusta useita kompia.

— Arvattavasti sangen sattuvia. Saanko kuulla muutamia niistä?

— Ajattelin esimerkiksi, että Rudolf tultuansa ispaaniksi tahtoo arvoansa ylläpitää vaimonsakin silmissä. Mutta se ei käy laatuun! Näytämme mekin, ettemme häntä pelkää. Ei, ei rahtuakaan! Pidämme hänestä samoin kuin ennenkin.

Näin sanoen heittäytyi rouva rohkeasti Rudolfin syliin ja syleili häntä kiivaasti, useita kertoja suudellen sekä huulille, poskille että otsalle, mikä seikka tarpeeksi selvästi osoitti, että on turhaa vaimonsa silmissä arvoaan ylläpitää, sillä miestä ei ollenkaan pelätä. Ei, ei hituistakaan! Eri suukko pantiin joka ei-tä todistamaan.

Rudolf oli melkein unohtaa asian, minkä vuoksi oli tullut; olisipa kauemminkin näitä suloisia nuhteita kuunnellut.

— Mutta pila sikseen, Rudolf, virkkoi Flora pyyhkien hiussuortuvia kasvoiltaan ja koettaen puhua vakavasti.

— Oliko tämä siis vain pilaa? — puuttui Rudolf puheeseen yhä hellemmin vaimoansa syleillen.

— Sinun pitää vastata, miksi olit tänään pahalla päällä.

— Huomenna vasta.

— Ei, ei. Sinun pitää vielä tänään sanoa. Minä, näetkös, olen suuttunut eikä päivän pidä vihan ylitse laskeman, kuten sanotaan.

— Salli minun korvata rikokseni! Kolmeen tuntiin en ollut tykönäsi, kolmeen päivään en ole luotasi poistuva. Siten tosin saat rangaistuksen sinä, mutta en minä.

— Älä, Rudolf, laskettele noin pahoja piloja. Tuo oli paha pila. Mutta vaikka hyviäkin puhuisit, niin et kumminkaan pääse minulle käytöksestäsi tiliä tekemättä. Miksi olit niin pahalla päällä?

— Vastaanottopuheessa oli eräs kohta harmittava.

Hän koetti valehdella, mutta ei onnistunut.

— Ei käy kuntoon, ukkoseni, minua ei niin petetä. Koetat valehdella? Noilla puhtailla, vilpittömillä kasvoillasi aiot valehdella? Noilla kirkkailla silmillä? Minulle, omalle aviopuolisollesi, aiot valehdella? Älä tee niin, vaan puhu totuus!

Rudolf kävi totiseksi, vaipui mietteisiin, mutta vastasi vain:

— Älkäämme puhuko siitä tänään.

— Miks'emme?

— Kestäisi kauan.

— Vai niin, Rudolfin on uni! Rudolf parka pelkää puheen kestävän liian kauan. Hyvää yötä siis, Rudolf kulta! Kun menet maata, niin käske kamarineitsyt sisään.

Rudolf nousi, kumarsi ja teki todenteolla lähtöä. Nyt oli tietysti vaimon vuoro antaa myöten.

— Jää tänne; minä vain leikkiä laskin, virkkoi hän hyväilemällä estäen miestänsä menemästä. Oletpa vieläkin huonolla tuulella, kosk'ei kanssasi voi leikkiäkään laskea.

— Päinvastoin aioit ajaa minut pois sentähden, etten ollut tarpeeksi vakava.

— No niin. Oleppas sinä vakava, minä taasen leikkisä. Minä kyselen ja sinä vastaat vilpistelemättä. Tulepas tänne; ruvetkaamme arvoittelemaan! Otaksukaamme, että arvaan mikä sinua vaivaa.

— Saadaan nähdä, vastasi Rudolf mukavasti sohvalle pitkälleen laskeutuen, pää Floran sylissä.

— Olet ehkä kuullut juttuja?

— Sinnepäin.

— Kenestä?

— Jos tuohon kysymykseen vastaisin, niin olisi arvoitus heti selvillä. Arvaa?

Palkinnoksi tästä vastauksesta täytyi Rudolfin saada suukko.

— Minustako?

— Tarvittaisiin liian suuri kuvitusvoima sinusta huhuja sepittämään.

— Kenestä sitten?

— En vaivaa sinua enää, vaan sanon. Aikeessa kertoa sinulle koko asia tulinkin tänne, mutta en sentään tahtonut tällä kertaa pahoittaa mieltäsi; itse olet todistajani, että vain kovan tutkinnon käytyäni sen ilmaisen. Minä en ollenkaan pidä seurustelustasi ja ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa.

— Ah!… Flora ei tietänyt, mitä vastata. Hän oli odottanut kaikkea muuta, mutta ei tätä… Tosiaankin ihmeellistä! Aviomiehet saattavat olla luulevaisia toisten miesten tähden; sinä pelkäät muita naisiakin.

— Minä, näet, rakastan sinua! Puhtaan lempeni vuoksi soisin, että kaikki, jotka sinun näkevät, tuntevat, myöskin sinua kunnioittaisivat, ettei kukaan sinusta vähintäkään pahaa ajattelisi.

— Olenkohan antanut aihetta päinvastaiseen kohteluun?

— Et sinä, vaan tuttavasi. Tuo rouva Kárpáthi on sangen epäiltävässä maineessa.

— Rudolf! Rudolf kulta! Älä puhu pahoin tuosta naisesta; jos tuntisit hänet, niin sanoisit hänen olevan surkuteltavimman vaimon koko maailmassa.

— Tiedän. Ja sentähden sinä sääliväisyydestä teit hänen kanssansa tuttavuutta. Siitä omatuntosi sinua siunaa, mutta ei maailma. Hän on maailman silmissä sangen kevytmielinen nainen.

— Maailma puhuu väärin.

— Ehk'ei aivan niinkään. Hänen entisyytensä antaa tähän arveluun paljon aihetta.

— Mutta hänen nykyisyytensä kumoo tuon luulon kokonaan. Hänen luonteensa ansaitsee kunnioitusta.

Hellästi silitteli Rudolf vaimonsa päätä.

— Flora kulta, sinä olet lapsekas, et kaikkia asioita ymmärrä etkä vastedeskään ole ymmärtävä. On mielipiteitä, rumia ajatuksia, joista sinun viattomalla mielelläsi ei ole aavistustakaan.

— Älä luule minua niin tuhmaksi. Tiedän kaikki. Tiedän, että Fannyn sisaret ovat huonoja, huikentelevaisia naisia ja että hyvät sukulaiset pelastivat Fannyn joutumasta myydyksi, perikadon uhriksi. Tiedän, että nämä seikat ovat maailman silmissä sangen huonoja merkkejä, mutta tiedänpä myöskin, ettei kukaan tohdi häntä tuomita, niin kauan kuin minun käteni lepää hänen kädessään. Kas, tämä seikka tekee minut rohkeaksi, antaa hyvän omantunnon.

— Entä jos hän vetää sinut muassaan perikatoon?

— En ymmärrä, miten?

— Entä jos ruvettaisiin puhumaan sinusta samaa kuin hänestäkin, että olet kevytmielinen, heikko nainen.

— Syyttäkö?

— Eipä aivan syyttäkään. Hän elää turhamielisten miesten parissa, mikä ei suinkaan ole naisen maineelle eduksi Ja sinä joudut rouva Kárpáthin kautta joka päivä samojen miesten seuraan.

— Saarnaatpa ihan kuin Marion neiti!

— Minun luuloni on, että ystävyydestäsi rouva Kárpáthin kanssa saat sen kiitoksen, että sinua myöskin pidetään kevytmielisenä, heikkona naisena.

— Minuako? Kevytmielisenä, heikkonako? — toisti Flora nähtävästi loukkautuneena. Heti hän kuitenkin kohautti olkapäitään. Olkoon menneeksi! Maailma olkoon minulle kohtuuton, kun en vain minä ole kohtuuton lähimmäiselleni. Ja mitä huolin maailmasta, kun sinä olet suurin kalleuteni. Pitäkööt minua kevytmielisenä rouva Kárpáthin tähden, kun et vain sinä semmoisia ajattele; muitten luuloista en välitä.

— Entä jos minäkin pitäisin sinua kevytmielisenä?

Kummastuen nousi Flora Rudolfin viereistä.

— Sinäkö, Rudolf? Minuako? Ajattele, mitä puhut! Sanoitko tuon toden teolla?

— Sanoin niinkin.

Flora mietti hetkisen. Sitten virkkoi hän vakavasti:

— Hyvä, Rudolf. Näytän, etten ole kevytmielinen enkä heikko — en ole sinunkaan suhteesi heikko.

Näin sanoen astui hän kellon rihman luo ja tempasi sitä kiivaasti kolme kertaa. Kamarineitsyt tuli sisään.

— Neiti tulee tänne luokseni yöksi.

Suuresti kummastuen katsoi Rudolf vaimoonsa.

— Maanpakolaisuusko edessä?

— Niin.

— Kauanko kestää?

— Siksi kunnes peräytät puheesi.

Hymyillen suuteli Rudolf vaimonsa kättä ja poistui kamariinsa.

Hän kuuli vaimonsa makuuhuoneen oven pantavan sisältä lukkoon ja oli äreissään koko Kárpáthin kumppanuudelle, joka oli tähän ikävään juttuun syynä.

Pahalla päällä meni hän maata. Ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Yksinäisyys kävi vielä enemmän harmittavaksi, kun ajatteli, että yhden ainoan sanan vuoksi täytyy yksin venyä vuoteella, vaikka parin oven takana voisi olla onnellinen kauniin, rakkaan vaimonsa kanssa. Lemmen pelkuruus jo useat kerrat kehotti häntä menemään anteeksi pyytämään ja vakuuttamaan vaikka kirjallisestikin, että naiset ovat lujimmat olennot maailmassa, ettei maan päällä ole ollut eikä ole olevakaan heikkoa, kevytmielistä naista. — Mutta häntä pidätti sentään oman arvon tunto. Ei saanut niin pian antaa myöten. Piti näyttää, että on miehelläkin mielen lujuutta, jos on naisellakin. Huomenna Flora on varmaan ensimmäisenä valmis sitoumuksensa rikkomaan.

Tällaisia kohtauksia tapahtuu rakkaimpienkin aviopuolisoiden kesken, eikä kumpikaan tule niistä hullua viisaammaksi.

Lujiin päätöksiinsä nukkui vihdoin Rudolf. Unissaankin sai hän harmia, kun yhä tapasi rouva Kárpáthin, näki hänestä unta, jutteli, käveli, tanssi hänen kanssansa… Huonolla tuulella hän heräsikin.

Mutta kenties tuon haaveksivan naisen sielu etsi unessa Rudolfia puhellakseen hänen kanssaan, sanoakseen: sinä vihaat, ylenkatsot minua, vaikka olen sinua jo kauan kaikesta sydämestäni rakastanut!

IX.

Vaarallinen koe.

Seuraavana päivänä tapasi Rudolf vaimonsa vasta päivällispöydässä, lukuisien vieraitten parissa. Rouvan kauneista kasvoista ei näkynyt mitään suuttumusta, hän oli yhtä ihana ja suloinen kuin ennenkin, miehellensä yhtä kohtelias ja hellä.

(Tiesinhän hänen vihansa menneen unen mukana, ajatteli Rudolf salaa hymyillen.)

Vierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.

Rouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen kuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä hänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä iltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.

Mielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan pitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.

Hän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta ja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta mitään vaimollensa virkkaisi.

Kun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei koskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti itsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:

— Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme hyvää yötä!

Rudolf äimistyi.

— En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en sinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua kieltää rakastamasta aviopuolisoani.

Makuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli, kuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen harmillista.

Vaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia paikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen lakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle koko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan. Ajatukset harhailivat muualla.

Seuraava päivä kului samalla tavalla kuin edellinenkin.

Flora oli entistä herttaisempi. Hurmaavan sirenin lailla viehätteli hän miestänsä, oli lempeä ja hellä häntä kohtaan aina makuuhuoneen ovelle asti. Mutta taas pantiin ovi lukkoon, jottei Rudolf päässyt sisään.

Tämä oli hänestä mitä suurinta kiusantekoa. Tuon nuoren rouvan suhteen olivat Caligula ja Nero oikeita ihmisystäviä!

— Kauanko tämä maanpakolaisuus kestää? — kysyi vihdoin Rudolf ikävystyneenä eräänä päivänä.

— Siksi kuin olet peruuttanut halveksivan lauseesi naisista.

Ainoalla sanallahan tuosta olisi päästy. — Mutta miehen ylpeydelle tuollainen sana maksaa paljon. Naisvaltaan saattaa kunnonkin mies mieltyä, kun hän siihen taipuu ehdoin tahdoin; kun saa antautua rakkaimpansa vallan alle; mutta pakosta, voitettuna nöyryyttää itsensä, ei, ei ikinä!

Armoa saattaa anoa vasta, kun kaikki on auttamattomasti hukassa. Hän on sitä ennen pakottava vaimoansa taipumaan. Noina pitkinä, unettomina öinä oli hänellä kyllin aikaa keksiä keinoja sitä varten.

Hän aikoi lähteä viikon ajaksi kotoa, sanomatta vaimollensa minne menee.

Kárpáthi oleskelee tätä nykyä kartanossaan Nagy-Kun-Madararissa. Hän viettää siellä tuon viikon.

Aivan varmaan on rouva Kárpáthi ottava hänet hyvin vastaan. Pitää ruveta häntä hyväilemään. Menestyksen suhteen ei ole syytä pahoin pelätä. Olipa Rudolf ennen saanut itsepintaisempiakin naisia itseensä mieltymään, kun vain päätti saada heistä voiton. Vanha Kárpáthi ei siitä välitä, vaan on iloissaan, kun vaimon on hauska. Eikä tuohon suuria taikatemppuja tarvita, kun tahtoo nautinnonhimoista naista osoittamaan jonkinlaisia suosionmerkkejä. Eikä muuta tarvitakaan. — Kunhan vain saisi ilmi jonkinmoisen todisteen tuon rouvan heikkoudesta sanoakseen vaimollensa: "katsos, tämä nainen, jonka siveydestä menit takuuseen, jonka vuoksi olit omalle miehellesi suuttunut ja kielsit häneltä suurimman onnen, jonka Jumala on meille antanut, tuo nainen, jonka sinä vastoin miehesi tahtoa olet ystäväksesi tehnyt, voisi ryöstää sinulta miehesi rakkauden, eikä siihen muuta tarvittaisi kuin pari sanaa ja muutama silmäys. Eikö tuo nainen ole heikko?"

Tällainen tuuma päässään valmistui Rudolf seuraavana päivänä matkalle. Flora sanoi hänelle jäähyväiset taasen mitä suloisimmalla, herttaisimmalla tavalla. Ei hän teeskennellyt rakkautta, voittoisan lemmen ilmausta se oli.

Rudolf kuiskasi hellästi hänen korvaansa:

— Eikö taistelu vieläkään ole päättynyt?

— Vaadin ehdotonta antautumista, vastasi Flora hymyillen.

— Hyvä. Kun palaan, teen siitä lopun. Mutta silloin minä sanelen rauhanehdot.

Epäilevästi pudisti Flora päätään, suuteli useita kertoja miestänsä ja vielä Rudolfin vaunuihin istuttuakin viittailivat he toisilleen, vaimo parvekkeelta ja mies vaunuista hatulla ja nenäliinalla jäähyväisiä.

Rehellinen aviopuoliso lähtee näin kotoansa suoraa päätä toisen vaimoa viettelemään, vain sentähden, että siten voittaisi omansa takaisin.

Jospa hän tietäisi, mitä aikoo tehdä?…

* * * * *

Kárpáthin perhe asui virkaan vihkiäispäivästä asti Madarasin kartanossa. Vaimonsa pyynnöstä oli vanha Kárpáthi muutamaksi ajaksi muuttanut tänne, vaikk'ei hän tästä paikasta pitänyt likimainkaan niin paljon kuin Kárpátfalvasta.

Fanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän halunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn perhe muuttaa sinne talveksi.

Siihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään Madarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.

Hän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän miltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei hän muuta seuraa kaivannutkaan.

Paraikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa puutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä hänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat ottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin, kun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan yli huudahti Kárpáthi:

— Kas, Szentirmayn hevoset!

Fanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.

— Olitko langeta?

— Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.

— Pöhkö, kun tuota pelästyit! — Tiesinhän, että Flora tulee tänne sinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken saattaisikaan toisin tehdä?

Jo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen, vaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi etäältäkin, mutta ei ihmisiä.

— Tulepas, mennään vastaan, virkkoi hän vaimolleen, kun vaunut poikkesivat kartanoon.

Fanny jäi seisomaan ikäänkuin maahan juurtuneena.

Ehkäpä olisi ollutkin hänen parempi heti muuttua haapapuuksi, jonka lehdet hiljaa häilyen kuiskailevat, eikä kukaan tiedä, mistä syystä.

— Tulehan nyt ystävätärtäsi vastaan, joudutti häntä ukko.

Pelästyneenä katsahti Fanny tulijaan päin.

— Eihän se Flora olekaan, vastasi hän peloissaan.

— Kuka sitten? kysäsi Juhana. Ketä tahansa olisi kummastuttanut vaimon tavaton käytös, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään epäilyksiä. — Ken sieltä sitten mielestäsi tulee?

— Floran puoliso, vastasi Fanny irroittaen kätensä miehensä kainalosta.

Juhana remahti nauramaan.

— Oletpas aika pöhkö! Pitäähän sinun ottaa vastaan hänetkin, kun olet emäntä talossa.

Näistä sanoista tointui Fanny. Hän oli äsken juuri vähällä mennä tainnoksiin.

Hän ei enää sanaakaan virkkanut, vaan karaisi mielensä, kasvonsa ja meni miehensä rinnalla tulijaa vastaan.

Mitä on kuolemaan tuomitun pelko hänen mestauslavalle mennessään, verrattuna tähän rouva Kárpáthin tunteeseen?

Hänen piti omassa kodissaan ottaa vastaan mies, johon hän oli jo mielettömästi rakastunut, ottaa vastaan hänet yksin, ilman hänen vaimoansa. Hänen piti olla vieraalle ystävällinen, sillä niin vaati hyvä tapa ja emännän velvollisuus. Ehkä piti hänen vierasta huvittaakin? Huvittaa!

He saapuivat juuri puutarhasta portaille, kun Rudolfin vaunut tulla jyryyttivät pihaan. Heidät havaittuansa riensi vieras tervehtimään. Kárpáthi ojensi jo kaukaa kätensä, jota Rudolf ystävällisesti pudisti.

— No — annapas sinäkin vieraalle kättä, virkkoi Juhana-herra vaimollensa; onhan hän ystävättäresi mies. Katsot häntä ikäänkuin tuiki tuntematonta.

Fannyn mielestä maa hänen allansa vapisi ja vanha kartano pylväineen, marmoripatsaineen tanssi ja pyöri hänen silmissään. Hän tunsi lämpimän käden pudistavan kättänsä; ehdottomasti nojasi hän huimaavaa päätään puolisonsa olkaa vasten.

Rudolf katseli häntä tarkkaan. Tuosta naisesta hänellä oli omat mielipiteensä. Kalpeutta, arkuutta, tuota raukeata katsetta piti hän pelkkänä hienona, edeltä harkittuna kiemailemisena ja luuli tehtävänsä olevan sangen helppoa laatua.

Portaita ylös käytäessä mainitsi hän syyn tänne tuloonsa. Hänen piti muka tutkia ja ratkaista eräs rajariita kahden komitaatin kesken, mikä työ oli kestävä useita päiviä.

Tuskat siis tulevat olemaan sekä suuret että pitkällisetkin!

Aamupuolen olivat miehet kahdenkesken. Vasta päivällispöydän ääressä tavattiin taasen.

Kárpáthiakin kummastutti vaimonsa kalpeus. Koko päivällisajan oli rouva vaiti.

Luonnollisesti koski puhe yleisiä asioita. Rudolfilla ei ollut useinkaan tilaisuutta suoraan puhutella rouvaa; lausua sievistelyjä naiselle hänen miehensä kuullen ei ole kunnon miehen tapa.

Päivällisen päälle oli Juhana-herran tapa nukkua, mikä oli hänelle käynyt niin välttämättömäksi, ettei hän suurenkaan vieraan tähden olisi päivällisunestansa luopunut.

— Kuluta sinä sillä välin aikasi parhaan tahtosi mukaan, virkkoi hän Rudolfille; mene juttelemaan vaimoni kanssa, tai, jos sen viisaampana pidät, niin käytä kirjastoani!

Ei ollut vaikeata valita.

Päivällisen jälkeen poistui Fanny heti puutarhaan.

Hän rukoilemalla rukoili, että nuo ystävälliset, vakavat puut, moniväriset kukat karkoittaisivat hänen tuskalliset ajatuksensa ja antaisivat niille edes toisen suunnan. Luuli rakkaitten kukkiensa voivan vetää huomiota puoleensa ja eksyttävän hänen ajatuksiansa. Siksipä hän kuljeskeli yksinänsä puutarhan mutkikkaita polkuja, mitään katselematta, miettimättä, ainoan ajatuksen taakan alle vaipuneena, kun äkkiä kuuli askelia läheltä, ja ylös vilkaistuansa näki Rudolfin lähestyvän.

Jos sattumalta häkistään irti päässyt tiikeri olisi vastaan tullut, niin ei Fanny olisi voinut enemmän pelästyä kuin tällä hetkellä.

Ei päässyt enää piiloonkaan. Kunhan olisi nähnyt tulijan ennen, jotta olisi ollut aikaa juosta pakoon vaikka minne tahansa! Nyt oli myöhäistä, he seisoivat jo vastatuksin.

Vieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin tavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin tietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.

— Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin piti vastata.

— Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!

Fanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.

— Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen haavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa, surunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin. Runoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon huvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.

Rudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.

— Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies aivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei kumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia rakastavaisia.

Rudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.

— Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa avioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on onnellinen.

Näin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä, mustia siemeniä putosi hänen käteensä.

— Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.

— Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että siementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi ollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan Intian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.

Rudolf heitti amarantin kädestään.

Fanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se putosi.

— Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen kaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen; edellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat onnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa tuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei ole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen, joka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.

Jospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä pilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.

— Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te olette, voitteko pahoin?

— En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti hän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.

Rudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.

Tuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira turvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.

Fanny hiipi häntä aivan lähelle käsitysten käydäksensä; — jos sydän pakahtuu, niin pakahtukoon.

Korkeasta tornista alas katsova tuntee hurjan halun hypätä alas musertuakseen murskaksi maahan.

He saapuivat komean ja runsassisältöisen kasvihuoneen luo, missä paraikaa kukoisti kaunis, lumivalkoinen daliakukka. Siihen aikaan oli se vielä sangen harvinainen Euroopassa. Tätä kukkaa piti Rudolf sangen kauniina, vakuuttaen vain Schönbrunnissa nähneensä tätä kauniimman.

Keskustelu joutui taas jokapäiväiselle uralle heidän puutarhassa kävellessään. Rudolf arveli jo voittaneensa naisen; tämä taasen luuli jo rikkoneensa tarpeeksi saadaksensa ikuisen tuomion.

Keneltä? Maailmaltako? Ei. Ei mieheltänsä eikä Rudolfin vaimoltakaan. Mutta omalta itseltään. Olihan hän vain kävellyt tunnin ajan Rudolfin kanssa käsitysten ja puhellut tavallisista, hauskoista ja yleisistä asioista, joilla ei ollut mitään merkitystä. Niin, mutta hän tunsi sillä aikaa rikollista onnellisuutta sydämessään! Mitä häntä hyödyttää, vaikk'ei kukaan siitä mitään tiedä, kun hän itse tuntee tämän onnellisuuden olevan varastettua aarretta! Mitä häntä hyödyttää se, että mies, jolta hän on varastanut, ei tunne aarteen arvoa, kun se sitä raskaammin painaa hänen omaa mieltänsä.

Vihdoin palasivat he takaisin kartanoon.

Fanny jätti vieraan hetkiseksi miehensä seuraan. Mutta vain hetkiseksi, sillä pian hän palasi ja viipyi heidän seurassaan koko illan.

Maatamennessään huomasi Rudolf makuuhuoneen eteisessä pöydällä komean kukkakimpun kalliissa kiinalaisessa porsliinimaljassa; siinä pisti heti silmiin, ylinnä ollen, tuo ainoa, ihana daliakukka.

Luuli ymmärtävänsä asian.

Seuraavana päivänä pohtivat miehet taas koko aamupuolen niin sanottuja virallisia asioita. Mietittiin uusia tuumia, kiisteltiin maan laitoksista, suututettiin toinen toistaan poliitillisella viisastelemisella. Kuka näin ollen olisi naisväkeä muistellut?

Iltapäivällä rupesi satamaan, mikä oli kaksinkertainen onnettomuus, sillä ukko näet oli entistään uneliaampi, eikä Fanny voinut mennä pakoon puutarhaankaan, missä vapaa taivas paremmin suojeli häntä vaaralliselta viholliselta.

Hän tunsi kuumeen polttavan suonissansa. Tiesi, huomasi, että tuo mies, jota hän muutenkin niin mielettömästi rakasti, tahtoo, että hän rakastaisi häntä. Jos mies laskee pilaa, niin on se hirmuista pilaa; jos taasen asiassa on jotakin totta, sitä kauheampaa.

Koputus kuuluu ovelta. Tuskin ehtii hän käskeä astumaan sisään, niin Rudolf jo tulee kamariin.

Nyt ei Fanny ole kalpea, vaan posket punasta heloittavat. Huomattuansa Rudolfin nousee hän heti seisomaan nojaavasta asennostaan, pyytäen hämillään anteeksi, sillä hänen täytyy poistua, mutta lupaa heti palata ja käskee vieraan siksi aikaa istumaan sekä juoksee ulos huoneesta. Aikoo kutsua seuranaista. Käy läpi pari, kolme huonetta, mutta ei tapaa ketään. Herra tiesi mihin kaikki ovat joutuneet. Ei ainoatakaan palkollista lähitienoilla. Tällä huolestuttavalla tiedolla palasi hän takaisin.

Heti huoneeseen tultuansa huomasi Rudolf, että Fanny äkkiä pisti piiloon erään kirjan, jota oli lukenut, asettaen sen nenäliinansa alle, jottei sitä näkyisi.

Rudolf halusi saada syvemmälti tutkia tämän naisen luonnetta, jonkatähden hän tahtoi tietää, mitä kirjaa Fanny noin koetti piiloon pistää. Nuo ulkokultaiset naiset lukevat siveettömiä teoksia, mutta ovat kuitenkin ihmisten nähden sangen vakavia olevinaan, tuumi Rudolf.

Hän otti kirjan nenäliinan alta ja avasi sen. Se oli rukouskirja. Ja tämän auetessa tuli sen lehtien välistä näkyviin kaksi painettua kukkaa — kurjenmiekka ja amarantti.

Rudolf tuli totiseksi. Sydämensä sykähti. Vasta nyt johtui mieleen, millaiseen vehkeeseen oli ryhtynyt.

Kukat vetivät hänen huomionsa ja ajatuksensa siihen määrään puoleensa, että hän huomasi takaisin tulleen rouvan vasta, kun tämä seisoi kuumeentapaisesti vapisevana hänen edessänsä.

Molemmat säpsähtivät toistensa katsetta.

Salaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.

Sanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen ihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen laskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää kyynelvirtaa vuotamasta.

Unohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: "hyvä Jumala!"

Vasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.

Näistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt, ja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn vaipuessa nojatuoliin.

Hellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:

— Miksi itkette?

Kysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.

— Miksi tänne tulittekaan? — kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla äänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut Jumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen karttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa, sillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole ollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin syvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole havainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö teidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran tavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi tulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? — Kurjana!

Rouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.

Rudolf katui kovasti tekoansa.

Hetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla silmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:

— Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa vastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä ainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla teitä ajattelemattakin.

Tämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon sydämen!

Mitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa? Voiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä kostuttaa kyynelillä, suudelmilla? — Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen rintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa, sanomatonta suloa.

Itkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta vakavasti hän virkkoi:

— Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki, jolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis minua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.

Kyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi ansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen eläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.

Kauanko tätä elämää vielä kestänee?

Rudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän jäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja murheissaan koko matkan.

Yhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä kaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.

Kotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan katkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.

— Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti. Pikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?

— Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole heikkoja.

— No, siis on rauha rakennettu. — Miten Fanny jaksoi?

— Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.

Rajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella mielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla. Rudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli hän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja kuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.

Huomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset kasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet…

X.

Harmillisia havaintoja.

Emme ole tavanneet tuttaviamme muutamaan kuukauteen. Teemme amerikkalaisen sanomalehdentoimittajan tavalla: annamme yleisölle lepoaikaa ja käymme sillä välin kylpemässä ja metsästämässä. Mutta kotia palattua on koossa koko joukko somia metsästysjuttuja.

Kylpyaika on juuri lopussa; ylimykset palaavat kaikkialta talviasuntoihinsa. Useimmat heistä kokoontuvat Pestiin ja muodostavat siellä seuroja, mikä tekee kaupungin sangen eloisaksi.

Szentirmaynkin perhe oli saapunut. Kaunis rouva ja kunnon mies olivat ylhäisempien piirien enimmän suosimia. Kukin koetti päästä heidän tuttavaksensa. Lukuisat miehet ja naiset olivat rakastuneet Floraan ja Rudolfiin, mutta tietysti kaikki turhaan.

Mutta suurimman hälinän nosti herra Kecskereyn palaaminen. Missä on herra Kecskerey käynyt? — On tehnyt kotimaassa taidematkan. Missä oli ollut? Missä herraspöydässä oli syönyt? Miten hänet oli otettu vastaan? Joka paikassa yleisellä riemastuksella. Matka oli ollut pelkkä sydänten valloitusretki. Kaikki olivat ihastuneet, hurmaantuneet; hänen muistonsa ei ole koskaan katoava niiltä seuduilta, joissa hän kävi. Näin tiesivät sanomalehdet, ylistelivät, kuten velvollisuus vaati, niitä herttaisia, mieleviä ja kieleviä naisia ja neitosia, jotka olivat häntä ystävällisesti kohdelleet.

Palasipa hän vihdoin viimeinkin! Ilman häntä olisi koko talvikausi ollut hieman ikävä. Ennen hänen tuloansa ei ollut puhettakaan tansseista, iltahuveista. Tällaisten järjestämiseen tarvitaan erityinen kyky, erityinen kutsumus, ja se oli oikeastaan vain Kecskerey veikolla. Koska kaikki muutkin nimittävät häntä Kecskerey veikoksi, niin sopiihan meidän sanoa samoin.

Ensi tehtävänä oli perustaa kelvollinen miesklubi, johon kuului hienoja gentlemanneja, jonkinmoinen kasinon tapainen laitos. Noitten pienten kaksintaistelujen loputtua, jotka välttämättömästi tapahtuvat jäseniä valitessa, voimme sanoa klubin olevan jo vakaantuneen seuran, missä saamme tavata sangen mainioita ja eteviä miehiä.

Herra Kecskerey kuului juuri noitten mainittavien miesten joukkoon. Kun hän iltasin päättää olla miellyttävä, osaa hän kertoa monta hauskaa ja sattuvaa juttua taidematkaltansa, niin että biljaardia pelaavatkin keskeyttävät pelinsä mennäkseen hänen mieleviä kertomuksiansa kuulemaan. Nämä ovat sitä lajia, ettei arvoisan gentlemannin moisia lasketeltuaan olisi hyvä toista kertaa tulla noihin mainitsemiinsa herttaisiin, mieleviin ja kieleviin perheisiin.

Par'aikaa hommaa hän jotakin, kuiskailee tuttavien korvaan, huomauttaen, että kun näkevät hänet keskustelevan Abellinon kanssa, pitää heidän kokoontua ympärille kuulemaan hauskoja asioita.

Mikä kova onni lieneekään Abellinoa kohdannut, kun Kecskerey veikko niin kevytmielisesti hänestä puhuu? — kysyi Livius kääntyen Rudolfin puoleen. Olihan hän ennen antanut enemmän arvoa Kárpáthin sukukartanon tulevalle omistajalle.

Rudolf kohautti olkapäitään. Vähänpä hän Abellinon kohtalosta lukua piti!

Kas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa katsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen palkollisiansa. Sama inhoittava soreus! — Säännölliset, mutta tyhjät kasvon piirteet.

— Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! — kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa paikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa unkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.

Abellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi kunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka jättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.

— Toivotan onnea! — kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen häntä kohden pitkät kätensä.

— Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi mainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)

Abellino sai naurajat puolelleen.

— Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.

— Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella Kecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen asiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.

— Miten jaksaa kunnon vanhus?

— Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti terveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki. Häntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on kipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.

— Täti parka, virkkoi Abellino, arvellen tämän olevan uutisen, josta häntä onniteltiin. Todellakin hyvä sanoma. Ehkä tuo nainen vielä kuoleekin. — Ja mikä häntä vaivaa?

— Hjaa! Tauti on sangen vaarallinen. Kovin on hänen muotonsa ja vartalonsa muuttunut; etpä enää häntä tuntisikaan. Nuo kauniit ruusunpunaiset posket, tuo sorea, solakka vartalo — kaikki on mennyttä kalua!

(Siin' oltiin, ajatteli itsekseen Abellino; joutuu perikatoon, kun vastoin luontoaan meni vanhalle miehelle vaimoksi. Sen hän ansaitsikin!)

— Totta puhuen, jatkoi Kecskerey, kun näin rouvan viimeksi, olivat lääkärit jo kieltäneet häntä menemästä ratsastamaan ja ajelemaan.

Ei Abellino vieläkään olisi asian perille päässyt, ellei sattumalta pari lähellä seisovaa, jotka olivat tulleet nauramaan, olisi arvannut asian oikeata laitaa ja remahtanut nauruun. Nyt kävi asia hänellekin päivän selväksi.

— Tuhat tulimmaista! Puhutko totta, mies!

Abellino ei voinut salata kiukkua, joka kiehui hänen sydämessään.

— Miksi muuten olisin sinua onnitellut? — virkkoi Kecskerey nauraen.

— Tämä on hävytöntä! — huudahti Abellino raivoissaan.

Ympärillä seisovien alkoi tulla häntä surku ja helläsydämisemmät poistuivat hänen luotansa. Kauheata on sentään ajatella, että mies, joka vielä äsken sisäänastuessaan sekä toisten että itsensä mielestä oli miljoonien omistaja, nyt muutamin sanoin vihittiin keppikerjäläiseksi.

Mutta Kecskereyn ei tullut sääli. Hän ei säälinyt ketään onnettomia; hän oli vain onnellisten ihmisten kanssa tekemisissä.

— Minulla siis ei ole muuta tehtävää, mutisi Abellino hampaitansa kiristellen, kuin joko surmata tuo rouva taikka itseni.

Tähän vastasi Kecskerey niin kuuluvasti kuin suinkin kurkku myönsi:

— Jos, veikkoseni, surmaa tuumit, niin lue "Pitavalia"; siitä opit kaikki myrkytyskeinot sekä kasvi- että mineraalimyrkyllä, surmaamistavat sekä puukolla että kirveellä, pistoolilla ja tikarilla, sekä mitenkä murhatun ruumis saadaan piiloon hautaamalla, paloittamalla, veteen hukuttamalla tai polttamalla. Teos on kahdentoista vihkon suuruinen; kun sen on läpi lukenut, luulee jo olevansa murhaaja. Suljen kirjan huomioosi. Hahaha!

Abellino ei ollut kuulevinansakaan.

— Ketä tuo nainen lempinee?

— Katso ympärillesi, veikkonen, ja karkaa jonkun kurkkuun kiinni.

— Tahtoisin tulla tuon miehen tuntemaan tappaakseni hänet.

— Minä tiedän aivan varmaan, ketä hän lempii, puhui Kecskerey.

— Ketä? — kysyi Abellino säihkyvin silmin. Kunpa vain siitä selon saisin!

Kecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.

— Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan tuota miestä.

— Ketä? Kuka hän on? — huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn käsivarteen.

— Tahtoisitko tietää?

— Tahdon!

— Se on — hänen miehensä.

— Tuhmia juttuja! — virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen. Nainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja vaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle kostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie, ja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole nähty eikä kuultu.

Useat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei hän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi rouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.

Tällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.

Se oli Rudolfin.

— Hyvät herrat! — ottakaa huomioon, että laskette aatelismiehille sopimatonta pilaa naisen maineesta, jota ei kenelläkään koko maailmassa ole syytä eikä oikeutta loukata.

— Mitä tämä tietää, Rudolf? Mitä tämä asia sinuun koskee? — kyseli Kecskerey ihmetellen.

— Koskee niinkin, sillä olen mies, enkä salli lähelläni paneteltavan naista, jota kunnioitan.

Selvää puhetta. Täytyi olla vaiti, ei vain sen vuoksi, että Rudolf oli oikeassa, mutta siitäkin syystä, että hän oli seudun paras miekkailija ja ampuja sekä lisäksi kylmäverinen ja onnellinen.

Klubissa ei enää rouva Kárpáthista puhuttu.

Mutta Flora sai kuulla tapauksen ja suuteli iloissaan miestänsä.

XI.

Zoltán Kárpáthi.

Abellinon pelko kävi toteen. — Rouva Kárpáthi tuli äidiksi. Hän synnytti pojan.

Eräänä aamuna toi kotilääkäri Nabobille ilosanoman: "vaimonne on synnyttänyt pojan!"

Kuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi toivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin toiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä hänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.

Mikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen kuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!

Kunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta voisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja, joista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi tultuaan, voisi sanoa: "näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana Kárpáthin puhuvan".

Mikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka ensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme maalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi kaikuva! Zoltán Kárpáthi!

Pian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa. Ilon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään nähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen punaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä lihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät, joita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei itkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että heikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen syliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta terävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi hymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä Juhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?

— Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten liikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei keksi sopivia lauseita. — Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme. Mitä sanoitkaan?

Mutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen puhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden täksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran käsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta tulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.

Kuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus kuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän sitä niin hevin enää pois anna!

Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.

— Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta puhutaan.

— Niin, mutta minä en tahdo, että tuolla sisällä kuullaan, mitä me täällä puhumme.

Juhana hämmästyi. Lääkärin jäykkä katse alkoi kammottaa häntä. Koneellisesti hän seurasi häntä toiseen huoneeseen.

— No herra, mitä on teillä sanottavaa, jota eivät muut saa kuulla.

— Armollinen herra. Tänään on teitä suuri onni kohdannut.

— Tiedän, tunnen, hyvä herra. Siitä kiitos Jumalan olkoon!

— Jumala on suurella onnella sydäntänne ilahuttanut, mutta hän on myöskin nähnyt hyväksi koetella teitä.

— Mitä tällä tarkoitatte? — huudahti Kárpáthi pelästyen, ja hänen kasvonsa kävivät sinisiksi.

— Niin, armollinen herra, sitäpä juuri pelkäsinkin, kun kutsuin teitä pois läheisestä huoneesta. Oppikaa tosi kristityn lailla alentamaan itsenne Jumalan käden alle.

— Älkää kiusatko minua, vaan sanokaa, mitä on tapahtunut?

— Teidän vaimonne on kuoleva.

Kárpáthi jäi sanaa sanomatta paikalleen seisomaan.

— Jos hänelle löytyisi tässä maailmassa jotakin apua, puhui lääkäri, niin sanoisin vielä toivoa olevan. Mutta velvollisuuteni on ilmoittaa suoraan, että rouvalla on enää vain tunteja, minuutteja jäljellä. Sen vuoksi ottakaa tunteistanne voitto, armollinen herra, ja tulkaa hänen luoksensa sanomaan jäähyväiset, sillä hän ei enää ole paljon puhuva.

Kárpáthi antoi taluttaa itsensä kuolevan huoneeseen. Maailma musteni hänen silmissään; ei nähnyt ketään, ei kuullut mitään, huomasi vain vaimonsa makaavan kalpeana, lakastuneena, kuolon merkit kauneilla kasvoilla, kuolon kalpeus huulilla, kuolon kiilto ihanissa silmissä.

Sanaa sanomatta seisahtui hän vuoteen ääreen. Silmät olivat kyynelistä kuivat. Huone oli naisia täynnä. Sieltä täältä kuului pidätettyä nyyhkytystä. Hän ei näe eikä kuule mitään. Vain katsoa tuijottaa kuolevaan. Vuoteen vieressä istuu kaksi tuttua naista; toinen on Teresa, toinen on Flora. Vanha täti rukoilee, kädet ristissä, kasvot tyynyä vasten. Floran sylissä on lapsi, joka nukkuu hiljaa.

Sairas luo murtuneen katseen mieheensä; ojentaa vapisevan, palavan käden ja tarttuen miehensä käteen vetää hän sen kuumille huulillensa.

… — Muista minua … kuiskaa vaimo tuskin kuuluvasti.

Juhana-herra ei kuule, ei huomaa puhetta, vaan pitää molemmin käsin vaimonsa kädestä kiinni, ikäänkuin luullen siten voivansa estää häntä kuolemasta.

Sairaan hengitys käy yhä raskaammaksi, hän kääntelee levottomasti päätään. Katkonaisia sanoja vielä kuiskaa; ne näyttävät hänelle tuottavan suuria tuskia. Ruumiin taistelu sielun kanssa on sangen ankara, ennenkuin toisistaan erkanevat! Tiedotonna hän puhuu outoja sanoja: "— kurjenmiekka ja amarantti … keltainen vaahtera — yksinäinen vaahtera parka; istuttakaa se toiseen paikkaan … tuletko luokseni, kun kuolen? Kun olen kuolleena, saat tulla luokseni…"

Juhana-herra tuntee vaimonsa käden puristuksesta, että hänellä on näitä sanoessaan kauheita tuskia.

Tunnin kestäneen kovan kamppauksen perästä tyyntyy sairas; suonet eivät enää tykytä niin nopeasti, käsi ei enää ole niin kuuma, hengitys on rauhallisempi.

Sairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä äänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. "Mieheni, rakas mieheni", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.

Mies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta lääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.

Sitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja vie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.

Fanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen suutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas nukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen hänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:

— "Ole äitinä lapselleni."

Flora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa sanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen silmiänsä kyynelissä.

Fanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen rukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:

— Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi. Nyt ja iankaikkisesti. Amen.

Näin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.

— Nukkui … kuiskasi mies hiljaa.

— Kuoli … äännähti lääkäri surullisin katsein.

Ja vanha Nabob lankeaa polvillensa vuoteen viereen, ja peittäen kasvonsa kuolleen tyynyihin itkee hän katkerasti … katkerasti…

Vaimo nukkuu iäisyyden unta. Kasvoilla näkyy toisen maailman heijastus. Nyt hän voi uneksia onnellisesta rakkaudesta — aina ylösnousemiseen… Siihen asti ei kukaan ole häntä häiritsevä.

XII.

Salaisia tervehtijöitä.

Ei aikaakaan, niin tuli talvi. Varhain alkoivatkin kylmät, hallaiset, lumiset ilmat. Kaikkialla alamaan lakeudella ovat metsät ja maa valkoisen lumivaipan alla. Jo kello neljän aikaan iltapäivällä alkaa taivaanrannalta nousta sakeata usvaa, joka hetki hetkeltä kohoaa korkeammalle, kunnes peittää koko taivaan, ja pimeys on käsissä. Vain valkoinen lumi vähän valaisee seutua.

Tummia juovia näkyy suurella lumivaipalla. Ne ovat rekien jälkiä ja menevät toisesta kylästä toiseen. Kárpátfalvan kartano näyttää sangen kolkolta keskellä tätä yksitoikkoista, yksiväristä seutua. Ennen loisti valo iltasin kauas sen ikkunoista, ja iloisia metsämiesjoukkoja liikkui pihalla. Nyt näkyy valoa vain parista kolmesta ikkunasta ja vain savutorvien vaalea savu osoittaa, että siellä vielä on asukkaita.

Illan suussa näemme talonpoikaisreen ilman kulkusia kiitävän puolihämärässä pitkin yhtä noista talviteistä, jotka vievät Kárpátfalvan aavan tasangon poikki. Reen perällä istuu mies, yksinkertainen viitta yllä; etuistuimella ajaa lammasnahkaturkkeihin puettu talonpoika kahta laihaa hevosta.

Perällä istuja nousee tavan takaa seisomaan ja katselee ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Jo näkyvät Kárpátfalvan puiston metsiköt, ja saavuttuansa eräälle sillalle, jota hevoset kavioillaan tömistelevät, huomaa tulija etsimänsä esineet.

— Eivätkö nuo tuolla ole kuusia? — kysäsee hän ajajalta.

— Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä, vaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei niitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.

— Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä poikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.

— Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin mennä? Täällä liikkuu susia.

— Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.

Vieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän kulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset näkyivät.

Mitä on noitten kuusien juurella?

Siellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu paikalle, on Santeri Boltay.

Nuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli kuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin tavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin enemmän hylätty kuin tämän.

Heti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen rakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään ja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä toisella tahansa maan päällä.

Vanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne surunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun on ensin loppuun itkenyt.

Teresan kertomuksesta tunsi hän kuusiston, jonka Juhana Kárpáthi oli istuttanut sukuhaudan ympäri, jotta paikka viheriöitsisi silloinkin, kun muualla on kaikki kuollutta ja lumen peitossa.

Santeri jätti reen ja läksi astumaan kentän poikki. Ajaja pistäysi tien vieressä olevaan kapakkaan siksi aikaa.

Tällä välin näemme kaksi ratsumiestä tulevan erästä toista jalkapolkua pitkin. Toinen heistä ratsastaa toisen perässä, taluttaen pitkästä nuorasta neljää isoa metsästyskoiraa.

— Näen ketunjälkiä, Martti, lausuu edellä kulkija perässä ratsastavalle.

— Helposti ne löydämme nuoresta lumesta, kun vain pidämme vaaria, ja ehkä saamme otukset kiinnikin, ennenkuin tulemme Kárpátfalvaan.

Ratsumies näyttää vahvistavan herransa puheen.

— Menepäs sinä aivan jälkiä myöten ja anna minulle kaksi koiraa; minä kierrän sill'aikaa metsän kautta.

Näin sanoen otti hän haltuunsa kaksi koirista, ja sallien seuraajansa mennä edellä poikkesi hän sivulle päin, antaen hevosen hiljaa astella lumessa.

Mutta seuraajan kadottua näkyvistä, muutti hän äkisti suuntaa ja ohjasi hyvää vauhtia suoraan kuusistoa kohden.

Perille saavuttuansa astui hän alas maahan, sitoi hevosen puuhun kiinni ja koirat satulaan sekä lähti kuusistoon.

Kuunvalossa osasi hän astua suoraan päämääräänsä kohden.

Iso, valkoisesta marmorista tehty patsas kohosi vihreällä kummulla, sen päällä oli kuolon murheinen enkeli, jonka kädessä oli ylösalaisin käännetty tulisoihtu. Mies astui suoraan patsaan luo.

Se oli Rudolf.

Siis tulivat molemmat, ja sallimus johti niin, että täällä toisensa tapasivat.

Rivakasti astui Rudolf valkoisen muistopatsaan luo, mutta seisahtui hämmästyen nähdessään sen juurella mieshaamun kumarassa, puoliksi istuvassa, puoliksi polvilleen langenneessa asemassa. Mies samoin hämmästyi hänet nähdessään.

Ei kumpikaan alussa tuntenut toinen toistansa.

— Mitä täällä teette? — kysyi Rudolf, joka ensin tyyntyi ja astui polvistuneen luokse.

Santeri tunsi hänet äänestä. Tiesi miehen olevan Rudolfin, mutta ei voinut käsittää, miksi hän tuli tänne tähän aikaan vuorokaudesta?

— Kreivi Szentirmay, vastasi Santeri sävyisästi; minä olen sama ammattilainen, jolle te kerran teitte hyvän työn; toistakaa se tällä kertaa siten, että enempiä kyselemättä jätätte minut yksin.

Rudolf jo tunsi miehen ja kummasteli. Nytpä johtui mieleensä, että tuo nainen ennen Kárpáthin vaimoksi tuloansa oli ollut kihloissa erään köyhän käsityöläisen kanssa, joka hänen tähtensä oli antanut itsensä niin urheasti ja ritarillisella tavalla surmalle alttiiksi.

Hän ymmärsi nyt asian laidan.

Hän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.

— Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.

— Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa rakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä milloinkaan ole toista rakastava.

On siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten onnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut tuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi onnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän olisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä hänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä tervehtimässä.

Eikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: "entä mitä te teette täällä tämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?" Toisaalla liikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka istui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi, miten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!…

Rudolfin tuli miestä surku.

— Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä apuani tarvitsette.

— Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka tähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai tehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä lähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne ihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes käy eläminen.

Patsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi, kuunvalossa kiilsivät kirjaimet.

"Fanny Kárpáthi, synt. Mayer."

Ammattilainen otti lakin päästänsä ja suuteli hartaasti, kunnioituksella, kuten on tapana kuolleen huulia koskettaa, "Fanny"-nimen kutakin kirjainta.

— Teidän nähtenne en häpeä heikkouttani, virkkoi hän sitten Rudolfille; olettehan jalomielinen mies, ettekä tee minusta pilkkaa.

Rudolf ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Herra tiesi, miksi hän ei olisi suonut miehen tällä hetkellä katsovan häntä silmiin.

— Saamme siis lähteä.

— Missä aiotte olla yötä? Tulkaa kanssani Szentirmaan.

— Kiitoksia, kreivi. Olette liian hyvä minulle. Mutta lähden suoraan kotia. Kuunvalossa näkee tien sangen hyvin. Pitää rientää, etteivät työt jäisi tekemättä.

Ei häntä voinut väkisin vaatia; miehen suru ei salli lohduttelemista.

Rudolf seurasi häntä ratsain aina kapakkaan saakka, missä reki oli valmiina lähtöön; hän ei voinut olla lämpimästi Santerin kättä pudistamatta ja häntä jäähyväisiksi syleilemättä.

Santeri ei tietänyt, miksi tuo korkea herra oli hänelle niin ystävällinen.

Ennen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli tullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän poikki… Palasi taas kuusistoon. — Astui valkoisen hautapatsaan luo. Siihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin häntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun hän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen selässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä suloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa, jota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli, tulivat kyyneleet silmiin.

Äsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka peitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen nainen, joka oli kärsinyt — rakastanut — ja kuollut. Hänkin lankesi patsaan juurelle polvillensa.

Hän luki nimen… Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi kirjainta: "Fanny".

Pitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli … ajatteli…

Vihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta … samoin kuin tuo toinen mieskin…

Sitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut löytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston reunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he Juhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan luoksensa vielä samana yönä.

XIII.

Testamentti.

Rudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen selästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.

Kaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä vainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä mustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.

Juhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan sisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti hellästi tulijan kättä.

— Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut näin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia tulemastasi. — Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen tuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä unestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi sitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä vastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu äkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän mitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa sain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin eroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden, että nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua sitä toimeenpanemaan. Lupaatko?

Rudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.

— Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo odottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä ihmisiä kaikki.

Kolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat, puhuen: "katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran nauravan — tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin, tuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän istui, — tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki, nuotit avoinna telineellä."

Nyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti kauhusta.

— Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne. Tämä on vaimonne makuuhuone.

— Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen sen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen umpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti. Hän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli aivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on entisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella; pöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja kertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut kirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä kaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä on avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka ja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.

— Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista sanoista.

— Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä paikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet kaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, — olen nähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle; olen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan…

— Mennään, mennään!

— Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä oven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä enää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa asunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!

Kyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui hän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan suukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle omaiselle jäähyväiset.

— Mennään, mennään!

Isossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.

Heitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi lämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli pyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut sangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina siihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, — vain me vanhat syntipukit elämme kauan.

Kolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti loistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli ilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän kenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.

Viskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä puolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle jokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.

Se seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole läsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.

Juhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat vakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.

Juhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa vasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin ymmärtäisi puheen.

Pöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät luotansa — tiesi minkätähden?

— Hyvät ystävät, lähimmäiset! — alkoi Nabob, kaikkien vaietessa; Jumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne parempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun terveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä, jonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta rahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi suurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan testamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo haudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna, samoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja viimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta floriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon puutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn saakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle, sillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot saakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen hoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on valkoinen penkki… Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi itsekseen — siellä hän istui monta iltapäivää… Ja istuttakoon puutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin yksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa hakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.

Jäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei kukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.

"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus jälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja metsän puillekin."

— Vielä, — jatkoi Juhana, — säädän viisikymmentä tuhatta floriinia sitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä tyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa vihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa kuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka hän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja rahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot, että Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin haudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun tahtoni.

Hän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä aikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän kynän rapinaa kuului.

Notariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki kirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.

— Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä, jatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa aivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) — kun kuolen, niin tahdon, että minut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni; uskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on jo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata miettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse nousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt, ihan samanlainen kuin "hänenkin". Nimikin on jo valmis hopeisessa kilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi samassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani kuin hänenkin.

— Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman kirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?

Juhana-herra viittasi häntä olemaan rauhassa; hän tiesi asian paremmin.

— Suruverhoja ei saa ottaa pois huoneista, vaan olkoon kaikki samoin kuin oli hänen hautajaisissaan. Samat laulajat tulkoot Debreczenistä ja veisatkoot minun haudallani samoja virsiä kuin hänenkin. Minusta oli se veisu sangen ihanaa.

— Hyvä herra, puhui pappi, ne nuorukaiset saattavat silloin jo olla aikamiehiä.

Juhana pudisti päätänsä ja jatkoi:

— Ja kun sitten hautakammioni avataan, niin otettakoon väliseinä pois, jottei olisi mitään hänen arkkunsa ja minun arkkuni välillä, jotta voisin laskeutua levolle sillä autuaalla ajatuksella, että saan levätä hänen rinnallaan aina riemulliseen ylösnousemiseen saakka, jonka Jumala kaikille uskovillensa suokoon! Amen.

Ja nuo vanhat miehet ympärillä itkivät kaikki. Ei yksikään hävennyt toinen toistansa. Kylmäkiskoinen notariuskin puraisi kynän rikki eikä oikein nähnyt kirjoittamisiaan… Vain Juhana-herra ei ollut suruissaan.

Hän puhui aivan kuin häitänsä valmistava ylkä.

— Kun hauta on suljettu, on muistokiveni, joka myöskin on museossa valmiina, asetettava hänen patsaansa rinnalle. Vain kuolinpäivä siitäkin puuttuu. Mitään älköön siihen lisättäkö. Nimeni siinä on, ei muuta. Alla ovat seuraavat sanat: "Eli vuoden, loput nukkui."

— Tämän verran meistä kuolleista, katoavaisista, jatkoi Kárpáthi. Yksi aarre on minulla maan povessa, ja sen kanssa pian pääsen yhteen. Toinen aarteeni, riemuni, toivoni jää tänne, — minun poikani.

Näistä sanoista ilmestyi ensimmäinen kyynel Kárpáthin silmään. Hän pyyhkäsi sen pois; se oli ilon kyynel.

— Hän älköön missään suhteessa olko minun kaltaiseni; — olkoon parempi, järkevämpi isäänsä. Kirjoittakaa, notarius, näillä sanoilla! Miksi rupeaisin asioita salaamaan? Seison Jumalan kasvojen edessä. Tahdon, että poikani on oleva minua parempi. Ehkä hänen tähtensä antavat anteeksi Jumala, isänmaani, esi-isäni, mitä olen rikkonut. Hän osoittakoon elämällänsä, millaisia meidän olisi pitänyt olla. Rikkaus älköön hänen sydäntänsä turmelko, jottei hänen vanhoilla päivillään tarvitsisi katua nuoruuttansa. Kunpa minustakin olisi sen verran huolta pidetty! Kunpa isäni olisi pannut alttiiksi puolet omaisuudestaan hankkiaksensa minulle johtajan, miehen joka olisi opettanut minua käyttämään oikein toista puolta omaisuudestani! Tahdon, että poikani tulisi onnelliseksi. Mikä on onnellisuus? Rahako? Tavarako? Valta? Minulla on näitä kaikkia, mutta en kuitenkaan ole onnellinen. Hänen sielunsa rikastukoon! Olkoon järkevä, rehellinen, vakaa, hyvä kansalainen; aateluutensa älköön olko vain vaakunaan vaan myöskin sydämeen piirrettynä!

Näitä sanoja lausuessaan olivat vanhuksen kasvot niin ylevät, niin kunnianarvoiset, että katsojille tuli väkisinkin mieleen nuo aikoja sitten kuolleet sankarit, jotka laskettuansa kädestä sotatapparan ja jousen, jakoivat nuorisolle nousevalle neuvoja, miten isänmaa on vuosisatoja onnellisena pysyvä.

— Tiedän hyvin, jatkoi Kárpáthi, jos lähin sukulainen tulisi ainoan poikani holhoojaksi tai jos eksytetyt tuomarit määräisivät hänelle itsekkään, imartelevan holhuumiehen, niin he turmelisivat hänet, kasvattaisivat hänestä kevytmielisen, lyhytjärkisen miehen, jättäisivät ehdoin tahdoin hänen sielunsa keskenkasvuiseksi, sillä hyödyttäväthän rikkaitten synnit itsekkäitä enemmän kuin heidän avunsa. Kauhu valtaa mieleni, kun ajattelen, että poikani olisi niin turmeltuneen miehen hoidossa, kuin on veljenipoika Béla! — Älkää jättäkö yhtään näistä sanoista kirjoittamatta, herra notarius. Jumalan tuomioistuimen edessä syytän hänen olevan huonon ihmisen, huonon sukulaisen, huonon kansalaisen; vain hänen hupsuutensa on hänelle pienenä puolustussyynä. Tahdon tulla vakuutetuksi, ettei hän saa turmella lapseni sydäntä. Tahdon antaa poikani sellaisten haltuun, jotka hyvistä taipumuksista kasvattavat hyviä avuja, jotka häntä johdattavat rehellisyyden ja isänmaallisen maineen uralle, jotka hoitavat ja suojelevat häntä silloin, kun en minä enää voi kättäni ojentaa häntä puolustaakseni. Tahdon antaa hänet miehen haltuun, joka on oleva hänelle parempi isä kuin minä milloinkaan olisin voinut olla; jollei hän olekaan lasta rakastava enemmän kuin minä, niin on hän ainakin rakastava järkevämmin… Mies, jonka määrään poikani lailliseksi holhoojaksi, on kreivi Rudolf Szentirmay.

Vanhus ojensi näitä sanoessaan vieressänsä istuvalle Rudolfille ystävällisesti kättä; tämä nousi, lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä. Pitkän aikaa syleilivät he toinen toisiansa; ei kukaan sanaa vaihtanut.

Sitten istui Rudolf taas sijalleen ja vastasi liikutuksesta väräjävällä äänellä, että hän rupeaa holhoojaksi.

— "Hänkin" niin toivoi, puhui Nabob. Kuolinhetkellään sanoi hän, laskien pojan vaimosi syliin: "ole äitinä lapselleni". Sitä en ole unhottanut. Ja nyt minä sanon sinulle: ole isänä lapselleni! Onnellinen lapsi! Hyvän isän, hyvän äidin annamme hänelle perinnöksi!

Kunnon vanhus ei pitkään aikaan saanut puhetta sujumaan tämän osan testamenttia lausuttuansa; niin valtasivat hänet hellät tunteet. Tuokion kuluttua vasta hän tointui ja jatkoi:

— Muistakaamme vielä häntä, joka on minulle tuottanut elämäni synkimmät hetket, veljenpoikaa, joka on Bélaksi ristitty, mutta itse nimittää itseään Abellinoksi. En rupea luettelemaan niitä rikoksia, joita hän on tehnyt Jumalaa, isänmaata ja minua vastaan. Antakoon hänelle anteeksi Jumala ja isänmaa, minä annan anteeksi. Mutta valehtelisin Jumalan edessä, jos tällä hetkellä sanoisin hänestä pitäväni. En hänestä vähintäkään välitä, aivan kuin en olisi häntä koskaan nähnytkään. Jumalan rangaistuksena pidän, ettei hän saanut periä omaisuuttani, sitten kuin oli hurjuudellaan tuhlannut omansa ulkomailla. Paha sai pahan palkan. Hän toivoi saavansa minut periä, mutta Jumala otti aseen hänen kädestään, jottei hän olisi sillä loukannut itseänsä. Jollei hän olisi nimipäivänäni lähettänyt ruumisarkkua, jollei olisi juonillaan koettanut turmella viatonta naista, niin en koskaan olisi joutunut naimaan tuota neitosta, jolle Jumala suokoon rauhan haudassa ja taivaassa autuuden; eikä minulla olisi ollut lasta, vaan olisi hän ollut perilliseni. Näin oli Jumalan tahto, että veljenpoikani joutui häviöön. Nyt hän on keppikerjäläinen. Hänellä on näet enemmän velkoja kuin hiuskarvoja päässä. Mitä hänestä tulee? Ei hän osaa työtä tehdä, eikä kykene mihinkään, kun ei ole mitään oppinut; kelvoton on sekä ruumis että sielu. Hän ei surmaa itseänsä, sillä hekumallisista ei ole itsemurhaajiksi. Älköön hänestä siksi olkokaan; sitä en soisi! Eläköön, jotta jäisi aikaa kääntyä Jumalan puoleen. En soisi hänen kerjäävän enkä nälkää näkevän, toisten ovella apua pyytävän. Mutta määrään, että joka päivä Pestissä asuva oikeudenvalvojani maksaa hänelle yhden tukaatin. Luulen sen olevan tarpeeksi, suojelemaan hänet kurjuudelta. Mutta tätä tukaattia täytyy hänen itse tulla joka päivä noutamaan; älköön sitä muitten kautta annettako, ei saa sitä kukaan ottaa velasta eikä edeltäkäsin yhtään tukaattia maksaa. Mutta kunakin Johannes kastajan kaulanleikkauspäivänä saakoon hän yhdellä kertaa sata tukaattia. Tahdon, että hän jo edeltäpäin iloitsisi tästä päivästä ja muistaisi sitä vuodesta toiseen.

Täten ovat maalliset asiani päätetyt. Muita sukulaisia ei ole mainittavia.

Ystäväni ovat pian luetut; tunnen vain kolme, joita voin todellisiksi ystävikseni sanoa. Ensimmäinen on Rudolf. Hänen haltuunsa olen jättänyt lapseni. Toinen on Mikko Kiss, hänkin on ystäväni, joka aina on minua rakastanut; onnettomuuden kohdatessa pysyi hän aina rinnallani. Hän saa periä mielihevoseni ja -koirani. En tietääkseni voi niille antaa parempaa isäntää, enkä hänelle rakkaampaa muistoa. Kolmas ystäväni on taloudenhoitaja Pietari Varga…

— Oi, herra … änkkäsi ukko Varga, mutta kieli ei tahtonut oikein liikkua.

… Hänen haltuunsa annan vanhan palvelijani Paavon ja vanhan narrini Vidran sekä Lapajin maatilan, jonka itse olen ostanut, hänen siellä onnellisesti kahden palvelijani kanssa elääksensä.

… Kaikki alustalaiseni, jotka tätä nykyä hoitavat tiluksiani, jääkööt paikoillensa samasta vuokrasta kuin tähänkin asti. Ja joskin köyhtyvät tai tulevat vanhuuttansa heikoiksi, niin älköön heitä pois karkoitettako.

… Sen irtonaisen omaisuuteni, joka vielä jää jäljelle, käyttäköön tämän testamentin toimeenpanija kreivi Rudolf Szentirmay parhaan taitonsa mukaan isänmaallisiin tarkoituksiin, jotka ovat omiansa koroittamaan kansallisuuttamme. Rukoilen Jumalaa, että maa, jonka povessa esi-isäni lepäävät ja minäkin ennen pitkää olen lepäävä, olisi ikuisesti onnellinen ja kukoistaisi; että kansa, jonka jäseneksi Jumala on suonut minun syntyä, jälkeentulevan paremman ja viisaamman sukupolven kautta saisi arvokkaan aseman sivistyneitten kansakuntien joukossa ja että sitä vieraatkin oppisivat arvossa pitämään. Minä synkempinä päivinä syntynyt olen hyödytön näinä uusina onnellisempina, jalompina, viisaampina aikoina. Sen verran vain voin hyvää tehdä, että annan sijaa itseäni paremmille.

… Ja nyt sulkien itseni Jumalan haltuun odotan vain autuasta rauhaan pääsyä, käyn Jumalaan turvaten eroni hetkeä kohti.

Nämä viimeisetkin sanat kirjoitettiin paperille. Notarius luki julki testamentin, Juhana Kárpáthi ja läsnäolevat todistajat allekirjoittivat sen ja painoivat sinettinsä nimen alle. Samana yönä tehtiin vielä toinen yhtäpitävä kappale testamenttia, jonka Rudolf, ollen piirikunnan päällikkö, otti haltuunsa.

Tämän valmistuttua käski Kárpáthi papin kutsua kirkonpalvelijan sisään.

Tämä tuli ja asetti pienelle ympyriäiselle pöydälle viinillä täytetyn kultapikarin sekä kultaisen lautasen, jossa oli hienoja leipäviipaleita. Se oli Herran pyhä ehtoollinen, jota kuoleman kanssa taisteleville viimeiseksi annetaan.

Pappi astui pöydän ääreen, missä leipä ja viini olivat. Kristityn nöyryydellä astui Kárpáthi pyhälle ehtoolliselle; toiset seisoivat hiljaa ympärillä.

Pappi tarjosi murretun leivän sanoen:

— Vapahtaja Jesus sinut ruumiinsa haavoihin sulkekoon.

Ja pikarin ojensi hän sanoen:

— Vapahtajan Jesuksen veri puhdistakoon sinut synneistäsi.

Hartaasti rukoili Juhana tämän yksinkertaisen jumalanpalveluksen jälkeen. Sitten sanoi hän hurskaasti ja levollisesti papille:

— Ennen pitkää olen omin silmin näkevä autuaamman kotimaan. Kun saatte kuulla minun sairastuneen, niin älkää pitäkö rukouksia kirkossa terveyteni puolesta, se olisi turhaa, vaan rukoilkaa paremman elämän hyväksi. Ja nyt menkäämme poikani luo!

Poikani! — tämä sanottiin ilon tunteilla, hellyydellä.

Kaikki läsnäolijat seurasivat häntä lapsen kehdon luo. Vakavasti katseli lapsi näitä vaikenevia miehiä, ikäänkuin hänkin jo olisi kuulunut heidän joukkoonsa. Juhana otti hänet kehdosta käsivarrelleen. Poika katseli isää suurilla, viisailla silmillään ja koetti asettaa pikkuista suutansa isän suutelojen mukaan.

Sitten kulki lapsi miehestä mieheen; kaikkia katseli hän vakavasti, ikäänkuin hyvin tietäen heidän olevan sangen kunnianarvoisia henkilöitä; ja kun Rudolf vuorostaan otti hänet syliinsä, alkoi hän nauraa, potkia ja iloisesti äännähdellä, kuten on lasten tapana, kun ovat hyvällä tuulella. Rudolf suuteli poikaa otsalle.

— Hän on iloissaan kun saa sinut isäksensä…

Hetken kuluttua istui seurue illallisella.

Toisten kummastukseksi ei Juhana-herra syönyt mitään eikä juonut.

Sanoi vain, ettei tahdo pyhän aterian jälkeen nauttia tavallista ruokaa; ei luvannut syödä ennenkuin huomenna.

Vanha palvelija, joka tarjoili pöydässä, kuiskasi Rudolfin korvaan, ettei isäntä eilisestä illasta asti ollut mitään ruokaa maistanut.

XIV.

Jäähyväisiä.

Hyvään aikaan menivät kaikki kartanossa levolle, Rudolf yksin valvoi kauemmin. Uunissa paloi kodikas valkea. Yli puolen yön istui hän siinä valkean ääressä ajatellen menneitä ja tulevaisia. Olisi rikos kertoa näitä ajatuksia. On näet salaisuuksia, joitten on paras pysyä sydämen pohjalla kätkettyinä.

Heti puoliyön jälkeen kuului kovia, kiireisiä askeleita kartanossa, palkolliset riensivät rappusia ylös, alas. Rudolf oli vielä täydessä asussa ja astui ulos eteiseen. Vanha Paavo tuli vastaan.

— Mitä kuuluu? — kysäsi hän.

Vanha palvelija koetti puhua, mutta huulet olivat aivan kuin lukossa, hartiat suonenvedontapaisesti värisivät, ikäänkuin olisi itkun kanssa taistellut. Vihdoin tunkeusivat esiin suusta sanat ja kyyneleet silmistä.

— Kuollut…

— Mahdotonta — huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.

Siellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään vaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli puhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne kuvastui piirteissä.

Niin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä havainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta oudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi hän herransa kuolleeksi.

Hyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys ja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.

Rudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin näkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo henki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.

Kaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat, vaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona nimipäivänänsä.

Kaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.

Hänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen vaimonsakin ruumis oli ollut.

Vainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.

Samat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä veisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret nytkin veisattiin.

Tieto hänen kuolemastansa levisi kulovalkean lailla yli koko seudun; samoin kuin kertomanamme nimipäivänä, kokoontui nytkin Kárpátfalvan kartanoon kaikenlaista väkeä. Mutta tällä kertaa näkyi suru jokaisen kasvoista. Ei kukaan vanhoista tuttavista jäänyt tulematta, vaan kaikki riensivät häntä vielä viimeisen kerran katsomaan. Sanoivat, ettei ollut vainajaa helppo enää tunteakaan, niin oli hänen muotonsa kuoleman kautta muuttunut. Oikeastaan olikin se muuttunut jo hänen eläessään.

Ääretön kansan paljous seurasi ruumista hautaan. Maan etevimmät miehet pitivät tulisoihtuja, arvokkaimmat naiset seurasivat saatossa.

Tavan mukaan piti pääperillisen, pojan, seurata isänsä ruumista. Mutta poika oli vasta puolen vuoden vanha, häntä täytyi kantaa sylissä. Rouva Szentirmay kantoi häntä. Ja kaikki, jotka sen näkivät, sanoivat hänen vaalivan lasta aivan kuin olisi hän ollut lapsen äiti.

Onnellinen lapsi!

Ei vielä tunne surua kovimmasta kohtalosta, isän ja äidin kadottamisesta, ja samassa saa uuden isän, uuden äidin.

Nabobin haudan siunasi sama pappi, jonka sanat vaimon ruumisarkun ääressä olivat niin lohduttavilta kaikuneet. Useat olivat vesissä silmin, mutta enimmän itki pappi, jonka olisi pitänyt toisia lohduttaa. Hän tointui vasta, kun piti lopuksi luetella vainajan tuttavat, mikä milt'ei loppumaton lista vei jokaisen mielestä kaiken hartauden. Lukemattomat ylhäiset, jalosukuiset, armolliset, kunnianarvoiset, korkeasti kunnioitettavat, kunnioitettavat, arvoisat, aateliset ja ritarilliset herrat saivat täten vainajalta Juhana Kárpáthilta jäähyväiset.

Sitten laskettiin arkku hänen vaimonsa viereen kuolleitten rauhaisaan lepokammioon. Veisuun viimeiset sävelet katosivat hiljaa hautaholviin. Kaivajat nousivat ylös. Iso rautaovi jymähti kiinni. Nyt on hän iankaikkisesti autuas!…

XV.

Ihmisten puheita.

Yksi Unkarin rikkaimpia suku-urhoja oli seurannut vaimoansa hautaan, jättäen jälkeensä toivorikkaan pojan, joka tuli maailmaan aikana, jolloin häntä ei enää odotettukaan ja jonka syntyminen tuotti suurta häiriötä muutamien laskuissa.

Luultu perillinen Abellino, joka setänsä omaisuuden toivossa oli miljoonia ottanut lainaksi, tuli täten äkkiä kerjäläiseksi, ja hänen häviönsä tuntui aina Ile de Jerusalemiin saakka.

Tästä merkillisestä tapauksesta oli runsaasti puheita liikkeellä. Nabobin kuolema antoi muutamiksi viikoiksi kaikille yllin kyllin puheen ainetta. Kun vertaamme niitä toisiinsa, niin saamme pian selville, mikä niissä ei ole totta.

Mennäänpä ensin herra Kecskereyn luo.

Siellä ovat suuret tanssiaiset, luullakseni kreivi Szépkiesdyn kustannuksella; hän on näet mielistynyt erääseen laulajattareen ja tahtoo täten huvitella hänen kanssansa.

Tapaamme useita vanhoja tuttuja.

Täällä on Livius, Konrad, tuo hupsu Yrjö Erdey, ruokahalunsa kanssa taisteleva Málnay, vapaamielinen Eugen Darvay, kaunis Csendey, omituinen paroni Berky, tanssien johtaja Csepcsy, ja kuka voisi kaikkia ruveta luettelemaan.

On väliaika. Miehet ovat tupakkahuoneessa.

Eräs emansipeerattu nainen on liittynyt heidän joukkoonsa, puhaltelee sirosti savuja papyrossistansa ja keinuu mukavasti keinutuolissa.

Kecskerey veikko on latonut allensa kolme sohvatyynyä, joitten päällä hän istuu, jotta olisi toisia korkeammalla. Sieltä hän huvittelee seuraa hienoilla jutuillansa.

Nauretaan. Vanhan Kárpáthin hautauksesta on puhe.

Kecskerey veikko par'aikaa laatii selityksiä ja tarpeellisia muistutuksia Nabobin testamenttiin.

— Kaikissa tapauksissa teki vanha herra sangen kauniisti ja hellästi ruvetessaan kurjenmiekkoja suojelemaan, sillä ne ovat sieviä kukkia. Sanotaan hänen viidenkolmatta raippaparin rangaistuksen uhalla kieltäneen niittomiehiä kurjenmiekkaa niittämästä, jos semmoinen heidän eteensä sattuisi niityllä.

Emansipeerattu nainen huomautti, ettei hän voi kärsiä kukkasia, kukkien ihailu on muka pelkkää herkkätuntoisuutta.

— Vaahterien hakkaamisen on hän julistanut todelliseksi murhateoksi, sitä puuta ei hänen metsissään saa kaataa.

— Mutta mikä ukon niin hupsuksi teki? — kysyi joku.

— Saattaako tietää, miksi hän mitäkin teki?

— Asia osoittaa hänen olleen aika hupsun. Ei Abellinon nyt ole tarvis muuta kuin todistaa sedän olleen mielipuolen mennessään naimisiin, ja siten ei avioliitto ole pätevä eikä poika laillinen perillinen.

Suuri nauru nousi näistä sanoista.

Vapaamielinen Darvay katsoi hyväksi aivan tosissaan huomauttaa, ettei hän luule ehdotusta lain mukaan mahdolliseksi.

— Sitä en minäkään luule, virkkoi Kecskerey nauraen.

— Mutta kuinka siinä tapauksessa käy Abellinon? — Tämän olisi jokainen tahtonut tietää.

— Älkää häntä surko; vanha herra on hänestä huolen pitänyt, vastasi Kecskerey, pää kenossa; — joka päivä saa hän "in natura" yhden tukaatin, joka hänen personallisesti pitää noutaa Nabobin talossa asuvalta oikeudenvalvojalta, mutta täydelliseen kerjäläispukuun puettuna, repaleinen takki yllä, rikkinäiset saappaat jalassa, päässä likainen hattu, selässä rohdinliinasta tehty säkki ja raudoitettu keppi kädessä. Sellaisessa asussa pitää hänen tulla joka aamu ottamaan tukaattinsa, taikka saa hän kuolla nälkään.

Älykästä selitystä seurasi ääretön nauru. Kuten huomaamme ei tällä hetkellä ole ketään niin naurettavaa miestä kuin Abellino.

Ei kenenkään mielestä maksanut vaivaa hänestä enempää puhua.

Hänellä ei ollut enää toivoakaan periä suurta sukukartanoa, hänen täytyi elää parin tuhannen floriinin tuloista, jotka setä armosta oli hänelle määrännyt. Tämä oli kaikissa tapauksissa suurin rikos, jonka Abellino muka oli tehnyt. Vaikka hän olisi kevytmielisissä kaksintaisteluissa tappanut useitakin ihmisiä, syössyt perikatoon montakin naista, antaa maailma semmoiset anteeksi, ja ne tekevät miehen vain miellyttävämmäksi. Mutta sitä ei anneta anteeksi, että hän joutuu kerjäläiseksi, ettei hänellä enää ole suuria tulevaisuuden toiveita. Tästä hetkestä alkaen on hän vain ihmisten pilan esine. Mitähän miehestä nyt tulee?

— Paras olisi hänen ruveta opettajaksi orpanallensa, puhui joku.

— Siksi on Juhana jo valinnut Rudolfin, vastasi Kecskerey, sillä ehdolla, ettei poika saa oppia muuta kuin ratsastamaan ja polttamaan tupakkaa. Arvattavasti on Rudolfin vaimo kovasti iloissaan, kun näin helposti sai lapsen!

Emansipeeratun naisen mielestä oli tämä juttu niin mainio, että hän nauraessaan oli mennä selällensä tuolineen päivineen — jolleivät toiset olisi rientäneet estämään.

Vapaamielinen Darvay tahtoi vain tietää, eikö ukko edes viimeisillä hetkillänsä kääntynyt vastapuolueeseen.

— Kaikkia vielä! — ilkkui Kecskerey; hän kuoli aivan toisilla tunteilla. Sänkynsä pääpuoleen asetti hän joukon mustalaismusikantteja maalaistansseja soittamaan. Ylt'ympärillä oli Tokajin viinipulloja, jottei olisi tarvinnut selvällä päällä toiseen maailmaan lähtöä tehdä. Testamentissaan sääsi hän, että ruumisarkulle on pantava viiniköynnösseppele ja että häntä hautaan saatettaessa pitää mustalaisten soittaa laulua: "Varjo ompi elämämme", joka alkaa sangen kauniilla hautajaissävelellä, mutta loppuu allegrotapaan sanoilla: "maista veikko maljasta!" Kahdelle musikanttiseurueelle on hän määrännyt elatusrahaa, jotta ne vuoroin, toinen aamuisin toinen iltaisin, joka päivä soittaisivat haudalla hänen lempikappaleitansa. Juomaveikkojen käski hän kirouksen uhalla mennä joka vuosi hänen kuolinpäivänään haudalle juomaan hänen terveydeksensä. Vielä määräsi ukko palkinnon kolmelle neitoselle, joilla vuoden mittaan on ollut useimmat rakastajat; vain sen ehdon hän teki, etteivät tulisi hänen haudallensa suukkoja vaihtamaan, sillä sitä hän ei muka jaksa kuulla. Lopun omaisuutensa on hän jakanut mustalaisille.

— Vahinko vain — puuttui Yrjö kreivi puheeseen, ivallisesti hymyillen, — ettei hän testamentannut mitään niille, jotka hänen mainettansa valituilla jutuilla ikuistavat, jottei meidän tarvitsisi ilmaiseksi hänestä vaivaa nähdä!

* * * * *

Olemme kuulleet herra Kecskereyn arvelut; kuulkaamme nyt juomaveikkoja.

Kutyfalvin luona ollaan. Sinne veikot ovat alkaneet kotiutua.

Ikuinen malja käy kädestä käteen. He ovat elementissään, tai oikeammin sanoen elementti, viini, on heissä. Nauretaan vatsan täydeltä. Mies se, joka osaa hullunkurisimmin puhua.

— Ukko kääntyi vanhoilla päivillänsä, puhui Mikko Horhi, jatkaen vanhaa juttua. Veisasi päiväkaudet virsiä ja oppi vielä vanhana ranskaa ja saksaa; jolleivät näet enkelit taivaassa osaisi unkaria, niin voisi hän kuitenkin heidän kanssansa sanoja vaihtaa.

— Hahhahha! Ranskaa ja saksaa.

— Kuolinpäivänänsä käski hän muurata umpeen viinikellarin oven. Puhuttelin itse muuraajaa, joka sen teki — ettei kukaan hänen kauttansa joutuisi kiusaukseen langeta juoppouden syntiin. Hän on myöskin tiluksiltansa kieltänyt kaiken viininmyönnin, vain apteekista sitä vielä saa.

— Hahhahha! Rohtopullottain!

— Vielä ukko kielsi kenenkään hänen maallansa pyytämästä toisen vaimoa, ja kaikki kevytmieliset naiset käski hän hukuttaa Berettyójokeen; koulutyttö, joka leikkii koulupoikain kanssa, joutukoon kirkkokurin alaiseksi.

— Hahhahha! Kirkon ovella!

— Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!

— Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia toiseen maailmaan tulevan.

— Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole syötävää.

— Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän meni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen ympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin saada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa testamenttasi hän kirkolle.

— Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.

— Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku rouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa käymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin lahjoittamista.

— Samaa minäkin sanon! — puhui Lauri Csenkö ylvästellen.

— Minä myöskin, äänsivät kaikki.

Eikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten miesten päähän.

Eläessään sai rouva olla heiltä rauhassa, kun eivät hänen kanssaan osanneet järjellistä sanaa vaihtaa, ja nyt kuoleman jälkeen jo osaavat häntä panetellakin.

Tämä kuuluu myöskin omituisen luonteen ominaisuuksiin.

Antakaamme heidän olla; he ovat parantumattomia sairaita, jotka eivät lääkkeistä huoli.

* * * * *

Luokaamme vielä silmäys klubiin Boulevard des Italiensilla.

Tutut herrat ja lordit panettelevat nytkin ihmisiä parvekesalissa. Läsnä on tuo omituinen lordi, pohjoismainen herttua, markiisi Debry ynnä muita, joitten kanssa emme viitsi lähemmin tutustua.

Herra Griffard, rikas pankkiiri, astuu sisään kasvot yhtä sileinä ja hymyilevinä kuin ennenkin.

— Ah, herra Griffard tietää asian paremmin, sillä hänpä parhaiten tunsi miehen — huusi hänelle hauska markiisi. (Luultavasti oli äsken juuri kiistelty jostakin miellyttävästä seikasta ja tahdottiin saada siitä selkoa). Sanokaapas, onko totta, että Abellinon sedälle on syntynyt poika?

— Aivan totta, vastaa herra Griffard riisuen yltänsä pitkän talvipalttoonsa.

— Ikävä asia Abellinolle, eritoten jollei hän voi todistaa, että kysymyksessä oleva perillinen on laiton lapsi.

— Sitä hän ei voi toteen näyttää, vakuutti herra Griffard.

— Ei sitäkään, että sedän vaimo olisi ollut rikollisessa lemmensuhteessa jonkun toisen kanssa.

— Rouva oli muillekin esikuvana siveydessä, vastasi herra Griffard.

— Äh. Abellino on siis pahassa pulassa.

— Pahemmassa ovat hänen velkojansa, virkkoi lordi Burlington.

— Luulen, että niitten, jotka lainasivat hänelle rahoja tulevan perinnön takausta vastaan, nyt käy sangen nolosti.

— Epäilemättä, vastasi herra Griffard hymyillen.

Ei pieninkään piirre kasvoissa eikä ryppy otsassa osoita, että hänkin on hävinnyt pari miljoonaa tämän katalan perijän kautta. Häntä kovasti harmittaisi, jos ihmiset saisivat tietää, että paksupäinen barbaari on tehnyt tepposen hänen laskuissansa.

Kun tapasi rouva Mayerin ja kysyi, ketä hän suree, niin sai seuraavan vastauksen:

— Suren unhottumatonta, enkelinhyvää, omaa Fannyäni, armollisen herra Kárpáthin puolisoa, sydämestäni temmattua lastani.

Ja hän itkeä vetisteli kuin syyssade.

Mayerin tytötkin kävivät mustissa. Musta puku näet edistää kauneutta sangen paljon. Mutta jos kuitenkin joku luuli heillä olevan muitakin syitä mustan puvun pitämiseen kuin pelkkä kauneus ja alkoi sitä asiaa heiltä tarkemmin kysellä, niin tytöt eivät tosin ruvenneet itkemään, sillä se rumentaa silmiä, vaan hekin sanoivat:

— Tätimme (!) on kuollut, rikkaan Juhana Kárpáthin rouva; ja vaikk'ei se saituri meille mitään jättänyt jälkeensä, niin suremme häntä kuitenkin.

Eräänä päivänä pakottivat äidilliset tunteet rouva Mayerin kirjoittamaan Rudolfille kirjeen, missä hän "katkerien kyynelten" ohessa kertoi, ettei hänellä ole ainoalta, unohtumattomalta, enkelinhyvältä tyttäreltään armollisen Juhana Kárpáthin rouvalta edes kengännauhaa hallussaan, jota hän voisi rakkaana muistona kantaa sydämellänsä ja satoja kertoja päivässä esille ottaen suudella, ja että se seikka on sangen ikävä äidin mielelle. Toivoo, että Rudolf hyvästä suomastansa on antava onnettomalle, kovaonniselle äidille jonkun muiston hänen tyttärestänsä, on katsova, eiköhän löytyisi ikuisesti kaivatun Fannyn jälkeen jäänyttä käsinettä tai jotakin muuta arvotonta kapinetta, jolla ei saisi olla itsessään suurta arvoa, sillä jos hän lähettää jotakin arvokasta, niin ei äiti sitä ottaisi vastaan j.n.e., j.n.e….

Rudolf ymmärsi kunnon rouvan tarkoituksen ja lähetti hänelle muistoksi — kymmenen tuhatta floriinia.

Ja rouva Mayer ei suvainnut — lahjaa hylätä.

Toisen kerran kirjoitti hellä äiti Floralle kirjeen, jossa sanoi taasen katkerien kyynelten ohessa lankeavansa rouvan jalkojen juureen ja kertoi, miten ikävää on isoäidille, kun ei edes ole saanut nähdä lapsensa lasta, jottei voi hänestä untakaan nähdä. Jos hän kuolee, niin ei tunne lasta tulevassa elämässäkään! — Hän rukoilee siis, suudella armollisen rouvan käsiä ja jalkoja, että rouva antaisi tietää, miten ja milloin hän voisi nähdä toivorikasta lastansa. On näet kuullut pienokaisen olevan niin kauniin, niin miellyttävän. Kävisi vaikka jalkaisin sinne, kun vain hetkeksi saisi nähdä lasta. Sitten voisi hän rauhassa kuolla; — j.n.e….

Rouva Szentirmay oikein pelästyi tästä uhkauksesta.

Se vielä puuttuisi kielilakkareilta, että rouva Mayer tulee helliä kohtauksia teeskentelemään tyttärensä lapsen suhteen. Mitä tehdä? Vaarallista oli hänelle kirjettäkin kirjoittaa, sillä rouva Mayer saattaisi siitä kehua eikä Flora olisi suonut kirjeensä semmoisessa kodissa kulkevan kädestä käteen kaikkien nähtäväksi.

Rouva Szentirmay oli viisas nainen ja hän keksikin oivan keinon estää tuota ikävää vierasta taloon tulemasta.

Kirjoitti kirjeen Teresalle.

Ystävällisellä, herttaisella tavalla, joka oli hänelle ominaista, pyysi hän Teresaa jättämään Pressburgin rakkaudesta edesmennyttä holhottiansa kohtaan ja viettämään heillä muutaman viikon.

Teresa ei voinut olla kuulematta näin ystävällistä kutsua; sitäpaitsi katsoi hän velvollisuudekseen ottaa rouva Szentirmayn kanssa osaa Fannyn lapsen kasvattamiseen. Pressburgista lähtiessä sanoi hän ainoille ystävillensä Boltaylle ja Santerille jäähyväiset siinä luulossa, ettei hän enää matkaltansa palaa.

Niin kävikin.

Flora ei häntä ollenkaan päästänyt luotansa eikä Teresalla ollut aikaa lähtöä ajatellakaan, niin hyvin häntä kohdeltiin. Koko talon väki piti häntä perheen arvoisana sukulaisena.

Hänen siellä olonsa karkoitti tietysti ainaisiksi ajoiksi — kalliin isoäidin, joka ei ketään maan päällä niin kammonut kuin Teresaa. Paratiisistakin olisi hänet pysyttänyt poissa tieto, että Teresa on siellä, nuo kylmät ja tyynet kasvot, nuo ytimiin katsovat silmät, joilta ei voi mitään salata.

Mutta vielä erään toisenkin karkoitti Teresan tulo talosta, nimittäin Marion neidin.

Samana päivänä, jolloin Teresa saapui, suvaitsi hän lähteä maatilallensa Köhalmiin, muka vain muutamaksi viikoksi. Mutta kun Teresa jäi taloon muutamaksi vuodeksi, niin jäi Marion neitikin Köhalmiin — riitelemään voutien ja torpparien vaimojen kanssa.

Vuodet vierivät, ja Teresa oli yhä vain talossa, Marion neiti poissa. Silloin tällöin hän kuitenkin pistäysi Szentirmaan sappeansa purkamaan, kun sitä oli aikain kuluessa liian paljon kokoontunut.

Tällöin keksi Flora aina Teresalle sellaisia toimia tai lähetti hänet Kárpátfalvaan, ettei Marion neidillä koskaan ollut tilaisuutta loukata rauhallista naista.

Usein, kun he olivat kahden kesken, kertoi Teresa nuorelle rouvalle Fannyn lapsuuden ajoista, hänen vastuksistaan ja niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat. Kertoi, miten hän oli kärsinyt salaisesta rakkaudesta. Hän lempi miestä, jonka nimeäkään hän ei kenellekään sanonut, vaan vei salaisuuden mukanansa hautaan.

Ja Flora taasen kertoi näitä surullisia asioita Rudolfille, miten Fanny oli nuoruudestansa asti toivottomasti rakastanut ja ehkä vielä rakastaa toisessa elämässäkin. Flora vaati miestänsä sangen usein tulemaan kuusistoon katsomaan hautakiveä, jossa kaikki kirjaimet näyttivät kyynelissä hymyileviltä silmiltä!…

Eräänä kauniina iltapäivänä käveli Flora puistossa taluttaen kädestä pientä, puhella sopertelevaa kolmevuotiasta poikasta.

Lapsi oli oppinut sanomaan häntä äidikseen ja kyseli, tiedusteli kaikenlaisia, joihin useampiin olisi ollut sangen vaikeata antaa tyydyttävää vastausta.

Sill'aikaa saapui Marion neiti kartanoon.

Kuultuansa Floran kävelevän puistossa riensi hän sinne.

— Hyvää iltaa, rakas kreivittäreni! Kahdenpa ollaan kävelemässä! Nöyrin piikanne, armollinen Kárpáthi herra, nöyrin piikanne. Jos olisin kaksikymmentä vuotta takaperin isänne puheita korviini ottanut, niin te olisitte nyt aikamies.

(Kolmenvuotias lapsi ei tietysti ymmärtänyt tätä sukkeluutta).

— Oi, miten hellä äiti olettekaan, Flora! Niin kauniisti hoidatte poikaa. Vahinko vain, ettei teillä itsellä ole lasta.

(Sattuvinta, mutta myöskin armottominta ivaa on soimata nuorta vaimoa siitä, ettei hän ole äiti).

— No, onpa sentään tilaisuutta luulotella olevansa äiti, kun teillä on lapsi. Ja kaunis lapsi onkin. Näkyy, että vanhemmat ovat toisiansa rakastaneet. Ja jotta teidän olisi helpompi häntä omananne pitää, niin ovat lapsen silmät sattuvasti Rudolfin näköiset.

— Todellakin, virkkoi Flora vilkkaasti, huuletkin ovat Rudolfin näköiset. Näin sanoen otti hän lapsen syliinsä ja suuteli häntä useat kerrat.

(Tuo nainen on töhröpäinen, ajatteli Marion neiti, suuttuneena päivänvarjonsa levittäen — vaikka oltiin siimeksessä; — ei häntä saa luulevaiseksikaan). Arveli hänen rupeavan lasta inhoamaan, jos vain. epäilys mielessä heräisi. — Ei tuntenut Floran sydäntä.

Se oli puhdas, viaton, kuin lapsen sydän; ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joita Marion neiti tahtoi häneen istuttaa.

Tästä päivästä alkaen piti hän lapsesta vielä enemmän.

Kun muutaman vuoden kuluttua tapaamme Floran, niin on hän jo onnellinen äiti, ympärillä kauniita ja kilttiä lapsia, jotka kaikki luulevat Zoltánin olevan veljen ja Teresan heidän tätinsä. Flora on kaikille yhtä hellä, Rudolf yhtä ankara.

Mutta kun Flora kerran hämmästytti piirikunnan pääkaupungista palaavaa miestänsä ratsastamalla häntä vastaan Zoltánin kanssa — hän itse lauhkealla, valkoisella ratsullaan, poika taasen vilkkaan tatarilaisen hevosen selässä — niin ei Rudolf voinut olla suutelematta nuorukaista.

Ei ollut poika vielä kuudetta vuotta täyttänyt, kun Flora vei hänet kerran muassaan erääseen kokoukseen, missä Rudolf piti älykkään, loistavan puheen. Poika kuunteli tarkasti, ja kotia tultuaan kokosi hän Rudolfin lapset ynnä toiset pikkutoverit lastenkamariin sekä piti siellä kokousta lausuen heille vakavan näköisenä puheen, niin suurella innostuksella, että Flora, joka kuunteli oven takana, oikein siitä ihastui.

Mitähän tuosta pojasta tulee, kun hän kasvaa suureksi!…

* * * * *

Nuo kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olemme tulleet tuntemaan Tapanin ja Niilon nimellä, ovat sittemmin kasvaneet suuriksi miehiksi kansamme historiassa. Jos Jumala voimia suo, niin koetan toiste esitellä heidät kunnian ja suuruuden kukkulalla.

* * * * *

Toisista tuttavistamme ei meillä ole enää paljoa sanomista.

Abellino elää vielä tänä päivänä.

Hänen ulkomuodossaan ei ole rahtuakaan oikeata. Tekohampaat suussa, tekotukka päässä, koettaa hän pettää maailmaa ja itseänsä. Parran ja viikset hän värjää, kasvot kaunistetaan "prinsessavedellä". Toisella korvalla kuulee hän aina tuosta merkillisestä kaksintaistelusta saakka huonosti, jonka tähden siihen on kätkettynä pieni hopeinen kuulokone.

Näin liikkuu hän ihmisten keskellä. Parsittu, paikattu aave menneiltä paremmilta ajoilta, toisessa kädessä tukeva sauva, jolla auttaa luuvaloisia jalkojansa, toisessa kuulotorvi. Mutta kumminkin luulee hän olevansa yhä vielä sangen miellyttävä mies ja kosii täydellä todella kaikkia kauniita naisia, nuoria tyttöjä, luullen heidän olevan häneen ihastuneita. Kun he hänelle nauravat, luulee hän heidän hymyilevän ilosta, että saavat nähdä häntä.

Joka päivä käy hän nostamassa tukaattinsa, jonka vuoksi hän ei voi poistua Pestistä. Vain Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä saatuansa yhdellä kertaa sata tukaattia, lähtee hän matkalle eikä palaa, ennenkuin rahat loppuvat. Mutta puheissansa on hän vielä sama mies, jommoinen oli miljoonia tuhlatessaan. Kehuu kaikkea ulkomaalaista ja halveksii kotimaista, vaikka tämäkin kelpaa, faute de mieux — paremman puutteessa. Mutta hänen sydämensä, jos nimittäin hänellä sitä onkaan, palaa alituisesta koti-ikävästä — Pariisiin.

Ihmiset pitävät häntä sangen koomillisena henkilönä. Korkeimpiin piireihinkin on hän tervetullut, jotta hänellä saataisiin hyvästi nauraa.

Mies parka!

Vanhaa ihmistä tavallisesti pidetään kunniassa, mutta hän on vanhoilla päivillänsä joutunut nauran esineeksi piireissä, joissa hän ennen oli mahtimiehenä, johtajana.

Onnettomuuksien ihmistä kohdatessa on yleensä lohdutuksena ainakin se seikka, että voi olla tyyni, halveksia elämää; mutta Abellinolle on rangaistukseksi hänen tylsyytensä ja ajattelemattomuutensa, hän kun yhä tahtoo elää.

VIITESELITYKSET:

[1] Käydessäni v. 1875 Jókain luona pyytämässä lupaa hänen teostensa suomentamiseen, mikä suurella ystävyydellä heti annettiin, ja kysyttyäni mitkä romaaninsa hän itse soisi ennen muita Suomen kielelle käännettäviksi, hän mainitsi seuraavat neljä: "Uusi tilanhaltija", "Unkarilainen nábob", "Kulta-ihminen" ja "Mustia timantteja", joista kahdesta viimemainitusta kohta enemmän.

[2] Unkarilaisten ylimysten palvelijoita eli lakeijoita. Suom.

[3] Vidra on suomeksi saukko. Suom.

[4] Ranskalaisia kirouksia. Suom.

[5] Ranskalainen kirouslause, suom. "tuhat tulimmaista." Suom.

[6] Italian kieltä; suomeksi: "herra maalainen." Suom.

[7] Béla on unkarilainen muoto nimestä Adalbert. Suom.

[8] Eikä Suomenkaan kielessä; cocu merkitsee oikeastaan luulevaista aviomiestä. Suom.

[9] Abellino tarkoittanee tässä Unkarin korkeinta tuomioistuinta, septemviral- (seitsenmiehistä) senaattia. Suom.

[10] Ranskalaisia sanoja, merkitsevät suomeksi uupumista ja mielenkiihkoa. Suom.

[11] Béla (Adalbert) on, kuten edellä jo on mainittu, Unkarissa tavallinen ristimänimi. Tämän on Kárpáthi hienontanut Abellinoksi. Suom.

[12] Unkarin kielessä kirjoitetaan nimi aina täten: ensin sukunimi, sitten ristimänimi ja viimeksi arvonimi. Suom.

[13] Varju, suomeksi Varis. Suom.

[14] Nämä olivat lainopin tutkinnon suorittaneita, jotka, saadaksensa käytännöllistä harjoitusta, tarjosivat valtiopäivämiehille apuansa etenkin näitten yksityissihteereinä. Vastaavat siis johonkin määrin meidän "viiseherrassyötingin" tapaisia juristeja. Suom.

[15] Pressburgin esikaupunki.

[16] Ylitallimestari oli valtiopäiväin aikana poliisipäällikön virkanimi. Suom.

[17] Palatinukseksi kutsuttiin Unkarin valtiopäivillä kuninkaan sijaista ylähuoneen puheenjohtajaa. Suom.

[18] Kuruczeiksi sanottiin Siebenbürgin ruhtinaan Rákóczyn sotamiehiä, silloin kun hän kävi sotia Itävalta-Unkarin hallitsijoita vastaan. Suom.

[19] Urbarialikokoukset koskivat talonpoikain veropäivätöitä herroille, siihen aikaan kun Unkarin talonpojat olivat samanlaisessa asemassa kuin esim. meillä Viipurin läänin lahjoitusmaiden alustalaiset. Suom.

[20] Mustalainen viuluniekka ja etevä säveltäjä. Suom.

[21] Tisza- (Theiss) virran sivujokeen Körös'iin juokseva joki. Suom.

[22] Kuuluisa mustalainen viuluniekka ja kapellimestari. Suom.

[23] Piirikunnan (komitaatin) ispaanin virka-asunto. Vastaa meidän lääninhallituksen taloa. Suom.